178 SUOMEN MUSEO – FINSKT MUSEUM 2022 Maija Koskinen POHJOISMAIDEN KULTTUURIPERINTÖ MERKITYSTEN TAISTELUKENTTÄNÄ Kansallisen kulttuuriperinnön suojelu valtion intressinä toisessa maailmansodassa Mattias Legnér: Värden att värna. Kulturminnesvård som statsintresse i Norden vid tiden för andra världskriget. Göteborg, Stockholm: Makadam förlag, 2022. ISBN 978- 91-7061-368-5 Moderni kulttuuriperinnön suojelu sai alkunsa 1800-luvun lopulla, mutta ensim- mäisen maailmansodan aiheuttama kulttuuriomaisuuden ennennäkemätön tuho sai valtiot todella pohtimaan rooliaan kansakunnan kulttuuriperinnön suojelijana: sen menettäminen uhkasi kansallista identiteettiä, olemassaolon oikeutusta ja jatkuvuut- ta. Sodan seurauksena syntyi kulttuurikohteiden suojelua käsittelevää kirjallisuutta, jota väritti sodan vastakkaisten osapuolten keskinäinen syyttely, mutta se tarjosi myös tietoa suojelukeinoista. Uppsalan yliopiston kulttuuriomaisuuden suojelun professori Mattias Legnér selvittää kirjassaan Värden att värna – Kulturminnesvård som statsintresse i Norden vid tiden för andra världskriget, millaisista lähtökohdista ja miten kulttuuriperintöä suojeltiin toisen maailmansodan aikana Pohjoismaissa. Miten kulttuuriomaisuudesta tuli kansallisvaltion intressi, mitä se tarkoitti ja miten sitä ilmaistiin? Legnérin pohjoismainen näkökulma aiheeseen ilahduttaa. Neljää Pohjois- maata (Islantia ei varsinaisesti käsitellä) vertaileva näkökulma tuo tärkeän ulottu- vuuden eurooppalaisen kulttuuriperinnön suojelun historiaan, joka on turhan usein puuttunut 1900-luvun (taide)historian tutkimuksesta. Myös tutkimusaihe, Pohjois- maiden kulttuuriperintö toisen maailmansodan aikana, on jäänyt vähälle huomiolle. 179SUOMEN MUSEO – FINSKT MUSEUM 2022 Aiemmat tutkimukset ovat käsitelleet aihetta vain yhdessä maassa – eniten tutkimusta löytyy Suomesta – mutta kokoavaa esitystä aiheesta ei ole tehty. Kirjan pääpai- no on Ruotsin kulttuuriomaisuuden suojelusuunnitelmissa ja -toimenpi- teissä, joita taustoitetaan eurooppa- laisella kontekstilla. Esitys perustuu laajaan, osin aiemmin käyttämättö- mään arkistoaineistoon, joka koos- tuu Ruotsissa ja Suomessa suojelun parissa toimineiden valtiollisten ja ei-valtiollisten instituutioiden, mu- seoiden ja henkilöiden arkistoista. Norjan ja Tanskan osuudet pohjaavat olemassa olevaan tutkimukseen. Nii- den osalta pandemia esti tarkemman arkistotutkimuksen. Aiheeseen monitieteisesti paneutuva kirja koostuu 15 luvusta. Niistä yhdeksän keskittyy Ruotsin suojelutoimiin, joita tarkastellaan suhteessa sodan uhkaan ja sen etene- miseen. Kirjassa selvitetään ensimmäistä kertaa Ruotsissa sodan aikana kansalliselle kulttuuriomaisuudelle annettua roolia ja sen arvottamisperusteita ja nostetaan esiin henkilöitä, jotka valtion nimissä päättivät suojeltavista ”eliittikokoelmista” ja koh- teista. Ruotsissa syksyllä 1939 laadittujen suojelusuunnitelmien toimeenpanoa vauh- dittivat Suomen talvisota sekä Norjan ja Tanskan miehitykset keväällä 1940. Eniten huolettivat ilmahyökkäykset, mutta omat riskinsä oli myös esineistön pakkaamises- sa, kuljetuksissa sekä evakuointivarastojen olosuhteissa. Tärkeimpiä museokokoel- mia ja arkistoja siirrettiin kellareihin ja pankkiholveihin, ja kuljetettiin maaseudulle kartanoihin ja linnoihin. Myöhemmin suojaa tarjosivat myös tätä varten louhitut kallioluolat. Ruotsissa tien päällä ja kiskoilla kulki suuri määrä esineistöä. Kulttuuri- omaisuuden liikekannallepanon reitistö olisi ollut kiinnostava aineisto esitettäväksi visualisoituina graafeina. Kriisiajan Ruotsissa valtio ulotti suojelutoimet myös kirkkoihin sekä suur- valta-ajan kartanoihin ja linnoihin. Merkittävät yksityiskokoelmatkin huomioitiin, mutta kuten yksityisomisteisten rakennusten kohdalla, valtion rooli jäi lähinnä neuvoa-antavaksi. Valtio huolehti lähtökohtaisesti omistamastaan kulttuuriomai- suudesta, mutta juridinen omistajuus ei ollut este valtion suojeluintressille. Valtio osallistui myös kansallisesti erittäin merkittäviksi luokiteltujen kohteiden suojeluun, kuten Tukholman Suurkirkon Pyhä Yrjö ja lohikäärme -veistosryhmän ja Västeråsin tuomiokirkon alttarikaapin evakuointioperaatioihin, jotka olivat Ruotsin historian 180 SUOMEN MUSEO – FINSKT MUSEUM 2022 mittavimmat. Pyhän Yrjön kansal- lisesta arvosta kuitenkin kiisteltiin. Bernt Notkelle attribuoitua veistosta pidettiin taidehistoriallisesti korvaa- mattomana, mutta toisen näkemyk- sen mukaan lyypekkiläisen tekijän veistos ei ollut ”ruotsalainen”. Valtio avusti myös Gotlannin keskiaikaisten kirkkojen inventointia ja suojelua. Muuten maaseutukirkot saivat itse vastata suojelutoimista valtion ohjeistuksen mukaan. Leg- nér käsittelee myös historiallisten kaupunkiympäristöjen suojelua ja nostaa esiin tilanteen, jossa valtion suojeluintressi ajautui ristiriitaan kaupunkien modernisointitarpeiden kanssa. Samaan aikaan kun liittoutuneet pommittivat vanhoja saksalaiskaupunkeja maan tasalle, Ruotsissa suunniteltiin Tukholman Gamla Stanin vanhojen korttelei- den purkua uusien hallintorakennusten tieltä, ja näin myös tehtiin. Ruotsissa valtion suojeluintressi syntyi, kun tuon aikakauden taidehistorial- linen tutkimus ja sen synnyttämät arvostukset kietoutuivat yhteen sodan uhan ja kulttuuriomaisuuden suojelusuunnitelmien ja -toimien kanssa. Sotavuosina sekä kulttuuriperinnön suojelu että kulttuuriperintödiskurssi kehittyivät. Ajanjakso 1939–1945 ei siis merkinnyt taukoa ruotsalaisessa kulttuuriomaisuuden suojelussa. Käytännössä siitä vastasi muutama henkilö, joista keskeisimmät olivat taidehisto- rioitsija Johnny Roosval (1879–1965) ja arkkitehtuurihistorian professori, muinais- muistohallinnon virkamies Sigurd Curman (1879–1966). Roosvalin kautta voitaisiin itse asiassa kirjoittaa lähes koko Ruotsin sota-ajan kulttuuriomaisuuden suojelun historia. Pohjoismaissa nationalismi ja ajatukset kansallisesta yhtenäisyydestä ja koskemattomuudesta olivat valtavirtaa sodan aikana. Kansallista historiakulttuu- ria – taidetta, arkkitehtuuria ja kulttuurihistoriaa – käytettiin kansallisluonteen ja puolustustahdon lujittamisessa ja sillä perusteltiin kulttuurin merkityksellisyyttä ny- kyhetkessä. Legnérin mukaan museot myötäilevät tiedostamattomasti yhteiskunnan vallitsevia arvoja ja arvostuksia. Ruotsalaiset museot pitivät velvollisuutenaan osallis- tua yhteiskunnan henkiseen puolustautumiseen ilman valtion painostusta. Kansallis- Kuva 1. Västeråsin tuomiokirkos- sa oleva Magnus Brahen hautamonumentti suojattu- na mahdollisilta ilmapom- mituksilta. Kuva: Västman- lands läns museum. 181SUOMEN MUSEO – FINSKT MUSEUM 2022 ta yhtenäisyyttä lujitettiin myös tarkoitushakuisella ”etnisellä” historian tulkinnalla. Nordiska museetin johtaja Andreas Lindblom (1889–1977) uudisti ”ruotsalaista” taidehistoriaa puolustuspsykologisin tavoittein. Siihen eivät kuuluneet Suomi eivätkä suurvalta-ajan provinssit. Suomessa ja miehitetyissä Norjassa ja Tanskassa taistelu menneisyydestä ja kulttuuri-identiteetistä oli erilaista. Suomessa sota Neuvostoliittoa vastaan koettiin sivilisaatioiden välisenä, mikä näkyi tietoisena menneisyyden ei-toivottujen osien poissulkemisena: valloitettujen paikkojen nimenmuutoksina, patsaiden poistami- sena ja rakennusten tuhoamisena. Vastaavaa tietoista historiallisten ja kulttuuris- ten merkitysten sisältämän esineistön poistoa tai tuhoamista ei tapahtunut muissa Pohjoismaissa. Norjassa ja Tanskassa sekä miehityksen vastustajat että puolustajat käyttivät kulttuuriomaisuutta omiin tarkoitusperiinsä. Saksalaiset käyttivät yhteistä ”germaanista” muinaishistoriaa hakiessaan kulttuurista oikeutusta Norjan ja Tans- kan miehityksille. Suomalaiset oikeuttivat Itä-Karjalan miehitystä ”suomalaisella” kulttuuriperinnöllä. Kuitenkin, kuten Legnér toteaa, kulttuurin maantieteellistä kul- keutumista ja vaikutteiden leviämistä ei voi määritellä poliittisten rintamalinjojen perusteella. Suomen osalta Legnér käy läpi keskeisten museoiden evakuointi- ja suojelu- toimia. Hän nostaa esiin suomalaisen ja ruotsalaisen museokentän tiiviin yhteyden- pidon ja Ruotsista saadun konkreettisen avun. Ruotsalaiskollegat pysyivät lojaaleina Kuva 2. Alvar Aallon suunnittelema Viipurin kirjasto syyskuussa 1941 suomalaisjoukkojen saavuttua kaupunkiin. Kuva: SA-kuva, nr 47053, T. Nousiainen. 182 SUOMEN MUSEO – FINSKT MUSEUM 2022 Suomen asialle (”Finlands sak ”) silloinkin kun Suomi liittoutui Saksan kanssa. On kiinnostavaa, että sodan sytyttyä Ruotsissa nostettiin esiin nimenomaan Suomen ja Ruotsin yhteinen historia, ei niinkään Ruotsin ja Norjan tai Ruotsin ja Tanskan. Legnér tuo esiin kriittisiä käsityksiä Suomen jatkosodan aikaisesta Suur-Suomi-ajat- teluun nojautuneesta ”kulttuurinsuojelusta” ja ikonien ”pelastamisesta” valloitetussa Itä-Karjalassa ja kertoo suunnitelmista hakea takaisin ”suomalaista” esineistöä val- loiteltuilta alueilta ja Leningradin museoista. Hän pohtii myös Karjalassa sijainneen kulttuuriomaisuuden menettämisen merkitystä Suomelle ja selvittää sodan loppu- vaiheisiin ajoittunutta museoesineistön evakuointia Helsingistä Tukholmaan sekä suunnitelmia laivata museoesineistöä Turusta Göteborgiin. Kaikki tämä ensimmäis- tä kertaa ruotsiksi. Norjassa kulttuuriperintöhallintoa oli kehitetty jo ennen vuoden 1905 itse- näistymistä. Kulttuuriperinnön suojelun suunnittelu katkesi kuitenkin Saksan yl- lätyshyökkäykseen huhtikuussa 1940. Norjassa pommitukset polttivat puuraken- nuksia, rakennuksia otettiin sotilaalliseen käyttöön, Kansallisgalleria natsifioitiin, yliopisto suljettiin ja vastarintaa tehnyt museoväki vangittiin. Saksalaiset eivät kui- tenkaan ryöstäneet tai tuhonneet tarkoituksella kulttuuriomaisuutta tai museoita kuten esimerkiksi Ukrainassa tehtiin, sillä norjalaisia pidettiin germaaneina ja maan viikinkimenneisyyttä arvostettiin ”muinaisgermaanisena”. Saksalaiset kartoittivat ja ”suojelivat” muinaisjäännöksiä, ja kulttuurin valtion tuki kasvoi. Miehittäjät tukivat myös Bergenin räjäytetyn historiallisen satama-alueen ennallistamista. Myös liit- Kuva 3. Propagandakuva ”Normannafolket” -näyttelyn avajaisista Norjan Kansallisgalleri- assa 1941. Näyttelyn tarkoituksena oli korostaa norjalaisten asemaa Euroopan historiassa. Keskellä Norjan äärioikeiston johtaja Vidkun Quisling ja hänen vas. puolellaan Norjan kulttuuri- ja propagandaministeri Gulbrand Lunde. Kuva: Arkivvärket, Oslo. 183SUOMEN MUSEO – FINSKT MUSEUM 2022 toutuneet käyttivät Norjassa viikinki- ja keskiajan historiaa ja symboleja omassa propagandassaan. Tanska miehitettiin ilman sanottavaa vastarintaa. Siellä osa museokokoelmis- ta oli ehditty viedä kellareihin ja Kööpenhaminan ulkopuolelle. Tanskassa onnistut- tiin toisinaan välttämään kulttuurikohteiden sotilaskäyttö. Esimerkiksi Kunstmuseet järjesti jatkuvasti näyttelyitä ja piti näin tilat omassa käytössään. Miehitysvuosina kansallisen kulttuuriomaisuuden arvostuksen nousu näkyi rakennusten suojelulistan huomattavana pitenemisenä. Saksalaiset käyttivät myös Tanskassa viikinkiaikaista arkeologiaa miehityksen oikeuttamiseen, mutta hävittivät tarvittaessa muinaisia hau- taröykkiöitä ja vaurioittivat viikinkiaikaisia puolustusvalleja. Sodan loppuvaihees- sa vastarintaliikkeen ja miehittäjien välinen pommiterrori tappoi ihmisiä ja tuhosi rakennuksia. Kulttuuriomaisuus identiteettipolitiikan välineenä Pohjoismaissa kulttuuriomaisuudesta tuli nopeasti sodan väline, jolla vahvistettiin omaa kulttuuri-identiteettiä, ja kuten Legnér osoittaa, kulttuuriperinnön suojelus- ta tuli yhä selvemmin valtion intressi. Kulttuuriomaisuuden suojelussa sodan ul- kopuolella pysytellyt Ruotsi menestyi parhaiten ja eniten menetti Suomi. Ennen sotaa ei Pohjoismaissa, ei edes Ruotsissa, ollut varsinaisia kulttuuriperinnönsuoje- lusta huolehtivia organisaatiota. Museokenttä oli melko valmistautumaton sotaan, ja yllätetyimmäksi tuli Norja. Ilmapommitusten pelko ohjasi suojelusuunnitelmia, mutta maasotaan tai miehityksiin ei ollut varauduttu. Määrällisesti vain murto-osa Pohjoismaiden kulttuuriomaisuudesta oli ”suojassa” sodan aikana. Suurin osa pysyi paikallaan. Legnér painottaa sotimisen ja konfliktien identiteettipoliittista ulottuvuutta, joka johtaa joko kulttuuriomaisuuden suojeluun tai tuhoamiseen sodan osapuo- lesta riippuen. Tässä suhteessa kirja on tuskallisen ajankohtainen. Kansallisvaltiot käyttävät edelleen historiaa ja kulttuuria legitimoidessaan politiikkaansa. Kulttuu- riomaisuus on yhä useammin aseellisten konfliktien kohteena, joissa on etnisiä ja kulttuurisia ulottuvuuksia. Uskonnolliset rakennukset, arkistot, kirjastot ja museot ovat tietoisen tuhoamisen ja varastelun kohteita, kuten 1990-luvulla Balkanilla ja Persianlahden sodassa sekä myöhemmin Irakissa, Syyriassa ja Afganistanissa sekä Ukrainassa käytävässä Venäjän hyökkäyssodassa. Unesco on turhaan vedonnut Ve- näjään, jotta se noudattaisi toisen maailmansodan jälkeen 1954 solmittua Haagin sopimusta, joka edellyttää kulttuuriomaisuuden varjelemista aseellisen konfliktin aikana; sen tahallinen tuhoaminen on sotarikos. Nykyään eliittikokoelmien määrittely ja suojeluvalintojen tekeminen on ver- raten vaikeampaa. Esineistöä on enemmän ja arvostukset ovat muuttuneet. Legnérin mukaan valtiot ja kulttuuriorganisaatiot ovat varautuneet varsinaisen sodan varal- ta, mutta eivät niinkään miehitykseen, sisäisiin levottomuuksiin, propagandaan tai hybridisodankäyntiin. Värden att värna tarjoaa valtavan määrän tietoa siitä, miten kulttuuriomaisuutta suojeltiin Pohjoismaissa toisen maailmansodan aikana. Kirjan 184 SUOMEN MUSEO – FINSKT MUSEUM 2022 yksityiskohtia olisi voinut osin tiivistää tai sijoittaa viitteisiin, mikä olisi jämäköittä- nyt muuten ansiokasta esitystä. Myös toisenlaiset viitemerkinnät olisivat palvelleet lukijaa paremmin. Suosittelen teoksen käyttöä käsikirjana mietittäessä, kuinka hy- vin olemme varautuneet kulttuuriomaisuutemme suojeluun nyt, kun Euroopassakin soditaan jälleen. Maija Koskinen Tutkijatohtori Maija Koskinen on kylmän sodan kulttuuripolitiikkaan ja näyttely- tutkimukseen erikoistunut taidehistorioitsija Forskardoktor Maija Koskinen är konsthistoriker som är specialiserad på kulturpo- litik under kalla kriget samt utställningsforskning