Jorma Luutonen Kirjakielten variaatiosta (Artikkeli perustuu Iževskissä 18.-19.3.2003 järjestetyssä V Volgan alueen kielten symposiumissa pidettyyn esitelmään. Se on julkaistu venäjänkielisenä vuonna 2004: J. Luutonen, K probleme wariatiwnosti literaturnyh qzykow teoksessa W. K. Kelxmakow, N. W. Kondratxewa ja G. N. Lesnikowa (toim.): Formirowanie i razwitie literaturnyh qzykow narodow Powolvxq: Materialy V mevdunarodnogo simpoziuma, Ivewsk: Udmurtskij uniwersitet, s. 165-183.) Luonnolliselle kielelle on tyypillistä, että siinä esiintyy variaatiota. Variaatiolla tarkoitan tässä useiden vaihtoehtoisten ilmaisutapojen samanaikaista olemassaoloa kielessä. Kirjakielessä variaatio voi esiintyä ortografian, sanaston, morfologian tai syntaksin tasoilla. Ortografinen variaatio tarkoittaa sanojen kirjoitusasun vakiintumattomuutta ja sanastollinen variaatio synonyymien vakiintumatonta käyttöä. Morfologisen variaation ollessa kysymyksessä kielessä esiintyy vaihtoehtoisia samamerkityksisiä affiksaalisia aineksia, ja syntaktisessa variaatiossa kirjoittajan käytössä on useita vaihtoehtoisia syntaktisia keinoja tietyn asian ilmaisemiseen. Kirjakieliä luotaessa ja kehiteltäessä pyritään yleisesti vakiintuneeseen ja standardisoituun kieleen, toisin sanoen tarpeettomaksi koettua variaatiota pyritään kitkemään kielestä pois. Todellisuudessa kirjakielissä kuitenkin aina esiintyy vaihtelevassa määrin variaatiota, jonka määrä olennaisesti riippuu kirjakielen kehityksen aikana vallitsevista olosuhteista ja sen käyttäjäyhteisön laadusta. Tässä artikkelissa pyrin eri kirjakieliä esimerkkinä käyttäen selvittelemään kirjakielissä esiintyvän variaation laajuutta ja esiintymisehtoja. Kuvauksen kohteena ovat pääasiassa Volgan-Kaman alueen kirjakielet, mutta näkökulman laajentamiseksi käsittelen myös eräiden muiden kirjakielten suhtautumista variaatioon. Pohdin myös kysymystä, voidaanko jotain tiettyä variaation määrää pitää kirjakielelle yleisesti tyypillisenä. Käyttämäni konkreettiset esimerkit liittyvät useimmiten morfologiseen variaatioon. Ensimmäiseksi esittelen kaksi tapausta, joissa suhtautuminen kirjakielen variaatioon on toisilleen täysin vastakkainen: ensimmäinen sallii lähes kaiken, ja toisessa yhtenäisyys on kielen elinehto. Erinomainen esimerkki hyvin paljon variaatiota hyväksyvästä kirjakielestä on norja. Norjaa käytettiin keskiajalla ja uuden ajan alussa jonkin verran kirjakielenä, mutta reformaation jälkeen tanskan kielen vaikutus voimistui ja tanskasta tuli Norjan ainoa kirjakieli. 1830-luvulta alkaen kansallisromantikkojen piirissä alettiin keskustella norjan kansankieleen perustuvan 2 kirjakielen puuttumisesta. Norjan kirjakielen luomistyöhön ryhtyi Ivar Aasen, joka keräsi laajan materiaalin norjan kansanmurteista ja laati sen perusteella uuden kirjakielen kieliopin. 1800-luvun lopulla uusi kirjakieli saavutti tasaveroisen aseman virka- ja koulukielenä tanskaan perustuvan kielen ohella. Valinnan vapaudesta kertoo se, että koulupiirit saivat itse päättää, kumpaa kirjakieltä lapsille opetettiin. Uudempi kirjakieli ei kuitenkaan syrjäyttänyt vanhempaa, vaan syntyi kilpailutilanne kahden kirjakielen, Aasenin työhön pohjautuvan nynorskin ja tanskaan perustuvan bokmålin välille. Myös tanskaan pohjautuvaa kirjakieltä uudistettiin niin, että se läheni Norjan koulutetun luokan puhekieltä. Norjan kahta kirjakieltä on yritetty sadan vuoden ajan lähentää toisiinsa kielipolitiikalla, joka on mielenkiintoinen asennoitumisessaan kielelliseen variaatioon: kirjakielten sisällä sallittiin murteellisten ainesten käyttö, ja käyttäjä sai itse valita useiden ortografisten ja morfologisten varianttien väliltä. Ajatus oli, että levinneimmät murremuodot tulisivat kirjakielen yhteisiksi muodoiksi; näin lähentyminen kansankieleen lähentäisi kirjakieliä toisiinsa. Samalla kuitenkin käytännössä luovuttiin ajatuksesta, että norjan kielellä pitäisi olla yhtenäinen ja tarkasti määritelty kirjallinen normi. Norjan virallisen kielenhuoltoelimen yhdeksi tehtäväksi on eksplisiittisesti määritelty eri kielen varieteetteja koskevan toleranssin vahvistaminen. Käytännön tilanne Norjassa on nykyään sellainen, että murteellista kieltä käytetään yleisesti virallisissakin yhteyksissä, esim. poliitikkojen lausunnoissa ja kirkossa. Kirjakielten keskinäisestä voimasuhteesta on syytä todeta se, että nynorsk on kilpailijaansa nähden selvästi heikommassa asemassa: sitä käyttää koulukielenään vain n. 17 % Norjan koululaisista, sen käytöstä luovutaan usein koulunkäynnin jälkeen, ja lisäksi talouselämässä, suurimmissa lehdissä ja kustannustoiminnassa bokmål on vallitseva. (Sandøy 2000:892-901;2002: 180-184.) Aivan päinvastaisesta suhtautumisesta variaatioon voi antaa esimerkiksi arabian kielen. Klassinen kirjoitettu arabia on koraanin ja klassillisen kirjallisuuden kieli, ja nykyään arabimaissa yhteisenä käytetty nykyarabian kirjakieli on hyvin lähellä klassista arabiaa. Sitä käytetään koko arabimaailmassa virallisissa yhteyksissä, lehdistössä ja kirjallisuudessa, mutta se eroaa huomattavasti eri maissa puhutuista arabian murteista. Kirjoitettu arabia ei periaatteessa voi muuttua sen takia, että se on pyhän kirjan kieli, mutta sen arkaistisuudelle on myös hyvät käytännön perustelut: jos puhutun arabian sallittaisiin vaikuttaa kirjakieleen, niin se johtaisi väistämättä kirjakielen hajoamiseen useiksi kirjakieliksi. (Bateson 1967: 79-81.) Jos siis noudatettaisiin norjalaisen kaltaista politiikkaa, joka ei pidä tarkkaa normittamista kirjakielen olemassaolon edellytyksenä, niin arabimaailma menettäisi sen yhtenäisyyden kannalta keskeisen yhteisen kirjakielen. Normittamaton yleinen arabian kirjakieli on siten käytännön mahdottomuus. Jos tarkastellaan kirjakielten kehityshistoriaa, niin huomataan, että variaation määrä kirjakielessä on yleensä suurimmillaan kirjakielen synty- ja murrosvaiheissa. Tässä artikkelissa 3 käsitellyt Volgan-Kaman alueen vähemmistökirjakielet suunnilleen nykyisissä muodoissaan syntyivät ajanjaksona, joka ulottuu 1870-luvulta 1920-luvulle (tarkemmin, ks. Luutonen 2000a: 548-556; 2000b: 23-30). Näiden kielten tapauksessa murrosvaiheiksi voidaan lukea lokakuun vallankumouksen (1917) jälkeinen tilanne, venäläistämispolitiikan alku 1930-luvulla, Hruštševin koulu-uudistuksen vaikutukset 1960-luvulta alkaen sekä neuvostovallan päättymisen jälkeinen aika 1980-luvun lopulta nykypäivään. Esimerkkejä näistä variaation esiintymiskausista annan myöhemmin kirjakielen variaation luokittelun yhteydessä. Jaottelen kirjakielessä esiintyvän variaation vaihtoehtoisten ilmausten lähteenä toimivien kielisysteemien sekä sääntöjen hallinnan vahvuuden perusteella. Kun käsitetään variaatioksi myös rinnakkaisten kirjoitettujen kielimuotojen olemassaolo, voidaan variaation synty- ja esiintymistilanteista tehdä esimerkiksi seuraavanalainen luokittelu: A. Useita kirjoitettuja kielimuotoja A.1. Useita kirjoitettuja murteita A.2. Standardisoitu kirjakieli ja kirjoitettu murre samanaikaisesti A.3. Useita standardisoituja kirjakieliä B. Ei-standardisoidun kielen vaikutus standardisoituun kieleen B.1. Murteiden vaikutus kirjakieleen B.2. Epäformaalin puhekielen, sosiolektin tai jonkin erityisrekisterin vaikutus kirjakieleen C. Standardikielten keskinäinen vaikutus tai sisäinen kehitys C.1. Usean standardikielen interferenssi C.2. Kirjakielen normien kehittämisen yhteydessä syntyvä vaihtelu D. Kirjakielen normien heikko hallinta Edellä olevaan luokitteluun on kuitenkin heti esitettävä ainakin yksi varaus: kun kysymyksessä ovat syntyvaiheessaan olevat, osittain vakiintumattomat tai käyttäjien vaillinaisesti hallitsemat kirjakielet, on melko mielivaltaista vetää raja varsinaisen kirjakielen ja kirjallisesti käytetyn murteen tai puhekielen välille. Seuraavassa pyrin antamaan esimerkkejä näiden variaation lajien esiintymisestä Volgan-Kaman alueen kirjakielissä, ja uutena vertailukohteena tuon esiin hantin kielen sekä suomen ja venäjän kirjakielet. A.1. Useita kirjoitettuja murteita. Useita kirjoitettuja murteita esiintyi joidenkin kirjakielten synty- ja murrosvaiheissa. Mareja ja udmurtteja varten julkaistiin aluksi uskonnollisia tekstejä ja aapisia useilla eri murteilla (Ivanov 1975: 30; Karakulov 1987: 5-12). Lokakuun vallankumouksen jälkeisessä tilanteessa oli yleistä, että lehdistössä kirjoitettiin murteilla. Esimerkiksi mordvalaiset lehdet kirjoittivat 1920-luvulla julkaisupaikkakunnan murteella, ja lehden murrepohja saattoi vaihtuakin, esimerkiksi mokšalaisen Od vel'e ('Uusi kylä') -lehden ensimmäinen vuosikerta on kirjoitettu kaakkoismurteella, mutta seuraavat vuosikerrat edustavat länsimurretta. (Feoktistov 4 1959: 427; Dugántsy 1999: 36; marien, udmurttien ja tšuvassien lehdistöstä ks. Ivanov 1975: 58; Karakulov 1995: 191; Petrov 1980: 96.) Näissä tapauksissa yhtenäiskirjakieli siis joko vielä puuttui (udmurtit ja mordvalaiset) tai vanha yhtenäiskieli oli uudessa kielipoliittisessa tilanteessa hajonnut (marit) tai alkanut horjua (tšuvassit). Tähän variaation luokkaan voidaan laskea liittyväksi myös seuraava ilmiö. Kirjakieliä kehiteltäessä jouduttiin usein viittaamaan asioihin, joiden nimitykset olivat erilaisia eri murteissa. Mahdollisimman suuren ymmärrettävyyden saavuttamiseksi sijoitettiin tällöin murrevaihtoehtoja tekstiin sulkuihin käytetyn sanan jälkeen, esim. udm. ^alx (s\ryt) 'nopeasti', tai liitettiin kaksi murresanaa yhdysmerkin avulla pariksi, esim. udm. ali-kalx 'nyt' (Karakulov 1995: 190-192). Kirjakielen vielä ollessa vakiintumaton, sanakirjoissa usein esitettiin rinnan vaihtoehtoisina eri murteiden sanoja (esim. tšuv. kakaj — a[ 'liha'), foneettisia variantteja (esim. tšuv. sahat — sehet 'kello') tai sananjohdollisia variantteja (esim. tšuv. parăm — paru 'velka'; Petrov 1988: 23- 24). Sama sanakirja saattoi myös sisältää eri murteiden sanaston ohella eri elämänalojen uudissanastoa; tällainen on esim. V. M. Vasiljevin Marij muter (1928). Mikäli murre-erot ovat suuret ja kielellä on vähän kirjallista käyttöä, tilanne, jossa yhtenäisen kirjakielen asemesta on useita kirjoitettuja murteita, saattaa jäädä pysyväksi. Näin on käynyt hantin kielelle, jossa kirjakieltä on yritetty toistuvasti perustaa tietyn murteen pohjalle mutta mikään näistä kirjoitetuista kielimuodoista ei ole ollut siinä määrin kaikille hanteille ymmärrettävää, että se olisi olisi saavuttanut yhteisen kirjakielen aseman (Možarskij 1959: 460; Hajdú 1985: 44- 45.) A.2. Standardisoitu kirjakieli ja kirjoitettu murre samanaikaisesti. Tutkimieni kielten tapauksessa tähän luokkaan voitaisiin lukea eräät epäonnistuneet kielen standardisoimisyritykset. Esimerkiksi joukko marilaisen intelligentsian edustajia pyrki 1900-luvun alussa luomaan kaikkia mareja varten yhteisen kirjakielen muiden murteiden aineksilla täydennetyn niittymurteen pohjalta; tämän kielen eräänlainen kodifikaatio oli Marla kalendar -vuosikirjan kieli. Tästä huolimatta samana aikakautena ilmestynyt ja muuten normitettua kieltä käyttänyt Vojna uver -lehti julkaisi kirjoituksia myös luoteismurteella. (Ivanov 1975: 36-38, 45, 49.). A.3. Useita standardisoituja kirjakieliä. Yhtä aikaa esiintyvät standardisoidut kirjakielet voivat olla aivan erillisiä kieliä tai saman kielen variantteja. Volgan-Kaman alueella käytetään kirjakielinä Venäjän Federaation valtaväestön kieltä venäjää ja vähemmistökielten standardisoituja muotoja, esim. udmurttia ja tšuvassia. Eri kirjakielten erilaisen funktionaalisen kuormituksen takia tilannetta on tapana luonnehtia vähemmistökansoihin kuuluvien osalta vähemmistökieli-venäjä-diglossiaksi. Venäjän kielellä on erittäin vahva asema virkakielenä, keski- ja ylemmän asteen opetuskielenä sekä 5 tiedostusvälineiden kielenä, kun taas vähemmistökieltä käytetään ensisijaisesti puhekielenä arkisissa tilanteissa ja maaseudulla sekä kansallisen kulttuurin kielenä. Ylempänä kuvattuja Norjan kahta kirjakieltä bokmålia ja nynorskia voidaan nykyään pitää saman kielen, norjan, variantteina. Volgan-Kaman alueen kielistä mareilla ja mordvalaisilla on kummallakin kaksi kirjakieltä. Mordvan kirjakielet ersä ja mokša pohjautuvat samannimisiin murteisiin, jotka eroavat toisistaan niin paljon, että ersää ja mokšaa usein pidetään erillisinä kielinä. Marien kirjakielet ovat vuorimari ja niitty-itämari, joiden pohjana olevat murteet poikkeavat toisistaan etupäässä foneettisesti ja joilla siten lingvistisistä näkökohdista katsoen hyvin voisi olla yksi ja yhteinen kirjakieli. Marien ja mordvalaisten tilanne eroaa Norjan tilanteesta selvästi siinä, että toisin kuin nynorskin ja bokmålin puoltajilla marin ja mordvan eri kirjakielten käyttäjillä on oma etninen identiteettinsä. Vuorimarin puhujat pitävät itseään omana kansanryhmänään, ja mokšalaisten ja ersäläisten etninen eroavuus on hyvin selvä. B.1. Murteiden vaikutus kirjakieleen. Tämän kohdan tapauksissa kirjakieli on jo vakiintunut ja kodifioitu mutta saa vaikutteita murteista. Vaikka kirjakielet, jotka alun perin yleensä luodaan puhutun kielen pohjalta, pyrkivät katkaisemaan siteensä murteisiin, murteet kuitenkin edelleen toimivat potentiaalisten uusien kirjakielen ilmausten varastona. Murteista ikään kuin jatkuvasti siivilöityy ainesta kirjakieleen. Esimerkiksi kielen tyylillisestä rikastuttamisesta murrevaikutteiden avulla voi antaa tšuvassin kirjakielen: 1930- ja 1940-lukujen kielinormit olivat stabilisoineet ja kristallisoineet neutraalin proosatyylin, mutta 1950-luvun kaunokirjallisuudessa alettiin yhä enemmin ottaa vaikutteita kansan puhekielestä, mikä johti kirjallisten tyylilajien eriytymiseen (Petrov 1980: 124-135). Myönteinen asenne murteita kohtaan on ominaista myös neuvostovallan jälkeisen ajan tšuvassille, ja tšuvassi on yleensäkin suhteellisen suvaitsevainen leksikaalisten varianttien suhteen (Sosajeva 1991; Degtjarev 1999: 125). Murteiden ja kirjakielen suhde on mielenkiintoinen udmurtin kielessä. Udmurtin kirjakieli näet ei syntynyt yhden murteen pohjalle, vaan 1920 luvulla murteet päästettiin kirjoitetussa kielessä vapaasti kilpailemaan keskenään. Tämä johti siihen, että udmurtin kieliopin kodifikaatio tuli sisältämään hyvin monissa kohdin vaihtoehtoisia pohjois- ja etelämurteisia morfologisia muotoja, joista ehkä silmiinpistävin on määräistä suoraa objektia monikossa ilmaiseva akkusatiivin pääte, pohjoisudm. -ty, eteläudm. -yz, esim. gazet_ësty ~ gazet_ësyz 'lehdet (akk.)'. (Vahrušev 1975: 53-54; 1976: 40; Karakulov 1995: 190, 192-193) Tällainen tilanne tuo mieleen Norjan, vaikkakin vaihtelu onkin norjan kirjakieleen nähden melko vähäistä. Udmurtiksi kirjoittavat käyttävät kirjakieleen hyväksyttyjä oman kotimurteensa piirteitä, mikä synnyttää eräänlaiset alueelliset kirjakielet (vrt. Karakulov 1995: 193). Tässäkin tilanne muistuttaa Norjasta, jossa eräät kielenkehittäjät 1900-luvun alussa laativat alueellisia normeja kirjakielelle (Sandøy 2000:896). 6 B.2. Epäformaalin puhekielen, sosiolektin tai jonkin erityisrekisterin vaikutus kirjakieleen. Nimitän puhuttua kirjakielen normien mukaista kieltä puhutuksi standardikieleksi. Tästä erotan epäformaalin yleisen puhekielen, joka on aluemurteiden ja kirjakielen keskinäisestä vaikutuksesta syntynyt koko kielialueella tai ainakin hyvin laajasti käytetty puhekielen muoto. Epäformaalin yleispuhekielen syntymistä edistäviä tekijöitä ovat väestön sekoittuminen muuttoliikkeen myötä, omakielinen koululaitos ja moderni, kielellisesti yhtenäistävä tiedonvälitys. Esimerkiksi Suomessa käytetään yleisesti puhekieltä, joka ei kerro mitään puhujan murretaustasta mutta joka kuitenkin selvästi eroaa puhutusta standardikielestä. (Asiaan liittyvästä problematiikasta ks. esim. Mielikäinen 1982a; 1982b: 291-292.) Tällaista kielen varianttia ei välttämättä synny, jos väestö on paikallaan pysyvää ja oman standardikielen käyttö on vähäistä. Karakulovin (1995: 193) mukaan udmurtin puhuttu kirjakieli on lähellä udmurtin keskimurteita. Haastattelemani informantit ovat kuitenkin todenneet, että mitään selkeästi erottuvaa epäformaalia yleispuhekieltä udmurttiin ei ole muodostunut: ihmiset puhuvat joko omaa murrettaan tai tarpeen vaatiessa pyrkivät oman murteen mukaan sävytetyn standardikielen käyttöön. Suomen kielessä on nykyään havaittavissa standardikielen ja puhekielen rajan hämärtymistä. Tämä johtuu siitä, että joukkotiedotusvälineissä vapaa puhe on valtaamassa alaa aikaisemmalta valmiiden tekstien lukemiselta. Toisaalta sellaiset kirjallisen kommunikaation muodot kuin sähköposti, chat ja tekstiviestit ovat melko vapaita suhteessaan kirjakielen perinteisiin normeihin; kirjoittaminen tapahtuu nopeasti, valmistelematta, mikä saa niissä esiintyvän kirjoitetun kielen toisinaan lähenemään puhetta. (Paananen 1996: 521-522, 532-533; Nuolijärvi 1998: 390-393; Rintala 2002: 62.) Tapahtunut kehitys on vähentänyt kirjoitetun suomen kielen yhtenäisyyttä, ja Heikki Paunosen (1996: 553-554) mielestä suomen kielenhuollon pitäisi muuttaa positiivisemmaksi asennettaan variaatiota kohtaan. Suomen kaltaista epäyhtenäistymiskehitystä on havaittavissa myös esimerkiksi Norjassa, jossa puhekielisyys on sähköisten viestimien vallitseva tyyli, sekä kommunismin jälkeisen ajan venäjän kielessä, jossa aikaisemmin stabiilit standardikielen normit ovat heikentyneet, jolloin aluemurteet, kaupunkien puhekieli ja sosiolektit pääsevät vaikuttamaan kirjakieleen (Sandøy 2002:184; Babenko 2002: 240-241; Pyykkö 2002: 42, 44-45). Volgan-Kaman alueen kielistä ainakin tšuvassissa on havaittavissa samantyyppinen tendenssi: eräiden puhekielisten sanojen tyylisävy on muuttunut siten, että niitä voidaan nyt käyttää tiedotusvälineissä ilman että niihin liittyisi aikaisempaan tapaan pejoratiivista sävyä (Degtjarev 1999: 111-112). C.1. Usean standardikielen interferenssi. Usean kirjakielen samanaikaisesta läsnäolosta seuraa variaatiota, joka johtuu kirjakielten keskinäisestä interferenssistä. Mikäli kysymys ei ole tietoisen kielenhuollon seurauksista (ks. seuraava kohta), niin yleensä yhteiskunnallisesti paremmassa asemassa olevasta kielestä pyrkii siirtymään vaikutteita alisteisessa asemassa olevaan. Venäjän 7 kielioloissa tämä useimmiten merkitsee vähemmistökieliin kohdistuvaa venäläistymispainetta: venäläiset lainasanat ja venäjän kielen mallin mukaiset rakenteet valtaavat alaa puhutussa ja kirjoitetussa vähemmistökielessä. Nykyään omilla puhuma-alueillaan valta-asemassa olevat standardikieletkin, esim. venäjä, suomi ja norja, saavat vaikutteita englannin kielestä tämän kielen yleiskieliaseman ja englanninkielisten joukkotiedostusvälineiden vahvuuden takia. C.2. Kirjakielen normien kehittämisen yhteydessä syntyvä vaihtelu. Kirjakielet ovat puhekieliä konservatiivisempia, minkä vuoksi kirjakielen kehittelytyössä joudutaan usein pohtimaan, pitäisikö epästandardissa kielessä havaittavia variantteja hyväksyä kirjakieleen. Mikäli kielenhuollossa kuitenkin päätetään ottaa kieleen uusia, siinä ennestään tuntemattomia aineksia, kielenhuoltokin voi olla variaation lähteenä. Uuden ilmauksen ja käytössä olevan vanhan välille syntyy (väliaikaiseksi toivottu) sääntöristiriita, kun kielessä tavataan vanhan ilmauksen lisäksi sen kanssa kilpaileva, vallitsevan kielenhuoltoideologian mukaan suotavampi ilmaus (Ikola 1951: 289). Silmiinpistävin tällaista variaatiota synnyttävä ideologia on purismi, joka pyrkii luomaan vieraslähtöisille ilmauksille kielen omaperäisiksi koetuista aineksista muodostetut vastineet (purismin vaikutuksesta Suomessa, ks. esim. Rintala 2000: 20-21). Puristisia pyrkimyksiä on esiintynyt ja esiintyy myös Volgan-Kaman alueen vähemmistökielissä, ja niiden suurin vaikutus havaitaan yleensä nationalistisen ideologian kukoistuskausina. Esimerkiksi mareilla purismi vaikutti 1920- ja 1930- luvuilla, ja erityisesti kirjakielen vakiintumattomuuden aikana 1920-luvun alussa oli havaittavissa suurta sanastollista epäyhtenäisyyttä (Ivanov ja Moisio 1998: 97-103). Kommunismin vallan päättymisen jälkeen puristiset pyrkimykset ovat jälleen nousseet etualalle ja omaperäistä sanastoa on alettu kehittää johtamalla tai ottamalla kirjakieleen sanoja murteista (Tarakanov 1998: 113-117; Saarinen 2003: 94-96). Volgan alueen vähemmistökielten tapauksessa on esiintynyt myös purismille täysin vastakkaista toimintaa: omaperäisten ilmausten luominen on ajoittain ollut kiellettyä, ja esim. kaikki omaperäinen terminologia on pyritty korvaamaan venäläisellä. Tämä Neuvostoliitossa virallisena politiikkana ollut venäläistäminen lisäsi 1930-luvun lopulta 1980-luvulle kielessä esiintyviä venäläisiä rinnakkaisilmauksia ja pahimmillaan sai kielen muuttumaan vähemmistökielen ja venäjän sekoitukseksi (esim. udmurtista: Tarakanov 1998: 111-112; marista: Ivanov 1975: 187-188, 194-195, 197-200). D. Kirjakielen normien heikko hallinta. Tässä tapauksessa kirjakielelle kyllä on määritelty normit, mutta niiden hallinta on kieltä käyttävän väestön keskuudessa heikkoa. Tämän kohdan sisällölle läheisiä ilmiöitä on tullut esille jo luokittelun aikaisemmissa ryhmissä, esimerkiksi kirjakielten synty- ja murrosvaiheisiin liittyy yleensä tietämättömyyttä kirjakielen normeista, mikä aiheuttaa variaatiota tuotetuissa teksteissä. Volgan-Kaman alueen vähemmistökansojen nykytilanteen 8 kannalta tärkein normien heikkoa hallintaa aiheuttava tekijä on puuttuva tai vähäinen äidinkielen opetus. Hruštševin aikana 1960-luvun alusta lähtien Neuvostoliitossa vähennettiin radikaalisti äidinkielisen opetuksen määrää ja siirryttiin ylemmillä luokilla venäjänkieliseen opetukseen äidinkielen säilyessä vain yhtenä oppiaineena. Tämä muutos vaikutti hyvin kielteisesti vähemmistökansojen nuorison äidinkielen hallintaan. Varsinkaan voittopuolisesti venäjänkielisissä kaupungeissa varttuneet nuoret eivät pysty kunnolla kirjoittamaan äidinkieltään (ja nykyään myös puhetaito on usein heikko). Norjassa nynorskin hyvän hallitsemisen tekee vaikeaksi se, että tämä kielimuoto on yhteiskunnassa vähemmän näkyvässä asemassa kuin bokmål ja sitä kuulee suhteellisen vähän puhuttuna, koska sen kannattajat useimmiten puhuvat murretta (Trosterud 1998: 31, 34). Edellä esitetyn vaihtelutapausten luokittelun jälkeen pyrin arvioimaan kirjakielissä havaittavan variaation määrää ja merkitystä. Ensiksi on syytä todeta, että myös vakiintuneina pidetyissä kirjakielissä saattaa esiintyä esimerkiksi morfologista variaatiota aivan keskeisissä taivutusmuodoissa. Mikäli tällainen variaatio on standardikieleen kodifioitu ja siten yleisesti hyväksytty, sen esiintymistä ei käytännössä pidetä pahana eikä siitä yleensä olla kovin tietoisia. Hyviä esimerkkejä tällaisesta "vakiintuneesta" variaatiosta löytyy esimerkiksi Suomen kielen perussanakirjan (1990-1994) taivutustyyppien esittelystä: omenien ~ omenoiden ~ omenoitten ~ omenojen ~ omenain; omenia ~ omenoita ~ omenoja; omeniin ~ omenoihin; saartoi ~ saarsi; tupakoin ~ tupakoitsen; katkeaisi ~katkeisi; taitanut ~ tainnut (SKP, XIV-XVIII). Jos verrataan suomea udmurttiin, täytyy todeta suomen vaihtelun olevan paljon vähäisempää, mutta jos vertailu ulotetaan norjaan, udmurttikin alkaa näyttää vakiintuneelta. Herää väistämättä kysymys: jos kielet eroavat esiintyvän variaation suhteen toisistaan näin paljon, voidaanko yleensä lainkaan määrittää standardikielen variaatiolle jonkinlaista sen olemukseen perustuvaa normaalitasoa? Vastaus tähän kysymykseen ei voi olla kovin suoraviivainen, sillä kirjakielet eroavat toisistaan huomattavasti alkuperänsä, kehityksensä, käyttöfunktioidensa ja käyttöympäristönsä suhteen. Esimerkiksi standardiarabian tapauksessa voidaan hyvin perustella väite, että kyseisen kielen olemus edellyttää hyvin pitkälle menevää standardisoinnin astetta — ilman sitä standardiarabian laaja ymmärrettävyys häviäisi. Samanlainen perustelu ei kuitenkaan päde sellaisiin kirjakieliin, joita käytetään maantieteellisesti suppeahkolla alueella ja joiden pohjakielen murre-erot ovat pienehköt. Norjan ja udmurtin esimerkki osoittaa kirjakielen voivan olla toimintakelpoinen, vaikka se sallisi paljonkin variaatiota. (Tosin norjassa rinnakkaismuotojen runsaus tekee kirjoittamisen monille vaikeaksi.) Ideologisesti variaation sallimista voidaan perustella sillä, että yksilöllä täytyy olla oikeus ja vapaus aina käyttää haluamansa kaltaista kieltä. Norjassa vähemmistöasemassa oleva nynorskin käyttö on usein ilmausta protestihengestä, joten 9 mahdollisuus käyttää tuota kielimuotoa on osa kansalaisvapauksia. (Trosterud 1998: 30-31, 34; Sandøy 2000: 900; vrt. Paunonen 1996: 551-554.) Hyvin monien kirjakielten kohdalla suuren vakiintuneisuuden vaatimus pohjimmiltaan juontaa juurensa 1800-luvun kansallisromantiikan aatemaailmasta, jossa pyrittiin löytämään murteiden vaihtelevuuden keskeltä kansan hengen ilmentymänä pidetty yhtenäinen kansallinen kielimuoto (vrt. Sandøy 2000: 894). Pyrkimys variaation välttämiseen pohjautuu näin ollen usein tietynlaiseen kirjakielen ihanteeseen, siis ideologisiin syihin. Nykyajan Suomessa kirjakielen yhtenäisyys tuskin kuitenkaan yleisesti nostattaa suuria isänmaallisia tunteita; monet nykysuomalaiset samastuvat mieluummin kansaa pienempiin ryhmiin, ja jos kieli on identiteetin kannalta keskeinen, positiiviset tunteet kohdistuvat paikallismurteeseen tai oman ryhmän puhekieleen. Toisaalta standardikielen käyttäjä voi pitää tietynlaista kirjakieltä oman identiteettinsä osana, omana kielenään, jolloin hän alkaa erotella ilmauksia omiin ja vieraisiin. Asenne kirjakieleen on tällöin samantapainen kuin kotiseutuhenkisen aluemurretta puhuvan ihmisen asenne omaan kielenparteensa: väärin puhuva tai kirjoittava saa helposti kuulla kunniansa (kirjakieltä on verrannut murteeseen esim. E. N. Setälä 1921: 109). Kirjakielen yhtenäisyydelle on helppo löytää rationaalisia perusteluja. Tietyillä elämänaloilla pyritään hyvin yksikäsitteiseen ilmaisuun, mikä edellyttää pitkälle standardisoitua kieltä; näin on laita esim. tieteessä, tekniikassa, hallinnossa ja lainkäytössä. Vakiintumattomuus voi tehdä kirjoittamisen hankalammaksi ja rasittavammaksi, kun kirjoittaja joutuu muistamaan rinnakkaismuotoja ja tekemään valintoja niiden väliltä. Jos kieliyhteisö on hyvin laaja, hyvä standardisoinnin aste suojelee kieltä hajoamiselta alueellisiksi kirjakieliksi. Nykyaikaan liittyvänä argumenttina voi lisäksi esittää sen, että standardisoidun kielen käyttö informaatioteknologiassa on helpompaa kuin epästandardin. Kun kaikki edellä mainitut vakiinnuttamista ja vapautta koskevat perustelut kootaan yhteen, voidaan vain todeta standardisoimisen astetta koskevan ongelmakentän olevan kielikohtainen ja ratkaisujen aina liittyvän kirjakielen käyttöympäristöön ja ajankohtaan: joissakin tapauksissa kirjakieleltä vaaditaan suurta vakiintuneisuutta, mutta toisenlaisissa oloissa suuri valinnanvapaus voi olla aivan luontevaa. Joinakin murroskausina kirjakielen variaatio voi olla ilmausta dynaamisuudesta ja kehityskyvystä (esim. 1920-luku Volgan-Kaman alueella), kun taas toisessa yhteydessä variaatio voi olla kielen kuoleman ennusmerkki (kaksikieliset, huonosti standardikieltä hallitsevat vähemmistökielten käyttäjät). * * * 10 Kiitän Kaisa Häkkistä, Päivi Rintalaa ja Sirkka Saarista tämän artikkelin aikaisempaa versiota koskeneista hyödyllisistä kommenteista. Lähteet Babenko, Natalija 2002: Russisch. — N. Janich ja A. Greule (toim.): Sprachkulturen in Europa. Tübingen: Narr. S. 236-243. Bateson, Mary Catherine 1967: Arabic language handbook. Washington: Center for Applied Linguistics. Degtjarev 1999 = G. A. Degtqrew: Qzyk sowremennogo ^uwa[skogo sociuma: osnownye tendencii razwitiq. — W. A. Prohorowa (toim.): Problemy nacionalxnogo w razwitii ^uwa[skogo naroda. ~eboksary: ~uwa[skij gosudarstwennyj institut gumanitarnyh nauk. S. 107-126. Dugántsy, Mária 1999: Eposet Sijazjar. Litteraturens roll i mordvinernas kamp för nationell identitet. Ursus 5. Uppsala: Finsk-ugriska institutionen. Feoktistov 1959 = A. P. Feoktistow: Mordowskie qzyki. — B. A. Bokarew ja `. D. De[eriew (toim.): Mladopisxmennye qzyki narodow SSSR. Moskwa, Leningrad: Izdatelxstwo Akademii Nauk SSSR. S. 424-438. Hajdú 1985 = Peter Hajdu: Uralxskie qzyki i narody. Moskwa: Progress. Ikola, Osmo 1951: Kielenohjailu ja kieliyhteisö. — Virittäjä 1951. S. 284-292. Ivanov 1975 = I. G. Iwanow: Istoriq marijskogo literaturnogo qzyka. Jo[kar-Ola: Marjskoe knivnoe izdatelxstwo. Ivanov, Ivan ja Moisio, Arto 1998: Marin kielen sanaston kehitys 1900-luvulla. Publications of the Department of Finnish and General Linguistics of the University of Turku, 57. Turku. Karakulov 1987 = B. I. Karakulow: Dialektnaq osnowa udmurtskogo literaturnogo qzyka. Awtoreferat dissertacii na soiskanie u^enoj stepeni kandidata filologi^eskih nauk. Moskwa. Karakulov 1995 = B. I. Karakulow: K woprosu o wariatiwnosti w udmurtskom literaturnom qzyke. — H. Leskinen, S. Maticsák ja T. Seilenthal (toim.): Congressus Octavus Internationalis Fenno-Ugristarum Jyväskylä 10.-15.8.1995. Pars IV. Jyväskylä: Moderatores. S. 190-194. Luutonen, Jorma 2000a: Murteiden taistelu Volgan mutkassa ja meillä. Volgan-Kaman alueen vähemmistökirjakielten synty. — Virittäjä 4/2000. S. 542-568. Luutonen, Jorma 2000b = Jorma Luutonen: Wozniknowenie finno-ugorskih i t@rkskih literaturnyh qzykow Powolvxq i wopros o literaturnom qzyke w na^ale XX w. — S. Lallukka ja T. Molotowa (toim.): |tni^eskaq mobilizaciq wo wnutrennej periferii. Wolgo-Kamskij region na^ala XX w. Ivewsk: Finlqndskij institut Rossii i Wosto^noj Ewropy, Udmurtskij institut istorii, qzyka i literatury UrO RAN. S. 21-42. Mielikäinen, Aila 1982a: Paikallismurteista nykypuhekieleen. — Kielikello 1/1982. S. 3-6. Mielikäinen, Aila 1982b: Nykypuhesuomen alueellista taustaa. (Abstract: The regional background of spoken Modern Finnish.) — Virittäjä 3/1982. S. 277-294. Možarskij 1959 = Q. G. Movarskij: Obsko-ugorskie qzyki. — B. A. Bokarew ja `. D. De[eriew (toim.): Mladopisxmennye qzyki narodow SSSR. Moskwa, Leningrad: Izdatelxstwo Akademii Nauk SSSR. S. 455-461. Nuolijärvi, Pirkko 1998: Media ja kielentutkimus. — Virittäjä 3/1998. S. 386-397. Paananen, Ritva 1996: Kuuntelija radion kielen normittajana. (Abstract: The listener as a norm- setter of radio language.) — Virittäjä 4/1996. S. 520-535. 11 Paunonen, Heikki 1996: Suomen kielen ohjailun myytit ja stereotypiat. Virittäjä 4/1996. S. 544- 555. Petrov 1980 = N. P. Petrow: ~uwa[skij qzyk w sowetsku@ \pohu. Razwitie socialxnyh funkcij i literaturnyh norm. ~eboksary: ~uwa[skoe knivnoe izdatelxstwo. Petrov 1988 = N. P. Petrow: Normalizaciq ^uwa[skogo literaturnogo qzyka. U^ebnoe posobie. ~eboksary: ~uwa[skij gosudarstwennyj uniwersitet imeni I. N. Ulxqnowa. Pyykkö, Riitta 2002: Politiikkaa vai kielipolitiikkaa? — Idäntutkimus 4/2002. S. 41-49. Rintala, Päivi 2000: Oikeakielisyydestä kielenhuoltoon. — Kielikello 1/2000. S. 19-23. Rintala, Päivi 2002: Finnisch. — N. Janich ja A. Greule (toim.): Sprachkulturen in Europa. Tübingen: Narr. S. 57-64. Saarinen, Sirkka 2003: Sprachgesetze und Neologismenbildung bei den wolgaischen und permischen Völkern. — G. Klump ja M. Knüppel (toim.): Die ural-altaischen Völker. Indentität im Wandel zwischen Tradition und Moderne. Vorträge des Symposiums der Societas Uralo-Altaica vom 13. bis 15. Oktober 2002. Wiesbaden: Harrassowitz. S. 91-97. Sandøy, Helge 2000: Nation und Sprache: das Norwegische. — A. Gardt (toim.): Nation und Sprache. Die Diskussion ihres Verhältnisses in Geschichte und Gegenwart. Berlin, New York: de Gruyter. S. 865-905. Sandøy, Helge 2002: Norwegisch. — N. Janich ja A. Greule (toim.): Sprachkulturen in Europa. Tübingen: Narr. S. 178- 185. Setälä, E. N. 1921: Oikeakielisyydestä suomen kielen käytäntöön katsoen. — E. N. Setälä: Kielentutkimus ja oikeakielisyys. Helsinki: Otava. S. 61-147. SKP = R. Haarala et al. (toim.): Suomen kielen perussanakirja. Ensimmäinen osa A-K. Helsinki 1995: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Sosajeva 1991 = A. A. Sosaewa: Halxhi ^ăwa[ ^ĕlhin^i wariantlă sămahsem. — A. E. Gor[kow et al. (toim.): Tăwan ^ĕlhe ik^ĕlhslĕh taphărĕn^e. {upa[kar: ~ăwa[ SSR ministrsen sowe^ĕ çumĕn^i "Hisep palli" ordenlă ^ĕlhe, literatura, istori tata \konomika nauka tĕp^ew institu^ĕ. S. 95-120. Tarakanov 1998 = I. W. Tarakanow: Wozniknowenie, razwitie udmurtskogo literaturnogo qzyka i puti oboga]eniq ego leksiki w sowremennu@ \pohu. — B@lletenx 1. Ivewsk: Respublikanskaq termino-orfografi^eskaq komissiq po udmurtskomu qzyku pri Predsedatele Gosudarstwennogo Soweta Udmurtskoj Respubliki. S. 108-117. Trosterud, Trond 1998: Yksi suomi ja neljä skandinaaviskaa — vai päinvastoin? (Summary: One Finnish and four Scandinavian written languages - or the other way round?) — Nordlyd, Tromsø University Working Papers on Language & Linguistics, No. 26. S. 27-35. Vahrušev 1975 = W. M. Wahru[ew: K woprosu o formirowanii i razwitii udmurtskogo literaturnogo qzyka. — W. M. Wahru[ew (toim.): Woprosy udmurtskogo qzyka. Wypusk III. Ivewsk: Udmurtskij nau^no-issledowatelxskij institut istorii, \konomiki, literatury i qzyka. S. 42-55. Vahrušev 1976 = W. M. Wahru[ew: Formirowanie i razwitie udmurtskogo literaturnogo qzyka. — W. M. Wahru[ew et al. (toim.): 200 let udmurtskoj pisxmennosti. Ivewsk: Udmurtskij nau^no-issledowatelxskij institut istorii, \konomiki, literatury i qzyka. S. 37-43. Vasiljev 1928 = W. M. Wasilxew (Üpymarij): Marij mut\r. Mosko: SSSR kalyk-wlak rüdö sawykty].