90 camilla lindholm & camilla wide Yksinpuhelu ja vuorovaikutus Keskustelu muistisairaiden hyvänä hoitona?1 Camilla Lindholm https://orcid.org/0000-0001-9220-5414 Camilla Wide https://orcid.org/0000-0001-8845-9438 Johdanto Muistisairauksissa, kuten esimerkiksi Alzheimerin taudissa, kieli- ja vuorovaikutustaidot heikkenevät asteittain sairauden edetessä. Tämä koskee niin kielen tuottamista ja ymmärtämistä kuin myös kehollista viestintää. Nämä kokonaisvaltaiset muutokset vuorovaikutustaidoissa vaikuttavat kielteisesti vuorovaikutuksen sujumiseen (Maxim & Bryan 2006). Kun muistisairaan henkilön kielelliset taidot heikkenevät, vastuu keskustelun kannattelusta siirtyy vuorovaikutustilanteen toiselle osa- puolelle. Kielellisesti vahvempi osapuoli kuljettaa tilannetta eteenpäin esimerkiksi esittämällä kysymyksiä, jolloin kielellisesti heikomman osa- puolen rooliksi ja velvollisuudeksi jää kysymyksiin vastaaminen, minkä vuoksi vuorovaikutus muuttuu luonteeltaan epäsymmetriseksi (Linell & Korolija 1995). Muistisairaan vuorovaikutukselle on erityisen tyypillistä 1 Artikkelimme perustuu osittain englanninkieliseen artikkeliimme (Lindholm & Wide 2019a). yksinpuhelu ja vuorovaikutus 91 myös yksinpuheluksi mielletty vuorovaikutuksen muoto, jossa muisti- sairas henkilö ei vaikuta kutsuvan muita vuorovaikutukseen. Muistisairas koetaankin usein haasteelliseksi vuorovaikutuskump- paniksi yksinpuhelun ja muiden vuorovaikutuksen erityispiirteiden vuoksi. Tämä pätee erityisesti hoitolaitoksissa käytävään vuorovaiku- tukseen huolimatta siitä, että ihmislähtöisesti räätälöity hoito (Kitwood 1997; Brooker 2007; Haapala ym. 2013) on muistisairaiden hoidossa korvannut aiemman oireisiin ja sairauden aiheuttamiin muutoksiin keskittyvän lääketieteellisen mallin. Vaikka sairauden lääketieteellinen diagnosointi ja hoitaminen kuuluvat myös muistisairaiden henkilöiden ihmislähtöiseen hoitoon, pyritään tässä hoitomallissa ensisijaisesti vas- taamaan muistisairaan henkilön yksilöllisiin tarpeisiin, jotka perustuvat ymmärrykseen hänen senhetkisestä tilanteestaan (Eloniemi-Sulkava 2011). Nykyään tällaiseen kokonaisvaltaiseen hoitotyöhön ja muistisai- raan henkilön yksilölliseen kohtaamiseen keskittyvää ihmis- ja tarveläh- töistä hoitoa pidetään ihanteellisena mallina muistisairaiden hoidossa. Tästä huolimatta hoitotyön kentällä on edelleen käytössä myös sairaus- ja tehtäväkeskeisiä käytänteitä, joissa keskitytään sairauden oireisiin ja diagnosointiin sekä lääketieteelliseen hoitamiseen pikemmin kuin muistisairaan ihmisen yksilöllisiin tarpeisiin ja kohtaamiseen (vrt. Doty ym. 2008). Hoivakontekstissa käytävän vuorovaikutuksen puutteista ovat kirjoit- taneet muun muassa Ward ym. (2008), jotka tutkimuksessaan osoittivat sekä hoitokodin asukkaiden ja henkilökunnan välisen vuorovaikutuksen niukkuuden että henkilökunnan tehtävälähtöisen agendan ja asukkai- den sosiaalisten intressien välisen ristiriidan; useimmat hoitotoimen- piteet suoritettiin hiljaisuudessa. Aiemmassa tutkimuksessa on myös käsitelty hoitotoimenpiteisiin liittyvää kiirettä (Backhaus 2019) ja sitä, miten ikäihmisille saatetaan puhua lapsenomaisesti etenkin hoitotoi- menpiteiden yhteydessä (Williams ym. 2009). Tällainen lapsenomai- nen ns. hoivapuhe voi johtaa siihen, että muistisairaat vastustavat hoito- tilanteita (Herman & Williams 2009). Nämä tutkimukset ovat antaneet ymmärtää, että kiire ja keskittyminen hoitotoimenpiteisiin voivat johtaa muistisairaiden henkilöiden vuorovaikutuspotentiaalin ohittamiseen ja laiminlyöntiin (Ward ym. 2008: 629). Wardin ym. (2008: 648) tut- 92 camilla lindholm & camilla wide kimuksessa ilmeni, että hoitohenkilökunta halusi rakentaa sosiaalisia suhteita muistisairaiden henkilöiden kanssa, mutta he pelkäsivät, että muut henkilökunnan jäsenet pitäisivät muistisairaiden kanssa käytäviä keskusteluja taukoina työstä. Heidän tutkimuksensa perusteella ihmis- lähtöistä hoitomallia voikin pitää vanhustyötä ohjaavana ammatillisena ihanteena ja vuorovaikutusideologiana (vrt. myös Peräkylä & Vehviläi- nen 1999, 2003), vaikka käytännön hoitotyö näyttäisi edelleen olevan tehtäväkeskeistä joissakin hoitokodeissa. Tutkimuksemme keskiössä on ihmislähtöisen vuorovaikutusideolo- gian, tehtäväkeskeisen toimintatavan ja autenttisen vuorovaikutuksen leikkauspisteiden kriittinen tarkastelu. Tutkimamme hoitokoti mai nit- see vahvuutenaan muistisairaiden henkilöiden osaavan ja yksilöllisesti räätälöidyn kohtaamisen, ja käymämme keskustelut tutkimukseen osal- listuvien hoitajien kanssa kertovat siitä, että hoitajat ovat tietoisia ihmis - lähtöiseen hoitoideologiaan kuuluvista arvoista. Hoitokodin arki on kui- tenkin kiireistä ja henkilökuntaresurssit niukkoja, ja tämä voi johtaa tehtäväkeskeiseen toimintatapaan. Tutkimuksemme tavoitteena onkin selvittää, millä tavoin ihmislähtöisyys ja tehtäväkeskeisyys näkyvät ak- tuaalisessa vanhustyön kontekstiin sijoittuvassa vuorovaikutuksessa, ja mitä tämä tarkoittaa hoidon laadun ja muistisairaan henkilön hyvin- voinnin kannalta? Tässä artikkelissa tarkastelemme hoitotyötä hoitolaitosympäristössä muistisairaan itsensä näkökulmasta. Keskitymme tarkastelemaan eri- tyisesti yksinpuhelua ja vertaamme sitä muihin, vuorovaikutukselli- semmilta vaikuttaviin tilanteisiin. Artikkelin keskiössä olevan henkilön kielelliset tuotokset vaihtelevat erityyppisissä puhetilanteissa. Yksinpu- helussa hän käyttää kompleksisia kieliopillisia rakenteita antaen itses- tään vaikutelman melko kompetenttina kielenkäyttäjänä. Kun hän osal- listuu kahdenvälisiin vuorovaikutustilanteisiin, hän selkeästi orientoituu osallistumaan vuorovaikutukseen aktiivisesti, mutta hänen toimintansa ja sen kielellinen muotoilu vaihtelevat käynnissä olevan tilanteen mu- kaan. Osoitamme, miten vuorovaikutuskumppanien toiminta voi tu- kea muistisairaan osallistumista vuorovaikutuksessa. Tutkimme sekä muistisairaan henkilön kielen vaihtelua yksinpuhelun ja vuorovaiku- tustilanteiden välillä että keskustelukumppanien toiminnan merkitystä. yksinpuhelu ja vuorovaikutus 93 Tutkimuksemme tarkastelee muistisairaan hyvän hoidon käsitettä vuo- rovaikutuksen kautta. Tämä tieto voi auttaa hoitohenkilökuntaa reflek- toimaan omaa työtään. Yksinpuhelu Yksinpuhelua käsittelevä tutkimuskirjallisuus perustuu miltei yksin- omaan lasten sosiaalisen, kognitiivisen ja kielellisen kehityksen tarkaste- luun. Useat psykologit kuten Vygotsky (1962) ja Piaget (1959) ovat tutki- neet tätä ilmiötä. Heidän lähtökohtanaan on ollut tunnettu tosiasia, että lapset puhuvat paljon itsekseen ikään kuin säestyksenä leikille ja muille toiminnoille. Tämän ns. egosentrisen puheen on todettu hyödyttävän lapsia eri tavoin, esimerkiksi helpottamalla itsesäätelyä ja toiminnan- ohjausta (Winsler ym. 2009). Joidenkin tutkijoiden mukaan ajattelun oletetaan saavan alkunsa kielellisestä yhteistyöstä muiden kanssa; as- teittain tämä yhteistyö sisäistyy ja muuttuu noin seitsemän vuoden iässä sisäiseksi puheeksi eli ajatuksiksi (Piaget 1959). Yksinpuhelua tutkinut John-Steiner (1992) on ryhmitellyt tapaukset kolmeen kategoriaan: itsekseen ajattelu, sulautunut (embedded) yksin- puhelu ja kielenoppijoiden käyttämät itsesäätelevät lausumat. Ääneen ajattelu viittaa ongelmien kielelliseen tutkimiseen esimerkiksi kokeelli- sissa tilanteissa. Sulautunutta yksinpuhelua esiintyy julkisissa esiinty- mistilanteissa, kuten luennoissa, kun puhujalla on tarve järjestäytyä uu- delleen ja käyttää metapuhetta (kuten ”Mistä olinkaan puhumassa?”). Kielenoppijat käyttävät usein itselleen kohdistettuja lausumia, kuten ”En tiedä, mitä sanoisin”, kertomistehtävissä. Kaikki kolme yksinpuhelun muotoa ovat ongelmanratkaisustrategioita. Esimerkiksi eräässä kokeelli- sessa tutkimuksessa (Lupyan & Swingley 2012) osallistujia pyydettiin etsimään yleisiä tavaroita ja toistamaan toisinaan tarvikkeen nimeä ää- neen. Tutkimus osoitti, että nimeäminen vaikutti suotuisasti etsintäpro- sessiin näyttäen puhutun kielen vaikutuksen osallistujien ei-kielellisiin kognitiivisiin prosesseihin. Toinen tutkimus (Boroujeni & Shahbazi 2011) puolestaan osoitti, miten pelin aikana itselleen ääneen ohjaavaa ja motivoivaa puhetta lausuvat koripallopelaajat pääsivät parempiin tulok- 94 camilla lindholm & camilla wide siin kuin kontrolliryhmä. Yksinpuhelulla oli siis positiivinen vaikutus pelaajien motorisiin taitoihin. Yksinpuhelu on tunnettu ilmiö myös vanhustyössä. Aiemmissa tutki- muksissa käsitellään esimerkiksi muistisairaiden huomionhakuista ste- reotyyppistä ääntelyä, ns. verbaalista tai vokaalista agitoitunutta käytöstä (Bédard ym. 2001; Lemay & Landreville 2010). Muistisairaat henkilöt puhuvat kuitenkin itsekseen myös tilanteissa, joihin ei liity agitaatiota. Tässä luvussa lähestymme muistisairaan henkilön yksinpuhelua mer- kityksellisenä kielellisenä ja sosiaalisena toimintana, ei käytöshäiriön oireena (vrt. Samuelsson & Hydén 2011). Meidän tietääksemme tällaisia aiempia tutkimuksia ei ole. Ei ole myöskään tutkittu, minkälaista yksin- puhelu on vuorovaikutuksellisesti. Siksi yhden muistisairaan henkilön yksinpuhelu ja sen vertailu saman puhujan kahdenvälisiin vuorovaiku- tustilanteisiin on hedelmällinen lähtökohta vuorovaikutustutkimukselle. Aineisto ja menetelmät Tutkimus nojautuu viiteen tuntiin video- ja audioaineistoa. Aineisto ke- rättiin muistisairaiden ruotsinkielisessä ryhmäkodissa kaksikielisellä alueella Suomessa keväällä 2014. Tutkimuksen keskiössä on noin 80- vuotias muistisairas nainen, josta käytämme pseudonyymiä Emma. Meillä ei ole ollut pääsyä lääketieteelliseen dokumentaatioon, joten tark- ka tieto Emman diagnoosista puuttuu. Luvun ensimmäisen kirjoittajan omien havaintojen ja ryhmäkodin henkilöstön kanssa käytyjen keskuste- lujen perusteella on pääteltävissä, että Emman muistisairaus on edennyt vakavaan vaiheeseen. Hän esimerkiksi tarvitsee apua päivittäisissä pe- rustoiminnoissaan, hänen ajan ja paikan tajunsa on hämärtynyt, hän ei tunnista omaa aviomiestään, hän on hyvin väsynyt ja hänen vuorovaiku- tustaitonsa vaihtelevat päivästä ja tilanteesta riippuen. Henkilökunnan mukaan Emman äidinkieli on ruotsi, mutta hetkittäin hän käyttää myös suomen kieltä yksinpuhelussa ja vuorovaikutustilanteissa. Aineistomme koostuu suurimmaksi osaksi yksinpuhelusta. Tehdes- sään kenttätyötä ryhmäkodissa ensimmäinen kirjoittaja huomasi, että Emma usein puhui yksikseen, ääneen, ilman havaittavia vastaanottajia. yksinpuhelu ja vuorovaikutus 95 Puhuessaan yksin hänen sanastonsa on laaja, mutta hän toistaa joitakin kiinteitä ilmauksia (kiinteistä ilmauksista ks. Davis & Maclagan 2009). Yksinpuhelussa on myös responsiivisia piirteitä, kuten vuoronloppuisia partikkeleita (Lindholm 2016a). Aineistoon sisältyy myös kahdenvälisiä tilanteita, joissa Emma keskustelee yhteensä kahdeksan eri hoitohenki lö - kunnan jäsenen kanssa, yleensä hoitotoimenpiteiden yhteydessä. Tähän artikkeliin sisältyy keskustelunkatkelmia, joissa kolme eri hoitohenkilö- kunnan edustajaa keskustelevat Emman kanssa. Tämä esitys ei keskity Emman ja muiden ryhmäkodin asukkaiden välisiin keskusteluihin. Menetelmämme on keskustelunanalyysin ja vuorovaikutuslingvistii- kan yhdistelmä. Vuorovaikutustilanteiden tutkimiseen käytämme kes- kustelunanalyysia, ja yksinpuheluiden tarkasteluun käytämme vuoro- vaikutuslingvistiikan ja keskustelunanalyysin yhdistelmää; korostamme kieliopin ja sosiaalisten toimintojen yhteyttä (Kern & Selting 2012). Vuo- rovaikutuslingvistiikan käyttö näkyy juuri kielen rakenteellisessa analyy- sissa. Koska yksinpuhelujaksot eivät sisällä vuorovaikutuskumppaneiden kontribuutioita, keskustelunanalyysissa olennaista seuraavan vuoron to- distusmenetelmää2 (next turn proof procedure) ei voi käyttää sellaisenaan. Tulokset Tarkastelemme Emman kielellistä ja vuorovaikutuksellista toimintaa eri kielenkäyttötilanteissa ja keskustelukumppanien vaikutusta hänen ta- poihinsa puhua ja olla vuorovaikutuksessa. Ensin käsittelemme Emman yksinpuhelua, seuraavaksi tehtäväkeskeistä vuorovaikutusta hoitotilan- teesta ja lopuksi sosiaalista rupattelua. yksinpuhelu Ensimmäiseksi otamme tarkasteltavaksemme katkelman yksinpuhelus- ta. Katkelma valottaa, miten kompleksisia kielellisiä rakenteita Emma yksinpuhelussaan tuottaa. Yksinpuhelussaan Emma mainitsee erilaisia toimijoita, joilla on erilaisia ominaisuuksia (esimerkiksi olemme tavalli- 2 Suomenkielinen termi, Stevanovic (2017). 96 camilla lindholm & camilla wide sia ihmisiä, r. 1) ja jotka suorittavat erilaisia toimintoja (esimerkiksi saatte tulla taas kotiin juu, r. 6). Aineisto-ote 1. Emman yksinpuhelu (E = Emma, ryhmäkodin asukas) 01 E: (2.1) vi e vanliga mänskor joten ne on tavallisia juu (2.1) olemme tavallisia ihmisiä 02 jo (2.5) så e de så *jo* (1.0) ((nickar i takt:)) jo juu (2.5) näin on juu (1.0) ((nyökkää rytmisesti)) juu 03 (4.1) *jo* (2.6) *jo* (2.7) *jo* (3.6) (4.1) juu (2.6) juu (2.7) juu (3.6) 04 vi talar så vackert här jo (1.7) ni får tala puhumme niin kauniisti täällä juu (1.7) saatte puhua 05 me dem jo (2.3) jo: sen får ni komma hem igen jo niiden kanssa juu (2.3) juu sitten saatte tulla kotiin taas juu 06 (1.3) ni får komma hem jo (2.3) ((nickar:)) (1.3) saatte tulla kotiin taas juu (2.3) ((nyökkää)) 07 jo (2.7) alla blir (2.2) ((nickar)) Guds barn jo juu (2.7) kaikista tulee (2.2) ((nyökkää)) Jumalan lapsia juu Emman yksinpuhelu rakentuu yksiköistä, jotka voivat koostua joko yksit täisistä sanoista, lausekkeista tai lauseista. Jos käytämme yksinpu- helussa esiintyviä taukoja yksiköiden välisinä rajamerkkeinä, voimme todeta, että useimmat katkelmassa 1 esiintyvät yksiköt ovat lauseen muo- toisia. Lauseet ovat sanajärjestykseltään sekä suoria (vi e vanliga mänskor jo, ’olemme tavallisia ihmisiä juu’) että käänteisiä (så e di vanliga jo, ’jo- ten on ne tavallisia juu’). Jotkut sanat ja rakenteet toistuvat, kuten kopu- larakenteet ruotsin vara-verbin kanssa ja jo-responssipartikkelit. Yksinpuhelussaan Emma siis käyttää suhteellisen kompleksisia ra- kenteita. Voimme myös todeta, että hänen puheensa sisältää runsaasti dialogisia piirteitä. Tämä näkyy etenkin korostuneessa vastauspartikke- leiden (juu) käytössä. Emma käyttää säännöllisesti näitä partikkeleita ra- kenneyksiköiden lopussa, mikä antaa hänen puheelleen tietyn rytmin ja myös ulkopuoliselle tarkkailijalle käsityksen, että Emma käy jonkinlaista vuoropuhelua jonkun ulkopuoliselle näkymättömän keskustelukumppa- nin kanssa (Lindholm & Wide 2019b). Dialogista vaikutelmaa lisäävät myös puhuttelupronomin ni (’te’) käyttö (r. 4, 5, 6) ja responsiivisen kuuloinen sanajärjestys (esimerkiksi så e de, ’näin on’, r. 2). Dialoginen vaikutelma syntyy siitä, että partikkeli jo (’juu’) puhutus- sa vuorovaikutuksessa toimii joko vastaussanana tai kuulijan palaute- ilmauksena. Ruotsalainen kielioppi Svenska Akademiens Grammatik yksinpuhelu ja vuorovaikutus 97 (2:751, ks. Teleman ym.) luokittelee ruotsin jo-partikkelia interjektioksi, joka kuuluu alaluokkaan vastaussanat. Tämän tyyppiset vastaussanat ilmaisevat, onko puhuja samaa mieltä edeltävän puhujan kanssa vai ei. Jos edeltävä puhuja esimerkiksi on esittänyt väitteen, vastaussana voi toi- mia joko väitettä vahvistavana tai sitä haastavana. Vastaussanat voivat yk- sin toimia vuoroina keskustelussa. Itsenäinen jo-partikkeli voi puheessa myös toimia palauteilmauksena (Green-Vänttinen 2001). Palauteilmauk- silla tarkoitetaan sellaisia keskustelun pikkusanoja, joita kuulija voi käyt- tää ilmaistakseen esimerkiksi, että hän kuuntelee tai että keskustelu voi jatkua. Green-Vänttisen (2001) tutkimus palauteilmauksista suomen- ruotsalaisissa keskusteluissa on osoittanut, että jo-partikkelilla yleensä on vahvistava funktio ja että se useimmiten esiintyy sekvensseissä, joissa kuulija jakaa puhujan kokemuksia ja on samaa mieltä hänen kanssaan (Green-Vänttinen 2001:108, 110). Ruotsin jo-partikkeli näyttäisi olevan funktioltaan samanlainen kuin suomen joo, joka Ison suomen kieliopin (§ 1040) mukaan vuoronloppuisena ilmaisee täydellistä tai osittaista sa- manmielisyyttä edeltävän vuoron kanssa. Mitä kielelliset rakenteet sitten voivat kertoa yksinpuhelusta toiminta- na? Emman yksinpuheluun sisältyy useita eri pronomineja. Hän puhuu sekä ”meistä” (vi, r. 1, 4), ”teistä” (ni, r. 4, 5, 6) ja ”heistä” (di, r. 1). Lisäksi hän viittaa ”kaikkiin” (alla, r. 7). Emma puhuu fragmentaarisesti, mutta hänen puheestaan syntyy käsitys, että hän suunnittelee tulevaa toimin- taa yhdessä jonkun toisen kanssa. Riveillä 4–5 hän näyttäisi ohjeistavan keskustelukumppaniaan får-verbin avulla: ni får tala med dem jo, sen får ni komma hem igen jo (’saatte puhua niiden kanssa juu, sitten saatte tulla kotiin taas juu’). Lausuma ni får komma hem voi mahdollisesti myös vii- tata uskonnolliseen diskurssiin, mikä sopisi yhteen sitä seuraavan alla blir Guds barn -ilmauksen kanssa. Myös seuraava katkelma 2 on esimerkki Emman kielenkäytöstä yk sin - puhelusekvenssissä. Samoin kuten edellisessä katkelmassa, Emma pu- huu toimijoista, joilla on erilaisia ominaisuuksia (esimerkiksi ne on kaik- ki hyviä, r. 1) ja jotka toimivat eri tavoin (esimerkiksi otamme ne kaikki juu, r. 2). Myös katkelmassa 2 esiintyy yksikönloppuisia jo-partikkelei ta (r. 2, 3, 4, 5, 6) jotka luovat kuvan siitä, että Emma puhuu jonkun toisen kanssa. 98 camilla lindholm & camilla wide Aineisto-ote 2. Emman yksinpuhelu (E = Emma, ryhmäkodin asukas) 01 E: jo: (1.3) di e alla (bra) (0.4) jo (1.2) alla <(bor vi)> juu (1.3) he on kaikki (hyviä) (0.4) juu (1.2) kaikki asumme 02 nånstans jo (1.8) (vi tar di) alla jo: (0.3) jo (1.5) jossain juu (1.8) (otamme he) kaikki juu (0.3) juu (1.5) 03 (.mt) alla (tar den) jo (1.5) vi e svenskatalande (0.4) (.mt) kaikki (ottaa sen) juu (1.5) ollaan ruotsia puhuvia (0.4) 04 *jo* (1.3) di ska tala svenska här jo (1.4) så (↑te vi snar) *juu* (1.3) he puhuu ruotsia täällä juu (1.4) joten sitten (↑) 05 jo (1.1) får di sen igen jo (1.2) att vi får ha juu (1.1) saa he taas seen juu (1.2) et meillä saa 06 dem sen jo: ((sänker handen)) (1.2) (titta) på dom här (.) olla se taas juu ((laskee kätensä) (1.2) (kato) näitä Rivillä 3 Emma tekee yleisen toteamuksen yhdestä kategoriasta (”ruotsia puhuvat”), johon hän sisällyttää itsensä. Termiä svenskatalande käytetään usein viittaamaan Suomen ruotsinkieliseen vähemmistöön, ja Emma asemoi itsensä kuuluvaksi tähän kategoriaan käyttämällä pronominia vi (’me’). Rivillä 4 hän esittelee toisen referentin, di (’he’). Hänen ilmauk- sensa di ska tala svenska här on kaksiselitteinen, koska ruotsin verbi ska voi joko ilmaista futuuria tai toimia episteemisenä ja deonttisena modaaliverbinä (Teleman ym. 1999: 247, 312). Temporaalinen apuverbi ska ilmaisee tulevaa aikaa, episteeminen modaaliverbi ilmaisee puhujan uskoa asiantilain totuudenmukaisuudesta ja deonttinen modaaliverbi ilmaisee pakkoa, mahdollisuutta tai mahdottomuutta jonkun toisen pää- töksen mukaan. Emman ska-verbin merkitys yksinpuhelun kontekstissa ei ole selkeä, mutta on muutama vaihtoehtoinen tulkinta: (a) hän ilmai- see pelkästään tulevaa aikaa, että ”he” puhuvat ruotsia, kun he jonakin tulevana aikana tulevat samaan paikkaan kuin ruotsia puhuvat ”me” (fu- tuuri), (b) hän ilmaisee toisen käden tietoa ”heidän” ruotsin puhumises- taan, josta hän on kuullut jostakin muualta (episteeminen modaaliverbi) tai (c) hän puhuu me-kategorian odotuksesta, että he-kategoria puhuisi hänen tarinansa nykyhetken kieltä (deonttinen modaaliverbi). Näin hän rakentaa inklusiivisen kategorian ja tarinan nykyhetken, jossa ruotsi on keskeinen kieli. Katkelmat 1 ja 2 osoittavat selkeästi, että yksinpuhelu ei ole pelkkää sano jen toistamista ja hokemista, vaan se sisältää tavanomaiselle kes- kustelupuheelle ominaisia rakenneyksikköjä ja siinä rakennetaan frag- mentaarisia tarinoita toimijoineen ja tapahtumineen. Lisäksi yksinpu- helussa esiintyy dialogisia piirteitä, joista yleisin on yksikönloppuinen yksinpuhelu ja vuorovaikutus 99 jo-partikkeli. Yksin puhuessaan puhuja siis vaikuttaa osoittavan puheen- sa kuvitteelliselle ”toiselle”. tehtäväkeskeinen vuorovaikutus Edellisen osion keskiössä olivat Emman yksinpuhelutilanteet, jotka kie- lellisiltä piirteiltään rakentuivat keskusteluiksi kuvitteellisen ”toisen” kanssa. Toisissa tilanteissa Emmalla on kuitenkin myös todellisia kes- kustelukumppaneita, tyypillisesti henkilökunnan edustajia. Kun henki- lökunnan edustajat auttavat Emmaa eri tavoin, esimerkiksi syöttämällä tai pukemalla häntä, he tyypillisesti sanallistavat kehollista toimintaansa. Emma vastaa näihin aloitteisiin kehollisesti ja toisinaan myös kielelli- sesti. Emman kielellinen ulosanti näissä tilanteissa on monesti niukkaa ja koostuu partikkeleista, kuten esimerkiksi jaså-partikkelista (Lindholm 2016), joka vastaanottaa edellä sanotun uutena tietona (Green-Vänttinen 2001). Tätä ilmiötä valottaa keskustelunkatkelma (3), jossa hoitaja Laura kehottaa Emmaa juomaan mehua tilanteessa. Kyseessä on hoitotilanne: Laura avustaa Emmaa ruokailussa. Aineisto-ote 3. Emma juo mehua (E = Emma, ryhmäkodin asukas; L = Laura, hoitaja) 01 L: smaka lite maista vähän 02 (5.7) ((Emma nielee)) 03 E: (.mt) jo ((nickar)) (.mt) joo ((nyökkää)) 04 (0.5) 05 L: *mm* ((katsoo Emmaan)) 06 (1.3) ((Laura nostaa lasin Emman huulille)) 07 E: i:nt tycker ja om den (0.6) nej ei en mä tykkää siitä (0.6) ei 08 L: mm (0.6) int smakar de nå illa den. h[är (.) (.hh) mm (0.6) ei tämä maistu lainkaan huonolta (.) (.hh) 09 E: [nej [ei 10 L: [de e tranbärssaft Emma [tämä on karpalomehua Emma 11 E: [nej [ei 12 (2.3) ((Emma juo. Laura laittaa lasin alas)) 13 L: (.mth) å de e gan[ska mycky socker i den där (.mth) ja siinä on aika paljon sokeria tuossa 14 E: [(mt) jå [(mt) joo 100 camilla lindholm & camilla wide 15 L: saften vet du ((ser på Emma)) mehussa tiätkö ((katsoo Emmaan)) 16 (0.5) 17 E: jaså? ((nickar)) jaaha? ((nyökkää)) 18 L: jå Keskustelunkatkelma 3 on esimerkki tyypillisestä tilanteesta, jossa hen- kilökunnan edustaja tuottaa aloitteen ja puhuttelee Emmaa. Useimmis- sa tilanteissa kielelliset aloitteet toimivat yhdessä kehollisen toiminnan kanssa ja liittyvät käynnissä olevaan toimintaan ja konkreettiseen tilan- teeseen. Rivillä 1 hoitaja Laura kehottaa Emmaa maistamaan mehua lasista, jota hän juuri ojentaa Emmalle. Tässä tapauksessa toiminta ei kuitenkaan etene suoraviivaisesti. Kun Laura nostaa juomalasin Emman huulille, tämä kieltäytyy juomasta ja ilmaisee, ettei pidä me- husta. Emman lausuma käynnistää neuvottelun. Rivillä 8 Laura ilmaisee myönteisen arvion mehusta, ja tämä arvio toimii vasta-argumenttina Emmalle. Myöhemmin, rivillä 10, hän kertoo Emmalle, mistä marjoista mehu on tehty. Sekä myönteinen arvio että mehun nimen mainitsemi- nen voivat liittyä siihen, että hän pyrkii houkuttelemaan Emmaa juo- maan. Kun Emma on juonut, Laura vielä sanoo, että mehussa on paljon sokeria (r. 13 ja 15). Hänen kuvauksensa mehun sokerimäärästä pyrkii mahdolli sesti tekemään mehun maun arvostamisen helpommaksi Em- malle. Sekä Lauran aloitteet että Emman vastaukset antavat edustavan ku- van Emman kielellisestä ja vuorovaikutuksellisesta toiminnasta kahden- välisissä hoitotoimenpiteisiin kytkeytyvissä vuorovaikutustilanteissa. Emman kontribuutiot koostuvat suurimmaksi osaksi responssipartikke- leista, kuten jo, nej, jå, ja, jaså (r. 3, 7, 9, 11, 14 ja 17). Vain toisinaan hän tuottaa aloitteentyyppisiä lausumia, kuten esimerkiksi hänen arvionsa mehusta rivillä 7. Hänen arviovuoroonsa sisältyy vuoronalkuinen kiel- tosana inte, joka tyypillisesti esiintyy responsiivisissa kontribuutioissa, etenkin puhutussa suomenruotsissa (Lindström 2007). Vaikka Emman kontribuutiot katkelmassa 3 ovat melko lyhyitä ja ra- jallisia, ne ovat silti selkeästi dialogisia. Voidaan silti todeta, että Emman kontribuutiot tässä hoitotoimenpiteeseen liittyvässä keskustelussa kyt- keytyvät selkeästi kontekstiin, ja hän osallistuu pääasiassa vastaamalla keskustelukumppaninsa kielellisiin ja kehollisiin aloitteisiin. yksinpuhelu ja vuorovaikutus 101 Katkelmassa 3 syömistilanne ja siinä avustaminen luovat ympäris- tön, jossa muistisairas henkilö osallistuu kommentoimalla itseensä ja kehoonsa kohdistuvaa toimintaa. Ward ym. (2008) totesivat, että hoito- kodin asukkaat tyypillisesti tuottivat rajallisesti puhetta hoitotoimenpi- teiden aikana. Kuitenkin, kuten katkelmasta 3 on käynyt ilmi, toinenkin tulkinta on mahdollinen: vaikka muistisairas henkilö tuottaisi kin rajalli- sesti puhetta, he saattavat tuottaa kontribuutionsa sellaisissa sekventiaa- lisissa konteksteissa, joissa minimaaliset kontribuutiot ovat relevantte ja ja riittäviä vastauksia. Tämä pätee sekä Emman vastaukseen (r. 3) hoi- tajan rivillä 1 olevaan pyyntöön että hänen vastauksiinsa hoitajan me- hua käsitteleviin vuoroihin (r. 8, 10 ja 13–15). Voi mahdollisesti olettaa, että aiemmassa tutkimuksessa ei täysin ole otettu huomioon vuoro- vaikutuksen luonnetta, esimerkiksi sitä, että joissakin konteksteis sa lyhyt vuoro on tarkoituksenmukainen. Kuten aiemmin todettiin, vuoro- vaikutusideologiat, kuten ihmislähtöinen hoitomalli, perustunevat idea- lisoituun vuorovaikutuskäsitykseen pikemmin kuin autenttisiin vuoro- vaikutustilanteisiin. Ward ym. (2008) osoittivat myös, että hoitohenkilökunta puhui erityi- sen vähän tilanteissa, joissa asukkaat suostuivat hoitotoimenpiteisiin ongelmitta. Jos asukkaat taas eivät suostuneet hoitotoimenpiteisiin, henkilökunta tuotti enemmän puhetta. Tämä näkyy myös meidän ai- neis tossamme. Keskustelunkatkelmaan 3 sisältyy sekä myöntyvyyttä että myöntyvyyden puutetta. Rivillä 2 Emma suostuu juomaan Lauran tarjoa- maa mehua, ja tätä seuraavat Emman (r. 3) ja Lauran (r. 5) tuottamat mi- nimaaliset partikkelit. Emman vuoro rivillä 7 vaikuttaisi sen sijaan ilmai- sevan suostumuksen puutetta: kun Laura nostaa lasia Emman huulille, Emma ilmaisee kielteisen kantansa mehusta. Emman ei-myöntyväisel- lä vuorolla on elaboroitu kielellinen muoto, ja myös Lauran vastaukset (r. 8, 10, 13 ja 15), joissa hän suostuttelee Emmaa ottamaan lisää mehua, ovat muodoltaan laajempia. Kun hän on suostunut ehdotettuun toimin- taan, Emma palaa tuottamaan minimaaleja partikkeleita (r. 14, 17). Jos vertaamme Emman kielenkäyttöä katkelmissa 1, 2 ja 3, voimme todeta katkelmien välisen eron. Katkelmat 1 ja 2 osoittivat, miten hän yksinpuhelussa pystyi tuottamaan elaboroituja vuoroja, joissa hän esit- teli toimijoita ja puhui tulevista tapahtumista. Katkelmassa 3 hän sen 102 camilla lindholm & camilla wide sijaan puhui rajallisemmin, mutta kontekstiin nähden relevantilla ja sopivalla tavalla, osallistui vuorotteluun ja esitti arvioivan kommentin läsnä olevasta objektista. Koska tilanteet ovat erilaisia, voimme kuitenkin todeta, että Emman kielenkäyttö oli tilanteeseen sopivaa sekä yksinpu- helussa että silloin kun käynnissä oleva fyysinen toiminta jollain tavalla tuki hänen kielellistä toimintaansa ja ymmärrystä tilanteesta. Ympäristö tukee Emman vuorovaikutustaitoja myös katkelmassa 4, jossa hän on vuorovaikutuksessa henkilön kanssa, jolla on eri äidinkieli kuin hänellä itsellään. Aineisto-ote 4. Emma istuutuu (E = Emma, ryhmäkodin asukas; T = Tina, hoitaja; P = Pernilla, hoitaja) 01 T: så kommer du framåt ((leder Emma mot matbordet)) sitten tuut eteenpäin ((ohjaa Emmaa ruokapöytää kohti)) 02 (0.5) 03 E: (.mt) (otan)? (1.2) (tulenko näin) 04 (0.3) 05 P: oih ((kiertää ruokapöydän Emman ja Tinan luo)) 06 (0.4) 07 T: [ta i matborde [ota ruokapöydästä kiinni 08 E: [(-) 09 (2.4) ((Emma asettaa kätensä pöydän reunalle, Tina tukee 10 häntä.)) 11 E: jasså jaaha Tässä katkelmassa hoitaja Tina on taluttamassa Emmaa ruokapöytää kohti molemmista käsistä kiinni pitäen. Hän antaa sanallisen ohjeen så kommer du framåt (’sitten tuut eteenpäin’, r. 1) samalla kehollisesti ohjaten Emma pöydän suuntaan. Kiinnostavaa kyllä Emma vastaa Tinan vuoroon suomeksi tulenko näin (r. 3). Vaikka Emma yksinpuhelussaan välillä puhuu paljonkin suomea, tämä on ainoa aineistosta löytämämme tilanne, jossa hän käyttää suomea kahdenvälisessä vuorovaikutuksessa toisen henkilön kanssa, vieläpä vastauksessa Tinan ruotsiksi lausuttuun vuoroon. Ei voi tietenkään tietää, mikä tässä tilanteessa aiheuttaa koo- dinvaihdon suomeen, mutta yksi syy voisi olla se, että Tinan äidinkieli on norja ja Emma ei välttämättä kuule tarkkaan, mitä hän sanoo, vaan havaitsee vain puheen prosodisen ”erilaisuuden”, mikä saa hänet vas- taamaan suomeksi. Emma vastaa kuitenkin Tinan kehotukseen sekven- tiaalisesti oikeassa kohdassa. Hänen vastauksensa on myös toimintana yksinpuhelu ja vuorovaikutus 103 oikea vastaus edeltävälle toiminnalle: hän vastaa ohjeistukseen varmis- tamalla, että on ymmärtänyt ohjeen oikein ja osaa toimia oikealla tavalla. Seuraavaksi Tina asettaa Emman käden ruokapöydälle ja kehottaa tätä ottamaan ruokapöydästä kiinni. Näin hän sekä sanallisesti että keholli- sesti ohjaa Emmaa pöydän ääreen. Emma vastaa tuottamalla partikke- lin jaså, joka ilmaisee kehotuksen vastaanottamista ja sen uutisarvoa (vrt. katkelma 3). Toinen hoitaja Pernilla tulee avustamaan tilannetta asettamalla tuolin Emman selän taakse, ja hoitajat auttavat yhteistyössä Emmaa istuutumaan. Esimerkeissä 3 ja 4 on osoitettu, että Emma hoitotoimenpiteiden aikana käyttää niukempaa kieltä kuin yksinpuhelussaan. Hänen vuo- ronsa ovat kuitenkin toimivia kontekstissaan, ne tuotetaan sekventiaali- sesti oikeissa kohdissa, mikä antaa näin kuvan tarkoituksenmukaisesti kommunikoivasta henkilöstä. Seuraavassa osiossa tarkastellaan, miten Emma kommunikoi sosiaalisessa rupattelutilanteessa. sosiaalinen rupattelu kaksiteräisenä miekkana Vain harvoin Emma käy hoitohenkilökunnan kanssa keskusteluja, jotka eivät liity käynnissä oleviin hoitotoimenpiteisiin, vaan joissa keskitytään pelkästään sosiaaliseen kanssakäymiseen. Tässä osiossa tarkastelemme yhtä tällaista harvinaista tapausta, jossa ryhmäkodin lähihoitajaksi opis- keleva harjoittelija Veronika keskustelee Emman kanssa suorittamatta samalla hoitotoimenpidettä. Veronika on ennen katkelman 5A alkua avannut keskustelun Em- man kanssa kysymällä, mitä tälle kuuluu. Kun Veronika kysyy Emmalta, onko tämä syönyt aamiaista, Emma vastaa kieltävästi. Veronika häm- mentyy ja kysyy uudelleen samasta asiasta. Kun Emma toistaa kieltävän vastauksen, Veronika esittää toiselle hoitajalle kysymyksen, joka kos- kee Emman takana pöydällä olevaa mehulasia (r. 2). Toisen hoitajan vastauksen jälkeen (r. 8), Emma kääntyy Veronikan puoleen ja tuottaa ilmauksen (r. 10) joka on rakenteeltaan saman tyyppinen kuin hänen yksinpuhelussaan esiintyvät rakenteet. 104 camilla lindholm & camilla wide Aineisto-ote 5A. Veronika lämmittää Emman käsiä 1 (E = Emma, ryhmä- kodin asukas; T = Tina, hoitaja; V = Veronika, harjoittelija) 01 ((0.8: Veronika katsoo mehulasiin joka on pöydällä 02. Emman istuinpaikan takana)) 03 V: e de där hennes saft som e där bak ((ser mot köket)) onko tuo hänen mehunsa tuolla takana ((katsoo keittiön suuntaan )) 04 ((1.2)) 05 E: ja:= jaa 06 V: =TINA 07 (0.4) 08 T: ((utom bild:)) *ja vet int* ((kuvan ulkopuolella)) *en tiedä* 09 (1.5) ((Veronika katsoo Emmaan)) 10 E: <(säg) där en liten flicka jo: [(som -),> (sano) siellä pieni tyttö juu [(joka -) 11 V: [ska du int ta handen [eikö sun pitäis ottaa 12 under täcke så ha-, ((flyttar Emmas hand peiton alle näin-, ((siirtää Emman käden 13 under filten)) (0.4) OJ va du ha kalla händer viltin alle)) (0.4) OI miten sulla on kylmät kädet 14 ((håller Emmas hand mellan sina egna händer)) ((pitää Emman kättä omien käsiensä välissä)) 15 (0.7) 16 E: e de så ((ser på Veronica)) onko näin ((katsoo Veronikaan)) 17 (0.3) 18 V: jå: joo 19 (0.9) 20 E: aj: ai 21 (0.5) 22 V: jå: (0.8) [borde ja lite värma dom joo: (0.8 [pitäisikö mun lämmittää niitä vähän 23 E: [jo [joo Veronika vastaa Emman kontribuutioon ehdottamalla, että Emman pitäi- si laittaa kätensä peiton alle (r. 11–12). Näin Veronika ei vastauksessaan ota kantaa Emman vuoron sisältöön vaan vaihtaa puheenaihetta. Veroni- kan vastaustapaan on oletettavasti useita syitä. Ensinnäkin Emman vuo- ro (r. 10) on sisällöltään epämääräinen: hänen vastauksensa ei kytkeydy aiempaan puheenaiheeseen (aamiainen), mutta ei myöskään aloita uutta puheenaihetta tunnistettavalla tavalla. Emman vuoro on rakenteeltaan elaboroidumpi kuin useimmat hänen vuorovaikutustilanteissa esiintyvät kontribuutionsa. Hän tuo keskusteluun toimijan en liten flicka (’pieni yksinpuhelu ja vuorovaikutus 105 tyttö’ r. 9), ja tyypillisesti hänen yksinpuhelujaksonsa sisältävät toimi- joita, joihin viitataan joko pronomineilla (kuten katkelmassa 1) tai no- minilausekkeilla. Hänen vuoronsa lopussa esiintyy myös partikkeli jo, mikä esiintyy toistuvasti hänen yksinpuheluissaan (vrt. katkelmat 1 ja 2). Katkelmassa 5A Emma vaikuttaisi siis hyödyntävän niitä kielellisiä re- sursseja, jotka yleensä esiintyvät hänen yksinpuhelussaan pikemmin kuin vuorovaikutustilanteissa muiden kanssa. Hän mahdollisesti viit- taa harjoittelijaan ”pienenä tyttönä”, mutta ei kuitenkaan puhuttele Veronikaa suoraan eikä myöskään kohdista katsettaan Veronikaan, vaan puhuu pienestä tytöstä kolmannessa persoonamuodossa. Hänen vuo- ronsa alkaa myös verbin imperatiivimuodolla säg (’sano’) ja deiktisellä adverbilla där (’siellä’). Emman kontribuutio on siis vaikeasti tulkittavis- sa sekä sisällöllisesti että kielellisesti, ja siihen on vaikea vastata. Emman vastaus Veronikalle rivillä 16 osoittaa kuitenkin, että hänellä on samanaikaisesti säilynyt kyky vastata toisille. Ensinnäkin se on osoi- tus säilyneestä vuorottelukyvystä: hän tuottaa vastauksen Veronikan vuo- rolle oikeassa sekventiaalisessa kohdassa. Toisekseen hänen kysymyk- sensä e de så (’onko näin’) on asianmukainen reaktio Veronikan arviosta hänen käsiensä kylmyydestä. Veronikan arvio perustuu siihen, että hän pitelee Emman käsiä, ei Emman omaan arvioon käsistään. Veronikalla on siis ensisijainen pääsy omaan kokemukseensa Emman käsistä. Näin ollen Emma kysymällä e de så osoittaa ymmärtävänsä, ettei hänellä ole ensisijaista pääsyä Veronikan kokemukseen hänen käsistään. Hänen uuden asian vastaanottamista ilmaiseva partikkelinsa aj (’ai’, r. 20) osoit- taa myös, että Veronikan kokemus käsien kylmyydestä tulee hänelle uu- tisena. Rivillä 22 Veronika ehdottaa, että hän voisi lämmittää Emman käsiä, ja Emma vastaa myöntävästi. Pian tämän jälkeen Veronika alkaa lämmittää Emman käsiä niitä hieromalla. Katkelma 5B on samasta vuo- rovaikutustilanteesta. Veronika istuu edelleen Emman vierellä ja hieroo hänen käsiään. 106 camilla lindholm & camilla wide Aineisto-ote 5B. Veronika lämmittää Emman käsiä 2 (E = Emma, ryhmä - kodin asukas; G = Gunilla, ryhmäkodin asukas; V = Veronika, harjoit- telija). 01 E: få se så *(ja)*, katsotaan (joo) 02 (.) 03 V: ja: (0.4) vi får se hur de blir ((masserar Emmas händer)) joo (0.4) katsotaan miten se menee ((hieroo Emman käsiä)) 04 (.) 05 E: ja::? joo? 06 (0.4) 07 V: jå joo 08 (1.5) 09 E: när de e så där stor kun se on noin iso 10 (0.7) 11 V: va e stor mikä on iso 12 (1.1) 13 E: där sto: siinä luki 14 (0.8) 15 V: var står missä lukee 16 (2.5) ((Emma kääntää katseensa pois Veronikasta)) 17 E: där jo: (2.5) ett jo: *jo (0.6) jo:* siellä joo (2.5) yksi joo *joo (0.6) joo* 18 (0.3) 19 V: ((naurahtaa ja hieroo Emman kättä)) 20 E: jo-o (.) vi [e vackert jo-o (.) me [olemme kaunista 21 G: [de e världen e så [se on maailma on niin 22 [stor så st ]or ((utanför bilden)) [iso niin is]o ((kuvan ulkopuolella)) 23 V: [va e vackert] [mikä on kaunista] Emman vuoro ’katsotaan, joo’ (r. 1) voisi hypoteettisesti olla vastaus jo- honkin, mutta kontekstin avulla ei voi päättää, mihin se olisi reaktio. Veronika osittain vastaa Emmalle toistamalla hänen sanansa (r. 3). Mo- lemman osapuolen myöntävien partikkeleiden (r. 5, 7) jälkeen puheen- aihe voisi olla lopussa. Emma jatkaa kuitenkin sanomalla när de e så där stor (’kun se on noin iso’, r. 9), määrittelemättä tarkemmin, mitä adjek- tiivi stor määrittää. Seuraavaksi Veronika esittää tarkentavan kysymyksen (r. 11), jossa hän kysyy adjektiivin stor pääsanasta. Emma vastaa sanomal- la där sto, jonka yleinen merkitys olisi ’siinä luki’. Tämä johtaa toiseen tarkentavaan kysymykseen; Veronika kysyy ’missä lukee’? Emman vuoro yksinpuhelu ja vuorovaikutus 107 där sto rivillä 13 voi kuitenkin mahdollisesti myös olla kesken jäänyt tois- to rivin 9 vuoron kahdesta viimeisestä sanasta (där stor). Tässä kohdassa Emma kääntää katseensa pois Veronikasta ja tuottaa neljän responssi- partikkelin sarjan (r. 17). Tällaiset partikkelisarjat esiintyvät useimmiten hänen yksinpuheluissaan (vrt. katkelma 1, r. 3), ja myös tässä kohdassa hän näyttäisi vetäytyvän vuorovaikutuksesta. Kun Veronika naurahtaa ja hieroo hänen käsiään, hän kuitenkin tuottaa uuden vuoron (vi e vackert, r. 20). Tässä Gunilla keskeyttää hänet lainaamalla tuttua ruotsalaista las- ten laulua (r. 21–22). Tämän jälkeen Veronika esittää uuden tarkentavan kysymyksen (r. 23). Katkelman 5 sosiaalinen rupattelu eroaa vuorovaikutustilanteena monin tavoin katkelmien 3 ja 4 tehtäväkeskeisestä vuorovaikutuksesta. Katkelmissa 3 ja 4 Emma enimmäkseen tuotti minimaaleja responssi- partikkeleita, mutta katkelmassa 5 hän yhdistää partikkeleita konteks- tisidonnaisiin deiktisiin elementteihin ja rakenteisiin, jotka muuten yleensä ovat käytössä hänen yksinpuhelussaan. Erityisesti katkelman 5B vuorovaikutus on kompleksista. Kun Emma tuottaa sisällöl lisesti ja kielellisesti epäselviä vuoroja (r. 9, 13 ja 20), Veronika tarttuu niissä esiintyviin yksittäisiin sisältösanoihin ja esittää näihin sanoihin liitty- viä kysymyksiä (stor-stor, r. 9 ja 11; sto-står, r. 13 ja 15; ja vackert-vackert, r. 20 ja 23). Veronikan kysymykset koskevat näiden yksittäisten sanojen merkitystä, samalla kun ne kontribuoivat keskustelun topikaaliseen jat- kuvuuteen. Emman vastaukset ovat kuitenkin vaikeasti tulkittavissa ja johtavat sellaisenaan uusiin tarkentaviin kysymyksiin. Koska Emma ei jatka puheenaihetta selittämällä, mitä hän on tarkoittanut, Veronika ei kysymyksillään onnistu saavuttamaan yhteisymmärrystä. Vaikkakin kat- kelmassa 5B esitetyt tarkentavat kysymykset johtavat siihen, että muisti- sairas henkilö vastauksissaan käyttää laajempaa ja monipuolisempaa kielellistä valikoimaa, ne eivät siis välttämättä johda jaettuun ymmärryk- seen. Tämä tulee näkyväksi katkelman sekventiaalisessa etenemisessä. Katkelma 5B on kiinnostava, jos sitä pohditaan korjausrakenteiden näkökulmasta. Veronika esittää siis tarkasti ongelmakohdan paikantavia korjausaloitteita (Haakana ym. 2016), mutta Emma ei vastaa tuottamalla varsinaisia korjauksia. Tästä huolimatta korjausaloitteen tekijä Veronika ei pyydä häneltä selvennystä tai ilmaise ymmärtämisongelmia. Keskus- 108 camilla lindholm & camilla wide telu etenee korjausaloitteista huolimatta, ja korjausaloitteiden funktio tuntuu tässä toimivan resurssina viedä keskustelua eteenpäin eikä niin- kään yhteisen ymmärryksen varmistamisen keinona. Esimerkkien 3 ja 4 tehtäväkeskeisen vuorovaikutuksen ja katkelman 5 sosiaalisen rupattelun vertailu osoittaa siis, että Emma sosiaalisessa rupattelussa tuottaa kielellisesti monimutkaisempia rakenteita, mutta jaettua ymmärrystä esiintyy tehtäväkeskeisessä vuorovaikutuksessa pi- kemmin kuin sosiaalisessa rupattelussa. Yhteenvetoa ja pohdintaa Analyysimme osoittaa, miten yhden muistisairaan henkilön kielenkäyttö vaihtelee yksinpuhelussa, tehtäväkeskeisessä vuorovaikutuksessa ja so- siaalisessa rupattelussa. Yleisesti ottaen hän puhuu enemmän ja käyttää laajempia rakenteita yksinpuhelussa kuin vuorovaikutustilanteissa, jois- sa useimmat hänen vuoronsa koostuvat minimaalisista partikkeleista. Tehtäväkeskeisen vuorovaikutuksen ja sosiaalisen rupattelun välillä on kuitenkin eroja sikäli, että muistisairas henkilö käyttää vaihtelevampia rakenteita sosiaalisessa rupattelussa. Hänen laajojenkin vuorojensa merkitys jää kuitenkin usein epäselväksi, vaikka keskustelukumppani esittäisikin tarkentavia kysymyksiä hänen vuorojensa sisällöstä. Aiem- man tutkimuksen (Ward ym. 2008) mukaan vuorovaikutusfokus on keskeisessä roolissa laadukkaassa hoidossa ja vuorovaikutukseen kes- kittymällä voidaan tukea muistisairaiden henkilöiden mahdollisuuksia osallistua vuorovaikutukseen. Myös meidän tuloksemme osoittavat, että Emma kykenee tuottamaan enemmän puhetta ja käyttämään vaihtele- vampia rakenteita tilanteissa, joissa hänen lausumansa eivät ole reaktioi- ta edellisiin vuoroihin. Sosiaalinen rupattelu muistisairaan henkilön kanssa on kuitenkin haastavaa, kuten analyysimme katkelmasta 5 on osoittanut. Emma ei nähtävästi kykene tuottamaan vastauksia, jotka aut- taisivat keskustelukumppania ymmärtämään hänen aiemmat vuoronsa. Sellaisenaan laajempien vuorojen tuottaminen ei siis välttämättä johda jaettuun ymmärrykseen. Vuorovaikutus muistisairaan henkilön kanssa vaatii keskustelukumppanilta jatkuvia tarkistuksia. yksinpuhelu ja vuorovaikutus 109 Vaikka sosiaalisesta rupattelusta puhutaan laadukkaan hoidon väli- neenä ja kriteerinä, se on monisyinen ja monimutkainen ilmiö. Yhtäältä sosiaalinen vuorovaikutus näyttää stimuloivan muistisairasta henkilöä tuottamaan monipuolisempia kielellisiä kontribuutioita kuin tehtävä- keskeinen vuorovaikutus. Toisaalta sosiaalinen rupattelu muistisairaan henkilön kanssa voi aiheuttaa hämmennystä ja olla vuorovaikutuskump- panille haasteellista. Suhteessa ihmislähtöiseen hoitoideologiaan para- doksaalista on, että tehtäväkeskeisen vuorovaikutuksen lyhyet vuorot ovat vuorovaikutuksellisesti relevantimpia ja toimivampia kuin sosiaali- sen rupattelun yhteydessä esiintyvät kielellisesti monimutkaiset vuorot. Mutta millaista sitten olisi hyvä ja toimiva vuorovaikutus muistisairaan kanssa? Miten vuorovaikutus voi toimia hoitona? Tulostemme perusteella haluamme kyseenalaistaa tehtäväkeskeisen vuorovaikutuksen ja sosiaalisen rupattelun dikotomiaa muistisairaiden hyvinvoinnin kannalta. Kuten olemme osoittaneet, myöntyvyyden puute tehtäväkeskeisissä vuorovaikutustilanteissa houkuttelee esiin elaboroi- dumpia rakenteita muistisairaan kielessä. Lisäksi myös sosiaaliseen rupatteluun liittyy vuorovaikutuksellisia haasteita. Siksi haluamme alleviivata, että myös tehtäväkeskeinen vuorovaikutus on tärkeää, kun ylläpidetään suhdetta muistisairaisiin henkilöihin. Tämä löydös tukee aiempia tutkimustuloksia (Vasse ym. 2010; Savundranaygam 2014): vuorovaikutusta voi parantaa ja ihmislähtöistä vuorovaikutusta ylläpitää myös keskittymällä päivittäisiin toimintoihin. Yhdymme Savundranay- gamin (2014: 653) sanoihin: ”performing care tasks does not need to be a one-directional endeavor.” Toimivaa vuorovaikutusta voi siis olla myös tilanteissa, joissa esimerkiksi kammataan muistisairaan henkilön tuk- kaa, ei välttämättä vain kun istutaan vierekkäin sohvalla rupattelemassa. Tutkimustarina Tutkimustarinallamme on kaksi osiota. Ensinnäkin se havainnollistaa, miten yksinpuhelu nousi yhdeksi tutkimusteemaksi, vaikkei se sisälty- nyt tutkimushankkeen alkuperäiseen suunnitelmaan, ja toisekseen se käsittelee, mitä haasteita yksinpuhelun tutkimukseen on liittynyt me- 110 camilla lindholm & camilla wide todologisesti. Tarinan alkuvaiheen minä-ääni on Camilla Lindholmin, ja lopussa puhumme me-muodossa eli sekä Camilla Lindholmin että Camilla Widen äänellä. Alkuperäinen kiinnostuksen kohde Muistisairaiden monikielinen vuorovaikutus Tässä luvussa esitetty tutkimus liittyy laajempaan tutkimushankkeesee- ni, jonka aiheena olivat muistisairaudet ja vuorovaikutus, etenkin tutki- muksen ja vuorovaikutuskoulutuksen leikkauspisteet. Yhden osahank- keen tavoitteena oli tutkia eri kielten kohtaamista, eli monikielisyyttä, ruotsinkielisessä suomalaisessa pitkäaikaishoitokontekstissa. Tämän kiinnostuksen taustalla oli muun muassa tieto siitä, että monikielinen vuorovaikutus liittyen muistisairauksiin on niukasti tutkittua, vaikka muistisairaudet ovat kansantauteja ja enemmistö maailman asukkaista toimii monikielisissä ympäristöissä (de Bot & Makoni 2005).3 Aiempi tutkimus on keskittynyt kolmeen eri teemaan: (1) Koodinvaih- to ja siihen liittyvät kysymykset kielivalinnasta ja kielen menettämisestä, (2) muistitestien kehittäminen henkilöille, joiden luku- ja kirjoitustaito on rajoittunutta ja joilla on toinen äidinkieli kuin testien suorittajilla ja (3) kourallinen tutkimuksia, jotka käsittelevät monikielisiä tilanteita muistisairaiden lyhyt- ja pitkäaikaishoidossa (ks. tämän artikkelin yh- teenveto; Plejert ym. 2017: 10–18). Lisäksi ajatuksenani oli, että moni- kielisyyttä ja vuorovaikutusta tutkimalla pääsisi luomaan myös sellaista tieteellistä tietoa, jota voisi soveltaa käytännössä, esimerkiksi jos ja kun haluaisi luoda suomalaiseen kontekstiin samantyyppisiä kielellisiä ja kulttuurisia koulutusaineistoja kuin Boyd Davisin kehittämät koulutus- aineistot Yhdysvalloissa (esim. Davis & Maclagan 2017). Koska halusin kerätä aineistoa ruotsinkielisistä konteksteista, pyrin tutkimaan sekä vähemmistökielen (ruotsin) ja enemmistökielen (suomen) kohtaamista että sitä, miten myös muut kielet vaikuttaisivat näiden kielten kohtaa- 3 Hankkeen tuloksena syntyi myös tutkimusantologia Multilingual interaction and dementia (Plejert, Lindholm & Schrauf 2017). yksinpuhelu ja vuorovaikutus 111 miseen, kun hoitokonteksteissa työskentelisi henkilöitä, joilla olisi myös muita äidinkieliä kuin suomi ja ruotsi. Fokuksen osittainen vaihto Aineiston keruussa ensimmäinen vaihe on aina kentälle pääsy. Olen hankkeissani huomannut, miten hankalia nämä prosessit voivat olla, ja miten monenlaisia neuvotteluja ne vaativat. Ensimmäiset neuvottelut käydään yleensä ylemmällä tasolla olevien johtajien kanssa, ja jo silloin neuvottelut voivat epäonnistua: jos organisaatio ei ole valmis tarkastele- maan prosessejaan ja käytänteitään, se ei halua tutkijaa paikalle. Seuraa- vassa vaiheessa työntekijöiden kanssa pitää neuvotella, koska tutkijan sisälle päästäminen on aina jossain määrin tunkeilevaa, vaikka tutkija pyrkisikin toimimaan hienotunteisesti. Työntekijöiden pitää myös olla motivoituneita päästämään tutkija tarkastelemaan työtään, vaikka jo- kaisella on henkilökohtainen oikeus kieltäytyä tutkimusyhteistyöstä. Aiemmassa hankkeessani olin myös joutunut hieman traumaattiseen tilanteeseen, kun olin neuvotellut itselleni pääsyä yhteen ryhmäkotiin aineiston keruuta varten ja lähettänyt lupalaput omaisille. Tämän seu- rauksena eräs omainen soitti minulle ja haukkui tekemääni tutkimusta turhaksi ja hulluksi: miksi tällaista sontaa tehdään, kun vanhustenhoi- dossa on niin paljon puutteita? Lähdin siis jännittynein mielin neuvottelemaan sekä esimiesten että työntekijöiden kanssa kentälle pääsystä uudessa hankkeessani. Kun lopulta sain pääsyn yhteen tutkimuskontekstiin, tämä konteksti oli sellainen jota portinvartijat, tässä tapauksessa esimiesasemassa olevat henkilöt, pitivät sopivana tutkimuskohteena sekä asukkaiden että hen- kilökunnan osalta. Kyseinen ryhmäkoti oli esimerkiksi kiinnostunut kehi tystyöstä ja suhtautui tutkijan läsnäoloon positiivisesti. Tajusin kui- tenkin pian, että kyseisessä ryhmäkodissa työskenteli vain kaksi hoita- jaa, joilla oli toinen äidinkieli kuin ruotsi tai suomi. Tutkimuskonteksti ei siis soveltunut kovin hyvin monikielisyyskysymysten tutkimiseen. Jatkoin neuvotteluja saman organisaation toisen ryhmäkodin kanssa, jossa työskenteli enemmän ulkomaalaistaustaista henkilökuntaa. Sain 112 camilla lindholm & camilla wide pääsyn sillekin kentälle, ja kävin paikan päällä havainnoimassa ja tutus- tumassa toimintaan, mutta lopulta sekään paikka ei soveltunut hank- keeni tavoitteisiin: kyseisen yksikön asukkaat eivät olleet muistisairaita, vaan liikuntarajoitteisia, ja vain yksi hoitaja oli kiinnostunut olemaan mukana tutkimuksessa. Olin hankesuunnitelmassani kuvannut haluavani kerätä aineistoa hoivayksiköstä, jossa ruotsin kieli toimisi pääkielenä, asukkaat olisivat muistisairaita ja edes osa hoitajista olisi ulkomaalaistaustaisia, mutta ruotsia puhuvia. Sidosryhmien kanssa käydyt keskustelut kuitenkin osoittivat minulle, miten hankalaa oli löytää tällainen yhteistyöorgani- saatio. Myös hankkeen aikataulu tuotti paineita: halusin päästä kerää- mään aineistoa mahdollisimman pian, jotta voisin edetä aineiston litte- rointiin ja analysointiin. Tässä kohtaa oli tehtävä valinta: jatkaisinko sopivan yksikön etsintää vai tyytyisinkö saatavana olevaan aineistoon? Koska luottamuksen rakentaminen on oleellinen seikka kentälle pää- syn kanssa ja se on samalla aikaa vievää prosessi, minusta ei tuntunut mielekkäältä jatkaa neuvotteluja ja etsiä kokonaan uutta kenttää. Päätin siis ruveta keräämään aineistoa kontekstista, johon olin saanut pääsyn ja samalla osittain vaihtaa ja laajentaa tutkimusnäkökulmaa. Koska eri kiel- ten kohtaamista tapahtui odotettua vähemmän hoitoyksikön arjessa, ti- laa jäi useammalle näkökulmalle. Päätin osittain lähestyä kenttää ilman ennakko-oletuksia, mikä myös on keskustelunanalyyttisen menetelmän mukaista työskentelyä. Olin sekä pettynyt alkuperäisen tutkimusaiheen menetyksestä että innostunut uudesta suunnasta. Ainestokeruuprosessin aikana kiinnostuin hoitoyksikön arjessa esiin- tyvistä ilmiöistä, joista minulla ei ollut aiempaa kokemusta, esimerkiksi pitkäaikaisten ja lyhytaikaisten asukkaiden välisistä konflikteista ja pit- kälti puhumattomien asukkaiden ei-verbaalisista kommunikaatiokei- noista. Istuin olohuoneessa, tein muistiinpanoja, opin uutta, innostuin. Olohuoneessa istuessani kiinnitin muun muassa huomiota siihen, mi- ten eräs muistisairas henkilö puhui itsekseen tuolissa istuessaan (vrt. Lindholm 2016). Istuin hänen lähellään ja aloin kirjoittamaan ylös hä- nen käyttämiään sanoja ja rakenteita. Minua kiehtoi hänen yksinpuhe- lunsa: hän tuntui sekä kertovan tarinoita että puhuvan jollekulle toiselle, näkymättömälle henkilölle. Kun keskustelin hoitajien kanssa tästä asuk- yksinpuhelu ja vuorovaikutus 113 kaasta, he puhuivat hänestä eristäytyneenä ja poissaolevana. Kun kui- tenkin menin lähemmäs kuuntelemaan hänen puhettaan, huomasin, miten henkilö yksin puhuessaan poimi ympäristöistään elementtejä, joita hän sisällytti yksinpuheluunsa. Ymmärsin, että yhden muistisai- raan puhujan kielenkäytön tarkastelu voi valottaa muistisairaan hen- kilön vuorovaikutuksellisen osallisuuden haasteita ja mahdollisuuksia laajemmaltikin (vrt. Lindholm 2016a). Tämä näytti kuitenkin olevan sekä hoitajille että Emman omaisille hämmentävää. Koska Emmalta ei voinut pyytää tutkimuslupaa hänen hämärtyneen ajan ja paikan tajunsa vuoksi, neuvottelin hänen omaistensa kanssa tutkimusluvan saamisek- si. Omaiset olivat hämmästyneitä siitä, että halusin tutkia Emman kieltä ja vuorovaikutusta, sillä he eivät käsittäneet yksinpuhelun tutkimi sen re- levanssia ja pitivät Emmaa vuorovaikutuksellisesti eristäytyneenä. Tämä teki minut kuitenkin entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että tämä tutki- mus olisi monella tavalla tärkeää. Ensinnäkin yksinpuhelu on tärkeä akateeminen tutkimuskohde, sillä luonnollisissa tilanteissa esiintyvästä yksinpuhelusta on äärimmäisen vähän tutkimusta. Toiseksi tämän il- miön tarkastelu nostaa esille muistisairaan ihmisen ja hänen kykynsä: yksityiskohtaisten mikroanalyysien avulla pystyn näyttämään, millaista potentiaalia ja kykyä on henkilöllä, jonka hänen ympäristönsä kategori- soi omaan maailmaansa sulkeutuneeksi. Tutkijana pystyisin siis anta- maan äänen ihmisille, joiden ääni usein jää kuulumatta. Kentälle pääsyn myötä alkuperäinen tutkimuskysymykseni siis osit- tain väistyi ja antoi tilaa uusille näkökulmille. Tämä tapahtui kuitenkin niin, että alkuperäinen tutkimuskysymys esimerkiksi tässä luvussa saa uuden muodon: eri kielten kohtaamista voidaan tutkia muun muassa yksinpuhelun avulla. Menetelmäongelmat Yksinpuheluiden tutkiminen eri näkökulmista nousi siis odotettua suu- rempaan rooliin, ja Camilla Wide tuli mukaan tutkimaan yksinpuhelua. Tavoitteemme oli käyttää monimenetelmäistä kielitieteellistä otetta ja yhdistää konstruktiokieliopin ja vuorovaikutuslingvistiikan menetelmiä. 114 camilla lindholm & camilla wide Tämä osoittautui kuitenkin odotettua hankalammaksi. Alku oli lupaa vaa: teimme yksinpuheluiden rakenteista konferenssiesitelmän konstruktio- kielioppia käsittelevään työpajaan. Esitelmä keräsi runsaasti kiinnos- tusta, ja esityksen jälkeisissä keskusteluissa puhuttiin työpajan muiden osallistujien kanssa tämän tyyppisen tutkimuksen mahdollisuuksista: tutkimalla niin sanottua epätyypillistä kielenkäyttöä, jossa tietyt sanat ja rakenteet ovat yliedustettuja, voidaan lisätä tietoa myös tyypillisen kie- lenkäytön rakenteista. Kohtasimme kuitenkin vaikeuksia, kun pyrimme jalostamaan lyhyttä ja yleistä konferenssijulkaisuamme kahdeksi artikkeliksi, joista toisen oli tarkoitus käsitellä yksinpuhelua yksinomaan rakenteiden näkökulmas- ta ja toisen vertailla yksinpuheluissa esiintyviä rakenteita ja toimintaa kahdenvälisiin vuorovaikutustilanteisiin ja toimintaan. Ensimmäisen artikkelimme arvioijat eivät lämmenneet pilottitutkimuksellemme. Eräs arvioijista muun muassa ehdotti, että tutkisimme laajalti muistisairai- den henkilöiden kielenkäyttöä eri tilanteissa ottamatta huomioon, että keräämämme autenttinen yksinpuheluaineisto on ainutlaatuinen eikä vertailuaineistoa löydy. Lopulta vedimme artikkelimme pois kyseisestä erikoisnumerosta. Toinen tutkimuksemme, joka siis vertaili yksinpuhelua kahdenvälisiin vuorovaikutustilanteisiin, sai suotuisamman vastaanoton, mutta myös se vaati korjauksia. Arvioijat tarttuivat pyrkimykseemme käyttää vuoro- vaikutusanalyysin lomassa konstruktiokieliopin käsitteitä aineistonkat- kelmien analyyseissa ja pyysivät näistä käsitteistä kattavat selitykset. Koska rakenteellinen näkökulma tässä tutkimuksessa oli toissijainen, päätimme poistaa konstruktiokieliopin käsitteet ja muokata artikkelista ”puhtaan” vuorovaikutusartikkelin. Vuorovaikutusartikkelimme sai siis julkaisuluvan, mutta poistimme siitä monitieteisen perspektiivin ja muokkasimme sitä metodologisesti yhtenäisemmäksi. Tätä aineistoa työstäessämme olemme oppineet, että monitieteisyy- den toteuttaminen käytännössä on haasteellista. Monitieteisyyttä koros- tetaan monesti hyveenä tutkimuslaitosten ja rahoittajien puheissa ja strategioissa, mutta käytännössä monitieteiset – tai kuten meidän ta- pauksessamme, kielitieteen eri suunnista ammentavat – tutkimukset kohtaavat vaikeuksia julkaisuprosesseissa. Useimmat tieteelliset lehdet yksinpuhelu ja vuorovaikutus 115 keskittyvät johonkin tiettyyn näkökulmaan ja valitsevat tämän näkökul- man mukaisesti arvioijansa, jotka sitten arvioivat käsikirjoituksia tästä näkökulmasta. Tästä tutkimusmatkasta olemme siis oppineet, että kor- keatasoisia JUFO-julkaisuja varten tulee kirjoittaa yhteen näkökulmaan keskittyviä tutkimuksia, ja monitieteiset kokeilut pitää jättää vaatimatto- miin julkaisuihin, kuten esimerkiksi konferenssijulkaisuihin. Tämä asettaa tutkijan ristiriitaiseen tilanteeseen – oma organisaatio vaatii JUFO-pisteitä, mutta tiede ei etene, jos jatkuvasti liikkuu jonkin tieteen- alan tai tutkimusmenetelmän ytimessä. Miten tiedeyhteisö vastaisuu- dessa pystyy ratkaisemaan tämän ristiriidan, jää vielä nähtäväksi. Lopuksi Olemme esitelleet tutkimustamme sekä akateemisissa konferensseissa että keskustelutilaisuuksissa, joissa läsnä on ollut muita sidosryhmiä. Tähän mennessä yleisömme on ollut suurimmaksi osaksi akateeminen, mutta toistaiseksi väkevin ja vakuuttavin kokemuksemme oli, kun kä- vimme Kanadassa keskustelemassa muistisairaiden vuorovaikutuksen tutkimuksen merkityksestä yleisölle, joka koostui hoitohenkilökunnan edustajista, ikäihmisistä ja muistisairaiden henkilöiden perheenjäsenis- tä. Heidän riipaisevat tarinansa ja niiden peilaaminen julkisuudessa käy- tyyn keskusteluun vanhuspalvelujen ongelmista koskettivat ja itkettivät. Tarinoita kuunnellessaan Camilla L. palasi tutkimuksen alkulähteille ja muisti, miten hänen kiinnostuksensa muistisairaiden vuorovaikutuksen tutkimukseen heräsi 20 vuotta sitten, kun hän kohtasi niukasti puhuvan asukkaan vanhainkodin kahvihuoneessa. Miten olla vuorovaikutuksessa ihmisen kanssa, jolla ei ole sanoja? Se on sekä tutkimuksen että sen soveltamisen ydinkysymys. Kiitokset Tämän tutkimuksen on rahoittanut Suomen Akatemia (päätös nro. 256792). 116 camilla lindholm & camilla wide lähteet Backhaus, P. 2019: No time to care? Interactional hurriedness in a Japanese eldercare facility. Linguistics Vanguard 5(2). DOI: https://www.degruyter.com/document/doi/10.1515/ lingvan-2018-0022/html. Bédard, A., Landreville, P., Voyer, P., Verreault, R. & Vézina, J. 2001: Reducing verbal agita- tion in people with dementia. Evaluation of an intervention based on the satisfaction of basic needs. Aging Mental Health 15(7), 855–865. Boroujeni, S. H. & Shahbazi, M. 2011: The effect of instructional and motivational self- talk on performance of basketball’s motor skill. Procedia Social Behavioral Sciences 15, 3113−3117. Brooker, D. 2007: Person-centred dementia care. Making services better. London: Jessica Kingsley Publishers. Davis, B. H. & Maclagan, M. 2009: Examining pauses in Alzheimer’s discourse. American Journal of Alzheimer’s Disease & Other Dementias 24, 149–154. Davis, B. H. & Maclagan, M. 2017: Challenges and experiences in training multicultural international direct care workers in dementia care in the United States. – C. Plejert, C. Lindholm & R. W. Schrauf (toim.), Multilingual interaction and dementia. Bristol: Multi- lingual Matters, 206–229. De Bot, K. & Makoni, S. 2005: Language and aging in multilingual contexts. Clevedon: Multi- lingual Matters. Doty, M. M., Koren, M. J. & Sturla, E. L. 2008: Culture change in nursing homes. How far have we come? Findings from the Commonwealth Fund 2007 National Survey of Nursing Homes. Commonwealth fund. May 9 (91). Saatavissa: https://www.commonwealthfund. org/publications/fund-reports/2008/may/culture-change-nursing-homes-how-far-have- we-come-findings. Viitattu 17.12.2020. Eloniemi-Sulkava, U. 2011: Muistisairaan ihmisen tarvelähtöinen hoidon kokonaisuus. Kuinka vastaan muistisairaan ihmisen tarpeisiin hoidossa? Memo 4, 9–12. Goodwin, C. 2003: Introduction. – C. Goodwin (toim.), Conversation and brain damage. Oxford: Oxford University Press, 3–20. Green-Vänttinen, M. 2001: Lyssnaren i fokus. En samtalsanalytisk studie i uppbackningar. Hel- sinki: Svenska Litteratursällskapet i Finland. Haakana, M., Kurhila, S., Lilja, N. & Savijärvi, M. 2016: Kuka, mitä, häh? Korjausaloitteet suomalaisessa arkikeskustelussa. Virittäjä 120(2), 255–292. Haapala, P., Burakoff, K. & Martikainen, K. 2013: Tietoisuus toimivista vuorovaikutustavois- ta muuttaa muistisairaan ihmisen ja hoitajan kohtaamista. Gerontologia 3/213, 314–321. Herman, R. E. & Williams, K. N. 2009: Elderspeak’s influence on resistiveness to care. Focus on behavioral events. American Journal of Alzheimer’s Disease and Other Dementias 24(5), 417–423. Iso suomen kielioppi = Hakulinen, A., Vilkuna, M., Korhonen, R., Koivisto, V., Heinonen, T. R. & Alho, I. 2004: Iso suomen kielioppi. Helsinki: SKS. John-Steiner, V. 1992: Private speech among adults. – R. M. Diaz & L. E. Berk (toim.), Private speech. From social interaction to self-regulation. Hillsdale, NJ: Lawrence Erlbaum Associates, 285–296. yksinpuhelu ja vuorovaikutus 117 Kern, F. & Selting, M. 2012: Conversation analysis and interactional linguistics. – C. Chapelle (toim.), The encyclopedia of applied linguistics. Wiley Online Library. DOI: https://onlinelibrary.wiley.com/doi/abs/10.1002/9781405198431.wbeal0203. Kitwood, T. 1997: Dementia reconsidered. The person comes first. Buckingham: Open Univer- sity Press. Lemay, M. & Landreville, P. 2010: Verbal agitation in dementia. The role of discomfort. American Journal of Alzheimers Disease and Other Dementias 25(3), 193–201. Lindholm, C. 2015: Parallel realities. The interactional management of confabulation in dementia care encounters. Research on Language and Social Interaction 48(2), 176–199. Lindholm, C. 2016a: Boundaries of participation in care home settings. Use of the Swedish token jaså by a person with dementia. Clinical Linguistics & Phonetics 30, 832–148. Lindholm, C. 2016b: Keskustelunanalyysi ja etnografia. – M. Stevanovic & C. Lindholm (toim.), Keskustelunanalyysi. Kuinka tutkia sosiaalista toimintaa ja vuorovaikutusta. Tampe- re: Vastapaino, 331–348. Lindholm, C. & Stevanovic, M. (tulossa): Challenges of trust in atypical interaction. Prag- matics and Society. Lindholm, C. & Wide, C. 2019a: Self-directed speech and dialogue in dementia care. The potential of co-participants’ contributions. Logopedics Phoniatrics Vocology 44(1), 14–22. Lindholm, C. & Wide, C. 2019b: Formelartade och mer schematiska konstruktioner hos per- soner med demens. – M. Bianchi, D. Håkansson, B. Melander, L. Pfister, M. Westman & C. Östman (toim.), Svenskans beskrivning 36. Uppsala: Institutionen för nordiska språk vid Uppsala universitet, 207–218. Lindström, J. 2007: Initial clausal negation–a Nordic areal feature. – A. Amman (toim.), Linguistics festival. Bochum: Universitätsverlag Brockmeyer, 31–58. Linell, P. & Korolija, N. 1995: On the division of communicative labour within episodes in aphasic discourse. International Journal of Psycholinguistics 11(2), 143–165. Lupyan, G. & Swingley, D. 2012: Self-directed speech affects visual search performance. The quarterly journal of experimental psychology 65(6), 1068−1085. Maxim, J. & Bryan, K. 2006: Language, communication and cognition in the dementias. – K. Bryan & J. Maxim (toim.), Communication disability in the dementias. London and Philadelphia: Whurr Publishers, 73–124. Peräkylä, A. & Vehviläinen, S. 1999: Vuorovaikutustutkimus ja vuorovaikutusideologiat. Psykologia 34 (5-6), 329–342. Peräkylä, A. & Vehviläinen, S. 2003: Conversation analysis and the professional stocks of interactional knowledge. Discourse & Society 14(6), 727–750. Piaget, J. 1959: The language and thought of the child. London: Routledge & Kegan Paul. Plejert, C., Lindholm, C. & Schrauf, R. W. 2017: Multilingual interaction and dementia. Bristol: Multilingual Matters. Samuelsson, C. & Hydén, L.-C. 2011: Intonational patterns of nonverbal vocalizations in people with dementia. American Journal of Alzheimers Disease and Other Dementias 26(7), 563–572. Savundranaygam, M. Y. 2014: Missed opportunities for person-centered communication. Implications for staff-resident interactions in long-term care. International Psycho- geriatriatrics 26(4), 645–655. 118 camilla lindholm & camilla wide Stevanovic, M. 2017: Keskustelunanalyysi ja Austinin perintö. Niin & Näin 2/2017, 103–107. Teleman, U., Hellberg, S. & Andersson, E. 1999: Svenska Akademiens grammatik 1–4. Stock- holm: Svenska Akademien. Vasse, E., Vernooij-Dassen, M., Spijker, A. ym. 2010: A systematic review of communica- tion strategies for people with dementia in residential and nursing homes. International Psychogeriatriatrics 22(2), 189–200. Vygotsky, L. 1962: Thought and language. Massachusetts: MIT Press. Ward, R., Vass, A. A., Aggarwal, N., Garfield, C. & Cybyk, B. 2008: A different story. Exploring patterns of communication in residential dementia care. Ageing & Society 28(5), 629–651. Williams, K., Herman, R., Gajewski, B. & Wilson, K. 2009: Elderspeak communication. Impact on dementia care. American Journal of Alzheimer’s Disease & Other Dementias 24(1), 11–20. Winsler, A., Fernyhough, C. & Montero, I. 2009: Private speech, executive functioning, and the development of verbal self-regulation. Cambridge: Cambridge University Press.