Jussi Ylikoski Kieliopillistutaan sitä vielä meilläkin! Kaksi vuosisataa viron ja suomen komitatiivien vertailua 1. Aluksi Tässä artikkelissa vertailen suomen kanssa-postpositiota ja sen variantte- ja niiden virolaiseen vastineeseen eli komitatiivin sijapäätteeseen -ga. Aiheen tutkimushistoria on yli kaksisataa tai tavallaan jopa lähes neljäsa- taa vuotta pitkä. Tässä kirjoituksessa esittelen pääkohtia ja muita vaiku- telmia tutkimusperinteestä, jonka katson sisältävän myös ongelmia: sekä ylimalkaisuuksia että ajan myötä lisääntynyttä toisteisuutta eli uusien näkökulmien vähenemistä. Toisaalta esitän tarkennuksia ja uusia havain- toja niin viron komitatiivista kuin sen sukulaisilmiöistä sekä virossa että suomessa. Alla kuvaan tarkastelemieni ilmiöiden tutkimushistorian pääkoh- dat kiinnittäen erityistä huomiota suomen ja viron vertailuun. Suomen ns. kaa-komitatiivi – nähdäkseni kaa-muotoon lyhentynyt postpositio, josta on edelleen kehittynyt Kymenlaakson itäpuolen kaakkoishämäläis- ten murteiden nkAA-suffiksi – ansaitsee toki myös viron kielen tutkimuk- sesta erillisen tarkastelun, mutta olen rajannut aiheen syvällisemmän dialektologisen käsittelyn toisaalla ilmestyneeseen tutkimukseeni (Ylikoski 2022). Tässä kirjoituksessa kiinnitän huomioni suomalais- virolaisen vertailun historiaan ja mahdollisuuksiin. Otsikostaan huolimatta tämä artikkeli ei varsinaisesti käsittele suomen ine-komitatiivia, jonka olemuksen on vastikään kuvannut Sirola- Belliard (2011, 2016, 2017) monissa tutkimuksissaan. Sen sijaan käsitte- len komitatiivin käsitteen alla paitsi viron komitatiivisijaa, myös sen postpositioina säilyneitä suomalaisia vastineita – komitatiivi tulee näin ollen ymmärtää osin semanttisena terminä hieman samaan tapaan kuin genetiivi puhuessamme usein esimerkiksi englannin of-genetiivistä, vaik- ka semantiikkaa tarkasteltaessa olisikin periaatteessa johdonmukaisem- paa puhua esimerkiksi genetiivisistä ja komitatiivisista adpositiosta. Toi- saalta tarkastelen, missä määrin mitäkin (*)kanssa-taustaista komitatiivia 446 Jussi Ylikoski on syytä pitää suffiksina eli itsenäisestä sanasta sidonnaiseksi morfee- miksi kieliopillistuneena sijapäätteenä. Komitatiivisten ilmausten morfo- fonologiaan ja morfosyntaksiin keskittyessäni rajaan niiden semanttisen tarkastelun tämän esityksen ulkopuolelle (ks. kuitenkin Sirola-Belliard 2011, 2016 ja Vierula 2017). Jaksossa 2 kuvaan kanssa-komitatiivien tutkimushistorian päälin- jat ja kohokohdat tiiviisti, mutta aiempaa tutkimusta kattavammin. Tä- män jälkeen jaksossa 3 esitän omat käsitykseni kanssa-komitatiivien olemuksesta ja huomioitani aiheen käsittelystä osana suomalaista kieli- tiedettä. Lopuksi jaksossa 4 nostan esille havaintoja erityisesti viron ko- mitatiivin ja sen sukulaisilmiöiden morfologiasta ja syntaksista. Esitän, että viron komitatiivin ja eteläsuomalaisen yleispuhekielen kaa-aineksen sijamaisuudessa on huomattavia eroja, jotka vastoin vallitsevaa käsitystä eivät näytä olevan vähenemässä vaan pikemminkin kasvamassa: Nykyvi- ron komitatiivi on sijamaisempi kuin koskaan, suomen kaa sen sijaan on edelleen postpositio, joka ennen pitkää syrjäyttänee myös kaakkoishämä- läisten murteiden suffiksoituneen nkAA-komitatiivin. 2. Tutkimushistoria Suuri osa nykyfennisteistä on kuullut moneen kertaan, että eteläsuoma- laisen puhekielen kaa on postpositiosyntyinen sijapäätemäinen element- ti, kliitti, joka muistuttaa viron ga-komitatiivia. Nämä ainekset esitetään niin suomalaisessa, virolaisessa kuin kansainvälisessäkin kirjallisuudessa usein oppikirjaesimerkkinä kieliopillistumisesta, jonka tuloksena postpo- sitioista voi syntyä uusia sijasuffikseja. Vallitsevan käsityksen esittää mm. Iso suomen kielioppi: Sijapäätemäinen elementti voi olla postpositiosyntyinen. Tällainen on puhekielinen kaa ’kanssa’ – – Esimerkiksi ilmaus munkaa muodostaa yhden pääpainollisen prosodisen kokonaisuuden, toisin kuin minun kanssani. Silti kaa ei ole sijapääte, vaan sillä on pikemmin liitteen ominaisuuksia. Ensiksikin kokonaisuuden morfologinen muodostustapa on toinen kuin taivutusmuodon: pääteaines liittyy sanan genetiivimuo- toon eikä vartaloon; rakenne vastaa siis postpositiolauseketta (a). Toiseksi kaa-lopun epäsijamaisuus näkyy siinä, että se liittyy rinnastuksessa vain jälkimmäiseen rinnastettavaan (b) ja ettei se esiinny adjektiivimääritteessä (c). Kieliopillistutaan sitä vielä meilläkin! 447 (a) Matin+kaa *Mati+kaa VRT. Mati+lla (b) isän ja äitinkaa ?isänkaa ja äitinkaa VRT. isällä ja äitillä (c) kivan pojankaa *kivankaa pojankaa VRT. kivalla pojalla (ISK § 1266; ks. myös § 140) Diakronisesta näkökulmasta eli kieliopillistumista tarkastellen samaa aihetta ovat esitelleet mm. Laitinen ja Lehtinen (1997: 7–8) sekä usein heihin viitaten mm. Sirola-Belliard (2011: 137, 140–141; 2016: 62), Juvonen (2013) ja Vierula (2017). Samoja käsityksiä toistavat oppikir- joissa Ojutkangas ym. (2009: 217) ja Saarikivi (2020: 711). Kyseistä kaa- ainesta luonnehditaan usein ”eteläsuomalaiseen puhekieleen” kehitty- mässä olevaksi suffiksiksi, joka on ”menettänyt siinä määrin painoaan, että se tuntuu jo liittyvän edeltävään substantiiviin affiksina”, joskaan viroon verrattuna ”kehitys sijapäätteen suuntaan ei ole yhtä pitkällä” (Laitinen & Lehtinen 1997: 7). Kuvaukset ovat siis varsin dynaamisia ja toisaalta subjektiivisia: ilmiö kuuluu nykypuhekieleen ja entinen postpo- sitio tuntuu olevan kehittymässä kieliopilliseksi suffiksiksi. Puhutun suomen kielen ja kieliopillistumisen tutkimuksen pitkään historiaan pe- rehtymätön ei tällöin kenties tule panneeksi merkille sitä, että jo pari kolme sukupolvea aiemmin Ravila (1946: 47–48; 1961: 84) käytti kirja- sessaan Johdatus kielihistoriaan samaa tai oikeastaan paljon parempaa esimerkkiä sitä nimenomaisesti grammatikalisaatioksi kutsuen. Ravilan mainitsema ilmiö – kaakkoishämäläisten ja Suomenlahden itäosan saar- ten murteiden vokaalisoinnullinen ja sen perusteella aidosti suffiksoitu- nut nkAA-komitatiivi (pojankaa, mutta isänkää) – sopikin oppikirja- esimerkiksi jo tuohon aikaan mm. siksi, että se oli tunnettu ja kuvattu jo pari sukupolvea aiemmin (Äimä 1901: 24). Lähes kaikki edellä mainitut lähteet vertaavat suomen kielen ke- hitystä viron komitatiiviin. Tämä on silmiinpistävän yleinen piirre muis- sakin kanssa-aineksen olemusta ja kehitystä tarkastelevissa esityksissä. Vertaileva lähestymistapa ulottuu jopa yli kahdensadan vuoden taakse, ja itse asiassa jo kielitieteen esihistoriaan kuuluva Wexioniuksen (1650, luku X) kuvaus Ruotsin valtakunnasta sisältää havainnon, että suomen cans ja viron kahs vastaavat toisiaan. Kuitenkin vasta – tai jo – vuonna 1819 ilmestyi Turun akatemian oppineisuuden historian ja teoreettisen filosofian professorin, matemaatikkonakin kunnostautuneen Gabriel 448 Jussi Ylikoski Palanderin tutkimus suomen ja viron etymologisesta vertailusta, joka sisältää yli sivun pituisen petiitillä tiiviisti ladotun alaviitteen viron ga-elementin olemuksesta ja alkuperästä (Palander 1819: 9–11). Vaikka teemaa on käsitelty varsin moneen kertaan, Palanderiin ei liene tässä yhteydessä viitattu muualla kuin SSA:n (s.v. kanssa) kirjallisuuslähteissä. Tämä on suorastaan hämmästyttävää siksi, että jo Palander esittää yti- mekkäästi lähes kaikki keskeiset argumentit ja näkökulmat, joihin vedoten viron komitatiivin sijastatuksesta ja myöhemmin suomenkin komitatiiveista on keskusteltu. Palanderin mukaan viron ka ~ kaas on suomen kanssa- postposition etymologinen vastine, joka on ajan myötä sulautunut virossa päätteettömäksi lyhentyneeseen genetiiviin. Hänen mukaansa ne muo- dostavat niin tiiviin liiton, että se muistuttaa morfologian näkökulmasta sijapäätettä (laiw : laiwa & ka > laiwaga). Toisaalta lauseopilliset seikat – samassa sijassa kongruoimattomat määritteet (ühhe laasto ga pro *ühhega laastoga sananlaskussa ei pu lange ühhe laastoga) ja elementin tavallinen toistumattomuus rinnasteisissa lausekkeissa – viittaavat sii- hen, että kyse ei ole vielä täysimittaisesta sijasuffiksista vaan pikemmin- kin edelleen postpositiosta. Palander kiinnittää kuitenkin huomiota myös siihen, että hänen aikanaan -ga kirjoitettiin jo suffiksina, mutta vanhem- massa kirjavirossa vielä itsenäisenä sanana (esim. ühhe laasto kaas ~ ka tai naese ja laste kaas pro myöhempi naise ja lastega). Viron ja suomen samankaltaisuus on Palanderin mukaan joka tapauksessa yhä ilmeinen: temma läks emma ja naese ja lastega on suomeksi Hän läkse äidin ja waimon ja lasten kanssa. Palanderin argumentit olivat siis aivan samat kuin meidän aika- namme, ja omana aikanaan erittäin edistyksellisiä. Toki tiede on edisty- nyt tämän jälkeenkin ja sitä kuvatakseni esitän taulukossa 1 joukon ha- vaitsemiani merkkipaaluja aiheen tutkimushistoriassa. Näkökulmani on enemmän suomalainen kuin virolainen, koska viron ga-komitatiivin si- jastatuksesta on jo pitkään vallinnut laaja yksimielisyys, kun taas sen suomalaisista vastineista esitetyt näkemykset ovat ajan mittaan sekä lisääntyneet että monipuolistuneet, mutta samalla saaneet piirteitä, jotka kaipaavat kriittistä tarkastelua. Kieliopillistutaan sitä vielä meilläkin! 449 Wexionius (1650) rinnastaa sanat cans ja kahs. Palander (1819) pohtii viron ga-komitatiivin sijastatusta, joskin päätyy kielteiseen vastaukseen; vertaa sen käyttöä suomen kanssa-postpositioon. Renvall (1826) arvelee kanssa-postpositiota alkuaan substantiivin kansa inessiivimuodoksi. Fählmann (1844) tulkitsee ga-komitatiivin ensi kertaa sijaksi. Lönnrot (1844) vertaa viron komitatiivisijaa suomeen ja katsoo sen muistuttavan lähinnä instruktiivia. Wiedemann (1864) mainitsee võrun (instrumentaaliksi kutsumansa) komi- tatiivin, mutta pitää sitä morfologian näkökulmasta vielä vähemmän sijamaisena kuin pohjoisviron komitatiivia, jota ei myöskään pidä sijana. Wiedemann (1875) torjuu viimeisenä merkittävänä auktoriteettina viron komitatiivin sijastatuksen, mutta pitää sitä itsenäisyy- tensä menettäneenä postpositiona; toteaa myös, että võrun komitatiivilta puuttuu kielelle ominainen vokaali- sointu. Hermann (1884) pitää viron komitatiivia sijana ja niin myös kaikki kie- liopit tämän jälkeen. Setälä (1890) on massiivinen itämerensuomen äänne- ja muotohisto- riallinen esitys, jossa käsitellään niin viron, liivin kuin vatjankin komitatiivien kieliopillistuminen, mutta ei vastaavia ajatuksia suomesta. Korjula (1900) esittää kaakkoishämäläistä Vehkalahden murretta käsit- televässä pro gradu -tutkielmassaan myös suomen ko- mitatiivisen kaa-elementin, joka ”seuraa pääsanaansa loppuliitteen tavoin, mutta eroaa tavallisista loppuliit- teistä siinä, että siltä puuttuu etuvokaalinen vaihtelu- muoto”; lisää, että ”[s]ana [!] tosin esiintyy aina lauseko- rottomassa asemassa”, ja vertaa sitä viron komitatiiviin todeten, että kyseessä saattaa olla ”suora laina virosta, sillä niin samanluontoisia ne ovat” (s. 83–84). Äimä (1901) esittää Tytärsaaren murteesta ”kaa, kää liitännäisen” tai ”liitteen”, joka mukautuu suomelle ominaiseen vokaali- sointuun, minkä Korjula (luultavasti Äimän tietoihin perustuen) edellisenä vuonna oli todennut Vehkalahden murteelle vieraaksi piirteeksi; kielennäytteet sisältävät mm. lauseen viisaat pojat kävi päivällä isänkää työssä (s. 85). 450 Jussi Ylikoski Ojansuu (1909) huomauttaa osuvasti, että Renvallin (1826 s.v. kansa) sinänsä perustelematonta ehdotusta kanssa-sanan ines- siivisestä alkuperästä tukevat erityisesti eteläpohjalais- murteissa säilyneet omistusliitteelliset muodot kansah- nani, kansahnas jne.1 Ojansuu (1916) kertoo, että ”kaa, kää jälkiliitettä tai vain edellistä tava- taan merkityksessä ’kanssa’ Tytärsaarilla, Haapasaaren ja Suursaaren murteessa (viimemainitussa myös muo- dossa kaan, kään) sekä mantereella” katsoen, että ”kehi- tys kaasa >> ka, ga on virolainen ja virolaisalueiden ulkopuolella lainaa” (s. 112). Kettunen (1930) toteaa, että ”[o]mituisesti on Virolahden seuduilla ylei- nen, e e s t i n tapaan miltei sijapäätteeksi muodostunut ’kanssa’ postposition vastine -kaa, -kää (pojaηkā, laiv̯aηkā, isäηkǟ, meit̯iηkǟ jne.) levinnyt eteläsavoon aina Sulkavalle ja Rantasalmelle saakka (Valkealan ja Sulka- van välillä lienee se kuitenkin tuntematon)”, sekä ihmet- telee, että samantapaista lyhennystä tavataan myös Ylä- Satakunnassa (s. 126). Kettunen (1937) toteaa vatjassa esiintyvän myös kongruoivia komitatii- viattribuutteja, kuten nōrē̮kā naiz̯ikōkā. Kettunen (1940) esittää kartan suomen kanssa-sanan varianttien levikis- tä, mutta notaatiolla ”-kaa(’), -kää(’)” merkitty ala kattaa paljon laajemman kaa-muotojen alueen kuin vokaali- sointuun mukautuva kaakkoishämäläinen alue; myös ”-ka, -kas, -kah” kattaa laajan alueen, mutta muodon suffiksistatusta Kettunen ei missään perustele (Ylikoski 2022). Ravila (1946) toteaa suomea viroon verraten, että myös suomen mur- teiden muodoissa pojankaa ja isänkää nähdään postpo- sition kehittyminen kaasuspäätteeksi.2 Oinas (1951; 1961) kuvaa Kettuseen tukeutuen suomen murteiden kaa- komitatiivin vokaalisoinnuttomatkin muodot sijana, mutta ei perustele tulkintaa käytännössä mitenkään.3 1 Virolaisten tutkijoiden keskuudessa kannatusta ovat saaneet myös ajatukset tämän sana- ja suffiksiryhmän illatiivisesta ja latiivisesta alkuperästä (ks. esim. Oinas 1951: 44–48, 64–67, 74–76; Habicht 2000: 43–44; Metslang ym. 2017: 150; Prillop ym. 2020: 310). 2 Tarkalleen ottaen Ravilan (1946: 47–48) ensimmäinen laitos sisältää ilmeisen ladontavirheen vuoksi muodon isäηkā pro isäηkǟ, jollaiseksi esimerkki on korjat- tu kirjan toisesta laitoksesta alkaen (Ravila 1961: 84). 3 Oinaan (1961) tutkimusta arvioidessaan Siro (1964: 219) on Ravilan linjoilla todetessaan, että suomessa tällaiset eivät ole sijoja, ”ellei oteta lukuun eräiden murteiden sellaisia muotoja kuin esim. Pyht isäηkǟ”. Kieliopillistutaan sitä vielä meilläkin! 451 Nevis (1986) torjuu viron komitatiivin, essiivin, abessiivin ja termi- natiivin sijastatuksen pitäen niitä kliitteinä, mutta ei saa kannatusta virolaisessa kielitieteessä. Juvonen (1996) kuvaa suomalaisen (lasten) puhekielen kaa-ainesta sija- päätteeksi, mutta ilman muita perusteluja kuin vertaa- malla sitä viron ja vatjan komitatiivisijoihin. Laitinen ja Lehti- nen (1997) luonnehtivat eteläsuomalaisen puhekielen kaa-ainesta äänneasultaan kuluneeksi ainekseksi, joka ”tuntuu jo liittyvän edeltävään substantiiviin affiksina”; ”kyseessä on siis itsenäisestä sanasta kehittynyt aines, joka ei ole saavuttanut tavanomaisten sijapäätteiden kaikkia omi- naisuuksia”. ISK (2004) luonnehtii kaa-ainesta suomen kieliopin yleiskuvauk- sessa liitemäiseksi, sijapäätemäiseksi elementiksi. Sirola (2008) huomauttaa, että ”kaa-komitatiivin sijapäätteeseen” kuuluvaksi voisi lukea myös sitä edeltävän genetiivin päätteestä periytyvän elementin ŋ-äänteen, jolloin koko päätteen muodoksi katsottaisiin -nkaa (-ŋkaa). Vierula (2017) pitää kaa-ainesta substantiiviin kiinnittyvänä kliittinä, mutta toisaalta katsoo varovaisemmin, että sen painot- tomuus ”saattaa viitata siihen, että kaa on alkanut kliit- tistyä” (s. 272); ajatuksen tukena ovat myös havainnot puhekielenomaisen kirjoitetun kielen yhteen kirjoite- tuista ilmauksista (esim. ‹munkaa›). Taulukko 1. Suomen ja viron komitatiivien tutkimuksen merkkipaaluja. Yllä mainittujen tutkimusten lisäksi viime vuosina on kartoitettu myös viron kirjakielen komitatiivin kehitystä (mm. Habicht 2000, Metslang ym. 2017), mutta tällä filologisella työllä ei ole välitöntä yhteyttä suomen ns. kaa-komitatiivin kuvauksiin. Erityisen huomattavaa on joka tapauksessa se, että molempien kielten kuvaajilta näyttää jääneen unohduksiin Palan- derin (1819) pioneerityö, jonka argumentointi on ollut omana aikanaan suorastaan vallankumouksellisen edistyksellistä. Monet myöhempien aikojen tutkijat sen sijaan ovat nähtävästi tietämättään punniskelleet lähinnä Palanderin muinaisia pääargumentteja, olipa kyse viron komita- tiivista tai sen suomalaisista vastineista. 3. Kanssa, kans, kaa, -ga ja -nkAA – mistä on kysymys? Pikainen katsaus suomen ja viron komitatiivien tutkimuksen historiaan osoittaa, että aihe on kiehtonut tutkijoita kauan. Lyhyessä artikkelissa ei 452 Jussi Ylikoski ole mahdollista ottaa kantaa kuin osaan ajan mittaan esitetyistä näke- myksistä, joten keskityn lähinnä niihin vaikutelmiin, joista otsikkonikin kertoo: siihen, kuinka suomalaiset tutkijat ovat peilanneet suomen kanssa-postposition kehitystä viroon ja sen komitatiiviin. Fählmannin (1844) esitys viron sijataivutuksesta antoi myös ko- mitatiiville ensi kerran oman aseman osana paradigmaa. Sen asema va- kiintui vasta Hermannin (1884) kieliopin myötä sellaiseksi kuin sillä siitä lähtien virolaisessa kielioppiperinteessä on ollut. Tätä asemaa on pyrki- nyt horjuttamaan lähinnä vain Nevis (1986), joka luonnehtii terminatiivia (-ni), essiiviä (-na), abessiivia (-ta) ja komitatiivia (-ga) kliiteiksi. Nevis ei sinänsä tarjoa uutta evidenssiä, vaan kyse on lähinnä makuasioista sijan kriteerejä määriteltäessä. Myöhemmätkin viron kieliopit kuvaavat silti nämä ns. neljä viimeistä sijaa eli leikillisellä yhteisnimityksellä ninataga (nina taga) tunnetut muodot sijoina sijojen joukossa, vaikka niiden mor- fosyntaktiset ominaisuudet eroavatkin muista sijoista aivan kuten jo Palander komitatiivin osalta kuvasi (ks. tarkemmin esim. Nurkse 1937; Kittilä ym. 2022). Suomen ns. kaa-komitatiivin osalta tutkimuskenttä on kirjavampi. Pisimmälle menevä mutta tekijän itsensäkin myöhemmän arvion mukaan hieman harkitsematon näkemys on Juvosen (1996: 60–61) mielipide, että 1990-luvun puhekielessä, etenkin lapsilla, -kaa toimi jo uutena komitatii- vin sijapäätteenä (vrt. Juvonen 2013: 34). Yleisempi käsitys on kuitenkin se, että eteläsuomalaisen puhekielen kaa on entinen postpositio, sittem- min ”puolittain affiksoitunut aines”, joka on ”huomattavan kulunut ja menettänyt siinä määrin painoaan, että se tuntuu jo liittyvän edeltävään substantiiviin affiksina” (Laitinen & Lehtinen 1997: 7), tai ISK:n sanoin äänteellisesti kulunut, postpositiosyntyinen, liitemäinen tai sijapääte- mäinen elementti. Viimeksi aihetta laajemmin käsitellyt Vierula (2017) pitää sitä kliittinä tai vähintään kliittistymään alkaneena elementtinä. Oppikirjoissa todetaan, että kaa ”toisinaan saattaa jopa liittyä edeltävään sanaan kliitin tavoin” (Ojutkangas ym. 2009: 217) tai ”muistuttaa postpo- sition asemesta sijamuotoa” (Saarikivi 2020: 711). Tämä vallitseva ja tavallaan suorastaan yksimielinen käsitys muotoillaan kuitenkin sään- nönmukaisesti sangen epämääräisesti: esimerkiksi fennistiikalle muuten suhteellisen vierasta kliitin käsitettä ei varsinaisesti määritellä ja Kieliopillistutaan sitä vielä meilläkin! 453 esimerkit rajoittuvat usein yksinkertaisiin lausekkeisiin ja lauseisiin, ku- ten isänkaa, koiran kaa ja juon kahvia maidonkaa. Aiheen tutkimushistoriaa kokonaisuutena tarkasteltaessa on merkillepantavaa, että vaikka Kymenlaakson ja Suomenlahden saarten murteiden vokaalisoinnullinen -nkAA – tämän morfofonologisen ominai- suutensa ansiosta kiistattomasti sidonnainen morfeemi, jossa entistä postpositiota edeltäneen entisen genetiivin -n on syytä katsoa osaksi uut- ta suffiksia – on tunnettu hyvin jo 1900-luvun alusta alkaen, nykyoppikir- jojen esimerkeissä tätä ei enää mainita ja varsinaisissa kaa-aineksen muuttumista käsittelevissä tutkimuksissakin se kuvataan korkeintaan marginaaliseksi (esim. Laitinen & Lehtinen 1997; ISK; Vierula 2017). Rat- kaisu on sinänsä ymmärrettävä, sillä ilmaisutyyppi isänkää on vanhas- taankin esiintynyt varsin suppealla alueella ja luultavasti monien muiden suppea-alaisten kansanmurteiden piirteiden tavoin sekin on ajan myötä pikemminkin väistymässä homogeenisemmän yleispuhekielen tieltä; selviä merkkejä muodon leviämisestä ei liene havaittu, jos kohta ei sen varsinaisesta väistymisestäkään. Kuten toisaalla vokaalisoinnullista nkAA-komitatiivia tarkemmin kuvatessani esitän (Ylikoski 2022), uudemmassa yleispuhesuomessa lähinnä länsisuomalaiselta kans-postpositiolta alaa valtaava kaa on kiel- tämättä yleistyvä variantti, mutta vaikka sitä enenevässä määrin luon- nehditaan kliittistyneeksi tai sijapäätemäiseksi elementiksi, sen sidonnai- suutta ei nähdäkseni ole juuri mitenkään todistettu. Korjulasta (1900) lähtien sitä on kyllä luonnehdittu painottomaksi, mutta valitettavasti tie- dossani ei ole mitään konkreettista evidenssiä siitä, miten ja missä mää- rin kaa olisi painottomampi kuin esimerkiksi muut yksitavuiset postposi- tiot, kuten luo, taa tai vaikkapa kans. On toki mahdollista, että lauseen Tuut sä mun kaa? prosodia poikkeaa joissakin kielimuodoissa esimerkiksi lauseista Tuut sä mun taa? Tuut sä mun luo? Tuut sä mun kans? mutta tätä foneettisin tutkimuksin sinänsä aivan helposti tarkasteltavaa kysymystä ei tietääkseni ole käsitelty. Toisin sanoen kaa – Laitisen ja Lehtisen (1997: 7) sanoja käyttääkseni – kyllä ehkä ”tuntuu” liittyvän edeltävään nominiin suffiksina, mutta varsinaista näyttöä tästä ei ole, ellei sellaisena haluta pitää aivan toista modaliteettia edustavassa puhekielenomaisessa kirjoitetussa kielessä satunnaisesti tavattavaa yhteen kirjoittamista 454 Jussi Ylikoski (Vierula 2017: 269; viron osalta ks. jo Palander 1819: 9–11), joka tosin sekin on yleistä myös kans-aineksen osalta. Kaa-elementin painottomuutta koskevan subjektiivisen kielitun- teen lisäksi sen uutta olemusta on jatkuvasti selitelty nykyfennistiikassa muuten harvinaisella näkökulmalla: viron kielellä. On tietysti oikein ja luonnollista, että Suomenlahden rantamilla vanhoissa kansanmurteissa tavattu vokaalisoinnullinen nkAA-suffiksi on jo Korjulasta (1900) ja Ojansuusta (1916) lähtien rinnastettu viron ja vatjankin komitatiiveihin, joihin sen synty alueen kielikontaktit huomioiden varmasti liittyykin. Sitä vastoin on erikoista, että viro komitatiiveineen mainitaan lähes aina myös silloin, kun puheena on vokaalisointuun mukautumaton ja syntakti- sestikin tavallisen postposition tapaan käyttäytyvä kaa sekä sen oletettu suffiksoituminen uudemmassa yleispuhesuomessa (esim. Juvonen 1996, Laitinen & Lehtinen 1997, Sirola 2008, Ojutkangas ym. 2009, Vierula 2017, Saarikivi 2020; viron murteiden vokaalisoinnullisesta komitatiivis- ta ks. Prillop ym. 2020: 311). Suomen ja viron morfologian vertailemisessa ei tietenkään ole mi- tään moitittavaa – onhan virolainen kielenohjailu nimenomaisesti suo- mesta tukea ja mallia ottaen jopa juurruttanut yleiskieleen muun muassa essiivin ja superlatiivin – mutta huomiota herättävää tämä on nykyaikai- sessa fennistiikassa, jossa suomea muuten perin harvoin verrataan ete- läiseen sisareensa. Puhuttua nykysuomea voisi verrata viroon myös ku- vattaessa esimerkiksi t:n heikkoasteisia vastineita tai ts-yhtymän edus- tumia, useita uusia analogiamuutoksia tai se- ja yks-sanojen artikkelin- omaista käyttöä sekä omistusliitteiden käytön vähenemistä. Joskus näin tehdäänkin, mutta ei suinkaan yhtä säännönmukaisesti kuin kaa- elementtiä tarkastellessa, jolloin muutkin sanakäänteet henkivät usein eräänlaista predestinaatio-oppia, jonka valossa suomen kaa ei ”vielä” ole kehittynyt samanlaiseksi sijapäätteeksi kuin sen virolainen vastine ”jo” on muuttunut. Tähän näyttää usein liittyvän myös ajatus, että kaa- komitatiivi olisi syrjäyttämässä toistaiseksi osin toisenlaisissa tehtävissä toimivan ine-komitatiivin; tämän luulon Sirola-Belliard (2011, 2016) on kuitenkin osoittanut aiheettomaksi.4 4 Yllä ja toisaalla (Ylikoski 2022) esitän, että vaikka nykypuhekielen kaa olisikin ”jo” suffiksoitunut, tätä ei ole toistaiseksi osoitettu. Kritiikin voi suunnata jo itä- merensuomen ylivertaiseen asiantuntijaan Lauri Kettuseen (1930, 1940), joka Kieliopillistutaan sitä vielä meilläkin! 455 4. Aga ka -ga: selvempi sija kuin tiedetäänkään Yllä on jo mainittu viron kielen kuvauksissa ja opetuksessa käytetty termi ninataga tai nina taga, sillä ni-, na-, ta- ja ga-tunnuksisten sijojen mor- fosyntaksi poikkeaa muista sijoista tavalla, jonka komitatiivin osalta jo Palander (1819) on kuvannut (ks. jakso 2 yllä). Ns. ninataga-sääntöön muistavat usein epäsuorasti viitata myös ne suomalaiset, jotka vertaavat kaa-komitatiivia viroon ja toteavat, että ei vironkaan komitatiivi aivan tavallisesti käyttäytyvä sija ole: ”Kongruenssittomuus on ominaista myös viron ga-komitatiiville: ei *vanaga isaga vaan vana isaga.” (Laitinen & Lehtinen 1997: 8.) Suomea ja viroa vertailtaessa on kuitenkin mahdollista kaivautua syvemmällekin eli kielen todelliseen käyttöön, joka usein poikkeaa toisi- aan toistavien normatiivisten kielioppien välittämästä yleiskuvasta. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista kaivautua niin syvälle kuin mitä aiheen kiinnostavuus ja tuntemattomuus oikeastaan vaatisi, mutta huomiota ansaitsee ainakin seuraava lingvistien lukiolaisille osoittama huomautus: On reegel, mis ütleb, et teatud käänetes on omadussõnaline täiend ja tema põhisõna samas käändes (kollases majas), aga ninataga-käänetes jääb see omastavasse (kollase majaga). Murretes võib olla ka teistsuguseid kasutusi, nt kollasega majaga. (Hennoste & Pajusalu 2013a: 16; ks. myös Hennoste & Pajusalu 2013b: 21) Viron normitetun yleiskielen ulkopuolella tavataan siis myös juuri sellai- sia komitatiivilausekkeita, joiden puuttumiseen viitaten suomen normite- tun yleiskielen ulkopuolella tavattavaa kaa-komitatiivia on pidetty varsin samanlaisena kuin viron komitatiivi, vaikka ei ”vielä” varsinainen sija olisikaan. Seuraavat esimerkit ovat pieni ote erilaisia verkkotekstejä si- sältävän etTenTen-korpuksen (270 miljoonaa sanetta) yli sadasta komi- tatiivista, joiden määritteet kongruoivat pääsanansa kanssa: eestiin jatkuvasti viittaillen merkitsi myös kanssa-postposition eteläsavolaisen variantin kaa sekä Satakunnan hämäläismurteiden elementit ka, kas ja kah suf- fiksaalisuuteen viittaavalla yhdysmerkillä, vaikka näiden seutujen muodot eivät vokaaliharmoniaa näytä koskaan noudattavan eikä Kettunen muutakaan evi- denssiä mielipiteensä tueksi esitä. 456 Jussi Ylikoski (1) Kui laps ööbib koos teistega lastega, kes pöialt ei ime, siis saab teie laps samuti aru, et see pole vajalik. (www.hambaarst.ee) (2) elab ikka emme juures oma uuega naisega. (juura.ee/) (3) USA tööstustoodangu maht oli septembris tänavu esmakordselt languses – vähenedes eelmisega kuuga võrreldes 0,2 %. (www.admiralmarkets.ee) (4) N[õ]us eelmisega kommenteerijaga, sest mulle ka helistati ja pal- jud nendest pangadest, kus minu andmed täpselt polnud minu andmed. (www.ekspress.ee) (5) Sama on meil enamuse niiöelda hästi elavatega inimestega, tee- nivad korralikult aga kõik raha läheb krediitkaardi arvete järel- maksuks. (www.ekspress.ee) (6) Registreeri end foorumisse ära, ma ei taha mingite suvalistega külalistega vaielda, kelle kohta ma ei tea, kas ma vaidlen ühe ja sama inimesega või mitte. (www.lapsemure.ee) (7) Riigikohus on sellele tähelepanu juhtinud, et päris nii käituda ei tohiks kohalikega omavalitsustega. (www.riigikogu.ee) Tällaisten komitatiivien käyttäjät vaihtelevat anonyymeistä verkkokir- joittelijoista kansanedustajiin ja toimittajiin. Toki osa lauseista voi olla suoranaisia editointivirheitä ja kaikki kirjoittajat eivät välttämättä ole äidinkielisiä, mutta joka tapauksessa tällaisia tapauksia on perinteisesti lähes kategorisesti kielletyiksi lauseiksi suhteellisen paljon. Lukematto- mia lisäesimerkkejä löytää internetin hakukoneilla, jotka paljastavat myös lukuisten äidinkielisten ammattikirjoittajien käyttävän usein mm. lausekkeita teistega lastega/naistega/meestega/inimestega (1) ja eelmisega kuuga/aastaga/talvega võrreldes (3). Sitä vastoin näyttää ole- van mahdotonta löytää miljardienkaan saneiden suomenkielisistä aineis- toista sellaisia lausekkeita kuin *toisten kaa lasten kaa, vaikka periaat- teessa niiden ei pitäisi olla sen mahdottomampia kuin yllä nähdyt viron esimerkit, jos lähtökohtana on vallalla oleva käsitys, että viron komitatiivi toimii aina niin kuin sen yleensä kuvataan toimivan ja suomen kaa voi- daan katsoa samanlaiseksi, ainakin puolittain affiksoituneeksi sijapääte- mäiseksi elementiksi. Viron tutkijoille viron ilmiöt eivät siis kuitenkaan ole tuiki tuntemattomia, mutta niiden murrepohjaa ei liene toistaiseksi tarkemmin tutkittu (Hennoste & Pajusalu 2013a: 16). Kieliopillistutaan sitä vielä meilläkin! 457 Tässä yhteydessä on pantava merkille, että sama ilmiö on tuttu mutta enimmäkseen tutkimaton myös muiden ninataga-sijojen osalta. Sellaisilla korpuksesta tavattavilla lausekkeilla kuin essiiveillä suurena üllatusena, vanimana lapsena, viimasena lainena ja vabadena iseseisvatena riikidena sekä terminatiiveilla hiliseni ööni, järgmiseni suveni, viimaseni hingetõmbeni ja kõige tagumisteni hammasteni on vankat murrepohjat: essiivi kongruoi erityisesti suomelle läheisissä koillisrannikon rantamur- teissa, joista koko sija on yleiskieleen tietoisesti tuotu, kun taas termi- natiivi kongruoi perinteisesti võrussa (Viikberg 2020: 139, 146). Abessii- vin kongruenssista ei liene esitetty murretietoja ja se onkin kirjoitetussa- kin kielessä harvinaisempaa, mutta silti nykyteksteistä on suuremmitta etsinnöittä löydettävissä lukuisia esimerkkejä, kuten ilma suuremata otsimiseta, suuremateta vahejuhtumiteta ja ilma erilisteta supervõimeteta. Tätä taustaa vasten ei ole siis lainkaan yllättävää, että joidenkin kielita- juun näyttää hiipineen mahdollisuus käyttää komitatiivia samoin kuin muitakin sijoja käytetään.5 On selvää, että kongruoivat ninataga-lausekkeet eivät kuulu stan- dardoituun kirjaviroon, mutta suomen yleiskielen osalta samaa on sanot- tava myös murretaustaltaan lähinnä eteläsavolaisesta kaa-postpositiosta, johon viron komitatiivia suomalaisessa kielitieteessä eniten vertaillaan. Esimerkkien (1–7) komitatiivilausekkeet sekä korpuksista ja muualta internetistä löydettävät sadat tai jopa tuhannet vastaavat rakenteet kai- paavat ehdottomasti lisätutkimusta. Ottamatta kantaa esimerkkien ylei- seen hyväksyttävyyteen totean, että ne joka tapauksessa osoittavat, että toisinaan ga-komitatiivi näyttää olevan syntaksiltaan paljon lähempänä vanhoja kantasuomalaisia sijoja kuin millaisena se suomen kaa- komitatiivia tarkasteltaessa yleensä kuvataan.6 5 Tarkalleen ottaen eräänlaiseksi kongruenssiksi tai vähintään puolikongruens- siksi olisi luettava myös se, että tällaisten sijojen ”inkongruentit” adjektiiviattri- buutit ovat nimenomaan luvussa kongruoivia genetiivimuotoja, eivät esimerkiksi nominien perusmuodoiksi katsottavia yksikön nominatiiveja. 6 Historiallisesti viron murteet ja kirjakieli ovat tunteneet myös muita ninataga- sääntöä osin noudattavia sijoja, kuten esimerkiksi allatiivin (väikese lapsele, võõraste inimestele), ja kirjakielen nykyjärjestelmän vakiinnutti vasta lähinnä Johannes Aavik 1900-luvun alkupuolella (ks. Nurkse 1937, Peegel 1971). Kuvaavaa onkin, että koulukieliopin sääntöjä opeteltaessa on ollut käyttöä varta vasten keksitylle ninataga-muistisäännölle, jonka lienee keksinyt Ernst Nurm (1940: 127–128). 458 Jussi Ylikoski Lopuksi on vielä paikallaan kiinnittää huomiota viron ja suomen komitatiivisten ilmausten morfofonologiaan ja morfologiaan. Suomen morfologiaa hallitseva vokaalisointu ja sen puuttuminen virosta on ollut puheena jo edellä eikä siinä ole juuri muuta huomattavaa kuin se, että vokaalisoinnun puuttuminen suomen kielen taivutussuffiksiksi katsotta- valta elementiltä olisi kerrassaan poikkeuksellista ja selvästi Occamin partaveitsen vastaista (ISK § 16). Suomen ja viron eroja on myös genetii- visen n-elementin säilyminen suomessa (isän kaa ~ isänkää), kun taas viron isaga osoittaa ga-elementin suffiksoituneen vasta sananloppuisen n:n kadottua. Viron nominitaivutus on kuitenkin kokenut suuria analogi- sia muutoksia, joista merkittävimpiä on de-monikon synty eli muinaisen monikon genetiivin kehittyminen kaikkien obliikvisijojen monikkovarta- loksi (Laakso 2001: 188–189; Prillop ym. 2020: 51, 313–319). Tämän seurauksena myös ga-komitatiivin ja muiden ninataga-sijojen monikko- muodot muodostetaan useimmiten aivan samoin kuin useimpien muiden sijojen monikot. Näin siis esimerkiksi teistega ja lastega aivan kuten teistel ja lastel, teistele ja lastele. Viron komitatiivin suomalaisten vastineiden morfologia sitä vas- toin eroaa nominien sijataivutuksesta radikaalisti. Olkoonkin, että yksi- kölliset toisen kaa ~ toise-nkaa ja lapsen kaa ~ lapse-nkaa eivät ole kau- kana taivutusmuodoista kuten toise-lla, toise-lle, lapse-lla ja lapse-lle, mo- nikolliset ilmaukset ovat nimenomaan kaukana kiistattomista sijamuo- doista. Mikäli kyseessä olisi sijaparadigmaan viron komitatiivin tapaan integroitunut sija, odotuksenmukaisia olisivat monikkomuodot *tois-i-nkaa ja *laps-i-nkaa à la tois-i-lla, tois-i-lle, laps-i-lla, laps-i-lle ja niin edelleen. Tähän asti ei ole päästy edes niissä kaakkoisissa murteissa, joissa vokaalisoinnullista nkAA-ainesta todella voi pitää suffiksina, mutta toisaalta on merkillepantavaa, että tämä kiistatta sijamainen suffiksi on kehittynyt juuri murteisiin, joissa monien nominien monikkovartalo pe- rustuu monikon genetiivimuotoihin: lehmiin : lehmiinkää : lehmiil : lehmiille (Ylikoski 2022). On syytä muistaa sekin, että virossa komitatiivien attribuuttien kongruoimattomuus on osa laajempaa ninataga-sijojen järjestelmää, kun taas suomessa vastaava sija olisi sijaparadigman yksinäinen kummajai- nen. Ja jos suomea verrataan esimerkiksi yllä nähtyihin lausekkeisiin teistega lastega (1) ja hästi elavatega inimestega (5), suomen kielen sija- Kieliopillistutaan sitä vielä meilläkin! 459 järjestelmän puitteissa odotuksenmukaisin komitatiivilauseketyyppi ei olisi edes *toistenkaa lastenkaa ja *hyvinvoivienkaa ihmistenkää, vaan täydelleen integroitunut uusi sija tuottaisi sellaisia lausekkeita kuin *toisinkaa lapsinkaa ja *hyvinvoivinkaa ihmisinkää (vrt. toisilla lapsilla ja hyvinvoivilla ihmisillä). Vaikka esimerkkien (1–7) virolaiset rakenteet ovat kovin marginaalisia ja kenties useimpien äidinkielisten mielestä epäkieliopillisia, niitä on kuitenkin löydettävissä satamäärin. Niiden hy- poteettiset suomalaiset vastineet sen sijaan osoittavat, että mikäli etelä- suomalaisen yleispuhekielen kaa alkaa jo tuntua hieman sijapäätteeltä, sille osoitettu kieliopillistumispolku on silti vielä sangen pitkä. 5. Lopuksi Yllä olen tarkastellut viron ga-komitatiivin ja sen suomalaisten etymolo- gisten vastineiden tutkimushistoriaa yli kahden vuosisadan ajanjaksolla. Viron komitatiivin kyseenalaista sijastatusta punniskeli jo Palander (1819), ja 1900-luvun alussa nostettiin esille myös suomen virolle läheis- ten murteiden vokaalisoinnulliset isänkää-tyyppiset muodot (Äimä 1901, Ojansuu 1916), joita vuosisadan puoliväliin tultaessa luonnehdittiin jo hyväksi esimerkiksi postposition kieliopillistumisesta sijapäätteeksi (Ravila 1946; 1961). Vuosituhannen vaihteessa fennistien huomio kään- tyi etenkin vokaalisoinnuttomaan kaa-ainekseen, jota viroon rinnastaen on haluttu pitää entisestä itsenäisestä sanasta kehittyneenä sijapäätemäi- senä elementtinä. Omana kriittisenä käsityksenäni esitän, että suomen kaa ei ole lainkaan niin sijapäätemäinen elementti kuin mitä uudemmassa tutki- muksessa on esitetty: sellaisiin suomen sijajärjestelmään saumattomasti sopiviin lausekkeisiin kuin vaikkapa *niinkää näteinkää tytöinkää on vie- lä mielikuvituksellisen pitkä matka. Koulukieliopin sääntöjä rikkovat vi- ronkieliset tekstit sitä vastoin viittaavat konkreettisesti siihen, että kielen komitatiivi voi olla kehittymässä juuri tällaiseen suuntaan. Näyttää siis siltä, että suomen kaa ei suinkaan ole saavuttamassa kieliopillistumispo- lulla kirmaavaa virolaista sisartaan, vaan perinteisten aluemurteiden erojen yleisen tasoittumisen valossa lienee odotuksenmukaisempaa, että tämä postpositio on ajan mittaan pikemminkin syrjäyttämässä suppealla murrealueella tunnetun vokaalisoinnullisen ja siksi kiistatta suffiksoitu- 460 Jussi Ylikoski neen nkAA-komitatiivin. On jopa luultavaa, että kanssa-postposition ly- hentyneeseen kaa-varianttiin ei suomalaisessa kielitieteessä olisi kiinni- tetty paljonkaan huomiota, ellei tieto viron ga-komitatiivista olisi harvi- naisen selvästi osoittanut, mitä tällaisesta postpositiosta voi ajan saatossa tulla – jos on tullakseen. Lähteet etTenTen-korpus. www.keeleveeb.ee. Fählmann, F. 1844. Ueber die Declination der estnischen Nomina. Besonderer Abdruck aus den Verhandlungen der gelehrten Estnischen Gesellschaft zu Dorpat, Heft 3. Dorpat: Heinrich Laakmann. Habicht, Külli. 2000. Grammaticalization of adpositions in old literary Estonian. Teoksessa Mati Erelt (toim.), Estonian: Typological studies IV, 19–58. Tartu: University of Tartu. Hennoste, Tiit & Karl Pajusalu. 2013a. Eesti keele allkeeled. Lisaõpik gümnaasiumile. Proovivariant. www.eeselts.edu.ee/www/v1/ ?download=allkeeled_35_koos_3.05 (1).pdf. Hennoste, Tiit & Karl Pajusalu. 2013b. Eesti keele allkeeled. Õpik gümnaasiumile. Tallinn: Eesti Keele Sihtasutus. Hermann, K. A. 1884. Eesti keele Grammatik. Tartu: Wilhelm Just. ISK = Auli Hakulinen, Maria Vilkuna, Riitta Korhonen, Vesa Koivisto, Tarja Riitta Heinonen & Irja Alho. 2004. Iso suomen kielioppi. Helsinki: SKS. Juvonen, Päivi. 1996. Språkkontakt och språkförändring. Användningen av demonstrativa pronomen i en sverigefinsk kontaktsituation. Teoksessa Leena Huss (toim.), Många vägar till tvåspråkighet. Föredrag från ett forskarseminarium vid Göteborgs universitet den 21–22 oktober 1994, 57–88. Uppsala: Uppsala University. Juvonen, Päivi. 2013. Så lika men ändå så olika. Om kanssa, kans och kaa i talad finska. Teoksessa Tiina Söderman (toim.), Keelemees Raag Raimo 60, 33–49. Tallinn: Eesti Keele Sihtasutus. Kettunen, Lauri. 1930. Suomen murteet. II. Murrealueet. Helsinki: SKS. Kettunen, Lauri. 1937. Tutkielma eestin attribuutin kongruenssista. Virittäjä 41. 353–355. Kettunen, Lauri. 1940. Suomen murteet. III. A. Murrekartasto. Helsinki: SKS. Korjula, J. V. 1900. Lyhyt äänneopillinen Tutkimus Vehkalahden murteesta. Helsinki: Helsingin Yliopisto. Kittilä, Seppo, Johanna Laakso & Jussi Ylikoski. 2022. Case. Teoksessa Marianne Bakró-Nagy, Johanna Laakso & Elena Skribnik (toim.), The Kieliopillistutaan sitä vielä meilläkin! 461 Oxford Guide to the Uralic Languages, 879–893. Oxford: Oxford University Press. Laakso, Johanna. 2001. The Finnic languages. Teoksessa Östen Dahl & Maria Koptjevskaja-Tamm (toim.), Circum-Baltic languages. Typology and contact. Volume 1: past and present, 179–212. Amsterdam: Benjamins. Laitinen, Lea & Tapani Lehtinen. 1997. Johdanto. Teoksessa Tapani Lehtinen & Lea Laitinen (toim.), Kieliopillistuminen. Tapaustutkimuksia suomesta, 6–19. Helsinki: Helsingin yliopisto. Lönnrot, Elias. 1844. [Kirje Carl Henrik Ståhlbergille, Dorpat den 24 Augusti 1844.] lonnrot.finlit.fi/omeka/items/show/966. Metslang, Helle, Külli Habicht, Tiit Hennoste, Anni Jürine, Kirsi Laanesoo & David Ogren. 2017. Komitatiivi funktsioonidest eri aegade ja registrite eesti kirjakeeles. Eesti ja soome-ugri keeleteaduse ajakiri 8 (1). 149–178. Nevis, Joel A. 1986. The comitative, terminative, abessive, and essive as clitics in Estonian. Ural-Altaische Jahrbücher 7. 79–98. Nurm, E. 1940. Sõnavormide õiendamine 5. ja 6. õppeaastal. Kasvatus 3. 121–131. Oinas, Felix J. 1951. The development of the postpositional cases in Balto- Finnic languages. [Bloomington:] Indiana University PhD thesis. Oinas, Felix J. 1961. The development of some postpositional cases in Balto- Finnic languages. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura. Ojansuu, Heikki. 1909. Kanssa-sanasta. Virittäjä 13. 187. Ojansuu, Heikki. 1916. Suomalais-virolaiset kielelliset kosketukset. I. Viron kielen vaikutus suomeen. Teoksessa Heikki Ojansuu, Suomen kielen tutkimuksen työmaalta. Sarja esitelmiä I, 98–202. Jyväskylä: Gummerus. Ojutkangas, Krista, Meri Larjavaara, Matti Miestamo & Jussi Ylikoski. 2009. Johdatus kielitieteeseen. Helsinki: WSOY Oppimateriaalit. Palander, Gabriel. 1819. Formarum etymologicarum in linguis Fennica et Estonica parallelismum illustratura. 2. Aboa: Frenckell. urn.fi/URN:NBN:fi-fd2014-00003907. Peegel, Juhan. 1971. Paar kiuslikku märkust. Teoksessa Helgi Vihma & Karl Mihkla (toim.), Üheksa aastakümmet. Pühendusteos Johannes Aavikule, 71–73. Tallinn: Valgus. Prillop, Külli, Karl Pajusalu, Eva Saar, Sven-Erik Soosaar & Tiit-Rein Viitso. 2020. Eesti keele ajalugu. Eesti keele varamu 6. Tartu: Tartu Ülikooli Kirjastus. Ravila, Paavo. 1946. Johdatus kielihistoriaan. Helsinki: SKS. Ravila, Paavo. 1961. Johdatus kielihistoriaan. 2., uusittu painos. Helsinki: SKS. 462 Jussi Ylikoski Renvall, Gustavus. 1826. Suomalainen Sana-Kirja I. A–M. Aboa: Frenckell. Saarikivi, Janne. 2020. Historiallinen ja vertaileva kielentutkimus. Teoksessa Milla Luodonpää-Manni (ym., toim.), Kielentutkimuksen menetelmiä III, 679–720. Helsinki: SKS. Setälä, E. N. 1890. Yhteissuomalaisten klusiilien historia. Luku yhteissuomalaisesta äännehistoriasta. Helsinki: SKS. Siro, Paavo. 1964. Sanasyntyiset sijat itämerensuomalaisissa kielissä. Virittäjä 68. 219–220. Sirola, Maija. 2008. Komitatiivi nykysuomessa. Sijan typologista ja areaalista taustaa sekä sen ilmaisemat merkitykset Helsingin Sanomien korpuksessa. Suomen kielen pro gradu -tutkielma. Tampere: Tampereen yliopisto. Sirola-Belliard, Maija. 2011. Is there a future for the Finnish comitative? Arguments against the putative synonymy of the comitative case -ine and the postposition kanssa. Teoksessa Seppo Kittilä, Katja Västi & Jussi Ylikoski (toim.), Case, animacy and semantic roles, 135–153. Amsterdam: Benjamins. Sirola-Belliard, Maija. 2016. Suomen komitatiivi. -ine ja kanssa. Tampere: Tampere University Press. Sirola-Belliard, Maija. 2017. Suomen komitatiivisija – kiteytynyt vai produktiivinen? Sananjalka 59. 81–103. SSA = Erkki Itkonen & Ulla-Maija Kulonen (toim.). 1992–2000. Suomen sanojen alkuperä. Etymologinen sanakirja I–III. Helsinki: SKS & Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Wexionius, Michaël O. 1650. Epitome descriptionis Sueciæ, Gothiæ, Fenningiæ et subjectarum provinciarum. Aboa: Wald. Wiedemann, F. J. 1864. Versuch ueber den Werroehstnischen Dialekt. St. Petersburg: Eggers et Comp. Wiedemann, F. J. 1875. Grammatik der ehstnischen Sprache, zunächst wie sie in Mittelehstland gesprochen wird, mit Berücksichtigung der anderen Dialekte. St.-Pétersbourg: Académie Impériale des sciences. Vierula, Suvi. 2017. Kanssa, kans ja kaa – postposition muutoksen tarkastelua. Virittäjä 121. 265–275. Viikberg, Jüri. 2020. Eesti murrete grammatika. Eesti keele varamu 8. Tartu: Tartu Ülikooli Kirjastus. Ylikoski, Jussi. 2022. Pienempäntä isommaks kohotessais: nkAA- komitatiivista, ntA-eksessiivistä ja sijan kriteereistä. Teoksessa Kaisla Kaheinen, Larisa Leisiö, Riku Erkkilä & Toivo E. H. Qiu (toim.), Hämeenmaalta Jamalille. Kirja Tapani Salmiselle 07.04.2022, 349– 360. Helsinki: University of Helsinki. Äimä, Frans. 1901. Äänneopillinen tutkimus Tytärsaaren murteesta. Helsinki: SKS.