Kosmopoliittisuus, monikulttuurisuus, kansainvälisyys Kulttuurihistoriallisia näkökulmia h&k Toimittaneet Anne Ollila & Juhana Saarelainen Cultural History — Kulttuurihistoria 11 Turku, Finland KOSMOPOLIITTISUUS, MONIKULTTUURISUUS, KANSAINVÄLISYYS Kulttuurihistoriallisia näkökulmia CULTURAL HISTORY — KULTTUURIHISTORIA 11 Kustantaja k&h, kulttuurihistoria, Turun yliopisto, Turku ISBN 978-951-29-5341-7 ISSN 1458-1949 Kulttuurihistoria 20014 Turun yliopisto http://www.culturalhistory.net © kirjoittajat Kansi Henri Terho Kansikuvat T—O -kartta Isodorus Sevillalaisen teoksesta Etymologiae (painettu laitos vuodelta 1472), kuva Wikimedia Commons. John Pinkertonin Map of Turkey in Asia (1818, yksityiskohta), kuva Wikimedia Commons. Seinäkirjoitus Tukholmassa (2011), kuva Anne Ollila Ulkoasu Henri Terho Taitto Juhana Saarelainen Painopaikka Painosalama Oy, Turku 2013 SISÄLLYS RIITTA LAITINEN Esipuhe 7 ANNE OLLILA & JUHANA SAARELAINEN Johdanto: Euroopassa, sen rajoilla ja ulkopuolella 9 I KESKELLÄ EUROOPPAA MARJO KAARTINEN Cosmopolitēs — James Howell, maailmankansalaisuus ja 1600-luvun Englanti 31 ASKO NIVALA Maailmankansalaisuus 1790-luvun berliiniläisessä varhaisromantiikassa 49 MAIJA VAN DER KOOIJ Valistus ja suvaitsevaisuuden mahdollisuus 84 HEIDI HAKKARAINEN Koomisia kohtaamisia. Monikansallisen kaupungin ristiriidat 1800-luvun lopun wieniläisessä huumorissa 106 II SUOMI, EUROOPAN REUNALLA? JYRKI OUTINEN Kauan on kärsitty ”Etelän hedelmiä”. Monikulttuurisuus, kansainvälisyys ja kosmopoliittisuus Turkin sodassa (1877—1878) 135 ANNE OLLILA Valokuvaus — moderni ja kansainvälinen ammatti 1800-luvun Suomessa 168 6HANNE KOIVISTO ”Lasken vahvojen sydänten kaapelin yli vapisevan maailman”. Kaisu-Mirjami Rydbergin kansainvälisyys ja tulkinnat tasa-arvosta 194 III VIERAAN KOHTAAMINEN KARI KALLIONIEMI David Bowien matka muukalaisuuteen ja pop-musiikin orientalismiin 233 LAURA SALOLUOMA Vieraan kohtaaminen ja 2000-luvun muukalaiset tulevaisuusdystopioissa Africa Paradis, Ihmisen pojat ja Sleep Dealer 256 Kirjoittajat 293 ESIPUHE Riitta Laitinen Cultural History – Kulttuurihistoria -kirjasarja aloittaa tämän kirjan myötä uuden kymmenluvun. Kädessäsi oleva kokoelma on sarjan yhdes- toista teos, sarjan ensimmäinen kirja julkaistiin vuonna 2002. Olen itse saanut olla mukana tekemässä kirjoja sarjan alusta asti. Ensimmäisessä kirjassa olin yksi kirjoittajista, tämän kirjan kanssa olen ollut tekemi- sissä sarjan toimituskunnan puheenjohtajan roolissa. Yhden kirjan olen saanut sarjaan toimittaakin. Cultural History – Kulttuurihistoria -sarja on ollut tähän asti mitä parhain oppiainejulkaisu. Kirjat ovat syntyneet Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen henkilökunnan tutkimus- ja opetusin- tresseistä, ja niin kirjojen sisällöt kuin ulkoasutkin ovat monenlaisen arkisen yhteistyön tulosta. Tieteellisen julkaisujen maailma muut- tuu ja me olemme muutoksessa mukana. Kirjasarjamme on tämän kirjan myötä muovautumassa oppiainejulkaisusta toimituskuntavetoi- seksi referee-sarjaksi. Julkaistujen kirjojen perustuminen tieteelliseen keskusteluun ja kirjoittajien väliseen yhteistyöhön ei varmasti tässä muutoksessa vähene. Voimme ainakin olla varmoja, että kulttuurihis- toriallinen näkökulma ei tule sarjasta häviämään. Siitä pitää huolen 12-henkinen toimituskunta. 8Sarjan 11. kirja on hyvä esimerkki kulttuurihistorian monita- hoisesta näkökulmasta kulttuuriin ja menneisyyteen. Saman teema – maailman ja vieraan kohtaaminen – kerää kirjassa alleen aiheita 1600-luvulta 2000-luvulle. Artikkelit koskettelevat Euroopan monia kolkkia ja pohdintaan nousevat walesilaisen papin pojan identiteetti, vapaamuurariloosit, ooppera, pilakuvat, Turkin sota, valokuvaus, rau- hanliike, David Bowie ja tulevaisuusdystopiat elokuvissa. Tarkastel- tavien aiheiden moninaisuus ei kuitenkaan johda kaaokseen tai tee kirjasta toisiinsa liittymättömien artikkeleiden kokoelmaa. Kuten kirjan toimittajat johdannossaan kirjoittavat, kosmopoliittisuus, monikulttuurisuus ja kansainvälisyys ovat ilmiöitä, jotka ovat läsnä historian monissa kerroksissa ja monilla tavoilla. Kirjassa eivät ole- kaan tärkeitä ainoastaan yksittäiset artikkelit, vaan niiden antama kokonaiskuva (vaikkei pyrkimyksiltään kattavuuteen pyrkivä) niistä tavoilla, joilla tarkastelun alla olevat ilmiöt ovat vaikuttaneet ihmisten elämässä eri aikoina. Cultural History – Kulttuurihistoria -sarjan teoksissa yhtenä linjana on ollut tällainen menneisyyden elämän moninaisuuksien tarkastelu tietyn näkökulman kautta. Toisaalta sarjassa on julkaistu teorioita ja metodologioita käsitteleviä kokoelmia. Sarjan toimittamisen muutta- essa muotoaan ei ole samalla tarkoitus muuttaa sarjan linjaa tai perus- lähtökohtia. Toivomme, että saamme tulevaisuudessakin jatkaa näillä kahdella hyväksi havaitulla polulla. Kirjasarjan uusi elämä saa aina- kin hyvän alun Kosmopoliittisuus, monikulttuurisuus, kansainvälisyys -kokoelman myötä. Toivotan hyviä lukuhetkiä! Turussa 11.3.2013 Riitta Laitinen JOHDANTO: EUROOPASSA, SEN RAJOILLA JA ULKOPUOLELLA Anne Ollila & Juhana Saarelainen Omana aikanaan laajasti matkustanut Herodotos (n. 484–425 eaa.) erottaa Historia -teoksensa alkusivuilla helleenit ja barbaarit, Euroopan ja Aasian, toisistaan. Tässä barbaareilla ei suinkaan viitata sivistymättö- miin raakalaisiin vaan vanhoihin mutta kreikan kieltä taitamattomiin kansoihin, joiden kanssa käydään niin kaupantekoon kuin sotaan.1 Vaikka Euroopan rajat on myöhemmin määritelty monta kertaa uudel- leen, on ne aina piirretty erottelemaan maanosa muista alueista sekä vieraista kielistä ja kulttuureista. Kuitenkin myös liikkuminen sekä aineellisten, poliittisten ja kulttuuristen rajojen ylittäminen on osa his- toriaa. Herodotoksen saaman tiedon mukaan helleeneille tämä liikku- minen alkoi eurooppalaisten sotaretkenä kohti Aasiaa. Sittemmin eurooppalaiset ovat lähteneet löytöretkille tutkimaan autioksi olettamaansa maailmaa. Matkoillaan he ovat ensin kohdan- neet jo asutettuja maa-alueita ja myöhemmin ottaneet ne hallinnol- lisesti, kaupallisesti, tuotannollisesti ja monesti myös kulttuurisesti haltuunsa. Löytöretket ovat merkinneet vapaaehtoista lähtöä omasta kulttuuripiiristä, mutta sotaretkiin on sen sijaan usein liittynyt ei- toivottu pakeneminen valloittajan tieltä. Pakolaisuus on ollut monien eurooppalaistenkin kohtalo 1900-luvulla, kun suursodat ovat pakot- 1 Herodotos 1:1–5. 10 Anne Ollila & Juhana Saarelainen taneet ihmiset siirtymään pois kotiseudultaan. Ensimmäisen ja toisen maailmansodan yhteydessä Euroopan maiden rajoja on määritelty uudestaan, mikä on pakottanut rajaseudulla asuneet ihmiset siirty- mään muualle. Lisäksi vallankumoukset ja sisällissodat ovat tuotta- neet pakolaisaaltoja naapurimaihin. 1960-luvulla Euroopassa tapahtui kiinnostava muutos. Aikai- semmin maanosa oli ollut tärkeä siirtolaisuuden lähtöalue, mutta nyt siirtolaisvirta kääntyi kohti Eurooppaa. Esimerkiksi Saksaan saapui suuri joukko turkkilaisia, joista tuli saksalaisen yhteiskunnan halpa- työvoimaa. Myös entisistä siirtomaista virtasi muuttajia aikaisempiin isäntämaihinsa. Samaan aikaan Euroopan sisäinen muuttoliike voimis- tui, kun varakkaammat maat houkuttelivat työvoimaa köyhemmistä maista. Siten kymmenet tuhannet suomalaiset päätyivät Ruotsiin töihin liukuhihnalle tai sairaaloihin. Sodasta toipunut ja vaurastuva Eurooppa houkutteli uusia asukkaita, mutta lisäksi maiden sisäinen muuttoliike on kuljettanut väestöä maaseudulta kaupunkeihin. Viimeisen viiden- kymmenen vuoden aikana ihmiset ovat monista eri syistä muuttaneet Eurooppaan tai Euroopan sisällä. Siksi voikin sanoa, että liikkuminen ja muutto ovat enemmän sääntö kuin poikkeus. Työn vuoksi muuttaminen ja toive paremmasta elämästä esitetään yleensä muuttoliikkeen merkittävimpinä taustavoimina. Toisaalta uteli- aisuus, seikkailunhalu ja kiinnostus muita kulttuureja kohtaan ovat hou- kutelleet monia lähtijöitä. Esiteollisen ajan keskeisimpiä syitä matkustaa olivat sota, kaupanteko, opin tiellä kulkeminen ja pyhiinvaellukset. Näiden rinnalle alkoi modernina aikana muotoutua uusia matkusta- misen instituutioita, kun maailma 1800-luvulla avautui kiihtyvällä nopeudella liikkumisen helpottuessa ja kulkuyhteyksien parantuessa. Matkakirjallisuuden ja tutkimusmatkailun suosio lisääntyi nopeasti, mutta samalla niihin usein liittyi pyrkimys tehdä vieraita kulttuureja tutuksi. Halu saada tietoa muista maista ja kulttuureista on herättänyt älyllistä uteliaisuutta. Siten se on merkinnyt toivetta ymmärtää muita kulttuureja ja erilaisia ajattelutapoja. Vieraisiin kulttuureihin tutustuminen voi merkittävästi muuttaa omaa ajattelua ja identiteettiä. Suomalainen tutkimusmatkailija ja itä- maisen kirjallisuuden professori Georg August Wallin (1811–1852) vietti 1840-luvulla peräti kuusi vuotta Arabian niemimaalla tutustuen pai- 11 Johdanto: Euroopassa, sen rajoilla ja ulkopuolella kalliseen kieleen ja kulttuuriin. Kun Wallin lähti lopulta paluumatkalle Eurooppaan, kotiinpaluu ei enää tuntunutkaan kovin houkuttelevalta: Tunsin, etten enää soveltunut Eurooppaan. Minusta tuntui, ainakin hetkittäin, kuin empimättä ja taakseni katsomatta olisin voinut lähteä Euroopasta, en lähteäkseni siirtolaisten mukana Amerikkaan, vaan viettääkseni loppuelämäni itämailla.2 Täysin avoin ja ennakkoluuloton suhde vieraaseen kulttuuriin saattaa olla mahdottomuus. Silti vieraan kohtaaminen aina koettelee totuttuja näkemyksiä ja johtaa muutokseen. Vierauden esittämään haasteeseen voi vastata monilla eri tavoilla, kuten sulkeutumalla tai sitten Wallinin tavoin avautumalla. Eurooppa, ulkopuolisuus ja universaalius Lukija on varmasti jo huomannut, että tämä kokoelma keskittyy hyvin pienelle maantieteelliselle alueelle. Tähän syynä ei ole se, että koko maa- ilma olisi täysin eurooppalaistanut tai että Euroopalla erityinen asema historiassa.3 Felipe Fernández-Armeston (1950–) tapaan on mahdol- lista tarkastella Eurooppaa paljon merkityksettömämpänä sattumana historiassa kuin tavataan ajatella.4 Rémi Brague (1947–) on puolestaan määritellyt eurooppalaisen identiteetin eksentriseksi.5 Hän esittää väit- teensä sillä perusteella, että Euroopan kulttuuriset ja historialliset juuret ovat sen oman keskuksen ulkopuolella kahdessa kaupungissa: Ateenassa sekä Jerusalemissa. Molemmat kaupungit olivat pitkään eurooppalai- sille saavuttamattomia ja niiden perintö on välittynyt meille Rooman kautta.6 Jos Brague on oikeassa, eurooppalainen identiteetti perustuu lähtökohtaisesti ulkopuolisen välittymiseen ja omaksumiseen. Tämän 2 Wallin 1989, 10. 3 Braudel et al. 1992 (1987), 14–15. Braudelin tässä yhteydessä antama ennus- tus Kiinan kyvyttömyydestä nousta maailmanherruuteen näyttäytyy noin 30 vuotta myöhemmin täysin uudessa valossa. 4 Fernández-Armesto 1996 (1995). 5 Sana ek-sentrinen periytyy, kuvaavaa kyllä, latinan kautta kreikasta: έκ, mm. poissa, ulkona; κέντρον, mm. kärki, ympyrän keskipiste. 6 Brague 1993 (1992), 28–29 ja passim. 12 Anne Ollila & Juhana Saarelainen kokoelman katseen pitäytyminen Euroopassa on itsetutkiskelun kysy- mys: meille kosmopoliittisuus, monikulttuurisuus ja kansainvälisyys tapahtuvat yhtälailla Euroopan sisällä kuin myös sen rajoilla sekä ulko- puolella, mutta aina suhteessa eurooppalaisuutemme. Oman kulttuurimme epäkeskoisuus antaa aiheen pohtia länsimai- sen elämäntavan yleispätevyyttä. Yli viisikymmentä vuotta sitten Paul Ricœur (1913–2005) kysyi, miten tulisi luonnehtia universaalia maail- manlaajuista sivilisaatiota. Hänen mukaansa se tarkoittaa tieteellisen hengen, tekniikan kehityksen, rationaalisen politiikan ja talouden sekä kulutuskulttuurin leviämistä yli kaikkien maapallon rajojen.7 Huolimatta tämän leviämisen nopeuden eksponentiaalisesta kiihtymisestä tänä päi- vänä, Ricœurin kuvaus on edelleen helppo tunnistaa. Hänelle tämä kehi- tys edusti sekä mahdollisuutta että vaaraa. Hän ei kiistänyt edistykseksi kutsutun historiallisen liikkeen merkitystä, mutta samalla se näytti joh- tavan maailmanlaajuiseen nihilismiin, joka hävittää kulttuurien välisen erilaisuuden. Siksi Ricœurin kysymys, miten eri kulttuurit voivat kohdata ilman että se olisi tuhoisaa kaikille osapuolelle, on edelleen ajankohtai- nen.8 Myöhemmin Suomessa Juha Sihvola (1957–2012) on kirjoittanut niin maailmankansalaisen etiikasta kuin myös uskonnosta tavalla, joka pyrkii vastaamaan tähän ongelmaan.9 Hän on pohtinut, kuinka voidaan yhtä aikaa kohdata erilaiset kulttuurit itsessään arvokkaina sekä vaatia universaalia ihmisyyden kunnioittamista.10 Ricœurin kuvaamassa oman aikamme tilanteessa – ihmisten, materian, tiedon, käytäntöjen ja ajatusten liikkumismahdollisuuksien lisääntyessä ja niiden suuntien vaihdellessa – maailmankansalaisuus, monikulttuurisuus ja kansainvälisyys haastavat paikallisuuden ja kan- sallisuuden homogeeniset identiteettikuvitelmat. Siten nämä kolme käsitettä ovat tulleet entistä mielenkiintoisemmiksi historiantutkimuk- sen kysymyksiksi. Samaan aikaan kun valtiollisten rajojen ylittäminen on Euroopan sisällä helpottunut, Euroopan unionin rajat on suljettu 7 Ricœur 1992 (1961), 271–274 8 Ricœur 1992 (1961), 282. 9 Sihvola 2004 ja 2011. Sihvola suunnitteli täydentävänsä kirjasarjansa trilo- giaksi teoksella Maailmankansalaisen isänmaa. Valitettavasti hän ei ehtinyt toteuttaa hankettaan menehdyttyään vakavaan sairauteen kesällä 2012. 10 Ks. myös Sara Ahmed, joka on kutsunut tällaista kohtaamistilannetta eetti- seksi kohtaamiseksi. Ahmed 2000, 112–113, 137–160. 13 Johdanto: Euroopassa, sen rajoilla ja ulkopuolella entistä tiukemmin sen ulkopuolisilta kansallisuuksilta.11 Niin sanottu kansallinen yhtenäisyys ja sen uhaksi koettu muuttoliike ovat jälleen nousseet päivänpoliittisiksi kysymyksiksi. Kansallisvaltio ja siihen lii- tetty ajatus yhtenäiskulttuurista ovat historiallisesti varsin tuoreita konstruktioita, joiden rakentamiseen myös historiankirjoitus on osallis- tunut merkittävästi. Menneisyydestä on kuitenkin vaikea löytää aikaa, jolloin ihmiset eivät olisi Wallinin tapaan liikkuneet henkisesti ja fyy- sisesti kansallisuuksien ja kulttuurien välillä.12 Tässä kirjassa tarkastel- laan yhdeksän tapaustutkimuksen kautta 1600-luvulta 2000-luvulle sitä, mitä kulttuurihistorian tutkijoilla on sanottavanaan menneisyyden erilaisista tavoista kohdata vieras sekä käsitellä, tulkita ja rakentaa kos- mopoliittisuutta, monikulttuurisuutta sekä kansainvälisyyttä. Kirjan rakenne Olemme jakaneet käsillä olevan kokoelman kolmeen osaan. Kaksi ensimmäistä on erotettu maantieteellisin perustein. Ensin tarkastel- laan eräitä Euroopan historiallisia keskuksia – Englantia, Berliiniä ja Wieniä. Toinen osa keskittyy suomalaisiin aiheisiin ja pohtii onko Suomi ollut osana Eurooppaa niin eristäytynyt ja perifeerinen kuin tavataan ajatella. Viimeisessä osassa nostetaan esille kirjan eri teemoja yhdistävä kysymys vieraan kohtaamisesta. Näiden kolmen osan lisäksi artikkeleiden keskinäinen järjestys noudattaa myös kahta muuta perustetta. Ensinnä artikkelit keskitty- vät järjestyksessä tämän kirjan otsikossa esille nostettuihin avainkä- sitteisiin kosmopoliittisuus, monikulttuurisuus sekä kansainvälisyys. Vaikka teemat ovat limittäisiä, jokaisessa artikkelissa tulee aiheen käsittelyn tai kysymyksenasettelun kautta yksi kirjan teemoista vah- vemmin esille kuin muut. Toiseksi kirjan kokonaisuudessa artikke- leiden järjestys on kronologinen edeten pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta vanhemmasta kohti uudempaa: Kosmopoliittisuus edustaa 11 Ks. esim. Ollila 2010, 75, 81. 12 Wallinin tapaus on paljonpuhuva: hän oli kansallisuudeltaan suomalainen, syntynyt Ahvenanmaalla, puhui äidinkielenään ruotsia, opiskeli Pietarissa, teki elämäntyönsä Egyptissä sekä Arabian niemimaalla ja julkaisi tutkimus- tuloksensa ensimmäisenä Lontoossa. 14 Anne Ollila & Juhana Saarelainen antiikista alkavaa traditiota, monikulttuurisuus liitetään kirjan artik- keleissa erityisesti laajoihin imperiumeihin ja kansainvälisyys natio- nalismin aikaan. Lopuksi vieraan kohtaamisen teemaa lähestytään tärkeänä oman aikamme historian tutkimuskysymyksenä. Kirjan keskeisiä tavoitteita on valottaa kosmopoliittisuuden, moni- kulttuurisuuden ja kansainvälisyyden yhteyttä mitä erilaisimpiin kulttuurihistoriallisiin näkökulmiin. Siksi sen artikkelit esitellään suhteessa näihin avainkäsitteisiin eikä osiojaon mukaisesti maantie- teellisin perustein. Kirjan avainkäsitteet eivät ole ajallisesti tai pai- kallisesti erillisiä ilmiöitä, vaan läsnä historian monissa kerroksissa vaikkakin merkityksiltään vaihdellen. Tätä tosiasiaa kuvastaa artik- keleiden laaja kirjo. Aikakausien, aiheiden ja lähdeaineistojen suh- teen kohtaamme tässä kokoelmassa kiinnostavan variaation. Matka antiikkiin katsovan 1600-luvulla eläneen englantilaisen kosmopolii- tin kirjoituksista 2000-luvun dystooppisiin tulevaisuusfiktioihin on polveileva ja katkonainen. Tämän matkan tarkoitus ei ole antaa kat- tavaa kokonaiskuvaa tai luoda synteesiä kosmopoliittisuuden, moni- kulttuurisuuden ja kansainvälisyyden historiasta vaan käsitellä niihin liittyviä kysymyksiä kulttuurihistorialle tyypilliseen tapaan monipuo- lisesti sekä yllättävistä näkökulmista. Kuitenkin pitkän aikavälin ja erilaisten perspektiivien puitteissa on myös mahdollista pohtia näiden avainkäsitteiden muuttumista ja historiallisia erityispiirteitä. Kosmopoliittisuus Kirjan käsitteistä kosmopoliittisuus on iältään vanhin. Se esiintyi jo myöhäisantiikissa muodossa kosmopolitês (κοσμοπολίτης) – maailman- kansalainen. Ensimmäinen tunnettu kirjallinen merkintä maailman- kansalaisista on Ciceron (106–43 eea.) käsialaa, mutta latinalainen muoto civis mundi ei kuitenkaan ole jäänyt samalla tavalla elämään kuin kreikankielinen kosmopoliitti. Käsitteen merkitys onkin vaih- dellut kulttuurihistoriallisesta kontekstista toiseen jo antiikissa, kuten myös myöhempinä aikoina. Ensimmäisenä se esiintyi juutalai- sen oppineen Filon Aleksandrialaisen (n. 20 eea. – 40 jaa.) käytössä uskonnollissävytteissä merkityksessä. Myöhemmin Diogenes Laertius 15 Johdanto: Euroopassa, sen rajoilla ja ulkopuolella (200-luku) teki käsitteestä yleisesti tunnetun kirjassaan kuuluisien filosofien elämänkerroista, kun hän liitti sen kyynikkojen filosofista koulukuntaa edustaneen Diogenes Sinopealaisen (n. 400–323 eea.) moraalis-poliittisiin näkemyksiin.13 Tavallisen tulkinnan mukaan maailmankansalaisuudella viitattiin erityisesti ajatukseen siitä, että ihminen tai hänen arvonsa ei ole riip- puvainen synnyinpaikastaan. Niinpä usein on toistettu kertomus, että kun Sokrateelta (n. 469–399 eea.) kysyttiin hänen asuinpaikkaansa, vastasi filosofi olevansa maailman – ei Ateenan tai Kreikan – kansa- lainen.14 Antiikin kirjallisuudessa lopulta melko harvakseltaan käy- tetty ilmaisu kosmopoliittisesta yksilöstä on vaikuttanut länsimaiden historiassa läpi vuosisatojen erilaisten tulkintojen ja uudelleentulkin- tojen kautta, joita on tehty niin ajatuksellisesti kuin myös käytännön toiminnassa. Samalla se on muuttunut aatteeksi: ennen yksittäinen maailmankansalainen on sittemmin tullut edustamaan abstrak- tia maailmankansalaisuuden ideaa ja sen useita tulkintoja.15 Tämän muutoksen voi havaita myös tämän kirjan artikkeleista. Marjo Kaartisen artikkeli käsittelee 1600-luvun Englantia ja James Howellia (1594–1666), joka määritteli itsensä kosmopoliitiksi. Miksi 1600-luvulla elänyt papin poika kutsui itseään maailmankansalaiseksi? Vaatimattomasta taustastaan huolimatta Howellilla oli mahdollisuus kouluttautua, minkä jälkeen hän kykeni myös tekemään matkan Man- ner-Eurooppaan. Asema perheen nuorempana poikana jätti Howellin ilman perintöä, siten hänellä ei ollut kotia eikä maaomaisuutta, joka olisi sitonut hänet paikalleen. Howell oli vapaa liikkumaan ja mat- kustamaan, joten maailma oli hänelle avoin. Määrittelemällä itsensä jatkumoon antiikin kosmopoliittien kanssa hän korosti yhtä aikaa oppi- neisuuttaan ja maattomuuttaan. Howellille maailmankansalaisuus mer- kitsi samanaikaisesti sekä puutetta että mahdollisuutta. Maailmankansalaisuutta on pidetty valistuksen yhtenä keskeisenä periaatteena. Sen sijaan 1700-luvun lopun saksalaisen varhaisromantii- kan kosmopoliittinen vaihe tunnetaan huonommin, vaikka se jakoi valis- tuksen kanssa siltä perimänsä Weltbürgerlichkeit-aatteen. Asko Nivala 13 Riikonen 2009, 289–291 ja passim. 14 Ks. sivut 42–43 tässä kirjassa. 15 Ks. esim. Kleingeld 2011. 16 Anne Ollila & Juhana Saarelainen keskittyy artikkelissaan analysoimaan varhaisromantikkojen käsityksiä maailmankansalaisuudesta 1790-luvun Berliinissä. 1700-luvun lopussa tulkinnat maailmankansalaisuudesta rakentuivat useista osatekijöistä, jotka pitivät sisällään myös ristiriitaisia elementtejä. Merimatkojen edus- tama vapaus, orientalismi ja Egypti-muoti, vapaamuurarilooshien glo- baali veljeys ja juutalaisten ylläpitämät salongit kiehtoivat vapaamielisiä älykköjä. Toisaalta kaikki eivät hyväksyneet juutalaisten ja saksalaisten välisiä ystävyyssuhteita. Lisäksi intellektuellien juutalaisnaisiin kohdis- tama ihailu sisälsi piirteitä, jotka viittaavat toiseuden eksotisointiin sekä erotisointiin. Monikulttuurisuus Monikulttuurisuus on käsitteenä huomattavasti nuorempi kuin kosmopoliittisuus. 1990-luvulta lähtien se on ollut osa kulttuurin- tutkimuksen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen keskeistä ter- mistöä. Sillä on viitattu menettelytapoihin, joita monikulttuurisissa yhteiskunnissa toteutetaan monimuotoisuutta koskevien kysymysten käsittelyssä. Monikulttuurisuudella tarkoitetaan kulttuurisesti hetero- geenisiä yhteiskuntia kuten Ranska, Iso-Britannia, Kanada, Yhdysval- lat, Uusi Seelanti, Australia, Malesia, Etelä-Afrikka ja Benin.16 Nämä esimerkkimaat osoittavat, että on monenlaisia monikulttuurisia yhteiskuntia. Samalla käsite monikulttuurisuus viittaa keskeneräisiin prosesseihin. Yhteiskunnat ovat muuttumassa, koska kulttuuritaustal- taan erilaiset ryhmät luovat uudenlaisia toimintatapoja ja ratkaisuja kulttuurien sekoittuessa.17 Historiantutkimuksen näkökulmasta monikulttuurisuus ei kuiten- kaan ole mikään uusi ilmiö, vaan etnisesti ja kulttuurisesti monimuo- toiset alueet sekä imperiumit ovat tuttuja antiikista alkaen. Aleksanteri Suuri (356–323 eaa.) loi valloituksillaan imperiumin, jossa kannustet- tiin seka-avioliittoihin eri etnisten ryhmien kesken ja joka huipentui hel- 16 Esimerkiksi Australia julistautui monikulttuuriseksi maaksi vuonna 1982 ja julkaisi kansallisen agendan monikulttuurisuudesta vuonna 1989. Philips 2007, 3. 17 Hall 2003, 234–235. Monikulttuurisuudesta ks. myös Goldberg 1994; Bau- mann 1999; Cohen 2006. 17 Johdanto: Euroopassa, sen rajoilla ja ulkopuolella lenismiin. Aleksanteri Suuren luoma imperiumi hajosi nopeasti hänen kuolemansa jälkeen, mutta Roomasta muodostui uusi Välimeren alueen suurvalta, jossa jatkettiin hellenististä traditiota ja jolle oli ominaista kulttuurinen sekä etninen moninaisuus. Historioitsijat eivät ole toistai- seksi kovin innokkaasti käyttäneet monikulttuurisuus-käsitettä, vaikka se voisi avata uusia kiinnostavia näkökulmia imperiumien ja muiden kulttuurisesti heterogeenisten alueiden tutkimiseen. Monikulttuurisuus voi tarjota analyyttisiä työkaluja kulttuurisen monimuotoisuuden prob- lematisoimisessa. Tässä artikkelikokoelmassa tulee esille kolme eurooppalaista moni- kulttuurista imperiumia. Itävalta-Unkaria (1867–1918) ja sitä edeltä- neitä Habsburgien hallitsemia keisarikuntia18 käsitellään sekä Maija van der Kooijin että Heidi Hakkaraisen artikkeleissa, jotka molem- mat lähestyvät aihetta Wienin monikulttuurisen kaupungin näkö- kulmasta. Jyrki Outisen artikkelissa puolestaan kaksi Euroopan ja Aasian rajat ylittävää imperiumia, eli keisarillinen Venäjä (1721–1917) sekä Osmanivaltakunta (n. 1299–1922), kohtaavat toisensa Turkin sodassa 1877–1878. Venäjän keisarikuntaan kuului vuodesta 1809 alkaen aina sen hajoamiseen asti myös Suomen autonominen suuri- ruhtinaskunta, josta kotoisin olevien sotilaiden ja upseerien muistel- mia Outinen tarkastelee.19 Van der Kooij pohtii artikkelissaan suvaitsevaisuuden mahdol- lisuutta valistusajan keisarillisessa Wienissä. Hänen yhtenä lähtö- kohtanaan on Bernd Fischerin väite, että valistus nosti ihanteeksi monikulttuurisen yksilön ja kulttuurin, jossa korostettiin sivistystä, kulttuurien välistä vuorovaikutusta ja avoimuutta. Van der Kooij analysoi valistusajan ihanteita ja ristiriitaista kulttuuria tutkimalla W. A. Mozartin (1756–1791) oopperaa Entführung aus dem Serail sekä sen luomaa keskusteluyhteyttä Jean-Jacques Rousseaun (1712–1778) ja Denis Diderot'n (1713–1784) ajattelun kanssa. Vuonna 1782 Wie- nissä ensiesityksen saanut teos käsittelee eurooppalaisen ja turkkilaisen maailman vastakkainasettelua, sillä naispäähenkilö Konstanze myy- 18 Itävallan keisarikunta (1804–1867) ja Pyhä saksalais-roomalainen keisari- kunta (900-luku–1806). 19 Keisarikunnan aikakauteen sijoittuu myös myöhemmin esiteltävä Anne Olli- lan suomalaisen valokuvauksen kansainvälistä historiaa käsittelevä artikkeli. 18 Anne Ollila & Juhana Saarelainen dään turkkilaiselle sulttaanille. Samalla näyttämölle tuodaan Eurooppa moninaisuudessaan, koska keskeiset henkilöt edustavat kaikki eri kan- sallisuuksia. Lisäksi oopperassa kritisoidaan yksinvaltaista hallitsemista ja korostetaan henkilöiden yksilöllisyyttä. Yhden oopperan esityslavalle tuotiin siis useita 1700-luvun lopun ajankohtaisia kysymyksiä. Myös Heidi Hakkaraisen tutkimuskohteena on monikulttuurinen Wien, mutta noin sata vuotta myöhemmin, kun hän analysoi eri kan- sallisuuksien kohtaamisia Habsburgien monarkian pääkaupungissa 1800-luvun loppupuolella. Kohti vuosisadan loppua Wien kasvoi todel- liseksi metropoliksi ja houkutteli niin turisteja ulkomailta kuin myös uusia asukkaita monikansallisen imperiumin provinsseista. Hakkarainen lähestyy aihettaan kaupungissa julkaistujen ja erittäin suosittujen pilaleh- tien näkökulmasta, joissa toistuvasti käsiteltiin kansallisuuksien kohtaa- misia ja sekoittumista. Piloissa luotiin stereotyyppisiä ja karikatyyrimäisiä tulkintoja eri kansallisuuksista, mutta toisaalta ne tarjosivat wieniläisille tilaisuuden itseironiseen nauruun. Nationalismin nousu lisäsi vastakkain- asetteluja eri kansallisuuksien välillä 1800-luvun lopussa, silti pilalehtien huumori toimi joissakin tilanteissa kansallisuusajattelua vastaan pyrkien tekemään sen naurunalaiseksi. Outisen artikkeli tarkastelee Turkin sotaan osallistuneiden suoma- laisten sotakokemuksistaan kirjoittamia muistelmia. Monikansallisen ja -kulttuurisen armeijan suomalaiset sotilaat sekä upseerit kohtasivat vieraan ja yhtälailla monikulttuurisen Osmanivaltakunnan useilla eri tavoilla. Outisen tulkinnan mukaan sotilaat kansainvälistyivät sota- retkellään, sillä he sopeutuivat uusiin olosuhteisiin nopeasti. Paikalliset ruokalajit, hedelmät, juomat ja nautintoaineet herättivät uteliaisuutta ja niiden kautta pääsi myös tutustumaan paikallisiin ihmisiin. Kosmopoliit- tiset Venäjän armeijan upseerit muodostivat oman ryhmänsä, joka solmi helposti kontakteja turkkilaiseen yläluokkaan. Upseerit eivät kuitenkaan mielellään ylittäneet säätyrajoja, joten alempien kansanjoukkojen koh- taaminen ei houkutellut heitä. Sotilaiden muistelmat saivat huomiota Suomessa ja ilmeisesti niitä luettiin myös matkakertomuksina, jolloin ne loivat orientalistisesti sävyttyneitä tulkintoja Osmanivaltakunnasta. 19 Johdanto: Euroopassa, sen rajoilla ja ulkopuolella Kansainvälisyys Kansainvälisyys liitetään useimmiten politiikkaan, kaupankäyntiin ja erilaisiin kansainvälisiin sopimuksiin. Lähtökohta on tällöin se, että valtiot ovat toimineet yhdessä ja tehneet sopimuksia taatakseen yhtei- set edut sekä luodakseen säännöt yhteistoiminnalle. Kaupankäynti on sen sijaan paljolti perustunut yksilöiden toimintaan, kun kauppiaat ovat rakentaneet yhteistyöverkostoja ja ottaneet riskejä varustamalla laivoja. Kansalaisyhteiskunnan synty alkoi kuitenkin 1800-luvulla tuottaa toi- senlaista kansainvälisyyttä ja yhteistoimintaa. Kansalaisten järjestäy- tyminen loi nopeasti kansainvälistä yhteistyötä, mikä konkretisoitui kansainvälisten järjestöjen perustamisessa. Orjuuden vastainen liike oli edelläkävijä tässä toiminnassa. Ensimmäinen orjuuden vastainen yhdistys perustettiin Britanniassa vuonna 1823. Se laajeni kansainvä- liseksi liikkeeksi vuonna 1839, jolloin perustettiin British and Foreign Anti-Slavery Society, joka on maailman vanhin kansainvälinen ihmis- oikeusjärjestö. Tämän jälkeen kansainvälisyyteen on yhtenä keskeisenä juonteena kuulunut ihmisoikeuksien ja rauhan puolustaminen. Tällöin on korostettu näkemystä, että eri maiden kansalaisilla on enemmän yhteisiä kuin erottavia tekijöitä. Kansojen välisiä suhteita voi tutkia äärimmäisessä tapauksessa maail- manhistorian sekä globaalin historian näkökulmista (world history, global history).20 Siinä missä monikulttuurisuus esiintyy tiettyjen rajojen sisällä – kuten imperiumin tai kaupungin – voidaan globaalin tai maailman- historian näkökulmassa keskittyä alueiden väliseen toimintaan ja suhtei- siin. Lopulta on mahdollista tarkastella koko maapalloa yhtenä toisiinsa verkottuneiden ihmisten ja alueiden toimintakenttänä.21 Tämän kirjan kansainvälisyyteen keskittyvät artikkelit käsittelevät suomalaista kulttuu- rihistoriaa, mutta tekevät sen kansainvälisestä näkökulmasta. Ne osoitta- vat, miten Suomi asukkaineen on ollut osa kansainvälistä toimintakenttää ammatillisesti, teknologisesti ja poliittisesti. Suomen kansainvälistyminen on historiallisesti jännittävä prosessi, joka on sisältänyt sekä avautumista muita maita ja kulttuureja kohtaan että myös pyrkimystä sulkeutumiseen. Erityisesti 1930–1950-lukuja pide- 20 Ks. esim. Grew 1993. 21 McNeill & McNeill 2005. 20 Anne Ollila & Juhana Saarelainen tään yleensä kansallisen sulkeutuneisuuden aikana Suomessa. Kuitenkin Hanne Koiviston tarkasteleman Kaisu-Mirjami Rydbergin (1905–1959) toiminta osoittaa, että kansainvälisyys oli tuonakin aikana mahdollista, jos tahtoa siihen riitti. Anne Ollilan artikkelista käy selville, että myös 1800-luku oli kansainvälistä aikaa Suomen suuriruhtinaskunnassa. Osana monikulttuurista ja -kansallista imperiumia Suomi houkutteli mielenkiintoisia maahanmuuttajia muualta Euroopasta ja sai samalla todistaa teknisten keksintöjen nopeaa leviämistä yli rajojen. Ollila tarkastelee uuden elinkeinon rakentumisprosessia, kun valo- kuvauksesta muotoutui moderni ja kansainvälinen ammatti 1800-luvun Suomessa. 1840-luvulta lähtien Suomeen saapui runsaasti ulkomaisia valo- kuvaajia. He toimivat aluksi kiertävinä kuvaajina, mutta jo 1860-luvulla monet perustivat vakituisia kuvausateljeita eri kaupunkeihin, kun visiit- tikorttikuvien nostattama valokuvakuume lisäsi ammattilaisten kysyn- tää. Valokuvaus oli monella tapaa kansainvälistä toimintaa, sillä kuvaajat tekivät opintomatkoja Keski-Eurooppaan käyden tutustumassa Berliinin ja Wienin kuvausateljeihin, jotka olivat valokuvauksen tärkeimpiä kes- kuksia. Teknisesti valokuvauksessa uudet innovaatiot ja kuvatyypit seu- rasivat vauhdikkaasti toisiaan, joten uutuuksien seuraaminen oli tärkeä tekijä ammattitaidon ylläpitämisessä. Valokuvauksen ja matkustamisen yhteyttä vahvisti myös maisemakuvauksen saavuttama suuri suosio sekä sen tuottamat esitykset vieraista maista. Koivisto kartoittaa artikkelissaan vasemmistointellektuelli Rydbergin monipuolista toimintaa kansainvälisessä rauhanliikkeessä ja kansainvä- lisenä toimittajana 1930-luvulta lähtien. 1940- ja 1950-luvulla Rydber- gillä oli tilaisuus osallistua sanomalehtiretkikuntien matkoihin, jotka suuntautuivat Yhdysvaltoihin, Neuvostoliittoon ja Kiinaan. Toimittajana Rydberg pääsi mukaan pitkille ”näyteikkunamatkoille”, joilla suurvallat halusivat esitellä kulttuuridiplomatiaansa. Rydberg kirjoitti matkoistaan sekä lehtiartikkeleita että matkakirjoja, joissa hän kommentoi kriittisesti näkemäänsä sekä visioi parempaa tulevaisuutta. Näissä teksteissä Rydberg myös manifestoi ajatuksiaan kansainvälisyydestä sekä ihmisten välisestä tasa-arvosta rotuun tai sukupuoleen katsomatta. 21 Johdanto: Euroopassa, sen rajoilla ja ulkopuolella Vieraan kohtaaminen Historiaa kirjoitetaan usein suhteessa kulttuurin, joka on kaksinaisesti vieras: ajallisesti sekä paikallisesti. Maailmankansalaisuus, monikult- tuurisuus ja kansainvälisyys ovat kaikki sidoksissa maantieteelliseen liik- keeseen, jonka myötä tullaan vierauden äärelle. Kirjan loppuun olemme sijoittaneet kaksi artikkelia, jotka käsittelevät vieraan kohtaamista omana aikanamme. Herodotoksesta alkaen on Eurooppaa rajattu erityisesti itään. Orientin, sen asukkaiden sekä kulttuurin kohtaaminen on osa pitkää historiaa, jonka vaiheita käsitellään tai sivutaan useissa tämän kirjan artikkeleissa. Idän rakentamista lännen kuvitteelliseksi vastakoh- daksi kutsutaan orientalisimiksi Edward Saidin (1935–2003) samanni- misen teoksen (1978) mukaisesti. Orientalismi tarkoittaa eurooppalaisten rakentamaa tulkintaa arabialaisesta kulttuurista ja itämaista. Se perustui kolonialismiin ja eurooppalaiseen ylemmyydentunteeseen, mutta samalla se oli romantisoiva ja eksotisoiva näkemys toiseudesta.22 Saidin mukaan orientti oli nimenomaan eurooppalainen keksintö, sillä sen avulla Eurooppa saattoi muodostaa vastakohdan itselleen. Itä- maat merkitsivät paikkaa, jossa voitiin kokea romantiikkaa ja seikkai- luja sekä tutustua eksoottisiin ihmisiin ja maisemiin. Olennaista siinä oli eurooppalaisten mystifioivat ja usein imperialistiset mielikuvat toi- seudesta.23 Vuoden 2003 uudessa esipuheessa kirjaansa Said nimittikin sekä länttä että itää ihmisen tuottamiksi ”äärimmäisiksi fiktioiksi”.24 Ne siis määrittelevät toinen toisiaan ja samalla rakentavat erottelua idän ja lännen välille. Saidin mukaan länsi ei olekaan sen todellisempi kuin itä. Kuitenkaan idän ja lännen suhteet eivät ole olleet tasaväkiset ja hänen tutkimassaan orientalismissa oli ennen kaikkea kyse lännen vallasta sekä tahdosta valtaan määritellä muita kulttuureja.25 Kari Kallioniemi pohtii omassa artikkelissaan David Bowien (1947–) musiikillista matkaa, jossa orientalismi muodosti yhden kes- keisen juonteen. Jo uransa alkuvaiheessa 1960-luvulla Bowie toi esille kiinnostustaan itämaita ja erityisesti buddhalaisuutta kohtaan. Kun 22 Toiseuden määrittelystä ks. myös Ahmed 2000, 112–118, 137–160; Löytty 2005, passim. 23 Toiseuden eksotisoinnista ja erotisoinnista ks. esim. Hall 1999, 108–115. 24 ” – – these supreme fictions – –”. Said 2003 (1978), xii. 25 Said 1978, 1–6 sekä 204. 22 Anne Ollila & Juhana Saarelainen Bowiesta tuli supertähti 1970-luvulla hänen tähtikuvaansa liittyi hen- kistä etsintää, juurettomuutta ja postmodernia nomadiutta. Kallionie- men mukaan Bowien orientalismi huipentui vuonna 1979 julkaistussa Lodger-albumissa, jossa matkustaminen nivoutui buddhalaisuuteen ja etnis-orientalistisiin musiikkikokeiluihin, jonka sävyjä loivat esimer- kiksi afrikkalaiset rummut, viidakon äänet ja turkkilaisin maustein rakennetut viittaukset mustalaismusiikkiin. Kokoelman päättävässä artikkelissa Laura Saloluoma ana- lysoi muukalaisuutta ja vieraan kohtaamista tutkimalla kolmea 2000-luvulla tehtyä tieteiselokuvaa – Africa Paradis, Ihmisen pojat ja Sleep Dealer. Näissä kolmessa elokuvassa käsitellään maahanmuuttoa ja pakolaisuutta, mutta samalla niissä luodaan dystooppisia tulkin- toja tulevaisuudesta, sillä elokuvat kommentoivat kriittisesti globali- soituneen maailman ongelmia. Elokuvissa kuvataan maailmaa, jossa köyhyys, työttömyys ja ympäristöongelmat ovat kärjistyneet, jol- loin vauraimmat maat sulkevat rajansa säilyttääkseen elintasonsa ja estääkseen köyhiä maahanmuuttajia saapumasta maahan. Vaikka elo- kuvat ovat sävyltään pessimistisiä, on niissä silti Saloluoman mukaan häivähdyksiä myös toivosta ja muutoksesta parempaan. Yli rajojen Kosmopoliittisuus, kansainvälisyys ja monikulttuurisuus ovat monella tapaa toisiinsa liittyviä käsitteitä. Kuten tämän kokoelman artikkelit luettuaan voi todeta, tarkastellessa yhtä näistä, pian törmää kahteen muuhun tavalla tai toisella. Niiden rinnalle on viimeaikaisessa tutki- muksessa yhä useammin noussut ylikansallisen tai ylirajaisuuden (trans- national) käsite.26 Siinä missä kosmopoliittisuus, monikulttuurisuus ja 26 Transnational-sanan ja sen johdannaisten transnationality sekä transnationa- lism suomentaminen ei ole yksiselitteistä. Kääntämisen ongelmaa on käsitel- lyt muun muassa Maija Urponen väitöskirjassaan Ylirajaisia suhteita (2010), jossa hän tekee sisällöllisen erottelun kahden käännösvaihtoehdon välille (ks. s. 20). Urposen kanssa on helppo olla samaa mieltä siitä, että osuva käännös riippuu asiayhteydestä. Myös neutraalimpi vaihtoehto transnatio- naali, eli kääntämättä jättäminen, on ajoittain toimiva ratkaisu. Ks. myös Grönstrand et al. 2012. 23 Johdanto: Euroopassa, sen rajoilla ja ulkopuolella kansainvälisyys kenties näyttäytyvät enemmän tutkimuksen kohteena olevina historiallisina ilmiöinä, on ylikansallisen ja ylirajaisen tutkimus myös teoreettinen käsite. Sitä voidaan siis tarkastella yhtä lailla tutkit- tavana historiallisena ilmiönä kuin myös tutkimusta teoreettisesti ja metodologisesti jäsentävänä viitekehyksenä. Transnationaalisesti virittynyt historiankirjoitus on vielä muotou- tumassa oleva tutkimussuunta, jota ei ole vielä paljoakaan sovellettu käytännön tutkimustyössä. Se kysyy kansallisuuden ylittäviä raken- teita, tapahtumia, toimijoita ja toimintatapoja. Esimerkiksi useista suuryrityksistä voitaisiin puhua pikemminkin ylikansallisina kuin monikansallisina tai kansainvälisinä, sillä ne toimivat yleensä kan- sallisvaltiollisen viitekehyksen ulkopuolella. Samoin keskiaikana syn- tynyttä ja 1800-luvulla uudistunutta yliopistoinstituutiota voidaan luonnehtia kansainvälisen ja monikulttuurisen lisäksi myös ylikan- salliseksi tai ylirajaiseksi. Toisaalta vaikkapa 1830-luvun alun kole- raepidemia ja sen kulttuurihistoriallinen merkitys saatetaan mainiosti ymmärtää transnationaalina tapahtumana, joka tasapuolisesti vei saksalaisen hengentutkijan G. W. F. Hegelin (1770–1831) kuin myös suomalaisen luonnontutkijan Gabriel von Bonsdorffin (1762–1831) elämän monien muiden joukossa.27 Vasta 1800-luvulla syntyivät niin sanotut kansalliset tieteet, joiden joukkoon myös historiantutkimus lasketaan. Moderni historiankir- joitus on merkinnyt paljolti kansallisen ideologian ja kansallisvaltion vahvistamista ja rakentamista – voisi jopa väittää historiankirjoituksen osaltaan luoneen kansallisvaltiot. Siksi on kysyttävä, voiko historian- tutkimus myös purkaa sitä, mitä se on rakentanut ja tuleeko sen niin tehdä.28 Ylikansallisen sekä ylirajaisen käsitteet kyseenalaistavat niin sanotun metodologisen nationalismin. Ne eivät ota annettuina kansan, kansakunnan ja kansallisvaltion kategorioita, vaikka eivät myöskään jätä kansallista tasoa vaille huomiota.29 Siten ne voisivat toimia uutena näkökulmana, jossa yhdistyvät kosmopoliittisuuden, monikulttuuri- 27 Tästä viimeisestä huomiosta on kiittäminen professori Hannu Salmea ja dosentti Jukka Sarjalaa. Ks. myös Cathrine J. Kudlickin Cholera in Post- Revolutionary Paris. A Cultural History (1996). 28 Bender 2006, 271. 29 Amelina et al. 2012, 2. Ks. myös Vleuten van der 2008, 982–984. 24 Anne Ollila & Juhana Saarelainen suuden ja kansainvälisyyden teemat mitä erilaisimpiin tutkimusaloihin, joita on totuttu jäsentämään kansallisuuden käsitteen kautta. On kuitenkin todettava, että transnationaali historiakirjoitus ei ole periaatteiltaan erityisen uusi ajatus, vaan kansallisen historiankirjoituk- sen kritiikki on jo pitkään ollut hyvin tavallista. Näin ollen voidaankin kysyä, onko ylikansallisessa tai -rajaisessa historiankirjoituksessa oikeas- taan mitään uutta ja tarvitaanko niiden kaltaiselle tutkimukselle omaa määritettä. Silti, mitä täsmällisemmin tutkimus on käsitteellistetty, sitä selkeämmin se on käsitetty. Ei ole haitaksi itsellekään opetella tunnis- tamaan ja pyrkiä läpinäkyvästi selvittämään, mistä lähtökohdasta oma tutkimus on tehty. Entä millainen olisi kulttuurihistoriallinen sovellus ylikansallisesta tai -rajaisesta tutkimuksesta? Oppiala voi hakea malleja omastakin his- toriastaan. Tästä todistaa esimerkiksi Fernand Braudelin (1902–1985) totaalista historiaa edustava tutkimus Välimerestä Filip II:n (1527–1598) aikana.30 Se ylittää tarkastelussaan monella tapaa niin kansallisuudet kuin myös muut erilaiset rajat. Samoin tekee Giovanni Levi (1939–) todetessaan, kuinka yhden leivän ostamisesta voidaan edetä koko maa- ilman viljamarkkinoiden tarkasteluun.31 Nämä klassiset esimerkit kertovat myös siitä, että ylikansallisen tai -rajaisen historiankirjoituksen ei tarvitse pitäytyä kansallisvaltioiden ja kansallisen historian jälkeisessä ajassa. Tämän argumentin on esittänyt myös uuden ajan alun tutkija Bartolomé Yun Casalilla (1955–).32 Lisäksi hän on todennut, että ylikansallisessa ja -rajaisessa tutkimuksessa ei voi pysytellä globaalilla tasolla, vaan transnationaalisuus aktualisoituu aina paikallisesti ja alueellisesti.33 Tässäkin ajatuksessa voidaan nähdä mahdollisuus kulttuurihistorialliseen tapaan kirjoittaa transnationaalia historiaa: tutkimuksen ei tarvitse seurata ainoastaan valtavia organisaa- tioita ja järjestelmiä, vaan se voi tarkastella alhaalta päin, miten pai- 30 Braudel 1972 (1949) ja 1973 (1949). 31 Levi 2001 (1991), 100. Esimerkki leivän ostamisesta osoittaa, miten mikro- ja makrotasoja voidaan yhdistää historiantutkimuksessa. Mikro- ja makrohistoriasta sekä paikallisen ja globaalin suhteesta ks. myös Ollila 2010, 71, 183–184. 32 Yun Casalilla 2007, 667. 33 Yun Casalilla 2007, 660–661. 25 Johdanto: Euroopassa, sen rajoilla ja ulkopuolella kallinen, ylikansallinen ja -rajainen kietoutuvat toisiinsa. Levin antama esimerkki havainnollistaa myös tätä tosiasiaa erinomaisesti. Kulttuurihistoriallisen sovelluksen ylikansallisesta ja -rajaisesta his- toriankirjoituksesta tulisi siis vähintään katsoa oman oppialansa men- neisyyteen, huomioida ylikansallisuuden ja -rajaisuuden olemassaolo sekä tapahtuminen myös pienessä mittakaavassa ja pyrkiä ymmärtä- mään myös modernia edeltäneitä aikakausia transnationaalisesti. * * * Saatteeksi Toivotamme lukijoille antoisia hetkiä tämän artikkelikokoelman parissa. Luotamme siihen, että se osoittautuu kiinnostavaksi, uutta tietoa antavaksi sekä uusia ajatuksia herättäväksi historialliseksi katsa- ukseksi eräisiin oman aikamme ajankohtaisimpiin kysymyksiin. Lopuksi kiitämme kaikkia artikkelin kirjoittajia tuottoisasta ja hyvin sujuneesta yhteistyöstä. Kiitos kuuluu myös Cultural History – Kulttuu- rihistoria -sarjan toimituskunnan edustajille Riitta Laitiselle ja Rami Mähkälle, jotka paneutuivat kirjaamme vaivojaan säästämättä. Henri Terhoa on jälleen kiittäminen kannen työstämisestä. Tämän kokoel- man kaikki tekstit ovat vertaisarvioituja; haluamme erityisesti kiittää kahta anonyymiä lausunnonantajaa käsikirjoituksen huolellisesta luke- misesta sekä hyödyllisistä merkinnöistä. Turussa 15. maaliskuuta 2013 Anne Ollila & Juhana Saarelainen 26 Anne Ollila & Juhana Saarelainen Lähdeluettelo Painetut lähteet ja aikalaiskirjallisuus Herodotos: Historiateos 1–2. Alkuteos: ἱστορίαι (historiai), n. 450–420 -luvut eea. Suom. Edvard Rein. WSOY, Helsinki 1997. Wallin, Georg August: Tutkimusmatkoilla arabien parissa. Otteita matkapäiväkirjasta ja kirjeistä. Suom. ja toim. Jussi Aro & Armas Salonen. WSOY, Helsinki 1989. Tutkimuskirjallisuus Ahmed, Sara: Strange Encounters. Embodied Others in Post-Coloniality. London 2000. Amelina, Anna et al.: Methodological Predicaments of Cross-Border Studies. Beyond Methodological Nationalism: Research Methodologies for Cross-Border Studies. Routledge, New York 2012, 1–6. Baumann, Gerd: The Multicultural Riddle: Rethinking National, Ethnic, and Religious Identities. Routledge, New York 1999. Bender, Thomas: The Boundaries and Constituencies of History. American Literary History. Vol. 18 (2/2006), 267–282. Brague, Rémi: Europa. Eine exzentrische Identität. Alkuteos: Europe, la voie romaine (1992). Übers. Gennaro Ghiradelli. Edition Pandora, Band 13. Campus Verlag, Frankfurt/New York 1993. Braudel, Fernand: The Mediterranean and the Mediterranean World in the Age of Philip II. Volume I. Alkuteos: La Méditerranée et le Monde Méditerrenéen à l’Epoque de Philippe II (1949) Trans. Siân Reynolds. Collins, London 1972. Braudel, Fernand: The Mediterranean and the Mediterranean World in the Age of Philip II. Volume II. Alkuteos: La Méditerranée et le Monde Méditerrenéen à l’Epoque de Philippe II (1949) Trans. Siân Reynolds. Collins, London 1973. Braudel, Fernand et al.: Eurooppa. Alkuteos: L’Europe (1987). Suom. Tuomas M. S. Lehtonen. Vastapaino, Tampere 1992. Cohen, Robin: Migration and its Enemies: Global Capital, Migrant Labour and the Nation-State. Ashgate, Aldershot 2006. Fernández-Armesto, Felipe: Millenium. Toinen vuosituhat. Alkuteos: Millennium: A History of the Last Thousand Years (1995). Suom. Heikki Eskelinen. WSOY, Helsinki 1996. Goldberg, David Theo: Introduction: Multicultural Conditions. Multiculturalism: A Critical Reader. Ed. by David Theo Goldberg. Blackwell Publishers, Oxford 1994. Grew, Raymond: On the Prospect of Global History. Conceptualizing Global History. Ed. Bruce Mazlish & Ralph Buultjens. Westview Press, Boulder, San Francisco, Oxford 1993, 227–249. Grönstrand, Heidi et al.: Irti kansallisesta kehyksestä. Kulttuurintutkimus. Vol. 29 3/2012, 64–66. Hall, Stuart: Identiteetti. Suom. ja toim. Mikko Lehtonen ja Juha Herkman. Vastapaino, Tampere 1999 Hall, Stuart: Monikulttuurisuus. Erilaisuus. Toim. Mikko Lehtonen & Olli Löytty. Vastapaino, Tampere 2003. Kleingeld, Pauline: Kant and Cosmopolitanism: The Philosophical Ideal of World Citizenship. Cambrige University Press, Cambridge et al., 2011. Kudlick, Cathrine J.: Cholera in Post-Revolutionary Paris. A Cultural History. Studies on the History of Society and Culture. University of California Press, Berkeley & Los Angeles 1996. Levi, Giovanni: On Microhistory. New Perspectives on Historical Writing. Second Edition. Ed. Peter Burke. Polity Press, Cambridge 2001 (1991), 97–119. 27 Johdanto: Euroopassa, sen rajoilla ja ulkopuolella Löytty, Olli: Toiseus. Suomalainen vieraskirja. Kuinka käsitellä monikulttuurisuutta. Toim. Rastas – Huttunen – Löytty. Vastapaino, Tampere 2005. McNeill, J. R. & McNeill, William H.: Verkottonut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan. Alkuteos: The Human Web. A Bird’s-Eye View of World History (2003). Suom. Natasha Vilkonen. Vastapaino, Tampere 2005. Ollila, Anne: Kirjoituksia kulttuurista, sukupuolesta ja historiasta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2010. Philips, Anne: Multiculturalism without Culture. Princeton Univ. Press, Princeton and Oxford 2007. Ricœur, Paul: History and Truth. Alkuteos Histoire et vérité (1961). Trans. Charles A. Kelbley. Northwestern University Press, Evanston 1992 (1965). Riikonen, H. K.: Kosmopoliitteja antiikin maailmassa. Kulttuuri antiikin maailmassa. Toim. Mika Kajava et al. Teos, Helsinki 2009, 289–294. Said, Edward: Orientalism. Penguin Books, London 1978. Said, Edward: Orientalism. Penguin Books, London 2003 (1978). Sihvola, Juha: Maailmankansalaisen etiikka. Otava, Helsinki 2004. Sihvola, Juha: Maailmankansalaisen uskonto. Otava, Helsinki 2011. Urponen, Maija: Ylirajaisia suhteita. Helsingin olympialaiset, Armi Kuusela ja ylikansallinen historia. Yliopistopaino, Helsinki 2010. Vleuten van der, Erik: Towards a transnational history of technology: meanings, promises, pitfalls. Technology and Culture 49, (4/2008), 974–994. Yun Casalilla, Bartolomé: ”Localism”, global history and transnational history. A reflection from the historian of early modern Europe. Historisk Tidsskrift. Vol. 127 (4/2007), 659–678. I KESKELLÄ EUROOPPAA COSMOPOLITĒS — JAMES HOWELL, MAAILMANKANSALAISUUS JA 1600-LUVUN ENGLANTI Marjo Kaartinen 1600-luvun Englannissa kosmopoliitin käsite oli uusi, tuore, ehkä eksoottinenkin. Näyttää siltä, että käsitteen käyttö tuon ajan Englan- nissa viittasi useimmiten hienostuneella tavalla antiikkiin ja vihjasi näin korkeasta oppineisuudesta. Termi kosmopoliitti sai myös yllättäviä merkityksiä. Ensimmäisiä itseään kosmopoliitiksi nimenneitä oli James Howell. Törmäsin tähän kokolailla unohdettuun henkilöön sattumalta, mutta kiinnostuin, kun yllätyksekseni havaitsin hänen todenneen jo vuonna 1645 ilmestyneessä kirjekokoelmassaan Epistolae Ho-Eliana1 olevansa kosmopoliitti. Tekstissä James Howell kirjoitti itsestään ja avi- oitumismahdollisuuksistaan ja kommentoi kuivalla huumorilla mah- dollisuuksiaan saada vaimo: 1 Käytän tästä teoksesta (Howell 1645/1650) lyhyenä otsikkona sen latinan- kielistä sanaleikkinimeä, jonka voisi suomentaa ho-elliaanisiksi kirjeiksi. Teokseen törmää usein viitattavan myös otsikolla Familiar Letters. Tutkijat ovat kiistelleet teoksen kirjeistä ja pohtineet ovatko ne ”oikeita” lähetettyjä kirjeitä vai ovatko ne sepitteitä kirjaa varten. Tämän artikkelin tarkoituksia varten ei ole merkitystä sillä, olivatko Howellin kirjeet ”aitoja” vai ”sepit- teitä”. Pääsääntöisesti tässä artikkelissa esitän leipätekstissä suomennokseni alkutekstistä ja alkuperäisen olen sijoittanut viitteeseen. Sitaateissa esiinty- vät kursiivit ovat kaikki alkuperäisiä. 32 Marjo Kaartinen I came tumbling out into the World a pure Cadet, a true Cosmopolite, not born to Land, Lease, House or Office.2 (Tupsahdin maailmaan puhtaaksi nuoremmaksi pojaksi, aidoksi kosmopoliitiksi, sillä en syntynyt omistamaan maata tai vuokrasopi- musta, taloa tai virkaa.) Tästä toteamasta aukeaa artikkelini teema ja kysymys: tarkastelen kosmopoliitti-käsitteen varhaisia merkityksiä 1600-luvun Englannissa. Tarkastelen käsitettä etenkin James Howellin ja muutamien muiden hänen aikalaistensa käytössä ja pohdin sitä, miten he mielsivät maail- mankansalaisuuden. James Howell syntyi 1590-luvun puolivälin tietämillä. Itse hän ilmoitti syntyneensä ravun nousevassa merkissä, koiran päivien keski- vaiheilla3 – siis heinäkuun jälkipuolella, koska koiran päivien yleensä käsitettiin alkavan heinäkuun kolmas tai kuudes ja päättyvän elokuun 11:nä. Koiran päivät oli vuoden kuumin ajanjakso, jolloin koirantähti Sirius ja aurinko nousivat samaan aikaan. Howell oli walesilaisen papin poika, varsin vaatimattomista oloista siis, mutta onnekas siinä, että sai käydä kouluja. Hän pääsi Oxfordin yliopistoon opiskelemaan ja suoritti siellä alemman yliopistotutkinnon. Opintojen jälkeen Howell kokosi isänsä ja ystäviensä – tässä termi ”ystä- vät” tarkoittaa erittäin todennäköisesti mesenaatteja ja muita tukijoita – suosiollisella avustuksella matkakassan, jonka turvin hän pääsi mat- kustamaan Eurooppaan. 1600-luvulla kirjoitetun elämäkerran mukaan hän olisi viihtynyt tällä opintomatkallaan eli peregrinaatiollaan kolme vuotta. Pitkät opintomatkat olivat kasvatuksen ja koulutuksen viimeiste- lyä ja hyvin usein kestivät yli vuoden; kolmivuotinenkaan matka ei ollut tavaton. Peregrinaatiota pidetään varsinaisen grand tourin edeltäjänä.4 Epäilemättä tämän hyvin pitkään kestäneen peregrinaationsa ansi- osta Howell oli erityisen kielitaitoinen ja kynänkäyttöön halukas mies, joka päätyi elättämään itsensä käännöstöillä ja kaikenlaisilla muilla kir- joituksilla. Nämä tekstit jälkipolvet ovat tuominneet ensisijaisesti kyhä- elmiksi. Jo aikalaiselämäkerturi Anthony à Wood (1632–1695) kirjoitti sangen julmasti Howellin elämäntyöstä: 2 Howell 1645/1650, 255. 3 Howell 1645/1650, 255. Tämän kertaa myös Wood 1692, 265. 4 Wood 1692, 265. 33 Cosmopolitēs — James Howell, maailmankansalaisuus ja 1600-luvun Englanti Tietäköön lukijani, että hänen kirjoituksensa, jotka on tehty vain elannon saamiseksi ja omistuksilla suurten ja ylhäisten henkilöiden imartelemiseksi, ovat hyvin turhanpäiväisiä ja tyhjiä, muilta kirjoit- tajilta varastettuja ja sovitettu vain aloittelijoiden tuntemuksia miel- lyttämään.5 Koska Anthony à Woodin elämäkertateos oli oxfordilaisten kirjailijoi- den ja piispojen näyttävä yhteiselämäkerta tai matrikkeli, joka ansiok- kaasti listasi henkilöiden kirjallisen tuotannon, tuomio oli erityisen tyrmäävä. Se myös kohdistui suoraan Howellin pääelinkeinoon. Hänen täytyi kirjoittaa elääkseen; tätä varten Howell kirjoitti runsaasti erilaisia historiateoksia, laati sanakirjoja, poliittisia pamfletteja ja ohjekirjoja. Howellin luonnehdinta itsestään kosmopoliittina, maattomana ja mannuttomana sekä virattomana miehenä näkyy myös kyseissä elä- mäkerrassa. Anthony à Wood nimittäin lainasi Howellin itsemääritel- mää kosmopoliittina Howellista kirjoittamassaan elämäkertatekstissä sanasta sanaan. Jos jälkipolvien tuli tulla tietämään, että Howell oli kurja kirjoittaja, yhtä vahvaksi oli siten määrä jäädä myös käsitys hänestä kosmopoliittina, sellaisena, jolle koko maailma oli koti. Käsi- tys Howellista kurjana tyhjänpäiväisten tekstien kirjoittajana kuiten- kin voitti, eivätkä jälkipolvet ole muistaneet häntä merkkihenkilönä tai ylipäätään mitenkään erityisesti. Myöskään historiantutkimuksen piirissä Howell ei ole ollut erityisen suosittu: kokonaisia tutkimuksia Howellista on vain kourallinen eikä yhtäkään ole ilmestynyt viime vuosikymmeninä.6 Hän ei ole kuitenkaan painunut tyystin unohduk- siin, sillä etenkin hänen matkaoppaansa Instructions for forreine travel 7 mainitaan silloin tällöin matkustamista koskevissa tutkimuksissa. Esimerkiksi Robert Wokler mainitsee Howellin oppaan grand touria tarkastelevassa artikkelissaan.8 5 ”But the reader is to know that his writings having been only to gain a live- lyhood, and by their dedications to flatter great and noble persons, are very trite and empty, stoln from other authors without acknowledgment, and fitted only to please the humours of Novices.” Wood 1692, 265. 6 Hänen käännöstöitään on tutkittu etenkin Espanjassa. Ks. Escribano 1996. Howellia poliitikkona on tarkastellut Nutkiewicz 1990 ja Paul Seaward on kirjoittanut Howellista ja Clarendonhin herttuasta, ks. Seward 1988. 7 Howell 1642a. 8 Wokler 2007, 207. 34 Marjo Kaartinen Howell ja elämä kosmopoliittina Palaan Howellin virkkeeseen ”I came tumbling out into the World a pure Cadet, a true Cosmopolite, not born to Land, Lease, House or Office”.9 Suomeksi tämä kuuluisi, kuten jo edellä ilmeni, kutakuinkin näin: ”Tupsahdin maailmaan puhtaaksi nuoremmaksi pojaksi, aidoksi kosmopoliitiksi, sillä en syntynyt omistamaan maata tai vuokrasopi- musta, taloa tai virkaa.” Termillä ”cadet” tässä ymmärretään, kuten olen kääntänyt, nimenomaan nuorempaa tai nuorinta poikaa per- heessä. Tämä cadet-käsitteen merkitys ei ole erityisen yleinen, mutta ei tavatonkaan; kyseessä on lainasana ranskasta. Oxford English Dic- tionary esittää sen esiintyvän ensimmäisen kerran 1610 nimenomaan tässä nuoremman veljen merkityksessä.10 Howell ei missään tapauk- sessa käyttänyt tätä termiä itsestään tässä kohdin sattumalta; päinvas- toin hän katsoi asemansa perheen nuorempana poikana synnyttäneen juuri sen tilanteen, joka teki hänestä nimenomaan kosmopoliitin. Englannissa perimyslakia ohjasi esikoisoikeus, primogenituuri, eikä nuorempien veljien taloudellinen asema useinkaan ollut kovin kehut- tava, sillä he joutuivat tyypillisesti elämään vaille vanhimmalle pojalle periytyvän kiinteän omaisuuden luomaa turvaa. Näin ollen termiin ”cadet” tuntuu ylipäänsä liittyvän konnotaatio ihmiselämästä oman onnensa seppänä. Howellin kosmopoliitti-käsitteelle antama merkitys, se, että ei ole kotia, että yksilö on maailmankansalainen ja aidosti sellainen, ei ollut vieras myöhemmällekään kosmopoliitin käsitteen määrittelylle. Dide- rot määritteli Encyclopediéssään vuonna 1751 kosmopoliitin kahdella eri tavalla: ensinnä kosmopoliitti oli juuri ihminen (mies), jolla ei ollut vakituista kotia (un homme qui n’a point de demeure fixe) tai ihmi- nen, joka ei ollut muukalainen missään (un homme qui n’est estranger nulle part).11 Ero on ensi katsomalta hiuksenhieno, mutta tarkemmin ajateltuna tuntuva. Jälkimmäinen määritelmä siitä, että kosmopoliitti 9 Howell 1645/1650, 255. 10 Oxford English Dictionary (OED), cadet, noun. 1a. Käytän teoksesta sen online-versiota. 11 Diderot, Encyclopedie 4, 297. http://artflx.uchicago.edu/images/encyclope- die/V4/ENC_4-297.jpeg. Sivu ladattu 16.12.2011. Ks. myös Jacob 2006, 1. 35 Cosmopolitēs — James Howell, maailmankansalaisuus ja 1600-luvun Englanti on kotonaan kaikkialla, epäilemättä vastaa modernimpaa käsitystä kos- mopoliitista.12 Howellille puolestaan ensimmäinen määritelmä näyttää olleen merkityksellinen, sillä se, mitä hän ei ollut, määritti sen, mitä hän oli: hän ei ollut aatelinen, hänellä ei ollut maaomaisuutta perintönä; siis hän oli aidosti kiinni ei-missään ja siten koko maailmassa: hän oli maailmankansalainen, mutta tätä sen tähden, että häneltä puuttui omaisuus. On kiinnostavaa, että maailmankansalaisuus oli yhtäältä hienoa, koska kosmopoliitti tutustui vieraaseen ja näki maailmaa, mutta toisaalta sitä määritti myös menetys tai puute: kosmopoliitti ei kiinnittynyt mihinkään, hänellä ei ollut paikkaa, vaikka hänellä kuitenkin oli koko maailma. Uskovaisia ja Saatanan omia Siinä missä kosmopoliitin käsite oli Diderot’n kirjoittaessa jo varsin arkipäiväinen sekä Ranskassa että Englannissa ja molemmissa kielissä, Howellin aikaan sata vuotta aiemmin se ei sitä vielä ollut. Thomas Blount listasi kosmopoliitin mittavassa sanakirjahankkeessaan, joka julkaistiin ensimmäisen kerran 1656 nimellä Glossographia. Hän mää- ritteli sen näin: Kosmopoliitti (juontuu: cosmos, mundus, ja polites, cives) maailman- kansalainen.13 On merkillepantavaa, että Blountin sanakirjan teema oli Englannin kielten vaikeiden sanojen listaaminen. Koska kosmopoliitti oli sisälly- tetty Glossographiaan, käsite ei ainakaan Blountin mielestä ollut vakiin- tunut arkipuheeseen. Kosmopoliitti sisältyi samalla tavoin myös Elisha Colesin vaikeiden sanojen sanakirjaan 1677; hän määritteli termin Blountin tavoin maailmankansalaiseksi.14 12 Margaret C. Jacob on nimennyt uuden ajan alun kosmopolitanismia tar- kastelevan teoksensa nimeksi käännöksen tästä ”Strangers Nowhere in the World”. 13 ”Cosmopolite (from cosmos, mundus, and polites, cives) a citizen of the world; or cosmopolitan.” Blount 1661, ei sivunr., hakukohta CO. 14 Coles 1677, C. 36 Marjo Kaartinen 1600-luvun aikana kosmopoliitti-termiä näkee myös käytettävän uskonnollisessa kielenkäytössä kahdessa toisilleen päinvastaisessa mer- kityksessä. Kaikkein varhaisin englannista löytämäni maailmankan- salainen-merkitys löytyy John Deeltä ja vuodelta 1577.15 Dee käytti kosmopoliitti-käsitettä Jumalan valtakuntaan liittyvänä vertauskuvana: Olen usein, (Hän sanoi), ja monin tavoin, katsonut maallisten kunin- gaskuntien tilaan, yleisesti, koko maailmassa: (ainakin niin kuin sen voivat kristityt laajemmin tuntea) mikä ei ole vaikea tutkittava. Mutta, pikemminkin tarkoitus, jotenkuten vastattavissa täydelliselle maan- tieteilijälle: ollakseen Cosmopolites: kokonaisen ja yhtenäisen mystisen universaalikaupungin kansalainen ja jäsen. Niin, tästä seuraten, välittää sen kosmopoliittista hallintoa Jumalan Kaikkivaltiaan alaisuudessa…16 Tässä sitaatissa John Deen kosmopoliitti on Jumalan mystisen univer- saalikaupungin, taivaallisen Jerusalemin, kansalainen. Tätä valtakuntaa myös johti, huomattakoon, Kaikkivaltiaan alaisuudessa kosmopoliitti- nen hallinto. 1500-luvulla termiä ei juuri muuten viljelty – Dee oli selkeä poikkeus – mutta 1600-luvulla se alkaa yleistyä kirjallisuudessa.17 Tein erittäin kiinnostavan löydön vuonna 1614 ilmestyneestä James Howellin aika- laisen, Thomas Adamsin (aktiivinen 1612–1653) saarnakokoelmasta. Adams on nimennyt kokoelmansa ”Paholaisen juhlaksi”. Täältä avau- tui kosmopoliitin toinen uskonnollinen merkitys. Adamsille kosmopo- liitti on mielestäni hyvin yllättävästi syntisen, maailmallisen ihmisen, ei-uskovan vertauskuva: [Uskovaiset] ovat kuolleita maailmalle. Kuolema on kaksinainen: Aktii- vinen ja Passivinen. – – Aktiivinen. Maailma on meille kuollut. Lihal- 15 Tätä havaintoa tukee myös OED. 16 ”I haue oftentymes, (Sayd He,) and many wayes, looked into the State of Earthly Kingdoms, Generally, the whole World ouer: (as far, as it may, yet, be known to Christen Me, Commonly:) being a Study, of no great Diffi- culty: But, rather, a purpose, somewhat answerable, to a perfect Cosmogra- pher: to fynde hym self, Cosmopolites: A Citizen, and Member, of the whole and only one Mysticall City Vniuersall: And so, consequently, to meditate of the Cosmopoliticall Gouernment therof…” Dee 1577, 54. 17 Ks. myös Jacob 2006, 2. Kosmopoliiteista (cosmopolitas) maailmankansa- laisina kirjoitti myös Henry More teoksessaaan Conjectura cabbalistica, 97. 37 Cosmopolitēs — James Howell, maailmankansalaisuus ja 1600-luvun Englanti listen ilojen turhamaisuus, turhamaisuuksien moninaisuus, on meille kitkerää niin kuin se on suloista Kosmopoliitille tai maailmalliselle.18 Tälle puritaanipappi Adamsille kosmopoliitti ja maailmallinen, maa- ilman viemä, syntinen ihminen ovat synonyymisiä. Lisää kiinnostavia kosmopoliitin määritelmiä löytyy Adamsin muista teoksista. Kirjoitta- essaan kirkon onnellisuudesta kosmopoliitti oli Adamsille puoliateisti- nen kauhistus, jonka mukaan Adams nimesi peräti kokonaisen luvun otsikolla ”Kosmopoliitti, tai maailman suosikki”.19 Tarkastellessani Adamsin tekstejä pohdin, olisiko hän ymmärtänyt kos- mopoliitin merkityksen yksinkertaisesti väärin. Jännittävä käänne hänen suhteensa syntyi, kun törmäsin Howellin mitä ilmeisimmin samaiselle Adamsille kirjoittamaan kirjeeseen teoksessa Epistolae Ho-Eliana. Tämän kirjeen Howell on päivännyt 1633. Kirje vihjaa, että miehet tunsivat toi- sensa – ainakin he tunsivat toisensa kirjoitustensa kautta.20 Kirjeessä ei valitettavasti ole puhe kosmopoliittisuudesta eikä maailmallisuudestakaan, mutta jos kyseessä on varmuudella sama Adams, voi hyvin olettaa, että kosmopoliitti terminä on ollut näillä miehillä ja ehkä heidän elämänpiiris- sään enemmänkin käsittelyn ja keskustelun alla. Tämä myös vihjaa, että arvelut Adamsin väärin ymmärtämisestä ovat turhia. Hän käytti kosmo- poliitti-termiä tarkoituksella raamatullisiin ja puritaanisiin päämääriinsä. Adamsin tapaan termiä kosmopoliitti käyttivät myöhemmin muut- kin nimityksenä maailmallisesta ihmisestä. On eritäin todennäköistä, että he ovat saaneet vaikutteita pioneeri-Adamsilta. William Gearing kirjoitti teoksessaan God’s soveraignty displayed (1667), miten kristityn ei tullut ajatella itseään kosmopoliittina, maailman kansalaisena vaan taivaan kansalaisena: Asioiden ollessa näin älkäämme ajatelko itseämme kosmopoliitteina, maailman kansalaisina, kuten pakanafilosofit ajattelivat, vaan urano- poliitteina, taivaankansalaisina, kuten uskovaiset ovat tehneet ja elä- käämme kuten pyhä Paavali sanoi itsestään ja tovereistaan, sanoen: 18 ”They are dead to the world. This Death is double, Actiue and Passiue. – – Actiue. The world is dead vnto vs. The vanitie of carnall ioyes, the varietie of vanities, are as bitter to vs, as pleasant to the Cosmopolite or worldling.” Adams 1614, 166. 19 Adams 1619, 218, 307. 20 Howell 1645/1650, Vol. II, 1–2. 38 Marjo Kaartinen puheemme on taivaassa. (Fil. 3:20) Olkaamme kuin taivaan vapaita asukkaita; niin Beza ymmärtää asian. Sanalla sanoen; niin kuin eng- lantilaiset kauppiaat tai Lontoon kaupunkilaiset, jotka matkustavat Ranskassa, Espanjassa, Italiassa ja Venetsiassa, jättävät sydämensä ja mielensä kotiin vaimojensa ja lastensa luokse, sinne, missä heidän ystä- vänsä ja vapautensa ovat, niin meidänkin pitäisi oppia näistä esimer- kistä, että meillä olisi taivaalliset mielet taivaallisissa kartanoissamme, ja kiinnittämään sydämemme ja toivomme taivaalliseen kaupun- kiimme jo vielä kun päätämme maallista pyhiinvaellustamme.21 Gearing selvästi tunsi omana aikanaan käytyä keskustelua antiikin auktoreiden kosmopoliittisuudesta, koska hän niputtaa kaikki paka- nafilosofit tämän käsitteen alle. Lisäksi hän puhuu kristityistä termillä denizons, asukkaat, jota termiä käytettiin usein puhuttaessa kosmopo- liiteista maailmankansalaisina. Hänen valitsemansa viittaus Raamatun Filippiläiskirjeeseen 3:20 kuuluu nykysuomennoksessa näin: ”Mutta me olemme taivaan kansalaisia, ja taivaasta me odotamme pelastajaksi Herraa Jeesusta Kristusta”. Erityisen kiintoisa voimallisuudessaan on John Heydonin taivaal- lisessa visiossaan teoksessa Eugenius Theodidactus viskaama ajatus kos- mopoliitista heliogabaliittina.22 Termi viittaa pahamaineiseen Rooman keisariin Heliogabalukseen tai Elagabalukseen, jonka pröystäilystä, irstai- luista ja sodomiasta kirjoitettiin uuden ajan alussa paljon. Hän oli monen- laisen iljettävyyden perikuva. Heydonin kosmopoliitti ohittaa Adamsin maailmallisuuden moninkertaisesti, sillä tavallinen syntinen saattoi olla tällainen kosmopoliitti, mutta heliogabaliitti oli pahuuden oma. 21 ”These things being so, let us not think our selves Cosmopolitae, Citizens of the world, as the Heathen Phylosophers did, but Ouranopolitae, Burgesses of heaven, as all the faithful have done, and carry our selves as S. Paul profes- seth of himself, and all his fellow-believers, saying, Our conversation is in heaven. … Phil. 3.20. We carry our selves as the free Denizons and Inhabit- ants of Heaven; so Beza renders it. In a word; as English Merchants or Citi- zens of London, travelling in France, Spain, Italy, Venice, have their hearts and minds at home with their Wives and Children, where their friends and freedomes be; so should we from these and the like examples, learn to have heavenly minds in our earthly Mansions, and to fix our hearts and hopes upon our heavenly City, even while we be finishing our earthly Pilgrimage.” Gearing 1667, 230–231. 22 Heydon 1655, 137–138. 39 Cosmopolitēs — James Howell, maailmankansalaisuus ja 1600-luvun Englanti Justus Lipsiuksen perintö Englannissa Aivan 1500-luvun lopussa, 1592, käännettiin englanniksi flaamilaisen humanistin Justus Lipsiuksen (1547–1606) Epistola de peregrinatione Italica -kirjeen23 ohjeet matkalaisille. Kääntäessään Lipsiusta John Stra- dling24 tavanomaisen tapaan laajensi alkutekstiä, joten sen voidaan katsoa olevan englantilaisiin olosuhteisiin sovitettu ja tässä tarkastelen- kin sitä osana englantilaista kirjallista kulttuuria. Lipsiuksen kirjeen lähtökohta on kiinnostavasti ajatus, että ihmisen ei ole hyväksi pysytellä pienessä piirissä oman maan rajojen sisällä, vaan hänen tulee katsella ulospäin ja lähteä matkalle. Stradlingin englanninnos on omistettu nuorelle Bedfordin jaarlille. Kyseessä on täytynyt olla Bedfordin kolmas jaarli Edward, joka oli syn- tynyt joulukuussa 1572 ja joka käännöksen lahjaksi saatuaan oli siis kak- sikymmenvuotias. Tämä oli varsin hyvä peregrinaatioikä. Hän avioitui 1594, mikä sopii myös mahdollisen matkan ajoitukseen, sillä pitkän matkan jälkeen oli sopiva hetki solmia avioliitto. Stradling kirjoitti: Olen kuullut (ylhäinen nuori jaarli) että olette päättänyt matkustaa, enkä varmasti ole siitä niukasti ilahtunut. Kaltaisenne urhea ja sanka- rillinen laatu, tiedän, on vain jaloilla ja hyveellisillä luonteilla. Alhaiset ja huonommat mielet tosiaankin tyytyvät surkeissa ajatuksissaan omien maidensa tuntemukseen ja liimattuna koteihinsa kantavat kuin laiskat ja hidasjalkaiset etanat talojaan selässään, mistä saksalainen sananlasku sanoo hyvin: he eivät tunnista muiden kirkkojen kelloja kuin omansa…25 Teksti luettelee sitten lukuisia antiikin keskeisiä auktoreita, jotka ovat olleet suuria matkamiehiäkin, Pythagoraasta ja Platonista Galenok- seen ja Avicennaan. John Stradling on näiden lisäksi ujuttanut teks- 23 Kirje ilmestyi ensimmäisen kerran De Constantia -teoksessa Antwerpe- nissa 1584. 24 Stradling oli poliitikko, parlamentaarikko ja kääntäjä. Hänet aateloitiin 1608. 25 ”I heare say (noble yoong Earle) that you are determined to trauell, and surely I am not a little glad therof. For this braue and heroycall disposition, I know is onely in noble and vertuous natures. Base and badder minds indeed content their poore thoughts with their owne countries knowledge, and being glued to their home they carrie (with the sluggishe and slowfooted snaile) their howses on theyr backs, to whom the Germaine prouerbe agreeth well: That they knowe the sounde of no other Bels but their owne…” Lipsius 1592, A2v. 40 Marjo Kaartinen tiin esimerkkejä jaloista ja esikuvallisista englantilaisista matkalaisista Brutuksesta useampaan kuningas Henrikiin: ”Brutus, Brennus, Richard Cordelion, Edwardes, Henries, 1, 2, 5, 7, 8.”26 Nämä miehet ajattelevat, että on suuri tahra ja häpeä sekä luonnon heille suomalle vapaudelle (olla kosmopoliitteja, koko maailman kan- salaisia) ja kuitenkin olla rajoittunut oman maan pieniin piireihin kuin surkeat vangit ahtaassa tilassa tai kuin tipuset ahtaassa lakassa. Niinpä näinä päivinä ja kaikkina aikoina tähän saakka parhaat ja viisaimmat, tärkeimmät ja ylhäisimmät miehet ovat aina matkustaneet…27 John Stradling korosti Lipsiusta kääntäessään suurmiesten ajattelevan, että olisi suuri häväistys, jos ihminen jäisi pienen maan oloihin elämään kuin silli suolassa. Matkustaminen jalosti ihmistä. Tällainen ihminen, siis kosmopoliitti, oli kaikkialla maailmassa kotonaan kuin kala vedessä. Näin uskottiin jo Sokrateenkin ajatelleen. John Stradling käänsi: Kuten viisas Sokrates, he pitivät kaikkia maita omana maanaan, (kuten Runoilija ilmaisee mainioilla säkeillään.) Omne solum forti Patria est vt piscibus aequor. Joka maa urhealle mielelle, hänen maansa on, oikeutetusti Kuten meri on kalalle, minne hyvänsä se meneekin.28 26 Lipsius 1592, A3. 27 ”These men thinke it a great staine and dishonour to the libertie which nature hath geuen them (to be Cosmopolites, that is Cytizens of the whole world) and yet to bee restrained within the narrowe precincts of a little countrie, as poore prisoners kept in a close place, or fillie birds cooped vp in a narrow pen. Wherfore both in these dayes, and in all ages heertofore the best and wisest, the cheefe and noblest men, haue alwaies trauelled…” Lipsius 1592, A3. Lipsiuksen De Constantia –teoksen englannintaja käänsi Sokrateen sanoneen tämän olleen maailmasta kotoisin: ”Socrates of old reply’d excellently to one that ask’d him of what Country he was: of the World said he.” Lipsius 1670, 47, mikä noudattaa Lipsiuksen alkuperäistä (1584) tekstiä – joka kiinnostavaa kyllä julkaistiin latinaksi Lontoossa jo vuonna 1586 – ”Mundanum, respondit.” Lipsius, 1586, 14. 28 ”For as with the wise Sacrates, they counted euerie place their country, (which the Poet expresseth in a right good verse) Omne solum forti Patria est vt piscibus aequor. Ech land vnto a valiant man, his country is, right so As is each sea vnto the shelly fish, where ere she go” Lipsius 1592, A3v. 41 Cosmopolitēs — James Howell, maailmankansalaisuus ja 1600-luvun Englanti Tarkastelemani volyymin marginaaliin on käsialasta päätellen 1600-lukulainen lukija kirjoittanut oman käännöksensä: ”As sea, to fishe: each Land [is] so to the stoute.”29 Tämän voisi suomentaa: Kuin meri kalalle ovat kaikki maat urhealle. Kosmopoliitti urheasti maailman kohtaavana ihmisenä on kiinnostava ja ylevä ajatus. Tällainen ihminen sai matkustamisesta pääomaa, jota muilla ei ollut. Tällainen ihminen pystyi ymmärtämään maailmaa aivan toisin ja tietenkin oivemmin kei- noin kuin sellainen, joka järjesti koko elämänsä kotimaahansa. Näiden ylväiden ajatusten taustalla häilyi kuitenkin vielä 1600-luvulla vallinnut käsitys, että jalojen ja uljaiden antiikin aukto- reiden, kuten Sokrateen, maailmankansalaisuus perustui pakolle. He olivat karkotettuja, pakolaisia, siirretty väkisin pois omasta maastaan. Pakolaisuuden merkitys Karkotettukaan kosmopoliitti ei kärsinyt oman maan jättämisestä loputtomiin.30 Ajatukseen kosmopoliitista liittyi jo antiikin auktoreilla ajatus maanpakolaisuudesta, karkotettuna elämisestä muilla mailla.31 Tällöin pakko saneli paikanvalinnan ehdot ja maailmankansalaisuu- desta tuli ylhäältä asetettua. Cicero, Veli-Matti Rissasen suomenta- mana, on kirjoittanut: Arvostetuimmat filosofit ovat viettäneet elämänsä maanpaossa: Kse- nokrates, Krantor, Arkesilaos, Lakydes, Aristoteles, Theofrastos, Zenon, Kleanthes, Khrysippos, Antipatros, Karneades, Kleitomakhos, Filon, Antiokhos, Panaitios, Karneades, sekä lukemattomat muut, jotka kerran lähdettyään eivät koskaan palanneet kotiin.32 Merkittävistä maanpakolaisista keskeisimmäksi miellettiin Sokrates. Myös Stradlingin käännös viittaa Sokrateen tilanteeseen Ovidiuksen len- täväksi lauseeksi muodostuneella säkeellä ”Omne solum forti patria est 29 Ibid., marginaalihuomautus. 30 ”[A] contented Cosmopolite, though banished from his owne country, may liue as well in an other”, kirjoitti Francis Meres teoksessaan Wits common wealth 1634, 519. 31 Antiikin ajan kosmopoliiteista, ks. Riikonen 2009. 32 Cicero, Keskusteluja Tusculumissa, V: 107 (s. 231). 42 Marjo Kaartinen ut piscibus aequor”.33 Sanonta oli oppineille aikalaisille selvästikin hyvin tuttu: siihen viittasi muiden muassa Arthur Brooke kirjoittaessaan Wil- liam Shakespearenkin lähteenään käyttämää Romeus and Julietia: Uljas sydän ei tunne karkotusta, kaikki maat ovat hänelle kotikamaraa taivaan alla. Kuin kalalle meri, kuin linnulle ilma, Niin miellyttäviä viisaalle kaikki hänen paikkansa.34 Ajatus Sokrateesta pakolaisena ja maailmankansalaisena oli pitkän jat- kumon tulos. Kuten Emily Kearns on huomioinut, kyseessä oli topos jo 400-luvulla.35 Muiden muassa Cicero ja Plutarkhos molemmat nimesivät Sokrateen maailmankansalaiseksi. Myös monet latinantaidottomat 1600- luvun englantilaiset tunsivat Ciceron Keskusteluja Tusculumissa, sillä siitä oli saatavilla hyvä kansankielinen käännös. Siellä Cicero esittää: Sokrateshan kysyttäessä minkä maalainen hän oli, vastasi: ”maail- mankansalainen”; hän näet piti itseään koko maailman asukkaana ja kansalaisena.36 Myös Plutarkhos, jonka Moralia julkaistiin englanniksi 1603 ja joka näin ollen olisi voinut löytyä Howellin ja kumppaneiden kirjahyllystä, toisti, että Sokrates ei ollut kreikkalainen eikä ateenalainen vaan maa- ilmankansalainen.37 Huomattakoon, että Diogenes Laertius, jonka teos merkittävistä filosofeista kääntyi englanniksi 1600-luvun jälkipuoliskolla, nimeää 33 Ovidius, Fastorum Libri Primus, 493. 34 Unto a valiant heart there is no banishment, All countries are his native soil beneath the firmament. As to the fish the sea, as to the fowl the air, So is like pleasant to the wise each place of his repair. Brooke 1562, 1443–1446; Muir 1959, 283. 35 Cic, Tusc. ja Plutarchos, Moralia, karkotuksesta; Kearns 1989, 225. Kiin- nostavasti Eric Brown argumentoi, että Sokratesta voidaan hyvin pitää kos- mopoliittina. Ks. Brown 2000, passim. 36 Cicero, Keskusteluja Tusculumissa (Suom. Veli-Matti Rissanen), V: 108 (s. 232). ”Socrates being ask’d, what Country-man he styl’d himself; replys, a Cosmopolite; for he thought himself Native and Denizen of the whole World.” Cicero, The five days debate at Cicero’s house in Tusculum between master and sophister 1683, 334. 37 Plutarch 1603, 272. 43 Cosmopolitēs — James Howell, maailmankansalaisuus ja 1600-luvun Englanti tähän kysymykseen eri vastaajan: se ei ollutkaan Sokrates vaan Dioge- nes Sinopealainen. Käännöksen varhaisin löytämäni editio on vuodelta 1688, mikä luultavasti oli sen ensipainos, joten se ei ole ollut Howellin tai kumppaneiden käytettävissä. Marginaaliin on kiinnostavasti lisätty tuttu sananselitys kosmopoliitille: maailmankansalainen.38 On selvää, että myös James Howell tunsi tämän Sokrateelle – ilmi- selvästi etenkin Ciceron johdattamana – attribuoidun sanonnan jo var- hain. Hän kirjoitti eräässä teoksessaan tästä 1653: Sokrateen sanonta oli aidosti filosofinen: kun häneltä kysyttiin, minkä maalainen hän oli, hän vastasi, Olen kosmopoliitti, olen kansalainen tai maailman vapaa asukas. Sillä mikä sopimattomuus onkaan van- gita ihmisen mieli, jonka taivas tuskin pystyy pitämään, yhteen Maan kolkkaan? Mikä epäreiluus onkaan, että kun ilman linnuilla on vapaus lentää ja meren kaloilla uida missä ne tahtovat ilman rajoituksia tai kes- keytyksiä, ihmistä, joka jumalallisella määräyksellä on kaikki luotujen herra, joutuisi eristäytymään yhden kurjan maa-alueen piiriin.39 Tämä lainaus osoittaa, miten tarkasti James Howell tunti tradition, josta hän puhui. Se osoittaa myös, että hänen julistautumisensa kos- mopoliitiksi oli suurempimerkityksinen teko kuin voisi ensisilmäyksellä ajatella. Väittäisin, että hän tahtoi tällaisella itseymmärryksellä nimen- omaan korottaa itsensä tärkeään asemaan, painottaa oman matkusta- neisuutensa tärkeyttä, laajuutta ja oppineisuutensa korkeaa tasoa. Niin, hän oli miltei kuin Sokrates ikään. On kiinnostava pohtia, miten pit- källe Howell olisi halunnut olla vapaa kuin taivaan lintu. 1600-luvun ihmistä ei vielä periaatteellisesti voinut riivata liiallinen vapaudenhimo, koska hän eli ääreensä saakka hierarkkisessa yhteiskunnassa, mutta 38 ”Being asked whence he was, he said, I am a Cosmopolite.” Laertius 1688, 429. Ks myös Riikonen 2009, 290. 39 ”Therefore that Saying of Socrates was a true Philosophicall one; when being askt what Country-man he was, he answer’d, I am a Cosmopolite, I am a Citizen, or free Denizon of the World. For what an Indignity is it to Capti- vate the mind of man, which Heaven can scarce hold, to one territory or clod of Earth? What an injustice is it, that the Volatils of the Aire should have such liberty to flye, and the Fish of the Sea to swim where they please with- out controulement, or interruption, and that man, who by divine Charter is Lord of all Elementary Creatures, should be confin’d within the compasse of one poor tract of ground.” Howell 1653, 3. 44 Marjo Kaartinen epäilemättä hän näki matkustamisen tuovan aivan erityisiä vapauksia, ainakin vapauden häivähdyksiä, jotka saattoivat pitää sisällään jotain jaloa, joskin pienellä haikeudella varustettuna. Tällä ylevällä mandaatilla Howell rohkeni kirjoittaa uudenvuoden- lahjana 1642 runon Englannin kuninkaalle: Kohtalot ovat kiinnittäneet minut suloisen Englannin rantaan, Ja näillä monilla retkilläni todeksi havaitsin, Maa on yhteinen Äiti, jokainen maapala Voi olla ihmisen Kotimaa, sillä syntyjään jokainen Tässä maailmassa on Kosmopoliitti.40 Oli uhkarohkeaa kirjoittaa kuninkaalle, että muu kuin itse Englanti voisi olla tämän alamaiselle tärkeää. Howell, joka kiihkeästi pyrki ylem- piensä suosioon, tässä tarkkaan harkituin sanoin korostaa Englannin ainukertaisia rantoja, mutta vihjaa, että jokainen sen kansalainen saat- taisi kuitenkin olla, kirjoittajan itsensä tapaan, syntymästään kosmo- poliitti. Tällainen kansalainen syntyi itse rakentamaan isänmaansa – ja kuninkaalle kunniaksi hyveellinen ja hyvä kansalainen valitsi tietenkin rakkaat Englannin mannut. Tässä kyse oli tietoisesta valinnasta, kun jo tunnettiin muut maat ja tiedettiin aidosti Englannin tarjoavan suloi- simmat rannat. * * * James Howell ja hänen aikalaisoppineensa olivat läksynsä lukeneet. He keskustelivat sujuvasti niin antiikin auktoreiden kuin myöhempienkin tekstien kanssa. Kuten nähtiin, he myös monitasoisesti toistivat vanhoja käsityksiä, vääriäkin sellaisia ja omaksuivat ne osaksi aikansa näkemyk- siä. Kosmopoliitti saattoi olla 1600-luvun mies, joka matkusti, sai oppia ja koki maailman omakseen. Toisaalta tällainen ihminen, kuten James 40 ”The Fates have fix’d me on sweet Englands shore, And by these various wandrings true I found, Earth is the common Mother, every ground May be one’s Countrey, for by birth each man Is in this VVorld a Cosmopolitan.” Howell 1642b, 5. 45 Cosmopolitēs — James Howell, maailmankansalaisuus ja 1600-luvun Englanti Howell itse täysin oli, saattoi olla irti, vailla kiinteätä paikkaa, vailla kunnollista aseman suomaa omaisuutta tai virkaa. Hän eli maailmassa, jossa syntyperä ja syntymähetken luoma asema määräsi elämää joka tapauksessa hyvin pitkälle, oli ihminen miten lahjakas ja monitaituri hyvänsä. Nuoremmalle pojalle elämänkohtalo saattoi pakottaa kosmo- poliittisuuden suureksi hyveeksi. Howellin kohdalla hänen oman elämänsä suuri täydellistys, virka- nimitys kuninkaan kabinetin sihteeriksi, tuli aivan sisällissodan kyn- nyksellä, eikä hän voinut koskaan ottaa virkaansa vastaan. Edes tätä, kiinteätä paikkaa hovissa, hänelle ei suotu. Howellin selviytymisstrate- giaan epäilemättä kuului se, että hän teki puutteesta hyveen, että hän identifioitui antiikin kulttuurista tuntemaansa kosmopolitanismiin. Se oli ylevintä, mihin hän kykeni. Hän teki itsestään maailmankansalai- sen, kun ei muutakaan voinut. 46 Marjo Kaartinen Lähdeluettelo Painetut lähteet ja aikalaiskirjallisuus Adams, Thomas: The deuills banket described in foure sermons, 1. The banket propounded, begunne, 2. The second seruice, 3. The breaking vp of the feast, 4. The shot or reckoning, [and] The sinners passing-bell, together with Phisicke from heauen / published by Thomas Adams. Thomas Snodham, London 1614. Adams, Thomas: The happines of the church, or, A description of those spirituall prerogatiues vvherewith Christ hath endowed her considered in some contemplations vpon part of the 12. chapter of the Hebrewes: together with certain other meditations and discourses vpon other portions of Holy Scriptures, the titles wherof immediately precede the booke: being the summe of diuerse sermons preached in S. Gregories London / by Thomas Adams. G. P. for Iohn Grismand, London 1619. Blount, Thomas: Glossographia, or, A dictionary interpreting all such hard words of whatsoever language now used in our refined English tongue with etymologies, definitions and historical observations on the same: also the terms of divinity, law, physick, mathematicks and other arts and sciences explicated by T. B. London 1661. Brooke, Arthur: The tragicall historye of Romeus and Iuliet written first in Italian by Bandell, and nowe in Englishe by Ar. Br. London 1562. Cicero, Marcus Tullius: The five days debate at Cicero’s house in Tusculum between master and sophister. London 1683. Cicero, Marcus Tullius: Keskusteluja Tusculumissa. Suom. Veli-Matti Rissanen. Turku, Faros 2009. Coles, Elisha: An English dictionary explaining the difficult terms that are used in divinity, husbandry, physick, phylosophy, law, navigation, mathematicks, and other arts and sciences , containing many thousands of hard words, and proper names of places, more than are in any other English dictionary or expositor : together with the etymological derivation of them from their proper fountains, whether Hebrew, Greek, Latin, French, or any other language : in a method more comprehensive than any that is extant. London, Peter Parker 1677. Dee, John: General and rare memorials pertayning to the perfect arte of nauigation annexed to the paradoxal cumpas, in playne: now first published: 24. yeres, after the first inuention thereof. Iohn Daye, London 1577. Diogenes Laertius: The lives, opinions, and remarkable sayings of the most famous ancient philosophers. Written in Greek, by Diogenes Laertius; made English by several hands. Edward Brewster, London 1688. Gearing, William: God’s soveraignty displayed from Job 9. 12. Behold he taketh away, who can hinder him? &c., or, A discourse shewing, that God doth, and may take away from his creatures what hee pleaseth, as to the matter what, the place where, the time when, the means and manner how, and the reasons thereof : with an application of the whole, to the distressed citizens of London, whose houses and goods were lately consumed by the fire : an excitation of them to look to the procuring causes of this fiery tryal, the ends that God aims at in it, with directions how to behave themselves under their losses by William Gearing. London 1667. Heydon, John: Eugenius Theodidactus. The prophetical trumpeter sounding an allarum to England illustrating the fate of Great Britain, past, present, and to come. Such wonderful things to happen these seven yeers following, as have not been heard of heretofore. A celestial vision. VVith a description of heaven and heavenly things, motives to pacifie Gods threatned wrath: of a bloody, fiery way of the day of judgment, and of saints and angels. / Sung in a most heavenly hymn, to the great comfort of all good Christians, by the Muses most unworthy, John Heydon, gent. philomat. London 1655. Howell, James: A German diet, or, The ballance of Europe wherein the power and vveaknes ... of all the kingdoms and states of Christendom are impartially poiz’d : at a solemn convention of som German princes in sundry elaborat orations pro & con ... by James Howell, Esq. Humphrey Moseley, London 1653. Howell, James: Epistolae Ho-Elianae Familiar Letters Domestick and Foreign, Divided Into Four Books; Partly Historical, Political, Philosophical. Upon Emergent Occasions. London (1645) 1650. 47 Cosmopolitēs — James Howell, maailmankansalaisuus ja 1600-luvun Englanti Howell, James: Instructions for forreine travel shewing by what course, and in what compasse of time, one may take an exact survey of the kingdoms and states of christendome, and arrive to the practicall knowledge of the languages, to good purpose. Humphrey Mosley, London 1642a. Howell, James: The vote, or A poeme royall, presented to His Maiestie for a new-yeares-gift. By way of discourse ‘twixt the poet, and his muse. Calendis Ianuariis 1642. Thomas Badger London 1642b. L’Estrange, Roger: A Modest Plea Both for the Caveat, and the Author of It with Some Notes Upon Mr. James Howell, and His Sober Inspections. Henry Brome, London 1662. Lipsius, Justus: Iusti Lipsi de constantia libri duo qui alloquium praecipuè continent in publicis malis. G. Bishop, London 1586. Lipsius, Justus: A direction for trauailers Taken out of Iustus Lipsius, and enlarged for the behoofe of the right honorable Lord, the yong Earle of Bedford, being now ready to trauell. They that go downe into the sea in shippes, see the great wonders of the Lord. R. B[ourne] for Cutbert Burbie, London 1592. Lipsius, Justus: A discourse of constancy in two books chiefly containing consolations against publick evils written in Latin by Justus Lipsius, and translated into English by Nathaniel Wanley. J. Redmayne, London 1670. Meres, Francis: Wits common wealth The second part. A treasurie of diuine, morall, and phylosophicall similies, and sentences, generally vsefull. But more particularly published, for the vse of schooles. London 1634. More, Henry: Conjectura cabbalistica or, a conjectural essay of interpreting the minde of Moses, according to a threefold cabbala: viz. literal, philosophical, mystical, or, divinely moral. By Henry More fellow of Christs College in Cambridge. James Flesher, London 1653. Plutarch, The philosophie, commonlie called, the morals vvritten by the learned philosopher Plutarch of Chaeronea. Translated out of Greeke into English, and conferred with the Latine translations and the French, by Philemon Holland of Coventrie, Doctor in Physicke. VVhereunto are annexed the summaries necessary to be read before every treatise. Arnold Hatfield, London 1603. Pyhä Raamattu. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos. Wood, Anthony à: Athenae Oxonienses an exact history of all the writers and bishops who have had their education in the most ancient and famous University of Oxford, from the fifteenth year of King Henry the Seventh, Dom. 1500, to the end of the year 1690 representing the birth, fortune, preferment, and death of all those authors and prelates, the great accidents of their lives, and the fate and character of their writings: to which are added, the Fasti, or, Annals, of the said university, for the same time. The Second Volume Compleating the Whole Work. London 1692. Tutkimuskirjallisuus Brown, Eric: Socrates the Cosmopolitan. Stanford Agora: an Online Journal of Legal Perspectives 1:1, 2000, 74–87. Escribano, F. Javier Sánchez: Proverbios, Refranes y Traducción: James Howell y su colección bilingüe de refranes Españoles (1659). SEDERI, Zaragoza 1996. Jacob, Margaret C.: Strangers Nowhere in the World. The Rise of Cosmopolitanism in Early Modern Europe. University of Pennsylvania Press, Philadelphia 2006. Kearns, Emily: Pagan Wisdom, Christian Revelation: Two Latin Biblical Plays. Humanistica Lovanensia. Journal of Neo-Latin Studies. Vol XXXVI (1987), 212–238. Muir, Kenneth: Shakespeare among the Commonplaces. The Review of English Studies. New Series. Vol. 10, No. 39 (Aug., 1959), 283–289. Nutkiewicz, Michael: A Rapporteur of the English Civil War: the Courtly Politics of James Howell (1594?–1666). Canadian Journal of History. Vol. XXV (April 1990), 21–40. Riikonen, H. K.: Kosmopoliitteja antiikin maailmassa. Kulttuuri antiikin maailmassa. Toim. Mika Kajava et al. Teos, Helsinki 2009, 289–294. 48 Marjo Kaartinen Seaward, Paul: A Restoration Publicist: James Howell and the Earl of Clarendon, 1661–6. Historical Research. Vol. 61, no. 144 (February, 1988), 123–131. Wokler, Robert: Rights of Passage and the Grand Tour. Discovering, Imagining and Inventing European Civilization in the Age Of. Finding Europe: Discourses on Margins, Communities, Images ca. 13th – ca. 18th Centuries. Ed. by Molho. Anthony. Berghahn Books, Oxford 2007, 205–222. MAAILMANKANSALAISUUS 1790-LUVUN BERLIINILÄISESSÄ VARHAISROMANTIIKASSA Asko Nivala Berliini oli 1770- ja 80-luvuilla saksalaisen myöhäisvalistuksen keskus. Preussin merkittävältä juutalaisvähemmistöltä puuttuvat kansalaisoi- keudet puhuttivat kuitenkin paljon aikalaisia. Niin Immanuel Kant (1724–1804) kuin Fredrik Suurikin (Friedrich II der Große, 1712–1786) käsittivät maailmankansalaisuuden (Weltbürgerlichkeit) valistusliikkeen eräänä keskeisimpänä periaatteena. Aikalaiset pitivät saksalaisen Gott- hold Ephraim Lessingin (1729–1781) ja juutalaisen Moses Mendels- sohnin (1729–1786) välistä ystävyyttä eräänä tämän kosmopoliittisen tunteen henkilöitymänä.1 Mendelssohnin ajateltiin olleen Lessingin Viisas Natan (Nathan der Weise, 1779) -näytelmän Natanin, oppineen juutalaisen, esikuvana. Lienee silti paikallaan muistuttaa, että eku- meeninen maailmankansalaisuus oli kuitenkin ihanne vain vapaamie- listen älykköjen parissa. Juutalaisten, muslimien ja kristittyjen yhtäläistä asemaa puolustanutta Viisasta Natania ei esitetty lainkaan Lessingin elinaikana. Eivätkä edes kaikki Berliinin valistuksen edustajat hyväk- syneet juutalaisen ja saksalaisen välistä ystävyyttä. Juutalaiskysymys on kuitenkin hyvä esimerkki siitä, kuinka tärkeä ongelma maailman- kansalaisuus oli 1700-luvun lopun Berliinissä: se herätti aikalaisten 1 Brunschwieg 1976 (1947), 114–137; Reade 2007, 70–71, passim. 50 Asko Nivala intohimoja vastaavalla tavalla kuin vaikkapa Fredrik Suuren mieltymys ranskalaiseen kulttuuriin. Maailmankansalaisuuden ihanne konkretisoitui valistuksen aikana vapaamuurareiden ja muiden muodikkaiden salaseurojen sekä kirjallis- ten salonkien muodossa. Erilaisista sosiaalisista taustoista tulevat ihmiset saattoivat tavata loosheissa ja salongeissa toisiaan yksityisesti, ohi julkis- ten rajoitusten. Vapaamuurariuden perusajatuksena oli ylittää jakolinjat eri kirkkokuntiin. Tämä oli keskeinen tavoite, sillä uskonpuhdistuksen kiistoja seurannut 30-vuotinen sota oli pilkkonut Euroopan, ja erityi- sesti saksankielisen alueen, pieniksi toisiaan vastaan sotiviksi valtioiksi.2 Vapaamuurareiden yhteisenä opetuksena oli aikakauden tunnustukselli- set kirkot ylittänyt abstrakti uskonnollisuus, kuten deismi ja panteismi. Panteismin saama suosio saksalaisen myöhäisvalistuksen ja varhaisroman- tiikan aikana voidaan ymmärtää osaksi 1780- ja 90-lukujen laajempaa Egypti-muotia ja orientalismia. Kiinnostus ei-länsimaiseen kulttuuriin kasvoi, mutta toiseuden omaksuminen sai usein orientalistisia muotoja. Valistuksen yhteydet näihin 1700-luvun lopun kosmopoliittisiin aate- virtauksiin tunnetaan tutkimuksessa suhteellisen hyvin, mutta roman- tiikka yhdistetään yleensä pikemminkin 1800-luvun alussa nousevaan nationalismiin.3 Kuitenkin saksalaisen varhaisromantiikan kenties kuu- luisin teoreetikko Friedrich Schlegel (1772–1829) arvosti juuri Lessingin Viisaan Natanin kosmopoliittista henkeä suunnattomasti.4 Varhaisro- mantiikaksi kutsutaan ajanjaksoa Ranskan suuresta vallankumouksesta (1789) aina Napoleonin sotien (1803) syttymiseen saakka. Ranskalaiset miehittäjät nostivat 1800-luvun alkupuolella saksankielisillä alueilla voi- makkaan kansallistunteen, joka johti romantiikan nationalistiseen kään- teeseen. Tätä 1800-luvun nationalistista romantiikkaa kuitenkin edelsi kosmopoliittinen varhaisromantiikan vaihe, jota tunnetaan huonosti.5 2 Toulmin 1998 (1990), 179, 201 ja passim; Koselleck 1988 (1959), 17. 3 Johann Gottfried von Herderiä pidetään erityisesti populaariesityksissä nationalismin isänä, jonka on ajateltu toimineen eräänlaisena siirtymähah- mona pois valistuksesta kohti 1800-luvun romantiikan kansallisia teemoja. Tämän tulkinnan ongelmista ks. tark. Lettevall 2006; Nivala 2011a, 203. 4 KFSA II, 117–125. KFSA = Kritische Friedrich-Schlegel-Ausgabe. 5 Ks. kuitenkin Kleingeld 1999, 512–513, 521–524, joka tulkitsee kosmo- poliittisuuden roolia Schlegelin poliittisessa ajattelussa. Ks. myös Zimmer- mann 2009, 76–77. 51 Maailmankansalaisuus 1790-luvun berliiniläisessä varhaisromantiikassa Pyrin artikkelissani osoittamaan, miten kosmopoliittisuus käytän- nössä toteutui romantiikan aikana erityisesti saksalaisten ja juutalaisten välillä. On mielestäni myös tärkeää tuoda esiin, että monet Berliinin varhaisromanttisen piirin instituutiot olivat suoraa jatkoa aiemman valis- tuskulttuurin kosmopoliittisuudelle ja sen käytännön muodoille. Tar- kastelen artikkelissani maailmankansalaisuuden aatetta romantiikan 1790-luvun varhaisvaiheessa. Käsittelen saksalaista valistusta ja varhais- romantiikkaa yhdistävää kosmopoliittisuuden aatetta neljän historial- lis-paikallisen instituution kautta: matka merellä, vapaamuurarilooshi, kirjallinen salonki ja orientti. Näistä matkakirjallisuus sekä orientalismi olivat ennen kaikkea imaginäärisiä tapoja hahmottaa maantieteellistä tilaa (vaikkakin matkakirjan taustalla oli toki aina myös kirjoittajan todellinen matka), kun taas salonki ja looshi olivat konkreettisemmin läsnä kaupunkitilassa. Useita eri elämänalueille kuuluvia instituutioita tarkastelemalla voidaan mielestäni osoittaa kosmopoliittisuuden aatteen suuri merkitys varhaisromantiikan aikana. Päätän esitykseni myöhäis- romantiikan alkupisteeseen, jossa niin sanottu arjalainen käänne johti romanttiset filologit pois heprealaisiin ja muinaisen Egyptin mysteerei- hin kiinnittyneestä orientalismista kohti Intiaa ja muinaisiin arjalaisiin suuntautunutta orientalismia. Siten voidaan myös osaltaan ymmärtää, miksi monista kosmopoliittisista varhaisromantikoista tuli myöhemmin konservatiivisia ja patrioottisia romantikkoja. Kuten Pauline Kleingeld on huomauttanut, saksalainen varhaisro- mantiikka ei ollut vielä reaktionääristä tai nationalistista vaan kosmopo- liittista.6 Kleingeldin tulkinta on tärkeä, mutta hän tyytyy käsittelemään kosmopoliittisuutta pelkästään aatehistorian kautta tarkastellen sitä puh- taan opillisena rakenteena, jonka suhde 1800-luvun vaihteen elettyyn todellisuuteen jää etäiseksi ja implisiittiseksi. Vaikka kosmopoliittisuuden kaltaiset historialliset, aikaan sidotut, aatteet sekä arvot ovat itsessäänkin tärkeitä tutkimuskohteita, on mielestäni yhtä tärkeää pohtia, missä määrin aikalaiset kykenivät – tai eivät kyenneet – toteuttamaan näitä ihanteitaan historiallisissa arkielämän käytännöissään. Instituution käsite kartoittaa siten ajattelun välttämättömiä suhteita paitsi historialliseen aikaan, myös tilaan ja paikkaan. Pyrin tuomaan esille kosmopoliittisuuden ja maail- mankansalaisuuden käsitteiden kytkeytymisiä konkreettisiin maa-aluee- 6 Kleingeld 1999, 524; Kleingeld 2008, 269. Ks. myös Kleingeld 2011. 52 Asko Nivala seen ja arkiseen kaupunkitilaan. Instituution käsitteen olen omaksunut yhdysvaltalaisen kirjallisuushistorioitsijan Theodor Ziolkowskin teoksesta German Romanticism and Its Institutions (1990). Instituutioilla hän tar- koittaa sellaisia konkreettisia sosiaalisia ja historiallisia käytäntöjä, jotka tarjosivat teoreettisille aatteille toteuttamiskanavan.7 Merimatkat ja matkakirjallisuus: antiikin kosmopoliittisuuden ja valistuksen maailmankansalaisuuden erosta Ensiksi on paikallaan pohtia kosmopoliittisuuden ja maailmankansalai- suuden käsitteitä. Etsittäessä varhaisromantiikan mahdollisia kosmopo- liittisia piirteitä on tietenkin tärkeää määritellä, mitä ollaan oikeastaan etsimässä. Kosmopolitismi voidaan jakaa moraaliseen ja institutionaa- liseen kosmopoliittisuuteen. Molempien synty jäljitetään antiikkiin ja erityisesti sofisteihin sekä stoalaisiin.8 Tähän jakoon voitaisiin vielä lisätä omana lajinaan elitistinen kosmopoliittisuus, jossa tiettyjen poik- keuksellisten ihmisryhmien (esimerkiksi aatelisten tai oppineiden) ole- tetaan olevan muita riippumattomampia kansallisuudesta.9 7 Instituution käsite voidaan määritellä niin, että yksilöt eivät voi vaikuttaa toiminnallaan aikalaisiinsa tai kulttuuriinsa suoraan. Kaikki toiminta, ajattelu ja keskusteleminen tapahtuvat aina jonkun konkreettisen ins- tituution kautta ja sen välittämänä. Ziolkowski 1990, 12. Ziolkowskin omia tapaustutkimuksia romantiikan aikana vakiintuneista instituuti- oista ovat kaivos, oikeuslaitos, mielisairaala, yliopisto ja museo. Instituu- tion käsitettä on käyttänyt myös filosofista antropologiaa edustava Hans Blumenberg. Blumenberg 1985 (1979), 162; Wallace 1985, xxii. Ks. lisäksi Gabriel & Zizek 2009, 91. 8 Moraalinen kosmopolitismi olettaa, että kaikkia ihmisiä tulee kohdella tasavertaisina riippumatta heidän etnisestä taustastaan, koska kaikki ihmiset kuuluvat polista suurempaan kosmoksen yhteisöön. Tässä suhteessa moraalinen kosmopolitismi suhtautuu kriittisesti poliksen tai kansallisval- tion kaltaisiin instituutioihin, jos näiden koetaan polkevan yksilön oikeuk- sia. Institutionaalinen kosmopoliittisuus viittaa puolestaan pyrkimykseen perustaa sellainen ylikansallinen poliittinen elin, joka rajaisi yksittäisten valtioiden suvereenisuutta. Ks. tark. Cavallar 2002, 60–61. 9 Elitistinen kosmopoliittisuus ei ole välttämättä sovitettavissa yhteen moraa- lisen kosmopoliittisuuden kanssa, koska jälkimmäinen vetoaa nimenomaan kaikkien ihmisten väliseen tasa-arvoisuuteen. 53 Maailmankansalaisuus 1790-luvun berliiniläisessä varhaisromantiikassa Kuten kansainvälisen oikeuden historioitsija Carl Schmitt on huo- mauttanut, historialliselta kannalta katsottuna antiikin ja uuden ajan kosmopoliittisuuden samaistaminen toisiinsa on kuitenkin myös ongel- mallista. Uudella ajan alussa ymmärrys maailmasta (kosmoksesta) muuttui nimittäin radikaalisti erityisesti löytöretkien myötä. Viittasi- vatko antiikin ajattelijat kosmopoliittisuudella kaikkien ihmisten yhtä- läisiin planetaarisiin oikeuksiin, kun heidän käsityksen maantieteestä oli kuitenkin hyvin toisenlainen kuin modernilla ajalla?10 Kun esimer- kiksi sofisti Hippias kertoo pitävänsä eri poliksista kotoisin olevia kuuli- joitaan ”maanmiehinään (πολίτας) luonnon eikä lain puolesta”11, voiko hän tarkoittaa tällä samaa kuin valistusfilosofit ja varhaisromantikot? Vaikka antiikin kosmopolitês ja 1790-luvun saksalainen Weltbürger vai- kuttavatkin toisiaan vastaavilta käsitteiltä, niiden ei voida kuitenkaan olettaa olevan täysin vaihdannaisia keskenään. Kun esimerkiksi Schle- gel löysi oman aikansa kosmopoliittisia käsityksiä jo antiikista, hän saattoi tehdä anakronismin samaistaessaan antiikin ajattelun valistuk- sen aikana syntyneeseen kosmopoliittisuuden aatteeseen.12 Valistuksen aikana maantieteestä tuli muotitiede, joka tuotti varsin täsmällisen kar- tografisen käsityksen maapallon jäsentymisestä eri mantereisiin. Yritän siksi tuoda tässä jaksossa esiin, kuinka myös saksalaisen valistuksen kos- mopolitismi määriteltiin juuri maantieteen kautta. Yhteys maantieteeseen tulee esiin Kantin institutionaalista kos- mopolitismia ajaneessa argumentissa, jonka mukaan juuri Maan geo- metrinen muoto (pallo, globus) on ratkaiseva määriteltäessä ihmisten ”globaaleja” oikeuksia. Kantin maailmankansalaisuuden määritelmän ehtona on tilallinen, paikallinen ja maantieteellinen kehys, joka perus- tuu ennen kaikkea maan ja meren vastakkainasetteluun. Hän mää- rittelee kuuluisassa utopiassaan Ikuiseen rauhaan. Valtio-oikeudellinen 10 Schmitt 1997 (1950), 20–21. Vaikka en hyväksy Schmittin tulkintaa oike- uden alkuperästä tietyn anastetun maa-alueen hallintana, hänen havain- tonsa kosmopoliittisuuden välttämättömästä suhteesta maantieteeseen on oikeansuuntainen. 11 Platon, Prot. 337c–d. 12 Ks. esim. KFSA I, 369; KFSA XVIII, 47. Nro IX:53. Toisaalta Schlegel myös painotti antiikin ja modernin aikakauden välistä suunnatonta histo- riallista eroa, joka kyseenalaistaa niiden välisen vertailun mielekkyyden. KFSA VII, 28. 54 Asko Nivala tutkielma (Zum ewigen Frieden, 1795) maailmankansalaisuuden juuri maan pallonmuotoisen pinnan jakamisen kautta: »Maailmankansalaisoikeus olkoon rajoitettu yleisen vierasystävyyden vaatimuksiin.« – – oikeus perustuu maan pinnan yhteiseen omistuk- seen, jolla, se kun on pallon pinta, he [ihmiset –A. N.] eivät voi rajatto- miin asti eristäytyä, vaan jolla heidän on kuitenkin lopulta siedettävä toisiaan rinnatusten; mutta kellään ei ole alkujaan suurempaa oikeutta olla jollakin maan paikalla kuin toisellakaan. – Tämän pinnan asut- tavaksi kelpaamattomat osat, meri ja hieta-aavikot, katkaisevat tuon yhteisyyden, kuitenkin niin, että laiva tai kameli (erämaan laiva) teke- vät ihmisille mahdolliseksi lähestyä toisiaan noidenkin seutujen läpi, joilla ei ole omistajaa, ja käyttää mahdolliseen kanssakäymiseen sitä pinnan oikeutta, joka kuuluu ihmissuvulle yhteisesti.13 Kantin maantieteellisten harrastusten välillä on olennainen yhteys hänen oikeusfilosofiseen käsitykseensä maailmankansalaisuuden ”perustasta”. Kuten Hartwig Frank on huomauttanut, Kantin ja Herde- rin ajattelu jäsentyi muutenkin usein maan ja meren metaforiikan kaut- ta.14 Kant ymmärsi myös kosmopoliittisuuden sen kautta: maa edusti hänelle sitoutumista kotiseutuun ja meri tai aavikot puolestaan kosmo- poliittista vuorovaikutuksen tasoa.15 Erityisesti meri edusti 1700-luvun lopun kolonialismin muovaamassa kulttuurissa niin metaforisesti kuin konkreettisestikin maailmankansalaisuutta ja vapautta, koska kukaan ei omistanut merialueita.16 Tunnemme nuoren Friedrich Schlegelin suhteen Kantin Ikuiseen rau- haan -pamflettiin hyvin, koska hän julkaisi sitä koskevan kommentin Berliiniläisessä Deutschland-lehdessä 1796 otsikolla ”Versuch über den Begriff des Republikanismus veranlaßt durch die Kantische Schrift zum ewigen Frieden” (”Tutkielma tasavallan käsitteestä Kantin ikuiseen rau- haan kirjoituksen motivoimana”). Schlegel arvostelee siinä Kantin tasa- 13 Kant 2000 (1795), 31–32. 14 Frank 2006, 130–136. Myös Hans Blumenberg ja Carl Schmitt ovat tutki- neet paljon maan ja meren metaforiikkaa filosofiassa. 15 Halutessaan ajatuksen voi kääntää myös Gilles Deleuzen ja Felix Guatta- rin kielelle: maa on kulttuurin territorialisoiva elementti ja meri puolestaan deterritorialisoiva elementti. Deleuze & Guattari 1993 (1991), 93–101. 16 Merialueiden roolista kansainvälisen oikeuden historiassa ks. myös Schmitt 1997 (1950), 143–156. 55 Maailmankansalaisuus 1790-luvun berliiniläisessä varhaisromantiikassa vallan käsitteeseen sisältyviä antidemokraattisia piirteitä, mutta tämän maailmantasavallan ajatus saa hänen hyväksyntänsä. Vaikka Kant kan- natti tasavaltaa valtiomuotona, hän väitti, että demokratia olisi väistä- mättä vain yksi despotismin muoto. Tätä vastoin Schlegel esitti, että tasavaltaisuus edellytti aina välttämättä demokraattista valtiosääntöä.17 Schlegelin mukaan on erehdys olettaa, että jokaiseen valtioon sisältyisi välttämättä esivallan suhde alamaisiin: Ei jokaiseen valtioon – – kuulu hallitsijoiden suhdetta alamaisiin, vaan pelkästään niihin, joista tosiasiallinen empiirinen tietomme on riippuvainen. Meidän on mahdollista ainakin ajatella kansojenvaltiota [Völkerstaat] ilman tätä suhdetta – – . Maailmantasavallan idealla on praktista pätevyyttä ja luonteenomaista tärkeyttä.18 Hänen mukaansa voidaan siis ainakin heuristisesti ajatella ja kuvitella valtiomuoto, johon ei sisältyisi Kantin edellyttämää poliittista hierar- kiaa hallitsijaan ja hallittuihin. Tämä valtiomuoto tosin ei voisi olla mikään yksittäinen ”empiirinen” valtio. Kyseessä olisi eräänlainen liit- tovaltio tai tasavaltojen muodostama metatason tasavalta, jossa jokainen jäsenvaltio olisi todella tasa-arvoinen ilman jakoa alamaisvaltioihin ja hallitseviin valtioihin. Tässä suhteessa Schlegel jakoi Kantin utopian vähintään Euroopan kattavasta liittovaltiosta, jossa kansainvälinen poliittinen liitto estäisi valtioiden väliset konfliktit. Monille muillekin valistusajan oppineille meren ja kosmopoliitti- suuden kulttuurinen yhteys oli ilmeinen.19 Johann Gottfried Herderin kuvaus merta pelkäämättömistä antiikin foiniakialaisista kertoo enem- män valistuksen ajan pelottomista löytöretkeilijöistä kuin antiikin foi- nikialaisista itsestään. Herderin mukaan egyptiläiset vihasivat merta ja kaikkea vierasta, mutta kauppaa käyville foiniakialaisille meri oli luon- nollinen elementti: 17 KFSA VII, 17. Schlegelin poliittisesta ajattelusta ja sen suhteesta Kantiin ks. lähemmin Beiser 1992, 250–253. 18 KFSA VII, 13. Kaikki suomennokset A. N., ellei toisin mainita. 19 Erityisesti tämä koski sisämaahan suljettua Saksaa, jonka meriyhteys aukeni lähinnä pohjoiseen Itämerelle. Esimerkiksi englantilaiset olivat päinvastoin valtameren ympäröimiä. Ziolkowskin esitys maanalaisiin kaivoksiin ja samalla ihmissielun syvyyksiin kaivautuvista saksalaisista tulee ymmärret- täväksi tätä taustaa vasten. Ziolkowski 1990, 18–33. Kiitän tästä havain- nosta FT Janne Tunturia. 56 Asko Nivala Kun siis viha muukalaisia ja sulkeutuneisuus toisia kansoja kohtaan haihtui – vaikkeivat foinikialaisetkaan toki pelkästä ihmisrakkaudesta vierailleet muissa maissa – tuli näkyville eräänlainen kansojenrakkaus, kansojentuttavuus, kansojenoikeus – – .20 Herder toi myös Journal meiner Reise im Jahr 1769 (Matkapäiväkirjani vuodelta 1769) -teoksessaan esiin merimatkan konkreettisena 1700- luvun kosmopoliittisena instituutiona: Itämereltä Pohjanmerelle ulot- tunut laivamatka tarjosi Herderille tavan kokea, miltä tuntui ”kellua” valtioiden välissä olevassa kosmopoliittisessa deterritorialisoidussa tilassa: ”Purjehdin ohi Kuurinmaan, Preussin, Ruotsin, Norjan, Jyllan- nin, Hollannin, Skotlannin, Englannin, Alankomaiden aina Ranskaan saakka; ohessa muutamia poliittisia meriunelmia [Seeträume].”21 Meri edusti hänelle ylipäätään historiassa vaikuttavaa dynaamisuutta ja maa puolestaan staattisuutta ja muutosta vastustavaa inertiaa.22 Toinen tunnettu saksalainen matkakirjailija oli Georg Fors- ter (1754–1794), jonka kuuluisin matka oli James Cookin johtama toinen löytöretki (1772–1775) Tyynellemerelle.23 Friedrich Schlegel piti Forsteria kosmopoliittisten ihanteidensa ruumiillistumana.24 Sak- sassa Forsterilla oli huono maine, sillä hän johti ranskalaismielistä, varsin lyhytkestoista Mainzin tasavaltaa. Schlegel ei ilmeisesti kos- kaan tavannut Forsteria henkilökohtaisesti, mutta Mainzin tasavallan kaaduttua hän piilotteli viranomaisilta hänen liittolaistaan Caroline Böhmeriä.25 Schlegel pyrki palauttamaan Forsterin maineen, jonka toiminta ranskalaismielisessä Mainzin tasavallassa oli tahrannut, jul- kaisemalla berliiniläisessä Lyceum der schönen Künste -lehdessä kir- jallisen muotokuvan ”Georg Forster” (1797).26 Fredrick C. Beiserin mukaan jakobiinimielinen Forster ja häntä ihaillut nuori Schlegel 20 Herder 2003 (1774), 19–20. 21 Herder 2002 (1769), 77. 22 Merestä dynaamisena voimana ks. Frank 2006, 135. 23 Tästä matkasta kirjoittaa Carhart 2007, 249–258 ja passim. 24 Forsterin maailmankansalaisuuden ajatuksesta ks. lähemmin Kleingeld 1999, 515–518. Kantin ja Forsterin ajatusten välisestä suhteesta Kleingeld 2011, 92–123. 25 Ks. esim. KFSA XXIII, 21, 119, 127, 131, 151, 157, 177, 182 ja 194. 26 KFSA II, 78–99. 57 Maailmankansalaisuus 1790-luvun berliiniläisessä varhaisromantiikassa kuuluivat 1790-luvun Saksan poliittisella kartalla eräänlaiseen äärim- mäiseen vasemmistoon.27 Vaikka Schlegel oli kuuluisimpia varhaisromantikkoja, hän ei samaistunut Saksassa yleisesti vallitsevaan ranskalaisvihamieliseen mie- lipiteeseen. Päinvastoin hän tuo Forster-esseessään useaan kertaan esiin tämän luonteen ihailtavan piirteen – maailmankansalaisuuden. Schle- gel piti juuri matkakirjallisuutta keinona ylittää patriotismin rajoittunut näkökulma: Ettei kukaan ole profeetta omassa isänmaassaan, lienee syynä siihen, miksi nokkelat kirjailijat välttävät niin usein isänmaan valitsemista tai- teiden ja tieteiden kentällä. He suuntautuvat mieluummin matkoihin ja matkakertomuksiin tai matkakertomuksien lukemiseen ja kääntämi- seen ansaiten kunnianosoituksen universaalisuudestaan.28 Romantiikan aikana kykyä universaaliuteen pidettiin toisinaan nimen- omaan saksalaisille tyypillisenä ominaisuutena.29 Myös Schlegel esittää kyvyn universaalisuuteen välttämättömänä Forsterin roolille poliitti- sena kirjailijana: Yhteiskunnallinen kirjailija on jo ammattinsa vuoksi niin sanotusti velvoitettu – – käsittelemään kaikkia asioita ja vielä muutamia muita. Hän ei voi olla muuta kuin monioppinut. Kenelle mikään ei ole vie- rasta, ei voi myöskään olla mihinkään aivan kokonaan kotiutunut. Ei voi olla samaan aikaan matkoilla ja hoitaa tiluksiaan. – Vapaa maail- mankansalainen voi tuskin myöskään jättää itseään liitettäväksi johon- kin ahtaaseen kiltaan.30 Erityisen kiinnostava on Schlegelin väite siitä, että Forsterin kaltainen vapaa maailmankansalainen ( freie Weltbürger) ei voi olla sidottu min- kään sarkoihin jaetun maa-alueen viljelyyn eikä mihinkään ahtaasti rajattuihin ammattikiltoihin, sillä hänen täytyy olla aina vapaa läh- temään tutkimusmatkoille maailman eri kolkkiin. Schmitt tuo esiin, 27 Ks. Beiser 1992, 154 ja passim. 28 KFSA II, 220. Nro 323. 29 Friedrich Schlegelin veli August Wilhelm onkin todennut: ”Universaalius, kosmopoliittisuus ovat aitoja saksalaisia luonteenpiirteitä.” Sit. Cusack 2011, 161. 30 KFSA II, 95. 58 Asko Nivala kuinka mannereurooppalaiset valtiot olivat kiinnittyneitä maa-alueen viljelyyn perustuvaan feodalismiin ja sen ammattikuntiin, kun taas erityisesti Englanti näyttäytyi universaalina merivaltana, joka takasi porvaristolle laajat kansalaisoikeudet.31 Tässä suhteessa voidaan nähdä Schlegelin kohdalla suora jatkuvuus valistuksen metaforiikkaan: maa- perän hallintaan sidotut territoriaalivaltiot tai kiltalaitos edustivat jäl- kifeodaalista ancien régimeä, jota vasten Forsterin merimatkat esitettiin jonakin dynaamisena. Kuten Beiser on huomauttanut, sivistyksen (Bildung) tavoite yhdisti valistuksen ja varhaisromantiikan aikakausia.32 Schlegelin mukaan Forsterin maailmankansalaisuuden ideaan kuului tiedon julkinen välit- täminen sivistyneelle yleisölle: ”Kosmopoliittisen ja henkevän käsittely- ja esitystapansa avulla hän [Forster] on johdattanut sivistynyttä yhteisöä luonnontieteisiin.”33 Schlegel ymmärsi Forsterin maailmankansalai- suuden toteutuvan juuri sivistysprosessin kautta, jonka tavoitteena on omaksua yleinen näkökanta maailmaan: On todellakin vaivan arvoista olla tuomitsematta Forsterin kirjoi- tuksia väärin perustein. – – Maailmankansalaisuuden näkökulmasta korkeassa arvossa ovat he, joiden kutsumuksena on rohkaista, sivis- tää ja yhdistää uudelleen kaikkia ihmisen olennaisia valmiuksia. – – Kosmopoliittiset, yhteiskunnalliset kirjoitukset ovat täten aivan yhtä korvaamaton keino ja edistyksellisen sivistyksen ehto, kuin varsinaiset tieteelliset ja taiteelliset kirjoitukset ovat.34 Schlegelin mukaan kosmopoliittisten kirjoitusten tavoitteena oli edistää sivistyksen päämääriä. Niiden tulisi kehittää ihmisten kykyä suhtau- tua asioihin myös yleisemmältä näkökannalta, jota heidän mahdolliset kansalliset ennakko-oletuksen eivät rajoita. Toisaalta saksalainen 1790- luvun yhteiskunta pyrki myös rajoittamaan monin tavoin tällaisten aatteiden levittämistä. Seuraavassa jaksossa pureudunkin tarkemmin erääseen tapaan, jolla ihmisten kasvattaminen maailmankansalaisiksi saattoi toteutua viranomaisten kontrollin ulkopuolella. 31 Schmitt 1997 (1950), 144. Englannin ohella keskeinen kauppa- ja meri- mahti oli Hollanti. 32 Beiser 2002, 88–105. 33 KFSA II, 98. 34 KFSA II, 91. 59 Maailmankansalaisuus 1790-luvun berliiniläisessä varhaisromantiikassa Vapaamuurarilooshit: mantereiden välinen globaali veljeys? Antiikin kosmopoliittisuudessa oli kyse metafyysis-kosmisesta kosmo- poliittisuudesta, mutta 1700-luvun kohdalla voidaan puhua pikemmin- kin globaalista maailmankansalaisuudesta. Vapaamuurari-instituution tilallisuus kattoikin paitsi valtioiden välisen tason myös planetaarisen, eri mannerten välisen tason. Vapaamuurarit vaikuttivat Isossa-Britan- niassa ja Manner-Euroopassa, mutta yhtälailla juuri perustetussa Ame- rikan Yhdysvalloissa. Itse järjestön suojelemien ikiaikaisiksi väitettyjen salaisuuksien puolestaan oletettiin olevan peräisin Pohjois-Afrikan muinaisesta Egyptistä. Vaikka 1700-luvun vapaamuurarit itse sijoitti- vat oman alkuperänsä antiikkiin, kyse oli tietenkin tosiasiassa täysin modernista, globaalin ajan ilmiöstä. Monet jo edellä mainituista valistuksen ajan intellektuelleista olivat vapaamuurareiden tai muiden salaseurojen jäseniä. Esimerkiksi Herder oli vuodesta 1766 riialaisen Zum Schwert looshin jäsen ja vuodesta 1783 Baijerin illuminaattien jäsen. Forster liittyi 1784 wieniläiseen Zur wahren Eintracht -looshiin. Myös Lessing kuului vapaamuurareihin. Kuten Jürgen Habermas huomauttaa, tähän oli itsevaltiuden aikana sosiaalihistoriallisia perusteita: Ratkaisevaa ei ollut jäsenten poliittinen yhdenvertaisuus vaan heidän eriytymisensä itsevaltiuden poliittisesta alueesta: sosiaalinen yhden- vertaisuus oli aluksi mahdollista vain yhdenvertaisuutena valtion ulkopuolella. – – Valistuksen edistäminen salassa, mikä oli tyypillistä loosheissa mutta johon turvauduttiin laajalti myös muissa liitoissa ja pöytäseuroissa oli luonteeltaan dialektista. Järjen oli määrä toteutua sivistyneiden ihmisten pohtivassa keskustelussa eli julkisessa järjenkäy- tössä, mutta koska järki oli uhka kaikille herruussuhteille, sitä täytyi varjella julkitulolta.35 Salaseurojen funktio oli sama kuin merialueiden kansainvälisessä oikeudessa: ne tuottivat absolutistisen valtion sääntelyn ulkopuolella toimivan poliittisen välitilan. Kuten Reinhart Koselleck kuvaa, vapaa- muurarit määrittivät itsensä vasten absolutistista valtiota. Heidän ja erityisesti baijerilaisten illuminaattien pyrkimykset kumota kaikki 35 Habermas 2004 (1962), 68. 60 Asko Nivala valtiovallat tulee tätä kautta ymmärrettävämmäksi. Kaikki valtiot oli hävitettävä, koska valtio oli absolutistisen sorron yksikkö – vapaamuu- rarit eivät edes olettaneet, että myös muun tyyppinen kuin itsevaltainen valtio voisi olla mahdollinen.36 Toisin sanoen he edustivat poliittisesti latautunutta moraalista kosmopolitismia, koska he eivät pitäneet insti- tutionaalista kosmopoliittisuutta realistisena mahdollisuutena. Rans- kan vallankumouksen jälkeen tämä absolutismin vastainen eetos sai vielä radikaalimman merkityksen ja erilaisia salaseuroja alettiin valvoa yhä tehokkaammin. On olemassa ristiriitaisia tietoja siitä, oliko Friedrich Schlegel vapaa- muurareiden jäsen vai ei. Kysymys ei ole oikeastaan olennainen, koska hän joka tapauksessa pohti vapaamuurariutta kirjoituksissaan. Tär- kein näistä on hänen kirjoittamansa jatko-osa Ernst und Falk, Bruchs- tück eines dritten Gesprächs über Freimaurerei (Ernst ja Falk, katkelma kolmannesta keskustelusta koskien vapaamuurariutta, 1804) Lessin- gin kaksiosaiseen dialogiin Ernst und Falk. Gespräche für Freimaurer I–II (Ernst ja Falk. Keskusteluja vapaamuurareille I–II, 1778–1780).37 Schlegelin tekemässä jatko-osassa henkilö nimeltä Ernst väittää, että Ranskan vallankumouksen jälkeen ei voi olla enää vapaamuurariutta: Ei ole enää olemassa vapaamuurariutta – ja miten voisikaan yhä olla sellaista: miten voitaisiin edelleen suunnata ajatuksia pinnalliseen, luksukseen, ihmisten yleisen yhteenliittymiseen kauneuteen, kun itse kaikkien yhteiskuntien olemus on tuhottu.38 Hänen fiktiivinen kumppaninsa Falk kuitenkin huomauttaa, että vaikka historiallinen vapaamuurariliike oli 1700-luvun lopussa rappi- olla, vapaamuurariuden varsinainen toimintaperiaate on luonteeltaan ylihistoriallinen. Schlegel nojaa tässä Lessingin tekemään erotteluun vapaamuurariu- den ikuisen idean tai aatteen (die ewige Idee) ja sen pelkän historiallisen toteutuman (eine blos historische Thatsache) välillä. Tärkeämpää kuin vapaamuurareiden pinnallisten rituaalien jäljittely oli heidän aatteensa sosiaalinen sisältö: 36 Koselleck 1988 (1959), 74. 37 KFSA III, 94–96. 38 KFSA III, 95. 61 Maailmankansalaisuus 1790-luvun berliiniläisessä varhaisromantiikassa F[alk]. Rakas ystävä, puhuimmeko vapaamuurariuden ikui- sesta ideasta vai pelkästä historiallisesta tosiasiasta? – – E[rnst]. – – Nyt ei enää riitä vain paikata parhaankin valtion väistämättömiä aukkoja, vaan on yksi hätä: ettei koko valtio ja kaikki ihmisyys joutuisi perikatoon, että vanhat tavat, kunnia ja vapaus ja ruhtinaiden arvo voi- taisiin vielä jollain tavoin säilyttää ja asettaa uudelleen voimaan. F. Hyvin puhuttu. Tuskinpa kuitenkaan tätä voidaan saavuttaa, ellei sitten henkien sisäisen yhteenliittymisen ja yhteisön uudelleen asettamisen ja nuorentamisen väkivaltaisen kumouksen kautta. E. Viittaat filosofiaan ja muutokseen, jonka myös se on käynyt läpi. F. Kyllä vain. En kuitenkaan tarkoita pelkästään filosofien filosofiaa.39 Tästä tekstistä voinee päätellä, ettei Schlegel edes ollut kiinnostunut toimimaan varsinaisissa vapaamuurareissa, vaan pikemminkin lainaa- maan salaseuran idean jonkin uuden vastaavan yhteisön perustamisek- si.40 Dialogin lopuksi Schlegel tuo esiin, että saksalainen idealistinen filosofia tarjoaisi tulevaisuudessa uudenlaisen mahdollisuuden toteut- taa vapaamuurariutta ja pelastaa poliittinen yhteisö sitä uhkaavalta hajaannukselta. Falk lukee dialogin päätteeksi esseen ”Über die Form der Philoso- phie” (”Filosofian muodosta”), jossa vapaamuurariuden ja idealismin yhteys muotoillaan tarkemmin. Kuten Dirk von Petersdorff huomaut- taa, vuonna 1804 kirjoitetussa tekstissä on jo nähtävissä Schlegelin konservatiivisen kauden piirteitä, sillä eksoteerisella tasolla romant- tisen ajattelun on tunnustettava niin kristinuskon asema kuin vallan- 39 KFSA III, 95–96. 40 Ideen-fragmenteissaan (1800) Schlegel kirjoittaa: ”Keskiajan kauppiaiden tavoin taiteilijoiden tulisi perustaa Hansa-liitto, suojellakseen toisiaan vas- tavuoroisesti.” KFSA II, 271. Nro 142. Ks. myös KFSA II, 259. Nro 32 sekä Lacoue-Labarthe & Nancy 1988 (1978), 70; Petersdorf 1996, passim; Schneider 2009, 146. Itämeren Hansa-liitto oli tärkeä kansojen välisen toi- minnan esikuva ja nostalgian kohde jo Herderille. Herder 2002 (1769), 84. 62 Asko Nivala kumousta edeltänyt saksalainen poliittinen järjestyskin (die altdeutsche Verfassung).41 Tämä on kuitenkin vain esseen eksoteerinen taso. Kuten tekstissä tuodaan esiin, on olemassa myös vapaamuurariuden esoteeri- nen taso, jota hän ei voi tietenkään paljastaa tekstissä.42 Schlegel kui- tenkin raotti salaisuuden verhoa luennoissaan samalta vuodelta 1804, joissa hän tuo esiin 1800-luvun vaihteelle hyvin tyypillisen ajatusku- lun: suuret joukot eivät ole kykeneviä kohtaamaan idealistisen filosofian esoteeristä oppia, joten heille asiat täytyy siksi esittää kristinuskon ja nationalismin eksoteerisessa muodossa. Schlegel oletti, että vain oppi- neet kykenevät nousemaan universaalisen näkökannan tasolle edustaen näin pikemminkin elitististä kuin moraalista tai institutionaalista kos- mopolitismia.43 Vaikka Schlegelin ja muiden Jenan varhaisromantikkojen haaveet oman salaseuran perustamisesta jäivät lähinnä pienen piirin hankkeeksi, kyse oli kuitenkin varsin yleisestä 1790-luvun kulttuurisesta ilmiöstä. Kuuluisien romantiikan ajan intellektuellien ohella myös monet aivan tavalliset ylioppilaat tunsivat viehtymystä erilaisia tavoitteita ajaviin sala- seuroihin. Kuten Theodor Ziolkowski toteaa, pelkästään Jenassa toimi kolme ylioppilaiden salaseuraa, joita Johann Wolfgang von Goethe ja muut esivallan edustajat yrittivät turhaan kieltää.44 Erilaiset salaseurat olivat tavallisia muuallakin saksankielisissä ruhtinaskunnissa. Filosofi Isaac von Sinclair kuului Schwarzen Brüder -seuraan ja runoilija Fried- rich Hölderlin sotkeutui tämän mukana salaliittoon Würtenbergin vaaliruhtinaan surmaamiseksi.45 Kuten tutkimus on tuonut esiin, myös esimerkiksi Berliinin homoseksuaaleilla vaikutti olleen 1700-luvulla omia maanalaisia verkostoja ja klubeja.46 Vaikka kaikkien salaseurojen tehtävänä ei siis missään nimessä ollut kansallisvaltioiden vastustami- nen – osa ylioppilaiden järjestöistä oli päinvastoin patrioottisia – on 41 KFSA III, 101; von Petersdorf 1996, 165–171. 42 ”Kaikki tuo [kristinusko ja vanhasaksalainen perustuslaki –A. N.] on sal- littua lausua ääneen ja selvästi; mutta mitä kaikkea muuta aivan yhtä vält- tämätöntä ja aivan yhtä varmaa on vielä jäljellä, mikä profanoitaisiin, jos se sanottaisiin ääneen, ja johon minun täytyy tässä pidättäytyä lähemmin viittaamasta?” KFSA III, 101. 43 KFSA XIII, 59–61; von Petersdorf 1996, 172–174. 44 Ziolkowski 1990, 230–233. 45 Frank 1998, 755–756. Ks. myös Kirkkopelto 2001, 18. 46 Kuzniar 1996, 8–9; Derks 1990, 103–107. 63 Maailmankansalaisuus 1790-luvun berliiniläisessä varhaisromantiikassa kuitenkin tärkeä ymmärtää, kuinka laajasta historiallisesta ilmiöstä oli kyse. 1790-luvun julkisuus ei ollut samalla tavoin rakentunut kuin se meidän aikanamme on. Salaseuroja ja niiden kosmopoliittisia aatteita käsiteltiin myös aikakauden kirjallisuudessa. Romantiikan aikana kohosi todelliseksi muoti-ilmiöksi ns. Bundesroman-lajityyppi. Näille usein viihteellisille romaaneille oli tyypillistä, että päähenkilö sotkeutui salaseurojen kie- muroihin. 1780–1790-lukujen välillä näitä romaaneja julkaistiin yli 200 kappaletta, joten lukijakunta oli laaja.47 Tunnetuin romaani, joka sisäl- tää viittauksia tähän muutoin unohtuneeseen lajityyppiin, lienee Goet- hen kehitysromaani Wilhelm Meisterin Oppivuodet (Wilhelm Meisters Lehrjahre, 1795). Wilhelm initioidaan romaanissa vapaamuurareiden kaltaiseen torniseuraan.48 Torniseura ajaa universaaliuden tajun (Sinn) herättämistä ihmisissä. Se toimii entisen kappelin tiloissa ja antaa jäse- nilleen moraalisia opetuksia kasvattaen Wilhelmiä ajattelemaan asioita toisten ihmisten näkökulmasta ja yleiseltä kannalta.49 Schlegel piti Goethen romaania eräänä kolmesta aikakautensa tär- keimmästä suuntauksesta idealistisen filosofian ja Ranskan vallankumo- uksen ohella.50 Wilhelmin sivistys tai kehittyminen ihmisenä (Bildung) merkitsi kasvavaa kykyä ymmärtää itselle vieraita näkökantoja ja ylittää oma rajallisuus.51 Oman harmonisen persoonallisuuden kehittäminen ja toiseuden ymmärtäminen eivät olekaan toisilleen vastakkaisia asioita, kuten aluksi vaikuttaa, vaan edellyttävät Schlegelin Goethe-tulkinnassa toisiaan. Torniseura ajaa tällaisia pedagogisia päämääriä romaanissa, mutta sen on toimittava salassa julkisuudelta. Kuten Brunschwieg huo- mauttaa, vapaamuurariuden koettiin yhdistävän niiden ihmisten elii- tin, jotka olivat jo valmiita tunnistamaan ”inhimillisen ihmisissä”.52 Maailmankansalaisten oli toimittava salassa, koska oletettiin, ettei aika 47 Safranski 2009, 54–56. 48 Maurice Beebe on verrannut torniseuraa vapaamuurareihin. Beebe 1964, 116. 49 Goethe 1923 (1795–1796), 687–688. Torniseuran kasvatusohjelman yhte- yksistä valistuksen pyrkimyksiin sekä aateliston ja porvariston eron ylittä- miseen ks. Saariluoma 1999, 176–186. 50 KFSA II, 198. Nro 216. 51 KFSA II, 127. Ks. myös Gadamer 1990 (1960), 15–35. 52 Brunschwieg 1976 (1947), 25. 64 Asko Nivala ei vielä kypsä siihen, että tietämätön rahvas olisi kyennyt kohoamaan tämän näkökannan tasolle.53 Berliinin juutalaiset salongit Goethen Wilhelm Meister ja sen uushumanistinen Bildung-ohjelma löysi innoittuneen lukijakunnan Berliinin juutalaisissa salongeista. Salonki- kulttuurissa ihminen ei voinut vedota sosiaaliseen statukseensa, vaan saadakseen suosiota ja tunnustusta hänen oli kyettävä tuomaan persoo- nallisuutensa esiin avoimessa dialogissa eri taustoista tulevien ihmisten kanssa.54 Edellä kosmopoliittisuutta käsiteltiin globaalilla tasolla ja yksityisissä salaseuroissa, mutta se ilmeni myös seuraelämää säätele- vänä moraalisena vaatimuksena. Ehkä tärkein niistä 1700-luvun lopun kosmopoliittisista instituutioista, jotka jäsensivät käytännön kaupun- kitilaa, oli kirjallinen salonki.55 Pariisin salongit olivat olleet keskeisiä 1700-luvun valistusaatteiden leviämisen kannalta, ja saksankielisellä alueella erityisesti Berliinillä oli tässä suhteessa pitkät perinteet. Berlii- niläisiä salonkeja pitivät tavallisesti varsinaisesta julkisuudesta kaksin- kertaisesti marginalisoidut juutalaiset naiset.56 Kuten varhaisromantiikan kuuluisa runoilija Novalis (Friedrich von Hardenberg, 1772–1801) huomautti, erityisesti juutalaisiin liitettiin tänä aikana kosmopoliittisuuden ajatus: ”Juutalainen ja kosmopoliitti on nokkela [witzige] sekoitus – – .”57 Salonkien taustana oli osin juu- talaisen valistuksen haskala-aate58. Kuuluisimpia salongin pitäjiä olivat 53 Ks. tark. von Petersdorff 1996, 106–112. 54 Arendt 2006 (1959), 52, 69–71, 127; Schneider 2009, 148. 55 Berliinin salonkien historiasta tarjoaa yleisesityksen Hertz 2006. 56 Romantiikan salonkeja on tutkittu paljon feministisestä näkökulmasta, sillä ne tarjosivat naisille uusia sosiaalisen toiminnan muotoja. Ks. erit. Schultz (Hrsg.) 1997. Tässä yhteydessä minun on kuitenkin rajattava sukupuolen teema oman tarkasteluni ulkopuolelle. 57 N II, 251. Nro 57. N = Novalis 2005 (1978). Nokkeluuden (Witz) käsitteestä romantiikassa ks. tark. Nivala 2011c, 37–38. 58 Heprean השכלה (haskala) merkitsee valistusta ja sivistystä. Haskala-liikkeen tavoitteena oli omaksua eurooppalaisen valistuksen periaatteet osaksi juu- talaista kulttuuria. Sen voi rinnastaa siihen maallistumiskeskusteluun, jota myös kristityt kävivät 1700-luvun lopun Saksassa. 65 Maailmankansalaisuus 1790-luvun berliiniläisessä varhaisromantiikassa Henriette Herz (os. de Lemos, 1764–1847) ja Rahel Levin (myöh. Varn- hagen, 1771–1833).59 Herzin salonkia 1780-luvulta pidetään yleensä ensimmäisenä Berliinin salongeista, vaikka oppineiden vieraiden kutsu- misella kotiin keskustelemaan oli Berliinin valistuskulttuurissa luonnol- lisesti pidemmätkin perinteet. Erityisesti Moses Mendelssohnin perheen illalliset olivat kuuluisia; hän kutsui saksalaisia oppineita kotiinsa jo 1760- ja 70-luvuilla.60 Tässä suhteessa salonki oli instituutio varsin blu- menbergiläisessä mielessä: kukaan ei tietoisesti perustanut sitä, vaan se syntyi ei-intentionaalisesti.61 Herzin salongin erityispiirteenä kuitenkin oli, että myös ennalta kutsumattomat vieraat olivat tervetulleita, joka erotti sen pelkästä normaalista ystävien välisestä illanvietosta.62 Hannah Arendtin mukaan erityisen radikaali salonki oli Rahel Levin Jäger- straßella toiminut Rahels Dachstube (Rahelin ullakkohuone), sillä Levin oli naimaton.63 Salonkia voi myös tulkita tunteiden historian kautta. 1700-luvun yhteiskunta oli hyvin autoritäärinen suhteessa yksilöihin. Niin salongit kuin vapaamuurarilooshitkin muodostivat William Reddyn mukaan emotionaalisen turvapaikan ihmisille, jotka eivät kokeneet samaistuvansa kulttuurinsa hegemoniseen tuntemisen tapaan. Ne tarjosivat mahdolli- suuden vapaaehtoiseen sosiaaliseen kanssakäymiseen, joka ei määräytynyt pelkästään vallitsevien hierarkioiden kautta.64 Jotta salonkien merkitys suojatilana ja turvapaikkana voitaisiin ymmärtää konkreettisemmin, on paikallaan ottaa tapausesimerkki. Salomon ben Josua Maimon (1753– 1800) syntyi Sukowiborgissa, puolalaisessa Liettuassa.65 Muistelmissaan Salomon Maimon kuvaa elävästi saapumistaan Berliiniin kansalaisoikeu- 59 Levinin, Veitin ja Herzin tiiviistä ystäväpiiristä ks. esim. Dorothea Schlege- lin kirjeenvaihto: KFSA XXIII, 3–4, 10, 62–65, 380, 408–409. 60 Hertz 2006, 284. Vrt. Hahn 1997, 218. 61 Ks. viite 7. 62 Hertz 2006, 284. 63 Arendt 2006 (1959), 71. 64 Reddy 2001, 148–153. 65 1700-luvun puolen välin poliittiset alueet eivät olleet jakautuneet 1800- luvun nationalismin tuomiin selkeisiin territoriaalivaltioihin, vaan eri kielistä ja kulttuurisesta taustasta tuleva väestö eli useiden keskenään limit- tyneiden hallintoalueiden piirissä. Puola-Liettua on erinomainen esimerkki tällaisesta ylikansallisesti hallinnoidusta alueesta. 66 Asko Nivala dettomana juutalaisena. Berliinissä juutalainen yhteisö valvoi tarkasti ketä kaupunkiin päästettiin suojellakseen itseään: Tässä pääkaupungissa, kuten tunnettua, yhtäkään juutalaista kerjä- läistä ei sallittu. Siksipä paikallinen juutalainen yhteisö, muonittaakseen köyhiään, on perustanut Rosenthalerin portille talon, jossa kerjäläiset otetaan vastaan ja kuulustellaan juutalaisten vanhempien toimesta sen suhteen, mitä he ovat tulleet hakemaan Berliinistä. – – Berliinissä oles- kelemisen luvan kieltäminen iski minuun kuin ukkosenjyrähdys – – . Olin erityisen tuskastunut kohtelusta jota sain köyhäintalon hoitajalta, joka esimiestensä käskystä komensi minua lähtemään kiireen vilkkaa eikä hän jättänyt minua silmistään ennen kuin näki minut portin ulkopuolella.66 Lopulta Maimon onnistui pääsemään Berliiniin postivankkureissa ohittaen tarkastuksen kaupunginportilla. Hän kuvaa Moses Mendels- sohnin kodin ja siellä vierailevan ajattelijoiden yhteisön emotionaalisena turvapaikkana muutoin vihamielisessä Berliinissä, jossa häntä jatku- vasti uhkasivat juutalaisen poliisin kuulustelut.67 Mendelssohnin ja Maimonin saama erilainen kohtelu osoittaa, että juutalaisilta vaadittiin tiettyä taloudellista asemaa, ennen kuin heillä saattoi olla mahdollisuus kanssakäymiseen ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Salomon Maimonin kertomus on myös hyvä esimerkki saksalaisten varhaisromantikkojen kiinnostuksesta juutalaisiin intellektuelleihin. Friedrich Schlegel ahmi Maimonin omaelämäkerran läpi 22-vuotiaana. Hän kuvaa lukukokemustaan kirjeessään veljelleen: Solomon [sic] Maimonin omaelämäntarina on merkittävä pieni kirja – – hän kertoo 〈surullisen kohtalonsa〉 hyvin ja siirtää [lukijan] niin täy- dellisesti juutalaiseen ja rabbiiniseen maailmaan, että sitä alkaa uskoa jo olevansa rabbi tai kerjäläisjuutalainen – – . Hän vaikuttaa muuten- kin kirkkaasti ajattelevalta, teräväpäiseltä mieheltä, jolta ei puutu lah- joja abstrakteihin tieteisiin niin, että hänestä voisi olla kiinnostunut myös niiden takia.68 66 Maimon 2001 (1792–1793), 193, 195. 67 Maimon 2001 (1792–1793), 211, 215. 68 Friedrich Schlegel August Wilhelm Schlegelille, 5. heinäkuuta 1792. KFSA XXIII, 57. Nro 22. Maimon oli myös filosofianhistoriallisesti tärkeä saksa- laisen idealismin taustahahmo. Ks. Beiser 1987, 285–323. 67 Maailmankansalaisuus 1790-luvun berliiniläisessä varhaisromantiikassa Maimonin traaginen elämäntarina tempasi Schlegelin mukaansa jo ennen kuin hänellä oli kovinkaan paljon omakohtaisia kokemuksia saksanjuutalaisesta kulttuurista. Niitä Schlegel sai muuttaessaan Ber- liiniin 1797. Hänen kirjeenvaihdostaan voidaan lukea, kuinka hän vietti iltansa säännöllisesti Levin ja Herzin salongeissa, joissa hän myös tapansa tulevan vaimonsa Dorothea Mendelssohn-Veitin.69 Dorothea oli Moses Mendelssohnin tytär ja myöhemmin Berliinin ja Jenan roman- tiikan keskushahmoja. Monet Schlegelin Lyceum-fragmenteissa (1797) esitellyt keskeiset filosofiset käsitteet viittaavat Berliinin salonkien kes- kusteluilmapiiriin: näitä ovat esimerkiksi Witz, ironia ja Symphilosophie. Näiden käsitteiden taustana ovat Schlegelin omaksumat urbaanisuuden ja universaaliuden ideaalit.70 Romanttisen Bildungin päämääränä oli ihmisissä olevan universaalisuuden tajun kehittäminen, jota Wilhelm Meister -romaani kuvasi. Se merkitsi dialogista kykyä omaksua itselle vieraita yleisiä näkökantoja. On keskeistä painottaa, että salonki oli nimenomaan urbaani insti- tuutio. 1700-luvun sosiaalinen tila jäsentyi olennaisesti aateliston hovin ja kaupungeissa vaikuttavan nousevan keskiluokan välille. Salongin tausta oli 1600-luvun Ranskassa. Habermas on kuvannut salongin jul- kista asemaa näin: Hôtel de Rambouillet’n myötä hovisali, jossa ruhtinas piti pitojaan ja kokosi mesenaattina taiteilijoita ympärilleen, korvautui uutuudella, josta sittemmin käytettiin nimitystä salon. Uutuus tarjosi mallin hie- nostuneille vastaanotoille [ruelles], jotka pysyivät suhteessa hoviin tietyssä määrin itsenäisinä. Niissä tuli esiin se 1700-luvun salongille tyypillinen ilmiö, että taloudellisesti tuottamaton ja poliittisesti toi- meton kaupunkiaristokratia solmi yhteyksiä merkittäviin, usein por- varistosta peräisin oleviin kirjailijoihin, taiteilijoihin ja tiedemiehiin.71 Historiallisena instituutiona salonki avasi omalaatuisen kaupunkiti- lan, joka sijoittui julkisuuden ja yksityisen rajapintaan kyseenalaistaen niiden tiukan erottelun.72 Julkisen vallan ja yksityisyyden alueen erot- telu purkautui salongeissa niin, että yksityisyyden alueen itsensä sisälle 69 Ks. esim. KFSA XXIV, 19, 26, 35–36. 70 Ks. tark. Nivala 2011c, 37–38. 71 Habermas 2004 (1962), 62. 72 Arendt 2006 (1959), 134. Ks. myös Schwering 2003, 531–532. 68 Asko Nivala erottui yksityis- ja julkisuuspiiri. Tavallaan salonki-instituution kult- tuurista tehtävää voi tehdä havainnolliseksi vertaamalla sitä nykyiseen erotteluun makuuhuoneen (yksityispiiri) ja olohuoneen (julkisuuspiiri) välillä: salonki rajasi tilallisesti yksityisasunnon sisälle julkisen insti- tuution, joka kuitenkin oli julkisen vallan alueen ulottumattomissa.73 Habermas huomauttaa, että saksalaisten 1700-luvun ruhtinaskuntien tuotannollis-taloudellisen alikehittyneisyyden vuoksi näissä ei ollut vastaavia kaupunkeja kuin Ranskassa, jotka olisivat samassa määrin ”kyenneet korvaamaan hovin näyttävän julkisuuden porvarillisilla laitoksilla.”74 1790-luvun Berliinistä voidaan kuitenkin löytää jo täysin kehittynyt urbaani salonki-instituutio. Kuten Arendt on todennut, Ber- liinin juutalaiset salongit toimivat yhteiskunnan ulkopuolella.75 Salongin sosiaalista funktiota voi tulkita myös poikkeustilan käsit- teen kautta. Poikkeustila tarkoittaa lyhyen ajan kestävää vaihetta, jossa normaalit poliittista toimintaa rajoittavat käytännöt ovat hetkeksi pois voimasta.76 Vaikka salongit kokoontuivat parhaimmillaan hyvin sään- nöllisesti, ne eivät olleet pysyviä instituutioita vaan niiden vapautunut tunnelma kesti vain rajatun ajan – yhden illan. Aateliset suostuivat luopumaan hovin säätelemistä käytöstavoista väliaikaisesti, yhden illan ajaksi, voidakseen keskustella vapautuneesti älyköiden ja ylemmän por- variston kanssa. Tätä kautta salongit olivat epäsuoran poliittisen kes- kustelun foorumeita. Juutalaisten naisten sijoittuminen kulttuuriseen 73 Salonki ikään kuin säilyttäen kumoaa erottelun julkisen ja yksityisen välillä. Habermas 2004 (1962), 60. 74 Habermas 2004 (1962), 66–67. 75 Arendt 2006 (1959), 71. 76 Esimerkiksi Carl Schmitt ja Giorgio Agamben tarkoittavat poikkeustilalla ennen kaikkea perustuslaillista oikeutta pidättää hetkeksi kansalaisoikeudet (kuten kokoontumisvapaus ja ulkona liikkumisen vapaus). Agamben 2005, 1; Schmitt 1997 (1922), 49. Tällöin poikkeustila ilmenee suvereenin vallan ilmauksena ylhäältä alaspäin. Poikkeustilaa voidaan kuitenkin ajatella myös ruohojuuritasolta nousevana vastarintana vallitsevaa poliittista järjestelmää kohtaa. Walter Benjamin pitää työläisten organisoimia lakkoja esimerkkinä tästä. Benjamin 2004 (1921), 239–240. Tätä seuraten sellaiset 1700- ja 1800-luvun vaihteen ilmiöt kuten talonpoikaiskapinat, salonki tai karne- valismi voidaan ajatella poikkeustilan käsitteen kautta. Karnevaalin tuotta- man poikkeustilan merkityksestä romantiikassa ks. Nivala 2011c, 42–43. 69 Maailmankansalaisuus 1790-luvun berliiniläisessä varhaisromantiikassa liminaalikategoriaan – he olivat ”poikkeustapauksia” – mahdollisti heidän roolinsa eräänlaisena välittäjänä eri sosiaaliryhmien välillä.77 Barbara Hahn on kritisoinut voimakkaasti edellä kuvattua Arendtista lähtevää salonkitutkimuksen perinnettä. Kyse on hänen mukaansa pit- kälti toisen maailmansodan jälkeisen tutkimuksen synnyttämästä myy- tistä, jossa salongeissa vierailleiden saksalaisten ja juutalaisten esitetään eläneen harmoniassa.78 Hahn on varmasti oikeassa siinä, että salon- geissa ei kyetty ylittämään kaikkia vastakkainasetteluja sen paremmin saksalaisten ja juutalaisten välillä kuin miesten ja naistenkaan välillä. Toisaalta hänen väitteensä siitä, että salongit olisivat toisen maailman- sodan jälkeisten nykytutkijoiden projektiopinta tai fantasia, jossa he voivat nähdä saksalaisten ja juutalaisten kerrankin elävän harmoniassa, lienee turhankin poleeminen.79 Saksalaisten ja juutalaisten yhteiset illat herättivät ristiriitaisia tunteita jo 1790-luvulla, mutta toisaalta salongit voidaan nähdä poikkeustapauksena, jossa saksalaisten ja juutalaisten välinen kommunikaatio oli yhden illan ajan mahdollista. Tavoitteenani on siten osoittaa, että toisin kuin Hahn väittää, juutalaisten salongit todella olivat merkittävä berliiniläinen instituutio, mutta toisaalta myös- kään kaikki saksalaiset eivät kuitenkaan hyväksyneet yhteisten iltojen viettämistä juutalaistaustaisten ihmisten kanssa, joten salongeissa ei ollut kyse myöskään idyllisestä harmoniasta. Tämä aikalaisten vastustus voidaan tuoda esiin tarkastelemalla erästä romantikkojen piirissä liikkunutta henkilöä, joka ei koskaan siihen kui- tenkaan integroitunut. Kirjeessään vuodelta 1797 nuori filosofi F. W. J. Schelling (1775–1854) kirjoittaa vanhemmilleen vaikutelmistaan Ber- liinin vierailullaan. Lähde on mielenkiintoinen, sillä se kuvaa Preussin ulkopuolelta tulevan havaintoja salongeista ja berliiniläisen kulttuurin 77 ”juuri koska juutalaiset olivat yhteiskunnan ulkopuolella, tuli heistä lyhy- eksi aikaa eräänlainen neutraali vyöhyke, jossa lukeneisto tapasi. – – Koko yhteiskunnan ja sen rajoitettujen säätyjen ulkopuolella vallitsi uskomaton vapaus kaikista konventioista.” Arendt 2006 (1959), 72. 78 Arendtin ohella Hahn arvostelee Deborah Hertziä huolimattomasta lähtei- den käytöstä. Ks. erit. Hahn 1997, 214–216, 221. Arendtin tutkimus onkin kieltämättä lähdemateriaalinsa osalta huonosti dokumentoitu, koska monet aineistot olivat hänen tavoittamattomissaan hänen emigroiduttuaan 1933 Yhdysvaltoihin. Arendt on tästä ongelmasta itsekin hyvin tietoinen. Arendt 2006 (1959), 9. 79 Hahn 1997, 229–230. 70 Asko Nivala eroista suhteessa Saksan läntisiin alueisiin. Monet jo Berliiniin kotiu- tuneet ottivat salongit niin itsestään selvänä osana sosiaalista kanssa- käymistä, että esimerkiksi Schlegelin saman ajan kirjeenvaihdosta on vaikeaa löytää varsinaisia kuvauksia salongeista, vaikka hän toistuvasti kutsuu kirjeissään ystäviään Hertzin ja Levinin luokse.80 Ensinnäkin voidaan päätellä, että runsas juutalaisvähemmistö oli jotakin nimenomaan idässä sijaitsevalle Preussille ominaista. Jo mat- kalla Berliiniin Schelling rekisteröi juutalaisten suuren määrän: ”Belit- zissä oli joka paikka täynnä matkalaisia ja Berliinistä tulleita juutalaisia, jotka olivat menossa Leipzigin messuille”.81 Berliiniin saapuessaan hän kiinnittää huomiota siihen, että Altberlinin vastarannalla oli ”Cöllnin kaupunki, jossa asuu lähinnä juutalaisia.”82 Erityisen kiintoisa on kui- tenkin Schellingin kuvaus Berliinille ominaisesta seurallisuudesta, joka oli hänelle uusi kokemus: ”Berliinissä kaikki oli minulle uutta – – uutta [oli] tämän kaupungin raikas ilma, pidättyvät ihmiset, joita löytyi kai- kista luokista, seurapiirien aidosti jalo sävy – – .”83 Tästä uusia seurallisuuden tapoja kohtaan tuntemastaan mielenkiin- nostaan huolimatta Schellingiä kuitenkin häiritsi tavattomasti salongin pitäjien juutalainen tausta. Hän sai kutsun salonkiin, jota hän kutsuu kirjalliseksi klubiksi: Tänään annoin itseni tulla kutsutuksi kirjalliseen klubiin, jossa berlii- niläinen oppineisto näyttäytyy. Instituutio [Einrichtung] on erikoislaa- tuinen. Keskustelemisen sijasta pidetään luentoja. – – Kuuntelin erään juutalaisen luentoa lääkärin velvollisuuksista. Keskinkertaisempaa ja triviaalimpaa juttua ei voida tästä aiheesta puhua; tähän on kuiten- kin berliiniläisellä juutalaisella itseriittoisuutta [Suffisance], joka olisi kiellettyä keneltä tahansa muulta ihmiseltä. Ihmettelen daameja, jotka kestivät pitkäveteisyyden niin malttavaisina; ilman tätä silmäniloa olisi varmaan nukahtanut.84 80 Ks. viite 69. Tämä vastaa myös osaltaan siihen Hahnin kriittiseen kysymyk- seen, miksi salongeista puhutaan niin vähän niihin osallistuneiden kirjeissä, jos kyse oli niin merkittävästä ilmiöstä. Hahn 1997, 233. En näe, että esi- merkiksi Schlegelillä olisi ollut erityisiä syitä kuvata salonkien käytäntöjä tuttavilleen, joita hän muutoinkin niissä tapasi. 81 Schelling vanhemmilleen 28. kesäkuuta 1797. Schelling 1869 (1775 –1803), 193. 82 Ibid, 197. 83 Ibid, 192. 84 Ibid, 201–202. 71 Maailmankansalaisuus 1790-luvun berliiniläisessä varhaisromantiikassa On vaikea sanoa missä salongissa Schelling tarkkaan ottaen vieraili. Kyseessä on mahdollisesti Herzin salonki, sillä Henrietten mies Markus oli juutalainen lääkäri. Herz oli opiskellut Königsbergissä seuraten myös Immanuel Kantin luentoja. Vaikka mainittua salonkia ei voida tarkasti paikallistaa, joka tapauksessa Schelling kohtasi Berliinin salongeissa suvaitsevan ilmapiirin juutalaisia kohtaan ja hänen lopputuomionsa tästä on murskaava: Nuorten oppineiden ja kirjailijoiden loisimista [Ungeziefer] erityisesti juutalaisten parissa ei voi lainkaan sietää. – Parasta asiassa on syö- minen, joka päättää kokoontumisen, jolloin vapaamuurarit, joiden parissa klubi kokoontuu, tarjoilevat (tapansa mukaan) aika mukavasti ruokia ja juomia sekä eräät naiset ja tytöt ilahduttavat koko seuruetta laulullaan.85 Svaabilainen Schelling lämpeni siis huonosti juutalaisten ja saksalaisten yhteiselle illan vietolla Berliinissä. Hän piti intellektuellien seurustelua juutalaisten kanssa vastenmielisenä asiana. Tästä voidaan kuitenkin päätellä, että mikäli juutalaisten ja saksalaisten sosiaalinen kanssakäy- minen salonkien avaamassa sosiaalisessa tilassa olisi vain 1900-luvun tutkimuksen kehittämä myytti86, aikalaiset olisivat tuskin Schellingin tavoin vastustaneet tätä avointa kanssakäymistä. Toisaalta Hahn on oikeassa siinä, että salongit eivät olleet mikään idylli, vaan osa vieraista nimenomaan ei halunnut integroitua niiden kosmopoliittiseen hen- keen, kuten asia Schellingin kohdalla oli. Mielenkiintoinen yksityis- kohta on myös se, että hän tuo esiin salonkivieraiden koostuvan osin vapaamuurareista. Salongit olivat vapaamuurarilooshien tavoin omalla tavallaan ulos- sulkevia: myös Schellingin kaltaiset maakunnista tulevat henkilöt eivät välttämättä kokeneet oloaan niissä tervetulleiksi. Berliinin ja Jenan romantikot ymmärsivät universaaliuden ja urbaaniuden olevan lähes vaihdannaisia keskenään: tässä suhteessa he eivät olleet pohjimmiltaan niin universaaleja kuin itse olettivat, koska ei-kaupunkilaisia kohtaan koettiin tiettyjä ennakkoluuloja.87 Tässä mielessä universaalinakin 85 Ibid, 202. 86 ”Avoin tila. Toinen salonkia koskeva myytti”, kuten Hahnin kriittinen teesi kuuluu. Hahn 1997, 231. 87 Ks. Nivala 2011c, 37. 72 Asko Nivala itseään pitävä ajattelu kantaa mukanaan paikallisia, tilaan sidottuja, ennakko-oletuksia. Fredrik Suuren ja Moses Mendelssohnin kotikau- pungilla oli pitkät perinteet suvaitsevaisuudessa ja provinssista tulevia henkilöitä pidettiin usein sivistymättöminä maalaisina, jotka eivät kyenneet keskittämään tajuntaansa yleiseen vaan kiinnittyivät edelleen provinsiaalisen alueensa erityispiirteisiin. Romantikkojen piirissä svaa- bilainen Schelling ja hänen nuorempi veljensä esitettiin maalaisina ja Schellingin ennakkoluuloja selitettiin osin tämän provinsiaalisella taus- talla.88 Toisaalta salongin avoin ilmapiiri oli hauras.89 Yhdenkin suvait- semattoman osallistujan koettiin häiritsevän sen sosiaalisia suhteita. Siksi Schellingin antisemitistiset ennakkoluulot aiheuttivat etäisyyttä hänen ja Schlegelin suhteeseen jälkimmäisen eläessä yhdessä juutalaisen Dorothea Mendelssohn-Veitin kanssa.90 Itämaat Friedrich Schlegelin suhdetta ja myöhempää avioliittoa Dorothea Men- delssohnin kanssa voi pitää osoituksena siitä, että hän toteutti myös omassa elämässään sitä maailmankansalaisuuden ihannetta, josta hän kirjoitti julkaisuissaan. Asiaa voi kuitenkin lähestyä myös kriittiseltä kannalta. Vanhempaan juutalaisnaiseen rakastuminen oli varsin tyy- pillistä 1790-luvun Berliinissä ja esimerkiksi Schlegelin ja Mendels- 88 Williamson 2004, 49. Ks. Caroline Schlegel Auguste Böhmerille 21. lokakuuta 1799. Caroline, Briefe I, 571. Nro 251; Caroline Schlegel Auguste Böhmerille, 28. lokakuuta 1799. Caroline, Briefe I, 573. Nro 252. Yhtälailla Caroline Schlegel koki Jenan yliopiston opiskelijat sivistymättöminä. Erityistä kam- motusta aiheuttaa heidän ilmeisesti maatöiden ruskettama ihonsa. Caroline Schlegel Karl Schlegelille heinäkuuta 1796. Caroline, Briefe I, 393. No 167. 89 Hertz 2006, 291. 90 Ks. Friedrich Schlegel Caroline Schlegelille, 7. huhtikuuta 1799. KFSA XXIV, 265. No. 159. Toinen mielenkiintoinen lähde koskien aikalaisten käsityksiä Jenan romantikkojen suhteesta juutalaisnaisiin on myös Johann Daniel Falkin satiirinen näytelmä Der Jahrmarkt zu Plundersweilern. Parodie des Göthischen. Scene zu Plundersweilern in der berühmten Buch- händler-Messe (1801). Teokseen sisältyy pilakuva, jossa on nähtävissä kytty- räselkäinen pastori Schleirmacher vieressään uhkea juutalaisrouva Henriette Herz. Kuvatekstinä on ”Judenweiber”. Falk 1992 (1801), 86–87. 73 Maailmankansalaisuus 1790-luvun berliiniläisessä varhaisromantiikassa sohn-Veitin ohella Schleiermacherin ja Henriette Herzin suhteessa voi nähdä eroottisia piirteitä. Juutalaisten naisten erotisointi liittyi myös aikakauden orientalismin ihanteisiin: itämaiset naiset näyttäytyivät salaperäisinä ja eksoottisina. Esimerkiksi Berliinin salongeissa ahkerasti vieraillut ruotsalainen diplomaatti Karl Gustav von Brinkmann orien- talisoi Rahel Levinin kutsuen tätä ”egyptiläisen” näköiseksi.91 Romantiikan aikana muotiin tullut orientalismi merkitsi kasvavaa kiinnostusta itämaihin. Schlegel jopa julisti vuonna 1800 Ideen-frag- menteissaan: ”Ensinnäkin puhun vain heidän kanssaan, jotka jo kat- sovat orienttiin.”92 Juutalaisiin Schlegelillä oli omakohtaisia yhteyksiä, mutta Intiaan Schlegel suuntautui puhtaasti kirjallisesti. Vaikka orien- talismi oli perustaltaan maantieteellistä – sehän määritelläänkin itään viittaavan ilmansuunnan mukaan – niin erityisesti Saksassa itämaita rakennettiin kirjallisen diskurssin tuottaman orientaation kautta. Missä määrin romantiikan orientalismi oli sovitettavissa yhteen varhaisroman- tiikan maailmankansalaisuuden aatteen kanssa? Erityisesti Edward Said on arvioinut varsin kriittisesti Schlege- lin kiinnostusta itämaita kohtaan. Hän on väittänyt, että Schlegel osallistui keskeisesti orientalistisen diskurssin tuottamiseen.93 Saidin mukaan itämaat94 on diskursiivinen muodoste. Erityisesti saksalai- sen orientalismin tutkimusperinteen käsitys itämaisista kansoista oli Saidin mukaan pelkästään kirjallisuuteen eikä fyysiseen kolonialis- tiseen miehitykseen perustuva. Pariisin kirjastoista käsin itämaisia kulttuureja 1800-luvun alussa tutkinut Schlegel oli hänen mukaansa tämän kirjallisesti alistetun ja määritetyn idän eräs merkittävä muo- dostaja. Itämaat on siis Saidin mukaan tekstuaalinen luomus, ja Schlegel kirjoitti osaltaan sellaisten kirjoitusten kaanonia, joka muo- 91 Sit. Hahn 1997, 231. Myös Caroline Schlegel kuvailee Dorothea Veitin ulkonäköä nimenomaan tämän juutalaisuuden kautta. Caroline Schlegel Auguste Böhmerille, 6. lokakuuta 1799. Caroline, Briefe I, 564. Nro 247. 92 KFSA II, 269. Nro 133. 93 Orientalismilla Said tarkoittaa sellaista diskurssia, tieteiden ja taiteiden perustana olevaa merkitysjärjestelmää, joka perustuu hierarkkiselle opposi- tiolle lännen ja idän välillä. Eurooppalaiset ovat määritelleet itsensä länneksi kontrastiksi idälle. Said 1995 (1978), 1–2. Ks. myös Tzoref-Ashkenazi 2006. 94 Orient voidaan suomentaa sanalla ’itämaat’ lainasanan orientti sijasta. Itä- maiden tarunhohtoisuuteen viittaava konnotaatio vastaa hyvin sitä paino- lastia, jonka Said tästä käsitteestä löytää. 74 Asko Nivala dosti empiirisen ja partikulaarisen suhteen sijaan tekstuaalisen ja yleistävän representaation idästä.95 Kun Schlegel kirjoitti ”Itämaista meidän täytyy etsiä korkeinta romanttista”96, Saidin mukaan hän ei puhu konkreettisesta, elävästä ja oman aikansa idästä vaan muinai- sesta Intian viisaudesta. Schlegel oletti, että idän kirjallisista aarteista ammentaminen tulisi käynnistämään vastaavan kulttuurirenessanssin kuin antiikin uudelleen löytäminen 1500-luvulla oli ollut. Romantikkojen uudessa mytologiassa ei ole kyse pelkän antiikin kreikkalais-roomalaisen mytologian elvyttä- misestä Ranskan vallankumouksen aikakaudella. Länsimainen myto- logia ei hänen mukaansa yksin riittänyt uuden mytologian pohjaksi. Schlegelin Gespräch über die Poesie (Keskustelu runoudesta, 1800) -dia- login fiktiivinen hahmo Ludoviko vetoaa puheessaan: Mutta myös muut mytologiat tulee herättää uudelleen niiden syvämiet- teisyyden, kauneuden ja sivistyksen määrän mukaisesti uuden mytolo- gian syntymisen kiihdyttämiseksi. Olisivatpa idän aarteet meille yhtä helposti lähestyttäviä kuin antiikin! Mitä uusia runouden lähteitä voisi meille Intiasta virrata, jos muutama saksalainen taiteilija tajunsa [Sinn] universaalisuudella ja syvyydellä, kääntämisen nerokkuudella, joka heille on ominaista, saisi tilaisuuden, jota kansa, joka tulee aina tylsem- mäksi ja brutaalimmaksi, ymmärtää vähän käyttää. Meidän täytyy etsiä itämaista korkeinta romanttista, ja jahka me voimme luoda tästä läh- teestä, niin ehkä meille tulee ilmenemään eteläisen hehkun loiste, joka nyt on espanjalaisessa runoudessa niin houkutteleva, taas pelkästään län- simaisena ja säästeliäänä.97 Schlegelin Ludoviko piti olennaisena esteenä uudelle mytologialle, että antiikin mytologia on länsimaisille ihmisille paljon helpommin kielelli- sesti lähestyttävissä kuin idän mytologia. Hän piti keskeisenä idän kult- tuuripiirissä muodostuneen runouden kääntämistä saksaksi. Ludovikon mukaan saksalaisilla on erikoisasema idän ja lännen välistä kuilua silloittavina kääntäjinä. Romantikoille oli tyypillistä usko saksan kielen lähes ylivoimaisiin ominaisuuksiin kääntää ja omaksua 95 Said 1995 (1978), 1, 5, 19, 22–23. 96 KFSA II, 320. 97 KFSA II, 319–320. 75 Maailmankansalaisuus 1790-luvun berliiniläisessä varhaisromantiikassa vieraiden kielten ja kulttuurien aarteita.98 Schlegelin henkilöhahmo Ludoviko väittää edellä olevassa sitaatissa, että saksalainen kansakunta ei vielä ymmärrä käyttää tätä välittäjyyden kykyä hyväkseen, vaan päin- vastoin se on tulossa aina vain brutaalimmaksi ja epäsuvaitsevaisem- maksi vieraita kulttuureja kohtaan. Schlegel siis vaikuttaa yhdistävän ainakin tekstin pintatasolla vetoomuksen kääntää vieraita kulttuureja humaanisuuteen ja pyrkivän siten toisten ihmisten suvaitsemiseen eikä hyödynnettävyyteen. Lopulta Ludoviko pohtii, että idän ja lännen välisen integroitumi- sen myötä olisi mahdollista, että se eteläinen kulttuurivaikute, joka nyt tekee espanjalaisesta runoudesta omaperäisen ja kiehtovan, voisi tulevai- suudessa vaikuttaa pelkästään länsimaiselta verrattuna niihin muutok- siin, joita läntisessä kulttuurissa tapahtuisi, jos se todella avautuisi idän perinteelle. Idän viisauden täydellinen omaksuminen johtaisi siis uuden mytologian utopiassa lopulta siihen, että itämaisia ja länsimaisia kult- tuuripiirteitä olisi enää mahdotonta erottaa toisistaan. Vasta silloin idän ja lännen vastakohta voisi menettää merkityksensä. Koska Espanja tulee esiin yhteydessä, jossa pohditaan idän kulttuuriperinnön välittymistä länsimaihin, Schlegel viitannee tällä eteläisyydellä tarkemmin siihen, kuinka Espanja on maantieteellisen sijaintinsa vuoksi ollut historiansa aikana läheisessä yhteydessä Afrikasta Espanjaan levinneeseen arabia- lais-islamilaiseen kulttuuripiiriin.99 Schlegel tarkoittaa espanjalaisella runoudella erityisesti Cervantesin Don Quijotea (El ingenioso hidalgo Don Quijote de la Mancha, 1605), jonka Schlegelin ystävä Ludwig Tieck käänsi uudelleen saksaksi ja joka sisältää paljon viittauksia isla- milaiseen kulttuuriin.100 98 Schleiermacher tuo esiin saksalaisten erityisen kutsumuksen vieraan omak- sumiseen. Schleiermacherin vision mukaan juuri saksan kieli kykeni omak- sumaan itseensä kaikkien vieraiden kulttuurien rikkaudet. Schleiermacher 2007 (1813), 24, 34. Myös Adam Müller (1779–1829) väitti 1800-luvun alussa, että saksalaisen kulttuurin etevyys muihin kulttuureihin nähden oli sen kyvyssä omaksua vieraita traditiota ja toimia välittäjänä sekä kääntäjänä erilaisten kansallisten kulttuurien välillä. Segeberg 2003, 59. 99 Espanja edusti romantikoille paitsi etelän eksoottisuutta, myös ennen kaik- kea Etelä-Euroopan läheistä historiallista yhteyttä itämaihin, jossa ritarius ja arabialainen kulttuuri yhdistyivät. Hoffmeister 2003, 111, 114. 100 KFSA II, 281–282, 299. 76 Asko Nivala Osa valistusliikkeen edustajista oli valmis antamaan kaavaillun maa- ilmanvaltakunnan kansalaisoikeudet myös muslimeille. Esimerkiksi Lessingin Viisas Natan -näytelmä etsi sovitusta juutalaisten, kristitty- jen ja muslimien uskonkiistalle. Lyceum-lehdessä julkaistussa esseessään ”Über Lessing” (”Lessingistä”, 1797) Schlegel nimeää tämän näytelmän Lessingin pääteokseksi sekä tärkeimmäksi avaimeksi tämän tuotantoon ja ajatteluun: ”Kuka ymmärtää Natanin oikein, tuntee Lessingin.”101 Viisas Natan sijoittuu keskiajan Jerusalemiin ja sen keskeisenä sanomana voi pitää kristittyjen, juutalaisten sekä muslimien välistä tasa-arvoi- suutta sekä pyrkimystä suvaitsevaisuuteen ja ymmärrykseen näiden eri kulttuurien välillä. Schlegel siteeraa esseessään näytelmästä yhden kohdan. Kyseessä on seuraava sulttaani Saladinin kristitylle temppeli- herralle esittämä repliikki: ”Kristittynä, muslimina, yksi lysti! Valkoi- sessa viitassa tai burnuusissa, päässä turbaani tai hattu – miten vain! En vaadi että puistossani puilla pitää olla samanlainen kuori.”102 Schle- gel hyväksyi ainakin vuonna 1797 Lessingin näytelmän ajatuksen, että muslimit eivät ole kristittyjä tai juutalaisia millään tavoin alempana, vaan näiden kanssa tasa-arvoisia. Tässä suhteessa Saidin arvostelma koskien Schlegelin orientalismia on liioiteltu ja perustuu yksipuoliselle lähteiden käytölle. Epilogi: Romantiikan arjalainen käänne Olen lähestynyt tässä artikkelissa berliiniläisen varhaisromantiikan maailmankansalaisuuden käsitettä ennen kaikkea paikallisen ulot- tuvuuden kautta.103 Vaikka romantikot omaksuivat selvästi käsitteen aiemman sukupolven valistusajattelijoilta, se ei ollut pelkästään histo- riallisesti muodostunut. Kysymys ei siten ole pelkästään siitä, mitä eri asioita kosmopoliittisuudella on eri aikoina tarkoitettu, vaan myös siitä, millä erilaisilla tasoisilla tavoilla se on ollut tilallisesti jäsennettyä. Kos- mopoliittisuuteen ihanteeseen – ja erityisesti sen käytäntöihin – liittyi 101 KFSA II, 118. 102 Lessing 1997 (1779), 138. IV:4. 103 Käsitemaantieteen metodista ks. tarkemmin Nivala & Rantala 2012. 77 Maailmankansalaisuus 1790-luvun berliiniläisessä varhaisromantiikassa olennaisia alueellisia ja paikallisia sidoksia, jotka tarjoavat uuden mie- lenkiintoisen tarttumapinnan tähän aatteeseen. Aikalaiset löysivät maailmankansalaisuutta eri tason ilmiöistä. Val- tioiden välisillä merialueilla matkustaminen sekä matkakirjallisuuden kirjoittaminen ja lukeminen rakensivat kokemusta kosmopoliittisesta identiteetistä, joka perustui universaaliuden ihanteelle. Toisaalta kos- mopoliittisuus sai usein myös elitistisiä piirteitä ja mielestäni moraali- seen ja institutionaalisen kosmopoliittisuuden ohella tulisi puhua myös elitistisestä kosmopoliittisuudesta, jossa vain tietty erityisjoukko ihmisiä mieltää itsensä maailmankansalaisiksi. Esimerkiksi erilaisten salaseuro- jen ideologiaan kuului ihmisten välisen veljeyden vaaliminen sellaisen suljetun yhteisön kautta, joka oletti voivansa nousta tavallisten ihmisten alueellisten rajoituksien yläpuolelle. Vastaavasti maailmankansalaisuuden käytännön toteuttaminen arkisissa kohtaamisissa vaatii kaupunkitilaa koskevia erityisjärjeste- lyjä. Kirjallinen salonki on esimerkki hetkellisestä poikkeustilasta, joka mahdollisti normaalisti mahdottomat kohtaamiset juutalaisnaisten ja saksalaisten intellektuellien välillä. Yhtä lailla 1700-luvun lopulla suo- sittua orientalismia voidaan ajatella osoituksena kiinnostuksesta itä- maisia kansoja kohtaan, vaikka tämä innostus saikin usein myös varsin eksotisoivia muotoja. Eri tasojen instituutiot myös leikkasivat toisiaan: vapaamuurarien kiinnostus muinaisen Egyptin mysteereihin oli luon- teeltaan orientalistista ja myös salonkien juutalaisnaiset miellettiin itä- maisuuden kautta. Näiden eri instituutioiden tasolla toteutettua maailmankansalai- suutta voidaan pitää 1790-luvun saksalaiselle varhaisromantiikalle luonteenomaisena piirteenä, vaikka on tärkeä myös painottaa, kuinka 1800-luvun kuluessa myös saksalainen romantiikka sitoutui yhä voi- makkaammin kansallismielisyyteen. Varhaisromantikko Friedrich Schlegel saattoi vielä kirjoittaa kiinnostuneesti Moses Maimonin juu- talaisesta taustasta, toimittaa Lessingin kootut teokset sekä mennä naimisiin juutalaisen naisen kanssa. Hänen myöhäisromanttisista kir- joituksistaan on kuitenkin vaikeampi löytää samaa kosmopoliittista henkeä, vaikka hän asuikin 1800-luvulla monikansallisessa Wienissä. Tämä johtui siitä, että Ranskan vallankumoussotien ja Napoleonin sotien aikana romantiikka siirtyi vähitellen kansallismielisille urille. 78 Asko Nivala Berliinin kosmopoliittiset salongit korvautuivat vähitellen patrioottisilla salaseuroilla, joiden osin jopa ohjelmallinen antisemitismi sulki kosmo- poliittiset aatteet tietoisesti ulos.104 Myöhemmät Berliinin romantikot Heinrich von Kleist ja Adam von Müller liikkuivat siis varsin toisen tyyppisissä seurapiireissä ja esimerkiksi Kleistin tausta olikin Preussin junkkereissa. On ehkä mahdotonta vastata tyhjentävästi kysymykseen siitä, miksi tämä romantiikan kansallinen käänne tapahtui. Kyseessä oli tuskin pelkästään reaktio Napoleonin sotiin. Erästä vastausta voidaan hakea aikakauden filologisesta keskustelusta ja orientalismissa tapahtuneesta suunnan muutoksesta. Jan Assmann viittaa tässä yhteydessä Martin Ber- nalin sekä Maurice Olenderin termiin myöhäisromantiikan ”arjalainen käänne”.105 Kun valistuksen orientalismi oli suuntautunut keskeisesti seemiläisiin kansoihin ja Egyptiin (ajateltakoon vaikka vapaamuura- reiden symboliikkaa), myöhäisromantiikalle keskeinen orientalismin muoto oli kiinnostus muinaisiin Intian arjalaisiin. Myös Edward Said vetää johtopäätöksensä romantiikan orientalismista sen arjalaisen eli intialaisen käänteen jälkeen. Hänen tutkimuksensa näyttäisi varsin eri- laiselta, jos se olisi yksinkertaisesti ajastettu eri tavalla. Kuten Jan Assmann on esittänyt, orientalismi oli paljon laajempi valistuskulttuurin ilmiö kuin aiemmin on oletettu. Esimerkiksi sak- salaista kirjallista julkisuutta ravistelleen panteismikiistan taustaa on etsittävä aikakauden orientalismista ja Egypti-muodista.106 Panteismi yhdistettiin ennen kaikkea juutalaiseen Baruch de Spinozaan ja 1790- luvun filosofian Spinoza-muoti liittyi omalla tavallaan orientalismiin: hänen ajatustensa taustalla nähtiin olevan toisaalta mystisen kabbalan perinne ja toisaalta Egyptin mysteeriuskonnot, jotka vetosivat itämai- sella salaperäisyydellään romantikkojen sukupolveen.107 Tämän ohella hänen ajattelussaan oli vaikutteita myöhäisantiikin stoalaisuudesta, joka selittää Spinozan ajatteluun liitettyjä kosmopoliittisia piirteitä. Koska koko todellisuus on panteistille saman jumalaisen voiman ilmausta, kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisessa asemassa tämän voiman osana. 104 Arendt 2006 (1959), 133–135, 139. 105 Assmann 1997, 210. 106 Assmann 1997, 143. 107 Hadot 2006, 268. 79 Maailmankansalaisuus 1790-luvun berliiniläisessä varhaisromantiikassa Tämä 1780-luvulla syntynyt panteistisen orientalismin muoto oli myös varhaisromantiikan aatteellisena taustana ja se edelsi myöhempää 1800- luvun alusta Intiaan suuntautunutta orientalismia. Vasta jälkimmäiselle oli tyypillistä erottaa kaksi vastakkaista kieli- ja kulttuuriperhettä: see- miläinen ja arjalainen, jotka alettiin nähdä toisensa pois sulkevina. Myö- hemmin Schlegel ajatteli, että arjalaiset ovat peräisin Intiasta ja vaeltaneet sieltä Eurooppaan. Kuten Philippe Lacoue-Labarthe ja Jean-Luc Nancy huomauttavat, tällä erottelulla seemiläisiin ja arjalaisiin oli merkitystä myöhemmälle kansallissosialismille. Romantikoille kyse oli toki vain filo- logisten samaistusten hakemisesta, mutta kansallissosialistit tekivät tästä yhteydestä rodullis-biologisen.108 Romantikkojen lingvistiseen ajatteluun ei kuulunut biologisen rodun ajatus, mutta myöhemmin kansallissosialis- min ilmapiiri yhdisti Intia-mystiikan positivismin skientistisiin rotuteo- rioihin. Vaikka kansallinen käänne tapahtui romantiikan kuluessa, oli kuitenkin olemassa kosmopoliittisen varhaisromantiikan vaihe, jota ei voi palauttaa myöhempään romantiikkaan.109 108 Lacoue-Labarthe & Nancy (1997) 2002, 41–42, passim. 109 Kiitän artikkelia koskeneista arvokkaista kommenteista nimettömiä vertaisar- vioijia, k & h:n Kulttuurihistoria – Cultural history -sarjan toimituskunnasta FT Riitta Laitista ja FM Rami Mähkää sekä tämän kirjan toimittajia. Jul- kaisu on syntynyt osana Suomen Akatemian rahoittamaa hanketta Travelling Notions of Culture: Itineraries of Bildung and Civilisation in Early Nineteenth- Century Europe (258438), kulttuurihistoria, Turun yliopisto. 80 Asko Nivala Lähdeluettelo Painetut lähteet ja lähdekirjallisuus Falk, Johann Daniel: Der Jahrmarkt zu Plundersweilern. Parodie des Göthischen. Scene zu Plunders- weilern in der berühmten Buchhändler-Messe. Die ästhetische Prügeley. Streitschriften der antiroman- tische Bewegung. Hrsg. Rainer Schmitz. Wallstein, Göttingen 1992 (1801). Forster, Georg: Forsters Werke in zwei Bände. Aufbau-Verlag, Berlin und Weimar 1977. Goethe, Johann Wolfgang: Wilhelm Meisterin oppivuodet. Alkuteos: Wilhelm Meisters Lehrjahre (1795–1796). Suom. ei mainita. Otava, Helsinki 1923. Herder, Johann Gottfried: Journal meiner Reise im Jahr 1769. Hrsg. v. Katharina Mommsen. Reclam, Stuttgart 2002 (1769). Herder, Johann Gottfried: Auch eine Philosophie der Geschichte zur Bildung der Menschheit. Beytrag zu vielen Beyträgen des Jahrhunderts. Hrsg. v. Hans Dietrich Irmscher. Reclam, Stuttgart 2003 (1774). Kant, Immanuel: Ikuiseen rauhaan. Valtio-oikeudellinen tutkielma. Alkuteos: Zum ewigen Frieden (1795). Suom. Jaakko Tuomikoski. Karisto, Hämeenlinna 2000. Lessing, Gotthold Ephraim: Viisas Natan. Alkuteos: Nathan der Weise (1779). Suom. Matti Rossi. Like, Helsinki 1997. Maimon, Solomon: An Autobiography. Trans. J. Clark Murray. University of Illinois Press, Urbana and Chicago, 2001 (1792–1793). Platon: Teokset I. Suom. Marja Itkonen-Kaila, Marianna Tyni, Kaarle Hirvonen. Helsinki, Otava 1977. Schelling, Caroline: Caroline. Briefe aus der Frühromantik I–II. Hrsg. Erich Schmidt. Leipzig 1913. Schelling, Friedrich Wilhelm Joseph: Aus Schellings Leben. In Briefen. Erster Band 1775–1803. Hrsg. v. Gustav Leopold Plitt. Leipzig, Hirzel 1869. Schlegel, Friedrich: Kritische Friedrich-Schlegel-Ausgabe I–XXXV. Hrsg. v. Ernst Behler unter Mitw. v. Jean-Jacques Anstett, Hans Eichner und anderen Fachgelehrten. Verlag Ferdinand Schöningh, Paderborn, München, Wien und Zürich 1958–. Tutkimuskirjallisuus Agamben, Giorgio: Homo Sacer: Sovereign Power and Bare Life. Alkuteos: Homo sacer: Il potere sov- rano e la nuda vita (1995). Trans. Daniel Heller-Roazen. Stanford University Press, Stanford 1998. Arendt, Hannah: Rahel Varnhagen: Lebensgeschichte einer deutschen Jüdin aus der Romantik. Piper, München, 2006 (1952). Assmann, Jan: Moses the Egyptian: the Memory of Egypt in Western Monotheism. Harvard University Press, Cambridge 1998. Beebe, Maurice: Ivory Towers and Sacred Founts. The Artist as Hero in Fiction from Goethe to Joyce. New York University Press, New York 1964. Beiser, Frederick C.: The Fate of Reason. German Philosophy from Kant to Fichte. Harvard University Press, Cambridge, Massachusetts and London 1987. Beiser, Frederick C.: Enlightenment, Revolution, and Romanticism. The Genesis of Modern German Poli- tical Thought, 1790–1800. Harvard University Press, Cambridge (Mass.) 1992. Beiser, Frederick C.: The Romantic Imperative. The Concept of Early German Romanticism. Harvard University Press, Cambridge (Mass.) & London 2002. Benjamin, Walter: Selected Writings I. Ed. Marcus Bullock & Michael W. Jennings. Harvard Univer- sity Press, Cambridge (Mass.) and London 2004. 81 Maailmankansalaisuus 1790-luvun berliiniläisessä varhaisromantiikassa Blumenberg, Hans: The Legitimacy of the Modern Age. Alkuteos: Legitimität der Neuzeit (1979). Trans. Robert M. Wallace. MIT Press, Cambridge (Mass.) 1985. Brunschwieg, Henri: Gesellschaft und Romantik in Preußen im 18. Jahrhundert. Die Krise des preußi- schen Staates am Ende des 18. Jahrhunderts und die Entstehung der Romantischen Mentalität. Alku- teos: La crise de l’état prussien à la fin du XVIIe siècle et la genèse de la mentalité romantique (1947). Übers. v. Marie-Luise Schultheis. Ullstein, Frankfurt a. M. 1976. Carhart, Michael: The Science of Culture in Enlightenment Germany. Harvard University Press, Cam- bridge (Mass.) & London 2007. Cavallar, Georg: The Rights of the Strangers. Theories of International Hospitality, the Global Community, and Political Justice since Vittoria. Ashgate, Hants & Vermont 2002. Cusack, Andrew: The Wanderer as Weltbürger: Heine’s Die Harzreise. The Cause of Cosmopolitanism: Dispositions, Models, Transformations. Ed. Patrick O’Donovan & Laura Rascaroli. Peter Lang, Bern 2011, 153–172. Deleuze, Gilles & Guattari, Félix: Mitä filosofia on? Alkuteos: Qu’est ce que c’est la philosophie? (1991). Suom. Leevi Lehto. Helsinki, Gaudeamus 1993. Derks, Paul: Die Schande der heiligen Päderastie. Homosexualität und Öffentlichkeit in der deutschen Literatur 1750–1850. Männerschwarm Verlag, Berlin 1990. Frank, Hartwig: Metaforat filosofisessa kielessä. Herder, Suomi, Eurooppa. Toim. Ollitervo, Sakari & Immonen, Kari. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006, 126–140. Frank, Manfred: »Unendliche Annäherung.« Die anfänge der philosophischen Frühromantik. Suhrkamp, Frankfurt a. M. 1998. Gadamer, Hans-Georg: Wahrheit und Methode. Grundzüge einer philosophischen Hermeneutik. J. C. B. Mohr, Tübingen 1990 (1960). Habermas, Jürgen: Julkisuuden rakennemuutos. Tutkimus yhdestä kansalaisyhteiskunnan kategoriasta Alkuteos: Strukturwandel der Öffentlichkeit. Untersuchungen zu einer Kategorie der bürgerlichen Gesellschaft, (1962). Suom. Veikko Pietilä. Vastapaino, Tampere 2004. Hadot, Pierre: The Veil of Isis. An Essay on the Histories of the Idea of Nature. Alkuteos: Le Voile d’Isis, Essai sur l’histoire de l’idée de nature (2004). Trans. by Michael Chase. Harvard University Press, Cambridge (Mass.) & London 2006. Hahn, Barbara: Der Mythos vom Salon. ’Rahels Dachstube’ als historische Fiktion. Salons der Roman- tik. Beiträge eines Wiepersdorfer Kolloquiums zu Theorie und Geschichte des Salons. Hrsg. v. Hartwig Schultz. Walter de Gruyter, Berlin & New York 1997, 213–234. Hertz, Deborah: Public Leisure and the Rise of Salons. Early Modern Europe. Issues and Interpretations. Ed. James B. Collins & Karen L. Taylor. Wiley-Blackwell 2006, 282–296. Hoffmeister, Gerhart: Europäische Einflüsse. Romantik-Handbuch. Hrsg. Helmut Schanze. Kröner, Tübingen 2003, 107–130. Gabriel, Markus & Zizek, Slavoj: Mythology, Madness, and Laughter: Subjectivity in German Idealism. Continuum, London & New York 2009. Kirkkopelto, Esa: Johdanto. Teoksessa Hölderlin, Friedrich: Huomautuksia Sofokleen kääntämisestä. Alkuteos: Anmerkungen zum Oedipus (1804). Suom. Esa Kirkkopelto. Loki-kirjat, Helsinki 2001, 11–54. Kleingeld, Pauline: Six Varieties of Cosmopolitanism in Late Eighteenth-Century Germany. Journal of the History of Ideas. Vol. 60. No. 3 (July 1999), 505–524. Kleingeld, Pauline: Romantic Cosmopolitanism: Novalis’ ”Christianity or Europe”. Journal of the His- tory of Philosophy, Vol. 46. No. 2 (April 2008), 269–284. Kleingeld, Pauline: Kant and Cosmopolitanism: The Philosophical Ideal of World Citizenship. Cambridge University Press, Cambridge 2011. Koselleck, Reinhart: Critique and Crisis. Enlightment and the Pathogenesis of Modern Society. Alkuteos: Kritik und Krise. Eine Studie zur Pathogenese der bürgerlichen Welt (1959). Berg, Oxford, New York and Hamburg 1988. Kuzniar, Alice A.: Introduction. Outing Goethe and his Age. Ed. Alice A. Kuzniar. Stanford University Press, Stanford 1996, 1–32. 82 Asko Nivala Lacoue-Labarthe, Philippe & Nancy, Jean-Luc: The Literary Absolute. The Theory of Literature in German Romanticism. Alkuteos: L’absolu litteraire (1978). Transl. Philip Barnard & Cheryl Lester. State University of New York Press, New York 1988. Lettevall, Rebecka: Herder kosmopoliittina. Herder, Suomi, Eurooppa. Toim. Sakari Ollitervo & Kari Immonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2006, 114–126. Nivala, Asko: Critique and Naturalism: Friedrich Schlegel and the Principles of the Enlightenment. The Enlightenment. Critique, Myth, Utopia. Eds. Charlotta Wolff, Timo Kaitaro & Minna Ahokas. Peter Lang, Frankfurt a. M. et al. 2011a, 203–219. Nivala, Asko: The Chemical Age: Presenting history with metaphors. They Do Things Differently There. Essays on Cultural History. Ed. by Bruce Johnson & Harri Kiiskinen. k & h, Turku 2011b, pp. 81–108. Nivala, Asko: Romanttinen komedia. Huumori Friedrich Schlegelin varhaisromanttisessa ajattelussa. Menneen ja tulevan välillä. 1800-luvun kulttuurihistorian lukukirja. Toim. Hannu Salmi. k & h, Turku 2011c, 15–52. Nivala, Asko: Friedrich Schlegel’s early Romantic notion of religion in relation to two presuppositions of the Enlightenment. Approaching Religion, Vol 1, No 2 (2011), 33–45. Nivala, Asko & Rantala, Heli: Käsitehistoria kulttuurihistoriallisena tutkimusmenetelmänä. Tulkin- nan polkuja. Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä. Cultural History – kulttuurihistoria 10. Toim. Nivala, Asko & Mähkä, Rami. k & h, Turku 2012, 222–243. von Petersdorff, Dirk: Mysterienrede. Zum Selbstverstandnis Romantischer Intellektueller. Niemeyer, Tübingen 1996. Reade, Cyril: Mendelssohn to Mendelsohn: Visual Case Studies of Jewish Life in Berlin. Peter Lang, Frank- furt a. M. et al. 2007. Reddy, William M.: The Navigation of Feeling. A Framework for the History of Emotions. Cambridge University Press, Cambridge (Mass.) 2001. Saariluoma, Liisa: Modernin minän synty 1700-luvun romaanissa. Valistuksesta Wilhelm Meisteriin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1999. Safranski, Rüdiger: Romantik. Eine deutsche Affäre. Hanser, München 2009. Said, Edward: Orientalism. Penguin Books, London 1995 (1978). Salons der Romantik. Beiträge eines Wiepersdorfer Kolloquiums zu Theorie und Geschichte des Salons. Hrsg. v. Hartwig Schultz. Walter de Gruyter, Berlin & New York 1997. Schmitt, Carl: Poliittinen teologia. Neljä lukua suvereenisuusopista. Alkuteos: Politische Theologie (1922). Suom. Tapani Hietaniemi. Tutkijaliitto, Helsinki 1997. Schmitt, Carl: Der Nomos der Erde im Völkerrecht des Jus Publicum Europaeum. Duncker & Humblot, Berlin 1997 (1950). Schneider, Helmut J.: Die unsichtbare Kirche der Schriftsteller: Geselligkeit und Bildung zwischen Aufklärung und Frühromanik (Lessing, Friedrich Schlegel, Herder). Die Romantik: Ein Gründungs- mythos der europäischen Moderne. Hrsg. v. Anja Ernst & Paul Geyer. V & R Unipress, Göttingen 2009, 145–168. Schleiermacher, Friedrich: Eri kääntämismetodeista. Alkuteos: Ueber die verschiedenen Methoden des Uebersezen (1813). Suom. Maija Ollikainen. Kääntökirja. Kirjoituksia kääntämisen filosofiasta. Toim. Tapani Kilpeläinen. Eurooppalaisen filosofian seura, Tampere 2007, 7–36. Schwering, Markus: Romantische Theorie der Gesellschaft. Romantik-Handbuch. Hrsg. Helmut Schanze. Kröner, Tübingen 2003, 510–542. Segeberg, Harro: Phasen der Romantik. Romantik-Handbuch. Hrsg. Helmut Schanze. Kröner, Tübin- gen 2003, 31–78. Toulmin, Stephen: Kosmopolis. Kuinka uusi aika hukkasi humanismin perinnön. Alkuteos: Cosmopolis. The Hidden Agenda of Modernity (1990). Suom. Matti Kinnunen. WSOY, Helsinki 1998. Tzoref-Ashkenazi, Chen: India and the Identity of Europe. The Case of Friedrich Schlegel. Journal of the History of the Ideas. Vol. 67. No. 4 / 2006, 713–734. Wallace, Robert M.: Translator’s introduction. Teoksessa Blumenberg, Hans: The Legitimacy of the Modern Age. Alkuteos: Legitimität der Neuzeit (1979). Trans. Robert M. Wallace. MIT Press, Cam- bridge (Mass.) 1985, xi–xxxi. 83 Maailmankansalaisuus 1790-luvun berliiniläisessä varhaisromantiikassa Williamson, George: The Longing for Myth in Germany. Religion and Aesthetic Culture from Romanti- cism to Nietzsche. University of Chicago Press, Chicago 2004. Zimmermann, Harro: Friedrich Schlegel oder Die Sehnsucht nach Deutschland. Schöningh, Paderborn 2009. Ziolkowski, Theodore: German Romanticism and Its Institutions. Princeton University Press, Princeton and Oxford 1990. VALISTUS JA SUVAITSEVAISUUDEN MAHDOLLISUUS Maija van der Kooij Muuttuva maailma Monikulttuurisuus ei voi toimia mallina pluralistiselle ja avoimelle yhteiskunnalle, mikäli ei ymmärretä valistuksen luomaa käsitystä moni- kulttuurisesta yksilöstä ja kulttuurista, joka nousee sivistyksestä, kult- tuurien välisestä vuorovaikutuksesta ja sopeutumisesta sekä historiasta, jota määrittää avoimuus, muutos ja luovuus. Näin väittää Bernd Fischer artikkelissaan The Memory of Multiculturalism and the Politics of Identi- ty.1 Toisaalta juuri valistuksen ihanteista on nähty juontuvan aikamme etniset puhdistukset. Valistuksen niin kutsutun järjen projektin – ratio- naalisuuden, järjestyksen ja tehokkuuden periaatteiden – on nähty hui- pentuvan holokaustissa. Robert Wokler puolestaan katsoo, että valistus muotoutui vastareaktiona uskonnolliselle suvaitsemattomuudelle ja uskonnollisten vähemmistöjen vainolle. Valistuksen suvaitsevaisuuden vaatimuksella oli teologiset juuret – usko ei ole yhden kirkon määri- teltävissä. Erityisesti Pierre Bayle (1647–1706) nosti esille käsityksen, josta tuli ranskalaisen valistuksen keskeinen ajatus: tietämättömyys ei ole suurin este rationaaliselle toiminnalle vaan ennakkoluulot.2 1 Fischer 1998, 165. 2 Wokler 2000, 75. 85 Valistus ja suvaitsevaisuuden mahdollisuus Tässä artikkelissani analysoin sitä monikulttuurisen suvaitsevaisuu- den ihannetta, joka rakentuu Wolfgang Amadeus Mozartin (1751–1791) oopperassa Die Entführung aus dem Serail (Ryöstö seraljista, kantaesitys 1782).3 Lähtökohtani on, että ooppera ei ollut vain hovin ”tyhjää viih- dettä” vaan teoksissaan Mozart saattoi muotoilla näkemyksiään, jotka olivat sidoksissa valistusajan keskusteluun. Sitä tässä artikkelissa edus- tuvat Euroopan yli kaikkien rajojen vaikuttaneet ranskalaiset ajattelijat Jean-Jacques Rousseau (1712–1778) sekä Denis Diderot (1713–1784). Mozart ei siis säveltänyt oopperaansa tyhjiössä, vaan se syntyi ajan moninaisten näkemysten ja muutosten maailmassa, mikä tulee nähdä kaksinaisena. Toisaalta todellisuus, jossa ihminen elää, määrittää sitä mistä puhutaan ja miten puhutaan. Toisaalta jokainen vaikuttaa toi- minnallaan tähän muuttuvaan ja jatkuvasti muovautuvaan todellisuu- teen. Lisäksi niin Mozartin ooppera kuin myös Rousseaun ja Diderot’n ajattelu ovat kulttuurista toimintaa, joka ei muovaa vain elettyä todelli- suutta ja ajan ymmärrystä vaan suuntautuu myös tulevaisuuteen. Mikä tekee mahdolliseksi suvaitsevaisuuden ja kulttuurien kohtaa- misen? Tämän artikkelin lähtökohta on, että valistuksen esille tuoma näkemys universaalista suvaitsevaisuudesta on monikulttuurisen yhteiskunnan edellytys. Ongelmallisempaa on, miten tämä ihanne toimi. Voidaanko se nähdä yhtenä, tarkkaan määriteltynä ajatuksena vai onko se mahdollista nähdä moninaisena erilaisten näkemysten kenttänä? Pohdin tätä ongelmaa yhteiskunnallisten muutosten näkö- kulmasta: miten kulttuurisen suvaitsevaisuuden muuttuvat tulkin- nat heijastuvat oopperan maailmaan muuttaen oopperan asemaa ja merkitystä, mikä nähdäkseni vaikuttaa teoksen tulkintaan. Lähestyn kysymystä ranskalaisesta ajattelusta käsin. Niin Rousseu kuin Dide- rot pohtivat teoksissaan kysymystä ihmisen luonnosta. Rousseau kiisti ajatuksen länsimaisen kulttuurin edistyksestä kohti parempaa sekä sen yhteyden moraaliin. Siten hän nosti esille mahdollisuuden, jossa vieraita kulttuureja tai niiden edustajia ei leimata epämoraaliksi aino- astaan ei-länsimaalaisuuden takia. Samoin Diderot’n mukaan moraali ei voi perustua kulttuurisiin eroihin tai satunnaisiin tapoihin, vaan kaikkia ihmisiä yhdistäviin luonnollisiin nimittäjiin joihin kuuluu 3 Seralji on nimitys itämaiselle palatsille tai erityisesti sen sille osalle, jossa naiset asuvat. Sanan alkuperä on turkin kielen ilmaisussa saray. 86 Maija van der Kooij niin pyrkimys onnellisuuteen kuin myös oikeudenmukaisuuden taju. Siten ihmisluonto nähtiin perustana, jolle rakentuivat ihmisten väliset suhteet, yhteiskunta ja kulttuuri. Myös suvaitsevaisuus vieraita kult- tuureja kohtaan sekä ajatus todellisesta monikulttuurisesta yhteisöstä tulee nähdä yhteydessä tähän 1700-luvun ranskalaisten valistusfiloso- fien kysymykseen ihmisen luonnosta. Tavallisesti katsotaan, että valistuksen myötä kehittyi uusia tulkin- toja ihmisestä, jotka olivat sidoksissa kirkon opin ja aseman kyseen- alaistamiseen. Ne eivät kuitenkaan syntyneet hetkessä, vaan osana pitkällistä ja moniulotteista prosessia. Jo reformaatio kyseenalaisti katolisen kirkon yksinoikeuden totuuteen asettamalla sen rinnalle Raamatun ja ihmisen sisäisen tietoisuuden armosta. Toisaalta löy- töretkistä alkaneen maailman laajenemisen myötä oli löydetty uusia kulttuureja ja sivilisaatiota, jotka edustivat eurooppalaiselle vierasta maailmaa. 1700-luvulle tultaessa erityisesti ranskalaisessa valistuk- sessa kristinusko nähtiin vastuullisena moniin rikoksiin: sen sijaan, että se olisi vahvistanut ihmisten välistä sopusointua, se oli valistus- ajattelijoiden mukaan kasvattanut taikauskoa, tietämättömyyttä ja sokeaa kirkon dogmien tottelevaisuutta. Ranskalaisten valistusajattelijoiden kritiikillä katolista kirkkoa koh- taan oli kauaskantoiset seuraukset. Kirkon edustaman universaalin totuuden kyseenlaistaminen avasi kysymykseen yksilön ja yhteiskunnan välisestä suhteesta. Maailman näkeminen yhtenä suurena kosmisena jär- jestyksenä oli tulkinta, joka oli hallinnut antiikista aina 1700-luvulle asti. Tämä järjestys oli Jumalan säätämä ja se edelsi yksilöä. Ihminen saattoi sen järjellään tavoittaa, mutta se ei ollut ihmisen luoma järjestys. Tässä suuressa kosmisessa järjestyksessä ei luonnon ja yhteiskunnan välille syn- tynyt vastakkaisuutta, sillä sosiaaliset instituutiot nähtiin osana tätä luon- nonjärjestystä. Niiden tuli olla sen mukaisia. Niin luonnonlait, sosiaaliset instituutiot kuin ihmisen oikeudet olivat yksi erottamaton kokonaisuus. Myös yksilö oli osa tätä järjestystä. Ihmistä ei nähty erillään historiasta tai yhteiskunnasta. Muutos alkoi renessanssin myötä. Valistus puolestaan siirsi ajattelun painopistettä yksilöön sekä koettuun että havaittuun todel- lisuuteen. Esille nostettiin ihmisen kokemukset, tarpeet ja vaatimukset. Ihmisen tahto korotettiin ihmisen päämääräksi ilman jumalallisen järjen mietiskelyä. Nähtiin, että ihmisen oikeudet olivat jokaisessa yksilössä ja 87 Valistus ja suvaitsevaisuuden mahdollisuus ihmisen luonnollinen pyrkimys oli tarpeidensa tyydyttäminen ja itsensä toteuttaminen. Tässä näkemyksessä ihminen edelsi yhteiskuntaa.4 Toinen valistuksen aikaa määrittävä piirre on julkisuuden alueen muutos. Esittävä julkisuus oli sidoksissa absolutistiseen valtioon. 1700-luvulla syntyi porvarillinen julkisuuden alue, jossa poliittisen vai- kuttamisen ulkopuolelle jääneet ihmiset saattoivat keskustella tieteen ja taiteen kysymyksistä ilman valtion tai kirkon kontrollia. Reinhart Koselleckin mukaan sille oli oleellista sen ”ei-poliittisuus”.5 Jürgen Habermas puolestaan painottaa kriittisen keskustelun merkitystä uudelle muotoutuvalle porvarilliselle julkisuudelle. Myös Habermas korostaa porvarillisen julkisuuden ulkopuolisuutta suhteessa absolutis- tiseen valtaan.6 Taiteesta – oopperasta – tulee siis alue, joka ei ole enää vain hovin seremoniallinen osa, vaan se mahdollistaa keskustelun ja uusien näkemyksien esittämisen. Tämä muutos näkyi myös Itävallassa, jossa 1700-luvun loppupuo- lella nouseva porvaristo pyrki luomaan kulttuurista julkisuuden aluetta. Se hylkäsi hovin ja aateliston maailman liian kevytmielisenä ja epämo- raalisena. Sen sijaan esikuvia haettiin Pohjois-Saksasta. Korostettiin saksan kieltä, josta tuli niin kirjallisuuden kuin oppineisuuden kieli. Pyrkimyksenä oli luoda saksankielistä draamaa, joka ei olisi hovin ”kei- notekoista” teatteria. Sen sijaan uusi ”luonnollinen” draama pystyisi herättämän katsojissa syvempiä tunteita.7 Norbert Elias näkee tämän pyrkimyksen porvariston identitee- tin rakentamisena. Saksankielisellä alueella porvaristo, joka oli täysin poliittisen vallan ulkopuolella ja erossa aatelistosta, rakensi identiteet- tinsä aatelistolle vastakkaisena. Eliaksen mukaan porvariston pyrki- myksistä ei syntynyt poliittista liikettä. Sen sijaan se oli sosiaalinen liike, jonka tarkoituksena oli muuttaa yhteisöä. Sen avainsanoja olivat käsitteet die Kultur ja die Bildung. Niiden merkityksen Elias määritte- lee olevan sidoksissa tähän pyrkimykseen. Porvaristo asetti aateliston keinotekoisuutta, seremonioita ja muodollista keskustelua vasten sisään- päin kääntymisen, tunteiden syvyyden ja oman persoonallisuuden 4 Crocker 1963, 5–6, 13–14. 5 Koselleck 1988, 66. 6 Habermas 1989, 32–35. 7 Till 1992, 125–126 88 Maija van der Kooij kehittämisen, mitä kuvattiin käsitteellä die Bildung. Sen alkuperä on sanassa kuva – das Bild, joka välittyi pietistien kautta uskonnollisessa merkityksessä. 1700-luvulla sen käyttö maallistui, mutta säilytti kuiten- kin vahvasti subjektiivisen elementin ja henkilökohtaisen täydellistymi- sen ideaalin. Die Bildung viittaa myös käsitteeseen die Gebildeten, jonka käytössä tapahtui 1700-luvulla selvä muutos. Painopiste siirtyi kapeasta akateemisesta oppineisuudesta vähemmän muodolliseen mutta laaja- alaisempaan ja henkilökohtaisempaan kasvatukseen – die Bildung. Sana die Kultur puolestaan on käsitteenä kapeampi. Se viittaa uskonnolliseen, taiteelliseen ja älylliseen alueeseen.8 Die Entführung aus dem Serail ja yhteiskunnallinen muutos Kuinka Mozartin saksankielinen ooppera Die Entführung aus dem Serail on sidoksissa edellä esitettyihin muutoksiin? Tarkoituksenani on osoittaa, kuinka oopperan aikalaistulkinta on yhteydessä yhteiskun- nallisiin muutoksiin. Tämä tarkoittaa musiikin näkemistä puhdasta estetiikkaa laajempana asiana – sen monimuotoisten ja vaihtelevien olemisen ja merkityksellistämisen tapojen hahmottamista. Jukka Sarjala kirjoittaa siitä seuraavasti: ”Musiikki on alue tai merkitysten verkosto, jossa tutkija kohtaa kaikenlaisia asioita aistimellisuudesta ja identiteetin rakentamisesta politiikkaan ja sosiaalisiin jännitteisiin. Musiikki levittäytyy yhteiskuntaan ja kietoutuu lujasti eri ilmiöihin ja merkityksiin.”9 Tämä tarkoittaa samalla musiikin näkemistä kak- sinaisena. Toisaalta se koostuu sosiaalisista ja poliittisista muutosvoi- mista ja toisaalta se on niiden alainen.10 Vuonna 1781 Mozart sai Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikun- nan keisari Josef II:lta (1741–1790) tilauksen oopperan säveltämiseksi.11 8 Elias 1939, 5, 7–10, 20–22; Blanning 2002, 208. 9 Sarjala 2002, 177. 10 Sarjala 2002, 183. 11 Vuonna 1781 Mozart oli säveltänyt oopperan Idomeneo, joka esitettiin Münchenissä, jossa sillä oli huomattava menestys. Muutamaa kuukautta myöhemmin Salzburgin arkkipiispa Colloredo, jonka palveluksessa Mozart vielä oli, erotti hänet ja Mozart siirtyi Wieniin. Siellä hänen ensimmäinen oopperansa oli juuri nyt käsittelyssä oleva Die Entführung aus dem Serail. 89 Valistus ja suvaitsevaisuuden mahdollisuus Tilauksesta syntyneen oopperan Die Entführung aus dem Serail ensiesi- tys oli Venäjän suurruhtinaan Wienin vierailun yhteydessä vuonna 1782. Ooppera oli alusta lähtien menestys, sitä esitettiin yli 40 kaupungissa eri puolilla Eurooppaa. Oopperan voi nähdä osana Josef II:n teatteripoli- tiikkaa, jonka avulla hallitsija saattoi osoittaa, miten suuri välimatka hänen ja aateliston välillä oli. Josef II oli jo vuonna 1776 ottanut hovite- atterin johdon itselleen. Sen johtoon musikgrafiksi hän nimitti läheisen ystävänsä kreivi Orsini-Rosenbergin (1723–1796). Samalla hoviteatteri nimettiin Deutsche Nationaltheateriksi. Sen perustaminen oli yhtey- dessä laajempaan pyrkimykseen luoda saksalaista kirjallisuutta. Ei vain teatterin nimi, vaan myös sen toiminta saksankielisten näytelmien edis- tämiseksi, yhdisti Deutsche Nationaltheaterin ajan pyrkimykseen luoda saksankielistä draamaa. Se tarjosi saksalaisille näytelmäseurueille mah- dollisuuden esittää siellä näytelmiä. Lisäksi niin kirjailijoita kuin sävel- täjiä rohkaistiin kirjoittamaan ja säveltämään saksankielisiä teoksia. Toimintaan saksalaisen kulttuurin synnyttämisen puolesta liittyi lisäksi ajatus kansallisesta kielestä, joka voitiin nähdä ihmisiä yhdistävänä teki- jänä.12 Kieli taas liitettiin kulttuuriseen hegemoniaan.13 Habermasin mukaan aateliston täydellinen riippuvuus hovista oli saksankieliselle alueelle ominainen piirre. Siksi aatelisto oli kykenemä- tön kehittämään yhdessä porvariston ja älymystön kanssa taloudellisista ja poliittisista asioista kiinnostunutta yhteiskunnan aluetta, joka olisi samalla kulttuuria hallitsevaa, kriittistä julkisen keskustelun aluetta.14 Itävallan osalta tämä malli näyttää monimutkaisemmalta. Saksalainen teatteri, joka myöhemmin yhdistyi juuri porvarilliseen julkisuuteen, syntyi ennen kaikkea Josef II:n toiminnan tuloksena, mutta hän ei kui- tenkaan pystynyt takaamaan saksalaisten seurueiden menestystä ja eri- tyisesti aateliston vastustus toi takaisin italialaisen oopperan.15 Mary Hunter näkee 1780-luvun Wienin tilanteen kuvastavan ennen kaikkea valistuksen ajan vastakkaisuuksia. Ooppera oli sidok- sissa moninaisten suhteiden verkostoon. Sitä esitettiin muuttuvien ja ristiriitaistenkin pyrkimysten kentässä. Vastakkain olivat vanha ja uusi, 12 Habermas 1989, 34. 13 Blanning 2002, 242. 14 Habermas 1989, 72. 15 Wangermann 1973, 121–124 90 Maija van der Kooij aristokraattinen ja porvarillinen, feodaalinen ja kapitalistinen. Ooppe- roissa esitettiin sympaattisia maalaisia ja palvelijoita sekä naurettavia ja korruptoituneita aatelisia. Katsomossa istuivat aatelisto sekä korkeat virkamiehet. Porvarillisessa lehdistössä oopperaa pilkattiin aateliston tyhjänä viihteenä. Samaan aikaan Josef II:n Nationaltheater tarjosi sitä nimenomaan porvarillisena ja opettavaisena esityksenä. Vaikka ooppera leimattiin viihteeksi, sen tukijana toimi Josef II, joka oli tunnettu sääs- täväisyydestään, yksinkertaisuudestaan, kovasta työstä sekä toisaalta despoottisuudestaan.16 Lisäksi musiikin merkitys muuttui. Se oli ollut 1700-luvun loppu- vuosille asti sidoksissa esittävään julkisuuteen. Sen tuli kohottaa hovin juhlien loistoa.17 1700-luvun aikana salongeista muodostui uusi seuruste- lumuoto, johon liittyi myös musiikki. Niissä oli tarjolla niin keskustelua kuin musiikkia ja vähitellen salongeista muotoutui Itävallan musiikillisia keskuksia.18 Kun musiikki ei ollut enää sidoksissa kirkon ja hovin esittä- vään julkisuuteen, se samalla menetti sen harvinaislaatuisuuden auransa. Habermas tulkitsee tätä muutosta osana rationalisoitumisprosessina, jolle oleellista oli hänen mukaansa julkisen alueella tapahtuva kriittinen kes- kustelu, johon jokainen yksityinen ihminen saattoi osallistua. Habermas näkee tässä olennaisena musiikkitilaisuuksien maksullisuuden, mikä teki musiikista tuotteen, joka oli yhä useampien saatavilla. Lisäksi musiikin muuttuminen tuotteeksi teki siitä myös kriittisen keskustelun kohteen. Keskustelu piti sisällään, ei vain teoksen, vaan myös yleisön, jolloin jokai- nen lukija, kuulija tai katsoja saattoi osallistua siihen.19 Mozartin oopperan libreton oli muokannut Johann Gottlieb Stephanie (1741–1800) ja se perustui Christoph Friedrich Bretznerin (1748–1807) tekstiin Belmont und Constanze , oder Die Entführung aus dem Serail.20 16 Hunter 1997, 169–170. 17 Habermas 1989, 39. 18 Wangermann 1973, 124–126. 19 Habermas 1989, 36–37. 20 Christoph Friedrich Bretzneri oli Leipzigista kotoisin oleva näytelmäkirjai- lija, jonka teoksia olivat mm. komedia Das Räuschen (1786) ja tragedia Der Lüderliche (1789). Lisäksi hän käänsi Cosi fan tutten italiankielisen tekstin saksaksi nimellä Weibertreu (1790). Johann Gottlieb Stephanie oli itävalta- lainen näyttelijä, kirjailija ja libretisti, jonka kirjoittamia librettoja ovat Die Entführung aus dem Serailin lisäksi mm. Der Schauspieldirektor (1786) ja Doktor und Apotheker (1786). 91 Valistus ja suvaitsevaisuuden mahdollisuus Teoksen muoto on Singspiel. Se oli muoto, joka oli vasta kehittymässä tar- joten Mozartille mahdollisuuden tuoda jotain uutta oopperan totuttuihin konventioihin. Ooppera koostuu niin puhutuista kuin lauletuista osista, jossa laulettu painottaa tunnetta ja puhuttu vie tarinaa ja toimintaa eteen- päin. Voidaan sanoa, että Mozart loi musiikkiteatteria, jossa dramaturgia ja musiikki synnyttävät näkymän yksilöistä. Henkilöhahmot eivät ole enää tyyppejä, jotka symbolisoivat konflikteja tai kohtalonsa mukaisesti toimivia marionetteja. Oopperan tarina on yksinkertainen mutta yhdis- tämällä dramaattista ja koomista, kevyttä ja ylevää, Mozart ensinnäkin vapautti oopperan keinotekoisesta korkea – matala -jaottelusta. Toiseksi yhdistämällä ylevää ja koomista, hän muovasi henkilöistä yksilöitä, jotka toimivat oman yksilöllisen luonteensa mukaisesti.21 Oopperan juoni on perinteinen: rakastavaiset joutuvat toisistaan erilleen ja löytävät jälleen toisensa. Lisäksi juoni rakentuu kaavalle, jossa rakastavaiset voittavat tahon, joka estää heitä saamastaan toisiaan. Perusjuoneen kuului myös palvelija, joka auttaa heitä. Kuitenkin tämä rakkauden voitto oopperoissa oli mahdollista vasta ylemmän toimesta. Tärkeää oli tunnistaa todellisen rakkauden merkitys. Lisäksi niin hen- kilöiden kuin juonenkin tuli vahvistaa kahta tärkeää sosiaalista peri- aatetta. Ensinnäkin hierarkia oli väistämätön ja tarpeellinen. Toiseksi sosiaalinen pysyvyys oli toivottavaa.22 Oopperan päähenkilö Konstanze, hänen palvelijansa Blonde sekä Pedrillo jäävät merirosvojen vangeiksi ja heidät myydään turkkilaiselle sulttaanille Bassa Selimille. Konstanzen rakastettu Belmonte saapuu vapauttamaan häntä. Selim on kuitenkin rakastunut Konstanzeen ja toivoo häneltä vastarakkautta. Konstanze torjuu kiusauksen ja pysyy uskollisena rakastetulleen. Belmonte yhdessä Pedrillon kanssa suunnittelevat pakoa, joka paljastuu. Samalla selviää, että Belmonte on Selimiä pettäneen miehen poika. Loppuratkaisussa Selim sen sijaan, että rankaisisi rakastavaisia, osoittaa jalomielisyyttä ja vapauttaa heidät. Ooppera ei muodostu vain eurooppalaisen ja turkkilaisen maail- man vastakkainasettelusta vaan näyttämölle tuodaan Eurooppa moni- naisuudessaan. Belmonte edustaa espanjalaista aatelista, Pedrillo on italialainen puuseppä ja Blonde englantilainen kamarineito. Lisäksi 21 Hemann 2007, 669; Braunbehrens 2006, 88. 22 Hunter 1999, 30–40, 56, 74. 92 Maija van der Kooij Belmonte saapuu hollantilaisella aluksella pelastamaan rakastettuaan. Henkilöhahmojen yksilöllisyys syntyy heidän keskinäisestä vuoro- vaikutuksesta. Oopperan päähahmo Belmonte ei ole yksin taisteleva, ylevä sankari vaan tarvitsee palvelijansa Pedrillon apua. Belmonten suuri huolenaihe on Konstanzen uskollisuus, sen sijaan palvelijansa tilanteesta hän ei ole kiinnostunut. Kuitenkin juuri Pedrillon oveluus ja harkitsevuus pelastavat heidät vaikeista tilanteista, kun taas Bel- monte pyrkii selvittämään tilanteet vetoamalla aateliseen taustaansa ja rahaan. Mielenkiintoinen kohtaus käydään myös Belmonten ja Osmi- nin, Selimin palvelijan välillä. Kohtauksessa korostuu eurooppalaisen Belmonten ylimielisyys hänen pyrkiessä selvittämään Selimin palatsin sijaintia. Toisaalta turkkilaisen Osminin sanoista kuultaa vihamieli- syys ja epäluuloisuus, kun hän lopulta viivyttelyn jälkeen suostuu vas- taamaan Belmontelle: Belmonte: Vanhus, hei! Kuuletko! Onko tämä palatsi Pašša Selimin? Osmin: (katsoo häntä, kääntyy ympäri ja jatkaa laulamistaan) Kuunvalossa varsinkin, ystävä, varovaisuutta neuvoisin! Usein nuoret herrat täällä, näyttäytyvät narrinpuku päällä, ja sitten hyvää yötä vain. Trallalaa, trallalaa. Belmonte: Kirottu olet lauluinesi! Väsynyt olen jo lauluihisi, siis kuuntele nyt sanaani! Osmin: Pyöveli, mikä teitä haluttaa, mikä kuljettaa, mikä saa kerskumaan? Mitä tahdotte? Nopeasti vain! Minun mennä täytyy.23 Myös Konstanzen palvelija Blonde on oman nokkeluutensa ja itseluot- tamuksensa varassa ja kykenee suuntaamaan sukkeluutensa käytännöl- liseen toimintaan. Konstanze puolestaan osoittaa riutuvaa kohtalolle alistumista. Hän on sentimentaalinen sankaritar, joka mieluimmin kuolee kuin on uskoton rakastetulleen. Henkilöistä Osmin näytetään raakana ja arvaamattomana. Osminin ja Blonden duetto on vertaansa 23 Mozart (1782) 1983, 52–54. 93 Valistus ja suvaitsevaisuuden mahdollisuus vailla. Osmin muistuttaa Blondea siitä, että hänet on luvattu orjaksi. Blonde väistää tilanteen vedoten siihen, että nainen ei ole tavara, jota voi lahjoittaa. Vastaus raivostuttaa Osminin siinä määrin, että hän yrit- tää pakottaa Blonden omakseen. Ei edes väkivallan uhka saa Blondea sanattomaksi: Osmin: Et kai vielä ole unohtanut, että sinut Pašša minulle orjaksi on lahjoittanut? Blonde: Pašša sinne tai Pašša tänne! Ei nainen lahjatavaraksi tarkoitettu ole! Osmin: Kautta Muhamedin, raivoni saatte kiehumaan! Käs- kyni on minua rakastaa teidän täytyy nyt! Blonde: Koskea uskallappas vain, jos silmäsi rakkaat ovat. Siis mene!24 Rakastavaisia – Konstanze ja Belmonte – vastaan asettuu Selim, jonka hahmo on mielivaltaisen feodaalikuninkaan vastakohta. Vaikka hänen hahmonsa näyttäytyy haaremin hallitsijana ja orjanomistajana, hän pystyy loppuratkaisussa osoittamaan suurta humaanisuutta ja mielen suuruutta. Siitäkin huolimatta, että se on vastoin hänen oman sydä- mensä toivetta. Oopperassa myötätunto nostetaan ihanteeksi. Se ilme- nee ennen kaikkea Selimin kautta. Hänen myötätuntonsa kohdistuu ensinnäkin Konstanzeen, joka huolimatta Selimin houkutuksista pystyy säilyttämään uskollisuutensa. Toiseksi se kohdistuu molempiin rakastavaisiin, jotka ovat valmiita uhrautumaan toistensa puolesta. Kun Selimille selviää, että Belmonte on hänen pahimman vihollisensa poika, hän sen sijaan, että surmaisi heidät, pystyy myötätuntoonsa tukeutuen osoittamaan mielen suuruutta ja vapauttamaan rakastavaiset sallien heidän palata takaisin kotimaahansa. Sen sijaan Osminille päätös on käsittämätön ja hän poistuu paikalta vihaa uhkuen. 24 Mozart (1782) 1983, 86. 94 Maija van der Kooij Kysymys ihmisen luonnosta ja kulttuurista Mozart käsittelee oopperassaan kysymystä ihmisen luonnosta. Se oli ajankohtainen ongelma, jota myös ranskalaiset valistusajattelijat poh- tivat. Niin valistusfilosofien teksteissä kuin myös kirjallisuudessa nos- tettiin esille ajatus viattomuudesta ihmisen alkuperäisenä tilana. Kyse ei ollut vain pyrkimyksestä ymmärtää menneisyyden ihmisen alkupe- räistä olotilaa, vaan sen kautta pohdittiin ihmisluontoa yleensä, mikä taas nähtiin yhteiskuntaa määrittävänä tekijänä ja oli sidoksissa kulttuu- riseen toimintaan. Näkemykseen viattomuudesta valistus yhdisti lisäksi unelman oikeudenmukaisuudesta. Sen yhtenä muotoilijana voidaan pitää Jean-Jacques Rousseauta (1712–1778). Renato Poggiolin mukaan Rousseaun näkemys ihmisen turmeltumattomuudesta pitää sisällään myös tasavertaisuuden ihanteen. Lisäksi Rousseaun ajattelu on tule- vaisuuteen suuntautuva, sillä se antaa lupauksen uudesta, paremmasta maailmasta.25 Rousseaun mukaan luonnontilassa ihminen oli rauhaa rakastava, yksinelävä olento, joka eli sopusoinnussa luonnon ja muiden ihmisten kanssa. Luonto tyydytti hänen vähäiset tarpeensa ja moraalisesti vil- pittömänä, ihminen pystyi tuntemaan sääliä, eikä sen vuoksi pyrkinyt vahingoittamaan toisia. Sen sijaan siirryttäessä luonnontilasta yhteis- kuntatilaan syntyi yhteiskunnalle olennaisena piirteenä siveellisyys. Tässä muutoksessa ihmisen vaistot korvautuivat oikeudella, mikä samalla antoi ihmisen toiminnalle siveellisen tarkoitusperän.26 Yhteis- kunnan kehitys muotoutui kuitenkin ulkoisesta välttämättömyydestä: ihmismäärän kasvu ja elintilan pieneneminen vaativat yhteistoimin- taa, jolloin syntyi työnjako ja vaihdantatalous. Vaihdantataloudessa oli mahdollista koota tavaraa ylitse oman tarpeen. Tällaisessa tilanteessa vahvat voittivat ja heikot hävisivät, mikä synnytti tyytymättömyyttä ja oli samalla uhka rikkaille. Järjestyksen palauttamiseksi luotiin julkinen valta, jonka tehtävä oli taata vallitseva (epä)oikeudenmukaisuus. Sellai- nen yhteiskunta johti eriarvoisuuteen, jolloin ihmiset alkoivat verrata itseään toisiinsa ja ottivat havaitsemansa erot huomioon vuorovaikutuk- sessaan. Rousseau kirjoittaa: 25 Poggioli 1975, 213, 214–215. 26 Rousseau (1762) 1943, 60–62. 95 Valistus ja suvaitsevaisuuden mahdollisuus Huomauttaisin, miten paljon meitä kaikkia jäytävä maineen, kunni- anosoitusten ja suosimisen universaali kaipuu koulii ja vertailee kykyjä ja voimia, miten se kiihottaa ja kasvattaa intohimoja, miten se tekee kaikista ihmisistä toistensa kilpailijoita tai oikeammin vihollisia – –.27 Rousseaun näkemys oli samalla ranskalaisen valistuksen sisäistä kri- tiikkiä. Valistusajattelijat olivat korostaneet tieteen, filosofian ja tai- teen kehittymistä yhteiskunnassa. Ne nähtiin sosiaalisena toimintana ja kehitys oli mahdollista vain lujassa sosiaalisessa järjestelmässä. Myös ihmisten poliittiset ja eettiset pyrkimykset perustuivat samaan järjes- telmään. Niiden uusiutuminen nähtiin olevan mahdollista vain kult- tuurin kasvusta ja leviämisestä käsin. Tätä suhdetta Rousseau kritisoi – hän kyseenalaisti ihmisen moraalisen tietoisuuden ja kulttuurisen tie- toisuuden yhteyden.28 Rousseau kyseenalaisti premissit, joita ensyklop- edistit olivat pitäneet itsestään selvyyksinä. Hänen mukaansa ihmisen tietäminen niin tiede, taide kuin filosofia ovat perustuneet yksittäisten ihmisten vallanhimoon, omistushaluun ja kateuteen. Sen sijaan, että tietämisen kehitys uudistaisi moraalia ja tapoja, sen itsensä perustalta löytyy yhteiskunnan muovaama heikko moraali. Tällöin tieteiden ja taiteiden kehitystä on leimannut kaksinaisuus. Toisaalta ne ovat perus- tuneet yhteiskunnan turmeltuneeseen moraaliin ja toisaalta ne ovat edistäneet moraalin heikkenemistä.29 Jean le Rond D’Alembertin (1717–1783) kirjoitti artikkelin teatte- rista vuoden 1751 ensyklopediassa. Siinä hän tuomitsi Geneven kau- pungin päätöksen kieltää teatteriesitykset. Kyseisestä d’Alembertin kirjoituksesta kehkeytyi väittely Rousseun ja d’Alembertin välille, jossa edellinen vastusti teatteria ja jälkimmäinen puolusti sitä. Rousseau, joka ihaili Geneven tasavaltaa, näki teatterin aseman aivan toisenlaisena. Hänen mukaansa se pyrkii miellyttämään julkista mielipidettä ja sen synnyttämät tunteet olivat hetkellisiä ja hyödyttömiä: Niin jos hyveen kauneus on taiteen tehtävä, on taide vääristellyt sitä jo kauan. Mitä minuun tulee, täytyy minua kutsua ilkeäksi, kun vielä uskallan väittää, että ihminen on syntynyt hyväksi. Ajattelen niin ja uskon myös sen todistaneeni. Sen pyyteen lähde, joka kiinnittää 27 Rousseau (1750) 2000, 101–102 ja passim. 28 Rousseun näkemyksistä ks. Cassirer 1932, 361. 29 Rousseau (1750) 1922, 18–21. 96 Maija van der Kooij meidät kaikkeen siihen, mikä on kunniallista ja innostaa meitä toi- mimaan pahan vastaisesti on meissä itsessämme, eikä teatteriesityk- sessä. Ei ole taidetta, joka pystyy synnyttämään tämän pyyteen, on vain taidetta, joka ylvästelee pystyvänsä siihen. Kauneuden rakkaus on yhtä luonnollinen tunne ihmissydämessä kuin itserakkaus. Siitä ei ole yhtään esitystä näyttämöllä, kirjailija ei sitä välitä, vaikka siihen uskoo ja tästä tunteesta käsin hän hyväillen synnyttää suloisia kyyneleitä, jotka hänen toimestaan virtaavat.30 Rousseaun ajattelussa yhdistyy toisaalta hänen käsityksensä yhteiskun- nasta ja toisaalta hänen kulttuurikritiikkinsä.31 Näkemyksensä ihmisen luonnosta Rousseau toi myös kirjallisuuteen. Romaanissaan La nouvelle Héloïse hän käsitteli intohimoisen rakkauden ja velvollisuuden välistä konfliktia. Teoksessa Julie taipuu itsevaltaisen isänsä vaatimukseen. Hän kieltää todellisen rakkautensa ja suostuu rakkaudettomaan avioliittoon. Romaani päättyy Julien ja hänen lapsensa kuolemaan. Rousseau asetti vastakkain velvollisuuteen perustuvan avioliiton ja keskinäiseen rak- kauteen perustuvan siteen, jota hän piti perimmäisenä luonnonlakina. Rakkaus ei Rousseaun mukaan voinut perustua eroottiseen vetovoi- maan, vaan vapauteen, jossa molemmat osapuolet lupautuivat toisilleen. Julie ei pysty ylläpitämään tällaisen keskinäisen rakkauden sidettä, vaan suostuu järjestettyyn avioliittoon, mikä samalla koituu hänen kuole- makseen.32 Näin kirjallisuudessa rakkaus nousi luonnolliseksi ja välit- tömimmäksi tunteeksi ihmiselämässä. Sen yksinkertaisuus ja puhtaus viittasivat alkuperäiseen turmeltumattomaan ihmiseen. Rakkaus näh- tiin luovuttamattomana ja luonnollisena oikeutena. Lisäksi se yhdistet- tiin vapauteen, jota vastassa olivat konventiot.33 Myös Dennis Diderot käsitteli teoksissaan ihmisen perimmäistä ole- musta – ihmisen luontoa. Hän hyväksyi toisaalta Rousseaun käsityksen ihmisestä, joka on pohjimmaltaan hyvä mutta ajattelussaan Diderot tutki kuitenkin monia eri linjoja. Ne saattoivat olla niin konservatiivi- sia kuin radikaalejakin. Rousseaulle, joka väitti, että turmeltunut taide edisti yhteiskunnan heikkenemistä, hän vastasi, ettei tule jäädä men- 30 Rousseau , (1762), 181. 31 Cassirer 1932, 210. 32 Till 1992, 150–151. 33 Auerbach (1946) 1992, 470–471. 97 Valistus ja suvaitsevaisuuden mahdollisuus neisyyden virheisiin vaan tulee katsoa tulevaisuuden mahdollisuuksia. Toisin kuin Rousseau, Diderot’n mukaan taide voi vaikuttaa katsojaan myönteisesti. Kun esitetään hyveellistä toimintaa, voi se palauttaa ihmi- nen väärältä polulta oikealle. Näyttelijän paradoksissa hän kirjoitti näyt- telijöiden tehtävästä. Hänen mukaansa heidän tuli lisätä ja kasvattaa katsojien tietoa, huvia ja elämännäkemystä.34 Näkemyksessään Diderot erotti tavat ja moraalin. Tavat ovat vaih- televia ja muuttuvia eikä niiden pohjalta voi löytää ihmisiä yhdistävää perustaa. Sen sijaan Diderot siirsi painopisteen ihmiseen itseensä. Ihmi- siä yhdistävä side syntyi ihmisen luonnon samankaltaisuudesta, mikä tarkoitti samoja tarpeita, mielihyvää, tuskaa, voimaa ja heikkoutta. Vain sellainen yhteiskunta, joka syntyi ihmisten fyysisten tarpeiden ja luonnollisten pyrkimysten pohjalta, oli ihmisen luonnon mukainen. Ihmisen toiminnan päämääräksi Diderot nosti onnellisuuden ja oikeu- denmukaisuuden. Myös se oli ihmisiä yhdistävää samankaltaisuutta. Tämä tarkoitti toisaalta sitä, että ihminen tiesi, mitä oikeudenmukai- suus ja onnellisuus tarkoittavat ja toisaalta sitä, että ihminen pystyi myös toimimaan sen mukaisesti.35 Näyttämö on kuin yhteiskunta, hyvin järjestäytyneenä. Siellä jokainen uhraa omat oikeutensa yhteiseksi hyväksi. Kuka on se, joka ymmärtää parhaiten tämän uhrauksen mittavuuden? Onko se intoilija? Fanaa- tikko? Ei varmasti. Yhteiskunnassa se on oikeudenmukainen ihminen; teatterissa se on näyttelijä joka pitää päänsä kylmänä. Teidän katunäyt- tämö on teatterin näyttämöllä samaa kuin joukko villi-ihmisiä sivisty- neitten miesten kokouksessa.36 Diderot’lle oikeudenmukaisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden ideat toimivat ihmisiä yhdistävänä tekijöinä, ja ne olivat löydettävissä muuttuvien tapojen takaa. Tähän näkemykseen perustui Diderot’n Arkhimedeen piste. Ernst Cassirerin mukaan Diderot siirsi luon- non käsitteen painopistettä empiriaan, järjen alueelta kokemukseen. Hänelle kyseessä ei ollut enää puhdas järjen käyttö, joka ihmistä hallitsee vaan tosi ja pysyvä side syntyy ihmisten halujen, viettien ja aineellisten tarpeiden samankaltaisuudesta. Luonnonlaki tarkoitti 34 Diderot (1769) 1949, 46–50. 35 Diderot 1992, 211–212. 36 Diderot (1769) 1949, 31. 98 Maija van der Kooij ihmisen luontoa ja sen universaaleja periaatteita. Lisäksi Diderot oli pragmaatikko, jolle luonnon käsite nousi toiminnan vaikutuksesta käsin. Lester Crocker näkee Diderot ajattelun toisin. Toisaalta ihmistä määrittää pyrkimys onnellisuuteen ja halu olla oikeudenmukainen, mutta Crockerin mukaan Diderot painotti kuitenkin ennen kaikkea järkeä. Ihminen on järjellinen eläin, jolloin ihminen on velvoitettu etsimään totuutta, jottei luopuisi ihmisstatuksestaan. Diderot pyrki kyllä perustamaan sosiaalisen perustan ihmisen luontoon ja ikuiseen ja muuttumattomaan luonnonlakiin, joka on perustettu hyvän ja pahan erolle, mutta siihen hän lisää vielä yhden tekijän – vastavuo- roisuuden. Ihminen ei pyri vain onnellisuuteen, vaan hän haluaa olla myös oikeudenmukainen. Tämä ei tarkoita vain sitä, että hän pyrkii toimimaan oikeudenmukaisesti, vaan myös sitä, että häntä kohdellaan oikeudenmukaisesti.37 Myötätunnon voima Die Entführung aus dem Serail luo ensinäkymän, jossa yhdistyvät ryöstö ja seikkailu mutta myös uhkaava ja despoottinen maailma. Tässä näky- mässä henkilöistä Selimin osoittaa luonteensa suuruutta ja humaaniutta. Mielikuva mielivaltaisesta ja julmasta hallitsijasta osoittautuu vääräksi ja hän näyttäytyy henkilönä, joka pystyy hillitsemään niin suuttumuk- sensa, kun rakastavaiset yrittävät paeta kuin pettymyksensä, kun Kons- tanze ei suostu hänen pyyntöönsä. Kaiken tämän lisäksi hänelle selviää, että Belmonte on hänen perivihollisensa poika, mikä antaa hänelle tilai- suuden kostaa: Selim: Sinun isäsi? Mikä onnellinen päivä, pahimman viholli- seni poika, minun käsissäni, minun vallassani! Isäsi, se barbaari, on syyllinen siihen, että minun täytyi jättää isänmaani. Hän särki onneni. Nyt tämän miehen ainoa poika on minun vallassani! Jos hän olisi minun sijas- sani, mitä hän tekisi? Selimin vuorosanojen voi nähdä kertovan erosta eurooppalaisen ja turkkilaisen välillä. Edward Said kutsuu tätä orientalismiksi. Se on 37 Crocker 1963, 53–56. 99 Valistus ja suvaitsevaisuuden mahdollisuus tapa käsitellä itämaisuuteen miellettyjä kysymyksiä ja ominaisuuksia. Said kutsuu sitä representatiiviseksi diskurssiksi, jonka avulla orien- tista ja islamista keskustellaan ja sitä ymmärretään. Se pitää sisällään orientista luodut kielikuvat, jotka viittaavat erilaisuuteen ja outouteen. Ne ovat kielikuvia, joista välittyy vaikutelma toistosta ja voimasta. Lisäksi niissä luodaan symmetriaa idän ja lännen välille kuitenkin niin että itäinen vastine on alempiarvoinen eurooppalaiselle. Saidin mukaan 1700-luvun alkaen Euroopassa on tuotettu järjestelmällisesti tietoa orientista, joka vahvisti itse itseään.38 Oopperassa idän ja lännen välinen asetelma on päinvastainen; Belmonten isä edustaa paheel- lista länttä ja turkkilaisen Selimin toimintaa korostaa hyveen voittoa paheesta. Ooppera ei kuitenkaan käsittele turkkilaisen ja eurooppalai- sen ihmisen eroa vaan ihmisluontoa, jota tarkastellaan toteuttamalla sen ideaali vierauden kautta. Selimin esittämä kysymys paljastaa tilanteen eri ulottuvuudet. Kysy- mys siitä, mitä Belmonten isä tekisi vastaavassa tilanteessa, ei siis kerro erosta eurooppalaisen ja turkkilaisen välillä, vaan painottaa yleistä ihmisluontoa. Kun petetylle Selimille tarjoutuu oikeutettu mahdolli- suus kostaa kaikki kokemansa vääryydet, joutuu Belmonte myöntä- mään, että hänen isänsä ei epäröisi kostaa samassa tilanteessa. Selimin kostonhalu muuttuu kuitenkin armahdukseksi, kun hän näkee rakasta- vaisten valmiuden kärsiä ja kuolla toistensa puolesta. Se johtaa yllättä- vään päätökseen – Selim vapauttaa heidät. Selim: Älä petä itseäsi. Halveksin isääsi niin paljon, etten kos- kaan voisi kulkea hänen jalanjälkiään. Annan sinulle vapautesi. Ota Konstanze ja purjehdi takaisin isänmaa- hasi ja kerro isällesi, että olit vallassani ja päästin sinut vapauteen voidakseni kertoa hänelle, että on suurempi mielihyvä vastata epäoikeudenmukaisuuteen hyvyy- dellä kuin kostaa se paheella. Selimin vapauttava päätös on äkillinen ja syntyy myötätunnosta rakas- tavaisten osoittaessa aitoa rakkautta – rakkautta, joka on uskollinen ja rakkautta, joka on valmis kuolemaan toisen puolesta. Yhtä hämmäs- tyttävää on Selimin muodonmuutos. Hallitsija, jolla on täydellinen 38 Said 2011, 46, 74–75. 100 Maija van der Kooij valta hallittaviinsa ja joka on valmis myös väkivalloin viemään tahtonsa läpi, pystyy kieltämään ”barbaarisen” vallankäyttön ja kunnioittamaan Konstanzen päätöstä. Hänen humaanilla toiminnallaan ei ole poliittista perustetta, eikä hänen osoittamansa ylevyys ole mielivaltaisen hallitsi- jan hetkellistä kääntymistä. Armahtamalla perivihollisensa poika hän pystyy osoittamaan tälle moraalisen ylemmyytensä. Lisäksi Selimin käytös näyttäytyy vastakohtana itseään sivistyneenä pitävälle eurooppa- laiselle aateliselle, minkä voi nähdä valistuksen kritiikkinä itsevaltaista eurooppalaista hallitsemista kohtaan. Die Entführung aus dem Serail painottaa tunteita, jotka 1700-luvulla yhdistyivät näytelmiin ja lukemiseen. Esimerkiksi romanttisesta romaa- nista tuli erittäin suosittu. Niissä keskeisenä teemana oli taistelu niin rakkauden kuin oman autonomian puolesta. Ranskassa syntyi kyynel- komedia, comédie larmoyante. Tämän uuden liikkeen, sentimentaali- suuden, merkittävä hahmo oli Rousseau, jonka teos La nouvelle Héloïse sai valtavan suosion ja synnytti Rousseau-kultin, joka pyyhkäisi läpi Euroopan.39 Rousseaun teosten lukeminen synnytti kyynelten virran, joka yhdistyi moraaliseen mullistukseen, ja antoi henkilökohtaisen synninpäästön. Kirjailijan tehtävänä nähtiin juuri tunteiden nostat- taminen, sydämen koskettaminen, mitä samalla pidettiin moraalin miellyttävänä opettamisena. Tunteet yhdistyivät sekä yksityiseen luke- miseen että kollektiiviseen kokemiseen. Tunne oli kommunikointia. Se ei ollut vain tuntemista, vaan siihen yhdistyi myös tilanteeseen sopiva vastaus – myötätunto ja lohdutus. Syntyi uusi sosiaalisuus. Tämä toisen kärsimyksen nostattama tunne – sääli – nähtiin luonnollisena kanssa- käymisenä. Syntyi uusi suhde toisiin ihmisiin. Sääli ja myötätunto näh- tiin humaanisuuden tunteina, jotka kohdistuivat heikkoihin, syyllisiin tai ihmislajiin yleensä.40 39 Till 1992, 27. 40 Vincent- Buffault (1989) 1991, 7–10, 17, 36–37. Ylevän ihanne oli sidoksissa klassismin traditioon. Sen perustana oli tietty todellisuuden käsittämisen tapa, joka muuttui tultaessa 1800-luvulle. Klassismissa painotus oli yleisissä totuuksissa, jotka koskivat ihmiselämää, luontoa, ihmisen olemusta ja erilai- sia ihmistyyppejä. Nämä ikuiset totuudet olivat kulttuurisen tradition mää- rittämiä. Niiden esittämistä pidettiin tarpeellisena, jotta kuulija tai lukija voisi rakentaa moraaliset ratkaisunsa näiden totuuksien varaan. Niissä kiteytyi ennen kaikkea tietty ideaali: saavuttaakseen ajatustensa ja tekojensa suuruuden päähenkilö pystyi ylittämään itsekkäät ja inhimilliset halunsa. 101 Valistus ja suvaitsevaisuuden mahdollisuus Die Entführung aus dem Serail käsittelee tunteista merkittävintä – rakkautta. Vaikka oopperan perinteessä rakkaus oli ollut traagisista aiheista kaikkein korkeinta ja ylevintä, menetti se 1700-luvun alku- puolella erityisesti ranskalaisissa taparomaaneissa ja kyynelkomedioissa arvokkuuttaan ja ylevyyttään, kun siitä tuli liikuttavampaa ja senti- mentaalista. 1700-luvun loppupuoliskolla saksalaisessa kirjallisuudessa puolestaan rakkaudelle annettiin jälleen takaisin sen ylevä arvokkuus, mutta nyt se yhdistettiin porvarillisuuteen. Tällöin rakkaudesta, joka nähtiin luonnollisimpana ja välittömimpänä ihmiselämässä, tuli jokai- sessa ihmiskohtalossa ja kaikissa ympäristöissä ylevää. Siihen yhdistet- tiin yksinkertaisuus ja puhtaus, jotka nähtiin ihmisen luonnollisena ominaisuutena.41 Mozartin oopperassa rakkaus nousee merkittävään osaan. Rakkau- desta tulee voima, jolloin on valmis uhrautumaan ja jopa kuolemaan toisen puolesta. Rakastavaisten pakenemisyrityksen paljastuttua Kons- tanze on valmis kärsimään rakastettunsa puolesta: Konstanze: Olen silmissänne syyllinen. Hallitsija; se totta on! Mutta rakastettuni elämä armahtakaa. Selim: Uskallat sitä hänelle pyytää? Konstanze: Jopa enemmän; uskallan kuolla hänen puolestaan!42 Mozartin oopperassa uhrautuvan rakkauden nostattama myötätunto ja siihen yhdistyvä toiminta viittaa jo toisenlaiseen tunnekonseptiin. Sak- salaisesssa kirjallisuudessa ja taiteessa 1700-luvun loppupuolella tunteet saivat uusia painotuksia, joita voisi kutsua tunneherkkyydeksi. Erona sentimentaalisuudelle se ei ollut enää vain suloisten tai tuskallisten tun- teiden kokemista, vaan vaikutelmien syvällistä painottamista. Tunne- herkkyys ei ollut enää kommunikointia, vaan itsensä hallintaa. Tämä merkitsi samalla kielen uudistumista. Luovuttiin kuluneista ilmaisuista, liioittelusta, joka oli tullut pastoraalimalleista. Uuden tunnekonseptin Tästä ihanteesta tuli muuttumattomuuden malli, jolla ilmaistiin oman ajan olevan esikuvallinen ja ikuista ihmisyyttä ilmentävä aika. Tämä ikuinen ihmisyys tuli esille ennen kaikkea suurissa intohimoissa ja tunteissa. Saari- luoma 2001, 149–152. 41 Auerbach (1946) 1992, 466–471. 42 Mozart (1782) 1983, 134. 102 Maija van der Kooij myötä syntyi myös uusi käsitys itsestä ja muista. Vanha onnellisuuden konsepti, joka yhdistyi yhteiskuntaan, sai uuden merkityksen. Omien impulssiensa hallinnan avulla jokainen näki omat rajansa, joiden mukaan tuli elää. Samalla pyrkimys nähdä mielikuvituksen harhojen läpi oli tie todelliseen tietoon.43 Suvaitsevaisuuden mahdollisuus Die Entführung aus dem Serail on moniulotteinen ja jopa ristiriitainen ooppera. Se on saksankielinen Singspiel, jonka yleisöä olivat italialai- seen oopperaperinteeseen suuntautuneet aateliset ja hallitsija, joka oli tunnettu yksinvaltiudestaan. Muotona se kuitenkin viittaa porvarilli- seen julkisuuteen ja porvarillisen identiteetin rakentamiseen. Se kritisoi yksinvaltaista hallitsemista mutta ei pyri kumoamaan vallitsevaa hie- rarkiaa. Se nostaa esille ihmisen, joka toimii oman yksilöllisen luon- teensa mukaisesti. Ranskalaisen valistuskeskustelun kysymykseen ihmisen perimmäisestä luonteesta vastaus ei ole universaali, kaikkia ihmisiä yhdistävä periaate vaan jokaisen ihmisen erilaisuus – yksilölli- syys. Kaikkien kansallisuuksien, yhteisöjen ja kulttuurien edustajilla on oikeus tulla kohdatuksi yksilönä. Näin tapahtuu Mozartin oopperassa ja siten se osoittaa kohti suvaitsevaisuuteen perustuvan monikulttuuri- sen yhteisön mahdollisuutta. Mikä voi toimia silloin ihmisiä yhdistävänä tekijänä? Tällöin keskiössä on kysymys siitä, millainen ihminen on. Valistuksen kon- tekstissa ihmistä ei nähty enää pelkästään järjellisenä vaan myös tun- tevana olentona. Syntyi uusi tunnekonsepti. Tunnetta ei ymmärretty vain suloisten tunteiden kokemisena vaan tunneherkkyytenä, jossa painottuivat vaikutelmien syvällisyys ja itsekasvatus. Syntyi uusi käsitys ihmisestä sekä ihmisten välisistä suhteista. Oopperassa ihan- teeksi nostetaan myötätunto. Rakkauden ympärillä käytävän taistelun tehtävä on herättää niin oopperan muissa henkilöissä kuin katsojissa myötätuntoa. Se on myötätuntoa, joka syntyy toisen kärsimyksestä rakkauden tähden. Henkilöistä Konstanze, joka edustaa sentimentaa- lista sankaritarta, on valmis kärsimään rakkautensa puolesta mutta se 43 Vincent-Buffault (1989) 1991, 100–104. 103 Valistus ja suvaitsevaisuuden mahdollisuus on passiivista kärsimystä. Hän joutuu uhkaavan kohtelun kohteeksi, jota hän vaikeroi ja väistää mutta ei asetu vastustamaan. Ahdista- vasta tilanteesta huolimatta hän pysyy uskollisena ja näin saa katso- jien myötätunnon puolelleen. Hänen vastahahmonsa on Selim, joka ilmentää itsevaltiutta ja väkivaltaa. Huolimatta raivon ja pettymyksen tunteistaan Selim kykenee silti vapauttamaan rakastavaiset. Henki- löistä vain hän pystyy osoittamaan myötätunnosta nousevaa toisen ihmisen näkemistä. Myös suvaitsevaisuus tulee nähdä samankaltai- sena toimintana – toisen ihmisen näkemisenä. 104 Maija van der Kooij Lähdeluettelo Painetut lähteet ja lähdekirjallisuus Diderot, Dennis: Political writings. Ed. John Hope Mason and Robert Wokler. University Press, Cam- brige. 1992. Diderot, Dennis: Paradoxe sur le comédien. Edition Nord-Sud, 1949 (1769). Rousseau, Jean-Jacques: Discours sur les sciences et les artes. Discours sur l’origine de linégalité. Rèveries du promeneur solitaire. Flammarion, Paris 1922 (1750). Rousseau, Jean-Jacques: Du contrat social. Èdition Montaigne 1943 (1762). Rousseau, Jean-Jacques: Du contrat social. Ou Principes du Droit politique. Lettre à M. D’Alembert sur les Spectacles. Flammarion, Paris [1800-luku, tarkka vuosi tuntematon] (1762). Rousseau, Jean-Jacques: Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista. Alkuteos Discours sur l’origine et les fondements de l’inegalite parmis les hommes. Suom. Ville Keynäs. Vastapaino, Tampere 2000 (1750). Äänitteet Mozart W. A.: Die Entführung aus dem Serail. D: Sir Georg Solti. O: Wiener Philharmoniker. Decca. 417402-2. 1983. Tutkimuskirjallisuus Herman, Aber: W. A. Mozart. Trans. Stewart Spencer. Ed. Cliff Eisen. Yale University Press, New Haven 2007. Auerbach, Erich: Mimesis. Todellisuudenkuvaus länsimaisessa kirjallisuudessa. Alkuteos: Mimesis – Dar- gestellte Wirklichkeit in der abendländischen Literatur (1946). Suom. Oili Suominen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1992. Bacon, Henry: Oopperan historia. Otava, Keuruu 2001. Blanning, T. C. W.: The Culture of Power and the Power of Culture. Old Regime Europe 1660–1789. Oxford University press, Oxford 2002. Braunbehrens, Volkmar: Mozart in Wien. Piper Verlag GmbH, München 2006. Carlson, Marvin: Theories of the Theatre: A Historical and Critical Survey from the Greeks to The Present. Cornell U.P, Ithaca 1989. Cassirer, Ernst: Die Philosophie der Aufklärung. Verlag von J. C. B. Mohr, Tübingen 1932. Crocker Lester G.: Nature and Culture: Ethical Thought in the French Enlightenment. Johns Hopkins, Baltimore 1963. Delumeau, Jean. History of Paradise: The Garden of Eden in Myth and Tradition. Alkuteos Une Historie du Paradis: Le Jardin des délices. 1992. Trans. Matthew O’Connell. Continuum, New York 1995. Elias, Norbert: Über den Prozess der Zivilisation: soziogenetische und psyhogenetische Untersuchungen. Wandlungen des Verhaltens in den weltlichen Oberschichten des Abendlandes. Verlag Haus zum Falken, Basel 1939. 105 Valistus ja suvaitsevaisuuden mahdollisuus Fischer, Bernd: The Memory of Multiculturalism and the Politics of Identity. Transforming the Center, Eroding the Margins, Essays on Ethnic and Cultural Boundarie in German-Speaking Countries. Ed. Dagmar C. G. Lorenz & Renate S. Posthofen. Camden House, Columbia 1998, 163–168. Habermas, Jürgen: The structural transformation of the public sphere: an inquiry into a category of bour- geois society. Alkuteos Strukturwandel der Öffentlichkeit: Unterschungen zu einer Kategorie der bürgerlichen Gesellschaft. (1962) Trans. Thomas Burger with the assistance of Frederick Lawrence. Polity Press, Cambridge 1989. Hunter, Mary: The Culture of Opera Buffa in Mozart’s Vienna: A Poetics of Entertainment. Princeton University Press, Princeton 1999. Hunter, Mary: Bourgeois Values and Opera buffa in 1780s Vienna. Opera buffa in Mozart’s Vienna. Ed. Mary Hunter and James Webster. Cambridge University Press, Cambridge U.K. 1997. Koselleck. Reinhart: Critique and Crisis: Enlightenment and the Pathogenesis of Modern Society. Alku- teos Kritik und Krise. Eine Studie zur Pathogenese der bürgerlichen Welt. (1959) Berg Publishers Limited. Oxford 1988. Poggioli, Renato: The Oaten Flute: Essays on Pastoral Poetry and the Pastoral Ideal. Harvard University Press, Cambridge 1975. Saariluoma, Liisa: 1700-luku Exemplum- ajattelu historiallisena takarajana: Wielandin Agathon tarina, Goethen Wilhelm Meisterin oppivuodet. Esimerkin voima. Exemplum ja esimerkillisyys antii- kin retoriikasta nykypäivän naistenlehtiin. toim. Liisa Saariluoma. Kirja-Aurora, Turku 2001. Said, Edward: Orientalismi. Alkuteos Orientalism. (1978) Suom. Kati Pitkänen. Gaudeamus, Helsinki 2011. Sarjala, Jukka: Music, Morals and the Body: An Academic issue in Turku 1653–808. Finnish Literature Society, Helsinki 2001. Till, Nicholas: Mozart and the Enlightenment: Truth, Virtue and Beauty in Mozart’s Operas. Faber and Faber, London 1992. Vincent-Buffault, Anne: The History of Tears: Sensibility and Sentimentality in France. Trans. Teresa Bridgeman. The Macmillan Press, Basingstoke 1991. Wangerman, Ernst. The Austrian achievements 1700–1800. Harcourt Brace Jovanovich, New York 1973. Wokler, Robert: Multiculturalism and Ethnic Cleansing in the Enlightenment. Toleration in Enligh- tenment Europe. Ed. Ole Peter Grell and Roy Porter. Cambridge University Press, Cambridge 2000, 69–85. KOOMISIA KOHTAAMISIA. MONIKANSALLISEN KAUPUNGIN RISTIRIIDAT 1800-LUVUN LOPUN WIENILÄISESSÄ HUUMORISSA Heidi Hakkarainen Nationalismin nousu ja kansallisvaltioiden rakentuminen muokkasivat Euroopan historiaa 1800-luvulla. Käsitykset kansallisuudesta ja kan- sallisesta identiteetistä nousivat keskeisiksi tavoiksi rakentaa yhteisöjä ja tuottaa jaettuja identiteettejä.1 Nationalismin aikakaudella huumori oli yksi keskeinen tapa rakentaa eroa eri kansallisuuksien välillä ja esi- merkiksi kansalliset stereotyypit olivat suosittuja pilakuvien ja vitsien aiheita. Erilaisten koomisten fiktiivisten hahmojen avulla pilkattiin eri- laisia ihmisryhmiä ja kommentoitiin ajankohtaisia tapahtumia.2 Raken- taessaan käsityksiä ”rodusta” ja kansallisuudesta ihmisen luonnetta määräävinä perustekijöinä varhaisen populaari- ja massakulttuurin pilakuvat ja vitsit nivoutuivat yhteen antisemitismin ja muukalaisviha- mielisyyden nousun kanssa vuosisadan lopussa.3 Samaan aikaan kun kiinnostus eroihin kansallisuuksien ja rotujen välillä kasvoi 1800-luvun lopulla, lisääntyi toisaalta myös ajatusten ja ihmisen liikkuvuus eri maiden välillä. Uudet liikennevälineet, nouseva 1 Anderson 1991, passim. Ks erit 5–7. 2 Ks. esim Townsend 1997, 203–215; Mintz 2008, 286–288. 3 Schäfer 2004, 36–42. 107 Koomisia kohtaamisia lehdistö ja tekniset uutuudet loivat uudenlaisia yhteyksiä paikkojen välille ja lisäsivät kulttuurien välistä vuorovaikutusta.4 Myös huumo- rista tuli entistä kansainvälisempi ilmiö modernin painokulttuurin myötä. Erilaiset humoristiset julkaisut levisivät valtioiden rajojen yli ja niitä luki yhä heterogeenisempi lukijakunta. Esimerkiksi kuuluisien pilalehtien kuten englantilaisen Punch Magazinen ja ranskalaisen Le Charivarin vaikutteet levisivät ympäri Eurooppaa. Tarkastelen tässä artikkelissa sitä, miten eri kansallisuuksien koh- taamista käsiteltiin Wienin saksankielisissä pilalehdissä 1800-luvun jälkipuolella. Analysoimalla pilalehdissä julkaistuja piloja, vitsejä ja pilakuvia kansallisuuksien kohtaamisesta kaupungilla pohdin miten huumorissa yhtä aikaa ilmennettiin käsityksiä eroista eri kansallisuuk- sien välillä ja määriteltiin wieniläisyyttä suhteessa muukalaisiin. Pilai- lun avulla käsiteltiin monikansalliseen kaupunkiin liittyviä ristiriitoja ja vierautta. Vaikka huumori perustui erojen tekemiseen ja outoudelle nauramiseen, se antoi myös mahdollisuuden ylittää kansalliset rajat ja nauraa nationalistiselle kiihkolle. Huumori ja kansallisuuksien kohtaaminen modernissa kaupungissa 1800-luvun lopulla Wien oli monikansallisen Habsburgien monarkian keskus ja noin 50 miljoonan asukkaan valtakunnan pääkaupunki. Kau- pungin väkiluku kasvoi nopeasti vuosisadan toisella puoliskolla 476 000 asukkaasta yli kahteen miljoonaan 1910.5 Voimakas muuttoliike val- takunnan keskukseen vuosisadan lopulla loi Wienistä ainutlaatuisen monikulttuurisen suurkaupungin, johon saapui siirtolaisia eri puolilta imperiumin alusmaita. Vuonna 1880 jopa yli 60 prosenttia kaupungin asukkaista oli syntynyt Wienin ulkopuolella.6 Kasvavan pääkaupun- gin uudet urbaanit massat edustivat voimakkaasti erilaisia traditioita ja kulttuureja Itä-Euroopasta Balkanille ja Pohjois-Italiaan saakka. Kau- punkiin virtasi saksalaisia, unkarilaisia, tšekkejä, puolalaisia, serbejä, 4 Ks. lisää esim. Salmi 2002, 50–62, 148–154. 5 Ehmer 1996, 75; Janik & Toulmin (1973) 1996, 50. 6 Fassman & Münz 1996, 166. 108 Heidi Hakkarainen kroaatteja, ruteeneita, romanialaisia, slovakkeja, sloveeneja ja italialai- sia.7 Lisäksi juutalaisten määrä kasvoi nopeasti kun keisari Franz Josefin vapaamielisten lakien ansiosta nämä saivat täydet kansalaisoikeudet ja liikkua valtakunnassa vapaasti.8 Näin ollen Wienistä monikansallisen valtion (Vielvölkerstaat) pääkaupunkina tuli yksi keskeinen vuosisadan lopun kansallisuuksien, kielten ja kulttuurien kohtauspaikka. Kansallisen heräämisen ja nationalismin aika aiheutti kieli- ja kansallisuuskiistoja monikansallisessa valtakunnassa. Nouseva natio- nalismi löi leimansa niin valtakunnan sisäpolitiikkaan kuin myös ulkopolitiikkaan. Sisäpolitiikkaa hallitsi tasapainottelu eri kansallis- ryhmien vaatimusten kanssa, mikä johti muun muassa Itävalta-Unka- rin kaksoismonarkian syntyyn kompromissiratkaisuna vuonna 1867. Ulkopolitiikassa taas eurooppalaisten supervaltojen kiihtyvä kilpailu hallitsi vuosisadan loppua. Nationalististen jännitteiden ja kilpavarus- telun ilmapiiri purkautui ensimmäisen maailmansodan puhkeami- seen kun bosnianserbialainen separatisti Gavrilo Princip (1894–1918) ampui Itävalta-Unkarin kruununperillisen Franz Ferdinandin Saraje- vossa 1914. Nationalismi heijastui monin tavoin 1800-luvun kulttuuriin ja se löi leimansa myös vuosisadan jälkipuolen kaupunkisuunnitteluun. Kau- punkitiloilla haluttiin rakentaa kansallista yhtenäisyyttä ja materiaaliset tilat kannattelivat erilaisia symbolisia merkityksiä.9 1800-luvun lopulla Wieniä uudistettiin voimakkaasti. Siitä yritettiin tehdä vahvaa pääkau- punkia, joka pitäisi valtavaa imperiumia koossa. Vanhan kaupungin- muurin tilalle rakennettiin uusi valtakatu Ringstraβe, joka edusti kuvaa yhtenäisestä valtakunnasta ja sen jaetusta menneisyydestä. Valmistut- tuaan Ringstraβe yhdisti vanhan keskustan ja kaupungin ympärille 7 Tarkemmin kansallisuuksien jakautumisesta ks. esim. Sked 1989, 278– 279, 284. 8 Ennen emansipaatiota vuonna 1860 juutalaisia oli Wienissä 6200 ja heidän osuutensa väestöstä oli 2,2 prosenttia. Vuonna 1880 juutalaisten lukumäärä oli 72  600 ja heidän osuutensa väestöstä oli 10 prosenttia. Vuonna 1890 juutalaisten määrä oli kasvanut 118 500 ja 12 prosenttiin. Lisäksi Wienissä asui suuri määrä assimiloituneita kristityiksi kääntyneitä juutalaisia, joten juutalaista syntyperää olevan väestön osuus oli vielä suurempi. Hamann 1996, 468; Beller 2003, 166. 9 Esimerkiksi Rooman uudelleenrakentamisesta 1870-luvulla ks. Syrjämaa 2006, 16. 109 Koomisia kohtaamisia levittäytyneet työläisten ja siirtolaisten esikaupunkialueet mahtavaksi Suur-Wieniksi.10 Siirtolaisuuden myötä kieli- ja kansallisuusongelmat loivat ristiriitoja urbaanissa ympäristössä, jossa eri puolilta tulleet ihmiset asuivat lähellä toisiaan ja kohtasivat uudella tapaa tiiviisti kaupunkiympäristössä. Toi- saalta kasvava pääkaupunki muodosti oman saarekkeensa imperiumissa, ja sen kosmopoliittinen ilmapiiri asettui vastakkain provinssien ahdas- mielisyyttä ja kasvavaa nationalismia vastaan.11 Wienistä oli muodostu- massa monikansallinen metropoli, jonka monikulttuurisuus ja väestön heterogeenisyys tuki kulttuurisesti aktiivista ja luovaa ilmapiiriä, jossa kukoistivat musiikki, kirjallisuus ja näyttämötaide. Myös lehdistö oli Wienissä vilkasta ja pilalehdet olivat yksi 1800- luvun lopun suosittu ilmiö. Niitä ilmestyi kaupungissa kymmeniä.12 Pilalehtien kehitys liittyikin juuri toisaalta kaupungistumiseen ja toi- saalta lehdistön nousuun ja lukutaidon leviämiseen. Ne oli suunnattu lukutaitoiselle urbaanille yleisölle ja niitä luettiin etenkin Euroopan kasvavien suurkaupunkien kahviloissa.13 Tutkimani pilalehdet edustavat etenkin Wienin nousevan keskiluo- kan huumoria. Der Floh- ja Figaro -lehdissä ilmeni voimakas kouluttu- neisuus ja kansainvälisyys. Piloissa seurattiin kansainvälistä politiikkaa ja vitseissä liikuttiin Wienin lisäksi monarkian muissa valtakeskuksissa kuten Prahassa ja Budapestissä sekä Pariisissa, Lontoossa ja Berliinissä. Kikeriki taas oli suunnattu alemmille keskiluokille ja mainosti itseään monarkian halvimpana pilalehtenä.14 Vaikka myös Kikerikissä liikuttiin ympäri maailmaa yli valtioiden rajojen, sen aihepiirissä korostui voi- makas wieniläinen paikallistunne sekä huoli kaupungin muutoksesta modernisaation myötä. 10 Groβ-Wien. Schorske (1961) 1981, 24–62; Rogoff 1988, 33; Frisby 2001, 18, 168–179. 11 Ks. lisää esim. Hacohen 2001, 171, 173–175. 12 Scheidl 1950, 135. 13 Ks. esim. Allen 1984, 2–3; Townsend 1997, 200–203; Peterseil 1991, 26–27. 14 Esim. Kikeriki 7.8.1862. Yksittäinen Kikeriki-lehti maksoi 1860-luvulla viisi penniä (Kreuzer), Figaro ja Der Floh 8 penniä. Kikeriki myös määrit- teli itsensä humoristiseksi kansanlehdeksi (Volksblatt) toisin kuin Der Floh ja Figaro. Tarkemmin 1800-luvulla käytössä olleesta valuutoista ks. esim. Ohne Göd´ ka Musi” – Währungsgeschichte Österreichs. Österreichisches Staatsarchiv. Itävallan kansallisarkiston Internet-sivu. 110 Heidi Hakkarainen Aiheittensa lisäksi myös pilalehtien toimitukset olivat monikan- sallisia. Figaro oli saksalaisliberaali pilalehti, jonka toimittajakunnassa toimi useita aikansa tunnettuja juutalaisia sekä ei-juutalaisia humoris- teja ja journalisteja kuten Daniel Spitzer, Vinzenz Chiavacci ja Fried- rich Schlögl.15 Der Floh taas oli voimakkaasti unkarilaisvoittoinen, ja sitä toimitettiin alkuvaiheessa osaksi Pestistä käsin. Ensimmäisessä numerossaan lehti kertoi työntekijöittensä koostuvan ahkerista itäval- talaisista, unkarilaisista sekä Pohjois- ja Etelä-Saksalaisista satiirikoista, humoristeista ja pilapiirtäjistä.16 Kikeriki-lehti taas henkilöityi vahvasti päätoimittajaansa O. F. Bergiin.17 Hän oli paitsi journalisti, myös tun- nettu näytelmäkirjailija, jonka suosituissa kansannäytelmäkomedi- oissa korostui vahva paikallinen wieniläinen identiteetti. Myöhemmin 1880-luvulla Kikeriki kääntyi antisemitismiin ja sitoutui vuosisadan vaihteessa Karl Luegerin kristillissosiaalisen puolueen juutalaisvastai- seen ja muukalaisvihamieliseen poliittiseen ohjelmaan.18 Pilalehdet julkaisivat myös lukijoiden piloja ja pilakuvia, ja Floh´n, Kikerikin ja Figaron lukijakirjeistä käy ilmi, että niitä luettiin ja kir- joitettiin paitsi Wienissä, myös esimerkiksi Lembergissä, Prahassa, ja Brünnissä. Myös Preussin ja myöhemmin Saksan keisarikunnan puo- lelta lähetettiin lehtiin lukijoiden tekstejä julkaistavaksi ja kommentoi- tiin lehtien sisältöä. Lukijoiden joukossa oli etenkin saksalaisia, mutta myös saksankielentaitoisia ei-saksalaisia. Näin ollen humoristiset lehdet olivat hyvinkin moniäänisiä, monikansallisia ja monikulttuurisia. Kuitenkin vastakkaisista poliittisista kannoista ja laajasta yleisöstä huolimatta pilalehdissä esiintyi huomattavan paljon samantyyppisiä pilakuvia ja vitsejä. Usein samat vitsit jopa kiersivät lehdestä toiseen. Onkin mahdollista puhua populaarista huumorista, jossa oli selkeästi huomattavissa konventioita, kuten tiettyjä tyyppihahmoja ja kansallisia stereotyyppejä, jotka olivat hajanaiselle yleisölle tunnistettavia. Luki- jat myös lähettivät nimimerkeillä lehtiin omia vitsejä ja pilakirjoituksia 15 Figaron perustaja ja päätoimittaja Carl Sitter aloitti uransa monen muun 1800-luvun humoristin tavoin vuonna 1848, jolloin vallankumouksellinen henki ja sensuurin kaatuminen synnyttivät lukuisan määrän pilalehtiä. Ks. esim. Peterseil 1991, 33–34. 16 Vollständige Freiheit! Der Floh 1.1. 1869. 17 Oikealta nimeltään Ottokar Franz Ebersberg. 18 Schäfer 2004, 11. 111 Koomisia kohtaamisia julkaistavaksi,19 ja näin ollen pilalehdet edustivat uudenlaista populaari- kulttuuria, joka ei vain ollut suunnattu kaupunkilaiselle massayleisölle, vaan myös kumpusi tämän yleisön joukosta edustaen sen tapaa hahmot- taa ympäröivää maailmaa.20 Käsittelenkin tässä artikkelissa huumoria tiettynä tulkintatapana tai tulkinnallisena prosessina, joka rakentuu ajallisesti sidoksissa kulttuuriseen kontekstiinsa.21 Pilalehtien populaa- rissa huumorissa törmäsivät erilaiset ristiriitaiset ajatukset ja tulkinnat, ja näin ollen sen kautta avautuu kulttuurinen neuvottelu 1800-luvun lopun keskeisistä kysymyksistä kuten kansainvälisyyden lisääntymisestä ja nationalismin noususta. Tarkastelen seuraavaksi sitä, miten huumorin avulla käsiteltiin Wie- niin saapuvia ulkomaisia turisteja. Tämän jälkeen tutkin Habsburgien imperiumin omien kansallisten vähemmistöjen kuvaamista vitseissä ja pilakuvissa. Usein huumorissa toistuivat erilaiset oudot ja hämmentä- vät kohtaamiset, jotka saattoivat liittyä niin outoihin paikkoihin kuten myös erilaisiin ihmisiin kaupunkitilassa. Usein outoihin ja koomisiin kohtaamisiin liittyi jokin ristiriita, erehdys tai väärinkäsitys. Muukalaisia Wienissä – turistit valtaamassa kaupunkia Ihmisten liikkuvuus lisääntyi 1800-luvulla. Uudet kulkuvälineet mahdollistivat nopeamman liikkumisen paikasta toiseen, ja matkai- lusta tuli mahdollista yhä useammalle.22 Wieniläisessä populaarissa huumorissa kaupungissa vieraileva ulkomainen matkailija oli tyyp- pihahmo, joka toistui pilalehdissä sekä muussa 1800-luvun lopun huumorikirjallisuudessa. Populaarissa huumorissa oltiin jopa lähes pakkomielteisesti kiinnostuneita muukalaisesta, josta käytettiin nimi- tystä ”Fremder”, vieras, muukalainen tai ulkomaalainen. Ulkomaisia matkailijoita kuvattiin myös kansallisuuden mukaan jaoteltuna ja 19 Esim. Kleine Post der Redaction. Kikeriki 2.1.1862; Briefkasten der Redak- tion. Figaro 30.11. 1867; Correspondenz der Redaction. Der Floh 28.6.1885. 20 Ks. myös Strinati 2004, 2–3. 21 Ks. lisää esim. Bremmer & Roodenburg 1997, 3; Oring 1992, 2, 81; Knuut- tila 1992, 19, 90–93. 22 Ks. esim. Syrjämaa 2007, 147–148; Salmi 2002, 52–62, 151. 112 Heidi Hakkarainen esimerkiksi englantilaiset, ranskalaiset ja preussilaiset turistihahmot olivat suosittuja pilojen aiheita. Georg Simmel on huomauttanut, että muukalaisuus vaatii vuoro- vaikutusta ja yhteiseloa. Kaukana oleva vieraus, johon ihmisillä ei ole kosketuspintaa, on kuin se ei olisi olemassa kun taas vasta lähelle tuleva vieraus tulkitaan muukalaisuutena.23 Wieniin saapuvat matkailijat ja turistit edustivat vierautta, joka ilmaantui keskelle jokapäiväistä kau- punkilaiselämää ja näin ollen muukalaiset olivat otollinen huumorin kohde. Huumorintutkimuksessa on kiinnitetty huomiota siihen, että huumori liittyy usein vierauden, outouden tai tuntemattoman käsitte- lyyn.24 Jo 1800-luvun lopulla saksan kielen sana komisch tarkoitti paitsi huvittavaa, myös outoa. Esimerkiksi Grimmin sanakirjassa vuodelta 1873 sana komisch merkitsi hullua, hölmöä tai mieletöntä sekä kummal- lista, merkillistä tai omituista. Lisäksi huomautettiin, että puhuttaessa henkilöstä sanalla on loukkaava sävy.25 Matkailijoihin liittyvä huumori kumpusi usein muukalaisen ja pai- kallisten asukkaiden kohtaamisesta. Siinä toistui asetelma, jossa ulko- puolinen kohtaa paikallisen ja tämä opastaa muukalaista tulkitsemaan kaupunkia ja liikkumaan siinä. Vuonna 1868 ilmestyneessä kirjassa Staberl als Fremdenführer, jota mainostettiin niin paikallisille kuin ulko- maalaisille (ks. kuva 1), itävaltalainen Staberl johdattaa Wienissä saksa- laista herra Piefeckeä, joka joutuu moninaisiin outoihin tilanteisiin ja kömmähdyksiin kuten katuja kastelevan miehen vesiryöpyn alle. Siinä missä Piefecke26 on perinteinen itävaltalainen pilkkanimi saksalaisille, tarinan sankari Staberl on 1800-luvun alussa syntynyt suosittu kansan- komedian teatterihahmo.27 Humoristisessa matkaoppaassa Staberlista 23 Simmel (1908) 2005, 77. Ks. myös Ahmed 2000, 6-11. 24 Ks. esim. Schäfer 1996, 16–17, 42–43. 25 Grimm 1873, 1625. 26 Piefke-pilkkanimeä inspiroi saksalainen Johann Gottfried Piefke (1815– 1884), joka sävelsi Preussille voitonmarssin Itävaltaa vastaan käydyn König- grätzin taistelun kunniaksi. Ks. lisää esim. Wehle 1980, 29. 27 Staberl-hahmon loi Adolf Bäuerle (1786–1859) huvinäytelmäänsä Die Bürger in Wien (1813) ja se jäi elämään suosittuna hahmona wieniläiseen teatteriin (Alt-Wiener Volkstheater). 1800-luvun lopun pilalehdissä oli run- saasti vaikutteita teatterin puolelta ja usein tyyppihahmot siirtyivät teatte- rista pilalehtien sivuille. 113 Koomisia kohtaamisia on tehty sanavalmis periwieniläinen matkaopas, joka tuntee kaupungin kadut ja ihmiset ja osaa luovia siinä kuin kotonaan.28 Saksalaisiin kohdistuvalla huumorilla on Itävallassa pitkät perin- teet, mikä on osaltaan johtunut Itävallan ja Preussin välisestä sodasta 1860-luvulla. Itävalta koki suuren tappion Preussia vastaan Königgrät- zin taistelussa vuonna1866. Häviö erotti itävallansaksalaiset muista saksalaisista ja hautasi idean Suur-Saksan kansallisvaltiosta kun Saksan keisarikunta yhdistyi ilman Itävaltaa vuonna 1871.29 Staberlin ja herra Piefecken seikkailut Wienissä 1860-luvun lopulla kertovatkin osaltaan tilanteesta, jossa itävaltalainen identiteetti määrittyi uudella tapaa erona Saksaan. Saksalainen joutuu naurun kohteeksi Habsburgien monarkian pääkaupungissa, jossa hän on muukalainen ja vieraalla maaperällä. 28 Masaidek 1868. 29 Etenkin Adolf Hitleriä innoittanut Suur-Saksaa ajava pangermanistinen liike eli kuitenkin niin Itävallassa kuin myös Saksassa koko 1800-luvun lopun ajan. Ks. lisää esim. Schorske (1961) 1981, 116–146; Sked 1989, 226–231. Kuva 1. Mainos Staberl als Fremdenführer -kirjasta Figaro -lehdessä 1.8.1868. ÖNB. 114 Heidi Hakkarainen Asetelma, jossa viekas Staberl vedättää ja nöyryyttää hölmöä sak- salaista ympäri kaupunkia, oli hävityn sodan jälkeen luultavasti las- kelmoitu myös hyviä myyntilukuja ajatellen. Lukutaidon lisääntyessä ja painokulttuurin kehittyessä lukemisesta muodostui populaari ajan- vieton tapa.30 Erilaiset humoristiset painotuotteet edustivat uudenlaista kaupallista massakulttuuria, joka oli suunnattu kasvavalle lukutaitoi- selle kaupunkilaisyleisölle. Nationalistisen kilpailun tuoma jännite sekä wieniläisen paikallisylpeyden korostaminen olivat vuosisadan jälkipuo- len myyntivaltteja, joilla pyrittiin vetoamaan suureen yleisöön. Nationalistinen kilpailu sävytti 1800-luvun lopulla käsityksiä kau- pungista ja kaupunkilaisuudesta. Euroopan pääkaupungit kilpailivat johtavasta suurkaupunkiasemasta. Wienissä puhuttiin etenkin maail- mankaupungin (Weltstadt) ihanteesta, joka löi leimansa siihen, miten urbaania käsiteltiin aikakauden keskusteluissa. Maailmankaupungiksi päästäkseen kaupungilla tuli olla muutakin kuin yli miljoona asukasta, keskeinen asema ja vaikutusvaltaa laajaan alueeseen.31 Myös kansain- välinen ilmapiiri liitettiin maailmankaupungin ominaisuuksiin. Kui- tenkin vaikka Wien pyrittiin saamaan maailmankaupungiksi, muutos herätti myös ahdistusta vanhan perinteisen kaupungin ja sen elämän- menon katoamisesta. Tämä ristiriita korostui Wienin maailmannäyttelyssä. Kilpailu eurooppalaisten valtioiden ja pääkaupunkien välillä kulminoitui maailmannäyttelyinstituutioon, jossa esiteltiin kansallista osaamista ja edistystä. Maailmannäyttelyt keräsivät jopa miljoonia vierailijoita ympäri maailmaa ja ne olivat aikakautensa suurimpia mediatapahtu- mia.32 Wienin vuoro maailmannäyttelyn isäntänä koitti vuonna 1873, ja kaupungin kiivas uudistaminen liittyi olennaisesti siihen, että oma kaupunki haluttiin saada mahdollisimman edustavaksi ulkomaisille vieraille. Maailmannäyttelyä käsittelevissä piloissa toistui kitkerä huomio siitä, että kaupunkia tehtiin ikään kuin kulissiksi muukalaisille, turis- teille ja vieraille eikä itse wieniläisille.33 Asuntopulan ja köyhyyden 30 Ks. Allen, 1984, 2; Townsend 1997, 200–201, 204–205. 31 Ks. lisää esim. Frisby 2001, 17–18; Laine 2011, 21–22. 32 Syrjämaa 2007, 11. 33 Esim. Vor den Fremden. Figaro 20.3.1873. 115 Koomisia kohtaamisia poistamisen sijaan rakennettiin hotelleja, edustavia monumentteja ja loisteliaita palatseja. Kikeriki-lehti julkaisi 1872 ironisen pilakuvan, jossa koko kaupunki on muutettu hotelleiksi ja wieniläiset itse ovat paenneet kaupungista antaakseen tilaa maailmannäyttelyssä vieraileville matkai- lijoille. Kuvaa reunustavassa pilatekstissä perustellaan uhrautumisen välttämättömyys: − − Wienin kunniaa on puolustettava! Muukalaisten on nähtävä, että Wien on suurkaupunki, että me todellakin pystymme majoittamaan päivittäin puoli miljoonaa kävijää! − − 34 Maailmannäyttely sai aikaan rakennusbuumin, jossa rakennettiin Praterilla sijainneen näyttelyalueen lisäksi etenkin loistohotelleja ja ostospaikkoja vierailijoiden tarpeisiin. Samalla lisääntyi keinottelu rakennusalalla, mikä osittain johti suureen pörssiromahdukseen lähes yhtä aikaa maailmannäyttelyn avautumisen kanssa toukokuussa 1873.35 Satiirisessa huumorissa maailmannäyttely nähtiin edistyksen sijaan ihmisen häpeämättömyyden ja ahneuden riemuvoittona.36 Voittojen tavoittelu, keinottelu ja turismilla rahastaminen herättivät kritiikkiä, mikä osaltaan selittää muukalaisiin kohdistuneen huumorin aallon etenkin 1870- ja 1880-luvuilla. Pilalehdissä toistuivat pilakuvat ja -tekstit turisteista tutustumassa kaupunkiin usein eksyksissä suosittu Baedekerin matkaopas kädessään tai paikallisten wieniläisten asukkai- den puijattavana. Vieraat edustivat maittensa stereotyyppejä: englantilai- set olivat useimmiten laihoja ja kuivia kirjamatkustavaisia, preussilaiset suosivat lomallakin kuria ja järjestystä ja italialaisia kiinnosti ruoka siinä missä venäläisiä väkijuomat (ks. kuva 2 sivulla 117). Muukalaisten vieraus ilmeni tietämättömyytenä sekä kyvyttömyy- tenä ymmärtää kaupunkia oikein, mikä teki heistä naurettavia. He erottuivat väkijoukosta paitsi pukeutumisellaan, etenkin siinä, että he 34 Die Würde Wiens muβ bewahrt werden! Die Fremden müssen sehen, daβ Wien eine Groβstadt ist, daβ wir in der That täglich eine halbe Million Besucher beherbergen können! Die Wiener und die Weltaustellung. Kikeriki 25.2.1872. Kaikki artikkelissa käytetyt pilatekstien käännökset ovat artik- kelin kirjoittajan tekemiä. 35 Esim. Lautela & Palo, 2005, 49. 36 Pilalehtien lisäksi maailmannäyttely esiintyi satiirin kohteena myös huumo- rikirjoissa. Ks. esim. Ullmayer 1873. 116 Heidi Hakkarainen eivät tunteneet tapoja ja käytäntöjä. Kohtaamiset wieniläisten kanssa olivat täynnä väärinkäsityksiä, kielivirheitä ja tahattomia loukkauksia. Kunniallisia asianajajia he luulivat tyhmäksi väkijoukoksi, kaupungin- uudistustöitä vuoden 1848 vallankumouksesta jälkeen jääneiksi barri- kadeiksi ja prostituoituja he taas pitivät tavallisina naisina.37 Huumorissa liitettiinkin turismiin usein kaupungin prostituutio, joka oli Wienissä kuten myös monissa muissa Euroopan kaupungeissa tuttu mutta vaiettu ongelma.38 Esimerkiksi pilakuvasarjassa ”Muukalaisia Wie- nissä” (ks. kuva 2) ranskalainen herra ajautuu tietoisesti tai tahtomattaan Grabenille, joka on ollut prostituutioon liitetty paikka jo 1700-luvulta lähtien.39 ” – Kuinka on nimeltään tämä katu, kaunis Mademoiselle? – Ettekste tiedä? Täytyyhän teidän tietää, että tää on ”Graben”. – Ah, mina ummartaa.”40 Vaikka seksuaalisuuden käsittely oli porvarillisessa kulttuu- rissa arkaluontoinen aihe, huumorissa se nousi vahvasti esiin, ja ilotyttö- jen houkuttelemat miesturistit olivat toistuva pilan aihe. Matkailijoiden lisääntyminen luultavasti ruokki prostituutiota, mutta ilmiön käsittely lähes pelkästään muukalaisten yhteydessä oli myös tapa ulkoistaa se ongel- maksi, jonka aiheuttivat kaupunkiin tulevat muukalaiset eivätkä wieni- läiset itse. Näin ollen muukalaisten ja näiden vierauden kautta pystyttiin käsittelemään oman kulttuurin kiusallista ja arkaluontoista asiaa. Muukalaisuus tarjosi myös etäännytetyn perspektiivin kaupunkiin, ja turistien kautta voitiin katsoa omaa kaupunkia vieraan silmin.41 Matkailuun ja muukalaisiin liittyi myös paljon itseironiaa. Esimerkiksi maailmannäyttelyvuonna ilmestynyt parodinen matkaopas Wien und die Wiener aus der Spottvogelperspektive ivailee sille, miten Wieniä mark- kinoitiin ulkomaisille vierailijoille. Hienojen nähtävyyksien ja mahta- vien monumenttien opas esittelee todellisen Wienin, johon kuuluvat 37 Irrthum eines Fremden Kikeriki 8.10.1868; Wien in der Fremdesaison. Figaro (Wiener Luft) Nr. 32 1876; Die Fremden in Wien. Der Floh 26.8.1877. 38 Ks. lisää esim. Janik & Toulmin 1996, 46–48. 39 Ks. esim. Filzmoser 2006, elektroninen dokumentti. Graben ja prostitu- oidut yhdistyivät myös vuosisadan vaihteen unissa ja alitajunnassa kuten Sigmund Freudin analysoimassa vanhemman wieniläisnaisen unessa, jossa tämä kaatuu Grabenilla. Freud (1899) 2010, 174. 40 – Wie e´iβen dies Gasse, schöne Mademoiselle? – Dös wissen S n´it? Dös müssen S´do glei wissen, daβ dös der ”Graben” is. – Ah, is verstehen! Die Fremde in Wien. Der Floh 13.8.1876. 41 Ks. esim. Aus dem Tagebuche des Schah. Kikeriki 14.6.1874. 117 Koomisia kohtaamisia Kuva 2. Muukalaisia Wienissä. Der Floh 13.8.1876. ÖNB. 118 Heidi Hakkarainen suurkaupungin varjopuolet; ahdistava väentungos Kärntnerstraβella, Grabenin prostituoidut ja Ringstraβen lohduttomat kuolleet puut saavat kaikki oman kappaleensa matkakirjassa.42 Muukalaisten katse oli eräs satiirin keino tarkastella kaupunkia yllättävästä perspektiivistä ja paljastaa sen epäkohdat. Samalla myös kyseenalaistettiin matkaoppaiden luoma kuva kaupungista ja paljastet- tiin Wienin pimeät puolet, köyhyys, rikollisuus, eläinten kärsimys ja rumuus, joka kätkeytyi Ringsstraβen julkisivujen taakse: Jos muukalainen lukee meidän sanomalehtiuutistemme otsikoita, täytyy hänen saada kaunis käsitys meidän oloistamme; sillä siellä lukee jatkuvasti: Murha. −Itsemurha. −Myrkytys. −Löydetty ruumis. − Arvoituksellinen kuolemantapaus. −Ryöstö. −Kadonnut. –Lapsen hyl- kääminen. −Yliajo. −Ruumiillinen pahoinpitely. −Hengenvaarallinen haavoittuminen. −Pisto vatsaan. −Raivokoira. −Surma. −Kammottava rikos. −Kavallus. −Huijari saatu kiinni. –Suuri varkaus. –Nälkiinty- nyt kuoliaaksi. –Murtovarkaus. –Öinen vangitseminen. −Palovamma. –Lapsen ruumis. −Huono äiti. −Hirtetty. −Kaksoismurha. etc. etc.43 Joskus hyvinkin musta satiirinen huumori pyrki paljastamaan todelli- sen kaupungin julkisivun takaa. Samalla se myös aktiivisesti määritti sitä, mikä loppujen lopuksi oli ”aitoa wieniläisyyttä” kulissien takana. Muukalaisten ja vieraiden avulla rakennettiin wieniläistä identiteettiä kaupungistumisen tuomien muutosten aikana. Muukalaishahmojen avulla johdatettiin lukijoita tulkitsemaan kaupunkia ja tuotettiin pai- koille yhteisiä tunnettuja merkityksiä. Piloissa erotettiin yhä uudestaan oma yhteisö suhteessa toiseen eli vieraisiin ja muukalaisiin, joiden ereh- dysten, eksymisten ja väärinkäsitysten avulla määriteltiin sitä, mikä oli ”wieniläistä” eli yhteisesti jaettua, tuttua ja tunnettua. 42 Masaidek 1873. 43 Wenn ein Fremder die Ueberschriften unserer Zeitungsnotizen liest, der muß von unseren Zuständen einen schönen Begriff bekommen; denn da geht es in einem fort: Mord. –Selbstmord. –Vergiftung. –Gefundener Leichnam. – Räthselhafter Todesfall. –Raubanfall.-Vermißt. –Kindesweglegung. –Ueber- fahren. –Körperliche Misshandlung. –Lebensgefährliche Verletzung. –Ein Stich in den Bauch. –Wüthender Hund. –Todschlag. –Entsetzliches Verbre- chen. –Veruntreuung. –Ertappter Betrüger. –Großer Diebstahl. –Verhun- gert. –Einbruch. –Nächtliche Arrestierung. –Verbrennung. –Kindesleiche. –Rabenmutter. –Erhängt. –Doppelmord. –etc. etc. Kikeriki 22.12.1864. 119 Koomisia kohtaamisia Pilailussa nousi selkeästi esiin ristiriitainen halu näyttäytyä edis- tyksellisenä ja haluttavana matkailijoille mutta myös ironia turisteja kohtaan. Wien pyrittiin tuomaan esiin oikeana suurkaupunkina, impe- riumin keskuksena, jota muualta tultiin ihastelemaan. Kansainvälinen ilmapiiri oli todellisen metropolin ja maailmankaupungin merkki, ja Wien haluttiin nähdä yhtä edistyneenä kuin esimerkiksi Euroopan joh- tava suurkaupunki Pariisi. Toisaalta muukalaiset, matkailijat ja turistit herättivät epävarmuutta outoudessaan. Vaikka vieraille haluttiin esiin- tyä edullisessa valossa, matkailijoita myös pilkattiin, kun nämä eivät osanneet sulautua kaupunkiin ja ymmärtää sitä oikein. Kansainväli- syyteen liitettiin mielikuvia edistyksestä ja modernista suurkaupunki- laisuudesta, mutta toisaalta kansainväliset vaikutteet herättivät pelkoa wieniläisten erityispiirteiden häviämisestä.44 1800-luvun lopun Wienissä kaupunkilaiselämä sisälsi yhä enemmän vieraan ja erilaisuuden kohtaamista, mikä heijastui pelkona wieniläisen identiteetin katoamisesta. Paitsi ulkomaiset vieraat, etenkin Habsburgien monarkian provinsseista saapuvat siirtolaiset herättivät epävarmuutta, sillä he edustivat vierautta ja muukalaisuutta, joka tuli valtakunnan sisältä käsin. Imperiumin provinssien muukalaiset Ennen kuin tätä nykyä törmää Wienissä wieniläiseen, täytyy ensin tulla kymmenen tšekin tai unkarilaisen tallomaksi. Nykyään Baabelin tornin rakentaminen on selvästi nähtävillä joka puolella Wieniä. Merkillistä! Mitä vähemmän Itävallan eri kansallisuudet haluavat keskittyä, sitä enemmän näyttävät ne luovan painopisteensä Wieniin. Onhan Wien vetovoimainen kaupunki. − −45 44 Tämä ilmeni etenkin Kikeriki-lehdessä. Ks. esim. Um Gottes Willen nicht Wienerisch! Kikeriki 11.1.1877. 45 Bevor man gegenwärtig in Wien auf einen Wiener stößt, muß man sich früher von zehn Ungarn oder Czechen auf die Füße treten lassen. Den Thurmbau von Babel kann man jetzt in Wien überall augenblicklich in Szene setzen. Sonderbar! Je weniger die verschiedenen Nationalitäten Oesterreichs zentralisirt werden wollen, desto mehr scheinen sie ihren Schwerpunkt nach Wien zu verlegen. Wien ist eben eine anziehende Stadt. Wiener Gasflam- men. Figaro 7.10. 1865 Nr. 46. 120 Heidi Hakkarainen Sitaatti on Figaro-lehdestä vuodelta 1865, ajalta, jolloin Wienin väes- tönkasvu lisääntyi kiihtyvällä tahdilla ja kaupunkiin muutti siirtolaisia etenkin Unkarista, Böömistä, Galitsiasta, sekä muista alusmaista. Valta- kunnan keskuksena Wien veti puoleensa siirtolaisia eri puolilta valtakun- taa ja sen kyky houkutella uusia tulijoita oli todiste kaupungin asemasta todellisena maailmankaupunkina ja eurooppalaisena metropolina. Toi- saalta kaupungin magneettisessa vetovoimassa nähtiin myös mahdollinen tuhon siemen. Wien rinnastuu Baabelin tornin rakentamiseen, joka on länsimaisessa kulttuurissa vakiintunut metaforaksi ihmisen hybriksestä, joka johti kielten sekoittumiseen ja ihmiskunnan hajaantumiseen eri kan- soihin ilman yhteistä kieltä ja yhteisiä tavoitteita.46 Jännite hajoamisen ja yhtenäisyyden, separatismin ja assimilaation välillä oli keskeinen ristiriita, joka nousi esiin populaareissa pilalehdissä. Huumorissa ilmeni ambivalenttinen suhde nationalismiin. Siinä toisaalta pilkattiin kansalliskiihkon nousua ja puolustettiin suvaitsevaisuutta, mutta toisaalta pilkattiin etnisiä vähemmistöjä. Kansallisia vähemmistöjä kuvaavat tyyppihahmot esiintyivät huumorissa etenkin tyhminä mutta usein myös aggressiivisina hahmoina. Lisäksi omien vähemmistöjen käsittelyssä pilailuun liittyi selkeämmin käsityksiä rodusta ja etnisyydestä toisin kuin länsimaisiin muukalaisiin kohdistuvassa huumorissa.47 Kansallisiin vähemmistöihin liittyvässä huumorissa ilmeni selkeä hierarkkinen suhde ja nauru kohdistui ylhäältä alas. Perinteisistä naurun teorioista vanhin on ylemmyysteoria, jonka mukaan huumori liittyy jonkin kokeminen alempiarvoisena mutta ei vaarallisena.48 Wie- nissä hiearkiaan liittyi kaksinkertaista ylemmyyden tunnetta, sillä siinä missä ulkomaiset turistit edustivat usein kilpailevien eurooppalaisten pääkaupunkien asukkaita, oman valtakunnan siirtolaiset tulivat pro- vinsseista, ja heihin liitettiin maalaisuus, takapajuisuus ja koulutta- mattomuus, mikä saattoi heidät pääkaupunkilaisten silmissä alempaan asemaan. Pukeutumalla eri tavoin ja säilyttämällä maalaisista provins- seista periytyneet ulkomuotonsa ja kömpelöt tapansa siirtolaiset tekivät itsestään kaupunkilaisten silmissä naurettavia. 46 Tunnetuin tarina Baabelin tornista on Raamatun ensimmäisessä Moosek- sen kirjassa. 1. Moos. 11:1–9. Ks. lisää esim. Laine 2011, 109–116. 47 Etnisyyteen liitetyistä käsityksistä tyhmyydestä ks. Davies 1990. 48 Ks. lisää esim. Korhonen 2001, 169–171. 121 Koomisia kohtaamisia Erityisesti muualta tulleiden siirtolaisten pukeutumiseen ja fyysi- seen ulkonäköön kiinnitettiin huomiota. Toiseutta rakennettiin muun muassa Kikeriki -lehdessä toistuneilla vitseillä, joissa kaupungilla liik- kuva herra alkaa vikitellä nuorta tyttöä ja seuraa tätä kunnes huomaa kauhukseen tytön olevankin mies kansallisessa perinneasussa.49 Vih- jailu naismaisuudesta oli selkeä toiseuttava strategia, jolla tehtiin etnisiä vähemmistöjä naurunalaiseksi. Usein piloissa etnisyyteen liittyi sek- suaalista pilaa ja ne kuvasivat sukupuolten eli wieniläisten naisten ja muualta saapuvien siirtolaismiesten kohtaamisia. Esimerkiksi Der Floh -lehdessä ”keikarimainen” unkarilainen yrittää toistuvasti olla kaupun- gilla kohtaamilleen naisille kohtelias ja ritarillinen mutta päätyy köm- pelyyttään aina loukkaamaan näitä verisesti.50 Kansallispuvut olivat osa kansallisen identiteetin korostamista ja eri- laisia kansallispukuja tai perinneasuja kantavat hahmot voi myös nähdä karikatyyreina kansallisesta ylpeydestä. Saksankielisen valtaväestön nauru toimi näin ollen rankaisun keinona, joka iski niihin, jotka olivat horjuttamassa yhtenäisyyttä.51 Naurun kohteena olivat usein kansallis- tunnetta puhkuvat provinssilaiset, jotka yrittivät kaikin tavoin todistaa paremmuuttaan suhteessa saksalaisiin ja näiden saavutuksiin. Esimerkiksi kroatialaisen ”Stinklewichin” mukaan kaikki Wienin suuruus ja kauneus oli oikeastaan kroatialaisten ansiota ja pääkaupunkilaisten suuret luulot itsestään ja kaupungistaan ”saksalaista naurettavuutta”52 Toinen ero liittyi kieleen. Erilaisia vähemmistöjä edustavat hahmot tekivät useimmiten itsensä naurunalaiseksi koomisella virheellisellä saksan kielellä. Saksankielisten pilalehtien suuri osa vitseistä leikitteli kielellä ja sen eri murteilla, virheillä ja kaksoismerkityksillä. Kirjasaksa kohtasi katujen puhekielen, ja eri ei-äidinkieleltään saksalaiset puhujat sekoittivat mukaan omia vieraskielisiä sanojaan ja takeltelivat yrittäes- sään ymmärtää kaupungin tekstejä, mainoksia ja katukylttejä.53 Eten- kin Der Floh -lehti leikitteli kielten sekamelskalla ja jäljitteli eri murteita 49 Esim. Weltaustellungs-Irrthum. Kikeriki 20.4.1873. 50 Der galante Ungarn. Der Floh 16.6.1889. 51 Naurusta rankaisun keinona ks. Freud (1905) 2006, 25–27; Bergson (1900) 2000, 11–21. 52 Wien im croatischen Lichte. Der Floh 24.8.1884. 53 Ks. esim. Ueber das Schlittschuhlaufen. Kikeriki 12.3.1874. 122 Heidi Hakkarainen pilateksteissään kuten kaupungilla monin eri tavoin puijatuksi tulleen unkarilaisen kertomuksessa vierailusta pääkaupungissa: − − Ojoin raitiotievounulla Oopperateatterille. Siella hjuomasin suu- reksi pettumuksekseni, etta se ustavallinen herra, joka mui minule aamulla kaksi permantopaikka, oli erehtunut, silla olivat liput paljon vanhentuneita, mika on hanesta tietusti hjuvin ikavaa kun han saa sen tietaa. No, tulin Kärntnerstrassea pitkin Wiedeniin ja koko matkan katseli minua usea nejtonen hjuvin ustavallisesti, miten on Wienissä ulipaansa kaikki hjuvin ustavallista.54 Kieliriidat olivat keskeinen osa 1800-luvun jälkipuolen poliittista ja kulttuurista jännitettä Habsburgien valtakunnassa, ja kielikysymys oli kansallisen heräämisen aikana jatkuvana kiistan aiheena. Ratkaiseva käänne tapahtui vuoden 1867 kompromississa, jolloin uuden Itävalta- Unkarin kaksoismonarkian liberaaliin perustuslakiin kirjattiin perusoi- keudet jokaiselle kansalaiselle. Laki tunnusti kunkin alusmaan yleisesti käytössä olevan kielen55 ja salli sen käytön julkisessa elämässä, viras- toissa ja kouluissa. Etenkin eri kansalliskielten käyttö kouluopetuksessa söi hiljalleen saksan kielen valta-asemaa kaksoismonarkiassa, mikä näkyi vuosisadan vaihteessa poliittisessa liikehdinnässä saksan kielen ja saksalaisen kulttuurin herruuden palauttamiseksi.56 54 – – bin gefohren mit Tromway in s´ Operntheater. Dort hob´ich zu majnem grössten Badauern erfohren, doss der frajndliche Herr, wos hot er mir ver- kauft in der Früh zwaj Sprerrsitze, hot sich geirrt, wajl woren Korten von viel älterem Datum, wos ihm wird gewiss sein unongenehm, wonn erfohrt er es. No, bin ich durch die Kärntnerstrossen hinüber in die Wieden gekom- men, wo hoben mich den ganzen Weg verschiedene Frajlajn sehr frajndlich ongeschaut, wie in Wien is überhaupt Olles sehr frajndlich. – – Aus majnen Erlebnissen vom Wiener Sootenmarkt. (Mitgethajlt von Fekete Lajos aus Szamos-Ujvar.) Der Floh 2.9.1888. 55 Landesübliche Sprache. 56 Ks. lisää Hamann 1997, 437, 450–451. Saksalaisten aseman huonontumista kommentoi mm. Figaron pilakuva, jossa eri kansallisuudet ovat vallanneet Itävaltaa kuvaavan talon. Muukalainen kysyy saksalaiselta Michel-hahmolta (Deutscher Michel) eikö tämä enää asukaan ensimmäisessä kerroksessa ja tämä vastaa: ”Nein, ich bin heruntergekommen” eli olevansa siirtynyt alem- mas (/rappeutunut). Haus der Oesterreich. Figaro 21.10.1865. 123 Koomisia kohtaamisia Kieliriidat kulminoituivat etenkin tšekkinationalistien kanssa.57 Saksankielisessä huumorissa tšekkiläiset hahmot, ”Der Wenzel” ja ”Der Böhme” olivat erityisen paljon naurun kohteena. Juuri tšekkeihin liitet- tiin aggressiivisuus: he heittelivät juopuneina kiviä ja uhosivat ”juovansa pullon samppanjaa jokaista rikottua ikkunalasia kohden”.58 Tšekkien kanssa asioimisessa kehotettiin käyttämään saksan sijaan englantia tai ranskaa, koska ”nämä kielet ärsyttävät heitä vielä enemmän, sillä kou- luttamattomina he eivät pysty ymmärtämään vieraita kieliä”.59 Tšekkien pilkkaaminen liittyi kielikysymyksen lisäksi myös juu- talaisuuteen. Tšekit nähtiin juutalaisvastaisina ja näin ollen he olivat pilkan kohteena etenkin juutalaismyönteisessä Figaro-lehdessä.60 Figa- rossa katse kansalliskiihkoon avautui juutalaisesta näkökulmasta, hajon- neen kansakunnan diasporasta, jossa kansallinen herääminen merkitsi ulossulkemista ja väkivaltaa. Kansallisia identiteettejä rakennettiin erona juutalaisiin, ja nationalismin nousuun liittyi erottamattomasti antisemitismin lisääntyminen.61 Esimerkiksi ironisessa lakitekstin muo- toon kirjoitetussa pilatekstissä ”Kansalliskysymyksen järjestely” sano- taan ensimmäisessä artiklassa: – – ”Juutalaiset sitä vastoin voivat liittyä johonkin kansallisuuteen, jos tämä sen sallii. He astuvat näin ”suojeltujen juutalaisten” ase- maan, jolloin he ovat oikeutettuja kansallispukuun ja kansalliskieleen, heillä on oikeus maksaa pakkoveroa ja tulla piestyiksi kansallisissa juhlatapahtumissa.”62 57 Ks. lisää Jelavich 1987, 89–90; Sked 1989, 220; Hamann 437–467; Peterseil 1991, 251. 58 Selbstgespräch eines czechischen Nationalen in Prag. Figaro 1.2.1868. 59 Wie man die Keckheit der Czechen leicht begegnen könnte. Kikeriki 7.7.1881. 60 Ks. esim. Lustig immer lustig Czechen sekä Straβengespräch. Figaro 10.8.1861. Pilalehdistö oli poliittisesti hyvin jakaantunut. Liberaalit lehdet puolustivat saksalaisten oikeuksia tšekkejä vastaan, konservatiiviset katoli- set vastustivat juutalaisia. Ks. lisää Peterseil 1991, 28. 61 Beller 2003, 193. Toisaalta 1800-luvun lopussa Wienissä syntyi myös poliit- tinen siionismi ja Theodor Herzlin (1860–1904) vuonna 1896 julkaisema kirja Der Judenstaat oli alku Israelin valtion perustamiselle. 62 Zur Regelung der Nationalitätenfrage. Figaro 14.9.1861. 124 Heidi Hakkarainen Viimeinen artikla toteaa ironisesti: ”Käsitteitä ’ihmisyys’, ’ihmiskunta’ ja ’maailmankansalaisuus’ jne. on pidettävä täysin rauenneina ja ne on poistettava jokaisesta kielestä”.63 Wienin juutalainen vähemmistö assimiloitui ennen kaikkea saksa- laiseen kulttuuriperinteeseen ja nojasi sen traditioon pyrkiessään torju- maan antisemitismin.64 Figaro -lehdessä korostui progressiivinen henki, jossa ideaalina oli saksalaisen valistuksen ja humanismin perinnön suojeleminen. Kansallisten erojen korostamisen sijaan painotettiin uni- versaalia ihmisyyttä. Huumori palveli enemmänkin kosmopoliittista yleisinhimillisyyden rakentamista kuin erojen tekemistä. Tämä näkyy esimerkiksi Figaron pilakuvassa vuodelta 1861, jossa parodioidaan kansallisuuksien kehitystä omista alkumuodoistaan (ks. kuva 3).65 Viimeisessä kuvassa esitellään kansallisten perusmuotojen yhteensulautumisesta muodostunut moderni yleismaailmallinen puku.66 Kaipuu alkuperään on tehty koomiseksi. Siinä missä eri kansalliset tyypit ovat huvittavia karrikoidussa alkumuodossaan, niiden yhteenliittymässä on harmoniaa, joka karistaa koomisuuden. Kansallisuuksien sekoittumi- nen ja assimilaatio nähtiin modernisaation ja edistyksen merkkinä. Figaro -lehden pilakuvan parodioima kysymys etnisestä alkuperästä tuli kuitenkin vuosisadan loppua kohti yhä keskeisemmäksi. Charles Darwinin (1809–1882) julkaisema evoluutioteoria vaikutti uudenlai- sen biologisen ihmiskuvan syntyyn, ja sen vanavedessä syntyivät paitsi uudet rotuopit, myös sosiaalidarwinismi, jonka mukaan myös ihmis- tenvälisessä sosiaalisessa elämässä kehitys kulki eteenpäin vahvempien selviämisen ja heikompien yksilöiden karsiutumisen myötä.67 Kallonmittaukseen eli frenologiaan perustuvaa rotututkimusta teh- tiin Saksassa ja Itävallassa 1800-luvun alusta lähtien, ja uusien rotuop- 63 Die Begriffe: ”Menschthum,” ”Menschheit,” ”Weltbürgrthum,” u.s.w. sind als vollkommen erloschen zu betrachen, und in jeder Sprache auszu- merzen. Ibid. 64 Beller 2003, 145. Ks. myös Hacohen 2001, 173–176. 65 Saksalainen Michel on peräisin saksalaisesta tammesta, slaavien pehmeän pyöreiden muotojen takana on lehmus, Pustan pojat ovat Unkarilaisen aro- seudun jälkeläisiä ja venäläinen juontuu Wutky-paloviinalasin muodosta. Die äuβere Erscheinung verschiedener Nationalitäten auf ihre Grundfor- men zurückgeführt. (Eine Etnografische Skizze.) Figaro 10.8.1861. 66 ”moderne Allerweltstracht”. 67 Ks. lisää Salmi 2002, 156–164. 125 Koomisia kohtaamisia Kuva 3. Eri kansallisuuksien ulkoinen ilmenemismuoto johdettuna takaisin perus- muotoihinsa. Figaro 10.8.1861. ÖNB. 126 Heidi Hakkarainen pien läpimurto tapahtui Euroopassa 1870-luvulla. Etnisten ryhmien väliset erot nähtiin uudella tapaa biologisina ja rodullisina ominaisuuk- sina. Modernin antisemitismin keskeinen piirre oli se, että juutalaisia ei nähty enää kansana tai uskontona vaan rotuna. Biologia, veri, teki assimilaation mahdottomaksi.68 Vuosisadan vaihteen pilakuvissa ilmeni paitsi käsitys kansallisista luonteista, myös pakkomielteinen suhde fyysiseen ulkonäköön ja fyysi- siin eroihin. Tämä ilmeni etenkin tavassa kuvata juutalaisia, mutta myös muiden vähemmistöjen kohdalla. Esimerkiksi jo vuosisadan puolessa välissä tšekkiläishahmoilla oli tunnusmaisesti pyöreät tyhmät kasvot ja pieni pystynenä. Nämä konventiot kärjistyivät vuosisadan vaihteessa ja kuvattaessa etnisiä hahmoja vitsien kärki eli punchline saattoi perustua pelkästään fyysisiin ominaisuuksiin kuten pilakuvassa vuodelta 1890, jossa saappaidenkiillottajapoika näyttää böömille nenää koska tällä ei ole omaa nenää.69 Uudessa painokulttuurissa kaupunkilaisväestön jakaminen erilai- siin tyyppihahmoihin oli tapa ottaa haltuun moninaistuvaa ja kas- vavaa urbaania massaa.70 Vaikka toisaalta kansalliset tyypit, kuten böömiläishahmot esiintyivät piloissa kaupunkilaistyyppeinä siinä missä saappaidenkiillottajapojat, kukkaistytöt, silinterihattuiset mil- jonäärit ja juopot opiskelijat, rodusta tuli uudella tapaa pilakulttuu- rin ase ja naurettavaksi tekemisen väline. Enemmän kuin vaatetus tai murteellinen saksa, fyysinen ulkomuoto paljasti ihmisen alkuperän; nenän ja kallon muoto, kasvojen piirteet ja käsien asento kuvasivat kunkin hahmon etnisen taustan. Rotu ja etnisyys nousivat huumorissa yhä enemmän esiin ja poliittiset valtataistelut rinnastettiin rodulliseen kamppailuun kuten saksalaisten ja tšekkien kamppailua kuvaavassa pilakuvassa (Ks. kuva 4).71 Fin-de- sièclen pessimistisessä ilmapiirissä kyti pelko saksalaisen kulttuurin ja rodun sekä kristityn maailman uhasta ja rappiosta. Tämä ilmapiiri 68 Ks. lisää Gilman 1991, 178–181; Beller 2003, 162; Salmi 2002, 156–160. 69 Schusterbuben-Humor. Der Floh 4.5.1890. Saappaita kadulla korjaava ja kiillottava suutaripoika oli keskeinen koominen tyyppihahmo wieniläis- huumorissa. 70 Gray 2002, 49–56, 60. 71 Der Floh 28.3.1886. Saksalaisten ”slaaviutumisesta” ks. myös Kikeriki 13.6.1889. 127 Koomisia kohtaamisia Kuva 4. Saksalaisen metamorfoosi tšekiksi. Der Floh 28.3.1886. ÖNB. ruokki nationalistisia ja antisemitistisiä liikkeitä. Vuonna 1895 Wie- nissä valtaan nousi Karl Luegerin johtama avoimen juutalaisvastainen Kristillissosiaalinen puolue, jonka aatemaailmasta ja retoriikasta Adolf Hitler otti myöhemmin mallia.72 Vuosisadan vaihteen Wienin antisemi- tismin ja muukalaisvihamielisyyden nousu ja liberalismin häviö ovat osa 1800-luvun perintöä, joka on vaikuttanut olennaisesti seuraavan vuosisadan synkkään historiaan; kansallissosialismin nousuun, kansan- murhiin ja etnisiin puhdistuksiin 1900-luvun Euroopassa. Kohtaamisen vaikeudesta Nationalismin nousu on nähty Habsburgien valtakunnan tuhoavana voi- mana, joka nakersi sen poliittista yhtenäisyyttä ja synkensi vuosisadan lopun ilmapiiriä kohti kulttuuripessimismiä, esteettistä eskapismia ja väki- valtaista poliittista radikalisoitumista.73 Habsburgien valtakunnan tuho näyttäytyykin usein kertomuksena, jossa kansalliset taistelut heikensivät ennen voimakasta Keski-Euroopan mahtia ja muuttivat sen ”Euroopan sairaaksi mieheksi”. Oudot kohtaamisen eri kansallisuuksien välillä 1800- luvun lopun huumorissa toisaalta toisintavat tätä tarinaa, mutta näyttävät 72 Ks. lisää Boyer 1995, passim. Ks. erit. 184–247; Beller 2003, 172–173; Hamann 1996, 337−393. 73 Sked 1989, 218, 230–231; Schorske (1961) 1981 passim, ks. erit. 279–315; Boyer 1995 184–247. 128 Heidi Hakkarainen myös ensimmäistä maailmansotaa edeltäneen kulttuurin ristiriitaisuu- den. Vaikka populaarissa huumorissa kansallisuuksien välinen kohtaami- nen värittyi selkeästi nationalismin aatemaailmalla ja pilat toimivat erojen tekemisen välineenä, huumorissa myös käännyttiin kansallisuusajattelua vastaan ja pyrittiin tekemään se naurunalaiseksi. Huumori toimikin kah- teen suuntaan, ja sen avulla pyrittiin toisaalta kyseenalaistamaan erilaisia rajoja ja ennakkoluuloja ja toisaalta pönkittämään niitä. Huumorissa yhtä aikaa purettiin ja tuotettiin nationalismin aika- kauden jännitteitä. Pilailussa uusinnettiin kansallisia stereotyyppejä ja rodullisia ennakkoluuloja, mutta toisaalta huumori oli yllättävänkin kansainvälistä ja se asettui myös puolustamaan yleisinhimillisyyttä ja suvaitsevaisuutta erojen tekemistä vastaan. Jo se, että pilalehtiä teki ja luki moninainen ihmisjoukko yli valtakunnan rajojen, teki huumorista yhden olennaisen kulttuurien välisen kohtaamispaikan 1800-luvun lopun Habs- burgien valtakunnassa. On myös huomattava, että varsinkin kansallisten vähemmistöjen kohdalla huumoriin liittyi myös paljon itseironiaa. Itse- ironia onkin ollut usein juuri vähemmistöjen käyttämä strategia valtavä- estön halveksuntaa ja syrjintää vastaan.74 Populaarin huumorin muukalaishahmot ovatkin monitulkintaisia. Turistien, siirtolaisten ja muiden muukalaisten avulla rakennettiin wie- niläistä identiteettiä ja yhteenkuuluvuutta monikansallisen kasvavan kaupunkilaisväestön välille. Toisaalta huumori mahdollisti erilaisten näkökulmien ottamisen ja itsensä kuvittelemisen vieraan asemaan kat- somaan kaupunkia muukalaisen silmin. Mielikuvitus saattoi toimia näin myös suvaitsevaisuuden lisääjänä. Kansallisuusajattelu ja myöhemmin rotuopit löivät kuitenkin niin voimakkaasti läpi 1800-luvun lopun kulttuurissa, että populaari huu- mori oli niiden läpäisemää myös pyrkiessään vastustamaan muukalais- vihaa ja nationalistista kiihkoa. Esimerkiksi käsitys kansallisuudesta pysyvänä, annettuna ominaisuutena, joka heijastui paitsi ulkonäköön myös luonteeseen, toistui huumorissa jatkuvasti. Tämä rajoitti mahdol- lisuuksia kuvitella radikaalisti erilaisia identiteettejä ja teki vierauden kohtaamisesta usein vaikeaa. 74 Ks. lisää Freud (1905) 2006, 126, 155−156; Bhabha 1998, xvi-xvii. 129 Koomisia kohtaamisia Lähdeluettelo Pilalehdet Der Figaro. Humoristisches Wochenblatt. Wien 1857–1880. ÖNB - Österreichische Nationalbibliothek. Zeitschriftensammlung. Der Floh, Wien / Budapest 1869–1890. ÖNB - Österreichische Nationalbibliothek. ANNO Austrian Newspapers Online. www.anno. onb.ac.at. Kikeriki. Humoristisches Volksblatt . Wien 1861–1890. ÖNB - Österreichische Nationalbibliothek. Zeitschriftensammlung. Painetut lähteet ja lähdekirjallisuus Masaidek, Franz: Staberl als Fremdenführer in Wien und Umgebung. Waldheim, Wien 1868. Masaidek, Franz: Wien und die Wiener aus der Spottvogelperspektive: Wien‘s Sehens-, Merk- und Nichts- würdigkeiten. Waldheim, Wien 1873. Ullmayer, Franz: Wiener Volksleben. Ein humoristisches Bädecker bei der Weltausstellung. I bis IV Heft. Wien 1873. Tutkimuskirjallisuus Ahmed, Sara. Strange Encounters. Embodied Others in Post-Coloniality. Routledge, New York 2000. Allen, Ann Taylor: Satire and Society in Wilhelmine Germany. Kladderadatsch & Simplicissimus 1890– 1914. University Press of Kentucky, Lexington 1984. Anderson, Benedict: Imagined Communities. Reflections on the Origin and Spread of Nationalism. Verso, London & New York (1983) 1991. Beller, Steven: Vienna and the Jews 1867–1938. A Cultural History. Cambridge University Press, Cam- bridge 2003. Bergson, Henri: Nauru. Tutkimus komiikan merkityksestä. Alkuteos: Le Rire. Essai sur la signification du comique (1900). Suom. Sanna Isto ja Marko Pasanen. Loki-kirjat, Helsinki 1994. Bhabha, Homi K.: Foreword: Joking Aside: The Idea of a Self-Critical Community. Modernity, Culture and ‘the Jew’. Eds. Bryan Cheyotte and Laura Marcus. Polity Press, Cambridge 1998, xv−xx. Bremmer Jan and Roodenburg, Herman. Introduction: Humour and History. A Cultural History of Humour. (Eds.) Jan Bremmer and Herman Roodenburg. Polity Press. Cambridge 1997, 1–10. Boyer, John W.: Political Radicalism in Late imperial Vienna. Origins of the Christian Social Movement, 1848–1897. The University of Chicago Press, Chicago 1995. Davies, Christie: Ethnic Humor Around the World. Indiana University Press, Bloomington 1990. Ehmer, Josef: Zur sozialen Schichtung der Wiener Bevölkerung 1857 bis 1910. Wien–Prag–Buda- pest. Blütezeit der Habsburgermetropolen. Urbanisierung, Kommunalpolitik, gesellschaftliche Konflikte 1867–1918. (Hrsg.) Gerhard Melinz und Susan Zimmermann. Promedia, Wien 1996, 73–83. 130 Heidi Hakkarainen Fassman Hans and Münz Rainer: Between Melting Pot and Ethnic Fragmentation: Historical and Recent Immigration to Vienna. EthniCity. Geographic Perspectives on Ethnic Change in Modern Cities. (Eds.) Curtis C. Roseman, Hans Dieter Laux and Günther Thieme. Rowman and Littlefield, Maryland 1996, 165–186. Filzmoser, Romana: Zur Visualisierung von Prostitution um 1800. Gastbeitrag. Der Wiener Graben – alla puttanesca. Science @ ORF.at. 3.6.2006. (http://sciencev1.orf.at/news/144746.html. Haettu: 19.12. 2012.) Freud, Sigmund: Der Witz und seine Beziehung zum Unbewussten. Fischer, Frankfurt am Main (1905) 2006. Freud, Sigmund: Unien tulkinta. Alkuteos: Die Traumdeutung (1899). Suom. Erkki Puranen. Gum- merus, Helsinki 2010. Frisby, David: Cityscapes of Modernity. Critical Explorations. Polity Press, Cambridge 2001. Gilman, Sander: The Jews Body. Routledge, London & New York 1991. Gray, David W. S.: Gavarni’s Parisian Population Reproduced. Printed Matters. Printing, publishing and urban culture in Europe in the modern period. (Eds.) Malcom Gee and Tim Kirk. Historical Urban Studies. Ashgate, Aldershot 2002, 48–70. Grimm, Jacob und Wilhelm: Deutsches Wörterbuch. K. 5. Band. Bearbeitet von Dr. Rudolf Hildebrand. Verlag von S. Hirzel, Leipzig 1873. Hacohen, Malachi Haim: Popper‘s Cosmopolitanism: Culture Clash and Jewish Identity. Rethinking Vienna 1900. (Ed.) Steven Beller. Beghahn Books, New York 2001, 171–194. Hamann, Brigitte: Hitlers Wien. Lehrjahre eines Diktators. Piper, München 1996. Janik, Allan & Toulmin, Stephen: Wittgenstein’s Vienna. Elephant Paperbacks, Chicago (1973) 1996. Jelavich, Barbara: Modern Austria. Empire & Republic 1800–1980. Cambridge University Press, Cam- bridge 1987. Knuuttila, Seppo: Kansanhuumorin mieli. Kaskut maailmankuvan aineksena. SKS, Helsinki 1992. Korhonen, Anu: Naurun teoriat ja historiantutkimus. Historiallinen Aikakauskirja 2/2001, 169–178. Laine, Silja: Pilvenpiirtäjäkysymys. Urbaani mielikuvitus ja 1920-luvun Helsingin ääriviivat. k&h, Turku 2011. Lautela Yrjö & Palo Jyrki: Itävalta. Kappale mennyttä suuruutta. Kleio-sarja. Edita, Helsinki 2005. Maderthaner, Wolfgang & Musner, Lutz. Unruly Masses. The Other Side of fin-de-siècle Vienna. Berg- hahn Books, New York, 2008, 79–81. Minz, Lawrence E.: Humor and Popular Culture. The Primer of Humor Research. Ed. Viktor Raskin. Humor Reseach 8. Mouton de Gruyter. Berlin & New York 2008, 281−301. Ohne Göd´ ka Musi” – Währungsgeschichte Österreichs. Österreichisches Staatsarchiv. Itävallan val- tionarkiston Internet-sivu. (http://oesta.gv.at/site/6381/default.aspx. Haettu 19.12. 2012.) Oring, Elliot: Jokes and Their Relations. University Press of Kentucky, Lexington 1992. Peterseil, Walter: Nationale Stereotypen in der Karikatur. Die Magyaren, Polen, Serben, Slowanen und Tschechen in Wiener humoristisch-satirischen Zeitschriften (1895−1921). Diplomarbeit. Universität Wien 1991. Rogoff, Irit. Gustav Klimt, A Bridgehead to Modernism. Intellectuals and the Future in the Habsburg Monarchy 1890–1914. Eds. László Péter and Robert B. Pysent. The Macmillan Press Ltd., London 1988, 29–45. Salmi, Hannu: Vuosisadan lapset. 1800-luvun kulttuurihistoria. Painosalama, Turku 2002. Scheidl, Ernst: Die humoristisch- satirische Presse in Wien von den Anfängen bis 1918 und die öffentliche Meinung. Dissertation. Universität Wien, Wien 1950. Schorske, Carl E: Fin-de-siècle Vienna. Politics and Culture. Cambridge University Press, Cambridge (1961) 1981. Schäfer, Susanne: Komik in Kultur und Kontext. Studien Deutsch. 22. Bd. iudicium Verlag, Mün- chen 1996. Schäfer, Julia: Vermessen – gezeichnet – verlacht. Judenbilder in Populären Zeitschriften 1918–1933. Campus Verlag, Frankfurt am Main 2004. Sked, Alan: The Decline & Fall of the Habsburg Empire 1815−1918. Longman, London and New York 1989. 131 Koomisia kohtaamisia Simmel, Georg: Suurkaupunki ja moderni elämä. Kirjoituksia vuosilta 1895–1917. Suom. Tiina Huhta- nen. Gaudeamus, Helsinki 2005. Strinati, Dominic: An Introduction to the Theories of Popular Culture. Routledge, London 2004. Syrjämaa, Taina: Edistyksen luvattu maailma. Edistysusko maailmannäyttelyissä 1851–1915. Historialli- sia tutkimuksia 234. SKS, Helsinki 2007. Syrjämaa, Taina: Constructing Unity, Living in Diversity. A Roman Decade. Suomen tiedeakatemian toimituksia 344. Finnish Academy of Science and Letters, Helsinki 2006. Townsend, Mary Lee: Humour and the Public Sphere in Nineteenth-Century Germany. Cultural His- tory of Humour. From Antiquity to the Present Day. (Eds.) Jan Bremmer & Herman Roodenburg. Polity Press, Cambridge 1997, 200−221. Wehle, Peter: Sprechen Sie Wienerisch? Von Adaxl bis Zwutschkerl. Ueberreuter, Wien 1980. II SUOMI, EUROOPAN REUNALLA? KAUAN ON KÄRSITTY ”ETELÄN HEDELMIÄ”. MONIKULTTUURISUUS, KANSAINVÄLISYYS JA KOSMOPOLIITTISUUS TURKIN SODASSA (1877—1878) Jyrki Outinen Orientalistiset vai orientalisoidut kaartilaiset? Suomen Kaarti eli Henkivartioväen 3. suomalainen tarkk’ampujapatal- joona osallistui Venäjän-Turkin -sotaan 1877–1878. Uransa edistämi- seksi ja lisätienestejä ansaitakseen upseerit ja aliupseerit sekä muutama sotilas kirjoittelivat sotakokemuksistaan muistelmia.1 joita Suomessa luettiin kiinnostuneina. Nämä muistelmat loivat pohjan historialle Suomen Kaartin sotaretkestä. Tästä kirjoitusten ja muistamisen traditi- ossa tunnetuin lienee laulu Oi kallis kotimaa. Se on jäänyt nykyihmisille ehkä ainoaksi viitteeksi Turkin sodasta. Siinä ja sodasta kertovissa muis- telmissa toistuu kaksi näkökulmaa. ”Kauan on kärsitty vilua ja nälkää”, laulun sanojen hengessä on korostettu suomalaisuutta, uskollisuutta Venäjälle ja virallista poliittista historiaa. Näiden lisäksi on muistel- missa myös ollut kansanomaista, stereotyyppistä, humoristista ”etelän hedelmien” orientalismieksotiikkaa. 1800-luvun Suomi ei ollut niin monokulttuurinen kuin yleensä luullaan. Pienellä alueella, kuten kaupungeissa, tai laajemmalla alueella 1 Muistelmat, ks. lähdeluettelo ja tarkemmin kirjoittajista alaviitteissä. 136 Jyrki Outinen maaseudulla, ihmisten väliset kontaktit olivat tiiviimpiä kuin nykyaika- na.2 Autoritaarisuus ja väkivaltaisuus pitivät ihmiset tiukasti yhteisönsä alamaisina. Toisaalta eräänlainen yhteisöllinen karnevalismi mahdol- listi rakenteiden toleranssin ja paikalliset marginaali-ihmiset olivat osa yhteisöä.3 Maaseudulla asui suurempi osuus väestöstä kuin nykyään. Ulkomaalaisia oli erittäin vähän ja heidät marginalisoitiin ja toisaalta myös integroitiin niin tehokkaasti,4 että ulkomaalaiset itse jopa pyrki- vät häivyttämään erimaalaisuutensa, kuten tapahtui suomentataarien kohdalla. Silti ulkomaalaisia oli olemassa, varsinkin Venäjän vallan tuomina. Täten Suomessa oli jopa islaminuskoisiakin määrällisesti enemmän kuin Ruotsissa aina toiseen maailmansotaan saakka.5 Suomi oli autonomian loppuaikana ja itsenäisyyden ensi vuosina venäläisempi kuin koskaan.6 Toisaalta sääty-yhteiskunta itsessään sisälsi oman rajoi- tetun monikulttuurisuutensa, jonka kuitenkin valtion modernisoitumi- nen ja fennomania vähitellen nitisti.7 Kun tutkitaan Suomen kaartin sotilaiden näkemyksiä turkkilaisista vihollisistaan, joudutaan pohtimaan suomalaisten yksilöiden omaa iden- titeettiä, mutta myös silloisen suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin olemusta. Ongelmana on lähtökohtaisesti jo se, että kertovat lähteet, sota- muistelmat, sekä toisaalta kirjoitettu historia ja siitä muodostunut julki- nen kollektiivinen historiakuva, ovat toisiinsa limittyneitä mutta samalla erillisiä kokonaisuuksia sekä historiallisten ja ideologisten voimien alaisia. Muuttiko sota suomalaisten sotilaiden ja upseerien identiteet- tiä todella ”itämaiseksi”, vai ovatko historiankirjoitus ja sotilaiden itsensä kirjoittamat muistelmat orientalisoineet heidät jälkimaailman silmissä? Suhtautuminen turkkilaisiin edellyttää suomalaisten iden- titeetin ja kulttuurin tarkastelua ja määrittelyä. Tällöin myös täytyy tarkastella kriittisesti koko sitä historiankirjoitusta, joka Turkin sodan suomalaisten osuudesta on toistettu. Suomen Kaartin Turkin 2 Vrt. Häkkinen & Tervonen 2005, 7, 9 ja passim. 3 Ks. esim. Rantala 2009. 4 Monikulttuurinen maaseutu katosi Suomesta toisen maailmansodan jäl- keen, ks. Häkkinen & Tervonen 2005, 11, 29–30. Suomen ulkomaalaisten historia lienee vähän tunnettu ja kiistanalainen. 5 Leitzinger 2008, 104. 6 Esim. Häkkinen & Tervonen 2005, 18–9; vrt. Vihavainen 2011, 93–104. 7 Häkkinen & Tervonen 2005, 8–10, 14. 137 Kauan on kärsitty ”etelän hedelmiä” sotaretken on historiankirjoituksessa toisteltu lujittaneen suomalaista kansallistunnetta ja soturikunniaa.8 Strategis-taktinen sekä kansallis- mielisen historian ”monokulttuurinen” näkökulma on ollut vahva.9 Se on toistunut julkisuudessa esimerkiksi syksyisin muisteltaessa Gorni Dubnikin taistelua (24.10.1877).10 Sekä aikalaiset että jälkimaailma ovat lukeneet puheena olevia muis- telmia ja Turkin sotaa korostamalla idän eksotiikkaa ja uskontojen väli- siä eroja.11 Suomen sodassa 1808–1809 kuin myös Turkin sodassa oli kyse suomalaisten venäläiskuvista eliittien määräämässä menneisyyden- hallinnassa.12 Virallinen venäläisjohtoinen propaganda kuvasi Turkin itämaisena despotiana, joka pimeydessään tuhosi alamaiskansojaan, varsinkin Balkanin kristittyjä. Vaikka sotilaiden muistelmissa tätä propagandaa noudatetaan muodollisen uskollisesti, paljastuu niistä kuitenkin myös se, miten todellisissa kohtaamistilanteissa näkemys oli ennakkoluulottomampi ja monipuolisempi eikä uskonnollistava. Suomalaiset sotilaat kohta- sivat esimerkiksi Tonavan ylitettyään Tsarevon kylässä ensimmäisinä ”vihollisinaan” turkkilaisten sijasta ensi kertaa eläissään kilpikonnia, jotka ryömivät sotilaitten telttoihin.13 Hassut muistot näyttäytyvät eksoottisina karnevalistisina kuriositeetteina, mikä osaltaan vahvisti lukijoissa hämmennystä, jännityksennälkää. Sitä paitsi monet vieraat kulttuurit olivat tulleet sotilaille vastaan viimeistään jo menomatkalla, 8 Vrt. Laitila 2001, 2003; Jokipii 1978; Fieandt 1984; Hiisivaara 1968; Kylä- vaara 1978; toisenlainen näkökulma Suistola 1982, 1984, 1985, 1986; Kemppainen 1999; Outinen 2007. 9 Vrt. Sarkamo 2011, 22–24, vastustaen sotahistorian liiallista kulttuurintut- kimuksellistamista. 10 Esim. Ruotuväki-lehti ja Bulgaria-Suomi -seuran Bulgarian viesti -lehdissä artikkelit mm. Lahermo 2008–2009; Hannula 2007. Varhaisemmalta ajalta poliittisesti värittynyt Balkanin retki 1985. Esimerkkinä voi myös mainita muistelmien realismin ja kriittisyyden arvioiminen kansallisromanttisuutta vähäisemmäksi: Laitila 2001, 109. 11 Ks. Outinen 2004. Jo Fennander (1895, 16) tiivistää myöhemmin toiste- tun tulkinnan suomalaisten osuudesta Turkin sodassa, minkä mm. Lai- tila toistaa; paralleelisena laajemmin Venäjän-Turkin -sodan tutkimuksen poliittisuudesta, ks. Khan 2011, 98, 101–102, ks. myös Yavuz & Sluglett 2011, passim. 12 Eliittien vallasta ”menneisyydenhallinnassa” Nieminen 2006. 13 Mm. Ranta 1890, 294. 138 Jyrki Outinen jolloin he olivat ihmetelleet ihmisten – varsinkin naisten – ulkonä- köä, romaneja, juutalaisia, arkkitehtuuria, katuja ja ruokalajeja. Suo- mesta Osmanien valtakuntaan saapuneet suomalaiset sotilaat olivat hämmästyneitä.14 He etenivät sodassa syvemmälle propagandassa suorastaan pimeyden ytimeksi leimattuun vihollismaahan ja lopulta Konstantinopoliin, jota muun muassa Didrik Wilhelm Palander tiesi kutsuttavan myös nimellä Istanbul.15 Tosin ne muutamat upseerit ja aliupseerit, jotka pääsivät tutustumisvierailulle Konstantinopoliin, olivat siellä sitten humalassa. Suomalaiset olivat ehtineet matkan aikana kokea monenlaisia eriskummallisia tilanteita tässä matkassa heille vieraaseen ympäristöön. Matka vihollismaan ”pimeyteen”? Nationalismista huolimatta Itä-Euroopassa ja Balkanilla ihmisten iden- titeetti ja kulttuuri eivät rakentuneet vain yhden alueen, kansallisuuden tai kielen pohjalle; näin oli myös Suomessa.16 Suomalaiset sotilaiden tapauksessa tämä näkyy jo pelkästään siinä, että he liittyivät monikult- tuuriseen Venäjän armeijaan.17 Monet suomalaiset ja varsinkin upseerit 14 Esim. Jernvall toteaa tämän osuvasti, ks. Jernvall 1899, 282. 15 Ks. Palander 1881. Didrik Wilhelm Palander (1857–1925) syntyi Kanga- salla, hänen isänsäkin palveli Suomen kaartissa, ensin aliupseerina, sitten upseerina. 1874 Palander työskenteli rautateillä telegrafistina. Turkin sotaan hän pestautui vapaaehtoisena ja yleni aliupseeriksi palvellen 1. komppani- assa 1879 loppuun. Hän meni ensin toimistotöihin Tampereelle, mutta palasi sitten takaisin rautateille 1885. Palanderin sotamuistelma 1881 ei ollut täysin hänen kirjoittamansa vaan toimittaja Arvo Liljestrandin edi- toima. Palander avioitui 1891 ja 1904 hän perusti tiilitehtaan Herralaan, jossa hän oli toiminut 1895 lähtien rautatieaseman johtajana. Vuonna 1909 hän muutti Pietarsaareen, jossa kuoli 1925. Laitila 2003, 24. 16 Ks. Häkkinen & Tervonen 2005, passim. 17 Autonomiakauden suomalaisten sotilaiden monikulttuurisuudesta Halén 1986; Häkkinen & Tervonen 2005, 20–21, mikä on myös suomenjuutalaisten ja suomentataarien kulttuurihistoriaa; ks. myös Vihavainen 2011, 37–38. 139 Kauan on kärsitty ”etelän hedelmiä” sotivat myös venäläisissä joukko-osastoissa, eikä pelkästään Suomen kaartissa kuten esimerkiksi Victor Napoleon Procopé.18 Sotapropagandan kuvaamaa ’pimeyden ydintä’ ei todellisuudessa ollutkaan. Esimerkiksi O. W. Fennander kertoo Turkin alueelle siirryt- täessä ihmetelleensä Tonavalla olleiden sotalaivojen sähkövalonheittimiä ja niistä lähtevää kirkkautta pimeydessä. Agraarisesta Suomesta tulleet sotilaat kokivat myös tehtaat hyvin ihmeellisiksi, kuten Bukarestissa.19 Samoin lämmin juokseva vesi, josta sotilaat nauttivat Ihtimonissa ennen Plovdivia, oli jotain ennen kokematonta ylellisyyttä.20 Kuvauksissa matka oli jännittävä seikkailu, jossa vuorottelivat taistelut, kahakat, ammuskelut, ruuan hakumatkat, eksymiset ja majoittumiset. Se loi poikkeustilanteen, karnevalistisen maailman, vaikka turkkilaiset olivat jatkuva sotilaallinen yllätysmomentti ja vaara. Konstantinopoli, Marmara-meri ja Bospori yleensä kuvattiin satumaisina. Humalatila lisäsi karnevalistista vieraan kohtaamista. Ainoa ’pimeyden ydin’ oli sota itse. Traumat, kuoleman- pelko, kärsimykset, nälkä, jano, sairastuminen, uupuminen, yksinäisyys, esimiesten typeryys ja julmuus kesytettiin muistelmien seikkailullisten 18 Suomen kaartin ulkopuolella olivat mm. Tuderus, Alfthan, Schulman, Varén. Suomen kaartissa olivat Wahlberg ja Procopé. Vain osa upseereista julkaisi sotamuistelmateoksen. Victor Napoleon Procopé (1839–1906), upseeri, senaattori, ministerivaltiosihteeri. Procopé siirtyi Turkin sodan aikana Suomen kaartin päälliköksi. Hän kirjoitti ainakin yhden lyhyen artikkelin Lukemisia Suomen sotamiehille -sarjaan (Procopé 1888). Procopé oli ensin Vaasan läänin sitten Uudenmaan läänin kuvernööri 1884–1888. Senaatin talousosaston jäsenenä ja sotilastoimituskunnan päällikkönä hän toimi 1888–1891. Hän siirtyi Pietariin ministerivaltiosihteerin apulaiseksi ja sitten vt. ministerivaltiosihteeriksi 1898–1900. Loppuelämänsä hän vietti Venäjällä palaamatta Suomeen. Procopé avioitui 1868 venäläisen Alexan- drine Jurenjeffin kanssa. Ks. mm. Uusi Suometar 25.10.1906, 4. 19 Ks. Fennander 1895, 24. Suomen köyhyydestä Häkkinen & Tervonen 2005, 9; Kaukiainen 1980, 484–485. O. W. Fennander (1858–1916) oli syntynyt Savonlinnassa, paikallisen opettajan B. Gustav Fennanderin 8-lap- sisen perheen kuopusena. Turkin sodassa hän oli ehkä kaartin kirjuri. Fen- nander julkaisi sotamuistelmansa 1878 tai 1879, toinen painos julkaistiin 1895. Ensimmäinen painos oli paljon lyhyempi kuin toinen. Se perustui 13-osaiseen sarjaan artikkeleita, jotka ilmestyivät Sawonlinna-lehdessä 10.8–9.11.1878. Muistelman toinen painos muistuttaa Jernvallin 1881 pai- nosta. Tämä toinen painos sisälsi useita orientalistisia ja eroottisia kuvael- mia, joita ei ollut ensimmäisessä painoksessa. Laitila 2003, 35–36. 20 Wallin 2005, 227. 140 Jyrki Outinen juttujen avulla.21 Jo pelkästään marssiminen eteenpäin ja saapuminen uusiin maisemiin loi lisää kulttuurikontakteja.22 Suomalaiset sotilaat kertoivat tilanteista, jotka kuvastavat heidän identiteettinsä ja kulttuurirajojen joustavuutta. He kertoivat innokkaina yksityiskohtia ja kyseenalaistivat vakiintuneita sääntöjä. Rajanylityksiä osoittavat sotilaiden kotiin tuomat matkamuistot, kuten fetsilakit tai aseet.23 Konstantinopolissa sotilaat etsivät aktiivisesti kontakteja paikal- lisiin ihmisiin, mikä lienee tarkoittanut juopottelua, huumeita, bordel- leja, uhkapelejä ja tappeluita. Esimerkkinä voisi mainita Janne Jernvallin katkelman vierailusta Konstantinopolin Peran kaupunginosasta: Täällä astuimme taas erääsen ravintolaan eli seurahuoneesen, jonka emäntä suureksi ihmeeksemme osasi puhua joltisenkin venäjänkieltä. Hän jutteli meille kolmekymmentä vuotta takaperin tulleensa tänne jostakin etelä Venäjältä. Hänellä oli kaksi soreata nuorta tytärtä, jotka hän, vähän aikaa oltuamme, esitteli meille. Nytkös vasta ilo alkoi, piano ja rumpu pantiin soimaan ja ruvettiin tanssimaan. Pöytä oli myöskin koreana koko tämän hupaisen vierastelemisen ajan, vaikka ainoasti meidän kustauksella.24 Ruuan hankkiminen ja syöminen oli keskeinen aktiviteetti, jonka ympä- rille syntyi kontakteja paikallisten kanssa. Muistelmat toivat eksoottisen ja kaukaisen maan ruokapöydät aikalaislukijoiden lähelle. Siten suomalaiset sotilaat loivat kirjoituksissaan kontaktin kotimaahansa ja yleisöönsä. Syö- minen ja juominen yleisinhimillisinä tarpeina, jotka kuitenkin ilmenevät eri tavoin eri kulttuureissa, oli luonnollinen teema esittää eksoottisesti ja oli erityisesti suurten nälkävuosien jälkeisessä Suomessa eksoottisempaa 21 Kuoleman merkityksellisyydestä jo sotaan lähdössä, kivääri sotilaan kave- rina ja pelastajana, Fennander 1895, 18. 22 Esim. Wahlberg 1878, 67–69, jossa upseeritoverin kuolema koleraan masen- taa, mutta marssin jatkuminen jotenkuten palauttaa vireyden. 23 Esim. Wahlberg 1878, 205–207; Schulman 1955, 130, 133. 24 Jernvall 1899, 282–283. Janne tai Johannes Jernvall (1851–1909) oli Suomen kaartin 3. komppanian vääpeli 1877–1879. Ennen Turkin sotaa Jernvall nai Hilda Ristosen (1851–1938), joka hoiti Helsinkiin ja Pietariin lähetettyjä sairaita ja haavoittuneita sotilaita. Jernvallista tiedetään hänen maineestaan huolimatta vähän, mutta hän oli vielä 1890-luvun alussa armeijan palveluk- sessa. Hän toimi myöhemmin 1. komppaniassa ja tuli tunnetuksi kovasta kuristaan. Ks. Schvindt 1912, osa IV, 12; Linder 1938, 5–7. 141 Kauan on kärsitty ”etelän hedelmiä” kuin konsanaan nykyihmisen kaukokaipuun kohteet.25 Pääsääntöisesti paikalliseen ruokaan suhtauduttiin uteliaasti. Yhteiset syömishetket pai- kallisten asukkaiden kanssa, olivatpa he turkkilaisia tai muun maalaisia, olivat erikoistapauksia ja niistä kerrottiin yksityiskohtaisesti: Etelämaan hedelmiä, appelsiiniä, viikunoita, Smyrnan rusinoita sekä hyvää viiniä saatiin tässä hyvin halvalla.26 – – Ruokamme oli itämaa- laista parhaasta päästä: nisu- ja riisiviljaa, keitettynä ja leipänäkin.27 – – Isäntä kutsui minun eräänä päivänä hänenkin asuntoonsa (isännän- kamaria) katsomaan. Hän käski istumaan laattialle kauniille turkkilai- selle matolle, sillä näet täällä ei ole tapana ensinkään käyttää tuoleja. Yhdessä sitte vetelimme isännän kanssa savuja kauniista piipusta, jossa oli mainion pitkä varsi (kolme kyynärää) ja savu kulki ensin lasisen pullon lävitse, jossa oli vettä, puhdistaen tupakasta pois liian väkevyy- den. Tupakka olikin aika väkevää, Wähän-Aasian tupakkaa. Isäntä koetti minulle selittää, että sieltä hän aina tuottaa tupakkansa, koska se siellä on parempaa ja väkevämpää kuin europalaisessa Turkissa. Sitte veti hän viinapullon esiin, jossa oli oikein hyvän makuista viinaa ja tarjosi minulle ”tuloryypyn”.28 Toinen tärkeä kulttuureja yhdistävä sosiaalinen aktiviteetti oli tupakoi- minen.29 Suomalaiset kokeilivat myös oopiumia ainakin Adrianopolis- sa.30 Alkoholiongelma oli armeijassa vaikea, mikä pilkahtelee toistuvasti 25 Esim. Fennander mainitsee jo sotatoimialueelle siirtymisvaiheessa Kishine- vissä viinirypäleet ja arbuusit, Fennander 1895, 22. 26 Fennander 1895, 128. 27 Lindfors 1975, 31. 28 Ks. jatko: ”Talon emäntä, tölleröinen, keitti kahveeta mukavassa siirtouu- nissa, (kamiinissa) joka seisoi laattialla ja josta samalla tuli lämmin huo- neesen. Kahveen joimme eli oikeammin sanoen söimme pienenlaisista kahvekupposista, joihin poro, liemi ja sokeri sekoitettiin sekaisin itämaan tavan mukaan; mutta kyllä se oli hyvän makuista ja voimakasta. Kiltti emäntä tarjosi vielä ruokaakin, siinä oli leipää, turkin karvaita pippuria etikan kanssa, sekä makeata mehiläishunajota pööniruan [ilmeisesti papu- pataa] seassa y. m. Sormin söimme kaikkia, joka oli minustakin vallan mie- leistä, koska en liioin ole mikään mestari syömään veitsellä ja kahvelilla. Isäntä koetti opettaa minulle turkinkieltä, minä hänelle suomen ja venäjän; hyvin me olimmekin ymmärtävinämme toinen toisemme, vaikk’emme siitä oikein selville tulleet.” Jernvall 1899, 255–257 29 Mm. Schulman 1955, 130. 30 Fennander 1895, 127–128; myös Lindfors 1975, 29. 142 Jyrki Outinen muistelmissa. Sittemmin viinan kauhistus oli sekä viihdettä että valis- tusta Lukemisia Suomen sotamiehille -sarjajulkaisussa. Viinaa ”löydet- tiin” sattumalta viinikellareista ainakin Plovdivissa ja Adrianopolissa tai sitä ostettiin salaa.31 Monikulttuurinen Osmanien valtakunta Osmanivaltiossa ja Balkanilla yleensäkin etniset ryhmät elivät omissa uskonnollisissa yhdyskunnissaan, eivätkä mieltäneet elävänsä yhdessä toistensa kanssa.32 Rajat eivät kuitenkaan olleet täysin kiinni ja sotilaat eivät puolestaan täysin tiedostaneet näitä rajoja.33 Ne olivat heille vähem- män merkityksellisiä kuin sodasta pelastuminen, joka luonnollisesti vaati sotilaiden ensisijaisen huomion.34 Jernvall ihmetteli Konstantinopolissa, miten turkkilainen osasi venäjää, eikä ilmeisesti ymmärtänyt, että vuosi- satojen ajan turkkilaisia oli asunut Venäjällä ja Itä-Euroopassa ja häädetty sieltä sotien myötä pakosalle.35 Toisaalta suomalaiset oivalsivat paikallis- ten keskinäisiä ristiriitoja ja yhteistyömuotoja.36 Etnisten ryhmien rinnak- kaiselo tuli selvemmin esille sekä kaupungeissa että maalaiskylissä kuin etulinjassa. Bulgarialaisten ja turkkilaisten välinen jännite korostui var- sinkin sodan loppupuolella, kun pääasiassa turkkilaiset pakolaiset kasau- tuivat Konstantinopoliin ja sen lähellä oleviin kaupunkeihin.37 Sota-aika loi epänormaaleja tilanteita, jotka olivat silmiinpistäviä rauhan aikana luettuina. Sten Anders Wallinin mainitsema tapaus kertoo eräänlaisesta rajanylityksestä: sairastamisen takia erillään muusta 31 Esim. Wallin 2005, 254, samoin Plovdivissa Wallin 2005, 237. Adalkiöistä ennen Plovdivia löytyi viinikellari, samoin Belastitsan kylästä Plovdivin lie- peiltä, ks. Wallin 2005, 232, 236. 32 Esim. Reinkowski 1997, 2 & passim; Palander 1881, 89–92. 33 Ks. esim. Todorova 2006, 9, 30–31. 34 Esim. eri kansojen vilinä Konstantinopolin kaduilla, esim. Alfthan 1879, 199–200; Wahlberg 1878, 208. 35 Jernvall 1899, 282–283. 36 Esim. Schulman huomasi Tatar-Pazardzikissa bulgarialaisten turkkilaisilta ottamien talojen ovissa ristit oikeuttaakseen omistajavaihdoksen, Schulman 1955, 132. 37 Pakolaisista mm. Jernvall 1899, 281–282; Tuderus 2009, 308, 310; Alfthan 1879, 194, 197–198; Wahlberg 1878, 205; Schulman 1955, 153–154. 143 Kauan on kärsitty ”etelän hedelmiä” Suomen kaartista kotiin palannut Wallin kertoo, miten Brest-Litovs- kissa venäläinen komentaja pilanpäiten käski turkkilaista upseerisota- vankia johtamaan joukon venäläisiä ja suomalaisia sotilaita paikalliselle rautatieasemalle.38 Toinen poikkeuksellinen tilanne oli kreikkalaisen löytölapsen Aleksei Apostolin adoptoiminen, joka lienee eräänlainen varhainen esimerkki ”kotouttamisesta”.39 Suomalaisten oma robin- sonilainen Perjantai-hahmo sisälsi paitsi propagandamotiiveja, mutta myös osaltaan kuvastaa sotilaiden uteliaisuutta paikallisiin kulttuurei- hin. Lapsi ja kiltit sotilaat oli myös hyvä tarina sotakauhujen unohtami- seksi. Samanlainen oli tilanne, jossa Jernvall kertoi turkkilaisen vanhan liikemiehen ja tämän lapsenlapsen kohtaamisesta: [Hagia Sofiasta] lähdimme erääsen kauniin kukkatarhan keskellä ole- vaan ravintolaan, saadaksemme juoda pullonen tai parikin limonati- ja selter-vettä, kun ilma oli niin helteisen kuuma. Täällä oli kaikki erit- 38 Wallin 2005, 272–273. Sten Anders Wallin (1853–1937) oli yksi harvoista Turkin sodasta muistelman kirjoittaneista sotilaista. Hän kirjoitti myös useita muita tekstejä elämänsä aikana. Wallin syntyi Kiskossa ja työskenteli paimenena ja sekatyöläisenä. 15-vuotiaana hän yleni rengiksi. Hän rakas- tui isäntänsä palvelijana työskennelleeseen Maria Karppiin (1854–1930), mutta köyhyytensä takia he eivät Wallinin mukaan uskaltaneet avioitua kymmeneen vuoteen. 1876 Wallin irtisanoutui työstään ja lähti Helsinkiin etsimään parempipalkkaista työtä. Helsingissä hän huomasi, miten paljon siellä oli hänen vertaisiaan työnhakijoita, mikä pelotti häntä. Eräs tuttava Suomen kaartista ehdotti Wallinille pestautumista kuusivuotiseen palveluk- seen Suomen kaartin 3. komppaniaan. Sodan jälkeen Wallin yleni vääpe- liksi ja toimi samassa komppaniassa 1882–1892. Sitten hän erosi armeijasta ja toimi eläköitymiseensä 1929 saakka Seurasaaren ylivartijana. Leino-Kau- kiainen 2005, 12, 14, 23, passim; Laitila 2001, 28; Laitila 2003, 38. 39 Aleksei Apostolista Palander 1881, 111; Hiisivaara 1968, 202–203; Lai- tila 2001, 236. Aleksei Apostol (1866–1927) syntyi Ateenassa. Hänestä tuli myöhemmin itsenäisen Suomen sotilassoittokunnan ensimmäinen ylikapellimestari ja musiikkimajuri Turkin sodan aikana vuonna suoma- laiset sotilaat löysivät orvoksi jääneen Aleksein ja toivat mukanaan Suo- meen. Alekseista tuli Suomen kaartin soittokunnan jäsen ja 1890 Suomen rakuunarykmentin ja 1893 Turun pataljoonan kapellimestari. 1901–1918 hän johti perustamaansa Helsingin Torvisoittokuntaa. 1917 jälkeen hänestä tuli Valkokaartin kapellimestari ja armeijan ensimmäinen ylikapellimestari. Aleksein puoliso oli 1888 Anna Wittman (k. 1952). Apostol oli 1900-luvun alkuvuosina Suomen musiikkielämän voimahahmoja. Sotilasmusiik- kiuransa lisäksi hän oli yrittäjä: perusti torvisoitintehtaan, musiikkikaupan ja -kustantamon sekä pianotehdas Apollon 1919. 144 Jyrki Outinen tään siistiä ja puhdasta, siellä tapasimme myöskin erään Turkkilaisen arvokkaan näköisen vanhan puoleisen herrasmiehen harmaalla par- ralla. Hän piteli polvillaan erästä noin neljän vuoden ikäistä kaunista tyttölastaan; minäkin pyysin saada tuudittaa tätä pikku enkeliä, sillä niin kaunis oli lapsi, jonka ukko myöskin sallikin. Mainittu herras- mies osasi vähän venäjänkin kieltä. Hän jutteli meille kaksikymmentä vuotta takaperin käyneensä Pietarissa kauppa-asioilla sekä sanoi ole- vansa varsin tyytyväinen, että me vuorovieraissa käydään, eikä näyt- tänyt ensinkään vihaiselta. Vaikka luonnollistahan on, että meidän vieroimisellamme oli aivan toisenlainen tarkoitus kuin hänen. Vähän aikaa oltuamme jätimme hyvästi ja lähdimme pois.40 Sotilaat kohtasivat eniten bulgarialaisia ja turkkilaisia, upseerit myös muita ja eliittiryhmien jäseniä, kuten juutalaisia, armenialaisia ja kreikkalaisia kuin myös eurooppalaisia eli ranskalaisia, englantilaisia, saksalaisia, sveitsiläisiä ja itävaltalaisia, jopa norjalaisia ja ruotsalaisia.41 He vertasivat näkemäänsä aikansa Suomeen tarkastelemalla itsellensä vieraitten kulttuurien eksoottisuutta. Kuvailu itsessään vaati havain- tojen käsitteellistämistä, jopa yksinkertaisista arkisista tilanteista. Sanallistetut tulkinnat tilanteista saattoivat lopulta sisältää hyvinkin monimutkaisia kulttuurisia havaintoja. Useimpien sotilaiden kohdalla vertailu sekoittui kokemusten voimakkuuteen ja huumoriin, varsinkin humalaiseen. Paikallisen kulttuurin kuvaukset olivat usein hämmäs- tyneitä tai kansanomaisen myönteisen huumorin, irvailun ja ihmette- lyn sävyttämiä.42 Suhtautuminen turkkilaisiin ei ollut johdonmukaisen vihamielinen, vaikka pohjalla oli pääosin venäläisen yleisen mielipiteen ja propagandan ennakkoasenne, joka todellisissa kohtaamisissa kyseenalaistettiin. Usein toistetun selityksen mukaan suomalaiset vihasivat turkkilaisia, koska he 40 Jernvall 1899, 281–282. 41 Esim itävaltalainen reportteri Tonavan ylimenon yhteydessä, Wallin 2005, 241. Saksalaisista esim. konduktööri Plovdivissa, Schulman 1955, 139; sveitsiläisistä liikemies, Schulman 1955, 157. Tunnetuin norjalainen oli vapaaehtoinen luutnantti Sophus Christensen, mm. Wallin 2005, 190; Hii- sivaara 1968, 95–98, 102. Ruotsin konsulaatissa Wahlberg 1878, 213–214. Monikielinen armeija ja Balkan, esim. Varénin tarina ”Rakkauden orja”, Varén 1898, 66. 42 Esim. Jernvall 1899, 284–285 kuvailemassa turkkilaisia pussihousuja. Ks. myös Aflthan 1879, 196. 145 Kauan on kärsitty ”etelän hedelmiä” olivat vihollisia, islamilaisia ja alempaa rotua. Jossain määrin venäläinen propaganda oli ollut menestyksekästä, koska on väitetty, etteivät suo- malaiset olisi nähneet turkkilaisia yksilöinä eivätkä edes ihmisinä vaan kollektiivisesti pelkureina ja villeinä. Useimmissa tapauksissa heidän väitetään selittäneen sotarikokset turkkilaisten syyksi, vaikka ne olivat myös venäläisten ja bulgarialaisten tekemiä.43 Upseerit suhtautuivat jopa sotilaita ja aliupseereita negatiivisemmin turkkilaisiin. Tätä voi selittää se, että sotilaat ja aliupseerit joutuivat ja saivat kohdata vieraat kansat upsee- reja konkreettisemmin. Tosin upseerienkaan kohdalla suhde turkkilaisiin ei ollut täysin johdonmukaisen negatiivinen vaan hämmentynyt. Esimer- kiksi Victor Tuderus joutui ohittamaan turkkilaisen pakolaiskuormaston uhkaavassa ja osittain vihamielisessä tilanteessa. Hän kuvasi lähestymis- tilanteen uhkaavana. Tuderus ohitti pakolaiskuormaston täyttä laukkaa revolverillaan osoitellen, mutta hämmästyi, kun kukaan ei hyökännyt- kään hänen kimppuunsa.44 Hugo Schulman joutui vahtimaan suurta joukkoa turkkilaisia pako- laisia ja sotavankeja Ihtimonissa vuoristoseudulla. Hän joutui selviy- tymään omin neuvoin diplomaattisesti vaikeassa tilanteessa, jossa hän pelkäsi vankien kapinoivan. Aluksi Schulman ei olisikaan ottanut siviilejä 43 Laitila 2001, 131–132. 44 Ks. Tuderus 2009, 280–281. Victor Tuderus (1852–1925) syntyi Zamos- cissa Puolassa, missä hänen isänsä oli insinööriupseerina. Tuderuksen isä majuri Gustaf Edvard Tuderus (1812–1877) oli ruotsalais-suomalais-venä- läinen aatelinen. Tuderuksen äiti Maria Weronika Dorothea von Hetsch (1816–1890) oli saksalais-liettualaista aatelistoa. Tuderus ryhtyi upsee- riuralle vastahakoisesti. Perhe vietti kesälomat Mikkelissä, vaikka suurim- man osan ajasta he asuivat ulkomailla, niinkin kaukana kuin Georgiassa. Tuderus sairasteli usein ja meni toipumaan Pariisiin, jossa myös vietti myös taiteilijaelämää. Tuderusta kiinnosti maalaaminen ja hän oli ollut mm. Ilja Repinin oppilaana Pietarissa. Keskeiset taideopintonsa hän suoritti Itali- assa ja Ranskassa. Hän osallistui Turkin sotaan ratsuväkiupseerina ja laati useita piirroksia sodasta. Sodan jälkeen Tuderus yritti edetä upseeriuralla. Hän kirjoitti 1880-luvulla Finsk Militär Tidskriftiin artikkeleita. Mm. huono terveys pakotti hänet 1901 eroamaan ja hän muutti loppuiäkseen pois Suomesta Ranskan Provenceen maalaamaan impressionistisia tauluja. Sotamuistelmiensa ja artikkeleidensa lisäksi hän laati jopa elokuvakäsikir- joituksen 1808–1809 sodasta. Hän matkusteli paljon erityisesti Itä-Euroo- passa ja Turkissa. Sotamuistelmansa hän kirjoitti ilmeisesti 1920-luvulla, vaikka oli kaavaillut julkaisua jo 1890-luvulla. Ne kuitenkin julkaistiin vasta 2009. Ks. Tuderus / Gädda 2009, 41, 51–72, 335. 146 Jyrki Outinen hoteisiinsa, mutta sitten myöntyi. Hän joutui kulkemaan heidän kanssaan Tatar-Pazardjikiin ja sopimaan jokapäiväisistä askareista, muonituksesta ja majoituksesta. Muun muassa turkkilaisten upseerien kanssa Schulman koki jopa jonkinlaista professionaalista solidaarisuutta ja yhteisen kielen sijaan oli yhteinen mieli, kohteliaisuus ja elekieli.45 Vasten positiivisia mielipiteenilmauksia turkkilaisia kohtaan asettui järkytys sodan loppupuolella siviileihin kohdistuneista julmuuksista. Ehkä laajin kuvaus näistä tapahtumista on Jernvallilta, vaikkakin osin sitaattina englantilaisesta sanomalehdestä.46 Upseerit vaikenivat lähes täysin näistä tapahtumista tai puhuivat yleisellä tasolla pateettisesti sodan järkytyksistä ja väkivallasta. Ainoa poikkeus oli kenties Tuderus, jolla oli laajempia mainintoja.47 Tuderus mainitsi omien sotatoimiensa keskellä kohdanneessa julmuuksia, mutta niiden lomassa hän kertoi humaanin ja koomisen kohtaamisen, johon peittyy sodan hirveys: venä- läinen aliupseeri ilmoitti vanginneensa vihollisia, jotka paljastuivatkin siviileiksi, pakolaisperheeksi. Perheen 5-vuotias tytär tuli sodan kauhe- uksista tietämättä jokeltelemaan upseereille takkatulen lämpöön, jonne hän nukahti. Aliupseeri sai kuulla kunniansa ja upseerit käskivät tätä majoittamaan ja ruokkimaan ”sotavangit”.48 45 Mm. osmanien hienostunut tervehdys, ks. Schulman 1955, 127–131. Karl Magnus Hugo Schulman (1850–1919) opiskeli ja toimi venäläisessä ratsuvä- essä 1860-luvulla. Luutnanttina puolalaisjoukossa eli Henkivartioväen Liet- tualaisessa rykmentissä hän osallistui Turkin sotaan. Ks. Fieandt 1984, 177; Laitila 2003, 37. Schulmanista tuli Suomen kadettikoulun komentaja 1881, kunnes koulu lakkautettiin 1902. Hän siirtyi eläkkeelle kenraalimajurina, toimi Porvoon museonjohtajana ja sotahistorioitsija. Sotamuistelmansa hän kirjoitti 1910-luvun lopulla. Schulman 1955; Laitila 2003, 37. 46 Jernvall 1899, 208–230. Kauhutarina loppuu siihen, kun suomalaiset soti- laat saapuvat Dscherair Mustafa Pashan kylään, jossa lämmittelivät itseään tekemällä nuotion ruumisarkkuja varten varastoiduista lankuista. Ks. myös Wallin 2005, 239–241, 244. Ks. myös Turan 2011, 532–534. Bulgarian- turkkilaisten kärsimykset jatkuivat ainakin vuoden 1879 kevääseen saakka. Ibid., loc. cit. 47 Vrt. Alfthan 1879, 183, 193–194; Wahlberg 1878, 180–181; Tuderus 2009, 272–282, 286–287. Tuderuskin attribuoi tekijöiksi turkkilaiset, tserkessit ja bazibozukit ja uhreiksi osittain bulgarialaiset. Sama asenne Schulman 1955, 133. 48 Tuderus 2009, 277–278. Myöhemmin Tuderus käskee alaistaan unohta- maan filantooppiset näkemykset, Tuderus 2009, 284. 147 Kauan on kärsitty ”etelän hedelmiä” Kaikkein negatiivisimmat kuvaukset turkkilaisista olivat tyyliteltyä mässäilyä, kuten Johan Varénin ironiset kauhujutut, joissa turkkilaiset olivat julmia. Lisäksi vihjailtiin heidän jopa olevan kannibaaleja. Nämä väitteet kumpusivat kuitenkin myös sodan aiheuttamista traumoista, pahuuden banaalisuudesta ja sotarikoksista, joita sotilaat olivat näh- neet.49 Tällaiset kohdat muistelmissa näyttävät päälle liimatuilta kliseil- tä.50 Toisaalta ”imperialistisen katseen” vaikutusta ei voi kiistääkään: varsinkin kansansivistys oli rakentamassa suomalaista identiteettiä, joka hegeliläis-snellmanilaisuudessaan sisälsi itämaisuus-länsimaisuus -indoktrinaatiota.51 Myönteiseen turkkilaiseen toiseuskuvaan voi selityksenä olla se, että suomalaisiin ei tehonnut venäläinen propaganda sodan järkytysten jäl- keen. Suomalaiseen kulttuuriin ei sittenkään ollut riittävästi juurtunut turkkilaisvastainen populistinen kuvasto, vaikka se laajeni varsinkin 1800-luvulla lehdistön kautta Euroopassa.52 Orientalistiset kuvat olivat Suomessa sittenkin varsin imaginaarisia ja fragmentaarisia ja vasta auto- nomia-aikana muotoutuneita.53 Negatiivisissakin kuvauksissa oli jotain poikkeavaa tai huumoria.54 Turkkilaisten omia tekoja sekä ajatusmaailmaa kuvattiin kuiten- kin melko vähän tai orientalistis-stereotyyppisesti. Taistelukuvauk- sissa kuvastui tietty urheilullinen kumppanuus viholliseen, sota oli 49 Tarina ”Opas”, Varén 1898, 74–75. Merkille pantavaa on tarinan pahan- suovan hahmon kammottava kohtalo, ibid. ja 77–78. Johan I. Varén tai Warén (1851–1912) palveli alempana upseerina jossain venäläisessä osastossa Plevnan piirityksessä. Plevnan antautumisen jälkeen hän palveli Suomen kaartin 3. komppaniassa, Laitila 2001, 20. 50 Esim. Fennanderin (1895) luku I poliittis-historiallisena johdatuksena Turkin sotaan, joka on Aleksanteri II:n kliseistä ylistelyä Suomen kansan isänä. 51 Vrt. Topeliuksen Maamme-kirjan turkkilaisvastaisuus Tiitta 1994, 124; Jaakkola 2011, 29, 81–83. 52 Joukkotiedostusvälineiden vaikutuksesta Turkki-kuvastoon mm. Kurkela 1998; Wheatcroft 1995, 210, 226–239; Suistola 1986; Suistola 1985. 53 Vrt. Kurkela 1998. 54 Esim. Jernvallin kommentissa kuolleesta turkkilaisesta, ks. Jernvall 1899, 275. 148 Jyrki Outinen ikään kuin reipashenkistä peliä, jopa leikkiä.55 Varén sitä vastoin luo tarinoissaan erittäin paljon representaatioita turkkilaisten omasta toi- mijuudesta. Vaikka kyse on fiktiosta, tarinoiden taustalla oli todel- lisia kokemuksia. Ajoittain syvällisiä kuvauksia kirjoittivat Wallin, Jernvall, Fennander, Gustav Ranta, Jakob Ahomäki, Akseli Lindfors ja Wilhelm Lindman sekä osin myös Paulus Nygrén.56 Psykologinen silmä sitä vastoin tuntui ruotsinkielisiltä upseereilta tyystin puuttu- van, sillä kerronta oli pikemminkin tarkkaa tapahtumakuvailua kuin monitahoisten henkilökuvien luomista. Realistisissa neutraaleissa kuvauksissa paikallisten ihmisten inhimillinen puoli tiivistyy suoras- taan groteskilla tarkkuudella: [Pravetsista Orhanieen ennen Sofiaa] – – lähdin yksinäni marssimaan laajan tasangon läpi johtavaa valtatietä. – – Ainoastaan eräs keski-ikäi- nen nainen tuli kylätietä. Naisella oli hyvä halu keskustella kanssani, 55 Taistelun aikaisista lupsakkaista turkkilaisrepresentaatioista mm. Fen- nander 1889, 37; Wallin 2005, 200; Jernvall 1899, 85–87; Lindfors 1975, 11, 17–19. 56 Jakob Ahomäki (1852–1920) värväytyi Suomen kaartiin 1872 ja palveli aina kaartin lakkautukseen saakka 1905; hän oli ammatiltaan renki ja itseoppi- neen torpparin poika Ilmajoelta. Sodan jälkeen hän toimi santarmina 1914 saakka Helsingissä. Turkin sodassa hän oli sotilas, sodan jälkeen aliupseeri. Hän kirjoitti useita artikkeleita Lukemisia Suomen sotamiehille -sarjaan. Ks. Laitila 2003, 41; 2001, 20 nootti 19. Akseli Lindfors (1853–1915) syntyi nahkurin perheeseen Kauhajoella ja pestautui vapaaehtoisena Turkin sotaan. Myöhemmin hän toimi poliisina Vaasassa ja Kauhajoella. Perittyään isänsä nahkapajan hän toimi nahkurina elämänsä loppuun saakka. Ks. Lindfors 1975, esipuhe; Laitila 2003, 36. Wilhelm Lindman, jonka syntymä- ja kuo- linaikaa ja -paikkaa ei tiedetä, pestautui vapaaehtoisena Turkin sotaan ja palveli Suomen kaartin 2. komppaniassa. Hänet kotiutettiin hänen omasta pyynnöstään syyskuussa 1878. Hän julkaisi sotamuistelmansa 1879 ja siitä tehtiin jo 1880 toinen painos. Hän kirjoitti ainakin yhden arkkiveisun, joka perustui pikemminkin sanomalehtiuutisiin kuin omiin sotamuistoihin. Ks. Suistola 1986, 217, 223; Laitila 2003, 36. Paulus tai Paavo Nygrén, jonka elinvuosia ja asuinpaikkoja ei tiedetä, palveli 3. komppaniassa 1876–79. Hän haavoittui Gorni Dubnikin taistelussa ja palasi kesken sotaa kotiin. Päiväkirjan käsikirjoitusta ei ole julkaistu paitsi verkossa sukututkijoiden sivustolla. Ks. Nygren, www-sivu; Laitila 2001, 87. Gustaf (Kustaa) Ranta, jonka elinvuosia ja asuinpaikkoja ei tiedetä, pestautui Suomen kaartiin 1876 lopulla. Hän kirjoitti artikkeleita Lukemisia Suomen sotamiehille -sarjajul- kaisuun. Ks. Laitila 2001, 115. 149 Kauan on kärsitty ”etelän hedelmiä” mutta kun minä en ymmärtänyt hänen puhettaan, niin lopulta hän tau- kosi puhumasta. Kuljettuamme peninkulman verran, saavuimme ison- laiseen kylään, jossa nainen erosi minusta ja sanoi erotessa: – Orhania. – – [Dolnij-Komartsissa ennen Sofiaa] Edellämme meni rakennukseen kaksi täysikasvuista miestä, jotka osoittivat meille rinteellä lumessa loikovaa haavoitettua taikka sairasta Turkin sotamiestä, hokien: – Mak turkku! Turkku! Minä menin ja pyöräytin kipeän miespoloisen pari kertaa ympäriinsä alas rinnettä. Turkkilainen heitti minuun sil- mäyksen, joka ei vielä vanhoilla päivillänikään ole unohtunut. Minä toivoin teollani pääseväni talonväen suosioon ja saavani niiltä jotain herkkua palkkioksi. Mutta kun menimme toverini kanssa talon suu- reen huoneeseen oli siellä koolla toistakymmentä miestä, jotka olivat keskustelussa keskenään, eivätkä olleet meitä näkevinään tai heittivät meihin äkäisen silmäyksen. Niine hyvineen poistuimme talosta, jossa minä osoitin muhametinuskoisille millaista oli niin kutsutun kristityn lähimmäisenrakkaus.57 Venäläisiin, bulgarialaisiin ja kreikkalaisiin ei myöskään suhtauduttu johdonmukaisen myönteisesti.58 Eri asia olivat kuitenkin ns. bashi- bozuk-, tsherkessi- ja albaanisissit, jotka sekoitettiin virheellisesti turkkilaisiin, ja joita myös arvotettiin samalla tavoin kuin kaikkia ei- länsimaalaisia.59 Viha sissejä kohtaan oli yhtä fanaattista ja patologista kuin se oli latenttia juutalaisia kohtaan.60 Bashibozuk-kuvasto alkoi 57 Wallin 2005, 194–195, 213–214. 58 Schulmanin esimerkki venäläisestä korruptiosta armeijassa, Schulman 1955, 134–137. 59 Mm. Varén 1895, 32. Bashibozuk-sissit (bashi-bazouk, bashibazouk, turk. başıbozuk tai delibaş). Nimitys tarkoitti sananmukaisesti ”rikkinäistä päätä”, ”kuritonta” tai ”johtajatonta”. Bashi-bozukit olivat osmaniarmeijan puolisotilaallisia sissejä, joita haalittiin eri puolilta valtakuntaa. He tulivat tunnetuiksi kurittomuudestaan jopa osmanivaltaa vastaan. He eivät saaneet virkapalkkaa eikä heillä ollut univormuja, joten heidän tulonsa perustui sotasaaliiseen. Bashibozukit olivat hyödyllisiä tiedustelu- ja vartiointiteh- tävissä. Tserkessit, paimentolainen turkkilaiskansa Pohjois-Kaukasukselta, siirtyivät erityisesti 1800-luvulla venäläisten karkottamina Osmanivalta- kuntaan Mustanmeren rannikolle. Albaanit (tai arnautit) olivat oma ryh- mänsä turkkilaisarmeijassa. 60 Esim. Schulman 1955, 131, jossa Maritsa-laakson kauheudet hän yksin- omaan attribuoi turkkilaisten, bashibozukkien ja tserkessien syyksi. Vrt. myös Turan 2011. 150 Jyrki Outinen ohjata tulkintoja turkkilaisista negatiiviseen suuntaan. Esimerkiksi Schulmanin kommentoi heitä lähes samoin mutta rauhallisemmin kuin Lindfors, mikä siis viittaa pyrkimykseen välttää kansallismie- listä rabulismia.61 Tserkessit, bashibozukit ja venäläiset kasakat aset- tautuvat kerronnassa samaan toiseuteen kirjoittajien mielestä, vaikka toisaalta kasakoihin suhtautuminen oli myönteisen distanssin ja jopa samuuden ja uteliaisuuden viitoittama.62 Bulgarialaisiin suhtauduttiin ylimielisesti ja osittain negatiivisesti, turhautuneesti. Oli tultu vapauttamaan bulgarialaisia, jotka osoit- tautuivat piheiksi, huijareiksi, sivistymättömiksi ja pelkureiksi sekä raukkamaisiksi turkkilaisten murhaajiksi. Muun muassa Fennander muistutti esipuheessaan, tosin virheellisesti, että bulgarialainen murhasi Aleksanteri II:n.63 Sodan alussa lampaiden hakumatka bulgarialaisilta talonpojilta kaartin muonitukseksi on sekä humoristinen että turhaut- tava. Bulgarialaisten kanssa jopa tapahtui koomisia väärinkäsityksiä, kuten Wallin kertoo: Seuraavana aamuna seisoessamme rivissä lähtövalmiina kysyi Wahl- man vänrikki Veliniltä: – Mitä nuot kylän asukkaat luulevat meidän olevan? Eilen illalla, kun yksi kylän ukoista kävi täällä lampaannahkoja noutamassa, niin hoki hän passiposuk, passiposuk. [Velin:] – Eihän ne toki meitä tarkoita, mutta kuuluvat kovasti pelkäävän turkkilaisia ratsumiehiä, joita kutsuvat baschibodschukeiksi.64 Silminnäkijähavainnoissaan bulgarialaisten julmuuksista turkkilaisia kohtaan suomalaiset olivat järkyttyneitä ja hämmentyneitä.65 Samoin kreikkalaisia kohtaan esiintyi kriittisiä ja jopa halveksivia kommentteja, kuten Jernvallin maininta kreikkalaisesta ”matkaoppaasta”: 61 Esim. Lindfors 1975, 30. Esim. Fennanderin maininta ensimmäisistä näh- dyistä ”turkkilaisista”, ks. Fennander 1895, 23; tai Schulman (1955, 18–19), ks. myös Fennander 1895, 23. 62 Ks. Varénin tarina ”Balkanilla”, Varén 1895, 7– . 63 Fennander 1895, 15. 64 Wallin 2005, 146. Useimmiten bashibozukit kuitenkin liikkuivat jalkaisin, toisin kuin tsherkessit ja albaanit. 65 Esim. Jernvall 1899, 208–230, ks. myös Alfthan 1879, 193–194; vrt. Turan 2011, 511–534. 151 Kauan on kärsitty ”etelän hedelmiä” – – palkkasimme erään kreikkalaisen herrasmiehen näköisen nuoren- miehen, (hän muistaakseni itse kauppasi itseänsä meille oppaaksi) joka teki kaiken aikaa sweitsarin, tulkin ja palvelijan virkaa, kunnes vii- mein hänen eroitimme virastansa liikain vaatimustensa tähden, mak- settuamme hänelle jo 10 ruplaa, johon hän ei vielä olisi tyytynyt sekä koetimme senjälestä tulla aikaan hänettä ja tulimmekin ihan hyvin.66 Juutalaisvastaisuus oli ikään kuin itsestään selvää. Jernvall kertoo, kuinka suomalaiset sotilaat majoittuivat Adrianopolissa rikkaan juu- talaispashan jättämään palatsiin, jonka yhdessä salissa oli synagoga ja tärvelivät sen pyhiä esineitä, sotkivat synagogan ja repivät sen kankaita aseiden puhdistamiseen, muuttivat synagogan nahkapajaksi sekä ulosti- vat parvekkeelle.67 Wallinin huomattavasti yksityiskohtaisempi kuvaus samasta majoituksesta paljasti suoremmin nämä rankat asiat.68 Wallin kertoi myös tapauksen, jossa sotilaat vihaisesti Tshorlun jälkeen Siliv- rissä lähellä Konstantinopolia hankkivat väkivaltaisesti uhaten majoi- tuksen juutalaisen näköisiltä talon asukkailta. Juutalaiset kuvattiin viheliäisinä kelmeinä. Myös Jernvallin tapa kuvata sama tilanne osoitti latenttia antisemitismiä.69 Venäläiset kuvattiin tovereina ja aseveljinä mutta myös johtajina. Toverillisuus tuli esille muun muassa Wallinin ja Varénin kerronnassa laajimmin, samoin Anton von Alfthanilla, Schulmanilla ja Tuderuk- sella, jotka siis Varénin tavoin palvelivat venäläisissä osastoissa. Venä- läisiä kohtaan esiintyi myös kritiikkiä heidän tehottomuudestaan ja vallankäytöstään suomalaisia kohtaan sekä varsinkin Gorni Dubnikin taistelun virheistä.70 Upseerit arvostelivat huonoa sodanjohtoa ja avu- 66 Jernvall 1899, 280–281; vrt. myös kreikkalaisen rosvoluonteen mainitsee Alfthan 1879, 196. Hagia Sofiassa upseereilla oli oppaana turkkilainen soti- las, Alfthan 1879, 197. 67 Jernvall 1899, 236–238. 68 Wallin 2005, 246–247, 250. 69 Ks. Wallin 2005, 253; ks. myös vastaavasta tilanteesta Jernvall 1899, 262. 70 Alfthan 1879, 52–54; Wahlberg 1878, 57, 61. Paroni Anton Reinhold von Alfthan (1858–1925) syntyi Pietarissa, kenraaliluutnantti ja senaat- tori Georg von Alfthanin (1828–1896) poika. Anton oli SPR:n perustajia ja johtaja 1877. Hän opiskeli Venäjällä ja kävi kadettikoulun Suomessa 152 Jyrki Outinen tonta huoltoa.71 Wallin kertoi kenties kaikista muistelijoista osuvimmin jännitteistä suomalaisten ja venäläisten välillä: Plovdivin valtauksessa venäläiset antoivat suomalaisten mieluummin hyökätä ensin.72 Sodan loputtua ortodoksisessa jumalanpalveluksessa rauhan kunniaksi suoma- laiset sotilaat eivät ymmärtäneet ottaa lakkia päästä ja polvistua tai teki- vät tämän tahallaan. Wallin kuvasi tunnelman koomiseksi ja suorastaan absurdiksi.73 Eurooppalaisia, esimerkiksi englantilaisia, saksalaisia ja itävaltalaisia kohdattiin erityisesti sodan alussa sekä sen lopulla Konstantinopolissa. Heidät esitettiin toisaalta yksittäisinä henkilöinä, jotka olivat värvättyjä upseereita, sotilasattasheoita, lehtimiehiä, seikkailijoita tai satunnai- sia siviilihenkilöitä. Toisaalta heistä tehdyt etniset kuvaukset liittyivät käynnissä olevan sodan suurvaltapoliittisiin vastakkainasetteluihin, jol- loin puhuttiin valtioista eikä kansoista tai yksilöistä.74 Tällöin venäläisen linjan mukaisesti erityisesti englantilaisiin suhtauduttiin vihamielisesti, semminkin kun pelättiin, ettei päästäisi pois sodasta vaan jouduttaisiin sotimaan vielä englantilaisiakin vastaan.75 Tähän asenteeseen vaikutti varmasti myös Oolannin sodan muistot. Suomalaiset sotilaat näkivät jopa afrikkalaisia ja ilmeisesti soti- vatkin heitä vastaan, muun muassa Gorni Dubnikissa.76 Muutamissa ilmaisuissa nämä havainnot tummaihoisista olivat erittäin neutraaleja ja pikemminkin uteliaita, koomisia tai karnevalistisia. Jopa suomalaisia itseään pilanpäiten naureskeltiin ”neekereiksi”, kun olivat niin nokisia pitkien marssien jäljiltä.77 1870-luvulla, minkä jälkeen palveli venäläisessä henkivartiokaartin 1. tykis- töprikaatissa. Turkin sodan jälkeen hän julkaisi sotamuistelmansa 1879. Hänet ylennettiin tykistöluutnantiksi 1883. 1880-luvulta aina 1917 saakka hän toimi suurliikemiehenä Venäjällä. Laitila 2003, 35. 71 Esim. Schulman 1955, 136–137. 72 Wallin 2005, 235. 73 Wallin 2005, 260. 74 Esim. Tuderus 2009, 313. 75 Wallin, 253. Sodan jatkumisen pelosta esim. Jernvall 1899, 277, 279. 76 Jernvall 1899, 70; Palander 1881, 48; Ks. myös Schulman 1955, 53. Laitila (2001, 145) olettaa kyseessä olleen egyptiläisiä. 77 Ks. Wallin 2005, 215. Suomalaisia myös pilkattiin noidiksi ja maahisiksi, ks. mm. Varénin tarina ”Balkanilla”, Varén 1895, 7–. 153 Kauan on kärsitty ”etelän hedelmiä” Vieraus, ulkopuolisuus, toiseus? Etnisesti saman ryhmän jäsenet samaistuvat ja vahvistavat yhteisiä kulttuuripiirteitään ja kulttuurista ja etnistä tietoisuuttaan, mutta se tapahtuu hyvin monin eri tavoin.78 Minuuttaan etsineet sotilaat yrit- tivät koota itseään muistelmia kirjoittamalla.79 Suomalaiset sotilaat kansainvälistyivät sotaretken seurauksena. Näiden kansainvälistynei- den suomalaissotilaiden kokemaa muutosta voi kuvailla monietnisen identiteetin käsitteellä.80 Sodassa ja varsinkin sen jälkeen, traumatisoi- tuina, sotilaat kokivat jonkinlaista identiteettikriisiä.81 Tavallisissa soti- laissa – varsinkin vain sodan ajan vapaaehtoisina palvelleiden joukossa – oli niitä, jotka korostivat suomalaista identiteettiä. Sotamiehen ura ja sotaseikkailut kuitenkin tekivät näillekin miehille saman, mitä tapahtui vaikkapa merimiehille tai kulkukauppiaille,82 jotka taustastaan huoli- matta olivat paikkaan sitoutumattomia, monikulttuurisia ja kotimaas- saan marginalisoituja. Tämä prosessi alkoi osittain jo ennen sotaa, kun he pestautuivat armeijaan ja integroituvat sen sisäiseen maailmaan, joka oli tavallisen yhteiskunnan ulkopuolella. Suomalaiset sotilaat kokivat itsensä vieraiksi kohdatessaan oudon kulttuurin ja toiseuden, joka ympäröi heidät totaalisesti. Vierauden kokemisen tunne tuli jo sotaan lähtiessä.83 Suomalaiset sotilaat olivat ainakin jonkinlaisessa identiteettikriisissä, liminaalisessa välitilassa, mikä sai heidät kirjoittamaan ja sen kautta kenties myös prosessoimaan vieraantumistaan. Organisaation sisällä oli konflikteja paitsi upseerien 78 Ks. Maahanmuuttajat – kulttuurien kohtaaminen Suomessa (toim. Karmela Liebkind), erit. 23–24. 79 Identiteetin narratiivisuus Taylor 1998, 63; Hall 1999, 10, 39; Bruner 1996, 40. 80 Vrt. Stonequist 1965. Tämä näkyy jopa heidän kieleensä pesiytyneissä itä- maisuuksissa, ks esim. Fennander 1895, 21, 26. 81 Jernvall 1899, 268–269; varsinin Varénin ”muistelmat” tuovat vahvasti esiin trauma-aspektin merkityksen, esim. tarina ”Hermot turmeltui”, Varén 1898, 37–. 82 Vrt. esim. Konstantinopolissa, Alfthan 1879, 196 ja 200–202, mm. turkki- lainen satamatyöläinen, joka osasi ruotsia ja norjaa. 83 Outinen 2007. Ks. varsinkin Schulman 1955, 127, miten suomalaiset eivät osanneet venäjää. 154 Jyrki Outinen ja miesten, myös eri aselajien sekä suomalaisten ja venäläisten kesken.84 Vieras kaukainen maa ei ollut Balkan tai Turkki vaan kotimaa Suomi, jonne palattuaan sotilaat huomasivat muuttuneensa peruuttamatto- masti. Kotimaastaan vieraantuneisuuden tunnetta kuvastaa esimerkiksi Jernvallin kertomus, kuinka leiripaikassa Konstantinopolin edessä San Stefanossa Marmara-meren rannalla leirien välit nimettiin leikkisästi helsinkiläiskatujen mukaan ja teltoilla oli suomalaisia paikannimiä.85 Tällaisten jännitteiden kertominen muistelmissa oli vielä sotilaiden omana aikanaja heidän asemassaan vaikeaa. Pikemminkin kotimaasta vieraantumisen synnyttämä yhteisöllisyyden tunne näkyi reippaassa ja uteliaassa kertomistyylissä, joka nosti myös esiin kontaktin vieraisiin kulttuureihin. Suomalaiset eivät eristäytyneet ryhmäidentiteettiinsä vaan loivat passiivisesti tai aktiivisesti kontakteja paikallisiin kulttuu- reihin, vaikkeivät olisi ymmärtäneet niitä. Kansallinen ryhmäidenti- teetti ei ollut ainakaan niin vahva kuin moni nykylukija kenties haluaisi uskoa. Eihän suomenkielinen väestökään ollut mikään homogeeninen kokonaisuus 1800-luvun Suomessa.86 Turkin sodan käsittelyssä on usein korostettu uskontojen ja sivili- saatioiden välistä sotaa, vaikka sota oli imperialistista voimapolitiikkaa suurvaltain välillä. Teeman uskonnollistaminen on perua sen oma ajan julkisuudesta ja propagandasta, eritoten sodan poliittisesta rabulismista,87 mutta myös tietenkin nykyaikamme suurvaltakonflikteista. Vielä nyky- äänkin tutkimuksissa toistetaan tämä asetelma.88 Venäjä lähti tietoisesti rakentamaan julkisuuteen uskonnollistavaa propagandaa, jonka mukaan se oli pelastamassa kristittyjä islamin julmuuksista.89 Uskontojen merki- 84 Wallin 2005, 258–289, passim. 85 Jernvall 1899, 276. Suomalaisen identiteetin pönkittämisenä ei tällaista voi pitää. Tässä yhteydessä olisi mielenkiintoista verrata suomalaisten koke- muksia Gallipolissa taistelleiden australialaisten ja uusiseelantilaisten soti- laiden kokemuksiin. 86 Vrt. Häkkinen & Tervonen 2005, 13. Suomalaiset kaupungit olivat ruotsin- kielisiä 1800-luvulla, ks. Vihavainen 2011, 82. 87 Ks. Kurkela 1998; Wheatcroft 1995. 88 Laitila 2001; Laitila 2003. Uskonnollistamisesta ja toiseuttamisesta laajem- min mm. Said 1995; Islam Suomessa: Muslimit arjessa, mediassa ja yhteis- kunnassa 2008 (toim. Martikainen et al.); Vihavainen 2011. 89 Esim. Schulmanin (1955, 12) mukaan koko Venäjä oli innoissaan lähdössä sotaan Turkkia vastaan. 155 Kauan on kärsitty ”etelän hedelmiä” tys ei tietenkään ollut kadonnut 1800-luvun eurooppalaisesta ja länsi- maisesta identiteetistä, mutta toisaalta sen merkitys oli vähenemässä, mitä uskonnollistavan diskurssin korostaminen osoitti. Suomalaisten sotilai- den muistelmissa uskonnollistava puhe tai uskonnollisten aiheiden esille tuominen olivat marginaalisia. Suomalaiset sotilaat eivät olleet kiihkeän uskonnollisia. Heidän motiivinsa olivat toisenlaisia, maallisempia ja kyy- nisempiä. Esimerkkinä uskonnollisen jargonin onttoudesta on maininta Jernvallilta.90 Samoin Wallinilla näkyy melko suvaitsevaisen välinpitä- mätön ja mutkattoman neutraali suhtautuminen islamiin.91 Toisaalta upseerien kirjoituksista löytää euro- ja etnosentristä kulttuurirasistista halveksuntaa islamia kohtaan.92 Uteliaisuus, nälkä, seikkailunhalu ja kiinnostus naisiin ja lem- menseikkailuihin johtivat monikulttuurisiin ja kansainvälisiin kon- takteihin sekä näiden tapahtumien kuvailuun. Näissä kertomuksissa suomalaisia lukijoita kiinnostivat enemmän vieraat kulttuurit ja kansat kuin uskonnollis-moralistiset ja pedagogis-tieteelliset teks- tit. Poikkeuksena voidaan mainita vain vahvasti uskovaisen Matti Kuulan. Hänen marginaalisuutensa suhteessa muihin muistelijoihin tavallaan vahvistaa muiden neutraaliutta ja uskonnollista pragmaatti- suutta.93 Suhtautuminen islamiin oli yleensä utelias, humoristinen ja naisten kohdalla erotisoiva. Tuntui kuin kirjoittajat olisivat kokeneet kansainvälisyyden ja monikulttuurisuuden normaalina ja luontevana olotilana ja että eri 90 Jernvall 1899, 272–273. 91 Wallin 2005, 249–50. 92 Esim. Konstantinopolin vierailu Wahlberg 1878, Alfthan 1879, Schulman 1955, Tuderus 2009. 93 Kuula 1897 / 1903. Matti Kuula (1854–1921), Toivo Kuulan isä, oikealta nimeltään Matti Taikinamäki. Hän muutti nimensä armeijassa. Hän oli aliupseerikokelas Suomen kaartin 2. komppaniassa ja lähti Turkin sotaan toukokuussa 1877 keisarin henkivartijana. Hän haavoittui Lovachin taiste- lussa syyskuussa ja palasi Suomeen. Hänen lyhyt sotamuistelmansa on kir- joitettu 1903 uskoontulon jälkeen. Hän yleni vääpeliksi ja armeijan jälkeen työskenteli Vaasassa poliisina. Uskoon tultuaan hän toimi lestadiolaisena saarnaajana. Omaelämäkerran perusteella Kuulalla näyttäisi olleen erityi- sen alkoholiongelmia. Ks. Kuula 1903, 4, 20–21; Laitila 2001, 20, nootti 19; Laitila 2003, 25, nootti 29; Kuula 1883, www-sivu. Kuula esimerkkinä sodan käyneiden erilaisuudesta suhteessa muihin suomalaisiin aikalaisiin, ks. Arjava 2012, 46, 48–50. 156 Jyrki Outinen kulttuurien kohtaaminen ymmärrettiin väistämättömänä ja mutkat- tomana kaikista kommunikaatio-ongelmista ja sodasta huolimatta. Muistelmien viihteellinen ja humoristinen yleissävy osaltaan vai- kutti kansainvälisyyden korostumiseen. Suomessa lukeva yleisö oli kiinnostunut maailman asioista ja ihmiset halusivat lisätä yleissivis- tystään perinteisen ja virallisen kouluopetuksen lisäksi ja ohitse.94 Modernisoituvissa yhteiskunnissa, myös Suomessa, oli entistä enem- män uudenlaisia ihmisiä, joiden identiteetti ei vakiintunut tiettyyn maailmaan.95 Turkin sodan yhteydessä tapahtui merkittävä ja yksi ensimmäisiä suomenkielisen kirjallisen julkisuuden ekspansioita. Suo- malaisten sotilaiden muistelmat olivat melkeinpä ensimmäisiä suoma- laisen populaarikirjallisuuden ”best-sellereitä”. Machoilevan seksistinen tirkistely oli ehkä keskeisin osa Turkin sodan popularisointia. Kuvaukset ulkomaalaisista naisista sisälsivät paljon perinteisiä orientalistisia aineksia, seksistis-sovinistista haare- mieksotiikkaa tai vanhan naisen negatiivisia stereotyyppejä. Toisaalta löytyy myös neutraaleja ja realistisia luonnehdintoja, jotka olivat enem- mänkin todellisten kohtaamistilanteiden kuvauksia.96 Vaikka yleisesti ottaen naisten ja lasten kuvaukset jäävät vähäisiksi, naiset ja lapset eivät todellakaan olleet sotilaiden sodan arjessa täysin marginaalisia, varsinkaan jos kyse oli lasten kärsimyksistä. Jernvall mainitsi sympaattisesti Adrianopolin jälkeen armenialaisen majoittajan kehitysvammaisen lapsen.97 Muistellessaan sota-aikaa perheellisenä ja vanhana Wallin vältteli kirjoittamasta mitään naisista. Toisaalta voisi epäillä hänenkin kertoneen naisista vain osatotuuden. Sitä vastoin Jern- vall, Fennander ja Lindfors kirjoittivat naisista pikkutuhmia varsinkin sodan loppuvaiheissa.98 Jernvall jopa yritti vetäistä hunnun pois naisil- ta.99 Varén kirjoitti romanttisia, osittain suorastaan erotisoivia tarinoita, 94 Ks. Lassila 2008. 95 Hall 1999, 71. 96 Esim. Fennander 1895, 22. 97 Jernvall 1899, 252–253. 98 Jernvall 1899, 253–254; Wallin (2005, 251–252). 99 Jernvall 1899, 285. Alfthan (1879, 198–199) veti uteliaana janitsaarimuse- ossa naamion pois nuorta viiksetöntä janitsaaria esittävältä nukelta. 157 Kauan on kärsitty ”etelän hedelmiä” joissa useimmat tyypilliset orientalistiset naiskliseet toistuivat häpeile- mättömämmin kuin Jernvallilla.100 Monikulttuurisuus tuli korostetummin esille isommissa kaupun- geissa, ja jo ennen sota-alueelle saapumista sekä sitten sodan keskellä, kuten Kishinevissä, Benderissä, Jassyssä, Bukarestissa, Sofiassa, Plovdiv- sissa, Edirnessä, San Stefanossa ja lopulta Konstantinopolissa.101 Näissä paikoissa sotilaat kohtasivat ja kuvasivat tilanteita, joissa he joutuivat improvisoiden luovimaan monikulttuurisessa ympäristössä. Esimerkiksi käy Jernvallin tapa toimia, reagoida ja kertoa venematkasta turkkilais- ten kanssa San Stefanossa sodan loputtua: hän ja kaksi muuta aliupsee- ria palkkasivat turkkilaisia talonpoikia soutamaan venettä ja etsimään venäläistä laivaa, jossa oli rahalähetys. Jos laivaa ei olisi löytynyt, suoma- laiset olisivat vain härskisti jättäneet maksamatta ja pötkineet pakoon. Sen sijaan laiva löytyi sekä rahat myös ja Jernvall kavereineen niin sano- tusti panivat elämän risaseksi.102 Sodan jo varsinaisesti loputtua, San Stefanon lähellä Florio-Tshek- medjessä turkkilaiset ja suomalaiset sotilaat kohtasivat toisensa. Tässä vaiheessa suomalaiset sotilaat olivat jo kokeneet monia kontakteja pai- kallisten kulttuurien kanssa. Täten kohtaamistilanne ei ollut kirjoit- tajille itsellensä erikoista tai hämmästyttävää, toisin kuin se ehkä oli aikalaislukijoille. Esimerkiksi turkkilaisten kanssa yhdessä ryyppäämi- nen ja oopiumin polttaminen oli uskallettua kertoa sen ajan Suomessa, joten lukijakunnan on täytynyt olla koko kansaa rajatumpi. Lindforsin, Fennanderin, Jernvallin ja Wallinin sekä Ahomäen maininnat ovat pal- jonpuhuvia: Turkkilaisten kanssa jouduimme kylläkin hyvään sopuun; jaettiin tupakat, tupakoittiin ja ryypättiin yhdessä, niinkuin hyvätkin veljet; ei torista eikä riidoista mitään tietoa. Turkin keltaset, punaset ja siniset roimahousu-pojat olivat varsin otollisia seurustelumiehiä, ainakin mitä käytökseen tuli, sillä keskusteluista ei liene kukaan kielentuntijakaan paljon tolkkua saanut, siinäkun sokerrettiin suin, sormin ja jokalailla, tavalla. – – Mitä turkkilaisten ja meikäläisten sotilasten sovinnollisuu- teen tuli, oli se kerrassaan hyvä. Turkkilaiset antoivat meille tupakkaa 100 Ks. Varén 1895, 79; Varén 1898, 17–18. 101 Esim. Fennander (1895, 24) tapasi jo Jassyssä Romaniassa jonkun ruotsalai- sen käsityöläisen, joka toimi hänelle oppaana. 102 Ks. Jernvall 1899, 279–280. 158 Jyrki Outinen sekä riisipuuroa ja leipää. Viittauksilla koetimme selvittää tapahtumia toinen toisillemme. –-– He olivat hyvin kohtelioita meitä kohtaan, möivät meille leipää, (keksiä) tupakkaa y. m. ja koettivat naurusuin jutella ja selittää meille yhtä ja toista.103 Kirjoittajien auktoriteettiasema suhteessa lukijoihinsa perustui siihen, että näkijöinä ja kokijoina he asettuivat toiseutta vastaan ja kohtasivat sen. Pidemmällä aikavälillä auktoriteettiasema alkoi kuitenkin muodos- taa kulttuurisista kansanluonnetutkielmista itseään toistavia kliseitä.104 Siksi tällainen kulttuurien kohtaaminen saattaa tuntua hämmentä- vältä heille, jotka ovat omaksuneet nämä kliseet sekä kokeneet ihmi- siä ja kansoja erottaneet 1900-luvun maailmansodat ja kylmän sodan. Kuitenkaan nykyajan ennakkoluulottomalle verkottuneelle globaalille ”nomadiselle” ja ”mosaiikkiselle” ihmiselle ei ole hätkähdyttävää suo- malaisten sotilaiden kyky monikulttuurisiin kohtaamisiin. Kansainväliset ja kosmopoliittiset upseerit Upseerit eivät kosmopoliitteina juurikaan identifioineet itseään suo- malaisiksi vaan olivat osa venäläistä establishmenttia ja kansainvälistä kosmopoliittista aristokratiaa. Suomen pienen aateliston taholla venä- läisyyden torjunta oli kautta 1800-luvun selvästi vähäisempää kuin mis- sään muussa yhteiskuntakerroksessa, suurin osa Venäjällä palvelleista upseereista oli karrieristeja, joko kosmopoliitteja tai svekomaaneja.105 He eivät juurikaan osanneet suomen kieltä tai olleet edes syntyneet Suomessa, eivätkä henkisesti tai fyysisesti sitoutuneet Suomeen vaan matkustelivat nomadisesti eri puolilla Venäjää ja Eurooppaa.106 Yksi esi- merkki oli Wallinin mainitsema juutalainen aliupseeri Berggren.107 Sen 103 Lindfors 1975, 32: Fennander, 129; Jernvall 1899, 267; ks. myös Ahomäki 1890, 38; Wallin 2005, 257. 104 Samansuuntainen näkökulma, mitä orientalisteista väittää Atabaki 2003, 4; Said 1978. 105 Vihavainen 2011, 35, 101. 106 Esim. Schulman 1955, toimittajan (Eric Anthoni) esipuhe; vrt. Tuderuksen osalta Knapas / Tuderus 2009, 42–-43; Gädda / Tuderus 2009, 51– 52. 107 Wallin 2005, 249. Fredrik Wilhelm Berggren syntyi 1849 Kronstadtissa, ibid., alanootti 73. 159 Kauan on kärsitty ”etelän hedelmiä” sijaan suomalaiset sotilaat näyttävät olleen osittain tietoisia kansallisista identiteeteistä.108 Upseerit Carl Ferdinand Wahlberg, Alfthan, Tuderus ja Schulman olivat oman yläluokkaisen upseerihabituksensa kosmopoliittisuuden eristämiä. Yläluokan kontaktit olivat oma maailmansa, jota luonnehti tietty kohtelias ja asiallinen tasa-arvoisuus.109 Tämä herrasväen yhteisöl- lisyys tarjosi urbaanin ja kosmopoliittisen viitekehyksen sodan aikaisille kokemuksille, mutta toisaalta se esti näkemästä tai käsittelemästä sota- retkellä kohdattuja paikallisia kulttuureja. Upseerien muistelmissa tois- tuvat jatkuvasti kontaktit ja toveruus samaan säätyyn kuuluvien kanssa, mikä luo rauhallisen sivistyneen ja stoalaisen viileän tunnelman. Näiden kontaktien runsaus johtui myös upseerien paremmasta viestinnällisestä ja tiedollisesta asemasta: sodan aikana he saattoivat pitää yhteyttä kotiin 108 Ks. esim. Fennander 1895, 19; Wallin 2005, 259. 109 Esim. Schulman oli Plovdivissa samassa odotushuoneessa Bulgarian tule- van kuninkaan Alexander von Battenbergin kanssa, Schulman 1955, 139. Carl Ferdinand Immanuel von Wahlberg (1847–1920) syntyi Katheri- nenstadtisssa saksalaissiirtokunnassa Saratovissa. Hän oli yksi 13 lapsesta, isä siirtokunnan pastori Carl Friedrich Wahlberg, joka puolestaan oli syntynyt Luumäellä. Carl Ferdinandin äiti Dorothea Buck oli siirtokunnan edellisen pastorin tytär. 9-vuotiaana Carl Ferdinand tuli Suomeen kouluun Helsin- kiin. Valmistuttuaan ylioppilaaksi hän opiskeli lääketiedettä Helsingissä ja Wienissä ja valmistui lääketieteen ja kirurgian tohtoriksi 1873. Sitten hän johti tutkimustoimintaa Helsingin yliopiston fysiologian laitoksella. Työstä huolimatta hänen tutkimuksensa aivokuumeesta 1875 hylättiin. 1873 läh- tien Wahlberg hoiti Helsinkiin jääneitä kaartilaisia, kun muut sotilaat lähti- vät sotaharjoituksiin Krasnoje Seloon. 1876 Wahlberg sopi Suomen kaartin johtavan lääkärin kanssa, että Wahlberg voi seurata joukkoja Krasnoje Seloon. Sitten hänet nimitettiin Suomen kaartin nuoremmaksi lääkäriksi, jossa virassa hän oli Turkin sodan loppuun saakka. Sotilaslääkäritöiden ohella hän hoiti Suomen kaartin raha-asioita ja majoitusta. Hän julkaisi sotamuistelmansa heti sodan jälkeen, mutta jo sodan aikana hän julkaisi useita osia muistelmistaan suomenruotsalaisissa sanomalehdissä, kuten Hel- singfors Dagbladissa ja Morgonbladetissa. Sodan jälkeen 1881–1895 hän toimi Suomen kaartin vanhempana lääkärinä ja kirjoitti sotilaslääketieteel- lisiä artikkeleita. Hän kirjoitti myös muutaman näytelmän Helsingin Ruot- salaiseen teatteriin. Vuonna 1895 hän seurasi Winteriä Suomen armeijan ylilääkärinä viran lakkauttamiseen saakka 1902, jolloin hänet nimitettiin Suomen lääkintöhallituksen johtajaksi. Hänet aateloitiin 1904 ja hän kuoli Helsingissä vuonna 1920. Ks. mm. Laitila 2003, 23, 37–38. 160 Jyrki Outinen ja sukulaisiinsa ja sodan jälkeen heillä oli parhaat tietolähteet muistel- miensa taustoittamiseksi. Upseerien yläluokkaisuus perustui herrasväen säätyideologiaan: oli pidettävä alemmat yhteiskuntaryhmät heistä erossa. Mikäli aatelinen poistettiin yhteisöstään, hän menetti identiteettinsä keskeisenä perustana olleen eron alempisäätyisiin ihmisiin. Hänen elämänsä menetti tällöin merkityksensä, ja siksi aatelinen vaaransi käytännössä mieluummin hen- kensä kuin kunniansa.110 Sama koski myös distanssia suhteessa sodassa kohdattuihin paikallisiin kulttuureihin ja turkkilaisiin vihollisiin. Liian innostunut uteliaisuus olisi ollut rahvaanomaista. Paikallisiin ihmisiin voitiin kuitenkin todellisuudessa olla monellakin tapaa yhteydessä ja koristella oman identiteetin ympärille monikulttuurista charmia ikään kuin merkkinä valloituksista.111 Täten upseerit mieluummin vaikenivat heidän arvoaan alentavista teemoista tai diskursseista, sekä sodan hirve- yksistä. Esimerkiksi ruuan eksoottisuuden ihastelu tai vihastelu saattoi olla rahvaanomaista, mutta kuitenkin Schulmankin huomioi ensimmäi- senä jo Kishinevissä hedelmien maukkauden ja edullisuuden.112 Schul- man totesi kiusaantuneesti, että kaikkialla Konstantinopolin kaduilla kuuli ranskankieltä, jopa kerjääjiltä.113 Sen sijaan Jernvall kansanomaisesti teki pilaa kosmopoliittisuudesta ja ranskalaisuudesta ilmoittamalla, että sammakotkin kurnuttivat öisin ranskaksi.114 Upseerit tiedostivat kuuluvansa Venäjän keisarikunnan hallintoko- neistoon, jonka byrokraattinen ja panslavistinen henki tuotti heidät. Todellisuudessa arkielämä armeijassa oli paljon vivahteikkaampaa ja epämuodollisempaa kuin se kuva, joka päätyi kirjallisiin lähteisiin.115 Samaa voi sanoa Turkin sodan suomalaisten sotilaiden oloista ja ehkä varsinkin upseereiden osalta: muun muassa Tuderuksen muistelmista ja Varéniin kirjoituksista välittyy selviä viitteitä tästä kosmopoliittisesta joustavuudesta, mikä oli kuitenkin vähäisempää Wahlbergin, Aflthanin ja vielä Schulmaninkin muistelmissa. Armeijassa puhuttiin omituista 110 Sarkamo 2011, 26. 111 Ks. esim. pitkät pätkät tietosanakirjoista lainattua, Wahlberg 1878, 136– 148. 112 Ks. Schulman 1955, 18, 20. 113 Schulman 1955, 151. 114 Jernvall 1899, 276–277. 115 Ks. varhaisemmalta eli suuren Pohjan sodan ajalta, Sarkamo 2011, 17. 161 Kauan on kärsitty ”etelän hedelmiä” sekoitusta suomesta, ruotsista, venäjästä ja muista kielistä.116 Monet eivät osanneet lainkaan venäjää aiheuttaen koomisia tilanteita, jolloin edes samanmaalaiset eivät ymmärtäneet toisiaan.117 Upseerit olivat ruotsinkielisiä, mutta aristokraatteina puhuivat venäjän sijasta ranskaa tai saksaa.118 Täten kielellis-kulttuurillisesti sekalainen joukko-osasto lähti monikulttuuriseen taisteluympäristöön. Upseerien sivistynyt ja korkeakulttuurinen kosmopoliittisuus tiivis- tyi kuvauksissa vierailusta Kostantinopoliin: antiikki-eksotiikka, antii- kin Kreikan ja Rooman sekä Bysantin raunioiden ja muistomerkkien ihastelu ja niiden turkkilaisvallan aiheuttaman rappion kauhistelu.119 Kaikkein laajimmat kokemukset kirjasi Schulman, jonka kuvaus kertoi hänen rajoja rikkovasta suvaitsevaisesta kosmopoliittisuudestaan, vaikka hän toisaalta suhtautuikin perusnegatiivisesti turkkilaisiin ja itämaisuu- teen. Samoin hänen kuvauksessaan näkyy eletyn elämän tiivis kiihko ja ihmeellisyys. Hän vieraili Büyük Ada -saarella venäläisten upseerien mukana, mikä herätti paikallisissa epäilyn vakoilutarkoituksista. Pyhän Nikolain luostarista oli hienot maisemat. Sveitsiläisen liikemiestuttavan kanssa Schulman vieraili kreikkalaisen pankkiirin luona, tutustui tämän perheeseen ja hienoon kartanoon. Paikalle saapui myös sulttaanin kor- keita virkamiehiä, joista yksi oli entinen laivastoministeri. Tämän vaimon kanssa Schulman keskusteli hienostuneesti ranskaksi ja Schulman korosti muistelmissaan nähneensä ensi kertaa aidon haareminaisen, jonka kau- neus ja ranskalaisuus olivat ihastuttavia. Samoin kuin muutkin sotilaat Schulman ihasteli Marmara-meren kauneutta ja värisävyjä.120 Upseerit kokivat sotareissun täysin normaalina elämänä.121 Heitä kiinnostivat eurooppalaisen kulttuurin kuluttaminen, eurooppalaiset sanomalehdet, konsertit ja teatteri sekä kontaktit muihin eurooppalaisiin varsinkin pohjoismaisiin kollegoihin.122 Upseerit arvottivat etnosentri- 116 Berggrenistä loc. cit. Suomen kaartin kielioloista Wallin 2005, 60, 86–87. 117 Ks. Wallin 2005, 60; Schulman 1955, 125–126 118 Esim. Knapas / Tuderus 2009, 45; Gädda / Tuderus 2009, 68. 119 Ks. Wahlberg 1878, 199, 209–210; Alfthan 1879, 194, 197, 200–203. 120 Ks. Schulman 1955, 148–159; ks. myös Laitila 2001, 244–246. 121 Upseerien Konstantinopolin-kuvauksissa toistuu hämmästys viileämmin, esim. Alfthan 1879, 195–196. 122 Sanomalehdet, konsertit, teatteri: mm. Wahlberg 1878, 199–200; Schul- man 1955, 22, suurkaupungin huvit sodasta ja sen hirveyksistä huolimatta Tuderus 2009, 308; Wahlberg 1878, 199; Alfthan 1879, 194, 200–203. 162 Jyrki Outinen sesti ja kulttuurirasistisesti kaupunkeja ja kansoja itämaisuus–länsimai- suus -akselilla. Kuitenkin kosmopoliittiset länsimieliset upseerit löysivät orientalistisesti toiseuttamansa idän ytimestä Konstantinopolista kos- mopoliittista länsimaisuutta.123 Esimerkiksi Tuderuksen arvioissa San Stefanosta ja Alfthanilla Konstantinopolista oli sekä eurooppalaista että aasialaista arkkitehtuuria. Alfthan hämmästyi löytäessään kaupungista eurooppalaista järjestystä ja siistiyttä, mutta sivukaduilta itämaista epä- järjestystä.124 Alfthanin kuvauksissa Konstantinopolin katuvilinästä voidaan nähdä yläluokalle tyypillistä panslavistista antikapitalismia ja antisemitismiä.125 Lopuksi Turkin sotamuistelmat loivat pohjaa suomalaiselle populaarille orienta- lismieksotiikalle, eräänlaiselle ”etelän hedelmien” ilkikuriselle naures- kelulle.126 Turkin sodan popularisoiva käsittely kasvoi samassa suhteessa kuin ajallinen etäisyys Turkin sotaan ja kun suora poliittinen ajankoh- taisuus väheni. Sensuuriolosuhteet kiristyivät Suomessa 1880-luvun suhteellisen vapaan sananvapauskauden jälkeen.127 Venäjän ulkopoli- tiikka kulki kohti jatkuvia epäonnistumisia ja kasvavaa radikalisoitu- mista. Oli pakko käyttää viihteen kieltä. 123 Vastaavasti kristillisen ja slaavilaisen kulttuurin pyhä paikka Hagia Sofia oli monelle vastenmielinen kokemus sekä arkkitehtonisesti että koska se oli täynnä turkkilaisia pakolaisia, Alfthan 1879, 197–198; Schulman 1955, 153–154. Turkkilaisia ei pidetty eurooppalaisia ks. Wahlberg 1878, 205. 124 Ks. Alfthan 1879, 194, 196–197; ks. myös Tuderus 2009, 305. Sota-aikana puhtaana pysymisen ongelma ”sivistyneelle” ihmiselle, ks. Schulman 1955, 19–20; Alfthan 1879, 194. Tosin ihan saman ongelman toistivat sotilaat ja aliupseerit mutta ilman eurosentristä jargonia. 125 Alfthan 1879, 199; upseerien antisemitismistä Laitila 2001, 57; Haapanen 1928, 38; Linder 1938, 9; myös Vihavainen 2011, 49, 71. Lisäksi upsee- rien aatemaailman voidaan tulkita sisältäneen osittain ristiriitaisia piirteitä sosiaalidarwinismista, svekomaniasta, germanofiliasta sekä kansallisro- manttisesta runebergiläisestä eetoksesta. Ks. esim. Alfthan 1879, 199–200; Wahlberg 1878, 213–214; Alfthan 1879, 43–44. 126 Orientalismieksotiikan terapeuttisuudesta muukalaisvihan vähentämiseksi ks. Kurkela 1998. 127 Esim. Leino-Kaukiainen 1996, 140–142. 163 Kauan on kärsitty ”etelän hedelmiä” Turkin sota oli merkittävä mediatapahtuma Suomessa 1880-luvul- la.128 Pasifismin aatteen alku Suomessa liitti sotamuistelmat osittain rauhanliikkeen näkökulmiin.129 Sotilaitten tekstit olivat suunnattu suu- relle lukevalle yleisölle, Suomen kansalle, joka oli kansakoulunsa käynyt ja halusi nousta yhteiskunnallisesti.130 Kansainvälistyminen, monikult- tuuristuminen ja osin myös kosmopolisoituminen tapahtui Suomessa 1800-luvun loppua kohti entistä viihteellisemmin. Tässä tärkeinä olivat myös Turkin sodan muistelmat.131 Muistelmissa sodasta voidaan havaita, kuinka sen monikulttuurinen ympäristö vaikutti suomalaisiin sotilaisiin ja siten teki myös heistä moni- kulttuurisia. Sota ja siihen liitetyt sosiaaliset roolit marginalisoivat henki- sesti suomalaisia sotilaita: monikulttuurinen ja kansainvälinen identiteetti mahdollisti luovan, mielikuvituksellisen sivullisuuden ja myönteisyyden erilaisiin kulttuureihin. Monet sotilaista olivat ensimmäisen ja ainoan kerran ulkomailla. Suomalaiset sotilaat olivat kuin löytöretkeilijöitä. Idän löytäminen ei ollut vain vieraitten ihmisten luonnekuvausta. Sotilaatkaan eivät muistelmissa jääneet kuvailemaan vain yksittäisiä ihmisiä. Turkin sotaa peilattiin jo omana aikanaan Suomen 1808–1809 sotaan. Suomalaisten piti suhteuttaa itsensä venäläisiin ja turkkilaisiin, jotka molemmat tavallaan ottivat ruotsalaisten aseman, samalla kun suomalaisten piti empien rinnastaa itsensä bulgarialaisiin voidakseen legitimoida osallistumisensa ”vieraaseen” sotaan ”kaukana ulkomailla”. Toisaalta täytyy muistaa, että pelkät ulkoiset ja muodolliset kriteerit, sekä ennen että nyt, tuskin riittäisivät tekemään joistakin suomalaisia ja toisista ei, varsinkaan kun monikulttuuristen ihmisten identiteetin määritteleminen on ongelmallista. 128 Esim. Schulman 1955, toimittajan (Eric Anthoni) esipuhe; Kempainen 1999; myös Vihavainen 2011, 83; Leino-Kaukiainen 2005, 17. 129 Ks. mm. Klinge 1998, 396. 130 Ks. myös Leino-Kaukiainen 2005, 320, 369, 364, 366. 131 1878 luodun Suomen asevelvollisuusarmeijan varusmiehille suunnatut Lukemisia Suomen sotamiehille sisälsivät yleisimpänä teemana Turkin sota- juttuja. Sen sijaan upseerien Finsk Militär Tidskrift ei juuri lainkaan käsi- tellyt Turkin sotaa vaan puhtaasti sotatieteellisia teemoja, ks. Finsk Militär Tidskrift 1881, 1900, 1901. 164 Jyrki Outinen Lähdeluettelo Lehdet Finsk militär tidskrift. Helsingfors 1881–1901. Uusi Suometar 25.10.1906. Painetut lähteet ja lähdekirjallisuus Ahomäki, Jakob: Suomen kaartin lopullinen marssiretki ja rauha wenäläis-turkkilais-sodan aikana ww. 1877–78. Lukemisia Suomen sotamiehille I/1890, 26–46. Alfthan, Anton Reinhold von: Från Jassy till Konstantinopel. Helsingfors 1879. Fennander, O. W.: Suomen Kaartin Sotaretki. 2. painos. [1. painos 1879?] Mikkeli 1895. Fennander, O. W.: Erään vanhan kaartilaisen päiväkirjasta. Lukemisia Suomen sotamiehille IX/1889, 36–43. Jernvall, Janne: Wääpeli Lemminkäisen Päiwäkirja. Suomen kaartin retkestä Konstantinopelin muurien edustalle. Wuosina 1877–1878. Toinen [muuttamaton painos] painos. G. W. Edlund, Helsinki 1899 (1881). Kuula, Matti: Henkivartijan muistelmia. Antti Hautalan kirjapaino, Nikolainkaupunki (Vaasa) 1903. Julkaistu aiemmin: Henkivartijan muistelmia. Lukemisia Suomen sotamiehille V/1897, 149–168. Kuula, Matti: Jumalan hyvyys vetää parannukseen. Www-sivu: Kopioitu Lasten Siionin Joulu / Kris- tillinen kuukausilehti -lehdestä 1953[?]. (http://p3.foorumi.info/vlfoorumi/viewtopic.php?t=2802. Haettu 21.7.2011.) Linder, P.: Keisarillisen kaartin upseerina. Otava, Helsinki 1938. Lindfors, Akseli: Tarkka-ampujan Päiwäkirja ja Muistelmia Venäläis-Turkkilaisesta sodasta v. 1877–78. Waasan painoyhtiön kirjapaino, Nikolainkaupunki (Vaasa) 1883, Facs. Repr., Kauhajoen museo- yhdistys 1975. Lindman, Wilhelm: Vapaaehtoisen Sotilaan Päiwäkirja eli Kertomuksia Sodasta Wenäjän ja Turkin välillä ww. 1877–1878. ”Östra Finlandin” kirjapaino, Viipuri 1879 (2. korjattu painos 1880). Lindman, Wilhelm: Uusi Sota-Laulu sodasta Turkin ja Wenäjän wälillä 1877–1878. Wiipuri 1880. Nygrén, Paulus: Paulus Nygrénin päiväkirja Turkin sotareissusta v. 1877. (http://finlander.genealogia.fi/ sfhswiki/index.php/Suku_2004_03_msg00176.html. Haettu 21.10.2010.) Palander, Didrik Wilhelm: Muistelmia wiimeisestä Wenäjän ja Turkin sodasta. O. Palander’in kirja- paino, Pori 1881. Procopé, V.: Muistelma-aarteestani. Lukemisia Suomen sotamiehille I/1888, 10–16. Ranta, Gustav (Kustaa): Muistelmia Tonavan toiselta puolelta sota-ajoilta Venäjän ja Turkin välillä vuosina 1877–78. Lukemisia Suomen sotamiehille VII/1890, 293–321. Schulman, Magnus Hugo: Minnen från fälttåget i Turkiet åren 1877–1878. Svenska Litteratursällska- pets i Finlands förlag & Ejnar Munksgaard forlag, Helsingfors, Borgå & København 1955. Tuderus, Victor: Vad jag sett och upplevat under det rysk-turkiska fälttåget 1877 och 1878. Militär och målare. En skildring från rysk-turkiska kriget 1877–1878. Toim. Eva Gädda. Helsingfors 2009, 77–320. Wahlberg, Carl Ferdinand Immanuel von: Vid Lifgardets 3:dje Finska Skarpskyttebataljon och Ryska Gardeskåren: antechningar från rysk-turkiska kriget 1877–1878. Hufvidstadsbladets tryckeri, Hel- singfors 1878. Wahlberg, Carl Ferdinand Immanuel von: Muistopatsas Henkivartioväen 3:nen, Suomen, tarkk’ampuja-pataljoonan kasarmin pihalla. Lukemisia Suomen sotamiehille I/1888, 7–9 165 Kauan on kärsitty ”etelän hedelmiä” Wallin, Sten Anders: Muistelmia Suomen kaartin osalllistumisesta Venäläis-turkkilaiseen sotaan vuosina 1877–78. Tuntematon sotilas Turkin sodassa. Sotamies S. A. Wallinin elämänvaiheet. Toim. Pirkko Leino-Kaukiainen. SKS, Helsinki 2005, 129–281. Varén, Johan I.: Upseerin muistelmia sotaretkeltä v. 1877–78–79. WSOY, Porvoo 1895 & 1898. Tutkimuskirjallisuus Arjava, Hellevi: Voro, veijari ja vilosohvi. Ananias Puikkosen elämä. SKS, Helsinki 2012. Atabaki, Touraj: Beyond Essentialism. Who Writes Whose Past in the Middle East and Central Asia? Inau- gural Lecture by Dr Touraj Atabaki, Extraordinary Professor of the Social History of the Middle East and Central Asia in the University of Amsterdam, delivered on Friday, 13 December 2002, Amsterdam 2003. Balkanin retki. Toim. Tutta Runeberg. Matkailun Edistämiskeskus & Bulgarian valtion matkailutoi- misto, Helsinki 1985. Bruner, Jerome: A narrative model of selfconstruction. The New York Academy of Science, New York 1996. Fieandt, Kai von: Haminan kadettien arvomaailma 1860-luvulla ja sen heijastuminen Turkin sotaan. Sotahistoriallinen Aikakauskirja 3/1984. Gädda, Eva: S:t Petersburg, Löytis och Nice – överste Tuderus lägerplatser. Militär och målare. En skildring från rysk-turkiska kriget 1877–1878. Utgiven av Eva Gädda. Svenska litteratursällskapet i Finland, Helsingfors 2009, 51–76. Haapanen, Väinö: Upseerielämää. Muistelmia suomalaisen armeijaupseerin palvelusajoilta Venäjällä. Otava, Helsinki 1928. Halén, Harry: Julma miäs kun kalmukki. Suomalais-itämainen vieraskirja. Otava, Helsinki 1996. Hall, Stuart: Identiteetti. Suom. ja toim. Mikko Lehtonen ja Juha Herkman. Vastapaino, Tampere 1999. Hannula, Tommi: Suomen Kaarti hyökkäsi Balkanille, Suomalainen Bulgarian diktaattorina [Johann Casimir Ehrnrooth] . Ruotuväki 4/2007. Hiisivaara, Tapio: Tuhannenpa verran poikia läksi. Suomen kaarti Balkanin sodassa 1877–1878. Porvoo 1968. Häkkinen, Antti & Tervonen, Miika: Johdanto: Vähemmistöt ja köyhyys 1800- ja 1900-luvuilla. Vieraat kulkijat – tutut talot: Näkökulmia etnisyyden ja köyhyyden historiaan Suomessa. Toim. Antti Häkkinen & Panu Pulma & Miika Tervonen. SKS, Helsinki 2005, 7–36. Islam Suomessa: Muslimit arjessa, mediassa ja yhteiskunnassa. Toim. Tuomas Martikainen & Tuula Sakaranaho & Marko Juntunen. SKS, Helsinki 2008. Jaakkola, Pasi: Topeliaaninen usko: Kirjailija Sakari Topelius uskontokasvattajana. Väitöskirja. Helsin- gin yliopisto, teologinen tiedekunta, Helsingin yliopisto 2011. Jokipii, Mauno: Suomen kaarti Bulgarian vapaussodassa 1877–1878. Sotahistoriallinen seura ja Sota- museo 10/1978, 183–208. Kaukiainen, Yrjö: Kehitysmaa-Suomi. Suomen taloushistoria I: Agraarinen Suomi. Toim. Eino Jutik- kala & Yrjö Kaukiainen & Sven-Erik Åström. Tammi, Helsinki 1980, 484–487. Kemppainen, Pasi: Balkanin kriisi 1875–1878 kolmessa suomalaisessa sanomalehdessä. Pro gradu. Ylei- nen historia, Oulun yliopisto 1999. Khan, Mujeeb R: The Ottoman Eastern Question and the Problematic Origins of Modern Ethnic Cleansing, Genocide and Humanitarian Interventionism in Europe and the Middle East. War and Diplomacy: The Russo-Turkish War of 1877–1878 and the Treaty of Berlin. Toim. M. Hakan Yavuz & Peter Sluglett. Salt Lake City: The University of Utah Press, 2011. Klinge, Matti: Idylli ja uhka. Topeliuksen aatteita ja politiikkaa. WSOY, Porvoo 1998. Knapas, Rainer: Släktbakgrunden. Militär och målare. En skildring från rysk-turkiska kriget 1877–1878. Utgiven av Eva Gädda. Svenska litteratursällskapet i Finland, Helsingfors 2009, 35–50. 166 Jyrki Outinen Kurkela, Vesa: Orientalismi ja suomalainen iskelmä: tutkimusongelmia ja yleispiirteitä. (http://www.uta. fi/laitokset/mustut/populaarimusiikki/aineisto/orientalismi.html. Haettu 2.1.2012. Julkaistu aiem- min: Siltoja ja synteesejä. Esseitä semiotiikasta, kulttuurista ja taiteesta. Toim. Irma Vierimaa & Kari Kilpeläinen & Anne Sivuoja-Gunaratnam. Gaudeamus, Helsinki 1998.) Kylävaara, Keijo: Balkanin santaa. Karisto, Porvoo 1978. Lahermo, Pertti: Suomen Kaartin jalanjäljillä Tonavalta Balkanin vuorille ja Traakian tasangolle, osa 1–2, Bulgarian viesti 3/2008 ja 1/2009. (http://www.suomi-bulgaria-seura.fi/bulgarian_ viesti/2008/2008-3/viesti_2008_3.html#leipä3 ja http://www.suomi-bulgaria-seura.fi/bulgarian_ viesti/2009/2009-1/viesti_2009_1.html#leipä3) Laitila, Teuvo: Soldier, Structure and the Other. Social Relations and Cultural Categorisation in the Memoirs of Finnish Guardsmen Taking Part in the Russo-Turkish War, 1877–1878. Väitös, kulttuuri- antropologia, Helsingin yliopisto 2001. Laitila, Teuvo: The Finnish Guard in the Balkans. Heroism, Imperial Loyalty and Finnishness in the Russo- Turkish War of 1877–1878 as Recolledted in the Memoirs of Finnish Guardsmen. Saarijärvi 2003. Lassila, Pertti: Syvistä riveistä – Kansankirjailija, sivistyneistö ja kirjallisuus 1800-luvulla. Gaudeamus, Helsinki 2008. Leino–Kaukiainen, Pirkko: Kamppailu sensuuria vastaan autonomian aikana. Sananvapaus. Toim. Kaarle Nordenstreng. WSOY, Helsinki, Porvoo, Juva 1996, 127–152. Leino–Kaukiainen, Pirkko: Tuntematon sotilas Turkin sodassa. Sotamies S. A. Wallinin elämänvaiheet. SKS, Helsinki 2005. Leitzinger, Antero: Marginaalimuslimit: Suomen muslimien kirjo 1970-luvun alkuun mennessä. Islam Suomessa: Muslimit arjessa, mediassa ja yhteiskunnassa. Toim. Tuomas Martikainen & Tuula Saka- ranaho & Marko Juntunen. SKS, Helsinki 2008, 85–110. Maahanmuuttajat – kulttuurien kohtaaminen Suomessa. Toim. Karmela Liebkind. Hakapaino, Hel- sinki 1994. Nieminen, Hannu: Kansa seisoi loitompana. Kansallisen julkisuuden rakentuminen Suomessa 1809–1917. Vastapaino, Tampere 2006. Outinen, Jyrki: Osmanivaltio 1800-luvun muutospaineissa: teemoja Osmanivaltion tutkimiseen. Semi- naariessee, julkaisematon essee, uusimman ajan tutkimusryhmä, kulttuurihistorian laitos, Turun yliopisto 2004. Outinen, Jyrki: Vieraalla maalla: suomalaisten sotilaiden vierasmaalaisuus Venäjän-Turkin sodassa. Lähde 5/2007. Rantala, Pälvi: Erilaisia tapoja käyttää kylähullua. Kalkkimaan pappi aatteiden ja mentaliteettien tulk- kina 1800-luvulta 2000-luvulle. k&h, Turku 2009. Reinkowski, Maurus: Ottoman ”Multiculturalism”?. The Example of Confessional System in Lebanon. Orient Institute of the Deutsche Morgenländische Gesellschaft, Istanbul, 17 February 1997. (http:// www.freidok.uni-freiburg.de/volltexte/4403/pdf/Reinkowski_Ottoman_Multiculturalism.pdf , haettu. Haettu 2.12.2011.) Said, Edward: Orientalism. Penguin, Harmondsworth 1995 (1978). Sarkamo, Ville: Karoliinien soturiarvot. Kunnian hallitsema maailmankuva Ruotsin valtakunnassa 1700- luvun alussa. Väitös, Jyväskylän yliopisto 2011. Schvindt, Victor: Biografiska anteckningar öfver officerare och civile tjänstemän vid Lifgardets finska skarpskyttebataljon. Aktieb. F. Tilgmanns bok- o. stentryckeri, Helsingfors 1912. Stonequist, E. V.: The marginal man: a study in personality and culture conflict. New York 1965. Suistola, Jouni: The Finnish National Awakening and the Question of Relationship between Turkish and Finnish People. Faravid 6/1982, 222–229. Suistola, Jouni: Turkkia ja tattaria vastaan: Oulun tiernapojat ja turkkilaisvastaisen taistelun teema. Faravid 8/1984, 257–264. Suistola, Jouni: Tervaporvarit Turkin sodassa. Faravid 9/1985, 123–132. Suistola, Jouni: Arkkinikkarit Turkin sodassa. Faravid 10/1986, 191–226. Taylor, Charles: Autenttisuuden etiikka. Alkuteos: Ethics of Authenticity (1992). Suom. Timo Soukola. Gaudeamus, Helsinki 1998. 167 Kauan on kärsitty ”etelän hedelmiä” Tiitta, Allan: Harmaakiven maa — Zacharias Topelius ja Suomen maantiede. Väitös, Suomen tiede- seura, Helsingin yliopisto 1994. Todorova, Maria N.: Balkan Family Structure And the European Pattern: Demographic Developments in Ottoman Bulgaria. Central European University Press, Budapest, New York, 2006. Turan, Ömer: The Rhodope Resistance and Commission of 1878. The Russo-Turkish War of 1877– 1878. Eds. M. Hakan Yavuz & Peter Sluglett. The Universitys of Utah Press, Salt Lake City 2011, 511–534. Wheatcroft, Andrew: The Ottomans: Dissolving Images. Penguin Books, London & New York 1995. Vihavainen, Timo: Itäraja häviää. Venäjän ja Suomen kaksi vuosisataa. Otava, Helsinki 2011. VALOKUVAUS — MODERNI JA KANSAINVÄLINEN AMMATTI 1800-LUVUN SUOMESSA Anne Ollila Valokuvausta voidaan pitää modernisoituvan yhteiskunnan symbolina. Se oli uusi tekninen keksintö, joka muokkasi käsityksiä maailmasta 1840-luvulta lähtien. Tällöin ensimmäiset dagerrotypiakuvat lumosivat katsojansa. Tammikuussa 1840 turkulaiselle yleisölle tarjottiin ensim- mäisen kerran nähtäväksi dagerrotyyppi. Kuva oli kaupunkimaisema Pariisista, ja katsojat hämmästelivät yksityiskohtien runsautta ja tark- kuutta. Helsinkiläiset ja tukholmalaiset pääsivät ihmettelemään dager- rotyyppikuvaa hieman myöhemmin helmikuussa. Ranskalaisen Louis Jacques Mandé Daguerren nimiin laitettu uusi keksintö oli esitelty Pariisissa elokuussa 1839, joten uutuus levisi Euroopassa nopeasti. Dagerrotypian tulo Suomeen kertoo osaltaan siitä prosessista, miten vauhdikkaasti uutuuksia omaksuttiin 1800-luvun Euroopassa. Sano- malehdet seuraavasti valppaasti ajankohtaisia ilmiöitä ja tapahtumia, jotka pyrittiin mahdollisimman nopeasti uutisoimaan lukijoille. Valo- kuvauksessa uudet keksinnöt ja kuvatyypit seurasivat vauhdikkaasti toisiaan, joten uteliaalla yleisöllä riitti ihmettelemistä. Innokkaimmat katsojat tutkivat suurennuslasilla kuvien yksityiskohtia, sillä kuvien tarkkuus herätti aluksi suurta huomiota. 169 Valokuvaus — moderni ja kansainvälinen ammatti 1800-luvun Suomessa Tarkastelen artikkelissani kahta teemaa, jotka kietoutuivat yhteen 1800-luvulla: miten ja miksi valokuvauksesta muotoutui moderni ja kansainvälinen ammatti? Mitkä olivat uuden alan erityispiirteet ja mitä kansainvälisyys merkitsi valokuvauksessa? Samalla tuon esille muutamia naisvalokuvaajia, sillä valokuvauksesta tuli nopeasti naisten suosima ala. Toisaalta valokuviin liittyi useita ristiriitaisia elementtejä, joten pohdin myös kuvien erilaisia käyttötapoja. Voikin sanoa, että modernisoituvan yhteiskunnan paradoksaaliset piirteet kiteytyivät valokuvissa, samalla kun valokuvaus uutena ammattina avasi jännit- täviä mahdollisuuksia naisille. Kiertävät kuvaajat saapuvat Suomeen Elokuussa 1846 Saksin kansalainen Friedrich Reinhold ilmoitti ryh- tyvänsä kuvaamaan dagerrotyyppi-muotokuvia Vaasassa. Wasa Tid- ningissä julkaistussa ilmoituksessa Reinhold kertoi kuvien hinnat ja vakuutti pystyvänsä muutamassa sekunnissa kuvaamaan muotokuvia.1 Reinhold oli ensimmäinen Vaasaan saapunut valokuvaaja, mutta useat kiertävät valokuvaajat toimivat samalla tavalla: saavuttuaan paikkakun- nalle he laittoivat ilmoituksen sanomalehteen, jossa yleisölle tarjottiin mahdollisuutta saada muotokuva itsestään. Kiertävät kuvaajat viipyivät niin kauan kuin kuvattavia riitti, minkä jälkeen he siirtyivät seuraavalle paikkakunnalle. Kiertävien kuvaajien toimintaa pohjustivat sanomalehdet, jotka herättivät yleisön uteliaisuuden kertomalla uudesta hämmästyttävästä kuvaustavasta: Omin silmin tapahtumaa näkemättä on vaikea vakuuttua siitä mitä valokuvauksen avulla kyetään saamaan aikaan. Yksinkertaisesti vii- dessä sekunnissa voidaan tuottaa täydellinen pienoismuotokuva. Istuvan henkilön piirteet ja sillä hetkellä kasvoissa heijastuva mielen- tila piirtyvät virheettömästi hienolle metallilevylle valojen ja varjojen jakautuessa pettämättömällä tavalla. Luonnon sivellin toistaa jokaisen piirteen, jokaisen rypyn, jokaisen täplän, mielistelemättä ja liioittele- matta. Henkilö istuu korokkeella, kääntää itsensä kohti aurinkoa ja 1 Wasa Tidning 8.8.1846. 170 Anne Ollila kohti hänen eteensä asetettua pientä camera obscuraa, jossa on pieni peili, joka toistaa kasvot samassa kamerassa olevalle hienolle metalli- levylle. Viidessä sekunnissa ihme on tapahtunut. Sen jälkeen seuraa itse levyn muutaman minuutin kemiallinen käsittely ja nyt ilmestyy kuva niin jäljittelemättömän täydellisenä piirteiltään ja sävyiltään, että se olisi samalla kertaa tuottanut van Dykille tai Lawrencelle sekä iloa että epätoivoa. Lopuksi levy asetetaan kehyksiin ja pienoismuotokuva on kymmenessä minuutissa valmis.2 Näin Wasa Tidning raportoi lukijoilleen toukokuussa 1841 dagerro- typiasta. Lehden tiedot perustuivat englantilaiseen lähteeseen. Nopea uutisointi toimi siten, että vaasalaiset saivat lukea uudesta ihmeellisestä kuvausmenetelmästä jo vuosia aikaisemmin ennen kuin ensimmäinen valokuvaaja saapui Vaasaan. Kun kiertävä kuvaaja saapui paikkakun- nalle, yleisöllä oli jo tietoa valokuvausmenetelmästä. Yleisön uteliaisuus oli jo valmiiksi herätetty, mutta nyt he pääsivät näkemään, ihmettele- mään ja arvioimaan valokuvaajan toimintaa. Jos kuvien laatu, tyyli ja hinta miellyttivät paikkakuntalaisia sekä vastasivat heidän odotuksiaan, kuvaajalle riitti asiakkaita. Suomalaiset sanomalehdet toimivat 1840-luvulla pääsääntöisesti samalla tavalla kuin Wasa Tidning, sillä lehdissä referoitiin usein ulkomaisia lehtiä. Lehden toimittajien tehtävänä oli kääntää ulkomai- sissa lehdissä julkaistuja aineistoja,3 joten uutiset ja artikkelit kiersivät sanomalehdestä ja kaupungista toiseen. Sanomalehtien tapa kierrättää uutisia lehdestä toiseen merkitsi käytännössä sitä, että tiedot ajankoh- taisista asioista, tapahtumista ja uusista keksinnöistä levisivät nopeasti lukevan yleisön ihmeteltäviksi. Vielä 1830-luvun alussa Keski-Euroo- pan lehdet saapuivat Helsinkiin kolmen viikon viiveellä, mutta rautatieverkon laajeneminen Euroopassa sekä höyrylaivaliikenteen aloittaminen Itämerellä 1830-luvun lopussa nopeuttivat postinkulkua 2 Wasa Tidning 15.5.1841; Andersson 1993, 14. 3 Kun Zachris Topelius palkattiin Helsingfors Tidningar -lehden toimittajaksi vuonna 1842, hänen päätyönsä oli kääntää ja referoida ulkomaisia lehtiä, mutta Topelius onnistui pian nostamaan lehden levikkiä kehittämällä ja soveltamalla uusia kirjoitustapoja. Hän saavutti suuren suosion pakinan- omaisilla kirjeillä ja julkaisemalla jatkokertomuksia ranskalaisten sanoma- lehtien tapaan. Klinge 1998, 22–25. 171 Valokuvaus — moderni ja kansainvälinen ammatti 1800-luvun Suomessa huomattavasti.4 Valokuvaus oli yksi niistä uutuuksista, joita lehdistö seurasi suurella mielenkiinnolla raportoiden niistä lukijoilleen. Parantuneet kulkuyhteydet ja Suomen suuriruhtinaskunnan sijainti Tukholman ja Pietarin välissä asetti Suomen rannikkokau- pungit kiertävien kuvaajien kulkureiteille, kun nämä matkustivat Itämeren alueella kaupungista toiseen. Ensimmäiset kiertävät kuvaa- jat saapuivat Suomeen heinäkuussa 1843, kun baijerilainen Beno Lipschütz ja sardinialainen Baptist Tensi saapuivat Tallinnan kautta Helsinkiin. He viipyivät Suomessa noin kolme kuukautta kuvaten Helsingissä, Turussa ja Viipurissa.5 Liikenneyhteyksien paraneminen vaikutti merkittävästi kiertävien kuvaajien toimintaan, sillä vilkastuva höyrylaivaliikenne mahdollisti helpon liikkumisen kesällä, mikä oli paras kuvausaika. Talven tulo katkaisi laivaliikenteen eikä kuvaami- nen onnistunut valon vähenemisen myötä. Siksi kesäkuukaudet olivat kiertävien kuvaajien parasta työaikaa. Kiertäville kuvaajille oli tyypillistä, että kuvaustyön rinnalla heillä oli usein jokin muu ammatti, johon saattoi palata jos valokuvaus kävi kannattamattomaksi. Näin oli myös ensimmäisellä suomalaissyntyi- sellä kuvaajalla Fredrik Rehnströmillä (1819–1857), joka oli saanut koulutuksen kirjansitojaksi. Rehnström kierteli Suomessa kuvaajana yli seitsemän vuotta 1844–1851, minkä jälkeen asettui asumaan Viipuriin ja toimi siellä ilmeisesti kirjansitojana.6 Kuvausmatkoillaan Rehnström oleskeli lähes vuoden Vaasassa, jolloin hän sanomalehti-ilmoituksen mukaan kuvasi ”Dagerrotypia-menetelmällä sekä yksittäisiä henkilöitä että perheitä, kopioi öljymaalauksia ja muita muotokuvia – – . Muoto- kuvat voidaan myös värittää. Kuvaus kestää ainoastaan yhden minuutin ja kuvaukset tapahtuvat joka päivä paitsi sateella ja myrskyllä, pilvinen sää ei estä kuvaamista.”7 Ensimmäiset kiertävät kuvaajat olivat dagerrotypisteja. Dagerro- tyypit olivat kalliita yksittäiskappaleita: hopeoitu kuparilevy tehtiin valoherkäksi jodihöyryjen avulla, minkä jälkeen se valotettiin kame- 4 Tommila 1998, 32, 35, 37; Sarjala 2005, 105–107. 5 Hirn 1972, 16 –17. 6 Hirn 1972, 17. 7 Siteeraus Andersson 1993, 18. 172 Anne Ollila rassa ja kehitettiin elohopeahöyryssä. Menetelmä oli vaarallinen,8 koska jodi- ja elohopeahöyryt saattoivat sokeuttaa kuvaajan. Kuvaa ei voinut kopioida, joten ainoastaan varakkaampi väestönosa pystyi hankkimaan itselleen näitä arvokkaita kuvia. Jo 1840-luvulla dagerro- tyyppien rinnalle tuli uusia, kilpailevia kuvatyyppejä, mutta vuonna 1851 keksitty lasilevyjen käyttö muodostui merkittäväksi läpimur- roksi valokuvauksen kannalta. Ne mahdollistivat kuvien monistami- sen ja massatuotannon. Varsinainen menestystuote syntyi 1850-luvun alussa, kun ranskalainen André Adolphe Disdéri keksi käyntikortti- kuvan ja hankki sille patentin vuonna 1854. Uusi kuvatyyppi alkoi herättää huomiota 1850-luvun lopussa ja 1860-luvulla se valtasi kuva- markkinat. Kuvakuumetta 1860-luvulla 1860-luvulle tultaessa valokuva oli ehtinyt levitä kaikkialle. Kiertävät kuvaajat kulkivat kaupungista toiseen tarjoten henkilökuvia kasva- valle yleisölle. Suurimmissa kaupungeissa muotokuvien kysyntä kasvoi niin suureksi, että niihin voitiin perustaa pysyviä valokuvausateljeita. Kysyntä laski kuvien hintoja, joten New Yorkissa saattoi 1840-luvulla saada dagerrotypiakuvan itsestään dollarilla. Näillä hinnoilla kuka tahansa saattoi kuvauttaa itsensä. Siten valokuva alkoi horjuttaa yhteis- kunnallisia hierarkioita ja luokkarajoja.9 Maalatut muotokuvat olivat leimautuneet varakkaan väestön statussymboleiksi, mutta valokuva demokratisoi kuvakulttuuria. Entistä useammilla oli varaa kuvauttaa itsensä ja hankkia omistukseensa valokuvia. Näin valokuva levisi kaik- kiin kansankerroksiin. Käyntikorttikuva saapui Pohjoismaihin vuonna 1860 (ks. kuva 1 sivulla 174). Tanskassa uutuuden esitteli Rudolph Striegler, Tukhol- massa Martin Josephson ja pietarilaiset Borchardtin veljekset toivat sen Helsinkiin. Ensimmäiset visiittikorttikuvaajat saattoivat pitää hinnat vielä varsin korkeina, mutta uusia kuvaajia saapui nopeasti ja 8 Kuuluisa hampurilainen dagerrotypisti Carl Ferdinand Stelzner sokeutui työnsä vuoksi. Savolainen 1992, 15. 9 Badger 2007, 16–19. 173 Valokuvaus — moderni ja kansainvälinen ammatti 1800-luvun Suomessa sen myötä kuvien hinnat laskivat. Uusi kuvatyyppi herätti valtavan kysynnän ja ihmiset suorastaan jonottivat päästäkseen kuvauttamaan itsensä. Siksi voidaan puhua kuvakuumeesta, joka valtasi äkillisesti ihmiset, kun heille tarjoutui tilaisuus saada edullisia visiittikorttiku- via. Valokuvausateljeiden määrä kasvoi räjähdysmäisesti: esimerkiksi Tukholmassa työskenteli 1860-luvun alussa 12 ammattikuvaajaa ja muutamaa vuotta myöhemmin 65.10 Suomessa kasvu ei ollut näin nopeaa, mutta visiittikorttikuvaus työllisti ennätysmäärän kuvaajia. Sen myötä kaupunkeihin perustettiin useita kilpailevia kuvausatel- jeita. Ammattikuvaajat olivat tulleet jäädäkseen. Visiittikorttikuva oli keksintönä yksinkertainen. Samalle lasilevylle otettiin perätysten kahdeksan kuvaa. Kopioinnin jälkeen kuvat erotet- tiin toisistaan leikkaamalla ja liimattiin valkoiselle pahville. Valmiin käyntikorttikuvan koko oli noin 6,2 x 10 cm. Uusi menetelmä mullisti kuvien hinnat, koska kuvia alettiin myydä tusinoittain aikaisempien yksittäiskappaleiden sijasta. Visiittikorttikuvista tuli valtaisa menestys. Jokainen itseään kunnioittava kansalainen halusi kuvauttaa itsensä. Visiittikorttikuvien suosio jatkui 1920-luvulle asti, jolloin ne olivat hal- linneet kuvamarkkinoita yli viisikymmentä vuotta. Käyntikorttikuvia vaihdettiin sukulaisten ja tuttavien kesken, mutta kuville muodostui nopeasti uudenlaista kysyntää, kun tunnet- tujen henkilöiden muotokuvia ryhdyttiin myymään valokuvaamoissa ja kirjakaupoissa. Näin kuninkaalliset,11 näyttelijät, taiteilijat ja kan- salliset merkkimiehet päätyivät koristamaan valokuva-albumeja.12 Visiittikorttikuvat koottiin niitä varten suunniteltuihin kuva-albu- meihin, sillä kuvien standardikoko mahdollisti albumien tekemisen. Kansioiden sivuille tehtiin vakiokokoiset aukot, joihin kuvat voitiin helposti pujottaa (ks. kuva 2 sivulla 175). Lisäksi käyntikorttikuvien koko mahdollisti niiden lähettämisen kirjeessä, joten kuvat matkus- 10 Hirn 1972, 24–25. 11 Käyntikorttikuvien myyminen oli tuottavaa liiketoimintaa. Esimerkiksi Eng- lannissa kuninkaallisten kuvia voitiin myydä kymmeniä tuhansia kappaleita: kuningatar Viktorian miniän, prinsessa Alexandran ja tämän pikkupojan yhteiskuvaa myytiin peräti 300.000 kappaletta. Saraste 1980, 63, 66. 12 Ks. Åbo Akademin kuva-arkiston kuva-albumit 1800-luvun lopusta, jotka osoittavat että Z. Topelius oli suosittu henkilö suomalaisten kuva-albu- meissa.; Ollila 2012, 18–19. 174 Anne Ollila tivat kirjeiden mukana. Kuvien vaihtamisesta ystävien ja tuttavien kesken tuli nopeasti suoranainen visiittikorttimania. Visiittikorttikuvien suosio perustui edulliseen hintaan, kätevään muotoon ja monistettavuuteen. Suomessa käyntikorttikuvien hinnat vakiintuivat 1870-luvulla siten, että tavanomainen taksa oli 10 markkaa tusinalta. Joissakin tapauksissa paikallinen kilpailu saattoi hetkellisesti pudottaa kuvien hintoja. Viipurissa ateljeekuvaajat Michael Seifert ja Jakob Indurski antautuivat kiivaaseen hintakilpailuun syksyllä 1878, jolloin molemmat pudottivat kuvien hinnan 5 markkaan tusinalta. Yhteisestä sopimuksesta hinta nostettiin takaisin 10 markkaan, sillä kuvaajan ei kannattanut työskennellä alipalkalla.13 Valotusajan lyhe- neminen helpotti kuvaajalla käyntiä. Se näkyy kuvattavien rennoissa asennoissa, kun hankalista niskatueista päästiin eroon. Aikaisemmin kuvaajat olivat pitkien valotusaikojen vuoksi käyttäneet niskatukea, jotta kuvattava ei liikuttaisi päätään. Käyntikorttikuvista voi huomata 13 Hirn 1977, 18–19. Hienoimmat ateljeet saattoivat pyytää korkeampia hin- toja kuvista. Turun suosituin kuvaaja Ole Aune veloitti tusinasta käyntikort- tikuvia 12 mk. Hinnat olivat korkeat tavalliselle kansalle, sillä ostaakseen tusinan visiittikorttikuvia sekatyömiehen olisi pitänyt työskennellä yli neljä päivää ja kirvesmiehen yli kolme päivää. Valokuvien hinnoittelusta ks. Savo- lainen 1992, 104–105. Kuva 1. Turkulaisten valokuvaajien ottamia visiittikorttikuvia. Kuvan kääntöpuoli toimi kuvaajan mainoksena, koska siihen painettiin koristeellisesti kuvaajan nimi ja osoite. Kirjoittajan kokoelma. 175 Valokuvaus — moderni ja kansainvälinen ammatti 1800-luvun Suomessa uudenlaista välittömyyttä ja pyrkimystä luontevuuteen. Kuvausatel- jeessa voitiin pistäytyä päiväkävelyn ohessa eikä kuvaukseen enää suh- tauduttu yhtä kuin juhlallisesti kuin aikaisemmin.14 Henkilökuvauksen yleistyminen tarjosi uudenlaisen mahdollisuu- den oman minuuden esittämiseen ja pohtimiseen, kun identiteettiä alettiin modernisoituvissa yhteiskunnissa määritellä aikaisemmasta poikkeavalla tavalla. Modernisoituvissa yhteiskunnissa ja erityisesti suurkaupungeissa yksilöä ei voitu enää mieltää autonomiseksi minäksi, vaan oma minuus koettiin fragmentoituneeksi ja epätäydelliseksi. Modernin yksilön vieraantuminen perinteisistä yhteisöistä, jotka olivat aikaisemmin tarjonneet kollektiivisen samaistumiskohteen, merkitsi ehjän minuuden kyseenalaistamista. Voikin sanoa, että modernisoitu- minen tuotti uusia tapoja jäsentää identiteettiä.15 Samalla modernisoi- tuvat yhteiskunnat tarjosivat uudenlaista vapautta ja mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen. Valokuva lisäsi muotokuvien tarjontaa muo- vaten omalta osaltaan uudenlaista yksilöidentiteettiä ja vauhdittaen privatisoitumista. Itsensä näkeminen muotokuvassa, erillisenä yksi- 14 Hällström 1999, 16. 15 Ollila 2010, 135–136. Karin Johannissonin mukaan moderni yhteiskunta kiihtyvine rytmineen synnytti uuden ihmistyypin, jonka olemista leimasi kiihtymys, levottomuus, oikukkuus ja tunteellisuus. Johannisson 2012, 205. Kuva 2. Visiittikorttialbumi 1800-luvun lopusta. Kirjoittajan kokoelma. 176 Anne Ollila lönä, radikalisoi nousevien luokkien minäkokemusta. Muotokuvassa yksilön oli mahdollista nähdä itsensä ikään kuin ulkopuolisen silmin samoin kuin peilissä.16 Itsestään tietoinen yksilö on tulkittu modernin kulttuurin tun- nusmerkiksi, mutta itsetietoisuuden kriteerinä on yleensä pidetty kirjallista kulttuuria – siis luku- ja kirjoitustaitoa sekä osallistumista kirjallisen kulttuurin ylläpitämiseen.17 Muotokuvat tarjoavat kuiten- kin toisenlaisen näkökulman modernin yksilön rakentumiseen. Muo- tokuvissa minuutta rakennetaan ilmeillä, eleillä, pukeutumisella ja kampauksella. Siten minuus tuotetaan performatiivisesti, jolloin luo- daan tai uusinnetaan tiettyjä kulttuurisia koodeja minuuden esittä- misessä.18 Henkilökuvissa voitiin korostaa kuvattavan yhteiskunnallista asemaa, jolloin sääty tai virka-asema tuotiin selkeästi esille. Käytän- nössä tämä tarkoitti sitä, että esimerkiksi upseerit kuvattiin sotilaspu- vussa ja kunniamerkit rinnassa. Tällöin pysyttiin sääty-yhteiskunnan hierarkioiden puitteissa ja henkilöt esitettiin säätynsä edustajana.19 Muotokuvauksen uudet mahdollisuudet huomattiin kuitenkin nope- asti, ja henkilökuvauksessa voitiin korostaa persoonallisia piirteitä. Lisäksi muotokuviin saatiin intiimin välittömyyden tuntua vaikkapa korostamalla avioparin keskinäistä läheisyyttä perhekuvissa: pariskunta saattoi istua käsi kädessä tai toinen puolisoista laittoi kätensä puolison olkapäälle.20 Myös lapsista alettiin ottaa kuvia, joissa kartettiin jäykkää poseerausta ja sen sijaan pyrittiin luontevuuteen. Kuvausrekvisiitan käytöllä henkilökuviin saatiin uudenlaista eloa. Kunnianhimoisimmat ateljeekuvaajat pyrkivätkin säännöllisesti uudis- tamaan kuvaamonsa rekvisiittaa. Henkilökuvissa voitiin korostaa taiteellista näkemystä järjestämällä kuvattavan asentoa, leikkimällä valaistuksella ja kohentamalla vaatetusta. Pitkä valotusaika jäykisti kuvaustilannetta, jolloin tyhjä ja tuijottava katse tuotti ongelmia. Sen 16 Palin 1993, 20–21. 17 Spang 2003, 138–139. 18 Ollila 2010, 106–107. 19 Savia 2004a, 176–182. 20 Ks. esim. J. J. Reinbergin ottamat muotokuvat, jotka löytyvät Åbo Akade- min kuva-arkiston www-sivuilta http://trip.abo.fi/aadb/bildsam/ ; ks. myös Savia 2004b, 29–57. 177 Valokuvaus — moderni ja kansainvälinen ammatti 1800-luvun Suomessa vuoksi kuvattavaa neuvottiinkin usein kohdistamaan katse johonkin kaukaiseen objektiin ja miettimään jotakin miellyttävää. Näin valo- kuviin yritettiin vangita häivähdys kuvattavan ajatuksista ja sisäisestä olemuksesta. Tämä johti filosofisiin pohdintoihin ja kiistoihin, onko mahdollista vangita ihmisen olemusta pieneen hetkeen, joka välittyy valokuvasta.21 Tuttavallisuuden ja intiimiyden vaikutelmaa voitiin sää- dellä kuvan rajauksella. Intiimiyden aste kasvoi siirryttäessä kokovarta- lokuvasta polvikuvaan ja siitä rintakuvaan.22 Lähikuva kasvoista edusti intiimiyden korkeinta astetta. Visiittikorttikuvien suosion myötä valokuvaajat siirtyivät uniikki- kuvista massatuotantoon. Tähän asti henkilökuvat olivat olleet harvi- naisia ja kalliita yksittäiskappaleita. Kuvien massatuotanto ilmentää jännittävästi valokuvan luonnetta modernisoituvan yhteiskunnan symbolina. 1700-luvun lopussa käynnistynyt teollistuminen loi edel- lytykset standardisoidulle massatuotannolle, samalla kun se kokosi väkijoukot yhteen: teollisuuspaikkakunnille muutti nopeasti uutta työväkeä, ja kaupungistuminen kiihtyi kasvavan tavaratuotannon ja kaupankäynnin vilkastumisen tahdissa. 1800-luvusta tuli teollistu- misen ja urbanisoitumisen vuosisata, mutta voimakas väestönkasvu ja muutto kaupunkeihin herättivät huolen väkijoukkojen hallinnasta ja massayhteiskunnan vaaroista. Siksi valokuvia alettiin hyödyntää uusien valtakäytäntöjen luomisessa. Viranomaiset huomasivat nopeasti, että valokuva tarjosi välineen hallinnan tehostamiseen. Vangit, rikolliset ja rikoksista epäillyt kuvat- tiin poliisien rekistereitä varten.23 Useissa kaupungeissa poliisi piti lisäksi erillistä rekisteriä prostituoiduista. Kun tutkimusmatkailijat kuvasivat alkuperäiskansoja ja vieraiden kulttuurien edustajia, näitä kuvia voitiin käyttää myös rotuluokitusten tekemiseen, kun rotuop- pien kannatus lisääntyi. Samalla valokuvia voitiin hyödyntää kansal- lisuusaatteen lietsomisessa, kun rotuluokituksilla tehtiin eroa meihin ja muihin. Lääketiede omaksui valokuvat nopeasti käyttöönsä, mutta potilaskuvatkin ovat arkaluonteista aineistoa, joiden julkituomisessa 21 Trachtenberg 1989, 21–33. 22 Autti 2010b, 286. 23 Ks. esim. Vaasan lääninvankilan arkiston vankikuvat vuosilta 1876–1899. 178 Anne Ollila korostui lääkäreiden arvovalta ja hierarkkinen suhde potilaisiin.24 Modernisoituvissa yhteiskunnissa valokuvat otettiin innokkaasti käyttöön, koska ne tarjosivat uusia keinoja tehostaa hallintaa, kontrol- lia ja luokittelujärjestelmiä. Kuvien massatuotanto heikensi valokuvien laatua. Henkilöku- vauksen alkuvaiheessa valokuvat korvasivat miniatyyrimaalaukset, minkä vuoksi varhaisissa muotokuvissa noudatettiin samantapaista tyyliä kuin miniatyyreissa. Koska mustavalkokuviin oli ilmeisesti vaikea tottua, kuvia väritettiin ja retusoitiin voimakkaasti. Väritys- työssä sovellettiin miniatyyrimaalaukselle ominaista pikkutarkkaa sivellintekniikkaa. Pääosin tehtiin muotokuvia, mutta jonkin verran myös maisemakuvia. Käyntikorttikuvia retusoitiin ja väritettiin vas- taavalla tavalla, mutta kuvan pieni koko hankaloitti pikkutarkkaa työskentelyä. Menestyvät valokuvaajat halusivat keskittyä pelkäs- tään kuvaamiseen, joten he siirsivät pimiö-, retusointi- ja väritystyöt kuvaamoapulaisille.25 Retusoimalla voitiin korjata kuvien laatua ja teknisiä puutteita, koska valokuvauksen varhaisvaiheessa pitkä kuva- usaika tuotti teknisiä ongelmia. Kun kuvausajat lyhenivät visiitti- korttikuvauksessa, luontevuus alkoi tulla uudeksi tyylikeinoksi. Siksi voikin sanoa, että vaikka kuvien laatu kärsi massatuotannosta, uuden kuvaustekniikan ansiosta luontevuus pääsi paremmin esille. Valokuviin liittyi ristiriitaisia elementtejä – toisaalta ne tarjosivat mah- dollisuuden yksilöllisyyden korostamiseen, mutta samalla ne edustivat massatuotantoa. Vaikka vallankäyttö ja kontrolli leimasivat osaa valoku- vista, valokuvat voitiin silti nähdä demokratisoitumisen välineenä. Valo- kuva oli uuden kulutuskulttuurin tuote. Valokuvat nopeuttivat kuvien arkipäiväistymistä, koska ne mahdollistivat kuvien tehokkaan monista- misen ja levityksen. Ne moninkertaistivat kuvatarjonnan eikä visiittikort- tikuvien suosio osoittanut laantumisen merkkejä. Valokuvausateljeissa käytetty rekvisiitta oli vahvasti porvarillinen, mikä loi henkilökuviin oman leimansa. Kuvaajat käyttivät kuvausrek- visiittana maalattuja taustakulisseja, itämaisia mattoja, laskostettuja verhoja, pöytiä, tuoleja, jalustoja ja pylväitä. Sametilla päällystetyt huo- nekalut kertoivat porvarillisesta mausta ja tyylistä, josta myös köyhempi 24 Tuori 2001, 59; Marien 2006, 37–42. Ks. myös Onnela 1993, 56–66. 25 Hällström 1999, 15–16, 24, 29. 179 Valokuvaus — moderni ja kansainvälinen ammatti 1800-luvun Suomessa kansa pääsi osalliseksi käydessään kuvauttamassa itsensä ateljeessa. Arvokkuuden korostaminen on liittynyt keskeisesti muotokuviin,26 jol- loin kuvalla viestitettiin kuulumista kunniallisten ihmisten joukkoon. Arvokkuus olikin tärkeä elementti 1800-luvun henkilökuvissa, joten ihmiset esiintyivät kuvissa vakavailmeisinä. Näissä muotokuvissa ei naurettu eikä yleensä edes hymyilty. Käyntikorttikuvien nopeasti kasvanut kysyntä loi alalle hetkeksi ylikuumenneet markkinat. Vuoteen 1870 mennessä Suomessa on las- kettu toimineen noin 120 valokuvaajaa. Heistä suomalaisia oli 55, ja loput olivat naapurimaista tulleita kuvaajia. Ruotsista, Saksasta, Tans- kasta ja Pietarista saapui kustakin 10–15 kuvaajaa. Valokuvaus koki kiivaan korkeasuhdanteen. Alan ammattilaiseksi ryhdyttiin helpon toimeentulon toivossa. Kameran hankinta ja lyhyt harjoittelu näyt- tivät takaavan huolettoman tulevaisuuden. Kilpailu kiristyi, minkä jälkeen ylitarjonta karsi vähemmän ammattitaitoiset yrittäjät. Esimer- kiksi Kööpenhaminassa toimi vuonna 1865 120 valokuvausateljeeta, mutta kaksi vuotta myöhemmin ateljeiden määrä oli 85. Tämän jäl- keen lasku jatkui edelleen, joten vuonna 1870 kuvaamoja oli toimin- nassa 68.27 Valokuvaus oli kansainvälistä toimintaa usealla tavalla. Monet kuvaajat hankkivat ammattitaidon ulkomailla, ja Suomeen tuli suuri joukko ulkomaalaisia kuvaajia. Pääosa valokuvaajista toimi kaupun- geissa, missä kuville oli suurin kysyntä. Kiertävät kuvaajat kävivät myös pienemmillä paikkakunnilla. 1860- ja 1870-luvulla Suomeen asettui pysyvästi useita ulkomaalaisia kuvaajia, jotka perustivat kuva- usateljeita suurimpiin kaupunkeihin eli Helsinkiin, Turkuun, Viipu- riin ja Tampereelle. Useimmat olivat alun perin toimineet kiertävinä kuvaajina, jotka tilaisuuden tullen perustivat vakinaisen kuvaamon. Tällä tavalla Helsinkiin asettuivat Eugen Hoffers, C. A. Hårdh ja Charles Riis. Kilpailun kiristymisen myötä osa kuvaajista siirtyi pie- nempiin kaupunkeihin, jotka saivat näin vakituisesti toimivia ammat- tikuvaajia. Yksi uusista tulokkaista oli norjalainen Daniel Nyblin, joka muutti syyskuussa 1875 Helsinkiin. 19-vuotias Nyblin oli opiskellut valokuva- 26 Muotokuvatraditiosta ks. Palin 1992, 357; Ijäs 2009, 93. 27 Hirn 1977, 9. 180 Anne Ollila usta Kristianiassa (myöh. Oslo), ja Helsingissä hän asettui tanskalaissyn- tyisen Charles Riisin ateljeen palvelukseen. Kaksi vuotta myöhemmin Nyblin perusti oman ateljeen Helsinkiin. Nyblinin kuvaamosta tuli lyhyessä ajassa yksi Helsingin johtavista ateljeista,28 joten Nyblin ryhtyi laajentamaan toimintaansa. Menestyksen ansiosta Suomeen muodos- tui suoranainen Nyblinien dynastia, sillä Daniel Nyblinin kaksi veljeä siirtyi myös Suomeen. Lisäksi serkku Georg Nyblin tuli avustamaan Helsingin ateljeehen vuonna 1881, mistä hän muutti Turkuun vuonna 1885 perustaen sinne oman ateljeen. Thorvald Nyblin avasi puolestaan oman kuvaamon Viipurissa, mutta Nyblineillä oli haaraliikkeitä myös Porissa ja Vaasassa.29 Daniel Nyblin koulutti huomattavan joukon uusia kuvaajia. Hän oli vuonna 1889 perustetun Fotografiamatörklubbenin aktiivisimpia jäseniä ja hän esitelmöi toistuvasti valokuvaajien koulutustilaisuuk- sissa. Tästä syystä Nybliniä alettiin kutsua Suomen valokuvataiteen isäksi. Nyblinien toiminta osoittaa, miten kansainvälistä valokuvaus oli. Lisäksi menestyvät kuvaajat tekivät opintomatkoja ulkomaille. Daniel Nyblin vieraili vuonna 1881 Berliinissä, Dresdenissä ja Wie- nissä, missä hän tutustui merkittävimpiin kuvausateljeihin. Kansain- välisyys lisäsi alan houkuttelevuutta. Valokuvaus oli kiehtova ammatti monestakin syystä. Se tarjosi itsenäisyyttä, liikkuvuutta ja mahdolli- suuden taiteelliseen itseilmaisuun. Naisvalokuvaajat Valokuvauksesta tuli nopeasti naisten suosima ala, ja 1860-luvulta lähtien Suomessa toimi runsaasti naisvalokuvaajia. Käsityöammattina valokuvauksen katsottiin soveltuvan hyvin naisille, sillä se oli kunni- allinen, arvostettu ja taiteellinen ammatti. Uutena ammattina valoku- vaus mahdollisti uusien toimijoiden – ja myös naisten – pääsyn alalle, koska valokuvien kysyntä kasvoi nopeasti eikä alalle ollut ehtinyt muo- 28 Turussakin kaupungin suosituin ateljee oli norjalaisen kuvaajan ylläpitämä. Ole Aune (1837–1909) saapui Turkuun vuonna 1862, ja hän toimi turku- laisten kuvaajana kolmekymmentä vuotta. Savolainen 1992, 28–30. 29 Hirn 1977, 14, 120; Suomen valokuvaajat 1996, 190–194. 181 Valokuvaus — moderni ja kansainvälinen ammatti 1800-luvun Suomessa dostua sukupuolittuneita käytäntöjä, jotka olisivat rajoittaneet naisten toimintamahdollisuuksia. Valokuvaus edellytti runsaasti käsityötä. Lasinegatiivit vaativat käsin tehtävää retusointia ja kuvien värittäminen oli tarkkaa työtä. Halpa naistyövoima piti kuvien hinnat kohtuullisina, joten menestyvissä ateljeissa oli yleensä naispuolisia avustajia kopisteina ja retusoijina.30 Valokuvaajan ammattitaito opittiin käytännössä, har- joittelun kautta. Valokuvausateljeet ottivat palvelukseensa kuvaamo- apulaisia, jotka saattoivat sen jälkeen perustaa oman ateljeen, kunhan olivat oppineet riittävän ammattitaidon. Yksi ensimmäisistä naisvalokuvaajista Suomessa oli Euphrosyne Chiewitz, joka muutti Tukholmasta Turkuun vuonna 1860. Hän aloitti kuvaustoimintansa kuvaamalla Selinderin näyttelijäseurueen naiset. Chiewitz toimi Turussa ateljeekuvaajana 1860- ja 1870-luvulla, mutta hän laajensi toimintansa kesäisin myös Helsinkiin, missä hän kuvasi Kaivohuoneen kylpylävieraita. Chiewitz avioitui vuonna 1870, minkä jälkeen kuvaustyö alkoi jäädä taka-alalle.31 Chiewitzin tavoin muutamat muutkin naisvalokuvaajat toimivat välillä kiertävinä kuvaajina. Tavallisesti kiertävät kuvaajat kävivät pie- nemmillä paikkakunnilla, joissa oli kysyntää valokuvaajille, mutta ei kuitenkaan riittävästi asiakkaita vakituista ateljeeta varten. Ruotsa- lainen Mathilda Hjertzell toimi aluksi kuvaamoapulaisena Charles Riisin ateljeessa Helsingissä keväästä 1873 lähtien. Sen jälkeen hänellä oli oma ateljee Hämeenlinnassa vuosina 1877–1879, mistä hän teki matkoja muille paikkakunnille. Maaliskuussa 1880 hän työskenteli Porvoossa. Mathilda Hjertzellin veli Fritz Hjertzell saapui Tukhol- masta Helsinkiin vuotta myöhemmin kuin sisarensa ja hän työsken- teli puolestaan Carl Hårdhin ateljeessa.32 Hjertzellien toiminta on taas esimerkki siitä, miten helppoa valokuvaajien oli Itämeren alueella siir- tyä maasta toiseen. Joissakin tapauksissa yksi onnistunut kuva saattoi tehdä valokuvaa- jan kuuluisaksi. Näin kävi vaasalaiselle Julia Widgrénille (1842–1917), joka toimi ateljeekuvaajana Vaasassa lähes neljäkymmentä vuotta. Hän 30 Savolainen 1992, 63–65; Autti 2010a, 90–92; ks. myös Rosenblum 2010, 42–48. 31 Savolainen 1992, 31–32. 32 Herranen 1992, 42–43. 182 Anne Ollila sai valokuvauskoulutuksen Tukholmassa, minkä jälkeen hän perusti ateljeen Vaasaan vuonna 1866. Kolme vuotta myöhemmin hän sai yllät- tävän kuvaustehtävän: hänet kutsuttiin Korsholman kruununvankilaan kuvaamaan kaksi vankia. Niinpä nuori naisvalokuvaaja kuvasi Antti Isotalon ja Antti Rannanjärven, kun nämä istuivat rinnakkain kah- leissa. Kuva Härmän häjyistä oli esillä Vaasan kotiteollisuusnäyttelyssä vuonna 1869. Sen jälkeen Julia Widgrénin ei enää tarvinnut erityisesti mainostaa kuvaamoaan vaan hän sai runsaasti tilauksia. Widgrén kävi kesäisin kuvaamassa myös Pietarsaaressa sekä muillakin paikkakun- nilla eri puolilla Pohjanmaata,33 joten hän sai hankittua laajan asiakas- kunnan. 1890-luvulla Widgrén teki opintomatkoja ulkomaille käyden tutustumassa Berliinin, Kööpenhaminan ja Tukholman kuvaamoihin. Opintomatkat vaikuttivat osaltaan siihen, että Widgrén ryhtyi moni- puolistamaan kuvaustoimintaansa ottamalla kaupunkikuvia Vaasasta ja Pietarsaaresta. Lisäksi hän koulutti uusia kuvaajia järjestämällä valoku- vauskursseja.34 Kun ammattikuvaajat palasivat opintomatkoiltaan Suomeen, sen jälkeen he mainostivat mieluusti oppimiaan uutuuksia. Kuvaajien lehti-ilmoituksista voi seurata opintomatkojen satoa. Lisäksi muutamat kuvaajat palkkasivat apulaisikseen ulkomaisia kuvaajia, koska Berlii- nissä tai Tukholmassa koulutuksen saanut kuvaaja toi ateljeelle mainetta ja loistoa.35 Valokuvaajille järjestetyissä koulutustilaisuuksissa muutkin pääsivät osallisiksi valokuvauksen uusista suuntauksista, sillä kaikilla kuvaajilla ei ollut mahdollisuutta lähteä ulkomaille. Julia Widgrénin tallentama otos Härmän häjyistä on yksi moder- nisoituvan Suomen avainkuvista. Kuvassa Antti Isotalo ja Antti Ran- nanjärvi istuvat kädet polvilla, lakit kainalossa ja tuijottavat tiukasti 33 Vaasassa kävi 1860-luvulla kaksi kiertävää naiskuvaajaa. Ensimmäinen heistä oli leskeksi jäänyt Eugenie Roos (1829–1897), joka aloitti kuvaustoi- mintansa 1864 Kristiinankaupungissa. Siellä ei kuitenkaan ollut riittävästi asiakkaita, joten Roos kierteli kameransa kanssa useammalla paikkakun- nalla. Rosa Sandelin (1835–1901) oli naimisissa porilaisen kirjakauppiaan kanssa, ja hänkin toimi kiertävänä kuvaajana käyden kuvaamassa Vaasassa vuosina 1867 ja 1874. Andersson 1993, 44, 52. 34 Ks. Widgrénin ottamat valokuvat Pietarsaaren kaupunginmuseon kuva- kokoelmissa ja Pohjanmaan museon kuvakokoelmissa; Andersson 1993, 44–52; Suomen valokuvaajat 1996, 299. 35 Hirn 1977, 24, 92; Savolainen 1992, 65; Andersson 1993, 50. 183 Valokuvaus — moderni ja kansainvälinen ammatti 1800-luvun Suomessa kameraan. Modernisoituminen tarkoitti tässä tapauksessa yhteiskunnan lisääntyvää kuria ja kontrollia, joten mellastavat rikollisjoukot haluttiin saada kuriin. Modernisoitumisen toista puolta ilmentää nuori naisvalo- kuvaaja, joka edusti uutta ammattia ja joka pystyi uuden teknologisen keksinnön avulla ikuistamaan pohjalaiset puukkojunkkarit. Widgrénin menestykseen kuvaajana vaikutti merkittävästi se, että hän piti kuvien hinnat kohtuullisina. Sen ansiosta hän sai laajan asi- akaskunnan, kun edulliset hinnat houkuttelivat maaseutuväestön ja myös köyhemmät kansanosat kuvauttamaan itsensä.36 Julia Wid- grén oli ilmeisen toimelias henkilö ja hän omaksui nopeasti erilaiset uutuudet. Ulkomaanmatkat takasivat tilaisuuden uusien kuvausme- netelmien ja tyylien omaksumiseen, mikä oli välttämätöntä hyvälle ammattikuvaajalle. 1800-luvun lopussa Suomessa toimi suuri määrä valokuvausatel- jeita, sillä kaikissa kaupungeissa oli useampia kilpailevia kuvaamoita. Lisäksi pienemmille paikkakunnille oli perustettu valokuvausliikkeitä, ja muutamat kuvaajat siirtyivät kesäksi kuvaamaan eri paikkakunnille kuin missä heidän vakinainen kuvaamonsa sijaitsi. Naiskuvaajat olivat saaneet vahvan aseman ammattikuvaajina, sillä 1890-luvun alussa Suomessa toimi 65 naisvalokuvaajaa.37 Pienemmissä kaupungeissa naiskuvaajat saattoivat saada johtavan aseman. Kajaanissa sisarukset Anna (1846–1924) ja Maria Renfors (1852–1934) avasivat kaupungin ensimmäisen valokuvaamon 1860-luvun lopussa. Porvoossa Natalia Linsén (1844–1919) oli kaupungin merkittävin kuvaaja 1800-luvun lopussa, ja kesäisin hän siirtyi kuvaamaan Loviisaan. Helsingissä kuvatarjontaa oli eniten, ja siellä kilpailu oli kiivainta, joten Daniel Nyblin ja Karl Emil Ståhlberg kisailivat johtavan ateljeen asemasta 1800-luvun lopussa. 36 Ks. Museoviraston kuvakokoelmat www.kuvakokoelma.fi/pictures/, jossa on Widgrénin talonpoikaisväestöstä ottamia visiittikorttikuvia ja kabinettikuvia. 37 Kalenteri Suomen naisten työstä 1894, 123. 184 Anne Ollila Maisemakuvaus ja matkustaminen Valokuvauksen varhaisvaiheista lähtien matkustaminen muodosti keskeisen elementin kuvaustoiminnassa. Kiertävät kuvaajat matkusti- vat työkseen, ja osa kuvaajista ryhtyi kokeilemaan maisemakuvausta, vaikka se olikin teknisesti haastavaa. Valokuvauksesta tuli nopeasti yksi tärkeä syy matkustamiselle. Jo syksyllä 1839 ensimmäiset rans- kalaiset valokuvaajat matkustivat Egyptiin kuvaamaan pyramideja sekä muita nähtävyyksiä. 1800-luvulla matkakirjallisuuden suosio kasvoi jatkuvasti, ja onnistunut kuvitus lisäsi teosten menekkiä. Niinpä Ranskan opetusministeriö tilasi 1850-luvulla kuvasarjan his- toriallisista muistomerkeistä, joihin sisällytettiin kotimaisten kohtei- den lisäksi joukko Lähi-idän merkittävimpiä kohteita. Vuonna 1852 julkaistu kuvateos Egyptistä ja Palestiinasta saavutti suuren menes- tyksen.38 Samalla kaukomaita kuvaavat teokset asetettiin tukemaan siirtomaapolitiikkaa, sillä valokuviin tallennettiin eurooppalaisten maailmanvalloitusta. Hankala kuvaustekniikka tuotti kuitenkin monia ongelmia ulko- kuvaukselle. Märkälevymenetelmässä lasinegatiivia peittävä kalvo herkistettiin kuvaustilanteessa, minkä jälkeen se valotettiin ja kehitet- tiin saman tien. Menetelmä rajoitti ulkokuvausta ja vaati käyttäjältään huolellisuutta, tarkkuutta sekä perustietoja kemiasta. Märkälevyt olivat käytössä 1850-luvulta 1880-luvun alkuun. Sven Hirn onkin kut- sunut tätä ajanjaksoa ’apteekkarikaudeksi’, koska kuvaajien joukossa oli muutamia proviisoreita.39 Apteekkarikausi päättyi 1880-luvun alussa, kun uudet tehdasvalmisteiset kuivalevyt tulivat käyttöön. Tämän jälkeen valokuvausprosessi yksinkertaistui huomattavasti. Nyt levyjä ei enää tarvinnut herkistää ennen kuvausta eikä valotetun levyn kehittämisellä ollut kiirettä, mikä lisäsi ulkokuvauksen suosiota huomattavasti.40 Uuden kuvaustekniikan ansioista myös valotusajat lyhenivät. Siten maisemakuvaus alkoi entistä enemmän kiinnostaa harrastajiakin. 38 Saraste 1980, 42–44. 39 Hirn 1977, 9, 21. 40 Rosenblum 2010, 55. 185 Valokuvaus — moderni ja kansainvälinen ammatti 1800-luvun Suomessa Henkilökuvaus oli ammattikuvaajien päätoimi, mutta maisema- ja kaupunkikuvat muodostivat merkittävän myyntiartikkelin ateljeissa. Kuvaajat asettivat maisema- ja kaupunkikuvia näytteille ateljeessaan, mistä asiakkaat saattoivat ostaa niitä. Näitä kuvia voitiin koota kuva- albumeiksi, jolloin ne saavuttivat suosiota arvokkaina lahja- ja muis- toesineinä. Esimerkiksi kaupunkikuvista voitiin tehdä albumi, joka annettiin lahjaksi. Maisemakuvat rakensivat uudenlaista tietoisuutta ympärillä ole- vasta maailmasta. Vieraista maista esitetyt kuvat ruokkivat kaukokai- puuta ja uteliaisuutta. Nekin, joilla ei ollut varaa tai mahdollisuutta matkustaa ulkomaille, pääsivät kuvien kautta näkemään vieraiden maiden nähtävyyksiä ja eksoottisia maisemia. Siten maailma alkoi kutistua, kun kaukomaita voitiin esittää kuvina yleisölle. Turussa kaupunkilaiset pääsivät jo 1850-luvulla ihmettelemään valokuvaaja J. J. Reinbergin suunnittelemaa kuultokuvaesitystä. Myöhemmin Reinberg järjesti teatteriesityksiä, joissa hän heijasti valkokankaalle kuvia Välimeren maista. Muutamaa vuotta myöhemmin kuvasarjaa oli laajennettu siten, että sitä voitiin mainostaa matkana maailman ympäri.41 1880-luvulla yleisölle esiteltiin uusia katselulaitteita,42 jotka olivat esillä erilaisissa teollisuusnäyttelyissä. Nämä katselulaitteet tar- josivat nähtäväksi kaukaisten maiden eksoottisia maisemia ja Euroo- pan kulttuurimonumentteja. Kaukomaiden ohessa myös kotimaan maisemat herättivät uteli- aisuutta. Kotimaan maisemat alkoivat tulla suurelle yleisölle tutuksi nimenomaan valokuvien kautta. 1800-luvun lopussa suurin osa suoma- laisista tunsi ja oli nähnyt vain suppean elinympäristönsä. Vasta valoku- vien kautta voitiin nähdä laajempi ja realistiseksi koettu kuva Suomesta sekä muodostaa siitä mielikuva. Tuo kuva osoittautui rikkaaksi ja monimuotoiseksi, kun erämaiden luonnonmaisemat asetettiin kaupun- kikuvien ja kulttuurimaisemien rinnalle.43 Maisemakuvien tarjontaa ryhdyttiinkin laajentamaan 1880-luvulla. Edustavat kaupunkinäkymät ja tutut turistinähtävyydet eivät enää riittäneet, vaan nyt asiakkaille 41 Reinbergin kuvaesityksistä ks. Hirn 1977, 16–18. 42 Yksi uusista katselulaitteista oli Kaiserpanorama, jota esiteltiin Saksan kaupungeissa 1880-luvulla. Nykyisin Kaiserpanorama -laite on nähtävillä Saksan historiallisessa museossa Berliinissä. 43 Kajander – Vuorenmaa 2006, 150. 186 Anne Ollila haluttiin tarjota kuvia kaukaisemmista kohteista kuten Lapista, Kar- jalasta ja saaristosta. Luonnonkuvaus ja kansallismaisemien etsiminen omaksuttiin valokuvauksen uusiksi haasteiksi.44 Maisemakuvaus houkutteli valokuvauksen harrastajia. 1880-luvulta lähtien ammattikuvaajien rinnalle alkoi tulla kasvava joukko harrasta- jakuvaajia. Pian valokuvauksesta tuli varakkaamman väen muotihar- rastus. Harrastajakuvaajat alkoivat nopeasti järjestäytyä perustaen omia yhdistyksiään, joiden yhtenä tehtävänä oli järjestää kuvausmatkoja.45 Matkoilla kuvatuista otoksista koottiin näyttelyjä, jolloin oli mahdol- lista vertailla eri kuvaajien otoksia ja kuvaustyylejä. Harrastajakuvaus lisäsi suosiotaan, kun markkinoille alkoi tulla uusia, entistä helppokäyttöisempiä kameroita. Pienikokoiset kamerat oli helppo ottaa mukaan matkoille, mikä vahvisti kuvaamisen ja matkus- tamisen liittoa. Helsinkiläinen ateljeekuvaaja K. E. Ståhlberg julkaisi vuonna 1890 valokuvauksen harrastajille oppikirjan, jossa hän korosti kuvaamisen helppoutta: ”Valokuvauskone maksaa muutamia kymme- niä markkoja, ja käyttämään sitä oppii – 5 minuutissa. Kävelymatkalla voi tällä sitten kenenkään huomaamatta ottaa joukon pikakuvia, joiden valmistaminen ei ole vaikeampi, kuin että koululapset siihen oppivat ja kykenevät lyhyessä ajassa.”46 Kaupunkikuvauksen yhdeksi tärkeäksi teemaksi tuli kansanjoukko- jen kuvaaminen. Kaupunkien katuvilinän ja toriaukioiden ihmispaljo- uden kuvaaminen kiehtoi useita kuvaajia. Kuvaamalla tuntemattomia kaupunkilaisia ja anonyymejä jalankulkijoita valokuvaajat rakensivat tulkintoja urbaanista elämäntyylistä, jossa väkijoukkoon sulautuminen muodosti keskeisen kokemuksen. Toisaalta kaupungin kadulla kävelevä ihminen saattoi tuntea itsensä yksinäiseksi väkijoukon keskellä, mikä edusti modernia kokemusta erillisyydestä ja irrallisuudesta. Näin luo- tiin tulkinta modernista yksilöstä, jolle oli ominaista haluttomuus tai kyvyttömyys samaistua joukkoon. Valokuvaus mahdollisti modernin yksilön käsittelemisen uudella tavalla. Henkilökuvissa voitiin korostaa yksilöllisyyttä ja persoonallisia 44 Hirn 1992, 365–366. Kansallisen maisemakuvaston rakentumisesta ks. Häyrynen 2005, passim; Lintonen 2006, 12. 45 Hirn 1977, 59–60, 90. 46 Siteeraus Hirn 1977, 55. 187 Valokuvaus — moderni ja kansainvälinen ammatti 1800-luvun Suomessa piirteitä. Väkijoukkojen kuvaaminen toi esille urbaanin elämäntavan toisen puolen – ihminen katosi kasvottomaan väkijoukkoon. Teollis- tumisen tuottama massayhteiskunta herätti myös torjuntaa, jota voitiin ilmaista usealla eri tavalla. Yksilöllisyyden korostaminen toimi vastare- aktiona massayhteiskunnan paineissa. Kaupunkikuvissa tallennettiin ja kommentoitiin modernisoitu- vaa yhteiskuntaa. Modernin elämäntavan kuvaaminen toistui luke- mattomissa valokuvissa. Uudet liikennevälineet – höyrylaivat, junat, raitiovaunut, polkupyörät – haluttiin tallentaa valokuviin, samalla kun ne haastoivat kuvaajia kokeilemaan liikkeen kuvaamista. Urbaani kulutuskulttuuri ja erilaiset huvitukset – ravintolat, kahvilat, musiik- kipaviljongit – kiehtoivat monia kuvaajia. Uudet tekniset keksinnöt – lasi, teräs, sähkövalo, elokuva – herättivät uteliaisuutta ja suuri yleisö pääsi tavallisesti tutustumaan näihin uutuuksiin erilaisissa teollisuus- näyttelyissä. Valokuvaukseen muodostui uusi kilpailutilanne kuvausharras- tuksen lisääntyessä. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa kilpailu kiris- tyi, koska kirjakaupat ryhtyivät myymään halpoja postikortteja. Kun maisema- ja kaupunkikuvista painettiin edullisia postikortteja, ammattikuvaajien markkinat pienenivät. Yhden kabinettikuvan hin- nalla sai nipun postikortteja. Osa postikorttikuvista oli harrastajaku- vaajien ottamia, ja ne painettiin Saksassa edullisesti.47 Sitä mukaa kun postikorttien myynti lisääntyi, ammattikuvaajien ottamien maisema- ja kaupunkikuvien kysyntä laski. Toisaalta ammattikuvaajat alkoivat saada uudenlaisia kuvatilauksia 1900-luvun alussa, jolloin esimerkiksi teollisuuslaitoksia kuvattiin runsaasti. Taidekuvauksen haasteet Harrastajakuvauksen yleistyminen loi uusia haasteita ammattikuvaa- jille. Harrastajakuvaajilla oli erilainen näkökulma ja toisenlaiset intressit valokuvaamiseen kuin ammattikuvaajilla, joten he saattoivat tehdä uusia kokeiluja kameralla. Siten he alkoivat muuttaa valokuvauksen muoto- kieltä ja ilmaisukeinoja. Samalla käsitykset valokuvauksen estetiikasta 47 Savolainen 1992, 118. 188 Anne Ollila uudistuivat. Uusi suuntaus alkoi Saksassa ja Itävallassa 1800-luvun lopussa, mutta sen innokkain kannattaja ja toteuttaja oli amerikkalai- nen Alfred Stieglitz, joka ryhtyi julkaisemaan taidekuvaukseen keskit- tynyttä Camera Work -aikakauslehteä vuodesta 1903 lähtien. Stieglitz oli opiskellut 1880-luvulla Berliinissä, missä hän opetteli valokuvaa- maan. Tällöin hän sai runsaasti vaikutteita saksalaisilta ja itävaltalaisilta harrastajakuvaajilta, jotka samaistivat taidekuvauksen amatöörikuvauk- seen.48 Heidän mukaansa ammattikuvaajat kuvasivat sitä, mitä heiltä tilattiin, mutta harrastajakuvaajilla oli vapaus toteuttaa taiteellisia näke- myksiään. Todellisuudessa ero harrastajien ja ammattikuvaajien välillä ei ollut näin jyrkkä, vaan osa ammattikuvaajista omaksui ja hyödynsi taidekuvauksen ilmaisukeinoja. Suomessa Daniel Nyblin toimi uusien näkemysten puolustajana pitäessään esitelmän vuonna 1903, jolloin hän kehotti valokuvaajia vapautumaan liiallisesta realistisuudesta: – – valokuvaaja vanhasta tottumuksesta – – hakeutuu työhönsä kirk- kaina aurinkoisina päivinä, jolloin hän voi saada mahdollisimman terä- vän ja kaikissa yksityiskohdissaan selvän kuvan. Jos hän sattumoisin joskus kuvaa näkymän, jossa ilmaperspektiivi – pölyn tai savun takia – on pehmentänyt ääriviivojen selvyyttä tai terävyyttä, levy kaseera- taan epäonnistuneena. Sama koskee maisemakuvia. Aihe voi olla mitä ihanin, mutta silti maisema on eloton ja jähmeä kuin kipsiin valettu. Ei pilvenhattaraa, ei värettäkään järven pinnalla, ei ristin sielua näky- vissä, ei pienintäkään vivahdetta, joka muistuttaisi että paikalla on ilmaa, liikettä ja elämää. – – Tätä vastaan uusi suunta taistelee, tästä luonnonkuvaustavasta se haluaa vapautua. Se yrittää välittää kuvissaan maiseman luonnollisen jokapäiväisen tunnelman. Se yrittää kuvata luontoa oikeassa atmosfäärissään, ilman ja usvan, savun ja pilvet. Yhtä luonnotonta kuin olisi kuvata rauhaisaa maisemaa savuisena ja pölyi- senä, yhtä luonnotonta on kuvata suurkaupungin katua ilman näitä ominaispiirteitä.49 48 Roberts 2008, 8–10. 49 Nyblin 1992 (1903), 380. Uutta suuntausta kutsuttiin piktorialismiksi, jossa korostettiin kuvien pehmeäpiirtoisuutta ja hetkellistä vaikutelmaa. Pikto- rialismissa valokuviin sovellettiin kuvataiteista tuttuja ilmaisumuotoja ja taidekäsityksiä. Frigård 1999, 81. 189 Valokuvaus — moderni ja kansainvälinen ammatti 1800-luvun Suomessa Uusi kuvaustyyli hyväksyi liikkeen tuoman epätarkkuuden ja yksityis- kohtien karsimisen tai katoamisen. Aikaisemmin epätarkkuus oli tul- kittu kuvaajan epäonnistumiseksi, sillä ammattikuvaajat oli koulittu pikkutarkkaan näköiskuvaukseen. Nyt liikkeen ja tunnelman kuvaami- nen alettiin nähdä realismia tärkeämpänä. Siten impressionistiset vai- kutteet alkoivat näkyä valokuvissa.50 Valon ja varjojen leikki muodostui suosituksi aiheeksi taidekuvauksessa,51 ja kokeellinen valon käyttö tuli tärkeäksi tyylikeinoksi. Taidekuvauksen tuomat uudet tuulet valaisevat osuvasti valokuvauk- sen kansainvälisyyttä: tuoreet näkemykset ja uudet kuvaustyylit omak- suttiin nopeasti, sillä sekä asiasta innostuneet harrastajakuvaajat että kunnianhimoiset ammattikuvaajat seurasivat valppaasti alan uutuuksia ja pyrkivät nopeasti toteuttamaan niitä omassa työssään. Wien ja Ber- liini olivat valokuvauksen keskuspaikkoja Euroopassa, minkä vuoksi kuvaajat tekivät sinne runsaasti opintomatkoja. Taidekuvauksen luomat tuoreet kuvaustyylit osoittavat, että 1800-luvulla valokuvausta hallinnut tarkka näköiskuvaus ei enää riit- tänyt kaikille. Kuvien tarkkuus ja yksityiskohtien runsaus eivät enää olleet itseisarvoja, vaan valokuvaukseen kaivattiin uusia tyylikeinoja. Sen myötä kokeellinen valokuvaus yleistyi. Valokuvauksen ja maala- ustaiteen välinen vuorovaikutus loi uusia haasteita molemmille osa- puolille. Koska maalaustaide ei pystynyt kilpailemaan tarkkuudessa valokuvien kanssa, taiteilijat alkoivat 1800-luvun lopussa toteuttaa toisenlaisia ilmaisutapoja, jotka nimettiin impressionistisiksi. Maala- ustaiteen uudet tyylikeinot alkoivat kiehtoa myös valokuvaajia, jotka halusivat vapautua tarkasta näköiskuvauksesta. Toisaalta sekä taiteilijat että valokuvaajat toteuttivat yllättävästi uudenlaista realismia työssään, sillä ’impressionistiseen’ kuvaustyy- liin vaikutti merkittävästi teollisuuskaupunkeja hallinnut savusumu. Monet suurkaupungit ja teollisuuskaupungit kärsivät jatkuvasta savusumusta,52 kun teollisuuslaitokset saastuttivat kaupunkien ilmaa ja kivihiilen polttaminen toi savua ja nokea. Siten savuiset ja sumui- 50 Ks. myös Frigård 1999, 81–83. 51 Ks. esim. Marien 2006, 182; Alfred Stieglitz 2008, 37, 60–65. 52 Teollisuuskaupunkien saastumisesta ks. esim. Salmi 2002, 32–34. 190 Anne Ollila set kaupunkinäkymät kertoivat osaltaan teollistumisen lieveilmiöistä, vaikka taiteilijat ja valokuvaajat eivät tätä ehkä tiedostaneet. * * * Valokuvaukseen liittyi monia kansainvälisiä elementtejä 1800-luvulla. Kiertävät kuvaajat tekivät uuden keksinnön tunnetuksi suuren yleisön keskuudessa, mutta sitä ennen sanomalehdet olivat jo ehtineet esitellä hämmästyttävää kuvausmenetelmää. Parantuneet kulkuyhteydet mah- dollistivat kiertävien kuvaajien toiminnan: Itämeren alueella vilkas- tuva höyrylaivaliikenne asetti rannikkokaupungit kiertävien kuvaajien kulkureiteille, minkä ansioista Suomeenkin tuli suuri määrä ulko- maisia kuvaajia 1840-luvulta lähtien. Ammattikuvaus alkoi yleistyä 1860-luvulla, jolloin visiittikorttibuumi mahdollisti vakinaisten kuva- usateljeiden perustamisen suurimpiin kaupunkeihin. Tällöin Suomeen asettui pysyvästi useita ulkomaisia kuvaajia, ja lisäksi osa suomalaisista kuvaajista kävi opettelemassa ammattitaidon ulkomailla – Tukholman, Kööpenhaminan ja Berliinin ateljeet houkuttelivat suomalaisia. Samalla ammattikuvaus tarjosi työmahdollisuuksia useille naisvalokuvaajille, joten valokuvauksesta tuli merkittävä naisammatti. Valokuvauksen ja matkustamisen liittoa vahvisti maisemakuvien kasvava suosio. Uteliaille katsojille tarjottiin nähtäväksi Euroopan historiallisia muistomerkkejä sekä kaukomaiden eksoottisia maisemia. Siten valokuvat ruokkivat kaukokaipuuta ja rakensivat tietoisuutta vieraista maista. Näin maailma alkoi kutistua, mutta myös kotimaan maisemat herättivät kiinnostusta. 1880-luvulta lähtien valokuvauk- sesta alkoi tulla suosittu harrastus, kun kuvaustekniikka helpottui ja markkinoille alkoi tulla pieniä sekä entistä helppokäyttöisempiä kameroita. Sen jälkeen matkat oli helppo tallentaa valokuviin tai toinen vaihtoehto oli ostaa ammattikuvaajan ottama kuvasarja mat- kamuistoksi. Harrastajakuvauksen lisääntyminen muutti valokuvauksen muoto- kieltä, mikä toi uusia haasteita myös ammattikuvaajille. Taidekuvauksen ilmaisukeinot omaksuttiin nopeasti, sillä innostuneet harrastajakuvaajat ja kunnianhimoiset ammattikuvaajat seurasivat valppaasti alan uutuuk- 191 Valokuvaus — moderni ja kansainvälinen ammatti 1800-luvun Suomessa sia. Keski-Euroopan suurkaupungit olivat valokuvauksen keskuspaik- koja, joten sinne tehtiin mielellään opintomatkoja. Kansainvälisyys toimi monella tasolla. Maisemakuvauksen yleis- tyminen sai ihmiset katsomaan kotimaankin maisemia uusin silmin, jolloin kansainväliset vaikutteet sekä esikuvat muokkasivat kuvaajien esitystapoja. Jos ammattikuvaajat halusivat säilyttää ammattitaitonsa, heidän oli seurattava kansainvälistä keskustelua ja valokuvauksen uusia virtauksia. 192 Anne Ollila Lähdeluettelo Kuva-aineistot Museoviraston kuvakokoelmat: - digitalisoidut kuvat www.kuvakokoelma.fi/pictures/ Pietarsaaren kaupunginmuseon kuvakokoelmat Pohjanmaan museon kuvakokoelmat Vaasan maakunta-arkisto: - Vaasan lääninvankilan arkisto, vankikuvat Åbo Akademin kuva-arkisto: - digitalisoidut kuvakokoelmat http://trip.abo.fi/aadb/bildsam/ - kuva-albumit, originalalbum Painetut lähteet Kalenteri Suomen naisten työstä. Toim. Suomen Naisyhdistys. Helsinki 1894. Nyblin, Daniel: Valokuvauksen uusi suunta (1903). Valokuvan taide. Suomalainen valokuva 1842–1992. Toim. Jukka Kukkonen, Tuomo-Juhani Vuorenmaa, Jorma Hinkka. Helsinki 1992, 379–380. Wasa Tidning 1841, 1846 Tutkimuskirjallisuus Alfred Stieglitz. Camera Work, The Complete Photographs 1903–1917. Ed. by Simone Philippi & Ute Kieseyer. Taschen, Köln 2008. Andersson, Katarina: Wasafotografer under 1800-talet. Waasalaisvalokuvaajia 1800-luvulla. Pohjan- maan museo, Vaasa 1993. Autti, Mervi: Etsimessä neitikulttuuri. 1900-luvun alun valokuvaajanaisia Rovaniemellä. Musta Taide, Helsinki 2010a. Autti, Mervi: Valokuvat mikrohistoriallisen tutkimuksen lähteinä. Kulttuurihistoriallinen katse. Toim. Heli Rantala & Sakari Ollitervo. k&h, Turku 2010b, 281–305. Badger, Gerry: The Genius of Photography. How photography has changed our lives. Quadrille Publishing Limited, London 2007. Frigård, Johanna: Mikä uutta, mikä vanhaa, näkemyksiä valokuvasta 1900–1940. Varjosta. Tutkielmia suomalaisen valokuvan historiasta. Toim. Jukka Kukkonen & Tuomo-Juhani Vuorenmaa. Helsinki 1999, 80–101. Herranen, Merja: Sadan vuoden kuvat. Valokuvausta Porvoossa 1844–1940. Porvoon museoyhdistyksen julkaisuja nro 5, Porvoo 1992. Hirn, Sven: Ateljeesta luontoon. Valokuvaus ja valokuvaajat Suomessa 1871–1900. Suomen valokuvatai- teen museon säätiö, Helsinki 1977. Hirn, Sven: Isänmaan ilme. Valokuvan taide. Suomalainen valokuva 1842–1992. Toim. Jukka Kukkonen, Tuomo-Juhani Vuorenmaa, Jorma Hinkka. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1992, 364–366. Hirn, Sven: Kameran edestä ja takaa. Valokuvaus ja valokuvaajat Suomessa 1839–1870. Suomen valoku- vataiteen museon säätiö, Helsinki 1972. 193 Valokuvaus — moderni ja kansainvälinen ammatti 1800-luvun Suomessa Hällström, Catherine af: Uniikkikuvasta massatuotantoon. Johan Jacob Reinbergin varhaiskuvastoa. Varjosta. Tutkielmia suomalaisen valokuvan historiasta. Toim. Jukka Kukkonen & Tuomo-Juhani Vuorenmaa. Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 1999, 14–31. Häyrynen, Maunu: Kuvitettu maa. Suomen kansallisen maisemakuvaston rakentuminen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2005. Ijäs, Minna: Esittää ja esittäytyä. Välissä – valokuvat ymmärtämisen välineenä. Toim. Taina Erävaara & Ilona Tanskanen. Turun ammattikorkeakoulu, Turku 2009, 88–118. Johannisson, Karin: Melankolian huoneet. Alakulo, ahdistus ja apatia sisällämme. Ruotsinkielinen alku- teos 2009. Suomentanut Ulla Lempinen. Atena, Jyväskylä 2012. Kajander, Ismo – Vuorenmaa, Tuomo-Juhani: I. K. Inhan elämä ja taide. I. K. Inha. Unelma maise- masta. Kirj. Taneli Eskola – Ismo Kajander – Tuomo-Juhani Vuorenmaa. Musta Taide, Helsinki 2006, 142–164. Klinge, Matti: Idylli ja uhka. Topeliuksen aatteita ja politiikkaa. WSOY, Helsinki 1998. Lintonen, Kati: Hymyilevät rannat. I. K. Inhan luonnon hurmaus ja melankolia. Maahenki, Helsinki 2006. Marien, Mary Warner: Photography: A Cultural History. Laurence King Publishing, London 2006. Ollila, Anne: Kirjoituksia kulttuurista, sukupuolesta ja historiasta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2010. Ollila, Anne: Turku vanhoissa valokuvissa 1865–1915. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura & Turun museokeskus, Helsinki 2012. Onnela, Tapio: Valokuvan ja vallan liitto. Valokuvaus tiedonkeruun koneistossa. P:n tarina ja herra silinterissä. Toim. Mika Ripatti. Valokuvataiteen seura, Helsinki 1993, 49–86. Palin, Tutta: Läsnäolon lumous ja etäisyyden aura. Varhaisen ateljeemuotokuvan dynamiikka. P:n tarina ja herra silinterissä. Toim. Mika Ripatti. Valokuvataiteen seura, Helsinki 1993, 9–24. Palin, Tutta: Muotokuvan vakiintuvat muodot. Valokuvan taide. Suomalainen valokuva 1842–1992. Toim. Jukka Kukkonen, Tuomo-Juhani Vuorenmaa, Jorma Hinkka. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1992, 356–361. Roberts, Pam: Alfred Stieglitz, 291 Gallery and Camera Work. Alfred Stieglitz. Camera Work, The Com- plete Photographs 1903–1917. Ed. by Simone Philippi & Ute Kieseyer. Taschen, Köln 2008, 7–36. Rosenblum, Naomi: A History of Women Photographers. Abbeville Press Publishers, New York and London 2010. Salmi, Hannu: Vuosisadan lapset. 1800-luvun kulttuurihistoria. Turun yliopisto, Turku 2002. Saraste, Leena: Valokuva. Pakenevan todellisuuden kuvajainen. Kirjayhtymä, Helsinki 1980. Sarjala, Jukka: Poeettinen elämä. Biedermeierin säveltäjä-kirjailija Axel Gabriel Ingelius. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2005. Savia, Satu: Julkista ja virallista. Katse kameraan. Valokuvamuotokuvia Museoviraston kokoelmista. Toim. Sirkku Dölle – Satu Savia – Tuomo-Juhani Vuorenmaa. Museovirasto ja Musta Taide, Hel- sinki 2004a, 159–187. Savia, Satu: Suomalaisia valokuvamuotokuvia. Katse kameraan. Valokuvamuotokuvia Museoviraston kokoelmista. Toim. Sirkku Dölle – Satu Savia – Tuomo-Juhani Vuorenmaa. Museovirasto ja Musta Taide, Helsinki 2004b, 27–101. Savolainen, Irma: Taiteilijoita, käsityöläisiä ja taivaanrannanmaalareita – turkulaiset valokuvaajat vuo- teen 1918. Turun maakuntamuseon raportteja 15, Turku 1992. Spang, Rebecca: Paradigms and Paranoia: How Modern Is the French Revolution? The American His- torical Review 1/2003, Vol. 108, 119–147. Suomen valokuvaajat 1842–1920. Toim. Hannu Sinisalo & Ritva Tähtinen. Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 1996. Tommila, Päiviö: Sanomia kaikille. Suomen lehdistön historia. Kirj. Päiviö Tommila & Raimo Salokan- gas. Edita, Helsinki 1998. Trachtenberg, Alan: Reading American Photographs. The Noonday Press, New York 1989. Tuori, Santeri: Vallan kuva. Valokuva kontrollipolitiikan välineenä. Suomen valokuvataiteen museo ja Musta Taide, Helsinki 2001. ”LASKEN VAHVOJEN SYDÄNTEN KAAPELIN YLI VAPISEVAN MAAILMAN”. KAISU-MIRJAMI RYDBERGIN KANSAINVÄLISYYS JA TULKINNAT TASA-ARVOSTA Hanne Koivisto Tämän artikkelin tarkoituksena on tutustua Kaisu-Mirjami Rydbergin1 (1905–1959) ajatuksiin vieraista kulttuureista, kansainvälisyydestä ja ihmisten välisestä tasa-arvosta väriin, rotuun tai kansallisuuteen katso- 1 Karin Mirjam Riippa oli syntyjään porilaisen, oikeistolaisen opettajaper- heen tytär. Hän opiskeli Helsingin yliopistossa suomenkieltä ja historiaa ja kuului Maila Talvion piiriin, mutta opinnot jäivät kesken taloudellisten vaikeuksien vuoksi. Avioiduttuaan insinööri Rydbergin kanssa hän muutti Pohjois-Suomeen, ja sen köyhyyttä nähdessään heräsi yhteiskuntakriittiseen ajatteluun. Hän palasi Helsinkiin 1932, erosi miehestään ja lähti mukaan sosialidemokraattiseen puoluetyöhön, ensin kunnallispolitiikkaan, sitten kansanedustajaksi. 1930-luvulla Rydberg toimi aktiivisesti helsinkiläisessä sosialidemokraattisen liikkeen vasemmistossa, sodan jälkeen kansande- mokraattisessa ja kommunistisessa liikkeessä. Rydberg elätti itsensä ennen kaikkea toimittajantyöllä. 1930-luvulla hän toimi Suomen Sosialidemokraa- tin sunnuntaisivujen toimittajana ja sotien välisenä aikana Vapaan Sanan toimittajana, sotien jälkeen saman lehden toimitussihteerinä ja kansan- edustajakaudellaan 1945–1948 sen toimituskunnan jäsenenä. SNS-lehden päätoimittajana hän oli 1948–1956 ja Kansankulttuuri OY:n kirjallisena johtajana 1957–1959. Elämänvaiheista, ks. Savutie Maija Kommunisti 4/1975, 352–361; Koivisto 2011, 125–164. 195 ”Lasken vahvojen sydänten kaapelin yli vapisevan maailman” matta. Rydberg oli vasemmistolaisen työväenliikkeen monitoiminainen – kansanedustaja, toimittaja, kääntäjä, runoilija ja teatteriohjaaja. Hän oli mukana kansainvälisessä rauhanliikkeessä, ja osallistui kansainvä- lisiin rauhankongresseihin eri maissa. Sotien jälkeen hänelle avautui tilaisuus käydä Yhdysvalloissa (1945–1946 vuodenvaihteessa), Neuvos- toliitossa (1948 ja 1949) ja Kiinassa (1956), joita hän piti tulevaisuuden kannalta maailman tärkeimpinä valtioina ja joihin pääsy oli pitkään ollut hänen unelmansa.2 Parin kuukauden pituisille, opastetutuille kaukomatkoille, joita kutsuttiin niin sanotusti näyteikkunamatkoiksi3, hän lähti suoma- laisten tai kansainvälisten sanomalehtiretkikuntien mukana. Tämä osoittaa hänen kansainvälistä verkostoitumistaan.4 Nämä matkat, jotka ilmensivät niin Yhdysvalloissa, Neuvostoliitossa kuin Kiinas- sakin omaksuttua kulttuuridiplomatiaa, kulttuurivaikuttamista, jopa kulttuuripropagandaa,5 vahvistivat Rydbergin ajatuksia kanso- jen ja ihmisten tasavertaisuudesta ja ystävyydestä. Matkoillaan hän kiinnitti erityistä huomiota siihen väestönosaan, jonka hän koki olevan heikoimmassa yhteiskunnallisessa asemassa – Yhdysvalloissa hän kiinnostui rotukysymyksestä, Neuvostoliitossa ja Kiinassa myös vähemmistökansallisuuksien, naisten ja lasten asemasta. Hän julkaisi matkavaikutelmiaan ja tasavertaisuutta korostanutta vasemmistolaista ihmiskäsitystään lehtiartikkeleissa ja poliittisissa puheissaan. Yhdys- valtojen ja Kiinan matkojen kokemuksista hän kirjoitti matkakirjat, 2 Rydberg 1946, 5. 3 Nämä matkat olivat täysin isäntiensä säätelemiä ja erityisesti sosialistimai- den näyteikkunamatkoilla vieraille näytettiin varsin valikoidusti maan parhaita saavutuksia. Näyteikkunamatkoilla vieraita myös kestittiin ylen- palttisesti. 4 Rydberg lähti Yhdysvaltojen matkalle Vapaan Sanan toimitussihteerin omi- naisuudessa, mutta hän kuului sodan jälkeen myös Yleisen lehtimiesliiton perustajiin toimien sen puheenjohtajana. Hän oli myös Kansainvälisen leh- timiesliiton puhemiehistön edustaja. Kiinan matkalle hän lähti Kansainvä- lisen lehtimiesvaltuuskunnan jäsenenä. 5 Simo Mikkonen on avannut Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton toisen maail- mansodan jälkeistä, kylmän sodan kauteen kuulunutta kulttuuridiploma- tiaa, kulttuurivaikuttamista ja kulttuuripropagandaa, jota Neuvostoliitossa harjoitettiin valtionhallinnon osana ja ulkopolitiikan keskiössä pitkälti ystä- vyysseurojen kautta. Ks. tarkemmin Mikkonen 2011, 39–396. 196 Hanne Koivisto Katselin Amerikkaa (1946) ja Katselin Kiinaa (1959). Näistä jälkim- mäinen julkaistiin hänen kuoltuaan. Tässä artikkelissa keskityn Rydbergin kansainvälisyyteen ja tasa- vertaisuuteen pohjautuneeseen ihmiskäsitykseen neljän tarkastelupis- teen kautta. Ensimmäinen näistä on hänen 1930-luvulla omaksumansa kansainvälinen pasifismi ja jo varhaiseen sosialidemokratiaan nivou- tunut ns. ”kansainvälisyysusko”6, joka ilmeni sotien välisenä aikana kansojen keskinäisen solidaarisuuden tunteena sekä ”uutena huma- nismina”. Toisena tarkastelupisteenä ovat Yhdysvaltojen matkalla esiin nousseet kysymykset amerikkalaisuudesta, yhteiskunnallisista kysymyksistä, ihmiskäsityksestä ja erityisesti rotujen välisestä tasaver- taisuudesta. Kolmanneksi kohdistan huomion hänen Suomi-Neuvos- toliitto-Seuran lehden päätoimittajan vuosiinsa, jolloin hän kirjoitti Neuvostoliitossa korostetusta tasavertaisuudesta eri rotujen ja kansal- lisuuksien kesken, erityisesti naisten ja lasten asemasta sekä ”uudesta neuvostoihmisestä”.7 Myös kansainvälisen rauhanliikkeen seuraami- nen nivoutui aihepiiriin. Viimeiseksi tarkastelen Rydbergin Kiinan matkan vaikutelmia, joista nostan esiin hänen näkemyksensä Kiinan vähemmistökansojen kysymyksestä, kiinalaisten naisten aseman muutoksista sekä Kiinassa havaitsemastaan tulevaisuuden uskosta.8 Kiinnitän huomiota myös siihen, miten Rydbergin näkemykset näistä kysymyksistä nivoutuivat toisiinsa ja nousivat yhä uusin variaatioin esiin tiedon ja elämänkokemuksen kumuloituessa. Matkoilla koetut vaikutelmat yhdistyivät aiempaan tietoon ja omiin lapsuuden koke- muksiin vieraiden kulttuureiden ihmisistä. 6 Kansainvälisyysuskosta, ks. esim. Collette 1998, passim. On erittäin mah- dollista, että juuri Isossa–Britanniassa esillä ollut aatesuunta antoi siellä usein käyneelle Rydbergille virikkeitä. 7 Nämä teemat sekä Neuvostoliiton tieteen ja kulttuurin esittely sekä johta- jien puheet ja elämäkerrat olivat keskeisiä Neuvostoliiton ystävyysseurojen tiedonvälityksessä. Keskeistä oli myös jatkuva kansojen välisen ystävyyden ja rauhantahdon korostaminen. Ks. Mikkonen 2012, 403–407. 8 Nämä teemat eivät kata Rydbergin matkakirjojen antia – monia kiinnosta- via teemoja jää tässsä tekstissä täysin vaille huomiota. 197 ”Lasken vahvojen sydänten kaapelin yli vapisevan maailman” Rydbergin kansainvälisyysajattelun lähtökohdat Kaisu-Mirjami Rydbergille kansainvälinen, tasavertaisuutta korostanut asenne maailman kaikkia ihmisiä kohtaan oli sekä periaatteellista että konkreettista. Hänen opiskeluvuosinaan hankkimansa monipuolinen kielitaito, kuten 1930-luvulla harvinainen englanninkielen taito, mahdol- listi kirjojen lukemisen alkukielisinä sekä käännöstyöt useasta kielestä.9 Avoimuus ja kiinnostus ulkopuolista maailmaa ja eri maissa ilmennyttä yhteiskuntakriittistä ja vasemmistolaista kulttuuria kohtaan oli ominaista myös koko sille helsinkiläiselle vasemmistoälymystön ryhmälle, johon Rydberg kuului 1930-luvun alusta kuolemaansa asti. Ryhmä orientoitui kansainväliseen, Ranskassa syntyneeseen, vasemmistosympatioita tunte- neiden kirjailijoiden ja taiteilijoiden tukemaan clartélaisuuteen sekä kan- sanrintamaliikkeeseen, joka asettui vastustamaan sodan uhkaa ja fasismin vaaraa. Suomen vasemmistoälymystön yhtenä tavoitteena oli pitää yllä auki kanavaa muuhun maailmaan, kuten Isoon–Britanniaan, Ranskaan, Espanjaan, Yhdysvaltoihin, Neuvostoliittoon ja Pohjoismaihin sekä välit- tää tietoa lukijoille näiden maiden radikaalipiirien toiminnasta politiikan ja kulttuurin aloilla. He käänsivät ulkomaisista lehdistä ja kirjoista artik- keleita, runoja ja romaanikatkelmia julkaistaviksi Tulenkantajat-lehdessä, Kirjallisuuslehdessä ja Soihdussa. Kyse oli enimmäkseen henkisestä yhteenkuuluvuuden tunteesta,10 sillä mahdollisuuksia konkreettiseen, kansainväliseen vuorovaikutuk- seen oli verrattain vähän. Eniten sitä oli Rydbergin ohella Cay Sundströ- 9 Rydberg käänsi erilaisia tekstejä amerikkalaisista runoista ja näytelmistä Marxin teksteihin ja toimi ennen toimittajaksi ryhtymistään yksityisenä suomen ja vieraitten kielten opettajana. 10 Barbusse oli perustanut jo 1919 henkisen työn tekijöille ”sielujen internatio- nalen” (vrt. sosialidemokraattisen liikkeen I ja II internationale), ”kaikkien maiden hengen taistelijat, yhtykää” -tunnuslauseella (vrt. Marxin ”kaik- kien maiden proletaarit liittykää yhteen”) Clarté perustettiin Ruotsiin 1921, Norjaan 1925, Tanskaan 1926. Pohjoismaiden Clarté-liitto perustettiin 1927. Suomen viranomaiset eivät antaneet perustaa järjestöä sen kommunis- tiyhteyksien vuoksi, sillä Barbusse oli liittynyt pian järjestön perustamisen jälkeen Ranskan kommunistiseen puolueeseen. Barbusse perusti yhdessä Romain Rollandin kanssa kansanrintamaliikkeen. Suomessa Clartéa yritti- vät perustaa Jarno Pennanen, Katri Vala ja Iris Uurto. Suomalainen vasem- mistoälymystö alkoi myös kiinnostua kommunistisista virtauksista, vaikka kuuluikin SDP:n vasemmistoon. Kalemaa 1981, 27–28, 50–55. 198 Hanne Koivisto millä, joka matkusti joitakin kertoja ulkomailla ja kävi kirjeenvaihtoa Clarté-liikkeen perustajan Henri Barbussen kanssa toiminnan akti- voimiseksi Suomessa. Sundström kävi myös Espanjassa maan ollessa sisällissodassa.11 Akateeminen Sosialistiseura piti yllä kontakteja Poh- joismaiden veljesseuroihin, jotka olivat sosialidemokraattisen liikkeen alaisia. Neuvostoliittoon myönnettiin matkustuslupia hyvin pidätty- väisesti, mutta ainakin Jarno Pennanen, Mauri Ryömä ja Elvi Sinervo kävivät siellä ennen sotia, samaten Kaisu-Mirjami Rydberg Moskovan teatteripäivillä 1935. Kyseessä oli hänen ensimmäinen ulkomaanmat- kansa. Sotien jälkeen vasemmistoälymystön matkat itänaapuriin ja sosialistimaihin yleistyivät, heitä kutsuttiin usein maiden ystävyysseu- rojen välityksellä. Rydbergin muut matkat suuntautuivat 1930-luvulla Eurooppaan, ennen kaikkea Isoon–Britanniaan, mutta myös Saksaan, Ranskaan, Belgiaan, Hollantiin ja Sveitsiin.12 Hänen matkoilla solmimansa kon- taktit rauhanaktiivien, vasemmistolaisesti ajattelevien, yhteiskunnalli- sista asioista kiinnostuneiden lehtimiesten ja kulttuurityötä tehneiden kanssa olivat tärkeitä vasemmistolaisen identiteetin tukemiseksi, mutta ne olivat antoisia myös ammatillisesti, sillä matkoillaan Rydberg osti kirjoja ja lehtiä esimerkiksi vasemmistolaisista kirjakerhoista. Hän korosti puheissaan ja kirjoituksissaan valtioiden väliset rajat ylittävää yhteenkuuluvuutta ja myötätuntoa aateveljiin ja -sisariin sekä ”maailman kärsiviin ihmisiin”.13 Hän käytti sosialidemokraattisen liikkeen varhain omaksumaa ”kansainvälisen solidaarisuuden” käsi- tettä puhuessaan ja kirjoittaessaan kaikkiin ihmisiin suuntautuvasta myötätunnosta, yhteenkuuluvuudesta ja yhteisvastuullisuudesta.14 11 Sodan jälkeen Sundströmistä tuli diplomaatti, jonka asemapaikkoja olivat Moskova ja Peking. 12 Useimmat Rydbergin matkoista suuntautuivat Isoon–Britanniaan, jossa hänellä oli perheystäviä, mutta hän kävi myös Sveitsissä ja Belgiassa rauhan- kongressissa, taidemuseokierroksilla Ranskassa, Hollannissa ja Saksassa. Etsivä keskuspoliisi epäili maanalaisen kommunistisen puolueen rahoitta- neen ainakin hänen Ison–Britannian matkansa. Ks. EK/Valpo Kaisu-Mir- jami Rydbergin henkilömappi. 13 Kuusinen 1959, 7. 14 Edelleen 1960-luvulla Olof Palme totesi eräässä puheessaan: ”Utopiamme on ihmisarvon samanveroisuus. Mutta joka päivä voimme lukea lehdistä rotuasioista.” Palme 1968, 56. 199 ”Lasken vahvojen sydänten kaapelin yli vapisevan maailman” 1940-luvulla hän käytti myös ”maailmankansalainen” -käsitettä puhu- essaan ihmisistä, jotka siirtyivät maasta ja maanosasta toiseen. Ryd- bergin käsitevalikoimaan ilmaantui sodan jälkeen ”rotuennakkoluulo” -käsite, joka oli peräisin aikakauden sosiologeilta. Rotuennakkoluulojen analysointi lähti liikkeelle juutalaisten kohtelusta, mutta laajeni nope- asti kattamaan rotu- ja kansallisten ennakkoluulojen tutkimuksen eri- tyisesti Yhdysvalloissa. Tutustuminen siihen sai Rydbergin aloittamaan oman taistelunsa ennakkoluuloja vastaan, kohdistuivatpa ne toisiin rotuihin tai kansallisuuksiin.15 Rydbergin ihmisten, rotujen ja kansojen tasavertaisuutta korosta- neen asenteensa poikkeuksellisuutta sotia ennen korostaa se, että Suo- messa painotettiin kansallista, sisäänpäin kääntynyttä ja isänmaallista suuntautumista, joka sulki piiriinsä lähinnä heimoveljet ja rotuoppia korostaneen saksalaismielisyyden. Vuosikymmenellä, jolloin ikkunoita suljettiin Euroopan ja muiden maanosien suuntaan, Rydberg ja hänen piirinsä pyrkivät pitämään niitä auki. Myös sotien jälkeinen maailma avautui hänelle laajemmin kuin useimmille muille. Rydbergin kansainvälinen rauhanasia ja kansojen välisen solidaarisuuden periaate Kaisu-Mirjami Rydberg löysi 1932 yhtaikaa sosialidemokraattisen liik- keen ja rauhanaatteen. Uusiin tuttavuuksiin kuului porvarillisen, kristil- lissävyisen ja ihmisten keskinäistä veljeyttä korostaneen rauhanliikkeen kannattajia, kuten Suomen Rauhanliiton puheenjohtaja, dosentti Felix Iversen ja seuran aktiivi professori Väinö Lassila, mutta myös rauha- naatteesta kiinnostuneita sosialidemokraatteja, kuten Suomen Sosialide- 15 Rotuennakkoluulo-käsitteet ilmaantuivat sosiologiaan 1920-luvulla puolus- taen valkoisen rodun ylivoimaisuutta. 1930–1940-luvuilla huomio kääntyi rotuennakkoluuloihin, jotka kohdistuivat juutalaisiin, sen jälkeen olivat vuorossa muut rodut, kuten Yhdysvaltain mustat. Rydbergin kiinnostus ei ollut aikanaan ainutlaatuista, mm. Aino Kallas kiinnostui myös Yhdysval- tojen matkansa aikana rotukysymyksestä. 1954 Sosiologi Gordon Allport yhdisti ennakkoluulon ja kategorisen ajattelun, jota piti välttää, tästä alkoi rotuennakkoluulojen kitkeminen. Stereotypia -käsite ei kuulunut vielä aika- kauden käsitteisiin. 200 Hanne Koivisto mokraatin päätoimittaja Eino Kilpi ja hänen puolisonsa, kansanedustaja Sylvi-Kyllikki Kilpi.16 Näistä jälkimmäinen johdatti Rydbergin puolue- työhön, sosialismin ja humanismin aatemaailmaan ja hänestä tuli tämän läheinen ystävä moniksi vuosiksi. Rydberg ystävystyi myös monen vasem- mistolaisen fasisminvastaisen kansanrintama- ja rauhanliikkeen aktiivin, kuten Akateemisen Sosialistiseuran Cay Sundströmin kanssa.17 Rauhanliike aktivoitui uudelleen 1930-luvulla ensimmäisen maa- ilmansodan jälkeisestä pettymyksestä toivuttuaan. Sota oli osoittanut kouriintuntuvasti, että periaatteessa rauhantahtoisen, kansainvälisyyttä korostaneen sosialidemokraattisen työväenliikkeen kannattajat olivat tart- tuneet aseisiin niin Saksassa, Ranskassa kuin Venäjälläkin, kun isänmaan etu oli mennyt työväen valtiorajat ylittävän keskinäisen solidaarisuuden edelle. Työväenliikkeen rauhanaate oli osoittautunut myös sisäisesti risti- riitaiseksi: sosialistinen tulevaisuuden skenaario perustui pysyvän rauhan ajatukselle, koska sosialismi tekisi sodat tarpeettomiksi, mutta sosialismin saavuttaminen tapahtuisi kuitenkin Marxin oppien mukaan väkivaltai- sen kumouksen kautta.18 Kansainvälinen työväenliike alkoi 1930-luvulla yhä vahvemmin suuntautua rauhantyöhön ja kansainvälisyyden korosta- miseen.19 Suomessakin rauhanliike aktivoitui, ja Sodanvastustajain liiton synty 1936 osoitti asennemuutosta entistä antimilitaristisempaan suun- taan. Rydberg ilmoittautui heti liiton lehden avustajaksi. Hänen läheisistä ystävistään toimittaja Helmer Adler ja runoilija ja vasemmistoaktivisti Elvi Sinervo kuuluivat myös liittoon.20 16 Sylvi-Kyllikki Kilpi oli johtavia henkilöitä Suomen Naisten Rauhanliiton avustaessa juutalaispakolaisia. Kilpi kuului mm. Sosialidemokraattisen puo- lueen pakolaistoimikuntaan. Ks. Kalemaa 1981, 47. Ks. Torninoja-Latola 2012, 227–273. 17 Kalemaa, 1981, 41 18 Kalevi Kalemaan mukaan Marx ja Engels eivät arvostaneet pasifisteja, joskaan eivät olleet sotakiihkoilijoitakaan. He katsoivat, että sota kuului kapitalismiin ja imperialistiset sodat jouduttivat kapitalismin tuhoa. Kale- maa 1981, 25. 19 Kansainvälisyyttä korostettiin jatkuvasti, esimerkiksi 1960-luvulla Olof Palme näkee kansainvälisyyden vasemmistolaisen ajattelun peruskivenä. Ks. Palme 1968, 60. 20 Kalemaa 1981, 16–20, 25, 38–40. Jäseniä, joista useimmat olivat työläistaus- taisia, Sodanvastustajien liitossa oli parhaimmillaan satakunta. Tieto Rydber- gin yhteydestä järjestöön on Sodanvastustajain lehden näytenumerosta 1935. 201 ”Lasken vahvojen sydänten kaapelin yli vapisevan maailman” Rauhanliikkeiden aktivoitumisesta kertoo sekin, että myös Suomen Rauhanliitto liittyi mukaan yhteistyöhön toisten rauhanyhdistysten, mm. Ihmisoikeuksien liiton ja Sodan vastaisen kansalaistoimikunnan kanssa. Mukana toiminnassa oli vasemmistolaisia kulttuurityöntekijöitä sekä Akateeminen Sosialistiseura. Syntyi ilmiö, jota rauhanliikkeen his- toriassa kutsutaan 1936 alkaneeksi kansainvälisen rauhantaistelun kau- deksi. Parin vuoden kuluttua mukana toiminnassa oli 43 maata ja 25 kansainvälistä järjestöä. Suomessa jäseniä oli 125 000, Euroopassa satoja miljoonia. Liikkeen johtohahmo lordi Cecil vastaanotti 1937 Nobelin rauhan palkinnon toiminnastaan.21 Tähän liikkeeseen Rydberg lähipiireineen lähti innolla mukaan turvatakseen maailman rauhaa ja vastustaakseen militarismia sekä nousevaa fasismia ja natsismia, joita hän piti monien muiden tavoin suurimpina uhkina tulevaisuudelle. Hänen ajatuksissaan kietoutuivat toisiinsa porvarillisesta rauhanliikkeestä kummunnut veljeysaate, sosia- listien keskinäisen solidaarisuuden ja ihmisten tasavertaisuuden ihanne sekä luja usko joukkovoimaan. Mitä enemmän ihmisiä lähtisi mukaan, sitä varmemmin tuleva sota voitaisiin estää. Rauhanliikkeessä olivat näkyvästi mukana myös monet eurooppalaiset poliitikot ja kulttuu- rielämän edustajat, esimerkiksi kirjailijat Romain Rolland ja Thomas Mann sekä Tšekkoslovakian presidentti Benes.22 Rydberg kirjoitti rauhanliikkeestä lehtiin ja piti siitä puheita.23 Hänen teemojaan olivat rauhanliikkeen edistysaskeleet, mutta myös vastoinkäymiset sekä liikkeen johtohahmot ja heidän kohtalonsa. Hänen käydessään Neuvostoliitossa 1935 siellä samaan aikaan vierailulla ollut Henri Barbusse kuoli. Rydberg kirjoitti tapauksesta Kirjallisuuslehdessä, Barbusse oli merkinnyt samaa kuin ”sotaa vastaan”, ”kaikkien kanso- jen veljeyden puolesta” ja ”onnellisen maailman puolesta”.24 Seuraa- vana vuonna Ryberg puhui Ihmisoikeuksien liiton juhlassa saksalaisen vasemmistotoimittaja Carl von Ossietskyn elämäntyöstä. Hän luon- nehti tätä taiteilijaksi, esseekirjailijaksi ja pasifistiksi, joka oli joutunut 21 Kalemaa 1981, 55–57 68–71. 22 Kalemaa, 1981, 56, ks. myös Ison Britannian rauhanliikkeistä, Cortright, 2011, 86–92. 23 Kaisu-Mirjami Rydbergin puheiden aihepiireistä laajemmin, ks. Koivisto 2011, 141–144. 24 Kirjallisuuslehti 15.10.1935. 202 Hanne Koivisto vangituksi natsien vastaisen rintaman rakennusyrityksistään. Hänelle oli myönnetty Nobelin rauhanpalkinto, mutta häntä ei päästetty sitä hakemaan.25 Rauhanpuheiden aiheisiin kuuluivat myös tapaukset, joissa Ryd- berg kertoi rauhankokousten vastustamisesta tai häiritsemisestä. Näin tapahtui, kun Elias Simojoen Sinimustien nuorisojärjestö (IKL) koetti estää puheiden pitämistä heittämällä hajupommeja ja aiheuttamalla sekasortoa. Näin kävi myös Suomen Rauhanliiton kutsuttua vieraak- seen Nobelin rauhanpalkinnon saaneen, liberaalina tunnetun profes- sori Christian Langen. Ruotsalaista Kansainvälisen Naisten Rauhan ja Vapauden Liiton edustajaa oli estetty puhumasta julkisesti.26 Rydbergin mukaan ei ollut ihme, ettei kansainvälinen rauhanliike ollut päässyt vakiintumaan Suomeen niin kuin sen olisi pitänyt.27 Edistysaskeleita otettiin kaikesta huolimatta, jollei Suomessa, niin muualla Euroopassa. Rydberg kertoi, kuinka Brysselissä 1935 oli pidetty maailman nuorison rauhankongressi, ja 23 maasta oli ollut 350 edusta- jaa. He edustivat 12 miljoonaa nuorta.28 Seuraavana vuonna oli Parii- sissa pidetty Kansainvälisen rauhantaisteluliikkeen neuvottelukokous ja paikalla olivat olleet Väinö Lassila ja Felix Iversen.29 Vuonna 1936 Rydberg osallistui Akateemisen Sosialistiseuran lähettämänä nuori- son rauhankongressiin Genevessä ja syksyllä Brysselissä pidettyyn, Kansainvälisen rauhantaisteluliikkeen ensimmäiseen varsinaiseen rau- hankongressiin.30 Muista maista tulee ministereitä ja oppineita, mutta 25 Puhe Ihmisoikeuksien liiton juhlassa 24.4.1936. Kaisu-Mirjami Rydbergin kokoelma, Kansan Arkisto. 26 Päiväämätön puhe 1935. Kalevi Kalemaa kertoo samat tapaukset yksityis- kohtaisesti. Sinimustat pitivät Suomen Rauhaniittoa kommunistisena eikä poliisi puuttunut sen häiriköintiin. Rauhanliiton Felix Iversen ei itse hyväk- synyt kommunismia, mutta katsoi rauhanasian niin tärkeäksi, että halusi olla yhteistyössä työväenliikkeen rauhanjärjestöjen kanssa. Kalemaa 1981, 66, 70. 27 Oikeistolaisissa piireissä rauhanliikettä epäiltiin jatkuvasti kommunisti- kytkennöistä. Tästä syystä Etsivä keskuspoliisikin seurasi tapahtumia ja raportoi tilaisuuksista. Raporteissa mainitaan myös puheiden pitäjät ja refe- roidaan puheet. Raportteihin kerättiin myös hajatietoja esiintyjien yhteyk- sistä rauhanjärjestöihin. 28 Rauhanjuhlapuhe 1936, Rydbergin kokoelma, Kansan Arkisto. 29 Kalemaa 1981, 56. 30 ASS:n vuosikertomus 1936–1937. Maininta 1938 rauhankongressimat- kasta, ks. Ek/Valpo Kaisu-Mirjami Rydbergin henkilömappi. 203 ”Lasken vahvojen sydänten kaapelin yli vapisevan maailman” Suomesta vain työväen järjestöjä, totesi Rydberg. Hän korosti Työvä- enluokan taistelevan sellaisen yhteiskunnan puolesta, jossa sodat eivät ole mahdollisia.31 Hänen näkemyksissään sodanvastaisuuteen kietoutui ajatus uudenlaisesta ihmisten välisestä rakkaudesta, jota hän nimitti ”uudeksi humanismiksi”32 ja jonka hän yhdisti työväenliikkeen perus- lähtökohtiin.33 Kun Espanjan sodassa kärsineille kerättiin avustuksia, nimenomaan työväenliikkeen korostamat ihmisten keskinäisen, kan- sainvälisen solidaarisuuden ja veljeyden teemat toteutuivat rauhan ja paremman tulevaisuuden puolesta käytävässä taistelussa.34 Rydbergin oma ihmisyysjulistus käy ilmi hänen Helsingin Työ- väen yhdistyksen juhlassa Espanjan lasten hyväksi tammikuussa 1937 pitämästään puheesta. Hän aloitti puheensa siteeraamalla runoilija Viljo Kajavan ”Rakentajan laulun” rivejä: ”Lasken kaapelin, vahvojen sydänten ketjun vapisevan maapallon yli ristiin rastiin”.35 Puhuja tul- kitsi runon kuvastavan ”oman voimansa ja arvonsa tuntoon heränneen nuoren työläisen tunnetta luokkansa joukkovoimasta ja solidaarisuu- desta, yhteenkuuluvaisuuden tunteesta.” Rydberg jatkoi puhettaan: Tuo yhteenkuuluvaisuuden tunne, tuo mahtava kuva maapallon ristiin rastiin kiertävistä vahvojen sydänten ketjusta ei ole runoilijan haave, se on elävä todellisuus. Niistä päivistä asti, jolloin suuri opettajamme kirjoitti manifestiinsa ’kaikkien maiden köyhälistö yhtykää’, käsitys 31 Ek/Valpo 2137/22.8.36, Kaisu-Mirjami Rydbergin henkilömappi; puhe Rauhanjuhlassa 1936, Rydbergin kokoelma, Kansan Arkisto. Ks myös Kale- maa 1981, 56. 32 Humanismia korostettiin sotien välisen ajan ajattelussa. Muun muassa Helsingin yliopiston arvostettu estetiikan professri Yrjö Hirn painotti sen merkitystä. 33 Veljeydestä ja uudesta humanismista puhuttiin myös porvarillisessa, kristil- lissävyisessä rauhanliikkeessä. Kalemaa 1981, passim. 34 Puhe 30.4.1938. Kaisu-Mirjami Rydbergin kokoelma. Kansan Arkisto. 35 Myös Katri Valalla oli samankaltainen maapalloa kiertävä sydänten ketju -metafora Niityllä -runossaan. Rydberg käytti sitäkin monissa puheissaan: ”Oi ikuinen heinä/ sinun veljiesi vihreä kansa/ ulottuu länteen ja itään, / yli Euroopan, Aasian, Afrikan. / Maan sakea, musta maito/ ravitsee pie- nintä veljeäsi/ Hyväntoivon niemellä./ Kesän tuoksuva ilma, / sinä kosket silmiäni/ sinä teet korvani kuuleviksi./ Matka ja aika liukuvat pois./ Suun- naton niitty. Punaiset kukat/ puhkeavat hämärissä./ Sydänten loppumaton ketju/ kiertää maan pyöreän pallon. /Vuosisatain takaa – tänään/ soi ääni mullanlämmin, päivänkirkas/ tämä on elämän tie!” 204 Hanne Koivisto kansainvälisestä solidaarisuudesta on yhä voimakkaampana iskey- tynyt taistelevan työväenluokan tietoisuuteen.” Rydberg kertoi, että toverit kaukaisissa maissa, joista ei paljon tiedetä ja joiden kieltäkään ei ymmärretä, kantavat samaa taakkaa harteillaan kuin työläiset Suo- messa. Myös he kamppailevat oikeuksistaan rautakoron, rautaristikon ja ruoskan alla.36 Kaikkialla maailma tärisee ja vapisee sotilassaappaitten askelten alla, sodan vaara on todellinen, painotti Rydberg. Mutta työväenluokan pää- määrä on sama ”meillä ja heillä, sama päämäärä matkallamme uuteen maailmaan”, puhuja jatkoi. Pelastajaksi tulee uusi humanismi, ”niiden ihmisrakkaus, jotka itse tuntevat ihmisen kärsimyksen pohjaan asti; eivätkä vain yksilöinä vaan luokkana, miljoonina veljinä ja sisarina.” Uusi humanismi kasvaa esiin maailman kaaoksesta ja sekasorrosta ja tulee vahvistamaan ”vahvojen, koeteltujen sydänten ketjua”. Tämä on ”meidän sukupolvemme kansainvälisen työväenluokan solidaarisuutta”, Rydberg painotti. Hän uskoi, että ennen näkemätön ”joukkovoiman silta” tulisi ulottumaan kaikkialle, kaukaiseen itään ja länteen, Neuvos- toliittoon ja Eurooppaan. Hän mainitsi Espanjan, Ranskan, Englannin, Skandinavian, Belgian sekä Tsekkoslovakian, joihin maihin sydänten ketju jo ylsi. Hän päätti puheensa komeaan loppunousuun: Me taomme herkeämättä lujemmaksi solidaarisuutemme kaapelin, me karkaisemme herkeämättä vahvemmaksi sydämiä murtumattomassa ketjussa. – – Kansoilta kansoille kulkee uuden maailman viesti, uuden kulttuurin ja uuden humanismin voitonsanoma.37 Usein Rydberg puhui ihmisten epäoikeudenmukaisesta kohtelusta, jol- laista maailmassa ei saisi olla. Syvää inhimillistä kärsimystä hän näki useita viikkoja kestäneellä Lontoon-matkallaan 1936, kun erään hyvän- 36 Rautakorko oli aikakauden nimitys suurpääoman vallasta, esim. Jack Lon- donin Rautakorko (The Iron Heel 1908) kuvasi sitä. Rautaristikko viittasi ennen kaikkea Saksan ja Suomen poliittisiin vankeihin. 37 Puheet, 28.1.37. Juhla Espanjan lasten hyväksi, Helsingin Työväen Yhdis- tyksen juhlasalissa. Kaisu-Mirjami Rydbergin kokoelma, Kansan Arkisto. Myös Etsivä keskuspoliisi raportoi puheen. Raportista käy ilmi, että jo Rydbergin noustessa lavalle suosionosoitukset olivat myrskyisät, ja yleisön innostus nousi puheen aikana. EK/Valpo, Kaisu-Mirjami Rydbergin hen- kilömappi. 205 ”Lasken vahvojen sydänten kaapelin yli vapisevan maailman” tekeväisyyslaitoksen sairaanhoitaja ja ”todistusainehistofilmien tekijä” veivät hänet syrjäkaduille. Siellä Rydberg kohtasi sellaista ihmiselämän köyhyyttä ja rumuutta, jota ei olisi voinut kuvitella edes mahdolliseksi. Hän tapasi lapsia, jotka olivat jo kaksitoistavuotiaina alkoholisoituneita ja elättivät itsensä nuorisorikollisia ja prostituoituina.38 Vuoden 1937 kesällä hän oli jälleen Englannissa ja näki omin silmin Espanjan sisäl- lissodan jaloista lähetettyjä lapsia. Hän haastatteli lapsia hoitaneita lää- käreitä, hoitajia ja avustustoimikunnan jäseniä sekä keskusteli toisten lehtimiesten kanssa. Rydberg raportoi yksityiskohtaisesti lasten vam- moista ja traumoista sekä peloista, jotka eivät ottaneet laantuakseen. Hän välitti kuulijoille kauhun, jota nämä olivat kokeneet.39 Nimenomaan Isosta Britanniasta ja toisaalta myös Yhdysvaltojen radikaaleista liikkeistä ja taiteesta tuli Rydbergille tärkeitä linkkejä maa- ilmaan. Eikä hän ollut suinkaan ainoa suomalaisen vasemmistoälymys- tön jäsen, joka ajatteli näin; erityisesti amerikkalainen ”edistyksellinen” kirjallisuus oli herättänyt Kiilan kirjailijaryhmässä paljon kiinnostusta ja arvostusta. Rydberg kirjoitti myöhemmin: Radikaali angloamerikkalainen hengenelämä oli merkinnyt minulle paljon sen jälkeen, kun Englannista 1930-luvulla sattui tulemaan maa, jossa maailmanukkosen pilvien kerääntyessä saatoin selvemmin kuin kotona nähdä kehityksen suuren linjan. Ahdistavaa sielläkin ennen ja jälkeen Münchenin oli ilma niille, joiden ideologia oli samantapainen 38 Puhe Maalarien juhlassa 10.11.36, Kaisu-Mirjami Rydbergin kokoelma, Kansan Arkisto. Muutkin Englannissa vierailleet suomalaiset matkanai- set kertovat vastaavista kokemuksista. Ritva Hapuli korostaa sitä, että ns. ”kurjuuden eksotiikka”, jonka Jack London oli teoksellaan The People of Abyss, 1902 (Kadotettua kansaa, suom. 1922), saanut aikaan. East Endin slummeihin vietiin matkailijoita ihmettelemään ”Jack Londonin Lontoon” kurjuuden pohjattomuutta. Suomalaisista matkanaisista Elsa Enäjärvi, Aino Kallas ja Helmi Krohn kulkivat työläiskaupunginosissa ja slummeissa pelas- tusarmeijan opastamina jo 1920-luvulla. Aino Kallas olisi halunnut sytyt- tää tuleen kurjat slummit, joissa sielullinen ja ruumiillinen ala-arvoisuus, alempi rotu ja alamittaisuus rehottivat. Enäjärvi ja Krohn tunsivat huolta, hätää ja avuttomuutta. Hapuli tulkitsee heidän reaktionsa sosiaalisen oman- tunnon heräämiseksi. Hapuli 2003, 179–190. 39 Puhe muurarien Espanjan -juhla 30.9.1937. Kaisu-Mirjami Rydbergin kokoelma, Kansan Arkisto. 206 Hanne Koivisto kuin omani. Tukalampi minun oli hengittää suomalaisessa isänmaas- sani, josta en voinut kiskoa irti juuriani.”40 Suomalaisnaisten matkakokemuksia tutkinut Ritva Hapuli nostaa myös Lontoon paikaksi, joka avasi matkanaisten silmiä ja tutustutti näitä ”maailmanajatteluun”. Elämän realiteetit tulivat siellä jyrkkinä vastaan.41 ”Sitä Amerikkaa rakastin” Välittömästi sodan jälkeen Kaisu-Mirjami Rydbergistä tuli sano- malehti Vapaan Sanan – SKDL:n pää-äänenkannattajan – toimi- tussihteeri, syksyllä 1945 hänet valittiin SKDL:n kansanedustajaksi. Kuumeinen työtahti katkesi, kun hän sai loppuvuodesta 1945 Yhdys- valtain ulkoministeriöstä, Washingtonista virallisen kutsun reportaa- simatkalle Yhdysvaltojen ympäri.42 Rydberg oli innoissaan päästessään Yhdysvaltoihin. Matkakirjassaan hän kertoo, että oli unelmoinut Yhdysvalloista siitä asti, kun oli oppinut lukemaan maan edistyksellis- ten kaunokirjailijoiden ja sosiologien teoksia.43 Näihin hän kirjassaan 40 Rydberg Rydberg muisteli 1930-luvun lopun Englannin matkojaan vielä sodan jälkeenkin. Hän kirjoitti uneksineensa jatkosodan vuosina vankilassa ollessaan Englannin Kanaalin rantakalliolla viettämistään kuumista helle- päivistä. Rydberg 1946, 6, 105. 41 Ritva Hapuli nostaa esiin muun muassa Kersti Bergrothin samankaltaisen Lontoon-kokemuksen. Hapuli 2003, 15. 42 Rydberg 1946, 5. Suurimpia päivälehtiä oli pyydetty nimeämään ehdok- kaansa matkalle. Valinnan tekivät Suomen ulkoministeriö, Suomen Sano- malehtimiesten liitto ja Yhdysvaltain lähetystä Helsingissä. Hakijoita oli neljä, heistä valittiin Rydbergin lisäksi toimittaja Yrjö Kaarne Suomen Sosia- lidemokraatista ja toimitussihteeri Ragnar Ölander Hufvudstadsbladetista. Ennen suomalaisia vastaavanlaiset ryhmät Ruotsista, Norjasta, Ranskasta, Belgiasta, Tanskasta, Hollannista ja Neuvostoliitosta sekä joistakin Aasian maista olivat olleet Yhdysvaltojen ulkoministeriön tiedotuspalvelun vie- raina. Kyseessä oli aikakaudelle ominainen kulttuuridiplomatia- ja kulttuu- rivaikutusmatka. Rydberg 1946, 6. 43 Rydberg, 1946, 5. 207 ”Lasken vahvojen sydänten kaapelin yli vapisevan maailman” viittaakin.44 Presidentti Roosevelt oli herättänyt Rydbergin huomion jo 1930-luvun lamavuosina: Franklin Delano Rooseveltiin hahmon olin kiertänyt ihailun glorialla, kun hän rullatuolistaan ohjasi suunnitelmain uomiin suuren talous- pulan kaaosta, kohotti yhä uudelleen äänensä rotuennakkoluuloja vas- taan, puhui maailmansodan myrskyssä yhdestä rauhan maailmasta, yhdessä rakennettavassa.45 Mutta kun Rydberg pääsi perille Yhdysvaltoihin, hän huomasi, että olikin vaikea kirjoittaa näkemästään. Jos hän ei olisi luvannut kirjoittaa omalle lehdelleen, hän ei olisi saanut mitään paperille.46 Vielä kootes- saan vaikutelmistaan matkakirjaa hän tunsi vain raapaisevansa pintaa ja mietti, ymmärsikö lainkaan Yhdysvaltoja, osasiko selittää sitä muille. Ja olivatko yksityistapaukset, joita oli nähnyt, yleistettävissä, kun kaikki Yhdysvaltojen 48 osavaltiota olivat erilaisia. Rydberg siteerasi ihaile- maansa sanomalehtimies Ilja Ehrenburgia, joka hänkin oli tuskitellut: ”On helppo laulaa täällä ylistystä. Ei ole vaikea olla täällä satiirinen… Kaikkein vaikeinta on ymmärtää tätä maata.”47 Katselin Amerikkaa -teoksensa Rydberg kirjoitti nopeasti vuonna 1946 eduskuntatyön lomassa. Teoksen ilmaisutapaa leimaa välittö- myys, innostus ja lennokkuus.48 Hän käytti keinonaan pitkälle vietä 44 Esim. Lynd & Lynd: Middletown (1929), Middletown in Transition (1937), Warner & Lundt: Yankee City 1–3. (1941), McKay: Harlem: Negro Metro- polis (1945), Daves & Gardner: Deep South. (1941) jne. Ks. Rydberg 1946, 300–301. Kirjailijoista hän mainitsee mm. John Steinbeckin ja tämän teok- sen Vihan hedelmät. 45 Rydberg 1946, 6. 46 Rydberg 1946, 8. 47 Rydberg 1946, 22–23. Katselin Amerikkaa -kirjan sisältö oli otsikoittain: Amerikankieli, Maanosavaltio, Kuka omistaa Amerikan, Kuka lehdistön omistaa?, Lehtiä ja lehtimiehiä, Kerro vaatteista, Siniset vuoret, Ihminen rakensi tämän, Mr. Higgins ja pojat, Ihminen pitää puoliaan, Hän on eri- lainen kuin minä, Hän on samanlainen kuin minä, Minua peloittaa, Lähti- sinkö – pärjäisinkö?, Astoria, Ore, Rakkauskirje Amerikalle. 48 Ritva Hapuli on korostanut, että juuri tähän matkakirjoissa pyritään – ajal- linen ja maantieteellinen etäisyys itse matkaan minimoidaan tarkoilla valin- noilla ja tekstin hiomisella. Hapuli 2008, 24 208 Hanne Koivisto reportaasitekniikkaa,49 jossa kirjoittaja on mukana havainnoimassa ja haastattelemassa, mutta samalla vakuuttaa lukijaa tiukalla faktavyö- rytyksellä. Sittemmin kirjoitustapaa on nimitetty tutkivaksi journa- lismiksi. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun reportaasitekniikan mestarit olivat olleet usein yhteiskuntakriittisiä, vasemmistolaisia leh- timies-kirjailijoita. Rydberg ihaili heistä monia ja siteerasi kirjoituksis- saan ja puheissaan kansainvälisen reportaasikirjoittamisen huippuna pidetyn ”kiitävän reportterin” Egon Erwin Kischin tekstejä, joita hän suomensi useita kokoelmia luonnehtien niitä ”taiteeksi korotetuksi reportaasiksi”.50 Rydbergin kirjoitustapaan vaikutti myös arvostus ame- rikkalaisia antropologeja, etenkin Margaret Meadia ja Ruth Benedic- tiä kohtaan. Tämä näkyy hänen teksteistään amerikkalaisten elämän ruohonjuuritasolle pyrkimisenä, kiinnostuksena arkipäivän asioihin ja tavallisten ihmisten kokemusmaailmaan.51 Totuudellisuuteen pyrki- minen kuuluu tosin myös modernin matkakirjan tunnusmerkkeihin. Näin ollen Rydbergin kirjoitusotteessa yhdistyivät erilaisten kirjoitta- misentapojen samankaltaiset tavoitteet. Kirjoittajan sympatiat ja antipatiat amerikkalaista yhteiskuntaa koh- taan jakaantuivat sen mukaan, miten koettu suhteutui hänen omaan arvomaailmaansa. Työtätekevien ihmisten elämän puolustaminen ja 49 Reportaasin juuret ovat matkakertomuksissa ja silminnäkijäkuvauksisa, joihin varhainen sosiologia on jättänyt jälkensä. Reportaasi on usein kantaa- ottava, omakohtainen kirjoitus, ja sen esitystapa rakentuu realistisen, jopa naturalistisen kerronnan varaan. Ks. lisää, Melberg, 2005, 10; Pietilä 2008, 39–41, 60–62. 50 Rydberg, päiväämätön puhe 1935, Kaisu-Mirjami Rydbergin kokoelma, Kansan arkisto. Egon Erwin Kisch puolestaan on nostanut esikuvikseen Émile Zolan ja Honore de Balzacin. Myös André Gide ja Jack London, August Strindberg ja Anton Tsehov, Danilo Dolci, Ivar Lo-Johansson, Jan Myrdal, George Orwell, John Reed sekä Ernest Hemingway on nostettu reportaasitekniikan mestareiksi. Useimmat heistä ovat toimineet sekä sano- malehtimiehinä että kirjailijoina. Ks. tarkemmin Pietilä 2008, 60–62. 51 Jo 1946 Rydberg tunsi Meadin teokset From the South Seas (1939) ja And Keep Your Powder Dry (1942) sekä Ruth Benedictin teokset Race, Science and Politics (1940), Patterns of Culture (1934). Rydberg 1946, 300. Margaret Meadin vaikutus näkyy myös Rydbergin myöhemmissä teksteissä NL:sta ja Kiinasta keskittymisenä kansankulttuuriin ja vähemmistökansallisuuksiin sekä tavallisen ihmisen elämänpiiriin. 209 ”Lasken vahvojen sydänten kaapelin yli vapisevan maailman” ihmisten keskinäisen tasavertaisuuden ja solidaarisuuden korostaminen painoivat hänen vaakakupissaan eniten. Hän kirjoitti eräässä kohden: Myrskyvaroitus: Seuraavassa luvussa puhutaan tavallisista ihmisistä ja heidän jokapäiväisestä leivästään. Luku ei ole puolueeton. Minä olen tavallisten ihmisten puolella.52 Hän ihmetteli myös mielestään lapsellista ”argumenteerausta” työväen poliittista ja ammatillista liikettä vastaan,53 sekä kovaa kommunismin- pelkoa ja rotuhysteriaa, jota sanomalehdistö edisti olemalla radikaaleja pienissä, mutta konservatiiveja suurissa asioissa. Eräs lehtimies oli sano- nut Rydbergille, vaikeinta Amerikassa on olla kommunisti – mustal- lakin on helpompaa. Jotkut Rydbergin tavanneet ihmettelivät, kuinka hän tunnettuna vasemmistolaisena lehtinaisena ja kansanedustajana oli saattanut saanut kutsun Yhdysvaltoihin. Rydberg syyttää matkakirjassaan sensaationnälkäistä, yksityisomis- tuksessa olevaa sanomalehdistöä ihmisten manipuloinnista: Ihmiset oppivat luottamaan Hearstiin – omaksuvat tämän opetukset siitä, mikä on epäamerikkalaista, epädemokraattista, vastoin vapaan amerikkalaisen perusluonnetta, se johtaa talouspulaan, neekerikapi- naan, kommunistikapinaan, juutalaiskapinaan, taloudelliseen anar- kiaan, ay-johtajien diktatuuriin, tehtaiden ryöstämiseen ja kauppojen polttamiseen, keltaisen rodun maailmanherruuteen, juutalaisen pää- oman maailmanherruuteen, Kremlin valtiaiden maailmanherruuteen – maailmanloppuun, sanalla sanoen BOLSEVISMIIN. Sitä paitsi haluaisitteko neekerin vävyksenne? Haluaisitteko sisarenlastenne syn- tyvän mulatteina? Ette. Pelastakaa siis Amerikka amerikkalaisille. – Hoh, hoh, minä sanoin. Niin aina.54 Rydbergiä kiinnosti erityisesti Yhdysvaltain rotukysymys. Hän oli saanut asiaan ensi kosketuksen, kun oli 6-vuotiaana, sydän pamppail- len katsellut Harriet Beecher-Stowen klassikkoteoksen, Setä Tuomon tuvan järkyttäviä kuvia.55 Nyt Rydberg kirjoitti rotukysymyksestä otsi- kolla: ”Hän on erilainen kuin minä”. Rydberg aloitti kertomalla, että 52 Rydberg 1946, 152. 53 Rydberg 1946, 156. 54 Rydberg 1946, 59–60. 55 Rydberg 1946, 235–236. 210 Hanne Koivisto 27 prosenttia Yhdysvaltojen asukkaista oli muita kuin valkoisia, ja että amerikkalaiset sosiologit olivat hahmottaneet rotujen ja kansallisuuk- sien arvoasteikon – alimmalla portaalla olivat mustat, tai kuten Ryd- berg tarkentaa, kaikki ”värivivahteet” mustista niihin, joiden suonissa virtasi hiukankin afrikkalaisperäistä verta. Rydberg ihmetteli, miten verenperintöön voitiin edelleen näin vedota, vaikka lääketiede oli ajat sitten osoittanut, ettei veressä ollut mitään rodullisia eroja. Rydberg haastatteli professori Gordon W. Allportia, joka kertoi rotuennakko- luuloista. Hänen mukaansa keskustelut rotuasioista johtivat ennakko- luuloisten ihmisten parissa aina samaan päätelmäketjuun: koska musta on mahdoton langoksi, ”hän mahdoton myös työtoveriksi, naapuriksi, äänioikeuden käyttäjäksi, koulu- ja opiskelutoveriksi, kanssamatkusta- jaksi rautatiellä samassa vaunussa, asukkaaksi ja ruokavieraaksi samassa hotellissa valkoisen miehen kanssa.”56 Rydberg kuuli myös, että mustien on vaikea saada töitä – ”Last hired, first fired”. Puhuttiin työn ”katosta”: oli arvostetumpia ammat- teja, joita musta ei saanut tehdä ja toisaalta vähiten arvostettuja ammat- teja, joita vain musta sai tehdä. Hän näki myös New Yorkin Harlemin ja Chicagon Bronzevillen värillisten asuma-alueita, jotka olivat kurjempia kuin köyhän valkoisen väestön kaupunginosat. Rydberg kirjoittaa jär- kyttyneensä havaitessaan itse, mitä rotujen eriarvoisuus merkitsi. Hän halusi antaa kasvot rotusorrolle kuvaamalla esimerkkejä itse näkemis- tään tapauksista. Kun hän meni New Yorkissa haastattelemaan rotu- erottelua vastaan taistellutta maailmankuulua mustaihoista laulajatarta Marian Andersonia, hänelle selvisi, että tämän oli pakko asua pienessä, vaatimattomassa hotellissa, koska se oli ainoa, josta hän sai huoneen.57 Rotuerottelu tuli ilmi myös Rydbergin tavatessa Canada Leen. Leestä oli tullut kuuluisa näyttelijä, joka oli esiintynyt Richard Wrigh- tin romaaniin pohjautuvassa teatterikappaleessa The Native Son (ensi- ilta 1941) ja monissa Hollywood-filmeissä, mutta hän ei uskaltanut tulla Rydbergin kanssa valkoisten ravintolaan tai edes olla kahdestaan haas- tattelua varten; valkoinen mies kutsuttiin esiliinaksi mahdollisen skan- daalien estämiseksi. Mustaa näyttelijää saatettiin ihailla näyttämöllä, mutta arjessa vallitsi rotuerottelu. Rydberg kuuli myös, että valkoisten 56 Rydberg 1946, 235–238. 57 Rydberg 1946, 236. 211 ”Lasken vahvojen sydänten kaapelin yli vapisevan maailman” asuintaloon ei saanut kutsua vieraisille värillisiä, sillä talon maine meni ja asukas sai lähteä, ellei joutunut sitä ennen väkivallan kohteeksi.58 Rydberg totesi tulleensa synkkämieliseksi kuultuaan mustan ihmisen vaikeuksista Yhdysvalloissa.59 Rydberg päätti rotukysymystä kuvanneen luvun gospel-laulun sanoi- hin Mooseksesta, jota pyydettiin johdattamaan kansansa pois Egyp- tistä. Tätä laulua oli maailmanmaineeseen noussut musta näyttelijä ja laulaja Paul Robeson laulanut 1930-luvulla Lontoossa, Rydbergin siellä vieraillessa. Hänelle selvisi nyt, miksi tämä oli sanonut mustista: ”Lapsi on kasvamassa aikuiseksi, viekää pois väärä neekeriromantiikka.” Ryd- berg jatkoi, ettei kyse todellakaan ollut enää lapsenmielisistä mustista, ei edes afrikkalaisperäisistä tai amerikkalaisista ihmisistä vaan aivan yksinkertaisesti vain 20. vuosisadan ihmisistä.60 Tiukasta yhteiskuntakritiikistään huolimatta Rydberg näki Yhdys- valloissa paljon ihailtavaa, nuoresta, energisestä kansasta kertovaa. Hän piti erityisesti amerikanenglannin mutkattomuudesta ja arkikielen- omaisuudesta.61 Hän piti siitä, että näki kaikkialla merkkejä ihmisen työstä – valtavia siltoja, korkeita pilvenpiirtäjiä, suuria teollisuus- ja voi- malaitoksia. Kaikki ne tekevät häneen vaikutuksen; ”Ihminen rakensi tämän” on erään luvun otsikko.62 Hän piti myös amerikkalaisista, kokeilevista kouluista, kuten oli pitänyt neuvostoliittolaisistakin kouluista – kummassakin oli paljon havaintovälineitä, värejä, kuvia ja kukkia – kuten myös monenväri- siä lapsia.63 ”Hän on samanlainen kuin minä” -otsikolla varustetussa 58 Rydberg 1946, 241–245. 59 Rydberg 1946, 224. 60 Rydberg 1946, 254. Vrt. Olavi Paavolaisen 1920-luvun lopun ja T. Vaaski- ven 1930-luvun tulkinnat ajalle ominaisesta primitivismistä, johon Robe- sonin ”neekeriromantiikka”-käsite viittasi. Sitkeästi eläneistä stereotypioista afrikkalaisia kohtaan, ks. Kaartinen 2012. 61 ”Amerikkalaiset ovat usein hemmetin hyviä suustaan”, totesi Rydberg. Mar- garet Meadin amerikanenglantia koskeva teos And Keep Your Powder Dry teki Rydbergiin suuren vaikutukseen. Hän myös puolusti amerikkalaisuutta niitä eurooppalaisia vastaan, jotka leimasivat kaiken amerikkalaisuuden humpuukiksi ja tunsivat ylemmyyttä omasta vanhan maailman kulttuuris- taan. Rydberg 1946, 8, 12–15. 62 Rydberg 1946, 115. 63 Rydberg 1946, 260. 212 Hanne Koivisto luvussa Rydberg kirjoitti varhaislapsuuden ja kouluiän merkityksestä lasten suvaitsevaisuuskasvatuksessa. Hän suuntasi tekstinsä asiaa tun- temattomille suomalaisille ja pyrki tekemään vieraan asian tutummaksi kertomalla omista lapsuudenkokemuksistaan – hän oli naapureiden pelottelujen vuoksi alkanut pelätä samassa pihassa asunutta pientä, arkaa tataaripoikaa ja aidan toisella puolen asunutta juutalaisperhettä. Rydberg tuomitsi uskonnolliseen tai rodulliseen erilaisuuteen perustu- van syrjinnän ja vaati ennakkoluulottomuuteen ja ihmisten tasavertai- suuteen perustuvan kasvatuksen aloittamista jo lapsena. Tavoitteena on yksi ihmiskunta, hän painotti.64 Rydberg näki toivoa Yhdysvaltojen matkallaan monissa tapaamis- saan, luontevissa, lämpimissä ja sivistyneissä ihmisissä, joista monet olivat toimittajia tai lukeneistoa:65 Tyypillinen amerikkalainen intellekti – erikoisalansa tuntemuksen lisäksi omasi kyvyn tajuta kirjallisuutta, musiikkia, kuvaamataiteita, sosiaalisia ja poliittisia kysymyksiä. Historiansa tähden amerikkalaisen elämän kangas on niin monikirjava, paikoitellen räikeä ja mauton, pai- koitellen yllättävän tyylikäs rohkeassa ornamentiikassaan. Historiansa tähden sen kudelmakin on epätasainen – karhea ja sileä, luja ja käsiin hiukeneva. Amerikkalaiset edistykselliset antropologit, sosiologit, psyko- logit, joita suuresti ihailen, päivästä päivään, erittelevät kudelmaa ja kuvi- oita amerikkalaisen elämän kankaassa, päivästä päivään pitenevässä. ”66 Rydberg siteerasi Archibald MacLeishiä, joka 1928 oli sanonut omasta kansastaan: ”Olemme oppineet vastaukset, kaikki vastaukset. Kysymys, kysymystä me emme osaa.”67 Rydberg sanoi rakastavansa tavallisten ihmisen Amerikkaa, se oli hänelle tulevaisuuden unelmaan uskovien amerikkalaisten maa – Lin- 64 Rydberg 1946, 255–260 65 Paul Hollanderin mukaan matkailevat intellektuellit kiinnittävät aina huo- miota kohdemaansa intellektuelleihin, sanomalehtimiehiin, kirjailijoihin jne. ja näkevät heidät usein hyvin positiivisessa valossa – samaten heidän mahdollisuutensa vaikuttaa asioihin. Hollanderin huomiot koskevat länsi- maisten intellektuellien matkoja totalitaristisiin maihin. Rydberg kiinnitti näihin seikkoihin huomionsa Amerikassa sekä SNS-lehden toimittajana ja Kiinan-kirjassaan. Hollander 1981, passim. Ryberg 1946, 76. 66 Rydberg 1946, 28. 67 Rydberg 1946, 28. 213 ”Lasken vahvojen sydänten kaapelin yli vapisevan maailman” colnin, Jeffersonin, Franklin Delano Rooseveltin maa, runoilijoiden, kuten Walt Whitmanin, Carl Sandburgin ja Langston Hughesin68 Amerikka. Hän jatkoi: Rakastan tiedemiestä, joka valvoo myöhään työnsä ääressä tasoittaak- seen tietä parempaan tavallisille amerikkalaisille. Rakastan opettajaa, joka luokassaan kitkee ennakkoluulojen rikkaruohoa pienistä amerik- kalaisista ja kertoo heille yhdestä ihmiskunnasta, yhdestä maailmasta. Kirjailijaa, taiteilijaa rakastan, kun hän seisoo amerikkalaisen kansansa keskellä elämän selittäjänä, kauneuden, rakkauden kylväjänä.69 Lännestä itään – Neuvostoliiton uutta ihmistä etsimässä Yhdysvaltojen matkan aikana kylmä sota ja amerikkalaisten kommu- nistihysteria ei ollut vielä täydessä voimassaan, mutta ilmapiiri kiristyi vielä ennen vuosikymmenen vaihdetta. 1940-luvun lopussa myös Ryd- bergin näkemykset Yhdysvalloista tulivat kriittisemmiksi ja vastaavasti arviot Neuvostoliitosta yhä ihailevammiksi. Ammatillisesti ja aatteelli- sesti hän olikin omimmillaan neuvostoliittolaisen kulttuurielämän ja yhteiskunnan esittelyyn painottuneen Suomi-Neuvostoliitto-Seuran lehden (SNS)70 päätoimittajana. Hänelle avautui mahdollisuus osallistua hyvien suhteiden luomiseen Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Vaikka lehti sai ison osan aineistostaan Neuvostoliitosta, VOKSin (”Kulttuu- risuhteiden yleisliittolainen yhdistys”) uutistoimiston kautta,71 näkyvät 68 Rydberg käänsi Langston Hughesilta kolme runoa matkakirjaansa. Kaikki kertovat värillisen identiteetin kokemuksesta. 69 Rydberg 1946, 297. 70 Suomi-Neuvostoliitto-Seura oli kommunistijohtoinen ja myös sen lehti suhtautui Neuvostoliittoon ystävyysseuralehtenä hyvin myönteisesti. Ystä- vyysseuran kautta levitettiin paitsi kulttuuridiplomatiaa, myös myönteistä propagandaa Neuvostoliitosta. Ystävyysseuratoiminnasta 1950-luvulla, ks. tarkemmin Mikkonen 2011, 393–412. 71 VOKS välitti kulttuuripitoista materiaalia Neuvostoliitosta julkaistavaksi edelleen myönteisen kuvan synnyttämiseksi Neuvostoliitosta. Se toimitti aineistoja vuoteen 1957 asti. Sen jälkeen asiaa hoiti ”Neuvostoliiton ystä- vyys- ja ulkoisista kulttuurisuhteista vastaavien organisaatioiden liitto”. Mikkonen 2011, 304. 214 Hanne Koivisto Rydbergin omat kiinnostuksen kohteet silti lehden sivuilta – SNS-leh- destä sai lukea myös päätoimittajan itsensä kirjoittamia uutisia, kirja- ja elokuva-arvosteluja, jotka kertoivat Neuvostoliiton lisäksi Yhdysval- loista, Euroopasta ja Kiinasta. Sodasta toipuvaa Neuvostoliittoa kohtaan tunnettiin vasemmis- topiireissä suurta kiinnostusta. Paul Hollanderin mukaan länsimaiset intellektuellit odottivat löytävänsä Neuvostoliitosta yhteiskunnallista tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta, hyvin toimivan yhteiskunnan erinomaisine instituutioineen, viisaat johtajat, ihanteellisia ihmisiä ja yhteisöllisyyttä, integroidun arvomaailman, voiton menneestä ja tule- vaisuudenperspektiivin sekä itselleen tarkoituksen tunteen.72 Rydberg sai mahdollisuuden viettää muutamia päiviä Moskovassa 1948, reilut kaksi vuotta Yhdysvaltojen matkansa jälkeen. Matkan on tarvinnut merkitä hänelle hyvin paljon. Hän vertasikin matkavaikutel- missaan maita keskenään Neuvostoliiton eduksi. Paljoa hän ei muuta- man päivän matkallaan ehtinyt nähdä, mutta ensimmäinen havainto oli, että kummassakin eli monen värisiä, monen rotuisia ihmisiä; Mos- kovan katuvilinässä erottui paljon Keski-Aasian ja Kaukaisen Idän kan- sallisuuksia. Mutta erojakin oli: kun lännessä vallitsi ajatus valkoisen rodun ylemmyydestä, näki Rydberg Neuvostoliitossa toteutuvan kaik- kien rotujen tasa-arvon ja oikeuden kulttuuriin. Hänen huomiokykynsä tähän havaintoon oli herkistynyt nimenomaan ”amerikkalaisten oppi- tuntien” vuoksi.73 Edellä mainittu kirjoitus aloitti Rydbergin SNS-lehden päätoimit- tajakauden. Ensimmäiseksi suureksi teemakseen hän nosti Neuvosto- liiton kulttuurielämän esittelyn ohella ennakkoluulottomuuden toisia kansoja, tässä tapauksessa Neuvostoliiton monia kansallisuuksia ja neu- vostoihmistä kohtaan. Työsarka olikin vaivalloinen, sillä Neuvostoliit- toa kohtaan tunnettiin Suomessa pelkoa, vihaa ja katkeruutta – vain vasemmistolaisin työväenliike uskoi aidosti Suomen ja Neuvostoliiton 72 Hollander 1981, 111–167. 73 No 36/SNS 1948. ”Ihmisiä ja näköaloja Neuvostoliitosta”. Muu osa artikke- lia kuvaili sodan tuhoista selviytyvää maata, jälleenrakennustyötä, joka oli alkanut, mutta vielä pahasti kesken. Hän siteerasi Ilja Ehrenburgia, joka oli kirjoittanut: ”Voitto kuvattiin joskus siivekkääksi olennoksi, mutta sillä on veressä ja tomussa hiertyneet raskaat jalat.” Näin oli Neuvostoliitonkin laita Rydbergin havaintojen mukaan. 215 ”Lasken vahvojen sydänten kaapelin yli vapisevan maailman” väliseen rauhaan, ystävyyteen ja yhteistyöhön. Rydberg otti tehtä- väkseen vahvan mielipiteenmuokkauksen. Nimimerkillä Utelias hän pakinoi kysyen, häipyvätkö ennakkoluulot itsestään. Hän varoitti, että kansalliset ennakkoluulot ovat lähellä rotuennakkoluuloja ja hän näki niiden kuvastuvan selkeästi ”kansallisen itsepeilailun kuvastimesta”.74 Työ ei mennytkään hukkaan, sillä Simo Mikkonen toteaa, että kult- tuurivaihtoa ja kansojen välistä ystävyyttä painottanut ystävyysseura- toiminta onnistui Suomessa vuosien mittaan voittamaan suuren osan vanhasta venäläisvihasta, vaikka se ei välttämättä vakuuttanutkaan kaikkia sosialismin paremmuudesta.75 Rydberg aloitti kansojen välisen ystävyyden rakentamisen kirjoit- tamalla vierasta kulttuuria edustavien ihmisten tapaamisesta omien lapsuudenaikaisten kokemusten kautta. Hän kertoi saksankielisestä viulunsoitonopettajastaan, Porin ruotsinkielisestä vähemmistöstä sekä venäläisistä sotilaista, joita paikkakunnalla oli ollut ennen sisällissotaa. Hän oli nähnyt, miten upseerit olivat hakanneet sotamiehiä. Silloin hän oli käsittänyt, että kaikki kansat tunsivat nöyryytyksen ja epäoi- keudenmukaisuuden samalla tavalla, ja että orja saattoi olla myös val- koinen. Elämänkokemuksen ja itsekasvatuksen myötä hän oli kasvanut vapaaksi ennakkoluuloista erilaisia ihmisiä kohtaan.76 Ennakkoluulojen hävittämisessä itä-naapuria kohtaan olivat sekä sanat ja teot tärkeitä, hän korosti. Tietoa oli lisättävä.77 Rydberg oli kirjoittajana valistaja – hän uskoi tiedon silmiä avaavaan voimaan. Rydbergin asennekasvatus näkyi konkreettisesti neuvostoihmisestä kertovien juttujen ja kuvien julkaisemisena: lukijat saivat tutustua eri ammatin harjoittajiin.78 Vuoden 1949 Neuvostoliiton matkansa jäl- keen hän kirjoitti, että Neuvostoliitto oli maa ihmistä varten, aivan toisin kuin Yhdysvallat: ”Neuvostoliitossa ihmistä kunnioitetaan ja vaalitaan ihmisen oman arvon ja ihmiseen kätkeytyvien mahdolli- 74 43/1948 SNS Utelias kysyy: Itsestäänkö ne häipyvät? 75 Mikkonen 2011, 412. SNS:n toiminnasta perusteellisemmin, Kinnunen 1998, passim. 76 ”Lapsuuteni kaupungit” 48/1948 SNS 77 ”Lujittukoon vuonna 1949 maailmassa rauha ja ystävyys kansojen kesken”. 1 / 1949 SNS. 78 Esimerkiksi: ”Näin elää Moskovassa bussinkuljettaja” 40/ 1949. Tämä oli Rydbergin itse kirjoittama juttu. 216 Hanne Koivisto suuksien vuoksi.” Tästä selittyi hänen näkemiensä ihmisten ”sisäinen tasapainoisuus”.79 Erityisesti vähemmistökansallisuudet ja näiden kult- tuurit kiinnostivat kulttuurielämää seurannutta Rydbergiä. ”Veljelli- sessä yhteistyössä” elivät Neuvostoliitossa hänen mukaansa ihmiset, joiden koti oli Valko-Venäjällä, Armeniassa, Ukrainassa, Aserbeidza- nissa, Gruusiassa, Turkmenistanissa, Uzbekistanissa, Tadzikistanissa ja niin edelleen. ”Kyynelten ajasta tsaarinvallan vuosisatana iloiseen, vau- raaseen elämään ja sivistykseen ovat edenneet kirgiisit neuvostovallan aikana – –”, luki SNS-lehdessä 1950.80 Symboliksi rotujen ja kansojen välisestä tasa-arvosta ja myös Neu- vostoliiton tasavertaisuusperiaatteesta Rydberg nosti jo Amerikka- kirjasta tutun, amerikkalaisen laulajan, Paul Robesonin.81 Kuuluisa taiteilija merkitsi Rydbergille samanaikaisesti amerikkalaisen rotuerot- telun vastustajaa, mutta myös merkittävää Neuvostoliiton sympatisoijaa (ns. fellow traveller), jollaisia läntisessä maailmassa oli maailmansotien välisenä aikana ja sen jälkeenkin.82 Rydberg kertoi SNS-lehden lukijoille Robesonin tarinan: lahjakas Robeson valmistui Yhdysvaltojen ensim- mäiseksi mustaksi lakimieheksi, mutta ei saanut koulutustaan vastaa- vaa työtä. Hän ryhtyi näyttelijäksi ja murtautui maailmanmaineeseen aloitettuaan 1925 negrospirituaalikonserttinsa. Hän tuli Eurooppaan juhlittuna taitelijana ja palasi Yhdysvaltoihin kohdatakseen rotusyr- jintää. Hän kiinnostui Neuvostoliitosta ja löysi sieltä rotujen täydelli- sen tasa-arvon tuntien itsensä ensimmäisen kerran ihmiseksi: ”[S]e on maa, jossa syntyy uusi ihmisyys”, oli Robeson todennut ja lähettänyt 79 37/ 1949 SNS ”Ihmisiä ja elämää Neuvostoliitossa”. Samaa genreä oli myös kirjailija Aili Norgrenin kirjoitus: ”Näin uuden ihmisen muotoutuvan” 34–35/ 1949 SNS. 80 Ks. esim. 2/ 1959 SNS, 5/1950 SNS, Arvo Turtiainen kirjoitti Gruusiasta (27/1949 SNS), Elvi Sinervo ”Terveisiä Siperiasta” (32–33/ 1949 SNS) . 81 Rydberg oli kirjoittanut hänestä kaksi artikkelia ennen SNS-lehteen tulo- aan: Eräs maailmankansalainen. no 1–2, 1947, 40-luku -lehti ja Sävelten taitureita -teokseen (WSOY 1947) elämäkerta Paul Robesonista. 82 Neuvostoliiton sympatisoijista tarkemmin Hollander 1981, 26–27. Sympa- tisoijat eivät kuuluneet vasemmistopuolueisiin, joten heidän propaganda- arvonsa oli suuri, heitä pidettiin puolueettomina havainnoitisjoina. Vierailla ei ollut kovinkaan paljoa tietoa todellisista oloista, kuten ei myöskään kieli- taitoa, he ihastuivat kaikkeen siihen, jota heille näytettiin tarkasti järjeste- tyillä matkoilla. 217 ”Lasken vahvojen sydänten kaapelin yli vapisevan maailman” ainoan poikansa sinne koulutettavaksi. Toisen maailmansodan jälkeen Robeson alkoi suhtautua kriittisesti Yhdysvaltoihin, hän asettui vas- tustamaan amerikkalaista imperialismia ja ajamaan yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden, kansojen veljeyden ja rauhan asiaa, kirjoitti Rydberg. Hän kertoi viimeisimmästä Tukholmassa tapahtuneesta epi- sodista Robesonin ihmisoikeustaistelussa. Kun tämä esitti konserttinsa lopussa ylimääräisenä Dunajevskin tunnettua elokuvasävelmää ”Laulu synnyinmaalle”, syntyi valtava huuto- ja vihellyskonsertti yleisön osoit- taessa mieltään puolesta ja vastaan. Vastustajat tuomitsivat Robesonin, mutta ei rotunsa vaan kommunistisympatioidensa vuoksi, kirjoitti Ryd- berg.83 Paul Robeson ja Jehudi Menuhin olivat ainoat Neuvostoliitossa kiertäneet amerikkalaistaiteilijat ennen vuotta 1955.84 Paul Robesonin saaminen sosialismin puolestapuhujaksi merkitsi paljon Neuvostoliiton tavoitteille myönteisen propagandan levittämiseksi länsimaihin. Jos Neuvostoliitto oli roduille ja kansoille paratiisi, se oli sitä myös naisille ja lapsille Rydbergin valitsemien kirjoitusten pohjalta. Erityisesti kansainvälinen naistenpäivä näkyi SNS-lehdessä aiheiden keskittymi- senä neuvostonaiseen. Lehti esitteli naisia eri ammateissa: oopperalau- lajattaren, maataloustyöläisen, opettajan, tehdastyöläisen, kääntäjän, näyttelijättären, sosiaalijohtajan, keramiikkataiteilijan sekä ”naistrakto- ristiryhmän johtajan”.85 ”Orjan elämästä vapautui nainen Tadzikistanis- sakin”, merkkinä tästä oli se, että hän heitti hunnun kasvoiltaan.86 Lehti julkaisi myös jutun perheenemännästä, joka sanoi kasvattavansa lapsiaan rauhan maailman hyödyllisiksi kansalaisiksi.87 Rydberg mainitsi toimi- tuksessa olevan ison kirjekuoren, jonka päälle oli kirjoitettu ”lapsia ja leluja”. Sieltä otettiin kukoistavien, kauniiden ja iloisten lasten kuvia paitsi lehden lastenosastoon, myös juttuihin, jotka kertoivat ”pienokais- ten talosta Moskovassa”, heidän tarhoistaan, kouluistaan, kerhoistaan, harrastuksistaan, kirjastoistaan, nukketeatteristaan ja niin edelleen.88 83 ”Nyt Paul Robeson voi sanoa ajatuksensa niin, että koko maailma sen kuulee” SNS 17/1949. 84 Mikkonen 2011, 398. 85 9/ 1950 SNS. 86 41/ 1950 SNS. 87 23–24/ 1950 SNS. 88 Esim. 20–21/ 1950 SNS; Otsikko ”Rakkaus ja hellyys nuoren polven vaalin- nassa oli elämys tohtori Parlandille. ” 20/ 1949 SNS. 218 Hanne Koivisto Vuodesta toiseen Rydberg tähdensi jutuissaan rauhan asiaa. Pariisin Rauhanpuolustajien kongressista hän julkaisi SNS-lehden toimituskun- taan kuuluneen Olavi Paavolaisen raportin – puoli miljoonaa ihmistä oli osallistunut tapahtumaan.89 Kun 1950 oli kulunut viisi vuotta Hiro- siman atomipommin pudottamisesta, Rydberg antoi runsaasti palsta- tilaa Tukholman rauhanpuolustajien alkuun panemalle atomisodan vastaiselle vetoomukselle. Sen oli kymmenen päivän aikana allekirjoit- tanut 96 miljoonaa ihmistä ympäri maailman. SNS-lehti välitti neu- vostotiedemiesten vetoomuksen suomalaisille kollegoilleen.90 ”Oletko jo allekirjoittanut nimesi vetoomukseen rauhan ja ihmisyyden puolesta”91, patisti Rydberg lukijoita, 650 000 nimeä oli jo koossa Suomesta.92 Vii- meisessä numerossa, joka SNS-lehdestä julkaistiin tekstipainotteisena formaattina,93 oli juttu otsikolla ”Sadat miljoonat ihmiset lausuvat tah- tonsa: Rauhaa – Rauhanpuolustajien maailmankongressi Wienissä”.94 Kiina – matkalla tulevaisuuteen Kokonaan uusi aihepiiri ilmaantui vuonna 1951 SNS-lehteen – Kiinan kansantasavalta. Rydberg alkoi esitellä siitä kertovia kirjoja ja elokuvia. Otsikot puhuvat puolestaan: ”Vapaa Kiina esittäytyy”, ”Ystävyys kanso- jen kesken”(Neuvostoliitto ja Kiina), ”Vanhaa ja uutta Kiinaa”, ”Kiinan voittoisa Kansantasavalta”, ”Vapaan Kiinan Kevät”, ”Vapautettu Kiina” jne.95 Uusi suurvalta oli nousemassa mielenkiinnon kohteeksi, mutta minkälainen olisi kommunistinen Kiina? Moni muukin kuin Rydberg oli siitä kiinnostunut. Mm. Mauri Ryömä kävi siellä,96 samaten Arvo Tur- tiainen, Aira Sinervo, Aune Laurikainen ja Helvi Hämäläinen. Cay Sund- ström, joka oli ollut sodan jälkeen suurlähettiläänä Moskovassa, vaihtoi asemapaikakseen Pekingin. Rydberg sai tilaisuuden lähteä matkaan 1956. 89 19/ 1949 SNS. 90 27–28 / 1950 SNS. 91 31–32 / 1950 SNS. 92 31–32/ 1950 SNS, 38/ 1950 SNS. 93 SNS muuttui kuvalehdeksi 1956. 94 50–52/ 1952 SNS. 95 8/1951 SNS, 10/ 1951 SNS, 14/ 1951 SNS. 96 Kuittinen 2011, 9. 219 ”Lasken vahvojen sydänten kaapelin yli vapisevan maailman” Kun länsimaiset vasemmistointellektuellit, kuten esimerkiksi Simone de Beauvoir, lähtivät tutustumaan Kiinan kansantasavaltaan 1950-luvulta lähtien, he lähtivät sinne löytääkseen sovellutuksen sosia- lismista – puritaanisen, työteliään, yksinkertaisen, tehokkaasti moder- nisoituvan maan, joka oli tietoinen vanhasta kulttuuristaan, toteaa Paul Hollander. Kiina oli kaunis, mystinen maa, jännittävämpi ja vieraampi kuin Neuvostoliitto, sillä oli enemmän ”ihailun auraa”. Sieltä löydettiin onnellisuutta ja iloa sekä harmoniaa.97 Katselin Kiinaa –teoksen kirjoittamisen Rydberg aloitti kunnianhi- moisin tavoittein Kustannusosakeyhtiö Kansankulttuuri Oy:n kirjalli- sena johtajana, mutta sairastui nopeasti edenneeseen syöpään. Kirja ja moni muu asia jäi kesken hänen kuoltua 54-vuotiaana. Koska teoksesta oli suurin osa valmiina, Hertta Kuusinen toimitti käsikirjoituksen pai- nokuntoon ja varusti sen esipuheella 1959. Elämän katkeaminen liian varhain näkyy tekstin katkelmallisuutena eikä kirjassa oikeastaan ole alkua eikä loppua; kirjallisuusluettelokin puuttuu.98 Rydberg esittää asiansa kirjassaan erilaisten tekstityyppien mosa- iikkina.99 Kiinan vanhalla kulttuurilla on vahva asema, ja teks- tissä vuorottelevat kansantarinat ja sadut tietopitoisten tekstien,100 pienoiselämäkertojen,101 reportaasien ja omakohtaisten havaintojen ja kuvausten kanssa.102 Kiina-kirjansa Rydberg kirjoitti tietopaketiksi, oppikirjaksi, melkeinpä antropologis-sosiologiseksi tutkimukseksi Suo- 97 Hollander 1981, 282–287. 98 Kirjasta jäi Kuusisen mukaan puuttumaan alku – Kiinan maantiedettä ja luontoa kuvaava luku sekä teollisuutta, teknologiaa sekä tärkeimpiä vanhoja ja uusia kaupunkeja kuvaavat luvut. Teos oli Kuusisen mukaan kuin torso, veistos, josta puuttui jäseniä, mutta se, mitä Rydberg ehti saada valmiiksi ennen kuolemaansa oli täysin viimeisteltyä tekstiä. Pistettäkään ei ole muu- tettu käsikirjoituksesta. Kuusinen 1959, 13. 99 Arne Melberg pitää kollaasi- ja mosaiikkitekniikkaa yhtenä modernin mat- kakirjan piirteenä. Mellberg 2005, 11. 100 Kiinan historian yleispiirteet ja yksityiskohtaisesti Kiinan kansantasavallan synty ja erityisesti sivistyneistöön kuuluneiden osallisuus siinä. Rydberg 1959, 81, 88–89. 101 Esimerkiksi amerikkalaisen lehtimiehen Edgard Snown pohjalta Mao Tse- tungin pienoiselämäkerta, jossa korostui Maon intellektuellinlaatu, mikä ymmärrettävästi kiinnosti Rydbergiä. 102 Esimerkiksi selostus kiinalaisesta lääketieteestä ja akupunktiosta. 220 Hanne Koivisto messa huonosti tunnetusta maasta.103 Sen tietopohjana ovat länsimaiset tietoteokset ja länsimaisten vasemmistointellektuellien ja lehtimiesten, kuten Egon Erwin Kischin kuvaukset. Katselin Kiinaa -teoksen esipu- heen kirjoittanut aatetoveri Hertta Kuusinen toteaa, että teos on niin dramaattinen ja niin täydestä sydämestä kirjoitettu, että sitä lukee kuin taidekirjaa.104 Johdatellessaan lukijaa vieraaseen kulttuuriin, Rydberg käyttää samanlaista tekniikkaa kuin Amerikka-kirjassaan – luomalla kontak- tia lukijaan muistikuvalla lapsuudestaan. Tällä kertaa se liittyy Kiinan boksarikapinan teloituskuviin, joista hän kertoi pitkään nähneensä pai- najaisunia.105 Katkelma toimii linkkinä Kiinan väkivaltaisen lähihis- torian kuvaukseen. Rydberg myös havainnoi tarkkaan kaikki sellaiset seikat, joissa mainittiin hänen itsensä kaltaisia ihmisiä, vallankumouk- sellisia intellektuelleja ja sivistyneistön edustajia. Hyvin vaikuttuneena hän raportoi suuresta muutoksesta, kaikesta edistyksestä, mitä hän näki matkallaan. Usko ja toivo kommunismin toteuttamiseen ohjasivat hänen katsettaan, hän löysi Kiinasta sen, mitä lähti hakemaankin.106 Voimakkaisiin yhteiskuntakehityksen herättämiin elämyksiin kuului perehtyminen Kiinan vähemmistökysymykseen. Rydberg näki proses- sissa ihmisten tasavertaisuuden ja kansojen keskinäisen solidaarisuuden toteutumisen. Matkustaessaan Kiinaan hän oli ollut siinä käsityksessä, että ”oikeita” kiinalaisia olivat vain enemmistönä olleet han-kiinalaiset. Mutta Kansallisuuksien keskusinstituutissa professorit kertoivat hänelle, että myös noin 60:een eri vähemmistökansallisuuteen kuuluvat ovat 103 Hertta Kuusisen mukaan Suomessa tunnettiin vain pari Kiinan kansanta- savallasta kertovaa kirjaa, ja Rydberg halusi paikata valtavan tiedon aukon teoksellaan. Kuusinen 1959, 9. Melbergin mukaan opettavaisuus on poliit- tisesti painottuneen matkakirjan ominaisuus. Melberg 2005, 19. Aivan kokonaan tuntematon maa Kiina ei toki Suomessa ollut, esimerkiksi lähe- tysseurat olivat levittäneet tietoa Kiinasta. Ks. Koivunen 2011, passim. 104 Kuusinen 1959, 7, 10. Ritva Hapuli korostaa, että matkakirjallisuus koros- taa visuaalisuutta, kultivoitunutta katsomiskokemusta, draamaa ja jänni- tystä. Hapuli 2003, 34. 105 Rydberg 1959, 57. 106 Rydbergin Katselin Kiinaa –teoksen otsikot olivat: Kapinoiva kansa, Paasi on vieritetty pois, Sairaita ja parantajia, Lempieläin ja harvinaiset 10 000:n elämän puutarhassa, Katkelmia Hang Tsouta käsittelevään lukuun, Naisia ja ihmisiä. 221 ”Lasken vahvojen sydänten kaapelin yli vapisevan maailman” hekin kiinalaisia.107 Rydberg luetteli kansallisuuksia: tsuangit, miatot, jatot, huit, lit, kuolot, lait, jit ja niin edelleen, sekä kertoi näiden histori- asta: huonosta kohtelusta, orjuuttamisesta, raskaista veroista ja kansojen työntämisestä vuoristoon. Heidän uskonnollisia tapojaan oli pilkattu, kansallispukuja ei saanut pitää, omat laulut, tanssit ja juhlat olivat myös olleet kielletyt. Kansat joutuivat elämään kurjuudessa vuosisadasta toi- seen.108 Rydberg vertasi vähemmistökansojen tilannetta Yhdysvaltojen etelävaltioiden mustien elämään orjuuden aikana. Sitten tulivat kommunistit ja kaikki alkoi muuttua, jatkoi Rydberg. Pitkällä marssillaan 1934–1935 punainen armeija vapautti vangittujen vähemmistökansallisuuksien päälliköitä ja antoi ihmisille ruokaa. Mao Tse-tung ja päälliköt solmivat liiton ja yhdistivät voimansa. Tästä alkoi vähemmistökansallisuuksien olojen parantuminen. Esimerkkinä hän kertoi ji-kansan tarinan: 1956 lopetettiin virallisesti maaorjuus, ihmiset vapautettiin, heille annettiin maata viljeltäväksi ja perustettiin aluehal- linto. Kommunistinen puolue oli jo ensi vuosinaan määritellyt tasavertai- suuteen ja itsehallinto-oikeuteen perustuvan kansallisuuspolitiikkansa, mainitsi Rydberg.109 Vähemmistökansallisuuksien elämä alkoi moder- nisoitua. Kun ennen Tiibettiin kesti matkustaa karavaaneilla useita vuosia, ajettiin nyt 1954 rakennettua autotietä pitkin autoilla, mootto- ripyörillä ja polkupyörillä 10 päivässä Tiibetin sydämeen. Lentokoneilla Pekingistä Lhasaan lennettiin kahdeksassa tunnissa.110 Kiinan-matkan erääksi kohokohdaksi muodostui Rydbergille vie- railu 1950 perustetussa Vähemmistökansallisuuksien keskusinstituu- tissa Pekingissä. Laitos oli samanaikaisesti sekä yliopisto, tutkimuslaitos että kansankorkeakoulu, kuvaili Rydberg. Historian ja kielitieteen lai- toksilla tutkittiin vähemmistökansojen kulttuuria ja rakennettiin vähemmistökielien kielioppeja. Vuonna 1956 oli 8000 opiskelijaa suo- rittanut viisivuotisen tutkinnon ja monista heistä tuli opettajia koti- seuduilleen. Hienointa oli saada tutustua näihin opiskelijoihin, kertoi Rydberg: ”Mutta eivät ne nuoret ihmiset minua eniten kiinnostaneet kansatieteellisinä erikoisuuksina. Kiintoisin oli heidän nykyhetkensä 107 Rydberg 1959, 121–122. 108 Rydberg 1959, 122–123. 109 Rydberg 1959, 134. 110 Rydberg 1959, 150. 222 Hanne Koivisto ja tulevaisuus, joka odotteli kärsimättömänä ovella.” Nuoret olivat tul- leet syrjäseutujen kylistä, joissa oli eletty kaksisataa, viisisataa tai jopa tuhat vuotta jäljessä tätä päivää, ihmetteli Rydberg.111 Mutta nuoret ovat oppivaisia: ”Ja äskeisen luonnonkansankin poika ja tytär oppii nopeasti kuljettamaan autoa, junaa ja lentokonetta, rakentamaan kerrostaloja ja käyttämään monimutkaisia koneita tehtaassa, jos hänelle annetaan mahdollisuus opiskella ja oppia.” Hän seurasi nuorten opiskelua, kunnes joutui lähtemään: ”Minä sanoin, että olen nähnyt paljon maailmaa, mutta ikinä en ole käynyt yhtä mielenkiintoisessa paikassa kuin heidän instituuttinsa. Eikä se ole kohteliaisuus, vaan totinen tosi.”112 Tulevaisuuden Rydberg näki paitsi nuorissa, myös pikkulapsissa. Hän tuli iloiseksi saadessaan tavata näitä myös Kiinan-matkallaan. Hän kysyi, mihin lapset haluavat oppaan vievän hänet. Nämä vastasivat: elo- kuviin, lasten nukketeatteriin, kauppaan ostamaan leijoja, lastenkirjas- toon, katsomaan kultakaloja, isoa maapalloa ja taikatemppuja. Lapset olisivat halunneet viedä hänet myös katsomaan kuperkeikkoja heitte- levää ja pallolla leikkivää Ping-Pingiä – pandakarhua. Sinne Rydberg pääsikin: ”Tällainen onni voi tulla ihmisen osaksi vain Kiinassa”. Hän oli ollut pandakuumeessa siitä asti, kun oli nähnyt pandoja Lontoon eläintarhassa 1930-luvulla. Sielläkin olivat lapset vieneet hänet niitä katsomaan.113 Rydbergin kirjoituksista voi lukea myös hänen ajatuk- sensa lapsista – he olivat kaikkialla samanlaisia, kaikki he olivat yhtä lähellä hänen sydäntään ja juuri heissä oli maailman tulevaisuus. Jos ajattelee Kaisu-Mirjami Rydbergin elämäntyötä laajemmin kuin vain matkakirjojen kirjoittajana, on muistettava, että hänen sydäntään lähellä olivat 1930-luvulta saakka erityisesti naiset kaikkialla maail- massa. Nimenomaan naisille hän oli suunnannut lukuisat poliittiset puheensa ja runonsa, kun oli koettanut aktivoida näitä mukaan jär- 111 Rydberg 1959, 164. 112 Rydberg 1959, 167. 113 Rydberg 1959, 263–267. Rydbergin monet puheet ja kirjoitukset kohdis- tuivat lapsiin, hän oli pitänyt myös lehden lastenosastoa, Mirja-tädin kirje- laatikkoa sekä Suomen Sosialidemokraatissa että Vapaassa Sanassa. Rydberg tunnettiin lastenjuhlistaan ja huumoristaan – häntä naurattivat Walt Dis- neyn piirretyt. Yksi Amerikan matkan kohokohdista olikin ollut Walt Dis- neyn henkilökohtainen tapaaminen. 223 ”Lasken vahvojen sydänten kaapelin yli vapisevan maailman” jestö- ja poliittiseen toimintaan.114 Ei ollut ihme, että hän myös Kiinan kirjassaan kertoi kiinalaisen naisen historian katkelmittain, yksittäisten elämänkohtaloiden ja kansanperinteeseen kuuluneiden tarinoiden sekä sosiologisten tutkimusten ja tilastojen avulla. Luvun nimi oli ”Naisia ja ihmisiä”. Se alkoi kuvauksilla kiina- laisnaisten epätasa-arvoisesta asemasta, siitä miten tarinat ja laulut kertoivat tyttöjen ja poikien eriarvoisesta kohtelusta. Eräässä sadussa Helvetin kuningas rankaisi syyllistä niin, että hänen piti syntyä tytöksi seuraavalla kerralla. Laulujen kirjassa kerrottiin keisarin palat- sin lapsista, joista vain pojilla oli lapsen oikeudet, tyttöjä kohdeltiin epäinhimillisesti. Rydbergin mukaan satujen kuvaukset eivät olleet kaukana hänen tapaamistaan vanhempien kiinalaisnaisten kohta- loista – hän tapasi sekä lapsena naitettuja että lapsen vaimoja, jotka oli naitettu pikkulapselle perimissyistä tai ilmaisen työvoiman toivossa. Rydberg sai kuulla naisten itsemurhista, ilkeistä anopeista, monivai- moisuudesta, raiskauksista, bordelliin myymisistä, joita oli tapahtu- nut vielä 1920-luvulla. Jalkojen sitomista hän piti naisen alistamisen symbolina. Vain muutamat poikkeusyksilöt 1800-luvun lopusta tai 1900-luvun alusta kertoivat muusta.115 Muutos parempaan tapahtui kommunistien valtaannousun myötä, tiesi Rydberg. 1950 tuli voimaan uusi avioliittolaki, ”vallankumous vallankumouksen sisällä”. Se kumosi vanhan feodaalisen avioliittojär- jestelmän, joka perustui miehen valtaan. Nyt lähtökohdaksi tuli puo- lisoiden vapaaehtoinen liitto, yksiavioisuus, kummankin sukupuolen samanlaiset oikeudet sekä naisten ja lasten suojeleminen lain voimalla. Lisäpykälissä taattiin, että kummallakin puolisolla piti olla oikeus valita itse ammattinsa ja osallistua työntekoon. Myös avioero tuli mahdol- liseksi. Uuden lain myötä koulutettiin 3,5 miljoonaa valistajaa levit- tämään uutta lakia kansan tietoisuuteen.116 Vuonna 1957, Rydbergin matkan aikana, 3 miljoonaa naista työskenteli virastoissa, toimistoissa, kaupan alalla, liikenteessä, teollisuudessa, terveydenhuollossa, opetta- jina, kirjallisuudessa ja taiteessa. Pekingissä oli hänen tietojensa mukaan joka neljäs opettaja nainen, naisprofessoreita ja yliopiston opettajia oli 114 Rydbergin naistietoisuudesta, ks. myös Koivisto 2011, 229. 115 Rydberg 1959, 287–304. 116 Rydberg 1959, 312–315. 224 Hanne Koivisto 600. Naisministereitä oli 7, kansaneduskunnassa 146 naista. Alempien hallintoelimien edustuslaitoksissa naisia oli neljännes. Kymmenkunta vuotta aikaisemmin tämä olisi ollut mahdotonta. Eräs talonpoikais- vaimo oli todennut: ”Entiseen aikaan me olimme vain naisia. Vesipuh- velia pidettiin meillä enemmän arvoisena kuin naista. Nyt meistä on tullut ihmisiä”117. Edellä ollut sitaatti päätti kirjan. Oliko tämä ollut Rydbergin tarkoitus? Valinta on voinut olla Kuusisenkin. Joka tapauk- sessa kirjan loppusivulla on painoarvoa. Olisiko ollut niin, että erityi- sesti naisen asema osoitti myös vasemmistonaisen ajattelussa ihmisten välisen tasa-arvon toteutumista. Luonnehtiessaan Rydbergin Katselin Kiinaa –teosta Hertta Kuusi- nen, Rydbergin ystävä ja aatetoveri näki teoksen tavoitteeksi esitellä suo- malaisille lukijoille Kiinan historiaa ja ihmisiä, ”jotka elävät ja luovat historiaa.” Kuusinen korosti myös, että Rydbergin viimeiseksi jäänyt teos on työtä kansojen rauhan ja keskinäisen ymmärryksen puoles- ta.118 Kuusisen luonnehdinta osui Rydbergin kansainvälisyys-ajattelun ytimeen, joka Kiina-kirjan perusteella oli säilynyt muuttumattomana hänen poliittisen radikalisoitumisensa alkuajoista. Matkojen ulottuvuudet – poliittista pyhiinvaellusta ja matkaa omaan itseen Kaisu-Mirjami Rydbergiä pidettiin omana aikanaan taitavana kirjoitta- jana. Hän oli tiedonhaluinen, laajasti sivistynyt kirjoittaja, joka halusi kehittää itseään koko ajan. Hertta Kuusinen totesi, että ”elämänilo ja luottamus tulevaisuuteen pulppusivat hänen tuotteistaan”.119 Rydbergin Yhdysvaltojen, Neuvostoliiton ja Kiinan monenkirjavia vaikutelmia yhdistävät hänen kiinnostuksen erityisesti sitä väestönosaa kohtaan, joka oli yhteiskunnassa marginaalisin ja sorretuin. Hän piti yhteiskunnan heikoimpien jäsenten kohtelua yhteiskunnan humaani- suuden mittarina. Toinen Rydbergin ajattelun lävistävä piirre on jat- kuvasti karttuneen sosiologis-antropologisen tiedon kumuloituminen 117 Rydberg 1959, 319–320. 118 Kuusinen 1959, 9–11. 119 Kuusinen 1959, 9–11. 225 ”Lasken vahvojen sydänten kaapelin yli vapisevan maailman” kirjoittelun perusvireen pysyessä kuitenkin samana – ihmisten tasaver- taisuutta ja kansojen ystävyyttä painottavana. Kolmas piirre hänen ajat- telussaan on voimakas optimismi tulevaisuuden suhteen. Kun yleensä matkakirjoissa kirjoittaja vertaa asioita kotimaahansa ja kotiinsa, Ryd- berg suhteutti niitä unelmaansa ja utopiaansa sosialistisesta tulevaisuu- desta. Hän etsi matkoillaan merkkejä edistyksestä ja halusi myös ohjata ihmisiä ennakkoluulottomuuteen erilaisuutta kohtaan. Synnynnäisenä opettajana ja valistajana hän kertoi sanomaansa usein omakohtaisten esimerkkien kautta. Rydbergin näkemyksiä leimasi kaikesta hänen ennakkoluulotto- muudesta huolimatta vahva ideologisuus; hänen katseensa kohdistui kriittisempänä kapitalistisiin kuin sosialistisiin maihin. Rydbergin kansainvälisyys-ajattelu olikin luonteeltaan poliittista. Omana aikanaan hän ei kuitenkaan ollut harvinaisuus, hänen lail- laan ajattelivat monet länsimaiset intellektuellit ja korkeasti koulutetut. Näille oli ominaista suhtautua kriittisesti omaan maahan, mutta ihan- noiden totalitaristiseen, useimmiten kommunistiseen maahan, joka oli kaukana omasta elinpiiristä – niin kaukana, että niihin saattoi proji- soida tulevaisuuden unelmia ja että niiden huonoilta puolilta saattoi sulkea silmänsä – mikä olikin helppoa valmiiksi järjestetyillä ja opas- tetuilla matkoilla.120 Rydberg ja hänen aatetoverinsa asettivat toivonsa sosialistimaiden esimerkkiin, niiden onnistumisen varassa oli koko poliittisen aatteen kestävyys sekä yleisesti että yksilöllisesti. Rydber- gin kritiikitön käsitys sosialistimaista yhdistyi hänen pyrkimykseensä päästä mahdollisimman lähelle SKP:n ydintä ja saavuttaa sen keskeis- ten henkilöiden, kuten Hertta Kuusisen hyväksyntä ja luottamus. Hän kuului niihin ”tosiuskovaisiin” kommunisteihin, joka ei koskaan asetta- nut aatettaan kyseenalaiseksi. Oman identiteetin vahvistukseksi tehtyjä matkoja kutsutaan pyhiinvaellusmatkoiksi tai poliittiseksi turismiksi. Arne Melbergin sanoin Rydbergin matkakirjoissa on paljon poliittisesti motivoitujen matkojen todistavaa otetta.121 Niiden poliittinen todistus sai kuitenkin aikaan sen, että ne eivät tyypillisten matkakirjojen tapaan 120 Hollander, 1981, passim. 121 Toinen matkatyyppi on moderni matka – päättymätön, avoimeksi jäävä, usein pettymyksen tuova ja ristiriitainen. Melberg 2005, 27, 31–33, 224– 226. 1930-luvun matkoista, ks. myös Dodd 1982, 127–138. 226 Hanne Koivisto olleet sävyltään pienimmässäkään mielin nationalistisia tai kolonialis- min värittämiä vaan pikemminkin internationalismin, kansainvälisyys- uskon manifestaatioita. Rydbergin matkakirjoihin ja artikkeleihin löytyy muitakin tulo- kulmia, kun niitä tarkastelee nimenomaan matkakirjallisuutena eikä maailmankatsomuksellisena kirjoitteluna, kuten tässä artikkelissa on tehty. Yksi kiinnostava piirre on Ritva Hapulin painottama ajatus siitä, että matkakirjallisuus on auttanut ihmisiä ymmärtämään maailmaa ja näkemään oman paikkansa siinä. Jotta voi kirjoittaa matkastaan, tar- vitaan tahto oppia näkemän ja kielellistämään näkemänsä. Ja tällöin ihminen suhteuttaa näkemäänsä myös omiin henkilökohtaisiin koke- muksiinsa.122 Matkalla tietyt kokemukset muuttuvat muistipaikoiksi, joissa kokija palaa omaan historiaansa. On matkustettava pois, jotta voi palata itseensä, tehdä identiteettityötä oman itsensä sokkeloissa.123 Rydbergin matkat olivat hänelle eri tavoin tärkeitä. Ennen sotia Isoon–Britanniaan suunnatut matkat avasivat hänelle maailman ja veivät hänet samanhenkisten ihmisten yhteyteen. Näillä matkoilla oli myös vahva henkilökohtainen, merkitys – hän sai niihin liittyvistä muistoista voimaa vankilan pitkinä vuosina. Vielä sodan jälkeen hän kirjoitti runoja, joiden säkeet kertoivat Kanaalin rannalla läheisten ihmisten kanssa vietettyjen hetkien suuresta merkityksestä hänelle itsel- leen niin ideologisesti kuin tunne-elämän suhteen. Myös Yhdysvaltojen matkasta tuli hänelle henkilökohtaisesti erittäin tärkeä – niin tärkeä, että hän tunsi pitkinä vankilavuosina kertyneen jää alkavan sulaa sielus- taan vasta Yhdysvaltojen vaikuttavaa maisemaa katsellessa: ”Järkytyk- set, joita maailman kauneus minulle tuotti matkan aikana, pakottivat myös tunnustamaan, että nyt vasta lohkeili ja suli sisälläni monen talven jää. Kieltäydyin myöntämästä itselleni ja muille, että olin jääty- nyt, turtunut möhkäle silloin, kun taivasta leikkasivat kaitoihin viipa- leisiin kalterit, ja puukengät paukkuivat rautaisilla kiertoportailla.”124 Yhdysvaltojen matkasta tuli näin matka hänen omaan minuuteensa, oman elämän historiaan, kun luonnon ja kauneuden kokemus avasivat yhteyden kahden aikatason välille. Matkakirjojen tutkijat ovat nimittä- 122 Hapuli 2008, 23. 123 Hapuli kirjoittaa Kyllikki Villan kokemuksista. Hapuli 2008, 38–40. 124 Rydberg 1946, 103–105. 227 ”Lasken vahvojen sydänten kaapelin yli vapisevan maailman” neet näitä hetkiä poeettisiksi hetkiksi tai muistipaikoiksi, joista kirjoit- taminen eheyttää ihmistä.125 Matkoistaan kirjoittaessaan Rydberg liikkuikin matkoja pidemmällä aika-akselilla menneisyydestä tulevaisuuteen tavoitellen aikaa, joka oli tuleva hänen jälkeensä. Ja kuten Ritva Hapuli on todennut matkakir- joja tutkiessaan, matkoilla nähty yhdistyy myös hänen varhaisimpiin muistoihinsa, lapsuudenkokemuksiin, kun matkojen kokemukset nos- tavat pintaan muistikuvia, joita ei muuten ajattelisi. Matkat ovat täl- löin kohtauspaikkoja oman itsen kanssa: mennyt ja tuleva katoaa, on vain ihminen itse.126 Ehkäpä juuri tästä syystä Rydberg niin mielellään kirjoitti matkakirjoihinsa myös lapsuuskokemuksiaan. Hektistä elämää eläneelle, suunnattomasti työskennelleelle Kaisu-Mirjami Rydbergille matkat olivat pysähdyspaikkoja tutustua omaan itseen – kaiken muun aikansa hän antoi toisille paremman tulevaisuuden saavuttamiseksi. 125 Poeettisista hetkistä, ks. Melberg 2005, 139–156. Ritva Hapuli on saman- suuntaisesti Kyllikki Villan matkakokemuksia. Hapuli viittaa myös Karin Johannissonin ja Virginia Woolfin ajatuksiin. Kyllikki Villa on kirjoittanut: ”On matkustettava kauas tästä kaikesta, matkustettava itseensä”. Ks. tar- kemmin Hapuli 2008, 30–34. 126 Hapuli 2008, 255. 228 Hanne Koivisto Lähdeluettelo Arkistolähteet Kansallisarkisto Etsivän keskuspoliisin arkisto, Kaisu-Mirjami Rydbergin henkilömappi Kansan Arkisto Kaisu-Mirjami Rydbergin kokoelma, puheet Lehdet Kirjallisuuslehti 1935 SNS-lehti 1948–1956 Painetut lähteet ja aikalaiskirjallisuus Kuittinen, Kalle Olavi: Kiinaa oppimassa. Demokraattinen Sivistysliitto 2011. Kuusinen, Hertta: Lukijalle. Teoksessa: Rydberg, Kaisu-Mirjami: Katselin Kiinaa. Kansankulttuuri, Helsinki, 1959. Palme, Olof: Politiikka on tahdon asia. Tammi, Helsinki 1968. Rydberg, Kaisu-Mirjami: Katselin Amerikkaa, Tammi Helsinki, 1946. Rydberg, Kaisu-Mirjami: Katselin Kiinaa, Kansankulttuuri, Helsinki, 1959. Savutie, Maija:Vastalause taantumukselle – tie vasemmistotyöväenliikkeeseen. Kommunisti 4/1975. Tutkimuskirjallisuus Collette, Christine: The International Faith.: labour’s attitudes to European socialism 1918–1939. Alder- shot: Ashgate 1998. Cortright: Rauha: ajatusten ja liikkeiden historia. Alkuteos: Peace. A History of Movements and Ideas (2008). Suom. Eila Salomaa. Helsinki 2011. Dodd, Philip: The Views of Travellers: Travel Writing in the 1930’s. The Art of Travel. Essays on Travel Writing. Ed by Philip Dodd. Frank Cass, London, 1982. Hapuli, Ritva: Ulkomailla: maailmansotien välinen maailma suomalaisnaisten silmin. SKS Helsinki 2003. Hapuli, Ritva: Matkalla Kotona, Kyllikki Villan matkapäiväkirjoista. Faros, Turku 2008. Hollander, Paul: Political Pilgrims. Travels of Western Intellectuals to the Soviet Union, China and Cuba 1928–1978. New York, 1981. Kaartinen, Marjo: Ajan kaaos. Olavi Paavolainen ja neekerikysymys. Paavolaisen katse. Tulkintoja Olavi Paavolaisen kirjoituksista. Toim. Ritva Hapuli et al. Avain, Helsinki 2012, 90–107. Kalemaa, Kalevi: Suomalaisen rauhanliikkeen juuria. Rauhankirjallisuuden edistämisseura, 1981. Kinnunen, Kaisa: Suomi-Neuvostoliitto-Seuran historia, 1944–1974. Suomi-Venäjä-Seura, Helsinki 1998. 229 ”Lasken vahvojen sydänten kaapelin yli vapisevan maailman” Koivisto, Hanne: Politiikkaa, erotiikkaa ja kulttuuritaistelua. Kirjoituksia suomalaisesta vasemmistoäly- mystöstä 1930-luvulta. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki 2011. Koivunen, Leila: Terweisiä Kiinasta ja Afrikasta. Suomen lähetysseuran näyttelytoiminta 1870–1930-luvulla. Suomen lähetysseura 2011, Helsinki. Melberg, Arne: Resa och skriva. En guide till den moderna reselitteraturen. Daidalos, Göteborg 2005. Mikkonen, Simo: Neuvostoliiton kulttuurinvaihto-ohjelmat – kulttuurista kylmää sotaa vai diploma- tia. Historiallinen aikakauskirja 4/2011, 393–413. Pietilä, Jyrki: Kirjoitus, juttu, tekstielementti: suomalainen sanomalehtijournalismi juttu-tyyppien kehi- tyksen valossa printtimedian vuosina 1771–2000. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä 2008. Torninoja-Latola, Jaana: ”On vissi määrä sivistystä auttaa ihmistä” Sylvi-Kyllikki Kilpi juutalaispako- laisten ja poliittisten vankien auttajana 1938–1944. Häkäpöntöistä nurkkatansseihin. Arjen ilmiöitä sota-aikana. Toim. Jarkko Keskinen, Suvianna Seppälä, Kari Teräs. Turun yliopisto, Suomen histo- rian julkaisuja 2, Turku 2012. III VIERAAN KOHTAAMINEN DAVID BOWIEN MATKA MUUKALAISUUTEEN JA POP-MUSIIKIN ORIENTALISMIIN Kari Kallioniemi Englantilainen rock-tähti David Bowie (1947–) on toisen maailmanso- dan jälkeisen ajan popmusiikin merkittävä vaikuttaja monella tavalla. Aikansa supertähdeksi luokiteltu Bowie teki uransa keskeiset levytykset 1970-luvulla, mutta vaikka hän tiivisti niissä osuvasti sukupolvensa tun- toja, Bowie on aina luokiteltu ”erittäin suosituksi kulttitähdeksi tavalla, jota Beatles ei koskaan ollut, ja hänen suosionsa ei koskaan yltänyt yli sukupolvien Beatlesien tavoin.”1 Paremminkin hän sekä kiteytti että laajensi tähtikuvassaan ja tuo- tannossaan brittiläisen rock-kulttuurin erityisen ominaisuuden: sen kyvyn epätavallisen luovalla tavalla kehittää popmusiikista tuote, joka imi itseensä vaikutteita laajalta alalta ja kyseenalaisti perinteiset kult- tuurin määritelmät.2 Vaikka Bowien yhteydessä mainitaan aina hänen merkityksensä uudenlaisen poptähteyden luomisessa ja sukupuoliroo- lien kirjon laajentamisessa, hän määritteli erityisellä tavalla sodan jäl- keisen ajan Britannian pelkoja ja pettymyksiä. 1960-luvun idealismin ja optimismin synnyttämä kulttuurin muutos kariutui talousvaikeuk- sien, energiakriisin ja työttömyydestä johtuvan uusoikeiston nousuun 1 Hanley 2011. 2 Kallioniemi 2006, 9–36. 234 Kari Kallioniemi 1970-luvulla ja sen ihailema vapaamielisyys johti lopulta yhteiskunnan fragmentoitumiseen eikä sen yhdentymiseen. Siksi Bowien ura ja musiikki määritteli tuona aikana varsinkin ang- loamerikkalaisten yhteiskuntien tuntoja osuvasti, mutta myös hänen henkilökohtaista kuulumattomuuden tunnettaan. Se tuli erityisesti esiin hänen levottomona harhailuna eri kulttuureista toiseen ja omana muukalaisuuden kokemuksenaan, joka heijastui Bowien jatkuviin tähti- imagon muutoksiin ja musiikkityylien vaihdoksiin. Tämän artikkelin tarkoituksena on kysyä, miten tämä pitkä ”noma- distinen” matka huipentui Bowien niin kutsutun Berliini-trilogian kolmannella albumilla The Lodger (1979) ja kuinka siinä esiin tulevat teemat matkustelusta, ”majailusta” ja ihmisen juurettomuudesta voi- daan liittää popmusiikin orientalismiin. Sen katse etsiytyy levottoman romanttisessa kaipuussaan pois anglofonisen kulttuurin ahdistavaksi koetusta ytimestä, kuin jatkaen imperialismin ajan englantilaisten siir- tomaaseikkailijoiden tai tutkimusmatkailijoiden eksoottisen toiseuden etsintää. Vaikka (populaari)musiikin historia on jatkanut tätä perin- nettä, Bowien 1970-luvun ura asettuu ajankohtaan, jolloin populaari- kulttuurin esittämään kaukomaiden kaipuuseen alkaa sekoittua sekä kolonialismin kritiikkiä että ei-angloamerikkalaisen musiikin käyttöä rockin kokeellisena osana. Bowien uraa ja tuotantoa analysoimalla pohdin myös mitä rock-tähden kokemus omasta muukalaisuudestaan oli hänen kohdallaan. David Bowien pako ”pikku-Britanniasta” maailman ääriin Jo ennen kuin Bowiesta tuli englantilaisen rockin kultakauden super- tähti, hän oli ehtinyt aloitella uraansa ottaen milloin vaikutteita britti- läisestä mod-liikkeestä ja rhythm & bluesista, milloin amerikkalaisesta vastakulttuurista ja hippiliikkeen flirttailusta itämaisuuden kanssa.3 Nuoruus Lontoon esikaupunkialueilla ja sen hillityn englantilainen tapa innostua britti-imperiumin perintönä toisen maailmansodan jäl- keisen ajan kulttuuriin jääneestä kiinnostuksesta idän uskontoja ja kult- tuureja kohtaan kiehtoi myös nuorta David Bowieta. Hanif Kureishin 3 Spitz 2010, 23–45. 235 David Bowien matka muukalaisuuteen ja pop-musiikin orientalismiin romaanin Esikaupunkien Buddhan (The Buddha of Suburbia, 1990)4 ajanhenki on lähellä myös Bowien omia kokemuksia muukalaisuudes- taan synnyinkaupunkinsa keskellä: Nimeni on Karim Arim ja olen perienglantilainen, melkein. Minua pidetään usein vähän omituisena englantilaisena, tavallaan uutena lajina, koska juureni ovat kahdessa vanhassa historiassa. Mutta siitä viis – olen englantilainen (joskaan en ylpeä siitä) Etelä-Lontoon esi- kaupungeista ja menossa jonnekin. Se että olen levoton ja ikävystyn helposti johtuu ehkä tästä maanosien ja verien sekoituksesta, siitä että olen kotoisin sieltä ja täältä, että kuulun ja en kuulu. Tai ehkä syy on se, että vartuin esikaupungeissa.5 Pakistanilais-englantilaisen päähenkilön ”kuulumattomuuden mie- telmä” avaa teoksen, joka kurkistaa 1960- ja 1970-luvuille ominaiseen esikaupunkilaiseen innostukseen itämaita kohtaan. Niiden kuviteltu eksotiikka, oletettu korkeampi hengellisyys ja vapaampi suhtautuminen seksuaalisuuteen ovat myös lääkitsemässä Bowien svengaavan 1960- luvun sukupolven irrallisuudentunnetta. David Bowien alku-uran kappaleissa esiintyy erittäin harvoin varsinaisia itämaisia musiikillisia vaikutteita, ei edes ajan rock-kulttuurin muotisoitinta sitaria, mutta häneltä löytyy lauluja, joissa kiinnostus orienttia ja erityisesti buddha- laisuutta kohtaan tulee esiin. Se näkyy ensisijaisesti lauluteksteissä ja satunnaisissa haastatteluissa, joissa hän paljastaa kiinnostuksensa zen- buddhismia kohtaan. Aikansa kuuluisimman brittiläisen buddhalai- sen Christmas Humphreysin (1901–1983) kirja Zen Buddhism (1953) oli jo ennen hippiliikkettä, Beatleseja ja Mahareshi Mahesi Yogia ollut kulttikirja saarivaltakunnassa. Myös Bowie tarttui siihen ja 1966 hän alkoi julistaa ”kääntyneensä buddhalaisuuteen ja olevansa kiinnostunut Tiibetistä.”6 4 Kureishi on kotoisin samalta esikaupunkialueelta Bromleystä, missä Bowie asui monia vuosia nuoruudessaan. Siksi Kureishi kutsui hänet tekemään musiikin The Buddha of Suburbian televisiofilmatisointiin 1993 (Doggett 2011, 333), jonka nimikappaleen videossa Bowie ”flaneeraa” pitkin Brom- leyn katuja. Niiden siisti arkisuus synnyttää katsojassa pahoja aavistuksia siitä, mitä tällaisen säädyllisyyden kulissien takana tapahtuu. http://www. youtube.com/watch?v=48d4irOHhLY&ob=av2e. Tarkistettu 24.1.2012. 5 Kureishi 1991, 7. 6 Doggett 2011, 42. 236 Kari Kallioniemi Tämä näkyi pian hänen varhaisessa kappaleessaan ”Karma Man” (1967), jonka teksti kuvaili kryptisessä hippihengessä buddhalaisuuden vaikutusta Bowien elämässä: ”Karma man tattooed on your side, the wheel of life/I see my times and who I’ve been I only live now and I don’t know why”.7 Edelleen buddhalaisuus tuli esiin muun muassa sellaisissa Bowien varhaiskauden levytyksissä kuten ”After All” (1970) (”Live to your rebirth and do what you will/Forget all I’ve said, please bear me no ill/After all, after all”) ja erityisesti kappaleessa ”Changes” (1971) (”Turn and face the strange/Ch-ch-changes/Just gonna have to be a dif- ferent man/Time may change me/But I can’t trace time”). Tästä muo- dostuikin hänen uransa yksi rakastetuimmista hiteistä ja eräänlainen Bowien tähteyden symboli. Peter Doggettin perusteellisen analyysin mukaan kappaletta voi lähestyä monien muutosten (emotionaalisten, psykologisten, eksistentiaalisten ja musiikillisten) kautta Bowien elä- mässä, mutta siinä tulee erityisesti esiin Humphreysin kirjan näkemys buddhalaisuudesta ”elämän epätäydellisyyden jatkuvana muutoksen virtana”8 – ajatus, johon viehättyminen näkyi hyvin Bowien uralla pitkin 1970-lukua. Enemmän kuin ”itä”, Amerikan ”länsi” oli 1960-luvun Britannian nuorisolle ensisijaisesti etäinen, kiehtova ja eksoottinen maa9, joka oli luonut Elvis Presleystä alkaen kaiken sen jännittävän musiikin, joka mullisti lopullisesti länsimaisen nuorisokulttuurin. Ensimmäinen matka Amerikkaan ja kohtaaminen ihailemansa Andy Warholin kanssa 1971 räjäytti Bowien tajunnan ja sai hänet määrätietoisesti pyrkimään Yhdysvaltain pop-listoille. Tästä alkoi myös Bowien ”pakomatka”, jonka avulla hän pyrki karistamaan Etelä-Lontoon nurkkakuntaisen ja esikaupunkilaisen englantilaisuuden itsestään – siinä kuitenkaan kos- kaan täysin onnistumatta. Yhdysvaltojen lisäksi myös itä oli edelleen Bowien mielessä. Tuolta ajalta periytyy Bowien kiinnostus itämaista teatraalisuutta ja erityisesti 7 Peter Doggettin tulkinnan mukaan kappaleen tekstissä näkyi myös Bowien toisen suuren innoittajan science-fiction-kirjallisuuden vaikutus. Lyriikassa toistuvat Ray Bradburyn tarinakokoelman The Illustrated Manin (1951) idea siitä, kuinka eläväksi kuvaksi muuntuvat tatuoinnit kertovat kunkin tarinan päähenkilön kohtalon. Ibid, 374. 8 Ibid, 124–25. 9 Buckley 2005, 45–46. 237 David Bowien matka muukalaisuuteen ja pop-musiikin orientalismiin japanilaista kabuki-teatteria kohtaan10, jota hän hyödynsi luodessaan Ziggy Stardust -hahmoa. Tähän liittyen hän teki jo 1970-luvun alussa ensimmäisen matkansa Japaniin ja inspiroitui sen kulttuurista.11 Bowien kokemus pikajunamatkasta ensi kerran läpi Venäjän ja Sipe- rian teki häneen niin suuren vaikutuksen, että lentopelkonsa vuoksi12 hän jo varhain alkoi urallaan välttää lentämistä ja suosia mannerten- välistä laivaliikennettä ja junia. Tämä vuoteen 1977 saakka junalla ja laivalla tapahtunut matkustaminen toi mieleen entisaikojen brittiläi- sen siirtomaagentlemannin, jolla oli loputtomasti aikaa siirtyä paikasta toiseen ja nautiskella omasta privilegisesta asemastaan yhä kiihtyvien nopeuksien aikakauden lähestyessä. Bowien seurueelle tämä ”laatumat- kustamisen” kokemus oli kuin tuon ajan vastine siirrettynä nykypäivän supertähden aseman mahdollistamaksi matkustamisen romantisoin- niksi13, joka vaikutti myös hänen inspiraatioonsa ja tapaansa kirjoittaa lauluja. George Orwellin romaaniin 1984 (1949) perustuvan albumin Diamond Dogs (1974) useat laulut, kuten ”1984” ja ”We are the Dead”, syntyivät junamatkalla läpi Neuvostoliiton Trans-Siperia Expressissä.14 Kokemukset totalitaarisen valtion todellisuudesta yhdistyivät Bowiella fragmentteihin Orwellin dystooppisesta tulevaisuusromaanista ja syn- nyttivät oudolla tavalla kiehtovan levyn, jossa aistii kylmän sodan ja öljykriisin jälkeisen ajan paranoidiset tunnelmat. ”We are the Deadin” tunnelmaa ja kokemusta muukalaisuudesta vieraassa maailmassa on myös pidetty ensimmäisenä kandidaattina gootti-rock-levyksi.15 Tämä tyylisuunta kehitti rock-romantiikan dekadenttiuden, osattomuuden ja vieraantuneisuuden tunteen omaksi taiteenlajikseen. Derek Scottin teoksessa From the Erotic to the Demonic (2003) tulee hyvin esiin, miten musiikin orientalismi on sukua romanttisen musiikin demonismille, esimerkiksi Franz Lisztin tiettyjen teosten yhteydessä. Tällainen dys- 10 Ibid, 145–46. 11 Mulholland 2012, 34. 12 Bowie oli paluulennolla Kyprokselta vuonna 1971 joutunut ukkosmyrskyyn ja tuosta tapauksesta traumoja saaneena vältteli lentämistä. Buckley 2005, 171. 13 Sharp 2008, 47. 14 Doggett 2011, 195–99, 205–06. 15 Baddeley 2006, 240. 238 Kari Kallioniemi tooppisten visioiden, demonismin ja orientalismin yhdisteleminen oli myös tyypillistä 1970-luvun rock-musiikille. Erkaantuminen englantilaisuuden pakkopaidasta jatkui syöksymi- sellä amerikkalaisen soul-musiikin maailmaan (Young Americans, 1975), ja lopulta pakona amerikkalaisesta painajaisesta Eurooppaan. Station to Station (1976) kuvaa nimensä mukaisesti tätä yhä maanisemmaksi muuttuvaa matkaa, jossa fasinoituminen eurooppalaisen modernismin ja sen pimeän puolen kuvastosta kiteytyi lopulta Berliini-trilogian kah- dessa ensimmäisessä levyssä 1977 (Low, Heroes). Bowielle nämä levyt ilmensivät yhä enemmän tarvetta päästä kauemmaksi anglofonisesta keskuksesta ja hänen omasta kuulumattomuuden tunteestaan. Tätä kokemusta vahvisti kokaiiniriippuvuus ja henkisen etsinnän harhautu- minen buddhalaisuudesta Friedrich Nietzschen, okkultismin ja natsis- min pariin.16 Bowien liikkumista maasta ja kulttuurista toiseen voikin luonneh- tia Zygmunt Baumanin typologioilla modernista identiteetistä. Niissä keskiaikainen pyhiinvaeltaja on muuttunut yksilöllisyyden kehityksen historian myötä turistiksi, joka voi vielä ajoittain pitää sisällään jotain vanhan identiteetin hengellisistä lähtökohdista. Tämä tapahtuu varsin- kin flanöörinä: kaupunkivilinässä esiintyvän ihmisyyden tarkkailijana ja ihastelijana.17 Baumannin flanööri kuitenkin sortuu usein näyttelijän tai pelurin rooliin, jolle matkustaminen ja uusien kohteiden ja ihmisten tapaaminen on pelkkää hupia ilman sen syvempiä merkityksiä. Tämä nykyidentiteettien ristiriitainen kudelma ja ”globaali fla- nööriys” toteutui Bowien kohdalla niin yksinäisenä pyhiinvaelluksena kiotolaiseen temppeliin kuin Iggy Popin kanssa ryyppyreissulla Mos- kovassa ihmettelemässä Orwellin 1984 kainalossa totalitaarisen valtion sotilasmanöövereitä Punaisella Torilla. Kuvaavaa tälle leikille vieraiden kulttuurien ja ”demonisen fasismin” kanssa oli kohtaus, johon Bowie seurueensa kanssa joutui Brestissä, Puolan ja Venäjän välisellä raja- asemalla. Seurue joutui viranomaiskuulusteluihin, kun heiltä löydet- tiin Josef Göbbelsin ja Albert Speerin kirjoittamia teoksia. Bowie selitti viranomaisille, että ne olivat ”tutkimusmateriaalia” elokuvaa varten, jota 16 MacDonald 2003, 140–47. 17 Bauman 1996, 18–36. 239 David Bowien matka muukalaisuuteen ja pop-musiikin orientalismiin hän suunnitteli Göbbelsin elämästä.18 Länsimaisen rock-tähden juu- rettomuus ja muukalaisuus sai täten muotonsa postmodernina flirttinä toiseuden erilaisten muotojen kanssa. Nabeel Zuberi puhuu teoksessaan Sounds English: Transnational Popular Music (2001) brittipopille kaiken keskellä ominaisesta kuulumattomuuden tunteesta19, jonka nostalginen katse englantilaisuuteen vahvistuu erityisesti ulkomailla, synnyttäen erikoisia pop-hybridejä, joissa vieraat ja tutut vaikutteet yhdistyvät. Osittain Bowien vaikutuksesta 1980-luvun alussa syntynyt englan- tilainen futuristipop oli myös tällainen teatraalisen osattomuuden ja muukalaisuuden ilmentymä, joka kumpusi reaktioista thatcheriläisen yhteiskunnan autoritäärisyyttä kohtaan. Länsimaisen musiikin orientalismi ja rock-kulttuuri Tällainen kulttuurisen ja maantieteellisen toiseuden merkkien ahmimi- nen ja niiden hyödyntäminen länsimaisen rock-tähden töissä on laajen- nettu ja jatkettu versio siitä, miten Edward Said määrittelee orientalismin käsitteen kuuluisassa teoksessaan Orientalism (1978). Se on esimerkiksi kaikkea sitä tietoa idästä, mitä länsimaiset tutkijat ovat keränneet mat- koillaan. Orientalismi on myös laajemman määritelmän mukaan kuvitel- tua itämaisuutta ja idän representaatioita länsimaisessa kulttuurissa joilla tarkoitetaan itämaiden romantisoivaa ja sadunomaista kuvausta.20 Siksi orientalismi kuvaa hyvin länsimaisen kulttuurin suhdetta itäiseen ja sitä miten itää kuvataan lännessä. Vaikka Said ei teokses- saan käsittele länsimaista populaarikulttuuria, tämä kuvaus perustuu pitkään historiaan siitä, miten itä on ollut eurooppalaisille ja pohjois- amerikkalaisille vieras ja outo paikka, jota koskevat käsitykset ovat perustuneet enemmän kuvitelmiin kuin kulttuurisiin kontaktei- hin. Siksi orientalismi kertoo jotain myös länsimaisen kolonialismin ylemmyydentunteesta, jossa itä näyttäytyy epävarmuuden, kaaoksen, väkivallan ja tehottomuuden maailmana21 – ja siksi kontrollin alle ase- 18 Dalton & Hughes 2001, 42. 19 Zuberi 2001, 179–192. 20 Said 1978, 6–21. 21 Ibid, 300–301. 240 Kari Kallioniemi tettavana. Näitä käsityksiä ovat sitten vuosisadasta toiseen toistaneet länsimainen kirjallisuus, taide, matkakertomukset ja omalla erityisellä tavallaan myös musiikki. Derek Scottin väitteen mukaan läntisen musiikin orientalistiset tyylit ovat aina nojanneet aiemmin luotuihin tyyleihin, joiden pohjana ovat olleet itäiset kulttuuriset merkit, eivät etnomusikologiset tosiasiat.22 Näitä musiikillisia merkkejä tarjoili varhaisimmassa vaiheessa Euroo- passa turkkilaisen tyylin omainen musiikki, joka oli kehittynyt Wienin piirityksessä 1683 kuullusta turkkilaisesta sotilasmusiikista, antaen aineksia musiikilliseen mielikuvitukseen läntisille ihmisille. Samaten Unkarin mustalaismusiikki, Lähi-itä, Espanja, Pohjois-Afrikka ja Aasia aina Japania ja Kiinaa myöten23 tarjosivat orientalistis-musiikillisia merkkejä tämän mielikuvituksen kiihottamiseksi. Täten Scottin mukaan orientalistisen musiikin tehtävä ei ole ollut varsinaisesti matkia itää vaan esittää siitä erilaisia ”kuvitelmia”. Siksi hänen mukaansa orientalismin ideologiassa itä voi varsinkin brittien mielikuvituksessa alkaa jo Espanjasta, jos tarkoituksena on vain mer- kitä eksoottista kulttuurista toiseutta. Tällainen mielikuvamaalailu on jokaiselle britille tuttua varsinkin Espanjaan liittyviä matkailumainok- sia katsellessa. Siksi orientalismin epäilyttävä saavutus on jatkuvasti vahvistaa ja toistaa alunperin vääriä havaintoja24 eli luoda imaginääristä etnisyyttä tai kansallisuutta. Tämä katkeamaton ”väärinymmärrysten ketju” ulottuu romantii- kan ajan musiikista aina nykyiseen popmusiikkiin, jossa orientalisti- set topokset, perinteiset kuvat idästä, elävät rinnakkain niitä koskevan post-kolonialistisen kritiikin kanssa. Esimerkkeinä voi nostaa esiin vaikkapa Gilbert & Sullivanin kaltaisten myöhäisviktoriaanisen ajan Kauko-itään sijoittuvat musiikkinäytelmät ja niiden vastineet Holly- woodin kultakauden musikaaleissa, jotka toistavat romanttisia tarinoita idän ja lännen ihmisten kohtaamisesta. Rockmusiikin orientalismi sai puolestaan suurimman innoituksensa hippiliikkeen yrityksistä löytää länsimaisesta kulttuurista eroavaa hen- kisyyttä idästä. Kirjallisuudentutkija Robert Pattison esittää osittain 22 Scott 2003, 155. 23 Ibid, 158–70. 24 Ibid, 174–176. 241 David Bowien matka muukalaisuuteen ja pop-musiikin orientalismiin yliampuvassa ja kiistanalaisessa kirjassaan, The Triumph of Vulgarity: Rock Music in the Mirror of Romanticism (1987), rock-musiikin hengen olevan suoraan sukua 1800-luvun romantiikalle, joten myös rock-kult- tuurin orientalismi, vulgääriys ja demonismi periytyivät samoista koh- teista kuin romantiikan kirjallisuudessa ja taiteessa.25 Rock-kulttuurille läheisen romanttisen primitiivisyyden alkukoti on Afrikka, mutta orientalistisen katseen erityinen kohde 1960-luvun pop- musiikissa oli Intia.26 Beatlesien mietiskelymatka Intiaan Hollywoo- din filmitähtien kanssa oli aikansa ykkösseurapiiriuutisia ja intialaisen musiikin ja kulttuurin vaikutus näkyi brittiläisessä popmusiikissa aina Mahavishnu Orchestran jazz-rockista englantilaisen listapopin psyke- deliaan. Tässä yhteydessä orientalismin periaatteiden mukaisesti myös sekalainen määrä muita ei-eurooppalaisia musiikillisia merkkejä riitti luomaan vaikutelman itäisyydestä ja eksoottisuudesta. Pattison esittää mielenkiintoisen toteamuksen, jonka mukaan rock-kulttuurin romantiikka ei löytänyt vastakaikua juutalaisuudesta sen kristinuskoon liittyvien yhteyksien vuoksi, mutta ei myöskään islamilaisuudesta tai kungfutselaisuudesta. Siksi, koska islam on sille liian legalistinen – moraali rakentuu Muhammedin lain mukaan eikä henkilökohtaisen uskon avulla – ja kungfutselaisuus on taas liian yhteisöllinen ja byrokraattinen uskonto sopiakseen rockin henkeen.27 Sen sijaan Japani ja Kiina, ja laajemmassa mielessä koko Kauko-Itä, herättivät läntisessä rock-kulttuurissa mystisen tunteen siitä, että idän ihminen on luontevammin yhteydessä alkuperäiseen minäänsä. Täl- löin länsi on auttamatta rationaalisuutensa vanki ja sillä on – jälleen natsismin demoninen vertauskuva apunaan – Bowien ja Iggy Popin kappaleen ”China Girl” mukaan Pattisonin mielestä oudosti vain ”hakaristin kuvia päässään”.28 Tässä yhteydessä on merkillepantavaa, että Bowie ei osoittanut koskaan uransa aikana erityistä mielenkiintoa Intiaa kohtaan. Hän ei käynyt koskaan siellä esiintymässä eikä hänen kappaleistaan löydy minkäänlaisia viittauksia tuohon Aasian mantereen eteläosaan. Sen 25 Pattison 1987, passim. 26 Ibid, 72–73. 27 Ibid, 70. 28 Ibid, 66–69. 242 Kari Kallioniemi sijaan Tiibet ja siihen liittyvät mielteet kiehtoivat häntä nuoruudesta asti aina 1990-luvulle, jolloin hän sävelsi vielä 1997 levylleen Earth- ling kappaleen ”Seven Years in Tibet”.29 1960-luvun hippi-euforiasta ja intialais-pakistanilaisen siirtolaisväestön suuresta osuudesta huoli- matta Britanniassa, sen ”aasialaisperäisellä väestöllä ei ole ollut ennen nykypäivää asemaa Top of the Popsin ja MTV:n kaltaisten musiik- kimedioiden nuorisokulttuurimytologiassa. He ovat paremminkin nähty epämuodikkaina tässä yhteydessä.”30 1980-luvulla alkaneen World Music-innostuksen yhteydessä myös intialaisperäinen musiikki alkoi kiinnostaa erityisesti siitä kehittyneiden bhangra-, jungle-, ja reggae-johdannaisten kautta, jotka synnyttivät 1990-luvulta alkaen erilaisia fuusiotyylejä Britannian tanssimusiikkimarkkinoille.31 Earth- ling oli Bowien oma, hieman kömpelö, yritys 50-vuotiaana rock-täh- tenä ratsastaa ajan kuumimman etnispohjaisen tanssimusiikkityylin drum & bassin harjalla. Bowie brittiläisenä muukalaisena kahdella mantereella Bowien pitkin uraa tekemät kokeilut ”etnisten musiikkien” parissa kattoivat hänellä laajan tyylikirjon amerikkalaisesta disco-soulista sak- salaiseen 1970-luvun syntetisaattorimusiikkiin ja Kraftwerk-yhtyeen kehittelemään konseptiin ”saksalaisesta industrialistisesta kansanmusii- kista” vastakohtana pastoraalille idealle Saksasta Heimatina.32 Vedenja- kajaksi hänen urallaan muotoutui muukalais-humanoidin rooli Nicolas Roegin elokuvassa The Man Who Fell to Earth (1976), jossa maahan kuolevalta kotiplaneetaltaan joutunut ”alien” ottaa itselleen Thomas Jerome Newton-nimisen miehen identiteetin, ja jonka hauras ja eksynyt 29 Bowie levytti kappaleesta myös mandariinikiinalaisen version komment- tina Kiinan ja Tiibetin välisistä suhteista. http://www.youtube.com/ watch?v=iyh2_TF_ZNI. Tarkistettu 24.1.2012. 30 Hyder 2004, 57. 31 Reggaella oli vahva vaikutus brittirockiin jo 1970-luvulla ja myös Länsi- Intian saaristosta peräisin olevalla ska’lla, joiden jamaikalaiset rytmit sekoittuivat monissa yhteyksissä ajan muihin afroamerikkalaisiin musiik- kielementteihin, joita 1980-luku mielellään eklektisesti hyödynsi. 32 Albiez & Lindvig 2011, 23. 243 David Bowien matka muukalaisuuteen ja pop-musiikin orientalismiin olemus vertautuu välittömästi Bowien omaan kodittomuuteen Yhdys- valloissa. Tämä Howard Hughes -tyyppinen erakko ja liikemiesnero ällistyttää kuin tyhjästä luomallaan imperiumilla koko Amerikkaa, mutta päätyy itse omalaatuiseen suhteeseen keskilännen hotellisiivooja Mary-Loun (Candy Clark) kanssa, joka vilpittömässä arkisuudessaan on kuin banaalin amerikkalaisuuden vertauskuva ”Tommy” Newtonin eksoottisen englantilaisuuden rinnalla (Newtonilla on brittipassi). Pal- jastaessaan Mary-Loulle todellisen muukalaisuutensa, Nicolas Roeg ja Bowie koettelevat myös katsojan kykyä kohdata toiseutta ja vierautta, ja asettavat jatkuvasti kulttuurisen tuttuuden ja outouden teemat risti- valotukseen, jossa pohdinta vierauden jännittävästä kiehtovuudesta tai vastenmielisyydestä on alati läsnä. Bowien rooli heijasti kuin tilauksesta hänen kohtaamistaan aluksi kaukaa ihailemansa Yhdysvaltain kanssa. Supertähteys oli paljastanut hänelle amerikkalaisen kulttuurin painajaismaisen ja eksploitatiivisen puolen ja kesäkuussa 1976 hän julisti, että ”I’ve rocked my roll. It’s a low form of communication and I’m through with it…”33 Vuosia Bowie oli toistellut olevansa ”taiteilija”, joka on vain sattumalta pää- tynyt rock’n’rollin pariin. Inho amerikkalaisen kulttuurin pinnalli- suutta kohtaan ja kaipuu kohti ”taiteellista eurooppalaista kotia” sai ilmaisunsa hänen seuraavalla albumilla Station to Station, jolla hän aloitti konkreettisen ja musiikillisen matkan kohti Berliiniä ja Heima- tia.34 Low’ lla ja Heroesilla Brian Enon kanssa toteutetut instrumentaa- likappaleet olivat tämän ”henkisemmän eurooppalaisen itäisyyden” ilmentymiä. Vaikka ne liikkuivat Berliinin ahdistavia kylmän sodan tunnelmia ja kaupunkia jakaneen muurin kokemuksista (”Weeping Wall”, 1976) Bowien vierailuun turkkilaissiirtolaisten kansoittamassa kaupunginosassa (”Neuköln”, 1977), edellisen kappaleen itkumuuri 33 Sandford 1996, 150. 34 The Man Who Fell to Earthin lopussa aivan kuin amerikkalaisen alkupe- räisväestön kohtaloon viitaten alkoholisoitunut Thomas Newton tekee vielä äänilevyn artistinimellä The Visitor. Bowien oma vierailu Yhdysvalloissa oli kuitenkin rock-historian kannalta merkityksellinen siksi, että hän oli ensimmäinen valkoinen esiintyjä mustien suosimassa Soul Train -ohjel- massa, jossa tämä ”muovisoulin muukalainen” vieraalla musiikillisella maa- perällä otettiin sydämellisesti vastaan afroamerikkalaisen yleisön parissa. 244 Kari Kallioniemi oli Bowien mukaan yhtä hyvin Berliinissä kuin Jerusalemissa35, ja jälkimmäinen sai hänet harvinaisella tavalla ilmaisemaan musiikil- lisen turhautumisensa maahanmuuttajien oloista.36 Tämä oli siksi merkittävää, koska Bowie ei tiettävästi koskaan osoittanut suoranaista huolestumista Britannian maahanmuton aiheuttamista ongelmista 1970-luvulla. Huumeriippuvuuden aikana esitetyistä sekavista kom- menteista, joiden mukaan ”Britannia on valmis toiselle Hitlerille”37 ja ”Hitler oli yksi ensimmäisistä rock-tähdistä”38 paljastui romantti- nen demonismi, orientalistisen eksotiikan kääntöpuoli, joka ei selvästi ollut kiinnostunut monikulttuurisuuden arkisista ongelmista kuten maahanmuutosta.39 Voi tietenkin kysyä, onko Low’n ja Heroesin instrumentaalikap- paleilla mitään tekemistä rock-musiikin kanssa. Paremminkin ne edustavat jo varhaista ambient-musiikkia, josta tuli myöhemmin yksi popmusiikin valtavirran tyyleistä 1990-luvulla, ja joka soveltui hyvin matkailumainosten ja -dokumenttien taustamusiikiksi40 sekä orienta- listiseksi dekoraatioksi viestimään läntiselle kiireiselle ihmiselle samoja mielteitä ”idästä”, mitä hippiliikkeen aikainen rock-musiikki edusti. Bowien toisen vaimon Iman Abdulmajidin mukaan nimetty instru- mentaali vuodelta 1978, viittaa jo nimensä kautta ”itämaisuuteen”, mutta ”Warszawa” (1976), ”Mossgarden” (1977) ja ”Secret Life of Arabia” (1977) ovat oivallisia esimerkkejä siitä, miten orientalismi toimii länsi- maisessa (pop)musiikissa. Warszawan onomatopoeettinen laulu syntyi Bowien nähtyä Berliini-Moskova junan ikkunasta vilauksen ”surulli- sista puolalaisista talonpojista.”41 Englantilaiselle rock-tähdelle outo ja käsittämätön, mutta kiehtovan surumielinen, näky muuntuu muuka- 35 Doggett 2011, 271. Bowiesta tehdyn haastattelukokoomateoksen mukaan hän sanoi syyskuussa 1977 olevansa ”puoliksi juutalainen.” Miles 1980, 126. Pattisonin ajatusten vastaisesti rock-kulttuurista löytyy paljonkin viittauk- sia juutalaisuuteen eikä pelkästään nykyään muodissa olevan kabbalan har- rastuksen kautta. 36 Ibid, 287. 37 Miles 1980, 124–26. 38 O’Hagan 2007. 39 Ks. lisää Doggett 2011, 254–56. 40 Ks. lisää Prendergast 2000, passim. 41 Doggett 2011, 269. 245 David Bowien matka muukalaisuuteen ja pop-musiikin orientalismiin laisuuden ja toiseuden merkiksi, jonka avulla puolalaisuus merkitään espanjalaisuuden rinnalle osaksi vierasta itää. Bowie vietti myös 1970-luvun lopulla paljon aikaa Japanissa niin työn kuin vapaa-ajan merkeissä. Hän oli Buckleyn mukaan ”kuin koto- naan Kaukoidässä, niin juurillaan kuin voisi olla missään päin maa- ilmaa. Zeniläinen tyyneys yhdessä räikeän muodollisuuden kanssa sai hänet välittömästi koukkuun.”42 Tältä pohjalta syntynyt ”Mossgar- den” on instrumentaali, joka on syntynyt Bowien vierailtua Kiotossa japanilaisessa muistopuutarhassa, ja hän soittaa itse siinä japanilaista koto-instrumenttia.43 Maaliskuussa 1980 Bowie teki vielä televisiomai- noksen, joka mainosti Crystal Jun Rock-sakea Japanin televisiossa ja levytti mainoksen musiikin myöhemmin nimellä Crystal Japan (1980).44 Mainoksen silkkipaitainen Bowie ja hänen eteerinen katseensa herät- tävät kysymyksen, onko hän (post)kolonialistinen englantilainen mat- kailija vai jo orientalismin tarjoaman lupauksen henkistymisestä ja harmoniasta saavuttanut maailmankansalainen. Jos Berliini-trilogia heijasti myös lännessä tehtyä sodanjälkeistä suru- työtä, Crystal Japanin kaltainen kappale kertoo myös tämän työn olevan lopussa, ja globaaliin kulutukseen ja sen lupauksiin liittyvän aikakau- den alusta, jossa orientalistisella mielikuvituksella on oma tärkeä osansa. ”Secret Life of Arabia” on Berliini-trilogialla parodia Hollywoodin täh- tikultista ja sen kiinnostuksesta erotisoitua ja romanttista itää kohtaan sekä brittien fiksaatiosta Arabian niemimaahan liittyen englantilaisten tutkimusmatkailijoiden ja Arabian Lawrencen vaikutukseen alueella. Se sopi hyvin myös 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun Britanniassa käynnistyneeseen menneen imperiumin ja sen ihmeiden muisteluun, joka toimi konservatiivisena pakona britti-yhteiskuntaa riivaavista rotu- mellakoista ja siirtolaisuusongelmista. 42 Buckley 2005, 349. 43 Ibid, 286–287. 44 http://www.youtube.com/watch?v=xkNbB7Jn97o&feature=related. Tarkis- tettu 29.1.2012. Ks. myös Doggett 2011, 310. 246 Kari Kallioniemi Lodger ja globalisoituvan maailman vuokralainen Lodger-albumin julkaisu 18.5.1979 sijoittui mielenkiintoisella tavalla ajankohtaan, jolloin hippiaate oli lopullisesti hautautumassa punkin ja uuden aallon musiikin alle, Margaret Thatcher oli juuri saanut ensim- mäisen vaalivoittonsa ja konservatiivinen kulttuurinen käänne synnytti edellä mainitun nostalgian Britannian mennyttä loistoa kohtaan. Samaan aikaan afro-karibialainen popmusiikki saavutti yhä suurempaa suosiota Britanniassa reggaen ja skan muodossa45 ja muihin etnisiin musiikkityy- leihin pohjaavat tanssi- ja taide-rock alkoivat kehittyä.46 Sen ideoiden ja musiikillisen tyylin voi katsoa myös heijastavan halua katsoa ohi pitkään jatkuneen ja ahtaan itä-länsi-jaon, jota kylmä sota oli vain vahvistanut. Lodger kokonaisena albumina kiinnittyi teemaan, jota voi kutsua postmoderniksi nomadiudeksi globalisoituvassa ja teknistyvässä maail- massa. Erona kahteen muuhun Berliini-trilogian albumiin, se ei sisällä lainkaan instrumentaalikappaleita. Tyyliltään albumin materiaali oli kuitenkin edelleen kokeellista ja taiteellista rockia, jota Jon Savage kutsui Melody Makerin arvostelussaan avant-AOR:ksi:47 erikoislaatui- seksi keskitien popmusiikin ja kokeellisuuden yhdistelmäksi. Levyä voi populaarikulttuurin tutkimuksen kannalta lähestyä aluksi pohtien, mitkä sen edustamat elementit/tekstit ovat relevantteja kysyt- täessä miten Bowien musiikissa tulee orientalismi ja muukalaisuus esiin. 45 Monikulttuurinen the Specials-yhtye julkaisi heinäkuussa 1981 levyn Ghost Town, joka ennakoi saman syksyn rotumellakoita ja mielenosoituksia Bri- tannian suurimmissa kaupungeissa. Levy oli myös ska’n ja Ennio Morricone -tyylisen tanssimusiikin muotoon puettu kommentti thatcherismin synnyt- tämälle nuorisotyöttömyydelle. The making of Ghost Town by the Specials 2007, 28–30. Tällainen Britannian yhteiskunnallinen ja monikulttuurinen todellisuus ei kuitenkaan koskettanut tuskin mitenkään David Bowien kal- taisia supertähtiä. 46 My Life in The Bush of Ghosts oli Lodgerilla mukana häärineen Brian Enon yhteislevy Talking Headsien David Byrnen kanssa, jossa sen ”worldbea- tin” (Gittins 2007, 73) ideat uudesta maailmanmusiikista, sämpläyksestä ja taiderockista vietiin eteenpäin. Reynolds 2005, 136–41. Brian Enon työskentely Bowien Berliini-trilogian parissa oli erityisesti Lodgerilla ja aiemmilla levyillä hionut näitä musiikillisia ideoita. Ks. esimerkiksi Byrne & Eno: Regiment. http://www.youtube.com/watch?v=8NWtm3LE- x4&feature=related. Tarkistettu 29.1.2012. 47 Savage 1993 (1979), 160–61. 247 David Bowien matka muukalaisuuteen ja pop-musiikin orientalismiin Tekstien paljouden vuoksi musiikkiäänite kytkeytyy nykyisin niin monella tavalla media- ja populaarikulttuuriin, että tutkijan on väis- tämättä pohdittava mitä kaikkea informaatiota eri (av)-tekstit antavat asetettuun kysymykseen.48 Bowien ja Lodgerin tapauksesssa levyn kappaleiden musiikkianalyysi paljastaa niitä musiikillisia elementtejä, joiden kautta levyn orientalis- tisia ideoita on tavoiteltu. Samaten kappaleiden lyriikat antavat vihjeitä tästä. Uransa tässä vaiheessa Bowie jo kirjoitti usein tekstinsä beat- runoilija William Burroughsilta omaksumallaan cut & mix-tekniikalla, jonka luonteeseen kuuluva sattumanvaraisuus teki niiden tulkitsemisen entistä vaikeammaksi.49 Siksi niiden analysointi tarjoaa ikään kuin joh- tolankametodin omaisia vihjeitä taiteilijan tarkoituksista ja maailman- kuvasta.50 Täten kolmannen, ellei peräti tässä tapauksessa tärkeimmän, tekstin muodostaa itse Bowien ura, tähteys, matkustelu ja hänen anta- mansa kommentit ja haastattelut töidensä luonteesta. Tähän sisältyy vielä Lodger-äänitteen levynkansi51 ja sen singlehitteihin tehdyt musiik- kivideot, puhumattakaan You Tubeen ladatuista fani-visualisoinneista hänen kappaleistaan. Lodgerin kryptinen levynkansi on paljastava albumin teeman kan- nalta (ks. kuva 1 sivulla 248). Sen kannessa on avautuva postikortin muo- toon tehty kuva Bowiesta makaamassa kylpyhuoneen tapaisessa tilassa, nenä vääntyneenä, toinen käsi siteessä ja paita hapsottamassa housuista ulos. Postikortti on osoitettu hänelle itselleen levy-yhtiö RCA:n Lontoon osoitteeseen. Se on kuin Bowien maailmanmatkoilla runnellun doppel- gangerin viesti levy-yhtiölle tähden henkisestä ja fyysisestä tilasta. Bowie oli noihin aikoihin erittäin tyytymätön levy-yhtiöönsä ja julkaisi keskin- kertaisen tupla-livelevyn Stage (1980) päästäkseen eroon epämieluisesta levytyssopimuksesta. Siksi sumea postikorttikuva hänestä lojumassa kyl- pyhuoneen lattialla/ruumishuoneen pöydällä on kuin hätähuuto hänen 48 Aho 2005, 121–131. 49 Tässä tekniikassa valmis teksti leikataan riveittäin liuskoiksi, jotka sekoite- taan ja niistä muodostetaan sattumanvaraisesti järjestynyt uusi teksti. Iain Chambers onkin kuvannut Bowieta tämän tekniikan yhteydessä ”mestari- varkaaksi tallentamassa ideoita kamerasilmällään”. Chambers 1993 (1985), 72. Oksanen 2005, 159–168. 50 Kallioniemi & Kärki 2012, 172–176. 51 Ibid, 184–187. 248 Kari Kallioniemi uransa yhdessä merkittävimmässä käännekohdassa.52 Samalla se on eräänlainen päätepiste hänen muukalais-harhailuilleen maasta toiseen: loppuunriutunut pyhiinvaeltaja on messiaanisella tavalla asettunut ”vai- noojiensa” preparoitavaksi ja kokenut rock-marttyyrin kohtalon muiden kaltaistensa tavoin. Levyn sisäkannesta löytyvät mustavalkoiset valokuvat vahvistavat tätä tulkintaa esitellen tuntemattoman vainajan lakanan alla ruumis- huoneella, kuvan Bowiesta meikattavana levynkannen kuvaussessiota varten sekä valokuvan, jossa etelä-amerikkalaiset sotilasupseerit tut- 52 Buckley 2005, 347, 357. Kuva 1. Lodger-levyn ulko- ja sisäkansi auki levitettynä. Juhana Saarelaisen kokoelma. 249 David Bowien matka muukalaisuuteen ja pop-musiikin orientalismiin kivat Che Guevaran paareilla makaavaa ruumista. Kaikki tämä sopii hyvin albumin ajatukseen melkein buddhalaisesta ”majailusta” maan päällä ja maallisen matkustavaisuuden lopullisesta päämäärästä. Siksi levyä voi halutessaan myös kuunnella eräänlaisena teema-albumina, jossa ”lodger” (asukki, vuokralainen) nähdään kodittomana vael- tajana, teknologian vieraannuttamana ja vangitsemana yksilönä53 ja baumanilaisen turistin perikuvana. Side One Fantastic Voyage – 02:54 (säv. David Bowie/Brian Eno) African Night Flight – 02:55 (säv. Bowie/Eno) Move On – 03:18 (säv. Bowie) Yassassin (Turkish for: Long Live) – 04:11 (säv. Bowie) Red Sails – 03:44 (säv. Bowie/Eno) Side Two D.J. – 04:00 (säv. Bowie/Eno/Carlos Alomar) Look Back in Anger – 03:06 (säv. Bowie/Eno) Boys Keep Swinging – 03:18 (säv. Bowie/Eno) Repetition – 02:59 (säv. Bowie) Red Money – 04:18 (säv. Bowie/Alomar) Sisällön tarkempi erittely paljastaa kuitenkin, miten eri tavoin orienta- lismi ja Bowien henkilökohtainen elämä näyttäytyvät levyllä. B-puolen kappaleista ”D.J.”, ”Look Back in Anger” ja ”Boys Keep Swinging” muodostuivat albumin singlehiteiksi. ”D.J.” on ristiriitainen, uuden aallon henkinen artrock-funk, joka kertoo tiskijukan ahdistuksesta ja irrallisuuden tunteesta ”taiteensa” parissa (”I am a D.J./I am what I play/I got believers/Believing me/I’m home/lost my job/and incurably ill/You think this is easy/realism”) sekä postmodernin ajan kynnyksellä harhailevan ”kulttuurisen turistin”54 hämmennyksestä alati laajenevan viihdekulttuurin keskellä. Bowien dj on kuin The Man Who Fell to Eart- hin Thomas Newton katselemassa humanoidin silmillään kymmentä televisiokanavaa yhtäaikaisesti, kunnes hän hermoromahduksen par- taalla huutaa: ”Tämä on liikaa. Viekää nuo kaikki pois.” 53 Immonen 2003, 60. 54 Doggett 2011, 303. 250 Kari Kallioniemi ”Look Back in Anger” ja ”Boys Keep Swinging” käsittelevät taiteilijoi- den ja miesten narsistisen irrationaalista kiinnittymistä oman minuutensa erityisyyteen,55 joka usein vain lisää heidän ulkopuolisuuden ja ”muuka- laisuuden” tuntuaan. ”Repetition” jatkoi vielä tätä teemaa kuvaamalla amerikkalaisen ”äijän”, ordinary Johnnyn, irrallisuudesta kumpuavan turhautumisen synnyttämää perheväkivaltaa. Ordinary Johnny on etu- oikeutetun kulttuurisen turistin vastakohta, pakkotahtiseen työhönsä ja tylsään elämäänsä sidottu ”tavis”, jolla ei ole mahdollisuutta toteuttaa glo- balisoituvan kulutusyhteiskunnan ”postmodernia nomadiutta” millään tavalla. ”Red Money” on levyn päättävä kappale, joka Peter Doggettin mukaan houkuttelee tulkitsemaan sitä lopultakin supertähden kynästä löytyvänä kommenttina brittiyhteiskunnan kulttuuristen arvojen lisään- tyvään polarisaatioon, liberaalin konsensuspolitiikan kuolemaan ja brit- tiläisen teollisuuden perikatoon, jotka olivat kaikki seurausta Margaret Thatcherin valtaannoususta kaksi viikkoa ennen levyn julkaisua.56 A-puolen varhaiset maailmanmusiikin tutkielmat aloittaa ”Fantastic Voyage”, Bowien romanttinen oodi matkustamisen ihanuudelle ja sen sielua puhdistavalle voimalle. Kappaleen tenhoa kuitenkin heikentää sen tekstin anteeksipyytelevä sävy (”They wipe out an entire race/and I’ve got to write it down”) liittyen Bowien aiempiin fasistisiin harharetkiin, jotka eivät sovi miehen senhetkisiin pyrkimyksiin nousta globaaliksi poptäh- deksi. ”African Night Flightia” voisi kutsua valkoisen miehen varhaiseksi yritykseksi tehdä rap-musiikkia tai maailmanmusiikilliseksi kollaasiksi, jonka suahelinkielinen kertosäe (”Asanti habari habari habari/Asanti nabana nabana nabana”), afrikkalaiset rummut, Brian Enon ”etninen” piano, viidakon äänet ja heinäsirkkatulva-efekti muodostavat ”afrikkalai- suuteen” liitetyt merkit, jotka kohtaavat länsimaisen taiderockin.57 Bowie oli jo näihin aikoihin voittanut lentopelkonsa ja hänen matkakuumeensa 55 Doggett huomauttaa aiheellisesti, että esimerkiksi ”Boys Keep Swingin- gistä” tehty video, joka pyrki satirisoimaan tätä narsismia, voi popmusiikin tekstien merkityspaljoudessa myös vahvistaa ”miehistä” jengi-mentaliteettia. Ibid, 304. http://www.youtube.com/watch?v=UMhFyWEMlD4&ob=av2e. Tarkistettu 30.1.2011. ”Look Back in Anger” viittaa mahdollisesti John Osbornen samannimisen näytelmän (1956) ”ulkopuoliseen” päähenkilöön, jonka aggressiivinen maskuliinisuus tulee esiin britti-imperiumiin kohdis- tuvien sarkastisten, mutta myös nostalgisoivien, palopuheiden muodossa. 56 Ibid, 305. 57 Buckley 2005, 351. 251 David Bowien matka muukalaisuuteen ja pop-musiikin orientalismiin ei näinä aikoina kohdistunut pelkästään Afrikkaan – hän vieraili siellä erityisesti Nairobissa ja Mombasassa – vaan myös edelleen Japaniin ja Indonesiaan.58 Kappaleen antama kuva Afrikasta luonnonvoimien val- lassa olevana ”pimeänä mantereena” sekoittuu niin brittien historialli- seen siirtomaasuhteeseen Afrikkaa kohtaan kuin baumannilaisen turistin hektiseen liikkumiseen, jossa paikat ja kulttuurit sekoittuvat keskenään luoden sekavia vaikutelmia toiseudesta ja vieraudesta. ”Yassassin (Turkish for: Long Live)” on pseudo-reggae turkkilaisin maustein59, joka jatkaa matkakertomuksen omaista muistikirjamotii- via60 ja sisältää viuluosuuden, joka tuo mieleen länsimaisen musiikin yhden varhaisimmista orientalistisista motiiveista – mustalaisorkeste- rin. ”Move Onissa” jatkuvan liikkeelläolon nomadistinen utooppisuus kiteytyy kappaleen romanttisessa tekstissä (”Cyprus is my island/When the going’s rough/I would like to find you/Somewhere in a place like that”) ja Station to Station albumilta tutusta liikkeellä olevan junan rytmistä. ”Red Sails” vie puolestaan kuulijan ”Secret Life of Arabian” tavoin Hollywoodin merirosvoelokuvan pariin, jossa nykyajan englan- tilainen Erroll Flynn -tyyppinen palkkasoturi riehuu Kiinanmerellä61 ja eteenpäin rullaava rytmi synnyttää vaikutelman purjelaivasta halko- massa vesiä maailman merillä. Kaikkinensa Lodger kertoi mielenkiintoisella tavalla miten anglo- amerikkalainen pop ja rock pyrkivät rikkomaan rajojaan ja miten vielä 1970-luvun lopulla se oli oman afroamerikkalaisuutensa vanki. Albumin erilaiset etnis-musiikilliset merkit ovat toisaalta satunnaisia, toisaalta kuin suuntaviittoja siitä, miten globalisoituva angloamerikkalainen viihdekult- tuuri alkoi hyödyntää yhä laajemmin tätä kuvastoa 1980-luvulla. Myös läntisen (taide)rockin tapa käyttää näitä orientalistisia merkkejä musii- killisissa kokeiluissaan synnytti tilanteen, jossa ero kokeilevan taiteen ja pelkän ornamentiikan välillä oli kuin veteen piirretty viiva. Jälkimmäistä kuvaa hyvin popmusiikin historiasta löytyvät novelty-levytykset, joiden musiikillisena koukkuna on orientalistisesti hyödynnetty etnis-musiikilli- nen elementti. Esimerkki tästä on Lodgerin tapaan vuonna 1979 julkaistu 58 Roberts 1999, 56. Doggett 2011, 299–300. 59 Tähän Peter Doggett huomauttaakin, että Bowien turkkilaiset voisivat yhtä hyvin olla karibialaisia tai afroamerikkalaisia. Ibid, 302. 60 Buckley 2005, 351. 61 Ibid, 352. 252 Kari Kallioniemi englantilaisen Queen-yhtyeen kappale ”Mustapha”62, joka on yritys nait- taa länsimaista rockia ja turkkilaishenkistä musiikkia. Yhtyeen laulajalla Freddie Mercuryllä (1946–1991) tämä tarve ehkä kumpusi hänen taustas- taan: Mercury, syntymänimeltään Farrokh Bulsara, oli asunut osan nuo- ruudestaan Sansibarissa ja Intiassa, joista kummastakin löytyy merkittävä muslimiväestö. Mercurylle nämä musiikilliset merkit olivat kutakuinkin lapsuudesta tuttuja, ja hänet voi luokitella anglointialaiseksi, mutta Lodge- rilla Brian Enon eklektisen instrumenttivalikoiman (mm. ambient-surina, piano, varusteltu piano, hevostrumpetti, eroica-torvi) kokeellis-leikillinen käyttö on tarkoitettu synnyttämään tietoisen äänimaailman, jonka tai- derock on korostetusti ”imaginäärisen itämainen”. Juuri tällaisista maa- ilmanmusiikin dekoraatioista tuli 1980-luvulla tärkeä osa läntistä world music-ilmiötä ja sen johdannaisia niin hip hop-musiikissa kuin erinäisissä new age-tyyleissä. Loppusanat: David Bowie, muukalaisuus ja monikulttuurisuus Lodger oli Bowien uran käännekohta, jonka jälkeen hänestä tuli tavan- omaisempi, mutta samalla entistä suositumpi supertähti. Varhaiset maailmanmusiikkikokeilut muuttuivat 1980-luvun alussa China Girlin (1983) ja Let’s Dance -videoiden (1983) kaltaisiksi orienttiin sijoitetuiksi tarinoiksi, jotka heijastelivat muutenkin ajan popmusiikin uusroman- tiikkaa ja sen musiikkivideoiden parissa suosittuja orientalistisia aiheita. Sekä China Girl että Let’s Dance kuvattiin Australiassa, ensimmäinen Sydneyn kiinalaiskortteleissa ja toinen pääosassa kaksi Australian abo- riginaaliväestöön kuuluvaa nuorta.63 Jo aiemmin Duran Duran oli tehnyt kuuluisaksi muodostuneen videonsa Rio (1982) Sri Lankalla, joka viitoitti tietä populaarikulttuurissa alkaneelle orientin uudelle kuvaamiselle. Erityisesti Kauko-Itä tuli suosituksi kohteeksi brittiläis- ten uusromantikkojen parissa,64 ja Japani säilyi Bowien erityisen kiin- 62 http://en.wikipedia.org/wiki/Mustapha_%28Queen_song%29. http://www. youtube.com/watch?v=8qLdk6Xu8J4&feature=related. Tarkistettu 30.1.2012. 63 http://en.wikipedia.org/wiki/China_Girl_%28song%29. http://www.you- tube.com/watch?v=N4d7Wp9kKjA&feature=fvst. Tarkistettu 30.1.2012. 64 http://www.youtube.com/watch?v=WhC8LnFd2LE. Tarkistettu 30.1.2012. 253 David Bowien matka muukalaisuuteen ja pop-musiikin orientalismiin nostuksen kohteena, mikä paljastui albumin Scary Monsters and Super Creeps (1980) kansiaiheessa ja sisällössä.65 Ikävällä tavalla hänen musiikillinen matkansa eri kulttuureiden parissa taantui yhä enemmän The Tonight -albumilla (1984) esitetyn kaltaisiksi fragmenteiksi ei-angloamerikkalaisesta musiikista. Kappa- leet ”Tumble and Twirl” ja ”Don’t look down”, joista ensimmäinen kuvasi Bowien ja Iggy Popin matkoja Jaavalla ja Balilla66 edustivat Bowien uralla tilannetta, jossa orientalismista oli tulossa pelkkää musii- killista dekoraatiota hänen töihinsä, ja baumanilainen globaali flanööri oli taantumassa perinteiseksi turistiksi. Poikkeus tästä linjasta oli näyt- telijäsuoritus japanilaisen ohjaajan Nagisa Oshiman elokuvassa Merry Christmas Mr. Lawrence (1983)67, jossa Bowie esitti majuri Jack Celli- ersiä, japanilaisten sotavankileiriin Jaavalle 1942 joutunutta englanti- laista upseeria, jonka tarinassa japanilaisen ja englantilaisen kulttuurin yhteentörmäys asettaa ne kummatkin toiseuden yhteyteen paljastaen samalla niiden yhtäläisyyksiä. Vaikka tällainen elokuva kritisoi orientalismin yksipuolisuutta, orientalististen merkkien käyttö laajeni länsimaisessa media- ja kulu- tuskulttuurissa pitkin 1980-lukua. Sämpläys, hiphop ja uudet etnis- pohjaiset tanssityylit uhkasivat angloamerikkalaisen populaarimusiikin ylivaltaa synnyttäen vastareaktiona 1990-luvun kaltaisia uuskansallisia brittipop-ilmiöitä, jotka paljastivat, kuinka ”nostalgia on jatkuvasti läsnä brittiläisessä kulttuurissa”.68 Samalla vieraiden kulttuurien ja toiseuden kohtaamiseen liittyvä ”jännittävä muukalaisuus” – yksi rock-musiikin peruselementeistä 1950-luvulta alkaen – on laimentunut jatkuvasti lisääntyvän kulttuurisen vuorovaikutuksen tähden. Siksi orientalismin rooli on muuttunut yhä kaksinaisemmaksi rock- kulttuurissa. Se on edelleen kansainvälistyvän populaarikulttuurin ja kokeellisen popmusiikin tärkeä ainesosa, mutta samalla myös osa Saidin kuvaamaa dekoratiivista itämaisuutta. Ainakin siihen asti kunnes uusi Beatles tai Sex Pistols löytyy vaikkapa Kirgiisiasta. 65 Ks. lisää Doggett 2011, 311. 66 Murray 1984, 14, 18, 74. 67 Wise 2003, 90. 68 Adams 2008, 469–88. 254 Kari Kallioniemi Lähteet Painetut lähteet ja alkuperäiskirjallisuus Kureishi, Hanif: Esikaupunkien Buddha. Alkuteos: The Buddha of Suburbia (1990). Suom. Seppo Loponen. WSOY, Helsinki 1991. Äänite David Bowie: Lodger. Digital EMI Remaster 1999. RCA-Records. CD 724352190904. (1979). Nau- hoitettu: Mountain-studiot, Montreux, Sveitsi, syyskuu 1978. Record Plant-studiot, New York, maaliskuu 1979. Tuottaja(t) David Bowie, Tony Visconti. Levy-yhtiö: RCA-Records. Kokoonpano: David Bowie: laulu, piano, syntetisaattori, chamberlain, kitara. Brian Eno: ambient-surina, piano, varusteltu piano, hevostrumpetti, eroica-torvi, syntetisaattorit, kitarakäsittelyt. Adrian Belew: kitara, mandoliini. Carlos Alomar: kitara. Dennis Davis: lyömäsoittimet. George Murray: basso. Sean Mayes: piano. Simon House: viulu, mandoliini. Roger Powell: syntetisaattori. Tony Visconti: mandoliini, kitara, komppikitara, taustalaulu. Elokuva The Man Who Fell to Earth. Britannia 1976. O: Nicholas Roeg. K: Paul Mayersberg, Walter Tevisin romaanista. T: Michael Deeley. Ku: Anthony B. Richmond. N: David Bowie, Candy Clark, Rip Torn, Buck Henry. Blu-Ray DVD: Optimum Classic Studio Canal 2011. 139 min. Tutkimuskirjallisuus Adams, Ruth: The Englishness of English Punk: Sex Pistols, Subcultures, and Nostalgia. Popular music and Society. Vol. 31, 4/2008, 469–88. Albiez, Sean & Lindvig, Kyrre Tromm: Autobahn and Heimatklänge: Soundtracking the FRG. Kraft- werk. Music Non-Stop. Toim. Albiez, Sean & Pattie, David. Continuum, Lontoo, 2011, 15–43. Aho, Marko: Tekstien paljous. Populaarimusiikin tutkimus. Toim. Aho, Marko & Kärjä, Antti-Ville. Vastapaino, Tampere, 2007, 121–31. Baddeley, Gavin: Goth Chic. Alkuteos Goth Chic. A Connoisseur’s Guide to Dark Culture. Suom. Ike Vil. Like, Helsinki, 2006. Bauman, Zygmunt: From Pilgrim to Tourist – Or a Short History of Identity. Questions of Identity. Toim. Hall, Stuart & duGay, Paul. Sage, Lontoo, 1996, 18–36. Buckley, David: David Bowie. Alkuteos Strange Fascination – David Bowie: The Definitive Story. Suom. Hannu Tervaharju. Like, Helsinki, 2005. Chambers, Iain: Among the Fragments. The Bowie Companion. Toim. Thomson, Elizabeth & Gutman, David. MacMillan, Lontoo, 1993 (1985), 67–76. Dalton, Stephen and Hughes, Rob: Trans-Europe Excess. Uncut April 2001, 38–66. 255 David Bowien matka muukalaisuuteen ja pop-musiikin orientalismiin Doggett, Peter: The Man Who Sold the World. David Bowie and the 1970s. Lontoo, The Bodley Head, 2011. Gittins, Ian: Art Decade. 60 years of Bowie. Mojo Classic 2007, 70–73. Hanley, Lynsey: The Man Who Sold the World by Peter Doggett – review. The Guardian Thursday 22 December 2011. (http://www.guardian.co.uk/books/201, 1/dec/22/peter-doggett-david-bowie- review?INTCMP=SRCH. Haettu 19.1.2012.) Hyder, Rehan: Brimful of Asia. Negotiating Ethnicity on the UK Music Scene. Ashgate Popular and Folk Music Series. Ashgate, Aldershot, 2004. Immonen, Tenho: David Bowie – Outo viehätys. Musiikillinen elämäkerta & diskografia. POP-lehti, Tampere, 2003. Kallioniemi, Kari: Blitzistä Blairismiin. Englantilainen populaarikulttuuri ja yhteiskunta toisen maail- mansodan jälkeen. K&h, Turku, 2006. Kallioniemi, Kari & Kärki, Kimi: Elokuvan tulkintakerroksia: Ken Russellin Lisztomania (1975) kulttuurihistorian moniäänisenä audiovisuaalisena lähteenä. Kulttuurihistorian metodikirja. Toim. Asko Nivala ja Rami Mähkä. K & h, Turku, 2012. MacDonald, Ian: White Lines, Black Magic: Bowie’s Dark Doings. The People’s Music. Pimlico, Lontoo, 2003, 159–78. The making of Ghost Town by the Specials. Uncut October 2007, 28–30. Miles: In his Own Words: Bowie. Omnibus Press, Lontoo, 1980. Mulholland, Garry: Stardust Memories. Uncut April 2012, 24–36. Murray, Charles Shaar: Let’s talk, A Conversation with David Bowie. Rolling Stone Magazine. Vol. 433/1984, 14–18, 74. O’Hagan, Sean: Rockers who flirt with the Heil life. Observer Sunday April 22 2007. (http://www. guardian.co.uk/music/2007/apr/22/features.review?INTCMP=SRCH. Haettu 25.1.2012.) Oksanen, Atte: Lyriikka populaarimusiikin tutkimuskohteena. Populaarimusiikin tutkimus. Toim. Aho, Marko & Kärjä, Antti-Ville. Vastapaino, Tampere, 2007, 159–78. Pattison, Robert: The Triumph of Vulgarity: Rock Music in the Mirror of Romanticism. Oxford University Press, New York, 1987. Prendergast, Mark: Ambient Century. From Mahler to Trance – The Evolution of Sound in the Electronic Age. Bloomsbury, Lontoo, 2000. Quantick, David: Lodger. The Ultimate Music Guide Bowie. From the Makers of Uncut, 2011, 104–05. Reynolds, Simon: Rip it Up and Start Again. Post-punk 1978–84. Faber & Faber, Lontoo, 2005. Roberts, Chris: Station to Station. Uncut October 1999, 44–64. Said, Edward W: Orientalism. Penguin Books, Lontoo, 2003 (1978). Sandford, Christopher: Bowie. Loving the Alien. Little, Brown & Company, Lontoo, 1996. Savage, Jon: Avant-AOR. The Bowie Companion. Toim. Thomson, Elizabeth & Gutman, David. Mac- Millan, Lontoo, 1993 (1979), 160–61. Scott, Derek B.: From the Erotic to the Demonic: On Critical Musicology. Oxford University Press, Oxford, 2003. Sharp, Ken: Travels with Bowie. Record Collector October 2008, 46–47. Spitz, Marc: David Bowie. Alkuteos Bowie – A Biography. Suom. J. Pekka Mäkelä. Otava, Helsinki, 2010 Zuberi, Nabeel: Sounds English: Transnational Popular Music. University of Illinois Press, Cham- paign, 2001. Wise, Damon: The Spotlight Kid. Mojo David Bowie Special Edition 2004, 86–91. VIERAAN KOHTAAMINEN JA 2000-LUVUN MUUKALAISET TULEVAISUUSDYSTOPIOISSA AFRICA PARADIS, IHMISEN POJAT JA SLEEP DEALER Laura Saloluoma Tutkin artikkelissani muukalaisuuteen ja vieraan kohtaamiseen liittyviä asenteita 2000-luvun alussa tehdyissä dystooppisissa tieteiselokuvissa Africa Paradis (Sylvestre Amoussou, Benin/Ranska 2006), Ihmisen pojat (Children of men, Alfonso Cuarón, UK/USA 2006) ja Sleep Dealer (Alex Rivera, USA/Meksiko 2008). Tarkastelen elokuvia kulttuurihis- toriallisella otteella tietyssä ajassa ja paikassa luotuina kulttuurin tuot- teina, tarkoituksenani löytää niissä esitetyn muukalaisuuden ja vieraan kohtaamisen yhtymäkohtia elokuvien historialliseen syntykontekstiin, 2000-luvun alun maailmaan.1 Artikkeliini valikoimia elokuvia yhdistää tapa käsitellä muukalaisuuden ja vieraan kohtaamisen teemoja niiden syntyajan maailmassa ajankohtaisen ylirajaisen liikkeen, kuten maa- 1 Salmi 1993, 14. Elokuva on luonteeltaan kommunikatiivista, käyden dia- logia paitsi perinteensä eli toisten elokuvien myös ympäröivän kulttuurin kanssa. Elokuvan kulttuurihistoria on kiinnostunut etenkin näistä elokuvan ja kulttuurin yhteyksistä. Salmi 1995, 21. Historiantutkimuksessa aiemmin lähteenä varauksella kohdeltu fiktiivinen elokuva on parin viime vuosi- kymmenen aikana noussut lähdeaineistona dokumenttien ja propaganda- elokuvien rinnalle ja tunnustettu arvokkaaksi oman aikansa diskurssien, arvomaailman ja yhteiskunnan kommentoijana. Mulari & Piispa 2009, 10. 257 Vieraan kohtaaminen ja 2000-luvun muukalaiset hanmuuton, pakolaisuuden, siirtotyöläisyyden ja laajenevien valtasuh- teiden synnyttämien kulttuuristen kohtaamisten kautta. Tämänkaltaiset kohtaamiset eivät ole historiallisesti uusi tai ainut- kertainen ilmiö, mutta viime vuosikymmeninä nopeutunut globali- saatio2 on lisännyt niiden määrää. Mannerten välinen vuorovaiku- tus on vahvistunut, maantieteellisesti kaukana toisistaan sijaitsevien yhteisöjen välille on syntynyt yhteyksiä, erilaisten valtasuhteiden vai- kutukset ovat levittyneet maailmanlaajuisiksi, ja pysyviksi uskottujen rajojen liudentuminen sekä häviäminen on lisännyt ylirajaista liikettä.3 Maailmanlaajuinen yhdentymiskehitys ei ole ollut ongelmatonta – kas- vanut kansainvälinen vuorovaikutus on lisännyt myös jännitteitä kult- tuuriryhmittymien välillä ja sisällä. Kulttuurien kohtaamisia ovatkin 2000-luvulla leimanneet rauhanomaisten kulttuuristen vaikutteiden vaihdon lisäksi rasismiin, sotiin ja terrorismiin johtaneet erimielisyydet, jotka ovat eri tavoin heijastuneet myös muukalaisiin ja vieraan kohtaa- miseen liittyviin asenteisiin.4 Monista mahdollisista tarkastelunäkökohdista keskitynkin artikke- lissani pohtimaan erityisesti sitä, millä tavalla elokuvat Africa Paradis, Ihmisen pojat ja Sleep Dealer kuvaavat sekä kommentoivat tarinan ja kuvan tasolla oman aikansa globaalin liikkeen ongelmakohdiksi näh- tyjä teemoja.5 Olen kiinnostunut siitä, miten elokuvien muukalaisuus 2 1900-luvulla syntyneellä globalisaatio -termillä tarkoitetaan ihmiskunnan alkuaikoina käynnistynyttä ja viime vuosikymmenien teknologisen kehi- tyksen ja maapallon väestönkasvun nopeuttamaa maailmanlaajuista yhden- tymisprosessia. Eriksen 2007, 8–9. 3 Monenlaisten vaikuttimien liikkeelle ajamat, eri kokoluokkia edustavat ihmisvirrat ovatkin olleet 2000-luvun alkupuolella liikkeessä eri puolilla maailmaa. Ibid., 8–9, 92; Held & McGrew 2005, 9. 4 Esimerkiksi 2001 tehdyt New Yorkin terrori-iskut heijastuivat jyrkenty- neinä asenteina vierasta kohtaan mm. monikulttuurisuutta koskevissa kes- kusteluissa Yhdysvalloissa. Eriksen 2007, 4, 8–9; Rubin & Verheul 2009, 10 & Kivisto 2010, 162. 5 Taideteoksena elokuva koostuu tekstistä ja siitä esitetyistä, tekstin ehdollis- tamista tulkinnoista, jotka voivat joskus olla sisäänrakennettuina tekstiin. Useimmat elokuvat pyrkivätkin rakentamaan tietyn tulkinnan valmiiksi katsojalle. Salmi 1995, 21–22. Tarkastelen artikkelissani tähän liittyen elokuvat ohjanneiden ja niiden ideointiin tai käsikirjoittamiseen osallistu- neiden Sylvestre Amoussoun, Alfonso Cuarónin ja Alex Riveran ajatuksia elokuvien sanomasta ja niiden aiheina olevista teemoista. 258 Laura Saloluoma suhteutuu elokuvien syntyhetken maailmassa ilmeneviin muukalai- suuden muotoihin. Lisäksi pohdin, millaisia yhtymäkohtia elokuvien kuvaamilla, vieraan kohtaamisessa vaikuttavilla asenteilla, toimintata- voilla, päämäärillä sekä valtarakennelmilla on eri ryhmien väliseen vuo- rovaikutukseen 2000-luvun alun globalisoituvassa maailmassa. Kolme 2000-luvun alun muukalaisuusdystopiaa Muukalaisuuden teeman ympärille kietoutuvat tulevaisuusdystopiat Africa Paradis, Ihmisen pojat ja Sleep Dealer hyödyntävät tieteisfiktiolle tyypilliseen tapaan kerronnassaan etäännyttämiseksi kutsuttua pro- sessia, jossa nykyhetki luodaan jossain ”toisaalla” aika-avaruudessa sijaitsevana paikkana ja tilana.6 Tämä toteutetaan erottamalla tari- nan kuvitteellinen maailma nykyhetken todellisuudesta erilaisilla uutuuksilla, kuten nykyistä kehittyneemmällä teknologialla. Etään- nyttäminen tarjoaa teoksen vastaanottajalle mahdollisuuden nähdä kuvitteellisen maailman ja oman todellisuuden väliset yhtenevät piirteet uudesta näkökulmasta.7 Etäännytetyssä tarinassa voidaan luonnostella erilaisia kehityskulkuja vallitsevalle maailmantilanteelle – näin rakentunut kuvitteellinen tulevaisuus voi olla joko ihanteelli- nen eli utooppinen tai kuten tarkastelemissani elokuvissa, ei-toivottava 6 Moylan 2000, 5. 7 Weldes 2003, 9. Etäännytetyn todellisuuden ymmärtämiseksi myös tie- teisteoksen vastaanottajan on muututtava eräänlaiseksi muukalaiseksi, joka vieraaseen kulttuuriin tutustuvan matkailijan tavoin joutuu etene- mään havainnoiden ja löytäen tapoja ymmärtää havaitsemaansa sen omilla ehdoilla. Maailman katsominen eri näkökulmasta voi auttaa huomaamaan oman yhteiskunnan epäkohtia. Etäännyttäminen onkin tarjonnut tieteis- elokuvalle tien yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Moylan 2000, 5–7. Artikkelini lähtökohtana onkin eräällä tapaa ajatus tieteisfiktiosta muun populaarikulttuurin tavoin yhteiskunnallisesti aktiivisena vaikuttajana: osana kulttuurin kenttää populaarikulttuuri ilmentää, mutta myös haastaa erilaisia ajankohtaisia kulttuurillisia käytäntöjä, merkityksiä, sääntöjä ja diskursseja. Tieteiselokuvien tutkimus voikin tarjota mielenkiintoista tietoa tietyn ajan yhteiskunnan valta-asetelmista, asenteista sekä maailmanpolitii- kan luonteesta ja toimintatavoista. Weldes 2003, 6–7. 259 Vieraan kohtaaminen ja 2000-luvun muukalaiset eli dystooppinen.8 Dystopioilla on usein pyritty kritisoimaan oman ajan maailmanpoliittista tilannetta rakentamalla tarinan todellisuus ajankohtaisia ongelmia ja negatiivisia kehityssuuntauksia kärjistä- mällä.9 Etäännyttäminen onkin tärkeä piirre myös tarkasteltaessa tie- teisfiktion yhteyksiä oman syntykontekstinsa maailmanpolitiikkaan, koska sen ansiosta tieteisfiktiossa on voitu muita populaarikulttuurin genrejä vapaammin nostaa esille kysymyksiä ja aiheita, joiden käsit- tely muulla tavoin olisi esimerkiksi yhteiskunnallisen tilanteen vuoksi mahdotonta.10 Myös elokuvien Africa Paradis, Ihmisen pojat ja Sleep Dealer dystoop- piset tulevaisuudenvisiot kuvaavat 2000-luvun alun globalisoituvan maailman muukalaisuuteen ja vieraan kohtaamiseen liittyvien ongel- mien kärjistymistä ja tämän mahdollisia seurauksia. Käsitteenä muu- kalainen (alien) perustuu vahvasti ajatukseen toiseudesta, eroista sekä rajojen määrittelystä ja liittyy ihmisen taipumukseen määritellä itseään negaation kautta, rakentamalla itsestä muodostetulle käsitykselle vas- takkainen toiseus, oman itsen vastakohta.11 Muukalaisuus on poikkea- mista normaaliksi määritellystä: käsitettä on käytetty kuvaamaan niin 8 Ibid., 10. Dystooppinen narratiivi syntyi pitkälti 1900-luvun pelkojen ja hirmutekojen, kuten sotien, lamakausien, kansanmurhien ja tautiepidemi- oiden seurauksena, joiden jäljiltä henkinen maaperä oli otollinen dystopi- oiden esittämille skenaarioille. Dystopian juuret ulottuvat menippolaiseen satiiriin, realismiin ja 1900-luvun antiutopistisiin romaaneihin, mutta omana itsenäisenä tyylilajina sen nousu sijoittui 1900-luvun alkupuolelle. Moylan 2000, xi. 9 Weldes 2003, 10. 10 Etäännyttäminen on mahdollistanut elokuvan sosiaalista potentiaalia vartioi- maan syntyneen sensuurin kiertämisen. Tapa kommentoida oman ajan maa- ilmaa sekä ajankohtaisia poliittisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä tekee niin tarkastelemani elokuvat kuin tieteisfiktion yleensä mielenkiintoisiksi analyy- sin kohteiksi. Salmi 1993, 38–39; Weldes 2003, 9–10. Muun muassa Star Trek -televisiosarjassa ja -elokuvissa on käsitelty ajankohtaisia teemoja etään- nyttämisen avulla. Esimerkiksi maahan sijoittuvan Star Trek IV: Kotiinpaluu – elokuvan (Leonard Nimoy, Star Trek IV: The Voyage Home, 1986, USA) tulevaisuuden ja elokuvan aikaisen nykyhetken välillä sukkuloiva, ryhävalai- den sukupuuttoa käsittelevä tarina ilmensi elokuvan tekohetken maailmassa ajankohtaista uhkakuvaa. 11 Tämänkaltainen identiteetin rakentaminen toiseuden määrittelyn kautta on yleistä varsinkin minäkuvan horjuessa, omaan identiteettiin liittyvinä epävarmuuden hetkinä. Hunter & Kaye 1999, 3. 260 Laura Saloluoma ulkomaalaisuutta kuin avaruusolentoja ja sillä voidaan viitata myös väärässä paikassa olemiseen tai vieraantumisen tunteeseen.12 Jokaisella identiteetillä on olemassa omat ulkopuolisiksi luokiteltunsa, toisensa tai marginaalinsa: tämä identiteetteihin liittyvä vallan ja poissulkemisen aspekti näkyy selvästi muukalaisuuden määrittelyssä.13 Eroihin perus- tuva identiteetinmäärittely on ollut omiaan luomaan esimerkiksi erilai- sia luokkaan, ”rotuun”, sukupuoleen, kansallisuuteen ja seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvia hierarkioita ja ennakkoluuloja.14 Muukalaisiin on suhtauduttu usein varauksellisesti ja liitetty erilaisia uhkakuvia, joita on myös hyödynnetty esimerkiksi valtion sisäisen valta- tasapainon säilyttämisessä.15 Muukalaisiin kohdistettu pelko, ksenofobia, on tavannut lisääntyä etenkin yhteiskunnallisesti epävarmoina aikoina, kun turvallisuuteen, identiteettiin ja vakauteen liittyvät kysymykset ovat nousseet ajankohtaisiksi. Se voi kuitenkin kukoistaa myös hyvinvoinnin aikana, jolloin yhteiskunnallinen liikkuvuus ja halvan työvoiman tarve kasvattavat kontakteja muukalaisiin. Usein varsinkin köyhät, marginali- soidut ja uudet tulokkaat on koettu uhkaaviksi; heidän on mahdollisesti osaansa tyytymättöminä pelätty olevan alttiita nousemaan vastarintaan ja kapinaan parempiosaisia vastaan.16 Erilaisia ksenofobian ilmentymiä on ollut nähtävissä runsaasti myös 2000-luvun alun maailmassa. Toiveet kansainvälisten yhteyksien kasvun sekä voimistumisen johtamisesta yhte- näisen maailmanyhteisön syntyyn ovat osoittautuneet turhan optimisti- 12 Lipschutz 2003, 80; Hunter & Kaye 1999, 3. 13 Hall 1996, 5. 14 Erilaiset vähemmistöt ovat historian kuluessa saaneet omalla kohdallaan kokea tämän kaltaisen ”meidän” ja ”muiden” määrittelyn negatiiviset seura- ukset. Hunter & Kaye 1999, 3. 15 Esimerkiksi Yhdysvallat on käyttänyt muukalaisiin liittyviä uhkakuvia maan sisäisen kurin ylläpitoon: ulkopuolelta tulevaa, joko todellista tai näennäistä uhkaa on käytetty oikeuttamaan valtion olemassaoloa. Lipschutz 2003, 81. 16 Erilaiset muukalaisuusteemat olivat runsaasti esillä niin populaarikulttuurissa kuin kansantaloustieteessä mm. 1980 ja -90-luvuilla, jotka olivat suhteellisen turvallista ja vaurasta, mutta myös maahanmuuton, monikulttuurisuuden ja konservatiivisuuden lisääntymisen aikaa. Lipschutz 2003, 80, 85. 16 Erilaiset muukalaisuusteemat olivat runsaasti esillä niin populaarikulttuurissa kuin kansantaloustieteessä mm. 1980 ja -90-luvuilla, jotka olivat suhteellisen turvallista ja vaurasta, mutta myös maahanmuuton, monikulttuurisuuden ja konservatiivisuuden lisääntymisen aikaa. Lipschutz 2003, 80, 85. 261 Vieraan kohtaaminen ja 2000-luvun muukalaiset siksi: ryhmien kanssakäymisessä ilmenneet konfliktit sekä eriarvoisuutta luova globalisaation hyötyjen epätasainen jakaantuminen ovat päinvas- toin saattaneet yhteishengen sijaan entisestään voimistaa vierasta kohtaan tunnettua pelkoa sekä taantumuksellisen politiikan suosiota.17 Tieteisfiktiossa esiintyneistä muukalaisista ehkä tunnetuimpia ovat ihmiskunnan näkökulmasta joko ystävällismielisinä tai aggressiivisina esitetyt avaruusolennot.18 Tieteistarinoissa on kuitenkin kuvattu myös toisenlaista muukalaisuutta. Elokuvat Africa Paradis, Ihmisen pojat ja Sleep Dealer ovat tästä hyvä esimerkki: niiden muukalaiset eivät ole avaruudesta vaan maahanmuuttajia, pakolaisia ja globaalissa vallanja- ossa toiseudeksi omassa asuinmaassaan rajautuvia henkilöitä. Elokuvien muukalaisuuskuvauksille yhteistä onkin ongelmalähtöisyys, johon elo- kuvien kuvaaman tulevaisuuden dystooppisuus pitkälti perustuu.19 Africa Paradis sijoittuu tulevaisuuteen, vuoteen 2033. Eurooppa on yhdentymiskehityksen epäonnistuttua kurjistunut ja vajonnut talo- udellisen kaaoksen sekä työttömyyden kanssa kamppailevaksi kehi- tysmaa-alueeksi, jossa eri kansojen väliset väkivaltaiset yhteenotot, poliittiset vallankaappaukset, epidemiat sekä nälänhätä ovat arki- päivää. Ihmiset pyrkivät köyhtyneestä Euroopasta Afrikan maiden yhdentymisen seurauksena syntyneisiin vauraisiin Afrikan Yhdysval- toihin, jonne myös ranskalainen opettaja Pauline (Charlotte Vermeil) ja hänen kumppaninsa, Olivier (Stéphane Roux), joka on koulutuk- seltaan insinööri, lähtevät parempien toimeentulomahdollisuuksien toivossa. Afrikkaan päästyään he kohtaavat maahanmuuton karun todellisuuden: elämän karkotusuhan alaisina, laittomina maahan- muuttajina vieraassa maassa, jossa koulutusta vastaavaa työtä ei ole tarjolla, rasistiset ennakkoluulot ovat yleisiä ja maahanmuuttokysy- mystä käytetään politiikan lyömäaseena. 17 Held & McGrew 2005, 9. 18 Nämäkin muukalaiset paljastuvat usein lähemmässä tarkastelussa metafo- raksi jostain todellisessa maailmassa olemassa olevasta muukalaisryhmästä. Käyttämällä maan ulkopuolelta tulleita muukalaisia tarinoiden vihollisina tieteisfiktiossa on voitu välttää viittaamasta negatiivisella tasolla suoraan johonkin olemassa olevaan ihmisryhmään. Hunter & Kaye 1999, 2–3. 19 Muukalaisuus näyttäytyy elokuvissa negatiivisena, se on rajautumista mar- ginaaliin – myös muukalaisuuteen johtava liike syntyy enemmän tai vähem- män olosuhteiden pakottamana: elokuvien muukalaiset eivät ole turistien kaltaisia, elämyksiä etsiviä vapaaehtoisia matkaajia. 262 Laura Saloluoma Ihmisen pojat -elokuvan tarina on sijoitettu vuoteen 2027. Maailma on ajautunut sekasorron valtaan ihmiskunnan kaksi vuosikymmentä jatkuneen hedelmättömyyden seurauksena. Ainoana koossa pysyneenä valtiona Iso-Britanniaan kohdistuu massiivinen maahanmuuttovirta, johon maa on reagoinut sulkemalla rajansa sekä muuttumalla milita- risoiduksi poliisivaltioksi. Kiinni saadut laittomat maahanmuuttajat karkotetaan tai suljetaan anarkian vallassa olevalle Bexhillin pakolais- leirille. Kyyninen virkamies, entinen ihmisoikeusaktivisti Theo Faron (Clive Owen) lupautuu valtion maahanmuuttopolitiikkaa vastustavaan aktivistiryhmään, Kaloihin, kuuluvan vaimonsa (Julianne Moore) pyynnöstä kuljettamaan kuin ihmeen kaupalla raskaana olevan laitto- man maahanmuuttajan, nuoren afrikkalaisen Keen (Clare-Hope Ashi- tey) hedelmättömyyttä tutkivan tiedeyhteisön laivaan. Lähitulevaisuuteen sijoittuvassa Sleep Dealer -elokuvassa maailma on jaettu tarkasti vartioiduilla rajoilla, mutta yhdistetty maailmanlaajui- sen digitaalisen verkon avulla. Meksikolaisen Memo Cruzin (Luis Fer- nando Peña) kotiseudulla Santa Ana del Riossa, Oaxacassa elinolosuhteet ovat vaikeutuneet kansainvälisen suuryrityksen rakennettua kyläläisten vedenottopaikkana käyttämään jokeen padon ja muutettua veden käytön maksulliseksi. Patoa vartioivan palvelun keskustelua radiolaitteillaan sat- tumalta salakuunnellutta Memoa luullaan ”vesiterroristiksi”, suuryhtiöitä vastaan taistelevaksi aktivistiksi ja vartijat lähettävät robottilentokoneen räjäyttämään hänen radiolaitteensa. Hyökkäyksen yhteydessä Memon isä Miguel (José Concepción Macías) ammutaan terroristiepäiltynä. Elättääkseen perheensä Memo lähtee etsimään töitä Yhdysvaltojen rajan tuntumassa sijaitsevasta Tijuanasta. Hän asennuttaa itseensä kaupunkien tehtaissa työskentelyyn tarvittavat kytkentäpisteet: verkkoon kytkettyjen työläisten liikkeet lähetetään tehtaista robotteihin, jotka sijaitsevat työ- kohteissa eri puolilla maailmaa, kuten esimerkiksi Yhdysvalloissa. Rankat työolot saavat monet työläisistä lopulta romahtamaan, minkä vuoksi teh- taita kutsutaan ”unen jakajiksi” (sleep dealers). 263 Vieraan kohtaaminen ja 2000-luvun muukalaiset ”Afrikka afrikkalaisille!”20 Mustan paratiisin valkoiset vieraat Africa Paradis (2006) on beniniläissyntyisen, Ranskassa asuvan Sylvestre Amoussoun ensimmäinen pitkä ohjaustyö.21 Amoussoun päämääränä oli elokuvan kautta antaa ääni ”äänettömille”, Euroopassa usein nega- tiivisessa valossa nähdyille ulkomaalaisille.22 Kuvatessaan köyhtyneestä Euroopasta vauraaseen Afrikkaan suuntautuvaa diasporaa Africa Para- dis kääntää oman aikansa valta-asetelmia toisinpäin ja haastaa katso- jansa ”roolileikkiin”, katsomaan maailmaa ja sen ilmiöitä toisenlaisesta perspektiivistä, käyttäen yhteiskunnallisesti painavasta aiheestaan huolimatta hyväkseen myös komedian keinoja.23 Africa Paradis sisäl- tää Euroopan rappion kaltaisen dystooppisuuden lisäksi myös Afrikan valtioiden kokeman nopean hyvinvointikehityksen tapaisia utooppisia piirteitä – se miten katsoja elokuvan kokee, voi riippua näkökulmasta: kumpaan maanosaan hän enemmän samaistuu.24 Elokuvan muukalaisten, maahanmuuttajien kohtaloa kuvataan Ranskasta Afrikkaan muuttavien Paulinen ja Olivierin kautta, kes- kittyen heidän pyrkimyksiinsä päästä afrikkalaisen yhteiskunnan jäseniksi sekä heidät vastaanottaneessa yhteiskunnassa vallitseviin maahanmuuttoon ja -muuttajiin liittyviin asenteisiin ja käytäntöihin. Maahanmuuttoprosessia kuvataan sen taustalla vaikuttavista, ihmisiä 20 Yokossin repliikki elokuvassa Africa Paradis. 21 Armes 2008, 33. 22 Wittmann 2010, elektroninen dokumentti. Euroopan ja Afrikan välistä maahanmuuttoa etäännytetyn tarinansa kautta käsittelevä Africa Paradis tuo oman panoksensa 2000-luvun alussa näiden maanosien välisestä muuttoliik- keestä käytyyn keskusteluun, jota esimerkiksi Ranskassa on käyty mm. maa- hanmuuton hyödyistä ikääntyvän ranskalaisen yhteiskunnan väestörakenteen tasapainottamisessa. Schuerkens, 2008, 123. 23 Frank 2011, elektroninen dokumentti. 2000-luvun Afrikkaan sijoittu- vista tieteiselokuvista maininnan arvoinen on myös rotusyrjinnän teemoja käsittelevä District 9 (Neill Blomkamp: 2009, USA/Uusi-Seelanti/Kanada/ Etelä-Afrikka), jossa toisin kuin tarkastelemissani elokuvissa, tarina sijoittuu menneisyyteen, vaihtoehtoiseen todellisuuteen vuoden 1982 Johannesbur- gissa ja muukalaiset ovat avaruusolentoja. 24 Elokuvan voidaan katsoa myös haastavan stereotyyppistä käsitystä Afrikasta yhtenäisenä, kauttaaltaan köyhänä ja kehittymättömänä maanosana. Ks. esim. Wittman 2010, elektroninen dokumentti. 264 Laura Saloluoma lähtöseudulta pois työntävistä ja muuton kohteena olevalle seudulle houkuttavista tekijöistä25 lähtien. Vaatimattomissa oloissa maaseu- dulla asuvat Pauline ja Olivier toivovat ”mustaksi paratiisiksi” kut- sutun vauraan Afrikan tarjoavan köyhtynyttä Ranskaa paremmat mahdollisuudet toimeentuloon. Taloudelliset vaikeudet, työttömyys ja levottomuudet elokuvassa kuvatun maahanmuuton moottoreina yhdistävät sen todelliseen Afrikan mantereella 2000-luvun alussa käynnissä olleeseen muuttoliikkeeseen: köyhyys, nopeasti kasvava väestömäärä sekä epävakaat poliittiset olot ja etnis-uskonnolliset konfliktit ovat lisänneet muuttopainetta, joka on purkautunut niin maiden sisäisenä, eri alueiden välisenä kuin Afrikan ulkopuolelle suuntautuneena muuttona. Paulinen ja Olivierin tavoin myös Afrikan maiden korkeakoulutettu, ammattitaitoinen väestönosa, kuten lääkä- rit, opettajat ja insinöörit ovat hakeutuneet pois kotiseudultaan.26 Elokuvassa Pauline ja Olivier yrittävät ensin päästä laillisin kei- noin Afrikkaan, jonne maahanmuutto sallitaan, kunhan muuttaja täyttää viisumin saamiseen määrätyt ehdot. Pariskunta jonottaa muiden mukana Afrikan konsulaattiin, jonne pääsy ei vielä takaa mitään. Eräs nainen ei esimerkiksi ole pystynyt maksamaan sähkö- laskuaan ja hänen viisumihakemuksensa hylätään, koska Afrikkaan ei haluta velkaantuneita muuttajia. Konsulaatissa Pauline ja Olivier saavat kuulla, ettei Afrikassa ole tarjolla heille koulutusta vastaavaa työtä – näihin tehtäviin siellä on ammattilaisia omasta takaa – sen sijaan työtä löytyy esimerkiksi jätehuoltotyöntekijöille, tietyöläisille ja kotiapulaisille. Pariskunta päättää pitää kiinni oman alansa tehtäviin työllistymisestä ja lähtee konsulaatista tyhjin käsin. Konsulaattikoh- 25 Kivisto 2010, 33–39. 26 Työttömyys on vaivannut etenkin Afrikan maiden nuoria, jotka ovat suun- nanneet työn tai koulutuksen toivossa suuriin kaupunkeihin ja usein myö- hemmin ulkomaille; edes korkeakoulutus ei ole tae työn löytymisestä omasta kotimaasta. Maaseudun nuorten kohdalla muutto kotiseudulta on usein väistämätöntä, suurimmalle osalle kysymys on paremman elintason etsimi- sen sijaan hengissä säilymisestä. ”Aivovuodoksi” kutsutun koulutettujen ammattilaisten menetyksen ohella muuttovirralla on ollut myös positiivisia seuraamuksia: maastamuuttajat ovat mm. pitäneet yllä kontakteja entisiin kotimaihinsa ja lähettäneet niihin rahaa. Eurooppaan suuntautuvan koulu- tetun väestön muuttoliikkeen kohteita on ollut mm. Sylvestre Amoussoun asuinmaa Ranska. Adepoju 2009, 9–13. 265 Vieraan kohtaaminen ja 2000-luvun muukalaiset taus kuvastaa tapaa, jolla niin kansallisvaltiot kuin EU:n tapaiset yli- kansalliset yhteisöt ovat elokuvan syntyhetken maailmassa yrittäneet hallita ja arvottaa omalle alueelleen suuntautuvaa globaalia liikettä mm. rajavartioinnin sekä maahan pääsylle asetettujen rajoitusten ja ehtojen avulla.27 Esimerkiksi Ranska on monen Euroopan maan lailla viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana ottanut käyttöön useita maahanmuuttoa ja maahanmuuttajien asemaa Ranskassa määrittele- viä lakeja ja rajoituksia.28 Monet Afrikasta pohjoiseen pyrkivät ovat koettaneet kiertää maa- hanmuutolle asetettuja rajoituksia muun muassa turvautumalla riski- alttiiseen ihmissalakuljetukseen.29 Myös Africa Paradisen Pauline ja Olivier turvautuvat salakuljettajien apuun ajatellen löytävänsä töitä päästyään rajan yli. Afrikan rajavartiosto saa kuitenkin laittomat maahan tulijat kiinni. Heidät suljetaan vastaanottokeskukseen odot- tamaan karkotusta. Pauline ja Olivier huomaavat päätyneensä keskelle liittovaltiossa kiihkeänä vellovaa, afrikkalaisen yhteisön mielipiteet jakavaa ja yhteiskunnan eri tasoilla ilmenevää maahanmuuttodebattia. Maahanmuuttoon liittyvät jännitteet näkyvät elokuvassa esimerkiksi liittovaltion politiikassa, tiivistyen Afrikan Yhdysvaltojen liberaa- lin puolueen johtajan, Modibo Koudossoun (Sylvestre Amoussou) ja Isänmaallisen puolueen edustajan, Yokossin (Émile Abossolo M’bo) eriävissä näkemyksissä. Modibo Koudossou arvioi maahanmuuttoa sen afrikkalaiselle yhteiskunnalle suoman hyödyn kautta, ottaen kui- tenkin huomioon myös muuttajien oikeuksiin liittyvät kysymykset. Elokuvan alussa Koudossou puolueineen suunnittelee lakiehdotusta, joka sallisi maahanmuuttajien integroinnin afrikkalaiseen yhteis- kuntaan: yli viisi vuotta maassa työskennelleet saisivat halutessaan Afrikan kansalaisuuden sekä oikeuden työskennellä muissakin kuin toisarvoisissa tehtävissä. 27 Toisin kuin elokuvassa, ammattitaitoisilla maahanmuuttajilla on usein etu- lyöntiasema verrattuna köyhiin ja matalasti koulutettuihin. Borjas 2007, 5. Toisaalta korkeakoulutus ei takaa tulijoille oman alan töitä kohdemaassa. 28 Schuerkens, 2008, 114. 29 Laittomien maahanmuuttajien salakuljetus Afrikasta on lisääntynyt. Usein kuukausien ajan turhaan töitä etsineet köyhien maiden nuoret ovat helppoja uhreja huijareille ja valmiita vaarantamaan henkensä yrittäessään riskialttiiden ihmissalakuljetuksien avulla päästä pohjoiseen. Adepoju 2009, 11. 266 Laura Saloluoma Yokossi, jonka mielestä Afrikalla ei ole varaa ”ruokkia kaikkia maa- ilman nälkää näkeviä”, puolestaan vastustaa maahanmuuttoa.30 Yokossi suhtautuu maahanmuuttajiin ennakkoluuloisesti. Hänen mielipiteensä eivät vaikuta Koudossoun tavoin pohjautuvan muuttoliikkeen hyöty- ja haittapuolien vertailuun, vaan sitkeästi ylläpidettyyn mielikuvaan eurooppalaisista vastuuttomina ja afrikkalaisia huonompina: Yokossin mielestä yksi tai edes useampi ”valkoinen” ei voi koskaan olla ”mustan” veroinen. Yokossin maahanmuuttajista muodostama käsitys vaikuttaisi edustavan esimerkkiä negatiivisista ennakkoasenteista31 – elokuvassa ei tarjota todisteita käsityksen oikeellisuudesta. Yokossi vastustaa maa- hanmuuttajien integrointia afrikkalaiseen yhteiskuntaan, koska nämä eroavat hänen mielestään liikaa afrikkalaisista. Hän ei muuta kantaansa edes Koudossoun muistuttaessa hänelle Afrikan Yhdysvaltojen vauras- tumisen olleen mahdollista vasta Afrikan eri valtioiden hyväksyttyä välillään vallitsevat erot – Yokossin mielestä afrikkalaisten ja eurooppa- laisten erot ovat suurempia kuin afrikkalaisten väliset.32 30 Koudossoun ja Yokossin välinen kiistely muistuttaa 2000-luvun alun maahan- muuttokeskusteluja, kuten Ranskassa käytyä väittelyä siitä, millaisia maahan- muuttajia maan tulisi ottaa vastaan. Ranskan sisäministerinä ja presidenttinä (2007–2012) toiminut Nicolas Sarkozy halusi kiintiöiden avulla valikoida maahanmuuttajiksi vain ammattitaitoisia ihmisiä, vastakkaisen näkemyksen edustajat painottivat mm. muuttajien lähtömaan olosuhteiden huomioimista päätösten teossa. Schuerkens, 2008, 123. 31 Ennakkoasenteet ovat toisiin ryhmiin kohdistettuja ennakkoluuloja tai itselle tärkeistä ryhmistä muodostettuja myönteisiä käsityksiä. Ennakkoasenteet perustuvat stereotypioihin, pysyviin ja joustamattomiin luonnehdintoihin tietyn ryhmän edustajista ja muuttuvat hitaasti uuden tiedon saamisesta huo- limatta. Yokossin tavassa puhua ”mustista” ja ”valkoisista”, korostaen ryhmien välisiä eroja voi nähdä myös piirteitä fyysisiin eroavaisuuksiin perustuvasta ennakkoasenteiden muodosta, rasismista, jossa joidenkin yksilöiden uskotaan olevan rodullistettujen erojen perusteella muihin nähden joko parempia tai huonompia. Giddens 2006, 490–491, 493. Nykyisen perinnöllisyystieteen ajatusten vastaisesti rasismi perustuu olettamukselle ihmisen persoonallisuu- den kytkeytymisestä systemaattisesti eri ”rotujen” välillä vaihteleviin perinnöl- lisiin ominaisuuksiin. Eriksen 2010, 6. 32 Koudossoun ja Yokossin maahanmuuttoon liittyvä kiistely kuvaa hyvin tun- teita herättävästä aiheesta käytävän keskustelun epäonnistumista: he vaikutta- vat puhuvan toistensa ohi ja täysin eri asioista. Koudossoun pyrkimys kutsua Yokossia keskustelemaan maahanmuutosta neutraalisti ei onnistu: Yokossi ei vaikuta olevan halukas arvioimaan tai perustelemaan mielipiteitään. 267 Vieraan kohtaaminen ja 2000-luvun muukalaiset Yokossin tapa hahmottaa eurooppalaisia maahanmuuttajia vertaa- malla heitä afrikkalaisiin edustaa esimerkkiä eroihin perustuvasta, toi- seuden kautta määrittyvästä identiteetin rakentamisesta, jossa ”meihin” ja ”muihin” ryhmittelyn taustalla vaikuttavat luokittelijaan itseensä perustuvat, joko todelliset tai, kuten ilmeisesti Yokossin tapauksessa, kuvitellut erot.33 Yokossin muukalaisvastaisuus selittyy elokuvassa ainakin osin poliittisilla päämäärillä: hän paitsi vastustaa Afrikkaan suuntautuvaa muuttoliikettä, myös käyttää sitä hyväkseen vahvistaak- seen sulkeutunutta afrikkalaista ryhmäidentiteettiä ja varmistaakseen oman puolueensa pitkälti juuri muukalaisvastaisuudelle rakennetulta vaikuttavan poliittisen menestyksen.34 Yokossi on valmis paremman puutteessa itse järjestämään ”todisteita” maahanmuuton haitallisuu- desta. Hän palkkaa maahanmuuttajien integraation puolesta järjestä- mään rauhanomaiseen mielenosoitukseen sala-ampujan tulittamaan poliiseja kohti, jolloin nämä hyökkäävät mielenosoittajien kimppuun. Ampumisesta syytetään eurooppalaista ryhmittymää. Yokossi, joka saa mellakasta itselleen aseen Koudossoun integraatiosuunnitelmia vastaan nousee kohun avulla pääministeriksi ja tiukentaa maahanmuuttoon liit- tyvää lainsäädäntöä päästen näin askeleen lähemmäs toivettaan ”Afri- kan kuulumisesta afrikkalaisille”. Yokossin ja hänen edustamansa puolueen tapa käyttää maahanmuut- toon liittyviä kysymyksiä ja uhkakuvia oman kannatuksensa lisäämiseksi tuo mieleen 2000-luvun alkupuolella suosiotaan eri puolilla Eurooppaa 33 Kaartinen 2004, 22. Yokossi yhdistää maahanmuutto- ja identiteettipolitii- kan: maahanmuuttajien esittäminen omaa väestöä huonompina tuottaa ja vahvistaa positiivista kuvaa jälkimmäisistä. Tämä muistuttaa yhdysvaltalaisen politiikan tutkija Samuel Huntingtonin ajatuksia kansojen ja kansallisvalti- oiden harjoittamasta käänteisestä identiteetinrakennuksesta, jossa määritel- lään paitsi sitä, keitä ”me” emme ole myös sitä, keitä vastaan ”me” olemme. Hannertz 2003, 214–215. Yokossin tapa esittää afrikkalaiset ja eurooppalaiset kahtena toisistaan erillisinä, mutta sisäisesti täysin yhtenäisinä ryhminä jättää huomiotta myös ryhmien sisällä aina esiintyvän monimuotoisuuden. Lehto- nen & Löytty 2003, 7. 34 Esimerkki samantapaisesta muukalaisten hyödyntämisestä poliittisessa valta- pelissä löytyy Ranskasta vuodelta 2005, jolloin sisäministeri Nicolas Sarkozy ja pääministeri Dominique de Villepin, joita pidettiin potentiaalisina kilpaili- joina vuoden 2007 presidentinvaaleissa, toivat kilvan esille tiukkaa suhtautu- mistaan maahanmuuttoon. Thornhill 2005, elektroninen dokumentti. 268 Laura Saloluoma kasvattaneet nationalistiset oikeistopuolueet.35 Africa Paradis -elokuvan tavoin maahanmuuttopolitiikasta sekä maahanmuuttajien integroimi- sesta yhteiskuntaan käydyt kiistat ovat olleet näkyviä 2000-luvun alun Euroopassa ja suhtautuminen maahanmuuttoon ja -muuttajiin on vaih- dellut niin maittain kuin maiden sisällä.36 Ranskassa maahanmuuttoon liittyvät kysymykset nousivat politiikan keskiöön jo 1980-luvun puolivä- lissä ja 1990-luvulta lähtien vastahakoista suhtautumista maahanmuut- toon on ollut nähtävissä niin yleisen asennoitumisen kuin politiikan tasolla. Varsinkin EU:n ulkopuolelta tulevat muuttajat ovat saaneet osak- seen niin sympatiaa kuin antipatiaa.37 Jakautunut suhtautuminen maahanmuuttoon näkyy myös Africa Paradisen Afrikassa politiikan lisäksi muuallakin yhteiskunnassa. Oli- vierin onnistuttua pakenemaan vastaanottokeskuksesta, toinen keskuk- sen virkailijoista syyttää paosta kollegaansa, joka on halunnut kohdella laittomia maahanmuuttajia inhimillisesti ja antanut näiden kuljeskella keskuksessa vapaasti. Viranomaisten keskuudessa esiintyvää maahan- muuttovastaisuutta ilmentävät elokuvassa myös afrikkalaiset poliisit, jotka huvittelevat kovistelemalla kadulla partioidessaan kohtaamiaan ”valkoisia”, vaatien näitä näyttämään henkilöpaperinsa.38 Elokuva tar- joaa kuitenkin esimerkin myös mahdollisuudesta asenteiden muuttu- miseen. Modibo Koudossoun luona asuva sisar (Mylène Wagram) pitää eurooppalaisia laiskoina ja huonoina työntekijöinä, mutta muuttaa mie- lipiteensä opittuaan tuntemaan Paulinen, jonka Koudossou on palkan- nut perheen kotiapulaiseksi. Olennainen ero Yokossin ja Koudossoun sisaren negatiivisessa asennoitumisessa maahanmuuttajiin on avoimuus 35 Eriksen 2010, 3. 36 Eriksen 2007, 92–93. 37 Maahanmuutto on yhdistetty erilaisiin turvallisuuskysymyksiin, lisäksi sen on pelätty kuormittavan ranskalaista yhteiskuntaa. Toisenlaista asennoitumista ovat edustaneet mm. 1990-luvulla kansan parissa syntyneet mielenilmaukset ja julkiset adressit, joilla tuettiin nälkälakoilla ja pariisilaisten kirkkojen val- taamisella laajaa huomiota saavuttaneita paperittomia afrikkalaisia maahan- muuttajia. Schuerkens, 2008, 114–115. 38 Eurooppalaisten maahanmuuttajien kohtelu saakin Africa Paradisessa syvälle yhteiskunnan rakenteisiin ulottuvia, institutionaalisia rasismin muotoja, jotka näkyvät mm. juuri poliisivoimien kaltaisten instituutioiden toiminnassa. Gid- dens 2006, 493. 269 Vieraan kohtaaminen ja 2000-luvun muukalaiset muutokselle: Yokossi pitää tiukasti kiinni omaksumistaan mielikuvista, sisar taas on valmis haastamaan käsityksensä. Löytävätkö Africa Paradisen muukalaiset, Pauline ja Olivier sijansa Afrikan ”mustassa paratiisissa” vai tulevatko he karkotetuiksi? Olivier, joka on pakonsa jälkeen piiloutunut maahanmuuttajien kommuuniin etsien mitä tahansa saatavilla olevaa työtä, pidätetään mielenosoituk- seen liittyvän mellakan yhteydessä ja karkotetaan maasta. Pauline on, luultuaan Olivierin kuolleen, alkanut seurustella Modibo Koudossoun kanssa, muuttuen näin työntekijästä perheenjäseneksi. Hän joutuu valinnan eteen ja päättää jäädä Afrikkaan. Africa Paradis kuvaa tulevai- suuteen etäännytetyssä tarinassaan oman syntyaikansa globaalin liik- keen taustalla olevia yhteiskunnallisia ja yksilöllisiä syitä, liikevirtojen rajoittamista ja arvottamista sekä muukalaisiin liitettyjen ennakkoluu- lojen syntymekanismeja. Kääntämällä oman aikansa tilanteen ympäri elokuva pureutuu nykypäivän maahanmuuttoon liittyviin epäkohtiin, johdattaen katsojansa miettimään myös omaa suhtautumistaan vieraa- seen ja pohtimaan nykyisen maailmantilanteen kritiikittömässä hyväk- symisessä piileviä valta-asetelmia, niiden pysyvyyttä sekä länsimaisen hyvinvoinnin syitä ja sen historiallista hintaa. Ihmisen pojat ja Iso-Britannian suljettu arkki Meksikolainen ohjaaja Alfonso Cuarón halusi Ihmisen pojat -eloku- vassa tarkastella 2000-luvun alun maailmassa näkyviä kehityslinjoja.39 Ilmastoon liittyvien kysymysten lisäksi Cuarón pitää maahanmuuttoa 39 Ihmisen pojat perustuu varsin löyhästi P. D. Jamesin romaaniin The Children of Men (1992). Cuarón päätti käyttää elokuvassa kirjan ajatusta hedelmättö- myyden piinaamasta maailmasta hiipuvan toivon metaforana ja nyky-yhteis- kunnan tarkastelun lähtökohtana. Pyrkimys liittää elokuva omaan aikaansa näkyy myös elokuvan teknisessä toteutuksessa: Cuarón ei halunnut Ihmisen pojista futuristisia keksintöjä esittelevää tieteiselokuvaa, lavastuksella pyrittiin pikemminkin viittaamaan elokuvan todellisuuteen ja nykypäivän maailman tilaan. Voynar 2006, elektroninen dokumentti. 270 Laura Saloluoma yhtenä keskeisenä kehityssuuntauksena.40 Maahanmuuttoon ja pako- laisuuteen liittyvät kysymykset ovatkin läpileikkaavia teemoja Ihmi- sen pojat -elokuvassa, joka tulevaisuuteen etäännytetyssä tarinassaan käsittelee oman aikansa maailmassa ajankohtaisia eriarvoistumisen ja laittoman maahanmuuton kaltaisia ongelmia. Elokuvan dystooppinen tulevaisuus, sen kaoottisessa maailmassa vallitsevat valtasuhteet sekä elokuvan tapahtumaympäristön muodostavan Britannian suhtautu- minen alueelleen maailman levottomuuksia paenneisiin muukalaisiin selviävät katsojalle varsin nopeasti elokuvan aloittavasta uutiskatsauk- sesta. Militarisoituneen Britannian rajat ovat tarinan alkutilanteessa olleet kahdeksan vuotta suljettuina, maassa on hyväksytty uusi tur- vallisuuslaki (homeland security bill)41 ja laittomasti maahan tulleet muuttajat karkotetaan. Sekä Africa Paradis että Ihmisen pojat kuvaavat demokratioita, jotka ovat ottaneet käyttöön joko rajoitusten säätelemän tai kokonaan kiel- teisen kannan maahanmuuttoon.42 Siinä missä maahanmuuton kohde- maat punnitsevat usein asennoitumistaan muuttovirtaan Africa Paradis -elokuvan Modibo Koudossoun tavoin sen omalle yhteiskunnalleen tuottaman hyödyn perusteella, Ihmisen poikien Britanniassa tilanne on erilainen: Theo Faronin kotimaa elää jonkinasteisessa terminaaliti- lassa, tasapainotellen voimakeinoin pystyssä pidetyn yhteiskunnan ja 40 Vo 2006, elektroninen dokumentti. Cuarónin kotimaa Meksiko on sekä maastamuutto-, että maahanmuuttovirtojen maa. Cuarón pitääkin maa- hanmuuttoa maailmanlaajuisena haasteena, jonka tekee ongelmalliseksi maahanmuuttoon liitetyt aatteelliset pyrkimykset, kuten poliitikkojen tapa hyödyntää muukalaisiin liitettyjä uhkakuvia omiin päämääriinsä. Von Busack 2007, elektroninen dokumentti. 41 Elokuvassa mainittua turvallisuuslakia voidaan pitää viittauksena Yhdys- valtojen vuoden 2001 syyskuun terrori-iskujen seurauksena tiukentamaan turvallisuuspolitiikkaan, jota edusti mm. 2002 voimaan tullut Homeland Security Act. Ks. esim. Homeland Security Act of 2002, elektroninen dokumentti. 42 Ihmisen poikien tekijät halusivat tietoisesti sijoittaa tarinan demokraattiseen ympäristöön erona Jamesin kirjaan, jossa Britanniaa hallitsi diktaattori. Cuarón halusi kyseenalaistaa 2000-luvun sokean uskon demokratiaan: valin- nanvapaus ei takaa ihmisten tekevän oikeita tai oikeudenmukaisia päätöksiä, nykytyranniat voivat kätkeytyä näennäisdemokratian peiteasuun ja pahim- massa tapauksessa demokratiaa voidaan käyttää epäterveiden järjestelmien oikeuttamisen välineenä. Voynar 2006, elektroninen dokumentti. 271 Vieraan kohtaaminen ja 2000-luvun muukalaiset sitä uhkaavan, epätoivon ajaman anarkian välillä. Hallitus jakaa kan- salaisille masennuslääkkeitä ja itsemurhaan tarkoitettuja Quietus-pak- kauksia, joilla pyritään tarjoamaan ratkaisua vanhenevaa kansakuntaa odottaviin ongelmiin – väestön ikääntyessä hoitajia ei ole riittävästi. Lakattuaan hedelmättömyyden myötä uusiutumasta hiljalleen kutis- tuva yhteiskunta ei lähitulevaisuudessa pysty enää huolehtimaan edes omista kansalaisistaan. Maata odottavan tulevaisuuden toivottomuus tiivistyy elokuvassa vilahtavan graffitin lakonisessa viestissä: ”Last one to die please turn out the light”. Ihmisen poikien Britannia onkin päätynyt viemään ylirajaisen liik- keen kontrollin äärimmilleen: maahantulolle ei aseteta ehtoja, se on yksinkertaisesti kielletty. Laittomat maahanmuuttajat ovat kutsumatto- mia vieraita, joiden kiinni saamiseksi uhrataan suhteellisen paljon hii- puvan yhteiskunnan resursseja. Eräs ajojahdissa käytetyistä keinoista on laitonta maahanmuuttoa vastaan suunnattu valtion propaganda. Pro- pagandavideot pyörivät esimerkiksi lähiliikenteen junassa Theon mat- katessa tapaamaan ystäväänsä Jasperia (Michael Caine). Ensimmäisessä videossa tulipalojen ja mellakoiden täyttämät katunäkymät Pariisista, Moskovasta, Washingtonista, Tokiosta sekä muista maailman suurkau- pungeista piirtävät kuvaa Britannian ulkopuolella vallitsevasta kaaok- sesta. Kuvien päälle ilmestyvä teksti ”Maailma on romahtanut – vain Iso-Britannia kestää” tarjoaa puolestaan mielikuvaa taistelevasta kan- sakunnasta, mitä vahvistavat kuvat kellojaan soittavasta Big Benistä ja liehuvasta Union Jackista. Seuraavassa videossa ihmiset kertovat brit- tiläisessä yhteiskunnassa työskentelevistä laittomista maahanmuutta- jista – katsauksen lopettaa viralliselta kuulostavan miesäänen toteamus: ”He ovat laittomia maahanmuuttajia. On laitonta palkata, ruokkia tai suojella heitä.” Videoissa pyritään ensin niin sanojen kuin kansalliseen ikonografiaan liittyvien kuvien tasolla vahvistamaan brittien kansallista identiteettiä ja rakentamaan kuvaa yhtenäisestä kansakunnasta.43 Tämä yhteishengen vahvistaminen edeltää sopivasti toisen videon vaatimusta olla auttamatta omalla alueella luvatta oleskelevia, yhteiskuntaan kät- 43 Lippujen kaltaisia nationalistisia symboleja on tyypillisesti käytetty vahvis- tamaan kansallista identiteettiä ja ajatusta yhtenäisestä kansakunnasta. Ks. esim. Hall 2003, 94 & Enzensberger 2003, 24–25. Kansakunnasta raken- nettuna, kuviteltuna konstruktiona ks. myös Anderson 2006, passim. 272 Laura Saloluoma keytyneitä ”toisia”.44 Propaganda jakaa näin Britanniassa oleskelevat ihmiset ”meihin”, oman maan kansalaisiin ja ”muihin”, ei-toivottuihin, laittomasti maahan tulleisiin muukalaisiin, joiden propaganda paljas- taa kuin vahingossa olevan niin samanlaisia omien kansalaisten kanssa, että he pystyvät piiloutumaan ja sulautumaan brittiyhteisöön. Propagandaan turvaudutaan elokuvan Britanniassa syystä: yrityk- sistä huolimatta yhtenäisen kansakunnan kerääminen valtion maa- hanmuuttopolitiikan taakse ei ole onnistunut. Theon ystävä Jasper toteaa ohitettuaan maahanmuuttajia pakolaisleirille kuljettavan kal- teri-ikkunaisen bussin: ”Laittomia maahanmuuttajia. Niitä viedään Bexhilliin. Pakolaisparat. He pääsevät hirmutekoja karkuun Englan- tiin – ja sitten hallituksemme jahtaa heitä kuin torakoita.” Kalojen tapaisten aktivistiryhmien lisäksi valtion toimia vastustavat siis myös yksittäiset kansalaiset. Ihmisen pojissa kuvattu vaikeus luoda yhtenäistä kansakuntaa valtion politiikan tueksi näyttäytyy varsin ymmärrettä- vänä, jos tarkastellaan elokuvan taustaksi valitun Iso-Britannian histo- riaa. Kansakunta syntyi alun perin sarjasta erikielisten, eri kulttuuria ja uskontoa edustaneiden etnisten ryhmien tekemiä hyökkäyksiä, maahanmuuttoja ja valloituksia. Näiden eri osien kulttuurinen yhden- mukaistamisprosessi on onnistunut vain osaksi; niin kulttuuriset, alu- eelliset kuin kieleen perustuvat erot ovat nähtävissä yhä 2000-luvun alussa.45 Britannia on siis ollut useita vuosisatoja monikansallinen ja monikulttuurinen maa. 1900-luvun jälkipuoliskolla maahan on lisäksi asettunut pysyvästi suuria määriä valtaväestöstä ulkonäkönsä, esimerkiksi ihonvärinsä perusteella poikkeavien ryhmien edustajia, mikä on nostanut tasa-arvoon, syrjintään ja rasismiin liittyvät kysy- mykset yhä ajankohtaisemmiksi.46 Tätä taustaa vasten Ihmisen poikien 44 Elokuvan alussa esitetyn uutislähetyksen tapaan propagandavideot kuvaa- vat myös valtasuhteita: sitä, kuinka kovalla kurilla johdetussa maassa tie- tyillä tahoilla on valta määritellä, miten todellisuutta esitetään ja kuinka sitä pitää tulkita. Fiske 2003, 147. 45 Hall 2003, 96. 46 Spencer 1997, 14. Iso-Britanniaa on maahanmuuttoon liittyen syytetty esimerkiksi valtaväestön ja etnisten vähemmistöjen eroja korostavasta, epätasa-arvoa lisäävästä vähemmistöpolitiikasta, vähemmistökulttuureja marginalisoivasta monikulttuurisuudesta sekä pakkomielteisestä ihonvärin merkitystä yksilöiden omakuvassa korostavasta suhtautumisesta ”rotuun”. Favell 2001, 94–95. 273 Vieraan kohtaaminen ja 2000-luvun muukalaiset Britannian tarve turvautua propagandaan, jossa kansallisia symboleja käytetään heterogeenista kansaa yhdistävinä ja maailman kaaosta sekä maahanmuuttoa yhteistä uhkaa edustavina voimina, vaikuttaakin uskottavalta. Jasperin torakkavertaus kuvaa osuvasti myös laittomasti maahan tul- leiden kiinniotosta ja kuljetuksesta pakolaisleirille vastaavien poliisien asenteita. Maahanmuuttajia kohdellaan kuin väärässä paikassa olevia haitallisia tuholaisia, joista halutaan päästä eroon. Myös Theo joutuu kokemaan tämän omakohtaisesti, kun hän päästäkseen Ihmisprojek- tin laivan reitille soluttautuu Keen ja entisen kätilön, Miriamin (Pam Ferris) kanssa laittomia maahanmuuttajia Bexhillin leirille kuljettavaan bussiin. Tie Bexhilliin vie portista, jonka yläpuolella lukee ”Homeland security”. Matkalla bussin ikkunoista näkyy häkkeihin suljettuja ja maahan polvilleen pakotettuja ihmisiä sekä mustapukuisia, suojavarus- teisiin sonnustautuneita vartijoita. Kun eräs matkustajista, peloissaan oleva italialaismies ei ymmärrä vartijan englanninkielistä käskyä: ”Katse ylös, paskakasa”, hänet raahataan ulos bussista. Myös Miriam kiskotaan ulos ja viedään häkkien luo, hänen päähänsä vedetään huppu ja hänet pakotetaan maahan polvilleen. Bussi jatkaa matkaansa, ohittaen joukon kuorma-autoa vasten alusvaatteissaan värjötteleviä ihmisiä sekä maassa makaavan rivin peitettyjä ruumiita. Perillä vartijat paimentavat bussin matkustajat sisään Bexhilliin kovaäänisten kuuluttaessa: ”Iso-Britannia välittää sinusta. Älä tue terroristeja.”47 Elokuvan viranomaisten tavassa kohdella laittomia maahanmuuttajia on selkeitä yhtymäkohtia viholli- seksi määriteltyjen tai epäiltyjen ihmisten erilaisissa yhteiskunnallisissa poikkeustiloissa osakseen saamaan epäinhimilliseen ja alentavaan koh- teluun sekä siinä näkyvään, vääristyneitä muotoja saavaan vallankäyt- töön. Eräs 2000-luvun alussa paljon huomiota saanut esimerkki tästä on Yhdysvaltojen terrorismin vastaisen sodan puitteissa harjoittama eettisesti arveluttava vankien kohtelu ja kidutus – Guantanamo Bayn 47 Bexhilliin suljetut saavat nopeasti huomata, ettei leiri ole mikään turva- paikka, vaan pikemminkin oman onnensa nojaan jätetty anarkistinen maa- ilma, jossa kukin joutuu pärjäämään parhaansa mukaan. Epämääräiseksi ajaksi ratkaisua pakolaisvirtaan tarjoava leiri muistuttaakin vankileirin lisäksi myös alun perin väliaikaisiksi tarkoitettuja, mutta esimerkiksi Afri- kassa useita vuosia pystyssä olleita pakolaisleirejä. 274 Laura Saloluoma ja Abu Ghraibin vankiloita käytettiinkin Alfonso Cuarónin mukaan Ihmisen pojissa eräinä Bexhillin leirin esikuvina.48 Jasper kutsuu maahan pyrkiviä laittomia maahanmuuttajia pako- laisiksi ( fugees).49 Pakolaisiin on yleensä tavattu suhtautua eri tavoin kuin siirtolaisiin: esimerkiksi aikoina, jolloin monet maat ovat rajoit- taneet muuta siirtolaisuutta, ne ovat usein ottaneet vastaan pakolaisia. Ihmisen poikien Britannia vaikuttaa kuitenkin sulkevan porttinsa myös humanitaariselta pakolaisuudelta. Maan suhtautuminen muun maail- man ahdinkoon vaikuttaa varsin kaksinaismoralistiselta. Hallituksen propaganda hyödyntää häikäilemättä maailman kaaosta, mutta sitä pakoon yrittäville ei olla halukkaita tarjoamaan turvapaikkaa, vaikka elokuvan maailmantilanteen perusteella heitä todennäköisesti voitai- siin Jasperin tavoin nykytermein kutsua pakolaisiksi. Tätä hädän ja avun tarjoamisen välillä vallitsevaa epäsuhtaa korostaa se, ettei aivan kaikkea rajanylitystä ole Ihmisen pojissa kielletty: Britanniaan on perustettu eräänlainen taiteiden arkki, johon on pyritty keräämään turvaan kuuluisia taideteoksia eri puolilta maailmaa – tavara katsotaan 48 Laittomasti maahan tulleiden sulkeminen kansallisen turvallisuuden nimissä aidoin muusta maailmasta eristetylle pakolaisleirille muistuttaa Michel Foucault’n ajatuksia liiallisesta poliittisesta rationaalisuudesta seuraavista vallan ”patologisista” muodoista, joiden eräinä ilmentyminä hän piti mm. keskitysleirejä. Foucault 1982, 779. Bexhillin onkin arveltu viittaavan 1900-lukuun ja Auschwitziin, mikä Cuarónin mielestä osoittaa ihmiskun- nan julmuuden ajattomuuden: eettiset toimintatavat eivät ole kehittyneet teknologisen ja tiedollisen edistyksen tahdissa. Vo 2006, elektroninen doku- mentti. Mielenkiintoinen esimerkki terrorismin vastaisen sodan lieveilmiöi- hin viitanneesta tieteisfiktiosta on rasismia ja ihmisoikeuksia kuvitteellisen ”12 siirtokunnan” asukkaiden ja heidän kehittämiensä, ihmisiä muistuttavien cylon-robottien välisen konfliktin kautta käsittelevä televisiosarja Taistelupla- neetta Galactica (Ronald D. Moore: Battlestar Galactica, 2003–2009, USA). 49 Pakolainen pakenee kotimaastaan pelätessään joutuvansa vainotuksi (esim. rotunsa, etnisen taustansa, uskontonsa tai poliittisen käsityksensä vuoksi), pelastaakseen henkensä tai säilyttääkseen vapautensa. Pakolaisten vastaan- otosta kieltäytyvät maat saattavat tuomita heidät kuolemaan tai elämään kestämätöntä elämää maan alla, ilman oikeuksia tai mahdollisuutta elättää itsensä. Taloudellisista syistä muuttavat sen sijaan pyrkivät parantamaan omia ja perheensä tulevaisuudennäkymiä. Ks. esim. UNHCR – The UN Refugee Agency, elektroninen dokumentti. Ihmisen pojissa myös Bexhillin portin ylä- puolella lukee ”pakolaisleiri” (refugee camp), vaikka valtiollisessa propagan- dassa maahan tulleita nimitetään lähinnä laittomiksi maahanmuuttajiksi. 275 Vieraan kohtaaminen ja 2000-luvun muukalaiset näin suojelemisen arvoiseksi, ihmiselämä ei. Elokuvan sulkeutunut Iso-Britannia vertautuu itsekin metaforaksi resurssiensa säästämiseksi ovensa uusilta matkustajilta sulkeneesta arkista, joka kulkee virallisen propagandan taisteluhenkisestä sanomasta huolimatta todellisuudessa kohti omaa vääjäämätöntä tuhoaan.50 Demokraattisten yhteiskuntien asennoitumista ihmisoikeusky- symyksiin punnitaan yleisesti sillä, kuinka ne kohtelevat vähemmis- töjään. Ihmisen poikien kuvaaman maailman toivottomuus ja lopun odotuksesta seuraava nihilismi ovatkin ehkä parhaiten – tai pahiten – näkyvissä siinä raadollisessa tavassa, jolla Iso-Britannia elokuvassa kohtelee alueelleen laittomasti tulleita ihmisiä. Elokuvan ei-toivottu- jen muukalaisten mahdollisuudet vaikuttaa omaan tilanteeseensa tai vastustaa itseensä kohdistettua vallankäyttöä ovat pienet: he voivat piilotella ja jäätyään kiinni koettaa selvitä hengissä Bexhillin anar- kistisessa maailmassa. Aktiivisen vastarinnan mahdollisuutta eloku- vassa edustavat Theon kaltaiset yksilöt ja Kalojen kaltaiset aktivistit, joiden riveissä on sekä maahanmuuttajia että brittejä. Tavallaan eloku- van muukalaisiksi eivät rajaudukaan vain laittomat maahanmuuttajat vaan myös Julianin, Miriamin ja Theon tavoin oman yhteiskuntansa toimintatavoista vieraantuneet Britannian kansalaiset. Elokuvan loppu jää avoimeksi: Theo haavoittuu tulituksessa, mutta onnistuu ennen kuolemaansa saamaan Keen ja tämän Bexhillissä syntyneen lapsen veneeseen. Sumusta ilmestyy Ihmisprojektin laiva, nimeltään toivoa herättävästi ”Tomorrow”, Huominen. Elokuvassa muukalaiset, laiton maahanmuuttaja ja hänen vastasyntynyt lapsensa, jäävät näin symboloimaan ihmiskunnan, myös heitä hyljeksineen Britannian tulevaisuuden toivoa.51 50 Elokuvan tilanne tuokin elävästi mieleen vertauksen täynnä olevasta pelas- tusveneestä ja kysymyksen siitä, kuinka pelastusveneessä olijoiden tulisi suhtautua vedestä kyytiin pyrkiviin – onko heidät oikeutettua työntää pois, jottei vene täyty liikaa, kaadu ja vie mukanaan syvyyksiin kaikkia veneessä olijoita? Enzensberger 2003, 29–30. 51 Elokuva eroaa myös tässä kohden kirjasta, jossa raskaaksi tullut nainen on Theon vaimo Julian. 276 Laura Saloluoma Sleep Dealer – taistelu tulevaisuudesta amerikkalaisen unelman varjossa Sleep Dealer -elokuvan ohjanneen Alex Riveran isä on perulainen maa- hanmuuttaja, äiti Yhdysvaltojen kansalainen. Niin rotuun, maahan- muuttoon, identiteettiin kuin globaaliin talouteen liittyvät kysymykset ovatkin kiinnostaneet kaksikulttuurisessa kodissa kasvanutta Riveraa.52 Ohjaajana hän on halunnut tuoda nykyajan siirtolaisten kokemukset ja tarinat marginaalista tunnetuksi osaksi yhteiskunnallista tarinastoa.53 Tämä päämäärä on näkyvissä myös Sleep Dealer -elokuvassa, joka tek- nologisten innovaatioiden etäännyttämään tulevaisuuteen sijoitetun meksikolaisen Memo Cruzin tarinan kautta käsittelee 2000-luvun alun globalisaatioprosesseihin liittyviä ilmiöitä, kuten globaalin talouden vaikutuksia ja globalisaation hyötyjen epätasaista jakautumista.54 52 Digitaalisen median ja kokeellisen elokuvan parissa työskennellyt Rivera yhdisteli Sleep Dealer -elokuvassa aiempien töidensä teemoja: esimerkiksi elo- kuva Borders (2002) käsitteli Yhdysvaltojen raja- ja kauppapolitiikkaa, doku- mentti The Sixth Section (2003) meksikolaissiirtolaisten organisoitumista New Yorkissa ja elokuva Why Cybraceros? (1997) internetin ja robottien välityksellä kotimaastaan käsin Yhdysvalloissa työskenteleviä tulevaisuuden maatalous- työläisiä. Alex Rivera & Rivera [1], elektroniset dokumentit. Cybraceros viittaa Braceros -ohjelmaan, joka välitti meksikolaisia Yhdysvaltoihin lähinnä maan- viljelykseen liittyviin kausitöihin vuosina 1942–1965. Braceros-ohjelmasta ks. esim. Martin [et al] 2006, xi. 53 Tieteisfiktio on aina kiehtonut Riveraa. Tieteiselokuvien tarinat ovat lähes aina kertomuksia ”ulkopuolisista”, mutta päähenkilöt ovat usein poliisien (esim. Blade Runner) kaltaisia vaikutusvaltaisia henkilöitä ja Memon hahmossa Rivera halusikin luoda uudenlaisen ulkopuolisen päähenkilön; ”kolmannessa maailmassa” asuvan köyhän, paremmasta tulevaisuudesta haaveilevan nuoren miehen. Rivera [2], passim. Rivera halusi myös osoittaa nykymaailman siirto- laisten elämäntarinoiden voivan olla yhtä dramaattisia kuin Tähtien sota -elo- kuvasarjan (1977 –, USA) kertomus Luke Skywalkerista, jota Rivera kertoo aina pitäneensä maahanmuuttajana. Decena & Gray 2006, 137. 54 Rivera pyrki Sleep Dealer -elokuvan maailmaa suunnitellessaan kuvittelemaan, millainen tulevaisuus voisi nykyhetken perusteella olla. Häntä innoittivat kaksi vastakkaista kehityssuuntausta: maailma teknologian yhdistämänä ”glo- baalina kylänä” sekä esimerkiksi suljettuina, voimakeinoin vartioituina rajoina sekä maahanmuuttajia vastaan suuntautuneina hyökkäyksinä näkyvä maail- man jakautuminen. Rivera kokee maahanmuuttajan poikana, jonka serkuista osa on paperittomia maahanmuuttajia, jälkimmäisen kehityksen huolestutta- vana ja ajatus ”globaalista kylästä” vaikuttaa hänen mukaansa valtavan raja- 277 Vieraan kohtaaminen ja 2000-luvun muukalaiset Osittain takaumien kautta etenevässä elokuvassa ennen Memon syn- tymää rakennettu Del Rio Water Inc. -yrityksen pato ja sen kahlitsema joki nousevat Santa Anan asukkaiden elämään tunkeutuneen vieraan vallan symboleiksi. Tämä näkyy esimerkiksi kohtauksessa, jossa Memo lähtee isänsä kanssa ostamaan vettä padolta. Matkalla Memo kysyy isäl- tään, miksei perhe lähtenyt Santa Anasta, kun seudun elinolosuhteet huononivat padon rakentamisen jälkeen. Isä selittää perheen tulevaisuu- den olleen aikaisemmin kiinni milpassa, isän omistamassa maa-alueessa, jonka kuivuneilla jäänteillä he seisovat ja keskustelevat. Ennen patoa maa- alue tuotti hyvin, isällä oli varaa palkata työmiehiä ja hän oli tärkeä hen- kilö yhteisössään – padon myötä perheen tulevaisuus tuhoutui. Isä tahtoo puolestaan tietää, aikooko Memo luovuttaa ja antaa lopunkin milpasta tuhoutua. Memo ei vaikuta ymmärtävän isänsä ajatuskulkua, jolloin tämä toteaa harmistuneena, ettei Memo vaikuta tuntevan edes itseään. Elokuvassa vieraan vallan fyysiset elementit ovat nähtävissä padolla: aidattua patoaluetta, vedenottopaikkaa ja porttia suojellaan aseistetuin vartijoin ja turvakameroin, joihin on yhdistetty interaktiivinen mak- suautomaatti sekä aseistettu robotti. Padon myötä toimintansa paitsi paikallisten asuinseudulle myös heidän elämäänsä ulottaneet globaalit valtarakenteet näyttäytyvät mielivaltaisina ja välinpitämättöminä pai- kallisten tilannetta kohtaan. Memon ja isän maksaessa vedestä auto- maatti ilmoittaa heille selityksiä tarjoamatta veden hinnan nousseen. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole: vettä on ostettava. Elokuvan suuryrityk- sen rakentama pato kiinnittää Santa Anan kohtalon nykyglobalisaati- oon liittyvään kapitalististen taloussuhteiden maailmanlaajuistumiseen ja sen vaikutuksiin, kuten korporaatioiden kasvavaan valtaan. Globa- lisaation myötä yhä kauemmas ulottuvien valtasuhteiden vaikutukset saavat kolonialistisia piirteitä, kun maantieteellisesti muualta lähtöisin olevat valtarakenteet tunkeutuvat vieraalle maaperälle. Elokuvan suur- yhtiön toiminta kuvastaa 2000-luvun alun monikansallisten yritys- muurin toiselta puolelta nähtynä lähinnä oudolta. Elokuvan tulevaisuudessa viitataan myös muilla tavoin elokuvan syntyhetken todellisuuteen, kuten yhdysvaltalaisen COPS-sarjan tapaisiin väkivaltaisiin tositelevisio-ohjelmiin, Blackwaterin (nyk. Academi) kaltaisiin yksityisiin sotilasalan yrityksiin sekä miehittämättömiin taistelulennokkeihin. Rivera [2], passim. Kulttuurihisto- riallisessa mielessä elokuvan sitoutuminen omaan aikaansa tekeekin siitä mie- lenkiintoisen tarkastelun kohteen. 278 Laura Saloluoma ten toiminnassa näkyvää globaalia vallan geografiaa, jossa ylirajaisten vallan lonkeroiden toisessa päässä sijaitsevissa vallan keskuksissa tehdyt päätökset vaikuttavat toisessa päässä olevien ihmisten arkeen, elämään ja toimeentuloon.55 Sleep Dealer -elokuvassa tämä konkretisoituu padon vaikutuksina paikallisten elämään: entiset viljelysmaat ovat kuivaneet lähes käyttökelvottomiksi ja veden, aiemmin ilmaisen luonnonvaran, muuttaminen maksulliseksi on osaltaan nopeuttanut entisen elinkeinon ehtymisestä seurannutta köyhtymistä. Memon perheen selviytymisen kannalta viimeinen takaisku on isän kuolema patoa vartioivien tahojen toimesta terroristiepäiltynä.56 Isän myötä perhe menettää tärkeän elättäjän. Elämänmuutoksesta haaveil- leen Memon toive toteutuu näin pahimman kautta, kun hänen täytyy lähteä töihin kaupunkiin. Siellä pääasiallisia työllistäjiä ovat suuret tehtaat, ”unen jakajat”, joissa työläiset työskentelevät verkkoon kytket- tyinä. Sleep Dealer -elokuvan työläisiä ei ole korvattu koneilla, heistä on tehty eräänlaisia koneiston osia.57 Elokuvan tehdastyössä onkin aistittavissa kaikuja 2000-luvun alun työnjaollisesta globalisaatiosta ja ylikansallisten yritysten kasvavasta vallasta, koneenosiksi muuttuvat työntekijät tuovat väistämättä mieleen halpatuotantomaiden köyhät työläiset. Etenkin tietoteknologian kehi- tys viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana on mullistanut teolli- 55 Massey 2003, 54, 61. 56 Turhautunut isä on aiemmin heittänyt kiven patoa kohti, mikä tuskin oikeut- taa hänen ampumistaan. Terrorismiepäilyyn ja vartiointiliikkeen päätökseen vaikuttaa todennäköisesti se, että isä tavataan Memon radiolaitteiden lähei- syydestä, mutta mahdollisesti myös isän kuuluminen paikalliseen väestöön, jota suuryhtiötä vastaan taistelevat ”vesiterroristitkin” todennäköisesti edus- tavat. Tämä tuo mieleen 2001 syyskuun terrori-iskujen jälkeen lanseeratun, vainoharhaisuutta hipovan oikeuden epäillä terroristiksi lähes ketä tahansa ja etenkin niitä, jotka ulkoiselta olemukseltaan yhdistyvät 9/11 -iskujen tekijöi- hin. Ahmed 2003, 204–205. Memon isän varsin hatarin perustein tapahtuva ampuminen kuvaa elokuvassa monikansallisen yhtiön Meksikon maaperällä harjoittamaa suvereenia vallankäyttöä. Isän kuolema muuttuu elokuvassa osaksi jonkinlaista vieraan vallan spektaakkelia: se kuvataan ja esitetään suorana lähetyksenä yhdysvaltalaisessa robottilentäjiä kuvaavassa tositelevisiosarjassa. 57 Tämänkaltaista teknologisen kehityksen varjopuolten kritiikkiä on käsi- telty aiemminkin elokuvissa esimerkiksi juuri työläisen muuttumisena osaksi konetta, kuten Charles Chaplinin elokuvassa Nykyaika (Modern times, 1936). 279 Vieraan kohtaaminen ja 2000-luvun muukalaiset suusyhteiskunnan työjärjestelmään liittyvän välttämättömyyden tehdä tavaroiden tai palvelujen tuottamiseksi yhteistyötä tietyssä paikassa; työpaikkoja voidaan nykyään hajauttaa toisiin maihin ja työntekijät tekevät yhteistyötä ylikansallisesti tuottaakseen palveluja vastaanotta- jille ja kuluttajille. Yritykset ovat hyödyntäneet tätä ja suurempia voittoja tavoitellen siirtäneet työpaikkoja maihin, joissa työvoimakustannukset ovat mahdollisimman alhaisia.58 Näin on mitä ilmeisimmin käynyt myös Sleep Dealerin maailmassa: työvoima on Meksikon puolella niin paljon halvempaa, että työtä kannattaa välittää virtuaalisesti rajan yli. Todennäköisesti työtä voidaan myös teettää halvemmissa ja heikom- missa työolosuhteissa kuin Yhdysvaltojen puolella, tehtaiden työntekijät ovat esimerkiksi jatkuvassa vaarassa sokeutua verkkoon syntyvien yli- jännitteiden takia.59 Elokuvassa viitataan60 useasti tarinan todellisuudessa jo taakse jääneeseen, mutta elokuvan syntyhetken maailmassa ajankohtaiseen siirtotyöläisten Meksikosta Yhdysvaltoihin suuntautuvaan muuttovir- taan, joka on kooltaan eräs maailman suurimmista ja Yhdysvaltoihin suuntautuvan maahanmuuton kontekstissa historiallisesti sekä demo- grafisesti ainutlaatuinen ilmiö.61 Muuttoliikkeeseen ei ole Yhdysval- 58 Eriksen 2007, 96 & Beck 1999, 58, 34. 59 Amerikkalaista kulttuuria tutkivan Jelena Šesnicin mukaan Sleep Dealer on ironinen näkemys jälkiteollisesta, koneistetusta ja automatisoidusta Ameri- kasta, jonka työväkeä riistävät yritykset, maquiladorat, on sijoitettu Meksi- koon tai minne vain, mistä käsin työvoiman välitys on mahdollista länsimaisen teknologian keinoin. Teknologia on mahdollistanut elokuvan Yhdysvaltoja välttämään maahanmuuttoon liittyviä vaikeita kysymyksiä, mutta täyttämään etätyöläisin sellaiset minimipalkkaiset ja vähän ammattitaitoa vaativat työteh- tävät, joita nykymaailman Yhdysvalloissa hoitavat etelästä saapuneet siirtolai- set. Šesnic 2011, elektroninen dokumentti. 60 Memolle Tijuanassa kytkentäpisteiden eli noodien asentajaksi esittäytyvä mies puhuu ajasta, jolloin meksikolaiset matkasivat yli rajan töihin Yhdys- valtojen puolelle. Elävää esimerkkiä muuttoliikkeestä edustaa Memon isän ampunutta robottilentokonetta ohjannut lentäjä Rudy Ramirez (Jacob Vargas), joka on Yhdysvalloissa asuva, ilmeisesti toisen tai kolmannen polven meksikolainen siirtolainen. 61 Meksikosta tulleiden osuus Yhdysvaltoihin vuosittain suuntautuvasta maa- hanmuutosta kasvoi 1950-luvun noin 12 %:sta 1990-luvulle noin 25 %:iin. Meksikolaisten osuus laittomista maahanmuuttajista oli vuonna 2004 noin 57 %. Meksikosta Yhdysvaltoihin suuntautuvan muuttoliikkeen massiivi- suus on tehnyt siitä kummankin maan kannalta yhteiskunnallisesti merkit- 280 Laura Saloluoma loissa suhtauduttu yksinomaan positiivisesti: meksikolaisten nopeasti lisääntyvä osuus Yhdysvaltojen väestössä on synnyttänyt kiistelyä muun muassa maahanmuuton kulttuurillisista, taloudellisista ja poliittisista vaikutuksista.62 Sleep Dealer -elokuvan suljettujen rajojen ja virtuaalisen työvoiman hallitsemassa maailmassa näitä ongelmia ei ole. Työläisten pysyessä kotimaassaan työllistävän yhteiskunnan ei tarvitse huolehtia työperäisen maahanmuuton vaikutuksista tai muuttajien yhteiskun- nalle aiheuttamista kuluista. Memolle tehdasta esittelevä mies toteaa- kin tehdashallissa kytkettyinä liikkuviin työläisiin viitaten: ”Tämä on amerikkalainen unelma. Annamme Yhdysvalloille mitä ne ovat aina halunneet – työn ilman työläisiä.” Sleep Dealer -elokuvassa työläiset eivät ole vieraassa maassa eläviä muukalaisia, mutta he rajautuvat vieraan vallan alaisiksi omassa maas- saan. Heidät myös erotellaan suljetulla rajalla Yhdysvaltojen kansalaisiin nähden ulkopuoliseksi toiseudeksi mahdollisesti jopa vahvemmin kuin nykymaailman siirtotyöläiset tai Africa Paradis -elokuvan maahan- muuttajat: meksikolaisten työpanos on kyllä tervetullut, mutta Yhdys- vallat ei halua työläisiä oman yhteiskuntansa jäseniksi tai edes fyysisesti omassa yhteisössään läsnä oleviksi. Rajat nousevatkin Africa Paradisen ja Ihmisen poikien tavoin myös Sleep Dealer -elokuvassa keskeisiksi eri ihmisryhmien välisessä vallankäytössä.63 Elokuvan maailmantilanne tävän ilmiön ja koska muuttovirta ei ole osoittanut laantumisen merkkejä oletetaan meksikolaisperäisen kansanosan tilastollisen ja taloudellisen mer- kityksen todennäköisesti edelleen kasvavan seuraavien vuosikymmenien aikana. Borjas 2007, 1–4. 62 Matalasti koulutettujen suuren osuuden meksikolaisista maahanmuuttajista on pelätty vaikuttavan yhdysvaltalaisten matalasti koulutettujen työllistymiseen ja meksikolaisten mahdollisesti aiempia tulijoita hitaamman sulautumisen ame- rikkalaiseen yhteiskuntaan johtavan uuden alaluokan syntyyn. Ibid., 1. Eräs esimerkki varautuneesta suhtautumisesta muuttovirtaan ovat myös Samuel Huntingtonin ajatukset Etelä-Amerikasta Pohjois-Amerikkaan suuntautuvan siirtolaisuuden muodostamasta uhasta pohjoisamerikkalaiselle identiteetille teoksessa Who are We? The Challenges to America’s National Identity (2004). 63 Jopa luonnonmaiseman fyysisiä piirteitä noudattavat maantieteelliset rajat ovat yhteiskunnallisia luomuksia, jotka on tehty vastaamaan tiettyjen yhteis- kuntien tarpeita. Ihmisten vetämät rajat voidaankin nähdä ilmauksina yhteis- kunnallisista valtasuhteista: niiden vetäminen on vallankäyttöä. Rajoilla on merkitystä myös yksilötasolla, koska ne määrittävät esimerkiksi kansalaisuutta ja liikkumisen vapautta. Massey 2003, 73–74. 281 Vieraan kohtaaminen ja 2000-luvun muukalaiset sitoutuu myös 2000-luvun alun maailmassa näkyvissä olevaan globaa- lin liikkeen epätasa-arvoisuuteen.64 Vaikka elokuvassa meksikolaisia ei päästetä Yhdysvaltojen puolelle, liike toiseen suuntaan on yhä mahdol- lista. Esimerkiksi Memon isän surmannutta robottilentokonetta ohjan- nut yhdysvaltalainen lentäjä Rudy lähtee tunnontuskia potien rajan yli Meksikoon etsimään Memoa, jolle haluaa hyvittää tekonsa. Memon isä vaikuttaa olleen oikeassa poikansa itsetuntemuksesta; tämä vaikuttaa häilyvän isänsä edustaman vanhan maailman ja verkon kautta järjestäytyvän uuden maailmanjärjestyksen välillä. Elokuvan meksikolaisten työläisten tilanne muistuttaakin sosiologi Manuel Cas- tellsin esittämiä ajatuksia talouden maailmanlaajuistumisen yhteis- kunnallisista seurauksista, globalisaation myötä syntyvän verkostoihin perustuvan talouden jakaessa ihmisiä eri luokkiin. Verkostojen yti- messä olevaa pientä eliittiä edustaville verkkolaisille ovat kasaantuneet niin kommunikaatioyhteydet, päätäntävalta kuin resurssit. Joustajat puolestaan työskentelevät onnen ja suhdanteiden armoilla määräaikai- sissa projekteissa ja uloslyödyillä ei ole edes pääsyä verkostoihin. Ver- koston toiminnan tarkoituksena oleva voitontavoittelu, pääoman tarve tehdä rahasta lisää rahaa tekee verkoston toiminnasta ennakoimatonta ja tunnotonta.65 Verkostoyhteiskunnan toiminnan logiikka noudat- taa verkostoille tyypillisiä toimintaperiaatteita: ne koostuvat sarjasta yhteen liitettyjä kytköskohtia (nodes), joiden merkitysarvo ja tehtävät riippuvat verkoston päämääriksi ohjelmoiduista tavoitteista. Uudelleen järjestäytyessään verkosto saattaa poistaa tai korvata tarpeettomiksi 64 Lisääntyneestä liikkuvuudesta huolimatta ihmiset ovat kansainvälisesti liik- kuvaa pääomaa tiukemmin sidottuja paikkoihin: erilaisilla säännöillä ja määräyksillä pyritään helpottamaan vapaakauppaa ja pääomien vapaata liik- kuvuutta, mutta asettamaan esteitä ja rajoituksia työvoiman liikkeelle. Ibid., 54. Korkeakoulutetut maahanmuuttajat ovat usein matalammin koulutettuja tervetulleempia. Liikkumismahdollisuuksia lisäävät myös varakkuus sekä tiettyihin ryhmiin kuuluminen: esimerkiksi liikemiesten tai turistien liike on vapaampaa kuin siirtolaisten. Enzensberger 2003, 35. 65 Paikallisista kulttuurisista siteistä irronnut verkosto muuttaa muotoaan tavoittaakseen päämääränsä, ihmisille tai luonnolle aiheutuvista kärsi- myksistä välittämättä, saattaen tuhota suurtenkin ihmisryhmien elin- edellytykset tai aiheuttaa niihin radikaaleja muutoksia. Muiden kuin verkkolaisten elämä onkin jatkuvaa epävarmuutta tulevaisuuden suhteen. Beck 1999, 14–15. 282 Laura Saloluoma käyviä kytköksiä uusilla.66 Sleep Dealerin tehdastyöläiset kytkentä- pisteineen, noodeineen, ovat kuin kirjaimellisesti toteen käynyt visio Castellsin verkostoyhteiskunnasta. Memo ajattelee voivansa kytköspis- teiden avulla viimeinkin yhdistää oman hermojärjestelmänsä toiseen systeemiin, globaaliin talouteen: ilman noodeja työn löytäminen olisi vaikeampaa, ehkä jopa mahdotonta. Elokuvan tapauksessa fyysinen ”kytkeytyminen” antaa Memolle ja hänen kaltaisilleen mahdollisuuden pysyä mukana globaalin talouden verkostossa ja tarjoaa edes jonkin- laiset mahdollisuudet toimeentuloon. Sleep Dealer -elokuvan työläisistä moni työskentelee voimiensa äärirajoilla ansaitakseen riittävästi. Kun loppuun ajetut työläiset uupuvat, heidät siirretään sivuun – ja korvataan todennäköisesti pian uusilla tulokkailla. Sleep Dealer -elokuvan tehdastyön ja pitkien työvuorojen uuvuttama Memo vertaakin itseään kotikylänsä halki virranneen joen kohtaloon – myös hänen energiansa valutetaan hänestä ja lähetetään muualle. Elokuvassa Santa Ana del Rion asukkaiden kaltaisten meksikolaisten voimattomuutta globaalin talouden puristuksessa kuvaa hyvin Memon isän turhautuneena kohti patoa sinkoama kivi, joka kimpoaa vahvasta muurista jälkiä jättämättä. Kun elokuvan lopussa Memolle tarjoutuu tilaisuus vaikuttaa asioiden kulkuun, tämä tapahtuu ”vesiterroristien” toimintaan vertautuvan sabotaasin muodossa: hän räjäyttää robottilen- täjä Rudyn avustuksella jokeen rakennetun padon. Tulevaisuus vaikut- taa nyt toiveikkaammalta, vaikka tavallaan Memon epätoivoisen teon kautta elokuvan tarinan käynnistänyt terrorismiepäily on muuttunut itsensä toteuttaneeksi ennusteeksi. Tekonsa jälkeen Rudy tai Memo eivät voi enää palata koteihinsa. Memo jää asumaan Tijuanaan rajan tuntumaan, viljellen pientä maatilkkua. Hän on päättänyt taistella tule- vaisuutensa vuoksi – ehkä hänelle on viimein selvinnyt, kuka hän on ja mihin hän kokee kiinnittyvänsä muuttuvassa maailmassa.67 66 Castells 2009, 19–20. 67 Sleep Dealer ei paljasta, muuttaako Memon teko hänen kotiseutunsa olojen kehityskulkua. Elokuvassa esitetty joen valjastaminen globaalien markki- navoimien käyttöön tuo kuitenkin mieleen vuoden 2000 ”Cochabamban vesisodan” eräänä esimerkkinä luonnonvarojen yksityistämisen epäonnistu- misesta ja paikallisen vastarinnan tehoamisesta. Bolivialaisen Cochabamban kaupungin asukkaat nousivat vastarintaan, kun monikansallinen suurkorpo- raatio Bechtel osti heidän julkiset ja kunnalliset vesijohtoverkkonsa. Bechtelin 283 Vieraan kohtaaminen ja 2000-luvun muukalaiset Lopuksi: muukalaisia globaalin liikkeen pyörteissä Elokuvia Africa Paradis, Ihmisen pojat ja Sleep Dealer yhdistää niissä kuvatun, maahanmuuton ja pakolaisuuden kaltaisen, sekä maailman- laajuisiksi ulottuvien valtasuhteiden synnyttämän muukalaisuuden liittyminen ylirajaiseen globaaliin liikkeeseen. Elokuvien dystoop- pisiin tulevaisuudenyhteiskuntiin etäännytetyt tarinat käsittelevät oman aikansa, 2000-luvun alun maailmassa ajankohtaisia globalisaa- tioprosessin sivuvaikutuksia, kuten maailmanlaajuisen liikkeen epä- tasa-arvoisuutta, globalisaation hyötyjen epätasaista jakautumista ja kulttuuriryhmien rinnakkaiselon haasteita globaalin liikkuvuuden luomissa monikulttuurisissa68 yhteiskunnissa. Elokuvissa muukalaisuus yhdistyy eri tavoin marginaaliin rajautumiseen: Paulinen, Olivierin sekä Keen kaltaiset maahanmuuttajat edustavat eri kansallisuutta kuin valtaväestö ja Sleep Dealer -elokuvassa Memon tavoin omassa maassaan, mutta suljetun rajan takana elävät meksikolaiset ovat ylirajaisen vallan- käytön eristämiä ja alistamia. Elokuvat kommentoivat oman aikansa maailmassa näkyvää pyr- kimystä rajoittaa ja arvottaa globaalia liikettä: Africa Paradisessa ylira- jaiseen liikkumiseen liittyviä valta-asetelmia on käännetty toisinpäin, saamat yksinoikeudet veteen ja veden ylihinnoittelu johtivat ensin kapinoin- tiin ja lopulta väkivaltaisiin yhteenottoihin poliisin ja armeijan sekä paikal- listen asukkaiden välillä. Lopulta vastarinta tehosi ja vetäytymään joutunut Bechtel yritti saada Bolivian hallitukselta korvauksia tappioistaan, mutta joutui luovuttamaan massiivisten protestien edessä tyytyen nimelliseen kor- vaukseen. Dangl 2007, 8, 59, 66, 68, 76. 68 Sisällöltään varsin hajanainen monikulttuurisuuden käsite otettiin käyttöön 1950-luvun lopulla. Stuart Hall jakaa käsitteen kahtia: monikulttuurinen kuvaa sosiaalisia piirteitä ja hallinnan pulmia, joita kohdataan yhteiskunnissa, joissa erilaiset kulttuuriset yhteisöt elävät yhdessä säilyttäen samalla aineksia ”alkuperäisestä” identiteetistään, monikulttuurisuus taas tarkoittaa strategi- oita ja toimintatapoja, joilla monikulttuurisissa yhteiskunnissa esiin nousevia monimuotoisuutta koskevia ongelmia pyritään hallitsemaan. Tarkastelemiini elokuviin liittyvistä yhteiskunnista monikulttuurisiksi lasketaan mm. Ranska, Iso-Britannia, Yhdysvallat ja Africa Paradis -elokuvan toinen tuotantomaa Benin. Sinällään monikulttuuriset yhteiskunnat eivät ole uusi ilmiö: histo- rian kuluessa erilaiset muuttovirrat ovat synnyttäneet monenlaisia etnisesti tai kulttuurillisesti sekoittuneita yhteiskuntia. Eriksen 2010, 177; Hall 2003, 233–234, 237 & Ollila 2010, 74. 284 Laura Saloluoma Ihmisen pojat ja Sleep Dealer -elokuvissa rajojen sulkeminen on puoles- taan viety äärimmilleen. Eri ryhmien liikkumismahdollisuudet näyt- täytyvät niin elokuvissa kuin niiden syntyaikanakin varsin erilaisina. Rajojen ylittäminen on helpompaa tai ylipäätään mahdollista tietyille tahoille ja ihmisryhmille, kuten ylikansallisille yrityksille tai tiettyjen maiden kansalaisille: 2000-luvun alussa esimerkiksi maahanmuutta- jien ja pakolaisten liikkeeseen on suhtauduttu eri lailla kuin vaikkapa turistien tai korkeakoulutetun työväen liikkumiseen maasta toiseen. Maantieteelliset rajat nousevat elokuvissa paitsi fyysisiksi ilmaisuiksi yrityksestä erotella ”meitä ja muita”, myös eriarvoisuuden ja vallan puntariksi: yhteiskunnallisesti paremman asemansa vuoksi tietyillä tahoilla on oikeus määrittää ja harjoittaa ylirajaista liikettä. Rajanveto ilmenee elokuvissa myös globaalin liikkeen seurauksena syntyneessä eri ryhmien välisessä kanssakäymisessä, eroa rakennetaan erilaisista vai- kuttimista oman yhteisön jäseniksi katsottujen ja yhteisöön päässeiden muukalaisten välille. Myös tässä kohdin elokuvat vaikuttavat kommen- toivan varsin suoraan oman aikansa monikulttuurisissa yhteiskunnissa näkyvää asennoitumista muukalaisiin ja tähän liittyviä motiiveja. Elo- kuvissa esitetty tapa hyödyntää muukalaisiin liitettyjä uhkakuvia poliit- tisiin päämääriin ei ole vieras ilmiö 2000-luvun alun maailmassa. Niin nationalististen puolueiden kasvu Euroopassa kuin vuoden 2001 New Yorkin terrori-iskuja seurannut Yhdysvaltojen epäluuloinen suhtautu- minen muukalaisiin ovat tästä eräitä esimerkkejä. Elokuvissa Africa Paradis, Ihmisen pojat ja Sleep Dealer erilaiset toi- mijat oikeuttavat ”meidän” ja muukalaisten välille rakennetun eron ja ksenofobisten uhkakuvien avulla muukalaisiin kohdistettuja eettisesti arveluttavia käytäntöjä ja toimia, jotka kohdistettuina ”meiksi” luettui- hin todennäköisesti katsottaisiin rikoksiksi. Africa Paradisessa afrikka- laiset poliisit kovistelevat summittain kadulla kohtaamiaan ”valkoisia” ihmisiä. Ihmisen pojissa lainsuojattomiksi julistetut maahanmuuttajat eivät ulkonäöllisesti vaikuta erottuvan valtaväestöstä: tämän suoma mahdollisuus piiloutua heterogeeniseen brittiläiseen yhteiskuntaan tekeekin heistä erityisen vaarallisia, ”muiden” erottaminen ”meistä” on vaikeaa. Elokuvan viranomaisten maahanmuuttajiin kohdistama ihmisarvoa alentava, aggressiivinen kohtelu sekä heidän sulkemisensa syrjäiselle pakolaisleirille voidaankin nähdä yrityksenä erotella (ereh- 285 Vieraan kohtaaminen ja 2000-luvun muukalaiset dyttävästi samankaltaiset) muukalaiset oman maan kansalaisista esit- tämällä heidät alempiarvoisina vihollisina, joiden kohteluun eivät päde yleisesti ihmisten inhimilliseen kohteluun liittyvät eettiset toimintape- riaatteet. Myös Sleep Dealer -elokuvassa köyhät meksikolaiset rajautuvat ylirajaisten valtasuhteiden, luonnonvarojen riiston sekä epäinhimilli- sissä olosuhteissa teetettävän tehdastyön kautta omalla kotiseudullaan vähempiarvoiseksi toiseudeksi, jota valta-asemassa olevilla on voitonta- voittelussaan lupa rajattomasti hyödyntää, riistää sekä alistaa – tarvitta- essa myös väkivalloin. Myös tässä kohdin elokuvat ammentavat oman aikansa todellisuu- desta: niiden muukalaiset joutuvat todellisen maailman vähemmistöjen tavoin kokemaan sen, miten poikkeustilanteessa, arvojen kiristyessä, heikoimmassa asemassa olevat joutuvat usein ensimmäisinä kärsi- mään.69 Terrorismin vastaiseen sotaan liittynyt vihollisiksi katsottujen henkilöiden mielivaltainen kohtelu, johon ajatukset väistämättä kul- keutuvat katsellessa esimerkiksi Ihmisen pojissa kuvattua Bexhillin van- kien nöyryyttämistä, on vain yksi esimerkki muukalaisiin 2000-luvun alussa kohdistuneesta, pelolla perustellusta väkivallasta. Inhimillisyys ja vastuun kantaminen työntekijöiden hyvinvoinnista tai toimeentu- losta eivät ole prioriteetteja Sleep Dealerin tehtaissa eivätkä myöskään 2000-luvun alun Meksikon maquiladorien tapaisessa halpatuotannossa. Elokuvien ensi näkemältä varsin kärjistetyiltä vaikuttavat, dystooppi- set muukalaisuuskuvaukset ovat lähemmin tarkasteltuina masentavalla tavalla yhteneväisiä 2000-luvun yhteiskuntien kulttuurisissa kohtaami- sissa näkyvien epäkohtien kanssa. Muukalaisten mahdollisuudet vaikuttaa heihin kohdistettuun mar- ginalisointiin tai ansaita paikkansa tasavertaisina yhteisön jäseninä näyt- täytyvät elokuvissa varsin kapeina ja sitoutuvat paljolti heitä ympäröivän yhteiskunnan asennoitumiseen. Siinä missä Pauline saa Koudossoun perheessä mahdollisuuden tulla osaksi afrikkalaista yhteisöä, Bexhilliin piilotetuilla maahanmuuttajilla tai suljetun rajan taakse maansa luon- nonvarojen tavoin voimansa antavilla meksikolaisilla tehdastyöläisillä 69 Pelot ja yhteiskunnalliset paineet vaikuttavat esim. asenteisiin maahan- muuttoa kohtaan ja ovatkin usein olleet taustavaikuttajia kansakunnan haavoittuvimpia ulkopuolisia kohtaan kohdistuneissa hyökkäyksissä. Johnson 2007, 56. 286 Laura Saloluoma ei tunnu olevan paljonkaan toivoa paremmasta tulevaisuudesta oman vaikutuspiirinsä ulottumattomissa olevien voimien puristuksessa. Vas- tarinta näyttäytyykin elokuvissa Africa Paradisen rauhanomaiseksi tar- koitettua maahanmuuttajien mielenosoitusta lukuun ottamatta lähinnä Kalojen ja ”vesiterroristien” tapaisena aktivismina.70 Elokuvat muistut- tavat siitä, kuinka vaarallista on antaa ihmisten välisen eriarvoisuuden luisua niin pitkälle, että tuhoavia muotoja saava vastarinta alkaa tuntua ainoalta vaikutuskeinolta. Muukalaisiin kohdistuvat ennakkoluulot ja syrjivät käytännöt sekä heidän heikot mahdollisuutensa vaikuttaa omaan kohtaloonsa liittävät elokuvien muukalaiskuvaukset 2000-luvun alun monikulttuurisia yhteiskuntia vaivaavaan ongelmalliseen oravan- pyörään: muukalaisiin kohdistuvat ennakkoasenteet ja pelot muuttuvat helposti itseään toteuttaviksi ennusteiksi. Tilanteessa, jossa mahdolli- suudet vaikuttaa omaan elämään koetaan olemattomiksi, saattavat mar- ginalisoinnin aiheuttamat voimattomuuden ja turhautumisen tunteet pahimmillaan etsiä väkivaltaisia purkautumisteitä.71 Tarkastelemieni elokuvien dystooppiset tulevaisuuskuvaukset vai- kuttavat kantavan mukanaan kuitenkin myös toivoa muutoksesta 70 Elokuvissa ei kerrota suoraan, turvautuvatko kyseiset ryhmittymät ihmisiin kohdistuvaan väkivaltaan asiansa ajamisessa, vaikka esim. Kalat selvittelevät omia välejään väkivaltaa käyttäen ja ovat aiemmin harjoittaneet terrorismia – lisäksi heitä syytetään elokuvan alkupuolella tapahtuvasta terrori-iskusta. 71 Muutto toiseen maahan voi olla pelottava kokemus, varsinkin jos sen taustalla ovat enemmän kotimaasta pois pakottavat kuin kohdemaahan houkuttelevat tekijät. Uuden yhteisön torjuva ja ennakkoluuloinen asennoituminen voi estää muuttajien sopeutumista yhteiskuntaan. Eriksen 2007, 93. Väkivalta on läpi ihmiskunnan historian ollut usein epätoivon ääni. Eräs esimerkki vieraantumi- sen seurauksista pahimmillaan on vuodelta 2005 Lontoosta, jossa neljä leedsi- läistä maahanmuuttajataustaista nuorta miestä räjäytti itsensä itsemurhaiskuissa aiheuttaen suurta tuhoa eri puolilla kaupunkia. Iskujen jälkeen Leedsin ja New Yorkin suurkaupunkialueen muslimien kokemuksista tehty vertailu paljasti korkean työttömyyden, kesken jääneen koulutuksen sekä erilaisen syrjinnän saaneen monen leedsiläisen maahanmuuttajan turhautumaan ja menettämään uskonsa mahdollisuuteen sulautua heidät vastaanottaneeseen yhteiskuntaan. Tämä vieraantuminen oli altistanut monet radikaalien islamistien edustamille väkivaltaisille näkemyksille. Barkan [et al.] 2007, 1–2. Toinen esimerkki moni- kulttuurisuuden epäonnistumisesta saatiin samana vuonna Ranskassa, jossa yhteiskunnallisesti ja poliittisesti turhautuneet maahanmuuttajat ilmensivät tyytymättömyyttään Ranskan maahanmuuttopolitiikkaa kohtaan polttamalla satoja autoja maahanmuuttajien asuttamissa lähiöissä. Ollila 2010, 74–75. 287 Vieraan kohtaaminen ja 2000-luvun muukalaiset parempaan. Ammentaessaan tieteisfiktiolle tyypilliseen tapaan oman aikansa ongelmista ne samalla muistuttavat, ettei asioiden tarvitse mennä elokuvissa esitetyllä tavalla. Africa Paradis, Ihmisen pojat ja Sleep Dealer kertovat myös siitä, kuinka vieraan kohtaamisesta voidaan etsiä positiivisia mahdollisuuksia, vääriin oletuksiin perustuvat asenteet ovat muutettavissa ja muutos kohti parempaa voi alkaa yksilötasolta. Eloku- vien tärkeä ja huomionarvoinen viesti oman aikansa globalisoituvassa maailmassa on myös muukalaisuuden havaitsemisenvarainen luonne. Africa Paradisen ohjaajan Sylvestre Amoussoun sanoin: ”kaikki me olemme jonkun silmissä muukalaisia”.72 72 Wittman 2010, elektroninen dokumentti. 288 Laura Saloluoma Lähdeluettelo Elokuvat Africa Paradis. Benin/Ranska 2006, Tchoko Tchoko 7ème Art, Koffi Productions & Métis Produc- tions, O: Sylvestre Amoussou, K: Sylvestre Amoussoun idean pohjalta Pierre Sauvil, Ku: Guy Chanel, Le: Nicolas Chaudeurge, T: Sala Havoly Dia, La: Jean-Michel Robert, Oumar Sall, M: Wasis Diop, N: Stéphane Roux, Eriq Ebouaney, Charlotte Vermeil, Sylvestre Amoussou, Sandrine Bulteau, Émile Abossolo M’bo, Mylène Wagram, Sonia Kagna, N’Gwamoué Diabaté, Christian Gibert, Assietou Sall, Mafall Thioune, Nathalie Chaban, Jean-Noël Guayte, Benjamin Pascal, Jean- Pierre Beau, Martial Odone, Lamine Nbengue, Éloïse Beaune, Hervé Hiolle. DVD: Tchoko Tchoko 7ème Art 2007, 1h 26 min. Children of Men / Ihmisen pojat. Yhdysvallat/Iso-Britannia 2006, Strike Entertainment, Hit & Run Productions, Universal Pictures, O: Alfonso Cuarón, K: P. D. Jamesin kirjaan perustuen Alfonso Cuarón, Timothy J. Sexton, David Arata, Mark Fergus & Hawk Ostby, Ku: Emmanuel Lubezki, Le: Alex Rodríguez, Alfonso Cuarón, T: Hilary Shor, Iain Smith, Tony Smith, Marc Abraham, Eric Newman, Thomas A. Bliss, Armyan Bernstein, M: John Tavener, N: Clive Owen, Julianne Moore, Chiwetel Ejiofor, Charlie Hunnam, Clare-Hope Ashitey, Pam Ferris, Danny Huston, Peter Mullan, Michael Caine. DVD: Universal Studios 2007, 1h 44 min Sleep Dealer. Yhdysvallat / Meksiko 2008, Likely Story Production, This Is That Productions, O: Alex Rivera, K: Alex Rivera & David Riker, Ku: Liza Rinzler, Le: Alex Rivera, Madeleine Gavin, Julie Carr, Jeff Werner, T: Anthony Bregman, M: Tomandandy, N: Luis Fernando Peña, Leonor Varela, Jacob Vargas, José Concepción Macías. DVD: Maya Entertainment 2009, 90 min. Tutkimuskirjallisuus Adepoju, Aderanti: Introduction: Rethinking the Dynamics of Migration within, from and to Africa. International Migration Within: To and from Africa in a Globalised World. Sub-Saharan Publishers, Legon-Accra GHA 2009. (http://site.ebrary.com.ezproxy.utu.fi:2048/lib/uniturku/docDetail.actio n?docID=10365020&p00=adepoju. Haettu 17.12.2012.) Ahmed, Sara: Pelon politiikka. Erilaisuus. Toim. Mikko Lehtonen ja Olli Löytty. Vastapaino, Tam- pere 2003. Alex Rivera. Alex Riveraa ja hänen elokuviaan esittelevä sivu SubCine: Independent Latino Film & Video -sivustolla. (http://subcine.com/film_maker/30-alex-rivera.html. Haettu 17.12.2012.) Anderson, Benedict: Imagined communities: reflections on the origin and spread of nationalism. Verso, Lontoo; New York 2006. (https://ezproxy.utu.fi/login?url=http://hdl.handle.net/2027/heb.01609. Haettu 17.12.2012.) Armes, Roy: Dictionary of African Filmmakers. Indiana University Press, Bloomington, IN, USA 2008. (http://site.ebrary.com.ezproxy.utu.fi:2048/lib/uniturku/docDetail.action?docID=10264160&p00 =armes. Haettu 17.12.2012.) Barkan, Elliot R. [et al.]: Introduction. From Arrival to Incorporation: Migrants to the U.S. in a Global Era. Ed. Barkan, Elliott R. [et. al]. NYU Press, New York, NY, USA 2007. (http://site.ebrary. com.ezproxy.utu.fi:2048/lib/uniturku/docDetail.action?docID=10268965&p00=barkan. Haettu 17.12.2012.) Beck, Ulrich: Mitä globalisaatio on? Virhekäsityksiä ja poliittisia vastauksia. Suomentanut Tapani Hie- taniemi. Vastapaino, Tampere 1999. 289 Vieraan kohtaaminen ja 2000-luvun muukalaiset Borjas, George J.: Introduction. Mexican Immigration to the United States. Ed. Borjas, George J. Cont- ribution by National Bureau of Economic Research. University of Chicago Press, Chicago, IL, USA 2007. (http://site.ebrary.com.ezproxy.utu.fi:2048/lib/uniturku/docDetail.action?docID=10209988 &p00=borjas. Haettu 17.12.2012.) Busack, von, Richard: Making the Future: Richard von Busack talks to Alfonso Cuarón about filming ‘Children of Men’. Alfonso Cuarónin haastattelu metroactive -sivustolla. 1.10.2007. (http://www. metroactive.com/metro/01.10.07/alfonso-cuaron-0702.html. Haettu 17.12.2012.) Castells, Manuel: Communication Power. Oxford University Press, Oxford 2009. Dangl, Benjamin: Price of Fire: Resource Wars and Social Movements in Bolivia. AK Press, Oakland, CA, USA 2007. (http://site.ebrary.com.ezproxy.utu.fi:2048/lib/uniturku/docDetail.action?docID=1040 8019&p00=dangl. Haettu 17.12.2012.) Decena, Carlos Ulises & Gray Margaret: Putting Transnationalism to Work – an Interview with Film- maker Alex Rivera. Social Text -lehden erikoisnumerossa Migraciones Ed. Carlos Ulises Decena & Margaret Gray. 88, Vol. 24, No. 3, Fall 2006. Duke University Press 2006. Enzensberger, Hans Magnus: Suuri muutto: 33 merkintää. Erilaisuus. Toim. Mikko Lehtonen ja Olli Löytty. Vastapaino, Tampere 2003. Eriksen, Thomas Hylland: Ethnicity and Nationalism: Anthropological Perspectives. 3. painos. Pluto Press, Lontoo; New York 2010. Eriksen, Thomas Hylland: Globalization: The Key Concepts. GBR: Berg Publishers, Oxford 2007. (http://site.ebrary.com.ezproxy.utu.fi:2048/lib/uniturku/docDetail.action?docID=10233360&p00 =hylland. Haettu 17.12.2012.) Favell, Adrian: Philosophies of Integration: Immigration and the Idea of Citizenship in France and Britain. Palgrave Macmillan, Gordonsville, VA, USA 2001. (http://site.ebrary.com.ezproxy.utu.fi:2048/lib/ uniturku/docDetail.action?docID=10044888&p00=favell. Haettu 17.12.2012.) Fiske, John: Toimi maailmanlaajuisesti, ajattele paikallisesti. Erilaisuus. Toim. Mikko Lehtonen ja Olli Löytty. Vastapaino, Tampere 2003. Foucault, Michel: The Subject and Power. Critical Inquiry, Vol. 8, No. 4 (Summer, 1982). The Univer- sity of Chicago Press. (http://www.jstor.org/stable/1343197. Haettu 17.12.2012.) Frank, Alison: A Step Forward: New African Film in Paris. Julkaistu 21.11.2011, The Moving Arts Film Journal. (http://www.themovingarts.com/a-step-forward-new-african-film-in-paris/. Haettu 17.12.2012.) Giddens, Anthony: Sociology. Viides painos. Polity Press, Cambridge 2008. Hall, Stuart: Introduction: Who Needs ‘Identity’? Questions of Cultural Identity. Ed. Stuart Hall & Paul du Gay. Sage, London 1996. Hall, Stuart: Monikulttuurisuus. Erilaisuus. Toim. Mikko Lehtonen ja Olli Löytty. Vastapaino, Tam- pere 2003. Hannertz, Ulf: Kulttuurin määritelmien yhteentörmäys. Erilaisuus. Toim. Mikko Lehtonen ja Olli Löytty. Vastapaino, Tampere 2003. Held, David & McGrew, Anthony: Globalisaatio: puolesta ja vastaan. Alkuteos: Globalization/Anti- Globalization. Suom. Jyrki Vainonen. Vastapaino, Tampere 2005. Homeland Security Act of 2002, Title I – Department of Homeland Security. Official website of the Department of the Homeland Security. (http://www.dhs.gov/homeland-security-act-2002. Haettu 17.12.2012.) Hunter, I.Q. & Kaye, Heidi: Introduction – Alien Identities: Exploring Difference in Film and Fiction. Alien identities: Exploring difference in Film and Fiction. Ed. Cartmell, Deborah [et al.] Pluto Press, Lontoo 1999. (http://site.ebrary.com.ezproxy.utu.fi:2048/lib/uniturku/docDetail. action?docID=2001123&p00= alien%20identities. Haettu 17.12.2012.) Johnson, Kevin R.: Opening the Floodgates: Why America Needs to Rethink Its Borders and Immigra- tion Laws. NYU Press, New York, NY, USA 2007. (http://site.ebrary.com.ezproxy.utu.fi:2048/lib/ uniturku/docDetail.action?docID=10210080&p00=opening%20floodgates. Haettu 17.12.2012.) Kaartinen Marjo: Neekerikammo. Kirjoituksia vieraan pelosta. k&h, Turun yliopisto kulttuurihistoria, Turku 2004. 290 Laura Saloluoma Kivisto, Peter: Beyond a Border: The Causes and Consequences of Contemporary Immigration. Peter Kivisto, Thomas Faist. Pine Forge Press, Los Angeles 2010. Lehtonen, Mikko & Löytty, Olli: Miksi Erilaisuus? Erilaisuus. Toim. Mikko Lehtonen ja Olli Löytty. Vastapaino, Tampere 2003. Lipschutz, Ronnie D.: Aliens, Alien Nations and Alienation in American Political Economy and Popu- lar Culture. To Seek Out New Worlds; Exploring Links between Science Fiction and World Politics. Ed. Weldes, Jutta. Macmillan, Gordonsville 2003. (http://site.ebrary.com.ezproxy.utu.fi:2048/lib/ uniturku/docDetail.action?docID=10135691&p00=lipschutz. Haettu 17.12.2012.) Martin, Philip [et al]: Preface. Managing Labor Migration in the Twenty-First Century. Yale University Press, New Haven, CT, USA 2006. (http://site.ebrary.com.ezproxy.utu.fi:2048/lib/uniturku/doc- Detail.action?docID=10170848&p00=martin%2C%20philip. Haettu 17.12.2012.) Massey, Doreen: Paikan käsitteellistäminen. Erilaisuus. Toim. Mikko Lehtonen ja Olli Löytty. Vasta- paino, Tampere 2003. Moylan, Tom: Scraps of the untainted sky: science fiction, utopia, dystopia. Cultural studies. ACLS Humanities E-Book. Cultural studies. Paul Smith [Ed.]. Westview Press, Boulder, Colo. 2000. (http://quod.lib.umich.edu.ezproxy.utu.fi:2048/cgi/t/text/text-idx?c=acls;idno=heb07710. Haettu 17.12.2012.) Mulari, Heta & Piispa Lauri: Saatteeksi. Elokuva historiassa, historia elokuvassa Toim. Heta Mulari ja Lauri Piispa. Julkaistu sarjassa Cultural History – kulttuurihistoria. Turun yliopisto, kulttuurihis- toria k&h, Turku 2009. Ollila, Anne: Kirjoituksia kulttuurista, sukupuolesta ja historiasta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2010. Rivera, Alex [1]: Bios (small, medium, and large). Alex Riveran nettisivuilla, alexrivera.com –sivustolla oleva elämäkerta. (http://alexrivera.com/bio/. Haettu 17.12.2012.) Rivera, Alex [2]: Director’s Statement. Lehdistömateriaali Sleep Dealer -elokuvan nettisivuilla. (http:// www.sleepdealer.com/downloads.html. Haettu 17.12.2012.) Rubin, Derek & Verheul, Jaap: Introduction. American Multiculturalism after 9/11: Transatlantic Perspectives. Ed. Derek Rubin & Jaap Verheuil. NLD: Amsterdam University Press, Amsterdam 2009. (http://site.ebrary.com.ezproxy.utu.fi:2048/lib/uniturku/docDetail.action?docID=10346714 &p00=american%20multiculturalism. Haettu 17.12.2012.) Salmi, Hannu: Elokuva ja historia. Painatuskeskus, Helsinki 1993. Salmi, Hannu: Kohti elokuvan kulttuurihistoriaa. Elokuvahistorian lukukirja. Toim. Hannu Salmi. Turun yliopisto, Turku 1995. Schuerkens, Ulrike: France. European Immigration: A Sourcebook. Ed. Triandafyllidou, Anna & Gropas, Ruby. Ashgate Publishing Group Abingdon, Oxon, Iso-Britannia 2008. (http://site.ebrary. com.ezproxy.utu.fi:2048/lib/uniturku/docDetail.action?docID=10209183&p00=european%20 immigration. Haettu 17.12.2012.) Šesnić, Jelena: Dreams Deferred: The Concept of the US-Mexican Borderlands between the Global North and the South. AMERICANA – E-Journal of American Studies in Hungary. Volume VII, Number 1, Spring 2011. (http://americanaejournal.hu/vol7no1/sesnic. Haettu 17.12.2012.) Spencer, Ian R.: British Immigration Policy since 1939: The Making of Multi-Racial Britain. London, GBR: Routledge, 1997. (http://site.ebrary.com.ezproxy.utu.fi:2048/lib/uniturku/docDetail.action? docID=10057200&p00=british%20immigration%20policy. Haettu 17.12.2012.) Thornhill, J.: France to bring in immigrant quota system. Financial Times. 11.6.2005. (http://search. proquest.com/docview/249626765?accountid=14774. Haettu 17.12.2012.) UNHCR – The UN Refugee Agency: Keitä autamme: pakolaiset. (http://www.unhcr.se/fi/keitae- autamme/pakolaiset.html. Haettu 17.12.2012.) Vo, Alex: ”Children of Men” Director Alfonso Cuarón – Cuarón gets political and science-fictional with RT. Elokuvaesittely ja haastattelu Rotten Tomatoes -sivustolla. Julkaistu 22.12. 2006. (http://www. rottentomatoes.com/m/children_of_men/news/1563932/children_of_men_director_alfonso_ cuaron/. Haettu 17.12.2012.) 291 Vieraan kohtaaminen ja 2000-luvun muukalaiset Voynar, Kim: Interview: Children of Men Director Alfonso Cuarón. Postaus Moviefone Cinematical- blogissa 25.12. 2006. (http://blog.moviefone.com/2006/12/25/interview-children-ofmen-director- alfonso-cuaron/. Haettu 17.12.2012.) Weldes, Jutta: Popular Culture, Science Fiction, and World Politics: Exploring Intertextual Rela- tions. To Seek Out New Worlds; Exploring Links between Science Fiction and World Politics. Ed. Jutta Weldes. Palgrave Macmillan, Gordonsville 2003. (http://site.ebrary.com.ezproxy.utu.fi:2048/lib/ uniturku/docDetail.action?docID=10135691&p00=seek%20worlds. Haettu 17.12.2012.) Wittmann, Mélanie: Interview mit Sylvestre Amoussou. Afrikkalaista elokuvaa Wienissä 2010 esitellee- seen ”Cinèma Afrique”-kokonaisuuteen liittyvä, fran:cultures – Plattform frankophoner Kulturen -sivustolla julkaistu artikkeli. (http://www.francultures.at/site/content/cinemaAfrique/. Haettu 17.12.2012.) KIRJOITTAJAT Heidi Hakkarainen (FM) on tutkija Turun yliopiston kulttuurihistorian oppi- aineessa ja valmistelee väitöskirjaansa 1800-luvun lopun wieniläisestä huumorista Populaarikulttuurin tutkimuksen tohtoriohjelmassa (PPCS). Marjo Kaartinen (FT, kulttuurihistorian dosentti) toimii kulttuurihistorian professorina Turun yliopistossa. Hän on erikoistunut uuden ajan alun Englan- nin kulttuurihistoriaan, josta hän on julkaissut useita teoksia. Niistä tuorein on Breast Cancer in the Eighteenth Century (Lontoo 2013). Kari Kallioniemi (FT, populaarikulttuurin historian dosentti) työskentelee kulttuurihistorian yliopistonlehtorina. Hän valmistelee parhaillaan kirjoja pop- musiikin ja englantilaisuuden välisestä suhteesta toisen maailmansodan jälkei- sessä Britanniassa sekä eksentrisyydestä tähteyden historiassa. Hanne Koivisto (FL) toimii kulttuurihistorian lehtorina (avoin yo) ja valmis- telee väitöskirjaa suomalaisen vasemmistoälymystön intellektuelli-identiteetin prosesseista 1930–1950. Hänen laajaa tuotantoaan on koottu teokseen Poli- tiikkaa, erotiikkaa ja kulttuuritaistelua – Kirjoituksia suomalaisesta vasemmisto- älymystöstä 1930-luvulla (2011). Maija van der Kooij (FM) valmistelee Turun yliopistossa väitöskirjaa Moraali ja tunteet Mozartin oopperoissa. Riitta Laitinen (FT, kulttuurihistorian dosentti) työskentelee kulttuurihisto- rian oppiaineessa akatemiatutkijana. Asko Nivala (FM) toimii tutkijana kulttuurihistorian oppiaineessa ja kirjoittaa väitöskirjaa Friedrich Schlegelin historianfilosofiasta. Hän on julkaissut aiem- min kemiasta, groteskista ja huumorista romantiikan aikana sekä romantiikan suhteesta valistukseen. 294 Anne Ollila (FT, kulttuurihistorian dosentti) on erikoistunut 1800- sekä 1900-lukujen kulttuurihistoriaan ja on julkaissut useita tutkimuksia sukupuoli- historiasta, arkipäivän historiasta, mikrohistoriasta sekä aikakäsityksistä. Ollilan uusimmat julkaisut ovat Kirjoituksia kulttuurista, sukupuolesta ja historiasta (2010) sekä Turku vanhoissa valokuvissa 1865–1915 (2012). Jyrki Outinen (FM) kirjoittaa väitöskirjaa suomalaisten sotilaiden esittämistä viholliskuvista Turkin sodassa. Juhana Saarelainen (FM) on tohtorikoulutettava kulttuurihistorian oppiai- neessa ja kirjoittaa väitöskirjaa, jossa hän tutkii Elias Lönnrotin tiedollista runouskäsitystä osana nationalismin kulttuurihistoriaa. Hän on julkaissut sekä empiiristä tutkimusta että historian teoriaa. Laura Saloluoma (FM) on jatko-opiskelija kulttuurihistorian oppiaineessa. Hän kirjoittaa väitöskirjaa muukalaisuudesta ja vieraan kohtaamisesta 2000- luvun alun dystooppisissa tieteiselokuvissa.