2014 Väitöskirja Esitetään Turun yliopiston matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan suostumuksel- la julkisesti tarkastettavaksi Turun yliopiston Publicumissa Pub3-luentosalissa joulukuun 12. päivänä 2014 klo 12.00. VAHINKOELÄINSODASTA PSYKOLOGISEEN OMISTAJUUTEEN PETOKONFLIKTIEN HISTORIALLINEN TAUSTA JA NYKYPÄIVÄN HALLINTA MARI POHJA-MYKRÄ Julkaisija Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti www.helsinki.fi /ruralia Kampusranta 9 C Lönnrotinkatu 7 60320 SEINÄJOKI 50100 MIKKELI Sarja Julkaisuja 33 Kannen kuva Magnus Olaus (1555) Om de Vilda Djuren, Adertonde Boken. Teoksessa Historia om de Nordiska Folken (Historia de gentipus septentrionalibus). Julkaistu uudelleen vuonna 1925. Uppsala & Stockholm: Almqvist & Wiksells Boktryckeri. ISBN 978-952-10-8514-7 978-952-10-8515-4 (pdf) ISSN 1796-0649 1796-0657 (pdf) Valvoja: Professori Pekka Niemelä, Turun yliopisto, biodiversiteetti- ja ympäristötiede Esitarkastajat: Tutkimusprofessori emeritus Harto Lindén, Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos Dosentti Jarno Valkonen, Lapin yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Vastaväittäjä: Professori emeritus Yrjö Haila, Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulu, ympäristöpolitiikka Väitöskirjan alkuperäisyys on tarkastettu Turnitin OriginalityCheck-järjestelmällä. JOHNNY FOX PUB, INVERNESS, SCOTLAND, SEPT. 3RD 2012, 10.00 PM Takana ajomatka läpi Skotlannin Ylämaiden. Matkatavarat B&B:n romanttisessa makuu- huoneessa, isännän suositusten mukaan kävely Ness -joen partaalle ja epäröinnin jälkeen sisään pubiin. Leijonanpää, patruunoita, patruunatauluja, oluesta tahmeat lankkulattiat. Ystäväpariskunta nauttii pöydässämme Irish Coffeeta, itselläni sekä miehelläni on kylmän- nihkeät oluet kädessä. Pitkä päivä pakottaa jalkoja, väsyttää, on kylmäkin. Ruokalista. Ja ruokalistassa tarina. “Johnny Fox was a notorious poacher, a man who lived off the land, he was much loved and respected by all who know him. His home, high in the hills of County Wicklow above Dublin was shared by his wife and brood of 11 children. Johnny’s skills at poaching were matched only by his wife’s skills at cooking…” Siinä se on, se kantava ajatus. KOTONA TYÖHUONEESSA, NOORMARKUSSA 24.10.2014 Nopeuskilpailussa en olisi pärjännyt. Timon innostamana ajauduin välittömästi biologiksi valmistumiseni jälkeen vuonna 2002 ympäristöhistoriallisen tutkimuksen pariin pohtimaan vahinkoeläinten ja ihmisten välistä monituhatvuotista yhteiseloa. Ensimmäisen artikkelin sain ulos suunnitellusti vuonna 2005, mutta toinen artikkeli valmistui vasta pitkän kipuilun jälkeen vuonna 2011 mittavien niin siviili- kuin työelämäänkin liittyvien elämänmuutosten annettua tilaa työn ulkopuoliselle kirjoitustyölle. Helsingin yliopiston Ruralia-instituutissa olin Samin johdolla kiinnittynyt työtehtävien myötä pohtimaan ihmisten ja eläinten välis- tä nykypäivän konfl iktikenttää jo vuonna 2007. Suurpetojen salakaatoihin liittyvä aineisto kerääntyi vuosien 2011–2012 aikana nimenomaan työtehtäviin liittyen, ja hengähdystauon jälkeen aineisto jalostui artikkeleiksi kansainvälisille foorumeille. Vuoden 2013 työskentely kansallisen suurpetopolitiikan kehittämisarvioinnin parissa toi suurpedot lopullisesti iholle ja avasi pohdinnan sosiaalisesti kestävämmän suurpetopolitiikan toteuttamisen keinoista. Arviointityön innostamana päätin liittää väitöskirjatutkimukseeni myös kurkistuksen tule- vaisuuteen ja viidennen artikkelin valmistumisen myötä käsissä onkin jo loppuvuosi 2014. Väitöskirjani narratiivi sai alkunsa Skotlannin lomalla suojelukongressin jälkimainingeis- sa. Irlantilainen riistan salakaataja Johnny Fox, aikansa Robin Hood, päätyi ovelien vi- ranomaisten harhauttamisten jälkeen viettämään eläkepäiviänsä Ness-joen rannalle Skot- lantiin arvostettuna yhteisönsä jäsenenä. Meillä Suomessa on käsissämme vastaava ilmiö. Yhteisöjensä tukemat suurpetojen, ja etenkin suden salakaatajat uhmaavat riistahallinnon viranomaisia haastamalla kansainvälisten sitoumusten raameissa asetetut kannanhoito- suunnitelmien tavoite- ja toimenpideasettelut. Salakaatajat tekevät palveluksen koko yh- teisölle tekemällä miehen työn. Kehityskulku viimeisen 700 vuoden ajalta nykypäivän EU- vetoisen kannanhoidon kipupisteisiin on nähtävissä väitöskirjan neljässä ensimmäisessä artikkelissa. Väitöskirjaan liittämäni viimeinen artikkeli kokoaa näkemyksiä tulevaisuuden sosiaalisesti kestävämmästä suden kannanhoidosta ja tarjoaa tämän pohdinnan lukijoille muista artikkelista poiketen suomeksi. ALKUSANAT Ulkoministeri Tuomioja on muotoillut ikiaikaisen viisauden blogissaan (www.tuomioja. org) 11.1.2014 seuraavasti: ”Se joka ei tiedä miten ja mistä olemme siihen tulleet, missä tänään olemme, ei voi myöskään nähdä tulevaisuuteen ja ottaa sitä haltuunsa.” Tämän viisauden valossa olen koonnut väitöskirjani yhteenvedon, lukijaa ajatellen suomeksi. Tä- män rutistuksen myötä jätän väitöskirjatyöni taakseni ja esitän kiitokseni työskentelyyni vaikuttaneille henkilöille. Erityisen lämpimästi kiitän väitöskirjaohjaajaani dosentti Timo Vuorisaloa, jonka kärsiväl- lisyys on asettanut kaikkien väitöskirjaohjaajien riman korkealle. Timon ehtymätön tieto- pohja ja kiinnostus ympäristöhistoriaan ovat antaneet tuulta myös omalle kiinnostukselleni ja kantaneet siten läpi hiljaisempien vuosien tähän päivään. Esitän kiitokset väitöskirjatyöni esitarkastajille tutkimusprofessori Harto Lindénille sekä dosentti Jarno Valkoselle. Etenkin Valkosen arvokkaat kommentit ovat vaikuttaneet raken- tavasti paitsi väitöskirjatyöhöni, niin myös ajatuskulkuihin, joilla aihetta on mahdollista ja syytäkin tulevaisuudessa tarkastella lisää. Kiitän lämpimästi esimiestäni, Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin johtajaa professo- ri Sami Kurkea monivuotisesta yhteistyöstä eläinten ja ihmisten välisellä konfl iktikentällä. Sami aikanaan totesi, että maisterina oleminen on kallis harrastus. Luonnollisesti toivon hänen olleen tässä asiassa oikeassa. Kiitokset tutkimusyhteistyöstä esitän Jukka Bisille, Juha Hiedanpäälle, Pirjo Ilvesviidalle, Simo Laakkoselle, Merja Lähdesmäelle, Anne Matilaiselle, Harri Norbergille, Jani Pellikal- le, Outi Ratamäelle ja Susanna Valkamalle. Kiitokset mielenkiintoisten ja haastavien tutkimushankkeiden tiimoilta esitän maa- ja met- sätalousministeriön yhteistyöhenkilöille, Christian Krogellille, Jussi Laanikarille, Sami Nie- melle, Madeleine Nymanille ja Janne Pitkäselle. Erityiset kiitokset osoitan tutkimukseen osallistuneille henkilöille – ilman aineistoa kun ei olisi tuloksiakaan. Suomen riistakeskuksen Pohjois-Savon ja Satakunnan aluetoimisto- jen, sekä Kainuun, Satakunnan ja Varsinais-Suomen maa- ja kotitalousnaisen myönteinen suhtautuminen tutkittavaan aiheeseen ja sen myötä aineiston keruuseen on mahdollistanut tämän tutkimuksen tekemisen. Kiitokset aineistonkeruun tiimoilta esitän erityisesti Ville Hokkaselle, Antti Impolalle, Reima Laajalle ja Jouni Tanskaselle sekä myös Juha K. Kai- rikolle, Johanna Mehtälälle, Terttu Poraselle ja Suomen Metsästysmuseolle. Kiitän lämpi- mästi myös tutkimukseen anonyymisti osallistuneita haastateltavia. Lämpimät kiitokset Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin Seinäjoen yksikön henkilö- kunnalle ja tutkijoille mukavista hetkistä ja henkisestä tuesta. Moni(kymmen)vuotisena etätyöntekijänä päämajan kahvi- ja ruokailuhetket ovat antaneet henkistä pääomaa, jonka avulla olen paremmin jaksanut tehdä yksin töitä kotitoimistosta käsin. Erityiset kiitokset esitän graafi nen suunnittelija Jaana Huhtalalle väitöskirjani taittotyöstä. Englanninkielisen tiivistelmän tarkastuksesta kiitän Ellen Vallea Turun yliopiston englannin kielen laitokselta. Lämpimät kiitokset Turun yliopiston biologian laitoksen eläinmuseon henkilökunnalle tut- kimustyöni alkutaipaleelta. Eläinmuseon käytävillä syntyneestä ystävyydestä kiitän Rauno Lahtista, Ilari Sääksjärveä ja Varpu Vahteraa. Kiitokset myös Satakunnan ympäristöntutkimuslaitoksen henkilökunnalle työtilojen tarjoa- misesta Porin seudulle muuton myötä vuosina 2003–2005. Tutkimuksen teon on mahdollistanut taloudellinen tuki Turun Yliopistosäätiöltä ja Sata- kunnan rahastolta, sekä välillisesti työhön liittyvien tutkimus- ja selvityshankkeiden kaut- ta maa- ja metsätalousministeriöltä, Alfred Kordelinin säätiöltä sekä Suomen Akatemialta. Turun yliopiston BGG-tutkijakoulu on rahoittanut väitöskirjatyön englanninkielisen tiivis- telmän tarkastuksen, sekä myöntänyt matkakuluja kansainväliseen kongressiin väitöskirja- työn tulosten esittämiseksi. Erityisen rakkaat kiitokset esitän vanhemmilleni niin kärsivällisestä lopputuloksen odotta- misesta kuin taloudellisen tuen tarjoamisesta juhlapäivänä. Rakkaat kiitokset myös lapsille- ni, jotka täyttävät päiväni juuri sellaisiksi kuin niiden kuuluukin täyttyä. Kiitokseni kaikesta menevät puolisolleni Sakari Mykrälle. Etenkin rakkaudesta. Ja vii- saudesta. Sakulle heitän palloni ja ne kimpoavat takaisin. Useasti parempina, mutta vähin- täänkin pureskeltuina, pohdinnan alkuja suurempina. On onnea jakaa yhteinen ajatusmaa- ilma, yhden ajan loppu ja seuraavan ajan alku. Mari Pohja-Mykrä SISÄLLYS TIIVISTELMÄ ...............................................................................................................................................................................9 ABSTRACT ................................................................................................................................................................................... 10 1. JOHDANTO ........................................................................................................................................................................... 13 2 TAVOITTEET JA TUTKIMUSMENETELMÄT .............................................................................................................17 3 AINEISTO JA SEN KÄYTTÖ ............................................................................................................................................ 18 3.1 Lait ja asetukset ........................................................................................................................................................ 18 3.2 Tapporahatilastot ..................................................................................................................................................... 18 3.3 Muu kirjallinen aineisto ........................................................................................................................................... 19 3.4 Asenneaineisto eläytymismenetelmällä .........................................................................................................20 3.5 Salakaatotilastot .......................................................................................................................................................22 3.6 Salakaatajien ja valvontaviranomaisten haastattelut................................................................................22 4 TULOKSET .............................................................................................................................................................................24 4.1 Riistaeläinten kannanhoito pohjautui vahinkoeläinajatteluun 1970-luvulle saakka .....................24 4.1.1 Riistanhoidon perusta tapporahoin tuetussa vahinkoeläinten hävittämisessä .................24 4.1.2 Tapporahojen maksajaorganisaatiot ...................................................................................................27 4.1.3 Vahinkoeläinsota ..........................................................................................................................................27 4.1.4 Tapporahajärjestelmän kulta-ajan vaikutukset eläinpopulaatioihin .......................................29 Vaikutukset lintuihin ....................................................................................................................................30 Vaikutukset suurpetoihin .......................................................................................................................... 31 4.1.5 Vahinkoeläinluokittelun ja tapporahajärjestelmän lopettaminen ...........................................33 4.2 Nykypäivän suurpetojen kannanhoidon haasteena sosiaalinen kestävyys ....................................36 4.2.1 Suurpetojen kannanhoito pohjautuu suotuisan suojelutason saavuttamiselle ...............36 4.2.2 Sosiopoliittinen rikosaalto ........................................................................................................................37 4.2.3 Kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta ............................................................................................... 40 4.2.4 Asenteet suurpetojen kannanhoidon sosiaalisen kestävyyden keskiössä ..........................42 4.3 Uusien keinojen adoptointi riistapolitiikan toteuttamiseen ...................................................................44 4.3.1 Suurpetokonfl iktin kotimaiset erityispiirteet ....................................................................................45 4.3.2 Psykologinen omistajuus kannanhoidon työkaluna .....................................................................48 4.3.3 Viiden askeleen malli sosiaalisesti kestävämpään lajien kannanhoitoon .............................52 LÄHTEET ...................................................................................................................................................................................54 ARTIKKELIT I Pohja-Mykrä Mari, Vuorisalo Timo & Mykrä Sakari (2005). Hunting bounties as a key measure for historical wildlife management and game con servation: Finnish bounty schemes in 1647–1975. Oryx 39(3), 284-291 ...................................................................................65 II Pohja-Mykrä Mari, Vuorisalo Timo & Mykrä Sakari (2011). Organized persecution of birds of prey in Finland: historical and population biological perspectives. Ornis Fennica, 89, 1–19. http://www.birdlife.fi /ornisfennica/pdf/2012/of_89_1-19.pdf ................. 75 III Pohja-Mykrä Mari & Kurki Sami (2014). Strong community support for illegal killing challenges wolf management European Journal for Wildlife Research, 60(5), 759-770. DOI 10.1007/s10344-014-0845-9 .......................................................................................................95 IV Pohja-Mykrä Mari (2014). Felony or act of justice? - Illegal killing of large carnivores as defi ance of authorities käsikirjoitus ................................................................................................ 109 V Pohja-Mykrä Mari, Kurki Sami & Mykrä Sakari (2014). Susipolitiikan suunnanmuutos – ohjailusta omistajuuteen Teoksessa Hiedanpää J. & Ratamäki O. (toim.) Suden kanssa käsikirjoitus .............................................................................................................................................125 Liite 1. Metsästyslait ja -asetukset vuosilta 1374-1975 sekä tapporahoihin liittyvät lakimuutokset 1900-luvulla, Oryx 39(3), 284-291, julkaistu sähköisenä liitteenä ........................................................................................................ 141 Liite 2. Eläinten luokittelu vuoden 1898 Keisarillisen metsästysasetuksen valmisteluvaiheessa vuosina 1881-1887, Oryx 39(3), 275-283, julkaistu sähköisenä liitteenä ....................................................................................................... 143 Liite 3. Ahman, ilveksen, karhun ja suden tapporahan suuruuden ja tapettujen yksilöiden suhde tarkasteltuna Spearmanin korrelaatiokertoimella (ks. Art V Taulukko 2). .................................................................................................................145 Liite 4. Ahman, Ilveksen, karhun ja suden tapetut yksilömäärät vuosina 1899– 1942 ja niistä maksetut tapporahat muunnettuna nykypäivän arvoon rahanarvon kertoimella (Tilastokeskus) ............................................................................. 146 VAHINKOELÄINSODASTA PSYKOLOGISEEN OMISTAJUUTEEN 9 TIIVISTELMÄ Suurpetojen kannanhoitoon, ja etenkin suden kannanhoitoon liittyvä monitahoinen konfl ikti esiintyy jännitteinä paikallisyhteisöjen ja keskushallinnon, maaseudun ja kaupunkien sekä maallikoiden ja tut- kijoiden välillä. Suurpetopolitiikan legitimiteettikriisi näkyy kansallisen kannanhoidon tavoitteiden ja toimenpiteiden kiistämisenä passiivisin ja aktiivisin toimin. Tällä ajankohtaisella ongelmalla on mitta- vat historialliset juuret. Luonnon ja ihmisen välinen suhde on ollut jatkuvaa tasapainottelua konfl ikti- en ja niiden hallinnan kanssa, ja suurpedot ovat väistämättä olleet konfl iktin keskiössä lajityypillisten piirteidensä vuoksi. Tämän tutkimuksen tavoitteena on osoittaa ympäristöhistoriallisen tutkimusotteen kautta suo- malaisen vahinkoeläinhistorian keskeiset toimet ja toimijat, sekä ymmärtää vahinkoeläinten kannan- hoidon tavoite- ja toimenpideasettelun vaikutukset eläinpopulaatioihin historiallisessa ja ekologisessa kontekstissa. Tutkimuksen toinen tavoite on tuottaa synteesi nykypäivän suurpetojen kannanhoidon tavoite- ja toimenpiteiden tarkoituksenmukaisuudesta ja vaikuttavuudesta historiallisessa kontekstis- sa ja esittää uudenlainen lähestymismalli sosiaalisesti kestävämmälle suurpetopolitiikalle. Vahinkoeläinhistoriaa käsitellään deduktiivisella ja rekonstruktiivisella tutkimusotteella käyttä- en aineistona lakitekstejä, maksettuja tapporahoja, sanomalehtikirjoituksia, sidosryhmien kirjoituk- sia sekä eläintieteellisiä julkaisuja. Etenkin laeissa ja asetuksissa eri eläimistä asetetut tapporahat ja toisaalta saalistilastojen perusteella maksetut palkkiot on nostettu tässä tutkimuksessa merkittävään rooliin asenteiden tulkinnan välineenä. Tarkastelu ulotetaan nisäkkäiden lisäksi myös lintuihin, jotka ovat edellä mainitun aineiston valossa olleet merkittävä vainottu eläinryhmä. Nykypäivän petokon- fl iktin tarkastelussa keskiöön nostetaan suurpetoasenteet, niiden muodostuminen ja vaikutus suurpe- topolitiikan tavoitteiden ja toimenpiteiden kiistämisessä. Suurpetopolitiikan legitimiteettikriisiä tar- kastellaan paikallisten uhmakkuutena hallintoa kohtaan ja tulkinta keinoista puuttua sosiopoliittiseen rikokseen rakennetaan tätä ajatusta vasten. Suurpetojen salakaatajat toimivat yhteisönsä puolesta ja saavat tukensa toimilleen yhteisöltään. Sosiopoliittinen rikos ei siten ole ainoastaan salakaatajien vaan sen sijaan yhteisön yhteinen. Salakaa- tajat ja paikallisyhteisö pyrkivät häivyttämään yhteiskunnassa viranomaisten ja sidosryhmien taholta toimintaan liittämää stigmaa ja siten oikeuttamaan tekonsa vallitsevissa olosuhteissa. Arvoristiriitoi- hin perustuvat konfl iktit ovat haasteellisia hallita ja lähtökohtana on oltava ymmärrys siitä, että eten- kin suteen liittyvät jännitteet ja ristiriidat ihmisten välisissä suhteissa ovat väistämättömiä. Tunnis- tamalla historiallisen aineiston merkittävyys nykypäivän ongelmakeskeisen kannanhoidon ratkaisun tietopohjana on mahdollista rakentaa sosiaalisesti kestävämpää suurpetojen kannanhoitoa. Tässä väitöskirjatyössä painotetaan suurpetoihin liittyen ajatusta, jonka mukaan paikallisilta suur- petoalueilla eläviltä ihmisiltä tai sidosryhmien edustajilta ei edellytetä arvomaailman muuttumista, vaan hyväksytään heidän käsityksensä suurpetojen roolista vahingontekijöinä. Sen sijaan vahviste- taan suurpetojen välineellistä roolia paikallisyhteisöjen resurssina ja oleellisten sidosryhmien roolia yhteisön toimijoina psykologisen omistajuuden rakentamisen kautta. Suurpetojen kestävä kannan- hoito vaatii siten riistahallinnon toimintakulttuurin muutosta ja uudenlaista suhdetta yhteiskunnan eri toimijoihin. Asiasanat: kannanhoito, psykologinen omistajuus, sosiaalinen kestävyys, sosiopoliittinen rikos, suur- pedot, tapporaha, uhmakkuusteoria, vahinkoeläin, ympäristöhistoria Vahinkoeläinsodasta psykologiseen omistajuuteen – petokonfl iktien historiallinen tausta ja nykypäivän hallinta Matemaattisluonnontieteellinen tiedekunta, Biologian laitos, Turun yliopisto, 20014 Turun yliopisto 10 VAHINKOELÄINSODASTA PSYKOLOGISEEN OMISTAJUUTEEN ABSTRACT A legitimacy confl ict in the fi eld of large carnivore management, especially in that of wolves, has emerged among stakeholders, but also between residents of urban and rural areas and between ordinary citi- zens and game management authorities/game researchers. This legitimacy confl ict is manifested in passive and active actions to hinder national large carnivore management. The current confl ict can be traced back to noteworthy historical grounds. The human-predator relationship has for centuries meant achieving a balance between confl ict and its management, and large carnivores have been at the center of the confl ict due to their species-specifi c characteristics. The fi rst aim of this thesis has been to identify the key actors and actions in the sphere of harmful species management in Finland in the context of environmental history, and to explore the objectives and means of harmful species management and the impact of their population levels in a historical and ecological context. The second aim has been to encapsulate the relevance and effectiveness of contem- porary large carnivore management, and to suggest a new approach, enabling a more socially sustain- able form of large carnivore management. In the thesis, the history of harmful species is examined using deductive and reconstructive ap- proaches, on the basis of historical material: legislative documents, hunting bounties, articles from se- lected newspapers, magazines and zoological journals, and the publications of various interest groups. Hunting bounties set by the state or by voluntary organizations, along with statistics on bounties paid, are used to interpret prevalent attitudes toward these species. Not only mammals but also predatory birds are included in the study, as they too have been severely persecuted for centuries. In studying cur- rent confl icts between humans and large carnivores, the key element lies in species-specifi c attitudes and their impact on disputes over national large carnivore management. The legitimacy crisis is viewed in terms of local, rural defi ance of management regimes imposed by the authorities and perceived lo- cally as illegitimate. Ways to manage the illegal killing of large carnivores are framed in the context of such sociopolitical lawlessness. Violators who illegally kill large carnivores, especially wolves, have become righteous outlaws; they are perceived as defying the central authorities, while supporting the local people in their struggle to earn a living and helping to create a safe living environment in regions inhabited by large carnivores. By means of neutralization techniques, both violators and community members negate the shame from the stigma and sanctions associated with violating the law. A sociopolitical crime is thus committed not solely by the individual hunting violators, but by the whole local community. The thesis addresses the point that in managing value-based confl icts disputes are unavoidable. By recognizing the indispensability of historical knowledge for a transformation of the current culture of large carnivore management, including its actors and actions, a more socially sustainable approach to management may be possible. In considering the challenges of large carnivore management in the context of agrarian defi ance, existing values related to the use of natural resources have to be acknowl- edged. Rather than demanding a change in attitudes based on the intrinsic value of predators, we need to fi nd means to develop the predator’s role as a community resource, and to support the role of hunters and reindeer herders as essential actors in their community. This may be achievable by developing the psychological ownership of large carnivores. Inevitably, the social sustainability of management will en- tail changes in management procedures and new forms of communication among management actors. Key words: agrarian defi ance, environmental history, harmful species, hunting bounties, large carni- vores, management, psychological ownership, social sustainability, sociopolitical crime From War on Vermin to Psychological Ownership: Sustainable Management of Predators in Past and Present Faculty of Mathematics and Natural Sciences, Department of Biology, FI-20014 University of Turku VAHINKOELÄINSODASTA PSYKOLOGISEEN OMISTAJUUTEEN 11 ARTIKKELIT Tämä väitöskirja perustuu seuraaviin artikkeleihin, joihin on tekstissä viitattu numerotunnuksin I, II, III, IV ja V. I. Pohja-Mykrä Mari, Vuorisalo Timo & Mykrä Sakari (2005) Hunting bounties as a key measure for historical wildlife management and game con servation: Finnish bounty schemes in 1647- 1975 Oryx 39(3), 284-291 II. Pohja-Mykrä Mari, Vuorisalo Timo & Mykrä Sakari (2011) Organized persecution of birds of prey in Finland: historical and population biological perspectives. Ornis Fennica, 89, 1–19. http://www.birdlife.fi /ornisfennica/pdf/2012/of_89_1-19.pdf III. Pohja-Mykrä Mari & Kurki Sami (2014) Strong community support for illegal killing challenges wolf management European Journal for Wildlife Research, 60(5), 759-770. DOI 10.1007/s10344-014-0845-9 IV. Pohja-Mykrä Mari (2014) Felony or act of justice? - Illegal killing of large carnivores as defi ance of authorities käsikirjoitus V. Pohja-Mykrä Mari, Kurki Sami & Mykrä Sakari (2014) Susipolitiikan suunnanmuutos – ohjailusta omistajuuteen Teoksessa Hiedanpää J. & Ratamäki O. (toim.) Suden kanssa käsikirjoitus Artikkeli I on uudelleenjulkaistu Cambridge University Pressin, artikkeli II BirdLife Finlandin ja artikkeli III Springer Science+Business Median luvalla. With kind permission from Cambridge University Press: Article I; With kind permission from BirdLife Finland: Article II; With kind permission from Springer Science+Business Media: Article III. JOHDANTO 13 1. JOHDANTO Tutkimukseni on osa toistaiseksi varsin vähäiseksi jäänyttä kotimaista tutkimusta luonnon ja ihmisen välisen suhteen kehityksestä. Pitkä ajanjaksollinen tarkastelujänne, ongelmakeskeisyys, monitieteisyys ja aiheen kansainväliset kytkennät asemoivat tutki- mukseni sekä ympäristöhistoriallisen tutkimuksen että yhteiskuntatieteellisen eläintutkimuksen kent- tään. Tutkimuksessani käytän historiallista aineis- toa eri tavoin sekä tulkinnan että johtopäätösten välineenä. Laajoilla historiallisilla aineistokatsa- uksilla luon kuvan riistaeläinten kannanhoidossa valinneista yhteiskunnallisista olosuhteista vahin- koeläinten suhteen, ja tuon historiallista aineistoa pohdittavaksi nykypäivän suurpetojen kannanhoi- don tavoite- ja toimenpideasettelun kontekstiin. Ny- kypäivän konfl iktoitunut suurpetojen kannanhoito on tutkimuksellinen lähtökohtani, ja olen asettanut tavoitteekseni konfl iktin synnyn ymmärtämisen ja sen hallinnan hahmottamisen ympäristöhisto- riallisessa kontekstissa. Ihmisten eläinasenteiden kehitystä tutkittaessa emme voi enää palata ajassa taaksepäin ja tehdä kattavaa kyselytutkimusta ai- heesta. Sen sijaan on mahdollista tutkia historial- lista aineistoa, kuten lakitekstejä, mediakirjoittelua ja virallisia tilastoja, joiden avulla voidaan tunnis- taa yhteiskunnassa vallinneet hallitsevat asenteet ja oleelliset toimijat pitkällä aikajänteellä. Samalla on osoitettavissa monitahoinen historian tietojen käyttömahdollisuus. Historiallisesta aineistosta voidaan saada selville vallinneet arvojärjestelmät sekä niiden vaikutus vahinkoeläinten kohteluun ja mahdollisiin populaatiotason kannanmuutoksiin, ja toisaalta se, miten vahinkoeläinten läsnäolo on vaikuttanut ihmisiin ja tullut siten osaksi ihmisten välisiä konfl ikteja. Tutkimukseni asettuu myös yhteiskuntatieteel- lisen eläintutkimuksen piiriin. Tämän 1980-luvun alussa alkaneen tutkimussuuntauksen yhtenä he- rättäjänä olivat nimenomaan ympäristökonfl iktit, joiden primus motorina toimi suhde eläimiin (Tuo- mivaara 2010). Ihmisen suhde eläimiin on näh- tävissä paitsi biologisena, myös ja ennen kaikkea kulttuurisena, sosiaalisena ja yhteiskunnallisena kokonaisuutena (Tuomivaara 2010). Moderni län- simainen riistaeläinsuhde ja sen myötä myös suur- petosuhde on ajan saatossa muotoutunut erilaisten riista- ja vahinkoeläinpolitiikkaan liittyneiden asen- teiden ristipaineissa. Tutkimusotteeni on laaja-alainen. Pitkä tarkas- telujänne Ruotsi-Suomen ensimmäisistä kirjoite- tuista lakiteksteistä aina nykypäivään mahdollistaa ”Pitkän keston historiaa” (Braudel 1947, ks. Massa 1990 s.55) ja osoittaa, että riistanhoidon toimijat ja toimintatavat ovat kulkeutuneet erilaisten muutos- voimien muokkaamina tähän päivään. Geotieteel- lisesti tutkittavat ilmiöt asettavat pitkän aikavälin tapahtumien tarkastelun ihan omaan mittakaa- vansa, mutta eittämättä 700 vuoden aikajänteen ihmissukupolvien tapahtumaketjujen tarkastelussa voi katsoa tarjoavan johtopäätösten kestävyyttä ny- kypäivän ilmiön ymmärtämisessä. Tutkimukseni kulminoituu nykypäivän suur- petojen kannanhoitoon ja osoitan tämän legiti- miteettikriisin kourissa olevan suurpetopolitiikan pitkät historialliset juuret. Suomen aikanaan asut- taneet heimot jakoivat hyötyriistan osalta kylän ulkopuoliset erämaat valtauksilla, mutta haitallisia petoja, kuten susia ja karhuja sai pyytää missä ta- hansa (Haltia 1950; Hepola 1991). Lainsäädännöl- lä tuettiin 1300-luvulta alkaen eläinten luokittelua ihmisen tarpeista nousten vahinkoeläimiksi, ja niiden tappamista myös tuettiin yhteiskunnallisin kannustuskeinoin. 1500–luvulla Ruotsi-Suomessa herännyt tietoisuus luonnonvarojen riittävyydestä (Myllyntaus 1991) ei näkynyt vahinkoeläinluokitte- lussa. Vasta ekologisen tiedon karttuminen ja siten petojen ekologisen roolin ymmärtäminen 1900– luvun alkuvuosikymmeninä, sekä samanaikaisesti esiin nousseet ongelmat hyödylliseksi katsottujen lintulajien rauhoituksissa, havahduttivat niin sidos- ryhmät kuin päättäjätkin pohtimaan vahinkoeläin- luokittelun haittapuolia. Suurpetokantojen voimak- kaaseen vähenemiseen etenkin hyödynnettävän karhun kohdalla havahduttiin metsästäjäpiireissä 1910-luvulla. 1920-luvun lakiuudistuksissa luotiin nykyäänkin käytössä oleva lajien luokittelun perus- ta jakamalla eläimet luonnonsuojelulain (71/1923) ja metsästyslain alle (72/1923). 1960–ja 1970–lu- vuilla yhteiskunnassa levisi maailmalta Suomeen rantautunut ympäristö- ja suojelutietoisuus (Ilves- viita 2005; Lahtinen 2005; Nienstedt 1997). Riis- 14 JOHDANTO tanhoidon toimijoiden, tutkijoiden ja suojelijoiden toimesta vanhat ajattelumallit purettiin ja myös suurpedoille asetettiin rauhoitusaikoja sekä luo- vuttiin vuosisataisesta vahinkoeläinluokittelusta ja sitä tukeneesta tapporahajärjestelmästä. Suomi ratifi oi Bernin sopimuksen vuonna 1986 sitoutuen tarvittaviin toimiin luonnonvaraisten eläinkanto- jen pitämiseksi tasolla, joka vastaa ’ekologisia, tie- teellisiä ja sivistyksellisiä vaatimuksia’. Euroopan Unionin luontodirektiivi (92/43/ETY) puolestaan on Suomessa velvoittavaa oikeutta. Ilves, karhu ja susi kuuluvat luontodirektiivin lajiliitteeseen IV (pl. susi poronhoitoalueella), joka velvoittaa tiukan suo- jelujärjestelmän käyttöönottamista suotuisan suo- jelutason saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi. Ahma puolestaan kuuluu luontodirektiivin liitteen II ensi- sijaisesti suojeltaviin lajeihin. Yhteiskunnassa tapahtunut ympäristö- ja suo- jeluajattelun murros ei ole ollut kollektiivinen etenkään suurpetolajien kohdalla, joista etenkin suttaa ja ahmaa on edelleen laajasti pidetty vahin- koeläiminä. Keskustelu- ja toimintayhteys yhtäältä metsästäjien ja suurpetopolitiikan toteuttajien, ja toisaalta poronhoidon ja suurpetopolitiikan toteut- tajien välillä, on kriisiytynyt suden vuoden 1973 rauhoituksen jälkeen ja kulminoitunut Suomen EU-jäsenyyden ja sitä seuranneen luontodirek- tiivin ohjauksen myötä. Haittoja aiheuttava eläin on edelleen vahinkoeläin, vaikka ajattelu luonnon monimuotoisuudesta ja lajien itseisarvosta on su- lautunut osaksi eläinkeskusteluja niin kansalaisten kanssakäymisessä kuin sidosryhmien neuvottelu- pöydissä. Riistanhoidon aktiiviset toimijat, eli met- sästäjät, pitävät tiukasti kiinni paikastaan riistapo- litiikan toimijoina vaikka vaikutusmahdollisuuksia päätöksenteon ja päätöksistä valittamisen kautta on jaettu suojelutahoille. Metsästäjät nauttivat yhteisönsä luottamusta etenkin suurpetojen kan- nanhoitajina. Paikallinen ja alueellinen näkemys suurpetopoliittisista tavoitteista ja toimenpiteistä ei ole siirtynyt päätöksentekoon toivotusti vaan sen sijaan suurpetoalueilla asuvat ihmiset kokevat, ett- eivät he voi vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon, ja ovat siten kaupunkiväestöä huonommassa asemassa. Suurpetojen kannanhoi- don tavoite- ja toimenpideasettelun kriisiydyttyä metsästäjien vahva toimijuus etenkin kansallisen susipolitiikan kiistäjänä on nauttinut tukea ympä- röivältä yhteisöltä. Yllä kuvattu suurpetokonfl ikti on tulkittavissa ympäristökonfl iktiksi. Ympäristökonfl ikteille on ominaista, että ne koskevat useita sellaisia sidos- ryhmiä, joiden mielipide niin konfl iktin luonteesta kuin sen ratkaisumalleista eroaa toisistaan, ja täl- löin ajattelun ja toiminnan pohjana ovat erilaiset luonto- ja ympäristökäsitykset (Valkonen & Saa- risto 2010). Ympäristökonfl iktin voidaan ajatella syntyvän sellaisissa tilanteissa, joissa ympäristön käyttö tiettyihin tarkoituksiin vaikuttaa eri ihmis- ryhmiin eri tavoin. Suurpetojen läsnäolo on pai- kallista, mutta intressit suurpetojen kannanhoidon hyvinvoinnista ovat kansallisia ja kansainvälisiä. Mielenkiintoista suurpetokontekstissa on, että hai- tat kohdistuvat nimenomaan paikallisesti. Karhun ja ilveksen kohdalla on saavutettu myös paikallis- ta hyötyä, mutta etenkin ahman ja suden kohdalla hyödyt jakaantuvat ylipaikallisesti. Nämä hyödyt ovat nähtävissä sudesta ja ahmasta saatavaan eläi- men olemassaolon itseisarvoon ja sen laajempiin biodiversiteettivaikutuksiin. Tässä tutkimukses- sa ei keskitytä taloudellisen kiistan kuvaamiseen, vaan haitat käsitetään laajemmin siten, että suur- petokonfl iktin taustalla on nähtävissä toimijoiden arvo- ja intressikiista, jonka taustalla on perinteisen luontosuhteen törmäys kansallisiin ja kansainväli- siin ulkopuolisiin suojeluvaatimuksiin. Syntyneen suurpetokonfl iktin myötä tämän tutkimuksen keskeiseksi piirteeksi nousee ongel- makeskeisyys. Suurpetojen kannanhoito ja etenkin suden kannanhoito on ollut vuosia konfl iktin yti- messä. Suurpetokonfl ikteissa suurpetoihin liittyvät yhteiskunnalliset ja kulttuuriset merkitykset tulevat näkyviksi (ks. Valkonen & Saaristo 2010). Valkonen ja Saaristo (2010) kuvaavat tätä termillä polttopis- te, eli tilanne jossa ympäristöön liittyvät tarpeet ja odotukset tulevat yhteiskunnalliseen tietoisuuteen. Suurpetokonfl iktissa kyse on sekä luonnonvarais- ten eläinten hallinnasta että oikeudellisesta kiistasta osallistua suurpetoja koskevaan päätöksentekoon. Nämä konfl iktit kontekstoituvat etenkin paikalli- sesti, mutta myös kansallisesti. Suurpetokonfl ikti onkin tulkittavissa ennen kaikkea hierarkkiseksi konfl iktiksi. Tällä ajankohtaisella ongelmalla on kuitenkin mittavat historialliset juuret. Luonnon ja ihmisen välinen suhde, ihmisekologia, on jatkuvaa tasa- painottelua konfl iktien ja niiden hallinnan kanssa (Myllyntaus 1991), ja suurpedot ovat väistämättä konfl iktin keskiössä lajityypillisten piirteidensä vuoksi. Arvoristiriitoihin perustuvat konfl iktit ovat haasteellisia hallita (ks. Kantola 1989) ja lähtökoh- tana on oltava ymmärrys siitä, että suteen liittyvät jännitteet ja ristiriidat ihmisten välisissä suhteissa ovat väistämättömiä. Konfl iktin hallinta on kui- tenkin mahdollista vaikka kaikkia osapuolia tyy- dyttävää ratkaisua ei löytyisikään. Oleellista on toi- mintaympäristö. Kuinka olemassa olevien laidasta laitaan vaihtelevien asenteiden keskellä toteutetaan suurpetopolitiikkaa, joka sovittaa yhteen mahdolli- simman hyvin erilaiset näkökulmat, mutta painot- JOHDANTO 15 taa sellaisia toimia, jotka saavat aikaan suurpeto- politiikan hyväksynnän niiden ihmisten kohdalla joiden mielipiteellä kannanhoidon onnistumisen kannalta on merkitystä. Koska paikallisilla ilmiöillä voi olla merkittä- viä maailmanlaajuisia kytkentöjä, tutkimukseeni liittyy myös kansainvälinen aspekti. Tässä tapauk- sessa niin tulkinnan kohteena kuin välineenä toi- mineet vahinkoeläinten tappamisesta myönnetyt tapporahat eivät ole alkujaan suomalainen keksin- tö vaan maailmalla yleisesti käytössä ollut ja edel- leen käytössä oleva riistanhoidollinen menetelmä. Tällä tutkimuksella osoitan tapporahojen käytön rationalisoinnin, mutta myös totean tapporahojen tehottomuuden tietyiltä osin sekä osoitan tappo- rahajärjestelmän ehdottomat heikkoudet etenkin lintujen kannanhoidossa. Ihmisellä on ollut ja on edelleen taipumus suo- jella sellaista ympäristöä, jolla on hänen hyvinvoin- nilleen merkitystä. Ympäristötietoisuus ja eläinsuo- jelusaate nousivat esiin niin muualla maailmassa kuin Suomessakin jo 1800-luvulla ja ovat muokan- neet suurenkin yleisön mielipiteitä siitä, kuinka ympäristöä ja eläimiä tulee hoitaa ja kohdella (Lah- tinen 2005; Lahtinen & Vuorisalo 2005). Suurpe- tojen kohdalla merkittävä muutos tapahtui sodan jälkeisen teollisuuskasvun myötä kun maailmalta Suomeen rantautui voimakas lehdistön ajama ym- päristö- ja suojelutietoisuus. Tämän suojeluajatte- lun läpimurron myötä meillä on käsissämme nyky- päivän kansallinen suurpetopoliittinen ongelma ja tämä ongelma on yhtäläinen usean muun sellaisen maan kanssa, jossa riistapolitiikan toimenpidevali- koima on sidottu kansainvälisiin suojelusopimuk- siin. Ennen kaikkea luontodirektiivin asettama nor- misto ja sen tulkinta lajien suotuisan suojelutason saavuttamisen keinoista tiukan suojeluvaatimuk- sen kautta on rajoittanut kansallisia toimintamah- dollisuuksia etenkin suden ja ahman kohdalla. Tutkimustani on ohjannut kysymyksen asette- lusta juontanut monitieteisyyden vaatimus. Tutki- muskohde, suomalaiset vahinkoeläimet, kytkeytyy laajoihin asiayhteyksiin. Historiallinen lähestymis- tapa vaatii ekologista otetta, jotta voidaan ymmär- tää riistanhoidon menetelmien vaikutus eläinpopu- laatioihin. Tätä olen pohtinut artikkelissa I Hunting bounties as a key measure for historical wildlife management and game conservation: Finnish bounty schemes in 1647- 1975, mutta erityisesti osoittanut artikkelissa II Organized persecution of birds of prey in Finland: historical and population biological perspectives. Yhtymäkohtia humanis- tisiin tieteisiin löytyy pohdittaessa asenteen käsi- tettä, asenteen muodostumista ja sen merkitystä. Tämä tutkimusnäkökulma on esillä artikkelissa III Strong community support for illegal killing challenges wolf management, missä tulkitsen suurpetoasenteita argumentaatioanalyysin keinoin eläytymismenetelmän avulla kerätystä aineistosta. Yhteydet yhteiskuntatieteisiin ovat vahvat pohties- sani asenteiden merkitystä suurpetopoliittisessa ta- voiteasettelussa ja toimissa. Tämä tulee esille eten- kin artikkelissa IV Felony or act of justice? – Illegal killing of large carnivores as defi ance of authori- ties, missä pohdin nykypäivän suurpetopolitiikan legitimiteettikriisin aikaansaamaa sosiopoliittista rikosaaltoa sekä osoitan suurpetojen salakaadot uhmakkuudeksi viranomaisia kohtaan. Sosiaali- psykologiassa käytetyn neutralisointiteorian avulla tarkastelen laittomien tekojen oikeuttamisen keino- ja. Yhteiskuntatieteellinen ote näkyy myös artikke- lissa V Susipolitiikan suunnanmuutos – ohjailusta omistajuuteen, missä pohdin sosiaalisesti kestä- vämmän susipolitiikan keinoja resurssiajattelun ja sidosryhmien merkittävyyden kautta. Kyseisessä artikkelissa olen suurpetokontekstissa käyttänyt teoreettisena viitekehyksenä etenkin taloustieteissä sovellettua psykologista omistajuutta. Kyseisessä artikkelissa myös sidon perustelut termin käytöstä ja nostan käytännön sovellutukset suoraan histori- allisesta laki-, media- ja tapporaha-aineistosta. Tutkimuksen pohjalla on ympäristöhistorial- liselle tutkimukselle asetettu ekologinen peruspe- riaate, ’kaikki riippuu kaikesta’. Tutkimuksessani osoitan, että historiallinen näkökulma auttaa sekä ymmärtämään nykypäivän suurpetojen kannan- hoidon ongelmia että nostamaan esiin keinoja suurpetokonfl iktin hallitsemiseksi. Myllyntaus (1991) korostaa, että ympäristöhistorian tehtävänä on luonnon säilyttämisen nostaminen keskeiseksi yhteiskunnalliseksi tavoitteeksi ja toteaa, että ym- päristöhistorian arvoasteikossa poliittiset tai ta- loudelliset tavoitteet kuten pyrkimys sosiaaliseen harmoniaan tai taloudelliseen kasvuun eivät voi syrjäyttää ympäristöhistorian aksioomia ’luonto on olemassaolomme edellytys’ ja ’luonnon palautu- misen reunaehdot tulee turvata’. Tässä tutkimuk- sessa nostan esiin suurpetopolitiikan haasteena ja ongelmana olevat sosiaalis-ekologiset kytkennät. Sosiaalinen, ekologinen ja taloudellinen kestävyys ovat riippuvuussuhteessa toisiinsa ja suurpetojen kannanhoidon tavoiteasettelun ja toimien kehittä- misessä on nojattava kestävän kehityksen periaat- teeseen, joka tarkoittaa ekologisten, taloudellisten ja sosiaalisten tekijöiden tasavertaista huomioon- ottamista. Kestävän kehityksen käsite on lansee- rattu Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN 1980) toimesta Maailman luonnonsuojelustrategi- assa (UNEP ja WWF osallistuivat laatimiseen) ja käsite itsessään pitää sisällä dynaamisen, ihmisten 16 JOHDANTO tarpeiden muutoksiin sopeutuvan prosessin. Tätä perusajatusta vaalin tässä tutkimuksessa. Sosiaali- sen kestävyyden vaje on kriittinen piste suurpetojen suojelun kohdalla kun taas lintulajien suojelun koh- dalla arvokytkennät eivät vaikuta populaatiotasolla samalla vakavuudella, vaan kestävä kannanhoito on saavutettavissa suoremmilla suojelutoimenpi- teillä. Suurpetojen kestävä kannanhoito vaatii ve- täytymistä EU-santarmin roolista (ks. Sairinen ym. 1999) ja sen myötä riistahallinnon toimintakulttuu- rin muutosta ja uudenlaista suhdetta yhteiskunnan eri toimijoihin. Tämän tutkimuksen avulla osoitan, että historiallinen näkökulma tuo nykypäivän kon- tekstiin syvyyttä, jota ilman riistapolitiikan tavoit- teiden ja toimenpiteiden merkityksen arvioiminen jää väistämättä vajaaksi. TAVOITTEET JA TUTKIMUSMENETELMÄT 17 2 TAVOITTEET JA TUTKIMUSMENETELMÄT tä asetetut tapporahat ja toisaalta saalistilastojen perusteella maksetut palkkiot olen nostanut tässä tutkimuksessa merkittävään rooliin asenteiden tulkinnan välineenä. Tarkastelun ulotan nisäk- käiden lisäksi myös lintuihin, jotka ovat edel- lä mainitun aineiston valossa olleet merkittä- vä vainottu eläinryhmä. Tällä tapporahojen ja vahinkoeläinluokittelun ympärille rakentamallani narratiivilla kuvaan eläinten ympärille rakentuneen ympäristökonfl iktin ytimen, jonka tulkitsen asen- teiden muodostumisen kautta. Nykypäivän petokonfl iktin tarkastelussa nostan keskiöön suurpetoasenteet, niiden muodostumi- sen ja vaikutuksen suurpetopolitiikan tavoitteiden ja toimenpiteiden kiistämiseen. Pyrin löytämään ymmärryksen suurpetokonfl iktin taustalla vaikut- tavista kulttuurisista piirteistä, joiden merkitys on toistaiseksi sivuutettu kotimaisessa suurpeto- poliittisessa keskustelussa. Tämä lähestymistapa on vaatinut monitieteistä tulkintaa. Suurpetojen kannanhoidon konfl iktien tunnistaminen riittäväl- lä vakavuudella vaatii ymmärrystä, ei ainoastaan ekologisesta ulottuvuudesta ja sen kestävyyden vaalimisesta, vaan etenkin sosiaalisen kestävyyden vajeen syiden tunnistamisesta ja sen myötä uusien toimintamallien adaptoinnista suurpetojen kan- nanhoitoon. Tutkimuksen tavoitteena on ensinnä tuoda ympä- ristöhistoriallisen tutkimusotteen kautta esiin suo- malaisen vahinkoeläinhistorian keskeiset toimet ja toimijat, sekä ymmärtää vahinkoeläinten kannan- hoidon tavoite- ja toimenpideasettelun vaikutukset eläinpopulaatioihin historiallisessa ja ekologisessa kontekstissa. Toiseksi, tutkimuksen tavoitteena on löytää ymmärrys nykypäivän suurpetokonfl iktin luontees- ta, ja tuottaa synteesi suurpetojen kannanhoidon tavoite- ja toimenpiteiden tarkoituksenmukaisuu- desta ja vaikuttavuudesta ottamalla huomioon historiallinen konteksti. Tunnistamalla historialli- sen aineiston merkittävyys nykypäivän ongelma- keskeisen kannanhoidon ratkaisun tietopohjana on mahdollista rakentaa sosiaalisesti kestävämpää suurpetojen kannanhoitoa, johon annan tässä työs- sä oman mallini. Lajikohtaiset asenteet, oleelliset kannanhoidon toimijat ja sidosryhmät, kulttuuriset ja sosiaaliset rakenteet, sekä kannanhoidon mene- telmätyökalupakki juontavat juurensa ihmisen ja eläinten välisestä yhteisestä historiasta. Vahinkoeläinhistoriaa käsittelen deduktiivisel- la ja rekonstruktiivisella tutkimusotteella käyttäen aineistona systemaattisesti kerättyjä lakitekstejä, maksettuja tapporahoja, sanomalehtikirjoituksia, sidosryhmien kirjoituksia sekä eläintieteellisiä jul- kaisuja. Etenkin laeissa ja asetuksissa eri eläimis- 18 AINEISTO JA SEN KÄYTTÖ 3 AINEISTO JA SEN KÄYTTÖ maksamat tapporahat on kerätty vuosikertomuk- sista, jotka on julkaistu metsästyslehdissä Finska Kennelklubbens Tidskrift (1896−1898) ja Suomen Metsästyslehti (1893−1894, 1899−1912) sekä ra- portoitu Suomen Metsästysyhdistyksen 100-vuo- tishistoriikki -kirjassa (Viljanen 1965). Paikallisten metsästysseurojen maksamia tapporahoja on ke- rätty Turun metsästyshoitoyhdistyksen maksamien tapporahojen osalta lehdistä Aura (1890–1896) ja Uusi Aura (1897–1917) ja Viipurin metsästysyhdis- tyksen osalta lehdestä Tidskrift för Jägare och Fis- kare (1893–1915). Tapporahakaudet ja maksetut tapporahamäärät vaihtelivat sekä lajien välillä että ajan kuluessa. Sää- detyn tapporahan suuruus riippui lajin katsotusta haitallisuudesta. Suurimmat tapporahat maksettiin siten suurpedoista ja suurista petolinnuista. Katsot- tiin myös, että näiden lajien metsästäminen vaatii aikaa, vaivaa ja osaamista, joten tapporahan tuli myös kattaa nämä metsästäjille aiheutuvat kulut. Suurpetojen kohdalla selvitimme Spearmanin korrelaatiokertoimen avulla, onko maksetuilla tap- porahoilla Suomessa ollut vaikutusta suurpetojen tappointensiteettiin. Keräsimme virallisista tilas- toista suden, ahman, karhun ja ilveksen saalistilas- tot vuosilta 1899–1942, jotka perustuvat kyseisistä lajeista maksettuihin tapporahoihin. Tapporaha oli säädetty erikseen aikuisille yksilöille ja pennuille, mutta koska niitä ei erotella tapporahatilastoissa, käsittelimme kaikkia lajin yksilöitä yhtenä ryhmä- nä. Oletimme lisäksi, että suurpetojen kohdalla ei ole ollut yhtä suuria lajien tunnistusvaikeuksia kuin petolintujen kohdalla. Tapporahatilastoja voi siten pitää suurpetojen kohdalla luotettavina. Tässä työssä muunsimme tapporahat nykyra- haa vastaaviksi rahanarvonkertoimella (Rahanar- vonkerroin Tilastokeskus/Nordea). Tämän näim- me tarpeellisena tarkasteluajanjaksojen (Art. II ja Art. V) osuessa aikaan, jolloin Suomessa tapahtui merkittäviä rakenteellisia muutoksia. Suomen Markka kärsi infl aatiosta vuodesta 1916 eteenpäin, joten myös tapporahan arvo aleni huomattavasti Suomen itsenäistymisen aikoihin vuonna 1917 ja sisällissodan aikoihin vuonna 1918. Lintujen vainon selvittämiseksi keräsimme valtion ja kuntien maksamat tapporahat vuosilta Tämän tutkimuksen aineistona on käytetty kir- joitettuja lakitekstejä 1300-luvun Ruotsi-Suomen ajalta nykypäivään, mediakirjoittelua 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä, tilastollisia vuosikirjoja tap- porahatilastoineen sadan vuoden ajalta sekä eläin- tieteellisiä ja eri sidosryhmien julkaisuja kautta kir- joitetun historian. Tämän historiallisen aineiston lisäksi on eläytymismenetelmällä kerätty laadulli- nen aineisto nykypäivän suurpetoasenteista sekä suurpetojen salakaatajien ja valvontaviranomaisten haastatteluaineisto. Tilastollista aineistoa on kerät- ty suurpetojen salakaatojen käräjäoikeuden tuomi- oista ja poliisille tulleista salakaatoepäilyistä vuo- silta 2005–2010. Käytetty aineisto on tarkemmin kuvattu seuraavien alaotsikoiden alla. 3.1 LAIT JA ASETUKSET Aineistona on käytetty systemaattisesti kerättyä lainsäädäntöä Ruotsin vallan ajalta vuodesta 1347 aina nykypäivään lajien suojeluun saakka vuoteen 1993. Kontekstista riippuen on käytetty myös tuo- reempaa lainsäädäntöä sekä suojelusopimustekste- jä. Nämä aineistona käytetyt lait ja asetukset vuo- teen 1975 saakka on lueteltu artikkelin I liitteessä 1 (ks. liitteet) ja lähteinä käytetyt tuoreemmat lait ja asetukset on mainittu tämän yhteenvedon lähde- luettelossa. Tässä tutkimuksessa on materiaalina käytetty myös metsästyslakien uudistuksia edeltä- viä lainvalmistelutekstejä. Nämä on esitelty tämän väitöskirjan liitteissä ja on aiemmin julkaistu ar- tikkelissa Mykrä ym. (2005). Suojelusopimukset ja niihin liittyneet tulkinnan kohteina olevat lausun- not on lueteltu lähdeluettelossa. 3.2 TAPPORAHATILASTOT Aineistona ovat valtion ja kuntien maksamat tapporahat, jotka on kerätty Suomen tilastolli- sista vuosikirjoista vuosilta 1866–1942 koskien kaikkia tapporahoitettuja lajeja (ks. Art I Tau- lukko 1). Esimerkinomainen näkymä käytetyistä tapporahatilastoista on esitetty kuvassa 1. Suomen Metsästysyhdistyksen metsästysseurojen kautta AINEISTO JA SEN KÄYTTÖ 19 1879–1930 sekä Suomen metsästysyhdistyksen maksamat tapporahat ajalta 1871–1912. Tilastoidut tapporahatilastot eivät kuitenkaan tarjoa luotet- tavaa lähdettä kahdesta syystä. Tapporahatilastot summasivat kaikki vahinkolinnut yhdeksi kategori- aksi ryöstölinnut, joten erottelua eri lintulajien vä- lillä ei ollut mahdollista tehdä. Lisäksi metsästäjien ja tapporahoja maksavien viranomaisten todettiin olevan erittäin heikkoja tunnistamaan eri lintu- lajeja. Esimerkiksi Suomalaisen (1916) tutkimus osoittaa, että ainoastaan noin 0,3 % tapporahojen toivossa viranomaiselle tarkastettavaksi tuoduista tapetuista lintulajeista oli tunnistettu oikein. Näi- den epätarkkuuksien vuoksi päädyimme käyttä- mään lintujen kohdalla eläintieteellisten tutkijoiden selvityksiä tapporahatilastojen sijaan. Nämä lähteet on lueteltu tarkemmin Muu kirjallinen aineisto–ot- sikon alla. 3.3 MUU KIRJALLINEN AINEISTO Sidosryhmien asenteiden tulkinnassa on käytetty systemaattisesti vahinkoeläimiksi katsotuista lajeis- ta kerättyä aineistoa eri sidosryhmien julkaisuista aikaväliltä 1886–1930. Ajanjakson alku valikoitui sen mukaan, että tuolloin sidosryhmät alkoivat julkaista ensimmäisiä aikakausilehtiään. Kyseisen ajanjakson alusta on myös saatavilla viralliset kan- salliset tilastot valtion ja kuntien maksamista tap- porahoista. Ajanjakson loppu ajoittuu tapporaha- kauden kulta-ajan (ks. kpl 4.1.4.) jälkeiseen aikaan, jolloin muun muassa luonnonsuojelulaki vuodelta 1923 oli voimassa ja lainsäädäntöä edeltävän ajan merkittävät lakivalmistelukeskustelut olivat ta- kanapäin. Kunkin julkaisun kohdalla aineistonke- ruu on tehty kyseisen lehden julkaisuvuosien ajalta. Aineistona ovat olleet metsästäjien julkaisut Fins- ka jakttidskrift (1915–1916), Finska Kennelsklub- bens tidskrift (1897–1900), Metsästys ja kalastus (1912–1930), Suomen kalastuslehti (1892–1910), Suomen metsästyslehti (1906–1928), Suomen Ur- heilulehti (1898, 1900), Tidskrift för Jakt och Fis- ke (1918–1928), Tidskrift för Jägare och Fiskare (1893–1915) ja Uljas (1886–1867), eläinsuojeluk- sen julkaisut Eläinsuojelus (1899–1917) ja Eläinten ystävä (1906–1928) sekä biologiset kirjoitukset julkaisussa Luonnon Ystävä (1897–1923). Tämän systemaattisesti kerätyn aineiston lisäksi kyseisiä julkaisuja käytettiin lähteinä myös myöhemmiltä 1900-luvun vuosikymmeniltä. Metsästäjien käsikirjat (Aho 1902; Lindgren 1943; Ylänne 1948) ovat olleet tärkeä lähde tul- kittaessa petoeläimiin kohdistuneita asenteita ja toimenpiteitä. Petolintujen vainon osalta oleellisia lähteitä asenteiden tulkintaan olivat Turpeinen Kuva 1. Tapettujen petoeläinten ja niistä maksettujen palkintojen määrä vuonna 1897 Suomen virallisessa tilastossa. Taulukossa oikealla maksettujen palkintojen määrä markkoina on yksinomaan petolinnuista maksettujen tap- porahojen määrä. 20 AINEISTO JA SEN KÄYTTÖ (1976), Teperi (1977) ja Erkamo (1990). Metsästys- politiikan muutoksen kuvaamisen osalta vuosilta 1865–1993 oleellinen lähde oli Ilvesviita (2005). Tapettujen vahinkolintujen kokonaismää- rät kerättiin Suomen tilastollisista vuosikirjoista vuosilta 1879–1942, mutta vainon lajikohtaisessa tarkastelussa lähteenä käytettiin biologien pai- kallisia lintuselvityksiä, eli Suomalaisen (1916), Putkosen (1935) ja Sovisen (1948) tutkimuksia. Tutkimuksen kohteena olivat kaikki Suomessa tutkimusajankohdan, vuodesta 1860 nykypäivä- än, aikana esiintyneet tai toistuvasti vierailleet päiväpetolintu- (Falconiformes) ja pöllölajit (Stri- giformes). Lintulajien esiintyminen määriteltiin aikansa merkittävien eläintieteellisten julkaisujen avulla, kirjoittajien ollessa von Wright (1859), von Wright ja Palmén (1873), Mela (1882), Mela ja Ki- virikko (1909), Kivirikko (1926−1927) ja Kivirikko (1940). Petolintupopulaatioiden kehitystä peilattiin näiden mainittujen lähteiden lisäksi Merikallion (1958), von Haartmanin ym. (1963−1972), Sauro- lan (1985a), Väisäsen ym. (1998) ja Valkaman ym. (2011) lintututkimusten populaatiotietoihin. Paikallisen lintuvainon selvittämisessä ja vainon populaatiotason merkityksen pohdinnassa lähteenä käytettiin harvinaisuutensa vuoksi arvokkaita pai- kallisia lintuselvityksiä Porista (Suomalainen 1927), Pieksämäeltä (Siivonen 1936) ja Viipurista (Put- konen 1935, 1942). Putkosen Viipuriin sijoittuva tutkimus otettiin mukaan tarkasteluun, vaikka tut- kimusalueesta tuli Moskovan rauhansopimuksen myötä vuonna 1940 osa silloista Neuvostoliittoa. Tutkimuksessa on käytetty myös vanhojen sanomalehtien artikkeliaineistoa. Historiallises- ta sanomalehtiarkistosta (http://digi.lib.helsinki. fi /) on kerätty 1800-luvulta suurpetoja sekä niiden hävittämistä koskevia artikkeleita yhteensä yli 900 kappaletta. 3.4 ASENNEAINEISTO ELÄYTYMIS- MENETELMÄLLÄ Artikkelissa III keräsimme suurpetojen salakaatoi- hin liittyvän asenneaineiston eläytymismenetelmän keinoin salakaatajien ydinryhmiksi määritellyiltä metsästäjiltä sekä naisilta. Tätä aineistoa käytettiin Billigin (1996) retoriseen asenneteoriaan perustu- vassa argumentaatioanalyysissä (Vesala & Ranta- nen 2007) selvitettäessä salakaatojen motiivia ja yh- teisön mahdollista tukea suurpetojen salakaatajille. Tutkimukseen osallistuneet vapaaehtoiset maa- ja kotitalousnaiset olivat Satakunnassa alueelliseen ja Kainuussa paikalliseen vuosikokoukseen, sekä Varsinais-Suomessa kahden ruisleipäkurssin tilai- suuteen osallistuneita henkilöitä. Aineiston keruu ajoittui talvelta 2011 keväälle 2012 asti. Tutkimuk- seen osallistuneet metsästäjät ottivat osaa ampu- maradanvalvojakoulutukseen ja aineistonkeruu suoritettiin ennen koulutusten alkua. Ensimmäi- nen aineistonkeruu tehtiin Satakunnassa, ja toinen sekä kolmas Pohjois-Savossa. Aineiston keruu teh- tiin keväällä 2011. Aineistoa kerättiin kattavasti eri puolilta maata, vaikka alueellista tulosten tarkaste- lua ei ollut tarkoitus tehdä. Aineiston keräämisessä käytettiin passiivista eläytymismenetelmää. Siinä vapaaehtoisille osallis- tujille annettiin lyhyen kasvotusten tehdyn alustuk- sen jälkeen luettavaksi keksitty kehyskertomus, jo- hon heitä pyydettiin samaistumaan ja vastaamaan tarinan pohjalta kahteen kysymykseen. Vastaajan tarinan kertomiselle annettiin puitteet, mutta viite- kehys pyrittiin pitämään mahdollisimman väljänä. Tarinassa kerrotaan, että suurpeto on tapettu lait- tomasti. Teon kohteena olevaa suurpetolajia ei mai- nita, ei myöskään tekijän sukupuolta tai statusta. Miljöö, jossa teon kertominen eteenpäin tapahtuu, jätetään auki. Lukuun ottamatta sitä, että salakaa- taja oli liikkeellä autolla, ei teon taustoista, motiivis- ta tai toimintatavoista kerrottu mitään. Annetusta kehyskertomuksesta oli kaksi eri versiota, jotka va- rioivat ainoastaan yhden seikan suhteen. Variointi tapahtui kohdassa, jossa salakaadosta tiedon saa- nut henkilö joko kertoi tai ei kertonut salakaadosta eteenpäin viranomaisille. Kehyskertomusversiot jaettiin vastaajille satunnaisesti, vastaaminen ta- pahtui anonyymisti ja taustatietoina pyydettiin vas- taajan asuinpaikka (maaseutu, taajama, kaupunki) ja ikä (-29, 30-39, 40-49, 50-59, 60-69, 70-). Alla on vastaajille annettu kehyskertomus ja kysymyk- set: ”Auto kaarsi pihaan. Autosta nousi tuttu henkilö, joka näytti takakontissa olevan kuolleen suurpedon ja kertoi juuri tappaneen- sa sen luvattomasti. Henkilö, jolle kerrottiin tapahtuneesta, kertoi/ei kertonut laittomasta taposta eteenpäin viranomaisille. Kuvittele mielessäsi tilanne. Kuvaile A) mitkä tapahtumat olivat johtaneet kyseiseen tilanteeseen, ja B) miksi tiedon saanut henkilö kertoi/ ei kertonut lainrikkomuksesta viranomaisille. (Kirjoita tarinasi vapaasti alla olevaan tilaan ja jatka tarvittaessa paperin toiselle puolelle.)” AINEISTO JA SEN KÄYTTÖ 21 Vastausprosentti oli 81 %, mitä voi pitää erinomai- sena ottaen huomioon käsiteltävän aiheen arka- luonteisuuden. Saimme osallistujilta kaikkiaan 238 narratiivia, joista hyväksyimme 73 ”kertoi” ja 75 ”ei kertonut” narratiivia (Art III taulukko 2). Kehys- kertomuksia testattiin kahdella henkilöllä ennen varsinaista aineistonkeruuta. Tuolloin kehysker- tomuksen kysymys A oli muodossa ”Kuvaile, mitä oli tapahtunut?”. Testauksen perusteella kehysker- tomukset kysymyksineen katsottiin toimiviksi. En- simmäisen Satakunnassa metsästäjille tehdyn ai- neistonkeruun vastausprosentti oli 82, mutta peräti 34 vastaajaa vastasi A-kysymykseen ”oli tapahtunut salakaato”. Vastaajat saattoivat kokea, että heidän tietämystään testataan. Hylkäsimme kyseiset nar- ratiivit ja muutimme A-kysymyksen muotoon ”Ku- vaile, mitkä tapahtumat olivat johtaneet kyseiseen tilanteeseen?” Kaikkiaan jouduttiin hylkäämään peräti 38 % vastauksista (n=90). Jos jätetään huomioimatta ai- emmin mainitut 34 vastausta väärinymmärrettyyn kysymykseen, niin lopuista hylätyistä vastauksista 3 % ymmärsi kysymyksenasettelun väärin, 32 % vastasi ainoastaan toiseen kysymykseen ja peräti 64 % ohitti tarinaan eläytymisen ja kertoi suoraan mielipiteensä aiheesta. Näin ilmaistuissa mieli- piteissä kolme neljästä oli kielteisiä suurpetoja ja niiden esiintymistä kohtaan ja tekstit olivat kiivaita turhautumisen purkauksia. Kyseisissä tapauksissa vastaaja ei halunnut omaksua kehyskertomuksessa annettua roolia, vaan halusi kertoa mielipiteensä suurpedoista suoraan. Eläytymismenetelmä tuottaa aineistoa, josta on tulkittavissa merkkejä ja vihjeitä tapahtumista. Yleensä kerrotaan omista kokemuksista ja vähin- täänkin siitä, mitä ihmiset tietävät asioista (Eskola & Suoranta 1998). Tämän kaltainen materiaaliin kerääminen on erinomainen menetelmä käsiteltä- essä sensitiivistä aihetta (mm. Eskola 1988; Sim- pura ym. 1990; Livneh & Antonak 1994; Grönfors 1999) ja eläytymismenetelmää pidetään suositelta- vimpana menetelmänä käsiteltäessä eettisesti arka- luontoisia aiheita (Eskola 1988; Eskola & Suoranta 1998). Eläytyessään tarinaan ja vastatessaan sen pohjalta kysymyksiin, vastaaja voi käyttää kolmat- ta persoonaa eli ikään kuin asettua tilanteen ulko- puolelle, jolloin hänestä tulee tilanteen havainnoija eikä arvostuksen kohteeksi joutuva toimija (Eskola 1988). Eläytymismenetelmäaineistoa käytettiin artik- kelissa III, jossa tutkimuksen teoreettisena viiteke- hyksenä toimi Billigin (1996) retorinen asenneteo- ria, jonka mukaan asenteet ovat yksilöiden arvioita ja kannanottoja julkisiin, kiistanalaisiin kysymyk- siin. Retorisesta näkökulmasta katsoen ihmisen kohdeyleisö vaikuttaa siihen, millä tavoin asenteita ilmaistaan tai mitä ilmaisemisella halutaan teh- dä. Asenteilla on siten välittävä rooli sosiaalisessa vuorovaikutuksessa (Billig 1996). Teoriassa asen- teita tarkastellaan argumentatiivisina ilmiöinä ja argumentaatiota jäsennetään ja tulkitaan asenne- käsitteen näkökulmasta. Asenne nähdään siis vuo- rovaikutteisena toimintana, joka kuvaa sitä, kuinka joku arvottaa jotakin kohdetta jollakin tavalla jos- sakin tilanteessa (Rantanen & Vesala 1999; Vesala & Rantanen 2005). Asenteet tulevat esiin kannan- ottoina ja niihin liittyvinä selontekoina, joilla omaa näkemystä esitellään ja puolustetaan. Sosiaalista ja retorista korostavasta näkökulmasta asenteeseen liittyy arvottava sisältö, asenteen kohde ja asenteen esittäjä (Rantanen & Vesala 1999; Vesala & Ranta- nen 2005). Asennoitumista tarkasteltiin laadullisen asen- netutkimuksen analyysimenetelmällä eli argu- mentaatioanalyysillä (Vesala & Rantanen 2007). Laadullista asennetutkimusta voidaan pitää retori- sen asenneteorian metodisena jatkeena. Argumen- taatioanalyysin keskeinen metodologinen oletus on, että kommentointiaineistoja voidaan tulkita argumentaationa eli näytteenä kiistanalaisuutta si- sältävästä sosiaalisesta todellisuudesta (Vesala & Rantanen 2007). Kiisteleviin näkökantoihin ja asioiden arvottamiseen liittyvänä asenteen käsite on käyttökelpoinen tulkintakäsite. Sekä ihmisten asenteet että niissä tapahtuvat muutokset ovat ar- gumentatiivisia. Tässä tutkimuksessa on käsitteel- listetty asenteet komponenttien kolmijaon mukaan tietoelementtiin, tunnereaktioihin ja toimintaan (Rosenberg 1960; Erwin 2005). Laadullisessa asennetutkimuksessa on sosiaa- lipsykologinen tutkimusote, jolla voidaan selvittää myös ryhmien asenteita jotakin tiettyä ilmiötä tai asiaa kohtaan heidän tuottamansa puheen ja sen sisältämien asenteiden kautta (Vesala & Rantanen 2007). Vaikkakin tässä tutkimuksessa tarkastellaan yksittäisten ihmisten asenteita, niin pohdinnan kes- kiössä on kuitenkin nimenomaan salakaatajien yh- teisön ydinryhmät, niiden asenteet ja vaikutus sala- kaatajien toimiin. Asenteet ovat usein luonteeltaan yhteisöllisiä, joten on oleellista ymmärtää myös ryh- män vaikutus asenteiden muodostumiseen (Erwin 2005). Ryhmä pyrkii toimimaan konformisesti eli yhdenmukaisesti, mikä vahvistaa ryhmän kiinteyt- tä. Ryhmän mielipiteeksi muodostuu usein ryhmän keskimääräinen mielipide, minkä taakse ryhmän jäsenet asettuvat ja ryhmän mielipiteestä raken- tuu samalla informaation lähde ryhmän jäsenille (Gahagan 1977). Toisensa hyvin tuntevat henkilöt varovat poikkeamasta ryhmän normeista ilmais- tessaan asenteitaan, sillä poikkeaminen saattaisi 22 AINEISTO JA SEN KÄYTTÖ muodostaa uhan heidän asemalleen ryhmässä. Jos yksilö poikkeaa ryhmän normeista, saattaa ryhmä käyttää häneen rangaistuskeinoja kuten uhkailua, pilkkaamista tai eristämistä. Eristetyksi joutumi- nen on tavallisesti ihmiselle rankkaa, sillä ryhmään liittyminen ja siinä arvoaseman saavuttaminen on vaatinut aikaa ja panostuksia (Lambert & Lambert 1971). Sosiaalinen ympäristö onkin olennainen asenteita muodostava tekijä, sillä se painostaa yksi- löitä yhdenmukaiseen asennoitumiseen (Myllynie- mi 1969). Mikäli ryhmän asenteet eroavat, lisääntyy myös ryhmän sisäinen viestintä, jonka tarkoitukse- na on selvittää asenne-eroja ja muuttaa vuorovai- kutuskumppanin kantaa, jotta ryhmän mielipide yhdenmukaistuu (Myllyniemi 1969). Oletuksena oli, että argumentaatioanalyysin avulla pystymme luomaan kattavan kuvan siitä, millä tavoin salakaatoja perusteellaan ja missä ta- pauksissa yhteisö tukee salakaatoja. Kerättyjen narratiivien kohtuullisen suuren määrän vuoksi päädyimme kuvailemaan aineistoa myös määrälli- sesti, sekä käytimme Khiin neliötestiä osoittamaan mahdollisia eroja yhteisön eri toimijoiden antaman tuen välillä. Kvantitatiivisten menetelmien avulla oli mahdollista muodostaa kuva yhteisön antaman tuen suuruudesta ja merkityksestä suurpetojen kannanhoidon onnistumiselle. 3.5 SALAKAATOTILASTOT Esitin aineistopyynnön poliisihallitukselle tietojen saamiseksi poliisin rikoslain 48a luvun 1§:n pe- rusteella kirjaamista tutkintapyynnöistä vuosilta 2005–2010 poliisin PATJA -tietojärjestelmästä. Pyydetyn aineiston aikavälin määritteli metsästys- rikosten syyteoikeus, joka on viisi vuotta. PATJA -tietojärjestelmästä poimittiin rikosilmoituksen tapahtuma-aika, tapahtumakunta ja jutun seloste/ tiivistelmä, rikoksesta epäillyn sukupuoli ja rikok- sesta epäillyn ikä. Suurpetoihin kohdistuneiden rikostutkintapyyntöjen poimintatiedot käsittivät tiedot kaikkiaan 139 eri tapauksesta. Viranomaisen tekemän haun kattavuutta ei ollut mahdollista arvi- oida, mutta ei myöskään ollut mitään syytä olettaa etteikö haku olisi validi. Esitin aineistopyynnön kaikkiin (pl. Ahvenan- maa) käräjäoikeuksiin (26 kpl) ja pyysin suurpe- tojen salakaatotuomiot rikoslain 48a luvun 1§:n perusteella annetuista tuomioista vuosilta 2005– 2010. Sain aineiston kaikkiaan 25 käräjäoikeudelta (pl. Varsinais-Suomi). Käräjäoikeuksien tekemien hakujen kattavuutta ja sitä kautta saatujen tietojen määrän oikeellisuutta oli mahdotonta varmistaa. Saatujen tietojen jälkeen tein internet-haun, jonka perusteella löysin neljä mediassa käsiteltyä tapaus- ta, jotka puuttuivat käräjäoikeuksien lähettämistä tiedoista. Pyysin jälkikäteen tietoon tulleista tapa- uksista käräjäoikeuksilta tiedot. Löytämäni puuttu- neet tiedot viittaavat siihen, ettei käräjäoikeuksien tekemä haku ollut kattava. Saamani aineisto kärä- jäoikeuksien tuomioista kertoo näin ollen vuosien 2005–2010 välisenä aikana käsitellyiden tapauksi- en vähimmäismäärän. Käräjäoikeuksilta sain selostukset ja tuomiolau- selmat kaikkiaan 27 tapauksesta. Näistä jätin huo- mioimatta viisi sellaista tapausta, jotka eivät osuneet tutkimusajankohtaan. Yhden tapauksen käsittely oli alkanut jo vuonna 2004, vaikka tuomio annet- tiin vuoden 2005 puolella. Yksi tapaus koski ket- tujen salakaatoja ja kolmessa tapauksessa kyse oli laillisesta metsästyksestä, mutta epäilyksenä oli lail- liseen metsästykseen liittyvä metsästysrikos. Kar- hun metsästyksen aloittamisen haaskalta katsoin tällaiseksi, kuten myös laillisessa metsästyksessä haavoittuneen ilveksen jäljestämisen ja lopetta- misen lupa-alueen ulkopuolella. Myöhemmin lisäpyyntöjen kautta aineisto karttui neljällä ta- pauksella, nousten yhteensä 26 tapaukseen. Kerä- tystä aineistosta määritin muun muassa toiminnan kohteena olleen suurpedon, rikoksen tekijän iän ja sukupuolen, rikoksen tekijöiden lukumäärän, mo- tiivin ja annetun tuomion (vankeus, päiväsakko, metsästysoikeuden menetys, rikosvälineiden me- nettäminen valtiolle, saadun saaliin arvo). Poliisin tutkintapyyntöjen ja käräjäoikeuk- sien tuomioiden pohjalta olen artikkelissa IV tehnyt tulkinnan suurpetojen salakaatojen motiiveista ja rikoksen luonteesta. 3.6 SALAKAATAJIEN JA VALVONTAVIRANOMAISTEN HAASTATTELUT Suurpetojen salakaatajien ja valvontaviranomais- ten haastatteluiden tavoitteena oli perehtyä sala- kaatajien sosiaalisin kokemuksiin ja kulttuuriseen tietoon tutkittavasta asiasta, sekä saada tietoa haas- tattelutilanteen ulkopuolella vallinneesta tilantees- ta ja tapahtumaprosesseista ja etenkin suurpetojen salakaatoja koskeneista motiiveista, tunteista ja toi- mintalogiikasta, mutta myös faktoista, uskomuk- sista ja suurpetoihin liitetystä terminologiasta. Tätä haastatteluaineistoa olen käyttänyt artikkelissa IV. Käsiteltäessä sensitiivistä aihetta, kuten tässä tapauksessa suurpetojen salakaatoja, on haastatel- tavilta vaikeaa saada vastauksia suoriin kysymyk- siin siitä, mitä kentällä todellisuudessa tapahtuu. AINEISTO JA SEN KÄYTTÖ 23 Toisaalta myös asenteiden esiintuominen suorilla kysymyksillä on haastavaa. Haastattelukeinoksi va- likoitui sensitiivisille aiheille hyvin soveltuva puo- listrukturoitu virikehaastattelu pienoismaailmojen kautta (Törrönen 2001). Virikkeinä käytin valoku- via (mm. kartat, lakipykälät, lehtileikkeet, kampan- jajulisteet, henkilökuvat). Virikkeet valikoin etu- käteen niin, että ne parhaalla mahdollisella tavalla jäsentävät suurpetojen salakaatoihin liittyviä kes- keisiä toimijoita, näkemyksiä ja toimintaprosesseja. Virikekysymykset rakensin niin, että ne rohkaisivat haastateltavia vertaamaan omia käsityksiään ja kokemuksiaan virikkeen tarjoamaan maailmaan. Tällainen virikekäyttö ohjasi haastateltavia myös tunnistamaan ja tulkitsemaan kuvasiko virike tar- kasteltavana olevan todellisuuden ilmiöitä totuu- denmukaisesti ja uskottavasti. Virikkeiksi valikoin kaikkiaan 13 valokuvaa. En- simmäinen virike oli valokuva kaikista suurpedois- tamme, jonka asetin haastateltavan eteen ilman johdattelevaa kysymystä. Tämän jälkeen kunkin virikkeen, eli valokuvan, esillepanon yhteydessä esi- tin lyhyen johdatuksen valokuvan aiheeseen. Kaksi virikettä käsitteli suurpetojen salakaatoja; valo- kuvat salakaadetuista suurpedoista ja kartta tun- netuista käräjäoikeuden käsittelyyn joutuneesta suurpedon salakadosta. Neljä valokuvaa liittyi si- dosryhmiin; päättäviin viranomaisiin, viestintävä- lineisiin (tässä tapauksessa lehdistöön), riista-alan virallisiin toimijoihin ja suojelujärjestöihin. Kolme valokuvaa käsitteli suurpetojen kannanhoidollisia menetelmiä. Jokaisen virikkeen kohdalla esitin li- säkysymyksiä tarpeen mukaan. Suurpetojen salakaatajien saaminen mukaan tutkimukseen oli erittäin haastavaa. Useista epä- virallisista keskusteluista huolimatta ainoastaan kaksi henkilöä suostui mukaan viralliseen haastat- telututkimukseen. Nämä kaksi suurpetojen sala- kaatajaa ovat eri puolelta Suomea, toinen poronhoi- toalueelta ja toinen poronhoitoalueen ulkopuolelta. Heillä ei ole mitään kontaktia toisiinsa. Salakaataji- en lisäksi haastattelin kahta valvontaviranomaista. Erityistä huomiota asetin haastateltavien anonymi- teetin takaamiseen, joten kukaan muu ei ole käsi- tellyt haastattelumateriaalia. Tiedostin, että tutki- jan tietoon tulleet rikolliset teot kuuluvat Suomen lain mukaan vaitiolo- ja salassapitovelvollisuuden piiriin (Kuula 2006). Nauhoitin ja litteroin haas- tattelut, ja nauhoissa on merkintänä ainoastaan haastattelupäivämäärä. Haastatteluiden nauhoitta- misen näin tarpeellisena, jotta haastateltavien viesti ei muutu tai värity, vaan on totuudenmukainen ja lainaukset asettuvat oikeaan kontekstiin. Artikkelissa ja tässä yhteenvedossa käytetyistä lainauksista olen tunnistamisen vaikeuttamisek- si poistanut sanoja (kuten henkilöiden ja paikka- kuntien nimiä), ja vahvaa murretta olen tarpeen mukaan muuttanut kirjakielisemmäksi. Muutoin haastattelulainaukset ovat muuttamattomia. Dis- kursiivinen tulkinta asiayhteydestä ja merkitykses- tä on yksin minun. Lainauksissa mainitsen, onko salakaataja poronhoitoalueelta vai sen ulkopuolelta (ks. Art. IV). Suurpetojen salakaatajien ja valvontaviran- omaisten haastatteluiden avulla olen artikkelissa IV tulkinnut suurpetojen salakaadot uhmakkuudeksi (defi ance theory, Sherman 1993) vallitsevia suur- petojen kannanhoidon arvojärjestelmiä ja toimi- joita kohtaan. Uhmakkuusteoria perustuu neljään kohtaan: 1) salakaadoista syytetty henkilö on vie- raantunut muusta yhteiskunnasta ja etenkin kan- nanhoidon viranomaistahoista, 2) rangaistukset koetaan epäreiluina ja kohtuuttomina, 3) asetetun rangaistuksen katsotaan olevan leimaava, ja 4) sala- kaataja ei sisäistä tuomioon liitettyä häpeää (Sher- man 1993). Haastatteluiden avulla olen tarkastellut neutralisointitekniikoita, joiden avulla suurpetojen salakaatajat ohittavat salakaatoihin yhteiskunnan taholta liitetyn kielteisen leiman ja häpeän, ja oike- uttavat teon itselleen joko ennen tai jälkeen toimin- nan (ks. Sykes & Matza 1957). 24 TULOKSET 4 TULOKSET vaihtelivat sekä lajien välillä että ajan kuluessa (ks. Art I taulukko 1 ja kuva 1; Art. V taulukko 1). En- simmäiset tapporahat asetettiin karhusta ja sudesta vuonna 1647 ja tapporahat haittalinnuille asetettiin Kuninkaallisessa asetuksessa eräiden ryöstö- ja haittalintujen tappamiseksi vuonna 1741, jolloin hävitettävien listalle joutui kaikkiaan 16 petolin- tulajia. Säädetyn tapporahan suuruus riippui lajin katsotusta haitallisuudesta. Suurimmat tapporahat maksettiin siten suurpedoista ja suurista petolin- nuista, kuten kotkista ja kanahaukasta (Accipiter gentilis). Katsottiin myös, että näiden lajien met- sästäminen vaatii aikaa, vaivaa ja osaamista, joten tapporahan tuli myös kattaa nämä metsästäjille ai- heutuvat kulut (Komitean mietintö 1896, 1921). Tapporahajärjestelmä ei ole suomalainen kek- sintö. Monessa muussa maassa tapporahoja mak- settiin paljon aikaisemmin kuin Suomessa. Olaus Magnus, Ruotsin viimeinen roomalaiskatolisen kirkon arkkipiispa, kertoo kirjassaan Historia de gentibus septentrionalibus vuodelta 1555 Roomas- sa maksetun tapporahaa istutuksille ja viljelyksille haittaa tekevistä heinäsirkoista. Samaisessa teok- sessa hän mainitsee Pohjoismaissa yleisimminkin maksetun tapporahoja vahinkoeläimistä, mainiten muun muassa korpin (Corvus corax) Islannissa. Englannissa maksettiin tapporahoja siileistä (Eri- naceus europaeus) vuosien 1566–1863 välisenä aikana maassa pesivien lintujen muna- ja poikas- tuhojen estämiseksi ja siili vieraslajina on ollut tap- porahoitettu laji myös Uudessa Seelannissa (Reeve 1994). Kaupunkiympäristöissä maksettiin usein tapporahaa rotista ja muista tuholaisista (Vuorisalo ym. 2001). Petolintujen tapporahoja asetettiin Euroopassa jo 1500-luvulla. Perinteinen lintuihin kohdistunut kunnioitus kääntyi 1700-luvulla pakkomielteeksi tuhota kaikki nämä tuholaiset (Thiollay 1994) ja 1800–1900 -luvuilla tapporahat olivat käytäntönä jo maailmanlaajuisesti (Newton 1979). Lintujen hä- vitys oli suurimmillaan vuosina 1860–1960 ja vai- noajina olivat pääosin metsästäjät, riistanhoitajat ja maanviljelijät, joiden pyrkimyksenä oli vähentää petolintujen lampaisiin, siipikarjaan ja riistaan koh- distamaa predaatiopainetta (Thiollay 1994). Tähän aikakauteen osuvat myös suomalaiset linnuista ase- tetut tapporahat. 4.1 RIISTAELÄINTEN KANNAN- HOITO POHJAUTUI VAHINKO- ELÄINAJATTELUUN 1970- LUVULLE SAAKKA 4.1.1 RIISTANHOIDON PERUSTA TAPPO- RAHOIN TUETUSSA VAHINKO- ELÄINTEN HÄVITTÄMISESSÄ Suomalainen riistanhoito on pohjautunut vuosisa- tojen ajan oikeuteen metsästää hyötyriistaa sekä velvollisuuteen ja oikeuteen tappaa vahinkoeläi- miä. Suomen aikanaan asuttaneet heimot jakoivat hyötyriistan osalta kylän ulkopuoliset erämaat val- tauksilla, mutta haitallisia petoja kuten susia ja kar- huja sai pyytää missä tahansa (Haltia 1950; Hepola 1991). Suomessa on lainsäädännöllä ohjattu tietty- jen, muulle lajistolle tai ihmiselle haitalliseksi kat- sottujen lintu- ja nisäkäslajien pyyntiä 1300-luvun Ruotsi-Suomen ajalta näihin päiviin saakka. Kansa- laisia patistettiin keskitetyn julkishallinnon ohjaus- keinoin suurpetojen vainoon vuosisatoja vaikkakin pedot osaltaan koettiin hallitsemattomana luon- nonvoimana, jonka esiintymiseen ja runsauteen ih- misellä ei ollut juurikaan mahdollisuutta vaikuttaa. Varhaisin nisäkkäidemme luokittelu vahingollisik- si on tulkittavissa jo Maunu Eerikinpojan vuonna 1347 ja kuningas Kristofferin vuonna 1442 anta- mista maanlaeista, joissa todetaan kaikkien kansa- laisten saavan rangaistuksetta tappaa suden (Canis lupus), karhun (Ursus arctos) ja ketun (Vulpes vul- pes) missä tahansa tavattaessa. Lintuja puolestaan luokiteltiin haitallisiksi ensimmäisen kerran vuo- den 1647 Kuninkaallisessa asetuksessa. 1800-luvun lopulla ihmisen luontosuhde alkoi muuttua. Muun muassa saksalaisen Ernst Haeckelin ekologia-käsit- teen myötä ihmisten tietopohja karttui ja alueelliset eläinkannat alettiin käsittää hallittavissa olevina kokonaisuuksina. Eläimiä alettiin yleisesti luokitel- la niin lainsäädännössä kuin sidosryhmien keskus- teluissa niiden tunnetun tai oletetun hyödyllisyyden ja haitallisuuden perusteella (ks. Mykrä ym. 2005). Vahinkoeläinkantojen säätelyä tuettiin ja vah- vistettiin tapporahoin muun muassa valtion ja kun- tien toimesta vuosien 1647 ja 1975 välisenä aikana. Tapporahakaudet ja maksetut tapporahamäärät TULOKSET 25 Suurpedoista ja etenkin sudesta on maksettu tappo- rahoja lähes kaikkialla niiden levinneisyysalueella. Susi on kautta aikojen nähty yhtenä riistan päävi- hollisena ja muun muassa Englannissa siitä mak- settiin tapporahaa jo 1200-luvun alussa (Harting 1994). Vaikutukset ulottuivat myös sen alusmaahan Intiaan, missä sudesta maksettiin tapporahoja aina vuoteen 1972 saakka (ks. Agarwala ym. 2010; Ran- garajan 2001). Jos kohta Olaus Magnus (1555) ku- vaili pohjoismaista sutta väkivaltaiseksi ja brutaa- liksi pedoksi, joka pahimmillaan repii lapsen pois äitinsä rinnoilta, niin Intiassa on kuvailtu sutta ah- naaksi ja kunniattomaksi (Rangarajan 2001). Su- den rooli onkin aina ollut olla tarinan roisto (mm. Schanning 2009). Suurten nisäkkäiden kontrollia tuettiin myös muun muassa Australiassa, missä esimerkiksi pussieläinten ja muiden nisäkkäiden tuhoamiseksi säädettiin asetus Marsupial Destruc- tion Acts, joka oli voimassa Queenslandissa vuosina I877–1930. Tapporahoja maksettiin kaikkiaan yli 27 miljoonasta kengurusta ja pussimäyrästä, mutta myös dingoista ja ketuista (Hrdina 1997). Oikeutus ja perusteet vahinkoeläinten hävittä- miseen ovat löytyneet usealta eri taholta; taloudel- liselta, uskonnolliselta, eettiseltä ja ekologiselta rin- tamalta. Metsästys- ja keräilytalouden aikaan villi luonto oli ihmisen koti ja uskonnollisen palvonnan kohde. Ihmisen asettuessa paikalleen viljelemään maata hän alkoi kokea luonnon kahtena; ympäril- lä oli oma viljelty luonto, sekä sen ympärillä uhaksi koettu villi luonto. Tuolloin myös pedoista tuli kar- jaa vainoavia vahinkoeläimiä. Aiemmin karhunpei- jaisissa metsästäjä oli ottanut karhulta kuonopään, korvat ja silmät saadakseen karhun voimat ja sielun, mutta myöhempinä aikoina samalla eleellä poistet- tiin karhulta vainu, kuulo ja näkö, jottei se kykenisi vahingoittamaan karjaa (Sarmela 1991, ks. myös Kalevala kuudesviidettä runo). Suomessa metsälai- dunnus oli yleinen käytäntö 1700- ja 1800-luvuilla ja jatkui vahvana vielä 1960-luvullakin, tällöin jo kuitenkin aidatuilla metsälaitumilla. Kotieläinten suojelu haitallisilta pedoilta perustui mittaviin talo- udellisiin menetyksiin. Hyvä esimerkki suurpetojen vähentämistä karjaluvuista on Pieksämäeltä, missä pedot tappoivat yhden vuoden aikana (v. 1761) pe- räti 41 % (198 eläintä) kaikkiaan 55 talon karjasta (Pulliainen 1984). Myös pienemmät nisäkäspedot aiheuttivat tuhojaan varsinkin kanaloissa ja lampo- loissa. Useiden lintulajien vainoamisen syynä ovat olleet niiden aiheuttamat satovahingot ja kanalintu- vahingot. Erityisesti metsästyslehdissä, mutta myös sanomalehdissä petolintujen tappamista perustel- tiin usein sillä, että näiden hyödyllisen riistan vi- hollisten tappamisesta seurasi kansantaloudellista hyötyä. Suomen Metsästyslehdessä vuonna 1909 kuvataan petolintujen tappamisesta koitunutta kansantaloudellista hyötyä perustuen virallisiin tapporahatilastoihin seuraavasti: ”Koska vahinko, minkä kotka, huuhkain, kanahaukka, muuttohauk- ka ja tunturipöllö tuottaa riistalle, voidaan arvioida keskimäärin 50 mk kultakin vuodessa, on siis näi- den petojen poistaminen hyödyttänyt maan riistaa summalla, joka viime vuodelta yksistään voidaan arvioida pyöreässä luvussa 94,000 mk. Erityisellä mielihyvällä esiintuomme tämän epäämättömän todistuksen siitä, että valtion vuosittain myöntämä summa 10,000 mk (kolmeksi vuodeksi) metsästys- hoidon edistämiseksi jo tässä pikkuseikassa tuottaa hyödyn, joka monta kertaa nousee yli avustuksen suuruuden” (Anon. 1909). Suurpedoista lähinnä sudet muodostivat uhan kotieläinten lisäksi myös ihmiselle itselleen ja var- sinkin pienten lasten koettiin olevan vaarassa. His- torialliset tiedot susien lastensurmista asettuvat lähinnä tiheämpään asutuille seuduille, Suomen rintamaille, ja etenkin Varsinais-Suomen tapahtu- mat vuosina 1880–1881 (Linnell ym. 2002; Pous- sette 2000; Teperi 1977) ovat pysyneet puheenai- heena vuodesta toiseen. 1800-luvulla oli jo ennen kyseisiä tapahtumiakin susien raatelemana kuollut Suomessa ainakin 42 lasta ja kaksi aikuista (Linnell ym. 2002). Rabiesta sairastaneiden hullujen susien hyökkäyksistä uutisoitiin erikseen (Teperi 1977), ei- vätkä niiden puremiin kuolleet sisälly näihin lukui- hin. Lounaisen Suomen lisäksi ihmisiä tappaneita susia tavattiin ainakin Käkisalmella, Kemiössä, Kivennavalla, Kannaksella ja Tampereen seudulla (Linnell ym. 2003; Teperi 1977). Maailmalla suur- pedot ovat monin paikoin olleet todellinen uhka ihmishengelle (Kruuk 2002; Swenson ym. 1999) ja muun muassa Intiassa tietyillä seuduin yhä tänäkin päivänä osa susista on erikoistunut sieppaamaan lapsia ruoakseen (Kumar 2003). Ihmishengen me- netys on toki luokiteltavissa taloudelliseksi tappiok- si, mutta tapausten aiheuttaman vahvan pelko- ja vihatuntemuksen vuoksi susien kohdistama uhka ihmiseen lienee ollut yksi määrääviä motiiveita asettaa tapporaha sen tappamisen kannustamisek- si. Vahinkoeläinluokittelun perusteluiden eettinen katsantokanta linkittyy uskonnolliseen ajatteluun. Kristinuskon saapuminen muutti suomalaisten luontosuhdetta. Kristinuskon levittäytyminen ja kansalaisten pakanausko elivät rinnan vuosisato- ja, ja tuona aikana kirkko pyrki kitkemään erilaisia luonnonuskontoon liittyviä riittejä. Pakanamenoin palvotut pedot nähtiin paholaisen sanantuojina ja ne alistettiin symbolisesti kirkon ja jumalan val- taan, esimerkiksi peijaisissa kunniapaikalla ollut karhuntalja joutui kirkon lattialle papin jalkojen tal- 26 TULOKSET lattavaksi (Korhonen 1999, ks. Lehikoinen 2007). Raamatussa Mooseksen kirjassa puolestaan kielle- tään epäpuhtaiden eläinten syöminen. Vielä tuo- reinkin käännös vuodelta 1992 luettelee kyseisessä yhteydessä mittavan listan petolintuja; kotkat, kala- sääsken, haukat ja pöllöt. Nämä syömiseen liittyvät kiellot ovat tapa reagoida anomalisiin eläimiin, eli sellaisiin eläimiin jotka eivät ole puhtaita ja vaa- rattomia, vaan poikkeavat halutusta (Tuomivaara 2010). Kirkon merkitys ja vaikutus kansalaisten elämään ja mielipiteisiin oli väistämättä vahva vielä 1900-luvun alussa, kun muun muassa metsästyslait ja -asetukset julistettiin lukutaidottomalle kansalle suoraan saarnastuolista (Vuorela 1975). Eläinten luokittelu hyviin ja pahoihin, moraali- siin ja epämoraalisiin perustui nimenomaan eläin- ten hyödyllisyyteen tai haitallisuuteen ihmiselle. Aiemmin mainitussa Olaus Magnuksen teoksessa 1500-luvulta kuvaillaan värikkäin sanakääntein eläinten oletettuja luonteenpiirteitä; kettu koettiin petolliseksi ja karhu salakavalaksi. Paitsi lainsää- täjät myös muut aikansa vaikuttajat, tässä tapauk- sessa lähinnä luonnontieteilijät, saattoivat muokata yleistä mielipidettä inhimillistäessään petojen luon- teenpiirteitä (Mela 1882; Mela & Kivirikko 1909), ja näitä eläimiin yhdistettyjä ja kansan suuhun vuosien mittaan vakiintuneita luonteenpiirteitä on käytetty hyväksi tapporahajärjestelmää puolustet- taessa vielä 1920-luvulla (Komitean mietintö 1921). Pienpetojen ja petolintujen hävittämistä perustel- tiin niiden haitallisuudella viattomille ja suloisille pikkulinnuille. Sakari Topelius (1874) kirjoitti suo- malaisen luonnonsuojeluaatteen airueena pidetys- sä Kewätkirjassaan vuonna 1874 ripsaista pojista ja tytöistä seuraavasti: ”.. He saavat käydä sotaa pe- tolintuja ja muita turwattomien lintujen wihollisia wastaan. He saavat häwittää wahingollisia eläimiä, niinkuin myös wahingollisia kasvia; heidän kestet- täwänsä taistelut owat kylläksi: heitä ei käy syyttää arkamaisuudesta.” Vaikka jo 1910-luvulla suurpetoja pidettiin uhanalaisina ja niistä puhuttiin luonnonmuisto- merkkeinä, niin jopa luonnontieteellisessä julkai- sussa Luonnon Ystävässä toisteltiin suden ja kar- hun vahingollisuutta, ja aina vuoteen 1918 saakka kuvailtiin kyseisten lajien roistomaisia tapoja. Tun- nettu eläinkirjojen tekijä Aukusti Juhana Mela to- tesi Luonnon Ystävässä vuonna 1902, että ”kaikissa tapauksissa on susi niin vahingollinen peto, että ihmisen sietäisi kaikin voimin avustaa hirviä taiste- lussa susia vastaan”. Vuonna 1905 eläintieteen pro- fessori J. A. Palmén kritisoi luonnon hävittämistä ja totesi, ”että karhu, susi ja muut sellaiset petoeläimet ovat saaneet väistyä viljelyksen tieltä, on kyllä asu- tuksen kannalta katsoen edullista, mutta luonnon- historian on pidettävä sitä välttämättömäksi tullee- na aukkona eläimistössämme.” Tapporahoja on pyritty perustelemaan myös ekologisesti, tosin taloudellista hyötyä unohtamat- ta. Melko suoraviivaisesti ajateltiin riistakantojen nousevan petojen vähentämisen jälkeen, jolloin ihmisen hyödynnettäväksi jäisi aiempaa runsaam- min hyötyriistaa (Lindgren 1943). Etenkin pien- petojen vähentäminen nähtiin tärkeänä pienriis- tan hyvinvoinnin takaamiseksi. Lainsäädännössä näätä (Martes martes) ja kettu nostettiin vahin- koeläinten luokkaan ensimmäisinä vuoden 1647 kuninkaallisessa metsästysasetuksessa. Näädästä säädettiin tapporaha pienpedoista ensimmäisenä vuoden 1868 keisarillisessa metsästysasetuksessa ja ketusta puolestaan asetettiin tapporaha vuoden 1734 valtakunnanlaissa. Muiden pienpetojen osalta tapporahojen maksut jäivät paikallisten metsästys- yhdistysten harkinnan varaan. Vaikkakin kettua ja näätää pidettiin vahingollisena jäniksille ja vesi- ja kanalinnuille, niin esimerkiksi ketun kohdalla jo 1800-luvun puolella nostettiin esiin sen hyödylli- syys haitallisten jyrsijöiden poistajana (Hahr 1878). Pienpetojen vähentämistä on 1970-luvun jäl- keen yhä useammin perusteltu ekologisesti. Aja- tuksena on ollut, että ihmisen toimien seurauksena haitallisen runsaiksi kasvaneita pienpetokantoja on pyritty taloudellisten kannustimien avulla pienentä- mään. 2000-luvun alussa toteutettiin Metsästäjäin Keskusjärjestön (nykyisin Suomen riistakeskus) organisoima valtakunnallinen pienpetokampanja, jossa perusteltiin minkin (Mustela vison) ja supi- koiran (Nyctereutes procyonoides) hävittämiskil- pailua näiden lajien vierasperäisyydellä – minkki tarhakarkulaisena ja supikoira Venäjältä levinnee- nä. Kotimaisten näädän ja ketun harventamisen perusteena oli näiden lajien runsaiden kantojen haitallisuus lintujen poikastuotolle. Palkkiona ei enää ollut rahapalkkio, vaan ansioituneet metsästä- jät kisasivat osallistujien kesken arvotusta maasto- henkilöautosta, aseista, kaukoputkista, kiikareista ja lintukirjoista. Kyseisenlaisia kampanjoita jär- jestetään edelleen ympäri Suomen. Vieraspetoja pyritään vähentämään vastaavilla kannustimilla ja kampanjoilla kaikkialla maailmassa. Etenkin saa- rivaltiot, joissa vieraslajit ovat vahingoittaneet en- deemisiä lajeja, ovat kampanjoineet voimakkaasti vieraslajien hävittämisen puolesta (mm. Parkes & Murphy 2003). TULOKSET 27 4.1.2 TAPPORAHOJEN MAKSAJA- ORGANISAATIOT Suomessa maksajat ja eri vahinkoeläimistä mak- setut summat vaihtelivat koko tapporahajärjes- telmän olemassaolon ajan aina vuodesta 1647 vuoteen 1975. Valtio, kunnat, sekä metsästys- ja kalastusjärjestöt yhdistivät rivinsä vahinkoeläimiä vastaan. Monitahoinen maksajajoukko mahdollisti paikallisten intressien toteuttamisen. Lainsäädäntö asetti kunnat päävastuuseen kaikista tapporahoista järjestelmän käyttöönotosta aina vuoteen 1898 asti, jonka jälkeen valtio puolestaan maksoi tapporahaa nisäkkäistä lintujen tapporahojen jäädessä edelleen kuntien harteille aina vuoteen 1923 saakka (ks. Art. I taulukko 1). Laissa määrättyjen tapporahojen lisäksi esiintyi runsaasti vapaaehtoisuuteen perustuvia palkintoja. Merkittävin vapaaehtoisesti tapporahoja maksanut yhdistys oli Suomen metsästysyhdistys (toiminnas- sa vuosina 1865–1921), joka vaikutti merkittävästi suomalaiseen tapporahapolitiikkaan. Yhdistys oli aktiivisesti mukana vuosien 1868 ja 1898 metsäs- tysasetusten valmisteluissa vaikuttaen voimakkaas- ti niiden sisältöön myös tapporahoja koskevien pykälien osalta (Viljanen 1965). Yksi yhdistyksen toiminnan perusperiaatteista oli edistää petoeläin- ten hävittämistä, ja toimintaa tehostaakseen yhdis- tys maksoi yli 40 vuoden ajan (vuosina 1871–1912) tapporahaa kaikkiaan 14 petolintulajista ja kahdes- ta nisäkäslajista. Suomen metsästysyhdistyksen rooli korostui etenkin vuoden 1868 keisarillisen metsästysasetuksen jälkeen. Tapporahoitettuja la- jeja oli peräti 23 kappaletta, mutta tapporahojen maksun perustuessa kuntien vapaaehtoisuuteen jäivät tapporahoitettujen lajien tapettujen määrät melko vähäisiksi. Suomen Metsästysyhdistys päät- ti maksaa tapporahoja merikotkasta (Haliaetus albicilla), maakotkasta (Aquila chrysaetos), kana- haukasta, varpushaukasta (Accipiter nisus), hiiri- haukasta (Buteo buteo), mehiläishaukasta (Pernis apivorus), muuttohaukasta (Falco peregrinus), huuhkajasta (Bubo bubo), tunturipöllöstä (Nyctea scandiaca), merilokista (Larus marinus), varikses- ta (Corvus corone), naakasta (Corvus monedula), harakasta (Pica pica) ja korpista, sekä näädästä ja ketusta. Valtio katsoi toiminnan olevan hyödyllistä ja tuki yhdistyksen toimintaa taloudellisesti vuosina 1889–1898 ja 1903–1911 (Viljanen 1965). Suomen metsästysyhdistyksen työtä jatkoi vuonna 1921 perustettu Suomen yleinen metsästä- jäliitto (Anon. 1946a). Tämä metsästysyhdistysten kattojärjestönä toiminut elin kiinnitti hallituksen huomion tapporahoihin useaan otteeseen 1930-lu- vulla (Anon. 1935b) ja saikin aikaan aiempien sotien aikana hiipuneen tapporahojen maksun uudelleen elpymisen myös petolintujen osalta. Riistanhoito- piiristä riippuen tapporahoja maksettiin 1930-lu- vun jälkeen muun muassa kanahaukasta, varpus- haukasta, variksesta, harakasta ja närhestä (Anon. 1947a). Toinen merkittävä vapaaehtoisesti tapporahoja maksanut valtakunnan tasolla toiminut järjestö oli Suomen kalastusyhdistys, joka perustettiin vuonna 1891, ja jonka tarkoitusperiin kuului kalastuksel- le haitalliseksi katsottujen eläinten poistaminen (Anon. 1892a). Saukosta (Lutra lutra) oli makset- tu tapporahaa Saksassa jo vuodesta 1888 alkaen. Tanskassa puolestaan maksettiin tapporahaa hyl- keistä vuodesta 1889 alkaen ja Tanska kannusti mukaan maksuihin niin Venäjää, Saksaa, Ruotsia kuin Suomeakin (Anon. 1892a). Tuolloin Suomes- sa tapettiin vuositasolla noin 6000 hyljettä, joten tapporahamaksujen katsottiin tulevan liian kalliik- si. Suomen kalastusyhdistys katsoi maksun olevan kuitenkin aiheellinen saukosta, saimaannorpasta (Phoca hispida saimensis), sekä kuikista ja kaak- kureista, ja myönsikin niille tapporahan vuodesta 1892 alkaen (Anon. 1892b; 1892c). Myös kala- sääskelle (Pandion haliaetus) asetettiin tapporaha vuonna 1896 sen kalastukselle aiheuttamien haitto- jen vuoksi (Anon. 1898). Valtakunnallisten toimijoiden lisäksi useat yksittäiset metsästysseurat, kalastusyhdistykset ja paliskunnat maksoivat tapporahoja alueensa haitalliseksi katsotuista eläinlajeista ja julkaisivat vuosittaiset tapporahatilastonsa metsästysalan lehdissä tai paikallisissa sanomalehdissä. Pitkäai- kaisesti 1800-luvun lopulla paikallisia tapporahoja maksaneita metsästysseuroja olivat muun muas- sa Viipurin metsästysseura, joka maksoi merkit- täviä määriä etenkin kanahaukasta, mutta myös kotkista ja variksista (Anon. 1889b), sekä Turun metsästyshoitoyhdistys, jonka alueella tapettiin tapporahojen saamiseksi mittava määrä huuhka- jia, kana-, varpus- ja hiirihaukkoja, sekä variksia (Anon. 1890–1901). Useat metsästysyhdistykset saivat vuotuisia apurahoja valtiolta petoeläinten tapporahojen maksamiseksi etenkin ennen vuoden 1898 metsästysasetusta (Suomen tilastolliset vuosi- kirjat 1866–1942). 4.1.3 VAHINKOELÄINSOTA Kiinnostus ja mahdollisuudet vahinkoeläinten pyyntiin vaihtelivat suuresti 1900–luvulla. Suuren linjan pyynnin voimakkuuteen määräsivät ihmisten väliset sodat. Sotien aikana metsästäjäkunnan ra- kenne muuttui, koska suuri osa metsästysikäisistä, taitavista pyssymiehistä oli rintamalla. Kotipuoleen jäänyt varttuneempi väki ja nuoret pojat keskittivät 28 TULOKSET todennäköisesti enimmät pyynti-intonsa hyöty- riistaan pitäen niin huolta ruoan hankkimisesta ja sen monipuolistamisesta. Vaikeasti hankittavia ja kunnollisia aseita, sekä kalliita patruunoita ei ollut tuhlattavaksi muutenkin aikaa vievään suur- tai pienpetopyyntiin. Toisaalta suurpetojen esiintymi- nen oli jo tuohon aikaan keskittynyt itään ja pohjoi- seen. Varsinkin suurpetojen osalta tärkeimmät le- vinneisyysalueet osuivat alueille missä sotaa käytiin kiivaimmin, joten mahdollisuuksiakaan petojahtiin ei juuri ollut tarjolla. (Pohja-Mykrä & Mykrä 2006) Ihmisten harjoittamaa vahinkoeläinten hävit- tämistä voi kutsua myös vahinkoeläinsodaksi. Ih- misellä on ollut taipumus käyttää kyseistä termiä, kun tavoitteena on ollut eläinlajin lopullinen tuho. Pohjois-Amerikassa puhuttiin susisodasta (ks. Bar- cley 2010; McIntyr 1995) ja hyljesodasta (Busch 1985), ja etenkin rottasotaa on käyty paitsi mante- reilla niin etenkin saariympäristöissä missä rotta on ollut yksi merkittävimmistä uhista saarten alkupe- räiseläimistölle (Anon. 1902; Anon. 2005). Seuraa- vassa on kuvaus kotimaisesta vahinkoeläinsodasta, tässä tapauksessa varissodasta, missä näkyvät niin edellä kuvattu sotien ja vahinkoeläinsodan välinen ajallinen negatiivinen yhteys kuin myös terminolo- ginen yhtäläisyys oikeiden sotien kanssa. Tämä va- rissota on aiemmin kuvattu Pohja-Mykrän & My- krän (2006) artikkelissa Sodan ekologia-kirjassa. Varis, tuo pyöveli, ryöväri ja hyötyriistaa ros- voava harmaatakki (Anon. 1940), on nähty mer- kittävänä vahinkoeläimenä, jonka vainoamiseen käytetyn ajan ja rahan on nähty maksavan itsensä takaisin lisääntyneinä riistalintukantoina ja parem- pina satoina. Variksien määrää on pyritty yhteis- kunnan taholta järjestelmällisesti vähentämään alkaen aina 1700-luvulta ja jatkuen aina viime vuosikymmeniin. Mukana tässä varisten vainoa- misessa ovat olleet niin valtio, metsästystahot kuin myös maanviljelijäpiirit (Anon. 1946b). Jo Ruotsi- Suomen aikaan vuonna 1741 Kuninkaallinen ase- tus eräiden ryöstö- ja haittalintujen tappamiseksi määritteli variksen pään kahden hopeaäyrin arvoi- seksi. Kunnat maksoivat kyseistä tapporahaa seu- raavat 127 vuotta, ja jälleen kolmen vuosikymme- nen tauon jälkeen 15 penniä varikselta aina vuoden 1923 metsästyslakiin saakka (Keisarillisen Majes- teetin Armollinen Asetus metsästyksestä ja otusten pyynnöstä Suomessa 1868). Tuolloin kuntien tap- porahamaksatus jäi pois, mutta varisten hävittämi- selle myötämielinen ilmapiiri jäi elämään edelleen. Vuoden 1934 metsästyslaki salli fosforin käy- tön kasvaneen varisongelman hoitamiseksi. Suo- men Yleinen Metsästäjäliitto otti tehtäväkseen fosforivalmisteen jaon riistahoitoyhdistyksille ja riistanhoitajille (Anon. 1935c). Varisten järjestel- mällinen hävittäminen alkoi Turun ja Uudenmaan saaristosta heti keväällä 1934 laajeten sisämaahan jo seuraavaksi kevääksi (Anon. 1935c). Varissodan alun laajenemisesta kertoo työhön värvättyjen riis- tanhoitajien määrä; kun vuonna 1936 osallistujia oli noin 70, saatiin mukaan riveihin seuraavaksi kevääksi jo kymmenkertainen määrä pikkulintujen suojelijoita (Anon. 1937). Käsite varissota vakiin- tui yleiseen käyttöön vuoden 1934 metsästyslain ja todelliseksi joukkotuhoaseeksi otetun fosforiöljyn kanssa. Termistön samankaltaisuus ihmisten välillä käytyjen oikeiden sotien kanssa on ilmeinen; kan- salaisia ei ainoastaan kehotettu varissotaan, vaan selvitettiin metsästäjien sodan, keväisen hävitys- sodan ja pohjoismaisen sodan rintaman vaiheita (Anon. 1937; 1938; 1950b). Keväisin metsästys- lehdissä julistettiin varissodan taistelut alkaneiksi luettelemalla variksen syntilistaa ja kuvailemalla kulloinkin tehokkaimmaksi katsottua hävitysmene- telmää. Sotastrategioita hiottiin lehtien palstoilla; yhtenä vuonna suunniteltiin yhtäaikaisia maan joka kolkkaan ulottuvia sotatoimia (Anon. 1954) ja toi- sena hyökkäyssodan jakoa kahteen aaltoon, talveh- tivia ja toisaalta muuttavia variksia vastaan (Anon. 1963). Fosforiöljyn teko-ohjeet (Anon. 1925) ja ta- rinat miesporukan murhanhimoisista ajatuksista munarosvojen tuhoksi (Anon. 1950a) myllyttivät omalta osaltaan sotatoimien valmistelua. Varissota alkoi varsin menestyksekkäästi, ja noin kymmenen vuoden taistelun jälkeen tulos näkyi harventuneina variskantoina. Talvisodan puhkeaminen sai kuitenkin aikaan käänteen, eikä aikaa ja keinoja varisten vainoamiseen seuraavina vuosina enää ollut entiseen malliin. Sotavuosina fosforiöljyä jaettiin käyttöön huomattavasti aiem- pia vuosia vähemmän. Tämä johtui fosforin sekaan laitettavan parafi ini- ja naurisöljyn vähyydestä, ei niinkään fosforin puutteesta. Öljyn lisäksi puutetta oli luonnollisesti syöteistä, kaloista ja teurasjätteis- tä, jotka päätyivät sota-aikana ihmisten ruoaksi ei- vätkä varisten houkuttimiksi (Anon. 1944b). Rauhan tultua huolestuttiin Suomen talvi- ja jatkosodan aikana karttumaan päässeistä variskan- noista ja varisjahtiin lähdettiin uusin voimin. Kan- sanhuoltoministeriö jakoi jo keväällä 1944 fosfori- öljyä riistanhoitoyhdistyksille ja metsästysseuroille, mutta myrkkyyn käytetyt öljyt olivat luonnonöljy- jen sijaan korvikkeita ja niiden pahan hajun epäil- tiin karkottavan variksia. Varissotaa laimensi myös pyydyshäkkien tekoon vaadittavan rautalangan sekä patruunoiden huono saatavuus (Anon. 1944b). Maatalousministeriö jatkoi fosforiöljyn jakamista ja varissodasta tiedottamista (Anon. 1946b; 1951a) ja yleisten elinolojen kohennettua myös panostus va- rissotaan kasvoi. Varissodan tarkkaa päättymistä ei TULOKSET 29 ole löydettävissä historiankirjoista, mutta pesimä- aikaisen rauhan varis sai 1990-luvun alussa. Muun ajan vuodesta laji on edelleen rauhoittamaton. Vahinkoeläinsotaa käytiin lähinnä oikeiden so- tien välillä, kun niin aineellisia kuin aineettomiakin resursseja oli enemmän käytössä. Myös hylkeet ovat erinomainen kotimainen esimerkki ihmis- ten välisten sotien ja vahinkoeläinsodan välisestä vuorottelusta. Kaksi yksityistä kalastusyhtymää maksoi tapporahaa hylkeistä jo vuonna 1890 (Yli- maunu 2000) ja Suomen Kalastusyhdistys aloitti tapporahamaksut saimaannorpasta vuonna 1892 (Anon. 1892b). Valtio maksoi tapporahaa norpasta, mukaan lukien alalajit saimaannorppa sekä laato- kannorppa (Phoca hispida ladogensis), sekä har- maahylkeestä (Halichoerus grypus) ensimmäisen kerran vuonna 1908 (Suomen Suuriruhtinaanmaan Asetuskokoelma 1908) eli suomalaisen tapporaha- käytännön historian huomioiden varsin myöhään. Maksuvelvollisuus oli valtiolla vuoteen 1918 saak- ka ja jälleen muutaman vuoden tauon jälkeen taas vuosina 1924–1975. Saimaannorpan osalta tappo- rahamaksatus lakkasi vuonna 1948 ja laji rauhoi- tettiin vuonna 1955. Laatokannorppa puolestaan jäi alueluovutusten myötä maaliskuussa 1940 ja uudel- leen syyskuussa 1944 Suomen rajojen ulkopuolelle. Valtio oli jakanut myrkkyä hylkeiden hävityk- seen jo 1900-luvun alusta alkaen ja luovutti vuosina 1909 ja 1910 lisäavuksi jäänmurtajan ja ajoneuvo- ja Suomenlahden hyljepyytäjille (Kansallisarkisto 1909–1910). Ensimmäisen maailmansodan aikana hylkeenpyyntiä rajoitti kuitenkin venäläisten san- tarmien harjoittama tiukka ase- ja venevalvonta. Sen sijaan sotaa seurannut pula-aika nosti hylje- tuotteiden hinnat niin korkeiksi, että hylkeenpyyn- ti voimistui ja kesti aktiivisena aina 1930-luvulle saakka. Pyynnin tehokkuutta edistivät Suomen maataloushallituksen kautta vastikkeetta käyttöön annetut armeijan kiväärit, sekä pyyntimiesten muutenkin vahvistunut tehokkaiden aseiden arse- naali (Kansallisarkisto 1918–1919). Marraskuussa 1939 alkanut hyökkäys katkaisi kuitenkin sekä hyl- keenpyynnin että tapporahojen maksun. Sotatilasta johtuen Suomenlahden, Laatokan ja keskisen Itä- meren pyyntialueille pääsy estyi ja tämä vaikutti po- sitiivisesti etenkin Pohjanlahden hyljepopulaation kokoon. Tapporahoja alettiin kuitenkin traanipulan helpottamiseksi maksaa uudelleen vuonna 1943 so- dan vielä kestäessä. Toisen maailmansodan jälkeen hylkeiden tapporahoja korotettiin jatkuneen elin- tarvike-, öljy- ja traanipulan takia, ja jälleen koettiin tuo jo edellisenkin sodan jälkeen tapahtunut hyl- jetuotteiden hinnannousu. Hylkeiden pyynti saa- tiin siis elpymään taas sotavuosien jälkeen. (Anon. 1944a; Ylimaunu 2000) Tämä vahinkoeläinsodaksi tulkittava riistanhoito osoittaa omalta osaltaan, kuinka eläimiä ei ole luo- kiteltu ainoastaan biologisin, vaan myös moraalisin ja sosiaalisin perusteluin. Ilvesviidan (2005) mu- kaan pahoiksi koettujen eläinten asema voi jäädä alhaiseksi jos eläin ei hyväksy paikkaansa, vaan asettuu esimerkiksi ihmisten talouden tai elämän- laadun uhaksi. Pahojen eläinten liittäminen joko symboliseksi tai todelliseksi uhaksi sosiaaliselle jär- jestykselle oikeuttaa siten niihin kohdistetun tappa- misen (Ilvesviita 2005). Tätä oikeutusta on haettu ja vahvistettu nimenomaan liittämällä vahinkoeläi- miin inhimillisiä vastenmieliseksi koettuja luon- teenpiirteitä, ja liittämällä vahinkoeläinten hävi- tykseen tässä kappaleessa esiin nostettua ihmisten välisiin sotiin liitettyä termistöä. 4.1.4 TAPPORAHAJÄRJESTELMÄN KULTA-AJAN VAIKUTUKSET ELÄINPOPULAATIOIHIN Suomalaisen tapporahajärjestelmän kulta-aika ajoittuu vuoden 1898 Keisarillisen metsästysase- tuksen ja vuonna 1918 käydyn kansalaissodan vä- liin (ks. Erkamo 1990). Liikkeelle sysääviä voimia lienee ollut useita. 1800-luvun loppupuolella maas- samme alkoi sanoma- ja aikakauslehdistön valta- kausi, ja tällöin tiedonvaihto kansalaisten suuntaan nopeutui aiempaan nähden huomattavasti. Vahva mielipidevaikuttaja, Suomen metsästysyhdistys, piti omalta osaltaan huolen asenteiden leviämisestä muun muassa metsästys- ja metsästyshoitoyhdis- tysten äänenkannattajan Suomen Metsästyslehden julkaisemien artikkeleiden sekä erikseen painet- tujen opasvihkosten kautta. Esimerkiksi petolin- tujen kohdalla haittadiskurssi dominoi tiedotusta niin sanomalehdissä kuin metsästäjienkin lehdissä (Salminen 2014). Innokkaat metsämiehet järjestäy- tyivät aiempaa aktiivisemmin, ja alueellisia metsäs- tysseuroja perustettiin kiihtyvällä vauhdilla (Anon. 1887). Metsästysseurojen yksi tärkeimmistä tehtä- vistä oli tehokas riistanhoito ja seurojen toiminta piti sisällään petojen mahdollisimman tehokkaan hävittämisen. Kasvaneen tietoisuuden lisäksi met- sästysaseiden laatu sekä niiden parempi saatavuus 1860–1870-luvuilla mahdollistivat petojahdin on- nistumisen entistä useammin (Anon. 1887). 1800-luvun lopun voimakas susiviha toden- näköisesti vaikutti merkittävästi petovainon kulta- ajan syntyyn. Mynämäen, Laitilan ja Salon seuduil- la esiintyneet sudet tappoivat vuosina 1880–1881 yhteensä 22 lasta ja saivat aikaan yleisen hädän (Linnell ym. 2002; Teperi 1977). Sekä valtio että susiongelman kohdanneet kunnat myönsivät poik- keuksellisen korkean tapporahan sudelle (Suomen 30 TULOKSET virallinen tilasto 1881–1885). Länsisuomalaisilta puuttuivat kuitenkin tarvittavat taidot susien pyyn- tiin joten valtio ensin tarjosi virka-apua asevoimilta ja sittemmin maksoi karjalaiselle metsämiehelle Ignoi Vornaselle ja hänen pojilleen Petrille ja Jyr- kille matkat susijahtiin (Anon. 1936, 1889a). Susien suhteen tulos oli laiha kun saaliiksi saatiin susien si- jasta pitkä liuta ilveksiä, joista tarjolla oli arvokkaan turkin lisäksi 200 markan tapporaha (Anon. 1881; 1889a). Lopulta susiongelman hoitivat pois Venä- jältä paikalle kutsutut sudenmetsästäjät, lukashit, joilla oli tarvittava tieto ja taito susien kiinni saami- seen (Anon. 1936; Teperi 1977). Vuonna 1881 alkoivat uuden metsästysasetuk- sen valmistelutoimet ja useamman vuoden aktiivi- sen sidosryhmäosallistamisen jälkeen vuoden 1898 keisarillinen metsästysasetus nimesi vahinkoeläi- miä enemmän kuin koskaan aiemmin (n=46). Toisaalta asetuksessa nimettiin myös hyödyllisiä ja kokonaan suojeltavia lajeja enemmän kuin koskaan aiemmin (Mykrä ym. 2005). Luokitteluun liittyi voimakas tarve hallita riistavaroja, ja samalla nope- asti kasvanut tietämys Suomen lintu- ja nisäkäsla- jistosta tarkensi luokitteluja lajitasolla (Mela 1882; von Wright 1859; von Wright & Palmén 1873). Va- hinkoeläinten hävittämisen tehostamiseksi nisäk- käiden tapporahojen maksuvelvollisuus siirrettiin kunnilta valtiolle. Suurpetojen metsästykseen uusi metsästys- asetus ei vaikuttanut dramaattisesti. Niiden saalis- määrät pysyivät samalla tasolla kuin muutamana asetusta edeltävänä vuotena (Suomen viralliset ti- lastot 1896–1900). Tapporahamaksujen kulta-aika kosketti nimenomaan tapporahoitettuja lintuja. Vuoden 1898 metsästysasetus asetti tapporahan ainoastaan neljälle petolinnulle aiemman 23:n si- jaan (ks. Art I taulukko 1). Aiemmassa vuoden 1868 metsästysasetuksessa tapporahojen maksu oli sä- lytetty kunnille, mutta maksu oli vapaaehtoinen ja perustui kuntien omaan harkintaan. Uudemmassa asetuksessa asetettiin tarkka tapporahasumma ja kuntien maksuvelvollisuus säädettiin pakolliseksi. Lainsäädäntömuutos näkyi välittömästi tapettujen lintujen määrissä (ks. Art II kuva 1). Tapporahoi- tettuja maakotkia, merikotkia, huuhkajia ja kana- haukkoja tapettiin mittavissa määrin seuraavina vuosikymmeninä aina vuoteen 1917 saakka. Turun ja Porin läänissä tapettiin suurimmat määrät lintu- ja – vuosien 1899 ja 1916 välisenä aikana tilastoitiin kaikkiaan 312 993 tapettua tapporahoitettua yksi- löä (Suomen viralliset tilastot 1899–1916). Tämä tarkoitti neljäsosaa kaikista kyseisenä aikana ta- petuista tapporahoitetuista linnuista. Ornitologi ja eläinaktivisti Thorsten Renvall kutsui ironisesti vuoden 1898 metsästysasetusta urheilumetsästäji- en suureksi voitoksi ja magna chartaksi (Renvall 1902, 1912). Tapporahajärjestelmän kulta-ajan hiipuminen alkoi Suomen markan infl aation myötä vuonna 1916 ja kuihtui lopullisesti kansalaissodan alkuun mennessä vuonna 1918. Tämä on kuvattu tarkem- min kappaleen Vahinkoeläinluokittelun ja tappo- rahajärjestelmän lopettaminen (4.1.5.) alla. Yleisesti ottaen voidaan todeta, että nimen- omaan vaino sekä rajoittamaton metsästys ovat olleet maailmanlaajuisesti merkittävin selkäran- kaisten lajien sukupuuton syy (Fuller 2000, Pad- dle 2000, Yalden & Albarella 2009). Tapporaha- maksatuksella on ollut vaikutusta eläinkantojen pienenemiseen, mutta jokaisen lajin omat ekolo- giset piirteet, eli käyttäytyminen ja elintavat ovat vaikuttaneet vainon tehokkuuteen. Ennustettavat pesintäpaikat, yksilöiden näkyvyys ja kuuluvuus, sekä alhainen lisääntymiskyky altistavat herkem- min vainon vaikutuksille. Esimerkiksi helposti ha- vaittava avoimessa maastossa viihtynyt pussihukka (Thylacinus cynocephalus) tapettiin tapporahojen avittamana sukupuuttoon Tasmaniassa vuonna 1936 (Paddle 2000). Suuret nisäkäspedot kärsivät pahoin tapporahoin tuetusta vainosta ja esimerkik- si saimaannorppakanta pieneni rajusti yksilömää- rän romahdettua pariin sataan 1940-luvun alkuun mennessä (Rautiainen 1998). Toisaalta on osoitettavissa, että vainon tehok- kuuteen ovat vaikuttaneet myös ihmisten asenteet vainottavaa eläinlajia kohtaan. Tähän väitteeseen haimme tukea selvittämällä tapporahojen mahdol- lista vaikutusta suurpetojen tappointensiteettiin. Vaikutukset lintuihin Vuosisadan vaihteen vahinkoeläinsodalla oli dra- maattiset vaikutukset useiden lintulajien populaati- oihin, etenkin paikallistasolla. Vaino oli monimuo- toista kohdistuen aikuisiin yksilöihin ja poikasiin, ja käsittäen myös munien tuhoamista, pesintäajan häirintää ja pesäpuiden kaatamista (Dieden 1924; Lindgren 1939, 1943; Suominen 1967). Tappora- hatilastojen mukaan tapettujen petolintujen määrä nousi kaikissa lääneissä heti vuoden 1898 keisarilli- sen metsästysasetuksen tultua voimaan ja seurauk- set petolintukantoihin olivat siten merkittäviä (ks. Art II kuva 1; Viralliset tilastot vuosilta 1898–1942). Tässä tutkimuksessa todennettiin muutoksia petolintujen paikallispopulaatioissa pohjautuen paikallisiin lintuselvityksiin (Putkonen 1935, 1942; Siivonen 1936; Suomalainen 1927) ja tilastoihin (Haartman ym. 1963−1972; Kivirikko 1926−1927; Mela 1882; Mela & Kivirikko 1909, 1940; Merikal- lio 1958; Saurola 1985a; Valkama ym. 2011; Väisä- TULOKSET 31 nen ym. 1998; Wright 1859; von Wright & Palmén 1873). 1800- ja 1900- lukujen vaihteessa pesivän kannan perustanut kiljukotka (Aquila clanga) hä- visi vainon myötä Suomesta, eikä sen pesintä ole onnistunut kuin muutaman kerran sitten vuoden 1919 (Väisänen ym. 1998). Paikallisia sukupuut- toja esiintyi useammankin suuren petolinnun, kuten tunturihaukan, muuttohaukan ja huuhka- jan kohdalla. Merikotka kärsi useista paikallisista sukupuutoista kadoten kokonaan suurilta sisä- maan järviltä, Suomenlahdelta ja osista Perämerta 1920-luvulle tultaessa (Kivirikko 1927; Merikallio 1958). Maakotka pesi 1800-luvulla läpi Suomen, mutta hävisi maan eteläisistä osista vuoteen 1850 mennessä (Mela 1882; von Wright 1859). Kiivaan vainon vuoksi maakotka oli 1900-luvun alussa hä- vinnyt käytännössä muualta kuin Lapista (Mela & Kivirikko 1909) ja Merikallio (1958) kuvailikin maakotkan hävittämistä sanoin “a bird badly per- secuted by culture”. Vuosikymmenten vainon lisäksi myös muut antropogeeniset uhat haittasivat petolintuja. Eten- kin merikotkan ja muuttohaukan jo entuudestaan määrältään alhaisten populaatioiden syntyvyys kärsi 1950-luvulta eteenpäin ihmistoiminnan joh- dosta ympäristöön kertyneistä organoklorideista. Merikotkan mittava kannannotkahdus 1970-luvul- la (Koivusaari ym. 1972) kääntyi kasvuun talviruo- kinnan ja pesinnän suojelun avulla, ja pesimäkanta on nykyään noin 300 paria (Stjernberg ym. 2008, Valkama ym. 2011). Muuttohaukka puolestaan on noussut 1970-luvun 30 pesivästä parista nyky- päivän noin 250–290 pariin (Valkama ym. 2011). Kaikkien edellä mainittujen suurten petolintujen kohdalla, tunturihaukkaa lukuun ottamatta, lajin rauhoitus on saanut aikaan merkittävän kannan nousun vaikkakin ne on edelleen luokiteltu uhan- alaisiksi (Ollila & Koskimies 2007; Valkama ym. 2011). Kanahaukka puolestaan on säilynyt elinvoimai- sena aina näihin päiviin saakka huolimatta siihen kohdistetusta mittavasta vainosta. Lainsäädän- nössä laji luokiteltiin vahinkolinnuksi peräti 342 vuoden ajan ja tapporahaa sen päästä maksettiin 234 vuotta. Ensimmäisessä suomenkielisessä riis- tanhoito-oppaassa vuodelta 1894 kanahaukka ju- listettiin metsänriistan julmimmaksi viholliseksi ja metsästäjän pahimmaksi vastustajaksi (Lindholm 1894). Petolintujen kohdalla niin sanomalehdissä kuin metsästäjienkin lehdissä haittadiskurssi domi- noi petolintukeskustelua 1900-luvun taitteessa ja petolintulajeista kanahaukka nousi keskusteluihin useimmin (Salminen 2014). Muista petolinnuista poiketen kanahaukka ja varpushaukka tuomittiin erittäin vahingolliseksi myös suojelijoiden lehdis- sä (Salminen 2014), ja jopa aikansa merkittävin petolintujen suojelija ja puolestapuhuja biologi Thorsten Renvall piti kanahaukkaa vahingollisim- pana kaikista petolinnuistamme (Renvall 1896). Kanahaukkaan kohdistuneet kielteiset asenteet näkyivät myös tapporahatilastoissa. Suomalaisen kahden vuoden aikana tekemässä lintutunnistus- selvityksessä yksinomaan Porissa paljastui, että pe- räti 101 tuulihaukkaa (Falco tinnunculus) esiteltiin viranomaisille nuorina kanahaukkoina tapporaho- jen toivossa (Suomalainen 1916). Kanahaukka on selvinnyt pitkäaikaisesta vai- nosta erityisen hyvin, ja lajin kanta on nykyisinkin elinvoimainen. Kanahaukka pesii piilossa metsissä ja lisääntyy petolinnuksi tehokkaasti. Suomessa ka- nahaukkapopulaation pesimättömät aikuiset yksi- löt sekä nuoret linnut muuttavat talveksi Itämeren ympäristöön ja Länsi-Eurooppaan (Kenward ym. 2000, Newton 1998, Tornberg 2000, Tornberg ym. 2005). Suomessa kanahaukkavaino keskittyi kevää- seen ja syksyyn lintujen muuttoaikaan, joten vaino kohdistui näihin reviirittömiin ja sen myötä lisään- tymättömiin yksilöihin (ks. Haukioja & Haukioja 1971). Keski-Euroopasta poiketen Suomi on myös hyvin metsäinen ja reviirin vallannut kanahaukka- pari poikasineen pysyy paremmin poissa näkyviltä kuin aukeassa maastossa. Britanniassa, Tanskassa ja Hollannissa, missä kanahaukat pesivät avoimilla paikoilla ja pysyttelevät ympäri vuoden paikoillaan, kärsi kanahaukka vainon johdosta useista paikalli- sista sukupuutoista (Thiollay 1994). Vainosta ovat selvinneet hyvin myös käyttäy- tymiseltään hyvin sopeutumiskykyiset varislinnut. Variksesta, mustavariksesta, naakasta, harakasta ja korpista maksettiin tapporahoja kuntien toimesta vuosina 1742–1868, ja variksesta ja korpista edel- leen myös vuosina 1899–1923 (ks. Art. I taulukko 1). Myös Suomen metsästysyhdistys maksoi tap- porahaa variksesta ja korpista vuosina 1881–1898 (Anon. 1947a; ks. Art. I taulukko 1). 1930-luvulta lähtien Suomen yleinen metsästäjäliitto maksoi tapporahoja muun muassa variksen, harakan ja närhen tappamista (Anon. 1947a). Naakat rauhoi- tettiin ensimmäisen kerran luonnonsuojelulailla jo vuonna 1923. Varikselle, korpille, harakalle ja närhelle asetettiin puolestaan vuoden 1993 metsäs- tyslaissa ensimmäisen kerran pesimäaikaiset rau- hoitukset, jotka ovat omalta osaltaan edesauttaneet varislintukantojen elinvoimaisuutta. Vaikutukset suurpetoihin Ruotsi-Suomen lainsäätäjät luokittelivat karhun ja suden vahinkoeläimiksi jo ensimmäisessä maan- laissa vuonna 1347. Ilves ja ahma puolestaan luet- 32 TULOKSET tiin samaan luokkaan 1600- ja 1700-luvuilla sää- detyissä laeissa. Säädösten keskeinen sisältö näissä oli aina sama – maanlain sanamuotoa mukaillen mainitut pedot mahtoi iocainen caikis paikois wa- padhesti tappa. Sudella oli petojen joukossa vielä erityisasema; sen vainoaminen oli määrätty kansa- laisten velvollisuudeksi ja ainoastaan ”papit, lukka- rit ja loisvaimot” oli siitä vapautettu. Sakon uhalla tuli jokaisen miehen omistaa neljä syltä pitkä susi- verkko, ja osallistua yhteisiin jahteihin aina kutsut- taessa. Kuninkaalliset metsästysasetukset vuosilta 1647 ja 1664 kertasivat aiempia susisäädöksiä pai- nottaen suunnitelmallisten jahtien järjestämistä. Jahtimestarit yhdessä maaherrojen sekä kihlakun- tien käskyläisten kanssa johtivat metsästystä. Venä- jän vallan aikainen metsästysasetus vuodelta 1868 poisti kansalaisten velvollisuuden osallistua suden- pyyntiin. Tämä laki ei määritellyt tarkkoja tappora- hasummia, vaan painotti kuntien vastuuta määrätä alueilleen riittävän suuret tapporahat vahinkoeläin- ten hävittämiseksi. Vuodesta 1899 alkaen voimassa ollut keisarillinen metsästysasetus puolestaan asetti tarkan tapporahasumman kaikille suurpedoille ja vastuu maksusta lankesi valtiolle. Selvitimme, onko maksetuilla tapporahoilla Suomessa ollut vaikutusta suurpetojen tappointen- siteettiin. Keräsimme virallisista tilastoista suden, ahman, karhun ja ilveksen saalistilastot vuosilta 1899–1942, jotka perustuvat kyseisistä lajeista maksettuihin tapporahoihin (ks. Liitteet taulukko 1). Oletimme, että tapporahoja maksettiin annetun lain mukaisesti. Tapporaha oli säädetty erikseen ai- kuisille yksilöille ja pennuille, mutta koska niitä ei erotella tapporahatilastoissa, käsittelimme niitä yh- tenä ryhmänä. Teimme myös oletuksen, että suur- petojen kohdalla ei ollut lajien tunnistusvaikeuksia toisin kuin esimerkiksi lintulajien tunnistuksen kohdalla. Tapporahatilastoja voi siten pitää näiltä osin luotettavana. Suurin tapporaha oli säädetty sudesta. Tar- kasteluajanjaksolla suden tapporaha oli 100 mk vuosina 1899–1923, 400 mk vuosina 1924–1934 ja 500 mk vuosina 1935–1942 . Karhun ja ilveksen tapporaha oli 25 mk vuosina 1899–1923 ja karhun tapporaha 500 mk 1935–1942. Ahman tapporaha oli puolet suden tapporahasta aina vuoteen 1934 saakka ja 500 mk vuosina 1935–1942. Muunsimme tapporahat nykyrahaa vastaaviksi rahanarvonker- toimella. Tämän näimme tarpeellisena tarkastelu- ajanjakson osuessa aikaan, jolloin Suomessa tapah- tui merkittäviä rakenteellisia muutoksia. Suomen Markka kärsi infl aatiosta vuodesta 1916 eteenpäin, joten myös tapporahan arvo aleni huomattavasti Suomen itsenäistymisen vuonna 1917 ja sisällisso- dan aikoihin vuonna 1918. Vuosittaiset susien saalismäärät vaihtelevat (ks. Liitteet taulukko 1), mutta ainoastaan vuonna 1928 ei saatu saaliiksi ainoatakaan sutta. Suurimmat tap- pomäärät ovat vuosilta 1907 ja 1909, jolloin saaliik- si saatiin peräti 45 sutta. Keskimääräinen vuosisaa- lis oli 14 sutta. Karhun keskimääräinen vuosisaalis oli 35 yksilöä (4–82), ilveksen 35 yksilöä (9–86) ja ahman 36 yksilöä (7–125). Ahman, ilveksen ja karhun kohdalla tapporahan suuruudella on osoitettavissa oleva merkitys niiden tappointensiteettiin (Art. V taulukko 2; Liitteet kuva 1) ja sen myötä merkittävään kannanlaskuun ja levinneisyysalueen pienenemiseen 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Muista suurpedoista poike- ten suden kohdalla laissa säädetyllä tapporahalla ei aineistossa ollut yhteyttä siihen, kuinka paljon susia vuosittain tapettiin. Suurpetojen kannankehitys on kuitenkin ollut kaikkien suurpetolajien kohdalla sa- mansuuntainen käyden vähimmillään muutamissa kymmenissä yksilöissä ja ollen lähellä sukupuuttoa 1920-luvun alussa. Kaikkien suurpetojen esiinty- misalue siirtyi aiempaa pohjoiseen ja itään, joskin vaeltavia yksilöitä löytyi ympäri maan (Pulliainen 1974). Sota-aikainen pyynti-intensiteetin lasku nä- kyy kaikkien suurpetojen kohdalla ja rahanarvon aleneminen vaikutti kaikkien suurpetojen tappora- han suuruuteen (Pohja-Mykrä & Mykrä 2006). Su- den kohdalla selitystä tapettujen susien riippumat- tomuudesta tapporahaan ei voi hakea vähäisistä susista tai siitä, että pyyntiponnistukset sota-aikoi- na keskitettiin hyötyriistaan. Asennoitumisessa su- teen on täytynyt olla omanlaisiaan piirteitä, joita ei muiden suurpetojen kohdalla ole ollut nähtävissä. Tilastollisten vuosikirjojen mukaan maassam- me tapettiin vuosien 1866–1890 välillä yhteensä peräti 5598 sutta, kun taas vuosina 1891–1898 saaliiksi saatiin ainoastaan 105 yksilöä. Keskimää- räinen vuosisaalis putosi siis noina 1800-luvun loppuvuosina alle kymmenesosaan aiemmasta. Vuosisadan loppuvaiheen menestyksekkäästä kan- nanharvennuksesta huolimatta vainoa tehostettiin vuoden 1898 metsästysasetuksella vielä entisestään asettamalla sudesta 100 markan tapporaha jolloin summa oli neljä kertaa suurempi kuin esimerkiksi karhusta. Pyyntimenetelmien edelleen kehittyessä johti vaino lopulta käytännössä suden häviämiseen, sillä vuosien 1926–1932 aikana ja jälleen 1970-lu- vun alussa vuosittainen susisaalis hupeni alle viiden yksilön, ja 1973 laji lopulta rauhoitettiin muualla paitsi poronhoitoalueella. Samana vuonna myös tapporahan maksu sudesta lopetettiin käytännössä kokonaan vaikkakin valtion määrärahoissa oli va- rattu tapporahamaksuja varten varoja aina vuoteen 1975 saakka. TULOKSET 33 Säädösten lisäksi entisajan petoasenteita kuvaavat myös kirjalliset lähteet. Muun muassa Ruotsin vii- meinen katolisen kirkon arkkipiispa Olaus Magnus kirjasi 1500–luvulla teokseensa Pohjoisten kanso- jen historia kansan parissa kuulemaansa. Teoksen mukaan ahma on aivan äärimmäinen suursyömäri. Ilvestä piispa piti ennen kaikkea turkiseläimenä, eikä hänellä sen tavoista tai luonteenpiirteistä ol- lut pahaa sanottavaa. Säilyneiden 1500-luvun tili- kirjojen mukaan ilveksennahkojen myynti on ollut paljon yleisempää kuin vaikkapa karhun- taikka sudennahan. Karhulla puolestaan oli kiukkuisen ja salakavalan eläimen maine. Susi kuvattiin villiksi ja verenhimoiseksi pedoksi, joka tilaisuuden tullen repi lapsen pois äitinsä rinnoilta. Olaus Magnus puhuu myös myöhempien riistanhoitajien tapaan susia vastaan käytävästä sodasta. Suomen maan pedot –teoksessa vuodelta 1854 kuvaillaan suden olevan peljättäwin petomme ja todetaan suden luonnon olevan sellainen että kerran saatuansa maun ihmisen lihaan ei koskaan lakkaa ihmistä vainoomasta. Euroopan wäkewimmäksi kuvail- lun karhun kohdalla puolestaan painotetaan, ettei se hyökkää ihmisen päälle kuin ammuttuna tai haa- voitettuna (Eurén 1854). Ihmisen ja suden välisessä suhteessa on kyse monisatavuotisesta yhteiselosta ja susi on ollut 1970-luvulle saakka täysin lainsuojaton. Tämän asennoitumisen motiiveina ovat olleet suden tahol- ta koettu uhka ihmisen hengelle ja terveydelle sekä suden aiheuttamat vahingot riistamailla ja eritoten karjalaitumilla. On esitetty, että susivainon taus- talla on nimenomaan karjanhoidon lisääntyminen 1800-luvulla (Pulliainen 1974). Harvaan asutussa maassa, missä karjan metsälaidunnus oli yleistä aina 1960-luvulle saakka, ylittivät suurpetojen ai- heuttamat menetykset karjanpidolle ja poronhoi- dolle kansalaisten sietokyvyn. Menetykset olivat tilastollisten vuosikirjojen valossa melko mittavia; nelivuotiskautena 1877–1880 juuri ennen susikan- nan reilua vähentämistä suurpedot tappoivat koko maassa 40 198 lammasta, 6 972 nautaa, 14 189 po- roa ja 4 436 yksilöä muuta karjaa. Erityisesti talojen läheisyydessä pidetyn karjan menetykset lankesivat yksinomaan suden kontolle (Teperi 1977). Susikan- nan vuosiin 1880–1882 kohdistuneen rajun leikka- uksen jälkeen vastaavat karjanpidon ja poronhoi- don tappiot olivat nelivuotiskaudella 1881–1884 kaikkiaan 20 745 lammasta, 3 455 nautaa, 7 073 poroa ja 2 147 yksilöä muuta karjaa, mikä osaltaan osoittaa suden merkityksen vahingontekijänä. Kaikki suurpedot verottavat karjaa ja riistaa, mutta ainoastaan susi on saalistanut metsästys- koiria ja tappanut ruoakseen ihmisiä. Historialliset tiedot susien lastensurmista ovat pysyneet puheen- aiheena vuodesta toiseen ja lehdistön merkittävästä roolista johtuen Varsinais-Suomen kaksivuotinen lastensurmien tapahtumasarja vuosina 1880–1881 on säilynyt hyvin ihmisten tiedossa. Sanomalehtien susikirjoittelussa on nähtävissä selvä huippu kysei- senä aikana. Ennen lastensurmia susiuutisten mää- rä oli kaksivuotiskautena 1878–1879 tasan 30, kun taas surmien tapahtumavuosina määrä nousi 184 artikkeliin. Niin ongelmia aiheuttaneita susiyksilöi- tä kuin satunnaisia liikkujia tapettiin koko maassa vuonna 1880 kaikkiaan 321 kappaletta ja vuonna 1881 yhteensä 192 kappaletta etenkin Turun ja Po- rin läänissä ja Hämeenlinnan läänissä, mutta seu- raavallakin kaksivuotisjaksolla 1882–1883 susiar- tikkeleita julkaistiin vielä 79 kappaletta. Lainsäädännön valossa näyttää siltä, että vaino on ollut yhtämittaista ihmisen ja suden yhteisen historian kanssa. Roistomaisuus ja äärimmäinen julmuus on liitetty susiin ympäri maailman (Agar- wala ym. 2010; Schanning 2009) ja jo aiemmin esiin tuoduissa historiallisissa kirjoituksissa painotetaan suden julmia piirteitä aivan toisella tapaa kuin mui- den suurpetojen. Susi katsottiin lainsäädännön nä- kökulmasta kaikkein vahingollisimmaksi pedoksi. Sudesta maksettiin suurimmat tapporahat ja tap- porahamaksatusaika on pidempi kuin minkään muun lajin kodalla ollen peräti 329 vuotta (vuosina 1647–1975). On siten hyvin todennäköistä, että su- den kohdalla vainon tehokkuuteen vaikutti nimen- omaan ihmisten kielteinen asenne lajia kohtaan ja tällöin tapporahan suuruudella ei ollut vastaavaa vaikutusta vainon intensiteettiin kuin mitä oli mui- den suurpetojen kohdalla, joihin suhtauduttiin la- jeina neutraalimmin. Toisin sanoen motiivi lähteä susijahtiin oli suden tappamisessa eikä tapporahan saamisessa. On esitetty, että suomalaisia oli vaikea aktivoida susivoutien johtamiin suden yhteispyyn- teihin 1600- ja 1700-luvuilla (Vuorela 1975). Tämän ei kuitenkaan katsottu johtuvan vastentahtoisuu- desta tappaa susia, vaan vastahankaisuus johtui muualta maailmasta tuodun ja siten hankalaksi ja tehottomaksi koetun ajopyynnin vierastamisesta, sekä hyötyjen, kuten sudenturkin, valumisesta susi- voutien kautta kruunulle (Vuorela 1975). 4.1.5 VAHINKOELÄINLUOKITTELUN JA TAPPORAHAJÄRJESTELMÄN LOPETTAMINEN Ihmiset ovat oletettavasti aina arvostaneet eläin- ten tarjoamia kauneusarvoja kuten sieviä lintuja ja niiden kaunista lauluääntä. Jo muinaisissa sivi- lisaatioissa suuriin petolintuihin on suhtauduttu positiivisesti tai neutraalisti (Thiollay 1994) ja esi- merkiksi maa- ja merikotkan kauneutta ja rohkeut- 34 TULOKSET ta on myös aina ihailtu niiden epäillystä haitallisuu- desta huolimatta (mm. Ylänne 1948). Ensimmäiset suojelusäädökset linnuille asetettiin 1800-luvulla. Britanniassa suojeltiin merilinnut vuonna 1869 ja kaikki linnut vuonna 1880. Saksassa säädettiin suo- jeluasetuksia Bavariassa vuonna 1866, Saxonyssa vuonna 1876 ja Prussiassa vuonna 1880 (Bonhom- me 2007). Ruotsissa ensimmäinen lintusuojeluyh- distys perustettiin vuonna 1869, Saksassa vuonna 1875 ja Britanniassa vuonna 1889 (Vuorisalo & Laihonen 2000). Ensimmäinen kansainvälinen lintujen suojelusopimus Convention for the Pro- tection of Birds Useful to Agriculture pohjasi suo- jelutavoitteen nimenomaan lintujen tunnustetulle hyödyllisyydelle maanviljelystä kohtaan ja se pe- rustettiin vuonna 1902 kaikkiaan 14 eurooppalai- sen maan kesken, Ruotsi mukaan lukien (Bowman ym. 2010). Suomessa lajisuojelun alkutaipaleet olivat yhdenmukaiset ja –aikaiset muun Euroopan kanssa. Sakari Topelius perusti pikkulintujen suo- jeluun tähtäävän Kevätyhdistyksen vuonna 1870 ja Suomen Eläinsuojeluyhdistys otti tehtäväkseen pikkulintujen suojelun vuonna 1902 (Vuorisalo & Laihonen 2000). Lintujen suojelu näkyy myös Eläinsuojelus- ja Eläinten ystävä- lehtien sisällössä. Etenkin pikkulintujen, mutta myös muiden lintujen suojelus kattoi parhaimmillaan peräti 70 % lehtien luonnonvaraisia eläimiä koskevasta sisällöstä vuo- sina 1899–1928 (Mykrä ym. 2014). Vahinkolinnuista maksettiin tapporahoja vi- ranomaiselle esitettyjen linnusta irtileikattujen jalkojen perusteella (ks. Art II kuva 2). Lintujen la- jintunnistusvaikeuksia oli kritisoitu jo vuoden 1898 metsästysasetuksen valmisteluvaiheessa mutta kri- tiikki kasvoi 1900-luvun alkuvuosien aikana (Anon. 1908; Komitean mietintö 1896). Filosofi an tohtori, luonnonhistorian ja maantiedon lehtori E.W. Suo- malainen teki Porissa vuosien 1914–1916 aikana selvityksen siitä, maksettiinko tapporahoja kunnan nimismiehien toimesta oikeista lajeista. Tulosten mukaan lajintunnistusvaikeuksia oli niin metsäs- täjillä kuin tapporahoja myöntäneillä virkamiehillä. E.W. Suomalainen tunnisti tapporahojen toivossa viranomaiselle tuodut lintulajit ja sai hämmästyt- tävän tuloksen; tapettuja lintuyksilöitä oli 2494 ja näistä vain seitsemästä yksilöstä oli laissa säädetty tapporaha (Suomalainen 1916). Hyödylliseksi luo- kiteltujen ja jopa rauhoitettujen lintulajien joutu- minen tapetuksi tapporahojen toivossa herätti huo- miota laajalla rintamalla. Tämä sai aikaan muun muassa kuvitettujen oppaiden painamisen niin metsästäjille kuin viranomaisillekin ja näitä julkai- suja painettiin säännöllisesti 1900-luvulla (Anon. 1941, 1947b; Hintze 1906). Ensimmäiset suomalaiset eläinsuojelusyhdistyk- set järjestäytyivät vuosina 1871 ja 1874 (Nieminen 2001). Suojeluaatteen leviämisen ja ekologisen tietoisuuden kasvamisen myötä eläintieteilijät ky- seenalaistivat lainsäädännössä tapahtuvan eläin- ten luokittelun haitallisiksi ja hyödyllisiksi (Palmén 1896; Palmén ym. 1916; Palmgren 1915; Renvall 1896, 1912). Lintujen kohdalla tunnistettiin useiden lajien hyödyllisyys maanviljelykselle jo 1800-luvun lopulla ja muun muassa Renvall (1912) ja Palmén ym. (1916) painottivat petolintujen roolia terveys- poliiseina. Suurpetojen kohdalla ensimmäisen merkittä- vän särön vahinkoeläinkontrollin tarpeellisuuteen toi ristiriitainen suhtautuminen karhuun, joka toisaalta oli merkittävä vahingontekijä ja yhtäältä merkittävä saalis. Ruotsissa tapporahat oli poistet- tu karhulta jo vuonna 1893 ja siihen kohdistettiin suojelutoimenpiteitä vuodesta 1909 alkaen (Linnell ym. 2001). Tämä keskustelu karhun rahoituksen tarpeellisuudesta siirtyi Suomeen ja voimisti met- sästäjien halua suojella karhua jo vuonna 1900 (Finska Jagtförening 1900). Karhun lisäksi myös ilveksestä alettiin puhua suojelupainotteisemmin, ja kummankin lajin kohdalla tutkijat nostivat rau- hoitustarpeen esiin Societas pro Fauna et Flora Fennican kokouksessa vuonna 1911 (Palmgren 1915). Tätä keskustelua tuettiin metsästäjäpiireis- tä, mutta vastustettiin muun muassa suojelijoiden toimesta, jotka painottivat suden ja karhun vaaral- lisuutta ihmisille (Anon. 1912; Hintze 1912; Palm- gren 1915). Vaikkakin eläinsuojelijoiden piirissä ko- ettiin vastenmielisyyttä metsästystä kohtaan, niin pääosin vaadittiin metsästäjiltä aktiivista vahin- koeläinkontrollia suurpetojen kohdalla. Eläinten ystävässä vuonna 1912 otsikon Urheiluteurastus alla todetaan, että ”Paikoittain saattaa kyllä joskus tulla tarpeelliseksi hävittää susia ja muita vaaral- lisia eläimiä, mutta meidän aikamme metsästä- jät eivät tahdo tehdä edes sitäkään käytännöllistä hyötyä, että hävittäisivät sellaiset vahinkoeläimet, jotka ovat vaaralliset yleiselle turvallisuudelle, he ”rauhoittavat” ne ja luulottelevat sitte, että eläinten pitäisi olla heille kiitollisia heidän humanillisesta ja hyväntahtoisesta asiaansekaantumisestaan.” Ruot- sissa karhu rauhoitettiin osassa maata 1920-luvulla (Munsterhjelm 1929), mutta Suomessa karhua ei vielä tuolloin rauhoitettu. 1900-luvun alun kiihkeiden petovihavuosien jälkeen ensimmäinen maailmansota ja Suomessa käyty kansalaissota edesauttoivat tapporahajärjes- telmän loppumista. Suomen markan arvon lasku vuodesta 1916 aina itsenäistymisen alkuaikoihin teki vahinkoeläinmetsästyksestä aiempaa kannat- tamattomamman. Tapporahasummia ei korotettu TULOKSET 35 vastaavasti, eikä niin ollen ollut kovinkaan järkevää tuhlata kalliita panoksia eläimiin joista saatu maksu ei enää korvannut kuluja eikä tuottanut taloudellis- ta etua. Samaan ajankohtaan ajoittuu myös kaik- kien suurpetojen merkittävä kannanlasku, joten lainsäädännössä vahingollisimmaksi katsottujen eläinlajien kohdalla katsottiin, että tapporahoilla oli saavutettu tavoiteltu tulos. Kansalaissodan jälkeen vuonna 1923 Suomessa säädettiin sekä ensimmäinen luonnonsuojelulaki että laki metsästyksestä, mikä muutti useita vuo- den 1898 metsästysasetuksen pykäliä. Tuloksena oli lukuisten lajien täysrauhoitus joukossaan myös aiemmin vahinkoeläimeksi luokiteltuja lajeja, ja tätä muutosta voikin kutsua modernin eläimiin kohdistuvan lainsäädännön perustaksi (Mykrä ym. 2005). Tapporaha säädettiin ainoastaan sudesta ja ahmasta. Linnuille ei enää vuoden 1923 jälkeen laissa määrätty tapporahoja, mutta valtio myönsi 1930-luvun lopulla riistanhoitoyhdistyksille varoja tapporahojen suorittamista varten (Anon. 1947a). Petolinnuista kanahaukka, varpushaukka sekä maa- ja merikotka pysyivät siten edelleen tappo- rahoitettujen listoilla (Lindgren 1943). 1960-luvun alkupuolella vainon kohteena olivat edelleen kana- haukka, varpushaukka, piekana (Buteo lagopus) ja huuhkaja, mutta metsästysseurojen tapporahojen maksu näistä loppui vuoteen 1963 mennessä (Suo- minen 1967). Yhteiskunnallinen yhteisymmärrys petolintujen suojelutarpeesta saavutettiin 1970-lu- vulle saavuttaessa kanahaukkaa lukuun ottamatta, jonka vainoamista vaativat metsästäjät edelleen (Ilvesviita 2005). Kanahaukkakin sai Bernin sopi- muksen myötä ympärivuotisen rahoituksen vuon- na 1989. Suurpetojen hävittämisen tukeminen tappora- hoilla jatkui vaihtelevasti aina vuoteen 1975 saak- ka. Metsästyslait vuosilta 1934 ja 1962, sekä useat asetukset niiden välillä ja jälkeen arvottivat milloin minkäkin suurpedon tappopalkkion arvoiseksi. Ahmasta ja sudesta maksettiin tapporahoja tauot- ta aina 1970-luvulle saakka, mutta ilveksen ja kar- hun tapporahat lakkautettiin useammaksi vuodek- si vuonna 1923. Karhusta maksettiin uudemman kerran tapporahaa vuosina 1934–1953 ja ilveksestä vuosina 1949–1953 sekä 1956–1962 (ks. Art. I tau- lukko 1). Ahma rauhoitettiin poronhoitoalueen ete- läpuolella vuonna 1978 (720/1977) ja koko maassa vuonna 1982 (1000/1981) eikä sen rauhoituksesta ole sen jälkeen poikettu (Pohja-Mykrä & Kurki 2008). Ilves rauhoitettiin kannan voimakkaan hu- penemisen vuoksi ensimmäisen kerran vuonna 1962 (558/1962), mutta ilveskannan elvyttyä on sitä maa- ja metsätalousministeriön poikkeusluvil- la saatu metsästää kannanhoidollisin poikkeuslu- vin. Karhulle asetettiin talviaikainen rauhoitusaika vuonna 1964 (194/1964) ja kesäaikainen rauhoitus vuonna 1977 (720/1977). Mielenkiintoista kyllä, karhunpyynti oli kaikille sallittua vuoteen 1977 saakka myös toisen mailla ja aina vuoteen 1993 saakka karhunpyytäjältä ei vaadittu riistanhoito- maksun suorittamista (Mykrä ym. 2006). Sudelle asetettiin ensimmäiset rauhoitusajat poronhoi- toalueen ulkopuolella vuonna 1973 (749/1973) ja kesäaikainen rauhoitus poronhoitoalueella vuonna 1993 (666/1993). Yhteenvetäen voi todeta, että eläinten suojelun ja ekologisen tietoisuuden leviäminen Suomessa on ollut seurausta yleismaailmallisesta muutoksesta. Englannissa heräsi jo 1800-luvun alussa eläinsuo- jelusaate, joka levisi Yhdysvaltoihin ja keskiseen Eurooppaan seuraavien vuosikymmenien aikana ja sieltä edelleen Ruotsiin ja Suomeen 1800-luvun lopulla (Lahtinen & Vuorisalo 2000). Suojelun kohteena olivat kotieläimet ja hyödylliset eläimet. Suojeluaate levisi ensimmäisenä lintujen kohdalla. Julmat pyyntimenetelmät, kuten paaluraudat he- rättivät vastustusta (Suominen 1967; Wight 1931), ja vainon perusteena olleiden oletettujen satovahin- kojen ja kanalintuvahinkojen vastapainoksi jaettiin lehdissä ekologista tietoa lintujen ravinnonkäytös- tä jo 1800- ja 1900-lukujen taitteessa (Salminen 2014). Suurpetojen kohdalla vedenjakajana toimi sotien jälkeisenä aikana ekologiseen tietoon ja luonnonsuojelullisiin näkökohtiin perustunut yh- teiskunnan ajattelun murros 1960- ja 70-luvuilla. Tuolloin suurpedot alettiin nähdä yhä enemmän hallinnollisin ja lainsäädännöllisin keinoin rat- kaistavissa olevina yhteiskunnallisina kysymyksi- nä (Ilvesviita 2005). Pentti Linkola ensimmäisten joukossa nosti vuonna 1963 esiin ajatuksen, jonka mukaan olisi syytä luopua vahinkoeläin-hyötyeläin- ajattelusta ja siirtyä pohtimaan suojelua eettisesti kestävämmältä pohjalta (ks. Vuorisalo & Laihonen 2000). Ponnistuksia tapporahapykälien poistami- seksi tehtiin joulukuussa 1974 kun kansanedusta- jana toiminut Pertti Salolainen teki eduskunnalle kirjallisen kysymyksen tapporahajärjestelmän pois- tamisesta. Hän oli jo pitkään kokenut järjestelmän vanhanaikaisena ja vanhentuneena (Salolainen 1974). Silloinen maa- ja metsätalousministeri Hei- mo Linna vastasi Salolaiselle, että hallituksen ta- voitteena on ollut tehdä muutoksia tapporahapoli- tiikkaan (Linna 1974). Muutos ei tapahtunut ilman vastustusta, sillä monet kansanedustajat vaativat tapporahojen säilyttämistä (Impiö ym. 1975; Vilmi ym. 1976). Tapporahamaksatuksen lopettamista ei lopulta koskaan säädetty lailla, vaan maksu jäi pois käytännöstä kun valtion vuoden 1976 budjettiin ei enää tehty määrärahaesitystä tätä tarkoitusta var- 36 TULOKSET ten (Hallituksen esitys 1976). Vuoden 1993 met- sästyslaki oli aikanaan ensimmäinen metsästyslaki, jossa ei enää ollut mainintaa vahinkoeläimistä. 4.2 NYKYPÄIVÄN SUURPETOJEN KANNANHOIDON HAASTEENA SOSIAALINEN KESTÄVYYS Pyrin väitöskirjatyössäni lisäämään ymmärrys- tä nykypäivän suurpetokonfl iktin luonteesta ja tarkastelemaan kokonaisvaltaisesti nykyisten kannanhoidon tavoitteiden ja toimenpiteiden tar- koituksenmukaisuutta ja vaikuttavuutta historial- lisessa kontekstissa. Tämän tavoitteen saavutta- miseksi keskityn työni loppuosassa suurpetoihin; muita lajeja mainitsen vain vertailukohtina. Aluksi tarkastelen sitä kansallista ja kansainvälistä toimin- taympäristöä, jossa kansalliset ja paikalliset suurpe- topoliittiset tavoite- ja toimenpideasettelut tehdään. Tämän jälkeen osoitan, miten paikallisyhteisöt ovat reagoineet julkisoikeudelliseen ohjaukseen ja kont- rollointiin, ja kuinka suurpetoasenteiden taustalla vaikuttavista kulttuurisista piirteistä on todennetta- vissa kansallisen kannanhoidon tavoitteet muren- tava sosiopoliittinen rikosaalto. 4.2.1 SUURPETOJEN KANNANHOITO POHJAUTUU SUOTUISAN SUOJELU- TASON SAAVUTTAMISELLE Eläinlajien suojelu Suomessa on 1970-luvulta läh- tien sitoutunut kansainvälisten suojelusopimusten velvoitteisiin eli lyhyesti yksilöiden suotuisan suoje- lutason saavuttamiseen ja ylläpitämiseen (Mehtälä & Vuorisalo 2007). Suomen suurpetokantojen suo- tuisaa suojelutasoa määriteltäessä tulee huomioida niin Bernin sopimuksen (Bern Convention on the Conservation of European Wildlife and Natural Ha- bitats; voimaan Suomessa 1.4.1986), biodiversiteet- tisopimuksen (The Convention on Biological Di- versity; voimaan Suomessa 26.10.1994) kuin EU:n luontodirektiivin (92/43/ETY, voimaan Suomessa 1995) suojeluvaatimusten täyttäminen. Termi suo- tuisa suojelun taso esitettiin kansainvälisillä luon- nonsuojelufoorumeilla ensi kerran niin kutsutussa Bonnin sopimuksessa eli yleissopimuksessa muut- tavien luonnonvaraisten eläinten suojelemiseksi (Convention on the Conservation of Migratory Spe- cies of Wild Animals, voimaan Suomessa 1.1.1989) 23. kesäkuuta vuonna 1979. Myöhemmin samana vuonna solmitussa Bernin sopimuksessa ei käytet- ty suotuisan suojelutason termiä, mutta viitattiin samoihin suojelullisiin perusteluihin. Bonnin sopi- muksesta löytyvät sellaisenaan luontodirektiivissä myöhemmin esitetyt kolme kriteeriä lajin suotuisan suojelutason saavuttamiseksi. Näiden vaatimusten täyttyessä toteutuvat myös biodiversiteettisopi- muksen vaatimukset luonnon köyhtymisen estä- miseksi. Luontodirektiivin mukaan lajin suotuisa suojelutaso täyttyy, kun kyseisen lajin kannan ke- hittymistä koskevat tiedot osoittavat, että tämä laji pystyy pitkällä aikavälillä selviytymään luonnollis- ten elinympäristöjensä elinkelpoisena osana, lajin luontainen levinneisyysalue ei pienene eikä ole vaa- rassa pienentyä ennakoitavissa olevassa tulevaisuu- dessa, ja lajin kantojen pitkäaikaiseksi säilymiseksi on ja tulee todennäköisesti olemaan riittävän laaja elinympäristö. Biodiversiteettisopimus on laillisesti sito- va ja sen sisältö on Suomessa pääosin toteutettu luonnonsuojelulaissa (1096/1996). Sopimuksen toimeenpanovälineitä ovat kansalliset luonnon monimuotoisuusstrategiat ja toimintaohjelmat. Luontodirektiivi on jäsenvaltioon nähden velvoitta- vaa oikeutta, joten kansallisen lainsäädännön tulee olla direktiivin vaatimusten mukainen, eikä direk- tiivin asettamista velvoitteista voida kansallisesti poiketa. Suomessa luontodirektiivi on pantu suojel- tujen lajien osalta täytäntöön luonnonsuojelulaissa (1096/1996) ja –asetuksessa (160/1997), ja riista- eläinten osalta metsästyslaissa (615/1993) ja met- sästysasetuksessa (666/1993). Lisäksi suurpetoja koskevaa sääntelyä on tarkennettu valtioneuvoston asetuksella metsästyslaissa säädetyistä poikkeus- luvista (169/2011, 452/2013). Suurpetopolitiikkaa ohjataan ja kontrolloidaan poliittisilla päätöksillä. Riistahallintolailla (158/2011) säädetään riistahal- linnon toimijoista, jotka toimeenpanevat suurpeto- jen kannanhoitotoimia. Vuonna 2000 valmistui Euroopan neuvostossa julkilausuma ja ohjelma maasuurpetokantojen hoi- dosta, jossa asetettiin tavoitteeksi, että jäsenmaat valmistelevat kansalliset hoitosuunnitelmat kaikille maasuurpedoille. Julkilausumassa esitettiin myös lajikohtaiset ohjelmat, joiden tehtävänä oli toimia koko Euroopan mittakaavassa päätöksentekoa tu- kevina toimintasuunnitelmina. Suomi valmisteli kansalliset kannanhoitosuunnitelmat sudelle vuon- na 2005 (MMM 2005), ilvekselle ja karhulle vuon- na 2007 (MMM 2007a, 2007b) ja ahmalle vuonna 2014 (MMM 2014). Ilves-, karhu- ja susikannalle kannanhoitosuunnitelmissa asetettu päätavoite on ”jatkossakin säilyttää ilves/karhu/susikanta suotui- salla suojelun tasolla ja toteutettavilla toimenpiteil- lä ottaa huomioon taloudelliset ja sosiaaliset vaati- mukset sekä alueelliset ja paikalliset erityispiirteet”. Ahman kohdalla puolestaan todetaan, että ”Ää- rimmäisen uhanalaisena lajina sen kannanhoitoon TULOKSET 37 tulee kiinnittää erityistä huomiota, ja huolehtia ah- man säilymisestä elinkykyisenä elinympäristöjensä osana”. Kannanhoitosuunnitelmissa asetetuilla toi- menpiteillä tulee saavuttaa asetetut tavoitteet. Suurpetojen kannanhoidon merkittävä toimen- pide ovat metsästyslain mukaisesti rauhoituksesta myönnettävät kannanhoidolliset tai vahinkoperus- teiset poikkeamisluvat. Kannanhoidollisia poik- keuslupia voidaan myöntää ilvekselle, karhulle ja sudelle aikoina, joista säädetään tarkemmin met- sästyslaissa säädetyistä poikkeusluvista annetussa valtioneuvoston asetuksessa (452/2013). Vahin- koperusteinen poikkeuslupa voidaan myöntää ah- malle, ilvekselle, karhulle ja sudelle milloin tahansa maa- ja metsätalousministeriön säätämän asetuk- sen vuosittaisesta suurimmasta sallitusta saali- määrästä rajoissa. Poikkeuslupien saalismäärän harkintaa ohjaavat luontodirektiivin vaatimukset suotuisan suojelutason saavuttamiseksi ja säilyt- tämiseksi. EY:n tuomioistuinmenettelyssä vuonna 2007 todettiin, että metsästyksen käyttäminen su- sivahinkoja ehkäisevänä toimena on luontodirektii- vin 16 artiklan 1 kohdan vastaista (Asia C-342/05), eli toisin sanoen kannanhoidollisen metsästyksen salliminen uhanalaisen lajin kohdalla ei täytä tiu- kan suojelun ehtoja. Sittemmin on ollut todettavis- sa, että ylläpitämällä tiukkaa suojelujärjestelmää eivät susipolitiikan tavoitteet ekologisesta, talou- dellisesta ja yhteiskunnallisesta kestävyydestä ole toteutuneet (Pohja-Mykrä & Kurki 2014). Suotuisan suojelutason saavuttaminen on nos- tettu kannanhoidon tavoitteiden ykkösmittariksi, mutta kansainvälisissä suojelusopimuksissa (Ber- nin sopimus; biodiversiteettisopimus) ja luonto- direktiivissä on painotettu myös eläinten kannan- hoidon sosiaalista kestävyyttä. Luontodirektiivin 2 artiklassa määritellään tavoitteet seuraavasti: ”Tämän direktiivin mukaisesti toteutetuilla toimen- piteillä otetaan huomioon taloudelliset, sosiaaliset ja sivistykselliset vaatimukset sekä alueelliset ja paikalliset erityispiirteet”. Sosiaalisen kestävyy- den vaatimus linkittyy 1990-luvulla keskusteluihin nousseeseen kestävän kehityksen käsitteeseen. Ky- seisenä vuosikymmenenä ekologisen, taloudellisen ja sosiaalisen kestävyyden yhdistämisen keinoja pohdittiin ja ympäristökysymykset yhteiskunnal- listuivat voimakkaasti. Suomessa kestävä kehitys ymmärrettiin yhteiskunnallisena kehityksenä, jossa vastuu ympäristönsuojelusta siirtyi myös eri hal- linnonaloille ja talouselämälle (Sairinen ym. 1999). Näin ekologinen kestävyys nousi merkityksessään tavoitteeksi, jolle taloudellinen ja sosiaalinen kestä- vyys alistettiin. Sosiaalista ja kulttuurista kestävyyt- tä pohdittiin paikallisen tason ympäristökysymys- ten yhteydessä kuitenkin jo tuolloin, ja tunnistettiin, että ympäristöpolitiikan tulee huomioida oikeuden- mukaisuus ja ihmisten oma elämänhallinta mikäli sille halutaan saada yhteiskunnallinen hyväksyntä (Sairinen ym. 1999). Pohdinta oli kansainvälistä. Esimerkiksi YK:n kestävän kehityksen istunnossa vuonna 1997 todettiin, ettei ekologista kestävyyttä voi edistää erillään sosiaalisesta tai taloudellisesta kestävyydestä (Sairinen ym. 1999). Sosiaalisen kestävyyden merkitys suurpeto- poliittisissa toimissa on viime aikoina huomioitu laajalti ja Euroopassa on havahduttu pohtimaan kannanhoidon sosiaalisen kestävyyden haasteita. Muun muassa Espanjan Iberia ja Sierra Morena -vuoristoissa susikonfl iktit ovat lisääntyneet (Re- port 2013), kuten myös Ranskassa etenkin kar- jankasvattajien joukossa (Ranskan susiohjelma 2013–2017). Bernin sopimuksen osapuolien teke- mässä tuoreimmassa lausunnossa nro 163 (2012) painotetaan kannanhoidon sosiaalisen kestävyy- den varmistamista. The Large Carnivore Initiative for Europe (LCIE) on Maailman luonnonsäätiön (WWF) kokoama ja Euroopan eri maiden asian- tuntijoista ja organisaatioista koostuva asiantunti- jaelin, joka toimii Kansainvälisen luonnonsuojelu- liiton (IUCN) Species Survival Commissionin (SSC) alaisena työryhmänä. LCIE valmisteli kesäkuussa 2013 kannanoton, jonka mukaan konfl iktin ym- märtäminen ja siihen vastaaminen on ensiarvoisen tärkeää pohdittaessa kestävää suurpetojen kannan- hoitoa (A manifesto for Large Carnivore Conser- vation in Europe, 6/2013). LCIE kannustaa myös huomioimaan populaatioperustaisen tarkastelun niiden suurpetokantojen hoidossa, missä populaa- tio ylittää eri valtioiden rajat (Blanco 2012). Myös Bernin sopimuksen osapuolien tekemät suosituk- set nro 59 (1997), nro 115 (2005) ja nro 137 (2008) kiinnittävät osapuolien huomion suurpetokantojen hoidon linjauksissa nimenomaan populaatiolähtöi- seen tarkasteluun ottaen samalla huomioon myös Euroopan Unioniin kuuluvien ja kuulumattomien valtioiden välisen yhteistyön. 4.2.2 SOSIOPOLIITTINEN RIKOSAALTO Kotimaisten kannanhoitosuunnitelmien valmiste- lun ja voimaantulon jälkeen on ollut mahdollista tarkastella suurpetopolitiikan tavoite- ja toimen- pideasettelun onnistumista. Suurpetojen kannan- kehitys vuosien 2007–2014 (kuva 2) välisenä aikana osoittaa, ettei kannanhoidon ekologista kestävyyttä ole saavutettu suden ja ahman kohdalla. Suurpeto- politiikan kehittämisarvioinnissa (Pohja-Mykrä & Kurki 2014) tarkasteltiin suurpetopolitiikan tarkoi- tuksenmukaisuutta, tuloksellisuutta, tehokuutta, vaikuttavuutta ja suurpetopolitiikan ulkoisia teki- 38 TULOKSET jöitä. Mittarina ekologisen kestävyyden saavuttami- selle pidettiin suurpetojen uhanalaisuusarviointia, metsästyksen mitoituksen onnistumista ja kannan- kehitystä (ks. kuva 2). Arvioinnin johtopäätösten mukaan ekologiset, taloudelliset ja sosiaaliset teki- jät ovat riippuvuussuhteessa toisissaan ja sosiaali- sen kestävyyden vaje on saanut aikaan ekologisen kestävyyden vajeen (Pohja-Mykrä & Kurki 2014). Suurpetojen kannanhoidon sosiaalisen kestä- vyyden vaje näkyy niin ilmitulleina kuin piiloon jää- neinä suurpetojen salakaatoina. Tarkastelemalla syntyvyyttä, luontaista kuolleisuutta sekä tiedettyä kuolleisuutta (liikenne, poikkeusluvat, ilmitulleet salakaadot), voidaan arvioida kantaan kohdistuva salakaatopaine. Suden kohdalla tämä on kohtuul- lisen luotettavaa, koska susi on reviirieläin ja su- sia on Länsi-Suomea lukuun ottamatta kattavasti pantaseurannassa. Arvioiden mukaan 2010-luvulle alussa peräti 25–30 prosenttia susikannasta oli hä- vinnyt selittämättömästä syystä (Kojola ym. 2011). Vuosina 2005–2010 on salakaadettu reilut 30 sut- ta vuosittain ja ainoastaan 8,5 % susipopulaation tuntemattomasta hävikistä on näkynyt poliisiviran- omaisten käsiin päätyneillä tiedoilla (Pohja-Mykrä & Kurki 2013). Ilveksen kohdalla vastaavaa arviota toteutu- neista salakaadoista on mahdotonta tehdä, koska ilveskannan kokoarvio ja sen kestävä verotus ei- vät ole vielä löytäneet tasapainoa (Pohja-Mykrä & Kurki 2014). Karhukannan väheneminen etenkin itäisessä Suomessa vakiintuneen kannan alueel- la vuoden 2009–2010 vähimmäiskanta-arvion huippulukemista, reilusti yli 700 karhusta alle 400 karhuun vuonna 2013 ei selity yksinomaan lailli- sella metsästyspaineella (ks. kuva 2). WWF Suo- mi on puolestaan selvittänyt ahmojen salakaatoja ja niiden taustalla vaikuttavia tekijöitä Suomessa vuosilta 2002–2008. Ahmojen salakaadoista teh- tyjä rikos- ja tutkintailmoituksia oli tarkasteluajan- jaksona ainoastaan viisi kappaletta (WWF Suomi 2009). Mikäli ahmakannan vähimmäiskanta-arvio poronhoitoalueella on edes oikean suuntainen, niin ahmakannan kasvun hitautta selittävät lähinnä sa- lakaadot. Ahman itäisen kannan levittäytymisen hi- tauden selittäjänä voi olla lisääntymiskumppanei- den puute, mutta todennäköisesti myös salakaadot (Pohja-Mykrä & Kurki 2014). Suurpetojen salakaadot jäävät mittavissa mää- rin piiloon, eivätkä siten näy virallisissa tilastoissa. Ilmiö ei kuitenkaan ole yksin suomalainen. Arvioi- den mukaan Ruotsissa susien salakaadot ovat mer- kittävä susien kuolleisuuden selittäjä, mutta peräti kaksi kolmasosaa salakaadoista jää havainnoimatta (Liberg 2011). WWF Suomen raportissa vedetään yhteen Ruotsissa tehdyt laskelmat vuosilta 1995– 2005, joiden mukaan salakaatoja jää kaikkien suurpetojen kohdalla piiloon merkittäviä määriä ja ilmitulleista salakaadoista ainoastaan 4 % johti tuo- mioon (WWF Suomi 2009). Tämän tutkimuksen yksi merkittävä tulos on, että suurpetojen, ja etenkin suden salakaatojen pääasiallisena motiivina on virallisen kannanhoi- don kiistäminen (ks. Art IV taulukko 2). Suden, ahman taikka ilveksen kohdalla salakaatojen motii- vina ei ole taloudellisen edun saavuttaminen vaik- ka kyseisen suurpedon poistamisella voidaankin vaikuttaa suurpedon alueellaan mahdollisesti ai- heuttamiin kotieläinvahinkoihin. Karhun kohdalla sen sijaan suuri saalis vaikuttanee jonkin verran niiden joutumiseksi salakaadon kohteeksi. Muita suurpetojen salakaatojen motiiveja ovat puolustau- tuminen/pakkotila, vahinko, sekä ystävän tai tut- tavan avunanto. On todettavissa, että salakaatajat eksplisiittisesti haastavat kannanhoidon tavoite- ja toimenpideasettelun kaatamalla suurpetoja salaa. Vastaava motiivi salakaadoille, eli julkishallinnon haastaminen, on nähtävissä myös Ruotsissa (Pyka ym. 2007). Pedot koetaan uhkana elämäntavalle, erityisesti riistakilpailijana, mutta myös henkilö- kohtaiseen turvallisuuteen liittyvien pelkojen seu- rauksena. Pedot koetaan uhkana elinkeinolle, sillä ne aiheuttavat menetyksiä muun muassa porono- mistajille. Pedot myös koetaan hallinnoivien ja hal- littavien, kuten EU:n ja paikallisen tason välisten konfl iktien symbolina (Pyka ym. 2007). Suurpetojen kannanhoidon legitimiteettikriisi on viime vuosina näkynyt sosiopoliittisena riko- saaltona, jossa aktiivisina toimijoina ovat itse sa- lakaatajat ja passiivisina toimijoina asiasta tietävät ja toimintaa mahdollisesti tukevat yhteisön jäsenet. Salakaadoista noin 60 prosenttia oli tehty kaksin tai isommalla porukalla (3–6 henkilöä) ja vähintään kahdeksan kymmenestä salakaatoon syyllistynees- tä henkilöstä oli metsästäjä. Metsästäjien rooli riis- taeläinten kannanhoidon toimijoina on merkittävä ja etenkin ihmisille vaarallisten vahinkoeläinten kuten suurpetojen poistaminen on ollut maaseutu- yhteisöissä metsästäjien vastuulla jo vuosisatojen ajan, ja todennäköisesti aina siitä asti kun ihmi- nen ja suurpedot ovat maata yhtä aikaa asuttaneet. Metsästäjillä on myös vahva sosiaalinen rooli maa- seutuyhteisöissä (ks. Rannikko ym. 2011) ja nämä tiukat kytkökset näkyvät myös tämän tutkimuksen aineistossa. Yhteisön asenteet suurpetoja kohtaan muovautuvat yhteisesti jaetussa ympäristössä, yh- teisessä kokemusmaailmassa, joten suurpetojen salakaadot tapahtuvat toimintaa tukevassa ilmapii- rissä, jossa poikkeavan mielipiteen esittäminen on riski yhteisön jäsenelle (ks. Art III). TULOKSET 39 100 120 140 160 180 200 2007 2008 2009 2010 2011 2012 2013 AHMA 0 500 1000 1500 2000 2500 3000 2007 2008 2009 2010 2011 2012 2013 2014 ILVES 0 100 200 300 400 500 600 700 800 900 0 200 400 600 800 1000 1200 1400 1600 1800 KOKO MAA Vakiintuneen kannan hoitoalue Levittäytymisvyöhyke Poronhoitoalue Kehittyvän kannan hoitoalue 2007 2008 2009 2010 2011 2012 2013 2014 KARHU 0 20 40 60 80 100 120 0 50 100 150 200 250 300 2006 2007 2008 2009 2010 2011 2012 2013 2014 KOKO MAA Poronhoitoalue Itä-Suomi Länsi-Suomi SUSI Kuva 2. Suurpetojen kannankehitys vuosina 2007–2014 (susi alkaen 2006). Ahmakanta on jakaantunut kahteen alapopulaatioon, itäiseen metsäahmaan ja tunturiahmaan, joiden suhteen kanta jakautuu noin puoliksi (Koskela 2013). Ilveskannasta muuta- ma prosentti sijaitsee poronhoitoalueella. Karhu- ja susikannan kehitys on esitetty koko maassa (1y-akseli) ja kannanhoito- alueittain (2y-akseli). Karhun ja ilveksen vähimmäiskanta-arvio on tehty ennen metsästyskautta ja sisältää vuotta vanhem- mat yksilöt. Vähimmäiskanta-arviot perustuvat Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen maa- ja metsätalousministeriölle antamiin lausuntoihin. 40 TULOKSET Salakaatajien toiminta on tulkittavissa eksplisiitti- seksi vaikkakin toiminta pyritään salaamaan. Toi- mintamallit poikkeavat siten malleista, joita kysei- senlaiseen sosiopoliittiseen rikokseen on aiemmin liitetty (ks. Holmes 2007). Salakaatajat eivät esi- merkiksi jätä tapettuja raatoja näkyville kaikkien löydettäväksi ja tee siten toimintaansa ja sen myötä protestiansa tiettäväksi. Sen sijaan he piilottavat raadot, usein erittäin huolellisesti. Tämän voi liittää yhteiskunnassa tällä hetkellä esillä olevaan kysy- mykseen siitä, kuka omistaa oikean tiedon suur- pedoista – niiden määristä, liikkumisista ja käyt- täytymisestä. Omistavatko tiedon paikalliset, kuten esimerkiksi poromiehet ja paikalliset metsästäjät, vai omistavatko tiedon riistahallinnon virkamiehet ja riistantutkijat. Viime vuosina kärjistynyt tilanne etenkin suden kanssa, kun paikalliset eivät ainoas- taan jätä ilmoittamatta susien jälkiä mutta myös te- kevät omia epävirallisia ja viralliselle tutkimukselle kilpailevia jälkilaskentoja, on syventänyt epäluotta- musta paikallisten ja hallinnoivien välillä. Esimer- kiksi susilauma, joka ei ole tutkijoiden tiedossa, on helppo myös tappaa alueelta ilman suurempaa huomiota. Shoot, shovel and shut up – strategia on tehokas menetelmä, mikäli halutaan sekä omia pai- kallinen suurpetotieto että kontrolloida paikallisella tasolla suurpetojen määrää (ks. Liberg ym. 2011). Tämä suurpetotiedon jakamisesta pidättäytyminen on tulkittavissa erittäin suureksi luottamuspulak- si paikallisten ja hallinnoivien välille. Paikallisilta ihmisiltä on kadonnut luottamus viranomaisten kykyyn tehdä tarvittavia toimenpiteitä alueen suur- petojen kanssa ja tämä on vahvistanut uhmakkuut- ta viranomaisia kohtaan. Tämä edelleen tapahtuva sosiaalisten siteiden heikentyminen metsästäjien/ paikallisten ihmisten sekä viranomaisten/tutkijoi- den välillä mahdollisesti entuudestaan lisää sala- kaatajien todennäköisyyttä uusiin tekoihin ja sa- malla vahvistaa paikallisen yhteisön salakaadoille antamaa tukea (ks. Sherman 1993). 4.2.3 KAIKKI YHDEN JA YKSI KAIKKIEN PUOLESTA Yhteisön salakaadoille ja salakaatajille antaman tuen tutkiminen vaati innovatiivista aineistonke- ruutapaa. Aineistonkeruu nimettömänä eläytymis- menetelmän keinoin mahdollisti argumentoinnin keräämisen salakaatajien ydinryhmältä, naisilta ja metsästäjiltä. Argumentaatioanalyysin pohjaami- nen Billigin (1996) retoriseen asenneteoriaan osoit- tautui toimivaksi menetelmäksi osoittaa yhteisön asenteet salakaatoja ja salakaatajia kohtaan erilai- sissa toimintaympäristöissä. Ilmitulleet asenteet osoittavat sen, missä olosuh- teissa henkilöt olisivat valmiita salakaatoja tu- kemaan tai tuomitsemaan. Tarkastelimme iän, asuinpaikan ja vastaajan ydinryhmän (naiset, met- sästäjät) merkitystä salakaatojen hyväksymiseen tai tuomitsemiseen ja totesimme, ettei ryhmien välillä ole osoitettavissa merkitseviä eroja (Art III taulukko 5). On kuitenkin todennäköisempää, että salakaato- ja tuetaan kuin jätetään tukematta. Taajamissa ja kaupungissa asuvat metsästäjät tukevat salakaatoja enemmän kuin maaseudulla asuvat metsästäjät. On mahdollista, että tässä tapauksessa kaupungeissa ja taajamissa asuvat metsästäjät halusivat antaa tu- kensa maaseudulla asuville metsästäjille ja heidän kokemalleen ahdingolle asettumalla tukemaan suurpetojen salakaatoja. On myös mahdollista, että kaupungeissa ja taajamissa asuvat metsästäjät halusivat salakaatojen tukemisella erottaa itsensä muista kaupunkilaisista, joiden mielipiteet etenkin mediassa esiintyvän yleisen näkemyksen mukaan ovat suurpetojen suojelun puolella. Metsästäjien asenteet salakaatoja kohtaan tukevat teoriaa ryh- mäasenteiden muodostumisesta (Lambert & Lam- bert 1971). Metsästäjien keskuudessa nousi esiin pelko siitä, että salakaatojen hyväksymättömyys ja teosta edelleen viranomaiselle kertominen voisi johtaa kyseisen henkilön tuomitsemiseen muiden yhteisön jäsenten taholta. Metsästäjille on tärke- ää pysytellä yhteisönsä yleisen mielipiteen takana. Kyseisenlainen ilmiö puuttui naisten keskuudes- sa. Sen sijaan naiset ovat valmiimpia luottamaan viranomaisten toimintaan, mikäli heille jaetaan ajantasaista tietoa paikallisten ihmisten vaikeiksi koetuista olosuhteista suurpetojen kanssa. Niin metsästäjät kuin naiset ovat turhautuneita viranomaisten vähäisiin ja vääränlaisiksi koettui- hin toimiin suurpetojen kannanhoidon kohdalla. Jouduimme hylkäämään mittavan määrän osallis- tuneiden henkilöiden narratiiveja, koska he eivät omaksuneet annettua eläytymismenetelmän roolia, vaan käyttivät aineistonkeruun tilaisuutena kertoa sietämättömästä suurpetotilanteesta tutkijoille. Erään tutkimukseen osallistuneen naisen, jonka vastaus jouduttiin hylkäämään, sanoin: “Valtakun- nan yleinen päättäjien mielipide on, ettei suurpe- doista ole haittaa. Luonnonsuojelujärjestöillä kä- sitys etteivät tee pahaa kenellekään. Itä-Suomessa joillain alueilla kanta on liian suuri. Kotieläimet ja lapset vaarassa. Ongelmaan ei ole haluttu suh- tautua vakavasti. Täällä on yli 20 suden laumoja. Karhukantakin uhkaa kasvaa liian isoksi. Salakaa- tajat ottaneet päätösvallan “omiin käsiin”. Yleinen luottamus suurpetopolitiikkaan on mennyt aikoja sitten. Valta on otettu omiin käsiin ja hyväksytään salakaato.” TULOKSET 41 Pelko, viha ja turhautuminen toimivat katalysaat- toreina salakaatoihin ryhtymisessä. Täsmälleen sa- mat vahvat tunteet ovat myös salakaatojen tukemi- sen takana. Salakaatajien lähipiiri, eli metsästäjät ja naiset, ovat asettuneet passiiviseen vastarintaan julkishallintoa vastaan, jolloin he pidättäytyvät ker- tomasta suurpetojen ja etenkin susien salakaadois- ta viranomaisille. He saattavat myös tukea salakaa- tajia esimerkiksi tarjoamalla heille oleellista tietoa suurpetojen liikkeistä tai auttaa heitä taloudellises- ti. Myös Rannikko (2012) tulee pohjoiskarjalaista yhteisöä tutkiessaan johtopäätöksissään samaan lopputulokseen; suden salakaadot ovat susialueella asuvien ihmisten arjen vastarintaa, joka halutaan pitää piilossa. Hyvin pieni salametsästäjien joukko osallistuu siihen fyysisellä teolla ja hiljainen enem- mistö vaikenemalla. Kyse on kiistämisen kulttuuris- ta, joka on suuntautunut EU-vetoista petopolitiik- kaa vastaan (Rannikko 2012). Salakaatoja tukevat henkilöt eivät siten ole sudenvihaajia tai moraalil- taan kyseenalaisia henkilöitä. He katsovat, että ky- seessä on teko oikeuden puolesta, act of justice, eli he kokevat salakaatajat yhteisönsä hyväntekijöinä, aikansa Robin Hoodeina. Sosiopoliittinen rikos ei siten ole ainoastaan salakaatajien vaan sen sijaan rikos on yhteisön yhteinen. Kyseisenlaisia yhteisön sisällä toimivia salakaa- tajia voi kutsua hyviksi, ja heidän puolestaan yh- teisö saattaa toimia radikaalistikin (von Essen ym. 2014). Esimerkiksi Ranskassa ja Etelä-Afrikassa yhteisöt keräsivät kolehdin tavoin varoja salakaa- doista tuomittujen henkilöiden takuiden ja sakko- jen maksamiseksi (Warchol & Johnson 2009; Mi- schi 2013). Hobsbawm (1959) havaitsi tutkiessaan sosiaalista rosvoutta Englannissa, että myös pai- kalliset viranomaiset voivat tukea rosvoja, mikäli he oikaisevat keskushallinnon aikaansaamia vää- ryyksiä, sekä korjaavat tai kostavat kansalaisten ko- kemia epäoikeudenmukaisuuksia. Vastaava ilmiö on havaittavissa tässä tutkimuksessa, jossa noste- taan esiin kannanhoidon viranomaisten ja poliisin antama tuki paikallisille salakaatajille. Tämä tuki näkyy paikallisviranomaisten haluttomuutena tut- kia salakaatoja, huolena salakaatajien kohtalosta, sekä yksityisesti ja julkisesti annettuina lausuntoina salakaatajien puolesta. Paikallisyhteisö ei ole yhtenäinen toimija, vaan se koostuu sisäisesti erilaisista ihmisistä ja sen myö- tä erilaisista intresseistä. Tämä näkyi myös tämän tutkimuksen aineistossa. Yhteisöllinen luontosuh- de rakentuu kuitenkin nimenomaan paikallisuuden kautta ja paikallisyhteisöt ovat merkittävä tekijä luonnon käyttöön liittyvän oikeudentunnon ra- kentumisessa (Lehtinen 2003). Suurpetojen sala- kaadot voidaan tämän tutkimuksen valossa tulkita paikallisyhteisön uhmakkuutena vallitsevaa kansal- lista kannanhoitoa ja sen viranomaisia ja tutkijoita kohtaan, ja aina edelleen EU:n määräysvaltaa koh- taan. Salakaatajat ja paikallisyhteisö pyrkivät häi- vyttämään yhteiskunnassa esimerkiksi viranomais- ten tai sidosryhmien taholta toimintaan liittämää stigmaa ja siten oikeuttamaan tekonsa vallitsevissa olosuhteissa (ks. Sherman 1993). Näitä oikeuttami- sen keinoja on tässä tutkimuksessa tarkasteltu käy- tettyjen neutralisaatiotekniikoiden (Sykes & Matza 1957) avulla ja avataan lyhyesti seuraavassa. Vastuun kieltäminen (denial of responsibility) liittyy luonnollisesti tapauksiin joissa salakaadon tekijä katsoo tappamisen olleen vahinko, mutta tässä tapauksessa vastuun kieltäminen kuvaa mitä enimmässä määrin tilannetta, jossa salakaataja ko- kee joutuneensa tekemään salakaatoja vallitsevien olosuhteiden pakottamana. Borgström (2011) on todennut, että vaikka vallankäyttö perustuisi kuin- ka hyväksyttyihin sääntöihin, voi se menettää oi- keutuksensa, mikäli vallankäytön päämäärät ajau- tuvat ristiriitaan kansalaisten päämäärien kanssa. Legitiimillä tavalla säädetty lainsäädäntö voi siis kansalaisten mielestä olla niin epäeettinen, ettei sitä voi noudattaa. Tässä tutkimuksessa paikalliset ihmiset ja jopa edunvalvonta- ja viranomaistahot yhdistävät argumentoinnissaan lisääntyvät suur- petokannat väistämättä lisääntyviin salakaatoihin. Paikalliset ihmiset kaipaavat ymmärrystä paikalli- sille olosuhteille paitsi suurpetojen kannanhoidon viranomaisilta, niin myös EU-tasolta saakka. Ää- rimmäinen esimerkki vastuun kieltämisestä esiintyi Perhon kolmen suden salakaatotapauksen ympäril- lä vuonna 2013 kun melko välittömästi kiinnioton jälkeen yksi epäillyistä teki itsemurhan ja syytti jälkeen jättämässä kirjeessään teostaan vihreitä ja EU:ta (Pesonen 2013). Vahingon kieltäminen (denial of injury) ilme- nee tapauksissa, joissa salakaatajat kokevat ettei teolla aikaansaada oikeata vahinkoa, eikä teko ole moraalisesti väärin vallitsevissa olosuhteissa. Esi- merkiksi ilvespopulaation ollessa alueittain erittäin vahva saattavat salakaatajat perustella toimiaan sillä, etteivät salakaadot vahingoita kokonaispopu- laatiota. Salakaatajat saattavat myös kokea, ettei virallinen kanta-arvio vastaa todellisuutta vaan on vähäisempi kuin mitä paikalliset sen arvioivat ole- van. Toisaalta salakaatajat ja paikallinen yhteisö kokevat etteivät viralliset kannanhoidon linjaukset ja toimenpiteet vastaa paikalliseen tahtotilaan ja todelliseen tarpeeseen, ja siten kannanharvennus on tehtävä itse paikallisin voimin. Lisäksi argumen- toidaan, etteivät suurpedot kuulu kyseiselle alueelle koska ne on tuotu sinne, eli vapautettu luontoon tutkijoiden ja viranomaisten toimesta, sen sijaan 42 TULOKSET että suurpedot olisivat vapaasti levittäytyneet uusil- le alueille. Tämä keskustelu on käynyt kiivaana jo vuosia ja osoittaa syvää epäluottamusta paikallisten ja hallinnoivien välillä. Uhrin kieltäminen (denial of the victim) poh- jautuu ajatukseen, jonka mukaan salakaadon koh- teeksi joutunut suurpeto on ansainnut kohtalonsa joko aiheuttamansa vahingon, ominaisuuksiensa tai luonteenpiirteidensä vuoksi. Salakaatoja teh- dään kostoksi, ja etenkin suden kohdalla metsäs- tyskoirien menetyksien vuoksi. Koston ajamaan salakaatoon voi liittyä hyvinkin brutaaleja element- tejä ja tällöin voidaan puhua intohimorikoksista (Peltola ym. 2013). Toisaalta vedotaan suden vää- ränlaisuuteen. Julkisuudessa käyty debatti suden genomin puhtaudesta antaa ymmärtää, ettei susi ole aito, villi susi, vaan käyttäytyy kesyn ja häiri- köivän koirasuden tavoin. Vastaavaa keskustelua on käyty Ruotsissa, missä suteen on lyöty stigma saastuneesta maahanmuuttajasta ja hallituk- sen kasvattamasta hybridistä (ks. von Essen ym. 2014). Suurpetoihin liitetään usein moraalisia mer- kityksiä, joilla oikeutetaan eläinten kohtelu tietyllä tavalla. Ihmisen tarve eläinten luokitteluun hyviin ja pahoihin, sekä moraalisiin ja epämoraalisiin, on perustunut nimenomaan eläinten hyödyllisyyteen tai haitallisuuteen ihmiselle, ja tällä tavalla on pit- kät historialliset juuret kuten tässä tutkimuksessa on osoitettu. Tuomitsijoiden tuomitseminen (condemnati- on of the condemners) neutralisaatiotekniikkana viittaa sellaiseen tapaan toimia, jossa salakaataja siirtää huomion pois teoistaan niiden henkilöiden ja tahojen motiiveihin ja käyttäytymiseen, jotka tuomitsevat hänen tekonsa (Sykes & Matza 1957). Paikallisyhteisöissä koetaan, että henkilö joka on salakaatoja vastaan ei ymmärrä paikallista elämän- tapaa ja eroaa siten arvoiltaan ja ymmärrykseltään muista. Lisäksi salakaatoja vastaan olevien henki- löiden katsotaan olevan omien epäilyttävien motii- viensa eteenpäin ajamia, ja siten toimiltaan ja arvo- maailmaltaan kyseenalaisia henkilöitä. Vetoaminen tärkeämpään lojaalisuuteen (ap- peal to higher loyalties) on nähtävissä tapauksissa, joissa ala-kulttuuriin, kuten metsästykseen tai vaik- kapa poronhoitoon, sidoksissa olevat henkilöt koke- vat oman ryhmänsä vaatimukset merkittävämpänä kuin mitä yhteiskunnan taholta tulevat vaatimukset asettavat (Sykes & Matza 1957). Tämä ei väistä- mättä tarkoita sitä, etteikö salakaataja ylipäätään hyväksyisi yhteiskunnan lakeja ja asetuksia, mutta hän voi kokea ettei kykene niitä vallitsevissa olo- suhteissa täyttämään. Kääntyminen oman ryhmän mielipidettä vastaan asettaa henkilön oman aseman ryhmässä vaakalaudalle ja pahimmillaan asettumi- nen omaa ryhmää vastaan voi aikaansaada mittavia vaikutuksia yhteisön elämässä ja sen rauhassa (ks. Lambert & Lambert 1971; Myllyniemi 1969). Myös paikalliset viranomaiset saattavat punnita yhteisön mielipiteen ja yhteisön rauhan tärkeämmäksi kuin viralliset säännöt, ja tämä osoittaa paikallisen ko- kemuksen ja elämäntavan arvottamista lakien ja asetusten ohi. 4.2.4 ASENTEET SUURPETOJEN KANNANHOIDON SOSIAALISEN KESTÄVYYDEN KESKIÖSSÄ Allport on muotoillut sosiaalipsykologiassa yleisesti hyväksytyn asenteiden määritelmän: ”Opittu taipu- mus ajatella, tuntea ja käyttäytyä erityisellä tavalla tiettyä kohdetta kohtaan” (ks. Erwin 2005). Tämän mukaan asenteet ovat rakentuneet sosiaalisesti ja ne ovat seurauksia kokemuksista vaikkakin asen- teiden perusta on osittain myös biologinen (Erwin 2005). Allportin määritelmä viittaa asenteen kom- ponenttien kolmijakoon; tietoelementtiin, tunnere- aktioihin ja toimintaan (Rosenberg 1960; ks. Erwin 2005). Tässä tutkimuksessa tieto- eli kognitiokom- ponentin tarkastelu on olennaista, koska ihmisen suhdetta suurpetoihin määrittävät ja suuntaavat arvot ilmenevät usein ulkopuoliselle ainoastaan tar- kasteltaessa ihmisten käsityksiä siitä mitä hän pitää oikeana tai vääränä, ja ylipäätään arvostaa. Emoo- tiot puolestaan syntyvät reaktioina ärsykkeisiin, jo- ten niiden kautta on mahdollista jäsentää ihmiselle merkityksellisiä tapahtumia. Sosiaalipsykologisen näkemyksen mukaan emootiot ovat seurausta to- dellisista, kuvitteellisista tai ennakoitavissa olevista sosiaalisista suhteista ja emootioilla on aina kohde (Oatley & Jenkins 1996). Emootiot myös ohjaavat, eivät ainoastaan omaa käyttäytymistä, mutta myös suhtautumista toisiin (Johnson-Laird & Oatley 2004). Konkreettinen toiminta taas on motiivien ohjaamaa tavoitteellista tekemistä, jota ohjaavat olennaisesti tilanteen konteksti ja siinä läsnä olevat virikkeet (Rosenberg 1960; ks. Erwin 2005). Tässä tutkimuksessa on osoitettu, että suden kohdalla tapporahojen suuruudella ei ole osoitet- tavissa vaikutusta susien tappointensiteettiin. Joh- topäätökseksi on nostettu asenteet susia kohtaan, joiden oletetaan poikkeavan oleellisesti niistä asen- teista mitä muita suurpetoja kohtaan koetaan. Sutta kohtaan ajatellaan ja tunnetaan tavalla, joka johtaa erilaiseen käytökseen sitä kohtaan. Asenteet ja nii- den roolin ymmärtäminen on ensiarvoisen tärkeää, mikäli halutaan ymmärtää ihmisen ja eläinten vä- listen konfl iktien syntyä ja luonnetta ja sen myötä kehittää sosiaalisesti kestävää kannanhoitoa. TULOKSET 43 Nykypäivän asennetutkimus on etenkin määräl- listen tutkimusten osalta rikasta (esim. Bjerke & Kalternborn 1999; Jacobs ym. 2012; Teel & Man- fredo 2010) ja yksinomaan susiasenteita on tutkit- tu vuosien 1972 ja 2000 välillä kaikkiaan 38 artik- kelissa (Williams ym. 2002). Määrä on sittemmin noussut huomattavasti suden ollessa yksi keskei- simmistä konfl iktoituneista lajeista. Tutkimusten mukaan ihmiset suhtautuvat sitä myönteisemmin susien suojeluun, mitä kauempana sudet heistä elävät (Ericsson & Heberlein 2003, Ericsson ym. 2006, Karlsson & Sjöström 2007). Ihmiset jotka elävät susialueilla, ovat metsästäjiä tai omistavat metsästyskoiran, suhtautuvat kielteisemmin susi- en suojeluun (Bjerke ym. 1998; Ericsson ym. 2006; Karlsson & Sjöström 2007; Williams ym. 2002). Ih- misten ja susien välisen konfl iktin syynä on pidetty susien metsästyskoirille aiheuttamaa uhkaa, suden aiheuttamia vahinkoja lammas- ja porotaloudelle sekä suden hirvikantaan kohdistamaa verotusta (Bisi ym. 2010; Kardell & Dahlström 2012). Susi on ainoa petomme, joka hakeutuu koirien lähei- syyteen saalistustarkoituksessa. Susilauma, jossa alfaparin uros on nuori, tappaa alueeltaan koiria reviirikilpailun vuoksi, ei ravinnon vuoksi, kun puo- lestaan vanhemman ja kokeneemman alfauroksen lauma tappaa alueeltaan koiria lähinnä silloin, kun lauman ravintotilanne on heikko (Kojola & Heikki- nen 2013). Myös ilveksen ja karhun raatelemaksi on viime vuosina joutunut muutamia koiria, mutta näissä tilanteissa suurpeto on puolustautunut jou- tuessaan koiran ahdistelemaksi. Tilastoituja koira- vahinkotapauksia on kolmen vuoden ajalta (2010– 2012) suden aiheuttamana 105 kappaletta, ilveksen aiheuttamana 20 kappaletta ja karhun aiheuttaman 4 kappaletta (Pohja-Mykrä & Kurki 2014). Lam- masvahinkojen aiheuttajana karhu ja ilves ovat huomattavasti sutta merkittävämpiä ja porovahin- kojen osalta merkittävin laji on ahma (Pohja-Mykrä & Kurki 2014). Aiemmin mainitun listauksen lisäksi konfl iktin syynä pidetään erityisesti suden aiheuttamaa huol- ta ja pelkoa turvallisuudesta sekä suteen liittyviä erityispiirteitä eläimenä, sekä sen tekoja ja käyttäy- tymistä (Bisi & Kurki 2005). Tämän tiedostamista ja tunnustamista painotetaan tässä tutkimuksessa. Kun puhutaan suurpetoihin kohdistuvista vahvois- ta pelon tunteista, puhutaan useimmiten sudesta. Ihmisen suhde suteen onkin verrattuna muihin suurpetoihin hyvin erityinen. Ahma, ilves ja kar- hu voivat hyödyntää ihmisen tarjoama resursseja, mutta ne eivät lähesty ihmistä saalistuskoitukses- sa. Susi on pedoistamme ainoa, joka voi aktiivisesti hakeutua ihmisen läheisyyteen saalistustarkoituk- sessa (Jhala & Sharma 1995; Kruuk 2002; Kumar 2003, Linnell ym. 2002; McNay 2002, McNay & Mooney 2005). Koko maailmassa susi on 1900-lu- vulla tappanut karhuun verrattuna kaksinkertaisen määrän ihmisiä, vaikka Suomessa karhu onkin vii- meisen sadan vuoden aikana ollut ihmiselle sutta kohtalokkaampi (Kojola & Heikkinen 2013). Karhu ei kuitenkaan saalista ihmistä, vaan se puolustau- tuu uhkaavaksi kokemassaan tilanteessa. Teperi (1977) pohtii suden erityisyyttä ja toteaa, että susi poiketen muista suurpedoista lähestyy ihmistä saa- listustarkoituksessa; ”Harvoin eksyi karhu ihmisen pihapiiriin, mutta kovina talvina – ja joskus kesäi- sinkin – oli susi monin paikoin asumusten ympäril- lä alituisesti kiertelevä vieras. Karhu uhkasi ihmis- tä useimmin vain selvästi määriteltävissä oloissa, mutta susi voi yllättää koska tahansa.” Suurpetojen läsnäoloon tottumisessa tällä voi olla myös mer- kitystä. Suden ennakoimaton käyttäytyminen on omiaan pitämään yllä pelkoa ja kielteisiä asenteita sitä kohtaan (Johansson ym. 2012a; Kalternborn ym. 2006a). Tässä tutkimuksessa tuodaan esiin esimerkkinä vastaavasta ilmiöstä riistakameroiden aikaansaama turvattomuuden tunne. Haastatte- luun osallistunut valvontaviranomainen toteaa, että ”Tietoisuus siitä pedon läsnäolosta on konkre- tisoitunut. Ennen vanhaan on saatettu nähdä jälkiä, yön vanha jälki ja siitä on muutama sana kerrottu kavereille. Nyt kun kuvia alkaa tuolla sieltä ja täältä riistakameroilta, haaskoilta niin ne on paljon konk- reettisempia ja tiedonvälitys on nopeampaa.” Suur- pedot ovat kameroiden välittämän viestin myötä näkyvinä, olohuoneissa, ihmisen reviirillä. Etäisyys suurpetoihin on kaventunut ja villi, hallitsematon luonto on siirtynyt kohteeksi, jota ihmiselle tulee tarve hallita. Kansainvälisten asennetutkimusten vertailun valossa näyttää siltä, ettei etenkään susiin totuta ajan myötä, vaan kielteinen asennoituminen voi- mistuu mitä pidempiaikaista yhteiselo on ollut (Glikman ym. 2014). Kotimaisen selvityksen mu- kaan 2000-luvun alussa susipelkoa esiintyi po- ronhoitoalueen ulkopuolella 44 %:lla vastanneista ja eniten suteen liittyvää pelkoa esiintyi korkeasti koulutettujen keskuudessa, joista yli puolet ilmoitti pelkäävänsä sutta (Vikström 2000). Metsähallitus yhdessä Suomen riistakeskuksen kanssa on sel- vittänyt suomalaisten petopelkoa vuosina 2009 ja 2013. Tulosten mukaan susia ja karhuja kohtaan koetaan enemmän pelkoa nyt kuin aiemmin. Ky- selytutkimuksen mukaan suomalaisista peräti 46 prosenttia (34 % vuonna 2009) pelkää karhua ja 47 prosenttia (32 % vuonna 2009) sutta. Määrällisten kyselytutkimukseen pohjautuvien asennetutkimusten heikkous on niiden aineiston- keruutavasta johtava tulkinnan kapeus. Myös em- 44 TULOKSET piirisiä asennetutkimuksia on tehty, kuten selvitetty kognitiivisten prosessien vaikutusta emootioihin (Johansson ym. 2012b; Vaske ym. 2013). Ruotsis- sa tehtyjen tutkimusten mukaan ihmiset kokivat vähemmän pelkoa susia kohtaan silloin, kun heillä oli annettuja vaikutusmahdollisuuksia susiin (Jo- hansson & Karlsson 2011; Johansson ym. 2012b). Tutkimuksen mukaan luottamus riistaviranomai- siin vähentää susipelkoja (Johansson ym. 2012b), joten luottamuksen rakentaminen susipolitiikan toimijoiden ja susireviirien asukkaiden välille on tärkeässä asemassa pelon ja turvattomuuden vä- hentämisessä. Susiongelmat kohdistuvat ihmisiin epäoikeu- denmukaisesti, koska sudet liikkuvat ajassa ja pai- kassa ja niiden esiintyminen on ennakoimatonta. Ratamäki (2009) on pohtinut susiongelmaa yhteis- kunnallisena ongelmana ja painottaa epäoikeuden- mukaisuuden tunteen ja vaikuttamisen mahdolli- suuksien (etenkin omaan turvalliseen asuinpiiriin) vähyyden vaikutusta susiongelman suuruuteen. Tilanteessa, jossa susien läsnäolo saa ihmiset muut- tamaan käyttäytymistään ja jokapäiväistä elämään- sä, voidaan myös katsoa susien käyttävän valtaa suhteessa ihmisiin (Lähdesmäki 2011). Susien suojelun ollessa ylhäältä päin johdettua ja susialu- een ihmisten kokiessa, ettei heitä kuulla, saadaan aikaan kansalaisissa lisäksi voimattomuuden ja toi- vottomuuden tunnetta (Sharpe ym. 2001, Ericsson ym. 2008). Nämä tunteet olivat tulkittavissa myös tämän tutkimuksen aineistosta. Ohessa on lainaus tämän tutkimuksen osajulkaisuun (Art III) osal- listuneen naisen tarinasta: ”Kyseinen suurpedon tappaja oli kyllästynyt siihen miten voimattomia suurpetojen suhteen ollaan. Lapset pelkäävät liik- kua illalla pihalla, saati lähteä kaverinsa luo pyöräl- lä 3 km:n päähän. Naapurin lammastila on saanut kokea suden tappamia karitsoja ja perheen pienin 6-vuotias lapsi, joka on tykännyt käydä katsomas- sa naapurin lampaita ja karitsoja on surullinen ja näkee painajaisia taloa ympäröivistä susilaumoista jotka ovat hyökkäämässä kohti. Viralliset kaatolu- vat alueella pyörivän suden tappamiseen, ovat niin hankalat ja kankeat, ja kaatoluvan saanutta sutta on yritetty useita viikkoja ajaa oikealle alueelle. Sinä aikana sama susi on ehtinyt jo vierailla lehmätilan nurkissa, josta se on häädetty pois mutta yhden peuran se oli ehtinyt tappaa talon läheiselle pellolle. Taustalla on siis paljon pelkoa ja ahdistusta voimat- tomasta tilanteesta mille perheenisä ei ole voinut tehdä mitään, koska tarvitaan paljon byrokratiaa ja paperisotaa että muutoksia tilanteeseen ja ahdis- tukseen voisi tapahtua.” - nainen22/28’kertoi’ Suomessa kielteiset asenteet sutta kohtaan pe- rustuvat vahvoihin tunteisiin ja niiden juuret ovat syvällä suden ja ihmisen pitkässä yhteisessä jännit- teisessä historiassa. Tarkasteltaessa lakeja ja ase- tuksia keskiajan maanlakien päivistä aina 1970-lu- vulle saakka, huomataan, että menneiden polvien suomalaisten susisuhdetta on luonnehtinut ainoas- taan kiivas vaino. Susi on ollut yksiselitteisen lain- suojaton, ja tämän asennoitumisen motiiveina ovat olleet suden taholta koettu uhka ihmisen hengelle ja terveydelle, sekä suden aiheuttamat riista- ja koti- eläinvahingot. Tässä tutkimuksessa osoitetaan, että suteen liitetään vahvoja primaareja tunteita, kuten pelkoa ja vihaa. Susiin liitetty pelko on yhteinen kautta suden levinneisyysalueen (esim. Agarwala ym. 2010; Bisi & Kurki 2005, Bisi ym. 2007; Bjerke ym. 2001; Majic 2007; McNaught 1987; Pyka ym. 2007; Røskaft ym. 2007; Schanning 2009). Lisäk- si nykypäivänä nousee esiin vahva turhautumisen tunne lainsäätäjien ja riistahallinnon toimijoiden kyvyttömyydestä toimia niin, että arkielämä, har- rastukset ja elinkeinot olisivat turvassa. Nämä voi- makkaat tunteet toimivat katalysaattoreina niin itse salakaatoihin kuin niiden tukemiseenkin ja näissä tunteissa on tulkittavissa nykypäivän susikonfl iktin syvin tausta. 4.3 UUSIEN KEINOJEN ADOPTOINTI RIISTAPOLITIIKAN TOTEUTTAMISEEN Tämän kappaleen alla kuvaan tämän väitöskirjan yhteenvedon lopputuloksen, sen kuinka suurpe- tojen kannanhoidossa on löydettävissä siirtymä vahinkoeläinsodasta psykologiseen omistajuuteen tukemalla yhteisölähtöistä halua toimia resurs- sin, eli suurpetojen hyvinvoinnin puolesta. Aiempi vahinkoeläinluokittelun ja kannustimien, eli tap- porahojen varaan rakennettu järjestelmä on näh- tävissä sosiaalisesti kestävänä kannanhoitona, jossa paikallisten ihmisten tarve elää turvallisessa koti- harrastus- ja työympäristössä taattiin paikal- lisin ponnistuksin julkishallinnon tuella. Sen sijaan tuolloisen kannanhoidon ei voi katsoa olevan eko- logisesti kestävää. Nykypäivän suojelutavoitteisessa kannanhoidossa puolestaan on osoitettavissa sosi- okulttuurinen legitimiteettivaje ja siten kannanhoi- don toimenpiteet sosiaalisen kestävyyden saavutta- miseksi ovat olleet toisarvoisessa asemassa. Tässä kappaleessa kuvaan kansainväliseenkin kontekstiin liitettävät suurpetokonfl iktin kotimaiset erityispiir- teet ja niiden vaikutuksen tulevaisuuden sosiaali- sesti kestävämmän suurpetopolitiikan toteuttami- seksi. Tämä ajattelumalli on otsikoinnin mukaisesti siirrettävissä yleisemminkin riistapolitiikkaan, tai TULOKSET 45 laajemmin ajateltuna myös yleisemmin luonnonva- raisten eläinten hoitoon ja suojeluun. 4.3.1 SUURPETOKONFLIKTIN KOTIMAISET ERITYISPIIRTEET Ihmisen ja villieläinten väliset ristiriitatilanteet ovat tulkittavissa ympäristökonfl ikteiksi eli lajien hoitoon tai suojeluun liittyväksi konfl ikteiksi (hu- man-wildlife confl icts). Ympäristökonfl ikti, jonka toisena osapuolena on eläin, asettaa konfl iktin hal- linnalle omanlaisensa haasteet. Näitä haasteita on pohdittu yhteiskuntatieteellisen eläintutkimuksen parissa, jossa yhtenä merkittävänä taustateoriana pidetään strukturalistista kulttuuriteoriaa. Kysei- sessä teoriassa painotetaan erilaisten erottelu- jen ja luokitteluiden, ja etenkin vastakohtaparien merkitystä ajattelulle (Tuomivaara 2010). Tässä vastakohta-ajattelussa toinen asettuu aina pariaan ylemmäksi ja eläin katsotaan yleensä ihmisen kes- keisemmäksi toiseksi, ihmisen alemmaksi vasta- pariksi (Tuomivaara 2010). Suuret nisäkkäät ovat toiseudessaan kuitenkin arvostukseltaan korkeam- malla kuin muut eläimet. Tämän katsotaan johtu- van niiden samankaltaisuudesta ihmisten kanssa, eli ihminen voi esimerkiksi tunnistaa ja tulkita nii- den tunteita (Tuomivaara 2010). Tämä vastakohta- ajattelu näkyy tämän tutkimuksen aineistossa eten- kin luokittelutarpeessa ja luokittelun perusteena käytettävässä argumentoinnissa. Eläinten toiseus ja suurpetojen merkittävä rooli siinä, on toisaalta tulkittavissa erityisen korostuneina tunnepohjaisi- na asenteina suurpetoja kohtaan, mutta myös ny- kypäivän suojelutavoitteissa. Harvinaiset, suuret ja suurisilmäiset nisäkkäät herättävät ihmisissä suuria tunteita ja sen myötä myös suojeluvaiston (Martin-Lopez 2008). Tämä lienee myös ohjaava tekijä suurten nisäkkäiden valikoituessa suojelutoi- menpiteiden lippulaivalajeiksi (fl ag-ship species). Mykrän ja Pohja-Mykrän (2005) oheisessa ku- vauksessa suden erityisyydestä on tulkittavissa vas- takohtaparien kohtaamisen kipuilu. Susi ei asetu paikkaansa, vaan lajityypillisten piirteidensä vuoksi tulee liian lähelle ihmistä ja haastaa siten vastapa- rinsa. ”Suden ominaispiirteet, tavat ja taipumukset ovat koskettaneet ja koskettavat edelleen meitä liian voimakkaasti, jotta asennoituminen suteen voisi olla neutraalia. Susi on liian kyvykäs saalis- taja, liian ovela vastustaja, liian hyvä selviytyjä, liian etäinen, liian outo… Ja toisaalta kumppanuu- dessaan koiraan ihminen tuntee suden myös lä- heiseksi. Tuo läheisyyden tunne on kuitenkin sekin ristiriitainen. Susi kun on siihenkin ihan liian villi.” Eläimiin liittyvät ympäristökonfl iktit ovat kan- sainvälisiä – suurpetokonfl ikteja on esiintynyt kautta aikojen ja lähes kaikissa kulttuureissa (mm. Woodroffe ym. 2005). Konfl iktit ovat pysyneet ih- misen ja eläimen välisenä siihen saakka, kunnes henkilökohtaiset ongelmanratkaisukeinot on lain- säädännöllä poistettu ja päätäntävalta ratkaisukei- noista on siirretty ylemmälle tasolle. Yhteiskun- nallisen kehityksen myötä eläinlajien kannanhoito on hoidettu keskitetyn julkishallinnoinnin kautta. Suurpetojen 1960- ja 1970-luvuilla alkaneen suo- jelun katsotaan olevan yksi haastavimmista kansal- lisista kannanhoidon tehtävistä (mm. Mech 1995). Kansallinen suurpetopolitiikka tähtää suurpetojen kannanhoidon ekologisen, taloudellisen ja sosiaa- lisen kestävyyden saavuttamiseen. Tavoiteasettelu ja toimenpiteet toteutetaan keskitetyn hallinnoin- timallin kautta, mikä nykypäivänä käytännössä tarkoittaa luontodirektiivin raameissa tapahtuvaa kansallista päätöksentekoa nojautuen parhaaseen mahdolliseen käytettävissä olevaan tietoon. Jul- kisoikeudelliset ohjauskeinot ovat konservatiivi- sia käsittäen vahinkojen ennaltaehkäisyn keinoja, suurpetovahinkojen korvausmenettelyn, sekä kan- nanhoidollisin ja vahinkoperusteisin poikkeusluvin tapahtuvan metsästyksen. Julkishallinnon kontrol- lointikeinoin on pyritty puuttumaan suurpetojen salakaatoihin asettamalla törkeä metsästysrikos ri- koslakiin (232/2011) ja korottamalla riistaeläinten ohjeellisia arvoja (MMM asetus 241/2010). Jo aiemmin tässä väitöskirjassa kuvattu tappo- rahoin kannustettu vahinkoeläinkontrolli on esi- merkki keskitetyn julkishallinnon toimintamallis- ta. Tavoitteeseen eli vahinkoeläinten poistamiseen tähdättiin kansallisella lainsäädännöllä, jota alueel- lisesti toteutettiin laeissa ja asetuksissa määrätyillä tavoilla. Barclay (2010) kuvaa Pohjois-Amerikassa vuosina 1630–1752 tapahtunutta tapporahoilla te- hostettua susien hävittämistä eurooppalaisten siir- tolaisten elämisen helpottamiseksi ja toteaa, että kyseessä on ollut mitä enimmissä määrin ylhäältä alaspäin tapahtunut kannansäätely. Ei ole kuiten- kaan saatavissa tietoa siitä, missä määrin paikallis- tasolla olisi ollut tarvetta kontrolloida vahinkoeläin- kantoja, mikäli ylemmän tason ohjausta ei olisi ollut. Suomessa niin suurpetojen, petolintujen, kuin pienempienkin vahinkoeläinten kuten varislintujen ja pienpetojen hävittämiseksi kampanjoitiin paitsi kansallisesti ja keskusvetoisesti, niin myös paikalli- sesti, paikallisista tarpeista nousten. Koska suurpetojen kannanhoidon tavoitteiden ja toimenpiteiden asettelu on ylhäältä päin joh- dettua, on se myös siten tietyiltä toimenpiteiltään väistämättä paikkasokeaa. Paikallinen ja alueel- linen näkemys suurpetopoliittisista tavoitteista 46 TULOKSET ja toimenpiteistä ei ole toivotulla tavalla siirtynyt päätöksentekoon (Pohja-Mykrä & Kurki 2014). Kannanhoidon linjausten tueksi tehdyistä empii- risistä selvityksistä (Bisi & Kurki 2005; Liukkonen ym. 2006; Mykrä ym. 2006; Pohja-Mykrä & Kurki 2008), joissa on tutkittu sidosryhmien ja kansalais- ten asenteita suurpetoihin ja toivomuksia kansal- liselle kannanhoidolle, on löydettävissä merkkejä siitä, että suurpetojen suojelu ei ole empiirisesti legitiimiä (Borgström 2011). Tuolloin maaseudulla asuvat asukkaat kokivat, etteivät he voi vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon, ja että he ovat kaupunkiväestöä huonommassa ase- massa. Jotta kannanhoidolliset toimenpiteet olisi- vat hyväksyttyjä, täytyisi niiden tapahtua ihmisten jokapäiväisen arkielämän ehdoilla. Kannanhoidon strategisten tavoitteiden vaatimat toimenpiteet eivät siis saa haitata elinkeinojen harjoittamista, harrastuksia tai totuttua kulttuuria. Nykyisellään nimenomaan suden suojelu ei ole legitiimiä sosio- kulttuurisella sektorilla (Borgström 2011). Suomessa villieläimet eivät ole kenenkään omaisuutta, eivät siten myöskään valtion omaisuut- ta (de Klemm 1996; Suvantola 2013) (Suvantola 2013). Täten valtiolla ei ole velvollisuutta auttaa ihmisiä elämään rinnan näiden lajien kanssa esi- merkiksi maksamalla korvauksia villieläinten aihe- uttamista vahingoista. Suvantola (2013) kuitenkin muistuttaa, että koska valtio on poistanut ihmisiltä oikeuden suojella itseään ja omaisuuttaan, valtiolla voi ajatella olevan myös velvollisuuden huolehtia suojeltujen eläinten aiheuttamista vahingoista. Näi- hin vahinkoihin voidaan laajasti tulkiten sisällyttää myös pelon ja turvattomuuden tunteet ja ylipäätään arjen, harrastusten ja elinkeinojen harjoittamisen vaikeudet. Valtio hoitaa osittain vastuunsa mak- samalla vahinkokorvauksia ja myöntämällä kor- vauksia myös vahinkoestoihin. Vastuun kanto on kuitenkin jäänyt puolitiehen susi- ja ahmareviirien asukkaiden kokiessa epäoikeudenmukaisuuden tunnetta kyseisten lajien läsnäolosta. Suurpetoihin liittyvä monitahoinen konfl ikti näkyykin jännitteinä paikallisyhteisöjen ja keskushallinnon, maaseudun ja kaupunkien sekä maallikoiden ja tutkijoiden vä- lillä. Suomen liityttyä Euroopan Unioniin Sairinen ym. (1999) ennustivat ympäristöhallinnon yhdeksi mahdolliseksi karikatyyriseksi tulevaisuuskuvaksi hallinnon asettumista EU-santarmiksi. Riistahal- linnosta on nykypäivänä tunnistettavissa 1990-lu- vulla ennustettuja elementtejä. EU-santarmin mot- to ”Minä käsken sinua” näyttäytyy riistahallinnossa normiohjauksena, jossa vedotaan auktoriteetteihin kuten Euroopan Unioniin ja kansalliseen lainsää- däntöön, ja korostetaan kansalaisten lainkuuliai- suuden tarpeellisuutta. Hallinnossa painotetaan juridista ja luonnontieteellistä asiantuntijuutta vailla syvällistä ymmärrystä aidosti toimivista käy- täntötavoista. Priorisointeja ei tehdä eri toimijoiden kuten sidosryhmien suhteen, eikä oteta riittävällä vakavuudella huomioon paikallisia olosuhteita ja eri elinkeinosektoreiden kannattavuuden eroja. Vaikka myönteistäkin kehitystä tapahtuu, näyttäy- tyy riistahallinto julkisuudessa pääosin kielteisenä konfl iktien ympärille nousseen uutisoinnin kautta. Suurpetojen kannanhoidolle asetettuja tavoitteita saavutetaan joiltain osin, mutta ei kuitenkaan kes- keisimpiä vaan ainoastaan helpoimmin toteutetta- via. (Ks. Sairinen ym. 1999) Luontodirektiivi asettaa suotuisan suojelutason saavuttamiseksi ja ylläpitämiseksi tiukan suojelun ehdot poronhoitoalueen ulkopuolisille susille, mikä tarkoittaa kannanhoidollisen metsästyksen kieltä- mistä kannanhoidollisena työkaluna poronhoito- alueen ulkopuolella (Asia C-342/05). Viimeisten vuosikymmenien myötä yhtäaikaisesti ekologisen tiedon sekä kansainvälisen ja kansallisen suojelu- aatteen nousun myötä on riistahallinnossa sekä suojelutahojen parissa vahvistunut diskurssi, jos- sa suurpetopolitiikan onnistumisen mittarina on pidetty kannankoon riittävää suuruutta. Kansain- välinen keskustelu luonnon monimuotoisuuden vaatimuksista on jalkautunut kansallisen ja paikal- lisen tason sidostyhmäkeskusteluihin, ja on siten noussut valtaa pitäväksi peruskäsitteeksi (ks. Koti- lainen 1996). On tulkittavissa, että suurpetojen kan- nanhoitoa ovat ohjanneet moraaliset arvot ja siten myös lainsäädännön tehokkuutta ja sen muutostar- peita on mitattu eettisillä perusteilla. Suurpedot on nostettu niin kutsutun eettisen kehän sisäpuolelle, jossa suojelutavoitteen saavuttamiseksi painote- taan eläinten itseisarvon merkitystä (ks. Rannikko 2003). Näiden samojen vuosikymmenien mittaan on keskustelu- ja toimintayhteys yhtäältä metsästäjien ja suurpetopolitiikan toteuttajien ja toisaalta po- ronhoidon ja suurpetopolitiikan toteuttajien välillä kriisiytynyt (ks. Rannikko ym. 2011). Osa metsästä- jistä rinnastaa Riista- ja kalatalouden tutkimuslai- toksen suojelutahoksi, jonka toimenpiteiden arvo- taustana nähdään olevan suojelulliset näkökulmat (Pohja-Mykrä & Kurki 2014). Useat poroelinkei- non harjoittajat puolestaan kokevat maa- ja met- sätalousministeriön edustavan suojelutavoitteista kannanhoitoa (Magga 2012). Nämä suojelulliset tavoiteasettelut ovat ristiriidassa niin metsästäji- en perinteisen riistavarojen hoidon ja hallinnan kanssa, kuin saamelaisen kulttuuriympäristön ym- märryksen kanssa (Magga 2007). Koska suotuisan suojelutason saavuttamisen keinot määräytyvät TULOKSET 47 tiukan suojelun kautta, ovat kentän toimijajoukot taloudellisten ja sosiaalisten kestävyystavoittei- densa kanssa alisteisessa asemassa viranomaisten ja tutkijoiden näkemyksiin nähden. Tämä liittyy näkemykseen, jonka mukaan paikallistason kiistä- essä ja kyseenalaistaessa suurpetopoliittiset toimet syynä on paikallisen tason tiedon puute ja väärä mielipide, joka on korjattavissa tiedon lisäämisellä ja julkishallinnon kontrolloinnilla (ks. Shiva 1993; Torp 2001). Sosiaalisesti kestävä suden kannanhoito on osoittautunut erittäin haastavaksi. Bisi (2010) poh- tiessaan suomalaista susikonfl iktia nostaa esiin Nien (2001) käyttämän termin ’pirullinen ongel- ma’. Bisin (2010) mukaan pirullisen ongelman ratkaisu on vaikea, jopa lähes mahdoton tehtävä. Susipolitiikan sidosryhmätahojen kuulee toisinaan esittävän, että susiin ja niiden esiintymiseen totu- taan ajan myötä. Tutkimukset eivät kuitenkaan tue tätä väitettä (ks. Glikman ym. 2014; Kalternborn ym. 2006a). Koska sudet aiheuttavat vahinkoja ja pelkoa ja niiden esiintyminen on ennalta arvaa- matonta, niin niiden aiheuttama kielteinen reaktio myös pysyy sitkeästi kielteisenä. Toteutuneilla sa- lakaadoilla ja kannanmuutoksilla mitattuina susi- konfl iktin voi katsoa olevan syvää itäisissä osia Suo- mea, missä susikanta on ollut vahva jo useamman vuosikymmenen ajan, sekä poronhoitoalueella, missä poronhoidon tavoitteet ja toimenpiteet ovat konfl iktoituneet susien esiintymisen vuoksi. Su- den hiljalleen levittäydyttyä asutummille seuduille Länsi-Suomeen on susikonfl ikti juurtunut osaksi myös länsisuomalaisten arkea (Rannikko ym. 2011) ja tämä äänekäs susivastustus on saanut huomatta- van paljon huomiota myös kansallisessa mediassa (ks. Art. IV). Suurpetojen salakaadot ovat tulkittavissa uh- makkuutena kannanhoidon viranomaisia ja EU- vetoista kannanhoitoa kohtaan. Tässä tutkimuk- sessa on osoitettu (ks. Art IV), että salakaatoihin osallistuvat henkilöt ovat vieraantuneet kannan- hoidon viranomaistahoista ja etteivät salakaatajat sisäistä yhteiskunnan tuomioon liittämää häpeää. Suurpetojen kannanhoidon kehittämisen kannalta on hyvä tunnistaa, että koska salakaadoista asete- tut rangaistukset koetaan epäreiluina ja kohtuutto- mina, ja asetetun rangaistuksen katsotaan olevan leimaava, eivät asetetut kovennetut rangaistukset vaikuta samalla lailla rikoksen toteuttamiseen tai sen uusimiseen kuin esimerkiksi talousrikollisuu- dessa (Sherman 1993). Tässä tutkimuksessa haas- tateltavat eivät kokeneet kiristyneiden rangaistus- ten vaikuttavan salakaatojen tekemiseen, mutta sen sijaan toiminnan katsottiin hankaloituvan ja sen myötä mahdollisesti siirtyvän entistä enemmän virallisten tilastojen ulottumattomiin. Koska ran- gaistukset katsotaan kohtuuttomiksi ja sen myötä yksittäiselle salakaatajalle aiheutuva taloudellinen taakka epäreiluksi, saattaa salakaatajien yhteisö tukea salakaadoista tuomittuja jopa taloudellisesti. Maailmalla on esimerkkejä tilanteista, joissa yhtei- söt ovat keränneet yhteisesti rahaa maksaakseen niin salakaatajan takuut kuin sakotkin (ks. Mischi 2013; Warchol & Johnson 2009). Tällä yhteisön toiminnalla neutralisoidaan salakaatoihin yhteis- kunnan taholta liitettyä häpeää ja osoitetaan siten tuki salakaadoille. Etenkin suojelujärjestöt leimaavat suurpetojen salakaadot yksinomaan laittomina tekoina nosta- matta pohdintoihin tekoihin liittyviä sosiopoliittisia tekijöitä ja vaativat tiukempaa otetta niin tutkintaan kuin rangaistuksiinkin. Holmes (2007) pohtiessaan suojelutahojen vastustusta toteaa, että taustalla on suojelijoiden pelko voimakkaasta suojelutason heikkenemisestä vaikkakin tulokset maailmalta tu- kevat suojelutason paranemista tapauksissa, joissa paikallisyhteisöjen vastustus on otettu vastaan sig- naalina legitimiteettikriisistä. Beirnen (2007) mukaan 1700-luvun Englannis- sa riistaeläimet miellettiin maata omistavien, rik- kaiden yläluokkien omaisuudeksi, ja salakaadoilla haluttiin tuottaa haittaa vauraalle yläluokalle. Eläi- miä käytettiin välineenä ihmisten välisissä kiistois- sa, jolloin eläimen tappaminen oli keino kapinoida vallitsevia sosiaalisia suhteita vastaan. Suomessa suurpetojen salakaadot voidaan liittää syvempään maaseudun vastarintaan muuttuvia olosuhteita kohtaan. Kyseessä on metsästäjien ja poronhoitaji- en vuosisataisen roolin murentuminen, jota vastaan taistellaan käytettävissä olevin keinoin. Kyseisenlai- nen kiistämisen motiivista nouseva sosiopoliittinen vastarintatoiminta ei täytä rikollisuuden merkkejä yhteisön silmissä eikä siten tule myöskään ilmian- netuksi. Paikallisyhteisöjen reagointi suurpetopo- liittisiin toimiin antaa ymmärtää, että sosiaalisen kestävyyden saavuttamisesta on väistämättä nou- semassa tulevalle ajalle keskeinen suurpetopoliitti- nen tavoite. Sosiaalisesti kestävämmän suurpetojen kannanhoidon kehittämistoimissa vaaditaan siten ymmärrystä salakaatojen motiiveista ja rikoksen luonteesta. Ihmisen ja villieläinten välisten konfl iktien taustalla on nähtävissä niitä ohjaavia taustekijöitä kuten esimerkiksi eläinlajien luonnollisten elinym- päristöjen väheneminen ihmistoiminnan seurauk- sena, joka on lisännyt ihmisten ja eläinten välisiä kohtaamisia (mm. Woodroffe ym. 2005). Linnell ym. (2001) kuitenkin toteaa, että asutustiheys ei niinkään määrää onnistumista suurpetojen kohdal- la vaan onnistumisen avaimena ovat kannanhoidon 48 TULOKSET tavoiteasettelu ja valitut toimenpiteet. Oleellista on tunnistaa, että ekologiset konfl iktit ovat muuttuneet sosiaalisiksi ja sosioekonomisiksi kysymyksiksi, jotka konfl iktituessaan muuntuvat poliittisluontei- siksi kiistoiksi (Fritts ym. 2003; Treves & Karanth 2003). Cotton kirjoitti ihmisten ja mustakarhujen välisestä konfl iktista (2008) vapaasti kääntäen seu- raavasti: Tutkittaessa ihmisten ja mustakarhujen välisiä konfl ikteja, konfl iktin ratkaisu on toimimis- ta ennemmin ihmisten hoidon kuin karhukannan hoidon kanssa. Tässä väitöskirjatyössä nostetaan vahvasti esiin ajatus, jonka mukaan suurpetokonfl iktien hallin- nassa ja hoitamisessa ydinymmärrys löytyy kahden eri tekijän välimaastosta. On ensinnäkin tärkeää ymmärtää, että konfl ikti on ihmisen ja eläimen vä- linen siten, että asenteet lajia kohtaan voivat muo- toutua vahvasti kyseisen eläimen lajityypillisten piirteiden mukaisesti. Toisaalta tulee hallita ihmis- ten välisiä konfl ikteja tunnistamalla ne ihmiset ja sidosryhmät, joilla on vahva rooli kansallisen suur- petopolitiikan toteuttamisen onnistumisessa. Tätä tietopohjaa tulee käyttää kannanhoidossa, joka ei ainoastaan tunnista paikallisia ja alueellisia erityis- piirteitä, mutta myös toteutuu paikallis- ja alueta- soisena. Suurpetokonfl iktit ovat paikallisia ja niiden esiintymiseen vaikuttavat suurpetojen esiintymisen lisäksi myös muut riistavarat, alueen elinkeinora- kenne ja infrastruktuuri, sekä alueellinen kulttuuri- pääoma ja perinteet. Tässä tutkimuksessa on osoitettu, että ihmisellä on taipumus luokitella eläimiä ja nämä luokittelut muodostavat pohjan sille, miten yhteiskunnassa toimitaan eläimiä kohtaan. Samoin on osoitettu, että eläimiä luokitellaan nimenomaan moraalisin ja sosiaalisin perusteluin. Ilvesviidan (2007) mukaan eläin saa kulttuurisen hahmonsa ihmisen kautta, eli eläimen asema yhteiskunnassa on riippuvainen siitä, millä tavalla kulttuuri sen konstruoi. Tämä on nähtävissä sekä historiallisessa laki-, asetus- ja media-aineistossa, että nykypäivän kannanhoidon lainsäädännössä ja suojelusopimuksissa. Tämä luokittelu on yhteistä kaikille kulttuureille (Ilomäki & Lauhakangas 2002), eikä ihminen tule vapautu- maan tarpeesta luokitella eläimiä. On osoitettavis- sa, että tarve luokitella vahinkoa aiheuttava eläin vahinkoeläimeksi on edelleen olemassa ja tähän tarpeeseen tulee puuttua. On oleellista murtaa käsi- tys yksinomaan vahinkoeläimestä tuomalla sellais- ta arvoa eläimelle, joka nojaa perinteiseen luonto- suhteeseen. Luonnonresurssien suojelu vaatii laajaa ym- märrystä mekanismeista, jotka ohjaavat yhteisöläh- töistä halua toimia resurssin hyväksi vastustuksen sijaan (Holmes 2007). Esimerkiksi hajautetun pai- kallisen päätöksenteon mallin mukaisia lähestymi- siä on toteutettu useammassa maassa ja yhteisön osallistumisen eri malleja on kokeiltu laajalti eten- kin kehitysmaissa. On myös hyvä tunnistaa keinoja, joilla vahvistetaan esimerkiksi henkilökohtaisten kokemusten tai agraarisen perinteen kautta nouse- via tarpeita suojella resursseja (ks. Nieminen 1994). Historiallisesta aineistosta on nähtävissä, että en- simmäiset askeleet suurpetojen suojelun puolesta alkoivat vasta silloin, kun ilmeni uhka niiden vä- henemisestä hyödynnettävänä resurssina. Tässä väitöskirjassa nostetaan esiin uutena paikallistason lähestymistapana psykologinen omistajuus, jonka vahvistuessa voimistuu myös ihmisten vastuunkan- to omistettavaa kohdetta kohtaan. Tällöin painote- taan suurpetojen välineellistä roolia paikallisyhtei- söjen resurssina ja kannanhoidon onnistumisen kannalta oleellisten sidosryhmien roolia yhteisön toimijoina. Resurssiajattelun kautta voidaan ar- vottaa usein suojelun päätöksenteossa ohitetut paikkasidonnaiset, kulttuuriset sekä subjektiiviset kokemukset ja näkemykset (ks. Nieminen 2003). Psykologinen omistajuus paikallisen hallinnoinnin toteuttamisen keinona riistaeläinten kannanhoi- dossa on kuvattu seuraavassa kappaleessa. 4.3.2 PSYKOLOGINEN OMISTAJUUS KANNANHOIDON TYÖKALUNA Sosiaalisesti kestävämmän suurpetojen kannan- hoidon edistäminen vaatii käsitystä arvoristiriitoi- hin pohjautuvien kiistojen hallinnasta. Nieminen (1994) pohtiessaan rantojensuojelun haasteita näkee todennäköisempänä kehityskulkuna maan- omistuksen muuttumisen välineellisemmäksi, jol- loin maanomistus riisutaan itseisarvoisesta mer- kityksestään ja siitä tulee keino oman toiminnan jatkuvuudelle. Vähemmän todennäköinen kehitys- kulku on maanomistajien arvomaailman muuttu- minen luonnon itseisarvon paremmin tiedostavaksi sekä oman kokemuspiirin ulkopuolelle suuntautu- neeksi (Nieminen 1994). Tässä väitöskirjatyössä painotetaan suurpetoihin liittyen ajatusta, jonka mukaan paikallisilta suurpetoalueilla eläviltä ihmi- siltä tai sidosryhmien edustajilta ei edellytetä arvo- maailman muuttumista vaan hyväksytään heidän käsityksensä suurpetojen roolista vahingontekijöi- nä. Sen sijaan vahvistetaan suurpetojen välineellis- tä roolia paikallisyhteisöjen resurssina ja oleellisten sidosryhmien roolia yhteisön toimijoina. Etenkin suden kannanhoidon kompastinkivenä on se, että paikallisilta ihmisiltä vaaditaan ohjauk- sessa tapahtuvaa vastuunkantoa sellaista lajia koh- taan, joka aiheuttaa taloudellista haittaa ja uhkaa TULOKSET 49 turvallisuudelle. Toistaiseksi riistahallinnon taholta on puuttunut näkemys siitä, kuinka vastuunkanto sutta (tai muitakin riistaeläimiä) kohtaan rakentuu ihmisissä. Tässä väitöskirjatyössä avataan vastuun- kannon eli toisin sanoen psykologisen omistajuu- den muodostumisen mekanismit sutta kohtaan käyttäen esimerkkilajeina maakotkaa, karhua ja hirveä. Tämän kappaleen sisältö on kuvattu tämän väitöskirjan artikkelissa V. Psykologista omistajuutta, sen muodostumista ja merkitsevyyttä on tuotu esiin tutkittaessa muun muassa ihmisten työpanostusta ja sitoutumista eri organisaatioissa, asennoitumisessa ja käyttäytymi- sessä työympäristössä, mutta myös metsänomis- tajien metsänkäyttöön liittyvässä päätöksenteossa (Avey ym. 2009; Lähdesmäki & Matilainen 2013; Pierce & Rodgers 2004; Van Dyne & Pierce 2004). Etzionin (1991) mukaan omistajuus kohdistuu to- delliseen kohteeseen mutta muodostuu asenteista, ja tälle omistajuudelle täytyy tulla tuki sekä yhtei- söltä että ympäröivältä kulttuurilta. Konkreettinen omistajuus poikkeaa psykologisesta omistajuudesta siten, että konkreettista omistajuutta tukevat sekä yhteisön pelisäännöt että lainsäädäntö. Psykologi- nen omistajuus sen sijaan rakentuu nimenomaan vahvalle henkilökohtaiselle tunteelle, jolla ei täy- dy olla lain suomaa turvaa. Piercen ym. (2003) mukaan psykologinen omistajuus on mielentila ja muodostuu toisaalta omistamisen tunteesta (’Mitä tunnen, on minun’), omistajan ja kohteen läheisestä suhteesta, sekä tunne- ja tietokomponenttiin poh- jautuvista asenteista jotka muodostavat käsityksen omistettavasta kohteesta. Psykologinen omistajuus on yksinkertaistettuna vastuun kantoa omistetta- vaa kohdetta kohtaan, ja se rakentuu kolmen eri ulottuvuuden kautta; vaikutusmahdollisuus koh- detta kohtaan, kohteen tuntemus ja itsensä likoon laittaminen suuntaamalla aineellisia ja aineettomia resursseja kohteeseen (Pierce ym. 2003). Ihmisillä on pohjimmillaan taipumus ja tar- ve psykologiseen omistajuuteen. Psykologinen omistajuus tyydyttää ihmisen perustarpeita, ku- ten tarvetta olla vuorovaikutuksessa ympäristönsä ja siihen liittyvien objektien kanssa, sekä tarvetta puolustaa reviiriänsä ja tuntea alueellensa kuuluvat objektit (Pierce ym. 2003). Psykologisella omista- juudella on myös merkittävä rooli identiteetin ra- kentamisessa sosiaalisessa yhteisössä (Pierce ym. 2003). Parhaimmillaan psykologisen omistajuuden tunne voi johtaa tilanteeseen, jossa ihmiset omak- suvat omistajuuden osaksi identiteettiään (Avey ym. 2009; Pierce ym. 2001). Tässä väitöskirjassa nostetaan esimerkinomai- sesti esiin maakotka, jonka selviämisessä pitkä- kestoisesta vainosta on tunnistettavissa psykologi- sen omistajuuden syntymistä maakotkaa kohtaan kannanhoidon onnistumisen kannalta oleellisten sidosryhmien sisällä. Maakotka katsottiin lainsää- dännössä ihmisen toimille haitalliseksi vahinkoeläi- meksi ja maakotkan vainoon kannustettiin valtion maksamin tapporahoin vuosina 1742–1923 ja Suo- men Metsästysyhdistyksen maksamin tapporahoin vuosina 1879–1898 (ks. Art II taulukko 2). Maakot- ka pesi 1800-luvulla läpi Suomen, mutta hävisi ete- läisistä osista vuoteen 1850 mennessä (Mela 1882; von Wright 1859; ks. Art. II). Kiivaan vainon vuok- si maakotka oli 1900-luvun alussa hävinnyt käy- tännössä muualta kuin Lapista (Mela & Kivirikko 1909). Merikallio totesikin vuonna 1955, että “Tuo esi-isiemme mielikuvituksessa, kuten Kalevalam- me osoittaa, vankan sijan vallannut siivellinen olen- to, on viimeisinä aikoina joutunut luonnonystävien huolestumisen kohteeksi sen jouduttua uhkaavan lähelle sukupuuttoon kuolemista.” Nimenomaan kiivas vaino, yksilöiden tappa- minen ja pesäpaikkojen tuhoaminen, sai aikaan maakotkan paikalliset sukupuutot (mm. Kivirikko 1926–1927). Maakotka rauhoitettiin Oulun lääniä lukuun ottamatta vuosiksi 1926–1955 ja poronhoi- toalueen ulkopuolella vuosiksi 1955–1962. Vuonna 1962 maakotka rauhoitettiin koko maassa ja rau- hoituksen myötä maakotkakanta saatiin uudelleen kasvuun. Lapissa vaino kuitenkin jatkui maakotkan aiheuttamien porovahinkojen vuoksi. Vainon lopet- tamiseksi muutettiin maakotkan vahinkokorvaus- ta vuonna 2002 (Valtioneuvoston asetus 8/2002) siten, että paliskunnille maksetaan laskennallinen korvaus alueella tapahtuvasta maakotkan pesin- nästä ja toteutuneesta poikastuotosta. Samalla mahdollistettiin kaikille osallisille vapaa pääsy maakotkan pesintätietokantaan. Muutos on ollut maakotkan ekologisen, taloudellisen ja sosiaalisen kestävyyden kannalta merkittävä. Kyseisenlaisella kannustavalla palkkiolla on saavutettu maakotkan kannankohentumisen lisäksi hallinnollista ja talou- dellista tehokkuutta, toiminnan hyväksyttävyyttä ja oikeudenmukaisuuden tunnetta (Suvantola 2013). Oikeudenmukaisuus tarkoittaa tässä sitä, että po- romiehet kokevat maakotkan suojelusta koituvien kustannusten jakaantuvat tasaisemmin yhteis- kunnan harteille sen sijaan että kustannukset koi- tuisivat yksinomaan poronhoitajille. Korvaukset maksetaan paikalliselle tasolle, maakotkareviirien paliskunnille, mikä on edesauttanut korvausjär- jestelmän hyväksyttävyyttä. Sellethinin ja Skoghin (2004) mukaan Ruotsissa maakotkan reviiripoh- jainen korvausjärjestelmä on koettu epäoikeuden- mukaisena maksun tapahtuessa Saamelaiskäräjil- le, jolloin korvaus ei kohdistu suoraan maakotkan esiintymisestä kärsiville poronhoitajille. 50 TULOKSET Oheisessa esimerkissä omistajuus on syntynyt la- jin hyvinvoinnin kannalta oleellisten sidosryhmien sisällä Piercen ym. (2003) määrittelemien kompo- nenttien kautta. Omistajuus voi syntyä yksinomaan yhden komponentin, eli joko vaikutusmahdolli- suuksien, kohteen tuntemuksen tai resurssien käyt- tämisen kautta, mutta useamman komponentin yhtäaikaisuus vahvistaa psykologista omistajuutta (Pierce ym. 2003). Poronhoitoalueella on jaettu avointa tietoa maakotkapesinnöistä, joten kohteen tuntemus on kasvanut. Poromiehet on sitoutet- tu kenttätyöhön yhdessä riistahallinnon kanssa. Aktiivisen resurssien sitouttamisen kannanmää- ritykseen ja sidosryhmäyhteistyöhön voi todeta vahvistaneen psykologista omistajuutta (ks. Pierce ym. 2003). Vaikutusmahdollisuuksien vähyyttä on paikattu oikeuksilla saada korvauksia. Korvausten kulkeutuminen mahdollisimman lähelle kyseisen maakotkareviirin toimijoita vahvistaa kyseisen alu- een yhteisöllisyyttä ja antaa vaikutusmahdollisuuk- sien tunnetta, ja näillä tekijöillä puolestaan on psy- kologista omistajuutta vahvistava vaikutus (Pierce ym. 2003). Pohdittaessa maakotkakokemusten hyväksi- käyttämistä suurpetojen ja etenkin suden kohdalla on syytä huomata erot suhtautumisessa lajeihin. Tarkasteltaessa suden ja ihmisen välistä suhdetta historiallisen aineiston valossa nousee aineistosta vahvasti esiin sutta kohtaan koettu pelko ja suden esiintymisalueilla koettu turvattomuuden tunne. On osoitettavissa, että metsästäjillä on aiemmin ollut vahva vaikutusmahdollisuus suden kannan- hoitoon niin ajatuksen kuin toiminnankin tasolla (ks. Art I, V). Lainsäädännön mahdollistavat vaiku- tusmahdollisuudet kuitenkin puuttuvat nykypäivän susikannan hoidosta. Lisäksi susi on vahvasti koettu nimenomaan vahinkoeläimeksi ja tämä status seu- raa sitä yhä tänäkin päivänä. Historiallisen aineis- ton valossa päädyin tarkastelemaan psykologisen omistajuuden rakentamista ensinnäkin kannanhoi- don onnistumisen kannalta oleellisen sidosryhmän, eli metsästäjien kannanhoitoon sitouttamisen kaut- ta. Toiseksi on oleellista poistaa tai ainakin hälven- tää suden vahinkoeläin-stigmaa sen taloudellisen arvon nostamisen kautta. Paikkaperustaisessa on- gelmalähtöisessä kannanhoidossa keskiöön nouse- vat myös maaseudun asukkaat ja heidän kokeman- sa turvallisuuden tunteen vahvistaminen. Suden arvonnousu metsästyksen kautta tähtää psykologisen omistajuuden rakentamiseen met- sästäjien joukossa. Sidosryhmänä metsästäjät ovat merkittävä toimija susikannan hoidon tavoitteiden ja menetelmien hyväksymisessä. Ylhäältä alas- päin säädelty kannanhoito on metsästäjien parissa koettu paikallisten oikeuksien polkemisena. Mikäli metsästäjille saadaan syntymään tunne oman tilan hallinnasta susikannan hoitoon liittyvien vaikutus- mahdollisuuksien kautta ja samalla annetaan heille kannanhoidon toteutukseen liittyvä asema yhtei- sössä, vahvistuu myös metsästäjien susia kohtaan tuntema psykologinen omistajuus ja sitä kautta vas- tuunkanto susikannasta. Vaikutusmahdollisuuksia kannanhoitoon on mahdollista antaa useamman sudenmetsästyksen organisointitavan kautta, ku- ten perinteisen kaikille avoimen suden suojelumet- sästyksen mahdollistamisen ja trofeemetsästyksen mahdollistamisen kautta, sekä maksamalla kan- nustinpalkkioita laillisesti metsästetystä sudesta. Näillä toimilla kohotetaan myös suden statusta ar- vokkaana riistaeläimenä vahinkoeläimen sijaan. Suden kohdalla voi olla syytä edistää nimen- omaan suojelumetsästystä, conservation hunting, eli metsästystä, joka tukee kohteena olevan riistala- jin elinkykyisen kannan hoitoa ja tarjoaa sosiaalisia, taloudellisia ja kulttuurisia hyötyjä metsästykseen liittyville tai osallistuville paikallisyhteisöille. Suden suojelumetsästyksessä metsästäjät asettuvat yhtei- sössään aktiiviseen rooliin kannanhoidon suhteen ja tämä rakentaa metsästäjien susia kohtaan koke- maa psykologista omistajuutta. Psykologinen omis- tajuus puolestaan vahvistaa metsästäjien roolia toimia vapaaehtoisesti yhteisönsä hyväksi. Suojelu- metsästyksen mukanaan tuomat edut yhteisölle le- gitimoivat ja vahvistavat metsästyssäätelyä ja edis- tävät sen myötä suojelullisia tavoitteita (Freeman & Wenzelg 2006). Sudelle on mahdollista rakentaa arvoa myös trofeiden kautta. Nykyisellään poikkeusluvalla tai Poliisilain 16§:n (aiemmin 25§) perusteella kaadet- tu susi kuuluu valtiolle. Sutta ei siten käsitellä met- sästyssaaliina tavalliseen tapaan. On syytä muistaa, että vastahankainen paikallisten osallistaminen yhteisiin sudenpyynteihin 1600- ja 1700-luvuilla johtui osaltaan siitä, että sudesta saatava turkki ei jäänyt paikallisille vaan kulki susivoutien kautta kruunulle (Vuorela 1975). Trofeemetsästys liittyy- kin suojelumetsästykseen saumattomasti toimien kannustimena, ei ainoastaan suojelumetsästykselle, mutta myös virallisen kannanhoidon tukemiselle. Trofee muistona toteutuneesta metsästyksestä lin- kittyy psykologien omistajuuden vahvistamiseen, koska etenkin miesten on todettu rakentavan vah- vaa psykologista omistajuutta sellaisiin kohteisiin joihin liittyy fyysistä aktiviteettia (Pierce ym. 2003). Laittomia tekoja, kuten salakaatoja, ei toden- näköisesti voida psykologisen omistajuuden ra- kentumisella kokonaan poistaa. Myös tässä tutki- muksessa esimerkkinä psykologisen omistajuuden synnystä esiintuotujen hirven (ks. Art. V) ja maakot- kan kohdalla laittomia tappoja tapahtuu edelleen. TULOKSET 51 Oleellista suden kohdalla on pystyä vähentämään laiton toiminta sellaiselle tasolle, ettei se vaaranna hallittua kannanhoitoa. Käytännössä tämä tarkoit- taa paikallisyhteisöjen tuen loppumista salakaata- jilta ja sen myötä salakaatajien roolin muuttumista pahoiksi, eli yhteisön edun vastaisiksi. Psykologi- sella omistajuudella voi olla mahdollista vaikuttaa yhteisön salakaadoille antamaan tukeen. Mikäli laillisesti metsästetystä sudesta myönnetään kan- nustinpalkkio, on sudesta mahdollista tehdä koko paikallisyhteisön yhteinen resurssi, jonka hyvin- vointia metsästysajan ulkopuolella on syytä edistää. Metsästäjien saavuttaessa yhteisössään kannan- hoidon kannalta merkittävän roolin metsästämällä kantaa sekä tuomalla kannustinpalkkiojärjestel- män kautta taloudellista hyötyä yhteisölle, saattaa yhteisö korostetusti tukea laillisesti metsästävien toimia. Lisäksi myös taloudellisen tuen jakautu- minen ja paikallisten sidosryhmien osallistaminen susikannan hoidon päätöksentekoon edesauttaa alueellisen psykologisen omistajuuden syntymistä susia kohtaan ja tällöin yhteisö myös kokee vastuu- ta alueensa susista. Yhteisöllisen psykologisen omistajuuden vah- vistamiseksi voi olla hyvä asettaa myös sanktioita; mikäli reviiriltä tapetaan susi laittomasti, ei kan- nustinpalkkiota makseta alueella luvallisesti pyyde- tystä sudesta. Asetettu sanktio perustuu ajatukseen, jonka mukaan ryhmässä muodostunut psykologi- nen omistajuus on vahvaa ja muodostuneen omis- tajuuden uhaksi koettu tilanne pyritään ryhmässä myös poistamaan (Pierce ym. 2001, 2003). Näin ollen susien salakaatajilta saattaa kadota yhteisön niille tällä hetkellä antama tuki tuen siirtyessä lailli- seen kannanhoitoon ja siitä saatavaan hyötyyn. Sudesta poiketen kokevat paikalliset metsästä- jät karhua kohtaan yhteisöllistä psykologista omis- tajuutta sen hyödynnettävyyden ja vaikutusmah- dollisuuksien kautta. Karhu on merkittävä saalis, sen metsästykseen liittyy vuosisataisia perinteitä ja karhun rauhoitustarpeeseen havahduttiin en- simmäisenä metsästäjien taholta jo vuonna 1900 (Finska Jagtförening 1900). Nykypäivänäkin kar- hunmetsästys pohjautuu nimenomaan kannan- hoidollisiin poikkeuslupiin vahinkoperusteisten poikkeuslupien jäädessä hyvin vähäiselle tarpeelle (Pohja-Mykrä & Kurki 2014). Karhunmetsästys on yhteisöllistä toimintaa ja koiran käyttö tuo met- sästykseen oman lisänsä. Vaikutusmahdollisuudet karhukannan hoitoon ovat johtaneet alueelliseen vastuun kantoon karhukannan tilasta. Karhun alu- eellinen ja paikallinen omistajuus näkyy tilantees- sa, jossa vakiintuneen kannan alueella ei ole haluttu käyttää kaikkia tarjolla olevia kannanhoidollisia poikkeuslupia (Pohja-Mykrä & Kurki 2014). Lisäksi karhuun kohdistuneita salakaatoepäilyjä ilmoite- taan poliisille enemmän kuin muihin suurpetoihin kohdistuvia salakaatoepäilyjä (ks. Art IV taulukko 1). Tämä voi olla merkki siitä, että karhun salakaa- to haastaa karhua kohtaan tunnettua psykologista omistajuutta. ’Ne karhut ovat meidän’ –ajattelun myötä muut metsästäjät tai paikallisyhteisö eivät tue salakaatoja jotka verottavat karhukantaa, eli yh- dessä omistettavaa resurssia. Karhu on vaarallinen suurpeto ja sitä pelätään, mutta karhun ympärille rakentunut psykologisen omistajuuden kulttuuri tukee karhukannan hoidon tavoitteita ekologisesta, taloudellista ja sosiaalisesta kestävyydestä. Susi aiheuttaa pelkoja ja uhkaa ihmisten tur- vallisuuden tunnetta. Nykypäivän susikeskustelu (Pohja-Mykrä & Kurki 2014), joka kulminoituu asutuksen lähellä kulkeviin susiin ja niihin liitet- tyyn pelkoon, ei tältä osin eroa keskustelusta jota Suomessa on käyty jo 1800- ja 1900-luvuilla (Te- peri 1977). Turvallisuuden tunteen vahvistaminen liittyy vahvasti psykologisen omistajuuden raken- tumiseen sutta kohtaan vaikutusmahdollisuuksien lisäämisen kautta. Ihmiset kokevat turvallisuutta tilanteessa, jossa heillä on aito vaikutusmahdolli- suus omistamaansa kohteeseen, tässä tapauksessa alueensa susiin (ks. Pierce ym. 2003). Esimerkiksi Ruotsissa tehtyjen tutkimusten mukaan ihmiset ko- kivat vähemmän pelkoa susia kohtaan silloin, kun heillä oli vaikutusmahdollisuuksia susiin (Johans- son & Karlsson 2011; Johansson ym. 2012b). Vaikutusmahdollisuuksien ohella avainasemas- sa turvallisuuden lisäämiseksi on avoin susitieto. Psykologisen omistajuuden vahvistamiseksi susi- reviirin asukkailla on oltava avoin pääsy kaikkeen siihen tietoon mitä susista on saatavilla. Sitä kaut- ta heillä on mahdollisuus parantaa tuntemustaan omistettavasta kohteesta. Avoimesti jaettava susi- tieto rakentaa luottamusta riistahallinnon ja pai- kallisten asukkaiden välille, ja edelleen vahvistaa psykologista omistajuutta ja sen myötä vastuuta susista. Pääsy esimerkiksi pantasusien paikannus- tietoihin voi edesauttaa turvallisuuden tunteen vah- vistamisessa. Samoin metsästyskoirien menetyksiä voidaan avoimesti jaetun tiedon avulla vähentää. On myös mahdollista saavuttaa metsästäjien pa- rempi sitoutuminen muun muassa kannanseuran- taan, mikäli he näkevät tuottamansa tiedon vaikut- tavan kannanhoitoon ja tulevan avoimesti tarjolle. Kyse on siis vaikutusmahdollisuudesta omistetta- vaa kohdetta kohtaan ja tämän voi nähdä edesaut- tavan luottamuksen rakentumisessa tutkimuksen ja metsästäjien välille. Ruotsalaisen tutkimuksen mukaan luottamus riistaviranomaisiin vähentää susipelkoja (Johansson ym. 2012a) ja tämä luotta- muksen rakentaminen susipolitiikan toimijoiden ja 52 TULOKSET susireviirien asukkaiden välille onkin tärkeässä ase- massa pelon ja turvattomuuden vähentämisessä. Paikallinen ja suora kontakti riistapolitiikan toimijoiden ja asukkaiden välillä on tehokas tapa vaikuttaa susiasenteisiin (ks. Erwin 2005; Kalten- born ym. 2006b). Koska susiasenteiden synnyssä on kyse vahvoista tunteista, tulee syntyneeseen konfl iktitilanteeseen vastata siten, että ihmiset tu- levat kohdatuiksi tunnetasolla (ks. Johansson ym. 2012a). Länsi-Suomessa toimiva RKTL:n tutki- musapulainen eli nk. susisovittelija toimii kyseisen tutkimuslaitoksen, viranomaisten, metsästäjien ja paikallisten ihmisten välillä paikallisia konfl iktiti- lanteita purkaen. Myös poliisiviranomaisen aktii- vinen ja johdonmukainen ote turvallisuusuhkaa aiheuttavien tai poikkeuksellisesti käyttäytyvien suurpetojen poistamiseksi poliisilain 16 §:n nojalla voi vaikuttaa asenteisiin. Näillä toimilla rakenne- taan luottamusta eri toimijoiden välille. Nämä psykologista omistajuutta metsästäjien ja paikallisten ihmisten keskuudessa vahvistavat teki- jät ovat toimia monien muiden joukossa, joilla voi- daan rakentaa susien psykologista omistajuutta ja sen myötä tavoitella susipolitiikan tavoitetta sosiaa- lisesta kestävyydestä. Psykologisella omistajuudella ei saada aikaan ainoastaan vastuunkantoa alueen susista, vaan paikalliselta tasolta nousevaa johta- juutta ja työskentelyä koko yhteisön hyvinvoinnin eteen (ks. Pierce ym. 2003). Psykologisen omista- juuden kehittyminen susireviirin alueella eläville ihmisille voi kuitenkin tuoda mukanaan myös uusia haasteita susipolitiikkaan. Paikallisten ihmisten voi olla entistä vaikeampi vastaanottaa ylhäältä ase- tettuja määräyksiä, koska niillä puututaan siihen kontrollin tunteeseen, mikä paikallisilla on kehit- tynyt susia kohtaan (ks. Pierce ym. 2003). Psyko- logista omistajuutta voi olla yhtä vaikea jakaa, kuin mitä olisi konkreettisenkin omistettavan kohteen jakaminen. Omistamisen tunne ’Sudet ovat minun/ meidän!’ saattaa vahvistua toisten sidosryhmien vaatiessa oikeuksia susiin (ks. Pierce ym. 2003). Esimerkiksi tässä artikkelissa kuvattu metsästäjien psykologisen omistajuuden vahvistaminen susia kohtaan voi radikalisoida toisia sidosryhmiä. Mikäli joku toinen sidosryhmä ei hyväksy metsästäjien ko- kemaa psykologista omistajuutta, tai kokee itse oi- keutetummin omistavansa sudet, voi seurauksena olla voimakkaitakin fyysisiä tekoja kuten toiminnan sabotointia (ks. Pierce ym. 2003). 4.3.3 VIIDEN ASKELEEN MALLI SOSIAALI- SESTI KESTÄVÄMPÄÄN LAJIEN KANNANHOITOON Tämän väitöskirjatyön pohdinnan johtopäätöksenä on uuden sosiaalisesti kestävämmän kannanhoi- don mallin esittäminen pohjautuen väitöskirjatyön osatöiden tuloksiin ja johtopäätöksiin. Tämän esitettävän viiden askeleen toimenpi- demallin sosiaalisesti kestävämpään lajien kan- nanhoitoon perushypoteesi on, että ekologiset, taloudelliset ja sosiaaliset tekijät ovat riippuvuus- suhteessa toisiinsa ja sosiaalisen sietokyvyn ylittä- minen vaikuttaa kielteisesti eläinlajin hyvinvointiin ja elinkykyyn. Kannanhoidon sosiaalisen kestävyy- den vaje hankaloittaa kyseessä olevan lajin syste- maattista kannanhoitoa ja pahimmillaan jopa estää sen. Täten lajin kannanhoidon sosiaalisen kestävyy- den tavoittelu nousee kannanhoidon tavoiteasette- lun ja toimenpidevalikoiman tärkeysjärjestyksessä ensimmäiseksi. Sosiaalisesti kestävä kannanhoito pohjaa ajatukseen paikkaperustaisesta kannanhoi- dosta, jossa huomioidaan paikalliset ja alueelliset sosiokulttuuriset erityispiirteet ja annetaan paikal- lisille ihmisille merkittävä rooli paikkaperustaisen ja ongelmaperustaisen kannanhoidon toteuttajina. Käytännössä tämä tarkoittaa vetäytymistä EU-san- tarmin roolista (ks. Sairinen ym. 1999) ja sen myötä riistahallinnon toimintakulttuurin muutosta ja uu- denlaista suhdetta yhteiskunnan eri toimijoihin. Tässä viiden askeleen mallissa käydään läpi seuraavat työvaiheet, jotta kokonaiskuva sosiaali- sen kestävyyden vajeesta, oleellisista toimijoista ja oleellisista vaadittavista toimista selkiintyisi. I Tunnistetaan merkit laittomista eläinyksilöi- hin kohdistuvista teoista, tutkitaan lajikoh- taiset asenteet ja arvioidaan näiden tekijöiden vaikutus lajin kannanhoidon onnistumiseen. II Tunnistetaan ongelmaa koskevat keskeiset si- dosryhmät ja paikalliset mielipidevaikuttajat. III Tutkitaan psykologisen omistajuuden synnyn rakenteet ja vaikutusreitit oleellisten sidosryh- mien ja paikallisten toimijoiden keskuudessa. IV Toteutetaan psykologista omistajuutta vahvis- tavat ja rakentavat kannanhoidon toimenpi- teet. V Arvioidaan kannanhoidon sosiaalisen kestä- vyyden vahvistuminen käyttämällä mittareina eläinlajin kannankehitystä, asenteiden muu- tosta ja laittomien tekojen määrää. I– Eläimen salakaadot ovat merkki kannanhoi- don tavoitteiden ja toimenpiteiden kiistä- misestä. Salakaadot, niiden taustat, määrä ja merkitys lajin kannanhoidossa tulee tun- TULOKSET 53 nistaa, jotta on mahdollista tehdä arvio sala- kaatojen vaikutuksesta kannanhoidon onnis- tumiseen. Tässä väitöskirjassa on aiemmin osoitettu, että vainon vaikutus lajeihin voi riippua niiden lajityypillisistä piirteistä tai ih- misten asenteista niitä kohtaan. Salakaatojen ja niiden motiivien tutkiminen on haastavaa. Salakaatojen määrän arvioinnissa menetel- minä ovat ekologiseen tietoon perustuvat mallinnukset sekä muiden mahdollisten kuo- levuustekijöiden tilastot. Motiivien aineiston- keruussa on mahdollista käyttää viranomais- ten tilastoja, kuten poliisin tutkintapyyntöjä tai oikeuksien tuomioita, mutta myös projek- tiivisin menetelmin tuotettuja salakaatajien haastatteluita, epäsuoraa tai suoraa havain- nointia, sensitiivisille aiheille hyvin soveltuvaa satunnaistetun vastauksen tekniikkaa (Gavin ym. 2010) tai vaikkapa tässä tutkimuksessa käytettyä eläytymismenetelmää. II– Toisessa vaiheessa tunnistetaan ongelmaa koskevat keskeiset sidosryhmät. Sidosryh- mäanalyysi on hyvä valmistella käyttämällä teoriaa sidosryhmien tärkeydestä, stakehol- der salience theories, jotta voidaan tunnis- taa kannanhoidon onnistumisen kannalta merkittävät sidosryhmät (ks. Freeman 1984; Mitchell ym. 1997). Tässä väitöskirjassa on osoitettu metsästäjien merkitys sidosryhmä- nä suurpetojen kannanhoidon onnistumisen kannalta ja on siten painotettu kyseisen sidos- ryhmän tärkeyttä suhteessa käsillä olevaan suurpetokonfl iktiin. Sidosryhmien kohdalla tulee tunnistaa niiden vaikutusmahdollisuus kannanhoitoon, niiden lain suoma oikeus osallistua kannanhoitoon ja asian kiireellisyys sidosryhmän kannalta (Mitchell ym. 1997). Lähdesmäki ja Siltaoja (2013) ovat lisänneet teoriaan merkittävän lisämittarin, läheisyy- den. Läheisyys-ominaisuus on oleellinen tekijä paikkaperustaisen kannanhoidon to- teuttamisen välineenä. Sidosryhmäanalyysin lisäksi sosiaalisten verkostojen analyysin, so- cial network analysis, avulla on mahdollista tunnistaa niin paikalliset, alueelliset kuin kan- sallisetkin mielipidevaikuttajat, jotka toisaalta toimivat informaation välittäjinä, mutta myös informaation tuottajina, jolloin heidän suh- tautumisellaan kannanhoitoon on vaikutusta muiden mielipiteisiin (ks. Prell ym. 2009). Taustalla on hyvä olla ymmärrys ryhmän mie- lipiteen muodostumisen teoriasta (ks. Lam- bert & Lambert 1971). III – Psykologisen omistajuuden eli vastuunkannon syntyä kulloistakin lajia kohtaan tarkastellaan konfl iktin sosiokulttuurisessa ympäristössä ja määritellään tärkeimmät kokemusreitit, joita pitkin voidaan vahvistaa oleellisten sidosryh- mien ja mielipidevaikuttajien vastuunkannon syntyä lajia kohtaan. Ensinnä määritellään rakenteelliset (lait, normit, hierarkia) ja kult- tuuriset (sosiaalinen konteksti) elementit ja muodostetaan ymmärrys niiden roolista psy- kologisen omistajuuden kehittymisen kan- nalta. Tämä tarkastelu on hyvä tehdä ympä- ristöhistoriallisessa kontekstissa pohdinnan kestävyyden takaamiseksi. Toiseksi määritellään psykologisen omistajuu- den kehittämisen ja vahvistamisen oleelliset kokemusreitit, jotka muodostuvat seuraavista kolmesta elementistä: vaikutusmahdollisuus kohteeseen, kohteen tuntemus ja itsensä li- koon laittaminen niin psyykkisesti, fyysisesti kuin aineellisesti (ks. Pierce ym. 2003). Käy- tännössä yksilöllä tulee olla aito kokemus oikeudesta osallistua kohdetta koskevaan päätöksentekoon ja hänellä täytyy lisäksi olla avoin pääsy kaikkeen siihen tietoon, mitä omistettavasta kohteesta on olemassa. Hä- nellä täytyy myös olla mahdollisuus osallistua kohteeseen vaikuttavien konkreettisten asioi- den tekemiseen. Oikeuksien, tiedon ja vahvan osallistumisen kautta rakentuu vastuu omis- tettavaa asiaa kohtaan (Pierce ym. 2003). IV– Psykologisen omistajuuden eli vastuunkannon rakentamiseksi ja vahvistamiseksi toteutetaan vaadittavat kannanhoidolliset toimet. Nämä toimet ovat väistämättä luonteeltaan enim- mäkseen konservatiivisia, mutta mahdolli- sesti myös innovatiivisia. Merkittävin muutos aiempaan on vastuunkannon kehittyminen oleellisten tunnistettujen (ks. kohta II) sidos- ryhmien ja mielipidevaikuttajien keskuudessa. V– Tämän viiden askeleen mallin päättää toi- minnan arviointi. Ensinnä selvitetään psy- kologisen omistajuuden eli vastuunkannon ilmenemistä ja sen vahvuutta sidosryhmien ja paikallisten ihmisten joukossa ennen ja jälkeen toteutettujen kannanhoidollisten toi- mien. Toiseksi mitataan vastuunkannon mah- dollisen muutoksen vaikutusta toteutuneisiin salakaatoihin, kannankehitykseen ja ihmisten asenteisiin. Samalla arvioidaan muutoksen merkitys sosiaalisesti kestävämmän kannan- hoidon toteuttamisessa. 54 LÄHTEET LÄHTEET Anonyymi (1936) Suuri metsänkävijä, Metsästys ja Kalastus 3-7: 93–97, 117–120, 169–173, 200– 204, 246–253. Anonyymi (1937) Varissota alkaa. Metsästys ja Ka- lastus 2: 74. Anonyymi (1938) Surma riistanraiskaajille. Metsäs- tys ja Kalastus 4: 138–140. Anonyymi (1940) Riistanhoitajan tehtävät tänä ke- sänä. Metsästys ja Kalastus 5-6: 90–92. Anonyymi (1941) Haukanjalkojen tuntomerkkejä. Maatalousministeriö, Otava, Helsinki. Anonyymi (1944a) Riistamailta ja kalavesiltä; Hyl- keenpyynti vilkastumassa. Metsästys ja kalas- tus 1: 29. Anonyymi (1944b) Tuhoeläimistä. Metsästys ja Ka- lastus 4: 97–99. Anonyymi (1946a) Neljännesvuosisata metsästystä ja riistanhoitoa, Suomen yleisen metsästäjä- liitto 25-vuotias. Metsästys ja Kalastus 4: 97. Anonyymi (1946b) Varisten hävittämisestä fosforil- la. Metsästys ja Kalastus 3: 93. Anonyymi (1947a) Vahinkoeläinten tapporahat. Metsästys ja Kalastus 1: 28−29. Anonyymi (1947b) Kuinka on haukkatunte- muksemme laita? Metsästys ja Kalastus 11: 289−293. Anonyymi (1950a) Varissodan rintamalta. Metsäs- tys ja Kalastus 5: 148–150. Anonyymi (1950b) Varissota menestynyt kohtalai- sesti. Metsästys ja Kalastus 6: 212. Anonyymi (1951a) Riistamailta ja kalavesiltä: Va- risten myrkytys aikaisemmaksi Metsästys ja Kalastus 1: 38. Anonyymi (1951b) Riistamailta ja kalavesiltä: Tap- porahat ja petolinnut. – Metsästys ja Kalastus 6: 216. Anonyymi (1954) Varissotaan samanaikaisesti alu- eittain! – Käytännön miesten kokemuksia ja neuvoja fosforin käytöstä. Metsästys ja Kalas- tus 3: 83–85. Anonyymi (1963) Puolin ja toisin, ehdotus varisten hävittämiseksi, Metsästys ja Kalastus 2: 71. Anonyymi (2005) To make islands safe for rare native species, biologists are mounting inc- reasingly complex campaigns to shoot, trap, or poison exotics – Winning the War Against Island Invaders, Science 310: 1410-1413. Agarwala M, Kumar S, Treves A & Naughton-Treves L (2010) Paying for wolves in Solapur, India and Wisconsin, USA: Comparing compensati- on rules and practice to understand the goals and politics of wolf conservation. Biological Conservation 143, 2945–2955. Aho J (1902) Metsästysalueiden muodostamisesta ja metsänriistan hoidosta. Werner Söderströ- min kirjapaino, Porvoo. Anonyymi (1881) Pojat koiran virassa. Päijänne 11.5.1881. Anonyymi (1887) Metsästystä; Unhotuksiin joutu- nut kysymys. Uljas, 2: 19. Anonyymi (1889a) 2000 markkaa petojen tappora- hoja. Laatokka. 26.10.1889. Anonyymi (1889b) Wiborgs Jagtförenings berättel- se för år 1897 (1873-1897), Tidskrift för jägare och fi skare, 1-7. Anonyymi (1890–1901) Turun metsästyshoitoseu- ran wuosikokous, Aura / Uusi Aura. Anonyymi (1892a) Hylkeen hävittäminen Itäme- restä, Laatokasta ja Saimaasta, Suomen kalas- tuslehti, 1: 56–60. Anonyymi (1892b)Uutisia, Suomen kalastuslehti, 1:82. Anonyymi (1892c)Uutisia, Suomen kalastuslehti, 1:205. Anonyymi (1898) Suomen Kalastuslehti, 2: 49, 73. Anonyymi (1902) Rottasota, Uusi Aura, 14.5.1902. Anonyymi (1908) Metsästyshoitovaliokunnan Ker- tomus vuodelta 1906 – Petoeläimet. Suomen Metsästyslehti 11: 319–321. Anonyymi (1909) Yhdistyksien toiminnasta, Suo- men Metsästysyhdistyksen Metsästyshoitova- liokunnan Kertomus vuodelta 1908 – Petolin- tujen pyydystäminen, Suomen Metsästyslehti 9: 215–216. Anonyymi (1912) Urheiluteurastus. Eläinten Ystävä 6-7: 53–58. Anonyymi (1925) Kysymyksiä ja vastauksia; Fosfo- rimuhennos. 7: 242–243. Anonyymi (1935a) Vahinkoeläimistä maksettavat tapporahat. Metsästys ja Kalastus 2: 68−69. Anonyymi (1935b) Suomen yleisen metsästäjäliiton vuosikertomus ajalta 18.5.34–24.5.35. Met- sästys ja Kalastus 7: 246. Anonyymi (1935c) SYM:n vuosikertomus: Tietoja varissodista. Metsästys ja Kalastus 7: 250– 253. LÄHTEET 55 Asia C-342/05. Yhteisöjen tuomioistuimen tuomio (toinen jaosto) 14 päivänä kesäkuuta 2007. Eu- roopan yhteisöjen komissio vastaan Suomen tasavalta. Saatavilla Avey JB, Avolio B, Crossley C & Luthans F (2009) Psychological ownership: theoretical exten- sions, measurement, and relation to work out- comes. Journal of Organizational Behavior, 30: 173–191. Barclay PD (2010) A ‘Curious and Grim Testimo- ny to a Persistent Human Blindness’: Wolf Bounties in North America, 1630–1752. Ethics, Place & Environment: A Journal of Philosophy & Geography, 5(1): 25-34, DOI:1.1080/13668790220146429 Beirne P (2007) The use and abuse of animals in criminology: a brief history and current re- view. Julkaistu aiemmin teoksessa Wilkie R & Inglis D (toim.) (1995) Boundaries and Quan- daries in Human–Animal Relations, Animals and Society, Critical Concepts in the Social Sciences. Social Justice 22(1). Routledge, Lon- don and New York, 167–194. Billig M (1996) Arguing and thinking A rhetorical approach to social psychology. Cambridge University Press, Cambridge. Bisi J & Kurki S (2005) Susipuhetta Suomessa. Jul- kaisuja 3, Seinäjoki: Maaseudun tutkimus ja koulutuskeskus, Helsingin yliopisto. Bisi J, Kurki S, Svensberg M, Liukkonen T (2007) Human dimensions of wolf (Canis lupus) confl icts in Finland. Eur J Wildlife Res 53: 304–314.Bisi J, Liukkonen T, Mykrä S, Pohja- Mykrä M, Kurki S (2010) The good bad wolf— wolf evaluation reveals the roots of the Finnish wolf confl ict, European Journal for Wildlife Research 56: 771–779. Bjerke T & Kaltenborn BP (1999) The relationship of ecocentric and anthropocentric motives to attitudes toward large carnivores. Journal of Environmental Psychology 19: 415-421. Bjerke T, Kaltenborn BP & Thrane C (2001) Socio- demographic correlates of fear-related attitu- des toward the wolf (Canis lupus lupus). Fau- na Norvegica 21: 35–33. Bjerke T, Reitan O & Kellert SR (1998) Attitudes to- ward wolves in southeastern Norway. Society and Natural Resources 11: 169–178. Blanco JC (toim.) (2012) Towards a population level approach for the management of large carnivores in Europe. Challenges and oppor- tunities. Bonhomme B (2007) For the ’Preservation of Fri- ends’ and the ’Destruction of Enemies’: Stu- dying and protecting birds in late Imperial Russia. Environment and History 13: 71−100. Borgström S (2011) Legitimacy Issues in Finnish Wolf Conservation. Journal of Environmental Law, 1-26 Bowman M, Davies P & Redgwell C (2010) Lyster’s International Wildlife Law, Cambridge Uni- versity press, UK, 200-201.Breckler SJ (1984) Empirical Validation of Affect, Behavior, and Cognition as Distinct Components of Attitude. Journal of Personality and Social Psychology 47: 1191-1205. Busch BC (1985) The War Against the Seals: A His- tory of the North American Seal Fishery, Mc- Gill-Queen’s University Press, Kanada. Cotton W (2008) Resolving confl icts between hu- mans and the threatened Louisiana black bear. Human–Wildlife Confl icts 2: 151–152. de Klemmm C (1996) Compensation for damage caused by wild animals. Nature and Environ- ment, No 84, Council of Europe, Strasbour. Dieden H (1924) Hamiltonin haukkahäkki. Metsäs- tys ja Kalastus 7: 197−203. Donner R (2000) King Magnus Eriksson’s Law of the Realm; A Medieval Swedish Code. Ekenäs tryckeri, Suomi. Ericsson G, Bostedt G & Kindberg J (2008) Wolves as a Symbol of People’s Willingness to Pay for Large Carnivore Conservation, Society & Na- tural Resources, 21(4): 294-309. Ericsson G & Heberlein TA (2003) Attitudes of hunters, locals, and the general public in Swe- den now that the wolves are back. Biological Conservation 111: 149–159. Ericsson G, Sandström C & Bostedt G (2006) The problem of spatial scale when studying human dimensions of a natural resource confl ict: hu- mans and wolves in Sweden. International Journal of Biodiversity Science and Manage- ment 2: 343-349. Erkamo V (1990) Petolintuvihan synkkää historiaa Suomessa. Lintumies 25: 90−92. Erwin P (2005) Asenteet ja niihin vaikuttaminen, WSOY. Alkuperäinen painos Erwin P (2001) Attitudes and Persuasion, Psychology Press Ltd, Taylor & Francis, Inc. Eskola A (1988) Non-Active Role-Playing; Some Experiences, Teoksessa Eskola A, Kihlström A, Kivinen D, Weckroth K, Ylijoki OH (toim.) Blind Alleys in Social Psychology: A Search for Ways Out, Elsevier, Amsterdam 56 LÄHTEET Eskola J & Suoranta J (1998) Johdatus laadulliseen tutkimukseen. Osuuskunta Vastapaino, Tam- pere, 52-59. von Essen E, Hansen HP, Nordström Källström H, Peterson MN & Peterson TR (2014) De- constructing The Poaching Phenomenon – A Review of Typologies for Understanding Ille- gal Hunting, British Journal of Criminology Advance Access published April 18, 2014. Etzioni A (1991) The socio-economics of property. Journal of Social Behavior and Personality 6: 465–468. Eurén GE (1854) Suomen maan pedot – maaliku- willa selitetyt, J.W.Lilja & Co. kirjapaino, Tur- ku. Finska Jagtförening (1900) Jägarmötet år 1900, den 15. och 16. Juni i Helsingfors. Helsinki: Frenckellska Tryckeri-Aktiebolaget. Freeman MMR & Wenzelg W (2006) The Nature And Signifi cance Of Polar Bear Conservation Hunting In The Canadian Arctic, Arctic 59(1): 21–30. Freeman RE (1984) Strategic management: A sta- keholder approach. Pitman, Boston, MA. Fritts S, Stephenson R, Hayes R & Boitani L (2003) Wolves and humans. Teoksessa: Mech D, Boi- tani L (toim.) Wolves: behavior, ecology, and conservation. University of Chicago Press, Chicago, IL. Fuller E (2000) Extinct Birds. Oxford University Press, Oxford. Gahagan J (1977) Vuorovaikutus, ryhmä ja joukko. Weilin+Göös, Espoo. Gavin M, Solomon J &Blank SG (2010) Measuring and Monitoring Illegal Use of Natural Resour- ces. Conservation Biology 24:89–100. Glikman JA, Frank B, Sponarski C & Barragán Pa- ladines MJ (2014) Trends and evolution in Human dimensions of wildlife research, Pat- hways 2014 Conference: Integrating Human Dimensions into Fish and Wildlife Manage- ment, 5.-9.10.2014. Grönfors M (1999) Violence, masculinity and men in Sri Lanka. Teoksessa: Eskola J (toim.) Tätä kehtoo tutkia. Sosiaalitieteitä savolaisittain. Kuopion yliopiston selvityksiä E. Yhteiskunta- tieteet 14., Kuopio University Occasional Re- ports E. Social Sciences 14: 151-156. von Haartman L, Hildén O, Linkola P & Tenovuo R (1963−1972) Pohjolan linnut värikuvin I−II. Otava, Keuruu. Hahr T (1878) Metsästys-kirja I – Petolintujen ja Ryöstölintujen jahdista, Suomennettuja ot- teita Th. Hahrin ruotsinkielisestä jahti-käsi- kirjasta. J.C. Frenckell’in ja Pojan kirjapaino, Helsinki. Hallituksen esitys eduskunnalle laiksi metsästys- lain muuttamisesta (1943) Valtiopäivät N:o 128, 12.11.1943. Hallituksen esitys valtion tulo- ja menoarvioksi vuodelle 1976: (46.) Petoeläinten tapporahat (arviomääräraha). Haltia J (1950) Metsästyslainsäädäntömme kehi- tyksestä. Teoksessa Ylänne Y (toim.) Suomen Metsästys, Helsinki: Otava, 805–826. Harting JE (1994) A Short History of the Wolf in Britain. Pryor Publications, Whitstable, UK. Haukioja E & Haukioja M (1971) Kanahaukkakan- nan verottaminen ja sen merkitys. Suomen Riista 23: 17−22. Hepola M (1991) Metsästysrikokset. Helsinki: laki- miesliiton Kustannus. Hintze A (toim.) (1906) Petolintujen jalat kuvitet- tuina kuntien ohjeeksi tapporahoja suoritetta- essa. Aktiebolaget Lilius & Hertzberg Osake- yhtiö, Helsinki. Hintze A (1912) Vastine kirjoitukseen Palmgren, R. Några ord i en aktuell fridlysningsfråga. Tid- skrift för Jägäre och Fiskare 20(1):11-13. Hobsbawm E (1959) Primitive Rebels: Studies in Archaic Forms of Social Movement in the 19th and 20th Centuries. WW Norton. Holmes G (2007) Protection, Politics and Protest: Understanding Resistance to Conservation, Conservation & Society, 5: 184–201. Hrdina F (1997) Marsupial destruction in Queens- land 1877–1930. Australian Zoologist, 30: 272–286. Ilomäki H & Lauhakangas O (2002) Eläin ihmisen sielumaisemassa, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 885, Hakapaino Oy, Hel- sinki. Ilvesviita P (2005) Paaluraudoista kotkansuo- jeluun. Suomalainen metsästyspolitiikka 1865−1993. Rovaniemi: Lapin yliopistopaino. Impiö L, Hanhirova V, Jokela M, Ajo A, Vaittinen- Kuikka A & Vilmi P (1975) Määrärahan osoit- tamisesta petoeläinten tapporahan säilyt- tämiseksi vähintäänkin entisen suuruisena. Raha-asia-aloite n:o 169 Eduskunnalle. International Union for Conservation of Nature and Natural Resources (IUCN), UNEP, WWF (1980) World Conservation Strategy, Living Resources Conservation for Sustainable Deve- lopment. IUCN, Gland. Jacobs, MH, Vaske JJ & Roemer JM (2012) Toward a mental systems approach to human relation- ships with wildlife: The role of emotional dis- positions. Human Dimensions of Wildlife 17: 4–15. LÄHTEET 57 Jhala YV & Sharma DK (1997) Child-lifting by wol- ves in Eastern Uttar Pradesh, India. J Wild Res 2: 94–101. Johansson M & Karlsson J (2011) Subjective experi- ence of fear and the cognitive interpretation of large carnivores. Human Dimensions of Wild- life 16, 15–29. Johansson M, Karlsson J, Pedersen E & Flykt A (2012a) Factors governing human fear of brown bear and wolf. Human Dimensions of Wildlife 17: 58–74. Johansson M, Sjöström M, Karlsson J & Brännlund R (2012b) Is human fear affecting public wil- lingness to pay for the management and Con- servervation of large carnivores? Society of Natural Resources 25: 610–620. Johnson-Laird PN & Oatley K (2004) Cognitive and social construction in emotions. Teoksessa Lewis M & Haviland-Jones JM (toim.) Hand- book of emotions. New York: The Guilford Press. ss. 458-475. Kaltenborn, Bjørn P., Bjerke, Tore & Nyahongo, Ju- lius (2006a) Living with Problem Animals— Self- Reported Fear of Potentially Dangerous Species in the Serengeti Region, Tanzania, Human Dimensions of Wildlife, 11: 397–409. Kaltenborn, Bjørn P., Bjerke, Tore, Nyahongo, Juli- us & Williams Daniel R. (2006b) Animal pre- ferences and acceptability of wildlife manage- ment actions around Serengeti National Park, Tanzania, Biodiversity and Conservation 15: 4633–4649. Kansallisarkisto (1909–1910) Kirjeenvaihtoa vuo- sina 1909–1910, Maataloushallitus/kalastus- hallitus Da 18. Kansallisarkisto (1918–1919) Kirjeenvaihtoa vuosi- na 1918–1919, Maataloushallitus/kalastushal- litus Da 18. Kantola I (1989) Kommunikatiivinen rationaali- suus yksilöllisten ja yhteisöllisten arvojen pro- sessoijana. Teoksessa Malaska P, Kantola I & Kasanen P: Energiapolitiikan arvoristiriidat. Turun kauppakorkeakoulu julkaisuja sarja A-1:1989: 191–206. Kardell Ö & Dahlström A (2012) Wolves in the ear- ly nineteenth century county of Jönköping, Sweden. Environment and History 19(3): 339- 370. Karlsson J & Sjöström M (2007) Human attitudes towards wolves, a matter of distance. Biologi- cal Conservation, 137: 610-616. Keisarillisen majesteetin armollinen asetus met- sästyksestä ja otusten pyynnöstä Suomessa (1868) Suomen Suuriruhtinanmaan Asetus- Kokous, 6/1868. Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus met- sästyksestä (1898) Suomen Suuriruhtinan- maan Asetuskokoelma, 45/1898. Kenward, R. E, Walls, S. S, Hodder, K. H., Pahkala, M., Freemann, S. N. & Simpson, V. R. (2000) The prevalence of non-breeders in raptor po- pulations: evidence from rings, radio-tags and transect surveys. − Oikos 91: 271–279. Kivirikko KE (1926−1927) Suomen Linnut I-II. – Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. Kivirikko KE (1940) Suomen selkärankaiset – Ver- tebrata Fennica. – Werner Söderström Osake- yhtiö, Porvoo, Helsinki. Koivusaari J, Nuuja I, Palokangas R & Vihko V (1972) Decrease in eggshell thickness of the White-tailed Eagle in Finland during 1884−1971. Ornis Fennica 49: 11−13. Kojola I & Heikkinen S (2013) Susikonfl iktin bio- logia, Kansalliset riistapäivät 22.1.2013. Abst- rakti ladattavissa < http://www.rktl.fi /www/ uploads/pdf/RiPa_2013/riistapaivat_2013_ tiivistelmat.pdf> Kojola I, Helle P & Heikkinen S (2011) Susikannan viimeaikaiset muutokset Suomessa eri aineis- tojen valossa, Suomen Riista 57: 55-62. Komitean mietintö (1896) Komitean mietintö Kei- sarilliselle Majesteetille voimassa olevan met- sästyslainsäädännön tarkastusta varten ase- tetulta komitealta alamaisimmasti. Helsingin sentraalikirjapaino, Helsinki, Finland. Komitean mietintö (1921) Mietintö metsästyslain- säädännön uudistamista varten asetetulta ko- mitealta valtioneuvostolle. Komiteanmietintö Nr. 12, Valtioneuvostonkirjapaino, Helsinki, Finland. Korhonen T (1999) Tekniikkaa, taidetta ja taikaus- koa. Kirjoituksia aineellisesta kansankulttuu- rista. SKS, Helsinki. Koskela A (2013) Wolverine habitat selection, diet and conservation. Väitöskirja, Genetics acta universitatis ouluensis; a scientia e rerum na- turalium 614. Koskimies P & Ollila T (2008) Tunturihaukan suo- jelun taso Suomessa. Linnut vuosikirja 2008: 7−13. Kotilainen J (1996) Between the global and the local in environment politics - –the social construc- tion of biodiversity issue in the context of the Finnish forest question, Nordisk Samhällsgeo- grafi sk Tidskrift 23: 61–68. Kruuk H (2002) Hunter and Hunted – Relation- ships between carnivores and people. Cam- bridge University Press, Cambridge. 58 LÄHTEET Kumar S (2003) Wolf-human confl icts in Uttar Pradesh, India. 3rd International Wildlife Ma- nagement Congress, December 2003, Christ- church, New Zealand. Kuninkaallinen asetus eräiden ryöstö- ja haittalintu- jen tappamiseksi (1741) Kongliga Förordning angående rof- och skadefoglars utdödande den 16. Oktober 1741. Författnings-Samling. I. 1538–1799. Frenckell & Son [painettu 1855], Helsinki. Kuninkaallinen metsästysasetus (1647) Kongl. Maj: til. til Swerige, Ordning och Stadga huru alle Rijkens Inbyggjare fi gk förkål la fi ole mech Jachter, Djurefång och Fuglefriutande. Giord på Rijksdagen I Stockholm åhr 1647. Henrich Renfer, Stockholm, Sweden. Kuula A (2006) Tutkimusetiikka. Aineistojen han- kinta, käyttö ja säilytys. Vastapaino, Tampere. Lahtinen R (2005) Ympäristökeskustelua kaupun- gissa. Kaupunkiympäristö ja ympäristöasen- teet Turussa 1890–1950. Turun yliopiston jul- kaisuja C 230, Painosalama Oy, Turku. Lahtinen R & Vuorisalo T (2005) In search for the roots of environmental concern – Water ma- nagement and animal welfare issues in the Finnish local press in 1890–1950. Scandinavi- an Journal of History, 30(2): 177–197. Laki metsästyksestä lokakuun 20 päivänä 1898 an- netun asetuksen eräiden pykäläin muuttami- sesta toisin kuuluviksi. Suomen Säädöskoko- elma, 72/1923. Lambert WW & Lambert WE (1971) Sosiaalipsyko- logia. Suomentaja Ilse Koli. K.J. Gummerus Oy, Jyväskylä. Alkuteos Social Psychology 1964. Prentice-Hall, Inc., Englewood Cliffs, N.J. Lehikoinen H (2007) Metsästäjän kalenteri, met- sästysriittejä ja eläinuskomuksia, Teoksessa Tuo hiisi hirviäsi, Metsästyksen kulttuurihis- toria Suomessa, Otavan kirjapaino Oy, Keu- ruu. ss. 241–268. Lehtinen A (2003) Johdanto: ympäristö, yhteisö ja oikeudenmukaisuus. Teoksessa Lehtinen A & Rannikko P (toim.) Oikeudenmukaisuus ja ympäristö. Gaudeamus Kirja. Oy Yliopis- tokustannus University Press Finland Ltd., Tammer-paino, Tampere, 9–31. Liberg O, Chapron G, Wabakken P, Pedersen HC, Hobbs NT & Sand H (2011) Shoot, shovel and shut up: cryptic poaching slows restoration of a large carnivore in Europe. Proc. R. Soc. B 279, 1730: 910–915. Lindgren SO (1939) Uusi haukkapyydys. Metsästys ja kalastus 4: 126. Lindgren SO (1943) Riistanhoitajan käsikirja. Ota- va, Helsinki. Lindholm K (1894) Metsänriistan hoidosta Suo- messa, Tuhansille kodeille tuhatjärvien maas- sa; N:o 17. Werner Söderström, Porvoo. Linna H (1974) Vastaus kirjalliseen kysymykseen n:o 356 Eduskunnan Herra Puhemiehelle. Linnell J, Swenson JE & Anderson R (2001) Pre- dators and people: conservation of large car- nivores is possible at high human densities if management policy is favourable. Animal Conservation, 4: 345–349. doi: 10.1017/ S1367943001001408. Linnell J, Andersen R, Andersone Z, Balciauskas Z, Blanco L, Boitani L, Brainerd S, Breitenmoser U, Kojola I, Liberg O, Loe J, Okarma H, Peder- sen HC, Promberger C, Sand H, Solberg EJ, Valdman H & Wabakken P (2002) The fear of wolves: a review of wolf attacks on humans. NINA Oppdragsmelding 731: 1–65. Linnell J, Solberga EJ, Brainerda S ym. (2003) Is the Fear of Wolves Justifi ed? A Fennoscandi- an Perspective. Acta Zool Lit 13: 34–40. Liukkonen T, Mykrä S, Bisi J, Kurki S (2006) Ilvek- siä ja ihmisiä. Julkaisuja 7, Ruralia Institute, University of Helsinki, Seinäjoki. Livneh H & Antonak RF (1994) Indirect methods to measure attitudes toward persons with disa- bilities. Rehabilitation Education, 8: 103–137. Luonnonsuojelulaki (1923) Suomen säädöskokoel- ma, 71/1923. Luontodirektiivi eli Euroopan unionin luontotyyp- pien sekä luonnonvaraisen eläimistön ja kas- viston suojelusta annettu direktiivi (92/43/ ETY). Saatavilla Lähdesmäki H (2011) Hallittu ja hallitsematon susi – Valta ihmisen ja suden välisessä suhteessa poronhoitoalueen ulkopuolisessa Suomes- sa 1990-luvun lopulla. Pro gradu -tutkielma, Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos, Turun yliopisto. Lähdesmäki M & Matilainen A (2013) Born to be a forest owner? An empirical study of the aspects of psychological ownership in the context of inherited forests in Finland. Scan- dinavian Journal of Forest research. 29(2): 101–110. Lähdesmäki M & Siltaoja ME (2013) Stakeholder salience and proximate relations in small bu- siness context, Academy of Management Pro- ceedings, Academy of Management, Annual conference, Orlando, Florida, June 2013. LÄHTEET 59 Maa- ja metsätalousministeriö (MMM) (2005) Suomen susikannan hoitosuunnitelma 2005. Maa- ja metsätalousministeriö 11/2005, Vam- malan kirjapaino Oy. Maa- ja metsätalousministeriö (MMM) (2007a) Suomen ilveskannan hoitosuunnitelma 2007. Maa- ja metsätalousministeriö 1/2007, Vam- malan kirjapaino Oy. Maa- ja metsätalousministeriö (MMM) (2007b) Suomen karhukannan hoitosuunnitelma 2007. Maa- ja metsätalousministeriö 2/2007, Vammalan kirjapaino Oy. Maa- ja metsätalousministeriö (MMM) (2014) Suo- men ahmakannan hoitosuunnitelma. Magga A-M (2012) Pedot – monimuotoisen luon- non osa vai saamelaisen poronhoidon voimat- tomuuden symboli? Petokäsitykset ja diskurs- sit saamelaisten poronhoitajien ja suurpetojen suojelua ajavan diskurssikoalition välisessä petokiistassa vuosina 2010–2011, Pro gradu –tutkielma Saamelainen kulttuuri, Giellagas- instituutti, Oulun yliopisto. Magga P (2007) Rakennuksia, kotasijoja, muisto- ja. Teoksessa Tiina Elo & Päivi Magga (toim.) Eletty, koettu maisema: näkökulmia saamelai- seen kulttuurimaisemaan. Suomen ympäristö 34/2007. Rovaniemi: Lapin ympäristökeskus, 11–24. Magnus O (1555) Historia om de Nordiska Fol- ken (Historia de gentipus septentrionalibus). Julkaistu uudelleen vuonna 1925. Uppsala & Stockholm: Almqvist & Wiksells Boktryckeri. Majic´ A (2007) Human Dimensions in Wolf Ma- nagement in Croatia: Understanding Public Attitudes Toward Wolves Over Time and Spa- ce. Thesis, Memorial University of Newfound- land, St. John’s. A Manifesto for Large Carnivore Conservation in Eu- rope, 6/2013. Saatavilla: Martin-Lopez B, Montes C & Benayas J (2008) Economic Valuation of Biodiversity Conserva- tion: the Meaning of Numbers, Conservation Biology, 22(3): 624–635. Massa I (1990) Suunnistus suomalaiseen riskiyh- teiskuntaan. Teoksessa Riihinen O (toim.) Suomi 2017, Gummerus, Jyväskylä, 547–567. McIntyr R (toim.) (1995) War against the Wolf: America’s Campaign to Exterminate the Wolf, Stillwater, MN: Voyageur. McNaught DA (1987) Wolves in Yellowstone-park visitors respond. Wildlife Society Bulletin 15: 518–521. McNay ME (2002) Wolf-Human Interactions in Alaska and Canada: A Review of the Case His- tory. Wildlife Society Bulletin 30: 831–843. McNay ME & Mooney PW (2005) Attempted pre- dation of a child by a Gray Wolf, Canis lupus, near Icy Bay, Alaska. Canadian Field-Natura- list 119:197–201 Mech LD (1995) The challenge and opportunity of recovering wolf populations. Conservation Biology 9: 270–278. Mehtälä J & Vuorisalo T (2007) Conservation poli- cy and the EU Habitats Directive: favourable conservation status as a measure of conser- vation success. European Environment 17: 363–375. Mela AJ (1882) Suomen luurankoiset eli luonnon- tieteellisen Suomen luurankois-eläimistö. Helsinki: Helsingin kirjapaino-yhtiön kirja- paino. Mela AJ (1902) Kenen ammuttavia hirvemme ovat? Luonnon Ystävä 6, 116–119. Mela AJ & Kivirikko KE (1909) Suomen luurankoi- set; Vertebrata Fennica. Porvoo: Werner Sö- derström Osakeyhtiö. Merikallio E (1958) Finnish Birds. Their distributi- on and numbers. Societas pro Fauna et Flora Fennica, Fauna Fennica V, Helsinki. MH/SRK (Metsähallitus ja Suomen riistakeskus, tutkimuksen tilaajat) (2013) Tutkimus suoma- laisten karhu- ja susipelosta 2013 (vrt. 2009), Taloustutkimus Oy:n toteuttama kysely. Saa- tavilla Mischi J (2013) Contested Rural Activities: Class, Politics, and Shooting in the French Country- side, Ethnography, 14: 64–84. Mitchell RK, Agle BR & Wood DJ (1997) Toward a theory of stakeholder identifi cation and sa- lience: Defi ning the principle of who and what really counts. Academy of Management Re- view 22: 853–886. Munsterhjelm L (1929) Är fredandet av vårt större rovvilt önskvärt ur nationalekonomisk syn- punkt? Tidskrift för jakt och Fiske 12: 364-367. Myllyniemi R (1969) Yksilö ja ryhmä. Teoksessa Ta- kala K (toim.) Psykologian sovelluksia Prisma- tietokirjasto 6. Oy Weilin+Göös Ab:n kirjapai- no, Tapiola. ss. 36–45. Myllyntaus T (1991) Ympäristöhistorian näkökul- ma – Ympäristö suomalaisessa historiantut- kimuksessa. teoksessa Massa I & Sairinen R 60 LÄHTEET (toim.) Ympäristökysymys – Ympäristöuhki- en haaste yhteiskunnalle. Helsinki: Painokaari Oy. Mykrä S, Liukkonen T, Bisi J & Kurki S (2006) Kan- salaisten karhukannat. Julkaisuja 6, Ruralia- instituutti, Helsingin yliopisto, Seinäjoki. Mykrä S & Pohja-Mykrä M (2005) Suomen susipo- litiikan historiaa. Teoksessa Suomen susikan- nan hoitosuunnitelma. Maa- ja metsätalous- ministeriö 11/2005. Mykrä S, Pohja-Mykrä M & Vuorisalo T (2014) The emergence of species conservation in Finland: development of wildlife attitudes, Conservati- on and Society, käsikirjoitus, lähetetty julkais- tavaksi. Mykrä S, Vuorisalo T & Pohja-Mykrä M (2005) A history of organized persecution and conser- vation of wildlife: species categorizations in Finnish legislation from medieval times to 1923. Oryx 39(3): 275-283. Newton I (1979) Population Ecology of Raptors. T. & A.D. Poyser, Berkhamsted. Newton I (1998) Population limitation in birds. Academic Press, London. Nieminen M (1994) Rantojensuojeluohjelma – kil- pailevia tulkintoja ja vertautumatonta ratio- nalisuutta. Publications of the department of sociology, University of Jyväskylä, 59. Nieminen M (2003) Globaalin ja paikallisen koh- taaminen luonnonsuojelussa. Teoksessa: Suopajärvi L & Valkonen J (toim.) Pohjoinen luontosuhde. Elämäntapa ja luonnon politi- soituminen. Lapin yliopiston yhteiskuntatie- teellisiä julkaisuja B. Tutkimusraportteja ja selvityksiä, 43: 145–161. Nienstedt S (1997) Ympäristöpolitiikan alku: Ym- päristönsuojelun tulo Suomen valtakunnal- liseen politiikkaan 1960- ja 1970-luvun vaih- teessa. Turun yliopiston poliittisen historian tutkimuksia 9. Turku: Karhu-kopio, 80–82. Oatley K & Jenkins JM (1996) Understanding emo- tions, Cambridge, MA: Blackwell Publishing. Ollila T & Koskimies P (2007) Maakotkan ja muut- tohaukan suojelutaso Suomessa. Linnut vuo- sikirja 2007: 8−17. Paddle R (2000) The Last Tasmanian Tiger – The History and Extinction of the Thylacine. Cam- bridge University Press, Cambridge. Palmén JA (1896) I jagtlagsfrågan. – Tidskrift för Jägare och Fiskare 4(6): 227–232. Palmén JA (1905) Luonnon muistomerkkien suoje- lemisesta. Luonnon ystävä 6-7: 145–153. Palmén JA, Federley H, Levander KM, Luther A, Palmgren R & Poppius B (1916) Petolintujen asemasta voimassa olevassa metsästysasetuk- sessa ja niiden suojelemisesta. Luonnon Ystä- vä 2: 43–59. Palmgren R (1915) Vildnaden och Människan. Ref- lexioner och kritiker i jaktlagsfrågor. Lilius & Herzbergs Förlag, Helsinki. Parkes J & Murphy E (2003) Management of intro- duced mammals in New Zealand, New Zea- land Journal of Zoology, 30:4: 335-359, DOI: 10.1080/03014223.2003.9518346. Peltola T, Ratamäki O & Pellikka J (2013) Sa- lametsästys ja oikeuttamisen yhteisölliset strategiat, Teoksessa Ismo B, Jokinen J, Ko- tilainen J, Schuurman N & Sireni M, (toim.) Korpisosiologi(aa), University Press of Eas- tern Finland. 208–223. Pierce JL, Kostova T & Dirks KT (2001) Towards a theory of psychological ownership in organi- zations. Academy of Management review 26: 298–310. Pierce JL, Kostova T & Dirks KT (2003) The state of psychological ownership: Integrating and extending a century of research. Review of Ge- neral Psychology 7: 84–107. Pierce JL & Rodgers L (2004) The psychology of ownership and worker-owner productivity. Group Organization Management 29: 588– 613. Pohja-Mykrä M & Kurki S (2008) Asialistalla ahma. Julkaisuja 13, Ruralia-instituutti, Helsingin yliopisto, Seinäjoki. Pohja-Mykrä M & Kurki S (2013) Suurpetopoli- tiikka kriisissä – salakaadot ja yhteisön tuki, Raportteja 98, Seinäjoki: Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti. Pohja-Mykrä M & Kurki S (2014) Kansallisen suur- petopolitiikan kehittämisarviointi (Evaluati- on of national large carnivore management), Raportteja 114, Seinäjoki: Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti. Pohja-Mykrä M & Mykrä S (2006) Luonnonvarai- set eläimet sodassa ja sodan kohteina. Teok- sessa Laakkonen S & Vuorisalo T (toim.) So- dan ekologia, Nykyaikaisen sodankäynnin ympäristöhistoriaa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Pousette E (2000) De människoätande vargarna. Bjørkelangen: Bjørkelangen Bok & Papir. Prell C, Hubacek K & Reed M (2009) Stakeholder Analysis and Social Network Analysis in Natu- ral Resource Management, Society & Natural Resources, 22(6): 501-518. Pulliainen E (1974) Suomen suurpedot. Kustannus- osakeyhtiö Tammi. LÄHTEET 61 Pulliainen E (1984) Petoja ja ihmisiä. Tammi. Putkonen TA (1935) Pöllölajien runsaussuhteista Kaakkois-Suomessa. Ornis Fennica 12(2): 33- 44. Putkonen TA (1942) Die Vogelfauna der Gegend von Viipuri. Ökologisch-quantitative Unter- suchungen. – Annales Zoologici Societatis Zoologicae-Botanicae Fennicae, Vanamo 9(2): 1-92. Pyka M, Nyqvist A, Monstad T, Hagstedt J & Korsell L (2007) Illegal jakt på stora rovdjur. Konfl ikt i laglöst land? Brå rapport No22, Brottsföre- byggande rådet, Tukholma. Rahanarvonkerroin Nordea. Saatavilla Rangarajan M (2001) India’s Wildlife History. Per- manent Black, New Delhi. ss. 28–32, 43. Rannikko P (2003) Oikeudenmukaisuuskysymys suomalaisen ympäristöliikehdinnän aalloissa. Teoksessa Lehtinen A & Rannikko P (toim.) Oikeudenmukaisuus ja ympäristö. Gaudea- mus Kirja. Oy Yliopistokustannus University Press Finland Ltd., Tammer-paino, Tampere, 160-180. Rannikko P (2012) Susien suojelun tragedia: au- toetnografi nen tutkimus salametsästyksen paikallisesta hyväksyttävyydestä. Alue ja ym- päristö 42(2): 70–80. Rannikko P, Hiedanpää J, Pellikka J, Ratamäki O, Härkönen S & Salmi P (2011) Kohtaamisia metsässä, eläinkiistoista yhteistoimintaan, Metsäkustannus Oy, Otavan kirjapaino, Keu- ruu. Rantanen T &Vesala KM (1999) Soveltuuko asen- teen käsite myös laadulliseen tutkimukseen? Psykologia 5-6: 343-348. Ratamäki O (2009) Societal sustainability and go- vernance in Finland’s wolf policy. Väitöskirja, Joensuun yliopisto. Rautiainen SA (1998) Saimaannorpan vuosisata. Pro gradu, Talous ja sosiaalihistoria, Valtiotie- teellinen tiedekunta, Helsingin yliopisto 1998, 25–26. Recommendation No 59 (1997) on the Drafting and Implementation of Action Plans of Wild Fauna Species Recommendation No. 115 (2005) of the Standing Committee, adopted on 1 December 2005, on the conservation and management of trans- boundary populations of large carnivores. Recommendation No. 137 (2008) of the Standing Committee, adopted on 27 November 2008, on population level of large carnivores in Eu- rope. Recommendation No. 163 (2012) of the Standing Committee, adopted on 30 November 2012, on the management of expanding populations of large carnivores in Europe. Reeve N(1994) Hedgehogs. University Press, Cam- bridge, UK, 82, 249. Renvall T (1896) Hyödylliset ja vahingolliset linnut Suomessa. Kansanvalistusseura, Helsinki. Renvall T (1902) Variksen hyödystä ja vahingosta. Luonnon Ystävä 6: 299−303. Renvall T (1912) Skadedjuren och de skyddslösa i vår jaktlag. Sosialistin kirjapaino-osuuskunta, Turku. Report from a Stakeholder Workshop on EU Acti- on on Large Carnivores Brussels, 25 January, 2013 Executive Summary , Saatavilla: Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos (RKTL) lau- sunnot suurpedoista Rosenberg MJ (1960) A structural theory of attitude dynamics. Public Opinion Quarterly 24: 319– 340. Ruotsin Waltakunnan Laki, hywäksytty ja wahwi- stettu Waltiopäiwillä wuonna 1734. Uusi suo- mennos. Suomalaisen kirjallisuuden Seuran kirjapaino, Helsinki (1865). Røskaft E, Handel B, Bjerke T & Kaltenborn BP (2007) Human attitudes towards large car- nivores in Norway. Wildlife Biology, 13(2): 172–185. Sairinen R, Viinikainen T, Kanninen V & Lindholm A (1999) Suomen ympäristöpolitiikan tulevai- suuskuvat. Gaudeamus Oy Yliopistokustan- nus, Tammer-paino, Tampere. Salminen J (2014) Ekologinen näkökulma hait- talintukeskustelussa 1800-luvun lopusta 2000-luvulle: petoasenteista merimetsokes- kusteluun, Pro gradu – tutkielma, Turun yli- opisto, Biologian laitos. Salolainen P (1974) Tapporahajärjestelmän pois- tamisesta. Kirjallinen kysymys n:o 356 Edus- kunnan Herra Puhemiehelle. 62 LÄHTEET Sarmela M (1991) Karhu ihmisen ympäristössä. Teoksessa Laaksonen Pekka & Mettomäki Sirkka-Liisa (toim.) Kolme on kovaa sanaa – Kirjoituksia kansanperinteestä. Kalevalaseu- ran vuosikirja 71, Suomalaisen kirjallisuuden seura, ss.209–250 Saurola P (1985a) Finnish birds of prey: status and population changes. Ornis Fennica 62: 64−72. Saurola P (1985b) Persecution of raptors in Europe assessed by Finnish and Swedish ring recovery data. ICBP Technical Publication 5: 439−448. Schanning K (2009) Human dimensions: public opinion research concerning wolves in the Great Lakes States of Michigan, Minnesota, and Wisconsin. Teoksessa Wydeven AP, Van Deelen TR, & Heske EJ (toim.) Recovery of Gray Wolves in the Great Lakes Region of the United States. New York: Springer, 1–15. Sellethin M & Skogh G (2004) Property rights in endangered species: the wolverine case. Eu- ropean Journal of Law and Economics 18: 239–247. Sharpe VA, Norton B & Donnelley S (2001) Wolves and Human Communities: Biology, politics, and ethics. Island Press, Washington, D.C., USA, s. 280. Sherman L (1993) Defi ance, Deterrence, and Irre- levance: A Theory of the Criminal Sanction, Journal of Research in Crime and Delinquen- cy, 30: 445–73. Shiva V (1993) Monocultures of the Mind; Perspec- tives on Biodiversity and Biotechnology, Lon- don: Zed Books. Siivonen L (1936) Havaintoja Pieksämäen linnus- tosta. Kuopion Luonnon Ystäväin Yhdistyksen julkaisuja, Sarja B 1(9): 1−95. Simpura J, Fahrenkrug H, Hyttinen M & Thorsten T (1990) Drinking, everyday life situations and cultural norms in Denmark, Finland, and West Germany: an experiment with non- active role-playing. Journal of Drug Issues 20: 403-416. Sovinen T (1948) Havaintoja riistalle vahingollis- ten lintujen tappopalkkioiden maksamisesta. Luonnon Tutkija 52(4): 115−117. Stjernberg T, Koivusaari J, Högmander J, Ollila T, Keränen S, Munsterhjelm G & Ekblom H (2008) Suomen merikotkat 2007−2008. Lin- nut vuosikirja 2008: 14−21. Suomalainen EW (1916) Mihin asiantuntematto- muus petolintujen tapporahain maksamisessa voi johtaa. Luonnon Ystävä 20: 220−225. Suomalainen EW (1927) Kokemäenjoen laakson ja läheisen merenrannikon linnusto. – Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. Suomen Metsästäjäliitto (SML) (2009–2013) Lau- sunnot ladattavissa sivuilta Suomen tilastolliset vuosikirjat (1866-1942) Tapet- tujen petoeläinten luku ja niistä maksettujen palkintojen määrä. Helsinki: Keisarillisen se- naatin kirjapaino/Valtioneuvoston kirjapaino. Suomen Suuriruhtinaanmaan Asetuskokoelma (1908) Keisarillisen Suomen Senaatin päätös, sisältävä määräyksiä palkinnon maksamisesta tapetuista hylkeistä. N:o 65, 1908 Suominen T (1967) Lintujemme katoava aateli. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo. Suvantola L (2013) The Golden Eagle Compen- sation Scheme in Finland as an Example of Incentive Measures – Potential for Confl ict Management? Teoksessa Klenke RA, Ring I, Kranz A, Jepsen N, Rauschmayer F & Henle K (toim.) Human – Wildlife Confl icts in Euro- pe – Fisheries and Fish-eating Vertebrates as a Model Case. Springer, 201-219. Swenson JE, Sandegren F, Söderberg A, Heim M, Sorensen OJ, Bjärvall A, Franzen R, Wikan S &. Wabakke NP (1999) Interactions between brown bears and humans in Scandinavia. Biosphere Conservation, 2 (1): 1-9. Sykes GM & Matza D (1957) Techniques Of Neutra- lization: A Theory Of Delinquency, American Sociological Review, 22(6): 664-670. Teel TL & Manfredo MJ (2010) Understanding the diversity of public interests in wildlife conser- vation. Conservation Biology 24:128–39. Teperi J (1977) Sudet Suomen rintamaiden ihmis- ten uhkana 1800-luvulla. Historiallisia tut- kimuksia 101, Suomen historiallinen seura, Helsinki. Thiollay JM (1994) Family Accipitridae (hawks and eagles). Teoksessa: del Hoyo J, Elliot A & Sargatal J (toim.) Handbook of the Birds of the World. Volume 2. New World Vultures to Guineafowl , Lynx Editions, Barcelona. ss. 52−205 Topelius Z (1874) Ensimmäinen Kewätkirja Suo- men Kewätyhtiöille. –Hufwudstadsbladetin kirjapaino A.E. Holm, Helsinki, s.6. Tornberg R (2000) Effects of changing landscape structure on the predator-prey interaction bet- ween goshawk and grouse. Acta Universitatis Ouluensis A 346. Tornberg R, Korpimäki E, Jungell S & Reif V (2005) Delayed numerical response of goshawks to population fl uctuations of forest grouse. Oikos 111: 408-415. Torp E (2001) Sámi Traditional Knowledge of Pre- dators and Swedish Environmental Policy. Acta Borealis 2-2000. 18: 3–19. LÄHTEET 63 Treves A (2008) Beyond Recovery: Wisconsin’s Wolf Policy 1980–2008, Human Dimensions of Wildlife, 13(5): 329–338. Treves A & Karanth KU (2003) Human – carnivore confl ict and perspectives on carnivore mana- gement worldwide. Conservation Biology 17: 1491–1499. Tuomivaara S (2010) Eläimet – luonnon ja yhteis- kunnan rajoilla. Teoksessa Valkonen J (toim.) Ympäristösosiologia. WSOYpro Oy, Helsinki, 115–142. Turpeinen V (1976) Petovihan historiaa. Suomen Luonto 35: 3−8. Törrönen J (2001) Haastatteleminen virikkeillä: virike johtolankana, pienoismaailmana ja/tai provosoijana. Sosiologia, 3: 205-217. Valkama J, Vepsäläinen V & Lehikoinen A (2011) Suomen III lintuatlas. – Finnish Museum of Natural History & Ministry of Environment. http://atlas3.lintuatlas.fi . Valkonen K & Saaristo K (2010) Ympäristökonfl ik- tit. Teoksessa Valkonen J (toim.) Ympäris- tösosiologia. WSOYpro Oy, Helsinki, 101-140. Van Dyne L & Pierce JL (2004) Psychological ow- nership and feelings of possession: three fi eld studies predicting employee attitudes and or- ganizational citizenship behavior. Group Or- ganization Management, 25: 439–459. Vaske JJ, Roemer JM & Taylor JG (2013) Situatio- nal and emotional infl uences on the acceptabi- lity of wolf management actions in the Greater Yellowstone Ecosystem. Wildlife Society Bul- letin 37: 122–128. Vesala K & Rantanen T (2007) Laadullinen asenne- tutkimus: lähtökohtia, periaatteita, mahdol- lisuuksia, Teoksessa: Vesala K & Rantanen T (toim.) Argumentaatio ja tulkinta. Laadullisen asennetutkimuksen lähestymistapa. Gaudea- mus, Helsinki, 11–61. Vikström S (2000) Suurpetoasenteet poronhoi- toalueen eteläpuolisessa Suomessa vuonna 1999. Pro gradu -tutkielma, Maantieteen lai- tos, Oulun yliopisto. Viljanen TV (1965) Suomen Metsästysyhdistys ry., Finska Jaktföreningen rf. 100-vuotishistoriik- ki. Erikoispaino Oy, Helsinki. Vilmi P, Ajo A, Saimo S, Asunmaa M, Raudaskos- ki V, Härkönen E, Vesterinen P, Pesälä M, Lattula E, Hanhirova V, Ekorre M, Mattila K, Koskenniemi N & Pekonen E (1976) Ehdotus laiksi metsästyslain 69 §:n muuttamisesta. La- kialoite n:o 44 Eduskunnalle. Vuorela T (1975) II Metsästys, Suomalainen kan- sankulttuuri, WSOY, Porvoo, 25–118. Vuorisalo T & Laihonen P (2000) Biodiversity con- servation in the north: history of habitat and species protection in Finland. Annales Zoolo- gici Fennici 37: 281–297. Vuorisalo T, Lahtinen R & Laaksonen H (2001) Ur- ban biodiversity in local newspapers: a histori- cal perspective, Biodiversity and Conservation 10: 1739–1756. Väisänen RA, Lammi E & Koskimies P (1998) Muuttuva pesimälinnusto. Otava, Helsinki, s.490. Warchol GL & Johnson BR (2009). Wildlife crime in the game reserves of South Africa, Inter- national Journal of Comparative and Applied Criminal Justice, 33: 143–54. Wight HM (1931) The effect of pole traps on harm- less and benefi cial species. The Wilson Bulle- tin 43: 282−292. Williams CK, Ericsson G & Heberlein TA (2002) A quantitative summary of attitudes toward wolves and their reintroduction 1972–2000. Wildlife Society Bulletin 30: 575–584. Woodroffe R, Thirgood S & Rabinowitz A (2005) The impact of human–wildlife confl ict on na- tural systems. Teoksessa: Woodroffe R, Thir- good S & Rabinowitz A (toim.) People and wildlife. Confl ict or coexistence? 1–12. von Wright M (1859) Finlands foglar, hufvudsakli- gen till deras drägter, Förra afdelningen. Fins- ka Litteratur-sällskapets Tryckeri, Helsinki. von Wright M & Palmén JA (1873) Finlands fog- lar, hufvudsakligen till deras drägter. Senare afdelningen. – Finska Litteratur-Sällskapets tryckeri, Helsinki. WWF Suomi (2009) Ahmojen salakaadot Suomes- sa. Raportti. Yalden DW & Albarella U (2009) The History of British birds. Oxford University Press, New York. Ylimaunu J (2000) Itämeren hylkeenpyyntikult- tuurit ja ihminen-hylje – suhde. SKS, Helsin- ki, 118–128. Ylänne Y (1948) Metsästäjän käsikirja. 4. painos, Otava, Helsinki. KANSAINVÄLISET SOPIMUKSET JA SUOSITUKSET Bernin sopimus eli Yleissopimus Euroopan luon- nonvaraisen kasviston ja eläimistön sekä nii- den elinympäristön suojelusta Biodiversiteettisopimus eli biologisen monimuotoi- suuden suojelun ja kestävän käytön sopimus CITES-yleissopimus Euroopan Unionin CITES-asetus (338/1997) 64 LÄHTEET KÄYTETYT LAIT JA ASETUKSET VUODEN 1975 JÄLKEEN Laki Metsähallituksen erävalvonnasta (2005/1157) Laki Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksesta (1987/1131). Laki rikoslain 48 a luvun muuttamisesta (232/2011) Luonnonsuojelulaki (1096/1996) Luonnonsuojeluasetus (160/1997) Maa- ja metsätalousministeriön asetus elävän riis- taeläimen ohjeellisista arvoista (241/2010) Metsästyslaki (615/1993) Metsästysasetus (666/1993). Riistahallintolaki (158/2011) Riistahallintoasetus (171/2011) Riistavahinkolaki (105/2009) Rikoslaki (391/899) Valtioneuvoston asetus metsästyslaissa säädetyistä poikkeusluvista (169/2011 ja 452/2013). 146 VAHINKOELÄINSODASTA PSYKOLOGISEEN OMISTAJUUTEEN Kuva 1. Ahman, ilveksen, karhun ja suden tapporahan suuruuden ja tapettujen yksilöiden suhde tarkasteltuna Spear- manin korrelaatiokertoimella (ks. Art V Taulukko 2). VAHINKOELÄINSODASTA PSYKOLOGISEEN OMISTAJUUTEEN 147 Taulukko 1. Ahman, Ilveksen, karhun ja suden tapetut yksilömäärät vuosina 1899–1942 ja niistä maksetut tapporahat muunnettuna nykypäivän arvoon rahanarvon kertoimella (Tilastokeskus). Vuosi Rahan arvon- kerroin (2013) Ahma Ilves Karhu Susi n tapetut ahmat tappo- raha suuruus (€) n tapetut ilvekset (€) tappo- raha suuruus (€) n tapetut karhut (€) tappo- raha suuruus (€) n tapetut sudet (€) tappo- raha suuruus (€) 1899 1900 1901 1902 1903 1904 1905 1906 1907 1908 1909 1910 1911 1912 1913 1914 1915 1916 1917 1918 1919 1920 1921 1922 1923 1924 1925 1926 1927 1928 1929 1930 1931 1932 1933 1934 1935 1936 1937 1938 1939 1940 1941 1942 4,48 4,42 4,48 4,48 4,48 4,48 4,48 4,30 4,18 3,97 4,02 4,02 3,88 3,78 3,78 3,78 3,15 2,37 1,22 0,36 0,40 0,40 0,32 0,33 0,33 0,32 0,31 0,32 0,31 0,31 0,31 0,33 0,36 0,37 0,38 0,38 0,38 0,38 0,36 0,35 0,34 0,29 0,24 0,21 63 54 47 63 80 43 61 34 55 34 95 34 46 44 125 73 16 8 65 9 29 33 40 25 28 22 24 20 25 19 20 22 30 20 15 17 19 22 23 19 22 7 15 16 224 221 224 224 224 224 224 215 209 199 201 201 194 189 189 189 157 119 61 18 20 20 16 17 16 64 62 64 62 61 61 67 72 73 75 77 189 188 179 175 171 145 122 103 67 86 70 67 39 23 36 34 47 47 52 46 14 18 13 13 9 23 18 26 42 21 24 21 15 112 110 112 112 112 112 112 107 105 99 101 101 97 95 95 95 79 59 30 9 10 10 8 8 8 82 54 43 54 53 19 19 22 21 19 40 27 26 22 31 31 13 16 14 4 34 16 35 38 48 43 35 37 46 80 14 52 54 112 110 112 112 112 112 112 107 105 99 101 101 97 95 95 95 79 59 30 9 10 10 8 8 8 189 188 179 175 171 145 122 103 15 4 21 12 8 5 10 20 45 35 45 10 16 12 21 29 6 13 13 15 35 20 13 19 14 7 6 2 4 0 1 2 3 3 5 6 6 10 9 14 20 8 29 3 448 442 448 448 448 448 448 430 418 397 402 402 388 378 378 378 315 237 122 36 40 40 32 33 33 129 124 127 125 122 123 133 145 147 150 153 189 188 179 175 171 145 122 103