This is a self-archived – parallel-published version of an original article. This version may differ from the original in pagination and typographic details. When using please cite the original. AUTHOR Ville Suuronen TITLE Liberalismista kohti autoritarismia: Unkarin illiberaalista poliittisesta järjestelmästä YEAR 2025 DOI https://doi.org/10.70483/kp.162589 VERSION Publisher’s PDF CITATION Suuronen, Ville Liberalismista kohti autoritarismia: Unkarin illiberaalista poliittisesta järjestelmästä Kosmopolis – Vol. 55: 1–2/2025 p. 63-69 https://doi.org/10.70483/kp.162589 LICENSE CC BY 63 Liberalismista kohti autoritarismia: Unkarin illiberaalista poliittisesta järjestelmästä Ville Suuronen1 Katalin Miklóssy (2024): Demokratian rappio: Unkarin tiellä tulevaisuuteen? Helsinki: Tammi, 239 s. Heino Nyyssönen (2024): Unkarilaisen autoritarismin nousu. Tampere: Vastapaino, 202 s. Viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana Unkarista on tullut politiikan tutkijoille erityisen kiinnostava kohde maan huolestuttavan demokratiakehityksen vuoksi. Katalin Miklóssyn ja Heino Nyyssösen uudet teokset Unkarin illiberaalin poliittisen järjestelmän kehityksestä tarjoavat toisiaan täydentävät analyysit nyky-Unkarin muutoksesta liberaalidemokraattisesta valtiosta kohti autoritarismia. Kun Viktor Orbánin johtama Fidesz-puolue hävisi parlamenttivaalit vuonna 2002 hal- littuaan maata neljän vuoden ajan, Orbán julisti avoimesti, ettei isänmaa voi koskaan olla oppositiossa (vrt. Nyyssönen 2024, 140; Miklóssy 2024, 111). Tästä alkoi systemaattinen työ poliittisen vallan takaisin saamiseksi ja konservatiivisten arvojen levittämiseksi kansa- laisyhteiskunnassa (Greskovits 2020; vrt. Miklóssy 2024, 80–82). Fidesz nousi uudestaan valtaan vuonna 2010, ja se sai tuolloin ratkaisevan superenemmistön parlamenttiin, mikä mahdollisti laajat ja systemaattiset muutokset valtion perustaviin rakenteisiin. Fideszin vaali- voittonsa jälkeen lanseeraama ”kansallisen yhteistyön järjestelmä (NER)” johti muun muassa ennätysnopeasti läpiajettuun, vuoden 2012 alussa voimaan astuneeseen uuteen perustuslakiin – tai ”peruslakiin”, kuten Fidesz sitä kutsuu. Uudistettu perustuslaki tuli myös kansalaisille yllätyksenä, sillä se ei kuulunut Fideszin vaaliteemoihin vuoden 2010 vaaleissa. (Nyyssönen 2024, 32–34.) Vuoden 2014 kesän tunnetussa puheessaan Orbán julisti, että Unkarista tulisi ”illiberaali valtio”, jonka esikuvina toimisivat Kiinan, Venäjän, Singaporen, Intian ja Turkin poliittiset järjestelmät. Nämä järjestelmät eivät olleet liberaalidemokraattisia länsimaisessa merkityk- sessä. Vaikka nämä valtiot eivät kunnioittaneet länsimaisten oikeusvaltioiden keskeisiä pe- rusperiaatteita – esimerkiksi vallan kolmijakoa, oikeuslaitoksen ja median riippumattomuutta tai vähemmistöjen oikeuksia – olivat ne Orbánin mukaan siitä huolimatta demokratioita (Orbán 2014). Vuoden 2015 pakolaiskriisin aikana Orbánin johtamasta illiberaalista jär- jestelmästä, joka oli äärimmäisen kriittinen Euroopan unionin pakolaispolitiikkaa kohtaan, kehkeytyi esikuva muille valtioille, joita hallitsivat nationalistiset ja maahanmuuttovastaiset liikkeet. Voidaankin sanoa, että 2020-luvulle tultaessa Orbánin autoritaarisesta Unkarista on tullut eurooppalaisen ja kansainvälisen äärioikeiston yksi keskeinen esikuva (vrt. Lendvai 2017, 199–205; Mayer 2018; Krastev & Holmes 2020, 47; Suuronen 2025). Kuten Nyyssö- nen osuvasti toteaa, on Unkari juuri tässä mielessä ”kokoaan ’suurempi’”, sillä ”unkarilaisten 1 VTT, tutkijatohtori, Turun yliopiston tutkijakollegium (TIAS), Kosmopolis – Vol. 55: 1–2/2025 Kirja-arvio Kosmopolis64 Ville Suuronen haaveissa heidän maansa on maailmalle leviävän konservatiivisen vallankumouksen moot- tori” (Nyyssönen 2024, 15). Nyyssösen ja Miklossyn teokset ovatkin juuri nyt poikkeuksellisen ajankohtaisia pait- si Euroopan poliittisen polarisaation ymmärtämisen kannalta myös kansainvälisen politii- kan näkökulmasta katsoen. Orbán on itse toistuvasti julistanut, että juuri hän keksi Do- nald Trumpin politiikkaa määrittävän patrioottisen lähestymistavan nykypolitiikkaan, ja on sittemmin toistellut, että he jakavat Trumpin kanssa konservatiivisten arvojen määrittämän ”hengellisen yhteisön” (Lendvai 2017, 246; vrt. Nyyssönen 2024, 24). Myös Orbánin niin sa- nottu puolueettomuus Venäjän aloittaman hyökkäyssodan suhteen näkyy käytännössä usein Venäjän propagandaa myötäilevinä mielipiteinä (vrt. kuitenkin Nyyssönen 2024, 191) – juuri tällaisia lausuntoja on kuultu myös Trumpin suusta helmikuun 2025 aikana. Saksan äärioi- keistopuolue AfD:n merkittävän vaalivoiton myötä voidaan siis Miklóssyn (2024, 198) tavoin ajatella, että Orbánin Unkarissa toteuttama ”illiberaali demokratia” tai ainakin sen ihanteet ovat yhä enenevässä määrin valtavirtaistuneet myös globaalissa mielessä. Nyyssösen ja Miklóssyn teokset lähestyvät Unkarin ongelmaa eri näkökulmista. Mik- lóssyn teos alkaa konkreettisilla esimerkeillä, jotka pyrkivät selittämään Orbánin ja Fideszin suosiota tavallisen kansalaisen näkökulmasta, ja etenee kohti systemaattisempaa analyysia vallan ja propagandan muodoista. Nyyssösen kirja taas tarjoaa kattavan analyysin nyky- Unkarin politiikan keskeisistä piirteistä, nojaten vahvasti mutta kriittisesti Orbánin omiin tulkintoihin Unkarin poliittisen järjestelmän ja ideologian luonteesta. Miklóssyn teoksen ensimmäinen osa tarjoaa lukijalle sarjan konkreettisia esimerkkejä, jotka valaisevat, kuinka Unkarin politiikka ilmenee ”tavallisen unkarilaisen näkökulmasta”. Teoksen ensimmäisen osan luvut käsittelevät muun muassa eriarvoisuutta, opetusjärjestel- mää, terveydenhuollon kriisiä sekä tasa-arvoa. Unkarin hallitus on esimerkiksi kuvannut po- liittista järjestelmäänsä ”työperusteiseksi yhteiskunnaksi”, jossa sosiaalietuudet tulee ansaita työnteolla. Hallitus on mahdollistanut työnantajille ylityön teetättämisen uudella tavalla, ra- joittanut lakko-oikeutta ja heikentänyt ammattiliittojen autonomiaa (s. 19–23). Kiinnostavaa kyllä, vaikka Fideszin politiikka on hyödyntänyt ennen kaikkea yhteiskunnan rikkainta osaa, on sen kannatus vahvaa nimenomaan kaikkein köyhimmässä tuloluokassa, josta jopa 75 pro- senttia kannattaa puoluetta (s. 19). Selitykseksi tähän Miklóssy tarjoaa ajatusta, että köyhien on helpompi edetä nyky-Unkarin systeemin sisällä nimenomaan valtaa mielistelemällä; tule- vaisuudessa Fideszin vallan haastaminen voikin olla nimenomaan rikkaiden ”luksusta” (s. 30). Nyky-Unkarin eriarvoisuus näkyy etenkin romanivähemmistön erittäin hankalassa ase- massa, sillä heistä kaksi kolmasosaa elää köyhyydessä (s. 27). Eriarvoisuus näkyy myös kou- lutuksessa ja sosiaalisen nousun vaikeudessa. Euroopan kattavassa vertailussa Unkarin väestö oli kolmanneksi vähiten korkeakoulutettua (32 % väestöstä) (s. 34) ja Unkarin opettajien palkkataso myös Euroopan unionin (EU) matalin (s. 42). Myös Unkarin terveydenhuolto on syvässä kriisissä. Kuten Miklóssy huomauttaa, EU:n sisältä katsoen, kuolee Unkarissa Roma- nian jälkeen eniten ihmisiä hoidolla mahdollisesti vältettäviin tauteihin (s. 49). Tasa-arvon ongelmat näkyvät myös naisten huonossa asemassa, joka on EU:n toiseksi huonoin (s. 64). Kosmopolis 65 Unkarin illiberaalista poliittisesta järjestelmästä Kaikilla näillä valtion ja yhteiskunnan keskeisillä alueilla näkyy myös Fideszin kansallis- konservatiivinen ideologia. Fideszin propagandan näkökulmasta suuri romanivähemmistö (n. 5,5 % väestöstä) ei sovi ajatukseen ”etnisesti homogeenisestä” Unkarista, jonka alhainen syntyvyys ja korkea kuolleisuus nähdään uhkana valtion tulevaisuudelle (s. 27–29). Koulu- tuksen parissa esimerkkinä voidaan taas nostaa esiin CEU:n (Central European University) pakottaminen ulos Budapestista ideologisista syistä vuonna 2018 sekä sukupuolentutkimuk- sen lopettaminen koko Unkarissa saman vuoden aikana (s. 44–46; vrt. Nyyssönen 2024, 64). Fideszin illiberaali ideologia näkyy ennen kaikkea tasa-arvokysymyksissä ja niin sanotun pe- rinteisen perhemallin, kodin ja isänmaan korostamisessa. Kuten Miklóssy korostaa, hallituk- sen näkökulmasta sukupuoli on vain ja ainoastaan biologinen tosiasia; mikään toinen sana ei saa osakseen niin suurta halveksuntaa kuin ajatus sosiaalisesta sukupuolesta (engl. gender) (s. 63; vrt. Nyyssönen 2024, 70 av.). Miklóssyn teoksen johdanto ja kaksi muuta päälukua tarjoavat systemaattisen analyysin Orbánin luomasta poliittisesta järjestelmästä. Kuten Miklóssy huomauttaa, Fidesz perustet- tiin vuonna 1988 ja sen nimi (unk. Fiatal Demokraták Szövetsége, suom. Nuorten Demokraat- tien Liitto) viittaa puolueen alkuperäiseen liberaaliin agendaan. Puolue kääntyi kuitenkin jo 1990-luvun puolivälissä kohti kansalliskonservatismia ja pyrki kasvamaan suureksi kan- sanpuolueeksi korostaen kristillisiä ja konservatiivisia arvoja (s. 9, 141; vrt. Nyyssönen 2024, 137). Vaikka Fidesz olikin tympääntynyt oikeusvaltion rajoittaviin elementteihin jo ensim- mäisellä hallituskaudellaan vuosina 1998–2002, jolloin Orbán tuomitsi ”tuomareiden ylival- lan” ja perustuslakituomioistuimen kovin sanoin, suojasivat EU- ja Nato-jäsenyysneuvottelut Unkarin demokratiakehitystä vielä tässä vaiheessa (s. 141). Orbán on sittemmin ilmoittanut avoimesti haluavansa pysyä pääministerinä aina vuoteen 2034 saakka. Puolueen laajempana tavoitteena on kokonaan uuden poliittisen aikakauden luominen. Euroopan unionin tasolla tämä tarkoittaa nimenomaan sen haltuun ottamista, ei unionista lähtemistä (s. 9–10; vrt. Nyyssönen 2024, 15). Miklóssyn teos argumentoi, että Orbánin valta-asema on saavutettu ”pienten askelten politiikalla” (s. 11). Teoksen teoreettisena lähtökohtana on korostaa Orbánin politiikan ide- ologista taustaa sekä Fideszin kansalliskonservatiivista agendaa: ”Viktor Orbán on häkellyt- tävän johdonmukaisesti toteuttanut juuri sen, minkä lupasi” (s. 10). Juuri tämän painotuksen vuoksi Miklóssy toteaa, että hän jättää tarkoituksella kuvaamatta nyky-Unkaria populismin käsitteellä. Miklóssyn mukaan populismin käsite olettaa kaksi keskeistä asiaa: yhtäältä aja- tuksen politiikasta ei-ideologisena retoriikkana ”vallan säilyttämisen vuoksi” ja toisaalta nä- kemyksen ihmisten manipuloimisesta retoriikan keinoin. Näitä näkemyksiä vasten Miklóssy argumentoi, että Fidesz on edustanut kansalliskonservatiivista agendaa johdonmukaisesti ”viimeiset vuosikymmenet”, ja pyrkii näyttämään, että Fideszin suosiota ei selitä niinkään pelkkä opportunistispopulistinen retoriikka, vaan nimenomaan puolueen kannattajille suun- natut ”konkreettiset taloudelliset, sosiaaliset, kulttuuriset ja poliittiset edut ja täyt” (s. 14). Juuri tämä yhdistelmä on ”puhutellut erityisesti vähemmän koulutettua maaseudun väkeä sekä vanhempaa tai uskonnollista kansanosaa” (s. 144). Kosmopolis66 Mikään tästä ei tarkoita, etteikö Miklóssy myös tunnistaisi Unkarin autoritaarisen järjes- telmän ”joustavuutta” ja ”innovatiivisuutta”. Itse asiassa Miklóssy nimenomaan korostaa, että Unkarin autoritaarisen järjestelmän kehittyminen on vaatinut jatkuvaa kalibrointia ja reagoi- mista ulkoisiin ja sisäisiin paineisiin – juuri tämä muuntautumiskyky yhdistettynä kansal- liskonservatiiviseen aatemaailman selittää Fideszin suosiota (s. 144). Keskeisin osa Fideszin luomassa illiberaalissa poliittisessa systeemissä onkin sen systemaattinen yritys luoda ”syvää valtiota”, eli asettaa Fideszille lojaaleja päättäjiä ja viranhaltijoita ”valtion hallinnon, oikeus- laitoksen ja talouden rakenteisiin” (s. 148). Kuten Miklóssy toteaa: Fidesz-enemmistöinen parlamentti on valinnut Unkarin presidentin, jolla on veto-oikeus lainsäädäntöön, valtakunnan pääsyyttäjän, korkeimman oikeuden tuomarit, perustuslailli- sen tuomioistuimen tuomarit, medianeuvoston puheenjohtajan ja kansallisen vaalitoimis- ton johtajan. Suurin osa heistä pysyy virassaan 2020-luvun loppuun asti, monet jopa pit- kälti 2030-luvulle saakka. Heidät voidaan vaihtaa vain kahden kolmasosan enemmistöllä.” (S. 148.) Fideszin hallinnon valta ei kuitenkaan rajoitu vain yllä mainittuihin poliittisiin ja juridi- siin rakenteisiin. Kuten Orbán on itse korostanut: ”Se, joka hallitsee mediaa, hallitsee ihmis- ten ajattelua” (s. 92). Fidesz hallitseekin noin 80 prosenttia Unkarin mediasta, ja Unkarissa onkin EU-maista kaikkein huonoin tilanne lehdistönvapaudella mitattuna (s. 97). Nämä sys- temaattiset muutokset yhdistettynä Fideszin kannattajille suunnattuihin tukiin, EU-tukien kleptokraattiseen kanavoimiseen sekä kansalliskonservatiivisen arvomaailman korostaminen on täten nyky-Unkarin politiikan ydin. Nyyssösen lähtökohtana on pyrkiä ymmärtämään Unkarin illiberaalin systeemin perus- luonnetta ja sen syntyhistoriaa. Nyyssönen huomauttaa heti aluksi, että nyky-Unkaria on kuvattu tutkimuskirjallisuudessa hyvinkin erilaisin termein: illiberalismi, autoritaarinen po- pulismi, autoritaarinen uusliberalismi, diktatuuri ja fasismi ovat kaikki tutkimuskirjallisuu- desta löytyviä käsitteitä ja kuvauksia (s. 11, 18–19). Nyyssösen mukaan Unkarin poliittista järjestelmää tulisi kuvata ”pehmeäksi autoritarismiksi”, mikä mahdollistaa sen erottelemi- sen varsinaisista autoritaarisista valtioista, kuten Kiinasta. Tämä ”autoritarismin sofistikoitu- neempi muoto” nousee nimenomaan aiemman valtiososialismin ”pehmeästä” diktatuurista ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen seuranneesta ”kovasta” demokratiasta (s. 19, 55). Muina mahdollisina osuvina termeinä Nyyssönen mainitsee ”vaaliautokratian” sekä ”kilpailullisen autoritarismin” (s. 56). Kuten Nyyssönen huomauttaa, on nyky-Unkari paitsi illiberalismin, myös ”totuudenjälkeisyyden” koelaboratorio (s. 20). Teos on jaettu viiteen pääteemaan, jotka käsittelevät Fideszin nousua, historian poliittista käyttöä, Unkaria ja sen menestystä suhteessa muihin valtioihin, kansainvälistä politiikkaa ja taloutta sekä Unkarin propagandayhteiskuntaa. Kuten Nyyssönen itse toteaa, on Unkarin po- liittisen systeemin kokonaisvaltainen esitteleminen äärimmäisen monimutkaista, mistä syystä hän painottaa analyysissään Orbánin omia käsityksiä ja poliittista ajattelua (s. 53). Tämä rat- kaisu on perusteltu, sillä kuten Orbánin elämäkerturi Paul Lendvai (2017, 81) toteaa, on Un- karin poliittinen järjestelmä paljolti nimenomaan Orbánin vallan ja persoonan määrittämä. Miklóssyn tavoin myös Nyyssönen korostaa nyky-Unkarin kansalliskonservativiista luon- netta. Esimerkiksi Unkarin uudessa perustuslaissa sana kansakunta (unk. nemzet) mainitaan Ville Suuronen Kosmopolis 67 yli sata kertaa. Erityisen keskeinen on ajatus Unkarin yhtenäisestä kansakunnasta sekä aja- tus Unkarin vastuusta naapurimaiden unkarilaisista vähemmistöistä. Vuoden 2014 vaaleissa ensimmäistä kertaa äänestämään päässeet vähemmistöunkarilaiset kannattivatkin Fideszia merkittävällä 95 prosentin enemmistöllä (s. 36–38, 182–185). Tätäkin tärkeämpää Fideszin vallan säilymiselle on kuitenkin itse Unkarin ”epädemokraattinen vaalijärjestelmä”, jota Fi- desz on pyrkinyt manipuloimaan itselleen edulliseksi (s. 38, 50–51). Eräs kiinnostava piirre Unkarin poliittisessa järjestelmässä on sen propagandistinen tapa hyödyntää kansanäänestyksiä ja niin sanottuja ”kansallisia konsultaatioita”. Mainittuja kansan äänestyksiä on ollut vain kaksi, koskien EU:n kaavailemia pakolaiskiintiöitä vuon- na 2016 ja seksuaalivähemmistöjen asemaa vuonna 2022. Vaikka kummassakin näistä ää- nestysprosentti jäi alle vaaditun viidenkymmenen, on hallitus käyttänyt näiden äänestysten Fideszin kantoja lähes yksimielisesti myötäileviä tuloksia propagandassaan mandaattina hal- lituspolitiikalleen (s. 59). Kansanäänestyksien lisäksi Orbánin hallitus on myös hyödyntä- nyt niin sanottuja kansallisia konsultaatioita, joita voidaan Nyyssösen mukaan pitää ”koko Orbánin luoman järjestelmän ytimenä”. Nämä konsultaatiot eivät ole kansanäänestyksiä, mutta kuitenkin enemmän kuin mielipidetiedusteluja. Verorahoilla toteutetut kyselyt ovat koskeneet erilaisia aiheita aina eläkkeistä perustuslakiin ja sosiaalisista sekä taloudellisista kysymyksistä maahanmuuttoon ja terrorismiin. Unkarissa nämä kyselyt edustavat ”poliittisen agendan asettamisen muoto[a]” ja potentiaalisesti myös vientituotetta muille autoritaarisille hallinnoille. (S. 60–62.) Nyyssösen teoksen historian käyttöä käsittelevä luku on erityisen kiinnostava. Kuten kir- joittaja toteaa, ”vanhat kertomukset unkarilaisten alkuperästä ovat palanneet osaksi identi- teettitehtailua” (s. 75). Historiallisten ja myyttisten tarinoiden lisäksi Orbánin politiikkaa on määrittänyt paitsi radikaali kritiikki länsimaista liberaalidemokratiaa kohtaan, myös taistelu Unkarin kommunistista menneisyyttä vastaan. Itse asiassa Unkari ei ole enempää eikä vä- hempää kuin ”historiankäytön mallimaa”, mitä edustaa etenkin vuosiin 1989 ja 1956 liittyvä symboliikka ja identiteettipolitiikka (s. 102). Tämä heijastuu myös Unkarin perustuslain pit- kässä ja ideologisesti värittyneessä johdannossa, joka korostaa unkarin historiallista identi- teettiä (s. 118). Esimerkkeinä unkarilaisesta muistin politiikasta voidaan mainita holokaustin kieltämisen rinnalle tehty lakimuutos, joka kielsi kommunismin rikosten kieltämisen van- keustuomion uhalla. Fideszin perustuslaissa Unkarin sosialistinen työväenpuolue sekä muut järjestelmää edustaneet poliittiset organisaatiot kuvataan rikollisjärjestöinä (s. 98–99). Sama ilmiö on näkynyt myös esimerkiksi yksittäisen hahmojen maineenpalautuksina, mitä edus- taa esimerkiksi vuoden 1956 kansannousun symbolisen hahmon Imre Nagyn rehabilitointi (s. 96). Retoriikasta huolimatta kuitenkin moni entinen kommunisti on yksinkertai sesti siirtynyt tukemaan Orbánia (s. 101). Suomalaiselle lukijalle kiinnostavaa lienee nyky- Unkarin hallituspiirien pyrkimys identifioitua myyttiseen menneisyyteen hunneina ja sitä kautta ”turkkilaiseen maailmaan” suomalais-ugrilaisuuden sijaan (s. 115). Kuten Miklóssy, myös Nyyssönen analysoi Unkaria laajasti erilaisten indeksien ja tilas- tojen valossa (s. 131–161). Unkarin erityisinä murheenkryyneinä Nyyssönen mainitsee sen heikot sijoitukset oikeusvaltiovertailussa, lehdistönvapaudessa sekä korruptioindeksissä, jois- Unkarin illiberaalista poliittisesta järjestelmästä Kosmopolis68 sa kaikissa Unkari sijoittuu EU:n huonoimmille sijoille (s. 154–158). Erityisen kiinnostavana kuriositeettina voidaan mainita unkarilaisten itsensä lanseeraamaan Corvinus Institute for Ad- vanced Studies- tutkimusinstituutin kehittämä ”Social Futuring -indeksi”, joka länsimaisista tutkimusinstituuteista poiketen on antanut Unkarille ja Puolalle erityisen hyvät arvosanat elämänlaadun osalta (s. 147). Kuten Nyyssönen korostaa teoksensa kansainvälistä politikkaa ja taloutta koskevassa osiossa, on EU-jäsenyydellä edelleen vahva kannatus unkarilaisten parissa (s. 168). Unka- rin EU-jäsenyydelle löytyykin paljon hyvin käytännöllisiä syitä: Maa on yksi suurimmista EU-tukien saajista, ja sen alhainen henkilö- ja yritysverotus houkuttelevat eurooppalaisia yrityksiä maahan. Toisaalta myös Unkarin viennistä jopa 85 prosenttia suuntautuu EU:n si- sämarkkinoille (s. 164, 168). Sen sijaan, että Unkari haluaisi lähteä unionista, on Orbánin tavoitteena nimenomaan yhdistää koko eurooppalainen ”laitaoikeisto” (s. 175). Orbánin reto- riikka onkin painottanut yhä voimakkaammin ajatusta Unkarista todellisten eurooppalaisten ja kristillisten arvojen suojelijana (s. 176; vrt. 117). Nyyssösen teos päätyy erilaiseen lopputulemaan kuin Miklóssyn: Olennaista Nyyssösen näkökulmasta on nimenomaan Orbánin systeemin ”kameleonttimaisuus”. Juuri tämä vaikeus nimetä ja määrittää sen perustavaa luonnetta tekevät siitä kiintoisan tutkimuskohteen. Or- bánin systeemin ytimessä on nimenomaan ”poliittisen vallan säilyttäminen” (s. 257). Unkarin Kansallisen yhteistyön järjestelmää kuvaa ”synteesi uuden järjestelmän ensimmäisten vuosi- kymmenten uusliberalismista ja sitä edeltäneestä paternalistisesta valtiososialismista” (s. 260). Illiberaali Unkari ei ole lopulta muuta kuin keisarin uudet vaatteet: autoritaarinen valtio, jossa pieni piiri hallitsee ja päättää ja jossa se varmistaa tukensa vaaleissa, jotka ovat vapaat mutta epäreilut (s. 273). Miklóssyn ja Nyyssösen teokset tarjoavat erinomaisen johdatuksen nykyisen Unkarin poliittiseen tilanteeseen sekä uskottavat analyysit niistä kehityslinjoista ja syistä, jotka ovat johtaneet nykyiseen tilanteeseen. Kumpikin teoksista olisi kuitenkin voinut hyötyä tarkem- masta käsitteiden käyttämisestä. Miklóssyn antama lyhyt populismin määritelmä pelkkänä retoriikkana ja silmänlumeena on ongelmallinen, sillä monet keskeiset populismin tutkijat nimenomaan korostavat ideologiaa ja/tai ideoita populismin keskeisenä määrittävänä tekijä- nä (ks. Mudde 2017; Moffit 2020). Miklóssyn lähestymistapaa voidaan kuitenkin ymmärtää myös kritiikkinä suhteessa populismitutkimukseen, joka nimenomaan korostaa populismia joko käytännöllisenä strategiana tai diskursiivisretorisena tyylinä (ks. Moffit 2020). Vaikka Miklóssyn teos onkin vakuuttava ja hyvin kirjoitettu, jättää teos avoimeksi kysymyksen siitä, missä määrin Fideszin propaganda toimii samaan aikaan hyödyllisenä silmänlumeena uus- liberaaleille uudistuksille ja rikkaiden etujen ajamiselle (vaikka kyseessä onkin teema, jota myös Miklóssy läpi teoksensa itsekin korostaa). Myös Nyyssösen teos olisi hyötynyt tarkemmasta käsitteellisestä analyysistä. Ajatus Un- karin ”pehmeästä autoritarismista” olisi voitu esittää kattavammin ja suhteessa uudempaan teoreettiseen kirjallisuuteen. Nyyssönen nojaa analyysissään pitkälti Juan Linzin vuonna 1964 esittämään tunnettuun määritelmään autoritaarisuudesta (s. 28–29) ja päättää olla ottamatta kantaa laajemmin nykyiseen, uudenlaiseen fasismikeskusteluun (s. 275). Jos nyky-Unkarin Ville Suuronen Kosmopolis 69 illiberalismissa ei ole kyse muusta kuin keisarin uusista vaatteista ja jos koko systeemin ydin on sen kameleonttimaisuudessa, kuinka voimme selittää Unkarin asemaa nykyisen ääri- ja laitaoikeiston esikuvana? Näitä käsitteellisiä ongelmia ja ristiriitoja voidaan lähestyä myös konkreettisempien esi- merkkien kautta. Viitaten Orbánin vuonna 2014 pitämään puheeseen, jota voidaan pitää en- simmäisenä kertana, kun merkittävä poliitikko käyttää illiberalismin käsitettä myönteisessä mielessä itsekuvauksena (Laruelle 2022, 306), Nyyssönen toteaa seuraavasti: Alun perin Orbánin puheessa oli kyse valtion eikä demokratian saamasta lisämääreestä. Käsite lähti kuitenkin laukalle ja päätyi keskustelussa virheellisesti demokratian etuliit- teeksi. On hyvin mahdollista, ettei Viktor Orbán tai hänen puheensa kirjoittaja yksinker- taisesti ollut tietoinen edellä mainitun ’illiberaalin’ historiallisesta taustasta. Siten Unkarin ’illiberaali demokratia’ perustuu ajatusvirheeseen, joka ilmestyi myös Viktor Orbánin seu- raavan vuoden kesäpuheeseen. (S. 56.) Ottaen huomioon, että Orbán on myöhemmissä puheissaan systemaattisesti puhunut ni- menomaan illiberaalista demokratiasta ja yleisemmin illiberalismista länsimaisten liberaali- demokraattisten yhteiskuntien konkreettisena vastakuvana, on vaikea nähdä, miksi kyseessä olisi ”ajatusvirhe” (vrt. Suuronen 2025). Näistä käsitteellisistä ongelmista huolimatta sekä Miklóssyn että Nyyssösen hyvät ja kattavat teokset tarjoavat suomenkieliselle lukijalle erinomaisen mahdollisuuden tutustua nykyisen Unkarin poliittiseen tilanteeseen. Ne ovat erittäin suositeltavaa luettavaa kaikille äärioikeiston noususta sekä Euroopan polarisaatiosta ja poliittisesta kriisistä kiinnostuneille. Lähteet Greskovits, Béla (2020): ”Rebuilding the Hungarian right through conquering civil society: the Civic Circles Movement”. East European Politics, 36(2), 247–266. https://doi.org/10.1080/21599165.2020.1718657 Krastev, Ivan & Stephen Holmes (2020): The light that failed: A reckoning. Penguin. Laruelle, Marlene (2022): ”Illiberalism: A conceptual introduction”. East European Politics, 38(2), 303–327. https://doi.org/10.1080/21599165.2022.2037079 Lendvai, Paul (2017): Orbán: Europe’s new strongman. Hurst & Company. Mayer, Gregor (2018): ”Das schlechte Vorbild: Viktor Orbán und die Verrohung der Sitten in Europa”. Südosteuropa-Mitteilungen, 58(2), 22–39. Moffit, Benjamin (2020): Populism. Polity. Mudde, Cas (2017): ”Populism: An ideational approach”. Teoksessa: C. Rovira Kaltwasser, P. Taggart, P. Ochoa Espejo & P. Ostiguy (toim.) Oxford handbook of populism. Oxford University Press, 27–47. Miklóssy, Katalin (2024): Demokratian rappio: Unkarin tiellä tulevaisuuteen? Tammi. Nyyssönen, Heino (2024): Unkarilaisen autoritarismin nousu. Vastapaino. Orbán, Viktor (2014): Prime Minister Viktor Orbán’s Speech at the 25th Bálványos Summer Free University and Student Camp. 26.7.2014. https://2010-2015.miniszterelnok.hu/in_english_article/_prime_ minister_viktor_orban_s_speech_at_the_25th_balvanyos_summer_free_university_and_student_camp Suuronen, Ville (2025): ”Antiliberalism and counter-enlightenment for the 21st century: Viktor Orbán’s illiberal political ideology”. Government and Opposition, 1–21. https://doi.org/10.1017/gov.2025.5 Unkarin illiberaalista poliittisesta järjestelmästä