AVAI NTEKSTEJÄ KU LTTU U RI H I STORIAAN AVAINTEKSTEJA KULTTUURIHISTORIAAN Toimittaneet Hanna Järvinen & Kimi Kärki Cultural History - Kutttuurihistoria ó Turku H.. CULTURAL HISTORY _ KULTTUURIHISTORIA 6 tsBN 951-29-2798-5 tsSN 1458-1949 Kulttuurihistoria 20014 Turun yliopisto http: //www.culturalhistory.net/ @ kirjoittajat Kannen suunnittelu Maija Mäkikatli Taitto Kimi Kärki Painettu Tammer-Painossa Tampereelta 2005 SISALLYS Ovet auki I TIEDE JA KIRJOITTAMINEN HANNA JÄRVINEN Vallan empiriaa. Michel Foucault: LaVolonté de savoir (Tiedontahto) TAIKA HELOLA Paradigmojen dynamiikkaa. Thomas S. Kuhnin The Structure oÍ Scientific Revolutions MARJO KAARTINEN Natatie Zemon Davis ja kulttuurihistoria TOM LINKINEN Robert Darntonin "History of Reading" avaimena menneisyyden tukkoihin RITVA HAPULI & MAARIT LESKELÄ.KÄRKI Kirjattisia edeltäkävijöitä. Virginia Woolf, oma huone ja naisten traditiot LEENA ROSSI Muistitietohistoria ja Alessandro Portetli 7 15 23 39 5'l 69 83 II KLASSIKOT UUDESSA VALOSSA JYRKIOUTINEN Tuhannenpa verran poikia läksi. Kulttuuri ja historia Tapio Hiisivaaran Venäjän-Turkin -sodan popularisoinnrssa PAULIINA PEKKARINEN Renessanssitutkija itseymmärryksen jätjittä. Jacob Burckhardtin Itolíon renessanssin s¡vistys kulttuurihistorian ktassikkona ANNE OLLILA Norbert Etias ja tapojen historiallistaminen SAKARI OLLITERVO Max Weber ja vastakohtien maaitma III MEDIA JA POPULAARI TEKNOLOGIA KIMI KARKI Martin Heidegger, temppeliteos ja massojen teknospektaakkeli PAAVO OINONEN Katse media-arkeen. Paddy Scanneltin teos Rodio, Television &. lvlodern Life. SILJA LAINE Beatriz Cotomina: arkkitehtuuri, kieli ja visuaalisuus PETRI PAJU Anna porvaritte sähköä! Carotyn Marvinin When Old Technologies Were New JAAKKO SUOMINEN Teknologian tilat ja tarinat. David Nye teknologian kulttuurihistorioitsijana JUSSI PARIKKA Historiallisia sarjakytkentöjä. Friedrich Kittterin mediateknologiset verkostot 97 115 127 139 159 173 185 195 205 221 238Kirjoittajat OVET AUKI Hän astui luolan suulle ja lausui sanat: 'Aukene, sesami!" Ovi avau- tui heti ja hänen sisään astuttuaan se sulkeutui hänen jälkeensä. Hän kantoi nopeasti ovensuuhun niin monta kultasäkkia kuin olisi voinut kuljettaa, mutta hänen ajatuksensa olivat niin kiintyneet rikkauksiin, jotka hän saisi haltuunsa, ettei hän muistanut taikasanaa, vaan lausui sesamin asemesta: "aukene, ohra!" ja oli hyvin ihmeissään, kun ovi pysyi visusti suljettuna. Hân mainitsi useita viljalajeja, mutta ovi ei vain auennut. ("Ali Baba ja neljäkymmentä ryöväriä".) Tämän kirjan tarkoituksena on esitellä lukijalle, miten empiirisesti painottuneesra turkimuskirjallisuudesta löytää metodologisen sisällön. Kysymme, miten tietyissä teoksissa teoria ja empiria kietoutuvat toisiinsa tavalla, joka on innoittanut kulttuurihistorian tutkijoita. Keskeinen kysymyksemme ei siis ole mitä kulttuurihistoria on, vaan miten kult- tuurihistoria on. Tämä on kysymys, jonka kanssa myös monet kirjaan kirjoittaneista ovat painiskelleet: kulttuurihistorian opinnoissa saattaa ennättää pitkällekin löytämättä lukemistaan teoksista vastausta tähän. Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa on perinteisesti keskusteltu paljonkin kulttuurihistorian metodologian luonteesta ja monipuolisuudesta, mutta samoja teoksia siteerataan myös lähitieteissä. Mikä siis tekee niistä nimenomaan kulttuurihistoriaa eikä esimerkiksi historiaa, sosiologiaa, antropologiaa, filosofiaa, kirjallisuudentutki- musta, mediatutkimusta tai taidehistoriaa? Esittämämme vastaus on lopulta yksinkertainen: kulttuurihistoria on oma metodologiansa. Kult- tuurihistoria on itsessään tapa lukea kirjallisuutta, joka saattaa ensi- Hanna Järvinen É Kimi Kärki silmäykseltä vaikurraa aivan muuhun riereenalaan kuuluvalta. Tässä kokoelmassa esimerkiksi tieteenhistorioitsija Thomas Kuhnin, kirjailija virginia \Øoolfin ja filosofi Martin Heideggerin teoksia luetaan kult- tuurihistoriana. Kirja on jaettu karkeasti kolmeen osaan. Ensimmäisessa kasitellaan tieteenhistoriaa, tekstien lukemisen tapoja ja myös itse kirjoittamista erilaisista näkökulmista, roiseen on koortu joukko pohdintoja popula- risoinnista ja sosiaalistumisprosessista tiettyjen klassikkotekstien kautta nähtynä ja kolmannessa puhutaan mediasta, populaarikulttuurista ja teknologiasta. Tekstit aserruivat varsin luontevasri keskustelemaan kes- kenään, mutta toimitustyömme punaisen langan aukikeriminen on kenties silti paikallaan. Kirjan aloittaa Hanna Järvisen artikkelissaan esittelemä Michel Foucaulth seþsuaalisuuden historian ensimmäinen osa, La volonté de sauoir (Tiedontahto). Foucault on lyönyt leimansa niin lähtemättömästi .. t myöhempään tutkimukseen, errä hänen ajatuksensa vaikuttavat kovin moneen kertaan esille tuoduilta, ja monet tutkijat siteeraavar häntä tie- tämättään. Paluu itse tekstiin paljastaa jaavaa vaikutusvaltaisen tutkijan ajattelun tuoreella tavalla. Thomas Kuhnin vaikutusvaltainen tieceen kritiikki rlte stucture of scientifc Reuolutions tarjoaa Taika Helolan mukaan mahdollisuuden tarkastella kriittisesti riedettä kulttuurisena ilmiönä. Muistamisen, tietämisen ja lukemisen suhde nousee esiin Leena Rossin tekstissä Alessandro Portellin muistitietoa käsittelevästä artik- kelista "\Øhat makes oral history different", joka uudelleen luettuna ei ollutkaan aivan muistetun kaltainen. Avaintekstejähän luetaan moneen kertaan ja aina uudelleen, kuten myös Tom Linkinen muisruttaa kir- joittamalla Robert Darnronisra ja omista moninaisista lukukerrois- taan "Hisrory of Reading" -tekstin äärellä. Hän huomaurtaa, etteivär kaikki tekstit suinkaan avaudu ensimmäisella lukemiskerralla, eivät aina toisella tai kolmannellakaan. Lisäksi jokainen lukukerta, kuten Marjo Kaartinen toteaa käsitellessään Natalie zemon Davisin teosta society ønd cubure in Earþ Modern France, saa meidät havaitsemaan uusia piirteitä luke ologista oivaltavuutta, mill oittajan rohkeutta tarttua Maarit 8 Ovet auki Leskela-Kärki lukevat Virginia \Woolfia naishistorian edustajana ja naisten kirjoittamisen ehtojen esille tuojana.'Woolf näyt täytyy tärkeänä edellakavijanà ja yhà. edelleen inspiroivana kirjoittajana ajalta, jolloin naisen tila oli rajatumpi. Teoksen toinen osa pureutuu siis klassikoihin. Jyrki Outisen herää- minen historian popularisoinnin ongelmiin ja mahdollisuuksiin tapah- tui isänmaallista paloa täynnä olevan \y'enäjänrTurkin sotaa käsittelevän Tuhannenpa uerran poikia läþsi -historükin kautta. Tämä kertoo meille hyvin erityyppisten, usein vanhempien tekstien käyttökelpoisuudesta kulttuurihistorian tutkijan joskus yllätyksellisilla poluilla. Kulttuuri- historian tieteenalalla on kuitenkin myös omat klassikkonsa, teokset, joihin viitataan harvinaisen usein. Joskus tarkkaavaisesti kuunteleva havainnoitsija saattaakin huomata näiden kirjojen muuttuneen liki spekulatiivisiksi. On mahdollista ja jopa todennäköistä, että useam- missakin illanistujaisissa on kayty keskusteluja, joissa kaikki olettavat kaikkien muiden lukeneen tietyn teoksen, vaikka kukaan seurueessa ei vain kehtaa myöntää, ettei koskaan ole opukseen tutustunut. Tellai- sia kulttuurihistorian perusteoksia ovat esimerkiksi Jacob Burckhard- tin ltalian renessanssin siuistys, josta Pauliina Pekkarinen kirjoittaa, ja Sakari Ollitervon artikkelissaan esittelemä Max'!(/'eberin Protestantti- nen etiiþþa ja kapitalismin henþi.Kuten Pekkarinen toteaa, Burckhardt esitetään usein antisankarina, diletanttina, joka jätetään lukematta, koska oletetaan, ettei henella ole mitään annettavaa nykylukijalle. Olli- tervon luenta'\l'eberin teoksesta taas painottaa tämän monipuolisuutta ja -tulkintaisuutta niin historiallisena kuin tämän päivä lukijalle arvok- kaana metodologisena tekstinä. Kaikkien tietämiä klassikoita edustaa myös Norbert Elias. Anne Ollila tarkastelee sosiaalihistorioitsija Eliasia ja tämän kolmiosaista Über den Prozess der Ziuilisation -teosta tapojen historiallisuuden analyysina. Têoksen kolmannen osan aluksi Kimi Kärki yhdistää Martin Hei- deggerin Taideteoþsen alhuperän ideat taiteen kulttuuria yhdistävästä voimasta rockmusiikin lavaspektaakkeleihin. Heidegger löytyy myös Paavo Oinosen artikkelissaan tarkasteleman mediahistorioitsija Paddy Scannellin keskeisten ontologisten lähtökohtien taustalta. Tosin Scan- nell on teoksessaan Radio, Teleuision eh Modern Life ennen muuta kiin- nostunut mediateknologian ja arjen suhteesta. Massakulttuuriin ja 9 Hanna Järvinen & Kimi Kärki visuaalisuuteen kytkeytyvä arkkitehtuuri ja'Walter Benjaminin asema tekstin tärkeänä harmaana eminenssinä yhdistävät Kärjen tekstin myös Silja Laineen käsittelemään arkkitehtuurin historian tutkija Beatriz Colominaan ja tämän teokseen Priuacy and Publicity. Modern Architec- ture as Mass Media. Laineen mukaan arkkitehtuurin historian kirjoittaja on aina ennen muuta tekemisissä visuaalisten ilmiöiden kielellistämisen ongelmien kanssa. Ajatus arkipäivän ja teknologian suhteesta lïytyy Oinosen ohella keskeisenä myös Petri Pajun tekstin taustalta. Pajun tar- kastelema Carolyn Marvin on teoksessaan'Ifiy'lten Old Technologies Vere New kirjoittanut menneisyyden teknologiakokemuksista, ajasta jolloin sähkövalo mullisti teknologista ymmärrystä ja tulevaisuuden kuvitte- lua, aivan kuten tietotekniikan muutos nykyään. Tietyssä mielessä teoksen kolmijakoinen järjestys on silti keinotekoi- nen, sillä tekstit keskustelevat keskenään myös jaottelun yli. Naiskirjai- lijoiden mahdollisuudet tietyssä historiallisessa sukupuolijärjestelmässä rinnastuvat esimerkiksi Jussi Parikan tarkasteleman mediahistorioitsija Friedrich Kittlerin teoksessaan r4 ufsc hrei b esyxeme I 8 0 0 / I 9 00 esittämiin pohdintoihin teknologisen kehityksen ja materiaalisen todellisuuden olennaisuudesta kommunikaation mahdollisuuksille ja jatkuvalle muu- tokselle. Jaakko Suomisen käsittelemä teknologian historioitsija David Nye taas painottaa teoksessaan Nørrøtiues and Spaces teknologian his- torian narratiivisia ja mentaalihistoriallisia puolia - molemmat tuttuja asioita vaikkapa uuden ajan alun historian tutkijoille. Opiskelijan näkökulmasta kulttuurihistorian metodologian hah- mottamisen hankaluus onkin juuri oppiaineen monimuotoisuudessa: avaintekstimme sijaitsevat kaukana toisistaan niin tieteenalojen ken- tällä kuin ajallisestikin. Uuden ajan alun sukupuolijärjestelmällä ei ensi näkemältä ole paljoa yhteistä teknologian ja muotoilun kanssa, eivätkä tilan problematiikasta kiinnostuneet ensimmäiseksi lue kirjojapopulaa- rikulttuurista. Ainoa tapa löytää oma metodologinen kultasuonensa on lukea saatavilla olevia vaihtoehtoja sekä etsiä empiriasta muiden hyviksi havaitsemia tapo)a kasitelle omia aihepiirelään. Valmiista tutkimuk- sesta jää kuitenkin yleensä pois metodologian löytämiseen tarvittava harhailu sekä itse metodologisen ymmärtämisen muotoutuminen tutki- jan omana henkilöhistoriallisena prosessina. Tämän kokoelman artik- kelit pyrkivät konkreettisten esimerkkien kautta kertomaan etsimisestä 10 ovet auki ja löytämisestä, taidosta tunnistaa osuva metodi ja keinoista erottaa teoreettiset ideat empiirisestä ympäristöstään. Lähestymme kulttuuri- historiaa häpeämättömän subjektiivisesti, omien tärkeiden tekstiemme ja oivallustemme kautta. Erilaisista, persoonallisista kirjoittamisen tavoista kertoo myös artik- keleissa esiteltyjen avaintekstien suhde muuhun kirjallisuuteen. Osa kirjoittajista on halunnut syventyä ennen muuta yhden kirjan merki- tyskenttiin, toiset taas ovat pyrkineet kontekstualisoimaan tekstejä laa- jemmin. Tämän seurauksena moni teoksen kirjoittajista on uPottanut käyttämänsä kommentaariteokset tekstin sisään, kun taas osa on tuonut konkreettisesti näkyville käyttämänsä bibliogiafian. Nämä lopussa esiin nostetut tekstit olemme nimenneet vara-avaimiksi - nehän ovat avan- neet kirjoittajille saman lukon kuin varsinainen avaintekstikin. Tutkimustyössä on usein kysymys valinnoista- joidenkin ovien avaa- minen sulkee toisia. Tästäkin huolimatta kokonaisvaltaisuuteen pyrki- minen vaatii lopulta avoimuutta, halua tutustua myös sellaisiin teoksiin, jotka eivät periodin tai tutkimuksen aihepiirin puolesta suoranaisesti liity omiin kiinnostuksen kohteisiin. Renessanssiajan Englantiin sijoit- tuva tutkimusaihe voi kertoa 1800-luvun tutkijalle kulttuurihistorialli- sesta lukutavasta enemmän kuin arvaisikaan. Kiitämme Henri Terho a jaLeena Rossia teoksen kieliasua koskevista korjauksista ja huomioista. Turussa ja Helsingissä 28.11.2005 Toimittajat 11 TIEDE JA KIRJOITTAMINEN Michel Foucault: La Volonté de sauoir (1976) Ranskalainen filosoÊ ja tiedonhistorioitsija Michel Foucault syntyi Poiters'ssä 15.10.1926 varakkaaseen perheeseen. Vuonna 1946 pääsi Pariisin lycée Henri-IVstä École Normale Supérièureen, jossa opis- keli mm. Louis Althusserin ja fenomenologi Maurice Merleau-Pontyn oppilaana. Foucault suoritti licencen filosofiassa vuonna 1948, psyko- logiassa 1950, ja diploman 1952 psykopatologiassa. Tämän jälkeen hän opetti 1954-1958 ranskaa Uppsalan yliopistossa, vietti sitten vuoden Va¡sovan yliopistossa ja vuoden Hampurissa. 1960 hän palasi Rans- kaan johtamaan Clermont-Ferrard -yliopiston Êlosofian laitosta, jossa hän tapasi elämänkumppaninsa Daniel Defertin ja kiinnostui poliitti- sesra aktivismista. Seuraavana vuonna han julkaisi ensimmäisen kes- keisistä teoksistaan, Folie et déraison: Histoire de løfolie à l'âge classique (1961), jossa hän dekonstruoi hulluuden käsitettä ja josta hän sai Doc- torat d'état'n. Sitä seurasi Naissance de la clinique: Une Archéologie du regard médical (1963) ja pa\on keskustelua herättãnyt Les Mots et les choses: Une Archéologie des sciences humaines (1966). Vastusteluistaan huolimatta Foucault niputettiin Jean-Paul Sartren eksistentialismia vastustaneiden uusien strukturalistien Jacques Laca- nin, Claude Lévi-Straussin ja Roland Barthes'n joukkoon. Vuoden 1968 opiskelijamellakoiden jälkeen anti-kommunistiksi julistautu- nut Foucault korjasi argumenttejaan tiedon historiasra kirjassaan LArchéologie du sauoir (1969). Vuonna 1970 hänet nimettiin Collège de Francen tiedon järjestelmien historian professoriksi. Foucault ajoi aktiivisesti vankien oikeuksia ja siirtyi tutkimaan rikoksen ja rangais- tuksen suhdetta teoksessaan Surueiller et punir: Naissance de la prison (1975). Vuonna 1976 seurasi seksuaalisuuden historian ensimmäinen osa, La Volonté de sauoir, jonka kaksi seuraavaa osaa, L'Usage da plai- sirs ja Le Souci de soi julkaistiin vasta juuri ennen Foucault'n kuolemaa AIDSista aiheutuneisiin komplikaatioihin 1984. VALLAN EMPIRIAA Michet Foucault: La Volonté de sovoir (Tiedontahto) Hanna Järvinen The Creator, if He exists, must have an inordinate fondness for beetles. (J.B.S. Haldane 11892-19641, kysyttäessä mitä luonnon tutkiminen on opettanut hänelle Jumalasta.) Parhaimmillaan - tai pahimmillaan - metodologia voi mullistaa elä- mäsi. Vuonna I996 Pohjois-Englannissa opiskellessani sain sosiologian MA-seminaarissa kotitehtäväksi kirjoittaa lyhyen esityksen Michel Foucaulth kirjasta La Volonté de sauoir (1976), joka oli kerrassaan oival- tavasti käännetty nimellä The History of Sexuality Volume I: An Intro- duction. Muistan hyvin selvästi huoneeni, jossa kirjaa luin: sänkyni ovea vastapäätä, työpöytäni ikkunani edessä, seinään upotetun kirjahyllyn, jopa vanhan kokolattiamaton kuviot. Olen harvoin alkanut lukea mitään teosta uudelleen heti loppuun päästyäni siksi, että koin ymmär- täneeni jotain, jota en aivan ymmärtänyt. La Volonté de sauoir tarkoittaa tiedontahtoa, ja talla nimellä teos on sittemmin (1999) myös käännetty suomeksi. Nimi viittaa Friedrich Nietzschen käsitteeseen vallantahdosta (der'W'ille zur Macht, ranskaksi la volonté de pouvoir), ja Nietzsche olikin yksi Foucaulth keskeisistä filosofisista esikuvista. Vaikka sittemmin olen tutustunut laajemmin- Hanna Järvinen kin Foucaultn kirjoituksän, Tiedontahdon merkitys on ollut keskeisin omalle kasvulleni historioitsijana. Teoksessa esitetyt ajatukset tarjosivat aikanaan minulle maailman ymmärtämisen tavan, joka järkytti juuri siellä, missä pitikin. Kesti kuukausia, ennen kuin kykenin suhtautu- maan lukemaani kriittisesti ja havaitsemaan esitettyjen ajatusketjujen reiät ja epäloogisuudet, ja vuosia, ennen kuin saatoin pätevästi argu- mentoida omien ajatusteni puolesta lankeamatta juuri siihen puheen tapaan, jota vastustaakseni olin niin innostunut Foucaulttta. Kovin monet ovat sittemmin väittäneet minulle, että Foucaultä on vaikea ymmärtää tai että Foucault'n ajatukset ovat vanhentuneita. Nämä reaktiot ovat nähdäkseni saman ongelman osia. Foucault'n vai- keus liittyy hänen tapaansa kirjoittaa teoreettisesti haasteellisista aja- tuksista empiirisen materiaalin kautta. Filosofille tämä on ongelma, koska Foucault käsittelee ajatuksia menneen ajan lähteiden valossa, sotkien filosofiseen rakennelmaan erinäisiä esimerkkejä, jotka usein monimutkaistavar käsiteltävää asiaa sekoittamalla siihen elävän elämän ikäviä konkreettisia realiteetteja. Ja ikään kuin tässä ei olisi tarpeeksi, Foucault esittelee ajatuksensa narratiivisesti, eli kertoo lukijalle tarinaa, jonka juoni tiivistyy loppua kohden. Kuvailluilla esimerkeillä ei siis välttämättä heti tunnu olevan paljoa tekemistä keskenään ja esitetyn argumentin monitahoisuuden ymmärtää vasta päästyään kirjan lop- puun. TallOin, tiedonhalun täyttämänä, lukijan on aloitettava uudel- leen alusta ymmärtääkseen nyanssit, jotka aluksi vaikuttivat turhalta sanamaalailulta, tai esimerkit, jotka näyttivät sattumanvaraisilta. Narratiivisuuteen tottuneemmalle historioitsijalle Foucault taas on ongelmallinen, koska hän on kiinnostuneempi teoriasta kuin empii- risten lähteidensä kokoamisesta ja tarkastelusta. Foucault ei harrasta turhia alaviitteitä tai lahdekritiikkiä, ja argumenttien perustana esitetty lähdeaineisto on kapea-alaista ja liki sattumanvaraista. Tämä nostaa kenen tahansa historioitsijan niskavillat pystyyn, varsinkin kun tämä näsäviisas ranskalainen esittää heppoisten lahteiden perusteella laapja tulkintoja länsimaisen kulttuurin kehityksestä - ja on lisäksi oikeassa. Tai vähintäänkin pakottaa kaikki muut lukemaan kaikki muut lähteet uudelleen esittämänsä tulkinnan valossa. Raivostuttavaa. Teoksissaan Foucault puhuttelee usein lukijaa suoraan, ennakoi- den tämän reaktioita ja vasta-argumentteja. Teksti soljuu kuin histo- 16 Vallan empiriaa. Michel Foucautt: Lo Volonté de sovoir rian popularisoinneissa, joihin akateemisessa maailmassa suhtaudutaan yleensä alentuvasti, mutta tämä näennäinen helppous on myös keskeinen pedagoginen strategia. Retorinen sujuvuus ja argumentoinnin keveys johtavat lukijan ottamaan esitetyt väitteet annettuna myös silloin' kun Foucault tahallaan johtaa lukijaa harhaan korostaakseen omarì kasityk- sensä eroa aiemmin oletettuun. Tässä suhteessa Ld Volonté de sauoir on kuin hyvä luento, jossa vaikeita asioita oPetetaan hyvin konkreettisin keinoin, sattuvien esimerkkien avulla, ja oivaltamaan omien olemassa- olevien ajatusketjujen luonne historiallisesti muokkaantuneina raken- teina. Luento on kuunneltava loppuun saakka, jotta kokonaisuuden voi ymmärtää. Pitkässä haastattelussa, joka on julkaistu nimellä Remørþs on Marx (1991), Foucault totesi historian merkityksen olevan kokemuksessa, jonka historiankirjoitus tuottaa lukijassa: [I] t is evident that in order to have [- a transformative experience -] through a book like The History of Madness, it is necessary that what it asserts is somehow 'true', in terms of historically verifiable truth. But what is essential is not found in series of historically veriÊable proofs; it lies rather in the experience which the book permits us to have. And an experience is neither true nor false: it is always a fiction, something constructed, which exists only after it has been made , not before; it isn't something that is 'true', but it has been a reality. Foucault'n myötä ymmärsin, että tieteessäkin tärkeintä on hyvä tarina. Tahdomme tietää, miten niin menneisyyden kuin nykypäivänkin ihmi- set kokevat itsensä ja maailmansa ja millaista kuvaa he tuottavat itses- tään. Esimerkiksi epigrammissa siteeraamani, evoluutiobiologi J. B. S. Haldanen nimiin laitettu lause on, Stephen Jay Gouldin Dinosaur in a Haystack (1989) mukaan parhaimmillaankin paranneltu versio jostain, jota Haldane kenties sanoi. Lähdekriittisesti sitaatti ei siis ole luotettava, mutta kuten Foucault yllä toteaa, tärkeintä historiankirjoituksessa on kerrotun tuottama kokemus, menneisyyden arvo nykypäivässä. Halda- nen sitaatti on biologien lempilapsia: sen esittäminen väärässä historial- lisessa yhteydessä 5. 10. 1989 julkaistussa Nature-lehden artikkelissa sai aikaan pienen myrskyn vesilasissa, jonka ansiosta myös Gould kirjoitti asiasta esseensä. Jotain sanotussa siis kuvastaa biologien itseymmärrystä - se ei kenties ole Jumalan olemassaolon kyseenalaistaminen, silla lau- 17 Hanna Järvinen seesta on useita variantteja, vaan lauseen monitulkintainen ironisuus, suuren huomion kiinnittäminen pieniin kovakuoriaisiin. Gould johtaa sitaatista sekä ekologisen puolustuspuheen että huomion tietomme rajal- lisuudesta. Foucault olisi kenties huomautranut, kuinka sitaatti kuvas- taa haluamme luokitella, määritellä ja järjestää kaikkea ympärillämme. Foucault saattaa kuulostaa vanhentuneelta, koska olemme humanis- tisella ja yhteiskuntatieteellisella alalla omaksuneet niin monet hänen ajatuksensa, että Foucaulth tapa esittää ajatuksensa uusina vaikuttaa nykyisin liioittelevalta. Esimerkiksi La Volonté de søuoir ampuu heti ensi sivuillaan täyslaidallisen kirjan ilmestymisaikaan ajankohtaiseen debattiin erilaisista 'vapautusliikkeistä". Me olemme jo kuulleet tämän argumentin. Me olemme jo lukeneet kymmenien vuosien aikana kir- joitetut sadat artikkelit ja kirjat, joissa Foucaulth tekstejä kritisoidaan aivan yhtä ankarasti kuin han aikanaan kritisoi edeltäjiään, ja usein, kuten Paul Bové esipuheessaan Gilles Deleuzen kirjaan Foucault (2000, ranskaksi 1986) huomaurraa, ymmärtämättä, mitä Foucault itse asiassa sanoi: [Charles T"ylod has measured Foucault by a certain unannounced and unexamined set of argumentative srandards of signification which he thinks are central to "reasoning" irself - whereas we might easily say that they belong rather to the constitutive practice ofthe discipline of which he is a leading exponenr. [Thus,] he unspokenly assumes rhar "sense" itself must be the end of discursive writing and that it must result from an integrated logic ofanalytic discourse. [\Ø]e could dis- tance ourselves from Taylor's language and say that he has made no effort to understand the genealogical burden ofhis discipline, its dis- courses, its institutional forms, and his place within it. !Øe could rhen say he knows not whar he does. But thar would be ro accuse him ofnot having done the impossible: taking an ironically and historically criti- cal position on his own disciplinary formation so thar he might rhen selÊconfidenrly cut across it all. In other words, ir would be ro accuse him of not being Nietzsche or Foucault. Koska Foucault'n ironinen ja kriittinen asenne kohdistuu häneen itseensä, hänen tosina omaksumiinsa väitteisiin ja hanen edustamiinsa tieteenaloihin, ei ole ihme, että hänen kollegansa ovar suhrautuneer häneen nuivasti - heillehän naurerriin päin naamaa, heidän kallisarvoi- 18 Vattan empiriaa. Michel Foucautt: Lavolonté de sovoir ser käsirreensä heitettiin romukopPaan, heidän rutkimuksensa esitettiin perustaltaan virheellisinä' Toisin kuin vanhan englanninkielisen laitoksen otsikoija olett\, La Volonté de sauoir ei itse asiassa käsittele seksuaalisuuden historiaa,v^an kyryy, miten seksuaalisuus käsitteenä on olemassa. La volonté de sauoir .i ,rii.rkaan kuvaa empiiristä materiaalia kuin kertoo seksuaalisuudesta tiedon muotona. Kaikki Foucault'n teokset voisikin tiivistää subjektin muoroutumisen historiaksi: han kytyy, millaisissa olosuhteissa inhimil- lisestä subjektista tulee tiedon objekti, millaiset ovat ne prosessit' joissa tiettynä aikana tuoretaan tietynlaista tietoa. Loppujen lopuksi kyse on vallasta, omasta asemastamme suhteessa erilaisiin vallan muotoihin, omista teoistamme vallan käyttäjinä. olenkin samaa mieltä sdint Foucauh -kirian (1995) kirjoittaneen David Halperinin kanssa, että Foucaulth radikaaleimmat ajatukset on aktiivisesti unohdettu. Pintapuolisesti lukaistuna edellä mainittu La Volonté de sauoirin aloitusargumenrri tuntuu olevan, että ajatus 'Vapautumisesta" olettaa vapautumista jostakin, ia ettävapautusideolo- gian vaatimaa alistamisen tai hiljentämisen (repression) kulttuuria ei Losk"a., ollut - pikemminkin päinvastoin: seksuaalisuuden käsitteen keksiminen aiheutti suorastaan diskursiivisen räjähdyksen, eivätkä sek- suaalisuutensa repressoineet viktoriaanit juuri muusta puhuneetkaan kuin seksistä. Tarkkaavaisempi lukija voi havaita kirjassa myös toisen argumentin. Georges Canguilhem tutkii teoksessaan Le Normøl et le pathologique (1966) sairauden ja terveyden laaketieteellistä määrittelyä. Canguilhe- min mukaan normaali määrittyy aina patologisen kautta, ja siksi nor- maali on mahdottomuus. Ajatusra soveltaen Foucault osoittaa, kuinka seksuaalisuudesta puhuttaessa seksuaaliaktit luokitellaan erilaisiin per- versioiden kategorioihin. Muistuttaen lukijaa käsitteen historiallisesti ja kulttuurisesti rakentuneesta luonteesta Foucault osoittaa, kuinka seksuaalisuuden käsitteen synty johti edellä mainittuun intoon puhua ei suinkaan seksistä (yksilOllisista seksuaaliakteista) vaan seksuaalisuu- desta (objektiÊoidun subjektin "luonnollisesta" ominaisuudesta). sek- suaalisuus tavallaan rinnasruu uskomukseen, jonka mukaan keräämällä jok'ikinen kovakuoriainen lasikaappiin voitaisiin saavuttaa täydellinen tieto kovakuoriaisista. Nain ei kuitenkaan ole, sillä kovakuoriaisten 19 Hanna Järvinen kerääminen lasikaappiin ei poista ennakko-olemamusta, joka itse asi- assa määrittelee tä/ellisen tiedon kovakuoriaisista - käsitys siitä, mitä "kovakuoriaisella" tarkoireraan määrittää, mitkä hyönteiser lasikaappiin laitetaan. Käytin kuitenkin tarkoituksella sanaa 'þintapuolinen", sillä siinä on lopulta villakoiran ydin. Foucaultä voi lukea hyvinkin tarkkaan havait- sematta' että sana 'þintapuolinen" ei sovellu tämän puheen tapaan,jossa luovuraan vanhasta pinta-syvärakenne vastakkainaserrelusta. Tama nakyy erityisen selvästi tarkasteltaessa seksuaalisuuden määrit- tämistä jonkinlaiseksi inhimillisyyden keskiciksi, totuudeksi hämäävän pinnan alla. La volonté de søuoir jatkaakin Foucault'n jo väitöskirjassaan (Malødie mentale et personnalité, 1954, uudelleenjulkaistu muokarruna nimelle Maladie mentale et psychologie, l9G2) aloittamaa kritiikkiä psy- koanalyysia vasraan. Foucaulth mukaan psykoanalyysi on vaarallinen pseu teen sijaan uskonnon logiikalla: psykoana_ lyysi aava rilanne, jossa analyytikko keitoo poti- laan lla totuuden potilaasta. Näin seksua"lisuus on kuin perisynti, jotain, jota emme voi havaita itsessämme eflemme usko sen olemassaoloon. seksuaalisuus on kaiken pahan alku ja juuri, jonka olemassaolon ja merkityksen analyytikko todentaa ja josta juuri tästä syystä voidaan puh itum. Lyhyesti ilmaistuna, ontologiset ja epistemologiset ennak hegemonia nojaa. Foucault ei kysy "mitä valta on" vaan "miten valta on". Mikään ei ole vallan ulkopuolella, sillä valta ei ole substantiivi vaan verbi. olemme kaikki erilaisten diskurssien verkoissa, sekä diskurssien muovaamia että niitä muovaavia. valtasuhteiden muoroutuminen asioiden "luonnol- seksuaalisuuden historia", jossa ei kyseenalaisteta valtarakennetta, jonka kautta homoseksuaalisuus käsitteenä ja identiteettinä muodosruu - siis La volonté de søuoirissa käsiteltyä tapaa alistaa kaikki inhimillinen toi- minta mys teeriselle "seksuaalisuudelle". Foucaultn pelottavin ajatus onkin, ertä aivan kaikki on suhteellista: 20 Vallan empiriaa. Miche[ Foucault: Lo Volonté de sovoir ymmärrämme'bikean" ja "vãärän", "toden" ja'tpätoden" ainoastaan, koska olemme nämä käsitteet muovanneen kulttuurin tuotteita. Kult- tuuri ja historia ehdollistavat meidät ymmärtämään tietyt asiat "tosiksi" ja "oikeiksi", mutta ymmärryksemme on itsessään vallankäytön tulosta. Kuitenkin juuri tässä relativistisuudessa on myös Foucault'n tarjoama poliittinen mahdollisuus: kuka tahansa voi omalla toiminnallaan pyrkia muuttamaan tapojamme ymmärtää maailmaa. Instituutioiden suojissa menneisyyden suutta kertomusta uudelleen kirjoittavalla on siihen erityisen suuri mahdollisuus ja mahdollisuuden myötä myös vastuu. Kaiken ollessa poliittista jokainen toimemme, jokainen lauseemme tulee olla harkittu suhteessa valtaan. Kuten Foucault'n kirjoissaan esiin nos- tamat määrittelyt seksuaalisuudesta, rikollisuudesta tai mielisairaudesta osoittavat, akateemisissa kammioissamme tekemillämme abstrakteilla kategorisoinneilla ja luokitteluilla on hyvin konkreettisia seurauksia tavallisille ihmisyksilöille. Meilla jokaisella on poliittinen vastuu sano- mastamme myös silloin, kun aiheemme näyttävät liitelevän kaukana maahanmuuttajapolitiikasta, terrorismiuhista tai muista päivänpoltta- vista kysymyksistä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että maailma olisi parempi paikka, jos useampi yliopistoprofessori antaisi mellakka- poliisin katkoa kylkiluitaan. 21 Thomas S. Kuhn: The Stucture of Scientifc Reuolutions (1962) Yhdysvaltalainen tieteenfilosofi ja -historioitsija Thomas Samuel Kuhn syntyi Cincinnatissa, Ohiossa 18. heinäkuuta vuonna 1922 keskiluok- kaiseen juutalaisperheeseen. Hän opiskeli fysiikkaa Harvardin yliopis- tossa l94Oluvulla valmistuen tohtoriksi vuonna 1949. Vuosien 1949 ja 1956 valilla Kuhn oli pätkätöissä Harvardin yliopistolla, jossa hän muun muassa joutui tutustumaan tieteen historiaan historiallisten tie- teellisren tekstien kautta tiedettä humanisriopiskelijoille operraessaan. Kuhn työskenteli useammassa Yhdysvaltain huippuyliopistossa ennen kuin siirtyi l980luvun alussa loppu-uransa ajaksi Massachuserts Insti- tute ofTechnologyyn. (Jransa aikana Kuhn julkaisi lukemattomia artikkeleita ja viisi pää- teosta, joista ensimmäisen tieteenhisrorian rurkimuksensa The Coper- nican Reuolution: Planetary Astronomy in the Deuelopment of Western Thought Kuhn julkaisi vuonna 1957. Hànen tunneruin työnsà The S tructure ofScientif c Reuolutions júkaisrän ensimmäisen ke¡ran vuonna 1962 ja jälkikirjoiruksella varustetruna vuonna 1970. Tässä teoksessa Kuhn hahmottelee tieteen edistymisen yleisteorian sekä tuottaa käsir, teen'þaradigma". Myöhemmin julkaistuissa kolmessa reoksessaan Kuhn pääasiassa kehitteli ja perusteli The Structure of Scientifc Reuolu- tionissa esittelemiään ajatuksia. Kuhnin tieteenhisroriallisen paradig- man vaikutus tieteenhistorialliseen ja -filosoÊseen keskusteluun oli suurimmillaan 1960-luvulta 198Oluvun lopulle saakka, josta lähtien yleisimmäksi tutkimussuunnaksi alkoi muodosrua rieteellinen rea- lismi. Tästâ huolimatta erityisesri Kuhnin käsite "paradigma" puolus- taa edelleen paikkaansa tieteenhistorian ja -Êlosofian käsirteistössä. Thomas S. Kuhn kuoli syöpään kotonaan Cambridgessa Massachu- settsissa 73 vtoden iässà 17.6.1996 PARADIGMOJEN DYNAMIIKKAA Thomas S. Kuhnin The Structure of Scientific Revolutions Taika Helota Prinssit, tähdet ja baobab-Puut Antoine de Saint-Exupéry kertoo satukirjassaan Piþhu Prinssi Pikku Prinssistä, jonka tähdella kasvoi sekä hyviä että pahoja kasveja. Pahoja kasveja olivat baobab-puut, joiden taimet Pikku Prinssi kitki tahdellaan hyvin tarkkaan aamuisin, sillä baobab-puiden juurakot voivat jättimäi- siksi kasvaessaan ruhora koko kotitähden. Pikku Prinssin kertoman mukaan niin oli kaynyt eraällä tahdella. De Saint-Éxuperyn tarina baobab-puista voidaan lukea yksinker- taistettuna analogiana siitä, mitä Thomas S. Kuhnin mukaan tapahtuu tieteellisen uallønþumouþsen aikana. Tähti voidaan lukea tiedeyhteisössä vallitsevaksi tavaksi tehda tiedettä eli paradigmaþsi, joka sisältää myös tiedeyhteisössä vallitsevan tieteellisen katto- tai yleisteorian, josta voi- taisiin puhua myös tieteellisenä maailmankuvana. Prinssejä ovat tieteen tekijät ja pelattyjäbaobab-puita puolestaan ønomaliat eli ilmiöt ja tulok- set, joita ei pystytä selittämään vallitsevan tieteellisen teorian avulla, tai Taika Helola joiden implikaatioita ei pystytä sisällyttämään tähän reoriaan. Tämä on tietenkin vallitsevan paradigman kannalta perin juurin harmillista: tie- teilijät ovat juuri todistaneet että tietynlainen ilmiö löytyy maailmasta, vaikka sellaisen olemassaolo ei heidän maailmankuvansa mukaan pitäisi olla mahdollista. Kitkemisen sijasta tieteen tekijat polkevat nämä anomaliat maan alle, jotta niiden olemassaoloa ei tarvitse myöntää. He pyrkivät keskit- tymään kattoteoriaa tukevien tieteellisten löytöjen tekemiseen eli löytä- mään ilmiöitä, joiden he jo teoriassa tietävät olevan olemassa. Tällaista tilannetta Kuhn kutsuu normaalitieteeþsi. Normaalitiede on rieteen kehitysprosessissa vaihe, jossa tiedeyhteisö on hyväksynyt tietyn para- digman ja toimii sen mukaisesti hakien vastauksia niihin kysymyksiin, joihin paradigman avulla on mahdollisra vasrara. Tieteen kehitys tar- koittaakin normaalitieteen aikana paradigmaa puoltavien todisteiden määrän kasvattamista ja niiden laadun parantamista. Jossain vaiheessa tähden pinta alkaa kuitenkin kupruilla sen alla muhivien anomalioiden määrästä. Ennemmin tai myöhemmin kay niin, että joku havaitsee baobabin taimia tahdella tepastellessaan, kiin- nosruu niistä ja päättáä tehda niille jotain. Anomalioita tutkimalla saa- tetaan keksiä keino, jolla anomaliat voidaan sisällyttää paradigmaan mahdollisesti jopa paradigmaa hiukan muokkaamalla. vallitseva para- digma on näin pelastettu. Mikäli tällaista keinoa ei kuitenkaan lii,ydetä, on Kuhnin mukaan tyypillistä että anomalioiden tutkiminen johtaa uuden tieteellisen teorian synryyn. Mitä enemmän tiedeyhteisön jäseniä rutusruu uureen reoriaan, kehittelee sitä ja hyväksyy sen tieteen teke- misen perustaksi hyläten aiemman kattoreorian, sitä lähempänä ollaan tieteellisen vallankumouksen tapahtumista. Tieteellisen vallankumo- uksen tapahduttua suurin osa tiedeyhteisöstä on hyväksynyt uuden kattoteorian sekä sen mukaiset tieteen tekemisen tavan ja tieteellisen maailmankuvan. Tiereellisen vallankumouksen vaiheessa tiede kehit- tyy murruman kaurta: vanha hylataan ja uuden todistaminen aloiretaan tilanteesta, jossa uuden paradigman tueksi ei juuri ole mitään todisteita entisten anomalioiden lisäksi. Kuhn kuitenkin roteaa, että tällainen paradigmojen ja tieteellisten vallankumousren myötä kehittyminen on ominaista vain kehittyneelle tieteenalølle. Yhden yhteisen paradigman tila erottaa kehittyneen tie- 24 Paradigmojen dynamiikkaa. Thomas Kuhnin The Structure ol Scientífic Revolutions teen kehittymättömästä. Kehittymättömällä tieteellä on useira kilpaile- via paradigmoja ennen kuin ensimmäisen tieteellisen vallankumouksen kautta päädytään yhteen tiedeyhteisöä yhdistävään paradigmaan, joka määrittää tieteenalan rajat. Onko teoriassa järkeä? Mitä hyötyä siitä on? Tällä vuonn a 1962 esittelemällään radikaalilla tieteen kehityksen yleis- teoriallaan Thomas S. Kuhn aiheutti suurra närkästystä tieteenhistori- allisella hiekkalaatikolla, vaikka tieteellinen vallankumous ei toki ollut tuohon aikaan mikään uusi ajatus. Silla viitattiin tuolloin kuitenkin useimmiten l60Oluvulla tapahtuneisiin muutoksiin luonnontieteissä, esimerkiksi siirtymiseen aristoteelisesta kosmoksesta kopernikaaniseen aurinkokuntaan. Tieteellinen vallankumous nähtiin ikään kuin lährö- laukauksena tieteen evoluutiolle, jonka päämääränã on löytää roruus maailmankaikkeudesta. Muutos tieteessä nähtiin yleisesti edistyhsenä, jossa suurtiedemiehet kehittävät uusia tieteellisiä keksintöjä pohjaten tieteen aiempiin saavutuksiin. Kuhn kohottaa kuitenkin tieteellisen vallankumouksen tieteen edistyksen keskeiseksi tekijaksi. Kuhnin mukaan ei voida kuitenkaan puhua kumulatiivis-evolutiivisesta edistyksestä, sillä edistys ei hänen mukaansa tapahdu niin, että uusi teoria rakentuisi aiemman teorian muodostaman perustuksen päälle. Pikemminkin edistys paradigmojen valilla tapahtuu murrumien kautta siten, errä uusi teoria rakentuu aiem- man teorian raunioiden viereen. Tall<;in eri paradigmar omaksuneer ihmiset eivät edes voi juurikaan ymmärtää roisrensa maailmankuvia. Tämä ymmärtämättömyys voidaan havaita siitä, että uudemman tie- teellisen paradigman haltijat eivät pidä aikaisempaa paradigmaa lain- kaan järkevänä. Eri paradigmojen haltijat voivat jopa käyttää samoja käsitteitä, muttâ niille annettu merkityssisältö on eri, koska merkityssi- sältöjä pyöritetään eri merkitysjärjestelmässä. Tästä huolimatta edistys on Kuhnin mukaan ratkaiseva tekija, joka erottaa tieteen kaikesta muusra inhimillisestä puuhastelusta. Myöskään yksittäiset suurtiedemiehet eivät Kuhnin mukaan voi saada aikaan tie- teellistä vallankumousta ja siten tieteellistä edistystà., vaan vallanku- 25 Taika Hetola mous tapahtuu tiedeyhteisön toimesta. Kuhn ei tarkemmin määrittele, mitä hän edistyksella tarkoittaa, mutta hänen kirjoituksistaan päätellen tiede voi edistyä ainoastaan tuottaessaan lisää tietoa maailmasta siitä tietystä näkökulmasta, josta maailmaa kulloinkin tarkastellaan. Nama aikanaan pöyristyttäneet väitteet tuntuvat nykyään varsin normaaleilta tavoilta tarkastella muutosta tieteenhistoriassa. Vaikka luonnontieteellisissä oppikirjoissa ja tieteenhistoriallisissa yleisteok- sissa edelleen esiintyy Kuhnin par)aamaa kumulatiivis-evolutiivista ja tieteen merkkihenkilöiden toimintaa tai tieteen suuria keksintöjä kuvailevaa ikonista tieteenhistoriaa, on tieteenhistoriantutkimuksen valtavirta nykyään suuntautunut toisaalle. Toki sekä Kuhnia ennen että myös hänen innoittamanaan on syntynyt useita erilaisia teorioita ja metodeja, jotka tähtäävät tieteenhistoriallisten kysymysten selvittä- miseen muutoinkin kuin tieteen sankaritarinoiden kautta. Esseessään Kuhn tarkastelee ainoastaan eksaktien luonnontieteiden edistystä tiu- kasti strukturalistis-sosiologisesta näkökulmasta ja pyrkii selittämään ja kuvaamaan tarkalla analyysillaan tieteensisäisen kentän historiallisen edistyksen dynamiikan. Tästä huolimatta ja varmaankin kevyen jälki- viisastelun auttamana "The Structure of Scientific Revolutions" vuoden 1970 jälkipuheineen herättää erinomaisia kysymyksiä tieteestä, tieteen- historiasta ja tieteen kulttuurihistoriasta. Tempore et mores Kuten Kuhn toteaa itsekin vuoden 1970 jälkipuheessaan, vakavimmat moitteet on kohdistettu käsitteitäparadigma ja edistys kohtaan. Molem- missa tapauksissa Kuhn antaa uuden sisällön jo aiemmin käytössä olleelle termille. Kielitieteestä adaptoitu termi paradigma on ongelmallinen, koska Kuhn käyttää sitä esseessään useammassa eri merkityksessä. Yhtäällä se tarkoittaa tieteenalan kattoteoriaa oikean tieteenteon tavan ja tieteen- alan katseen kohteen määrittäjänä. Tallaista paradigmaa on Kuhnin mukaan vaikea saada selville, sille siita ei juuri kirjoiteta muualla kuin satunnaisesti tieteellisissä oppikirjoissa - muutoin se tulee esille tiedettä tekevän yhteisön yleisesti hyväksyryissä käytännöissä. Toisaalla se puo- 26 Paradigmojen dynamÍikkaa. Thomas Kuhnin The Structure of Scientific Revolutions lestaan tarkoittaa yksittäistä, mutta dedeyhteisössä jaettua mallia, jolla ratkaista tietynlainen ongelma. Tällaisia paradigmoja ovat esimerkiksi kielioppisäännöt, jotka ovat yksittäisiä arkikielenkäyttöä tarkkailemalla kehitettyjä abstrakteja malleja kielestä, ja "luonnon lait", esimerkiksi F=ma (voima on massa kerrottuna kiihtyvyydellä). Jälkipuheessaan Kuhn uudelleenmäärittelee paradigman tieteenalan matriisiþsi, joka sisältää tieteenalan symboliset yleistykset, malleja kos- kevat uskomukset, jaetut arvot ja esimerkit. Tämä tarkempi määrittely selventää huomattavasti paradigman sisältöä kaventaen sitä samalla alkuperäisessä esseessä esiintyneestä merkityksestä. Kuhn toivookin jäl- kipuheessaan, että paradigman käsite varattaisiin yksinomaan näitä jäl- kimmäisiä malleja varten ja errä kattoteoriaa kuvattaisiin paradigman sijasta kâsitteellä teoria. Tema edellyttää Kuhninkin mukaan sitä, että teorian käsitteen määrittelyä laajennettaisiin huomattavasti nykyisestä. Kuhnin suositusta ei ole kuitenkaan juurikaan seurattu, mahdollisesti esimerkiksi siksi, että teorian käsitettä pidetään nykyisessä muodossaan selkeänä ja toimivana. Sen sijaan paradigman käsitettä käytetään niin Kuhnin esseessään esittämässä kuin vuoden 1970 jälkipuheessaan esit- tämässä muodossa. Käyctö näyttää riippuvan siitä, tutkitaanko tiedettä, tieteenalaa tai tiedeyhteisöä tieteensisäisestä eli internalistisesta näkö- kulmasta vai tieteenulkoisesta eli eksternalistisesta näkökulmasta käsin. Paradigma-käsitteestä tieteenalan matriisina on huomattavasti enem- män hyötyä tieteensisäisiä rakenteita, tapqaja muutosta tutkiessa kuin kattoteoriaksi ymmärretystä paradigma-käsitteestä, joka on liian väljä toimiakseen analyysin apuvälineenä. Sen sijaan kattoteoriaksi ymmär- retty paradigma-käsite on erinomainen väline esimerkiksi tieteenalojen välisessä tai tiedeyhteisön ja yleiskulttuurin välisessä tutkimuksessa. Tieteen kulttuurihistorian näkökulmasta katsottuna paradigman käsite nimenomaan tieteen tekemisen maailmankuvaa kuvaavana käsit- teenä on ongelmistaan huolimatta nerokas. Tiedettä ja sen historiaa määrittivät aikaisemmin lähinnä tieteelliset teoriat ja keksinnöt, tie- teellinen toiminta ja instituutiot. Paradigma sisältää Kuhnin esseessään esittelemistä esimerkeistä päätellen paitsi tieteen diskurssissa kirjoitetun myös esimerkiksi tiedeyhteisön eettiset käsitykset, kirjalliset ja tutki- mustavat, arvot, käsityksen tieteenalan historiasta, normit, tieteen sisäi- sen hierarkian ja katseen suuntaamisen tavan. Paradigman olemassaolo 27 Taika Helola tarkoittaa, että tiede muodostaa tai tietyssä tiedeyhteisössä muodostuu oma erityinen kulttuurinsa, johon liittyy erityisiä tapoja, uskomusra- kenteita ja tietynlainen maailmankuva, joita kasitellaan ja joista puhu- taan tietyllä tavalla sekä tämän kulttuurin sisällä että sen ulkopuolella. Niinpä juuri paradigman olemassaolon myöntäminen mahdollistaa tieteen ymmärtämisen muun aikalaiskulttuurin kanssa vuorovaiku- tuksessa olevana osakulttuurina, vaikka tämä ei Kuhnin tarkoitus ollutkaan. Tieteen diskurssiin ei kuitenkaan kuulu normatiivinen tai eettinen puhe, vaan ne ovat tieteen filosofian aluetta. Tieteen filosofia ei puoles- taan välttämättä aina kohtaa tieteen käytäntöä. Tieteen kulttuurinen yhdistää normatiivisen ja eettisen lisäksi sekä tieteen että tieteenfiloso- fian diskursseille täysin ulkopuoliset tieteenharjoittamisessa ja tulkit- semisessa havaittavat konventiot. Niitä tutkivat muun muassa tieteen historia, tieteen kulttuurihistoria, tieteen sosiologia ja museologia. Seka Kuhnin esseen errä jälkikirjoituksen mukaan eri paradigmat omaksuneiden tieteilijöiden on lähes mahdotonta ymmärtää toisiaan. Niinpä on varsin ymmärrettävää, että yhden paradigman haltija arvot- taa oman paradigmansa toista aikalaisparadigmaa paremmaksi tai his- toriallista paradigmaa oikeammaksi. Tämä näkyy monesti niin tieteessä kuin tieteenhistoriassakin, jossa muiden muassa Stephen Jay Gould pitää usein kohtaamaansa historiallista tiedettä outona, käsittämättömänä tai naurettavana. Ymmärrettävyydestä huolimatta tällainen nykyisyyteen vertaava arvotus ei kuitenkaan ole tieteen kulttuurihistorian näkökul- masta tutkimuseettisesti hyväksyttävää tai edes mielekästä. Merkityksiä luovaa mielekästä tutkimusta voi alkaa syntymään ainoastaan outouden havaintoa sekä menneen kulttuurin erilaisuutta ja samuutta suhteessa nykyiseen analysoimalla. Analyysin avulla on mahdollista erottaa men- neen kulttuurin omia erityispiirteitä, joiden avulla puolestaan on par- haassa tapauksessa mahdollista tulkita ja arvottaa mennyttä menneen kulttuurin omista lahtokohdista käsin. Kuhn tarjoaakin jalkipuheessaan nimenomaan tämänkaltaista sil- lanrakennusmahdollisuutta eri paradigmojen haltijoiden välille: kahden eri paradigman haltijat voivat pyrkiä kääntämään omat paradigmansa toistensa kielille, jolloin on mahdollista ymmärtää, mitä merkityksiä ja havaintoja paradigmojen välillä tarkoitetaan pintapuolisesti arvioituna 28 Paradigmojen dynamiikkaa. Thomas Kuhnin The Structure of Scìentific Revolut¡ons hyvinkin samanlaisella puheella. Kulttuurihistoriallinen katse tulisikin kohdistaa tieteenhistoriaan tiedostaen alituisesti merkityksenannon eron mahdollisuus. Silloin voidaan sekä onnistua lukemaan mennyrrä kulttuuria jonain toisena, leht