Uskonnollinen kutsu ja lukijapaikkojen rakentuminen Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen 2010-luvun romaaneissa Lotta Laitinen Pro gradu -tutkielma Kotimainen kirjallisuus Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos Turun yliopisto Elokuu 2020 Turun yliopiston laatujärjestelmän mukaisesti tämän julkaisun alkuperäisyys on tar- kastettu Turnitin OriginalityCheck -järjestelmällä. TURUN YLIOPISTO Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos LAITINEN, LOTTA: Uskonnollinen kutsu ja lukijapaikkojen rakentuminen Suomen Rau- hanyhdistysten Keskusyhdistyksen 2010-luvun romaaneissa Pro gradu -tutkielma, 102 s. Kotimainen kirjallisuus Elokuu 2020 ------------------------------------------------------------------------------------------------------ Tämän tutkielman kohteena ovat uskonnollinen kutsu ja lukijapaikkojen rakentuminen van- hoillislestadiolaisessa 2010-luvun romaanikirjallisuudessa. Vanhoillislestadiolaisuuden kus- tannustoiminnasta vastaavan Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys SRK:n romaaneista ovat tarkastelussa Reija Kaarlejärven Heijastuksia, Salla Sivulan Yhteen punotut sekä Pauli Matikaisen Siihen asti. Aineisto kytketään tutkimuksessa osaksi uskonnollisen kaunokirjalli- suuden jatkumoa. Aineistoa tarkastellaan myös sen syntykontekstia, vanhoillislestadiolaisen kirjallisuuden ideologisena portinvartijana toimivan SRK:n kustannuslinjaa vasten. Käsite uskonnollinen kutsu on johdettu Louis Althusserin käsitteestä ideologinen kutsu. Us- konnollinen kutsu puhuttelee lukijasubjektia ja pyrkii tuottamaan tästä uskonnollisesti maail- maa merkityksellistävän kristillisen subjektin. Tutkielman lähtöoletus on, että erilaiset uskon- nollisen kutsun tyypit, kuten kutsut kääntymään, voimistumaan ja uskovien yhteisyyteen, ra- kentavat tekstiin paikkoja erilaisille potentiaalisille lukijoille. Tutkimuksessa kysytään, mitkä ovat ne erilaiset SRK:n kirjallisuuden rakentamat lukijapaikat, joihin aktuaalinen lukija voi astua sekä millaisin uskonnollisen kutsun keinoin näitä eri lukijapaikkoja tuotetaan tekstiin. Analyysin perusteella liki kaikki SRK:n kirjallisuuden juoneen, henkilögalleriaan ja kerron- taan liittyvä aines on uskonnollisen kutsun palveluksessa. Jopa romanssin traditiosta lainatut elementit sekä uskoa kritisoiva ja skeptinen aines on tuotettu tavalla, joka on omiaan vahvis- tamaan uskonnollista maailmankatsomusta. Kaikista romaaneista hahmottuu myös kohtia, joi- hin on kirjoittautunut tietoisuus yleisön jakautuneisuudesta. Eri yleisöjen suostuttelemiseksi käytetään uskonnollisen kutsun eri koodeja. Lähtöhypoteesin mukaan SRK:n kirjallisuutta tuotetaan vähintään kaksoisyleisölle: vanhoil- lislestadiolaisen viitekehyksen sisältä sekä sen ulkopuolelta lukeville. Analyysissa tekstistä hahmottuu ihannelukijapaikan lisäksi muitakin lukija-asemia, kuten suopean sisälukijan, epäi- levän sisälukijan, ymmärtävän perinteenkannattajan, uteliaan ulkolukijan sekä vastustavan ul- kolukijan lukijapaikat. Lukijapaikat asettuvat keskenään hierarkkiseen suhteeseen siten, että osa tekstin ehdottamista positioista näyttää luonnollisemmalta kuin toiset. SRK:n romaanit asettavat ensisijaiseksi uskomyönteisen sisälukijan luennan, jossa romaanin tuottama maailma näyttäytyy ehjänä, luonnollisena todellisuutena, joka vahvistaa uskonnollisen subjektin eheyttä. Lisäksi romaanit mahdollistavat luennan, jossa niitä luetaan kurkistusikkunana vie- raaseen kulttuuriin ja todellisuuskäsitykseen. Avainsanat: uskonnollinen kaunokirjallisuus, tendenssikirjallisuus, ideologinen kutsu, lukija- subjekti Sisällys 1. JOHDANTO ........................................................................................................................1 1.1. Kontekstit .............................................................................................................. 5 1.1.1. Uskonnollisen kaunokirjallisuuden jatkumossa ................................... 5 1.1.2. Vanhoillislestadiolainen herätysliike ................................................... 9 1.1.3. SRK tendenssikustantajana ja ideologisena portinvartijana .............. 12 1.2. Teoria ja metodi .................................................................................................. 18 1.2.1. Uskonnollinen kutsu ideologisen kutsun muotona ............................ 18 1.2.2. Lukijasubjekti ja lukijapaikat ............................................................. 22 1.3. ”Kykenenkö tulkitsemaan oman heimoni kieltä”? .............................................. 24 2. KUTSU KÄÄNTYMÄÄN ................................................................................................ 27 2.1. Reunalla .............................................................................................................. 28 2.1.1. Pyhään kaaokseen .............................................................................. 28 2.1.2. Kavennettu miljöö .............................................................................. 31 2.1.3. Romanssi ja uskonkriisi ..................................................................... 33 2.1.4. Rajankäynti ja puhuttelu .................................................................... 39 2.2. Uskonnollinen kriisi purkautuu ........................................................................... 43 2.3. Kädenojennus tuhlaajalapselle ............................................................................ 48 3. KUTSU VOIMISTUMAAN ............................................................................................. 51 3.1. Voimistava avioliittoromaani Yhteen punotut ..................................................... 52 3.1.1. Uskova hahmo horjuu ........................................................................ 52 3.1.2. Evankeliumi, rukous ja yliluonnollisen ääni ...................................... 56 3.1.3 Pyykkivuorten yli ................................................................................ 63 3.2. Voimistava rajatilaromaani Siihen asti ............................................................... 69 3.2.1. Emotionaalista hyryismiä ................................................................... 69 3.2.2. Kuolema porttina iankaikkiseen ........................................................ 73 3.2.3 Rakkaus ja paratiisi ............................................................................. 75 4. KUTSU YHTEISYYTEEN .............................................................................................. 80 4.1. Tunnistusneuvottelu ............................................................................................ 80 4.1.1. ”Oltiin heti samaa sakkia” ................................................................. 81 4.1.2. ”Meidän usko ei enää ollut sama” ..................................................... 85 4.2. Epäusko meisyyden vahvistajana ........................................................................ 88 4.2.1. Puolustusasemissa .............................................................................. 88 4.2.2. Kuvitellut kylmäävät katseet .............................................................. 94 4.2.3. Varovainen vähemmistöpuhe ............................................................. 96 5. JOHTOPÄÄTÖKSET ...................................................................................................... 98 5.1. Uskonnollinen kutsu sydänlankana .................................................................... 98 5.2. Lukijasubjektit paikallaan .................................................................................. 98 LÄHTEET ........................................................................................................................... 103 1 1. JOHDANTO Tämän tutkielman aiheena on uskonnollinen kutsu ja lukijapaikkojen rakentuminen vanhoillislestadiolaisessa romaanikirjallisuudessa. Vanhoillislestadiolaisuuden kus- tannustoiminnasta vastaa Suomessa Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys SRK. Sen 2010-luvulla julkaisemista romaaneista tarkastelen tässä kolmea: Reija Kaarlejärven nuortenromaania Heijastuksia (2015), Salla Sivulan avioliittoromaania Yhteen punotut (2017) sekä Pauli Matikaisen rajatilaromaania Siihen asti (2014)1. Ro- maanit ovat liikkeeseen sitoutuneiden kirjoittamaa fiktiota yhteisön elämästä ja uskon- kokemuksesta, ja niitä yhdistää SRK:n virallisen linjan mukainen uskonnollinen kut- sumisagenda. Rajaus nimenomaan lestadiolaisen herätysliikkeen pääuomaan on minulle paristakin syystä ilmeinen. Vanhoillislestadiolaisuus on oma hengellinen kotini. Samalla se on Suomen suurin, vahvasti organisoitunut herätysliike, jolla on vaikutusta koko yhteis- kuntaan ja joka on viime vuosikymmeninä päätynyt toistuvasti mediahuomion koh- teeksi sekä opillisista käsityksistä että elämäntapakysymyksistä. Herätysliikkeen mar- ginaalinen elämäntapa ja pyrkimykset kiinnittyä muuttumattomina nähtyihin uskon- nollisiin normeihin saavat varsin vähän vastakaikua nyky-yhteiskunnassa. (Salomäki 2010, 18, 26, 54–55.) Juuri 2010-luvulla vanhoillislestadiolaisuudella on havaittavissa erityinen kytkös myös valtakulttuurin tuntemaan kirjallisuuskenttään. Vuonna 2013 Gummerus julkaisi Pauliina Rauhalan menestysteoksen Taivaslaulu, joka kertoo vanhoillislestadiolaisesta nuoresta perheestä. Muutkin kustantajat kiirehtivät samaan markkinarakoon, ja havait- tavissa oli eräänlainen vanhoillislestadiolaisaiheisten kirjojen buumi2. Huomattavaa on, että yleiskustantamojen romaanit ovat pitkälti liikkeestä irtautuneiden kirjoittamia, ja niissä toistuu tarina, jossa päähenkilö luopuu vanhoillislestadiolaisesta uskosta ja irtautuu yhteisöstä. Yhteisön yksipuolisen tarinallistamisen vaarana on, että tuore kir- jallisuus tuottaa yksittäisestä herätysliikkeestä ennakkoluuloja ja vastakkainasettelua vahvistavaa kuvaa. Taivaslaulun jälkeisessä ajassa SRK:n omat romaanit ovat siis – 1 Aineiston ulkopuolelle rajautuu lukuisia SRK:n 2010-luvulla julkaisemia lapsille, nuorille ja aikuisille suunnattuja romaaneja, kertomus- ja novellikokoelmia sekä runoteoksia, joiden joukosta löytyisi taa- tusti kiinnostavia jatkotutkimuksen kohteita. 2 Rauhalan toinen romaani Synninkantajat ilmestyi Gummerukselta 2018. Buumin tuoreimpia ro- maaneja ovat lisäksi esimerkiksi Tammelta ilmestynyt Pauliina Vanhatalon Tuulesta temmattu elämä (2019) ja Otavalta ilmestynyt Suvi Ratisen Matkaystävä (2019). 2 vaikka ilman kustantajan intentiotakin – hiljaista vastapuhetta yleiskustantamojen ir- tautumiskirjallisuudelle. Vahvaa ideologista leimaa kantavana sekä lähinnä liikkeen sisälle markkinointinsa suuntaavana pienkustantamona SRK:n kirjallisuus ei juuri ole saanut sijaa kirja-arvos- teluissa saati kirjallisuudentutkimuksessa. Marginaalisenakin sillä on silti kysyntänsä. Jo 30 vuotta sitten Markku Ihonen (1991, 113) kirjoitti, että uskovaiset lukijat tuntevat taiteen valtavirran koko ajan etääntyvän uskonnollisista arvoista. Profaanien teosten pohdiskeleva subjekti saatetaan uskonnollisissa piireissä kokea vieraaksi, eikä usko- vaisen lukijan tarpeita tyydytä tärkeiden ongelmien ratkaisematta jättäminen. Ihonen painottaa, että uskonnollisten yhteisöjen omalla kaunokirjallisuudella on siten jatkuva sosiaalinen tilaus, ja uskovat kirjailijat tuntevat liikkeensä odotushorisontin. Tähän tar- peeseen vastaamaan pyrkivän SRK:n omaleimainen, jatkuvasti kehittyvä ja itsereflek- tioon kykenevä kustannustoiminta ja romaanikirjallisuus ansaitsee tulla tarkastelluksi tarkemmin. Tutkin tässä työssä yhdestä näkökulmasta sitä, miten vanhoillislestadiolainen kauno- kirjallisuus toimii ja mikä siinä on erityislaatuista. Tutkielmani pääkäsite uskonnolli- nen kutsu on johdettu tämän tutkielman tarpeisiin Louis Althusserin käsitteestä ideo- loginen kutsu. Uskonnollinen kutsu on argumentaatiota, jolla houkutellaan lukijasub- jektia uskonnolliseen maailmanmerkityksellistämiseen. Uskonnollinen kutsu puhutte- lee lukijaa ja pyrkii tuottamaan tästä tietynlaisen, ideologisen subjektin. Kysyn tutki- miltani romaaneilta, 1. mitkä ovat ne erilaiset SRK:n kirjallisuuden rakentamat lukijapaikat, joihin aktuaalinen lukija voi astua, sekä 2. millaisin uskonnollisen kutsun keinoin näitä eri lukijapaikkoja tuotetaan tekstiin. Aloitan jaottelemalla SRK:n kirjallisuuden tuottamia uskonnollisen kutsun tyyppejä. Omat analyysilukunsa saavat kutsu kääntymään, kutsu vahvistumaan ja kutsu yhtei- syyteen. Analyysissa keskityn näiden kutsujen kaunokirjallisten mekanismien ja dis- kursiivisen koneiston purkamiseen ja siis pohtimaan, miten nämä kutsut on rakennettu: millaista ideologista neuvottelua SRK:n romaanit käyvät ja miten ne pyrkivät välittä- mään uskonnollista kutsua? 3 Kutsun mekanismien analyysin avulla lähestyn kysymystä, millaisia lukijapaikkoja tä- män kutsun vastaanottaminen tuottaa. En tutki empiiristä lukijaa tai reaalista luke- mista, vaan keskityn tekstin itselleen rakentamiin hypoteettisiin lukijasubjekteihin. Kysyn, millaisia hypoteettisia lukijoita kutsu rakentaa itselleen yksittäisissä tekstikat- kelmissa ja teoskokonaisuuksissa. Pohdin, millaisen luentaposition teksti asettaa etu- sijaisimmaksi, millaista arvomaailmaa ja tietämystä se edellyttää ihannelukijaltaan sekä millaisia toissijaisia lukijapaikkoja teksti tuottaa ja pyrkiikö se puhuttelemaan myös vastahankaista lukijaa tai lukijaa, joka ei halua omaksua kristillistä lukijapaik- kaa. Pohdin myös hyvin hypoteettisella tasolla, toimiiko uskonnollinen kutsu siten, miten se on tarkoitettu toimimaan. Miten kutsu onnistuu välittämään SRK:n tendenssin ja tavoittelemaan niitä lukijoita, joita se pyrkii tavoittamaan? Lopuksi summaan ana- lyysini perusteella, kelle SRK:n romaanit oikeastaan on kirjoitettu. Koska tarkoituksena on ymmärtää yksittäisten teosten avulla SRK:n kirjallisuuden toi- mintamekanismeja, ei niinkään yksittäistä teosta sinänsä, aineistovalintani on perus- teltavissa aihepiirien erilaisuudella. Tutkimani kolme romaania kuvaavat keskenään hyvin erilaisia elämäntilanteita. Heijastuksia on nuortenkirja, joka käsittelee nuoren naisen uskonkriisiä, Yhteen punotut pohtii kolmen aikuisen ihmisen näkökulmasta pa- risuhdetta ja perhe-elämää ja Siihen asti -romaanissa keski-ikäinen mies käy kamppai- lua kuolemaa vastaan ja muistelee sairaalassa mennyttä elämäänsä. Tutkin teoksia osit- tain yhteen sulautuvana massana, osin vertaillen suhteessa toisiinsa. En erityisesti pa- neudu nuorten- ja aikuistenkirjallisuuden välisiin eroihin, mutta tietyissä kohdissa huomioin kohderyhmän vaikutuksen kerronnallisiin valintoihin. Tutkimieni romaanien valikoima on kaunokirjallisesti epätasainen jo kirjoittajien jul- kaisukokemuksen takia, mikä tarjoaa mainion tilaisuuden tarkastella uskonnollisen kutsun ilmeisimpiä ja toisaalta hienovaraisempia mekanismeja. Salla Sivulalle Yhteen punotut on esikoisteos. Reija Kaarlejärven Heijastuksia on itsenäinen jatko-osa SRK:n julkaisemalle nuortenkirjalle Yksi näistä, joka sijoittuu yläasteelle ja pohtii kiusaa- mista ja ulkopuolisuutta. Heijastuksissa päähenkilöksi nostetaan edellisen osan anta- gonisti, entinen koulukiusaaja Reeta. Heijastuksia on tämän tutkielman kannalta Yksi näistä -romaania kiinnostavampi, sillä siinä missä aiempi osa käsittelee sosiaalista on- gelmaa, jossa usko kulkee taustajuonteena, Heijastuksissa uskonkriisi on pääosassa. 4 Siihen astin kirjoittaja Pauli Matikainen puolestaan on jo 1980-luvulla lyönyt läpi yleiskustantamoissa lastenkirjailijana. Hän on kirjoittanut lukuisia lastenkirjoja Ota- valle, Kirjapajalle ja SRK:lle. Matikaisen aiempi SRK:lle kirjoittama aikuisten ro- maani Erätulissa eilisen tuoksu (1998) käsittelee keski-iän ohittaneen, pöytälaatikkoon runoja rustaavan miehen kulkemista syksyisessä metsässä aseen kanssa. Samalla mies käy läpi elämäänsä, suhdettaan vanhempiinsa, vaimoonsa ja lapsiinsa. Ihonen (1998, 98) kehuu Matikaisen aiempaa romaania useampia muita tuon aikaisia SRK:n kirjoja “taiteellisesti kultivoituneemmaksi”, joskin samalla hiukan raskassoutuiseksi ja yleis- ilmeeltään apeaksi. Tutkimani Siihen asti -romaanin tunnelmissa on paljon samaa kuin Matikaisen aiemmassa romaanissa. 5 1.1. Kontekstit Aineistooni kietoutuvasta kontekstien seitistöstä nostan erityisen huomion kohteeksi kolme kytköstä, joiden avulla pystyn perustelemaan tutkimusongelmani merkittä- vyyttä ja mielekkyyttä ja kiinnittämään aineistoni historialliseen ja sosiaaliseen viite- kehykseensä. Uskonnollisen kaunokirjallisuuden näkökulma asettaa tutkimuskohteeni osaksi pitkää jatkumoa ja nykyään marginaaliin työntynyttä genreä3. Avaan gen- renäkökulman kautta muutamia tutkimusongelmani kannalta kiinnostavia kaunokirjal- lisuuden ihanteiden ja kristillisen tendenssin hankauskohtia. Lisäksi keskityn yksittäis- ten kirjailijoiden intentioiden kartoittamisen sijaan tutkimieni romaanien julkaisukon- tekstin, vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen opillisen ja sosiaalisen luonteen sekä Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys SRK:n kustannustoiminnan erittelemi- seen. Kaikilla aineistoni kirjoilla on eri kirjoittajat, joten ne yhdistyvät samaksi teksti- perheeksi nimenomaan kustantajansa kautta. 1.1.1. Uskonnollisen kaunokirjallisuuden jatkumossa Uskonnollinen kaunokirjallisuus on käsitteenä työnimenomainen ja epätarkka. On määrittelijän vallassa, mikä tekee kaunokirjallisuudesta uskonnollista. Jos määritelmä perustuu tekijään, uskonnollinen kaunokirjallisuus olisi uskonnollisen ihmisen kirjoit- tamaa kaunokirjallisuutta (Hakala 1999, 15). Ajatuksena on, että uskon lävistämä ih- minen tuottaa uskon lävistämää tekstiä. Tämä ei kuitenkaan selvästikään riitä. Laajim- millaan uskonnollisen kaunokirjallisuuden määrittelyn voisi jättää lukijalle siten, että kaikki kirjallisuus on uskonnollista, kun sitä luetaan uskonnollisesti: uskova voisi lu- kea profaaninkin romaanin uskonnollisesti ja ateisti uskonnollisen romaanin ateisti- sesti. (Rekola 1970, 12, 107.) Uskonnolliseksi kaunokirjallisuudeksi voi myös käsittää kaiken kirjallisuuden, jossa jokin uskonto saa puheenvuoron. Näin tulkittuna oikeastaan kaikki eurooppalainen kirjallisuus oli uskonnollista, joskaan ei aina kristillistä, pitkälle 1800-luvulle saakka. Niin sanottu maallinen kirjallisuus – kirjallisuus, josta puuttuu uskonnollinen opetus 3 Mikäli genre käsitetään kulttuuriseksi käytänteeksi, joka pyrkii tuottajien ja yleisön mukavuudeksi jäsentämään laajaan tekstien ja merkitysten joukkoon jonkin järjestyksen (Lehtonen 1998, 182), us- konnollista kaunokirjallisuutta voinee pitää genrenä. Se muodostaa konventioiden verkoston, joka ohjaa niin tekstien tuottamista kuin niiden lukemistakin. 6 ja sanoma – vahvistui lopullisesti vasta renessanssin ja humanismin mukana. Valis- tuksen aikana usko ja kirjallisuus erosivat toisistaan ja lähtivät omille teilleen, mutta etenkään kansankielisessä kirjallisuudessa ero ei ollut täydellinen eikä tapahtunut kaikkialla. Uskonnollisella kirjallisuudella on siis maallistumiskehityksestä huoli- matta vahvat juuret läpi koko uuden ajan 1900-luvun loppupuolelle saakka. (Rekola 1982, 5, 10, 12.) Modernissa yhteiskunnassa perinteisten uskonnollisten yhteisöjen funktiot ovat seku- larisaation myötä muuttuneet yhä marginaalisemmiksi, ja moderni elämäntarkoituksen etsintä vetäytynyt on yksityiselle elämänalueelle (Salomäki 2010, 24). Samalla uskon- nollinen kaunokirjallisuus on työntynyt marginaaliin. Ihonen (1991, 98) pohti jo 1990- luvun alussa, millainen rooli suomalaisessa yhteiskunnassa enää voi olla taiteella, jonka keskeinen problematiikka on uskonnollista: ”Onko aikamme uskonnollinen kir- jallisuus anakronismi tai surkuhupaisa jäänne kristillisen yhtenäiskulttuurin kukois- tuksen ajoilta?” 2010-luvulla kysymys on vielä ajankohtaisempi. Tämän päivän luki- joiden valtavirralle näkyvä uskontoaiheinen kaunokirjallisuus keskittyy käsittelemään epäuskoa, uskon menetystä tai siitä irtautumista. Tällaisesta näkyvin esimerkki lienee jo mainitsemani paljon keskustelua herättänyt Taivaslaulu ja sen lukuiset vanhoillis- lestadiolaisaiheiset seuraajat. Näiden yleiskustantamojen julkaisemien irtautumisro- maanien näkökulma on pitkälti uskokielteinen tai ainakin kyseenalaistava. Toki jotkut uskonnollisiin liikkeisiin kuuluvat kaunokirjailijat ovat saaneet yleiskustantajien kautta julkaistessaan näkyvyyttä uskomyönteisen vireen sisältävälle kirjallisuudelle (Ihonen 1991, 98). Ilmeisimpiä esimerkkejä ovat lestadiolaiset kirjailijat Antti Hyry ja Niilo Rauhala. Näkyvimmin uskonnollisen sanoman kirjallisuudessaan ovat lopulta säilyttäneet omaa kaunokirjallista tuotantoaan kustantavat uskonnolliset yhteisöt. Rajaankin tässä yhtey- dessä uskonnollisen kaunokirjallisuuden käsittelyn Markku Ihosen (1991, 91, 98) ta- paan kustantajan mukaan uskonnollisten kustantamojen julkaisemaan kaunokirjalli- suuteen. Uskonnollinen kustantaja julkaisee tietyn uskonnollisen yhteisön piiristä syn- tynyttä ja tämän yhteisön uskonkäsityksen mukaista kirjallisuutta. Suomessa se on käytännössä kristillisten herätysliikkeiden julkaisemaa kaunokirjallisuutta, jolla on sen julkaisijayhteisön näkemyksen mukaan myös uskonnollisia tehtäviä. Tämän tutkiel- 7 man kannalta olennaista on, että uskonnollinen kaunokirjallisuus on leimallisesti ten- denssikirjallisuutta, joka palvelee käytännöllistä, uskonnollista funktiota, ajaa tiettyä uskomyönteistä arvoasetelmaa. Uskonnollinen kaunokirjallisuus kutsuu uskomaan4. Ihonen (1998, 91) esittää, että kristillisten liikkeiden julkaiseman kaunokirjallisuuden uskonnolliset tehtävät voivat julkaisijayhteisön mukaan olla esimerkiksi uskonnollisen kääntymyksen luonteen osoittaminen, hyvän ja oikean elämän opettaminen ja auttami- nen tulkitsemaan suhdettaan Jumalaan, toisiin ihmisiin ja jumalattomaan maailmaan. Uskonnollista runoutta kääntäneen Anna-Maija Raittilan (1881, 10–11) tavoin kauno- kirjallisuuden uskonnollista tendenssiä voisi luonnehtia paljastamisen ja kurottamisen periaatteella. Uskonnollinen kaunokirjallisuus pyrkii paljastamaan ihmisen, riisumaan hänet kaikkivoipaisuudesta. Se myös pyrkii kurottamaan hädässään apua anoen Juma- lan puoleen. Raittila asettaa vastakkain 1900-luvun maallisen runouden minän koros- tuksen, itseriittoisuuden, järjellisyyden ja elämän hallittavuuden ihmisvoimin ja toi- saalta uskonnollisen runouden jumalallista apua tarvitsevan ja hapuilevan ihmiskuvan. (Ks. myös Hakala 1999, 19.) Kristillisen kaunokirjallisuuden tutkimuksessa on väistämättä pitkälti kysymys kristil- lisen uskon ja kaunokirjallisuuden välisestä suhteesta (ks. Rekola 1982, 7). Ihonen (1998, 91) näkee länsimaisen kristinuskon ja kaunokirjallisuuden lähtökohtaisesti epä- suhteisena parina. Hänen mukaansa ensimmäinen ja tavallaan perustavin ristiriita on, että siinä missä kristinuskon olennainen tehtävä on tarjota ihmisille elämässä ja kuo- lemassa kestäviä vastauksia, kaunokirjallisuus pyrkii kuin kiusallaan esittämään vain toinen toistaan hankalampia kysymyksiä. Toinen iso ristiriita hänen mukaansa koskee pahuuden kuvaamista. Useimmat uskonnot haluavat pelastaa ihmisen pahan vallasta ja pahan palkkana olevasta ikuisesta kadotuksesta, mutta kaunokirjallisuus tuntuu jat- kuvasti antautuvan pahalle, kuvaavan sitä ilman mitään lopullista tuomiota tai oikeu- den toteutumista. Kolmantena ristiriitana Ihonen mainitsee sen, että uskontoon kuulu- vat olennaisesti moraaliset rajat ja oman ja usein myös muiden elämän kontrollointi, kun taas kaunokirjallisuudessa ”voidaan kuvata varsin avoimesti esimerkiksi sukupuo- likäyttäytymisen eri muotoja”. 4 Uskonnolliseksi kaunokirjallisuutta ei siis tee pelkästään se, että sen aiheena on usko. ”Epäuskon” näkökulmasta, tässä lähinnä uskokielteisestä näkökulmasta, kirjoitettu kirja taas on sekulaaria, vaikka se käsittelisikin uskoa (vrt. esim. Rekola 1970, 6–7). Uskonnollista kaunokirjallisuutta eivät ole myöskään hartauskirjallisuus eivätkä muut liturgisiin tarkoituksiin kirjoitetut tekstit. 8 Ihosen (1991, 110, 113) mukaan herätysliikkeiden julkaisema uskonnollinen kauno- kirjallisuus on harvoin taiteellisesti merkittävää. Siinä ei hänen mukaansa juuri ta- pahdu muodollisia innovaatioita, vaan mallit saadaan profaanista kirjallisuudesta. Si- sällönkin perusteella suurta osaa uudesta uskonnollisesta kaunokirjallisuudesta voi- daan pitää taiteellisesti vähäpätöisenä. Toisaalta Ihonen arvioi, että vaikka uskonnol- linen kaunokirjallisuus voi jäädä kirjallisuudentutkimuksen vakiintuneilla välineillä arvioituna melko vähän käteen, sitä ei kannata tyrmätä mahdollisen kömpelyyden vuoksi. Sillä on oma, tutkimisen arvoinen estetiikkansa. Uskonnollisen kaunokirjallisuuden geneeristen piirteiden tunnistaminen tai tekstin so- vittaminen historiallisiin ja kulttuurisiin kuvauksiin ei ole tämän tutkimuksen kannalta itseisarvoista. Toisaalta jotkin uskonnolliselle kaunokirjallisuuden tyypilliset piirteet ovat sen hankalimpia kompastuskiviä, ja saattavat alkaa toimia sen kutsutendenssiä vastaan. Ihonen esittää, että erityinen ongelma uskonnollisessa proosassa on kertojan rooli ja kerronnan tekninen toteuttaminen: Varsinkin ns. uskovaisen kertojan käyttö vierastuttaa nykylukijoita. On totuttu siihen, että elämän varjopuolia kuvataan realistisesti ja kertojan arvomaailma jätetään sivum- malle. Uskovaisen kertojan häveliäisyys vie tehoa tarinalta. Kun tarkoituksena on esit- tää, kuinka Jeesus voi muuttaa kaiken ihmiskurjan elämässä, lukija ei vakuutu, koska kurjuutta ei ole päästy katsomaan. Uskonnollinen kerronta on paitsi eskapistista myös hyvin konservatiivista. (Ihonen 1994, 111–112.) Uskonnolliselle kaunokirjallisuudelle on ominaista myös lainailla tekstiin katkelmia Raamatusta ja hengellisestä laulurunoudesta sekä käyttää muutenkin erityistä uskon- nollista, kuvallista kieltä, josta vanhoillislestadiolaisuuden sisällä käytetään usein ni- mitystä kaanaankieli. Juhani Rekolan (1982, 129) mukaan alkuperäinen Kaanaan tai Kanaanin kieli oli Palestiinan pakanallisten alkuasukkaitten käyttämä kieli ja sellai- sena tietysti kaiken pyhän kielen vastakohta, kansankieli, jolla uusi testamentti aikoi- naan kirjoitettiin. Tämän päivän kaanaankieli taas on tavallisesti muutaman vuosikym- menen takainen puhuttu ja kirjoitettu kieli, josta uskonnollinen kielenkäyttö on pitänyt kiinni. Tapio Nykänen (2012, 211) luonnehtii kaanaankieltä karismaattiseksi ja vai- kuttavaksi kieleksi, joka välittää uskon tunteita puhujien ja yleisön välillä. Rekola (1982, 129–130) pitää yleistä tapaa sirotella kaunokirjalliseen kerrontaan raamatullista kuvakieltä, raamatunlauseita ja virrensäkeistöjä kyseenalaisena, varsinkin jos sen te- kee taitamattomasti. Rekola esittää vaatimuksen, että kristillisen kirjallisuuden on ol- tava ”niin ainekseltaan kuin kieleltäänkin” maallista ja ”luonnollista”. 9 Ihonen (1991, 112) esittää uskonnollisen kaunokirjallisuuden perusongelmaksi myös sen, että uskonnollisissa kustantamoissa on pyritty anakronisesti suuntaamaan huomio mahdollisimman täydellisesti viestin sisältöön ohi tai läpi välineen. Kyse tuskin on niinkään profaanin sanataiteen esteetikkojen tietoisesta vastustamisesta, kuten Ihonen arvelee, vaan pikemmin viestin priorisoinnista. Tasapainoilua käydään yhtäältä uskon- nollisen viestin eheyden ja kirkkauden säilyttämisen ja toisaalta lukijaan luottamisen välillä. Mikäli lukijaan ei luoteta, liika selittelevyys ja varmistelu voi syödä tehoa kut- sulta. Mikäli taas lukijan varaan jätetään liikaa, voi olla, että tahdottu tendenssi välittyy ”väärin”. Ihonen toivoo ylipäätään, että uskonnollisissa kustantamoissa luotettaisiin enemmän sekä kirjailijaan että lukijaan. Se, että julkaisutoiminnan intentiot ovat en- nemmin sisällön kuin muodon puolella, ei välttämättä vahvista viestin välittymistä. Viestintävälinettä ja viestiä ei voi erottaa toisistaan. Nimenomaan SRK:n kirjallisuutta esimerkkinä käyttävä Ihonen osoittaa artikkelis- saan, että mahdottomuudelta näyttävästä ristiriitavyyhdestä huolimatta uskonnollisella kaunokirjallisuudella on mahdollisuutensa. Ihosen esittämät ongelmat kulkevat mu- kana myös tämän tutkielman analyysissa. Uskonnollisen kutsun mekanismien tarkas- telun yhteydessä tulen sivunneeksi väistämättä myös sitä, miten tutkimani romaanit onnistuvat yhtä aikaa sekä uskonnollisen viestin välittämisessä että kaunokirjallisessa täysipainoisuudessa. 1.1.2. Vanhoillislestadiolainen herätysliike Lestadiolaisuus on saanut nimensä Lars Levi Laestadiuksen (1800–1861) mukaan (Heino 2002, 52). Laestadius toimi kirkkoherrana Ruotsin Lapin suomalaisseuduilla Torniojokilaaksossa ja sai 1840-luvulta alkaen voimakkaalla herätys- ja parannussaar- nallaan aikaan herätyksiä. Herätysjulistuksellaan Laestadius pyrki synnintunnon he- rättämiseen, mutta myös elintapojen raitistamiseen. Herätysten pohjalta syntyi liike, joka levisi kylärukousten, markkinamatkojen ja kiertävien lähetyskoulujen välityk- sellä Suomen puolelle. (Heino 2002, 52, Suolinna 1975, 28, Salomäki 2010, 51–52.) Laestadiuksen kuoleman jälkeen hänen oppilaallaan Juhani Raattamaalla (1831–1899) oli merkittävä vaikutus liikkeen opin muotoutumisessa (Salomäki 2010, 52, Heino 2002, 52). 10 Aluksi lestadiolaisuus oli pääosin saamelainen liike. Sittemmin se levisi koko pohjois- kalotin alueelle. 1870–80-luvuilla liike kurotti Keski-Pohjanmaalle ja vuosisadan vaihteessa Etelä-Suomen kaupunkeihin asti. (Salomäki 2010, 51–52.) Lisäksi se kulki 1800-luvulla siirtolaisuuden mukana Pohjois-Amerikkaan ja 1960-luvulla Ruotsin rannikolle. Liike hajautui useaan otteeseen, ensimmäisen kerran 1890-luvulla, sittem- min 1930-luvulla. Maailmansotien jälkeen siitä irtautui vielä suuri joukko pappeja ja maallikkoja, jotka muodostivat oman suuntauksensa, Elämän Sanan ryhmän. Hajaan- nuksissa suurimpana ryhmänä säilyi vanhoillislestadiolaisuus. (Salomäki 2010, 52– 54.) Lestadiolaisia suuntauksia on siis useita, mutta jatkossa tarkoitan lestadiolaisuu- della nimenomaan vanhoillislestadiolaisuutta. Herätysliikkeet pystyivät alusta saakka luomaan kannattajiinsa voimakasta yhteenkuu- luvuuden tunnetta. Tämän ne tekivät korostamalla opillisesti ryhmän arvovaltaa. (Suo- linna 1975, 47.) Alun perin yhteisyyden kokemusta vahvistivat myös herätysliikkeissä tyypillisesti esiintyneet hurmosilmiöt, lestadiolaisuudessa esimerkiksi ns. liikutukset. Suolinnan (1975, 47, 52) mukaan liikutukset voidaan nähdä helpotuksen purkauksina, joita turhautuneet ihmiset kokevat saadessaan uuden mielekkään käsitejärjestelmän, jonka avulla he voivat tulkita tilanteensa uudelleen. Vanhoillislestadiolainen liike ei enää juuri sisällä hurmoksellisia elementtejä. Yhteiskunnan muuttuessa lestadiolaisuu- den kasvu on muuttunut herätyskristillisyydestä kasvatuskristillisyydeksi. Liike kas- vaa pääosin perheiden välittämän tradition kautta (Salomäki 2010, 55) ja on nykyään runsaan sadan tuhannen suomalaisen hengellinen koti. Lisäksi lukuisten suomalaisten juuret ovat lestadiolaisuudessa. (Hintsala & Kinnunen 2012, 8.) Suomen suurimpana, laajalle levinneenä herätysliikkeenä, jolla on vahva organisaatio, vanhoillislestadiolai- suudella on vaikutusta koko yhteiskuntaan (Salomäki 2010, 54–55). Vanhoillislestadiolaisuus on yksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon herätysliik- keistä, mutta kuten muillakin herätysliikkeillä, sen suhde kirkkoon on osin jännitteinen (Heino 2002, 53). Ambivalenttia suhdetta voi ymmärtää liikkeen historian kautta. ”He- rätysliikkeiden protestin” sisältö oli alun perin samanlainen kuin niitä edeltävienkin uskonnollisten liikehtimisten. Ne pyrkivät herättämään henkilökohtaista uskonnolli- suutta vastareaktiona valistuksen aatteille ja reagoivat herkästi yhteiskunnallisiin, on- gelmallisina kokemiinsa muutoksiin, erityisesti uskonnon hylkäämiseen ja jumalisuu- desta luopumiseen. Jo Laestadius valitti: ”Meillä on olemassa uskonnon muoto, mutta itse sisällys on hävinnyt ja sydän on tyhjä.” Herätysliikkeiden sanoma oli siis vanha, 11 mutta protestin muoto uusi. Herätysliikkeet eivät halunneet kirkon vaan uskovaisten seurakunnan määräävän kristillisen elämän normit. (Suolinna 1975 A, 28, 39, 40.) Lestadiolaisuus korostaa edelleen sitoutumistaan luterilaisuuteen ja hyväksyy kirkon johdonmukaisesti sosiaalisena instituutiona ja kunnioitettavana esivaltana, mutta on säilyttänyt protestiliikkeen luonteensa (Salomäki 2010, 41, 56–57; Heino 2002, 54). Kansankirkon sisälläkin liike on organisoitunut hyvin itsenäisesti, ja joissakin opilli- sissa kysymyksissä se on omilla linjoillaan (Hakala 1999, 35). Kirkossa ovat herättä- neet keskustelua lestadiolaisuuden luterilaisen kirkon opetuksesta poikkeavat näke- mykset esimerkiksi kasteesta, ehtoollisesta ja seurakuntaopista sekä pelastuskäsityk- sestä (Salomäki 2010, 18, 56–57). Lestadiolaisen liikkeen radikaalisuus paikallistuu juuri sen rippi- ja seurakuntanäke- mykseen. Sen mukaan seurakunnalla eli uskovien joukolla on taivasten valtakunnan avaimet, jotka oikeuttavat heidät sitomaan ja päästämään synneistä. (Suolinna 1975, 40.) Evankeliumi ymmärretään Jumalan valtakunnassa sisällä saarnatuksi syntien an- teeksi antamiseksi synninpäästön sanoin ”Jeesuksen nimessä ja veressä” (Ruokanen 1980, 15; Heino 2002, 53). Vanhoillislestadiolaiset uskovat, ettei heidän ymmärtä- mänsä Jumalan valtakunnan ulkopuolella ole mahdollisuutta pelastukseen eikä syntien anteeksiantamukseen, koska muualla ei ole Pyhää Henkeä. Liike näkee itsensä ainoana oikeana elävän kristillisyyden muotona (Heino 2002, 53; Salomäki 2010, 56). Van- hoillislestadiolaisuuden seurakuntakäsitys on siis eksklusiivinen eli rajaava. Vaikka liike on 1980-luvulta lähtien avautunut julkiseen keskusteluun, seurakuntakäsitys ei ole muuttunut, eivätkä muutkaan virtaukset ole juuri vaikuttaneet sen opetukseen (Sa- lomäki 2010, 58). Myös ympäröivään yhteiskuntaan vanhoillislestadiolaisuuden suhde on osin jännittei- nen. Suuri yleisö näkee liikkeen ennen kaikkea sen silmiinpistävän tiukkojen elämän- tapanormien kautta. Askeettisen elämäntavan perinne näkyy ehdottoman raittiuden vaatimuksessa. Lisäksi liike vastustaa joitakin uudistuvan kulttuurin ilmiöitä maalli- suutena. (Heino 2002, 53.) Näkyvimmin vanhoillislestadiolainen usko erottuu liikkeen ulkopuolisille perheiden poikkeuksellisen suurina lapsilukuina, sillä liike suhtautuu kielteisesti ehkäisyyn ja perhesuunnitteluun (Hakala 1999, 36; Hartikainen 2006, 13). Jokainen lapsi nähdään ”Jumalan lahjana”. Elämäntapakysymyksistä juuri syntyvyy- den säännöstelyyn liittyvät kysymykset ovatkin nousseet säännöllisimmin otsikoihin (Salomäki 2010, 18). 12 Vanhoillislestadiolaisuuden keskeinen toimintamuoto on seurat, joita on paikallisia, maakunnallisia ja valtakunnallisia. Seuratoiminnan ylläpitäminen on keskittynyt SRK:n paikallisyhdistyksille. Suuremmilla paikkakunnilla seuroja järjestetään kol- mesti viikossa, pienemmillä usein harvemmin. Seuroista suurimmat ovat Suviseurat, vuosittain kesäkuun lopussa järjestettävä noin 65 000–75 000 hengen suurtapahtuma. Lapsille ja nuorille on pyhäkouluja, päiväkerhoja ja raamattuluokkatoimintaa. (Salo- mäki 2010, 59.) 1.1.3. SRK tendenssikustantajana ja ideologisena portinvartijana Vanhoillislestadiolaisen liikkeen organisoiminen alkoi 1900-luvun alussa. Aluksi pe- rustettiin yhdistys sisälähetystoiminnan organisoimiseksi, mikä johti vuonna 1914 Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) perustamiseen. SRK:n tehtä- väksi hyväksyttiin valvoa ja tukea paikallisia kokoontumispaikkoja, rauhanyhdistyk- siä, niiden työssä, järjestää Raamatun perusteella esitelmiä ja hartauskokouksia, ja jul- kaista lehteä. (Salomäki 2010, 52–53.) Edelleen vanhoillislestadiolaisuuden keskus- järjestö SRK on ennemmin käytännön asioita hoitava organisaatio kuin hengellinen auktoriteetti. Se huolehtii vanhoillislestadiolaisten ulko- ja sisälähetystyöstä, sekä mikä tämän työn kannalta merkittävintä, kustannustoiminnasta. (Heino 2002, 52.) Lestadiolainen kirja- ja lehtikustannustoiminta käynnistyi jo 1800-luvulla. Varsinaista vanhoillislestadiolaista kaunokirjallisuutta on kuitenkin julkaistu vasta 1980-luvun puolivälistä lähtien, jolloin liikkeen sisälle suunnatusta ”kertomakirjallisuudesta” tuli saman tien olennainen osa SRK:n toimintaa. Esimerkiksi Väinö Havas kirjoitti vuosina 1931–1941 lapsille opettavaisia kertomuksia, joista Samuli Pentikäinen kirjoittaa SRK:n vuosikirjassa5 (1992, 72), että ”[n]e ovat olleet avuksi kristityille vanhemmille, kun he ovat viestittäneet lapsilleen autuuden perus-asioista”. SRK:n kirjojen muoto oli siis ainakin alussa selkeästi kasvatuksellisuuteen pyrkivä. SRK:n kaunokirjallisuuden alkutaivalta tutkinut Ihonen (1998, 94–96) mainitsee, että tiettyä maallisen kaunokir- jallisuuden vieroksuntaa osoittaa, että liikkeessä puhuttiin alussa nimenomaan "kerto- muskirjoista" eikä romaaneista tai novelleista. 5 Vuosikirjat ovat SRK:n vuosittain julkaisemia artikkelikokoelmia ajankohtaisista opillisista ja elämän- tapaan liittyvistä asioista sekä yhdistyksen toiminnasta. 13 Nykyään SRK julkaisee vuosittain keskimäärin kaksikymmentä tuotetta. Esimerkiksi vuonna 2014 julkaistiin 11 uutta kirjaa ja 5 musiikkiäänitettä sekä 3 käännöskirjaa, 2 äänikirjaa, 4 palapeliä ja 1 saarnaäänite. Julkaisutyön tuotoilla SRK tekee lähetys- ja leirityötä (Tervo 2015, 163; Lohi 2015, 185). SRK:n kustannustoiminta on hyvin järjestynyttä. Käsikirjoituksia rekrytoidaan oman väen parista ja kerätään kirjoituskilpailujen tuotoksina. (Ihonen 1998, 95.) Yksittäisten kirjoittajien tekstien ideologisina portinvartijoina toimivat SRK:n julkaisujen toimi- tusneuvosto sekä sen asettama lukuryhmä. Kirjat toimittaa julkaisujen toimitusneu- vosto, joka on Suviseuroista 1969 lähtien viime kädessä vastannut kaikkien SRK:n julkaisujen soveltuvuudesta liikkeen kustannustoiminnassa omaksuttuun linjaan (Iho- nen 1998, 95; Tervo 2015, 160). Toimitusneuvosto nimeää jokaiselle kirjalle lukuryh- män (alk. 1980), jonka puheenjohtajana on toimitusneuvoston jäsen. Lisäksi lukuryh- mään kuuluvat kirjoittaja, kustannustoimittaja ja 2–4 muuta ”sopivaa henkilöä”. Ensin kustannustoimittaja tekee työtä teoksen toimittamisessa, sitten se menee lukuryhmän arvioitavaksi ja viimeisteltäväksi. Käsikirjoitukseen tehdään lukuryhmän tarpeel- liseksi katsomat muutokset, ja sen jälkeen käsikirjoitus lähetetään toimitusneuvoston jäsenien luettavaksi. Kirjan valmistelu käsikirjoituksesta valmiiksi tuotteeksi kestää yleensä noin vuoden. (Tervo 2015, 162.) Tervo (2015, 162) kirjoittaa, että sekä luku- ryhmäkokousten että toimitusneuvosten kokousten keskeinen kysymys on se, ”millä tavalla Raamatusta nouseva sanoma tulee esille”. Kuten muitakin toimitettuja tekstejä, myös SRK:n julkaisuja tarkasteltaessa täytyy siis huomioida tekstin työstämisen kol- lektiivinen luonne. Romaanista on lopulta vaikea erottaa, mitkä teoksen ratkaisuista ja sanavalinnoista ovat kirjailijan omaa kädenjälkeä ja mitkä toimitusprosessin vaikutta- mia. Tarkastelen SRK:n kirjoja tendenssikirjallisuutena, jolla on liikkeen virallisen linjan mukainen tavoite ja pyrkimys, kutsumisagenda. SRK:n julkaisutoiminnan tavoitteet on kirjattu yhdistyksen sääntöihin: ”Yhdistys julkaisee, kustantaa ja levittää omaksu- mansa hengen mukaista kirjallisuutta, sanoma- ja aikakauslehtiä, äänitteitä sekä muita kustanteita.” Julkaisutyötä tehdään Raamatun sekä evankelisluterilaisen uskon, tun- nustuksen ja opin pohjalta. (Lohi 2015, 182.) Yhdistyksen sääntöjen mukaan julkai- sujen tavoitteena on ”herättää ja elvyttää kristillistä uskonelämää sekä edistää kristil- lissiveellisiä elämäntapoja, raittiutta ja isänmaallista mieltä” (Lohi 2015, 182). SRK:n nettisivuilla todetaan sama sisältö nykykielisemmin: ”SRK:n julkaisujen tavoitteena 14 on tukea kristittyjen uskonelämää, välittää kutsua Jumalan valtakuntaan sekä tukea kristillisiä arvoja ja kristillistä elämäntapaa.” Luen tämän julkilausuttuna pyrkimyk- senä vaikuttaa lukijan vakaumukseen. SRK tendenssikirjallisuuden tuottajana pyrkii yhtä aikaa avoimesti ja piiloisesti tuottamaan kirjoillaan vanhoillislestadiolaisen uskon tendenssin mukaisen vaikutuksen. Tätä vaikuttamispyrkimystä kutsun tutkielmassani uskonnolliseksi kutsuksi. Nettisivuilla käytetty verbi ”kutsua” merkitsee hieman eriä kuin tässä työssäni käyttämäni Althusserin ideologisen kutsumisen ajatus, mutta on hyvin lähellä sitä. Julkilausumista välittyy, että SRK on hyvin tehtävä- ja lukijakeskeisesti orientoitunut kustantaja, jolle kaunokirjallisuus on pitkälti välinearvoista. Liikkeen taidekäsitykselle on ominaista, että taide ja kulttuuri ovat lähtökohtaisesti hyvä asia, mutta esimerkiksi SRK:n musiikkituottaja Juha Hakulinen (2019, 73) kirjoittaa, ”oikeimmalla sijallaan” ne ovat, kun niitä tehdään tai esitetään ”Jumalan kunniaksi ja kiitokseksi” ja ne voivat ”lohduttaa, virvoittaa ja tukea uskonelämää”. Sisällöllisestä puolesta nettisivuilla sanotaan, että ”[h]engellisen sanoman ohella jul- kaisuissa käsitellään ajankohtaisia ilmiöitä, elämän käännekohtia, arjen iloja ja suruja sekä niihin liittyviä vaikeita ja kipeitäkin kysymyksiä”. Myös SRK:n Olli Lohi (2015, 182–183) kirjoittaa, että julkaisut käsittelevät vertaistukea tarjoavalla tavalla uskoon ja elämän eri tilanteisiin liittyviä kysymyksiä ja ”antavat tienviittoja uskon tielle”. Tä- män työn kannalta kiinnostavaa on myös virke ”Kristillisyytemme julkaisut eivät jätä lukijaa yksin ongelmiinsa, vaan ne pyrkivät tarjoamaan ratkaisuja ja pitämään kirk- kaana toivon näköalan.” Hanna Aho (2018, 185) puolestaan kirjoittaa, että ”SRK:n kirjatkaan eivät ole mitään ratkaisupankkeja, joista löytyy kuin Sudenpentujen käsi- kirjasta vastaus kaikkeen”, mutta että niistä löytää ”neuvoja eri tilanteisiin ja rohkai- sevaa, toivoa herättävää näköalaa”, jonka kautta vaikeatkin solmut voivat yllättäen avautua. Sekä nettisivuilla että Ahon tekstissä toistunutta sanayhdistelmää ”toivon nä- köala” tulen viljelemään analyysissäni. Sille on selkeät kiinnekohtansa Raamatussa ja siitä kumpuavassa kristillisessä elämänkatsomuksessa (esim. Jer. 29: 11–13). SRK:n kirjoja markkinoidaan lähinnä liikkeen sisällä (Ihonen 1998, 95). Niitä esitel- lään SRK:n ja rauhanyhdistysten yhteistyönä erilaisissa tilaisuuksissa rauhanyhdistyk- sissä (Lohi 2015, 183). Lisäksi SRK:n romaaneja löytyy kirjastoista, ja niitä mainos- tetaan ja myydään SRK:n verkkosivuilla, mutta SRK:n leima voi olla niin vahva, että 15 ulkopuolinen lukija harvemmin etsii käsiinsä sen tuotantoa. ”Lähetysnäköalan kan- nalta” SRK pyrkii kuitenkin huomioimaan myös ulkopuoliset lukijat. Lohi (2015, 183) kehottaa miettimään, voisiko lukija jotenkin, esimerkiksi antamalla ”kristillisyyden julkaisuja” läheisilleen, vaikuttaa siihen, että julkaisut tavoittaisivat myös ”epäuskoi- sia lukijoita”. Tervo (2015, 162) sanoittaa, millä tavalla SRK:ssa hahmotetaan yleisön kahtiajakautuneisuus. Hänen mukaansa ”kristillisyyden kirjojen” tarkoitus on ”roh- kaista lukijaa uskomaan” ja tarjota samaistumiskohteita sekä ”kutsua etsiviä rauhan tielle”. Hypoteettiset lukijat ovat siis joko vahvistettavia uskovia tai kutsuttavia etsiviä, siis ei-(vielä-)uskovia. Suomessa SRK:n kaunokirjallisuutta on tutkinut perusteellisimmin Markku Ihonen, joka kirjoitti aiheesta 1990-luvulla lukuisia artikkeleita. Marginaalisen sosiaalisen tar- peen osoittamisen lisäksi Ihonen (1991, 113) eritteli SRK:n alkutuotannosta lukuisia uskonnolliselle kaunokirjallisuudelle tyypillisiä kompastuskiviä. SRK otti kritiikin va- kavasti. Jo Ihosen ensimmäiseen artikkeliin SRK vastaa vuosikirjassa 1992 Samuli Pentikäisen artikkelilla ”Kertomuskirja viestinvälittäjänä”. Pentikäinen tarttuu Ihosen huomioihin juonen kaavamaisuudesta (kiusaus – lankeaminen – anteeksiantamus – pa- luu idylliin), ”nuorison synteihin” keskittymisestä, epäuskoisen maailman esittämi- sestä mustavalkoisena, miljöön säännönmukaisesta agraarisuudesta ja kantaaottamat- tomuudesta yhteiskunnallisiin asioihin. Pentikäinen huomioi myös moitteet uskovais- ten talostelun kuvaamisesta epäaidon idyllimäisenä ja riitatilanteiden ja ihmismielen ja Jumalan tahdon välisen taistelun puutteesta. Pentikäinen mainitsee, että kerronta on koettu paikoin ”tasapaksuksi ja suoraviivaiseksi”, myös moralisoivaksi, ja juonen kä- sittelyyn on kaivattu reippaampaa otetta ja särmikkyyttä. Lisäksi Pentikäinen kirjoit- taa erään arvostelijan maininneen, että kirjoissa esitetty ihanteellisen korostunut lä- himmäisenrakkauden ja epäitsekkyyden mitta enää tuskin uppoaa silloiseen nuorisoon, sillä ”nuoret tietävät, että itsekkyys on kulkenut ihmisten mukana.” (Pentikäinen 1992, 76.) Pentikäinen (1992, 76) pohtii, että esitetyn arvostelun pohjalta on jatkossa tarpeen pyr- kiä kirjoituksissa ”mahdollisimman suureen aitouteen.” Hän suosittaa välttämään eri- tyisesti Ihosen mainitsemaa kaikkitietävää kertojaa: ”Jumalan työn suuruus näkyy teh- dyissä ratkaisuissa paremmin, jos myös elämän varjopuolia tarkastellaan totuudenmu- kaisesti. Kertojan ei pitäisi ryhtyä selittämään, opettamaan eikä saarnaamaan. Lukijan tulisi itse saada tehdä löytöjä.” Pentikäinen kehottaa kirjoittajia jatkossa keskittämään enemmän huomiota aihepiirien monipuolisuuteen, hengellisen elämän lisäksi nuorten 16 arki- ja työelämän kuvaukseen. Varhaisnuorille tarkoitettuihin kirjoihin hän kaipaisi enemmän jännitystä ja ”vapauttavaa huumoria”. Pentikäinen (1992, 76) reflektoi artikkelissaan SRK:n kirjallisuuden kaunokirjallisia seikkoja, jotka tulisi huomioida ”lähetysnäköalan kannalta” ja ”lukuhalukkuuden” sekä ”sanoman perillemenon” vuoksi sekä erityisesti ”ulkopuolisten lukijoiden” huo- mioimiseksi. Tarkastellessani uskonnollisen kutsun mekanismeja tarkkailen osin juuri sitä, mitä Pentikäinen nimittää ”lähetysnäköalaksi”. On kiinnostavaa, onko tällaisten asioiden huomioonottaminen 2010-luvulla huolellisempaa kuin SRK:n tuotannon al- kuvuosina. Joistain kaavamaisuuksista on taatusti yhä jäänteitä, mikä ei välttämättä ole pelkästään huono asia. Toisaalta sillä, että Pentikäinen (1992, 77), kehottaa huomioi- maan ”sanoman perillemenon” esteet ja mahdollisuudet, hän kehottaa säilyttämään us- kollisuuden kristillisille tavoitteille: ”(S)aamme tuoda esille todellisena maailmanku- vamme, arvomme sekä asennoitumisemme ihmiseen, ympäristöön ja yhteiskuntaan. Siinä ei ole mitään salaperäistä eikä hävettävää.” Muutama vuosi myöhemmin Ihonen (1998, 95–96) palaa vielä kiittäen Pentikäisen vastineeseen. Ihonen toteaa tuolloisessa artikkelissaan Pentikäisen puheenvuorosta (1992, 70–77) käyvän ilmi, että ”uskovaisen kertojan liiallinen viljely on kuitenkin viime vuosina otettu vanhoillislestadiolaisessa kustannustoiminnassa suurennuslasin alle.” Hän katsoo, että liikkeessä on alettu ymmärtää seikan pikemminkin vaikeuttavan kuin edistävän halutun viestin perille menoa, ja hänestä 1990-luvun teosten ero 1980- luvulla julkaistuihin on jo selvä. Eräästä 1990-luvun romaanista Ihonen tekee jo ha- vainnon, että nuori mies tunnustaa masturboineensa, ja päähenkilön vaimolla on kuin onkin kuukautiset. (Ihonen 1998, 95–96.) SRK:n tuskin erityisesti haluaa tehdä kaunokirjallisesti vähäpätöistä kirjallisuutta. Sel- vää on, että se on kaiken aikaa hyvin tietoinen uskonnollisen kaunokirjallisuuden haas- teista ja se on pyrkinyt realistisesti ja reflektiivisesti kehittämään julkaisutoimintaansa. Ongelma on pikemminkin se, että mahdollisten kirjoittajien joukko on pieni. Hyviä käsikirjoituksia kaivataan jatkuvasti, mistä ovat merkkinä myös muutaman vuoden vä- lein järjestetyt kirjoituskilpailut. Tuorein kilpailu päättyi juuri keväällä 2020. Kilpai- lussa oli erikseen osiot ja omat ohjeistuksensa lastenkirjoille, yli 10-vuotiaiden lasten ja nuorten kirjoille, romaaneille sekä runoille ja aforismeille. Keväällä päättyneen kil- pailun tehtävänannon voi katsoa edustavan SRK:n tämänhetkistä kustannuslinjaa ja 17 ennakoivan toisaalta sen kaunokirjallisten julkaisujen tulevaisuutta. Tutkimani romaa- nit eivät ole syntyneet tämän kilpailun romaanisarjan ohjeistuksen hedelminä, vaan kilpailun ohjeistusta voi lukea osin reaktiona juuri näiden tuoreimpien romaanien vas- taanottoon. Romaanisarjan tehtävänannon mukaan kilpailussa menestymiseen vaikuttaa sekä kä- sikirjoituksen ”kaunokirjallinen taso” että se, ”miten uskon näkökulma tulee esille”. Huomionarvoista on, että ”kaunokirjallinen taso” on mainittu ensiksi. Ohjeista voikin lukea kasvanutta kiinnostusta muodon omaperäisyyttä kohtaan. Ohjeistuksen mukaan ”[r]omaani ei pyri sanomaan kaikkea, vaan jättää tilaa myös lukijan ajatuksille ja tul- kinnoille” ja ”[k]irjallisuuden muotona romaani antaa kirjoittajalle vapauden monen- laisiin muoto- ja sisältöratkaisuihin” sekä ”[k]irjoittajan on hyvä olla uskollinen omalle tyylilleen ja ilmaisutavalleen”. Erikseen ei kielletä mitään muodollista ratkai- sua, ei edes ”uskovaista kertojaa”. Sen sijaan ohjeistuksesta voi lukea toivetta, ettei kaikkea selitettäisi liikaa, lukijaa holhoavasti, vaan lukijaan luotettaisiin. Sille pyritään vapauttamaan kirjoittajat geneerisestä yksisilmäisyydestä koettelemaan uskonnollisen kaunokirjallisuuden mahdollisuuksia ja siten kenties löytämään uusia ratkaisuja us- konnollisen kaunokirjallisuuden ongelmiin. Yleisluontoiselta vaikuttavilla virkkeillä romaanikilpailun ohjeistus onnistuu osoittamaan tietoisuutta Ihosen 1990-luvulla kri- tisoimista uskonnollisen kaunokirjallisuuden ongelmista ja ohjaamaan kirjoittajia yli ilmeisimmistä. Sisältöä eli sitä, ”miten uskon näkökulma tulee esille”, ohjataan muotoa selkeämmin tiettyyn suuntaan. Romaanien kirjoituskilpailun tavoitteena on ohjeistuksen mukaan ”uskovaisen ihmisen elämää” kuvaavien käsikirjoitusten löytäminen. Vaihtoehtoisesti käsikirjoitus voi kertoa myös ”elävän uskon löytämisestä tai uskon menettämisestä ja uudelleen löytämisestä”. Uskon näkökulman toivotaan olevan ”luonteva osa kokonai- suutta”. Lisäksi sisällölle asetetaan yksi rajoitus, joka oli luettavissa jo tehtävänannon alun aihetoiveista: ”Kristillinen romaani ei voi kuitenkaan jättää uskon kannalta kes- keisiä kysymyksiä avoimiksi.” Käytännössä tämä lause vaikuttaa eniten siihen, millai- set loppuratkaisut ovat mahdollisia SRK:lla julkaistavalle romaanikirjallisuudelle. Kil- pailun tehtävänanto tukee siis SRK:n julkilausumista eksplisiittisesti luettavaa seikkaa, että SRK:n romaanikirjallisuuden tärkein rajaava tekijä on se, että kirjojen loput avau- tuvat ”toivon näköalaan”. Tehtävänannossa ei jätetä vaihtoehtoa juonelle, jossa kes- kushenkilön usko jäisi epävarmuuden tilaan. Mahdolliset valinnat rajataan tekstissä ennalta annettuun ideologisen sulkeumaan (vrt. Ojajärvi 2008, 155). 18 Lopulta uskonnollisen kaunokirjailijan suuri haaste on saada vanhoillislestadiolaisen kerronnallistamisen tradition tutuille, lukuisia kertoja kerrotuille kokemuksille esteet- tisesti tuore muoto. Onneksi SRK voi vaikuttaa siihen, millaisia käsikirjoituksia se saa luettavakseen juuri vaikkapa kirjoituskilpailujen ohjeistuksien huolellisella muotoi- lulla. Jatkossa liikkeeseen kuuluvien uskovien kaunokirjalliseen odotushorisonttiin vastaa- minen käynee yhä vaikeammaksi. Lukemisharrastukseen kannustavassa yhteisössä iso osa joukosta on lukenut paljon ja laajasti myös maallista kirjallisuutta ja kasvanut erilaisten mediasisältöjen vaikutuspiirissä. Nykylukija voi vierastaa ylenpalttista hai- tallisilta vaikutteilta suojelua ja holhoamista ja vaatii kenties henkilöhahmoilta ja tari- nalta entistä vakuuttavampaa psykologista uskottavuutta. Liian helpot, valmiiksi an- nostellut ratkaisut eivät ehkä tyydytä. Silti uskonnollinen kaunokirjallisuus itsessään tuskin maallistuu. Pikemminkin sille tulee tarve säilyttää sen erityistehtävä ja tendenssi kristillisistä perusarvoista etääntyvässä ajassa. Tutkimani romaanit ja toisaalta tuoreen romaanikilpailun tehtävänannon voikin nähdä reaktiona siihen, miten SRK kaunokir- jallisuuden kustantajana pyrkii päivittämään kutsumisen keinoja lukijakokemusten ja kritiikin perusteella ja samalla säilyttämään ydinviestinsä. 1.2. Teoria ja metodi 1.2.1. Uskonnollinen kutsu ideologisen kutsun muotona Tutkin työssäni uskonnollista kutsua, jonka käsitän tuottavan lestadiolaisiin teoksiin erilaisia lukijapaikkoja. Uskonnollisen kutsun käsitteen olen soveltanut ranskalaisfilo- sofi Louis Althusserin käsitteestä ideologinen kutsu. Althusser käsittelee kuuluisassa esseessään Ideologia ja ideologiset valtiokoneistot (1976/1984, 86–143) ideologisiksi valtiokoneiksi nimeämiään instituutioita. Esseen keskeinen idea on, että ideologia kut- suu subjektin ajattelemaan ja toimimaan tietyllä tavalla. Althusser havainnollistaa tätä ideologista kutsua kadulla huikatulla kutsuhuudolla ”Hei te siellä!”, joka saa kutsutun kääntymään ympäri. Jo tämä käännös tekee Althusserin mukaan kutsutusta ideologi- sen subjektin, sillä hän tunnisti kutsun koskevan juuri häntä itseään. (Em. 129) 19 Althusserin ideologia ei tarkoita niinkään tiettyä ihmisen tietoisesti omaksumaa oppia tai aatetta vaan pikemminkin yksilön tapaa ymmärtää paikkansa ja tehtävänsä maail- massa. Kyse on jo sisäistetystä, yksilön omassa tietoisuudessa sijaitsevasta uskosta jo- honkin. Koska ideologia on jo sisäistetty, on se myös usein huomaamaton ja yksilölle ikään kuin itsestään selvä. Tutkimusotteeni tärkein innoittaja on tutkija Olli Löytty, joka on teoksessaan Ambo- maamme, suomalaisen lähetyskirjallisuuden me ja muut (2006) lukenut Althusseria tutkielmaani sopivalla tavalla ja auttanut siten minua paitsi harmonisemman tutkimus- otteen löytämisessä, myös oman tutkijapositioni hallinnassa. Löytty soveltaa ideologi- sen kutsun käsitettä lähetyskirjallisuuden puhuttelevuuteen – siihen, miten tekstin dis- kurssit kutsuvat lukijaa hyväksymään tietyn totuusjärjestelmän. Löytyn tutkimuksessa korostuu, että uskonnollisen diskurssin ideologisuus näkyy erityisen selvästi siinä, mi- ten se puhuttelee lukijaansa ja kutsuu tätä tunnistamaan itsensä suhteessa uskoon. Lä- hestyn aineistoani pitkälti samankaltaisista oletuksista käsin. En imaise Althusserin ideologiakäsityksen repressiivistä, tuotantosuhteisiin liittyvää valtakäsitystä sellaisenaan. Lähden kuitenkin erittelemään aineistoani hänen luomil- laan työvälineillä ja oletan, että uskonnolliset romaanit voivat puhutella lukijasubjektia samaan tapaan kuin Althusserin kuvaamat ideologiset valtiokoneistot. Uskonnollisen diskurssiperheen diskurssit puhuttelevat yksilöitä niin, että he tunnistavat oman sub- jektiutensa uskovina. Tällainen puhuttelevuus voi olla piiloista ja huomaamatonta tai näkyvää ja käskymuotoista – kuten vaikkapa Raamatun lähetyskäskyssä. (ks. Löytty 2006, 118.) Althusser käyttää kristillistä uskonnollista ideologiaa esimerkkinä ideologisesta kut- susta. Hänen mukaansa kristillinen ideologia kutsuu yksilöä nimeltä ja ilmoittaa tälle tietyt opinkappaleet, joihin uskominen ja joiden noudattaminen on välttämätöntä kris- tilliselle subjektille. Hän esittää, että tämänkaltainen prosessi edellyttää Toisen Sub- jektin olemassaoloa. Tällä isolla alkukirjaimella kirjoitetulle Subjektilla Althusser tar- koittaa Jumalaa, ”jonka nimissä uskonnollinen ideologia kutsuu yksilöt subjekteiksi”. (Althusser 1976/1984, 133; Löytty 2006, 116.) Althusserin mukaan kristillisessä ideologiassa tapahtuu subjektien ja Subjektin välinen ”keskinäinen tunnistus- ja tunnustussuhde”. Hän kutsui sitä ideologian kaksinker- 20 taiseksi peilirakenteeksi. (Althusser 1976/1984, 135–136.) Löytyn (2006, 117) mu- kaan kristillisen ideologian tapauksessa kaksinkertainen peilirakenne varmistaa neljä asiaa: 1. yksilöiden kutsumisen uskoviksi 2. uskovien alistamisen Jumalan valtaan 3. Jumalan ja uskovien vastavuoroisen toistensa tunnistamisen, uskovien kes- kinäisen tunnistamisen ja lopulta uskovan identifikaation uskovien joukkoon sekä 4. ehdottoman varmuuden siitä, että jos uskovat tunnistavat itsensä uskovina ja käyttäytyvät uskon edellyttämällä tavalla, kaikki on hyvin. Tämä nelinkertainen järjestelmä osoittaa, että Althusserin subjektin käsite on kaksi- merkityksinen: se viittaa sekä vapaaseen toimijaan, joka itse tuottaa omat tekonsa ja kantaa vastuunsa niistä, että alistettuun olentoon, joka toimii ylemmän auktoriteetin alaisena ja jonka ainoa vapaus on hyväksyä oma alistuneisuutensa. Ajatus on, että yk- silö kutsutaan ikään kuin vapaaehtoiseen alistumiseen. (Althusser 1976/1984, 135– 137; Löytty 2006, 117.) Vapaaehtoisen alistumisen käsite ja uskovaksi ja ei-uskovaksi tunnistamisen ja tunnustamisen ajatus tulevat kulkemaan työssäni läpi koko analyysin. Myös työni analyysilukujen jaottelu pohjaa osin ideologian kaksinkertaisen peilira- kenteen malliin ja osin muihin teoreetikkoihin. Kaksi ensimmäistä analyysilukua – ”Kutsu kääntymään” ja ”Kutsu voimistumaan” – toimivat parina Lewis Rambon kon- versiojaon perusteella. Rambo on määritellyt konversion uskonnollisen muutoksen prosessiksi, joka tapahtuu dynaamisessa yksilöiden, tapahtumien, oppien, instituutioi- den, odotusten ja orientaatioiden kentässä (Rambo 1993, 5 & Hovi 2006, 1). Hän esit- tää kolme uskonnollista konversiotyyppiä: liittymisen, voimistumisen ja poistumisen konversiot. Liittymisen konversio edustaa uskoon kääntymisen prosessia. Voimistu- misen konversion voi nähdä uskonnollisuuden päättymättömään prosessiin liittyvänä uskonnollista asennoitumista ohjaavana, kokonaisvaltaisesti elämää muuttavana pro- sessina (ks. Hovi 2006, 1). Erotan aineistostani erikseen ensisijaisesti kääntymiseen ja 21 uskossa voimistumiseen kutsuvat romaanit ja analysoin niitä näiden lukujen alla. Pois- tumisen konversioon SRK:n romaanit eivät kutsu. Sitä edustaa suuri osa yleiskustan- tamojen6 tuoreista vanhoillislestadiolaisaiheisista romaaneista. Ideologisen kutsun voi nähdä rakentuvan moniaineksisesta puheesta diskursiivisesti ja tekstuaalisesti. Löytty käsittelee kristinuskoa diskursiivisena totuusjärjestelmänä, joka selittää elämän tarkoitusta omien lähtökohtiensa perusteella. Dirskurssijärjestelmällä on ohjaava vaikutus, jota tosin ei välttämättä koeta tietoisesti vaan se toimii lähinnä kielellisten konventioiden kautta sosiaalisessa ja kielellisessä kanssakäymisessä. (Löytty 2006, 102–104, 193.) Tämä on hyvin lähellä sitä, millaiseksi käsitän ideologi- sen kutsun mekanismin. Jussi Ojajärveä (2008, 143) mukaillen ”kudotaan ikään kuin rihmojentäyteinen virke tai teksti, jonka subjektin paikka on avoinna – ei puutu kuin puhuttelun kohde, joka tunnistaa itsensä tuon virkkeen subjektina.” Tästä näkökul- masta Althusserin ideologisen kutsun mekanismin teoriaa sopii täydentää sillä, mitä foucault’laisittain voi kutsua diskursiiviseksi vallankäytöksi. Tällä tarkoitan, että luki- jan subjektiaseman tuottamisessa käytetään (marginaali)kulttuurisesti vakiintuneita ”lauseiden ja tiedollisten lausumien muodostelmia”. Diskurssit siis osallistuvat ideo- logisen kutsun mukaisen toimijasubjektin tuottamiseen. Ojajärveä (2008, 143) mukail- len olennaista ei ole niinkään se, että tekstissä on lukuisia diskursseja. Olennaisempaa on ideologian suunta, jonka tai jota lukijasubjektit omaksuvat diskurssien yhteenjäsen- nyksen vaikutuksesta. Avainajatus on, että ideologinen kutsu voidaan virittää diskur- siivisesti. Analyysissani johdan tästä muun muassa ajatuksen johdatusdiskurssista, jonka voi nähdä läpileikkaavan koko SRK:n romaanituotantoa. Pohtiessani uskonnollisen kielen osallistumista yksilön ja yhteisön identiteetin muo- dostumiseen ja vahvistamiseen hyödynnän myös hieman Wittgensteinin kielipeliteo- riaa. Markku Ihonen (1997, 91–103) esittää hypoteesin uskonnollisesta kielestä ja laa- jemmin uskonnollisesta ajattelusta omana kielipelinään, jossa sanoilla on omanlai- sensa suhde todellisuuteen. Tämä kielipeli osallistuu myös subjektien väliseen usko- vaksi tunnistamisen neuvotteluun. 6 Yleiskustantamo-nimitystä käytän lähinnä erottamaan muut kustantamot uskonnollisista tendenssi- kustantamoista. Sitä ei tule ottaa kirjaimellisesti, sillä kaikilla kustantamoilla on omat kustannuslin- jansa ja arvovalintansa. Yhtä huono olisi nimitys kaupallinen kustantaja (jota Ihonen käyttää), sillä myös uskonnollisilla kustantamoilla, ainakin SRK:lla, kustannustoiminta on myös varainkeruuta. 22 1.2.2. Lukijasubjekti ja lukijapaikat Subjekti ei tarkoita Althusserille samaa kuin yksilö. Subjekti syntyy ideologisen kut- sun kautta, kun yksilö vastaanottaa tuon kutsun. (Althusser 1976/1984, 128–129; Löytty 2006, esim. 116.) Myöskään SRK:n romaanien yleisöä ei ole olemassa minään selvärajaisena sosiaalisena kategoriana, jota voisi lähestyä empiirisesti. Siksi en tutki- musotteessani juuri koeta kurottaa niinkään kohti empiirisesti havaittavaa lukijaa, vaan nidon käsityksen ideologisen kutsun tuottamasta subjektista tekstin itselleen piirtä- mään lukijaan, tai ennemmin lukijapaikkaan. Teksti kutsuu lukijasubjektia tarkastele- maan itseään tietyistä asemista, siis tietynlaisilla paikoille asettuvaan luentaan. Näitä positioita, joihin aktuaalinen lukija voi astua, voi olla tekstissä useita. Tekstin luomien eri lukupaikkojen voi ajatella asettuvan hierarkkiseen suhteeseen keskenään siten, että osa tekstin ehdottamista lukupaikoista näyttää luonnollisemmilta kuin toiset (Rojola 2004, 40–41). Heleena Lehtonen (1998, 178) kirjoittaa ”etusijalle asettuvan luennan” käsitteestä, jolla hän viittaa siihen, miten tekstit kutsuvat lukijoitaan tarkas- telemaan itseään tietyistä asemista. ”Tämä tapahtuu siten, että ne sisältävät sellaisia diskursiivisia asemia, joista niiden diskurssit näyttävät ’luonnollisilta’, läpinäkyvästi ’todelliseen’ kiinnittyneiltä ja uskottavilta.” Oletan SRK:n romaanien asettavan etusi- jalle lukupaikat, jotka ovat sen tendenssille suotuisia. Voi ajatella, että kullekin teks- tille olisi ihannelukija, jolla on tekstin edellyttämä arvomaailma ja tietämys. Teksti rakentaa tämän ihannelukijan muotoisen potentiaalisen lukijan paikan, johon aktuaa- linen lukija voisi astua.7 Osin kyse on siis tekstille toivotusta kohderyhmästä. SRK:n kaunokirjallisuudessa olennainen raamattuviittausten ja uskonnollisen puheen tulkintakehys on vanhoillislestadiolainen, joten lukeminen on taatusti kitkattominta saman tulkinnallisen yhteisön jäsenenä kuin missä se on kirjoitettu. Ei kuitenkaan voida ajatella, että ymmärtääkseen tai voidakseen lukea SRK:n kirjallisuutta pitäisi olla vanhoillislestadiolainen. (Ks. Ihonen 2001, 202.) Etusijalle asettuva luenta ei voi olla yhtä kuin ainoa mahdollinen tekstiin sisäänkirjoitettu lukija-asema eikä missään 7 Lukijasubjektin ja lukijapaikan käsitteillä pyrin rajaamaan empiirisen lukijan tekstianalyysin ulkopuo- lelle samoin kuin Wolfgang Iser implisiittisen lukijan käsitteellään. Implisiittinen lukija olisi ikään kuin tekstin tyypillinen lukija ja olisi löydettävissä kysymällä, millaista arvomaailmaa ja tietämystä teksti edellyttää. Yhtä lailla ajatus tekstin tuottamista subjekteista ja lukijapaikoista lähestyy narratologian sisäislukijan käsitettä. Sisäislukijakin on tekstin pohjalta hahmoteltavissa oleva konstruktio, jolla on tekstin omaksumisen kannalta tarpeelliset erityisominaisuudet, jotka olisivat sopusoinnussa sisäiste- kijän vastaavien kanssa. Tutkimani subjektikonstruktio ja lukijapaikat on siis jotain näiden teorioiden kaltaista, mutta en kiinnity analyysissani näiden käsitteiden merkityslaahuksiin. 23 tapauksessa yhtä kuin ainoa luenta, jonka lukijat tekstistä tuottavat (Lehtonen 1998, 178). Lukijalla on tiettyyn mittaan asti valta valita, kuinka hän vastaa ja reagoi hänelle tarjottuun positioon. Hän voi olla tunnistamatta tai asettua vastustamaan tai jättää täyt- tämättä ennakkoon annettua tai tarjottua subjektipositiota, esimerkiksi kristillistä luki- japaikkaa. Tällaisessa vastustavan lukemisen tai vastakarvaan lukemisen ajatuksessa on teoreettisesti näkyvissä jälkiä Foucault’n lanseeraamasta subjektista, ei niinkään puhuvana tietoisuutena vaan positiona, jonka eri yksilöt voivat ”täyttää” tietyillä eh- doilla. (Rojola 2004, 40–41.) Myös tekstin torjuminen, sen lukematta jättäminen, on tulkintaa (Lehtonen 1998, 187). Toisaalta lukijan aktiivisuus voi olla myös aktiivista suostumusta tekstiin – sellaisten merkitysten vuorovaikutuksellista tuottamista, jotka teksteissä itsessään pyritään asettamaan etusijalle (Lehtonen 1998, 189). Lähden ajatuksesta, että uskonnollinen viesti jakaa vastaanottajansa karkeasti kahteen kategoriaan: niihin, jotka ovat jo sisäistäneet viestin ja niihin, joille se on vieras. Kirjat ovat siten oletettavasti ainakin kaksiosoitteisia. Lastenkirjallisuudessa puhutaan kak- soisyleisöstä silloin, kun se pyrkii puhuttelemaan samanaikaisesti sekä lapsi- että ai- kuisyleisöä (ks. lisää esim. Laakso 2014, 38–39). Samaan tapaan SRK:n kirjallisuuden voi ajatella olevan kirjoitettu eräänlaiselle kaksoisyleisölle, kun se pyrkii yhtä aikaa puhuttelemaan sekä liikkeen sisäjäseniä että ulkopuolisia. Välttyäkseni raskaammilta ilmaisuilta käytän erilaisten lukijapaikkojen erotteluun vanhoillislestadiolaisen tulkin- takehyksen sisältä lukevasta lukijasubjektista nimitystä sisälukija ja saman tulkintake- hyksen ulkopuolelta lukevasta nimitystä ulkolukija. Koska esimerkiksi Antti Räsäsen (1975, 157) mukaan sisäryhmä-ulkoryhmä-asetelma ei ole riittävä herätysliikkeiden identiteetin tutkimukselle, käsitän nämä pitkän jatku- mon tiettyinä kiinnepisteinä, joiden väli- ja lähimaastosta on löydettävissä näihin mää- ritelmiin tyhjentymättömiä lukuasemia. Ne eivät myöskään suoraviivaisesti tarkoita samaa kuin uskova ja ei-uskova lukija. Sisälukijat voi käsittää eräänlaiseksi kotiylei- söiksi, joka suhtautuu myönteisesti kirjan pyrkimyksiin. Ulkolukijat ovat vierasylei- söä, joka pitää vakuuttaa ja saada puolelleen, suotuisaksi kirjan sanomalle. Voi myös ajatella, että SRK:n kirjallisuuden ihannelukijalta vaaditaan jonkinlaista kontekstuaa- lista ”pätevyyttä”, lestadiolaista kompetenssia, jotta tekstin monitasoisuus aukeaisi sen ensisijaisesti tarkoitetulla tavalla. Siinä missä uskova ja ei-uskova eroavat kenties teo- logisesti ennen kaikkea sieluntilaltaan, tässä tarkastelemani hypoteettisten sisä- ja ul- kolukijoiden voi nähdä eroavan juuri lestadiolaiselta kompetenssiltaan, eli vanhoillis- 24 lestadiolaisen diskursiivisen todellisuuden hallinnaltaan ja sen vaatimilta kontekstuaa- lisilta resursseilta. Tällöin sisälukijaa määrittäisi myönteinen suhtautuminen kirjojen uskonnolliseen sanomaan sekä suuri määrä juuri SRK:n kirjallisuuden vaatimaa lesta- diolaista kompetenssia. Robert Mertonin mallin (1959, 259–297) mukaan ei-jäseniä on vastustavien ja torju- vien lisäksi myös välinpitämättömiä ja myönteisesti suhtautuvia. Ulkolukija on siis käsitteenä erittäin pelkistetty, sillä se pitää sisällään sekä ei-jäsenyyteen motivoineet, välinpitämättömät että jäsenyyteen halukkaat. Hypoteettisella tyypillisellä ulkoluki- jalla olisi kuitenkin neutraali tai epäilevä suhtautuminen uskonnolliseen sanomaan sekä niukasti lestadiolaista kompetenssia Kaikki tällainen jaottelu on tietenkin keinotekoista, sillä empiiriset lukijat asettuvat luentaansa vielä paljon moninaisemmin kontekstuaalisin resurssein ja asentein varus- tettuina kuin mikään erittely pystyy kuvaamaan. Jaottelu on kuitenkin perusteltavissa tilapäisesti analyyttisissa tarkoituksissa, sillä se auttaa hahmottamaan, miten esimer- kiksi jotkin intertekstuaaliset viittaukset voivat avautua tai olla avautumatta eri luki- joille, joilla on erilaiset lähtötiedot ja tausta. Sillä voi myös tehdä näkyväksi, miten teksti huomioi erilaisten lukemiskulmien ja merkityspotentiaalien mahdollisuuden. Koska käsittelen ainoastaan hypoteettisia potentiaalisia lukijasubjektijoukkoja, esitän nämä kysymykset tietoisina vastausehdotusteni abstraktista ja käsitteellisestä luon- teesta. 1.3. ”Kykenenkö tulkitsemaan oman heimoni kieltä”? Tutkin vanhoillislestadiolaista kaunokirjallisuutta itse vanhoillislestadiolaiseen yhtei- söön sisään kasvaneena, joten olennainen osa graduprosessiani on asemoida itseni tut- kimustyölle sopivaan tarkastelukulmaan. Sisäpiiriläisenä tunnen kulttuurin ja kykenen tulkitsemaan sitä. Toisaalta omakohtainen suhde aiheeseen asettaa omat kompastuski- vensä. Taustani ja historiani vaikuttavat väistämättä tutkimukseni orientaatioon, sillä ne ohjaavat havaintojani paitsi tiedostetusti, myös tiedostamatta sisäistettyjen mallien ja käsitysten kautta. 25 Samankaltaista jääviyskysymystä on aukonut tutkija Olli Löytty, jonka pohdinnoista monet linkittyvät suoraan tutkimuseettiseen tasapainotteluuni. Löytyn (2006, 24–26) mukaan tiedon ja tekijän paikantuneisuus tarkoittaa tutkijalle haastetta pohtia omaa paikkaansa suhteessa tietoon, jota itse käsittelee ja tuottaa. Lähetyskirjallisuutta käsit- televässä tutkimuksessaan Löytty kirjoittaa auki muun muassa yhden varomisen ai- heeni: sisäpiirin jäsenenä saatan huomata sovittelevani sanoja niin, etteivät liikkeen sisällä olevat ymmärtäisi sanojani väärin. ”Esimerkiksi kristinuskon nimittäminen ideologiaksi saattaa olla uskonnollisen vakaumuksen omaaville jopa loukkaava il- maisu”. Riskinä on äityä puolustuskannalle tai toisaalta arkailla oman positioni esiin- tuomista niin, että ajaudun tulkinnassani mukailemaan liikkeestä julkisuudessa käytyä keskustelua uskaltamatta nostaa siihen toisenlaisia näkökulmia. Löytty ehdottaa yh- deksi mahdolliseksi lähestymistavaksi, että tutkija osoittaisi reilusti tietojensa osittai- suuden ja paikantuneisuuden eikä konstruoisi objektiivisuutta sinne, missä kyse on subjektiivisuudesta. Löytty (2006, 104) kirjoittaa pyrkineensä lähetyskirjallisuutta tutkiessaan vieraannut- tamaan itsensä uskonnollisesta kielestä, joka on hänelle lähetystyöntekijöiden poikana eräänlainen isän- tai äidinkieli tai heimokieli. Ongelmana on hänen mukaansa se, kuinka puhua uskonnollisesta kielestä valahtamatta itse sen kieli- ja totuusjärjestel- mään: ”Kykenenkö tulkitsemaan oman ’heimoni’ kieltä tarpeeksi objektiivisesti ja nä- kemään, millä tavoin sen maailmankuva poikkeaa muista tavoista hahmottaa maa- ilma?” Vieraannuttamista helpottaa, että hän operoi analyysissaan pitkälti opinnoissa omaksumallaan kulttuurintutkimuksen kielellä, ja pyrkii siis selittämään kristillistä us- koa muulla kuin kristillisellä kielellä, kokonaan toisen ajattelutavan läpi. Samoin minä lähestyn aihetta sekä liikkeen arvoihin kasvaneena ja sen hiljaisen kulttuurisen tiedon omaksuneena uskovana että kirjallisuuden opiskelijana, jolla on käytössään analyytti- sia työkaluja. Vaikka selitän kristillistä uskoa tieteen kielellä, henkilökohtaisen uskoni yli minun ei tarvitse kävellä. En tutki jumaluutta sinänsä. Vältän ottamasta kantaa uskonnollisten väitteiden totuusarvoon. Tarkasteluni kohteena ovat Löytyn (2006, 104) tapaan nimen- omaan esitystavat, ei se, mihin niiden ajatellaan viittaavan. Samoin kuin luonnontie- teen käsivarsi loppuu aineen ja energian jälkeen, ihmistieteen käsivarsi loppuu siihen, kun aletaan puhua kielen, materian ja ihmiskokemuksen ylittävistä asioita. Jumaluus 26 on kohde, jota ei voi havaita aisteilla. Se ylittää inhimillisen käsityskyvyn rajat. Ihmi- sen rajallisella merkityksenmuodostuskyvyllä Jumalasta voi tietää korkeintaan sen, mikä on ilmaistavissa sanoin. (Löytty 2006, 105.) Koska kirjallisuus on taiteenlaji, jonka materiaali on kieli, kirjallisuudentutkimuksen keinoin voin tutkia vanhoillislestadiolaisen uskonnon havaittavissa olevaa, diskursii- vista tasoa, sen kielellistä ja sosiaalista ilmenemistä. Olennaista on hahmottaa, ettei uskon ydin ole perinneyhteisön diskursseissa tai kerronnallisissa traditioissa, mutta koska uskova yksilö ja yhteisö elää sosiaalisessa todellisuudessa, se on havaittavassa maailmassa samojen sosiaalisten lakien ja tarkastelukulmien alla kuin sekulaaristi maailman hahmottavat yksilöt ja yhteisöt. Ja vaikka uskonnollisen kielen hahmottai- sikin jonkinlaiseksi yhteisön sisäistämäksi erityiskieleksi, wittgensteinilaisittain eril- liseksi kielipelien suvuksi tai diskurssiperheeksi, se ei ole sekulaarille kielelle niin vie- rasta, etteikö uskonnon kielellinen ja diskursiivinen taso olisi ihmistieteiden tutkimuk- sen tavoitettavissa. 27 2. KUTSU KÄÄNTYMÄÄN Ismo Loivamaa (1996, 57–58) on hahmotellut suomalaisten uskonnollisten nuortenro- maanien kehityslinjoja amerikkalaisen tutkijan Lewis R. Rambon (1993, 5 & Hovi 2006, 1) konversiotyyppijaon perusteella. 1960-luvulle saakka uskonnollisten romaa- nien käännekohtana oli poikkeuksetta liittymisen hetki, kääntymys, joka merkitsi pää- henkilölle aiemmasta elämäntavasta luopumista. Tällainen juonikulku on tuttu jo Raa- matusta. Uuden testamentin kääntymyskertomuksista tutuin lienee tarina kristittyjä vainoavasta Saulus Tarsolaisesta, jonka pitkään jatkunut epävarmuus ja tyytymättö- myys perinteiseen juutalaiseen uskoon purkautuu äkilliseen kriisinomaiseen kokemuk- seen. Hän kohtaa kutsumusnäyn, ylösnousseen Jeesuksen, ja sokaistuu. Kun Ananias- niminen kristitty julistaa Saulukselle evankeliumia, kuvataan, miten ”suomut putosivat hänen silmiltään”. (Ap. t. 9: 1–18 & Ringgren 1968/1972.) Sauluksesta tulee Paavali, alkukirkon merkittävä lähetystyöntekijä ja ensimmäisen kristillisen sukupolven mer- kittävin uskonoppinut. Paavalin tarinaa ja vanhoillislestadiolaisten kääntymisoppia yhdistää ajatus yleisestä pappeudesta. Uskomaan ei tulla kasteessa eikä kahden kesken Jumalan kanssa, vaan synninpäästön välittäjäksi tarvitaan aina uskovainen8 ihminen. Käsittelen käänty- mystä9 ja evankeliumia tutkielmassani sen vanhoillislestadiolaisuudessa ymmärre- tyssä merkityksessä (ks. esim. Ruokanen 1980, 2). Reija Kaarlejärven nuortenkirjassa Heijastuksia (tästä eteenpäin H) kääntyminen on keskeisessä osassa juonta. Romaanissa minä-kertojana toimivan Reetan hahmo päätyy lukion jälkeen setänsä maatilalle kesätöihin ja ajautuu kesän aikana elämänkatsomus- kriisiin, joka johtaa uskonnolliseen kääntymykseen ja uuden, harmonisemman elämän mahdollisuuteen. Romaanin juonessa on paljon traditionaalisen kääntymyskertomuk- sen aineksia mutta myös tuoreita, nuortenkirjallisuudelle ominaisia elementtejä. 8 Käytän tässä sanoja uskova/uskovainen ja ei-uskova samoin kuin sen rajat piirtyvät tutkimissani romaaneissa: vanhoillislestadiolaisen seurakuntaopin mukaisesti. Tällöin uskova tarkoittaa suunnil- leen liikkeen sisällä olevaa ja ei-uskova liikkeen ulkopuolista. Käytännössä rajan tuottaminen on sekä tosielämässä että kirjallisuudessa jatkuvaa neuvottelua. Paneudun tähän tarkemmin luvussa ”Kutsu yhteisyyteen”. 9 Vanhoillislestadiolaisen yhteisön sisällä tutuin sana liittymisen konversiolla on parannus. Liikkeen ulkopuolella käytetään myös esim. sanoja uskoontulo, hengellinen herätys tai uudestisyntyminen. Tässä tutkielmassa käytän kuitenkin pääasiassa sanaa kääntymys/kääntyminen, joka sisältää ajatuk- sen toiseen suuntaan kääntymisestä, muutoksesta, jossa koko ihminen lopulta katsoo eri suuntaan. Neutraaleimmin sen voi ajatella vain kääntymisenä yhdestä arvokehyksestä toiseen. 28 Tarkastelen tässä luvussa sitä, miten kääntyjähahmo Reeta tulee Heijastuksia-romaa- nin sisäisessä maailmassa uskonnollisesti kutsutuksi. Käsitän myös, että romaani esit- tää henkilöhahmojen lisäksi kutsun potentiaaliselle lukijalle. Lukijaa saatetaan esimer- kiksi kutsua tunnistamissuhteeseen henkilöhahmon kanssa, liittymään samalle (kään- tymis)matkalle hänen kanssaan (ks. esim. Lehtonen 1998, 178). 2.1. Reunalla Heijastuksissa kääntymiskertomukselle luodaan puitteet, joista tärkeimmät ovat pää- henkilön epävakaa lähtötilanne, nopealle prosessille suotuisa kavennettu miljöö sekä romanttisen jännitteen tuottaminen keskeiseen uskonnollista kääntymystä tukevaan si- vuhenkilöön. Lisäksi tuotetaan puhuttelua, joka vie henkilöä yhä lähemmäs kääntymi- sen rajaa. 2.1.1. Pyhään kaaokseen Heijastuksien päähenkilö Reeta esitellään teoksen aluksi toisen minäkertojan, Oton, silmin nähtynä: Uteliaisuus on yksi mun luonteeni peruspiirteistä, mutta en mie kovinkaan paljon sitä piirrettä ajatellut käyttää, kun näin sen pimun laskeutuvan junan portaita. (– -) Eleet. Hiusten heilautuksen taakse. Nopean katseen, joka pyyhkäisi läpi aseman pihan. Ku- ningatar on saapunut tuppukylään, huutakaa kolme kertaa hei ja lopuksi eläköön. (H 9) Uskonnollisten kaunokirjojen tyypilliseen kaavaan kuuluu ”toivoton tai ainakin epä- vakaa alkuasetelma” (Loivamaa 1996, 41). Heijastuksien Reetaan tätä epävakautta on luotu Kaarlejärven aiemmassa nuortenkirjassa Yksi näistä (2014). Siinä Reeta on sivu- henkilö, nimellisesti vanhoillislestadiolaisen kodin tyttö ja koulukiusaaja, joka kääntää luokan muut uskovaiset tytöt lapsuudenystäväänsä Oliviaa vastaan. Lopussa käy ilmi, että Reetan kotona ei ole kaikki hyvin ja Reetalla on paha olla. Yksi näistä -romaanin itsenäisenä jatko-osana Heijastuksia antaa äänen ja tarinan neljä vuotta vanhemmalle Reetalle. Manipuloivan kiusaajahahmon takaa alkaa paljastua hukassa oleva, uskon ja mielenterveyden horjumisen kanssa taisteleva nuori nainen. 29 Reeta esitellään epätietoisessa itsenäistymisvaiheessa. Hän on kirjoitusten jälkeen asu- nut vuoroin kotona ja vuoroin kavereilla, mutta nyt vähät säästöt ovat huvenneet, ja hän on päättänyt, ettei ”elä enää päivääkään isän rahapörssin vaikutuspiirissä.” (H 7) Ainoa, mitä hän odottaa elämältään, ovat lääketieteellisen pääsykoetulokset. Jostain sattuman oikusta hän on luvannut tulla setänsä maatilalle kesätöihin. Jo matkalla maa- seudulle Reetan henkilökuvaa rakennetaan varsin apean mielialan kuvausten läpi. Ju- nan ikkunoista ohikiitävä maisema on ”pelkkää vihreää suttua” (H 5) eikä hän ole ”ol- lenkaan juttutuulella” vaan haluaisi olla ”kaukana kaikesta ja kaikessa rauhassa.” (H 8) Asemalta Reetan noutaa Ekin toinen kesätyöläinen, Otto, romaanin keskeisin sivuhen- kilö ja toinen kertojaääni, joka on rakennettu täysin Reetan prosessin tarpeisiin. Otto havainnoi nopeasti, että Reetalla on ainakin konkreettinen taakka, matkalaukku, joka on ristiriidassa hänen muun huolitellun olemuksen kanssa: ”vanha ja ruskea. Niin täynnä, että lähes ratkeili. Raskas, mie oletin” (H 9). Reetastakin laukku ”painaa kuin tuska” (H 9), mutta hän ei ole innokas luottamaan sitä kenellekään, ainakaan apua tar- joavalle ”nuorelle jolpille”, Otolle, vaan suhtautuu tähän epäluuloisesti: ”Väärä oletus. Kiristin otettani laukun kahvoista ja varoin näyttämästä, miten raskas kantamus oli.” (H 8.) Huomionarvoista on, että tutun fraasin ”painaa kuin synti” synti-sana on kor- vattu sanalla tuska. Laukku muodostuu tarinan mittaan Reetan sisäisen tilan muutoksia kuvaavaksi motiiviksi. Ensimmäisellä ajomatkalla molemmat tekevät toisistaan nopeita tunnistuksia suh- teessa uskoon. Otto hämmentyy ristiriitaisista signaaleista, sillä hän on kuullut ei-us- kovalta Ekiltä, että ”sukulaistyttö tunnusti samaa uskoa kuin mie”: ”[H]etken mie epäi- lin Ekillä olleen vanhentunutta tietoa. Sukulaistytön kasvoilla oli muutakin kuin luon- nonväriä, kulmat olivat mustat, silmät tummiksi rajatut, huulissa pinkki sävy.” (H 10) Reetan meikki hämmentää Ottoa, sillä ehostautuminen ei kuuluu tyypilliseen vanhoil- lislestadiolaiseen elämäntapaan. Varsinainen tunnustamisen ja tunnistamisen neuvottelu käynnistyy, kun maasturin käynnistyessä autoradiossa jatkaa pyörimistään Siionin laulu -levy. Otto ehtii matka- seuralaisen takia harkita sammuttavansa radion, mutta päättää, että tämän sopii itse kertoa, jos tätä häiritsivät ”(t)ällaisen valtakunnan laulut” (H 11). Musiikki, sekä hen- gellinen että maallinen, on läpi romaanin keino, jolla motivoidaan henkilöhahmojen 30 sisäistä monologia ja pidetään dialogi niukkana. Tässäkin latautunut musiikki saa Ree- tan reagoimaan: Sukulaistyttö vilkaisi mua viereiseltä penkiltä. – Oletko sä meitsi? Oli jotenkin helpompi olla, kun sai nyökättyä. Vaikka mie vähän mietiskelin, mitä se meitsi tarkoitti. – Hmm. Entäs sie? Toinen oli hetken hiljaa. – No… juu, se sanoi sitten ja kääntyi katselemaan ulos auton sivuikkunasta. (H 11) Reetan etääntyminen uskosta esitetään epävarmalla tunnustamisella sekä vieraantumi- sella uskon tunnus- ja tunnistamismerkeistä, joista ensimmäinen tässä on Otonkin no- teeraama ehostus. Toinen on tervehtiminen. Kun Otto yrittää Reetan yllä kuvatun myönteisen vastauksen kannustamana tervehtiä tätä vanhoillislestadiolaisten perintei- sellä tervehdyksellä ”Jumalan terve”, Reetan vastaus jää vaisuksi: ”– Juu. Juma…n t…r…e.” (H 11.) Samalla viestin vahvistamiseksi leikataan esiin Reetan sisäistä mo- nologia: Jumalan terve. Niin kuski oli sanonut. Jii tee, me joskus sanottiin kavereiden kanssa. Viime aikoina sana oli ollut moi. Jumalan terve. Sanat tuntuivat vierailta mun suussa. Jotenkin naurettavilta. Tapa tuntui pint- tyneeltä ja typerältä, sanoa toiselle tuolla tavalla. Hei vain sullekin ja Jumalan terve. Aabrahamin huomenta. (H 12–13) Oton tulkinta Reetan uskontilasta jää siis epävarmaksi. Reetan sen sijaan on helpompi tehdä tulkintansa Otosta. Hänestä levyltä kuuluva virsi oli ”sopusoinnussa henkilön kanssa, joka käänteli rattia toisella kämmenellään ja sompaili meidät maantielle kohti vanhaa mummolaa. / Laulu jotenkin istui luontevasti tyypin olemukseen.” (H 12) Hän ihmettelee, miksi ei-uskova Eki on palkannut ”lestadiolaisen”, sillä hänellä oli keskus- telufoorumeiden perusteella mielikuva ei-uskovien aktiivisen kielteisestä suhtautumi- sesta uskoviin. Reeta on arvellut, ”(e)ttei se haluaisi nähdä silmissään vilahdustakaan lestadiolaisista. Kaikki kai niin ajattelivat, liikkeestä lähteneet.” (H 12–13) Samalla hän joutuu asemoimaan itseään suhteessa tunnusmerkilliseen uskovaiseen, Ottoon. Reetan äänessä on itseironiaa: ”Mä olin ajatellut olevani poikkeus Ekin silmissä, koska olin sukulainen. Veljentyttö kaukaisen kaupungin hummaushumusta. En mikään niuho. En mikään tiukkis. Ei niin väliä.” (H 12) 31 Reetan hahmo on siis kirjan alkuasetelmassa epävarma identiteetistään. Hänet on ero- tettu entisestä elämästään ja kaikista yhteyksistä sen vaikutuspiiriin, ja hän on matkalla puolituntemattomaan sekä fyysisesti että henkisesti. Subjektin kriisi, johon hänen hen- kilöhahmoaan ollaan työntämässä, on luettavissa eräänlaiseksi siirtymäriitiksi, josta on erotettavissa kolme vaihetta: erottaminen, välitila ja takaisin liittäminen. Kulttuuri- antropologi Victor Turner (1969, passim.) on tutkiessaan Luoteis-Sambian ndembujen rituaalien symbolista rakennetta pohtinut siirtymäriittien keskimmäistä vaihetta, limi- naalista välitilaa. Turnerin luonnehtima liminaalitila on 'pyhä kaaos', jolle tunnus- omaista on vapautuminen käyttäytymisnormeista ja kognitiivisista säännöistä. Turnerin käsitteitä soveltaen Reeta on liminaalitilassaan ei-kenenkään-maalla, rajalla, kategorioiden, jaottelujen ja erottelujen ulottumattomissa. Hän ei kategorisoidu kiin- teäksi ei-uskovaksi muttei myöskään uskovaksi. Hän on uskonnollista siirtymäriittiä läpikäyvä initiandi, vihittävä. Liminaalinen vaihe10 tuottaa henkilöhahmoille hankalan ja levottoman, epähalutun tilan. Romaanin edetessä Reetaa puhutellaan ja kutsutaan monin tavoin, mikä työntää häntä kohti althusserilaista vapaaehtoista alistumista ja liittymistä uuteen. 2.1.2. Kavennettu miljöö Heijastuksien miljöö on lupsakka pientila ”jossain Savon sydämessä” (H 19) automat- kan päässä Kuopiosta, epämääräisessä nykyajassa. Päähenkilö Reeta päätyy heinä- kuun alussa kesätöihin setänsä Eerik Rannan, Ekin, luokse maalle. Maatilaelämä on idyllinomaista, kenties romantisoitua: Eki viljelee pääosin luomuheinää, ja jokin pel- tolaikku on säästetty perinteen vuoksi talkoilla käsin niitettäväksi. Tilalla on useita eläinlajeja kaikkia muutama: porsaita, kanoja ja lampaita. Uskonprosessiin keskittyvälle kääntymyskertomukselle on käytännöllistä, että miljöö on koko tarinan ajan muuttumaton ja tapahtumaköyhä. Eräs Heijastuksien kohtaus tii- vistää yhdellä tavalla koko kirjan logiikan. Erään Reetan erityisen raskaan ahdistus- 10 Vanhoillislestadiolaisuudessa kääntymistä edeltävä liminaalitila tunnetaan tyypillisesti nimellä et- sikkoaika tai etsikonaika, aika, jona Jumala erityisellä tavalla etsii ja vetää puoleensa hänestä eroon joutunutta ihmistä. 32 kohtauksen jälkeen Eki tulee kutsumaan Reetan kanssaan hakemaan polttopuita. Töi- den jälkeen pienessä traktorinkopissa Eki jatkaa keskustelua. Reeta kuvaa tilannetta näin: Aika ovelaa, mä ajattelin. Sulloa meidät tällaiseen koppiin, missä ei mahdu liikku- maan eikä pääse kauemmaksi eikä karkuun. Aloittaa kyseleminen vasta sitten, kun ovi on kiinni ja ulkona sataa kuin saavista kaataen. Ikkunalasit höyrystyivät nopeasti märkien vaatteiden vuoksi. Ulkomaailma pakeni usvan taakse. Aika pysähtyi. (Reeta, H 160) Koko kirjan miljöö on traktorinkopin lailla suljettu ulkopuolisilta ärsykkeiltä. Miljöö on kuin paluu 1900-luvun puoliväliin: Ekin tilalla netti ei toimi eivätkä viestit kulje. Nettiyhteyden puute ratkaisee monta kertomisen ongelmaa tuottamalla tilan, joka on ja ei ole eskapistinen: se yhtä aikaa pakenee nykyajan ”todellisuutta” ja toisaalta tekee mahdottomaksi keskushenkilön ”todellisuuspaon” entisen elämänsä kaikuihin. Irrot- tautuminen monimiljöistä arjesta ja nykyajan monikanavaisuudesta mahdollistaa kes- kittymisen päähenkilön sisäiseen prosessiin. Yhtä lailla tilan fyysinen eristyneisyys mahdollistaa sen, että tilassa on hyvin rajallinen määrä ihmisiä, Reetan lisäksi ainoastaan Eki ja Otto, joilla molemmilla on Reetan pro- sessin kannalta keskeinen tehtävä. Sivuhenkilögalleriassa ei ole ketään, joka heijastaisi uskokielteisyyttä. Lisää peilipintaa tuovat ainoastaan kävelymatkan päässä oleva man- sikkatila, jossa on muita nuoria, myös kaksi uskovaista tyttöä, joita katsoessaan Reeta kokee, ettei kuulu samaan joukkoon kuin he. Toiseksi maalaisidyllinen tila toimii kontrastina Reetan aiemmalle urbaanille elämälle. Aluksi Reeta aikoo häipyä koko ”hullusta paikasta” (H 35), mutta hiljalleen paikka agraarisuudessaan alkaa edustaa Reetalle uskon tuomaa turvaa vastakohtana kaupun- kiympäristön ja samalla hänen kotiväkensä kuvatulle levottomuudelle ja pinnallisuu- delle. Kapalomaisen turvallinen (H 24–25) ympäristö palauttaa Reetalle mieleen huo- lenpitoon liittyviä muistoja lapsuudesta, isoäidistään ja lapsuudentoveristaan Olivi- asta, ja useat noista muistoista liittyvät uskoon. Romaanin miljöö näyttäytyy näin eriteltynä varsin tarkoitushakuisesti rakennettuna: se mahdollistaa fokuksen pitämisen monimutkaisen psykologisen ja hengellisen muu- toksen kuvauksessa. Tällaiseen kavennettuun, ulkomaailmalta eristettyyn yksinkertai- seen miljööhön pakotettuna, entisestä elämästä ja sen vaikutuksesta erotettuna koko päähenkilön elämän mullistava katsomuskriisi mahtuu reiluun kuukauteen. 33 2.1.3. Romanssi ja uskonkriisi Reeta pohtii suhdettaan Rannan tilan toiseen kesätyöläiseen: Jotain outoa meidän väleissä oli ollut alusta asti, mä ajattelin. Jotain melkein yliluon- nollista. Jopa pelottavaa. Jonkinlainen yhteys. Ihan kuin toinen olisi entuudestaan tuttu. Niin kuin veli muttei kuitenkaan. (Reeta, H 80) Lapinpoika-Oton valoisa, uskovainen henkilöhahmo muodostuu kirjassa tärkeäksi kutsumisen keinoksi. Tehokkaan Oton hahmosta tekee se, että hänelle on langetettu suhteessa Reetaan kaksi roolia: lähimmäinen rooli sen kristillisessä merkityksessä sekä romanttisen jännitteen toisen osapuolen rooli. Otto on myös teoksen toinen minäker- tojaääni, ja koska puheenvuorot vaihtuvat, lukija on jatkuvasti viisaampi kuin kumpi- kaan henkilöhahmoista. Reetan ja Oton välille aletaan viritellä ensikohtauksista alkaen romanssigenrestä tuttua vetovoiman, esteiden ja torjunnan jännittämää asetelmaa. Reeta katsoo Ottoa: ”Sillä oli taatusti seuraa omasta takaa. Joku jossakin. [– –] Sen hartioissa oli sellaista särmää, katseessa määrätietoisuutta ja eleissä varmuutta.” (H 14) Otto yrittää ottaa kontaktia, mutta (s)e vain hymähti ja käänsi mulle selkänsä, teki harvinaisen selväksi, etten kuulunut samaan kastiin sen kanssa. Näköjään kuteet eivät olleet sen luonnetta ja asemaa muut- taneet. Kaupunkilaisneiti ja maalaisjuntti. Terve. (H 28) Alkuluvuissa nuorten välinen ärhentely ja epäluulo on omiaan kiristämään viriämässä olevan kiinnostuksen ja poistyöntävien voimien ristiriitaa: Reeta on Otosta aluksi ”yli- mielinen, leuhka ja kylmä” eikä ”yhtään mun makuuni” (H 30) ja Otto Reetasta ”har- vinaislaatuisen rasittava ihminen” (H 31). ”Mitä enemmän Reeta osoitti, ettei sitä kiin- nostanut tuttavuus, sitä enemmän mun teki mieli riivata sitä. Otti vain niin päästä.” (H 29). Eki yrittääkin puhutella Reetaa: ”Lähitkö sinä tänne tappelemmaan vai töitä teke- mään?” (H 31). Lopulta Otto ei ymmärrä itsekään, miksi kiintyy Reetaan niin nopeasti. Reetan viriäviä tunteita Ottoa kohtaan perustellaan turvan tunteella. Raskaiden sisäisten kamppailujen väliin on sijoiteltu romanssille tyypillisiä elementtejä, kuten kohtaaminen luonnonkau- niissa maisemassa, jossa ulkoisen ympäristön esteettisyys rinnastuu henkilöhahmojen sisäiseen tilaan (Soikkeli 2016, 86). Kesäöisellä paluumatkalla mansikkatilalta Rannan 34 tilalle kumpikaan ei löydä sanoja, ja Otto laulaa hiljaa Eino Leinon Nocturnea: ”Sulle laulan, neiti kesäheinä, sydämeni suuri hiljaisuus. Uskontoni soipa säveleinä [– –]”. Reeta miettii: Hiljaisuus antoi tilaa tunteille. Niille oli liikaa tilaa tulla. Ja niitä tuli. Laulu ei ainakaan hillinnyt niitä. Mä kuuntelin Oton ääntä, rauhallista, matalaa. Se ääni oli kaikki. Metsän suljettu syli oli kaikki. (H 110) Reetan ja Oton mahdollisen suhteen tiellä on kuitenkin romanssigenren traditiossa kes- keinen traaginen este (Kokkola 2011), erilainen suhde uskoon. Ihastus ihmiseen, jonka usko ei ole vakaa, muodostuu Oton suurimmaksi sisäiseksi kriisiksi: ”Mie en tiennyt, saatoinko mie ajatella sitä vai en. Musta tuntui, että en mie voinut. / Me kuljettiin eri teitä.” (H 108). Oton kriisiä selittää vanhoillislestadiolaisuudelle ominainen endo- gamia eli oppi, että yksilön olisi löydettävä aviopuoliso uskontonsa tai yhteisönsä pa- rista (vrt. Paavalin lausuma 2. Kor. 6:14: ”Älkää antautuko kantamaan yhteistä iestä yhdessä uskottomien kanssa”). (Ringgren 1968/1972, 128.) Suhteen syntymistä vai- keuttavat ongelmat synnyttävät kerronnallisen jännitteen (Stacey & Pearce 1995, 15– 18; Soikkeli 2016, 24). Molemmat kokevat rakkauden mahdottomana ja yrittävät työn- tää tunteitaan sivuun. Reeta ei kaipaa muiden vastusten lisäksi ”mitään magneettisia imuja mihinkään suuntaan” (H 132), ja erityisesti Oton suhdetta Reetaan värittää va- kaumuksesta nouseva vastuu suhteessa sekä Jumalaan että Reetaan. Kun Reeta alkoi yllättäen lähentyä, vastuu vain kasvoi. Vastuu sanoi, että tämän jutun pitäisi stopata nyt. Kiitos hymystä, jääköön se viimeiseksi muistikuvaksi. Riemu alkoi väistyä. Sen kumppaniksi tuli tuska. Tulokas alkoi rohmuta pinta-alaa riemulta. Vastuu seuraili tapahtumaa, muttei mennyt väliin. Se hyväksyi tuskan teon. Itse asiassa vastuu oli kutsunut tuskan näihin pitoihin. (H 193–194) Nuorten suhde kuvataan kieltäymyksellisenä. Oton ja Reetan hahmot pidättäytyvät seksuaalisista ajatuksista ja läheisestä koskettamisesta. Läheisimmäksi jää kävely rin- nakkain kesäöisessä metsässä, työskentely rinnakkain helteisellä heinäpellolla ja lada- tut katseet. Romaanin ainoa halaus kuvataan kesän lopuksi, kun nuoret hyvästelevät toisensa. Kaikkiaan aseksuaalinen, agapinen rakkaus esitetään muut kiintymykset ylit- tävänä seurusteluvoimana. (Ks. Kokkola 2011.) Yksi romanssiin kuuluvista piirteistä on ollut oletus rakkauden muutosvoimasta. Siinä missä uskokin, romanttinen rakkaus tarjoaa Heijastuksissa lupauksen henkilökohtai- 35 sesta muutoksesta ja paremmasta elämästä. (ks. Stacey & Pearce 1995, 17–18.) Hei- jastuksien perusteella vaikuttaa siltä, että SRK:n romaaneissa uusinnetaan kulttuu- rimme romanttista rakkautta ihannoivia rakkauden representaatioita. Romanttinen rak- kaus rinnastuu uskoon elämää parempaan suuntaan muuttavana voimana. Heijastuk- sissa romanttinen rakkaus ei kuitenkaan kohoa arvossaan kaiken yläpuolelle eikä muo- dosta uskonnonomaista transsendenssikokemusta. Romaanin draamallinen huipennus ei ole idylli, jossa saavutetaan keskinäinen havaitsemisen tasapaino (Soikkeli 2016, 31), vaan uskonnollisen jännittään purkautuminen. Uskon tuoma moraali teettää sen, ettei rakkaus pääse täyttämään henkilöhahmojen koko elämysmaailmaa. Romanssiin heittäytymistä enemmän romaanissa ohjataan uskollisuuteen ja sitoutumiseen, ja vielä käännyttyäänkin Reeta on varovainen lupauksissaan. Miten helpottavaa olisi luvata Otolle aurinko taivaalta ja kaikki muu hyvä. Mä en kuitenkaan sano mitään. Mä ajattelen, että Otto on lupausten arvoinen, ja jos mä sille jotain joskus lupaisin, se myös pitäisi, mikäli se musta olisi kiinni. (H 235) Oton lähdettyä tilalta Reeta tuntee kuitenkin tunteen, joka on ”enemmän kuin tunne”. Se tuntuu ”aavistukselta suunnasta”. (H 236) Kirja päättyy puolen vuoden päästä jou- lun alla, kun Eki salaa nuorilta kutsuu molemmat luokseen ja nämä tapaavat asemalla. Reetan viimeinen havainto romaanissa on uusi alku: ”Nuo kasvot, tuo olemus. Mun elämässä juuri niiden muotoinen ja kokoinen tyhjyys.” (H 272) Heijastuksia on siis uskonnollinen nuortenkirja, joka lainaa aineksia romanssista – toistaa romanttisen rakkauden koodeja. Ihonen (1991, 111) selittää viihteellisten ele- menttien esiintymistä uskonnollisessa kaunokirjallisuudessa sillä, että kun kirjoittajan intentiot ovat sisältöseikoissa, muoto lainataan – luultavasti vain osin tietoisesti – sieltä, mistä se on helpoimmin omaksuttavissa. Heijastuksissa romanssin traditiosta lainattu kaava ei kuitenkaan näyttäydy tarinassa itsetarkoituksellisena eikä myöskään päälleliimattuna viihde-elementtinä, vaan se asettuu tukemaan päähenkilön uskonnol- lista muutosta. Reeta on epävarma jo siitä, mitä uskominen ylipäätään on. Koska ro- maanista puuttuvat SRK:n romaaneille tyypilliset seurakohtaukset ja niiden myötä saarnakohdat, jotka muodostaisivat kääntyjähahmon uskolle jonkinlaiset opilliset sei- nät, Oton ja Reetan väliset keskustelut ajavat saman asian, mutta hienovaraisemmin. Se, että nuorten välille muodostuu voimakas tunneside, vahvistaa hetkien intensiivi- syyttä. Tarinan sisäisessä maailmassa näyttäytyy perusteltuna, että molemmat ponnis- televat enemmän kuin toisilleen satunnaiset ihmiset. 36 Otossa ei ole uskonnollisen auktoriteetin julistavuutta eikä esikuvan ehdottomuutta. Hänen hahmoonsa rakennetaan uskonnollisen kirjallisuuden varhaisempaa traditiota purkavaa epäilyn ja kritiikin varovaista sallimista (vrt. Loivamaa 1996, 33). Jo romaa- nin alussa Otto katsoo Reetan ei-uskovaisia tunnusmerkkejä ajatellen: ”Aina tämä maallinen taivallus ei ollut helppoa, kyllä mie sen tiesin.” (H 11) Inarista kotoisin ole- van Oton kotimurteesta on puheessa jäljellä mie- ja sie-pronominien verran, mikä se- kin on omiaan leppoistamaan hahmoa. Oton kommunikoinnin välittömyys puree Ree- taan ärtymyksenkin yli: ”– Mie haluaisin edes kerran tietää, mitä sie todellisuudessa ajattelet, Otto sanoi. / Sellaisen asian kuullessa pysähtyi paatuneinkin pakenijatyyppi.” (H 184) Otolla on myös kohtikäyvä tapa puhutella ihmistä etunimillä siinä missä Reeta käyttää vain pronominia sä ja haluaisi omaa nimeään mieluummin tulla kutsutuksi vaikka ni- mellä ”Raivo Apina” (H 187). Reeta käyttää muutenkin muita hahmoja kovempaa kieltä. Häntä ”ahdistaa tämä paska” (H 93), ja kerran hän mustasukkaisuuksissaan ärähtää Otolle ”Mene, naisiin marjatilallesi” (H 174). Samalla Reeta ahdistuu muiden lähelle tulosta: Mistä Otto osasi tuollaiset keinot? Mistä se tiesi mitä pitää tehdä tai sanoa, että ajatus kulkee suoraan läpi maalin ihmisen ytimeen saakka ja kolauttaa pahasti? [– –] Tuollainen toiminta oli erittäin salakavalaa. Ensin avata toinen ja sitten iskeä. Iskeä siihen, mistä on ensin suojakerrat kuorinut. Mä en todellakaan ollut mikään avattavissa oleva paketti. (H 79) Suoraan uskoon liittyvät keskustelut Otto ja Reeta käyvät vasta loppupuolella, kun Reeta on välitilassaan ajettu niin reunalle, eikä pysty enää pitämään ahdistusta vain itsellään. Hänessä ei ole enää uhmaa vaan aitoa vastausten nälkää. – Uskotko sä, että valtaosa maailman ihmisistä menee kuoltuaan helvettiin? Tällä kertaa vastaus tuli vähän nopeammin. – Valtaosa? En mie osaa sanoa. En mie kyllä haluaisi uskoa ketään helvettiin. – Mutta sä ajattelet, että on taivas ja helvetti, ja kuoleman jälkeen mennään jompaankumpaan. – No, niin. Käännyin katsomaan Ottoa. – Mistä sä tiedät, mihin kukakin menee? Otto kohautti harteitaan. – En mie sitä tiedäkään. – Mutta eikö tuo usko juuri perustu siihen? Että joka kuuluu siihen uskoon, menee kuoltuaan taivaaseen, mutta joka ei kuulu, menee toisaalle? – Hmm. Joo. – Perustele sitä jotenkin. (H 207–208) 37 Dialogissa merkillepantavia ovat Oton yksikön ensimmäisessä persoonassa olevat vas- taukset. Hän vastaa omasta puolestaan, ei koko uskonyhteisön puolesta. Minä-muoto ja oman tiedon rajallisuuden osoittaminen tuottavat Oton puheeseen varsin kristillistä nöyryyden eetosta ja epävarmuutta roolista, johon hän on joutunut. Hänen puhuttele- van hahmonsa kautta Jumalan tahtoa ei pyritä tuottamaan romaaniin niinkään sokeaa kuuliaisuutta vaativana dogmina kuin jonkinlaisena hiljaisena äänenä, jonka kuulemi- seen vaadittavaa herkkyyttä voi vaalia tai sen voi tukahduttaa. Otosta rakennetaan te- hokasta uskonnollista kutsujaa, koska hänen uskonvarmuuteensa ei sisälly äänekästä taivuttelua, vaan viesti ujuttautuu hänen olemiseensa. Oton rakkaus muuttaa Reetan käsitystä itsessään. Samalla Oton kyky rakastaa ja nähdä hyvää sekä toraisassa Ernesti- kukossa että Reetassa motivoidaan uskolla. Lopulta pitkälti Oton kautta välittyvä Ree- tan muuttava voima on siis Jumalan rakkautta, ihmisten kautta välittyvää agapista, ar- mahtavaa pyyteetöntä rakkautta. Lopulta, aivan reunalla, Otto päätyy myös Reetan rippi-isäksi. Reetan ja Oton välisen romanttisen jännitteen ohella romaaniin punoutuu toinenkin romanssijuoni. Reeta löytää päärakennuksen vintiltä rasian, jossa on kuva Greetta-ni- misestä naisesta ja paperi, jolle on kaunokirjoitettu vanhat Siionin laulun sanat ”Oon autuas ja saanut Jumalalta / jo täällä puwun lumivalkoisen” (H 141). Löytö käynnistää sivujuonilinjan, jossa sata vuotta sitten ennen sotia talossa piikana ollut torpantyttö Greetta avioituu yhden talon pojista, Mattias Rannan kanssa vuonna 1914. Kursivoidut kohtaukset Greettan elämästä Rannan talon piikana poikkeavat muusta kerronnasta kolmannen persoonan kerronnallaan, joka pitää tarinaa hieman etäällä lukijasta. Reetan suvun tilan historia tuntuu alkavan toistaa itseään, sillä Reetan ja Greettan ta- rinat peilaavat toisiaan monin tavoin. Nimet ovat samankaltaiset, ja kun Otto tutkii Reetan vintiltä löytämässä rasiassa ollutta valokuvaa, hän vertaa kuvan naista Reetaan: ”Teissä on paljon samaa näköä”. (H 141) Greetta-katkelmat toistavat varioiden Reetan elämän tilanteita. Kohtausta, jossa Otto on juuri käynyt Reetan huoneessa, seuraa kat- kelma, jossa Mattias tulee kukkotapettiseen huoneeseen juuri, kun Greetta on siisti- mässä sitä. Greetta säikähtää miehen mahdollisia tarkoitusperiä, turhaan. (H 143–144) Missään kohdassa ei selviä, ovatko Greetta-katkelmat todella kurkistusluukkuja teok- sen sisäisen maailman menneisyyteen vai Reetan kuvitelmia. On kuitenkin joitain viit- teitä siitä, että ne olisivat Reetan ”menneisyyteen eläytymisen” tuotosta: ”Ajatteletko sä koskaan ihmisiä, jotka on eläneet täällä ennen meitä” (H 124), Reeta kysyy Otolta 38 nuotiolla. Vasta lopussa Reeta rohkenee kysymään Greettasta Ekiltä ja saa tietää tämän olleen hänen esiäitinsä ja kääntyneen lestadiolaiseksi aikuisiällä. Puoliso Mattias kään- tyi hänkin myöhemmin. Greettan tarina voi romaanissa näyttäytyä paikoin päälle liimattuna, mutta teoskoko- naisuudessa sillä on uskonviestin kannalta olennainen temaattinen merkitys. Se toimii eräänlaisena ”myös isämme uskoivat ennen” -kertomuksena, jonka kautta Reeta aset- tuu osaksi pitkää samoin uskovien ketjua. Yhtäältä Greettan tarinaa voi kuitenkin Ree- tan tarinaa huolettomammin lukea maallisena rakkaustarinana, sillä siitä puuttuu kään- tymisen hetki ja sen mullistava muutosvaikutus initiandin elämään. Lisäksi Greettan ja Mattiaksen romanssin traagisena ylitettävänä esteenä ei ole usko vaan luokkaeron aiheuttama epävarmuus ja luottamuspula. Reeta katselee esiäitinsä kuvaa ja pohtii: Talollisen poika ja torpparin tytär. Katselin Greettan kasvoja. – Sä olit piika. Siihen aikaan se kai tarkoitti alempiarvoista ihmistä. Sormeilin kuvan pintaa ajatuksissani. – Miltä susta tuntui? Mä luulen, että mä tavoitan jotain siitä olosta. Siitä am- mottavasta kuilusta kahden ihmisen välillä, joka tuntuu suurelta kuin kraateri. Joka on omien haaveiden edessä. (H 256) Väitän, että mikäli kääntymyskertomukselta vaaditaan jonkinlaista vastaavuutta suh- teessa tosielämän kääntymyksiin, sen toistuva kietominen romanssin kaavan kanssa voi olla ongelmallinen. Nuortenkirjan ratkaisuna profaanista kirjallisuudesta lainattu romanssin dynamiikka kuitenkin toimii juonta kannattelevana aineksena ja tuntuu tuottavan pelkkää kääntymyskertomusta vetävämmän kuvion. Se toimii yhtenä uskon- nolliset viestin myyntikeinona. Toisaalta romaanissa tuotettu kristityn lähimmäisen ja rakastetun yhdistelmän voi lukea vastaavan vanhoillislestadiolaisuuden avioliittoihan- netta, jossa puoliso on myös paras ”matkaystävä”. Tämä malli toimii vahvasti myös muissa tutkimissani SRK:n romaaneissa. Uskon edelle romanttista rakkautta ei kuiten- kaan kertaakaan päästetä. Reetakin yrittää ensin vakuuttaa itselleen, että usko olisi riit- tänyt: – Greetta sulle kävi hyvin. Sä sait uskon ja sait komean ja hyvän miehen. Hiljaisuus. – Mullekin kävi hyvin. Mä sain uskon. [– –] – Kyllä se riittää. (H 256) 39 2.1.4. Rajankäynti ja puhuttelu Reetan liminaalitilan etenemistä ei esitetä tasaisena jatkumona, vaan siihen on mahdu- tettu paljon tapapakkeja ja huojuntaa entisen arvottamistavan ja uuden, kutsuvan tilan välillä. Takapakeista palautuminen ja eteneminen kohti uutta tapahtuu yleensä puhu- telluksi tulemisen kautta. Löytty (2006, 118) näkee, että puhuttelevuus kuvaa hänen tutkimassaan lähetyskirjallisuudessa – ja siten myös minun tutkimassani tendenssikir- jallisuudessa – hyvin sitä, miten ideologinen kutsu toteutuu tekstissä ja puhuttelee yk- silöä tunnistamaan oman subjektiutensa uskovana. Heijastuksissa puhuttelijana eivät ole kuuliaisuutta edellyttävät vanhemmat tai neuvova seurakunta (vrt. Ihonen 1991, 107), vaan keinot ovat epäsuorempia. Tarkastelen tässä muutamia keinoja, joilla pu- huttelua romaaniin tuotetaan. Yksi selvä puhuttelun väline romaanin sisäisessä maailmassa on musiikki. Sellainen se on heti ensimmäisessä kohtauksessa, jossa Reeta tunnisti Oton uskovaisuuden mu- siikin kautta. Myöhemmin Reeta lähtee kylälle pakoon kaikkea ja jotta ”saisin huudat- taa musiikkia rauhassa” (H 210). Hän kuuntelee autoradiosta ”kevyttä kesäistä kappa- letta Vielä on kesää jäljellä” (H 210). Kappale saa Reetan hetkeksi unohtamaan pai- nostavan olon, mutta sen loputtua olo palaa välittömästi. Hän muistaa, kuinka Otto oli hänet asemalta hakiessaan soittanut virsiä. Käsi tärisi vähän, kun painoin nappia. Ensimmäinen laulu ei ollut se, jota etsin. Ei toinenkaan. Sitten tuli kolmas laulu. Sydän alkoi takoa. Puristin rattia vähän tiukemmin. Sinulle kiitos, Isä maan ja taivaan, on nimes suuri, pyhä, kallis aivan, ja ar- mosi on vakaa, määrätön, taivaankin tähtein yli ääretön, ääretön. Myös minulle on armosi näin suuri, sinua Herra, kiitäs siitä juuri. Loit minut kuvaksesi, Herrani, vahvista kaikkeen hyvään lastasi, lastasi… Kuuntelin koko laulun. Laitoin sen uudelleen. Keskityin ääneen, mutta suu- rimmin muhun kolahtivat sanat. Mun mieleen tuli tunne. Riparin jälkeinen. Istuin kauan kaupan pihassa mustassa maasturissa. Lämpötila maasturin si- sällä kohosi hitaasti. (H 210–211) Reetassa on tapahtunut jokin muutos, sillä hän ei saa enää kevyestä musiikista samaa hyvää oloa kuin ennen. Musiikki sanoituksineen tuo kahden eri maailman erilaisuuden Reetalle hyvin affektiiviselle tasolle ja osoittaa hänelle uskonnollisen ja ”maallisen” nuoruuden sovittamattoman ristiriidan. 40 Välillä puhuttelevat sanat nousevat myös henkilöhahmojen omasta tajunnasta. Mansi- koita poimiessa Reetan mieleen nousee pyörimään vanha rippilaulu: ”Kummasti siitä muisti vielä sävelen ja sanojakin, lauseita sieltä täältä. [– –] / Hiljaisuutta, rauhaa et- sin, tunnen usein ikävää. Mistä löydän lepopaikan, missä sielu levähtää?” (H 82.) Laulu ajaa hänet jälleen liminaalitilaa tiivistävään uskonnolliseen reflektioon: …synti polttaa sielua… Ei sitten yhtään synkempi laulunpätkä voinut jäädä mieleen pyörimään. Synti. Mitä edes oli koko synti? Ihmisten mielikuvissa se oli jotain raakaa ja raskasta kuormaa. Johtuiko ihmisten epämääräisen paha olo synnistä vai mistä? (H 82) Laulunsanojen kautta hengellisesti latautuvat kohdat kutsuvat henkilöhahmoja tiettyi- hin valintoihin. Paikoittain laulujen nousemisen kohtauksiin voi toki nähdä asetelmal- lisena ja tarkoitushakuisena dialogipyrkimyksenä potentiaalisen ahdistuneen tai skep- tisen lukijan kanssa. Niiden kuvallinen kieli on hypoteettiselle sisälukijalle lestadio- laisuuden seuraperinteestä tuttua, ja laulusanoituksiin voi liittyä hengellisiä ja emotio- naalisia latauksia, joiden kautta kohtien päähenkilöä puhutteleva ja kääntymiseen mo- tivoiva voima on sisälukijalle selvä. Lisäksi uskonnolliset laulunsanat ovat keino ujut- taa uskonnollista puhuttelua tekstiin ilman, että henkilöhahmo pitäisi kuljettaa uskon- nollisesti osoittelevampaan seuraympäristöön. Toisaalta juuri nämä kohdat saattavat olla kohtia, joissa uskonnollisen kielen eksklusiivisuus on kohosteisinta. Ilman van- hoillislestadiolaista kompetenssia kohdat voivat näyttäytyä lukijalle muutoin varsin yleiskielisen romaanin vieraimpana ja kenties siksi poistyöntävimpänä aineksina. Se, mikä sisälukijalle voi esiintymistilanteessaan mieltyä arvokkaaksi, kauniiksi ja runol- liseksi (ks. Hakala 1999, 26), voi ulkolukijalle näyttäytyä vanhakantaisena, oudon ko- hosteisena, vieraana ja poissulkevana, ja puhutteluvaikutus on menetetty.11 Toisena teoksessa näkyvänä epäuskon tunnus- tai tunnustamismerkkinä esitetään ehostaminen. Sen kautta osoitetaan Reetan rajankäynti kahden maailman ja kahden eri 11 Esimerkiksi Rekola (1982, 130) pitää uskonnollisen kaunokirjallisuuden yleistä tapaa sirotella kau- nokirjalliseen kerrontaan (Kaanaan- yms. vanhahtavan kielen käytön lisäksi) raamatunlauseita ja vir- rensäkeistöjä kyseenalaisena, varsinkin jos sen tekee taitamattomasti. Hän perustelee kritiikkiään kahdella syyllä: jos hengelliset lainauksen ovat liian tuttuja, ne eivät sisällä mitään informaatiota. Jos ne taas ovat liian outoja, kuten yhä useammalle nykylukijalle ja isolle osalle ulkolukijoita ovat, ne jää- vät paloiteltuina ja yhteydestään irrotettuina käsittämättömiksi, tai ainakin vaikutelma on Rekolan sanoin lattea. Toisaalta taas Rekolan mukaan erityisen taiten sijoitettuna ”Raamatun sana voidaan sulauttaa luonnollisena tekstiin tai sijoittaa se siihen siten, että syntyy vieraantumisen kokemus”. 41 Reetan välillä. Reetan ulkomuoto mukailee sisäisiä tuntemuksia: olon keventyessä meikki jää, mutta palaa taas, kun olo pahenee. Mun kiluni ja tarvekaluni. Mun vanhat tutut aarteeni. Mun oikea aito elämäni. [– –] Väriä. Lisää väriä. Mä maalaan itseni pois maailmankartalta. Ketään sellaista kuin Reeta Ranta ei ole koskaan ollutkaan. (H 156) Reeta saapuu tilalle meikattuna ja huoliteltuna, mutta hetken mielijohteesta ensimmäi- senä aamuna vain pesee kasvonsa, leikkaa pitkät kyntensä ja palmikoi hiuksensa nis- kaan. ”Ihan kuin mun tilalla olisi ollut joku kauan sitten elänyt tyttö. Kuva oli kuiten- kin sopusoinnussa ympäristön kanssa. / – Hilja Elovena Maitotyttö, saanko esitellä?” (H 25.) ”Eri Reetan” näkeminen tekee vaikutuksen Ottoon: ”Muutos kannatti, mä ajat- telin nopeasti, kun Otto vilkaisi kerran, sitten jäi vain katsomaan. / – Terve. Me ei kyllä olla vielä tavattu. Kallion Otto, se sanoi ja ojensi kätensä.” (H 26) Reeta huomaa, että Otto jättää yhtäkkiä ”päänaukomisen” vähemmälle. ”Mietin, vaikuttiko asiaan mun ulkonäkö. Oliko muodikkaalle ja huolitellulle naiselle helpompi olla ilkeä?” (H 26.) Myöhemmin Reeta palaa ahdistuksessaan meikkipussille, ja kun Otto on viemässä Reetaa mansikkamaalle, hän tarttuu ovella vielä Reetaa käsivarresta. – Mansikoitako varten sie teet tuon? [– –] Teeskentelin ymmärtämätöntä. – Teen minkä? – No, tämän, Otto sanoi ja heilautti kättään kasvojensa edessä. Ei mulle jäänyt epäselvyyttä, mitä se tarkoitti.” (H 78) Reeta ehtii miettiä, mitä hänen ulkomuotonsa kenellekään kuuluu, mutta hänen sydä- mensä lähtee laukalle, kun Otto jatkaa: ”Sie näytät hyvältä ilmankin” (H 79). Puhuttelu laukaisee Reetassa pitkän sisäisen monologin suhteesta uskoon. Myöhemmin uskovia, ehostamattomia tyttöjä katsellessaan Reetan hahmo pohtii uudelleen ehostamisensa syytä: ”Mä [– –] tunsin itseni todella vähäpätöiseksi ja rumaksi. Ei ehostus mua ru- maksi tehnyt, vaan se ajatus, etten kelvannut itselleni ilman.” (H 103–104) Reetan sedän, maatalon isäntä Ekin turvallinen aikuishahmo on irtautunut vanhoillis- lestadiolaisesta uskosta. Hänen leppoisa savon viäntämisensä on omiaan keventämään raskaita aiheita ja tunnekuohuja. Eräässä kohtauksessa Reetan meikkaus saa Ekistä katselijan, joka tekee yllättäen päätelmänsä toisen sielun tilasta: ”– Et sinä sittenkään ennee uskovainen oo?” (H 156). Tilanteessa tapahtuu tunnistaminen: Eki, ei-uskova itsekin, on tunnistavinaan Reetan ei-uskovaksi, ja Reeta tunnistaa äkkiä myös itsensä: – En tiedä. Jos koskaan olen ollutkaan. [– –] 42 – Paremmalta sekkii kuulostaa ku pelekkä ei, se sanoi. Keskeytin liikkeen ja kohotin katseeni peilin kautta sen kasvoihin. – Niinkö sä ajattelet? Eki ei vastannut, kohautti vain olkaa. (H 156) Ei-uskovaisuuden tunnistamisen välikappaleena toimivat ehostusvälineet laukaisevat yllättävän keskustelun, joka ei varsinaisesti liity ehostamiseen. Reetalle tuotetaan het- kellinen vieraantumisen kokemus, jossa hän näkee sekä itsensä että ovenpielessä sei- sovan Ekin peilin kautta, mutta tuntee katselevansa tilannetta kuin ulkopuolelta. Reeta myös kuulee oman äänensä puhuvan, mutta ihmettelee, onko se sittenkin jonkun toi- sen, ja ottaa puheeksi asioita, joita on vältellyt. Kohtaus muodostuu puhuttelukoh- taukseksi, vaikka puhuttelija on ei-uskovainen. Meikkiä itsessään ei esitetä uskon kan- nalta olennaisena vaan ennemminkin ulosnäkyvänä tunnusmerkkinä henkilön sielun tilasta, joten se saa romaanissa oman, motiivinomaisen merkityksensä uskovaksi ja ei- uskovaksi tunnistamisessa. Keskustelun aikana meikkien kokoaminen takaisin pus- sukkaan on kuin pieni ele valinnan suuntaan. Eki on nähtävissä Reetan kehitystarinan kannalta keskeisenä, puhuttelevana hahmona. Ei-uskovanakin Eki kannustaa toistuvasti Reetaa lähtemään Oton kanssa seuroihin ja saa Reetan kimpaantumaan: ”Äänessä oli salamoita, samoin silmissä. / – Miksi sä niin kovasti tunnut haluavan, että mä lähden seuroihin? Lähde itse Oton kanssa.” (H 154) Eki myös kehottaa Reetaa miettimään uskonasioita: ”– Se on männy minun ohi, ma- hollisuus. Ei se ennee tunnu missään. / [– –] / – Mutta sinä Reeta. Sinä ehkä oot vielä kiinni siinä, mahollisuuvessa. Elä missoo sitä [– –].” (H 157–158.) Eki on myös en- simmäinen Oton jälkeen, jolle Reeta kertoo kääntymisestään. Tuolloin puhuttelu- asetelma kääntyy toisinpäin: Eki laskeutui mun viereen luukun eteen. Sen silmät katsoivat samalta tasolta tulipesää ja palavaa paperia. – On se Reeta hyvä asia. – Niin. Eki kohensi tulipesää, laittoi sitten uunin luukun raolleen. Nousi. Mä ajattelin, että kysyn siltä nyt, koska toista tilaisuutta ei välttämättä enää koskaan tulisi. – Haluatko sä puhua näistä asioista? Eki laittoi kannen vesikattilan päälle, kääntyi kohti muita töitä. – Ei puhuta minusta, puhutaan sinusta, se sanoi verkkaisesti. (H 225–226) Ekin hahmolla ei tunnu olevan romaanissa omaa kehitystehtävää, vain tehtävä Reetan prosessille suotuisina puitteina. Ennen kaikkea Ekin hahmo varmistaa, että romaanin 43 ihmiskuva ei ylihengellisty. Hän edustaa psykologisempaa, hoitomyönteistä lähesty- mistapaa ihmiseen. Eki on se, joka houkuttelee Reetan alas vintiltä ahdistumasta ja nakkelemaan klapeja kärryyn, ja jonka kanssa Reeta uskaltautuu ottamaan puheeksi itsemurha-ajatuksensa. Eki pakottaa Reetan kohtaamaan kipukohtansa: – Jos sinä lähet sitä pakkoon, niin suat juosta pitkälle Kiinaan ja reilusti ohikii. Kyllä se ahistus tulloo perässä. Elä kuule yhtään luule, etteikö tulis. Sinä ruahoot sen kaiken lisäksi sinne omilla harteillas. Mietippä sitä. (H 93) Eki on myös se, joka kannustaa Reetaa hakeutumaan terapiaan ja toisaalta se, joka lopulta huolehtii, ettei Reeta pelkojensa vuoksi jätä kesän jälkeen lähestymättä yhtey- denottoa odottavaa Ottoa. Eki on ikään kuin tyytynyt kelpaamattomuuteensa suhteessa sekä uskoon että parisuhteeseen, muttei halua Reetan jäävän paitsi kummastakaan. Ekin hahmo mahdollistaa puhuttelullaan Reetan hahmolle myös muiden kuin uskon- asioiden kohtaamisen. 2.2. Uskonnollinen kriisi purkautuu Heijastuksien juonenkulun ratkaiseva käänne on lopulta tilan sekopäisen Ernesti-ku- kon kuolema. Hankala ja oikukas kukko on pitkin tarinaa ollut implisiittisesti rinnas- tettavissa Reetan toraisaan hahmoon. Kukon raadon löytäminen ja hautaaminen käyn- nistää kiihkeän tapahtumasarjan nostattamalla Reetassa raivoa ja hätää elämän epäoi- keudenmukaisuudesta ja tuonpuoleisesta ja ajamalla Reetan sellaiseen ahdistukseen, että hän on äkkiä halukas keskustelemaan aiheista, joita on vältellyt visusti koko kesän. Reetan hahmoa on työnnetty pitkään kohti reunaa, joten kukon kuolemaa ei voi va- rauksetta lukea helppona deus ex machina -käännekohtana. Se sopii kuitenkin Loiva- maan (1996, 34, 46, 52) kuvaukseen uskonnollisen kaunokirjallisuuden traditioon kuu- luvista kohtalokkaista käännekohdista. Loivamaan mukaan ulkoisesti järkyttävä tai ai- nakin yksilöä vavahduttava tapahtuma voi saada aikaiseksi muutoksia, joiden peruste- leminen voisi olla muuten hankalaa, joten sen jälkeen viriävä uskonnollinen kriisi vai- kuttaa motivoidulta. Kukon kuoleman päivänä uhkaava, tummia pilviä vyöryvä sää tukee Reetan mielenti- laa. Otto ja Reeta puhuvat pitkään ja sivuavat myös uskon kysymyksiä, mutta kun Otto 44 kysyy, haluaako tämä puhua omasta uskostaan, Reeta väistää vielä kerran. Hän tajuaa olevansa reunalla, mutta ei ole vielä valmis hyppäämään: Kurkussa alkoi polttaa. Samoin silmissä. Säikähdin tunnetta. Se ei tuntunut häviävän ollenkaan, vaikka keskityin kovasti poistamaan polttelua. Tuntui vain kasvavan. [– –] Nousin sängyltä, koska mulla ei ollut aavistustakaan, mitä mulle tapahtuisi, jos jäisin siihen. (H 209) Reetaan tulvii päivän aikana muistoja, muun muassa yläasteaikainen tuska, kun hän oli tajunnut, mitä oli tekemässä kiusaamalleen Olivialle. ”Sellaisina hetkinä tunsin, että mun pää sekoaa. Ammottavista syvyyksistä tulviva oli niin voimallinen. Kerran mä kuulin, että joku uikuttaa. Mulla meni tovi aikaa tajuta, että ääni tuli mun omasta kurkusta.” (H 203.) Menneisyyteen liittyvä katumus on osa Reetan liminaalitilaa. Sa- malla Heijastuksia valottaa Reetasta puolta, jota Yksi näistä ei avannut: Reetan kiu- saamista motivoi tämän kateus Olivian lämmintä, huolehtivaa kotia ja osakseen saa- maa rakkautta kohtaan. Illalla, kun Reeta jää yksin tupaan, hän tärisee eikä uskalla mennä nukkumaan. Olo oli sietämätön. Mä olin alkanut pelätä. Pelkäsin, että tulee täysi pimeys. Pelkäsin, että huomaan tuvan suuren kaapin oven raosta hehkuvan punahohtoisen valon. Että kaapista kuuluisi käheää naurua. Tuntui, että mua ympäröi jokin uhkaava joka puolelta. Se lähestyi hitaasti kunnes olisi saartanut mut kokonaan. Sitten repeäisi, tämä painostava hiljaisuus. (H 215) Kertoja pysyttelee keskushenkilön tajunnan tasolla: tämä ei näe paholaista12, joten dra- matiikka jää sisäiseksi, mutta pelko tuottaa aidon uhan tunnun. Reeta tajuaa olevansa reunalla: ”Tällä hetkellä tunne huusi sitä, etten pärjää enää. / Että jokin päättyy tänä yönä.” (H 215) Tapahtuu täydellinen hybriksestä riisuminen, jota uskonnollisen kirjallisuuden logiikassa voisi kutsua paljastavuuden periaatteeksi. Esimerkiksi Anna-Maija Raittila (1881, 10–11) luonnehtii, että uskonnollisella tai- teella on parhaimmillaan kyky pudottaa pohja käsityksiltä, että tilanteet olisivat järjel- lisesti hallittavissa ja erillinen minä voisi uskoa omiin selviytymis- ja menestymisedel- lytyksiinsä. Raittilan mukaan uskonnollinen runoilija ja ihminen huutaa hädissään 12 Toisin kuin Jumalan kuvaamiseen, paholaisen kuvaamiseen ei liity raamatullisia kieltoja (Rekola 1982, 117). Painostava kohtaus on silti aineistoni ainut, jossa luodaan edes aavistus Jumalan vastus- tajan läsnäolosta. 45 apua, uskoo yliluonnollisen apuun ja hakeutuu sitä kohti. Raittila käsittää uskonnolli- sen kirjallisuuden – erityisesti lyriikan – tehtäväksi ”armahduksen sanoman laskemi- nen irrationaalisen elämyksen tasolle siellä, missä ihminen on riisuttu myös oikeassa- olemisen tarpeesta”. En tiedä, miten kauan mä istuin siellä tuvassa erilaisten mielikuvien riepottelemana. Tahtojen ja tarpeiden ristitulessa. Musta tuntui, että lakkasin olemasta mä. Että kerros kerrokselta mun ympä- riltä roolit kuoriutuivat pois. Kunnes loppujen lopuksi jäi pelkkä ihminen. (H 215– 216) Lopulta jäljellä on valintatilanne, jonka toinen vaihtoehto on psyykeä edustava Eki, toinen uskoa edustava Otto: ”Suuntia oli kaksi. [– –] Oikealla loisti vaimea valo huo- neen oven alta. [– –] Vasemmalla oli pilkkopimeää ja tuulista. / Mutta mä tiesin, että vasemmalla, kaiken sen pimeyden takana, oli lämmin valo.” (H 216) Henkilöhahmo on ajettu ahtaaseen tilaan, jossa hänen valintansa esitetään luonnollisena ja väistämät- tömänä. Liminaalisuus ratkeaa althusserilaiseen vapaaehtoiseen alistumiseen Reetan murtuessa Oton aitan portailla: ”– Mä en jaksa enää elää näin.” (H 220) Huomionarvoista on, että kääntymyksen hetki kerrotaan Oton, välittäjän, suulla, ei synninpäästön vastaanottajan suulla. Reetan tunteista välittyy vain se, minkä Otto voi nähdä. Se voi kerrontakeinona olla helpompi, sillä vaikka Ottokin kokee uskonnollisen elämyksen aistiessaan yliluonnollisen toimivan hänen kauttaan, Reetan sisäinen maa- ilma voisi olla vielä hankalampi sanoitettava. Rekolaa (1982, 120) vasten luettuna Reetan vaientaminen äärimmäisessä taitekohdassa on luettavissa nimenomaan mer- kiksi siitä, miten vaikeaa ja mahdotonta on kuvata pyhää kirjallisuudessa. Otto miettii: En tiedä, mistä se ajatus tuli. Katselin sateeseen, kuuntelin ääniä. Ulkopuolinen maa- ilma alkoi hävitä kauemmaksi. Mie lakkasin välittämästä koleudesta. Oli vain ajatus ja tämä hetki. Tunne, joka vahvistui hetki hetkeltä. Mie käännyin katsomaan Reetaa. – Huolettaako sun usko sua? [– –] – Ei mulla ole mitään uskoa. Sen sanottuaan Reeta itki taas. Mie saatoin jopa kuulla sen. Mie käännyin katselemaan pimeää taivasta. Vedin hitaasti henkeä ja käännyin takaisin Reetaan päin. – Haluatko sie uskoa synnit anteeksi? Mie en kuullut, jos Reeta sanoikin jotain. Mutta mie tunsin, miten se nojautui vähän lähemmäksi. Arvelin myös näkeväni pienen nyökkäyksen. – Jeesuksen nimessä ja veressä. Mie ymmärsin, että se olin mie, jonka suusta sanat tulivat. Mutta ymmärsin myös, että se en kuitenkaan ollut mie. Me istuttiin aitan portaalla kahdestaan, mutta tiedettiin molemmat, että kolmaskin siinä oli. (Otto, H 221–222) 46 Itse kääntymyksen hetki, synninpäästö, ei ole luonteeltaan erityisen seremoniallinen eikä dramaattinen, pikemminkin vaatimaton. Otto lausuu tilanteessa vanhoillislesta- diolaisuudessa vakiintuneet synninpäästön sanat ”Jeesuksen nimessä ja veressä”. Sa- nat ovat taitekohta, joka purkaa uskonnollisen kriisin ja liittää Reetan liminaalisen hah- mon osaksi uutta. Tällaisen piinallisia juonenkäänteitä seuranneen ratkeamisen voisi nähdä pyrkivän tuottamaan lukijalle huojentuneen tunnetilan, Aristoteleen Runous- opin mukaisen katarttisen tunteen, jota voisi luonnehtia puhdistavaksi ja vapautta- vaksi, jopa yleväksi ja kohottuneeksi (vrt. esim. Helle & Hollsten 2016, 10.) Ainakin sen voi nähdä toimivan henkilöhahmoille sellaisena. Reeta itki. Mie katselin, miten taivaalta satoi vettä sankoin massoin. Ajattelin, että tämän näkyvän veden lisäksi täällä virtasi vielä yksi vesi. Mielen täytti niin suuri tunne, ettei sitä osannut mitata järjellä mitenkään päin. Istuin vain, tein samoin kuin Reeta ja painoin pään käsiini. (Otto, H 221–222) Ilmaisusta ”näkyvän veden lisäksi virtasi vielä yksi vesi” voi sisälukija löytää viittauk- seen kaanaankieliseen ilmaisuun elävä vesi, joka on evankeliumin raamatullinen me- tafora (esim. Joh. 4:10). Lisäksi Otto kokee, että paikalla on heidän lisäkseen joku ”kolmaskin”. Sisälukijalle ”kolmas” on kontekstissaan ymmärrettävissä kolminaisen Jumalan yhdeksi persoonaksi, Pyhäksi Hengeksi: "Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään." (Jeesus, Matt. 18:20.) Tämän ”kolmannen”, yliluonnollisen jumaluuden, läsnäolo on luettavissa tekstistä esiin jo kohdassa, jossa Otto tuntee, että osa hänen yllykkeistään tulee häneen jostain hänen ulkopuoleltaan. Hänelle tulee ”tunne”, ja hän kokee, ettei toimi tilanteessa itse vaan tulee ohjailluksi jostain ulkopuolelta. Otto kokee, että hän on ainoastaan välittäjä, jonka kautta jumalallinen voima tekee muutoksen Reetaan. Tällainen yliluonnollisen tuottaminen lähestyy pappi ja esseisti Juhani Rekolan (1982, 108, 114) ajatusta uskonnollista tai erityisesti kristillistä kirjallisuuden määrittelevästä tasosta, joista kolmas on hänen mukaansa kerronnassa avautuva ”uusi ulottuvuus”. Re- kolan mukaan tällainen ulottuvuus, jokin selittämätön, voi avautua kohdissa, joissa inhimillinen järjestys jollain tavoin särkyy ja siihen ilmestyy ”aukko tai rako”. Esi- merkkeinä Rekola käyttää Kafkan Linnan puhelimista kuuluvaa tunnistamatonta ”su- rinaa ja laulua”, Robinson Crusoen rannalta löytämää selittämätöntä ihmisjalan jälkeä, sekä saksalaisen runoilija Friedrich Hölderlinin tapaa kirjoittaa jumalista ja Rilken en- keleistä ilman yhteyttä raamatulliseen maailmaan. Rekola käsittää ne symboleiksi siitä 47 jumalallisesta, jonka nähdään vallitsevan tässä maailmassa. (Rekola 1982, 114.) Hei- jastuksissa yliluonnollisten voimien läheisyyden tuntu tuotetaan tekstiin erityisen in- tensiivisenä kohdissa, joissa henkilöhahmon tila on viritetty äärimmäiseen tilaan. Paha yliluonnollinen painostaa Reetaa valitsemaan puolensa. Hyvä yliluonnollinen auttaa henkilöhahmon taitekohdan yli ja jää lähelle vielä katarttisessa helpotuksessa. On selvää, että tekstin minäkertojat kutsuvat lukijaa tarkastelemaan tuottamiaan maa- ilmoja ensisijaisesti omalta kannaltaan (ks. Lehtonen 1998, 178), siis avoimena näke- mään erikoisetkin käänteet luonnollisina ja läpinäkyvästi todellisuuteen kiinnittyneinä. Merkillepantavaa on kuitenkin myös se, että yliluonnollinen tuotetaan tekstiin niin tiu- kasti henkilöhahmojen tajunnan tasolta, että tilaa jää myös lukijalle, joka ei tunnista tai halua omaksua kristillistä lukijapaikkaa: romaaniin tuotettu yliluonnollinen ja sen tuottama vaikutus on mahdollista tulkita kuohuksissa olevien henkilöhahmojen psyy- keen ja mielikuvitukseen palautettaviksi. Kääntymisen jälkeen Reetan minäkertojan ääni vuodattaa tunteitaan monisanaisesti. Kääntymys on romaanissa ensin ihmetyksen ja epätietoisuuden kokemus. Yöllä vuo- teessa porrashetken jälkeen Reeta itkee ”koko menneen elämän edestä”. Sitä seuraa keveä ilo ja taakkojen putoamisen tuntu. Reetasta tuntuu, että hän on ”löytänyt tien kotiin” (H 223) ja että ”maailma olisi saanut kaatua ympäriltä ja mua ei olisi yhtään pelottanut” (H 222–223). Pian alkaa oman elämän läpikäyminen uudessa valossa. Ree- tassa herää uudenlainen rakkaus toisia ihmisiä kohtaan halu sovittaa entiset rikkomuk- set: ”Mä ajattelin Oliviaa. Kaikkea pahaa, jota olin sille aiheuttanut. Mun mieleen tuli vahva tunne, että halusin pyytää siltä anteeksi.” (H 223) Ottoon kohdistuvan kiinty- myksen sävy vaihtuu kipuilusta kiitollisuuteen. Pohdinnoissa toistuu jälleen tuntuma ulkopuolisesta voimasta, joka laskee ajatuksia henkilöhahmoon: kerronnassa toistuu eri muodoissa lause ”mun mieleen tuli vahva tunne”. Tilalle astuu oikeastaan koko- naan ”uudestisyntynyt” Reeta, joka katsoo somekanaviaan ja deletoi sieltä mennyttä itseään, jota ei enää tunnista: Oli vähän kummallinen olo. Sellainen, että olin ollut vuoden poissa maailmankartalta. Tai oikeastaan sellainen, että joku henkilö oli poistunut maailmankartalta ja joku aivan muu tullut sen tilalle jatkamaan elämää samoilla tunnuksilla. Katselin profiilikuvaani. Poistin sen. (H 242) 48 Uuteen ojentautuminen ja harmonisemman elämän mahdollisuus ei tarkoita, että kaikki olisi kerralla ratkaistu: vielä seuraa taloudellisia pohdintoja ja raskas terapia- prosessi. Reeta ei tohdi ottaa Ottoon yhteyttä moneen kuukauteen. Huomattavaa kui- tenkin on, että tullessaan lopulta taas käymään Ekin tilalle Reetalla ei enää mainita olevan mukanaan raskasta laukkua. Sisäisen taakan motiivi on jäänyt menneisyyteen. Olennaisinta kääntymisen jälkeisen tilan kuvauksessa on radikaali uudelleenmerkityk- sellistymisen prosessi, joka kuvataan jonkinlaisena suomujen putoamisena silmiltä: kuin sokea Saulus-hahmo taas näkisi. 2.3. Kädenojennus tuhlaajalapselle Heijastuksien mahdollinen vetävyys perustunee romanssin dynamiikan lisäksi sen suhteelliseen realistisuuteen. Henkilöhahmot ovat kaukana täydellisyydestä ja epävar- moja uskossaan. (Ks. Ihonen 1991, 103.) Erityisesti Reetan hahmo on monia verrok- kiromaaniensa hahmoja vähemmän siloiteltu: hän riitelee, kadehtii, vihaa ja pelkää eikä ole varma, haluaako edes elää. Synkkyys tulee esitetyksi, ja valolla on sitä vasten kontrastivoimaa. Muutkaan hahmot eivät ole pelkästään pahoja tai hyviä, jopa Otto ärhentelee välillä. Päähenkilö Reetalla on tarinan aikana käsiteltävänä kolme keskeistä kehitystehtävää. Hengellisen prosessin lisäksi keskitytään henkilöhahmon psykologiseen ja moraali- seen itsenäistymiseen sekä romanttiseen ihmissuhteeseen kasvamiseen. Asioiden rat- komisen järjestys romaanissa ei kuitenkaan ole yhdentekevä: ensin ratkeaa hengellinen kriisi, sitten hoidetaan psyykeä ja vasta näiden jälkeen ollaan valmiita kohtaamaan sy- dämen asiat. Kolmen tärkeän asian loppujen järjestys heijastelee asioiden tärkeysjär- jestystä. Ratkaisevin priorisoinnin ja järjestyksen osoittamisen hetki on iltana, jona Reeta tekee valintaa, meneekö hän hädässään Oton vai Ekin luo. Reeta valitsee Oton eli hengen, mutta tämän kanssa keskusteltuaan Reeta juttelee myös Ekin kanssa. Ekin edustama psyyke ei näyttäydy huonona, vääränä tai poissuljettavana, vaan ainoastaan toissijaisena suhteessa henkeen. Hengellinen tulkintakehys asioiden syistä dominoi, muttei psyykkisen kustannuksella. Mielenterveysongelmiin ei esitetään kertaratkaisua, eikä romaani kutsu ratkaisemaan kaikkea, myös psyykkisiä ja sosiaalisia ongelmia, uskolla. 49 Reetan kääntymyskertomus on lopulta tarkennettavissa ”paluukertomukseksi”. Pää- henkilö on ”suviseurauskovaisesta” perheestä – perheestä, joka identifioi itsensä van- hoillislestadiolaiseksi ja käy esimerkiksi Suviseuroissa, mutta jossa ei ole ollut läsnä uskon ydinsanoma eikä keskinäinen rakkaus. Usko on kuormittunut salailulla ja häpe- ällä. Tarinankaaren aikana Reetan hahmon lapsuuden jälkeen haalistunut usko muut- tuu omakohtaiseksi. Kääntymyksen luonne on pinnallisesta tai nimellisestä sitoutumi- sesta kohti syvää sitoutumista. Siksi Reetan kertomukseen rakentuvat lukijapaikat ei- vät ole yhtä yksioikoisia kuin kenties kertomuksessa, jonka kääntyjähahmon lähtökoh- dat ovat tyystin vanhoillislestadiolaisen viitekehyksen ulkopuolella13. Lukijapaikkoja rakennetaan sekä potentiaaliselle ulkolukijalle että potentiaaliselle si- sälukijalle. Kääntymiskutsu sinänsä on osoitettu ei-uskovalle ulkolukijalle. Minä-ker- toja päästää ei-uskovan tai horjuvasti uskovan Reetan äänen kuuluviin tavalla, joka tuottaa myös ulkolukijalle tunnistettavaa lukupaikkaa. Se, että Heijastuksien päähen- kilönä on koulukiusaajahahmo, sarjan aiemman osan antagonisti, on huomionarvoista. Kääntyjähahmolta ei vaadita kääntymiseen erityistä hyveellisyyttä tai tekoja, ainoas- taan positio, josta tunnistaa itsensä syntisenä ja Jumalan apua tarvitsevana. Uskon kautta kääntyjän koko ajattelumaailma mullistuu ja hän saa myös kyvyn hyvään. Tämä on linjassa vanhoillislestadiolaisen kääntymisopin kanssa. Koulukiusaajahahmon kääntyminen kuljettaa opillisen viestin myös ulkolukijalle kenties hienovaraisem- massa muodossa kuin opillinen julistus voisi. Reetan kautta esitetään vanhoillislesta- diolaista ajattelua ulkolukijalle ymmärrettävästi. Kun Reetassa tarinan mittaan tapah- tuu muutos, ulkolukija uskoo siihen paremmin kuin vähemmän samaistuttavan hah- mon muutokseen. Reeta ei ota arvoja annettuina vaan päätyy pitkän ja kipeän reflek- tion kautta näkemään ne kestäviä ja hyvinä. Kääntyjänkään subjektipaikkaa lukijan ei toki tarvitse tunnistaa eikä haluta omaksua, vaan hän voi pyrkiä sivupenkille, josta voi seurata henkilöhahmojen vaiheita vieraa- seen kulttuuriin perehtyjän uteliaisuudella. Rekola (1982, 127) korostaa, että vaikka kirjallisuuden tehtävä olisikin auttaa näkemään maailma oikeammin – mikä on varsin 13 Tällainen on esimerkiksi Päivi Seikon Matkalle-romaani (2014). Se on Heijastuksien tavoin pitkään psykologisesti pohjustettu via dolorosa, jonka käännekohtana on kääntymyksen hetki: menneisyyden painama eläkeläismies lähtee jokakesäiselle patikkamatkalleen ja ajautuu monien käänteiden kautta suviseurakentälle, jossa pieni poika saarnaa hänelle synnit anteeksi. Romaanissa on kääntymiskutsun kannalta muutamia kiinnostavia elementtejä kuten ei-uskovan henkilöhahmon tajuntaa tuottamaan pyrkivä uskovainen kertoja. Rajasin teoksen lopulta pois aineistosta, sillä kankeahkon kerronnan vuoksi romaanilla on Heijastuksia suurempi riski muodostua liki eksplisiittiseksi kääntymisoppaaksi. 50 althusserilainen tulkinta – ja pyrkimään osallistumaan sen muuttamiseen, se ei voi kui- tenkaan tapahtua pakottamalla. Propaganda ei ole kirjallisuuden väline. Ja vaikka Hei- jastuksia on genrehybridiydessäänkin tendenssiltään ennen kaikkea uskonnollinen kaunokirja, teosta on myös mahdollista lukea ensisijaisesti romanssina, jonka esteet liittyvät uskontoon. Sisälukijaa puolestaan kutsutaan positioon, jossa kääntymyskertomus on omiaan toi- mimaan jo olemassa olevaa uskoa vahvistavana. Kääntymisprosessia seuraamalla us- kova lukija voi yhä lujemmin vahvistua maailmankatsomuksensa oikeellisuudesta. Tällaiseen voimistumiskutsuun perehdyn paremmin seuraavassa pääluvussa. Toki nuortenkirjaluonteensa vuoksi erityisen tarkasti kohdistetun subjektipaikan Heijastuk- sista voi löytää potentiaaliselle uskossaan horjuvalle nuorelle lukijalle. Tällaista väli- tilaista, vaikeasti uskon mukaan kategorisoitavaa nuorta lukijaa kutsutaan asettumaan kääntyjähahmo Reetan lähipositioon. Horjuva lukija voi löytää tunnistuspaikkoja sekä Reetan että Oton äänistä ja sikäli ymmärtää niiden välistä neuvottelua. Oton uskovan hahmon minä-muotoinen ääni tuottaa paikkaa sisälukijalle, ja toisaalta Reeta-initian- din kipuilu tuskin on vierasta uskovallekaan. Palaavaksi kutsuttava tuhlaajalapsi-lukija (Luuk 15:11–32) lieneekin teoksen ihannelukija. 51 3. KUTSU VOIMISTUMAAN Liittymisen konversio tuottaa kääntyneelle uuden olemisen tyylin, uskovaisen identi- teetin, joka mahdollistaa entiseen verrattuna uudenlaisen toiminnan. Kääntymisen jäl- keenkään vakaumus ja uskonnolliseen traditioon sitoutuminen ei kuitenkaan näyttäydy staattisena tilana, vaan jatkuvana muutoksena, toistuvana ja uusiutuvana identiteetti- prosessina, joka edellyttää arjessa aktiivista vakaumuksen työstämistä. (Hovi 2006, 1.) Uskominen on jatkuvaa ”uskon ylläpitoa”, joka on käsitteellisesti yhdistettävissä Le- wis R. Rambon toiseen konversiotyyppiin, voimistumisen konversioon. Voimistumi- sen konversion voi nähdä uskonnollisuuden päättymättömään prosessiin liittyvänä us- konnollista asennoitumista ohjaavana, kokonaisvaltaisesti elämää muuttavana proses- sina (ks. Hovi 2006, 1). Voimistumisen konversiota kuvaavissa tarinoissa selkeä ja dramaattinen liittyminen – kääntyminen – korvautuu voimistuvan uskonnollisen pro- jektin kuvaamisella, johon liittyy pitkäaikaisen uskonnollisen suuntautumisen eläväk- situleminen (Loivamaa 1996, 57–58). Vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluu ajatus, että ihminen on itsessään ja omassa uskos- saan heikko ja vain omasta voimastaan riisuttuna mahdollinen vastaanottamaan Juma- lan armon. Kutsu voimistumaan voisi siis vanhoillislestadiolaisesta näkökulmasta tar- koittaa kutsua alati vastaanottaa Jumalan antama voima uskoa ja haluta tehdä uskon kannalta kestäviä valintoja. Uskossa voimistumisesta voisi puhua myös evankeliu- mista virkistäytymisenä, ravituksi tulemisena tai vahvistamisena, tai kuten Pentikäi- nen (1992, 77) sen jo 1990-lvuun alussa esittää, SRK:n kaunokirjallisuuden tavoit- teena on, että kirjat ”rakentavat meidän ja lastemme uskonelämää.” Yksinkertaisuuden vuoksi puhun jatkossa voimistumiskutsusta. Tässä luvussa tarkastelen kahta hyvin erilaista SRK:n romaania, Yhteen punotut ja Sii- hen asti, niiden voimistumiskutsua tuottavien keinojen kautta. Yhteen punottujen kautta esittelen joukon selkeitä voimistumiskutsua tuottavia elementtejä. Siihen astin kautta osoitan voimistumiskutsun osiksi purkamisen vaikeuden. 52 3.1. Voimistava avioliittoromaani Yhteen punotut Salla Sivulan Yhteen punotut kertoo vuorotellen kolmen henkilöhahmon osin toisiinsa kietoutuvaa tarinaa. Romaanin symboliikka on kansikuvituksesta saakka yksinker- taista. Etukannessa on kaksi vastakkain seisovaa oranssia ihmissiluettia. Mieshah- molla on selässä reppu, naishahmolla vatsapuolella lapsi kantoliinassa tai -repussa. Kirjan nimi on tyylitelty takakannelta etukanteen virtaavasta punotusta köydestä. Nimi Yhteen punotut yhdistää ihmishahmojen ja köyden symboliikan: siinä missä ”yhteen punotut” säikeet muodostavat vahvan hyvän köyden, toisiinsa sitoutuneet, yhteen kas- vaneet ihmiset ovat yhdessä vahvempia. Kirjan sisältöä vasten luettuna yhteen punou- tuneisuus yhdistyy erityisesti avioliittoon ja rakkauden kestävyyteen. Päähenkilöiden parisuhteita yhdistää se, että pariskunnat ovat kaikkien vaikeuksienkin keskellä ”yh- teen punottuja” kuin köyden säikeet. Romaanin alussa on mottona lainaus Korinttilaiskirjeestä: ”Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä [– –]” (1. Kor. 13:4–8). Sitaatti kuvaa ennen kaikkea agape-rak- kautta, Jumalan rakkautta luomaansa maailmaa kohtaan, mutta lainaus on niin tuttu myös luterilaisista kirkkohäistä, että sitaatin voi lukea kiteyttävän kirjan teeman ja rak- kauskäsityksen ja tukevan tulkintaa teoksesta avioliitto- tai parisuhderomaanina. Kaik- kien tarinoihin kietoutuvat myös kysymykset uskosta ja vakaumuksellisen elämänta- van mielekkyydestä. 3.1.1. Uskova hahmo horjuu Jokaiselle Yhteen punottujen näkökulmahenkilöistä viritellään omanlaisensa ongelma- vyyhdet. Kuten Kaarlejärven kääntymyskertomuksessa, myös Sivulan voimistumis- kertomuksessa henkilöhahmot esitellään epävakaassa tilassa. Heidät kuvataan vajavai- sina Jumalan ja ihmisten edessä, enemmän inhimillisinä rämpijöinä kuin esimerkilli- sinä uskon sankareina. Henkilöhahmot ahdistuvat maallisista asioista, mikä saa heidät ahdistumaan myös uskonnollisesti. Karttuvat vaikeudet pakottavat ajatukset uskonky- symyksiin. 53 Päähenkilöjen näkökulmaluvut vuorottelevat keskenään. Nuori perheenisä Antti esi- tellään työmaakontin vessassa käymässä läpi voimakkaita uupumuksen ja riittämättö- myyden tunteita isänä ja puolisona. Hän on juuri saanut vaimoltaan viestin, että per- heeseen on tulossa neljäs lapsi. Jos hänelle kuusi vuotta sitten olisi sanottu, että neljännen raskauden kohdalla hän ei enää kiertelisi Vernan kanssa lastentarvikeliikkeitä ja miettisi syntymättömän piirteitä, hän olisi mulkaissut sanojaa. Nyt hän kykeni näkemään mielessään vain nuorimman itkuiset kasvot ja kuulemaan metelin, joka alkoi seitsemältä aamulla ja vasta kymme- nen aikaan illalla vaikeni. Tätäkö tämä olisi – lopun elämää? (Yhteen punotut = YP 8) Taakka perheestä tuntuu Antista romaanin alussa ”kerrostalon kokoiselta” (YP 83). Kaikkiaan Antti kuvataan arkana, konflikteja välttelevänä miehenä. Kun puoliso Verna kimmastuu Antille, tämä tuskailee itsekseen: Joskus kaikkeen tuli loppu. Oliko tämä lopun alkua? Kynsivallit alkoivat vuotaa, Antti repi niitä kuten aina hermostuneena. Hän nuolaisi veren etusormestaan. Heikkokin hän oli. Isäksi hänestä ei näyttänyt olevan, puolisona hän ei ollut onnistunut, eikä työ tuonut tyydytystä. Kaikki sellainen oli heikkoutta. Ei hänellä ollut lahjoja mihinkään, vaikka oli joskus ehkä niin luullutkin. Ainakin hän oli hukannut mahdollisuudet niiden säilyttämiseen. Hän oli heikko, huono. (YP 82) Antin riittämättömyyttä myös maallisessa toimeentulossa vahvistavat sivuhenkilöiden avulla luodut vertailukohdat, kuten kateutta herättävä kaveri Make, jonka ”pihapiiri ylitti kaiken Antin aiemmin kokeman” ja jota ”Jumala [– –] oli siunannut enemmän kuin tarpeeksi. Yllin kyllin, ja vähän ylikin.” (YP 15.) Oman perheen taloudellinen niukkuus kiristää Anttia myös jouluna, kun hän seuraa, miten hänen siskonsa lapsen lahjat ovat paljon runsaammat kuin hänen omiensa (YP 153). Antin tarinaa voi lukea kertomuksena suomalaisen miehen kriisistä, tarpeesta vastata sukupuoleensa kohdistuviin kulttuurisiin odotuksiin, kuten kykyyn menestyä taloudel- lisesti, elättää perheensä ja puolustaa yhteisöään vakaasti ja järkkymättömästi (ks. esim. Jokinen 2000, 210). Vanhoillislestadiolaiseen kehykseen tarinaa kuljettaa per- hesuunnittelun jättäminen Jumalalle, eli torjuva suhtautuminen ehkäisyyn. Kun lap- sien lukumäärä ja tulevaisuuskin on arvaamaton, Jumalaan luottamiselle jää erityisen suuri sija, ja miesideaalin täyttäminen jää sivuprojektiksi. Henkilöhahmoa ohjataan tulkitsemaan asioiden ongelmallisena näyttäytyminen johtumaan uskonelämän heik- kenemisestä: Entä jos kaikki johtuikin siitä, että usko elämään oli hiipunut? Urheilijakin tarvitsi uskoa menestymiseensä, työn tekemiseen, harjoitteluun. Tavoitteita, joita kohti pon- nistella. Ehkä hänellä ei ollut enää mitään, mitä odottaa. 54 Vai oliko hän menettänyt uskonsa kaikkein tärkeimpään? Mutta voiko uskon menettää huomaamattaan? Tulla tyhjäksi niin, ettei tiedä? (YP 84) Yhteen punottujen toinen päähenkilö on nuori, muutaman lapsen äiti Petra esitellään synnytyssairaalassa juuri saamassa kinaista lasta rinnalleen. Lauri-puolison karheat kädet silittävät vauvan poskea ja ”(o)nni oli ihmisen näköinen”. (YP 21). Ennen ras- kautta ”Petra oli laulanut (- -) kuin itse elämä olisi laulanut hänessä” (YP 27), mutta pian synnytyksen jälkeen iskee ensimmäinen epämääräinen ahdistus: Seesteisyys, joka raskausaikana oli ollut kuin pumpuli mielen ympärillä, oli haihtu- massa kuten aina synnytyksen jälkeen. Laurin katse pysähtyi hissin peilissä Petran silmiin. Aivan kuin mies olisi näh- nyt hänen avuttomuutensa. Hän tarttui Petraa hartioista ja puristi kevyesti. Kosketus karkotti hetkeksi ahdistuksen. Petra muisti Raamatusta sanat, joiden mukaan nainen oli heikompi asti. Ei hänkään ollut sen kestävämpi. Ehkä niin kuuluikin olla. Tulevina kuukausina hänen täytyisi olla herkkä vastaamaan vauvan tarpeisiin [– –]. (YP 25) Muutaman viikon päästä synnytyksestä Petra kokee jo, että ”laulu oli katkennut. Sanat ja melodia olivat jääneet hänen sisälleen” (YP 27). Tarinassa raskauden jälkeen ma- sentuvasta äidistä on varmasti samastumiskohtia kelle tahansa saman kokeneelle, mutta tässä romaanissa aihepiiri saa uskonnolliset kehykset, kun uupumuksen myötä Petralta katoavat paitsi maallinen elämänilo, myös tyytyväisyys ”Jumalan lahjoihin”. Hän ahdistuu ajatuksesta seuroihin lähtemisestä ja ajattelee muista ihmisistä katke- rasti. Yhteyden tunne toisiin uskoviin alkaa säröillä. Petra tapaa kirjastoreissulla toisen uskovaisen äidin, Elsan, jonka ystävällisiksi tarkoitetut sanat tuntuvat Petrasta vähät- televiltä. Ahdistus saa Petran kokemaan, ettei edes omalta vertaisryhmältä tule tukea. – Pikkulapsivaihe on aika työlästä, mutta niinhän se on kaikilla. Kyllä se siitä jonkun ajan päästä helpottaa. Helpottaa! Helpottaisi tosiaan! Petra jähmettyi ja puristi turvakaukalon kan- tokahvaa. Miten elämä helpottaisi, kun kaikkialla oli mustaa, upottavaa ja loputonta? Elsan sanat tuntuivat tukehduttavan. Olisi kuvitellut toisen uskovaisen äidin ymmärtävän, mitä hän kävi läpi, kuinka huonosti hän todella jaksoi. Itketti entistä enemmän. – Tsemppiä, kyllä se siitä! (YP 132) Juuri kun kaikki näyttää alkavan mennä valoisampaan suuntaan, tulee vajaan parin kuukauden ikäiselle Aatokselle ensimmäinen sairauskohtaus (YP 97–98). Sairaus pal- jastuu myöhemmin epilepsiaksi (YP 167) ja perheen elämä ajautuu kaaokseen, jossa Petran puoliso ottaa kuin huomaamatta arjen pyöritettäväkseen. Masennus vaikuttaa myös parisuhteeseen, kun Petra alkaa väistää puolisonsa läheisyyden eleitä. 55 Yhteen punottujen kolmannen päähenkilön, kuuttakymmentä lähestyvän Annelin ta- rina liittyy mukaan verrattain myöhään, vasta kuudennessa luvussa. Annelin hahmo esitellään soutamassa yksin lapsuutensa mökkisaareen, jossa ”menneisyys oli läsnä kuin lämmin käsi” (YP 41–43). Hiljaisuus ympäröi pimeyttä, airot kolahtivat veneen pohjaan, veden kalvo halkesi kahtia niin pitkälle kuin liike jatkui. Tässä hän oli. Kaiken kokemansa jälkeen hän oli yksin. (YP 40) Järvimaisemaan sekoittuu väläyksiä kaivatuista edesmenneistä ihmisistä, erityisesti vasta kuolleesta äidistä. Anneli haluaa hyvästellä äidin ja järjestää muistonsa rauhassa. Mukaan kuljetetaan myös Annelin parisuhdetragedia: ”Tämä ääretön vesi, jonka läpi mies oli myöhemmin tullut. / Mies. Pitkässä varressa oli ollut äärettömän paljon ra- kastettavaa.” (YP 42) Annelin ja miehen lapsi syntyi aikoinaan kuolleena (YP 105), ja lopulta mies jätti uskon ja Annelin. Eron syyksi esitetään kyvyttömyys kohdata ja sel- vittää vaikeita asioita puhumalla. – Entä usko? Mihin sinä uskon laitat? Anneli oli kysynyt aviomieheltään, kun tämä oli hiljaisuuden ja muutamien raskaiden sanojen jälkeen alkanut pakata matkalaukku- aan. – Sitä ei enää ole. (YP 53) Anneli on ulkoisesti tyyni, melko särmätön, alakuloon ja merkityksettömyyteen vai- pumisen kanssa kamppaileva henkilöhahmo, jonka tarina jää romaanissa hieman sivu- osaan. Siinä missä sekä Antin että Petran tarina nostetaan esiin takakannessa, Anneli jää sielläkin maininnatta. Annelin tarina tuntuu kokonaisuudessa lisäykseltä, jossa tyy- pillisten vanhoillislestadiolaisten nuorten lapsiperheiden tarinaa täydennetään kaa- vasta poikkeavalla tragedialla lapsettomasta erilleen ajautuneesta pariskunnasta. Per- hehärdellin rinnalle tuodaan eteerinen tarina kaipuusta, yksinäisyydestä ja kommuni- koinnin vaikeudesta, tarvitsemisesta ja tarvituksi tulemisesta. Yhtäältä Annelin tarinan kuljettaminen muiden kahden tarinan rinnalla monimutkaistaa teoksen mahdollisen kohdeyleisön päättelyä. Näennäisesti nuorille perheille suunnatusta kirjasta tuleekin pariskunnille suunnattu kirja tai jonkinlainen yleiskirja rakkaudesta ja sen hoitami- sesta. 56 3.1.2. Evankeliumi, rukous ja yliluonnollisen ääni Juhani Rekola (1982, 127) vaati kristilliseen kirjallisuuteen sekä totuutta että rakkautta ja perusteli tätä sen velvoituksilla lukijoitaan kohtaan. Hänestä kristillinen kirjallisuus ei saa olla täydellistä todellisuuspakoa, vaan maailma on näytettävä sellaisena kuin se on. Yhteen punottujen henkilöhahmojen ongelmanasettelussa voi nähdä pyrkimystä tällaiseen totuudellisuuteen, realistiseen elämänkuvaukseen. Toisaalta Rekolan mukaan lukijalle olisi ”rakkauden nimessä” annettava mahdollisuus todellisuuspakoon – tai lepoon – edes hetkeksi: säästettävä lukijaa. Tällaisia levon het- kiä Yhteen punotut tuottaa johdonmukaisesti jokaiseen lukuun. Siinä, missä Heijastuk- sia koostuu yhdestä suuresta liminaalituskaisesta kaaresta kohti helpotusta, Yhteen pu- notuissa on kuin pieniä loikkia, joiden alussa keskushenkilölle rakennetaan ahdistusta ja jonka aikana hänet vapautetaan siitä joko läheisen henkilön lämmöllä ja huolenpi- dolla tai jollain vanhoillislestadiolaiseen uskoon liittyvällä peruselementillä. Tällaisia ovat esimerkiksi evankeliumi, rukous, hengellinen laulurunous, Raamatuntekstit sekä seuroissa käynti. Kaunokirjallisessa tekstissä kaikki näyttäytyvät keinoina paitsi vah- vistaa vanhoillislestadiolaista traditiota, myös keinoina tuottaa henkilöhahmojen ar- keen ja arkisten ongelmien joukkoon uskon keskeistä piirrettä, kokemusta yliluonnol- lisen läsnäolosta. Keinoilla pyritään välittämään näkymättömän jumaluuden puhuttelu henkilöhahmoille. Puhuttelu ja kokemus yliluonnollisen huolenpidosta kannattelee henkilöhahmoja heidän vaikeuksissaan. Lestadiolaisuudelle ominainen maallikkorippi eli tilanne, jossa maallikkouskova ”tai- vasten valtakunnan avainoikeudella” päästää toisen synneistä (Suolinna 1975, 40), on SRK:n kirjallisuuden perusmateriaalia. Anteeksiantamuksen sanomasta käytetään vanhoillislestadiolaisuudessa usein nimitystä evankeliumi. Evankeliumitilanteita on romaaneissa kahdenlaisia: niitä, joissa saarnataan synnit anteeksi ei-uskovalle, jolloin tilanteen luonne on kääntymyksellinen sekä kohtauksia, jossa kaksi uskovaa vahvistaa toisiaan evankeliumilla. Yhteen punotuissa evankeliumikohtaukset ovat lähinnä jäl- kimmäisiä, ja niitä on kirjan sivumäärään nähden huomattavan paljon. Evankeliumia kaivataan. Sen puute valvottaa ja vaivaa ja lopulta lohduttaa muun muassa masentu- nutta Petraa: Kun Petra jälleen oikaisi vuoteelle, kaikki päivän aikana tehdyt virheet, laiminlyönnit ja väärät sanat vyöryivät kysymysten sekaan. Hän piteli peittonsa reunasta ja laski 57 sataan, viiteensataan, tuhanteen. Laskeminenkaan ei tuonut unta, teki mieli töniä Lauri hereille, pyytää anteeksi, mutta mies vain käänsi unissaan kylkeä ja mumisi. (YP 128) Olivat he sopineet. Petra oli pyytänyt anteeksi, ja Lauri oli siunannut Jeesuksen ni- messä ja veressä. Ottanut kainaloon ja pitänyt siinä. Pitänyt vain. Tähtitaivas oli alka- nut peittyä paksuun pilveen, kello oli näyttänyt kahta yöllä. (YP 89) Onneksi Lauri oli jaksanut vahvistaa tuota yhteyttä ja siunata evankeliumilla, joskus pyytämättäkin. Samoin lapset: – Äiti, sulla on huono päivä, Pieti oli edellisviikolla sanonut ja halannut lujaa kesken ruoanlaiton. – Usko anteeksi Jeesuksen veressä. (YP 170) Paikoin sovitaan keskinäistä erimielisyyttä, välillä omaa syntisyydentuntoisuutta. Evankeliumi herkistää ja lähentää perheenjäseniä – katuva ei jää ahdistukseensa ja epävarmuuteensa (ks. Hakala 1999, 25). Toisinaan anteeksiantamuksen sanat, fraasi ”Jeesuksen nimessä ja veressä”, on kirjoi- tettu auki. Yhtä usein vakiintuneita sanoja ei käytetä, vaan tilanne kierretään. Kunpa Antti olisikin osannut vastata, avata mielensä ja kaataa sisällön Vernan silmien eteen. Mutta muurit pidättelivät häntä, sanoja ei ollut, tai ne olivat vain yksittäisiä. Merkityksettömiä. – Siunaa edes… (YP 85) Opillisen aineksen välittämisen tarve voi teettää sen, että fraasi tai vähintään sanat “siunata” tai “evankeliumi” toistuvat. Jos tilanne ilmaistaan kätketysti, ulkolukijalle voi jäädä väärä käsitys tilanteen ja mahdollisten ratkaisujen luonteesta. Sisälukija tie- tää ilman fraasiakin, mitä tapahtuu. Toisaalta koko fraasin tärkeys osoitetaan esimer- kiksi kohtauksessa, jossa Anneli ja hänen miehensä vihdoin istuvat vuosien jälkeen samassa autossa. Pelkkä “anteeksi” ei sisällä henkilöhahmoille jumalallisen anteeksi- annon merkitystä. – Anteeksi, mies sanoi nyt. Tuulen puuska tarttui autoon, mies piti sen omalla kaistallaan, laski kierrok- sia. Anteeksi, anteeksi, anteeksi. Yhdellä sanalla anteeksi, lopullisesti anteeksi. Eikö muuta? Kuin yksi ainoa sana pyyhkäisisi menneen olemattomiin, kuin hän hy- väksyisi tapahtuneen. Pystyisikö hän antamaan anteeksi? Mitä muuta hän silti halusi kuin anteeksipyynnön. Anteeksi oli ainoa sana, joka avasi keskustelun, antoi armolli- sen mielen. Hän nyökkäsi. – Minä haluan anteeksi sillä vanhalla evankeliumilla. Eikä Annelin enää tarvinnut pidätellä. Sanat tulivat kuin ne olisivat tulleet hänen ulkopuoleltaan, ja silti ne tulivat myös hänestä. (YP 145) Tilanne on kääntymyksellinen. Uskosta luopunut mies haluaa jälleen uskoa samoin kuin ennen, ikiaikaisen vanhaksi mielletyllä tavalla. Fraasi tekee anteeksiannosta 58 evankeliumia, ihmisvoiman ylittävää ilosanomaa, jolla Jumala kutsuu henkilöhahmoja ja synnyttää näissä uuden elämän. Evankeliumi avaa tien myös sosiaaliseen eheytymi- seen: se mahdollistaa vihdoin avoimen kommunikoinnin kahden sellaisen ihmisen vä- lillä, joiden suhteeseen oli kertynyt paljon kuormaa. Evankeliumin jälkeen Annelin mies alkaa puhua, ja menneisyyden vaikeiden asioiden kohtaaminen mahdollistuu. Henkilöhahmot reagoivat evankeliumiin helpottunein, liki euforisin kiitollisin tuntein. Evankeliumi “puhdisti kaikki synnit, kiusaukset ja epäilykset" (YP 181), “kasteli sy- dämen” (YP 189) “kuivasi kivun” (YP 53) ja “poisti ahdistuksen terän ja auttaisi nu- kahtamaan” (YP 85). Metsässä kaverin saarnaama evankeliumi saa henkilöhah- mon sammuttamaan sahan ja seisomaan savupilvessä ilman että edes huomaa sitä (YP 181). Samoin anteeksiantamuksen tuoma ilo saa Annelin ja Markuksen unohtamaan mennä suojaan sateelta (YP 53). Toinen lepoa ja lohtua tarjoava elementti Yhteen punotuissa on rukous. Kristinopin mukaan rukous on sydämen puhetta Jumalan kanssa (Lumijärvi 2012, 61). Yhteen pu- notuissa se on keskeinen ja toistuva sisällöllinen elementti, joka toimii romaanin hen- kilöhahmoille voimanlähteenä ja huojentajana. Rukoukset jaetaan usein neljään ryh- mään: kiitos-, pyyntö- ja esirukoukseen sekä siunaukseen (Lumijärvi 2012, 61). Näistä Yhteen punotuissa korostuu pyyntörukous, jossa ihminen kääntyy omavoimaisuu- desta riisuttuna Jumalan puoleen. Annelin miehen lähdön jälkeisistä vuosista kerrotaan, että ”[h]uudot hiljaisissa huo- neissa olivat olleet rukousta, hän oli itse ollut kuin rukous” (YP 144). Anneli ei tiennyt, missä mies oli ollut kaikki menneet vuodet. Kerronnan aikatasolla hänen rukouksensa on koruton ja ”sanat vaimeat, melkein hahmottomat”: “– Hyvä Jumala, anna minun osata [– –] [j]atkaa.” (YP 63.) Antin rukous on vielä lyhyempi: ”Huomaamattaan hän risti kätensä. Pyyntö Taivaan Isälle oli kolmen sanan mittainen: tapahtukoon sinun tahtosi.” (YP 164.) Erityisen tärkeää rukous on Petran masentuneelle hahmolle. Kesken uupumuksen, las- ten nukuttamisen jälkeen Petrassa nousee koko päivän vastaan taisteltu itku ja rukous: – Rakas Jumala, hän anoi mielessään. Sanat vain tulivat, hän ei miettinyt niitä. – Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme. Parempi huominen, lempeäm- mät lauseet lapsille. Mieli, että heidän kanssaan on hyvä. Anna, hyvä Jumala, mun jak- saa. (YP 65) 59 Rukous ei ole äänekästä ja näkyvää, harvemmin edes ääneen lausuttua. Kun Petra miettii, miten hänen vastasyntyneen lapsensa käy, ja vammautuuko tämä pysyvästi, “(h)uokaus täyttää äänettömän tilan” ja kädet sylissä tärisevät: “Hänestä ei ollut tähän. Hyvä Jumala, eikö hänen taakkansa ollut jo ennestään riittävä.” (YP 108.) “Vahvim- man pelon reunalla” Petra kokee voimiensa loppuvan ja ristii ääneti sormensa. (YP 112) Jossain vaiheessa tilanteen raskaus taittuu masennukseksi, eikä Petra jaksa enää edes rukoilla: Hänen yönsä. Yksinäiset, loputtomat yönsä, joissa lumiriekaleet sulivat vedeksi, eikä rukouksessa ollut enää sanoja. (YP 129) Myöhemmin, kun Petra vihdoin saa levätä, hän pohtii, että ei ollut kotona useinkaan “osannut, jaksanutkaan, ristiä käsiä. Hän oli vain yrittänyt selvitä.” (YP 139–140) Hän hapuilee jälleen rukouksen sanoja: Uskovaisten kotipesässä hän oli aina saanut levätä, häntä oli ravittu ystävällisyydellä ja anteeksiannolla. Vieläköhän häntä – heitä kaikkia – muistettiin? Jospa edes joku rukoilisi heidänkin puolestaan. – Rakas Taivaan Isä, pidä meistä huolta. Auta sinä… Sitten hän nukahti. (YP 141) Rukouksen teho ei ole Yhteen punotuissa sanamaaginen: syy-seuraussuhde ihmisen rukouksen ja Jumalan vastauksen välillä ei ole välitön. Kun Petra odottaa ambulanssia sairaskohtauksen saaneelle vauvalle, hän “heijasi Aatosta sylissään, varoi polkemasta jaloissa pyörivän Pietin varpaita, ja rukoili. Oppitunti Laurin koulussa ei päättynyt hä- nen rukoukseensa, eikä Lauri tarttunut puhelimeen.” (YP 99.) Rukous kuitenkin hel- pottaa henkilöhahmon oloa. Rukouksessa uskonnollisen puheen potentiaalinen yleisö on kirjan sisäisessä todelli- suudessa paitsi transsendentti voima, Jumala, myös mahdollisesti puhuja itse (ks. Iho- nen 1997, 102). Rukoillessaan uskovainen henkilöhahmo vakuuttaa, lohduttaa ja roh- kaisee itseään. Henkilöhahmo ”nostaa hattua”, antaa tilaa selittämättömälle kohdissa, joissa ei ymmärrä. Hän luovuttaa elämänsä kysymykset Jumalan käsiin, rukoilee toi- saalta vastauksia ja toisaalta vain varjelusta ja tyytymistä. Kaunokirjallisessa tekstissä henkilöhahmon rukouksen yleisönä on toki myös lukija. Rukous voi pyrkiä puhuttele- maan emotionaalisen, ahdistuneen lukijasubjektin tuntoja (ks. Ihonen 1997, 102). Ru- kouksen voi nähdä henkilöhahmon toiminnan ja reagoinnin kautta ehdottavan lukijalle yhtä toimintamallia. 60 Voimaa henkilöhahmoille tuo myös Yhteen punotuissa toistuva mielenmuuttava yli- luonnollisen läsnäolo. Yliluonnollisen ääni ilmenee toistuvasti tekstiin upotettuna la- jisiirtymänä, henkilöhahmojen sisältä mieleen muistuvina tai ”jostain ulkopuolelta” ajatuksiin tupsahtavina hengellisten tekstien lainauksina tai kuultuna sanana seurapu- heesta tai lauletuista lauluista. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin uskonut tulevansa hylätyksi. Miehen lähtö oli teh- nyt kipeää, muuttanut elämisen hapuiluksi, vahvojen reunojen hakemiseksi. Onneksi hänellä oli ollut äiti ja Marjatta. Usko. Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju. Siinä ne olivat olleet. Hänen tukensa niinä ensimmäisinä kuukausina miehen lähdön jälkeen. Vaikka kaikki muut hänet jättäisivät, Jumala lupasi, ettei hylkää. (YP 144–145) Läpi tarinan osoitetaan, että Anneli turvaa kaikessa Jumalaan. Hänen hahmoaan lei- maa pyrkimys tyytymiseen. Kun Anneli jäsentää elämänsä kiinnekohtia, Raamatun sanat (Jesaja 54:10) ilmestyvät sanan ”usko” laukaisemina ajatusvirran keskelle. Juh- lavilla sanoilla vahvistetaan sitä, mitä sana ”usko” tässä tapauksessa henkilöhahmolle merkitsi, mutta jota pelkkä tuo sana ei pystynyt välittämään. Usein sanojen lähde esitetään mysteeriksi. Tekstissä on äänenvaihdoskohtia, joissa si- säiseen ääneen sekoittuu yliluonnolliseksi tulkittava ääni. Eräässä kohtauksessa neu- volalääkäri kehottaa Petraa ja Lauria huolehtimaan terveyssyistä, ettei uutta raskautta tulisi kovin pian. Petrassa kehotus nostattaa ristiriitaisten ajatusten uupuneen vyöryn. Hän pelkää uutta raskautta ja yhtä aikaa haluaa “tyytyä Jumalan tahtoon”. Kohtaus taittuu äänenvaihdokseen: Tulkaa minun tyköni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat, minä annan teille levon… Minä nostan, kannan ja vien perille. Lempeät sanat tulivat jostain, ja hän jäi kuuntelemaan niitä. Loisteputkien kirkkaat valot häikäisivät. Minä nostan uupunehet, helmahani lepäämään… Kyy- neleet nousivat uudestaan silmiin. – Rakas taivaan Isä, Petra sopersi ääneti. – Kanna minua. Meitä. (YP 139– 140) Raamatun säkeiden (Matt. 11:28 & Jes. 46:4) kuvataan tulevan “jostain”, määrittele- mättömästä suunnasta. Henkilöhahmo reagoi sanojen “tulemiseen” liikuttumalla ja puhkeamalla äänettömään pyyntörukoukseen. ”Jostain tulevat” sanat ja muut hengel- liset tekstikatkelmat tulevat henkilön tajuntaan tai fiktiivisen todellisuuden reaalimaa- ilmaan tilanteessa, joissa henkilö tarvitsee lohtua tai tukea ratkaisulleen, puhuttelua tai 61 moitetta ulkopuolelta, ja toisaalta tilanteissa, joissa henkilöhahmon (tai kirjoittajan) kyky sanoittaa hengelliseen kokemukseen liittyvää tunnetta loppuu. Sanojen “tulemi- nen” on tienviittakohta, joka saa henkilön kääntymään hädässään Jumalan puoleen, nostaa hänessä “rukouksen mielen”. Sanat antavat henkilöhahmolle ohjaavaa tukea tehdä valintoja tai tunnetukea kestää tilanne ja tyytyä siihen. Horisontissa oli pimeä. Taivaan reunalta ei tuikkinut edes nouseva kuu. Silti äskeiset laulun sanat tuntuivat äkisti kantavan. Tukevan enemmän kuin Laurin käsi, johon sii- henkin oli turvallista nojata. (YP 140) Usein hengelliset lainaukset tavoittavat henkilöhahmot seuramiljööstä. Yhteen punot- tujen seuratilanteissa keskitytään siihen, miten puhe vaikuttaa keskushenkilöön. Petran mielenterveyden yhteys uskoon heijastuu samalla tavalla suhteeseen seuroissa käymi- seen kuin rukoilemiseenkin. Ahdistuksen noustessa seurat alkavat tuntua mahdotto- milta. Levon myötä kaipuu seuroihin palaa, ja Petran tarinan sulkemiseen kuuluu kes- keisesti luku, jossa tämä kuuntelee seuroja kotona radiosta. Saarnan ja sisäisen mono- login vuorottelussa on havaittavissa tiettyä mekaanisuutta, jota tarkastelen tässä lyhy- esti. Seurapuhetta esitetään suorana lainauksena puhujan suusta, esimerkiksi: ”On tärkeää aivan vaalia rakkautta. Puolisoiden välillä ja kaikkien uskovaisten kesken. Vihollinen tekee silti työtä.” (YP 169–170) Suorat saarnalainaukset nostattavat päähenkilössä omaa elämää reflektoivaa sisäistä monologia, jota leikataan esiin seuraavassa kappa- leessa: Hän tunsi tuon vihollisen. Se oli sama, joka oli puhunut paratiisissa Eevalle ja Aata- mille. Sama vihollinen tiesi edelleen, kuinka ihmiselle piti puhua. Vihollinen kulki hänenkin jäljissään. Joskus askeleen edellä. Se oli tarjonnut hänellekin hedelmää, sa- nonut, että hänen pitäisi ottaa elämä omiin käsiinsä, alkaa elämään omilla voimillaan. [– –] (YP 169–170) Sitten ääneen pääsee jälleen saarnaaja kuin vastauksena henkilöhahmossa heränneisiin heikkouden tuntoihin: – Kuulkaa, rakkaat sisaret ja veljet, mitä meidän Herramme lupaa Jesajan kautta: Hän virvoittaa väsyneen ja antaa heikoille voimaa. Nuoretkin väsyvät ja nääntyvät, nuoru- kaiset kompastelevat ja kaatuvat, mutta kaikki, jotta Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohoavat siivilleen kuin kotkat, seurapuhuja jatkoi. – Sinäkin väsynyt, kuormien alle uupunut kuulija, saat nostaa katseesi kuoleman voittajaan. Hän tuntee sinunkin kipusi, sinun taakkasi hän nostaa pois. (YP 170) Jälleen leikataan esiin tajunnanvirtaa: 62 Petra tunsi kivun, oman rajallisuutensa ihmisenä. Sydän halusi yhtyä evankeliumiin, jonka puhuja saarnasi. Keveys levisi jäseniin, lämmitti koko kehoa. Sama kiitos, joka lapsuuden seuratalossa oli kaikunut vanhan naisen kohotetuista käsistä ja voimak- kaasta kiitosveisuusta kohti kattoa, kumpusi hänenkin sisältään kaikessa hiljaisuu- dessa. [– –] (YP 170) Kohtauksessa toteutuu saarna–reflektiorakenne, jossa henkilöhahmon sisäinen mono- logi sekoittuu radiosta kuultuun, suorina sitaatteina esiin leikattavaan seurasaarnaan, jonka kirjallisessa toistamisessa voi lukea pyrkimyksen toistaa tuota sanan puhuttele- vuutta, kutsuvaa performatiivisuutta. Puheen aikana sitä kuunteleva henkilöhahmo te- kee kotitöitä ja saa kuukausien aikana häntä piinanneisiin asioihin saarnasta rauhoitta- van vasteen. “Jostain” tai seurapuhujan suusta tulevat raamatulliset sanat toimivat deus ex machi- nan tavoin helppona, yhtäkkisenä ratkaisuna ja selityksenä henkilöhahmon mielen äkilliselle kääntymiselle epäilyksestä luottamukseen ja tuskasta tyyneyteen. Ne ovat tapa muistuttaa uskonnosta ja sen tuomasta merkityksellistämisen mahdollisuudesta, jonka valossa henkilöhahmo näkee tilanteen toisin ja kestää sen. Yliluonnollisen ää- nellä hellytetään henkilöhahmon tunteita kohti seuraavaa käännettä tai sanoitetaan jo- tain vaikeasti sanoitettavaa. Uskonnollinen kieli ja uskonnolliset intertekstit ja lai- naukset tuottavat tekstiin läsnä ja lähellä henkilöhahmojen arjessa olevaa jumaluutta kirjallisesti epähaastavalla tavalla. Tällainen ratkaisijan rooli voisi selittää muutenkin uskonnollisten lainausten runsautta etenkin aloittelevien kirjoittajien uskonnollisessa proosassa. Toisaalta Jumala on tuotettava realistisuuteen pyrkivässä nykykirjallisuuteen näin mo- nestakin syystä. Koska Jumala on osin mysteeri, olisi uskovaisenkin lukijan näkökul- masta nykytodellisuuteen sijoitetussa fiktiivisessä maailmassa epäuskottavaa, jos ker- tojan ääni tietäisi Jumalan intentiot tai voisi puhuisi hänen äänellään. Jos tekstiin tuo- tettaisiin henkilöhahmojen empiirisesti havaittavissa oleva Jumala, se ei enää olisi kristinuskon ilmoituksen mukainen salattu Jumala. Sen sijaan kun henkilöhahmot omaksuvat tietyn uskonnollisen tulkintakehyksen, he voivat tulkita Jumalan ilmoitta- van itsestään kaikessa heidän ympärillään mm. luonnossa, läheisissä, lapsissa, tapah- tumissa, sattumissa. Hengellisissä teksteissä ja hengellisten laulujen sanoituksissa, psyykkisten ja sosiaalisten ilmiöiden kuvauksena, vaikenemisena ja ihmeen tuntuna Jumala on läsnä ihmisen käsityskyvyin tavoitettavassa muodossa. 63 Seurapuheiden lainailu voi näyttäytyä myös SRK:n kirjallisuudelle tyypillisenä kom- pastuskivenä. Ihonen (1998, 96–97) kirjoittaa, että esimerkiksi Niilo Keräsen nuorten- kirjassa Mopolla ehtii ”taajaan toistuva seurapuheiden lainailu uuvuttaa”. Henkilöhah- mon uskonkokemukseen keskityttäessä uskonnollinen kutsu jää helposti romaanin si- säiseen todellisuuteen. Paikoin voi olla, että seuratilanteessa kuultuna puhuttelevaksi ja kutsuvaksi tarkoitetun seurasaarnan kaunokirjallinen jäljittely ei onnistu tuottamaan samaa efektiä kuin uskovalle tosielämässä, vaan tuottaakin vain tilanteen jähmetty- neen ja fraaseja tiukkuvan karikatyyrin. Vaarana on, että puhuttelevuuden kuvaus jää ulkokohtaiseksi eikä yllä lukijaan. 3.1.3 Pyykkivuorten yli SRK:n romaanit eivät jätä päähenkilöitä ahdistukseensa. Ahdistumisen funktiona on pääosin saada henkilöhahmo tarvitsemaan Jumalaa ja siten alttiiksi hänen kutsulleen. Ahdistumisen syvyyttä ja laatua olennaisempaa on, mitä romaanit tarjoavat vastapai- noksi. Yhteen punotutkin vetää lukijaa henkilöhahmojen mukana paikoin varsin alaku- loisiin ja ahdistuneisiin maisemiin, mutta kuljettaa henkilöhahmojaan vakaasti kohti ”toivon näköalaa”, uskonnollisesti sävyttynyttä onnellista loppua. Yksi yliluonnollisen kokemisen tihentymispiste on johdatuksen kokeminen. Johdatus on johdattamista, Jumalan tai kaitselmuksen opastavaa huolenpitoa, ja ajatus johda- tuksesta on osa vanhoillislestadiolaisen kielipelin säännöstöä ja osa sen diskursiivista todellisuutta. Pentikäinen (1992, 77) kirjoittaa jo vuoden 1992 vuosikirjassa, että SRK:n kaunokirjallisuuden ”(p)erusnäköalana on turvallinen luottamus Jumalan joh- datukseen.” Yhteen punotuissa sivuhenkilöiden ja satunnaisten ihmiskohtaamisten avulla väläytel- lään ikkunanomaisesti vaihtoehtovalintoja, erilaisia kiitollisia ja tasapainoisia elämän- tapoja. Siionin uskovaiset naiset tuovat rotinoiden eli vauvaterveisten mukana alaku- loon vaipuvalle Petralle valoisaa näkymää: Vaikka tulevaisuus näytti tummalta, tienviitat sinne saakka näkymättömiltä, pihalyh- tyjen valossa Petra kuitenkin huomasi, että verannalla istuvat äidit olivat kauniita. Saunapuhdas, monissa raskauksissa venynyt iho ja punakat kasvot olivat kaukana ny- kyajan naisihanteesta. Näiden naisten olemuksessa oli levollisuutta. Uskon ja kiitolli- suuden rauhaa, sitäkö se oli. (YP 34) 64 Naisten keskusteluissa vanhempi nainen on viisauden ja myös uskon näköalan tuoja: – Vuodet olivat vilahtaneet huomaamatta, ja kun havahduin, olinkin jo äitinä koko- päiväisesti. Vasta myöhemmin ymmärsin, että kaikessa työssä ja vaivassa oli siunauk- sensa, Elli jutteli. Suonikkaat kädet loivat silmukoita sukankutimeen. (YP 33) Erityisen tärkeä peilattavista sivuhenkilöistä on Petran elämään tuleva nuori uskova äiti, ylväs Sanna-Liina. Ensin Sanna-Liina vaikuttaa Petrasta etäiseltä: ”Naisen kasvot olivat veistokselliset ja määrätietoiset. Jopa hieman kopeat.” (YP 32) Myöhemmin ”kasvojen kireys oli alkanut halkeilla” (YP 71) ja Petra huomaa, ettei ”Sanna-Liina- kaan paratiisissa asunut” (YP 72). Sanna-Liina käy Petran luona pari kertaa ja kertoo muun muassa halunneensa ison perheen, mutta kohtu oli revennyt toisessa sekti- ossa. Sanna-Liina oli pelännyt sen jälkeen, oliko hän omilla ajatuksillaan saanut Ju- malan rankaisemaan itseään, ja vapautunut syyllisyydestä vasta pitkän ajan perästä. Sanna-Liinan kertomukseen kuuluu myös puoliso, jonka käsi oli jäänyt työtapatur- massa puristuksiin työkoneeseen ja työkyky mennyt, eikä Sanna-Liina tiennyt, mistä itse saisi pienellä paikkakunnalla töitä. Onnettomuuksista kertovan Sanna-Liinan puhe on puhdasta johdatusdiskurssia. Se si- sältää sellaisia lausahduksia, kuin että vaikea tapaus ”avas mun silmät näkemään, että Taivaan (sic) Isä näkee tätä päivää pidemmälle” ja ”(e)ikä kaikkea ehkä koskaan ym- märrä” (YP 176) sekä ”(k)yllä Jumala meistä huolen pitää”. (YP 72) Tällaisia sulke- via lukujen ja kappaleiden sisäisiä ”miniloppuja” on Yhteen punotuissa kauttaaltaan läpi tekstin: Tämäkin hetki, niin kuin kaikki menneet ja tulevat, oli Jumalan vahvoissa käsissä. (YP 106) – Hyvä Jumala, sinulle on kaikki mahdollista. Aivan kaikki.” (YP 176) Mennyt syksy ja talvi olivat näyttäneet tyytymättömyyden ja tyytyväisyyden rajan: siitä, missä Antin voimat ja ymmärrys lakkaisivat, siitä alkoivat Jumalan voimat. (YP 183) Hän halusi olla tässä hetkessä, jossa pelko oli niin pieni, ettei sitä melkein ollut- kaan. Missä Taivaan Isän kädet olivat niin suuret, että niihin mahtui hyvin. (YP 190) Ajatus ei ahdistanut tässä hetkessä, se tuntui jopa levolliselta. Jumala tiesi kaiken, myös sen, montako lasta he tulisivat saamaan ja milloinka hän alkaisi odottaa seuraa- vaa. (YP 188) Uskovainen henkilöhahmo ympäröi negatiiviset asiat toteamuksilla Jumalan hyvyy- destä ja vakuutuksilla omasta luottamuksestaan siihen (Hovi 2006, 11). Samalla hen- 65 kilöhahmo attribuoi saamansa avun ilman muuta Jumalan järjestämäksi. Hän vahvis- taa tulkintoja liikkeen opetuksen mukaisista raamatullisista lupauksista. Tilanteet merkityksellistyvät henkilöhahmoille ”Jumalan huolenpidon” tai ”Jumalan tahdon noudattamisen” kautta (vrt. Hovi 2006, 1). Merkityksenanto koetulle jäsentyy hyväk- syttävien syy-seuraussuhteiden hahmotukseksi. (Hovi 2006, 12.) Se on eräänlaista elämäkerrallista rekonstruktiota, jossa tulkitaan elämää uudelleen ja saavutetaan uusi käsitys sen merkityksestä tulkita uskonnollisten metaforien, mielikuvien ja tarinoiden avulla. Uskovainen kertoja valikoi fiktiivisestä todellisuudesta kerrottaviksi palat, jotka tukevat keskeistä juonta, uskonprosessia. Näennäisen satunnaisista tapahtumista ja käänteistä rakentuu juonellinen uskonkertomus. Johdatusdiskurssin muodostava lausumien joukko muokkaa ymmärryksiä myötä- ja vastoinkäymisistä ja asioiden syy-seuraussuhteista käsittämällä ne kaikki Jumalan jo kaukaa ennalta tietäminä ja ohjaamina. Se on merkityksellistämisen tapa, jonka voi nähdä pyrkivän tuottamaan kiinteän ja turvallisen subjektiuden, jonka kautta ja jonka varassa todellisuus jäsentyy Jumalan ohjaamaksi järjestelmäksi (vrt. Löytty 2006, 109). Johdatusdiskurssin tuottamassa todellisuudessa ei ole sattumaa, vaan näennäinen satunnaisuus asettuu osaksi merkityksellistä järjestystä. Löytty (2006, 102–104) esittää, että samalla, kun kristilliseen uskoon perustuva dis- kurssi selittää elämän tarkoitusta omien lähtökohtiensa perusteella, tuon selityksen totaalisuus pakottaa sivuttamaan muut uskonnot ja muut vaihtoehtoiset maailmanse- litykset totuuden lähteinä. Se ei jätä tilaa muille selitysmalleille. Löytyn mukaan kris- tillisen diskurssin voikin myös kuvitella ”paikkaamaan” niitä kohtia opinkappaleista, jotka saattavat herättää uskovassa epäilyksiä. Näin epäilyn ja horjunnan voi nähdä toimivan tiettyä totuusjärjestelmää vahvistavina prosesseina. Kyseenalaistavatkin kohdat kääntyvät ennalta määrättyyn ratkaisuun. Johdatusdiskurssi on siis omiaan eh- käisemään uskonnollisen subjektin hajautumista erilaisten maailmankatsomusten ton- teille – vahvistamaan jo-uskonnollisen subjektin yhtenäisyyttä. Ristiriitojen hälventä- minen vahvistaa uskoa. Kun kaikki asiat nähdään johdatuksen ohjaamina, ihminen voi luovuttaa osan toimijuudestaan Jumalalle, suostua vapaaehtoisesti tämän tahtoon. Myös Sanna-Liinan eheää ja johdonmukaista maailmankuvaa rakentavan vertaistari- nan vaikutus ahdistuneeseen subjektiin, Petraan, on välittömästi rauhoittava: 66 Toimintakyky, joka oli pitkään ollut kadoksissa, oli näyttäytynyt. Maailma, joka oli kutistunut oman minän ympärille ja tukahtunut, oli hetkeksi laajentunut. Sanna-Liinan vierailu oli tehnyt hyvää. (YP 72) Sanna-Liina puhui avoimesti. Petra tunsi rentoutuvansa hetki hetkeltä enemmän. Enää hän ei nähnyt lattian leluja, eikä keittiön ikkunan rasvatahroja. (YP 175) Petran hahmo ottaa Sanna-Liinan hahmon kautta tuotetun johdatusdiskurssin osaksi omaa tarinaansa ja alkaa elää sitä. Toisten tarinat mukauttavat keskushahmon ajattelua kiitollisuuteen ja tyytymiseen – varmuuteen siitä, että mikään ei ole merkitystä vailla, vaan kaikella on paikkansa ja tehtävänsä. Johdatusdiskurssi siis läpäisee henkilöhahmojen sisäiset ja sosiaaliset tulkinnat asioi- den kulusta. Sen lisäksi se taivuttaa tarpeisiinsa koko juonen kaaren. Antin hahmon riittämättömyydentuskaan suurin apu on lopulta oma tontti, jonka hän löytää heille sopivalla hinnalla mieluisalta, syrjäiseltä paikalta. Hän salailee iloaan muutaman päi- vän ja vie sitten perheensä katsomaan. – Tämä se on, Antti sanoi, kun he vihdoin nousivat. Tänne Verna ripustaisi heidän pyykkinsä ja täältä hän itse ajaisi töihin. Täällä heidän perheensä voisi kasvaa vapaasti, eikä lapsilta puuttuisi tilaa leikkiä. Vihdoin heilläkin olisi oma koti ja riittävästi lääniä. Ei ihan niin komeaa kuin hän oli joskus haaveillut, mutta heille sopivan hyvää. Kun he kulkivat takaisin autolle, Vernan käsi puristi Antin sormia. (YP 123– 124) Keskushenkilöiden muutosta alleviivataan. Jos Antti murehtikin romaanin alussa puolisonsa uutta raskautta ja omaa jaksamistaan, lopusta Antti löytää itsensä ajattele- masta: Ajatus mahdollisista tulevista lapsista ei nyt ahdistanut. Hän näki mielessään uuden kodin ja Vernan sisustamat huoneet, joissa temmelsi suuri perhe. Ilon ja naurun välissä tulisi ehkä olemaan itkua ja huokauksia, mutta se kuuluisi elämään. Ehkä hän sittenkin olisi riittävän kokoinen omalla paikallaan, lastensa isänä ja Vernan puolisona. (YP 184) Petran tarinan käännekohta on, kun hänen puolisonsa alkaa uupua itsekin ja sanoo rat- kaisevat sanat: ”Minä soitan nyt sulle apua” (YP 136). Petra lähetetään Annelin luokse, ja Laurin äiti tulee auttamaan. Rauhassa nukuttujen öiden ja päivien jälkeen, mieliala- ja nukahtamislääkkeiden ja muiden ihmisten tuen avulla”(l)ohjenneissa kohdissa vä- lähti valonsäteitä, jotka olivat viikkojen kuluessa laajentuneet.” (YP 167) Palaillaan arkeen: Iltapäivällä aurinko pilkahteli olohuoneeseen, jossa Aatos huitoi käsiään Laurin vat- san päällä ja jokelsi. Nettiseurojen alkuvirsi kaikui kaiuttimista keittiöön saakka, 67 missä Petra levitti jäisiä karjalanpiirakoita pellille sulamaan. Sanna-Liina ja Juuso tu- lisivat seurojen jälkeen kylään. (YP 168) Petran kertomus on myös kertomus läheisyydestä ja sen välttelystä. Alakulo saa Pet- ran välttelemään miehensä kosketusta, painamaan päänsä ja vetäytymään kauemmaksi tämän huolenpidosta ja hellyyseleistä (esim. YP 73). Myös läheisyys palaa parisuhtee- seen, kun muita asioita saadaan järjestykseen. Muukin lauluton mustuus väistyy: Luottamuksen tuoma seesteisyys oli alkanut hitaasti elvyttää, niin kuin keväinen sade ja voimistuva auringonvalo sai luonnon aina talven jälkeen heräämään. Hän oli lakan- nut murehtimasta tulevaa. Mielen pohjalla kyti yhä vahvempi valo, ja siinä valossa oli hyvä olla. Petra hengitti, antoi ilman virrata sisäänsä kuin olisi hengittänyt puhdasta iloa. Satamaravintolan terassilla hän tavoitti sekuntien ajan ajatustensa säröttömän pinnan. (YP 190.) Anneli on hahmo, joka lopulta kietoo kolmen erillisen näkökulmahenkilön tarinat yh- teen. Antin ja Petran perheet eivät tarinan aikana kohtaa, mutta Annelin tarina liippaa molempien nuorempien päähenkilöiden elämää. Antti päätyy ystävänsä Maken kanssa koputtamaan Annelin saarimökin ovea yön pimeydessä, kun heidän veneensä poltto- aine loppuu kesken kalareissun. Annelilla ja Antilla on yössä yhteinen hetki, joka lait- taa molemmissa liikkeelle ajatuksia ja suhteellistaa molempien elämäntilanteita. (YP 55–59.) Anneli on myös Petran kummitäti ja ihminen, joka tulee avuksi ja ottaa Petran luokseen toipumaan: ” – Näitä tilanteita vartenhan kummitädit on!” (YP 141.) Annelin elämässä tilanteet, joissa hän kohtaa muita ihmisiä ja voi olla heille avuksi, näyttäyty- vät merkittävinä, johdatettuina ja tarkoitettuina. Annelin tarinan taittaa hetki, jona Anneli vuosien jälkeen jälleen kuulee miehestään, kun hänen ystävänsä käy miehen lääkärivastaanotolla ja tämä kysyy Annelista (YP 102). Lopulta mies palaa varovaisesti Annelin elämään ja haluaa jälleen uskoa. Mies oli pudotellut sanansa hitaasti. [– –] Anneli oli vuoroin hymyillyt, vuoroin hänen kätensä olivat tärisseet, mutta eniten hänen kehonsa oli alkanut vapautua vuosikausien kireydestä. Myös hän oli puhunut. Sanoittanut haavoittuvuutensa ja ikävänsä. Hänen sa- nansa olivat ryöpynneet ja hakeneet uomia. Mies ei silti ollut muuttunut kärsimättö- mäksi, vältteleväksi, vaan oli pyytänyt häntä jatkamaan. (YP 185) Tarina tiivistyy Annelin repliikkiin: ”Katosit pimeyteen rannalla. Odotin vain, milloin tulisit takaisin. Laskin kerroksia kutimessa, erivärisiä. Sitten tulit ja haudutin meille teetä.” (YP 186) Lopussa yksinäisyydestään vapautunut Anneli ”oli pyyhkinyt pölyn hääkuvan lasipinnalta ja asettanut sen lipaston päälle. Siihen se oli jäänyt.” (YP 18) 68 Kirjan lopussa on siis kolme ehdottoman lohdullista ja vakaata loppua. Epävakaista tulevaisuuden näkymistä kuljetaan toivon näköalaan, tyytymättömyydestä tyytyväi- syyteen. Heikosta Antista tulee toimiva Antti, masentuneesta Petrasta toiveikas Petra ja yksinäisestä Annelista yhteyden toisiin löytänyt Anneli. Kaikki löytävät voimaa ta- kakannen sanoin ”nousta pyykkivuoren yli ja rakastaa elämää ympärillään”. Kaikkiaan Yhteen punotut on leimallisesti uskovainen kirja. Se koostuu melko ilmei- sistä hengellisen kirjallisuuden aineksista. Siinä toistuvat rukous, evankeliumi, saar- nalainaukset, opilliset katkelmat ja selkeä voimistumiskertomuksen kaari epävakau- desta harmoniaan. Siinä on huomattavan paljon Jumalan terveellä tervehtimistä, ru- kousta ja evankeliumitilanteita. Etenkin loppua kohden myös laulurunoutta ja saar- nalainauksia on paljon. Vaikka Yhteen punottujen ongelmat ovat pääosin maallisia, vastaukset maallisiinkin ongelmiin ovat pitkälti hengellisiä: avuksi tulevat rukous, evankeliumi, puhutteleva Jumalan sana ja uskovaisen yhteisön ihmiset ja lopulta myös mielialalääkkeet. Kaikki kääntyy kuitenkin valoon. Onnellisella lopulla on tällaisessa kokonaisuudessa ideologisen neuvottelun hetkenä teoksen viestiä alleviivaava tehtävä. Uskonnollisessa romaanissa onni ei jää vain maanpäälle, ihmissuhteen tai elämänladun tasolle, vaan ylittää kuoleman rajan. Joh- datusdiskurssin ohjaama ja merkityksellistämänä romaani loppuu alleviivaavan selke- ään ”toivon näköalaan”. Asiat kerrotaan selvin sanoin, suljetaan visusti, jopa selitel- lään kuin varmistellen, että lukija tajusi. Henkilöhahmoja tarinan aikana huolettaneet ristiriidat häivytetään. Uskonnollinen kaunokirjallisuus ei jätä moraaliseen epätietoi- suuteen. Tällainen loppu voi olla lohdullinen tai toisaalta näyttäytyä alleviivaavana tai julistuksellisena, näkyvän didaktisena ja ohjailevana. Riskinä Yhteen punotuissa – kuten kaikessa tendenssikirjallisuudessa – lienee, että jolleivat hahmot itsessään ole kiehtovia ja kerronta vetävää, saattaa kutsuvaksi tarkoi- tettu teksti näyttäytyä liian tarkoitushakuisena. Liian näkyvä tendenssi kaunokirjalli- sessa tekstissä voi herättää torjuntaa. Kristillisen kirjallisuuden viidestä tahosta kirjoit- tava Rekola (1982, 145) lainaa tätä ongelmaa pohtiessaan saksalaista runoilijaa Rein- hold Schneideria, joka toteaa, että kristillinen kirjallisuus ei saa olla tietoista julistusta eikä saarnaa. ”Jos se yrittää sitä olla, se ei vaikuta. Tässähän on kyseessä hyvin laaja ongelma, jonka tunnemme myös marxilaisesta kirjallisuudesta ja sen kirjallisuusarvos- telusta.” Varmisteleva teksti jättää niin vähän aktiivisen lukijan varaan, että teoskoko- naisuudessa rakennetaan lopulta paikkaa melko passiivisesti vastaanottavalle lukijalle. 69 3.2. Voimistava rajatilaromaani Siihen asti Pauli Matikaisen Siihen asti on kertomus nimeämättä jäävän, sairaan, reilusti keski- ikäisen miehen viimeisistä elinpäivistä ja kuoleman vastaanottamisesta. Kehyskerto- muksessa päähenkilö makaa ja kipuilee sairaalassa ja kohtaa läheisiään viimeisiä ker- toja. Sairaalakokemuksiin lomittuvat välähdykset menneestä elämästä. Hoitojen ja lääkkeiden sumentama mieli käy läpi elämän kuin filminauhan varhaisesta lapsuudesta alkaen. Mennyt elämä vilisee hänen silmissään toisiinsa assosiatiivisesti nivoutuvine kohtauksineen. Muistonväläykset liukuvat kehyskertomuksen aikatasolle: preesens- kerronta ulottuu myös muistoihin ja luo vaikutelmaa unen ja valveen rajalla häälyvästä tajunnasta, jossa menneisyys ja nykyhetki sekoittuvat yhdeksi. Jostain kuuluu laulua. Ensin hän erottaa vain sävelkulun, sitten joitain yksittäisiä sa- noja. Laulu kuulostaa oikeastaan kauniilta, melkein kuin suviksissa. Sitten se lakkaa kuulumasta. Onko hän menossa sekaisin vai oliko hän vielä unessa? Oliko pikkuisen tyy- nyn sisällä oleva radio jäänyt päälle? (Siihen asti = SA 146) Muistojen sisälläkin on muistoja, takaumien läpi tihkuu vielä taaempia takaumia. Lo- pulta detaljittainen kerronta valaa esiin elämäntarinan. Kerronnasta piirtyvät herkän pojan ja varovaisen nuoren miehen varhaiset uskonpohdinnat, varhaiset läheisyyden- kaipuun hetket ja ensi-ihastukset. Mukana on emotionaalisesti miestä ravisuttaneita muistoja, ja erityisen suuren osan saavat seurustelu- ja kihlausajan herkät hetket. 3.2.1. Emotionaalista hyryismiä Siihen astia on mielenkiintoista lukea Yhteen punottujen rinnalla, sillä vaikka molem- mista on löydettävissä uskonnollinen voimistumiskutsu, usko sulautuu niissä eri tavoin osaksi kokonaisuutta. Siihen astin uskonnollisuus ei ole purettavissa yhtä selkeisiin elementteihin kuin Yhteen punotuissa. Varsinaisesti uskoon viittaavia kohtia siinä on vähän, saarnalainauksia ja laulurunousviittauksia tuskin ollenkaan. Voimistumiskut- sun kerronnallisen tuottamisen pääasiallisen keinot ovat osin kaunokirjallisemmat. 70 Matikaisen romaania on kiusaus lukea toisen vanhoillislestadiolaisen prosaistin, Antti Hyryn, kirjallisuutta vasten. Matikaisen päähenkilö on Hyryn hahmojen tapaan ulkoi- sesti eleetön mieshahmo, ja kerronta on Hyryn tavoin tuhlailematonta ja ylisanoja sääs- televää (ks. Ihonen 2001, 227–228). Kieli on konkreettista ja kaikkia aisteja hyödyn- tävää. Matikaisen suurin ero Hyryyn lienee rikas tunteiden ja emootioiden kuvaus. Ihosen (2001, 201) mukaan Hyryn romaaneissa ei oikeastaan tunnuta ollenkaan käsi- teltävän tunteita, tai päähenkilön voimakkaatkin tuntemukset tai emootiot kuitataan ulkoisten seikkojen havainnoinnilla. Ihonen mainitseekin Hyryn teosten keskushen- kilöiden yhdeksi isoksi ongelmaksi sen, että he eivät osaa käsitteellistää ja kielellistää tuntemuksiaan kulttuurin nimeämiksi tunteiksi. Tästä seuraa, että he eivät pääse hal- litsemaan tuntemuksiaan. Siihen astin päähenkilön tunteet puolestaan kuvataan voimakkaiden sisäisten ja kehol- listen reaktioiden ja tuntemusten kautta, mutta tunteet tulevat myös nimetyiksi. Lap- sena tädin huolimattomat sanat, että tietyn taudin sairastaneet eivät ehkä koskaan voi saada lapsia, “möyrivät jo hänen sisällään, raastavat auki hänen mielensä laatikoita ja paiskovat niiden sisältöä pitkin pihaa”, ja “outo alakuloisuus alkaa kasaantua hänen harteilleen” (SA 24). Kun päähenkilö lapsena seuramatkalla kadottaa pastillirasiansa, ”hänen niskansa taakse laskeutuu jyskytys”, eikä hän ole varma, ”[j]yskyttääkö siellä sydän vai suru” ja suu ”on liimautunut kiinni ja se pelkää, että jos sen nyt aukaisee, sieltä tulisi ulos nyyhkäisy tai itku” (SA 28). Aikuisen päähenkilön sisällä tieto tyttären seurustelusta syöksähtää “kuin pelästynyt närhi”, joka “rääkäisee siellä äänekkäästi ja jää heijastamaan sinne värejään, siipien kärjet väristen” (SA 168). Myös Siihen astin joissakin ilmeisissä uskonnollisissa elementeissä, kuten evanke- liumi- ja seurakohtauksissa, mennään emootiot edellä. Siinä missä seurat Yhteen pu- notuissa olivat keino motivoida henkilöhahmon mielen muutosta tai päätöksentekoa, Siihen astissa sitä ei ole samalla tavalla taivutettu draaman kaaren ainekseksi. Keskei- sempää ovat seuramiljöiden herättämät tunteet, ja päähenkilön keskittyminen harhai- lee muun muassa tyttöystävässä Tiinassa. Vasta alkurukouksen jälkeen hän huomaa, että on ollut omissa ajatuksissaan, terästäy- tyy kuuntelemaan ja huomaa pian eksyneensä ajattelemaan taas omiaan. Puheen joh- dantotekstiä hän ei muista, ei paljon sisällöstäkään, paitsi sen tärkeimmän lopussa. Siihen hän haluaa luottaa ja uskoa. Niin kuin Tiinakin. (SA 124) Tunteiden kuvauskin on tosin paikoin puettu eleettömyyteen. Hyryn tavoin kaikkein tärkeimmät seikat sanotaan joskus kaikkein huomaamattomimmin (ks. Ihonen 2001, 71 227–228). Lapsuusmuistossaan päähenkilö kadottaa seuramatkalla pastillirasiansa ja rauhoittelee itseään jyskyttävässä surussa: Lopulta ajatus lipuu pois ja jalat alkavat taas kulkea niin kuin pitääkin. Joustavasti ja ääntä päästämättä, niin ettei tarvitse ajatella kävelevänsä. Jalat vain liikkuvat, ja hän kulkee niiden päällä niin kuin usko, jota hän ei nyt tunne. Ei, vaikka se siellä jossain ehkä onkin. (SA 28) Vaikka tarkalla tunnekuvauksella tuotetaan hyvin inhimillistä henkilöhahmoa, usko ei ole yhtä kuin hurmokselliset tai ylipäätään tunnekokemukset. Usko on taustalla ja pe- rustana ”siellä jossain” vaikka henkilöhahmo ei sitä koko ajan tiedosta. Siihen astissa toteutuu kaunokirjallisella tavalla Katekismuksen (1948, 1:4) kohta siitä, miten näkymätön Jumala ilmoittaa itsensä näkyvässä maailmassa: ”Jumala koh- taa meidät luonnossa, elämämme kohtaloissa ja kansojen vaiheissa. Hän puhuu meille omassatunnossamme. Mutta erityisesti Jumala ilmaisee itsensä meille Pyhässä Raa- matussa ja Vapahtajassamme Jeesuksessa Kristuksessa.” Romaanissa jumalallinen Subjekti kohtaa henkilöhahmon tekstuaalisissa ja intertekstuaalisissa keinoissa, jotka eivät tuota niinkään kuvaa Jumalasta vaan hänen läsnäolostaan kaikessa. Siihen astissa henkilöiden tunteetkin voi lukea osaksi luomistyötä, samoin rakastetut ihmiset. Ro- maanin loppukin onnistuu viittamaan uskoon ilman, että se mainitsee taivasta tai Ju- malaa. Kaikkea leimaa voimakas eheyden kokemus. Aika, sen eri pisteet, rajallisuus ja iäisyys ovat Jumalan käsissä. Tämä on kytkettävissä kirjan nimeen. ”Siihen asti” -sanayhdistelmä esiintyy useam- man kerran läpi kirjan aina vähän eri sävyssä. Nuoruudessa seurusteluaikana se tar- koittaa jokaisen ”siihen asti” eletyn päivän ja edessä olevien päivien ihmettelyä. Nuo- ripari kulkee päähenkilön kotipaikan maisemissa, he kiiruhtavat tihkusateen alta ja py- sähtyvät katsomaan järvelle. ”Sinne on siis katoamassa taas yksi päivä. Yksi kokonai- nen päivä elämästä, joka on ollut. / Siihen asti…” (SA 94) Vanhuudessa ”siihen asti” tarkoittaa yritystä jaksaa seuraavaan rajapyykkiin saakka, kuolemaan, joka päästää kuolemanjälkeisyyteen. Onneksi ihmisille oli valmistettu helpompi tie, sellainen, että sai uskoa kaiken anteeksi armosta, ihan niin kuin saarnoissa usein sanottiin: sai uskoa kokovikaisena itsensä au- tuaaksi ja taivaskelpoiseksi Jeesuksen ansiotyön tähden. Niin hänelle oli opetettu, ja niin hän myös halusi uskoa. Aina näkemiseen asti. (SA 63–64) 72 Kokonaisuudessaan sanayhdistelmä ”siihen asti” saa kirjassa motiivinomaisen merki- tyksen ajan kulun ihmettelyssä: pysähdyksinä ajassa, ajan rajallisuuden ymmärtämi- sessä, kaiken päättyvyyden ja toisaalta jonkin jatkuvuuden motiivina. Myös tältä pohjalta Siihen astissa voi olla näkevinään jotain hyrymäistä. Ihonen (2001, 198) kirjoittaa artikkelissaan, jossa käsittelee Antti Hyryn Pauli-sarjaa, kuinka ”uskonnollinen arvopohja säteilee teoksissa sellaisiinkin yhteyksiin, jotka eivät tun- tuisi edellyttävän uskonnollista tulkintaa” ja kuinka ”eksistentialisteille luonteenomai- nen uskonnoton kapina” on Hyryn tuotannossa ”uskonnollisuuden läpikyllästämää”. Ihosen mukaan romaanitekstin hyryistinen maailma ei kuitenkaan välittömästi tee ro- maanista Hyryn plagiaattia, vaan ”(k)ysymys on vanhoillislestadiolaisesta maailman- kuvasta, asennoitumisesta ihmiseen, ympäristöön, yhteiskuntaan.” (Ihonen 1991, 108.) Kenties se, mikä on liitetty paljon luettuun Antti Hyryyn ja nimitetty ”hyryis- miksi” voikin olla ylipäätään lestadiolaisen kirjallisuuden eetosta. Ihonen muotoilee tutkimiensa 1980-luvun SRK:n romaanien pohjalta, että lestadiolaista maailmankuvaa voisi luonnehtia ”ehjäksi ja harmoniseksi”. On olemassa perusjärjestys, johon ilmaan- tuvat häiriötilat poistuvat nopeasti eivätkä koskaan kyseenalaista tätä perusjärjes- tystä. (Ihonen 1991, 108.) Hyryististä Siihen astissa on myös sen tietynlainen ajaton agraarisuus. Siihen asti on julkaistu 2010-luvulla, mutta harva yksityiskohta estäisi sitä olemasta melkein miltä tahansa lähivuosikymmeneltä. Erisnimiä ja identifioivia määrityksiä on vähän. Ihonen (2001, 245) mainitsee Hyryn tuotannon yhteydessä, että perinteisenä uskonnollisuu- tena lestadiolaisuus korostaa aivan erityisellä tavalla eettisten ja maailmankatsomuk- sellisten seikkojen pysyvyyttä ja muuttumattomuutta. Yhteiskunnalliset ja globaalit kysymykset eivät juuri nouse käsittelyn aiheiksi, ja jos nousevat, henkilöhahmot liu- kenevat tilanteista kantaa ottamatta. Matikaisen romaanin päähenkilö kohtaa lapsena koulun patjavarastossa pojan, joka puhuu kommunismista ja yhteisomistuksesta. – Mukavaahan se varmaan, hän vastaa jotain sanoakseen, mutta se on kuin kehotus käännytykseen. Ideologia alkaa virrata hämäryydestä, ja koska hän ei halua olla epä- kohtelias eikä mennä musiikkiin, hän ottaa paremman asennon ja alkaa heilutella siinä jalkaansa, edestakaisin. Iho tuntuu kumman kireältä, ja pojan sanat tulevat ja uppoavat hämärään. (SA 105) 73 Poliittisen ideologian kannattaminen esitetään vieraannutetusti käännyttämään pyrki- vänä fanaattisuutena, jota sopii kohteliaasti väistää. Henkilöhahmo ei siis ole järin fa- naattisesti mitään mieltä ajankohtaisista asioista. Teos tulee ohjailleeksi lukijaansa väistävään, kohteliaaseen ja luottavaisuuteen passiivisuuteen. Ihosen (1991, 114) mukaan se, ettei uskonnollisissa romaaneissa juuri esiinny yhteis- kuntarakenteiden kritiikkiä eikä henkilöhahmoja oikeastaan edes kuvata yhteiskunnan instituutioissa, saa yhden selityksensä uskonnollisen kaunokirjallisuuden estetiikassa korostuvasta transsendenttisesta metafysiikasta. Politiikka ja maailmantilanne ovat toissijaisia, sillä elämä on valmistautumista kuolemaa ja iankaikkisuutta varten, ja ym- päröivä, tuhoutumistaan odottava maailma on uskovaiselle välitila. Uskovainen on maallisissa systeemeissä vieras ja muukalainen, ja häntä ohjaa voimakas tunne tuon- puoleisesta idyllistä. Maallisten asioiden sivuuttaminen, kantaaottamattomuus ja nä- ennäinen ajattomuus voivat siis olla lähinnä kustannuslinjan ja taustaideologian kan- nalta olennaisemman, hengellisen viestin priorisointia. Romaanit keskittyvät uskon- sanomaan ja siihen liittyviin psyykkisiin, sosiaalisiin ja hengellisiin prosesseihin ja muutoksiin. Eettisiä periaatteita ja hyvää elämää etsitään ennen kaikkea uskonnon kautta (ks. Ihonen 2001, 199). 3.2.2. Kuolema porttina iankaikkiseen Sitten hänen sänkynsä heilahtaa. Se irtoaa paikoiltaan ja alkaa liikkua hiljaa kuin vene, joka on tyrkätty rannalta, mutta jota ei ole alettu vielä soutaa. Hän lipuu sen mukana, makaa sen kannella ja antaa kaiken tapahtua. (SA 188) Rekola (1982, 58) esittää, että täysipainoinen uskonnollinen kirjallisuus tarvitsee toi- von vastapainoksi epätoivoa, varjoa liian kirkkaan auringon eteen. Toivoa ei pitäisi julistaa liian selvin sanoin, vaan sillä pitää olla yhteys epätoivoon. ”Toivo on etsittävä pilven reunalta, jossa näkyy jotain auringon kirkkaudesta.” Matikaisen romaani toimii juuri näin. Se antaa valon kuultaa läpi hyvin tummasta aiheesta: Siihen asti on rajati- latarina (limit spot), joka käsittelee ihmisen paikkaa elämän syklissä ja suhdetta kuo- lemaan (ks. Jonnes 1990, 216). Kysymys tulee. Se tulee hiljaa ja houkuttelematta, mutta tulee kuitenkin, ja hän tuntee, miten elämänhalu hiipuu sen myötä pienemmäksi. Se kutistuu ja kurtistuu, muuttaa vastustamattomasti halun seurata vielä hetken vaimonsa ja lastensa elämää haluksi päästä jo näkemään isänsä ja mummonsa taivaassa. Kuinkahan kauan siihen enää kestäisi? (SA 48) 74 Matikaisen päähenkilö on juurevasti uskova ihminen, joka ei niinkään pelkää omaa kuolemaansa kuin kaipaa ja suree jäljelle jäävien rakkaidensa puolesta. Vaikeinta pää- henkilön on jättää perhe, erityisesti rakas vaimo ja iltatähtipoika, joka on vielä lapsi. Lopulta rakkaus läheisiinkin väistyy taivaspäämäärän ensisijaisuuden tieltä. Päähen- kilö riitelee itsensä kanssa omasta huonoudestaan ihmisenä ja läheisenä, mutta sen si- jaan hän ei juuri riitele Jumalan kanssa siitä, onko hänen aikansa kuolla. Silti hän ajattelee, että voisiko hänenkin lähtönsä olla muistutus jollekin. Vahvistai- siko se tänne jääviä vai aiheuttaisiko se heissä kapinaa? Hän toivoo, että se vahvistaisi, lisäisi halua kilvoitella muiden uskovien joukossa. Ainakin se laittaisi ajattelemaan. Ehkä vain hetkeksi, mutta kuitenkin. (SA 63–64) Romaani näyttää kirjoittavan auki oman tendenssinsä. Kirjan sisäisessä todellisuu- dessa päähenkilö pohtii kuolemansa merkitystä. Voisiko se tapahtua siksi, että se he- rättäisi jonkun muun ajattelemaan uudella tavalla uskon asioita? Päähenkilön ounaste- lema puhuttelun kohde on kaksijakoinen. Se on yhtä aikaa romaanin sisäiset ”jotkut” ja ”tänne jäävät”, tarkemmin jo-uskovat, joita kuoleman pysäyttävä vaikutus ohjaisi olennaisen äärelle ja siten ”vahvistaisi, lisäisi halua kilvoitella muiden uskovien jou- kossa”. Yhtä aikaa nuo ”jotkut” ja ”tänne jäävät” pitävät sisällään kirjan sisäisyyden ulkopuoliset lukijat. Juonivetoisessa Yhteen punotuissa lukijaa kutsutaan selkeästi henkilöhahmojen mat- kaan, samaistumaan heihin ja kulkemaan sama puhdistava polku tuskasta toivoon. Sii- hen asti ei ole juonivetoinen romaani. Kehyskertomuksen aikahaarukka on niin lyhyt, että alkuasetelma on lähellä loppuasetelmaa: kuolema on tulossa ja mies on siihen suunnilleen valmis. Selkeä, katarttinen huippukohta puuttuu kokonaan. Kirjaa voi pe- riaatteessa lukea selaillen mistä tahansa kohtaa menettämättä mitään kokonaisuuden kannalta välttämätöntä. Voimistumiskutsu upottautuu teoksessa syvemmälle maail- mankuvaan. Jo aiheena kuolema ohjaa pohtimaan kuoleman luonnetta ja mahdollista kuolemanjälkeisyyttä ja siten hengellisiä kysymyksiä. Se voisi siis olla ensimmäinen Siihen asti -romaanin uskonnollisen kutsun keino. Romaanin lopussa päähenkilö elää viimeiset hetkensä. Läheiset käyvät hyvästele- mässä päähenkilön. Kertojan ääni on lopussa edelleen päähenkilön tajunnan läpi suo- dattuvaa, mutta tajunta tuntuu jo irtaantuneen ruumiista. Käsiä käy hänen käsillään. Ne hipaisevat hänen poskiaan ja jotkut jäävät siihen pit- käksi aikaa, otsia painuu hänen otsalleen ja hän tuntee niiden lämmön. On kuin pieni lapsi laitettaisiin nukkuvana hänen rinnalleen tuhisemaan. Se rauhoittaa. Se tekee olon 75 levolliseksi ja hellyys hänessä alkaa liikkua koskettajia kohti. Hän puristaa jokaista vuorollaan, pitää heitä käsistä, mutta niin heikosti, että sitä ei voi tuntea, ei tällä maal- lisella ruumiilla, mutta ehkä muuten. Hän siunaa heitä jokaista erikseen, äänettömillä sanoilla, ja haluaa uskoa, että he tuntevat sen. – Jumalan rauhaan, isä, hän kuulee monta kertaa ja harmittelee, ettei mikään hänessä liiku näkyvästi, ei tässä kuoressa, joka makaa paikoillaan vuoteella. (SA 189) Viimeisinä ajatuksinaan päähenkilö ”siunaa heitä jokaista erikseen, äänettömillä sa- noilla” ja nämä hyvästelevät tämän Jumalan rauhan sanoilla. Kuoleman hengellisestä luonteesta on tilanteessa yhteisymmärrys kaikkien läsnä olevien kesken. Uskonnolli- nen merkityksellistämisen kehys rauhoittaa tilanteen. Voimakkaista epäoikeudenmu- kaisuuden tunteista ei ole jälkeäkään. Sairauteen ja kuolemaan liittyvää surutyötä va- laisee varmuus, että kuolleet läheiset pääsevät taivaaseen – taustalla on iankaikkisen elämän ulottuvuus (Pentikäinen 1992, 77). Hyryistisen ehjässä maailmassa viimei- sessä tajunnan hetkellä jäljellä on vain rakkaus: Kaisan [päähenkilön tytär] ääni sortuu. Se menee pieneksi, mutta silti se ei katoa ole- mattomiin vaan alkaa kasvaa suuremmaksi. Se suurenee ja suurenee, mutta niin, ettei sitä voi kuulla. Sen voi vain tuntea, ja nyt tuo tunne täyttää koko huoneen ja kaikki siellä olijat. Ja hän on tuon tunteen keskellä. Hän ja Tiina. (YP 189) 3.2.3 Rakkaus ja paratiisi Rajatilaromaani Siihen astin kehyskertomus loppuu konventionaalisesti kuolemaan. Huomattavaa on, ettei teoksen viimeinen kuva kuitenkaan ole kuolema- vaan rakkaus- kuvastoa. Siihen asti ei ole romanssi, sillä se ei keskity suhteen kehittymisen ongelmiin ja es- teisiin. Jännite, jos sellainen on löydettävissä, muodostuu kaipaamisen, malttamisen ja odottamisen aiheesta. Vaimo Tiina on pitkin romaania läsnä monin tavoin kaivat- tuna. Seurusteluaikoina päähenkilö kaipaa hänen läheisyyttään yössä liftatessaan, is- tuu vieressä ja tuntee, ettei tarvitse enää etsiä ketään muuta, ja säikähtää kehollisen vetovoiman tuntemuksiaan laivalla. Sen sijaan Siihen asti ehdottomasti on rakkaus- kertomus: kertomus rakastamaan kasvamisesta, yhteen kasvamisesta, arkistumisesta, rakkaan uudelleenlöytämisestä ja lopulta luopumisesta – kaikki suloisessa epäkrono- logiassa. Rakastettu vaimo edustaa päähenkilölle pitkin romaania maanpäällistä hy- vää: 76 Kasvot eivät ole pelkästään kasvot, vaan ne ovat hän ja hänen vaimonsa yhteensä. Niissä on heidän tunteensa, väkevinä ja ilman sanoja. Ne pysyvät siinä kosketeltavina, paikoillaan ja kuitenkin koko ajan liikkeellä, liikkuen edestakaisin hänen ja hänen vai- monsa välillä. Ne muodostavat siihen sillan, jota pitkin pystyy kävelemään, mene- mään suoraan toisen tunteisiin ja uskomaan niihin kuin omiinsa. (SA 83) Päähenkilön elämän tiheimmät muistot liittyvät kaikki rakkauteen, ja ne on säästetty teoksen loppuun: viimeinen kotona käynti, kihlaus, häät ja viimeiset tietoisuuden het- ket ennen kuolemaa. Romaanin viimeinen muistikuvien sikermä alkaa päähenkilön hääpäivän aamusta. Idylliin lomittuu aran nuorenmiehen jäyhää jästipäisyyttä ja oik- kuja. Häätalon pihalla on väkeä, ja sisällä. Kuuluu naurua ja laulua, mutta oikeaan valoku- vaamoon hän ei suostu lähtemään. Sen sijaan hän kietoutuu vaimonsa huntuun, ja he sulautuvat siinä yhdeksi lihaksi ja vereksi. Kuva muodostuu filmille ja tekee jäljen myös hänen muistiinsa. Se palaa siihen pysyvästi kiinni. (SA 191) Kun nuoripari poistuu hääseurueen luota ja ajaa kahden kohti yhteiselämää, kerronnan asettelu muuttuu hetkeksi runomaisiin säkeisiin korostamaan hetken merkittävyyttä, taitekohtaluonnetta: ”Maantie aukeaa heidän eteensä, / ja tulevaisuus. / Se on siinä, ja sitä ei ole / sillä sitä ei vielä tarvita. / Hän haluaa elää nyt. / Tässä hetkessä ja ajassa / Yhdessä / Aina...” (SA 191–192) Kiinnostavin on romaanin viimeinen näköala, kun päähenkilö herää hääyönä vaimonsa vierestä: Aamuyöllä hän havahtuu hengityksen tuhinaan ja tuntee, miten jokin pehmeä käpertyy tiukasti hänen kainaloonsa. Hän puristaa sitä hellästi ja antaa läheisyyden imeytyä it- seensä, sitten hän raottaa varovasti silmiään ja näkee vierellään maailman suloisimmat kasvot. Herkät. Uniset ja kauniit. Hän katsoo niitä pitkään. Hiljaa. Sitten hän asettuu varovaisesti takaisin kyl- jelleen, kietoo kätensä vaimonsa ympärille ja on ihmeissään. Voiko tosiaankin joku sulautua häneen noin, niin ettei hän enää tiedä, missä kohtaa alkaa itse ja missä kohtaa tuo toinen? Ei koskaan. Ei koskaan hän väsyisi katsomasta noita kasvoja. (YP 192) Viimeisenä kuoleman jälkeisenä kuvana autuaallisen kohtauksen on helppo lukea ver- tautuvan paratiisilliseen ylösnousemuksen aamuun. Kuolemanjälkeisyyden tilaa ei ku- vata suoraan, ja Rekolan mukaan se olisi uskonnollisessa kaunokirjallisuudessa mah- dotontakin, sillä vanhatestamentillisen lain mukaan Jumalasta ei voi luoda kuvaa – kirjallistakaan, ja paratiisia ei voi kuvata ilman Jumalaa (Rekola 1982, 117.) Siihen 77 astin ratkaisu tuottaa aavistus kuoleman rajan ylittämisestä kohti parempaa onkin hie- novaraisempi. Siihen asti ei rakkauskuvaston käytössä ole poikkeus, vaan kaikkien kolmen tutkimani SRK:n romaanin lopetuskuvissa on mukana rakastettu. Sen, että tutkimieni romaanien korkeimmissa ilon hetkissä on uskon lisäksi toistuvasti mukana romanttisen rakkauden kohde, voi, kuten mainitsin jo Heijastuksien kohdalla, nähdä maallisesta kirjallisuu- desta tiedottomastikin lainautuneena sisällöllisenä elementtinä. Toisaalta sen voi kä- sittää myös oireena pyhän ilmaisemisen käsittämättömästä vaikeudesta. Rekolan kris- tilliseen kerrontaan (1982, 108, 114) vaatima ”uusi ulottuvuus”, inhimilliseen järjes- tykseen särkyvä aukko tai rako, täytyy tuottaa ihmisen käsityskyvyn tavoitettavissa olevassa muodossa. Jos puhtaan hengellisen yliläikkyvän ilon kuvaaminen on vaikeaa, helpompi ratkaisu on kietoa se yhteen jonkin helpommin tunnistettavan kanssa. Vä- läys yliluonnollisen riemun tihentymispisteestä, taivaasta, tuotetaan siis teoksen lop- puun ihanimmalla maanpäällisellä asialla, jonka päähenkilö on elämässään kokenut, ja se on romanttisen rakkauden täyttymyksellinen idylli. Tutkimissani romaaneissa romanttinen rakkaus ei vastaa kaikkiin identiteettiin ja omaan paikkaan liittyviin kysymyksiin, kuten romanssigenrelle olisi tyypillistä, vaan ensisijaisen vastaajan sija jätetään uskolle. Romanttinen rakkaus on sidottu uskon pii- riin ja alaisuuteen siten, että se nähdään Jumalan lahjana ja sen kanssa toimitaan Raa- matusta tulkittujen ohjeiden mukaan. Se näyttäytyy elämän toiseksi – tai Heijastuk- sissa mielenterveyden jälkeen kolmanneksi – tärkeimpänä asiana. Matikaisen päähen- kilön nuoruusmuistossa nuoren miehen sisäisessä monologissa sekoittuvat suviseu- raidyllin tunnelma, seurapuhujan sanojen muistelu ja nuori haave, jossa kietoutuvat erottamattomalla tavalla usko ja rakkaus: Hän muistaa hetken suviksissa. Muistaa kevyen tuulen leyhyttelemän telttakankaan, ilman lämmön ja ihmisten kevyen kohinan taustalla. Hän muistaa puheen, jossa pu- huja mainitsee saattomiesten tärkeydestä, mainitsee myös Jumalan lahjoittamasta elä- mänkumppanista, ihmisestä, joka kulkisi koko ajan siinä rinnalla ja jolla olisi omis- tuksessaan nuo puhdistavat evankeliumin sanat. Kuinka onnellista silloin ihmisen oli- sikaan taivaltaa matkaa! Kuinka onnellista silloin olisikaan ja turvallista, kun voisi toinen toistaan lohduttaa ja siunata noilla parantavilla sanoilla! (SA 118) Uskon ohella rakastettu on valjastettu edustamaan toivoa ja jatkuvuutta. Monitasoi- nen yhteys rakastettuun on Raamatun Korkean veisun tavoin tulkittavissa allegoriaksi uskovaisen suhteesta seurakuntaan tai Kristuksen ja seurakunnan välisestä suhteesta. 78 Jumalallinen agapinen rakkaus saa ihmismielessä muodon vasta rinnastuessaan inhi- millisesti ymmärrettävämpään romanttiseen rakkauteen. Näin tulkittuna Siihen asti on kenties omaa paikkaansa elämässä ja ajassa uskon kautta tutkimaan kutsuva ro- maani, mutta ennen kaikkea on kristillinen rakkauskertomus, jossa uskon ilo sekoittuu rakastetun tytön, morsiamen ja vaimon läheisyyteen, mutta jossa kiitos kaikesta ko- hoaa Jumalalle. Romaanin kantta voi lukea yhtenä tulkintana teoksen ydinviestistä. Kannessa romaa- nin sisältä poimitut lauseenpätkät ja sanat asettuvat juurevan kannon muotoon. Kaa- detun puun kannosta nousee lehtevä vesa. Romaanin päähenkilön tarinaa vasten tul- kittuna kaadettu puu on tulkittavissa kuoleman kuvaksi ja siitä nouseva uusi kanto- tai juurivesa on tulkittavissa toivoksi, jatkuvuudeksi. Yhtä lailla puhkeava verso on tul- kittava raamatullisena, Jesajan kirjasta tuttuna Kristuksen tulemisen vertauskuvana: ”Iisain kannosta nousee verso, vesa puhkeaa sen juuresta ja kantaa hedelmää.” (Jes. 11:1, ks. myös Jes. 11:10, Ilm. 22:16 & Room. 15:12). Siihen astin lopussa ei ole aa- vistustakaan kuoleman mahdollisesta lopullisuudesta. Kristillinen ”toivon näköalaan” -loppu on säännöllisesti uusi alku. Siihen astia ja Yhteen punottuja yhdistää se, että molempien keskushenkilöt ovat koko tarinan ajan uskomassa, vaikka välillä hauraastikin. Siihen asti muotoilee asian näin: ”Hänen uskonsa. Se, mikä vuosien mittaan oli häilähdellyt puolelta toiselle, lepattanut välillä tuulessa ja syttynyt välillä kirkkaampaan valoon.” (SA 18) Toisin kuin Heijas- tuksissa, näissä voimistumisromaaneissa on myös runsaasti tyypillisiä vanhoillislesta- diolaisen elämäntapaan liittyvää kuvastoa, jotka ovat omiaan vetoamaan yhteisön jä- senten tuttuuden kokemukseen. Samalle matkalle henkilöhahmojen kanssa kutsutaan siis pääosin jo-uskovaa lukijasubjektia. Tarkkoja lukijapaikkoja rakennetaan etenkin ahdistuneelle ja epäilevälle sisälukijalle, johon vedotaan sekä rationaalisin että emo- tionaalisin keinoin. Kaikkien voimistumiskutsun mekanismien tarkoituksena on vahvistaa uskonnollisen subjektin yhtenäisyyttä. Käytännössä se tarkoittaa Jumaluuden läsnäolon tunnun yllä- pitoa ja ristiriitojen hälventämistä, jotta todellisuus voisi säilyä ehjänä. Romaanien henkilöhahmot käyvät epäilyksen tuntumassa, mutta eivät missään vaiheessa radikaa- listi kyseenalaista entistä ongelmatonta jumalasuhdettaan. Avuttomuus vaikeuksien keskellä pakottaa henkilöhahmoja lähestymään Jumalaa ja henkilökohtaistamaan us- 79 koaan. Lopulta heille saarnataan kriittisyyskin anteeksi ja vaiennetaan epäileväisim- mät erilaisille häivytystaktiikoilla, johdatusdiskursiivisilla ”hatunnostoilla” (ks. myös Hartikainen 2006, 83). Samalla tavalla kuin Raamattu ei paljasta Jumalan kaitselmuk- sen syvimpiä salaisuuksia, myös romaanien henkilöhahmoille suuret kysymykset jää- vät osin auki tai vastaus niihin on kuten Jeesuksen vastaus Pietarille: ”Mitä se sinulle kuuluu [– –]? Seuraa sinä minua.” (Joh 21:22.) Voikin ajatella, että vanhoillislestadio- lainen uskonnollinen kirjallisuus, kuten kristinusko yleensäkään, ei pyri vastaamaan uskovan ihmisen kaikkiin kysymyksiin, vaan ennemmin rauhoittamaan levottoman ja ahdistuneen ihmisen. 80 4. KUTSU YHTEISYYTEEN Althusserin ideologian kaksinkertaisen peilirakenteen mallissa olennaisia ovat monen suuntaiset tunnistus- ja tunnustussuhteet. Kristillisessä ideologisessa kutsussa tapahtuu Jumalan ja uskovien vastavuoroisen toistensa tunnistamisen lisäksi uskovien keskinäi- nen tunnistaminen ja lopulta uskovan identifikaatio uskovien joukkoon. (Althusser 1976/1984, 135–137; Löytty 2006, 117.) Kolmantena uskonnollisen kutsun tyyppinä erotankin aineistostani kutsun yhteisyyteen. Ihosen mukaan uskonnollisen yhteisön eheys ja identiteetti riippuu ratkaisevasti siitä, miten voimakas on sen jäsenten yhteenkuuluvuuden tunne. Yhteenkuuluvuuden tun- netta ylläpitävät hänen mukaansa sekä positiiviset että negatiiviset tekijät. Positiivisia ovat esimerkiksi yhteiset arvot, päämäärä, välineet ja kokemukset, joista osa suodattuu yhteisön perinteeksi. Negatiivisia voivat olla sellaiset yhteisyyttä ylläpitävät tekijät, joilla yhteisö pyrkii erottautumaan toisista yhteisöistä. Ihosen mukaan lestadiolaiset liikkeet kuuluvat sellaisten ”voimakkaasti profiloituneiden liikkeisen” joukkoon, joi- den julistuksessa on runsaasti erottautumista korostavia piirteitä. Oman opin oikeelli- suutta korostamalla ja toisten virheitä ja opillisia poikkeamia korostamalla pyritään pitämään tietyllä etäisyydellä ”sekä ulkopuoliseksi mielletty jumalaton maailma että muut uskonnolliset liikkeet ja evankelisluterilainen kirkko”. (Ihonen 1997, 96–98.) Tässä luvussa tarkastelen, millaisin kirjallisin keinoin kolme tutkimaani romaania vah- vistavat ja ylläpitävät herätysliikkeen sisäistä koheesiota ja ryhmärajoja, sekä miten lukijaa kutsutaan hahmottamaan uskovan ja ei-uskovan maailman suhde. 4.1. Tunnistusneuvottelu Sivusin tunnistamisneuvottelua jo ensimmäisessä analyysiluvussa kääntymiskutsun elementtinä. Nyt keskityn siihen nimenomaan yhteisyyskutsun näkökulmasta. 81 4.1.1. ”Oltiin heti samaa sakkia” Ilmiselvin yhteisyyttä vahvistavista ja toisaalta ulossulkevista käytänteistä on terveh- timinen. – Mitä mies, Jumalan terve! Anttia puolta päätä pidempi Make koppasi olkapäähän. – Tulit jo. – Joo. Jumalan terve. – Jätkää vähään aikaan näkynyt. (YP 15) Yhteen punottujen Antti ja hänen kaverinsa Make tervehtivät maskuliinisen rehvakkain elkein, mutta osoittavat samalla tunnistavansa toisensa samaan uskonyhteisöön kuulu- viksi tutulla tervehdysrutiinilla ”Jumalan terve” (ks. Suojanen 1975, 237). Lähtiessä toivotetaan ”Jumalan rauhaa” tai jätetään toinen ”Jumalan rauhaan”. Hämmentävän tilanteen voi aiheuttaa vaikkapa lapsi, joka ei tunnista yhteisön rajoja. Petran ja Laurin poika ennättää ovelle ensimmäisenä vastaan ei-lestadiolaista kastepappia, ja vanhempi kiirehtii selittämään tilannetta: Kohta kuului Pietin voimallinen tervehdys ulko-ovelta: – Jumalan terve! Sinä tuut kastaan meidän vauvan. – Terve, terve! Täälläpä reipas isäntä. [– –] – Terve! Ja tervetuloa, Lauri ojensi kätensä ennen Petraa. – Meidän Pieti on vähän nopea… (YP 35–36) Uskosta irtautunut voi osoittaa muuttuneen tilansa muuttamalla tervehtimisen tapaa. Kun Antti näkee siskonsa Emilian ensi kertaa ei-uskovan ulkoisissa tunnistusmer- keissä, korvakoruissa ja hiukset värjättynä, ”Emilia oli sivuuttanut Antin kädenojen- nuksen ahtaassa eteisessä ja moikannut lyhyesti” (YP 180). Uskovalla tervehtimisen arkuus voi kertoa myös halusta olla tunnistautumatta uskovaksi tilanteen kuuleville ei- uskoville. Kun Siihen asti -romaanin päähenkilön äiti soittaa aikuiselle, sairaalle po- jalleen sairaalaan, päähenkilö tervehtii häntä ensin rempseästi ”(h)ellou” ja sitten ju- malanterveellä ”vakavammin, mutta niin hiljaa, ja epäselvästi, etteivät vierustoverit vain kuulisi tai ymmärtäisi hänen sanojaan” (SA 50). Romaaneissa toistuu tilanne, jossa toiset uskovaiset tuntuvat läheisiltä ja tutuilta, vaikka ei olisi koskaan tavattu. Kun Petra perheineen lopulta vaikean ajan jälkeen jak- saa lähteä seuroihin, hän kokee liikuttuneena, että ”ihmiset ympärillä, koko seuraväki, on hänen perhettään” (YP 189). Matikaisen romaanin päähenkilö menee Ruotsin su- viseuroihin ja tervehtii siellä paikallisia: – Jumalan terve siis ja Guds frid. Vällkommen till Sverige! Mies sanoo, ja vaikka he eivät olekaan tavanneet koskaan aikaisemmin, mies tuntuu jotenkin tutulta. Samalla lailla tutulta kuin ihmiset Suomenkin seuroissa. Koko tilanne muuttuu tutun oloiseksi, 82 sellaiseksi, että tietää, mitä pitää tehdä ja miten olla. Tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu ja miksi. Tunne on mukava. Se on vapauttavan kevyt ja siinä on helppo olla. (SA 123) Heijastuksien Otto ottaa Kuopion rauhanyhdistyksen pihasta kyytiinsä kaksi usko- vaista tyttöä, Emmin ja Amalian, jotka ovat menossa Ekin tilan läheiselle marjatilalle ja ihmettelee: ”Elämä on kummallista. Hetkeä sitten me ei ollut tunnettu ollenkaan ja nyt jo tuntui, että oltiin tunnettu kauankin. / Yhteinen usko sen teki. Että oltiin heti kuin samaa sakkia.” (H 97) Kun puheeksi tulee Reeta, alkaa uusi, epävarma tunnistus- neuvottelu: – Se on jotenkin tutun näköinen, Emmi sanoi takapenkiltä. Mietin hetken, sanoisinko, vai olisinko hiljaa. – No, Reetakin on uskovainen. Amalia käänsi päätään. – Ai. Sitä mä en tullut ajatelleeksi. – En mäkään sitä ajatellut, Emmi kuulosti sanovan. – En miekään oikein tiedä. (H 98) Vaikeasti uskovan tai ei-uskovan kategoriaan sijoittuva henkilö hämmentää muita, mutta on myös itse hämmentynyt. Oton kanssa lentopalloa mansikkatilalla pelaavat uskovaiset tytöt saavat liminaalitilaisen Reetan tunnistamaan muita yhdistävät tekijät, jotka piirtävät hänet ulkopuoliseksi: Mä istuin kentän laidalla ja katselin. Nuo tytöt olivat Oton kaltaisia. Samanlaisia, samasta maailmasta. Niissä oli jotain, hyvyyttä ja puhtautta. Sellaista, että Otto valitsi sellaisten joukosta. [– –] Mä en halunnut olla noiden tyttöjen kaltainen. Ja kuitenkin halusin. Mä halusin Oton katseen. Tuollaisen, hyväksyvän. [– –] Siinä mä sen tajusin. Viimeistään siinä, selkeästi. Nuo olivat samaa porukkaa, Otto ja tytöt. Mä en ollut. Mä en tosiaankaan ollut. (103–104) Reeta tunnistaa itsensä ulos joukosta: tämän pitäisi olla minun joukkoni mutta en tun- nista itseäni täällä, enkä ole muiden silmissä tunnistettavissa tähän joukkoon, vaikka haluaisin. Toisaalla lentopallopelien jälkeisessä illanvietossa Otto on mustasukkaisuudessaan nä- kevinään mansikkatilan hanuristipojassa ja Reetassa jotain ratkaisevalla tavalla yh- teistä, johon hän ei kuulunut: ”Niillä näytti olevan jotain yhteistä. / Reeta oli lähellä sitä tyyppiä. Lähempänä kuin mua koskaan. Mie en pääsisi koskaan niin lähelle sitä.” (H 106) Juuri se, mikä erottaa Oton ei-uskovien tunnuspiirteitä kantavista ja tekee hä- nestä heidän joukossaan muukalaisen, yhdistää hänet uskoviin. Otto lähtee soitosta ja ilonpidosta pois ja näkee myös Emmin ja Amalian, uskovaisten tyttöjen, keräilevän 83 vaatteitaan kentän reunalla. ”Ne vilkaisivat nurmikolle, jolla soitto soi. Me jaettiin jo- tain, sanoitta. Kivaa musiikkia, hyvä tunnelma. / Ei meidän paikka.” (H 106) Uskovai- sia henkilöhahmoja yhdistää yhteinen ulkopuolisuus. Ihosen (1991, 114) mukaan täl- lainen muukalaisuuden kokemus on uskonnollisen kaunokirjallisuuden peruspiirre. Koska vierauden tunteen vastapainona uskovaisella on voimakas tunne tuonpuolei- sesta idyllistä, jota uskovaisten pienyhteisön voidaan käsittää heijastelevan maan päällä, kysymys ei kuitenkaan ole vieraantumisesta tavanomaisessa merkityksessä. Joukkoon identifioitumista vahvistetaan myös kielen tuottamilla kategorioilla. Hakalan (1999, 35) mukaan hänen tutkimassaan Niilo Rauhalan runoudessa vanhoil- lislestadiolainen yhteisö näkyy yleisimmin monikon ensimmäisen persoonan käytössä. Myös Ihonen (1997, 100) viittaa ”psykologisesti tehokkaan, läheisyyttä ja yhteenkuu- luvuutta korostavan me-pronominin taajaan käyttöön”. ”Me” syntyy, kun tuotetaan meidän ulkopuolinen ”ne”. Monikon ensimmäinen persoona piirtää esiin kaksi ratkai- sevasti toisistaan erottuvaa yhteisöä: uskovat ja kieltävät, jossa uskovilla viitataan ni- menomaan vanhoillislestadiolaisen seurakuntakäsityksen mukaiseen seurakuntaan. Aineistossani suoraa me-puhetta on lopulta varsin vähän. Sitä on ehkä jopa tietoisesti vältetty. Otto välttää Reetaa puhutellessaan puhumasta koko yhteisön puolesta ja pu- huu mieluummin vain omasta vakaumuksestaan: ”kyllä mie ainakin niin uskon” (YP 207). Me–ne-rajanvedon huomaa esimerkiksi kohdissa, joissa kirjojen nuoria henkilö- hahmoja varoitetaan endogamian hengessä ryhtymästä parisuhteeseen ei-uskovan kanssa. Otto miettii suhdettaan Reetaan ja muistaa veljensä ja vaarinsa juttuhetken nuotiolla, erityisesti vaarin sanat ”Älä sie poika valitse epäuskoisten joukosta” (H 135). Samoin Matikaisen päähenkilö muistaa nuoruudestaan isänsä sanat: ”Uskovaisella ei ole varaa leikkiä maailman tyttärien kanssa” (SA 36). Hän muistaa isän epäröivän ja aran katseen polttaneen omiinsa kuvan: ”Isän silmissä on huolestuneisuutta ja rak- kautta, eikä hän löydä niistä vihaisuutta tai halveksuntaa, vaikka haluaisi.” (SA 36.) Vaikka neuvojahahmojen ilmaisuun tuotetaan epävarmuutta, sekä vaari että isä tekevät rajan selväksi: rajan takaa, ”epäuskoisten” ja ”maailman tyttärien” joukosta ei valita kumppania. Vanhoillislestadiolaisuutta tunteva näkee selvästi, kuinka oman ryhmän jäsenistä ja ulkopuolisista käytetyt nimitykset ovat ratkaiseva osa yhteisön pyrkimystä pitää rajansa selvästi erottuvina (Ihonen 1997, 100). 84 On muitakin kielellisiä keinoja tuottaa meitä ja niitä. Esimerkiksi seuratilanteiden kie- lenkäytöllä voi romaaneissa nähdä vahvistamiskutsupyrkimyksen lisäksi myös ryhmä- rajoja pönkittävän funktion. Päivikki Suojanen (1978, 146) luonnehtii seuroja nimen- omaan sen sosiaalisen funktion kautta tehtäviltään uskonnolliseksi, toiminnaltaan eks- klusiiviseksi rituaaliseksi sosiaaliseksi instituutioksi, jota leimaavat uskonnollinen yh- teenkuuluvuudentunne ja sisäasenteet. Aineistoni seurakohtauksiin liittyy yhteisyyden kokemuksen tunne, voimakas tunnistaminen: nämä ovat minun joukkoani. Petra haa- veilee, että vaikean ajan jälkeen he pian taas menisivät koko perheellä seuroihin: Hän saisi jälleen tuntea Jumalan lasten välisen rakkauden, kun sydän yhtyi näkymät- tömin sitein toiseen sydämeen. Sellaisin sitein, joita epäuskoiset eivät voineet edes nähdä tai tuntea. Saattojoukossa oli hyvä kulkea, sillä matka oli koettelemuksista huo- limatta yhteinen, määränpää sama. – Siitä teidät minun opetuslapsikseni tunnetaan, että rakkauden keskenänne pidätte, seurapuhuja luki Raamatusta. (YP 168) Sekä henkilöhahmon sisäisestä monologista että saarnasta on poimittavissa runsas joukko kaanaankielisiä yhteisyyttä ylläpitäviä fraaseja, kuten ”Jumalan lasten välinen rakkaus”, ”saattojoukko” sekä metafora elämästä matkana ja siihen liittyvä ajatus tai- vaasta määränpäänä. Katkelman täydentää puhujan lukema Raamatun katkelma (Joh. 13:34), jossa siinäkin korostetaan yhteisyyttä. Uskonnollinen yhteisö asettuu perheyh- teisön jatkeeksi. Olen aiemmissa luvuissa muutamaan otteeseen tarttunut uskonnollisen kielen mahdol- liseen eksklusiivisuuteen, liki salakieliluonteeseen (ks. esim. Löytty 2006, 105–106). Erityisesti olen tarkastellut sitä viestin välittymisen kannalta: se saattaa estää uskon- nollisen kutsun välittymistä lukijoille, joiden vanhoillislestadiolainen kompetenssi on vähäistä. Yhteisyyskutsun kannalta vanhoillislestadiolaisen kielipelin tai kaanaankie- len eksklusiivisuus voi silti juuri ulossulkevuusmekanismin kautta näyttyä nimen- omaan ryhmän jäseniä yhdistävänä ja koheesiota ja yhteenkuuluvuutta luovana. Löytty (2006, 105–106) kirjoittaa: ”Vaikka uskonnolliset kokemukset ovatkin henkilökohtai- sia, niistä puhutaan kielellä, joka on vertaisryhmälle yhteistä ja jonka merkityksistä vallitsee jonkinasteinen yhteisymmärrys.” Myös Nykäsen (2012, 211) mukaan kaa- naankieli heijastaa vanhoillislestadiolaista sisäpuolisuutta: ulkopuolisten voi olla vai- kea ymmärtää kaanaankieltä, aivan kuten ulkopuolisten voi olla vaikea ymmärtää sitä, että vanhoillislestadiolaisille oma elämäntapa ja ”Jumalan valtakunta” voivat olla hy- vin tärkeitä asioita. Kaanaankieli on symbolina ja merkitysten välittäjänä hyvin vahva. Se on kieli, joka luo sääntöjä mutta on samalla osa vanhoillislestadiolaisena olemisen 85 sääntöä. Muille avautumattomana puhe- ja ajattelutapana kaanaankieli ylläpitää liik- keen omaleimaista identiteettiä ja siten yhteisöidentiteettiä (Ihonen 1997, 97). Ylipää- tään uskonnollisen kielen voi nähdä yhteisyyttä edistävänä kielipelinä, jonka sääntöjen osaaminen on osa tunnistamisneuvottelua. 4.1.2. ”Meidän usko ei enää ollut sama” Sekä Heijastuksien että Yhteen punottujen henkilögalleriassa on näkyvää asetelmalli- suutta. Sivuhenkilöt ovat ominaisuuksiltaan, erityisesti suhteessa uskoon, vastakohtai- sia tavalla, joka saa keskushahmot näkemään oman tilanteensa uudessa valossa. Iden- titeetti tai olemus rakentuu vastakohtien ja poissulkemisen kautta. Huomattavaa on, ettei yksikään päähenkilöistä käy läpi poistumisen konversiota. Irtautujahahmot ovat säännöllisesti sivuhenkilöitä. Kääntymisluvussa jo sivuttu Heijastuksien Ekin hahmo on eräänlainen ”tradition tun- teva perinteenkannattaja” (ks. esim. Suojanen 1978, 246), jolle liike on positiivinen samastumisviiteryhmä mutta joka ei kuulu siihen eikä tavoittele sen jäsenyyttä. – [– –] Miten se voi ajatella niin, kun se ei kuitenkaan itse ole uskovainen? sanoin Otolle. Otto kohotti kulmiaan. Kohautti sitten olkaa. – Ekillä on hyvä sydän. Ja voihan olla, että sekin haluaisi olla uskovainen. – Ei se halua. Ainakaan puhua. Mä kysyin siltä juuri ennen kuin sä tulit. Otto nyökkäsi. – Kyllä se tietää mistä kysellä, jos tulee tarvetta. (H 227) Myönteisesti uskoon suhtautuvana irtautujana Ekin hahmo on häivyttämässä uskon ulkoisten tunnusmerkkien arvoa uskovien ja ei-uskovien välillä. Hänen elämäntapansa on hyvin vanhoillislestadiolainen: Ekin ”juoppous rajoittui limonaatiin” (H 68) ja kun Reeta ihmettelee television puutetta, Eki arvelee, että töitä on niin paljon, ettei hän ”jouva semmosta kahtoa” (H 163). Samalla Ekin uskomyönteisen ei-uskova hahmo välttää demonisoimasta ei-uskovia vastapuoleksi, jota vastaan uskovien täytyisi puo- lustautua. Samalla katsoessaan uskovaa maailmaa myönteisesti Ekin hahmo on sillan- rakentaja ulkolukijan ja lestadiolaisen maailman välillä. Ekin hahmon avulla tarjoil- laan subjektipaikkaa potentiaaliselle myönteiselle ei-uskovalle ja kaunattomalle irtau- tuneelle. Koko Heijastuksia-romaani ei kaikessa tunnistamisneuvottelussaankaan esitä maailmaa uskovien ja ei-uskovien välisenä kamppailuna. Sen sivuhenkilögalleriassa ei ole kääntyvän päähenkilön lisäksi ketään, joka heijastaisi uskokielteisyyttä. 86 Yhteen punottujen sivuhenkilögalleriasta nostan esiin Antin siskon, irtautujahahmo Emilian. Jo ennen kuin Emilian irtautumistaan kuvataan, tekstiin on ripoteltu kuvausta tämän varhaisemmilta vuosilta. Leimallista on, että kaikista romaanin henkilöhah- moista juuri irtautujahahmoon on asetettu perinteisistä sukupuolirooleista poikkeavia toiveita. Siinä missä Antin vaimo Verna oli seurusteluaikana sanonut, että hänelle sopii perinteinen roolijako perheessä, ”Emilia oli tokaissut tutulla terävyydellä, että hän ai- nakin olisi töissä. Niin pian vauvojen syntymän jälkeen kuin mahdollista. Henri oli nyökytellyt vieressä ja todennut, että hän voisi hyvin jäädä koti-isäksi.” (YP 48.) Poh- justuksilla luodaan kuvaa, ettei uskosta irtautuminen ole momentaanista vaan seu- rausta pitkän aikavälin valinnoista. Samoin kuin Heijastuksien Reetankin kohdalla, myös Emilian epäuskoa luodaan ker- ronnallisesti ulkoisten piirteiden kautta. Jo aiemmin Antti ”oli ollut hämmästynyt, kun Emilia oli tullut suuren vatsansa kanssa esiin Henrin takaa. Siskon hiukset olivat olleet oljenvaaleat tummien kiharoiden sijaan, korvissa olivat olleet pienet, kirkkaat napit.” (YP 180.) Myöhemmin suvun joulupöydässä Antti panee jälleen merkille vastapäätä istuvan Emilian muuttuneen ulkomuodon: Emilian silmien alla oli syvät varjot. Ripset näyttivät pitkiltä ja tuuheilta, kulmakarvat erottuivat selkeästi. Kynttilät saivat Emilian kiiltävät hiukset säihkymään, mutta ryhti oli epätavallisen lysähtänyt. Sisko näytti erilaiselta kuin ennen. Erilaiselta kuin vuosi sitten, tai silloin nuorena, kun oli tuulispäänä juossut pihalla tai kiivennyt lähimetsän korkeimmissa puissa. (YP 149) Antti huomaa ehostuksen, mutta on erottavineen Emiliassa myös rappioitumisen merkkejä. Nykyisen tilan vastakohdaksi asetetaan ”ennen”-tila, jota kuvaillaan vapau- teen ja luonnollisuuteen yhdistyvillä asioilla. Emilian puoliso Henri luonnehtii tilan- netta Antille näin: – Mulle se on kova pala. En ollut tiennyt, tai halunnut nähdä, mitä Emialialla oli me- neillään. Vaikka olinhan minä kuullut ja nähnytkin. Kaikki ne mielipiteet ja näkemyk- set uskovaisten elämästä. Samoin meikit peilikaapissa. [– –] – Kyllä sinä muistat, millanen se aina on ollut: pitänyt huolta kropastaan. Tää toinen raskaus oli sille kova pala. Menisi taas kauan aikaa palautua ennalleen, se jat- koi. [– –] – Emilia oli aikonut ilmottautua viime kesänä maratonille, mutta joutu peru- maan sen ton raskauden takia. Se oli vissiin viiminen niitti. Henri heitteli pikkurisuja nuotioon. – Tää lapsi on kuulemma sen viiminen. Kai munki sitte. (YP 180) Epäuskoa luodaan irtautujahahmon valinnoilla ja elämäntavan muutoksilla. Emilian mielipiteiden uskovaisista kuvataan muuttuneen ja ulkonäöstä huolehtimisen tulleen 87 tärkeämmäksi kuin lasten vastaanottaminen. Uskosta irtautuminen johtaa myös Emi- lian ja Henrin liiton säröilyyn. Henri jatkaa pohdintaansa Emilian muutoksesta: – Meiltä oli loppunut anteeksianto, Henri jatkoi. [– –] – Emilia sanoi, ettei se enää halua uskoa. Emilia ei halunnut luopua omista jutuistaan: meikkaamisesta ja vapaa-ajasta, ja sitten se alotti balettitunnit. Meidän usko ei enää ollut sama. (YP 179) Sivuhenkilöiden suhteen kariutuminen asettuu olennaiseksi kontrastiksi muille ”yh- teen punotuille”. Juonellisesti Emilian ja Henrin kriisi on osa Antin prosessia, yksi käännekohta, jossa hän alkaa miettiä, mihin avioliitto perustuu ja miten hän haluaa siinä toimia. Emilia tulee Antille mieleen usein juuri, kun hän pohtii omaa parisuhdet- taan. Emilian ja Henrin häissä Antti oli ymmärtänyt, että hänen olisi perustettava oma rak- kautensa kunnioitukseen, ei pelkkään rakastumisen tunteeseen. Hänelle oli alkanut avautua, mitä kunnioitus todellisessa elämässä tarkoitti. Vai ymmärsikö hän sitä ko- konaan vieläkään? Vasta aivan viime aikoina hän oli alkanut yhä selvemmin nähdä, että rakkaus oli tahdon asia ja että kahden uskovaisen välinen avioliitto oli käsittämät- tömän suurta Jumalan siunausta. (YP 159) Antti miettii Emilian muutosta: ”Nuorena Emilialla oli ollut hyvin herkkä omatunto. Oliko sisko kasvanut isoksi, niin ettei sopinut enää Jumalan valtakuntaan?” (YP 180) Ajatus suhteutuu Antin päässä heti omiin avioliittopohdintoihin: Avioliitossakin saattoi kasvaa väärällä tavalla. Jos Vernan ja Antin väliin muodostui eripura, Antti pikemminkin kutistui. Muuttui olemattomaksi, tarpeettomaksi. Silti jo- kin hänen sisällään huusi halua tulla kuulluksi ja nähdyksi. Onneksi Verna sentään osasi puhua, saada sanattoman ajallaan avautumaan. (YP 180) Keskeinen tasapainottava kohtaus Antin tarinan loppupuolella on luvussa, jossa Antti juttelee Henrin kanssa metsässä jouluaamuna. Antin polveileva sisäinen monologi avioliiton luonteesta, tarkoituksesta ja ylläpitämisestä on ujutettu makkaranpaiston ja verkkaisen dialogin lomaan. Antti pohtii, että arvomaailman erilaisuus ja uskon ja evankeliumin puute avioliitossa vaikeuttaisi elämää. ”Se näkyisi vapaa-ajan käytössä. Lasten kasvatuksessa ja monissa arjen valinnoissa.” (YP 180) Emilian ja Henrin liiton ongelmien kautta Antti hahmottaa, mikä kaikki hänen ja Vernan liitossa on hyvin. Emilia on selkeästi Antin prosessin tarpeisiin rakennettu sivuhenkilö, joka nähdään uskovan hahmon näkökulmasta. Lisää Emilian prosessista avataan vain tämän puoli- son repliikkien kautta. Se, että Yhteen punotuissa ei anneta omaa ääntä irtautujahah- molle, vahvistaa käsitystä, että romaani on kirjoitettu vahvasti sisälukijalle. Yhteen pu- notuissa esitetään Emilian hahmon kautta, miten elämä alkaa uskosta etääntymisen myötä mennä pieleen. Emilia on eräänlainen varoitushahmo, johon suhtautuminen ei 88 ole heti helppoa: ”Antti ei ollut vaihtanut montaa sanaa viime aikoina Emilian kanssa. Ehkä he olivat molemmat arastelleet toisiaan, katsoneet ohi. Puhuneet tyhjänpäiväisiä, hakeneet toisiinsa uutta tuntumaa.” (YP 182) Lopussa Emilian hahmolle jätetään “toivon näköalan” mukaisesti avoin mahdollisuus paluuseen, takaisin kääntymiseen. Emilia tulee mukaan uskovaisten aviopuolisolei- rille, Henrin sanoin ”[i]han vain mun takia. Ei uskon.” (YP 181), mutta sisälukijalle on selvää, että jo leirille tuleminen on toivoa herättävää myös uskon kannalta. Leirillä Antti huomaa, kuinka ”Emilian suu levisi hymyyn, mutta tuttu säihke lapsuudesta oli himmennyt. Selän jäykkyydestä näki, että tämä jännitti.” (YP 182) 4.2. Epäusko meisyyden vahvistajana Heijastuksia on aineistossani poikkeus tavassa, jolla se käyttää epäuskoa tarinan ai- neksena. Pahuutta on myös nimellisesti yhteisöön kuuluvissa, ja pahimmat pahikset ovat lopulta päähenkilö ja entinen koulukiusaaja Reeta itse sekä Reetan nimellisesti uskovaiset vanhemmat, jotka eivät ole osanneet tarjota tälle hellyyttä ja hyväksyntää. Epäuskoa – ei epäuskoisia – vastaan taistellaan uskolla, toivolla ja rakkaudella, ja muu- ten uskovat ja ei-uskovat elävät sovussa rinnakkain. Yhteen punotuissa ja Siihen astissa epäusko on ulkoistettu sivuhenkilöiden ominaisuu- deksi. Erityisesti Siihen astissa ei-uskovat sivuhenkilöt jätetään vain näkökulmahen- kilön havainnoinnin ja yksittäisten repliikkien varaan. He ovat ohuita tyyppejä, joilla on vahvasti välineellinen rooli luoda kontrastia ja vahvistaa uskovien meisyyden ko- kemusta. Välillä mielikuva kriittisistä epäuskoisista ihmisistä ja vieraasta ”maail- masta” riittää tuottamaan henkilöhahmojen ajatteluun saman efektin. 4.2.1. Puolustusasemissa Vanhoillislestadiolaisen yhteisön meisyys perustuu siihen, että sillä on yksi usko ja sen tulkinta, oppi, ja yksi mieli – ja yhteinen vihollinen. Kristillisessä opissa pahin yhteisön ja yksilön uskon pahimmaksi vihollinen on Jumalan vastustaja, paholainen. Abstraktin pahan voiman kaunokirjallinen kuvaaminen on kuitenkin hankalaa, joten pahan voiman vaikutukset heijastetaan valtakulttuurin elämäntavasta ja ei-uskovista 89 sivuhenkilöistä. Ihosen (1991, 109) mukaan uskovaisen osakseen saama pilkka, vä- heksyntä ja viha ovatkin tyypillisiä lestadiolaisia aineksia kirjallisuudessa. Uskovat hahmot ovatkin hiukan varpaillaan joutuessaan tilanteisiin, joissa heidän uskonsa tai elämäntapansa asettuu ei-uskovien katseen kohteeksi. Uskonnollisista kysymyksistä keskustelua tunnutaan suorastaan välttelevän ulkoryhmäläisten kanssa, sillä niiden katsotaan johtavan avoimiin konfliktitilanteisiin (ks. Räsänen 1975, 160). Yhteen punottujen Petran ja Laurin tapaaminen ei-lestadiolaisen kastepapin kanssa on pienoiskuva herätysliikkeen kohtaamisesta kirkon kanssa. Lestadiolaiset vanhemmat varautuvat konfliktiin nostaessaan ennen ristimistä esiin kirkon opetuksesta poikkea- van kastekäsityksensä: – Siitä kasteesta, Lauri sanoi varovasti. – Kun me uskotaan vähän eri lailla kuin kirkossa usein opetetaan. Me usko- taan, että lapsi pääsee taivaaseen, vaikka sitä ei olisi kastettukaan. (YP 38) Papin hahmo on vanhoillislestadiolaisesta näkökulmasta tuotettu ihanteellinen yhteis- työkykyinen ei-uskova. Hänet jopa kirjoitetaan osoittamaan hienoista myöntyväisyyttä vanhoillislestadiolaista kastekäsitystä kohtaan: Pappi kohotti katseensa paperista, johon juuri kirjoitti kastettavan etunimen. Kasvot olivat tyynet, ne eivät muuttuneet ärtyisiksi. – Ymmärrän. – Minä en ole koskaan päässyt selvyyteen itseni kanssa, mitä asiasta ajattelen, pappi jatkoi lyhyen hiljaisuuden jälkeen ja pyöritteli kuulakärkikynää sormissaan. – Kun se lapsi on jo ihan olemattomanakin Jumalan oma, Lauri tuumi. – En minä sitä Raamatun kohtaa muista. Ja nostihan Jeesuskin pienen, ym- märtämättömän lapsen uskon esikuvaksi. – Niin. Olen lukenut paljon Raamattua ja tunnustuskirjoja ja kovasti pohtinut asiaa. Koetan edelleen toimia kirkon opetuksen mukaan. (YP 38) Kohtaaminen papin kanssa on Yhteen punotut -romaanissa kaikkiaan poikkeavan myönteinen, sillä kukaan ei tule uhatuksi. Monissa muissa tilanteissa romaaneissa asettaudutaan emansipatoriseen asemaan puolustamaan omaa todellisuuskäsitystä, ja vielä useammin uskovien hahmojen suhtautumista ei-uskovan kritiikkiin leimaa tilan- teessa vaikeneminen ja katseilta ja uteluilta suojaan vetäytyminen. Kriittisyys ei-uskovien tahoilta liittyy romaaneissa huomattavan usein lapsilukuun. Kriittisen ei-uskovan kohtaaminen mykistää Yhteen punottujen Petran ja laittaa hänet epäilemään omaa elämäntapaansa: 90 – Viime viikolla yksi lasten kerhoista tuttu äiti sano mulle, että näytän uupuneelta. Se kysyi, miten minä voin. En ehtinyt vastata, kun se jatkoi, että kaksi lasta on maksimi, mitä kenenkään pitäisi tehdä. [– –] – Sen mielestä kukaan ei jaksaisi huolehtia useammasta lapsesta. – Mitä vastasit? – En mitään. Vasta kotona, naisen suorasukaisuudesta toivuttuaan, hän oli kyennyt keri- mään ajatuksensa auki. (YP 91–92) Kriittisen tai ymmärtämättömän puheen kohtaamiseen liittyy jälkikäteen uudelleense- littämistä, oman elämäntavan keskinäistä puolustamista ja sen oikeellisuuden vahvis- tamista ja varmistamista. Puolisonsa kanssa keskustellessaan Petra saavuttaa taas ta- sapainon: – Sitten se sanoi, että isossa perheessä ei riitä rakkautta. – Se ei tiennyt, että rakkauden määrä lisääntyy lasten mukana. – Ei niin. Rakkaus ei ollut yksi kokonainen, jota jaettiin osiin. Se ei ollut kimpale, joka jaka- malla joskus loppuisi kuin lohkoiksi paloiteltu hedelmä. Rakkaus oli näkymätön, ja sillä oli valtava kasvukyky. (YP 92) Yhteen punottujen Antti joutuu työpaikan lounastauolla tiukkaan tenttiin. Kohtauk- sessa on Antin lisäksi kaksi erilaista ei-uskovan stereotyyppistä hahmoa: kunnioittava ja ymmärtämään pyrkivä Niskasen Unto, jonka kanssa Antti oli ennenkin keskustellut uskostaan, ja provosoimaan pyrkivä Majuri, niskatatuoitu antagonistihahmo, joka ”ei jättäisi sohaisematta, kun sille päälle tuli” (YP 115–118) ja josta luodaan vastenmie- listä kuvaa muun muassa kuvailemalla tämän ruokailua: ”Majuri hörppi mustaa kah- via. Sämpylä mureni leveälle rinnalle.” (YP 115) Keskustelu alkaa lapsiluvusta: ”– [– –] Mukuloita tupa täynnä, montako niitä olikaan, täh?”. Antti myöntää vaisusti Niskasen tukemana, että neljäs on tulossa. Lapsiluku- utelua seuraa johdonmukaisesti kärkkään Majuri-hahmon seuraava kysymys: ”– Oot varmaan joku uskovainen?” sekä ”– Sinä taidat olla niitä, jotka pistää naisen paksuksi joka välissä, eikä välitä muijan terveydestä niin mitään?” ja lopulta kliimaksi:”– Sinä oot niitä lestadiolaisia!” (YP 115–116), josta Majurin puhe taipuu elämäntavan äimis- telyksi: – Teidän usko on tiukkaa. Majuri paukautti kuppinsa pöytään ja kaatoi termoskannusta lisää kahvia. – En minä nyt tiedä. – Viinaakaan ei saa juoda. Niinkö se oli? (YP 116) Antti kokee ahdistavaksi tilanteen, jossa hänen vakaumuksensa tulee yleiseksi puheen- aiheeksi ja vastailee vaisusti, lähinnä yksitavuisesti. Kerronta keskittyy hänen sisäisiin 91 tuntemuksiinsa. Kun Majuri arvelee, että Verna olisi heidän taloudessaan alistetussa asemassa, Antilla meni lohenpala väärään kurkkuun. Vedet valuivat silmistä, kun hän yski. Hänkö ei välittäisi Vernasta? Hän, joka oli valmis tekemään ylityötunteja vaimonsa ja lastensa vuoksi. Oman pihan, talon ja hiekkalaatikon vuoksi, jos sellaiset joskus saisi. (YP 115–116) Antin ja työkavereiden tilanne on nähtävissä variaatioksi Vuorisaarnan kohdasta: ”Au- tuaita olette te, kun ihmiset minun tähteni teitä solvaavat ja vainoavat ja valhetellen puhuvat teistä kaikkinaista pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä teidän palkkanne on suuri taivaissa.” (Matt: 5:11–12.) Ei-uskova antagonistihahmo hyökkää, ja Antti ottaa vaiti iskuja toisellekin poskelle. Jokaisen Majurin lestadiolaiseen elämäntapaan koh- distuvan haasteen jälkeen leikataan Antin sisäiseen monologiin. Esimerkiksi viinaväit- teen jälkeen Antti käy sisäisen monologin suhteestaan päihteisiin, ja Majurin karkea arvailu, ettei Niskanen kenties malttanut ”odottaa naista papin aameneen saakka?” (YP 117) nostattaa hänessä pitkän pohdinnan elämänsä naisista. Tällainen johdonmukainen kysymys-vastausrakenne vaikuttaa kerronnallisesti mekaa- niselta ja tarkoitushakuiselta ratkaisulta. Uskovan ja ei-uskovien välisten asetelmallis- ten dialogien funktiona voi nähdä pyrkimyksen puhutella rationaalista, epäilevää luki- jasubjektia (ks. Ihonen 1997, 102). Ei-uskovan sivuhenkilön tehtävä voi olla sanoittaa hajaantuneen subjektin mahdolliset kriittiset näkökulmat ja ennakkoluulot ja uskovan tehtävä hälventää niitä. Yhtä lailla haastava epäuskoinen työkaveri on henkilöhah- mona keskushenkilöä varten nostamassa tästä henkilöhahmon kehitysprosessin kan- nalta olennaista reflektiota. Antin päässään käymä paininta ja reflektio ei näy tilan- teessa oleville muille henkilöhahmoille, vaan on tyystin lukijaa varten rakennettua ar- gumentointia hyökkäyksiä vastaan. Antin sisäinen puhe muodostaa normitetun nor- maalin, jota ulkoapäin tulevat hyökkäykset pyrkivät hetkauttamaan. Törmäys tuo mit- takaavaa: pahaan ulkomaailmaan peilatessaan henkilöhahmo varmistuu omasta va- kaumuksestaan ja elämäntapansa oikeellisuudesta. Antin hyökkäyksestä lamaantuva ja vaikeneva hahmo vahvistaa normia yhteisön si- säänpäin kääntymisestä. Puolustajan rooli jää toiselle työtoverille, puolueettomalle ei- uskovalle. Niskasen suopeampi hahmo murahtaa Majurille tämän ärhentelyn väliin: ”– Oot tainnut lukea lehtiä [– –] Muutakin kuin niitä Bodeja.” (YP 116.) Kuin sulkeak- seen häiriötilan tauon jälkeen Niskanen sanoo Antille vielä Majurin selän takana so- vittelevasti: ”– Sun täytyy rakastaa vaimoasi tosi paljon, kun oot tehny niin monta 92 lasta. Minäkin olisin halunnut vielä yhden. Vaimolle riitti vähempi.” Antti saa vihdoin sanottua jotain: ”– Kyllä minä – rakastan.” (YP 118) Myös Siihen astissa on antagonisteja. Matikaisen päähenkilön suhde ei-uskoviin muuttuu kouluikäisenä, jolloin hän tunnistaa koulukaverinsa ei-uskoviksi heidän pu- heistaan ja siitä, etteivät he käyneet seuroissa. Samalla päähenkilö tulee tunnistaneeksi itsensä ja tutun elämänmallinsa ei-uskovuuden normista poikkeavana, uskovuutena. Kahtiajako alkaa jäsentää hänen maailmaansa. Hän alkaa arkailla erilaisuuttaan, salai- lee uskoaan kouluikäisenä, varmistelee, ja kurkkii seuroihin mennessään olkansa yli, ”ettei kukaan sattuisi näkemään”. (SA 19) Uskon tunnustaminen ei-uskoville on päähenkilölle kerta toisensa jälkeen vaikeaa. Koulumuistossa opettajan kesken uskonnontunnin esittämää äkillistä kysymystä ”– Eikö sinunkin isäsi kuulu heihin?” seuraava hetki laskeutuu luokkaan ”äänettömästi kuin hämähäkki seittinsä päähän”. Äkkiä se vain on siinä, hänen silmiensä edessä, ja räjähtää siinä uudeksi hiljaisuu- deksi, joka huutaa. Se huutaa opettajan epäkorrektia kysymystä ja jokin hänessä huu- taa takaisin. Miksi se tuollaista kysyy? Sitten hän nostaa päätään ja nyökkää. Mitä muutakaan siinä voisi tehdä? (SA 110–111) Ennen vastaustaan päähenkilö ehtii tuntea luokkatovereiden katseiden kaivautuvan hä- nen sisäänsä. ”Katseet ja kohonnut paine” jäävät häneen lopputunniksi ja koulumat- kallekin, ennen kuin hän pystyy ajattelemaan, miksi kysymykseen tuntui niin vaikealta vastata (SA 111). Suoraa pilkkaa ja vihaa ei tule, vaan viattoman, joskin melko epä- hienotunteisen kysymyksen musertavuus syntyy päähenkilön sisällä tulkintoina ym- päröivien ei-uskovien tuijottavasta vaikenemisesta. Vuosikymmeniä myöhemmin kehyskertomuksen aikatasolla Siihen astin päähenkilö ajautuu keskusteluun sairaalassa kahden huonetoverinsa kanssa, kun toinen näistä är- tyy seurakunnan hengellisestä lauluesityksestä – ”(s)ellaista lässynlässyä” – ja toivoo sairaaloista uskonnottomia alueita samoin kuin niistä on tehty tupakattomiakin (SA 149). Protesti kaartuu sujuvasti lestadiolaisuuteen: ”Onneksi nuo eivät sentään olleet mitään uskon tyrkyttäjiä, niin kuin lestadiolaiset. Ne on nimittäin sellaisia, että niille ei muut ihmiset kelpaa. Pitäisi vain uskoa ja tehdä parannus niiden oppien mukaan.” (SA 149.) Kuvailu sen kun äityy: – No nehän tuntee silkasta hajusta! Haistan lestadiolaisen jo kolmen metrin päästä, kaveri tuhahtaa. 93 – Niinkö? – Ne on sellaisia, ettei niiltä saa rauhaa, mies innostuu. – Älä, ensimmäinen mies sanoo uudestaan, ja hän (päähenkilö) jää kuuntele- maan, lähteekö juttu tuosta etenemään. – Niillä on kuulemma sellaiset pesukoneetkin, että ne eivät saa olla sivusta ladattavia eikä niissä saa olla läpinäkyvää ikkunaa. Siitä voi näes vaikka vilahtaa nais- ten alusvaatteita, kun ne pyörii koneessa. – Heh, toinen mies hörähtää. – Outoa porukkaa. (SA 149–150) Lopulta päähenkilö yhtyy pesukonekeskusteluun väittämällä, että hänellä ainakin on edestä ladattava kone, kun siinä on luukulle enemmän tilaa aueta kuin sivussa. Kes- kustelu sulaa yhteiseen huumoriin, mutta hetken pohdinnan jälkeen ”hän yllättää kui- tenkin itsensä omalla kysymyksellään: / – Oletkos haistanut tuota hajua useinkin? Mei- naan lestadiolaisten?”. Lopulta rehentelijä joutuu myöntämään, ettei juuri ole ollut te- kemisissä lestadiolaisten kanssa. Päähenkilö ajautuu jopa lievään vastapuolen nolaa- miseen ottaessaan tämän kiinni perusteettomasta ennakkoluulosta. On huomattava, että SRK:n romaaneissa kaikki ei-uskovat hahmot ovat uskovan kirjoittajan luomia, ja sekä antagonististen että suopeiden ei-uskovien suuhun sanoja laittaa uskova kertoja. Tekstissä siis luodaan mahdollisesti huteriin ennakkoluuloihin näkemyksensä perus- tava antagonisti, jonka mielipiteet on helppo esittää ontuviksi. Päähenkilön katsomus näyttäytyy sitä vasten luonnollisena ja perusteltuna. Kun rehentelijä lopulta tajuaa pää- henkilön olevan lestadiolainen, hän muuttuu astetta epäröivämmäksi. Vastustavan ei- uskovan hahmo luopuu antagonistin viitastaan ja lipuu kohti puolueettoman ei-usko- van tai jopa mahdollisen jäsenen statusta. Päähenkilön kehitystarinan kannalta keskustelu toimii pontimena raskaaseen, ärtynee- seen ja puolustelevaan sisäiseen monologiin: Nyt he kuitenkin tietäisivät, tietäisivät, mikä hän on. Hän tuntee, miten jostakin nousee halu sanoa vielä jotain, mutta sanat juuttuvat hänen kurkkuunsa. Silti hän kuulee ne itse: Eikö ollut ahdasmielisempää ja suvaitsemattomampaa yrittää estää ihmisiä lau- lamasta tai uskomasta kuin antaa heidän laulaa tai elää elämäänsä niin kuin he halua- vat? Eikö sekin ollut käännytystä, kun halusi estää uskovia uskomasta ja vakuutella, että toisenlainen elämä olisi jotenkin parempaa? Miksi uskomisen halveksunta oli joi- denkin mielestä hyväksyttävämpää kuin itse uskominen? (SA 152) Päähenkilön tajunta lähtee laukalle, jossa hän potee muun muassa kokemusta siitä, kuinka jonkun uskovaisen tekemä erehdys leimataan koko yhteisön viaksi, ja päätyy ärtyneeseen epäoikeudenmukaisuuden kokemukseen: 94 Hän huomaa kieppuvansa ärtymyksen syleilyyn. Siksi hän koettaa kääntää ajatuk- sensa muualle. Silti sinne nousee lisää (ei-uskovien) kysymyksiä ja tapoja, joita hän voisi pitää mielessään naurettavina. (SA 153) Ärtymys ”saa lihakset kireiksi ja löysiksi, mielen halukkaaksi lyömään takaisin ja sa- malla voimattoman lannistuneeksi.” (SA 153) 4.2.2. Kuvitellut kylmäävät katseet Siihen asti -romaanin päähenkilön suhde ei-uskoviin esitetään kompleksisena, ja hä- nen kaunansa heidän mahdollista ja näkyvää kritiikkiään ja pilkkaansa kohtaan näyt- täytyy hahmon selkeimpänä luonteenheikkoutena. Välillä päähenkilön ei tarvitse edes kohdata ei-uskovia ärtyäkseen näiden mahdollisista mielipiteistä, vaan vellomisen ja puolustusasennon voi käynnistää silkka aavistus hypoteettisten ”muiden” oletuksista. Kehyskertomuksen aikatasolla päähenkilö kiihtyy omien ajatustensa voimasta ja tem- pautuu muistoon ajasta, jolloin lapset olivat pieniä ja lapsiluku aiheutti ihmisissä reak- tioita. Päähenkilöä ärsyttää varsinkin se, että ”huomautukset heidän lapsiluvustaan tu- livat tahoilta, jotka pitävät itseään kovin suvaitsevaisina ja sallivina. Miksi he eivät kuitenkaan pystyneet suvaitsemaan monilapsisia perheitä?” Sisäisessä monologissa luodaan ”maailmaa”, jolla on mielipide: ”Kukahan noista on maailman mielestä heillä liikaa? Toinenko vai kaksi viimeisintä? Kenet he ottaisivat heiltä pois?” (SA 184–185) Nuoruuden suviseuramuistossaan päähenkilö pohtii, miten ulkopuolisten käsityksen lestadiolaisista suhteutuvat hänen omaan kokemukseensa itsestään ja ystävistään. Joka puolella on ihmisiä, mutta silti on rauhallista ja levollista. Kukaan ei öykkäröi, ei metelöi eikä ole toisilleen häiriöksi. Miksihän tätä sakkia sitten halveksittiin? Mik- sihän pilkattiin ja pidettiin vähä-älyisinä ja jopa murheellisina hapannaamoina, jotka kulkevat aina suupielet alaspäin ja valittavat vaivaisuuttaan ja syntisyyttään? Tai miksi kuviteltiin, että he olivat olevinaan toisia ihmisiä parempia? (SA 90) Mitään noista arvioista päähenkilö ei tunnista. Hän lisää kuvitelmaansa ulkopuolisen katseen katselemaan iloisten uskovien nuorten elämää: Mitä he sitten sanoisivat? Sanoisivat tietysti, että aivopestyä porukkaa, joka ei tiedä omasta parhaastaan mitään. Sanoisivat paljon muutakin, mutta sille ei kai voinut mitään. Ei mitään. (SA 91) 95 Henkilöhahmo korostaa monologissaan yhteisön laadullista poikkeavuutta kaikesta muusta uskonnollisuudesta. Hahmon kautta tuotetaan väite, että yhteisön toiminta näh- dään väärin ja sen perustaa ei ymmärretä. Ihonen (1997, 100) esittää, että tällaisessa kuviossa ei välttämättä kuitenkaan ole kysymys erityisesti ymmärtämisestä tai ymmär- tämättä jättämisestä vaan nimenomaan ”vakaumuksesta, jonka mukaan ulkoapäin ei tule eikä voikaan tulla aitoa ymmärrystä”. Lestadiolaisuuden näkyvästi valtaväestöstä poikkeavat elämäntavat synnyttävät henkilöhahmolle vierauden lisäksi alemmuuden tunnetta, jota henkilöhahmo kompensoi viittaamalla ”liikkeen edustamaan muita ai- dompaan ja puhtaampaan uskonnollisuuteen, jonka ydin on ihmissilmältä piilossa” (ks. Ihonen 1997, 101). Se on yksi variantti lestadiolaisuudessa taajaan toistuvalle väit- teelle ”Jumalan valtakunta on ihmisiltä salattu” tai Raamatun kirjan sanoin: "Olet sa- lannut nämä viisailta ja ymmärtäväisiltä ja ilmoittanut ne lapsenmielisille" (Matt 11:25). Toisaalta Siihen astin päähenkilöllä on eksplisiittisiä epäilyjä oman mielikuvituksensa vilkkaudesta ja kokemuksensa subjektiivisuudesta. Päähenkilö rauhoittelee itseään: Tai sitten hän vain kuvittelee. Kuvittelee, että joku todella oli jotenkin kiinnostunut heidän perheestään tai että sillä oli heille oikeasti jotain merkitystä. Ja olihan tietysti päinvastaisiakin tapauksia. Onneksi. Jotkut jopa pursuttivat kehuja ja ihailua heitä kohtaan. (SA 184) Seuraava epäily tempaa kuitenkin päähenkilön välittömästi mukaansa: ”Mutta oli- vatko he aitoja?” Ei-uskovien kyseenalaistavat katseet kylmäävät uskovia henkilöhahmoja, mutta lo- pulta pahimpia ovat kuvitellut katseet – se, kun henkilöhahmot katsovat itseään vierain silmin vertaillen tai syyllistäen. Pahin vihollinen tulee henkilöhahmojen itsensä sisältä paineina ja pelkoina. Toisaalta samalta puolelta tulevat läheisten ihmisten katseet roh- kaisevat ja rauhoittavat tavalla, joka kykenee sulattamaan kaiken kritiikin. Nuoruuden suviseuramuistossa päähenkilön herättää ahdistuneesta ajatusharhailustaan hänen vasta tapaamansa tuleva puoliso koskettamalla tätä käteen ja saa päähenkilön palaa- maan todellisuuteen, suviseuraidylliin (SA 91). Kehyskertomuksen aikatasolla pää- henkilön ahdistunut sisäinen monologi päättyy tarpeeseen saada tueksi toinen ihminen. Pahimmassa kurimuksessa hänestä lähtee vain avunhuuto vaimonsa puoleen: ”– Tiina, hän kuiskaa äänettömästi / – Tiina!” (SA 154) 96 4.2.3. Varovainen vähemmistöpuhe Sisälukijan näkökulmasta yhteisyyskutsu asettuu suurelta osin voimistumiskutsun alle. Yhteisöllisyyden kokemus ja kuulumisidentiteetti on omiaan vaalimaan myös henki- lökohtaista uskoa. Esimerkiksi paikan päälle seuroihin pääsemisen vahvistava vaiku- tus esitetään yhteisyyden kokemuksen kautta. Uskominen ja yhteisöön identifioitumi- nen eivät kuitenkaan ole sama asia. Yhteisöön kuuluminen ei takaa yksilön sieluntilaa. Tunnistamisneuvottelutkin ovat pitkälti sosiaalinen konstruktio, johon henkilökohtai- nen usko ei ole tyhjennettävissä. Lähempänä henkilökohtaista uskoa on uskon ääneen tunnustaminen, johon liittyy henkilöhahmoilla arkuutta ja häpeääkin. Vastapainona on paikoin voimakasta yhteenkuuluvuuden iloa ja ylpeyttäkin omasta joukosta, esimer- kiksi Siihen astin päähenkilön nuoruuden suviseurakokemuksessa: Kunpa ihmiset näkisivät tämän joukon nyt! Kunpa he olisivat täällä ja katselisivat näitä kasvoja tässä ympärillä, tätä levollisuutta, hymyjä ja kuulisivat näitä spontaaneja naurunpurskahduksia siellä täällä. Kunpa he näkisivät nämä nuoret, onnellisina ja elä- mää täynnä. (SA 91) Kutsu yhteisyyden kokemukseen kuitenkin tukee sekä kääntymiskutsua että voimistu- miskutsua. Initiandille, kääntyjäsubjektille, tämä kutsu pyrkii tuottamaan vanhoillis- lestadiolaisesta yhteisöstä positiivista viiteryhmää, jonka jäsenyyteen hän pyrkii. Jo- uskovaa yhtenäisyyskutsu kutsuu vahvistamaan oman perheyhteisönsä tunnistamista ja omaa yhteisöidentiteettiä, halua pysyä ”oikeassa joukossa”, jossa kuvataan vallitse- van lämmin kristillinen solidaarisuus ja keskinäinen armollisuus. Lujan sosiaalisen yh- teisöllisyyden kuvaus voi olla myös mallitarinan luomista, sen vahvistamista, miten lukija voisi kuvata ryhmäkokemustaan. Se, että ei-uskovista tehdään uskovastaisia hahmoja, joilla on erityisiä antipatioita les- tadiolaisia kohtaan, on yhtäältä vieraan pelon hyödyntämistä. Vihollisasetelman avulla kerronta houkuttelee esiin ulkoista painetta, joka on omiaan lisäämään sisäistä kohee- siota. Yhteinen vihollinen on yhtenäisyyden tae – eronteko tuottaa näkemyksen sa- muudesta. Lopulta asetelman voi nähdä myös niin, että lestadiolaisen kirjallisuuden ihmiskuva sisältää meisyyden vahvistamisen oheistuotteena yhteisöä itseään toiseut- tavia ja marginaaliin työntäviä elementtejä. SRK:n kirjallisuudessa pelataan omanlai- sellaan vähemmistödiskurssilla. Samalla sen ei-uskovien ja uskovien kohtaamisten ku- vausten voi nähdä myös muokkaavan tosielämän suhteita ei-uskoviin. Esimerkiksi se, että ulkopuoliseen kritiikkiin ohjataan suhtautumaan kohteliaan kantaa ottamatto- masti, ei välttämättä edistä keskusteluyhteyksien syntymistä. 97 Myös yhteisökuvauksen voi mieltää olevan suunnattu kaksoisyleisölle. Se tarkoittaa lukuisia valintoja sen suhteen, mitä ja miten kerrotaan ja mitä jätetään kertomatta. Vä- hemmistöjen perusongelma lienee, pitäisikö esiintyä ulospäin yhtenäisenä ja käsitellä ristiriidat yhteisön sisällä vai näyttää sisäiset ristiriidat myös muille. Varovaiselta ja siloittelevalta vaikuttava yhteisökuvaus voi johtua siitä, että ulkolukijalle halutaan vä- littää yhteisöstä mielikuva ennemmin kutsuvana kuin ongelmallisena tai traagisena ajassa, jossa media ja yleiskustantamojen irtautumiskirjallisuus pitävät ristiriitoja ja hankalia kysymyksiä esillä yhteisön hyvien puolien kustannuksellakin. 98 5. JOHTOPÄÄTÖKSET 5.1. Uskonnollinen kutsu sydänlankana Analyysini valossa SRK:n romaaneista on löydettävissä uskonnollinen kutsu althusse- rilaisittain ymmärretyssä muodossaan. Lukijan sydäntä suostutellaan kuulolle ja aja- tuksia avataan uskonnolliselle ideologialle ja pyritään sitä kautta ohjaamaan ihmisten toimintaa ja hengellistä identiteettityötä. Johtoajatuksena on kotouttaa lukijasubjektin koko minuus kaikkine ulottuvuuksineen mukaan uskonnolliseen merkityksellistämi- sen kehykseen – vanhoillislestadiolaiseen todellisuuskäsitykseen. Analyysini perusteella eri yleisöjen suostuttelemiseksi käytetään vanhoillislestadiolai- sen kielipelin sisällä eri koodeja. Lopulta liki kaikki SRK:n kirjallisuuden juoneen, henkilögalleriaan ja kerrontaan liittyvä aines on uskonnollisen kutsun palveluksessa. Kaikkiin romaanien tapahtumiin, pohdintoihin ja henkilögallerian dynamiikkaan on kätketty viesti uskon ja hyvän omantunnon säilyttämisen tärkeydestä. Kaikista juonen- käänteistä, niiden syistä ja seurauksista ja sanavalinnoista kuultaa läpi johdatususkoon perustuva merkityksellistämisen tapa, ja juonen keskeinen sydänlanka on punottu kut- susta uskomaan. Jopa romanssin traditiosta lainatut elementit sekä uskoa kritisoiva ja skeptinen aines on tuotettu ja sijoitettu tarinaan tavalla, joka lopulta on omiaan vah- vistamaan uskonnollista maailmankatsomusta. Suhteellisesta rohkeudestaan huoli- matta minkään tutkimieni romaanien sisältö ei riko mitään vanhoillislestadiolaisuuden keskeistä uskonohjetta eikä suostuttele lukijaakaan siihen. Pääasiassa romaanit liu’ut- tavat omaa näkökulmaansa ja toivetta oikeutuksesta olla mitä ovat hiljaa kuin venettä kaislikossa. 5.2. Lukijasubjektit paikallaan Romaaneja voi kauttaaltaan lukea ainakin kahdella tavalla: suostua uskonnollisesti kutsuttavaksi ja nähdä romaanin tarjoama maailma luonnollisena, ehjänä maailmana tai toisaalta torjua kutsu ja nähdä romaani kurkistusikkunana vieraaseen maailmaan. SRK:n romaanit kuitenkin asettavat selkeästi etusijaiseksi romaanin sisäisen maailman merkityspotentiaalin ehjänä, luonnollisena todellisuutena, joka vahvistaa uskonnolli- sen subjektin eheyttä. Tämä kutsuva merkitys on niin ensisijainen ja alleviivattu, että 99 muiden merkitysten lukeminen tekstiin vaatii vaivaa. Joissakin kirjoissa esimerkiksi ateistiselle tai vain tiedollisesti uteliaalle luennalle jää varsin vähän tilaa. Tekstin voi- makas yhden merkityksen etualaistaminen voi olla juuri tekijä, joka tekee siitä ten- denssikirjallisuutta. Tulkinnallani olen myös osoittanut, että SRK:n romaaneista on hahmotettavista paitsi selkeä ensisijainen lukija-asema, myös muita lukija-asemia. Lähestyin aineistoani sisä- ja ulkolukija -käsitteiden tuottaman kaksoisyleisöhypoteesin avulla. Analyysin aikana on tarkentunut muita näiden kategorioiden välillä liikkuvia lukijapaikkoja. Po- tentiaalisten lukijakategorioiden mukaan nimettyinä tällaisia ovat esimerkiksi suopea sisälukija, epäilevä sisälukija, ymmärtävä perinteenkannattaja, utelias ulkolukija sekä vastustava ulkolukija. Kaikissa tutkimissani romaaneissa on kohtia, joihin on kirjoittautunut tietoisuus ylei- sön jakautuneisuudesta, mutta kukin romaani etualaistaa tiettyjä lukija-asemia. Aineis- toni kahdesta voimistumiskertomuksesta, Yhteen punotut ja Siihen asti, on luettavissa lähtöoletus, että lukijat ovat nimenomaan suopeita sisälukijoita, jotka ovat jo tunnista- neet itsensä uskonnollisesta kutsusta ja ottavat romaanien tarjoaman todellisuuskäsi- tyksen pitkälti annettuna. Voimistumiskutsun ohella näitä suopeita sisälukijoita voi puhutella yhteisyyskutsu, joka on omiaan vahvistamaan jo olemassa olevaa identiteet- tiä. Yhteisyyskutsu on suunnattu sisälukijan sisäryhmätunteen vahvistamiseksi. Yhtei- syyttä tuotetaan yhteisöä yhdistävien tekijöiden korostamisen lisäksi myös vahvista- malla eroa vanhoillislestadiolaisten uskovien ja muiden yksilöiden ja yhteisöjen vä- lille. SRK voi uskonnollisen kutsun lisäksi pyrkiä tarjoamaan tällaisille suopeille liik- keen jäsenille ylipäätään kirjallisuutta, joiden pohdiskeleviin subjekteihin he voivat samaistua ja joiden fiktiivisenä kehyksenä on heidän arkeaan vastaava maailma. On myös mahdollista, että lukija on kontekstuaaliselta ymmärrykseltään lestadiolai- sesti kompetentti ja siten miellettävissä sisälukijaksi, mutta on kuitenkin uskossaan epäilevä, kriittinen tai ahdistunut. Tällainen lukija voi hyvinkin pyrkiä problematisoi- maan lukemansa romaanin sisältöä eikä suinkaan oleta kirjan tietävän itseään enem- män, saati ole taipuvainen ottamaan sanottua annettuna. Monet tekstien asetelmat ra- kentavat tunnistautumistilaa tällaiselle eri maailmankuvien välillä horjuvalle, hajaan- tuneelle lukijasubjektille – epäilevälle tai katuvalle ja syyllisyydentuntoiselle subjek- tille – jolla uskon ehtona oleva kielen ja todellisuuden aivan tietynlainen ”pystysuora” 100 yhteys on jollakin tapaa häiriintynyt. Vahvistumiskutsu on kohdistettu erityisesti täl- laiselle horjuvalle subjektille. Omanlaisensa lukijapaikan voi ottaa myös jonkinlainen ”tradition tunteva perinteen- kannattaja” jolla ei lukuhetkellä ole henkilökohtaista suhdetta yhteisön tunnustaman uskon peruskysymyksiin, mutta joka tuntee vanhoillislestadiolaisen kielipelin sääntöi- neen. Hän voi olla esimerkiksi liikkeestä irtautunut tai muulla kuin vanhoillislestadio- laisesti ymmärretyllä tavalla hengellinen. Kääntymyskertomuksen yksi ihannelukijoista ja otollisin kääntymiseen kutsuttava lie- nee uskonasioille avoin tai niiden kanssa kipuileva ja hengellistä kotia etsivä ulkolu- kija. Aineistoni nuortenromaani Heijastuksia on luokiteltavissa kääntymiskerto- mukseksi. Sen kutsutyön tarkoitus on saattaa etsivät ei-uskovat mahdollisiksi jäseniksi tai initiandeiksi, tunnistamaan etsikkoaikansa ja hakeutumaan kohti reaalimaailman lestadiolaisia ihmisiä ja yhteisöä, tai uskosta luopuneen palaamaan tuttuun merkityk- sellistämisen kehykseen ja yhteisöön. Heijastuksia onkin tutkimistani romaaneista sel- keimmin kirjoitettu kaksoisyleisölle. Romaani tukee ulkolukijan mahdollisuutta ym- märtää henkilöhahmojen prosesseja sisälukijalle itsestään selvien opillisten ja elämän- tavallisten seikkojen auki selittämisellä sekä uskoon eri tavalla suhteutuvien henkilö- hahmojen näkökulmien vaihtelulla. Ei-uskovalla, ymmärtävällä perinteenkannattaja- hahmo Ekillä on teoksessa sillanrakentajarooli uskovan ja ei-uskovan maailman vä- lillä. Toki ulkolukijan uteliaisuus voi olla ensisijaisesti tiedollista. Uskonnollisen sanoman kaipaamisen sijaan hän voi lukea teosta hankkiakseen näköaloja vieraaseen vähem- mistökulttuuriin. SRK:n romaanien voi nähdä tarjoavan ulkolukijalle näennäisesti ik- kunaa erilaisten vanhoillislestadiolaisten ihmisten tuntoihin. Rationaalinen, tiedolli- sesti utelias ulkolukija huomioidaan esimerkiksi siinä, että romaanien suhde maail- maan on pääasiassa realistinen. Edes yliluonnollisen jumaluuden läsnäolo ei vaadi loikkia fantasiaan, vaan se välittyy henkilöhahmojen tajunnan tasolta ja kautta. Vaikka romaanit siis suuntautuvat realistisen romaanin rajojen ulkopuolelle tuonpuoleiseen, transsendentaaliin tasoon, pyhyys kohdataan keskellä realistista arkea. Voimistumis- kutsu edellä kirjoitetuissa romaaneissa, kuten Yhteen punotuissa ja Siihen astissa, ul- kolukijalle tarjoiltava paikka onkin ennen kaikkea vanhoillislestadiolaisen uskovaisen ymmärtäjän, ei siihen samaistujan paikka. 101 Toki osaa tekstistä voi lukea myös aivan yleisenä kehityskirjallisuutena. Henkilöhah- mojen eksistentiaalisten kriisien kuvauksessa on varmasti paljon yleisesti tunnistetta- vaa ja samaistuttavaa kelle tahansa, ja ulkolukija voi samaistua viimeistään sekulaa- reihin ongelmiin kuten raskauden jälkeiseen masennukseen, riittämättömyyden tun- teeseen ja hankaliin perhesuhteisiin. Lisäksi suhteellisen suopeiden lukija-asemien lisäksi Yhteen punotut ja Siihen asti piir- tävät esiin kielteisesti, jopa vihamielisesti suhtautuvan lukijan paikkaa. On toki otet- tava huomioon, että potentiaalinen lukija on jo jollakin tavalla kulttuurisesti sijoittunut subjekti, joka on menneisyydessään jo toisten diskurssien ja ideologioiden, tekstien ja instituutioiden puhuttelema ja on jo sijoittunut interdiskursiiviseen avaruuteen jollain tavalla. Lukijan nykyinen asema tuossa avaruudessa voi asettua tekstiä vastaan. (Leh- tonen 1998, 178.) Vastustavan ei-jäsenen ja tekstin kohtaaminen voi tuottaa vastakar- vaan lukemista, jota vastaan mikään teksti ei voi täysin puolustautua. Todennäköisesti erityisen vihamielinen lukija ei kuitenkaan edes tartu uskonnollista tendenssiä viesti- vään kirjaan vaan etsii lukemisensa muualta. Voikin ajatella, että paikoin tekstistä löy- tyvä aavistus erityisen vihamielisestä antagonistilukijasta, jonka mahdollista luentaa vastaan teksti paikoin puolustautuu, on luotu lähinnä kiinteyttämään olemassa olevaa uskovien yhteisöä. Lievän vastahankaiseen lukijaan romaanit ovat varautuneet paremmin. Esimerkiksi Siihen astissa liian suoran uskonnollinen puheen minimointi voi olla tietoinen valinta kirjoittajilta tai julkaisijalta, sillä se saattaisi herättää vieroksuntaa ulkolukijoissa, ja toisaalta kaunokirjallisuuden äärelle hakeutuva sisäryhmäläinenkin kenties kavahtaisi osoittelevaa oppikirjasävyä. Uskonnollisella kaunokirjallisuudella voisi kuitenkin kaunokirjallisuusluonteensa vuoksi olla opillista kirjallisuutta luontevammin mahdol- lisuus ja tavoiteltavakin päämäärä tuottaa sisältönsä myös kontekstuaalisesti ”epäpä- tevän” ulkolukijan ja toisaalta myös ”vastasyntyneen” sisälukijan tavoitettavaksi. Käsitän myös, että mikäli uskonnollisen kutsun piiriin halutaan tavoittaa nimenomaan ulkolukijaa – oli hän sitten utelias tai vastahankainen – on hyvin oleellista, miten in- klusiivista tai eksklusiivista, eli mukaan ottavaa ja yhteisöön integroivaa tai ulossul- kevaa kieli on. Uskonnollista kieltä taitamattoman voi ylipäätään olla vaikea päästä sisään taajaan hengellisiä tekstejä siteeraavaan, uskonnollisen kirjallisuuden maail- maan. Tällainen tekstin poistyöntävyys ei tue ainakaan ideologisen kutsun pyrkimyk- 102 siä. Inklusiivisuus voisi tällaisessa tapauksessa olla kenties jonkinlaista yleiskieli- syyttä, erityisalueelle kuuluvien asioiden ilmaisemista yleistajuisesti tai tuoreen kau- nokirjallisesti. Yhtäältä joissakin kohden sama kieli voi yhdistää sisälukijoita ja työn- tää pois ulkolukijoita. Silloin kyse voi olla fraasistuneesta kielestä tai voimakkaasta intertekstuaalisuudesta. Toisaalta vaarana on, että kohdat, jotka voi lukea ulkolukijan huomiointina, voivat näyttäytyä sisälukijan aliarviointina. Kaksoisyleisö on ehdotto- masti SRK:n haaste. Kaiken kaikkiaan lukijasubjektin ja uskonnollisesti kutsuvan tekstin välillä on yksi- suuntaisen valtasuhteen sijaan kaksisuuntaisen neuvottelusuhde. Tuossa neuvottelussa teksti pyrkii tuottamaan itselleen tietynlaista kristillistä lukijasubjektia ja luo uusia suhteita konteksteihin ja kontekstien välille ja muokkaa siten lukijan intertekstuaalista tietämystä ja kontekstuaalisia resursseja. Lukija taas tuottaa tekstistä omalla luennal- laan jonkinlaista, aktualisoi siinä joitakin merkityksiä ja tunnistaa tai ei tunnista itseään sen uskonnollisesta kutsusta. Selvää on, että kustantajan tarkoitusperät eivät voi lukita julkaistun ja siten irti päästetyn kirjallisuuden käyttöä. Teokset voivat liikkua yleisöltä toiselle kirjailijan tai kustantajan intentioiden suostuttelemina – tai niistä riippumatta. 103 LÄHTEET PAINETUT H = Kaarlejärvi, Reija 2015: Heijastuksia. Oulu: Suomen Rauhanyhdistysten Kes- kusyhdistys. SA = Matikainen, Pauli 2013: Siihen asti. Oulu: Suomen Rauhanyhdistysten Keskus- yhdistys. YP = Sivula, Salla 2017: Yhteen punotut. Oulu: Suomen Rauhanyhdistysten Keskus- yhdistys. Althusser, Louis 1976/1984: Ideologiset valtiokoneistot (Positions). Helsinki: Gum- merus. Aho, Hanna 2018: Onko kirjalla vielä tehtävää? Teoksessa Jaksanko luottaa? Ajan- kohtaista 2018. Toim. Aho, Hanna & Hintikka, Jouni. Oulu: Suomen Rauhanyhdis- tysten Keskusyhdistys. 180–185. Hakala, Raija 1999: Kristillinen elämänkatsomus ja modernismin ihanteet: Niilo Rauhalan lyriikan tarkastelua. Helsinki: SKS. Hakulinen, Juha 2019: Taide ja kulttuuri rikastuttavat. Teoksessa Vaellanko valossa? Ajankohtaista 2019. Oulu: SRK. 68–73. Heino, Harri 2002: Mihin Suomi tänään uskoo. Helsinki: WSOY. Helle, Anna & Hollsten, Anna 2016: Tunnetko kirjallisuutta? Teoksessa Tunteita ja tuntemuksia suomalaisessa kirjallisuudessa. Toim. Anna Helle & Anna Hollsten. Helsinki: SKS. 7–33 Hintsala, Meri-Anna & Kinnunen, Mauri (toim.) 2012: Tuoreet oksat viinipuussa. Vanhoillislestadiolaisuus peilissä. Helsinki: Kirjapaja. Ihonen, Markku 1991: Uskonnollisen kirjallisuuden tarjoamat vaihtoehdot. Teok- sessa Hevosen sulkia. 1980-luvun suomalaisen kirjallisuuden tilanteita. Toim. Yrjö Hosiaisluoma. Helsinki: Kirjastopalvelu. 97–115 Ihonen, Markku 1997: Uskonnolliset kielipelit. Vallankäyttöä ja identiteetin vahvis- tamista. Teoksessa Kielen vallassa. Näkökulmia politiikan, uskonnon ja julkishallin- non kieleen. Toim. Makki Mälkiä & Jari Stenvall. Tampere: Tampereen yliopisto. 91–103. Ihonen, Markku 1998: Uskonnollisen kirjallisuuden mahdollisuuksia ja mahdotto- muuksia. Teoksessa Missä mennään? Kirjallisuuden lajeja ja ilmiöitä. Toim. Eskola, Kanerva, Antti Granlund & Markku Ihonen. Tampere: Tampereen yliopisto. Ihonen, Markku 2001: Pyhää ja puhdasta. Pohdintoja Antti Hyryn Pauli-romaanien ääressä. Teoksessa Raamattu suomalaisessa kirjallisuudessa. Kaunis tarina ja Juma- lan keksintö. Toim. Sihvo, Hannes & Nummi, Jyrki. Helsinki: Helsingin yliopisto. 196–236 104 Jokinen, Arto 2000: Panssaroitu maskuliinisuus. Mies, väkivalta ja kulttuuri. Tam- pere: Tampereen yliopisto. Jonnes, Denis 1990: The Matrix of narrative. Family Systems and the Semiotics of Story. Approaches to Semiotics 91. Berlin and New York: Mouton de Gruyter. Lehtonen, Heleena: 1998: Lukemalla avaraan maailmaan. Helsinki: WSOY. Lohi, Olli 2015: Julkaisutyötä – meille jokaiselle. Teoksessa Ajankohtaista 2015. Suurin on rakkaus. Oulu: Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys. Loivamaa, Ismo 1996: Nuortenkirjan villit vuodet. Nuortenkirjallisuuden muutosil- miöitä 1990-luvun alussa. Helsinki: Cultura. Lumijärvi, Johanna 2012: Kunnia ja kiitos Jumalalle. Teoksessa Uskon aakkosia. Toim. Pauli Kivioja. Oulu: SRK. Löytty, Olli 2006: Ambomaamme. Suomalaisen lähetyskirjallisuuden me ja muut. Tampere: Vastapaino. Merton, Robert K. 1959: Social Theory and Social Structure. Glencoe. Nykänen, Tapio 2012: Kahden valtakunnan kansalaiset. Vanhoillislestadiolaisuuden poliittinen teologia. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus. Ojajärvi, Jussi 2008: Haluatko subjektiksi? Ideologinen kutsu ja yksilön uusliberalis- tinen hallinta: Jari Sarasvuo, Haluatko miljonääriksi? ja Jyrki Tuularin Pyydys. Te- oksessa Minä ja markkinavoimat. Yksilö, kulttuuri ja yhteiskunta uusliberalismin val- takaudella. Toim. Jussi Ojajärvi & Liisa Steinby. Helsinki: Avain. 135–191. Pentikäinen, Samuli 1992: Kertomuskirja viestin välittäjänä. Teoksessa Jumalan sana ja opetus. Vuosikirja 1992. Toim. Pentikäinen, Samuli. Oulu: Suomen Rauhan- yhdistysten Keskusyhdistys r.y. 70–77. Raamattu 1992. Suomen evankelilais-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vuonna 1992 käyttöön ottama suomennos. Helsinki: Suomen Pipliaseura. Raittila, Anna-Maija 1981: Kutsut minua nimeltä. Uskonnollista runoutta 1900-luvun Euroopassa. Helsinki: Kirjapaja. Rambo, Lewis R. 1993: Understanding Religious Conversion. New Haven: Yale University Press. Rauhala, Pauliina 2013. Taivaslaulu. Helsinki: Gummerus. Ringgren, Helmer 1968/1972: Uskonnon muoto ja funktio. (Religionens form och function, Lund.) Helsinki: Gaudeamus. Rekola, Juhani 1970: Jokainen enkeli on pelottava. Helsinki: Kirjapaja. Rekola, Juhani 1982: Kadotetun paratiisin portailla. Usko kirjallisuudessa. Helsinki: Kirjapaja. Rojola, Lea 2004: Sukupuolieron lukeminen. Feministinen kirjallisuudentutkimus. Teoksessa Feministinen tietäminen. Keskustelua metodologiasta. Toim. Marianne Liljeström. Tampere: Vastapaino. 25–43. 105 Ruokanen, Miikka 1980: Jumalan valtakunta ja syntien anteeksiantamus. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen opilliset korostukset 1977–1979. Kirkon tutki- muslaitos. Sarja A n:o 36. Tampere: Hermes. Salomäki, Hanna 2010: Herätysliikkeisiin sitoutuminen ja osallistuminen. Väitös- kirja. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Seiko, Päivi 2014: Matkalle. Oulu: Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys. Soikkeli, Markku 2016: Tuttua lemmentouhua. Johdatus rakkauskertomusten poetiik- kaan, historiaan ja filosofiaan. Helsinki: SKS. Stacey, Jackie and Pearce, Lynne 1995: The Heart of the Matter: Feminists Revisit the Romance. Teoksessa Romance Revisited. Toim. Lynne Pearce and Jackie Stacey. London: Lawrence and Wishart. Suojanen, Päivikki 1975: Uskonnollinen kieli. Teoksessa Uskonnollinen liike. Suo- malaisia tapaustutkimuksia. Toim. Juha Pentikäinen. Helsinki: SKS. S. 230–260. Tietolipas 74. Suojanen, Päivikki 1978: Saarna, saarnaaja, tilanne. Spontaanin saarnan tuottamis- prosessi Länsi-Suomen rukoilevaisuudessa. Helsinki: SKS. Suolinna, Kirsti 1975 A: Herätysliikkeet sosiaalisina liikkeinä. Teoksessa Uskonnol- linen liike. Suomalaisia tapaustutkimuksia. Toim. Juha Pentikäinen. Tietolipas 74. Helsinki: SKS. 28–56. Turner, Victor 1969: Rituaali: Rakenne ja communitas (The ritual process: structure and anti-structure). Suom. Maarit Forde 2007. Helsinki: Summa. PAINAMATTOMAT Hartikainen, Arttu 2006: Maailmassa muttei maailmasta: Vanhoillislestadiolaisen nuortenkirjallisuuden ihmiskäsitys viiden kirjan valossa. Pro gradu -tutkielma. So- veltavan kasvatustieteen laitos. Helsinki: Helsingin yliopisto. Hovi, Tuija 2006: Uskon performatiivit kokemuskerronnassa. Joensuu: Suomen kan- santietouden tutkijain seura. Elore 13 (2006): 2, s. 1–16. https://www.doria.fi/han- dle/10024/25243 Kokkola, Lydia 2011: “Virtuous Vampires and Voluptuous Vamps: Romance Con- ventions Reconsidered in Stephenie Meyer’s ‘Twilight’ Series”. Children's Literature in Education, 2011, Vol. 42(2). 165–179 https://link.springer.com/arti- cle/10.1007/s10583-010-9125-9 Laakso, Maria 2014: Nonsensesta parodiaan, ironiasta kielipeleihin. Monitasoinen huumori ja kaksoisyleisön puhuttelu Kari Hotakaisen Lastenkirjassa, Ritvassa ja Sa- tukirjassa. Väitöskirja. Kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikkö. Tampere: Tampereen yliopisto. https://trepo.tuni.fi/handle/10024/94838 SRK:n verkkosivut https://srk.fi/fi/toimintamuodot/julkaisut/ (luettu 10.9.2019) Räsänen, Antti 2002: Aikuisen uskonnollisuus. http://ethesis.helsinki.fi/julkai- sut/teo/kayta/vk/rasanen