ALUEELLINEN SEKOITTAMINEN JA SOSIAALINEN KESTÄVYYS Tutkimuskatsaus ja keskustelualoite Matti Kortteinen Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 4 2022 Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja / Publications of the department of social research –sarjan julkaisuja 4 Turku, 2022 ISBN 978-951-29-8855-6 (Verkko) ISSN 2737-0909 Smartland-tutkimuskonsortiota rahoittaa Suomen akatemian Strategisen tutkimuksen neuvosto, päätösnumerot 327800 (Smartland-konsortio) ja 327801 (Turun osahanke). Keskustelualoitteen taustaa Oheinen julkaisu on tehty Smartland-tutkimuskonsortion työpaketin 2 toimeksiannosta. Smartland on Aalto-yliopiston, Turun yliopiston, Helsin- gin yliopiston ja Ilmatieteen laitoksen yhteishanke, jossa tarkoituksena on tutkia ja kehittää maankäyttöpoliittisia toimintatapoja, joilla kaupunkike- hitystä voidaan ohjata kestävään suuntaan. Hankkeessa tarkastellaan niin taloudellista, sosiaalista kuin ympäristöllistäkin kestävyyttä, ja sitä toteu- tetaan yhteistyössä Suomen 20 suurimman kaupungin kanssa. Smartland-työpaketti 2 tutkii sosiaalisesti kestävää maankäyttöpolitiik- kaa, erityisesti segregaation torjumisen näkökulmasta. Segregaation esiin- tymistä tutkii apulaisprofessori Sanna Ala-Mantilan johtama Helsingin yliopiston tiimi ja kuntien segregaation vastaista politiikkaa professori Hannu Ruonavaaran johtama Turun yliopiston tiimi. Työpaketti 2 järjesti 6.5.2021 yhteistyökumppaneille työpajan otsikolla Segregaatio ja sosiaalinen sekoittaminen. Sosiaalinen sekoittaminen eli pyrkimys ohjata eri sosiaalisia ja kulttuurisia ryhmiä edustavia kotitalo- uksia asumaan samalla asuinalueella on ollut meillä ja muualla keskeisin keino yrittää torjua asuinalueiden haitallista sosiaalista eriytymistä. Työpajassa Helsingin yliopiston kaupunkisosiologian emeritusprofessori Matti Kortteinen piti esityksen otsikolla Sosiaalisen sekoittamisen vaikut- tavuudesta ja kehittämisestä. Esitys perustui Smartlandin Turun tiimin hä- neltä tilaaman tutkimusyhteenvedon ja keskustelualoitteen luonnokseen. Emeritusprofessori Kortteinen on tutkinut asuinalueiden sosiaaliseen eriytymiseen liittyviä kysymyksiä 1970-luvun lopulta lähtien. Hänen kirjan- sa Lähiö (1981) on ollut erityisen vaikuttava lähiöitä koskevassa tutkimuk- sessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa. Keskustelualoitteessa Korttei- nen vetää yhteen kokemuksiaan asuinalueiden sosiaalisen eriytymisen tutkijana ja esittää arvionsa siitä, mihin segregaatiotilanne on Suomessa menossa. Arvio on huolestunut. Lopuksi hän esittää ajatuksiaan siitä, mi- ten sosiaalista sekoittamista pitäisi ja ei pitäisi toteuttaa. Toivomme, että käsillä oleva tutkimuspohjainen keskustelunaloite kuluu niin kuntien toimijoiden kuin tutkijoidenkin käsissä. Turussa 19. tammikuuta 2022, Hannu Ruonavaara sosiologian professori Jarkko Rasinkangas erikoistutkija Katriina Rosengren erikoistutkija 4Sisällys 1. Johdanto 5 2. Vaikuttavuuden heikentyminen 10 3. Kantaväestön huono-osaisuus 19 4. Etniset keskittymät 31 5. Lopuksi 47 Kirjallisuus 56 51. Johdanto Alueellisen sosiaalisen sekoittamisen politiikka lähti liikkeelle Helsingistä vuonna 1961. Siilitielle, Herttoniemeen, oli sodanjälkeisen rakentamisen tuloksena syntynyt nykyisestä näkökulmasta arvioiden suuri, sosiaalises- ti tuetuista vuokrakortteleista koostunut asuinalue. Ensimmäisten tu- lomuuttajien lapset kasvoivat jokseenkin yhtä aikaa murrosikään, tästä syntyi elävä paikallinen nuorisoyhteisö, joka alkoi perinteiseen tapaan (Haavio-Mannila 1958) mitellä voimiaan toisten samanlaisten ja lopuksi myös virallisen järjestysvallan kanssa. (Aalto, Schulman & Pulma 2000.) Sodanjälkeisessä Suomessa tämä oli täysin tavatonta ja aikakauden kan- sainvälisen ja kansallisen tilanteen näkökulmasta poliittisesti vaarallista. Helsingin kaupungin johtajisto piti tilannetta huolestuttavana ja tilasi Helsingin yliopiston sosiologian laitokselta selvityksen siitä, mistä tällai- nen oli syntynyt. Selvityksessä kiinnitettiin huomiota siihen, että saman ikäistä ja taustaltaan samanlaista nuorisoa asui alueella varsin paljon (Schulman, Pulma & Aalto 2000). Pohdinta johti uudenlaiseen, kaupungin maankäyttöpolitiikkaa koskevaan linjaukseen: kunnallinen vuokra-asu- minen piti hajasijoittaa pienemmiksi yksiköiksi muiden hallintasuhteiden sekaan. Tämä politiikka on sittemmin hallinnut uusien kerrostaloaluei- den kaavoitusta ja rakentamista Helsingissä jo noin kuuden vuosikym- menen ajan, vain muutamin yksittäisin poikkeuksin (joista vaikeimpia on päädytty jälkikäteen korjaamaan, tältäkin osin). Ajan kanssa alueellinen sosiaalinen sekoittaminen levisi ensin muihin pääkaupunkiseudun kuntiin ja myöhemmin useisiin muihin suuriin kau- punkeihin Suomessa. Samalla politiikka perusteluidensa osalta muuntui osaksi yleistä tasa-arvopolitiikkaa: se asettui osaksi hyvinvointivaltion tuolloista rakentamista. Syntyi siis ikään kuin kaksitasoinen rakenne: val- tio harjoittamansa tulontasauksen kautta ensin tasoitti väestön sisäisiä eroja ja tämän jälkeen kunnat täydensivät työtä sekoittamispolitiikkan- sa kautta – eri väestökerrokset pyrittiin asuttamaan toistensa sekaan samoille asuinalueille. On hyvin vaikea löytää asiakirjoja, jossa seikka- peräisesti esiteltäisiin sekoittamispolitiikan tavoitteita ja keinoja, mutta yleiseen puheenparteen vakiintui ajatus, että ”näin kaikki elävät samaa todellisuutta”. Tämä ajatus sopi hyvin tuolloin kansallisen integraation 6politiikkaan, joka eri muodoissaan hallitsi aikakauden poliittista elämää maassamme. Kansainvälisesti vertailevasta näkökulmasta linjaus oli ja on erikoinen. Tämä kävi selkeästi ilmi 1990-luvulla tehdyistä kansainvälisestä vertailus- ta, jossa selvitettiin alueellisen sosiaalisen segregaation esiintyvyyttä 11 Euroopan kaupungissa (Flatley ym. 1999). Muualla Euroopassa on hyvin tavallista, että väestön sisäiset tulo- ja sosioekonomiset erot alueellis- tuvat kaupunkialueiden sisällä selviksi makrorakenteiksi: sekä hyvä- että huono-osaisuus tapaa keskittyä omille erityisille alueilleen. Ns. sisäkau- pungin taantuminen (”inner city decay”) on ollut yksi keskeisiä kaupunki- politiikan ongelmia suuressa osassa Keski-Eurooppaa jo 1970-luvulta al- kaen. Jos jossain (esim. Pariisissa) on pyritty poliittisin keinoin erityisesti suojaamaan ydinkeskustaa tällaista kehitystä vastaan, esimerkiksi haja- sijoittamalla huono-osaisuutta seudun reunoille, tulokseksi on syntynyt suomalaisittain arvioiden hyvin huono-osaisia ja laajoja lähiöalueita. Huolellisten alueellisten analyysien tulos kuitenkin oli, että Helsingin seudulla kumpaakaan ei 1990-luvun alussa lainkaan ilmennyt. Huo- no-osaisuus oli hajasijoitettu koko kaupungin alueelle talon tai korttelin kokoisiksi yksiköiksi – eräänlaisiksi köyhyystaskuiksi – ilman että suuria asuinalueiden välisiä eroja ilmeni (Vaattovaara 1998). Vuonna 1989 kor- kein osa-aluetasoinen työttömyysaste Helsingissä oli 2,4 prosenttia ja al- haisin vähän alle yhden (Vaattovaara & Kortteinen 2003). Tulokselle ei ole löytynyt tuolloin – eikä ole löytynyt myöhemminkään – vertoa mistään muualta maailmassa. (ks. esim. Flatley ym. 1999.) Vaikka seurasimme Ruotsin esimerkkiä omassa hyvinvointivaltion raken- tamishankkeessamme, erot ovat kaupunkirakenteen osalta selviä. Tämä ei liity pelkästään erilaisiin perinteisiin kansainvälisen muuttoliikkeen hallinnassa vaan myös asuntomarkkinoiden erilaisuuteen. Suomessa asuntomarkkinat jakautuvat erilaisiin hallintasuhteisiin (ääripäinä omis- tusasuminen vs. tuettu vuokra-asuminen) tavalla, joka tehokkaasti segre- goi asemaltaan erilaisia ihmisiä eri hallintasuhteisiin. Paradoksaalisesti juuri tämä mahdollistaa kaavoituksen käyttämisen alueellisen sosiaali- sen segregaation estämisessä: hallintasuhteiden osuuksia ja sijaintia sää- telemällä on mahdollista ohjata asuinalueiden sosioekonomisen raken- teen syntyä hyvinkin tarkasti ja pienimittakaavaisesti. Kun Ruotsissa eri hallintasuhteet eivät samalla tavalla jaa ihmisiä, samaa politiikkaa ei ole voitu siellä harjoittaa, mikä on näkynyt erityisesti siinä, kuinka eri tavalla lähiöiden kehitys siellä on edennyt. Kansainvälisesti tarkastellen olemme nyt jo usean vuosikymmenen ajan kuitenkin eläneet sellaista aikakautta, jonka kuluessa väestön sisäiset erot – sosioekonomiset ja etniset – ovat trendinomaisesti kasvaneet. 7Sama kehitys on muualla johtanut hyvinkin kärkeviin alueellisiin seu- rauksiin – kuten aika ajoin muualla läntisessä Euroopassa syntyvät niin sanotut lähiömellakat osoittavat. Mellakoita on syntynyt myös Ruot- sissa, jota olemme aiemmin tottuneet katsomaan ikään kuin suun- nannäyttäjänä omalle kehitysurallemme. Tulokseksi on syntynyt hyvin huolestunutta kaupunkipoliittista keskustelua, jossa on – kummallakin puolella Atlanttia – pohdittu jyrkän alueellisen segregaation haitallisuutta. Ratkaisuksi on mm. nostettu esiin ajatusta alueellisesta sosiaalisesta se- koittamisesta, jolloin Suomi on noussut esille kiinnostavana kansainväli- senä esimerkkinä ja edelläkävijänä. Keski-Euroopassa on jo oma sekoittamispolitiikan perinteensä. Siinä lähdetään liikkeelle usein kaupunkien keskustassa sijaitsevista, moni- tasoisesti huono-osaisista asuinalueista ja pohditaan niiden ongelmia. Täydennysrakentamista pyritään käyttämään ongelmien ratkaisemises- sa: sen avulla pyritään eri väestökerrosten alueelliseen sekoittamiseen aiemmin monitasoisesti heikoilla alueilla. Tyypillisesti kysymys on ollut siitä, että ns. sisäkaupungissa sijaitseva, taustaltaan työväenluokkainen alue on myöhemmän kehityksen myötä taantunut tavalla, joka on vaikea. Purkamisten ja uudisrakentamisen kautta tällaisille alueille on asutettu uutta keskiluokkaa. Hankkeisiin liittyvät seurantatutkimukset eivät tulos- tensa osalta ole olleet yksikäsitteisen innostavia: uuden ja vanhan väes- tön välille ei näytä syntyvän toimivia yhteyksiä, ja niin sanotun siirtoväes- tön tilanne näyttäisi heikkenevän. (ks. esim. Vilkama ym. 2013; Vilkama & Vaattovaara 2015.) On huomattava, kuinka Keski-Euroopassa syntynyt sekoittamispolitiikka eroaa suomalaisesta perinteestä. Keski-Euroopassa sekoittamispolitiikka on luonteensa puolesta reaktiivista: sillä yritetään korjata jo syntynyttä huono-osaisuutta jälkikäteen. Myös sen keskeiset ongelmat näyttäisivät liittyvän tähän. Meillä sen sijaan alueellista sosiaalista sekoittamista on käytetty uusien alueiden kaavoituksessa, jolloin se on ollut luonteeltaan ehkäisevää. Ero on tärkeä: kun politiikkaa tehdään ehkäisevästi, Keski-Eu- roopan ongelmia – kysymyksiä siirtoväestön hyvinvoinnista tai vanhan ja uuden väestön välisistä suhteista – ei samalla tavalla nouse esille. Kaikki tämä kuitenkin perustelee sitä, että juuri nyt kysymys ehkäisevän politii- kan vaikuttavuudesta on myös kansainvälisesti tärkeä. Kysymykseen on kuitenkin yllättävän vaikea vastata: tutkimuksiin perus- tuva seuranta – siis sellainen seuranta, jossa nimenomaisesti selvitettäisiin alueellisen sosiaalisen sekoittamisen vaikuttavuutta – on pitkälti jätetty tekemättä. Tuoreen tutkimuksen (Kemppainen ym. 2018: Kemppainen ym.2021) mukaan näyttäisi kuitenkin siltä, että ehkäisevä politiikka toimii varsin hyvin alkuperäisen tavoitteensa mukaisesti. 8Kysymystä selvitettiin siten, että alueita kuvaavia rekisteritietoja yhdistet- tiin vuonna 2012 tehtyyn isoon (N=6291), alueellisesti ositettuun ja edus- tavaan kyselyaineistoon, joka oli kerätty Helsingissä, Espoossa ja Vantaalla (ositetussa otoksessa alueita mukana yhteensä 183). Asetelmana oli tutkia sosiaalista epäjärjestystä (jonka eri muotoja mitattiin) ja asumistyytyväi- syyttä (kysyttiin vastaajien arvosanoja omalle asuinalueelle) asuinalueen hallintasuhdejakauman funktiona regressioanalyysin keinoin. Menemät- tä tässä analyysin yksityiskohtiin (ks. Kemppainen ym. 2021) tulokset oli- vat yleislinjansa osalta johdonmukaisia ja selkeitä. Tuetun vuokratalokannan korkea prosenttiosuus alueella oli suoraviivai- sessa, kynnyksettömässä ja tilastollisesti merkitsevässä yhteydessä seu- raaviin muuttujiin: – asuinalueella koettu turvattomuus, – sosiaaliset häiriöt – matala asumistyytyväisyys ja – kokemus siitä, että asuu loukussa, josta ei pääse pois. On syytä huomata, että tutkittujen alueiden hallintasuhdejakauma ei ollut tilastollisesti merkitsevällä tavalla yhteydessä mihinkään muuhun, paikallista elämää kuvaavaan indikaattoriin (ks. Kemppainen 2017, 65); sosiaalisen vuorovaikutuksen paikallinen määrä, sosiaalinen koheesio tai epävirallinen sosiaalinen kontrolli eivät vaihdelleet hallintasuhteiden mukaan. Samalla asukkaiden sosioekonominen asema – siis heidän huo- no-osaisuutensa – selitti kuitenkin merkitsevästi sosiaalisen epäjärjestyk- sen vaihtelua. Tässä mielessä politiikka, joka hajasijoittaa vuokratalokantaa niin, että sen asuinaluekohtainen osuus ei nouse suureksi, ajaa varsin hyvin sitä alkupe- räistä tavoitetta, jota sillä alun perin tavoiteltiin: sosiaalisen järjestyksen ja rauhan turvaamista. Sen sijaan sosiaaliset rajat ylittävää vuorovaikutus- ta ja/tai sosiaalista tukea se ei näyttäisi tuottavan. Kun asuinympäristön hallintasuhteita sekoittamalla pystytään kuitenkin välttämään paikallisia sosiaalisia häiriöitä, ja näillä on selkeä yhteys epäviihtyvyyteen ja muut- tohalukkuuteen, näyttäisi siltä, että sekoittamisen kautta voidaan myös tavoitella tasa-arvoisempaa alueellista hyvinvointia ja sosiaalista kestä- vyyttä. Sosiaalisen sekoittamisen kautta myös huono-osaiset pääsevät elämään rauhallisemmassa ympäristössä. (Kemppainen ym. 2021.) Tällainen kuvaus ei kuitenkaan olisi riittävä. Jos nimittäin politiikan vai- kuttavuutta tarkastellaan ajan funktiona, tulokset näyttäisivät olevan heikentymässä tavalla, joka on osin huolestuttava. Vaikuttavuuden hei- kentymistä ei ole mahdollista kuvata samalla tavalla yksinkertaisesti kuin 9perusvaikutusta edellä, siis yhden regressioanalyysin keinoin: tarvitaan laajempaa, eri tutkimustuloksia kokoavaa ja yhdistelevää otetta. Kun nyt jatko rakentuu tämän varaan, esityksen luonne muuttuu väkisinkin niin, että päätelmät ja arviot pitävät sisällään enemmän epävarmuuksia ja kes- kustelun tarvetta. Jos kuitenkin haluamme pitää huolta kaupunkiemme sosiaalisesta kestävyydestä myös jatkossa, tämä keskustelu on käytävä mieluummin avoimesti ja laajalla pohjalla. Aluksi esittelen tuloksia vaikuttavuuden kehityksestä ja tulkintoja siitä, mitä kautta ja miksi tulokset ovat heikentyneet (luku 2). Tämän jälkeen esittelen tulokseksi syntyneitä erityisiä ongelmakohtia sekä kantaväes- tön (luku 3) että etnisten vähemmistöjen (luku 4) osalta. Lopuksi (luku 5) keskustelen haasteiden ja ongelmien luonteesta ja alustan pohdintaa politiikan kehittämisestä. 10 2. Vaikuttavuuden heikentyminen Kansainvälisesti katsottuna Suomelle ja muille Pohjoismaille on ollut ominaista vähäinen yhteiskunnallinen eriarvoisuus sekä verrattain pienet, alueiden väliset erot…Parin viime vuosikymme- nen aikana yhteiskunnalliset erot ovat kuitenkin kasvaneet niin Suomessa kuin muissakin Pohjoismaissa. 1990-luvulta lähtien Suomessa tuloerot ovat kasvaneet, tuloköyhyys on lisääntynyt, työttömyysaste on vakiintunut aiempaa korkeammalle tasolle ja sosiaaliset terveyserot ovat merkittävästi lisääntyneet – –. (Stjernberg 2019.) Kehityksen taustalla on nähty monenlaisia syitä, mutta suurinta osaa tul- kinnoista yhdistää ajatus siitä, että pohjaltaan kysymys on suuresta, luon- teeltaan historiallisesta rakenteellisesta taitteesta: kansainvälinen talous on integroitunut globaalisti, ja tämä on ehdollistanut kansallista kehitys- tä, myös Pohjoismaissa. Kyseinen taite on tuottanut eri maissa erilaisia ongelmia ja erilaista poliittista harkintaa. Nyt on kysymys siitä, millaista muutosta tältä pohjalta on syntynyt alueellisen kehityksen osalta Suo- messa, ja millaista uutta harkintaa nyt mahdollisesti tarvittaisiin. Lyhyesti: Suomessa työvoiman kysynnässä on tapahtunut massiivinen, äkillinen ja merkitykseltään historiallinen siirtymä. Pekka Myrskylän ti- lastollisen yhteenvedon mukaan niiden työpaikkojen lukumäärä, joihin maassamme on voinut työllistyä vain perusasteen koulutuksen pohjal- ta, on vähentynyt vuoden 1987 noin 900 000:sta vuoden 2015 noin 280 000:een. Yhtä jalkaa tämän siirtymän kanssa työpaikkojen kokonaismää- rä on kasvanut. Suurin pudotus ammattikoulutusta vailla olevan työvoi- man kysynnässä tapahtui heti 1990-luvun laman vuosina. Tämän jälkeen kysynnän lasku on jatkunut hitaampana mutta pysyvänä trendinä, ainakin vuoteen 2015 asti. Tätä tuoreempia aineistoja ei tätä kirjoitettaessa ole ollut käytettävissä. Kasvu on ollut samana aikana suurinta korkeaa koulu- tusta edellyttävien työpaikkojen joukossa. (Myrskylä 2016.) Muutoksen mitan ja merkityksen ymmärtäminen edellyttää historiallis- ta vertailua. Lähin vertailukohta on maaltamuuton aikakausi, siis maa- ja metsätaloudesta elantonsa ansaitsevan väestön vähentyminen vuoden 1950 noin miljoonasta vuoden 1975 noin 300 tuhanteen. Tästä on empii- 11 risten tarkastelujen nojalla sanottu, että muutos ”ylittää kaiken mitä suo- malaisen yhteiskunnan rakenteessa on sen tilastoidun historian aikana tapahtunut” (Gronow ym. 1977). Aivan viime vuosikymmeninä tapahtunut, uudempi rakenteellinen siirtymä on samaa kokoluokkaa, ja muutos on lisäksi tapahtunut jokseenkin yhtä nopeasti. Rinnastus auttaa tarkastelemaan uuden rakennemuutoksen erikoispiir- teitä aiempaan verrattuna. On huomiota herättävää, kuinka uusi raken- nemuutos on jäänyt vähälle huomiolle sekä julkisissa, yhteiskuntapoliit- tisissa ja tutkimusmaailman käymissä keskusteluissa. Ero niin sanotun suuren muuton aikaan on melkein ällistyttävä. Liioittelematta voi väit- tää, että suuri muutto erilaisine seurauksineen suorastaan hallitsi suoma- laista julkista keskustelua, politiikkaa ja tutkimusta – ja kulttuurielämää. Aikakauden proosan ja elokuvien suurimmat merkkiteokset (esim. Mikko Niskasen elokuva Kahdeksan surmanluotia ja Matti Pulkkisen romaani Ja pesäpuu itki) kuvasivat muutosta ymmärtävästi, sisältä päin. Tätä taustaa vasten uuden rakennemuutoksen luonnetta kuvaa parhaiten siihen liit- tyvä syvä hiljaisuus. Vastaanotossa ilmenevä ero kuvaa osuvasti taitteiden erilaisuutta yhteis- kuntien arjessa. Työvoiman kysyntä romahti aikoinaan maa- ja metsäta- loudessa (mm. maatalouden koneistumisen seurauksena), pientilat eivät enää kyenneet elättämään asukkaitaan ja ahdinko purkautui massiivisek- si muuttoliikkeeksi sekä maan sisällä maalta kaupunkeihin että sadoin tuhansin Ruotsiin. Asuntopoliittisista haasteista selvittiin lähiörakentami- sen ja aluerakennussopimusten avulla. Nyt tilanne on toisenlainen: samanlaista muuttoaaltoa ei ole syntynyt. Uuden rakennemuutoksen synnyttämällä, ns. ylijäämäväestöllä ei ole minne mennä. Muutos on globaali, koko läntistä maailmaa koskettava eikä kysyntää tällaiselle työvoimalle ole millään lähialueella, ainakaan niin, että se voisi olla perustana isommalle muuttoliikkeelle. Kun ei ole minne mennä, ihmiset putoavat paikoilleen ja tulos näkyy hiljaisena alu- eellisena eriytymisenä kaupunkien sisällä. Kun kasvanut palkansaajavä- estö edellisen suuren rakennemuutoksen aikana asutettiin lähiöihin, uu- den muutoksen isku osuu juuri näille alueille, ja erityisesti niille alueille, joille – joistain historiallisista syistä – on aikoinaan asettunut keskimää- räistä enemmän vain vähän koulutettua väestöä. Tällaisilla alueilla työt- tömyys 1990-luvun laman oloissa kohosi muita alueita korkeammalle ja alkoi laskea kaksi vuotta keskimääräistä myöhemmin – ja sittenkin muita hitaammin. Tulos on, että työttömyysasteeseen laman aikana syntyneet erot – erilaisine seurauksineen – jäivät pysyviksi. Näin tapahtui Helsingin seudulla, maan suurimman kasvukeskuksen sisällä.1 1 Esimerkiksi Kortteinen & Elovainio & Vaattovaara 2006; Kortteinen & Lankinen & Vaattovaara 1999; Kortteinen & Tuominen & Vaattovaara 2005; Kortteinen & Tuominen & Vaattovaara 2001; Kortteinen & Vaattovaara 2001; Kortteinen & Vaattovaara, 2000; Kort- teinen & Vaattovaara 1999; Vaattovaara 1998; Vaattovaara & Kortteinen 2003; Vaattovaara & Kortteinen 2012; Vaattovaara & Lönnqvist 2004; Vaattovaara & Vuori 2000. 12 Tuore väitöskirja (Stjernberg 2019) osoittaa väestötilastojen alueellisen analyysin perustalta, että muutos muualla Suomessa on ollut vielä voi- makkaampaa. Vielä vuonna 1990 suomalaisten lähiöiden sosioekonomi- nen koostumus oli yleisesti ottaen hyvin lähellä oman talousalueensa keskivertoa, mutta tämän jälkeen sosioekonominen eriytyminen – erityi- sesti lähiöiden sosioekonominen lasku – on ollut voimakasta. Kasvualu- eilla lähiöt ovat keskimäärin tarkastellen jääneet jälkeen muun talousalu- een kehityksestä sitä kautta, että niissä nousu on jäänyt vähäisemmäksi. Kehityksessään pysähtyneillä tai taantuvilla talousalueilla lähiöalueiden sosioekonominen heikentyminen on ollut osin suorastaan dramaattista. Tämä nostaa esiin toisen piirteen, joka erottaa uuden rakennemuutoksen suuren muuton ajasta. Suomalaisessa työvoimapolitiikassa on vahva uu- delleen- ja täydennyskoulutukseen liittyvä perinne. Ajatuksena on ollut selvitä markkinasiirtymien tuottamasta niin sanotusta luovasta tuhosta uudelleenkouluttamalla ylijäämäväestöä uusille kasvualoille. Maalta- muuton yhteydessä tämä toimi hyvin, joko oppilaitoksilla tai uusien työ- paikkojen sisällä: kasvavan teollisuuden palveluksessa tarvittiin myös vähän koulutettua työvoimaa. Nyt tilanne on tältä osin toinen. Ammat- tikoulutusta vailla olevan työvoiman kysyntä on romahtanut, ja samalla korkeakoulutetun työvoiman kysyntä on kasvanut. Koulutuskuilu on niin suuri, ettei se ratkea perinteiseen tapaan uudelleen- ja täydennyskoulu- tuksen kautta. Tulos on työmarkkinoita leimaava pysyvä, rakenteellinen epätasapaino, jossa työvoiman ylitarjontaa ja ylikysyntää esiintyy rinnan, erityisesti nousukausien aikana (ks. Kortteinen 1989). Tätä kautta tulemme yleisempään päätelmään: kaupunkialueiden sisäis- ten erojen kasvu, ”segregaatio”, on oman aikamme suuri muutto. Kysy- mys on mitaltaan ja merkitykseltään maaltamuuttoon rinnastettavissa olevasta rakenteellisesta käänteestä. Sitä ei sen luonteen vuoksi ole kui- tenkaan osattu ottaa tällaisena vastaan, ei julkisuudessa, tutkimuksessa eikä politiikassa. Hiljaa ja hitaasti tapahtuva sosioekonominen lasku ei ole ylittänyt uutis- kynnystä muutoin kuin ajoittain, ja silloin paikallisen, osin kiivaan, segre- gaatiota koskevan keskustelun kautta. Voi myös olla kysymys siitä, että samastumisen kohde on vaikeampi: meidän on historiallisen taustam- me vuoksi helppo ymmärtää pientilallisen ahdinkoa, mutta ammattitai- dottoman työttömän asemaan on ehkä vaikeampi asettua. Kahdeksan surmanluodin sijasta tulokseksi on syntynyt esimerkiksi elokuva keski- luokkaisten ihmisten turistimatkasta Jakomäkeen, näkökulman ollessa avoimen kauhisteleva. Myös suomalainen yhteiskuntatiede, mukaan lu- kien sosiologia, jonka keskeinen kansallinen perinne on ollut äkillisten rakenteellisten muutosten seuranta ja tutkimus, on suurimmaksi osaksi hukannut koko tämän muutoksen. Olemme tarvinneet Tilastokeskuksen eläkkeelle siirtyneen yliaktuaarin tekemät laskelmat, jotta uusi rakenne- muutos on edes jälkikäteen paikantunut. 13 Pahinta kuitenkin on, että tämä on ohjannut myös yhteiskuntapoliittista keskustelua, siinä esitettyjä tulkintoja ja reseptejä. Tulokseksi on syntynyt keskustelua, joka on jäsentynyt ongelmalähiöitä koskevaksi pohdinnaksi, jolloin siis ajatellaan, että ongelmat olisivat erityisiä, paikallisiin olosuh- teisiin liittyviä pulmia. Tällainen keskustelun kehys on yhtä viisas kuin jos 1970-luvulla tyhjentyvän maaseudun ongelmiin olisi suhtauduttu puhu- malla ongelmakylistä, joita olisi erikseen syytä pyrkiä paikallisin toimin kehittämään. Ongelmien juurisyyt ja näiden vaikutusmekanismit jäävät tällaisessa keskustelussa kokonaan syrjään. Kun nyt seuraavassa pyrimme nimenomaan tähän, on ehkä aluksi syytä ottaa vauhtia lyhyestä kertauksesta. Työvoiman kysynnässä on siis tapah- tunut massiivinen rakenteellinen muutos. Tulokseksi on syntynyt uuden- laisia alueellisia ja sosiaalisia eroja, joiden kanssa pitäisi nyt pärjätä, ja mieluiten lähtien aiemmista tasa-arvopoliittisista tavoitteista. Jos muu- tosta tarkastelee tästä näkökulmasta, keskustelun fokus siirtyy pois yk- sittäisistä ongelmalähiöistä – mutta mihin ja miten? Yleisille rakenteellisille muutoksille on vaikea tehdä mitään, niitä on vai- kea estää, varsinkin jälkikäteen. Jos työvoimarakenteen suuret muutok- set joudutaan ottamaan annettuina ja kuitenkin pyritään helpottamaan niiden tuottamia seurauksia, olisi tärkeää kysyä, mitä kautta ne tuottavat syveneviä eroja ja erityistä haittaa. Suuretkin siirtymät työvoiman kysyn- nässä ovat historiallisesta näkökulmasta ohimeneviä ajanjaksoja. Paras- ta olisi hoitaa tällaiset murrokset niin, ettei poikkeuksellisen ylimeno- kauden aikana pääse tapahtumaan peruuttamattomia vahinkoja. Vaikka rakenteellinen muutos olisi pysyvä, olisi kenties mahdollista vaikuttaa niihin mekanismeihin, joiden kautta sen haitallisina pidetyt seuraukset syntyvät. Julkaisemassamme, Helsingin seudun eriytymistä koskeneessa artikkeli- sarjassa päädyimme esittämään, että kehityksessä on ollut kaksi vaihetta. Lähtöjään – siis 1990-luvulla – eroja tuotti työvoiman kysynnässä tapah- tunut rakenteellinen siirtymä, ja se, miten se resonoi yhteen pääkaupun- kiseudun kuntien välisten erojen kanssa: [E]riytyminen perustui pääosin seudulla käynnistyneeseen, voi- makkaaseen, informaatio- ja kommunikaatioteknologiaan (ICT) perustuvaan kasvuun, jonka noste alueellistui vinosti: alueet, joilla oli keskimääräistä enemmän vain vähän koulutettua väes- töä, eivät yhtä lailla päässeet nosteeseen mukaan. Kuntien vä- liset asuntopoliittiset erot – reunakuntien pientalopainottei- nen kaavoitus – resonoi yhteen tämän taloudellisen kehityksen kanssa. Helsingin joidenkin lähiöalueiden suhteellinen taan- tuminen ja reunakuntien menestys jäsentyivät kehityksen eri puoliksi. (Kortteinen & Vaattovaara 2015, 562.) 14 Muilla kaupunkiseuduilla tehdyt tutkimukset antavat vahvaa perustaa oletukselle, että samansuuntainen kehitys löi itsensä tuona aikakautena lävitse – eriasteisen vahvana – myös ainakin muissa yliopistokaupungeis- sa. (ks. esim. Rasinkangas 2013; Saikkonen ym. 2018.) Tulos näkyi asuntomarkkinoilla sekä hintatason että tulomuuton eriy- tymisenä. Väestöpohjaltaan raskaiden alueiden hintataso joko nousi hi- taammin tai taantui – siis jopa keskellä voimakasta nousukautta (Vaat- tovaara & Lönnqvist 2004). Muuttoliikkeen sosioekonominen koostumus muuttui vastaavasti: kun sosioekonomisesti heikentyneiden alueiden ha- luttavuus laski ja hintataso muuttui suhteellisen edulliseksi, tulomuutto painottui vähemmän koulutettuun ja asemaltaan huono-osaisempaan väestöön (Vaattovaara & Kortteinen 2003). Tärkein eriytymisen selittäjä oli nimenomaan alueellinen työttömyysaste (Kortteinen & Vaattovaara 2015, 567-8). Tulomuuton koostumuksessa ilmennyt, asuinalueiden väli- nen ero koski kaikkia erilaisia hallintasuhteita, so. leimasi sekä omistus- että vuokratalokannan kehitystä näillä alueilla. Osana kuvattua kehitystä vieraskielinen väestö alkoi kasvaa, muun muas- sa Neuvostoliiton romahduksen tuottaman, somalialaisen väestön äkilli- sen muuttoaallon kautta. Vieraskielinen väestö alkoi – ulkomaisen mallin mukaisesti – keskittyä samoille alueille kuin kantaväestön huono-osai- suus. Seuraava vaihe asuinalueiden eriytymisessä alkoi, kun vieraskielisen väestön osuus nousi asuntomarkkinoilla uudeksi keskeiseksi erottelijaksi (Kortteinen & Vaattovaara 2015, 569). Tämän 2000-luvun alussa alkaneen kehitysvaiheen uusi piirre oli, että myös kantaväestön lähtömuutto taan- tuneilta alueilta alkoi vinoutua sosioekonomisin ja etnisin perustein, niin että kantaväestön parempiosaiset alkoivat hakeutua pois, omille alueil- leen (Vilkama ym. 2013). Tulos kaiken kaikkiaan on ollut se, että muuttoliikkeestä – eli yksittäisten kotitalouksien tekemistä muuttopäätöksistä – tuli tärkeä, seudun alueel- lisen rakenteen muutosta ohjaava ajuri. Alueellisen eriytymisen dynamiikkaa Helsingin seudulla tarkas- telleet tutkimukset – – ovat osoittaneet, että muuttoliikkeellä on seudullisessa kehityksessä aivan keskeinen rooli. Katja Vil- kaman (2011) väitöstutkimus asuinalueiden etnisestä eriytymi- sestä osoittaa, että etenkin kantaväestön muuttoliike rakentaa pääkaupunkiseutua uudella tavalla. Kuten muissakin Pohjois- maissa – – kantaväestön muuttovirrat ovat suuntautuneet maa- hanmuuttajakeskittymiksi muodostuneilta alueilta poispäin. Tämän seurauksena suomen- ja ruotsinkielisen väestön määrä on alueilla vähentynyt ja maahanmuuttajien osuus kasvanut. Vilkkaana jatkunut maahanmuutto on entisestään nopeuttanut eriytymiskehitystä. (Vilkama ym. 2013, 485.) 15 Nämä tulokset perustuvat väestötilastojen alueelliseen analyysiin. Jos samaa kysymystä tarkastellaan kotitalouksien suorittaman harkinnan nä- kökulmasta (Vilkama ym. 2013), millaiset seikat nousevat esiin? Erillinen asiasta tehty kyselytutkimus nosti myös esiin sosiaaliset, väestöpohjaan liittyvät syyt, mutta konkreettisesti, havaittujen paikallisten seurausten kautta. Muutto ulos huono-osaistuneilta alueilta liittyi kyselytutkimuk- sen mukaan seuraaviin seikkoihin: alueella on liikaa sosiaalisia ongelmia, asuinympäristö ei ollut riittävän siisti, en pitänyt alueen arkkitehtuurista, en tuntenut oloani turvalliseksi, alueella tai koulussa liikaa maahanmuut- tajia, alueella on huono maine, kasvuympäristö ei ole riittävän hyvä lap- sille. Kaikilta näiltä osin erot olivat tilastollisesti merkitseviä. Ero muilta alueilta muuttaneiden ihmisten perusteisiin oli selvä. Hyväosaisilta alu- eilta muuttaneiden muuttosyissä nousivat esille pääasiassa erilaiset toi- minnalliset tekijät, esim. heikot palvelut, huono sijainti tai viheralueiden riittämättömyys. (Vilkama ym. 2013, 492.) Tulos on erittäin tärkeä, varsinkin jos sitä tarkastelee sekoittamispolitii- kan vaikuttavuuden näkökulmasta, kahdellakin tavalla. Ensinnä: sekoittamispolitiikan vaikuttavuus on heikentynyt ja kehityksen mekanismina toimivat asuntomarkkinat, erityisesti hyväosaisten omaa asuinympäristöään koskevat arviot ja tähän perustuvat muuttopäätökset asuinalueiden rakentumisen jälkeen. Alueellisen sosiaalisen sekoittami- sen politiikka toimii uusien alueiden kaavoituksessa ja rakentamisessa, sen kautta säädellään hallintasuhteiden osuuksia ja sijaintia. Jos eriyty- minen tapahtuukin alueiden rakentumisen jälkeen, yksittäisten kotitalo- uksien muuttopäätösten kautta, sekoittamispolitiikka tavoitteineen on avuton tällaista eriytymistä vastaan. Tämä nostaa esille toisen, muutoksen mekanismia jäsentävän piirteen, josta on toistaiseksi ollut vaikea käydä julkisuudessa rauhallista, pohtivaa keskustelua. Kun tulokset ovat edellä kuvattuja, on ilmeistä, että erilais- ten väestöryhmien väliset sosiaaliset erot ovat osin kasvaneet niin suurik- si, että sekoittamispolitiikan kautta tuotettu tilallinen läheisyys ei tuota ylirajaista sosiaalista integraatiota vaan myös epäviihtyvyyttä ja muut- toliikettä. Nämä taas kasvattavat niitä alueellisia sosiaalisia eroja, joita politiikka yrittää ohjelmallisesti pienentää.Tätä kautta alueellinen sosi- aalinen sekoittaminen on osin kääntynyt kontraproduktiiviseksi: se on osaltaan ollut tuottamassa niitä eroja, joita se ohjelmallisesti on yrittänyt kaventaa. Tätä päätelmää siis perustelevat tulokset muuttohalukkuudes- ta (Kortteinen ym. 2001), tapahtuneen muuton taustamotiiveista (Vilka- ma ym. 2013), ja muuttoliikkeen demografisesta sisällöstä (Vilkama 2011). Kansainväliset vertailut perustelevat arviota, jonka mukaan meidän oli- si viisasta ottaa tämä ilmiö vakavasti. Näyttää nimittäin siltä, että olem- me tältä osin eurooppalaistumassa, sekä väestörakenteemme että sen tuottamien seurausten osalta. Keski-Euroopassa ongelma on vanha ja tuttu. Kun kansainvälisesti arvostettu kaupunkimaantieteilijä, Sako Mus- 16 terd, eläkkeelle jäätyään tiivistää omia tutkimustuloksiaan tältä osin, hän päätyy esittämään, että kotitaloudet ”yrittävät löytää itselleen sellaista asuinpaikkaa, joka sopii heidän omaan sosioekonomiseen asemaansa ja jossa he kohtaavat naapureinaan sellaisia kotitalouksia, jotka jossain määrin muistuttavat heidän omaa profiiliaan” (Musterd 2020). Pienetkin erot erilaisten naapurustojen välillä voivat ”laukaista selektiivistä asuin- käyttäytymistä ja lisätä segregoitumista”. Musterdin mukaan tuore, suu- reen tilastolliseen aineistoon perustuvan pitkäaikaisseuranta vahvisti tätä tulosta: muuttamisen todennäköisyys oli tilastollisesti merkitsevässä yhteydessä siihen, kuinka suuri oli ero kotitalouden ja sen kotialueen so- sioekonomisten piirteiden välillä. Mitä suurempi oli epävastaavuus, sitä suurempi oli muuton todennäköisyys. Lisäksi muutto näytti ohjautuvan sellaisille alueille, joilla vastaavuus oli parempi. Kun hyväosaisia muuttaa pois, omille alueilleen, edellä kuvattu, uuden rakennemuutoksen kautta syntynyt alueellinen huono-osaisuus tahtoo syvetä. Tätä voi sekoitetun kaupunkirakenteen oloissa kuvata parhai- ten pienimittakaavaisesti, 250 kertaa 250 metriä -kokoisten GIS-ruutu- jen avulla. Artikkelissamme (Kortteinen & Vaattovaara 2015) luokitimme pääkaupunkiseudun kaikki ruudut sekä tulojen, koulutuksen että työlli- syyden mukaan. Tarkastelimme alueellisen huono-osaisuuden kehitystä siten, että määritimme monitasoisesti huono-osaisiksi ne ruudut, jotka sijoittuvat ruutujen alimpaan viidennekseen kaikkien näiden muuttujien osalta. Vuonna 1990 tällä tavalla huono-osaisia ruutuja oli pääkaupun- kiseudulla yhteensä 120, ja niillä asui 37 527 ihmistä. Vuonna 2000 huono-osaisia ruutuja oli 304, ja niillä asui 114 486 ihmis- tä. Vuonna 2010 tällaisten ruutujen lukumäärä oli lisääntynyt 391:een, ja niillä asuvien ihmisten määrä oli noussut 151 427:ään. Sekä ruutujen että seudun asukkaiden määrä on tarkastelujak- sona jonkin verran kasvanut, mutta vaikka tämän ottaa huo- mioon, alueellinen huono-osaisuus on tarkastelujakson aikana – sekä ruutujen että niillä asuvien ihmisten lukumäärän perus- teella – yli kolminkertaistunut. (Kortteinen & Vaattovaara 2015, 565.) Helsingissä kaupungin tulojakauman alimpaan viidennekseen kuuluvissa asuntokunnissa asuvien henkilöiden prosenttiosuus vuosien 2000 ja 2012 välisenä aikana on kasvanut 13,8 prosentista 14,6 prosenttiin, eli yhteensä 0,8 prosenttiyksikköä. Vaikka alueellinen tarkastelu perustuu tiukempaan rajaukseen, saimme tätä kautta tuloksen, jonka mukaan huono-osaisuus alueellisena ilmiönä oli samana aikana kasvanut kolme kertaa voimak- kaammin. Sama seikka nousee keskeisenä esille myös niissä tarkasteluissa, joissa selvitetään etnisten vähemmistöjen alueellisten keskittymien kasvua. 17 Katja Vilkama on tiivistänyt tätä koskevan analyysinsa seuraavasti: Tulokset osoittavat muuttoliikkeen rakenteiden tuottaneen ja vahvistaneen kaupunginosien etnistä eriytymistä kansainväli- sestä kehityksestä tuttuun tapaan. Kantaväestön muuttovirrat ovat suuntautuneet maahanmuuttajien asumiskeskittymiksi muodostuneilta alueilta poispäin. Tämä näkyy selvänä kanta- väestön muuttotappiona kyseisillä asuinalueilla. Kantaväestö ei kuitenkaan muuta asumiskeskittymistä maahanmuuttajia useammin, kun muuttaneisuutta tarkastellaan muuttoalttiuden perusteella. Ero näyttääkin olevan erityisesti siinä, miten muu- ton kohdealue valitaan. Maahanmuuttajien muutto kohdentuu kantaväestöä useammin (etnisiin – MK) asumiskeskittymiin. (Vilkama 2011, 12.) Seuraavassa on tiivistys siitä, miten sosiaalisen eriytymisen tilanne on omien tutkimustemme mukaan muuttunut: Meillä on totuttu ajattelemaan, että alueelliset erot kaupunki- seutujen sisällä ovat kansainvälisesti vertaillen pieniä ja että ti- lanne on tässä suhteessa hyvä. Enää ei kuitenkaan ole varmaa, kuinka osuva tämä kuvaus on. Jos koulutuserot eri osa-alueiden välillä ovat kuusinkertaiset ja tuloerot kolminkertaiset (Vilkama ym. 2014), jos kasautunut huono-osaisuus maan pääkaupungin sisällä keskittyy hyvin voimakkaasti yhdeksi isoksi alueeksi, jon- ka sisällä yli 40 prosenttia ihmisistä elää monitasoisesti huo- no-osaisissa naapurustoissa, ei ehkä enää ole asianmukaista sanoa, että alueelliset erot pieniä tehokkaan ehkäisevän kau- punkipolitiikan ansiosta. Pikemminkin tulee mieleen tyystin toinen näkökulma. Suomalaista yhteiskuntaa on sen historian kuluessa toistuvasti leimannut erikoinen kehitystapa: monet tärkeät rakenteelliset muutokset näyttävät meillä tapahtuneen suhteellisen myöhään mutta tämän jälkeen äkillisesti. On syytä pelätä, että sama on parhaillaan toistumassa kaupunkikehityk- sen kohdalla. (Kortteinen & Vaattovaara 2015, 64.) Kun maassamme on hyvin pitkä perinne tasa-arvopolitiikasta ja vallalla on jonkinlainen moraalinen imperatiivi, jonka mukaan ei saa tehdä eron- tekoja sosiaalisella asteikolla alaspäin, tulosta on ollut vaikea ottaa vas- taan. Kun Vilkaman, Vaattovaaran ja Dhalmanin artikkelia (2013) esiteltiin Helsingin Sanomissa, syntyi lehden palstoilla – mutta myös yliopiston si- sällä – hyvin turbulentti ja moraalisesti närkästynyt keskustelu. Helsingin Sanomat kommentoi tulosta parempiosaisten poismuutosta ja siihen liit- tyvistä sosiaalisista syistä omaan tapaansa, yksittäisen asukashaastatte- lun kautta. Haastattelussa nuori lapsiperhe esitti omana kantanaan, ettei 18 haluaisi asua alueella, jossa leikki oman lapsen kanssa kerrostalopihan hiekkalaatikolla täytyy aloittaa siten, että ensin joutuu siivoamaan hiek- kalaatikosta pois ihmisen ulosteita. Ongelma on se, että syntynyt moraalinen närkästys tällaista puhetta vas- taan esti kokonaan ongelman rauhallisen julkisen pohdinnan. Keskuste- lussa ei lainkaan noussut esille kysymys kasvaneiden erojen ongelmal- lisesta luonteesta, esimerkiksi siitä, kuinka työssäkäyvän keskiluokan ja pysyvästi työtä vailla elävän väestön elämäntavat eroavat toisistaan isosti ja tavalla, joka voi asumisen arjessa olla hyvinkin hankala. Tämän sijasta keskustelun kantavaksi teemaksi nousivat erilaiset vastalauseet, joiden mukaan tällaisia sosiaalisia rajanvetoja ei saa tehdä. Tämä on ymmärret- tävää kansallisen perinteen näkökulmasta: uuden eriytymisen tuottamia tuloksia on vaikea sulattaa jos/kun niitä tarkastelee aiemman tasoittu- misjakson tuottaman eetoksen ja moraalin näkökulmasta. Sama on ajoit- tain toistunut muissa medioissa. Tässä suhtautumistavassa on kuitenkin ainakin yksi vaikea ongelma: siinä ongelma yritetään kieltää, ihmisiä yritetään kieltää ajattelemasta taval- laan. Tällainen ratkaisu ei käytännössä toimi. Niin kauan kuin elämme markkinataloudessa, ihmisillä on – budjettirajoituksensa puitteissa – oi- keus valita asuinpaikkansa. Jos joku ei omaksumistaan ideologisista tai poliittisista tavoitteista johtuen hyväksy sitä tapaa, jolla muut näitä va- lintoja tekevät, ongelman kieltäminen ei auta sen ratkaisemista, se vain estää asiaa koskevaa avointa keskustelua ja pohdintaa. Muuttoliikkeen eriyttävä vaikutus seurauksineen on sosiaalinen tosiasia, joka ei kieltä- mällä poistu. Parempi olisi pohtia avoimesti, millaisia haittoja se tuottaa ja miten näitä olisi mahdollista ehkäistä. Tältä osin tuloksen voi yleisin osin tiivistää lyhyeen. Alueellisen sosiaali- sen sekoittamisen politiikka syntyi alun perin ratkaisuksi sosiaalisen jär- jestyksenpidon ongelmiin, mutta muuttui ajan kanssa yleisen tasa-arvo- politiikan osaksi. Politiikan vaikuttavuuden ongelmat eivät näy vain siinä, että erot ovat kasvussa, myös sosiaalinen järjestys on noussut ja nouse- massa uudella tavalla ongelmaksi. 19 Tavallisimmin sosiaalisen sekoittamisen politiikasta keskustellaan ke- hyksessä, jossa sen kohteeksi ymmärretään sellainen asuinalue, joka on hallinnollisesti määritetty ja rajattu. Asukkaiden sosiaalisen sekoittami- sen kautta asuinalueesta yritetään rakentaa sosiaalisesti monipuolinen ja tasapainoinen kokonaisuus. Sikäli kuin politiikan tuloksia on seurattu, seuranta on tyypillisesti ollut asuinalueiden välistä, aikasarjaperustaista vertailua, jossa on tarkasteltu eri alueiden keskiarvojen ja jakaumien ke- hitystä. Seurannan tapa on kuitenkin puutteellinen, jos sitä arvioi politiikan hyvin- vointia edistävien tavoitteiden kannalta. Asuinalue ei ole luonteva sosiaa- lisen elämän yksikkö: jos asuinalueen tasolla syntyy sosiaalisia yhteyksiä, siis eri puolilla aluetta asuvien ihmisten välille, ne syntyvät palveluiden ja/tai järjestötoiminnan kautta. Arkiset sosiaaliset kohtaamiset sen sijaan jäsentyvät kortteli ja/tai asuintalokohtaisiksi. Välittömässä asuinympäris- tössä tapahtuvalla sosiaalisella elämällä on myös välitöntä merkitystä itse kunkin asukkaan hyvinvoinnille, niin hyvässä kuin pahassakin, omis- ta valinnoista riippumatta. Negatiiviset naapurustoefektit – so. tilanteet, jossa asuinympäristön ongelmallisuus laskee asukkaiden hyvinvointia – eivät tarvitse asuinalueen kokoista alustaa syntyäkseen (Kauppinen ym. 2009): kortteli tai talo riittää hyvin (Kunnas 2013). On jo tavallista löytää yhteyksiä lähiympäristön raskaan väestöpohjan ja koetun hyvinvoinnin (Koskela 2008) tai alkoholinkulutuksen ja terveys- käyttäytymisen välillä (Kunnas 2013). Kiinnostava oli myös se tutkimus, jossa selvitettiin yhteyttä pienalueen huono-osaisuuden ja työttömien alkoholinkulutuksen välillä, ja havaittiin, että yhteys välittyy suurkulut- tajien paikallisen väestöosuuden kautta (Karimo 2018). Siis alueilla, joil- la on paljon huono-osaisuutta ja alkoholin suurkuluttajia, työtön päätyy juomaan keskimääräistä enemmän, ja tällä on vaikutuksensa sekä hänen myöhempään työuraansa (Kauppinen ym. 2009) että terveyskäyttäyty- miseensä (Karimo 2018). Tällaisia tuloksia on vaikea tulkita muutoin kuin olettamalla, että paikallinen sosiaalinen elämä on tärkeä ainakin ns. päi- väväestölle, so. sille osalle väestöä, joka viettää alueella päivänsä. Tällainen kuvaus kantaväestön sosiaalisesta elämästä huono-osaistuneil- la alueilla olisi kuitenkin vakavasti puutteellinen. Kehityksellä on myös 3. Kantaväestön huono-osaisuus 20 toinen puolensa. Tutkimusta tästä teemasta ei ole tehty paljoa, mutta toistaiseksi syntynyt näyttö tuottaa varsin yhdenmukaisen kuvan. Lotta Junnilaisen 2019 valmistuneessa väitöskirjassa asukkaiden arkea huono-osaistuneilla lähiöalueilla kuvataan ja analysoidaan etnografisin menetelmin (Junnilainen 2019). Junnilaisen mukaan alueiden elämää leimaa niukkuus mutta myös yhteisöllisyys, joka syntyy osana alueiden arkea. Jokapäiväiset kohtaamiset, naapuriapu, juoruilu tai alueista kerro- tut tarinat synnyttävät kokemusta alueesta kylänä, joka kuuluu ”meille”, alueen asukkaille. ”Asukkaat tiedostavat, että ulkopuoliset pitävät heidän alueitaan vääränlaisina. Heille itselleen ne kuitenkin ovat merkityksellisiä paikkoja, joissa ympärillä elävien ihmisten voi luottaa ymmärtävän, mil- laisia asioita niukkuuden oloista käytännössä seuraa, ja että naapureilta saa tarvittaessa apua”, kertoo Junnilainen. Toiselta puolen Junnilainen korostaa, että ”yhteisöllisyys ei sulje pois on- gelmia tai konflikteja. Ne ovat oleellinen osa paikallista elämää”. Ristirii- dat, ennakkoluulot, pelot, etniset vähemmistöt ja arjesta yhdessä selviy- tymisen pakko kietoutuvat yhteen tavalla, jota voi ymmärtää vain alueilta käsin. Väitöstutkimus kuvaa yhteisöllisyyden paradoksia, eli ulkopuolis- ten sinnikästä tarvetta tehdä yhteisöllisempiä alueista, jotka asukkaiden mielestä ovat jo sellaisia. Lähiöiden yhteisöllisyys ei ulkopuolisille kelpaa – jos sitä edes tunnistetaan – sillä se ei Junnilaisen mukaan edusta sel- laista keskiluokkaista yhteisöllisyyden ideaalia, jota alueilta toivotaan. Kuvausta täydentää Aution tutkimus (2017) Helsingin asuinaluekohtaisis- ta Facebook-ryhmistä, niiden sisäisistä keskusteluista. Näitä ryhmiä syn- tyi isona aaltona 2014 alkaen jopa niin, että tutkimuksessa oli mahdollista rakentaa vertaileva asetelma: alueilla käytyjen FB-keskustelujen sisältöjä tutkittiin vertailemalla alueita niiden sosioekonomisen tason mukaan. Tulokset tarjosivat yllätyksen: hyväosaisilla alueilla, erityisesti pientaloalu- eilla, joilla mitatusti podetaan vähemmän turvattomuutta, paikallisten FB -ryhmien sisäiset keskustelut keskittyivät sosiaalisiin järjestyshäiriöihin, niiden havainnointiin, tulkintaan ja hoitamiseen. Sen sijaan huono-osais- tuneilla alueilla, joilla mitatusti esiintyy enemmän järjestyshäiriöitä ja koetaan turvattomuutta, näistä keskusteltiin vähemmän. Keskusteluiden pääosa liittyi tämän sijasta Junnilaisen kuvaamaan yhteisöllisyyteen, esi- merkiksi erilaisten tavaroiden ja palveluiden vaihdantaan tai kauppaan, lastenhoitoon, jopa avunantoon. Modernimmin kyse oli kierrätyksestä ja/ tai jakamistaloudesta. Kohteena eivät olleet vain lastenvaatteet, myös kaikki luettava – aikakauslehdet ja kirjat – vaihtoivat vilkkaasti omistajaa. Voi siis sanoa, että huono-osaistuneiden alueiden sosiaalista elämää lei- maa yhtäältä sosiaalinen disintegraatio, järjestyshäiriöt ja muu vastaava. Samalla on paikallista yhteisyyttä, intressiä jakaa ja olla avuksi. Miten tämä on ymmärrettävissä, miten nämä mahtuvat samaan kuvaan? Esitän seu- raavassa yhden vastauksen, joka perustuu omiin etnografisiin kenttätöi- hini. Aineistot on kerätty sellaisessa Kontulan vuokratalokorttelissa, jonka 21 ympäristöministeriö osoitti minulle 90-luvun laman aikana kiinnostavak- si kohteeksi. Kuvaus korttelin elämästä kertoo siitä, kuinka edellä kuvatut seikat – epäjärjestys ja järjestys – liittyvät funktionaalisesti toisiinsa taval- la, joka on kiinnostavaa sekä kansallisesta että kansainvälisestä näkökul- masta. Muistiinpanot tarjoavat myös pohjaa pohtia aiempaa konkreetti- semmin sitä, mitä paikallisten ongelmien ratkaisemiseksi on mahdollista tehdä olemassa olevan paikallisen yhteisöllisyyden keinoin. Haastateltava (30v. nainen) on asunut koko ikänsä alueella X2. Vietti lapsuutensa Hajalankujalla vuokrataloissa, neljän lapsen yksinhuoltajaperheessä. Perheeseen kuului yksinhuoltajaäi- ti, kaksi vanhempaa veljeä, yksi nuorempi sisko. Äiti sai esikoi- sen ollessaan 17, toisen heti perään, kaksi myöhemmin. Eron jälkeen sai kaupungin asunnon samalta alueelta. Koivikkokuja oli vasta valmistunut, uusi vuokrataloalue. Kohta perheeseen tuli isäpuoli. Äiti ja isäpuoli tekivät kumpikin kahta työtä, äiti oli kaupassa päivät ja siivosi illat. Kummatkin olivat paljon poissa. Kotona oli mummi (äidin äiti) hoitamassa lapsia. Viikonloppuisin vanhemmat joivat rankasti. Riitoja, väkivaltaa. Isäpuoli hakkasi äitiä, riiteli anopin kanssa. Meno koko talossa – porttikäytävissä ja pihoilla – oli muutenkin hurjaa: tulomuuttajien lapset kas- voivat yhtä aikaa murrosikään, ryyppäsivät ja tappelivat, jengejä, huumeita. Vanhempi veli huijasi dementoituneelta mummilta rahaa (suosikki kun oli). "Sitte mä ajattelin et omille lapsille mä en tämmöstä kyl tarjoo…". Haastateltava muutti 18:n ikäisenä kotoa pois toiseen vuokra- taloon samalle asuinalueelle. Kansalaiskoulun jälkeen pääsi töihin samalle työpaikalle kuin äiti, nyt töissä verkkokaupassa luotonvalvojana. On noin 35 –vuotias neljän lapsen äiti. Kaksi vanhempaa ovat poikia (10 ja 11v.), sitten on Jussi 3v ja tytär 0 v. Naimisissa, mies siivooja, jäänyt juuri työttömäksi. Mies hoitaa kotona lapsia: "mun pitää töistä aina soittaa sille, että se herää herättämään lapsia …". Haastatteluhetkellä hva on kuitenkin äi- tiyslomalla nuorinta lastaan hoitamassa. Nauhalla päiväohjelma: organisoitunut, lämmin kuvaus lasten kanssa elämisestä, työt- tömään mieheen kohdistuvasta huolenpidosta ("mä rakastan lapsia"). Asuinkorttelin koko merkitys sekä hyvässä että huonos- sa määrittyy tämän elämäntilanteen kautta. 2 Tapausselostus on suora ote tutkimuspäiväkirjastani, kieltä myöten. Kaikkien paikkojen ja ihmisten osalta käytetään peitenimiä. 22 Haastateltava ei toiminut talon asioissa millään tavalla ennen kuin sai kaksi ensimmäistä lastaan. Tämän jälkeen hän törmäsi siihen, että talon pihamaa oli vaarallinen ja uhkaava. Tätä se oli ainakin kolmella tavalla. Ensinnä pihalla oli paljon luvatonta autoliikennettä. Siihen ai- kaan kussakin talossa oli oma romanikiintiönsä: jokaisessa ta- lossa asui vähintään yksi romaniperhe. Vanhoista romaneista ei ollut mitään vaivaa, mutta nuorista oli (tai ei niistäkään, jos vanhempi sukupolvi oli paikalla: kunnioittavat vanhempiaan). Tahtoivat käyttää auton merkinantotorvea ovikellona: ajoivat pihalle ja soittivat torvea. Piha oli lasten leikkialue. "Se oli välillä niinku Mannerheimintie". "Me sit laitettiin tohon pihan päätyyn barrikadit, pystytettiin tollaset [harteihin saakka nousevat-MK] pahvilaatikkopinot ja kannettiin plakaateja…". Se loppui sitten siihen. Toisaalla olivat ja ovat paikalliset ”juopot”. Kadun puolella on Endariksi (”End Point”) kutsuttu keskiolutkuppila, korttelin toi- sella puolella metsä, ja ”metsäbaari”. Jälkimmäisessä juovat ne, jotka eivät edelliseen enää pääse (eli ne, jotka ovat todella hei- kossa kunnossa tai täysin rahattomia). Välillä on tai oli ”puska- tai puistobaari”: metsänkieleke keskellä ison vuokrakorttelin pihaa. Paikalliset tapasivat ostaa oluensa korttelin kupeessa si- jainneesta pienestä K-kaupasta ja juoda pussikaljansa pihalla. Pihalla oli siis jatkuvaa juoppoliikennettä. Endariin, endarista, metsään, metsästä. Kaikki tämä liikenne kulki pihan läpi. Aina joku tuli horjuvassa kunnossa ja yritti kotiinsa. Osa juopoista käyttäytyi omituisesti, tavalla, jota lapset pelkäsivät. Esimerkis- tä käy ”kuminaama”, joka hvan mukaan käyttää kaikkea mistä saa päänsä sekaisin. Ei pysy tolpillaan, huojuu, horjuu, putoaa. Aina kotiin mennessään oikaisee diagonaalisesti yli pihan, suo- raan lasten leikkipaikan ylitse. Lapset kerääntyvät huojuvan ja/ tai kaatuneen miehen ympärille, joka häirittynä nousee ja alkaa levitellä käsiään ja väännellä naamaansa kummallisesti. [Tästä nimi. Yrittää kai karkottaa lapsia, joiden hän kokee kiusaavan itseään.] Lapset ovat oppineet pelkäämään. Lasten pelko on levinnyt koskemaan kaikkia humalaisia. Metsässä paikallinen ”hulttiopoika” käy ”imppaamassa”. Aloitti imppaamisen jo v. 1983 ja jatkaa sitä yhä. On ihan poissa tästä maailmasta. Jos lapset eksyvät sinne leikkimään, valittavat usein, että "taas se ajo meitä takaa". Samassa metsässä nähty itsensäpaljastaja, pelätään pe- dofiiliksi. 23 Kolmanneksi tulevat ne paikalliset asukkaat, joita kutsutaan pihalla ”avohoitopotilaiksi”. "Se on ihan kauheata millasia ihmi- siä ne pistää avohoitoon, ku ne ei yhtään osaa pitää huolta it- sestään". Viipottaja, Hannikaisen Teija, tai se, joka on teipannut ikkunansa umpeen mustilla jätesäkeillä. Tai Hannele. Hannele aina välillä unohtaa lääkkeensä, tai juo viinaa niiden päälle, kärsii paikallisen tulkinnan mukaan vainoharhoista.”Muut juopot ke- rääntyy aina sen luokse heti kun se on saanut eläkkeensä, ne sit tulee ja juo sen". Hannele unohtaa syödä, ja päätyy huutamaan porttikongissa tai pihalla suureen ääneen, että ”NE TULEE JA TAPPAA MUT”. Toinen esimerkki on Viitasen Maila, joka koulutti susikoiransa hyökkäämään käskystä muiden kimppuun. "Ette te mulle mitään voi tehdä, ku tajuutekste – MÄ OON HULLU". Rouvat joutuivat pelkäämään myös itsensä puolesta, ne, jotka eivät pelänneet koiria, varasivat aseet mukaansa, parhaat op- pivat kävelemään pesäpallomaila pompan alla piilossa. "Juma- lauta mä olisin tappanu sen koiran, jos se olis tullu kiinni, oisin iskeny siltä niskan poikki" (Hva). Tai sitten se yksi tapaus, joka "tuli keskellä päivää ensin pum- maamaan kahdelta pihan tytöltä tupakkaa, ja ku niillä ei ollu, se sano, että tilatkaa poliisi ja ambulanssi valmiiksi, et hän menee ja hyppää. Se meni viidennen kerroksen parvekkeelle, istu kai- teelle, liuku siitä roikkumaan käsiensä varaan ja sitte ku ei enää jaksanu, päästi irti, me pihalla nähtiin vaan et jonkun jalat saksas ilmassa ja kuulu semmonen kummallinen ääni. Kaikki lapset no- peasti sisälle … Ku me päästiin sen luokse, siltä tuli korvien takaa jo nesteet päästä, verta ei ollu mut aivot valu pihalle." Kaikki tämä leimaa yhden ja saman pihan elämää. Miten tällai- selle pihalle voi jättää lapsensa leikkimään? Tämä on haasta- teltavan asuinalueeseensa liittyvä keskeinen elämänongelma, joka jäsensi hänen käyttäytymistään talossa ja pihalla. Jonkun piti olla paikalla suojaamassa lapsia. Jatkan nyt haastateltavan kertomusta siitä, kuinka hän oli kavereidensa kanssa oppinut selviytymään. Jos joutui hetkeksikin poistumaan pihalta, joutui sopimaan jon- kun kanssa, et "voiksä kattoa tota mun Jussia vähän aikaa ku mä käyn vaihtamassa tän toisen vaipat" tai "käyn lämmittämässä ruuan". Rouvien keskuuteen, hiekkalaatikolle, syntyi tätä kautta oma hiekkalaatikkoyhteisönsä: kaikki puolustivat lapsiaan huo- noa ja uhkaavaa asuinympäristöä vastaan. Tässä he hakivat apua 24 ja tukea toisistaan. (Tästä isosti tavaraa nauhalla: kaikissa jutuis- sa toistuu sama teema.) Haastateltava oli päätynyt tältä pohjalta liittoutumaan mm. Lehtisen Leenan kanssa. Leena on eronnut, sairaseläkkeelle päätynyt entinen siivooja, 60v., lapset jo aikuisia. Leenan elämää uhkaisi tyhjentyminen, ellei pihaa olisi. Haastattelussaan Leena tarkastelee pihan tapahtumia ikään kuin suurperheen moraa- lin näkökulmasta: lapsista ja vanhuksista pidetään huolta, siis kaikista niistä pidetään huolta, jotka eivät itse siihen pysty. Täs- tä syntyy liitto suurperheenomaiseen huolenpitoon kasvaneen vanhan emännän (ja hänen kaveriensa) ja urbaanien nuorten äi- tien välillä. Jälkimmäiset tarvitsevat edellisten apua yrittäessään pitää huolta lapsistaan. Tästä oli ajan kanssa syntynyt yhteensä noin 30 hengen kokoinen porukka, jonka sisäinen yhteishenki oli luja. Tämä yhteisö oli oman toimintansa kautta – ajan kans- sa – selvemmin ja selvemmin alkanut hallita elämää korttelin julkisilla paikoilla – eli siis asuntojen ulkopuolella. Pohjana oli arkinen yhteisyys pihalla, päiväväestön kesken: rou- vat ja ”mummelit” (käyttivät tätä nimitystä itsestään) istuivat pi- halla, hoitivat vuoron perään toistensa lapsia ja tarkkailivat pai- kallisia ”juoppoja” ja ”avohoitopotilaita”. Katsoivat ettei mitään vaaraa päässyt syntymään. Lisäksi toimi asuntojen kierrätys (jos jollakulla on liian iso tai pieni ja tahtoisi vaihtaa, pantiin sana kiertämään ja etsittiin likel- tä vaihdolle pari), vaatteiden (varsinkin lastenvaatteiden) kierrä- tys, polkupyörien kierrätys, lehtien kierrätys ("jos jollekulle tulee Apu ni kyl se pistää sen kiertoon sit ku se on sen lukenu"), voita ja sokeria lainataan, "ja sit jos joku leipoo, ni aina me mennään sinne", toisten asuntojen vahtiminen (Lehtisellä parhaillaan viisi vara-avainta), vanhusten vahtiminen ("et jos sitä ei näy pihalla, mennään avaimella sisälle kattoon"), yhteishankinnat ("jos joku löytää jotain halvalla, se ostaa sitä kauheesti, nytku on nää kän- nykät ni se soittaa et haluutsä ja kuinka paljon, et hän ostaa ja tuo, viimeksi kananmunia, sain sellasen levyllisen, 36 kanan- munaa"), sitä ennen "kalapuikkoja, multa kasvaa jo evät, ja tar- tar –kastiketta". Lisäksi on ollut yhteisiä retkiä puuhamaahan ja muualle, pihatalkoita, kirppareita, mattojenpesutalkoot yms. Tulokseksi siis syntyi erittäin eläväinen ja voimakas asuinyhteisö, jossa ihmiset pitivät yhtä ja huolehtivat (tietyssä mitassa) toisis- taan, myös muutoin kuin aineellisesti. "Jos tulee pihalle ja on 25 pahalla päällä, ni vähän aikaa me sitä katotaan ja sit joku menee siltä sitte kysyyn, et …". Riidat miesten kanssa puretaan yhdessä. Mitä me tästä yhdyskunnasta tiedämme? Kyse on noin 30 hen- gen porukasta noin 500 hengen korttelissa. Yhteisö keskittyy huolehtimaan lapsista ja vanhuksista ja sen toiminta on – vas- taavasti (so. perinteisen työnjaollisen koodin mukaan) – naisval- taista. Paitsi että yhteisön ydin on naisvaltainen, sen sisäinen rakenne on matriarkaalinen. Yhtäällä on vanha emäntä, Lehti- sen Leena, ja hänen kanssaan ”mummelit” kavereineen, toisaalla nuoret emännät, pikkulasten äidit. Jälkimmäiset kunnioittavat ja arvostavat edellisiä (" sen mä olen oppinu ettei lomilla kän- nykkä oo auki, viimeks tuli ulkomaille puheluita et tuuksä lasten vahdiks kuule"). Mummelit puolestaan saavat pihansa perheistä elämälleen sisältöä, joka muuten olisi ohutta. Yhdyskunta siis syntyy perinteisen suurperheajattelun (jota mummelit kantavat) ja kaupunkilaisperheiden uusien ongel- mien varaan. Kysymys ei ole pelkästä kulttuurisesta vitkasta: yh- teisöllä on myös aidosti uusi pohja kaupunkimaisen ympäristön uusissa ongelmissa (vrt. laitoshoidon purkaminen, ongelmien alueellinen keskittyminen). Yhteisön rakenne ja sisäiset keskustelut heijastavat perheiden sisäistä, perinteistä työnjakoa. "No kyllähän tuola on noi auto- tallit ja siellä aina välillä kokoontuu se hevosmiesten tietotoi- misto… Aina välillä joku tulee kysyy meiltä, et mitä me ollaan taas päätetty…. Mut aika hyvin ne on jaksanu… Mut auta armias sitä, joka tulee paikalle just ku me ollaan käyty läpitte riitoja (omien miesten kanssa – MK) … Mut aika hyvin ne ottaa senki vastaan." Miehet ovat siis tavallaan ulkokehällä, avustavia jäse- niä, jotka aina välillä työllistetään, milloin rakentamaan aitaa pihan keskeisen grillipaikan (naisten aurinkoisen istumapaikan - MK) ympärille, milloin pesemään talkoilla mattoja. Miesten asenne on se, että ”eukot siinä taas kohkaa”. Erityisen leimallista – ja taustaoletusten näkökulmasta ehkä yl- lättävää – on hallitsemistapa. Helposti syntyisi oletuksia ongel- ma-asukkaiden leimaamisesta, kontrollista ja häädöistä. Tätä- kin löytyy, mutta vasta viimekätisenä turvana tilanteessa, joka on käynyt ihan mahdottomaksi. Perusratkaisu on kuitenkin toinen. Tästä useita tarinoita nauhalla: suhtautuminen ”juoppoihin ja hulluihin” kuulostaa suvaitsevalta, jopa arvostavalta ("ne on sel- vin päin ihan kunnon ihmisiä"). Umpihumalainen naapuri aute- taan rappuunsa, jos sattuu sammumaan pihalle yhtä porttikon- 26 gia liian aikaisin. Tai työnnetään yleisavaimella omaan kotiinsa, jos on sammunut porrastasanteelle. "Ettei sitä siihen käännetä, kerran ku me ei tehty näin, se käännettiin." Sammuneen miehen kassi viedään vaimolle kotiin, ”ettei se huku”. Vaimo oli kauhean yllättyny: "kiitos ihan kauheasti". Ellu menee kun ei ole vaaraksi, Ellusta oikeastaan pidetään huolta. Maila V. ei mene, on vaa- raksi. Muut alkoholiongelmaiset menee mutta kuminaama ei, kuminaama pelottaa lapsia. Imppaaja ei mene, miksi se jahtaa lapsia. Kukaan aikuinen ei ole saanut vielä itse teosta kiinni eikä kysyä voi, toisella kun ei ole enää yhtään toimivaa aivosolua. Kaikessa tässä toistuu yksi ja sama kaava: keskeinen jaotteleva tekijä ei ole sosioekonominen status tai tyyli (vrt. koivukyläläi- nen osakeyhteisö 70-luvun lopulla omine luokitteluineen: ”liha- pullaväki” ja sitte ”ne, jotka on vähän parempia”, ks. Kortteinen 1982) vaan se, onko joku vaaraksi vaiko ei. Tämä arviointiperus- te sävyttää hallinoinnin tapaa. Ratkaiseva on kuitenkin tämän päälle rakentunut ajatus siitä, että käskevä, leimaava ja komen- tava asenne ei ole hyvä, päinvastoin. "Meku asutaan ensimmäisessä kerroksessa ni meijän alla on pelkästään kellarikerros. Nykyään kellareiden ovet menee kiin- ni automaattisesti, niissä on sähkölukot. Että me tiijetään, että jos tämän jälkeen kellarista kuuluu jotain isompaa ääntä, esim. särkyvän puun rätinää, siellä on joku hommissa. Yks ilta näin kävi. Mies oli kotona ja sano, että hänpä menee kattomaan et mitä siellä on. Mä yritin sitä vastustaa, mut se vaan päätti mennä. Mä sitten menin perässä, yhdessä koiran kanssa (hvilla iso susi- koira-MK). Mä olin overaossa koiran kanssa, mies meni pesäpal- lomailan kanssa eellä. Siellä oli kaks paikallista juoppoa, jotka just oli kantamassa patjaa ulos yhdestä kellarikopista, jonka ne oli murtanu auki. Mun mies katto niitä vähän aikaa ja sano sitte, että no ottakaa se patja mut pistäkää se fillari takasin, se kundi tarttee sitä työmatkoihin. Tän jälkeen ne aina rupes moikkaan pihalla." Pitää siis puuttua sillä tavalla, ettei tämä puuttuminen uhkaa ojennettavan kasvoja. Eikä poliiseiksi ei ruveta. Jokainen saa hoi- taa omat asiansa, myös poliisi. Jokainen pitää omistaan huolta, tämä on moraali. Eikä kukaan yritä olla toista parempi. Samalla pidetään rajoista kiinni: "älkää viekö sitä pyörää, se tarttee sitä työmatkoilla" tai "älkää täällä, se haittaa lapsia". Jos näin tehdes- sään samalla osoittaa ymmärtämystä (no ottakaa se patja, mut jättäkää se fillari), tämä on ”reilua”. Kysymys on tätä kautta ”rei- luista ihmisistä”. 27 Tällaisista kohtaamisista syntyy sosiaalinen side, jossa molem- minpuolisia moraalisia elementtejä, joiden kautta paikalliset juopot sidotaan. Reiluuden vastapainoksi toiset alkavat käyt- täytyä vastuullisesti, suostuvat kuuntelemaan osin äidillisiä huomautuksia. Jos paikallinen juoppo on ryypännyt niin pitkän putken, että kunto alkaa silmin nähden pettää, sille voi ystäväl- lisesti sanoa, että "sun kuule kannattas syödä välillä". Huippu oli, kuinka paikalliset juopot perustelivat sitä, että olivat siirty- neet pihalta metsään ryyppäämään: "ei tahota antaa huonoja vaikutteita lapsille". Olihan siellä nyt se patjakin. Kansallisesti on tavallista puhua yleisesti yhteisöllisyydestä yhtenä lähiöongel- man ratkaisukeinona. Julkinen keskustelu on kuitenkin ollut si- sältönsä puolesta niin yleistä, ettei siitä ole oikein saanut kiinni, ainakaan siltä osin, mistä käytännössä on kysymys. Jos nyt lähtökohdaksi ottaa edellä esitetyn kuvauksen ja pohtii, mistä sii- nä on kysymys, parhaan tulkinnan tarjoaa yhdysvaltalaisen sosiologin R.J. Sampsonin (2012) kehittämä ”yhteispystyvyyden” käsite (alkup. ”collecti- ve efficacy”). Sampsonin käsite viittaa siihen, missä määrin asukkaat sa- novat pystyvänsä pitämään yllä paikallista sosiaalista järjestystä erilaisia häiriöitä ja ongelmia kohdatessaan. Sampsonin mukaan yhteispystyvyys koostuu kahdesta toisiaan täydentävästä elementistä: normatiivisesta kontrollista ja keskinäisestä solidaarisuudesta. Siis ajatus on se, että jos asukkaiden kyky pitää huolta paikalliseen elämään liittyvistä keskeisistä käyttäytymissäännöistä ja asukkaiden keskinäinen solidaarisuus liittyvät yhteen, tulos on järjestyksen säilymisen kannalta hyvä. Jos nyt katsomme Sampsonin kirjan esittämästä näkökulmasta edel- lä esitettyä tapaustutkimusta, voimme tiivistää ja sanoa, että tapaus on mainio esimerkki yhteispystyvyydestä meidän oloissamme – ja samalla kertomus siitä, ketkä sitä meillä vuokrataloyhteisöissä kantavat ja kuinka. Teemu Kemppaisen väitöskirjan (2017) mukaan paikallisen sosiaalisen epäjärjestyksen esiintyvyys on selvästi ja voimakkaasti asujaimiston so- sioekonomisen aseman (ja hallintasuhdejakauman) funktio. Yhteispys- tyvyyden osalta yhteys ei Kemppaisen aineistojen ja analyysien mukaan kuitenkaan toimi samoin. Yhteispystyvyys näyttäisi jonkin verran vaihtele- van hallintasuhdejakauman mukaan, mutta vasta jakauman äärimmäisis- sä päissä. Tässä näyttäisi olevan ero Sampsonin Chicagoa koskeviin ana- lyyseihin, joissa yhteispystyvyys vaihtelee hyvin selvästi ja voimakkaasti asuinalueen sosioekonomisen tason mukaan. Mistä on kysymys, mistä tulee tällainen ero, miksi meidän oloissamme tilanne on tältä osin sosi- aalisesti tasaisempi? Vastausta voi lähteä etsimään toisen kaupunkisosiologian amerikkalai- sesta klassikon Gerald D. Suttlesin Chicagoa koskevien analyysien pohjal- 28 ta (”Social Order of the Slum”, vuodelta 1968). Keskeistä Suttlesin tutki- mien alueiden elämässä oli kirjoittajan mukaan se, että/kuinka erilaiset väestönosat rakentavat sinne omat erityiset yhteisönsä ja verkostonsa, jotka elävät alueella rinnan. Kuvaus rakentuu yhteisöjen ja verkostojen välisten suhteiden varaan: keskeisiksi nousevat yhteistyösuhteet tai ra- janvedot, mutta ennen muuta valta- ja voimasuhteet. Kysymys on siitä, kuka tai mikä paikallisista yhteisöistä on tarpeeksi voimakas pystyäkseen pitämään yllä arvostamaansa elämäntapaa ja siihen liittyvää järjestystä. Eri alueet ovat tässä suhteessa erilaisia. Tästä näkökulmasta edellä esitetyn esimerkkitapauksen sanoman voi tiivistää lyhyeen: selvitäkseen levottomasta asuinympäristöstä korttelin naisväki päätyi muodostamaan kaksi eri sukupolvea yhdistävän liiton, joka alkoi puolustaa korttelin lapsia paikallisten juoppojen ja nuorten aiheuttamia häiriöitä vastaan. Kun tiedämme muulta perustalta, että työväenluokkaisten naisten perinteisenä tehtävänä on ollut valvoa ja kontrolloida miestensä juomista (ks. esim. Holmila 2001), ja kun melkein kaikilla korttelin naisista oli aiempia omia kokemuksia eriasteisesti juo- vasta miehestä, yhteisönä he osasivat toimia ongelmansa kanssa viisaasti ja taiten. 1950-luvun Chicagoa on ehkä turha yrittää siirtää meidän olojamme kos- kevaksi tulkinnaksi, mutta ehkä vain väestöryhmät ovat valikoituneet erilaiksi. Toistaiseksi tarjolla olevien aineistojen nojalla on mahdollista olettaa, että edellä esitetyssä tapauksessa meillä on nyt edessämme yh- teispystyvyyden kotimainen perusdynamiikka kantaväestön osalta. Vaik- ka asukkaat tuettuun asumiseen valitaan sosiaalisen tarvearvion mukaan, mukaan valikoituu hyvin monenlaista väkeä. Haastattelujen ja muiden ai- neistojen mukaan näyttäisi siltä, että asukkaiden ikä-, sukupuoli- ja per- herakenne ovat erittäin tärkeitä seikkoja paikallisen sosiaalisen elämän ja erityisesti yhteispystyvyyden kannalta. Tältä kannalta on aivan eri asia, onko talossa yksin asuvia, eronneita miehiä, yksinhuoltajaäitejä lapsineen vai eläkeläisiä (”mummeleita”). Sen mukaan mitä nyt tiedämme, näyttäi- si siltä, että lapsiperheet ja eläkeläiset pitävät yllä sosiaalista järjestys- tä: heillä on omaan elämäntilanteeseensa liittyvä intressi toimia tämän tavoitteen eteen. Yksin asuvilla miehillä on sen sijaan omat paikalliset porukkansa, ja näiden keskuudessa syntyvä sosiaalinen elämä usein on edellisille ongelma. Tältä pohjalta syntyy helposti tapausesimerkin ku- vaama liitto leskeksi jääneiden ”mummeleiden” ja paikallisten yksinhuol- tajien välille, ja nimenomaan paikallisten järjestyshäiriöiden hallitsemi- seksi. On erikseen syytä huomata, kuinka hyvin tällainen kuvaus tuetusta vuok- ra-asumisesta ja sen sisäisestä sosiaalisesta dynamiikasta sopii yhteen sen aiemman analyysin kanssa, joka syntyi työväenluokkaisista perheistä 1970-luvun lopulla, suuren muuton ja lähiöiden synnyn aikana (Korttei- nen 1982). Aiemman analyysin ydin oli siinä, kuinka patriarkaalisuuden kriisi uhkasi miehen asemaa varsinkin työväenluokkaisissa (kahden huol- 29 tajan) perheissä ja kuinka tulokseksi tahtoi syntyä eroja, joissa miehelle näytettiin ovea (ks. artikkeli otsikolla ”Turhapuro -syndrooma”, Korttei- nen 1983). Jos tästä näkökulmasta lukee sen, mitä edellä on esitetty, voisi melkein tiivistää ja sanoa, että kysymys on saman kehityksen jatko-osasta: tuetun vuokra-asumisen sisäinen sosiaalinen dynamiikka ja mahdollinen yhteispystyvyys rakentuu samalle perustalle ja juuri sen vuoksi rakentuu kokemuksen tuottaman viisauden varaan. Erikseen tehty kvantitatiivinen analyysi sosiaalisen järjestyksen taustas- ta osoittaa, että kyse ei ole yksittäisestä tapauksesta: myös edustavan, ositettuun otokseen nojaavan laajan kyselytutkimuksen valossa järjes- tyshäiriöiden esiintyvyys (tarkemmin: hallintasuhdejakauman ja järjes- tyshäiriöiden välinen yhteys) vaihtelee voimakkaan johdonmukaisesti eläkeläisväestön osuuden mukaan ja että tämä yhteys kulkee osin yh- teispystyvyyden kautta (Kemppainen & Kortteinen 2021). Eri korttelit eriytyvät sen osalta, millainen väki verkostoineen on käytän- nössä niskan päällä. Jos paikalliset juopot kavereineen pääsevät paikalli- sesti hallitsevaan asemaan, syntyy porraskäytävän, talon tai korttelin ko- koisia pienalueita, joilla muu väki joko voi huonosti ja tai tahtoo pois. Jos sen sijaan paikallinen naisväki jaksaa ja pystyy pitämään yllä järjestystä, tulos on parempi. Kysymys on siitä, kumpi tai mikä näistä yhteisöistä on paikallisesti voimakkaampi niin että pystyy määrittämään sen tavan, jolla korttelissa pitää elää, ja valvomaan yhdessä normien noudattamista. Kuvauksen ja tulkinnan perussanoma on lohdullinen, varsinkin jos sitä vertaa Sampsonin vastaavaan Yhdysvaltain Chicagosta. Ero ei ehkä kui- tenkaan liity vain väestöryhmien ja yhteisöjen erilaisuuteen ja tätä kautta kansalaisyhteiskunnan sisäiseen dynamiikkaan. On ainakin mahdollista olettaa, että myös sosiaaliturvajärjestelmien väliset erot vaikuttavat. Jos Chicagossa jää työttömäksi (eikä työllisty nopeasti uudelleen), paikalli- nen sosiaali- ja terveydenhoitojärjestelmä ei pohjoismaisen hyvinvoin- tivaltion tavoin tarjoa riittävää ja turvallista perustaa selvitä edes niistä kuluista, jotka aiheutuvat asunnosta ja ravinnosta. Askel sellaiseen an- saintaan, joka ei mahdu laillisuuden rajoihin, on sen sijaan nopea ja hel- posti tarjolla. Tulokseksi tahtoo syntyä sellaisia paikallisia yhteisöjä, jotka suuntautuvat harmaaseen tai pimeään ansaintaan, usein huumekaupan avulla. Meidän hyvinvointivaltiojärjestelmämme – kaikista leikkauksista ja jää- dytyksistä huolimatta – tarjoaa edelleen auttavan perustan asumisen ja ruuan tuottamien kulujen kattamiseksi. Työttömyysturva, eläkkeet, asu- mistuki ja toimeentulotuki yhdessä luovat aineellisen perustan niukalle elämälle. Polttavaa tarvetta laittomaan ansaintaan ei ole, päinvastoin: jos oma elämä on rikki, ja naapurissa elää toinen, jolla tilanne on täsmäl- leen sama, syntyy helposti paikallista miehistä yhteisyyttä tavalla, joka on muodoiltaan hyvin perinteistä – ja kuvattu korttelin sisäinen dynamiikka on pohjaltaan valmis. 30 Missä siis on ero? Paikallisen naisväen kyky hillitä ja hallita perinteises- ti käyttäytyviä paikallisia alkoholiongelmia on paljon parempi kuin mitä se olisi, jos heidän tilallaan olisi organisoitua huumekauppaa. Ero on siis siinä, että meillä toimii hyvinvointivaltion ja kansalaisyhteiskunnan sisäis- ten rakenteiden välinen liitto, joka yhdessä pitää yllä huono-osaistunei- den alueiden asuttavuutta – ainakin paikoin ja ainakin paremmin kuin jossain muualla, jossa tämä perusta on heikompi. On syytä huomata, että edellä esille nostettu tapaus ei kuvaa keskiver- totilannetta vaan parasta kansallista käytäntöä, joka rakentui laman sy- vimmässä ahdingossa erityisen levottoman korttelin sisällä. Tapaus kuvaa kuitenkin sitä, millaista on se sosiaalinen epäjärjestys, jota hyväosaiset juuri tuolloin alkoivat väistää ja samalla sitä, millä tavoin paikallinen yh- teisöllisyys voi periaatteessa pitää yllä kotien ja asuinympäristön asutta- vuutta vaikeissakin oloissa. 31 Marraskuussa 2020 Helsingin Sanomien mukaan HELSINGIN ydinkeskustassa sekä osassa pääkaupunkiseudun lähiöitä kokoontuu vaarallisesti käyttäytyviä nuoria. Helsingin poliisi sekä useat muut viranomaiset ja jalkautuvaa työtä teke- vät nuorisotyöntekijät ovat hyvin huolestuneita 100–150 nuo- resta. -- -- Nuoret liikkuvat vaihtelevissa joukoissa ja verkostoituvat esimer- kiksi sosiaalisen median Snapchat-palvelun kautta. He eivät siis ole yksi yhtenäinen joukko. Näillä nuorilla on herkkä taipumus käsitellä ristiriitoja väkivallalla ja käydä käsiksi omanikäisiinsä nuoriin. Osa nuorista on sellaisia, jotka eivät kaihda teräaseen- kaan käyttöä saadakseen haluamansa. -- -- Nuorten suosimia oleskelupaikkoja ovat Helsingin päärautatie- aseman ja asematunnelin sekä Oodi-kirjaston ja Kampin muo- dostama kolmio sekä Itäkeskus. Puistoista myös esimerkiksi Leninin ja Sibeliuksen puistot vetivät nuoria lämpimään aikaan. -- -- ERITYISESTI Itä-Helsingin lähiöissä näyttää Fenix Helsingin mu- kaan orastavan toinenkin ilmiö. Kyse on paluumuuttajista, jotka ovat päätyneet rikollisiksi. Fenix Helsingin mukaan palaajat hou- kuttavat nuoria verkostoihinsa. Palaajien luomissa ryhmissä voi Fenix Helsingin mukaan olla alku hierarkkisen rikollisuuden kehittymiseen lähiöissä. Kyse on Ahmedin mukaan alun perin pääkaupunkiseudulla asu- neista maahanmuuttajien lapsista. Joitakin vanhempien mie- lestä huonosti käyttäytyneitä lapsia on Ahmedin mukaan viety vuosiksi entisiin kotimaihin ”ojentautumismatkoille”. Tai sitten koko perhe on muuttanut esimerkiksi Britannian kaltaisiin mai- hin, mahdollisesti pakoon rasismia. 4. Etniset keskittymät 32 Viime vuosina näitä nuoria aikuisia on alkanut palata. -- -- Tilastoja palaajien rikostaustoista ei ole, sanoo myös Ahmed. Yhteisöt ja vanhemmat eivät Ahmedin mukaan yleensä uskalla puhua viranomaisille nuorten luisumisesta rikollisiksi. ”Osa heistä on käyttänyt ulkomailla syntyneitä verkostoja ja jat- kanut sitä elämäntapaa täällä”, Ahmed sanoo. NUORTEN verkostoitumista tulee Aseman lasten Turkan mu- kaan seurata tarkasti. Ahlstedt kertoo aikuisista miehistä, joi- den ympärillä nuoret pyörivät päärautatieaseman hämärissä nurkissa. (HS 10.11.2020) Tulokseksi syntyi moniääninen ja vilkas keskustelu, jossa pohdittiin ilmiön merkitystä hyvinkin erilaisista näkökulmista. Keskustelun takana väikkyi pelko, jota kukaan ei kuitenkaan lausunut julki ja jota osa keskustelijoista selvästi yritti rauhoitella. Olemme jo vuosien ajan pelonsekaisin tuntein seuranneet niin sanottujen lähiömellakoiden ajoittaista purkautumista väkivallaksi ja ryöstelyksi Ranskassa, Iso-Britanniassa ja Ruotsissa. Ruot- sissa keskustelua ovat jäsentäneet ”varjoyhteiskunnan” ja ”jengiytymisen” käsitteet. Onko tämä nyt ensimmäinen merkki siitä, että sama ongelma on rantautumassa meille? Tilanteessa olisi ehkä viisasta yrittää nojata niin sanottuihin perässähiih- täjän etuihin, siis oppia muiden virheistä. Nyt on jo sen verran kansain- välistä tutkimuskirjallisuutta mellakoiden yhteiskunnallisesta taustasta ja syntymekanismeista, että niiden näkökulmasta voi ainakin alustavasti jäsentää myös suomalaisen yhteiskunnan tilaa. Usein Suomessa käytävissä, lähiömellakoita koskevissa keskusteluissa lähdetään liikkeelle siitä, että meillä maltillisemman siirtolaispolitiikan ja alueellisen sosiaalisen sekoittamisen tuloksena tilanne on perustaltaan hyvin erilainen kuin muualla. Jos kuitenkin tutustuu mellakoiden taustaa jäljittäviin tutkimuksiin, niissä sosiaalisen sekoittamisen kaltaiset, maan- käyttöpolitiikkaan liittyvät seikat jäävät toissijaisiksi muiden asioiden noustessa esille. Jos sitten tarkastelee näitä muita asioita, näyttää siltä, että sekoittamisella on merkitystä, mutta sen asema ja vaikutukset mää- rittyvät näiden muiden, kotoutumista ohjaavien rakenteiden pohjalta. Saksalainen sosiologi Dietmar Loch kysyy artikkelissaan ”Immigrant Youth and Urban Riots” (2009), miksi Ranskassa mellakointia on syntynyt mutta Saksassa ei. Lochin mukaan Saksaan on kyllä syntynyt erilaista sosiaalista epäjärjestystä lähtötaustaltaan turkkilaisten nuorten kesken, mutta tämä on rajoittunut tämän nuorison keskinäisiin väleihin pienalueilla eikä se 33 ole suuntautunut julkista valtaa vastaan. Vastausta Loch etsii vertailemal- la Pohjois-Afrikasta lähtöisin olevien nuorten tilannetta Ranskassa siihen, millainen on Turkista lähtöisin olevien nuorten asema Saksassa. Tulokseksi syntyy tulkinta, jonka mukaan Saksassa siirtolaisnuorten pe- rusoletus kunnioittavasta kohtelusta ja tarjolla oleva yhteiskunnallinen todellisuus ovat vähemmän ristiriidassa keskenään kuin Ranskassa. Ana- lyysi perustuu makrotasoisiin vertailuihin, joissa Loch käy lävitse Saksan ja Ranskan erilaisia poliittisia käytäntöjä ja sitä, kuinka ne ovat ohjanneet kyseisten ryhmien kotoutumista. Vaikka Ranskassa maahanmuuttajalapset osallistuvat koulutukseen enemmän kuin Saksassa, he tahtovat Lochin mukaan peruskoulutuk- sensa jälkeen päätyä toisarvoiseen ammatilliseen koulutukseen ja saada tätä kautta päättötodistuksia, jotka ovat työmarkkinoilla lähes käyttö- kelvottomia. Saksassa sen sijaan on avoimen kaksiportaiseksi tai -tasoi- seksi eriytetty ammatillinen koulutus, jonka alempikin taso tarjoaa hyvät yhteydet yrityksiin ja mahdollisuudet työllistyä tätä kautta (Loch 2009, 793). Maiden väliset alueelliset erot liittyvät ja täydentävät tilannetta: Ranskassa myös alueellinen sosiaalinen segregaatio on merkittävästi sy- vempää, väärät osoitteet stigmatisoituja ja niihin perustuva syrjintä yleis- tä. Ranskassa maahanmuuttajiin kohdistuu myös hyvin voimakas paine irro- ta kulttuurisesta taustastaan ja assimiloitua osaksi länsimaista ajattelua ja kulttuuria. Julkinen valta kantaa tätä ajattelua avoimesti ja ohjelmalli- sesti. Ne, jotka eivät ongelmatta asetu tähän politiikkaan vaan haluavat pitää omista perinteistään kiinni, saavat osakseen epäilyksiä ja diskrimi- naatiota. Tämä jäsentää myös poliisin tapaa toimia. (Loch 2009.) Tulos Lochin mukaan on, että Ranskassa kansakunnan ohjelmallinen lu- paus (”vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus”) jäsentyy maahanmuuttajanuorille todeksi vain, jos he hylkäävät lähtökohtansa; jos eivät, he saavat osak- seen diskriminaatiota. Tältä pohjalta kasvaa moraalista närkästystä koko ranskalaista yhteiskuntaa, myös julkista valtaa, vastaan. Saksassa sen si- jaan tilanne on toisenlainen, myös kulttuurisesti: Saksassa on paremmin mahdollista pitää omasta kulttuuristaan kiinni, mutta samalla integroitua työmarkkinoiden kautta osaksi länsimaista yhteiskuntaa ja elämää. (Loch 2009,796.) Holdon ja Bengtssonin (2020) kuvaus Tukholman mellakoinnista liittyy luontevasti Lochin tulokseen, mutta tarjoaa lisäksi paikallisiin haastatte- luihin perustuvan tulkinnan sille, millä tavalla mellakat mikrotasolla syn- tyvät. Tekijät yrittävät ymmärtää osallistujien toimintaa heidän omalta kannaltaan, heidän elämäntilanteestaan ja ajattelustaan käsin. Tätä kaut- ta tarkastelu siirtyy asuinalueen arkeen, sosiaaliseen elämään ja siihen, millaisia ajatuksia ja tulkintoja paikalliset itse asioista kantavat. Kysymys on tapaustutkimuksesta, jonka kohteena on Tensta-nimisellä asuin- 34 alueella vuonna 2013 käynnistynyt mellakointi. Analyysi pohjautuu sellaisten paikallisten asiantuntijoiden haastattelui- hin, jotka ovat pitkään toimineet alueella strategisissa tehtävissä (N=18), ja tekijät korostavatkin tulkintansa alustavuutta. Tekijöiden mukaan aineis- ton analyysi kuitenkin voi auttaa ymmärtämään, miten ja miksi tällaista joskus syntyy jossain ja jossain toisaalla ei. Holdon ja Bengtssonin analyy- sia tukee myös se, että se on yhdensuuntainen sen tulkinnan kanssa, joka Brittein saarilla 2012 syntyi sikäläisistä tapahtumista paikallisen, arvoval- taisen yliopiston ja The Guardian -lehden yhdessä keräämien haastatte- luaineistojen pohjalta (”Reading the Riots”, ks. Roberts ym. 2011). Nämä kaksi tutkimusta yhdessä tarjoavat toistaiseksi parhaan, käytettävissä olevan yhteenvedon mellakoiden paikallisesta taustasta ja syntytavasta. (ks. myös Björk 2013.) Liikkeelle lähdetään poikkeuksetta jostain yksittäisestä laukaisevasta te- kijästä, joka tyypillisesti on suurta paikallista mieltenkuohuntaa aiheut- tanut onneton tapahtuma. Lontoossa nuori musta mies kuoli epäselvissä olosuhteissa poliisin käsiin ja epävirallinen muistotilaisuus paikallisen poliisilaitoksen edessä lähti käsistä. Tenstassa 2013 vanhempi, 69-vuotias ihminen kuoli poliisin luotiin kotihälytyksen yhteydessä, ja paikallisten tulkinta tapahtumien etenemisestä oli hyvin erilainen kuin poliisin asias- ta antama selonteko. Holdo ja Bengtsson kuitenkin kysyvät, miksi ja miten tällaiselta perustalta syntyy mellakointia, mitä muuta tarvitaan pohjaksi? Siis – kirjoittajien sa- noin – miten on mahdollista, että tiiliskivet, tulipalot ja väkivalta tällaisen jälkeen näyttää ”oikeutetulta, riskittömältä ja jännittävältä”? Lontoossa tehdyt haastattelut nostivat voimakkaasti esille ärtymyksen poliisia kohtaan, erityisesti niin sanottu stop and search -politiikka herätti laajaa, kollektiivista närkästystä ja vihaa. Se koettiin alentavaksi ja syrjiväk- si, erityisesti kun sen koettiin perustuvan etniseen profilointiin. Poliisin näkökulmasta oli kysymys paperittomien, laittomasti maassa oleskele- vien siirtolaisten etsimisestä. Tulokseksi syntyi yhtä kaikki tilanteita, jois- sa tarkastettava lähti karkuun, ja tulokset olivat pahimmillaan surullisia. Kun kokemukset poliisin politiikasta olivat yleisiä, myös tulkinnat uusista tapauksista olivat nopeita ja jaettuja. Kun toiseksi tärkeimmäksi yksittäi- seksi selitykseksi mellakoinnille Lontoon haastatteluissa nousi koettu syrjintä, yhteiskunnalliset erot, voi ehkä tiivistää ja sanoa, että mellakoit- sijoiden näkökulmasta brittiläinen yhteiskunta kohteli heitä väärin. Tämä tulos siis perustui mellakoitsijoiden keskuudessa tehtyihin haastattelui- hin, jotka suoritettiin heti mellakoiden jälkeen. (Ks. Roberts et al 2011.) Holdo ja Bengtsson erittelevät samaa taustaa tarkemmin. Haastattelui- densa perustalta he päätyvät esittämään tulkinnan, jonka mukaan rat- kaisevassa asemassa mellakoiden syntymiselle oli paikallisista elinoloista rakentunut ”kannusterakenne”, jonka näkökulmasta mellakointi on luon- 35 teva tapa protestoida. Tässä kannusterakenteessa he erottavat viisi toi- siaan täydentävää osaa: (i) alhainen institutionaalinen legitiimisyys (jaet- tu ajatus siitä, että ruotsalaisen yhteiskunnan institutionaaliset rakenteet eivät tarjoa vertaisia mahdollisuuksia) ; (ii) ärtynyt suhde poliisiin (jaettu ajatus siitä, että poliisi pitää toiminnallaan yllä näitä syrjiviä rakenteita); (iii) heikoiksi koetut mahdollisuudet koulutukseen ja työhön, ja (iv) hyvät paikalliset mahdollisuudet ajaa omia etuja ja ansaita laittomin keinoin. Tilanteen viimeistelee (v) heikko paikallinen sosiaalinen kontrolli. (Holdo & Bengtsson 2020.) Kirjoittajien mukaan nämä seikat yhdessä tekevät paikallisesta sosiaali- sesta järjestyksestä herkästi särkyvän: ei tarvita kuin yksittäinen, paikal- lisesta näkökulmasta erityisen kuohuttava tapaus, johon jaettu ajatus ti- lanteen epäoikeudenmukaisuudesta tiivistyy, ja tiiliskivet alkavat lentää. Tämän performanssin kautta samalla vallataan alaa sille ”varjoyhteiskun- nalle”, joka alueelle on rakentunut epävirallisen paikallisen ansainnan kautta. (Holdo & Bengtsson 2020.) Niin erilaisia kuin analyysit ovatkin aineistojensa ja metodiensa osalta, kummassakin on huomiota herättävällä tavalla yhteinen elementti, ja ai- van tulkinnan ytimessä: yhteinen kokemus tai ajattelutapa, jonka mukaan yhteiskunta – mukaan lukien sen institutionaalinen toimintatapa – on rakentunut jollakin tavalla epäoikeudenmukaiseksi. Tekijät eivät kuiten- kaan kummassakaan tutkimuksessa avaa tarkemmin tämän kokemuksen sisältöä tai taustaa. Sama ajatus toistuu hyvin yleisesti myös muissa kuin suoraan mellakoin- tia koskevissa, maahanmuuttajien kotoutumista analysoivissa tutkimuk- sissa, eikä vain nuorten miesten osalta. Esimerkiksi brittiläinen, Ranskaa – ja erityisesti islamilaisia tyttöjä – tutkinut etnografi T.D. Keaton esittää teoksensa Muslim Girls and the Other France: Race, Identity Politics, & Social Exclusion (2006) tiivistelmänä päätelmän, jonka mukaan toisen sukupolven maahanmuuttajat joutuvat elämään vaikean ristiriidan kes- kellä. He yhtäältä sopeutuvat läntiseen kulttuuriin paljon vanhempian- sa nopeammin ja vaivattomammin, ja oppivat tätä kautta arvostamaan länsimaisen kulttuurin tärkeinä pitämiä seikkoja (kulutustavaroita mutta myös arvoja, esimerkiksi vertaisia mahdollisuuksia, muun muassa näi- den menestyksen merkkien hankkimisessa). Toisaalta he löytävät itsensä yhteiskunnasta, joka erilaisten syrjiviksi koettujen käytäntöjensä kautta estää heitä näitä saavuttamasta. Kokemus epäoikeudenmukaisuudesta perustuu tähän. Jos katsoo kaikkia näitä tulkintoja kokonaisuutena ja ottaa lähtökohdak- si sen, mitä aiempi sosiologinen tutkimus on teemasta esittänyt, voi sa- noa, että tulos on tuttu. Ensimmäisenä tämän perusajatuksen muotoili Nobel-palkittu Gunnar Myrdal tutkimuksessaan mustien yhteiskunnal- lisesta asemasta toisen maailmansodan jälkeisessä Yhdysvalloissa (An 36 American Dilemma, 1996, alkup. 1944). Myrdal tulkitsi Yhdysvaltain tuol- loisen rotuongelman moraaliseksi dilemmaksi, jossa kansakunnan ins- titutionaaliset käytännöt (muun muassa lakiin kirjattu rotuerottelu eri muotoineen3) oli ristiriidassa kansakunnan omaksumien, keskeisten us- konkappaleiden kanssa. Yhdysvalloissa tämä usko (”American Creed”) liittyi siihen, että yhteiskunta oli rakentunut vapauden, vertaisuuden ja demokratian perustalle. Käytännössä valkoiset kuitenkin syrjivät mustia, ja kysyttäessä syrjinnn perusteita oli tapana viitata sen tuottamiin tulok- siin (mustan väestön heikkoon koulutustasoon, köyhyyteen seurauksi- neen). Ajatuksena siis oli, että syrjintä oli perusteltua sen vuoksi, että sen kohteet olivat kelvottomia. Juuri tätä vastaan nousi myöhemmin 1960-lu- vulla mustien kansalaisoikeusliike. Myrdalin tulkinta Yhdysvaltain rotuongelmasta nousi nopeasti kiistat- toman klassikon asemaan: se on jäsentänyt keskustelua Yhdysvalloissa jo reilusti yli puolen vuosisadan ajan. Jos nyt tarkastelee niitä tutkimuk- sia, joita Euroopassa on toistaiseksi syntynyt maahanmuuttajien (erityi- sesti afrikkalaista tai islamilaista alkuperää olevien maahanmuuttajien) asemasta täkäläisissä yhteiskunnissa, sukulaisuus tulosten ja tulkintojen välillä on hyvin selvä. On ikään kuin sama ristiriita olisi nyt siirtynyt Eu- rooppaan. Kaikki edellä referoidut tutkimukset omalla tavallaan kertovat ristiriidasta kyseisten yhteiskuntien perustavien arvojen (vertaisuus, eri- laisuuden kunnioitus/suvaitsevaisuus) ja niiden tarjoaman arkisen syrjin- nän välillä. Eurooppalaisissa kokemuksissa ja tutkimuksissa ongelmaksi ovat nous- seet toisen tai kolmannen polven maahanmuuttajat, siis ne, jotka ovat kasvaneet aikuisiksi uudessa isäntämaassaan. Kaikki, mitä me toistaiseksi tästä teemasta tiedämme, kertoo, että toisen sukupolven maahanmuut- tajat akkulturoituvat – ja jopa assimiloituvat – länsimaiseen kulttuuriin huomattavasti vanhempiaan nopeammin ja pidemmälle. Juuri tältä pe- rustalta Myrdalin ongelma näyttäisi siirtyneen Eurooppaan, ja nimen- omaan asianosaisten itsensä kokemana ongelmana. Jos nuori on sisäis- tänyt länsimaisia arvoja ja tässä mielessä on kotoutunut, ja tämän päälle kokee, että häneen kohdistuu hänen taustaansa tai ihonväriinsä perustu- vaa syrjintää, jotka estävät häntä toteuttamasta tavoitteitaan, ristiriita on ilmeinen, ja jäsentyy kokemukseksi epäoikeudenmukaisuudesta. Tämä on siis yhteenveto aiemmasta tutkimuksesta, erityisesti siitä, mikä sen kautta nousee keskeisenä ongelmana esille. Tästä näkökulmasta on kiinnostavaa tarkastella sitä, miltä Suomi näyttää. Pohjoismaisen ministerineuvoston teettämien tutkimusten mukaan (An- dersen ym. 2017; Calmfors ym. 2019) Pohjoismaat yleisesti ottaen erottu- vat erityisen heikkona ryhmänä sellaisissa OECD:n sisäisissä vertailuissa, joissa tarkastellaan maahanmuuttajien työllistymistä. Erot kantaväestön 3 On huomattava, että Myrdal kirjoitti teoksensa noin 20 v. ennen kansalaisoi- keusliikkeen syntyä Yhdysvalloissa. 37 ja maahanmuuttajien työllisyysasteessa ovat Pohjoismaissa koko OECD:n suurimpia. Osin tämä liittyy näiden maiden keskimääräistä korkeampaan yleiseen työllisyysasteeseen, mutta kun koko hyvinvointivaltiojärjestel- mä rakentuu kahta ansaitsijaa koskevan oletuksen varaan, erot työllisyys- asteessa heijastuvat suoraan sosiaaliturvariippuvuuteen (Andersen ym. 2017, 6). Näissä tarkasteluissa Suomi kilpailee Ruotsin kanssa varsin tasa- päisesti OECD:n heikoimman maan tittelistä. Sarvimäki on Suomen osalta selvittänyt tarkan tilastollisen seurannan keinoin islamilaisista maista lähtöisin olevien maahanmuuttajien ansioi- den kehitystä Suomessa kohorteittain vertaillen. Hänen tulostensa mu- kaan kymmenen vuotta tulomuuton jälkeen Afganistanista, Irakista ja Somaliasta lähtöisin olevien miesten ansiot ovat 22–38% saman ikäisten, kantaväestöön kuuluvien miesten ansioista. (Ks. Sarvimäki 2017.) Osin tulos on yhteydessä väestöryhmien koulutustasossa ilmeneviin eroihin, mutta vain osin. Akhlaq Ahmad on tehnyt Koneen säätiön rahoit- taman tutkimuksen työhönottoon liittyvästä syrjinnästä. Tutkimuksessa yrityksiin lähettiin hakemuksia, jotka olivat täsmälleen samanlaisia sekä hakemuksen, koulutustaustan että CV:n osalta, vain hakijan nimi oli eri hakemuksissa erilainen. Tuhatta hakemusta kohden suomenkieliseltä vaikuttava nimi tuotti 390 haastattelukutsua, irakilaiselta vaikuttava 134 ja somalialaiselta vaikuttava 99. (Ahmad 2020.) Suomessa on ollut tapana ylpeillä kansallisesta koulutusjärjestelmäs- tä Pisa-tulosten valossa, mutta näiden tulosten yleinen sanoma vaih- telee kovasti sen mukaan, mihin katseensa kohdistaa. Vuoden 2019 tu- losten mukaan suomalaisten lukutaito oli v. 2018 suoritetuissa testeissä OECD-maiden kärkeä, mutta samalla kantaväestön ja maahanmuuttaji- en välinen ero oli OECD-maiden suurin. Näin oli siitä huolimatta, että vanhempien sosioekonominen tausta vakioitiin. Siis suomalainen koulu- tusjärjestelmä on – perhetausta vakioituna – läntisen maailman huonoin, jos mitataan kantaväestön ja maahanmuuttajalasten vertaisuutta luku- taidon oppimisessa. Kun tiedämme, että lukutaito on kaiken oppimisen perusta, tulos on vakava. Tulkintaa on etsitty kielen oppimisen vaikeuksista. Erityisesti taustaltaan arabiankielisen väestön osalta kuilu oman äidinkielen ja suomen kielen välillä on suuri. Asiaa kuitenkin vaikeuttaa myös se, että tällaisille lapsille on tarjolla varsin vähän opetusta (1–2 t/vko) heidän omalla äidinkielel- lään. Lisäksi tarjolla on opetusta sellaisesta arabian kielen versiosta, jota tuskin kukaan kotikielenään puhuu, siis kielellä, joka ei ole lasten omaa äidinkieltä (Juntunen 2020). Jos haluaisi käyttää terävää ilmausta, voisi ehkä sanoa, että kielen oppimisen osalta kysymys on isoon kieliryhmään kohdistuvasta julkisesta heitteillejätöstä. Euroopan Unioni on vuonna 2018 tehnyt koko Euroopan laajuisen tut- kimuksen afrikkalaista alkuperää olevien maahanmuuttajien perusoi- 38 keuksien toteutumisesta eri jäsenmaissa (ks. European Union Agency for Fundamental Rights 2018). Maamme pärjää yleiseurooppalaisessa vertai- lussa erittäin hyvin, jos tarkastelun kohteena ovat erilaiset materiaaliset elinolot (esimerkiksi asumistaso ja -väljyys, köyhyysaste). Myös luottamus poliisiin on meillä huomattavasti Euroopan keskitasoa korkeammalla ta- solla: parasta koko Euroopassa – siis myös maahanmuuttajaväestön kes- kuudessa. Jos sen sijaan tarkastellaan vastaajien kokemuksia vuorovaiku- tuksesta kantaväestön kanssa, tulos on toinen. Olemme koko Euroopan kärkimaa, kun kysytään vastaajien kokemuksia rasistisesta häirinnästä (63 prosenttia edeltäneen viiden vuoden aikana) tai rasistisesta väkivallasta (14 prosenttia). Tulos oli sijoituksen osalta sama sekä kysyttäessä omia tai muiden perheenjäsenten kokemuksia. Pääsimme hopealle Liettuan jälkeen, kun kysyttiin kokemuksia sellaisesta syrjinnästä, joka perustui ihonväriin tai etniseen taustaan (60 prosenttia). On huomattava, että nämä ovat luotettavimpia toistaiseksi tarjolla ole- via eurooppalaisia vertailuja. Niiden mukaan näyttäisi siltä, että olemme ainakin afrikkalaista tai islamilaista alkuperää olevan maahanmuuttajavä- estön syrjinnässä tai hylkäämisessä Euroopan kärkimaa. Tulos ei siis liity pelkästään kansalaisyhteiskunnan yksittäisten jäsenten toimintaan vaan myös koulutusjärjestelmämme toimintaan, siis sen instituution, joka on toisen sukupolven maahanmuuttajien kannalta tärkein ja määrittää eni- ten heidän tulevia työllistymismahdollisuuksiaan. Näyttäisi siis siltä, että Myrdalin amerikkalainen dilemma määrittäisi kyseisen maahanmuutta- jaryhmän tilannetta Suomessa aivan poikkeuksellisen vahvasti, siis vah- vemmin jopa kuin Iso-Britanniassa, Ranskassa ja Ruotsissa. Tätä taustaa vasten ei ole kovin ihmeellistä, että ensimmäisen ja toisen polven somalimaahanmuuttajien välillä on eroa kysyttäessä sitä, kuinka moni kokee itsensä suomalaiseksi. Kun ensimmäisen polven maahan- muuttajasomaleilta kysytään, edellyttääkö heidän mielestään suoma- laiseksi identifioituminen suomalaista etnistä taustaa, peräti 2/3 vastaa kielteisesti. Kun sama kysymys esitetään toisen sukupolven maahan- muuttajille, tulos on se, että yli puolet on sitä mieltä, että suomalaiseksi tuskin voi asettua ilman suomalaista etnistä taustaa. Luonteva tulkinta on, että he ovat jo kulttuurisesti kotoutuneet, jolloin keskeinen ero hei- dän ja muiden suomalaisnuorten välillä on etninen tausta. Kun he täl- laisessa tilanteessa kokevat tulevansa syrjityiksi, se heidän ajattelussaan liittyy heidän ihonväriinsä ja etniseen taustaansa. Alueellinen sosiaalinen sekoittaminen saa merkityksensä tältä perus- talta: kysymys on tämän ongelman hallinnasta. Asian selvittämisessä on ehkä syytä aloittaa lyhyellä keskustelulla siitä, millä tavoin alueellinen sosiaalinen sekoittaminen ehkäisee sosiaalista epäjärjestystä. Kun asuinalue ja/tai kortteli rakentuu erilaisista ihmisryhmistä, ja kukin ryhmä rakentaa pienalueelle omat sosiaaliset verkostonsa ja yhteytensä, syntyy paikallinen sosiaalinen rakenne, joka toimii sekä suoran kontrollin 39 kautta että ehkäisevästi (Kortteinen 1982; Verkasalo 2010). Jos väestöra- kenne on heterogeenisyydessään tasapainoinen ja ryhmiä on monta, eri väestöryhmät erilaisine elämäntapoineen joutuvat ottamaan toisensa huomioon sovittautuessaan yhteen ja samaan asuinympäristöön. Vasta jos näin ei tapahdu, syntyy sanomista, jossa tarkoituksena on palauttaa järjestys halutuksi (vrt. luku 3 edellä). Hyvin tavallisia ovat – toistaiseksi suoritettujen tutkimusten pohjalta arvioiden – korttelien sisäiset riidat, erityisesti eri hallintasuhteiden välillä. Tavallisia ovat tilanteet, joissa omis- tusasujat ajavat vuokratalolaisten lapset leikkimään muualle sen vuoksi, että he omistavat pihan (Kortteinen 1982). Verkasalon mukaan (2010) näyttäisi siltä, että edes yhteispihajärjestelyt eivät ole estäneet tällaisia riitoja sen vuoksi, että pohjana on erilaisia intressejä asuinympäristöä kohtaan: toiset (vuokrataloasujat) käyttävät ympäristöään elämiseensä samalla kun toiset samalla pihalla varjelevat suurinta varallisuuseräänsä, myös kukkaistutusten osalta. Ylirajaista sosiaalista tukea ei yksikään tut- kimus ole toistaiseksi löytänyt. Rakenteella on merkityksensä myös etnisten vähemmistöjen osalta. Ot- takaamme kärkevä esimerkki, joka leikkaa suoraan ulkomailla koettujen paikallisten ongelmien ytimeen: no go -alueiden synty. Tiedämme Parii- sista, että yksi maahanmuuttajaperheiden epävirallisista ansaintatavoista perustuu oman asunnon vuokraamiseen. Suosittu ratkaisu on vuokrata omasta asunnosta enemmän tai vähemmän tilaa niin sanotuille pape- rittomille siirtolaisille, jotka ovat maassa laittomasti, siis asuttaa heitä omaan vuokra-asuntoon korvausta vastaan. Kun kysymys on ahdingossa elävästä ihmisestä, patjan kokoinen alue nurkassa voi riittää. Jonkin vuok- rakorttelin asukkaissa saattaa tätä kautta olla paljonkin sellaista väkeä, jotka eivät halua kortteliin poliisia tarkistamaan asukkaiden papereita ja haittaamaan sitä kulmilla tapahtuvaa kaupankäyntiä, jonka kautta vuok- ralaiset turvaavat vuokransa ja muun elantonsa. Näin alusta ja paikallinen intressi no go -alueen syntymiselle on valmis. Olennaista on, että tällai- nen alue voi syntyä hiljaa ja luontevasti, ilman että sitä oikeastaan huo- maa, ennen kuin poliisi menee paikalle, ja alkaa kysyä papereita. Vuoden 2015 pakolaisaallon jälkeen paperittomien määrä Suomessa on kasvanut tuhansiin, ja hyvin todennäköisesti he ovat asettuneet suurim- piin kaupunkeihin. Vaikka muuttoaallosta on nyt kulunut viisi vuotta, emme tiedä yhtään sellaista pienaluetta, joka edes alustavasti täyttäisi no go -alueen tunnuspiirteitä. Osaltaan tämä voi liittyä siihen, että poliisi ei meillä harjoita stop and search -politiikkaa asuinalueilla, mutta toden- näköisesti kysymys on myös muusta. Kun tiedämme, millä tavoin epä- virallinen sosiaalinen kontrolli toimii sosiaalisesti sekoitetulla alueella, edellä kuvattu vuokraustoiminta olisi meidän oloissamme hyvin vaikeaa: sekoitetussa ympäristössä ylirajainen sosiaalinen kontrolli toimii vahva- na esteenä. Kun tällaiseen kortteliin menee opiskelija etsimään pihal- ta haastateltavia ja jää seisomaan hetkeksi, kun ketään ei löydy, verhot alkavat heilua (Vaattovaara ym. 2009). Jos tällaisessa korttelissa alkaisi säännöllisesti liikkua väkeä, joka tunnistetaan vieraaksi, tämä huomattai- 40 siin ja paikannettaisiin nopeasti. Yhteys asunto-osakeyhtiön hallitukseen ja/tai isännöitsijätoimistoon on nopea, kynnys alhainen ja potentiaaliset sanktiot voimakkaita. Tilannetta myös jäsentää se, että kantaväestön suhtautuminen poliisiin on kansainvälisesti aivan poikkeuksellisen luottavaista. Tällä on todennä- köisesti oma yhteytensä kansakuntamme poikkeukselliseen historiaan: valtio ja sen järjestysvalta on historian saatossa profiloitunut kansakun- nan ja kansalaisten suojelijana. Ulkomailta tuttu vastakohta-asetelma puuttuu meiltä kokonaan. Tämä näkyy myös asuinalueiden arkisessa elä- mässä: poliisin suhtautuminen paikallisen nuorison erilaiseen pöllöilyyn on Junnilaisen (2019) mukaan aivan uskomattoman rentoa ja rauhallista, ”huonoimmillakin” asuinalueilla. Kokoavasti voi sanoa, että suomalaisessa yhteiskunnassa alusta maa- hanmuuttajien kotoutumiselle on rakentunut poikkeuksellisella tavalla. Yhtäältä Myrdalin kuvaama amerikkalainen dilemma on kansainvälisesti vertaillen aivan poikkeuksellisen jyrkkä, ja toisaalta sen päälle on alueel- lisen sosiaalisen sekoittamisen kautta syntynyt sosiaalinen kontrolli, joka on kansainvälisesti täysin poikkeuksellinen, paikoin hyvinkin tiivis. Helsingin keskustassa ilmenneitä järjestyshäiriöitä voi kuvata ja ymmär- tää tämän rakenteellisen alustan pohjalta. Siteeraan aluksi Helsingin Sa- nomien asiantuntijahaastatteluihin perustuvaa yhteenvetoa siitä, mitä konkreettisesti tapahtui: MIKSI nuori on valmis jopa puukottamaan esimerkiksi muuta- man kymmenen euron takia? Se voi useiden HS:n haastattele- mien ammattilaisten mukaan johtua siitä, että tekijälle on käy- nyt selväksi, ettei hänellä ole yhteiskunnan hyväksymiä keinoja hankkia tuhat euroa maksavaa vaatekertaa. Sillä hyväksyntää ja arvostusta siinä tavoitellaan. Valtaosa 100–150 nuoren joukosta on ulkomaalaistaustaisia. Pääosa on nuorisotyöntekijöiden ja poliisin mukaan poikia, mutta joukkoon on liittynyt myös tyttöjä. Suurimmalla osalla heistä on juuria Lähi-idässä, osa on somalitaustaisten nuorten ryhmiä ja joukossa on joitakin kantasuomalaisia. Tappeluissa ja katukulttuurissa on Ahlstedtin mukaan tapah- tumassa muutos. Aikuisen auktoriteettia ei vaikeissa tilanteissa enää tunnusteta. ”Aikuisen läsnäolo ei enää tiettyjen tyyppien kanssa riitä. On esi- merkiksi vieras käsite, että viranomaisiin voisi luottaa”, Ahlstedt sanoo. -- -- 41 ”On vääristynyt easy money -mentaliteetti. Vahva elementti on, ettei koeta, että yhteiskunnassa on tilaa itselle ja ettei voi me- nestyä Suomessa sen näköisenä kuin on”, sanoo Fenix Helsingin toiminnanjohtaja Ujuni Ahmed. RYÖSTÖISSÄ taustalla voi olla esimerkiksi Monclerin takin tai Louis Vuittonin vyön havittelu. Tämä on jalkautuvaa työtä teke- vien ammattilaisten mukaan yllättävän korostunutta ja uuden- lainen ilmiö. Rikoksia tehdään mahdollisesti siksi, että saadaan oma arvostus nousemaan, Ahmed kuvaa. ”Ei uskota opiskeluun tai työn kautta ansaittuun elantoon”, hän sanoo. (HS 10.11.20) Jos Myrdal nousisi nyt haudastaan ja alkaisi kirjoittaa oppikirjaa, Helsingin Sanomien kuvaus keskustan järjestyshäiriöistä sopisi kirjaan paradigmaat- tiseksi esimerkiksi siitä, mitä hänen kuvaamansa dilemma voi käytännös- sä tuottaa. Kuvatun käyttäytymisen sukulaisuus no go -alueisiin on myös ilmeinen: tila kaapataan haltuun, valta-asema käännetään toisin päin ja syntynyttä mahdollisuutta käytetään oman aseman rikolliseen kohen- tamiseen. Meillä tila vain on ollut pienimuotoinen, liikkuva ja paikantuu Helsingin keskustaan (ja joidenkin lähiöalueiden sisälle, niiden keskuk- seen). Miksi? Helsingin keskustassa sosiaalinen kontrolli on heikompi ja iltainen mahdollisuusavaruus rikkaampi – myös sellaisilla syrjäisillä pai- koilla, joilta valvontakamerat puuttuvat. Aihetta koskevassa keskustelussa on rauhoittelevasti viitattu sakilaisiin, ja esitetty, että tällaista rauhattomuutta on ollut ennenkin. Historiallinen rinnastus on osuva, myös sen vuoksi, että se nostaa esiin suuret erot ai- emman ja nykyisen välillä. Puhutaan sitten sakilaisista tai sotien jälkei- sestä Kalliosta, järjestyshäiriöitä tuottanut nuorison osa oli osa silloista työväenluokkaa ja asui sen alueilla. Paikallinen työväenkulttuuri oli tuo- hon aikaan voimakas, ja se nostatti alueilleen hyvin elinvoimaista yhdis- tystoimintaa, jonka yhtenä keskeisenä tavoitteena oli kasvattaa alueen nuorisosta vastuullisia kansalaisia, jotka osaisivat ajatella ja käyttäytyä asemansa mukaisella tavalla. Suosiosta kilvoittelivat työväenyhdistys- ten lisäksi raittiusliike ja naisliike, mutta erityisesti Työväen Urheiluliitto sekä erilaiset urheiluseurat, joista erityisen suositut liittyivät nyrkkeilyyn ja painiin. Gunnar Bärlundin nyrkkeilijäpatsas ei ole Kalliossa sattumal- ta. Tämän integraatiokoneiston toimintaa auttoi se, että kynnys tuon ai- kakauden työmarkkinoille oli alhainen: jos jaksoi aamulla satamaan tai rakennustyömaalle jonoon, saattoi hyvinkin päästä töihin. Nyt tällaisia työmarkkinoita ei ole, yhdistysmaailman tilalla on syrjiväksi koettu kanta- väestö, ja integrointiin osallistuvat päärautatieaseman kulmissa seisovat vanhemmat miehet. 42 Kun maahanmuuttajien määrä on meillä eurooppalaisesti vertaillen tois- taiseksi varsin vähäinen, mutta väestöennusteiden mukaan isosti kas- vussa, ja kun suomalaisen yhteiskunnan tila on ainakin afrikkalaisen ja islamilaisen väestöosan näkökulmasta vaikea ja ristiriitainen, on vaikea suhtautua luottavaisesti siihen, että kehitys tulisi tältä osin jatkossa ole- maan sosiaalisesti kestävää. Ajatuksena tässä ei ole kuitenkaan esittää, että kehityksen suunta tulee olemaan huono. Meillä ei ole toistaiseksi tarpeeksi tutkimustietoa, jot- ta osaisimme sanoa mitään varmaa kehityksen suunnasta, siis toisen su- kupolven maahanmuuttajien ja kotoutumisen osalta. Kaiken sen nojalla, mitä me nyt tiedämme, voimme varmasti sanoa, että erilaisten maahan- muuttajaryhmien välinen ja niiden sisäinen eriytyminen on hyvin suurta (ks. esim. Juntunen 2020). Edellä on tarkoituksellisesti lähdetty liikkeelle vaikeimmista ongelmista. Niitä koskevan kuvauksen ja analyysin pohjalta voi ainakin pohtia sitä, mitä kannattaisi tehdä. Hyvän lähtökohdan tätä koskevaa keskustelua varten löytää Ranskasta. Ranskalainen sosiologi Catherine Delcroix on tehnyt uransa tutkimalla Pariisin huonomaineisissa lähiöissä asuvien islamilaisten maahanmuut- tajien perheitä. Hän on pyrkinyt elämänkertahaastatteluiden avulla ym- märtämään kutakin haastateltua perheenjäsentä (isää, äitiä ja vähintään yhtä 16–25-vuotiasta lasta) erikseen. Yleisenä ongelmana Delcroix’n tut- kimuksessa on se, millä tavoin näillä alueilla elävät perheet selviytyvät epävarman ja vaikean elämäntilanteensa kanssa. Erilaisia perheitä vertai- lemalla hän on pyrkinyt ennen muuta selvittämään, millaisiin seikkoihin toisen sukupolven maahanmuuttajien onnistunut kotoutuminen näyttäi- si liittyvän. Kysymys on siis siitä, millä ehdoilla perhe on pystynyt onnistu- neesti toteuttamaan jokaisen maahanmuuttajaperheen ylimmän toiveen siitä, että heidän lapsensa menestyisi uudessa kotimaassaan. (ks. Delcroix 2004a, 2004b, 2007.) Delcroix’n analyysissa (2007) nousee keskeiseksi perheen sisäinen kiin- teys, arvomaailma ja sen välittyminen jälkipolvelle. Tähän liittyen Delc- roix nostaa esille neljä piirrettä, jotka hänen mukaansa yhdistävät sellaisia perheitä, jotka Pariisin huonoissa lähiöissä ovat onnistuneet luotsaamaan lapsensa koulujen kautta töihin. Kaksi ensimmäistä ovat – kirjoittajan it- sensä mukaan – odotusten mukaisia. Ensimmäinen liittyy isän koulutustasoon. Vaikka kaikki tutkimukseen osallistuneet isät olivat joutuneet (siitä riippumatta mikä heidän poh- jakoulutuksensa on ollut) ansaitsemaan elantonsa Ranskassa tekemäl- lä ruumiillista palkkatyötä, pienetkin isien koulutustasoon liittyvät erot tuottivat merkittäviä, lasten kehityksessä ja koulunkäynnissä ilmenneitä eroja. Toinen seikka liittyi äidin sosiaaliseen taustaan. Jos perheen äiti oli keskiluokkaisesta perheestä, mutta oli uudessa isäntämaassaan päätynyt työväenluokkaiseen asemaan, hänen orientaatiotaan leimasi pyrkimys 43 sosiaaliseen nousuun, joka kanavoitui lasten koulutuksen arvostamiseen mutta myös paikalliseen vapaaehtoistyöhön. (Delcroix 2007.) Kaksi muuta perheille ominaista seikkaa täydensivät edellisiä ja ovat sa- malla vähemmän odotettuja. Näistä ensimmäinen liittyi siihen, mitä on kutsuttu ”sosiaaliseksi vallaksi”. Kysymys on siitä tavasta, jolla perheen pää4 oli integroitunut omiin lähiyhteisöihinsä, ammattiyhdistystoimin- taan ja/tai paikalliseen sosiaaliseen elämään. Jos isällä oli jonkinasteisesti keskeinen asema omissa yhteisöissään, hän sai lasten menestyksen kan- nalta tärkeää paikallista tietoa ja pystyi lisäksi muuntamaan tätä tietoa erilaisiksi tavoiksi selvitä ja toimia paikallisesti. (Delcroix 2007.) Neljäs piirre nousi Delcroix’n tekstissä keskeisimmin esille. Tällaisia per- heitä yhdisti se, että isä oli kertonut oman elämäntarinansa lapsilleen. Lapset olivat kuulleet isältään, mistä heidän perheensä ja sukunsa ovat lähtöisin, millaista siellä oli ollut ja mitä sitten tapahtui, miksi muuttoon lopulta jouduttiin ja kuinka siitä on perheen aikuisten näkökulmasta sel- vitty, ja missä nyt mennään. Oli isiä, jotka eivät tähän kyenneet. Tällaisten asioiden purkaminen lapsille ei ole helppoa eikä itsestään selvää, jos on joutunut elämään lävitse traumaattisiakin vaiheita ja lopulta päätynyt so- siaaliseen laskuun ja/tai (ranskalaisen yhteiskunnan sisällä) syrjittyyn ase- maan. Se, että tällaisessa tilanteessa välittää suullisesti oman taustansa, lähtökohtansa ja taistelunsa lapsilleen, edellyttää isältä itsetuntoisuutta tai jonkinasteista ylpeyttä, kykyä arvostaa ja kunnioittaa omaa taustaan- sa, ja välittää tämä tällaisena omille lapsilleen. Tältä perustalta lapsi tai nuori voi perheensä kautta ymmärtää ja ankkuroitua perheeseensä ja su- kuunsa ja parhaimmillaan kantaa niiden perinteitä ylpeästi, vanhempien- sa lailla, vaikeissakin oloissa. (Delcroix 2007.) Jos Delcroix’n tulosta lukee kotoutumispuheen näkökulmasta, tulosta voi pitää paradoksaalisena: kotoutuminen uuteen ja vieraaseen kulttuuriin onnistuu paremmin, jos on pohjaksi ankkuroitunut omaansa. Tulos on kuitenkin täsmälleen sama kuin kielten oppimisessa: vieraan kielen oppi- minen edellyttää pohjaksi sitä, että osaa omansa. Tuloksen voi myös kääntää toisin päin, jolloin se kuvaa ongelmien syn- tyä. Delcroix’n perheelle asettamat vaateet eivät ole helppoja, ja jos per- he ei tässä syystä tai toisesta onnistu, lapsi tai nuori akkulturoituessaan vanhempiaan nopeammin irtoaa lähtökulttuuristaan, mutta ei myöskään pääse sisälle kantaväestön elämään, ja tulos on, että on kokonaan irti, kadulla, muiden samanlaisten kanssa. Delcroix’n tulkinnan kiinnostavuutta ja uskottavuutta lisää se, että sen maalaama kuva tutkittujen perheiden elämästä sopii hienosti siihen, mitä tiedämme parhaista kansallisista käytännöistämme tämän maahan- muuttajaryhmän paikallisessa kotoutumisessa. 4 Maghreb-perheissä on perinteinen patriarkaalinen rakenne, ja tästä syystä Delcroix puhuu ongelmattomasti perheen päästä. 44 Liikkeelle tätä koskevaan keskusteluun on ehkä hyvä lähteä suomalaises- ta lähiöpoliisi-instituutiosta, siitä, kuinka se käytännössä parhaimmillaan toimii. Kysymys on poliisin uudesta toimintatavasta, jossa poliisi tai kaksi erikoistuu pitämään yhteyttä huono-osaistuneen lähiön väestöön arki- sen kanssakäymisen kautta, sanoman ollessa se, että olemme täällä avuk- si, ollaan yhteyksissä. Kokemukset tähänastisesta työstä ovat olleet niin myönteisiä, että toiminta on jo levinnyt Turun Varissuolta moniin muihin lähiöihin. Kysyttäessä toimintaa pitkään harjoittaneelta poliisimiehel- tä esimerkkiä onnistumisesta, vastauksena saa kuulla tarinan Varissuon kirjastosta. Jokin aika sitten alueen kirjastossa syntyi ongelmia: paikalli- set somalinuoret olivat ottaneet kirjaston ikään kuin olohuoneekseen ja käyttäytyivät osin tavalla, joka haittasi kirjaston muuta käyttöä. Paikalli- nen lähiöpoliisi otti yhteyttä paikallisen somaliyhteisön tärkeisiin ihmisiin (joihin oli henkilökohtaisesti tutustunut jo aiemmin), ja ongelma poistui nopeasti, vähin äänin, ilman sen kummempaa virallista puuttumista. Espoon Suvelassa on toiminut ns. Voimanpesä-hanke, jonka yhtenä ta- voitteena on ollut pyrkimys rakentaa etniset rajat ylittävä kortteliyhteisö paikalliseen vuokratalokortteliin. Apuna tässä oli ollut – erilaisten kunnan viranhaltijoiden lisäksi – paikallinen, suomalaisen sosiaalialan koulutuk- sen saanut somalitaustainen nainen, joka – ranskalaiseen tyyliin – toimi tulkkina yhdyskuntatyöntekijöiden ja somaliyhteisön edeskäyvien välillä, eikä vain kielen osalta vaan ennen muuta siltä osin, että hän osasi selit- tää kummallekin osapuolelle, mitä toinen tarkoitti. Aluksi epäluulot oli- vat vahvoja: paikallinen somaliyhteisö epäili koko hanketta kristilliseksi käännytysyritykseksi, ja projektin viranhaltijoiden piti mennä Keniaan asti ennen kuin löysivät sen imaamin, jota paikalliset kunnioittivat ja kuun- telivat. Uskonoppineen myönteisen arvion nojalla paikallinen yhteisö päätyi osallistumaan hankkeeseen, ja – kenttätöidemme aikana – tämä nimenomainen kortteli erottui pienalueena, jolla asumistyytyväisyys oli poikkeuksellisen korkea muihin vastaaviin kortteleihin verrattuna. (Kort- teinen, tutkimuspäiväkirja 2016, s. 21.) Kaiken keskellä kyseisessä korttelissa sattui kuohuttava tapaus: kaksi somalinuorta varasti vanhemmalta, kantaväestöön kuuluvalta naiselta lompakon talon pyykkituvassa, tilanteessa, jossa nainen oli yksin. Nainen oli tästä järkyttynyt, ja purki tapahtunutta korttelipihalla naapureilleen. Kaksi päivää tämän jälkeen lompakko tipahti – koskemattomana – naisen postiluukusta. Kertoja ymmärsi tapahtuneen niin kuin kaikki muutkin pi- halla: somalien vanhimmat olivat kuulleet tapauksesta, ojentaneet nuoria ja käskeneet heitä palauttamaan lompakon. Kyseisen naisen välitön reak- tio oli vastaava: ”Tää on paras paikka ikinä, mä en muuta täältä koskaan”. Täällä koko kylä kasvatti. Kun kysyin Voimanpesä-hankkeen edeskäyviltä, mitä tällaisen tuloksen saavuttaminen vaati, vastaus oli sanatarkasti ”kun- nioitusta, kunnioitusta, paljon kunnioitusta”. 45 Esimerkeillä on yhteinen sisältö, ja kysymys on paljon enemmästä kuin siitä, että poliisi ei meillä tapaa harjoittaa stop and search -politiikkaa. Tarinat pitävät sisällään kuvauksen paikallisesta sosiaalisesta rakentees- ta. Kyse ei ole vain tilanteesta, jossa eri väestöryhmien yhteisöt valvovat toisiaan. Kysymys on siitä, että (i) paikallisessa somaliyhteisössä on oma, sisäinen auktoriteettirakenteensa, jonka kautta se pitää sisäisesti omaa järjestystään yllä, ja että (ii) on olemassa toimiva yhteistyösuhde kantavä- estön sisäisen järjestyksenpidon ja somaliyhteisön välillä. Näistä ensim- mäisen syntyä Delcroix tutkimuksessaan kuvaa. Siis parhaat kansalliset esimerkit islamilaisten maahanmuuttajien kotoutumisesta suomalaiseen lähiöön perustuvat tilanteeseen, jossa yhteistyösuhde kantaväestön suuntaan perustuu maahanmuuttajayhteisön sisäiseen auktoriteettira- kenteeseen. Kiinnostavalla tavalla Delcroix on kehittänyt tutkimustensa pohjalta ta- van toimia tällaisen rakenteen luomiseksi (Delcroix & Inowlocki 2008). Delcroix lähti tekemään elämäkertahaastatteluihin pohjautuvaa tutki- musta Nantesin pohjoisosassa, asuinalueella, jota leimasi paikallinen köyhyys, mutta tutkimuksen vastakaiku maahanmuuttajaväestön kes- kuudessa oli niin suurta, että tulokset olivat loppujen lopuksi muutakin kuin tekstiä. Asuinaluetta leimasi Maghreb-perheiden suuri osuus ja nuorten destruk- tiivinen käyttäytyminen. Paikalliset yhdyskunta- ja sosiaalityöntekijät ot- tivat yhteyttä Delcroix’aan ja pyysivät apua sen ymmärtämiseksi, mistä nuorison tuhoisassa käyttäytymisessä oli kysymys ja miksi isät olivat hei- dän tulkintansa mukaan välinpitämättömiä. Delcroix rakensi yhdyskunta- työntekijöiden kanssa toimintatutkimuksen, jossa nämä paikalliset viran- haltijat lähtivät tekemään elämänkertahaastatteluita Delcroix’n tapaan (kustakin perheestä isä, äiti ja vähintään yksi nuori 16–25 v.). Kaikki haas- tattelut purettiin yhdessä keskustellen, päivän mittaisessa seminaarissa, joka pidettiin kerran kuussa. Yhdyskuntatyöntekijöiden oma käsitys tutkittavasta alueesta ja siellä asuvista ihmisistä muuttui suuresti näiden haastatteluiden myötä, mutta tärkeämpää oli, kuinka paikalliset isät vastasivat. Kieltäytymisten ja välin- pitämättömyyden sijasta he ottivat – paikallisten edusmiestensä kautta – yhteyttä tutkimusta johtaneeseen Delcroix’aan, ja kertoivat ymmärtä- vänsä, mikä tutkimuksessa on perusajatus, siis että heidän on syytä ker- toa oma elämäkertansa lapsilleen, ja että he pitivät ajatusta hyvänä ja tär- keänä, halusivat osallistua sen toteuttamiseen ja olivat jo muodostaneet paikallisen yhdistyksen ajamaan asiaa. Ensimmäisenä tavoitteenaan he pitivät paikallisen moskeijan perustamista, koska tällaisessa tilassa oman taustan, traumojen, muuttohistorian ja ongelmien julkinen purkaminen onnistuisi parhaiten. Raportin mukaan perhekohtaiset tulokset vaihteli- vat, mutta kaiken jälkeen paikalliset nuoret ymmärsivät paremmin, mistä olivat kotoisin, ja mitä he voisivat uusissa oloissaan elämältään toivoa. 46 Raportti (Delcroix 2008) ei kerro, saivatko paikalliset moskeijansa, hanke kun oli avoimessa jännitteessä kansallisesti hallitsevan assimilaatiopolitii- kan kanssa. Meillä moskeijoita on ja niitä syntyy lisää, mutta sama jännite lähtökulttuurin ja assimilaatiopolitiikan välillä toimii meilläkin, ilmenee vain toisin. Nojaan nyt kuvauksessani Marko Juntusen tuoreeseen kirjaan (2020) Varissuon sisäisestä elämästä. Erityisen kuvaava on Juntusen kuvaus taustaltaan islamilaisten vanhem- pien neuvonpidosta paikallisten opetuksesta ja päivähoidosta vastaavi- en viranhaltijoiden kanssa. Viranhaltijat lähtivät Turun yleisen linjauksen mukaisesti kunnioittamaan ja arvostamaan lähtökohtaista kulttuuris- ta identiteettiä, mutta hyvää tarkoittava puhe törmäsi yleisöön, joka oli kulttuuristen lähtökohtiensa pohjalta jakautunut neljään, taustaltaan eri- laiseen osaan, jotka lähtömaassa parhaillaan sotivat keskenään niin että siviiliuhrien määrä laskettiin tuhansissa. Pienikin yritys avata keskustelua ”kulttuuristen lähtökohtien” kautta tulehdutti tilanteen mahdottomalla tavalla. Samalla läsnäolijat – Juntusen tulkinnan mukaan – epäilivät voimakkaasti sitä, mitä puhe kulttuurisen identiteetin kunnioittamisesta käytännössä päiväkodeissa ja kouluissa piti sisällään. Kaikissa konkreettisissa ongel- makohdissa keskustelu jäsentyi ristiriitaiseksi: kysymykset siitä, miten ra- joja vedetään (tupakoinnin ja seksuaalisuuden osalta), kysymys siitä, mi- ten naisen asema ymmärretään ja miten sitä koskevia asioita opetetaan (onko Peppi Pitkätossu sopivaa luettavaa vaiko ei), kysymys opettajan auktoriteetista ja sen säilyttämisen keinoista (onko ruumiillinen kuritus sallittua vai ei) jakoivat viranhaltijat ja osallistuvat vanhemmat ainakin kahteen erimieliseen leiriin. Tämä teki vanhempien näkökulmasta pu- heen kulttuuristen lähtökohtien kunnioittamisesta täysin tyhjäksi. Van- hempien näkökulmasta viranomaisten pyrkimyksenä oli näiltä osin vain etäännyttää lapset islamilaisista kasvatusarvoista ja assimiloida heidät länsimaiseen kulttuuriin. Bariza (Irakista lähtöisin oleva naisopettaja, äiti - MK) oli esittänyt tilai- suudessa painavan ajatuksen: Miksi hänen kaltaisensa maahanmuutta- jat pakotettiin puhumaan jatkuvasti ”oman kulttuurinsa” nimissä? Bariza oli toivonut, että pikemminkin kuin ristiriitaista keskustelua ”kulttuurin kunnioittamisesta”, maahanmuuttajat kaipasivat mahdollisuutta vies- tiä omasta henkilöhistoriastaan, perheverkostoistaan, suhteestaan ko- timaan väkivaltaan ja maahanmuuttajayhteisöjä läpäiseviin jännitteisiin rajapintoihin. (Juntunen 2020, 346.) On huomionarvoista, että Delcroix’n keskeinen tulos (ja sille rakentuvan yhdyskuntatyön perusajatus) nousee Varissuolla spontaanisti toiveena esiin maahanmuuttajien puheessa. 47 Tutkimuskatsauksen tuottama yleinen tulos sekoittamispolitiikasta ja so- siaalisesta kestävyydestä on selkeä: alueellisen sosiaalisen sekoittamisen vaikuttavuus on heikentynyt siitä, mitä se lähtöjään oli 1960–80-luvuil- la. Pohjana on suomalaisen yhteiskunnan suuri rakenteellinen muutos: olemme siirtyneet kulttuurisesti homogeenisesta yhtenäiskulttuurista ja täystyöllisyydestä oloihin, joita leimaa aiempaa olennaisesti suurempi kulttuurinen ja sosioekonominen eriytyminen, kulttuurinen moninaisuus. Väestöryhmien väliset erot ovat suurimmillaan niin merkittäviä, että enää ei voida ajatella, että kaikki asutetaan sekaisin keskenään ja että tulos on hyvä. Ajantasaisen tilastollisen seurannan tulokset osoittavat, että ihmi- set – varsinkin parempiosaiset, joiden mahdollisuudet valita ovat muita paremmat – tahtovat hakeutua kaltaistensa keskuuteen ja alueelliset erot ovat kasvamassa tätä kautta (Kortteinen & Vaattovaara 2015). Alueellinen sosiaalinen sekoittaminen, jossa säädellään hallintasuhdejakaumaa ra- kentamishetkellä, on suojaton tällaista, vähin erin muuttoliikkeen kautta tapahtuvaa eriytymistä vastaan. Saman kehityksen kääntöpuolena huo- no-osaisuus osassa lähtöalueita tahtoo syvetä, erilaisine seurauksineen, joita edellä on kuvattu. Tältä pohjalta on mahdollista pohtia, millaisin keinoin tilannetta olisi mahdollista korjata. Perusajatus on lyhyt: jos ongelmien vähittäisen kas- vun pohjana on ennen muuta hyväosaisten muuttoliike, sen tuottama erojen vähittäinen syveneminen, on ilmeistä, tätä pitäisi ehkäistä ennalta. Miten? Muuttoliiketutkimuksessa tavataan puhua erikseen työntävistä ja vetävis- tä tekijöistä: jotkut seikat tahtovat ajaa ihmisiä hakeutumaan pois, toiset seikat houkuttelevat siirtymään ja jäämään. Yhteenvedon ja pohdinnan jatko on jäsennetty tältä pohjalta. (i) Kysymys työntävistä tekijöistä Työntäviä tekijöitä on tuottanut työvoiman kysynnässä tapahtunut raken- teellinen siirtymä, joka on tuottanut rakenteellista työttömyyttä ja lisän- nyt vaikeasti syrjäytyneiden määrää. Samaan aikaan asuntopolitiikassa on tapahtunut vastakkainen siirtymä: tuetun vuokra-asuntokannan mää- 5. Lopuksi 48 rä on kääntynyt hitaaseen laskuun. Tulos on, että vuokra-asuntojonojen tilanne on muuttunut entistä vaikeammaksi: kunnan asuntotoimen on ollut osin mahdotonta tuottaa tasapainoisia asukasrakenteita, varsinkin uuteen tuettuun vuokra-asumiseen. Jos ARA-kannan tarjontaa lisättäisiin voimakkaasti, pystyttäisiin parem- min etenemään kohti tämän asuntokannan asukasrakenteen sosiaalis- ta monipuolistamista. Olisi ehkä myös viisasta laatia yleiset kansalliset ohjeet siitä, millaisin perustein ja millä tavoin kunnallisen vuokra-asu- misen sisäinen sosiaalinen sekoittaminen olisi hyvä hoitaa. Nyt kuntien asuntotoimi toimii yksin tilanteessa, joka on osin hyvin vaikea. Kun uusia kunnallisia vuokrataloja täytetään sosiaalisin perustein hyvinkin vaikeissa elämäntilanteissa sinnittelevistä asunnonhakijoista, tulos on, että ne ei- vät ole paikallisesti haluttuja ja päätöksenteko uusista yksiköistä on pai- kallisesti vaikeaa. Tältä perustalta syntyy helposti kierre, joka entisestään heikentää jo aiemmin heikentynyttä tilannetta. Kuvatut toimet yhdessä voisivat ehkäistä ja/tai kääntää kehitystä. Lisäksi tarvittaisiin sellaista yhdyskuntatyötä, joka ottaa oppia parhais- ta kansallisista käytännöistä yhteispystyvyyden edistämisessä (ks. luvut 3 ja 4 edellä). Yhdyskuntatyötä pitäisi rakentaa mielellään paikallisesti eriyttäen, siis siten, että tavoitteita ja toimintaa harkitaan kunkin kohteen sosioekonomisen, ja etnisen ja kulttuurisen koostumuksen mukaan. Nyt tilannetta leimaa paikallinen, usein erillisiin projekteihin perustuva kirja- vuus ja katkonaisuus. (ii) Kysymys vetovoimasta Jos halutaan ehkäistä muuttoliikkeen kautta tapahtuvaa eriytymistä, ei kuitenkaan riitä, että vähennetään työntöä, kantaväestön keskiluokalle on myös annettava syitä tulla ja jäädä. Siis sekoitettujen alueiden veto- voimaa on lisättävä. Miten? Tässäkin oppia voi ottaa parhaista kansallisista käytännöistä. Kenties onnistunein tähänastinen esimerkki on Myllypuron täydennysrakenta- minen. Myllypuron metsäiselle reuna-alueelle on rakennettu uusi varsin laaja pientaloalue, uusia seudullisesti tärkeitä palvelukeskittymiä ja lisäksi on pyritty paikallisen kauppakeskuksen kehittämiseen. Kaikki toistaiseksi tehdyt seurannat välittävät selkeästi myönteisen kuvan kehittämistyön tuloksista: uusi pientaloalue on ainakin houkutellut alueelle uutta, työs- säkäyvää keskiluokkaa siihen mittaan, että voidaan perustellusti puhua siitä, että väestöpohjan kehityksessä on tapahtunut käänne, turvallisuus- kokemukset ovat kohentuneet ja omistusasuntojen hinnat kehittyneet myönteisesti. Saavutus ei ole vallan vähäinen: juuri Helsingin itäinen suuralue on pit- kään ollut seudun selvimmin taantunut suuralue ja Myllypuro sen keskel- 49 lä on aiemmin piirtynyt esiin pahoinpitelyrikollisuuden poikkeuksellisena keskittymänä (Kortteinen ym. 2005). Siis kun keskustelemme Myllypuron kehittämisestä, katsomme ratkaisua, joka on käytännössä toiminut aiem- min syntyneiden ongelmien alueellisessa ytimessä.5 Nyt joku voi ihmetellä ja kysyä, mitä uutta tässä ajatuksessa on? Jos näkö- kulmaa nostaa Helsingin sisältä vähänkin yleisemmälle tasolla, voi liioit- telematta sanoa, että Myllypuron täydennysrakentamisessa on tehty iso muutos aivan kaavoituksen perustavissa periaatteissa, ennen muuta siinä, millä tavoin sosiaalista sekoittamista harjoitetaan. Kysymys on uudentyyppisestä sosiaalisesta sekoittamisesta, sellaises- ta, jota on pitkään harjoitettu Keski-Euroopassa, ja jota voi perustellus- ti kutsua reaktiiviseksi: huono-osaistunutta asuinaluetta on kohennettu rakentamalla sinne tilaa uudelle keskiluokalle, ja nimenomaan sellaista asuinympäristöä, joka miellyttää tämän markkinasegmentin asumismiel- tymyksiä. Kun meidän oloissamme huono-osaisuus keskittyy sisäkau- pungin sijasta lähiövyöhykkeelle ja lähiömme on tyypillisesti rakennettu oman viheralueensa keskelle, lähiöidemme ympärillä on enemmän tilaa tällaiselle korjaustoimelle. Ristiriitoja ei meillä ole syntynyt Keski-Euroo- pan tapaan vanhojen kortteleiden purkamisesta (ja huono-osaisten siir- tymiseen liittyvistä ongelmista) vaan pikemminkin reunametsien ja vihe- ralueiden suojelusta. Tätä kautta sosiaalisessa sekoittamisessa käytettyä alueellista yksikköä on muutettu tavalla, joka merkitsee isoa käännettä aiempaan. Jos tar- kastelemme sekoittamispolitiikan kehitystä 1960-luvun alusta 1990-lu- vulle, on edetty kohti entistä pienimittakaavaisempaa sekoittamista. Aluksi yksikköinä käytettiin kortteleita (eri hallintasuhteisia kortteleita kaavoitettiin asuinalueelle sikin sokin keskenään), 1970-luvulla siirryt- tiin rakentamaan sekakortteleita (siis niin että jokainen kortteli sisältää hallintasuhteidensa puolesta erilaisia taloja), ja lopulta Ruoholahdessa on kokeiltu sekataloja. Tällainen kehitys ei ole ollut sattumaa: pohjana on 1970- ja 80-luvuilla syntynyt ajattelutapa, jossa segregaatiosta – siis ei-toivotusta eriytymisestä – on puhuttu heti, jos alueiden välillä on il- mennyt eroja. Kun segregaatiota pidetään ei-toivottavana, on siis pyritty mahdollisimman tasalaatuiseen kaupunkiin. Tässä keinona on käytetty mahdollisimman pienimittakaavaista sekoittamista, jossa kaikki asuvat yhdessä. Nyt Myllypuron täydennysrakentamisen yhteydessä tästä ajattelus- ta on luovuttu vähin äänin, ja ilman että siitä olisi tehty numeroa. Enää ei kysymys ole kortteleista tai sekakortteleista vaan kokonaisesta uu- desta omistusasuntovaltaisesta pientaloalueesta, joka on rakennet- tu vanhan kerrostalokeskustan kupeeseen keskiluokalle paikaksi asua. 5 Lilius & Hirvonen 2021; Nieminen 2020a ja 2020b; Tavi 2019; Väliniemi-Laurson & Rönnberg 2019; Hovi 2019; Kallio 2019; Miettinen 2017 ja 2018; Priha 2019; Pulkkinen & Idström 2017; Välimäki 2017. 50 On syytä kiinnittää erityistä huomiota siihen, että juuri tätä kautta on syntynyt toistaiseksi paras kansallinen käytäntö lähiöiden kehittämises- sä. Myllypuron kehittämistyössä saavutettu tulos nimittäin kirkkaasti ylit- tää aiempien erilaisten lähiöprojektien saavutukset. Tuloksena on syn- tynyt käänne alueen kehityksessä. Toistaiseksi ei juurikaan ole nostettu esiin sitä, että tämä tulos perustuu isoon muutokseen alueellisen sosiaa- lisen sekoittamisen tavassa. Kysymys siitä, voisiko tällaisesta käytännöstä tehdä yleisemmän linjauksen tai pyrkimyksen, on jäänyt asettamatta ja vastaamatta. Tämä on johtanut siihen, että täydennysrakentamisen tapa toteutuu eri kohteissa hyvinkin erilaisilla tavoilla ja erilaisin seurauksin. Kimmo Englund teki vuonna 2014 tapaustutkimuksen täydennysraken- tamisesta Maunulassa. Monella tavalla huono-osaisen kunnallisen vuok- rakorttelin viereen oli rakennettu pientaloalue, joka tosiasiallisesti suun- nattiin uudelle keskiluokalle paikaksi asua (Englund 2014). Perustavoite oli sama kuin Myllypurossakin (tasapainotetaan alueen väestöpohjaa samalla kun uudistetaan palveluita), mutta toteutustapa toinen. Pienta- loalue on kaavoitettu niin, että talot ovat erillisiä taloudellis-hallinnolli- sia yksikköjä, joita ei yhdistä mikään, ei osakeyhtiömuoto eikä yhteinen piha-alue. Talot sijaitsevat tien varrella, hammastaen suhteessa tiehen, kunkin talon pääty on tiehen päin, jokainen erillinen piha on irti toisis- ta ja samalla auki suhteessa katuun. Kadun toisella puolella sijaitsee väestömäärällä mitaten pienen kunnan kokoinen vuokrataloalue, joka on empiirisissä tutkimuksissa paikantunut yhdeksi kolmesta suurimmas- ta HIV-positiivisten ruiskuhuumekäyttäjien alueellisista keskittymistä Helsingissä. Täydennysrakennusalueen asukkaat valittivat ennen muu- ta oman asuinalueensa suojattomuutta suhteessa katuun ja sen toisella puolella sijaitsevaan vuokrataloalueeseen. (Englund 2014.) Espoon Kauklahden messualueelle, aivan Kauklahden rautatieaseman viereen, rakennettiin jonoutetuista pientaloista rakentunut kortteli, asun- to-osakeyhtiö, jolla on yhteinen piha ja jossa yhtenäinen kaksikerroksinen rakennusmassa ympäröi pihaa. Kortteli suunniteltiin niin, että se on avoin ulos, mutta rakennusmassan jonoutus sulkee kaikki luontevat kulkureitit asemalta. Ei siis ole tarjolla yhtään sellaista reittiä, jota käyttämällä ulko- puolinen voisi järkevästi kuvitella oikaisevansa korttelin lävitse. Jokaisen asunnon avokeittiö avautuu isojen ikkunoiden kautta pihalle: pihan seu- ranta ja valvonta on helppoa joka suunnasta, ja tapahtuu kollektiivisesti, oltiin ulkona tai sisällä. Alueesta tehdyn haastattelututkimuksen mukaan asukkaat tapaavat kutsua kortteliaan ”Pikku Pietarin pihaksi” (Rahunen 2015). Tekijä kiinnitti huomiota myös siihen, kuinka tilojen käyttö eriytyi perherakenteen mukaan: jos ei halunnut seurustella pihan vallanneiden lapsiperheiden kanssa, oli mahdollista liikkua korttelista ulos kadun puo- leista ulko-ovea käyttäen. (Rahunen 2015.) Näissä, keskiluokan asumista koskevissa kuvauksissa toistuu omalla ta- vallaan teema, joka nousee keskeisenä esille myös kantaväestön huo- no-osaisuutta koskevassa etnografisessa aineistoissa (luku 3) ja etnisten 51 vähemmistöjen kotoutumista koskevassa tutkimuskatsauksessa (luku 4). Itse asiassa sama perusajatus toistuu kaikessa, mitä tässä tekstissä on naapurustoista kirjoitettu: yhteisöllisyys ja sen keskeiset elementit – so- siaalinen tuki ja kontrolli – syntyvät helpoimmin kulttuurisesti toisiaan lähellä olevien ihmisten välille. Myös tulkinta on aineistojen nojalla help- po: samankaltaisia on helpompi ymmärtää. Jos toisia ymmärtää, pystyy paremmin ennakoimaan naapurustonsa sosiaalista elämää, tulkitsemaan yllättäviäkin tilanteita ja kuitenkin tuntemaan olonsa turvalliseksi. Täl- laiselta pohjalta on helpompi hoitaa suhteita ja neuvotella sellaistenkin kanssa, jotka ajattelevat ja toimivat toisin. Sako Musterdin aiemmin esille nostetut, laajoihin kvantitatiivisiin aineistoihin perustuvat tutkimustulok- set (2020) tulevat myös tulkituiksi tätä kautta: turvattomuus on keskei- nen muuttohalukkuuden perusta ja segregaation ajuri. Meidän pitäisi ehkä ottaa vakavasti se nykyisen maankäyttö- ja rakennuslain pykälä 5, jonka mukaan jokaiselle väestöryhmälle pitää rakentaa sille sopi- va asuinympäristö. Olemme eläneet mitaltaan historiallisen sarjan raken- teellisia muutoksia, joiden tuloksena kaupunkialueiden sisälle on syntynyt aiempaa olennaisesti suurempia sosioekonomisia, kulttuurisia ja etnisiä eroja. Tähän perustuvaa muuttoliikettä ja paikallisia syrjäytymiskierteitä voisi estää niin, että jokaiselle väestöryhmälle tarjotaan sellainen asuin- ympäristö, joka sille sopii. Tämä houkuttelee ja sitoo asukkaita alueelle ja pitää samalla yllä paikallisten palveluiden tasoa, sekä yksityisiä että julki- sia, kouluja ja terveysasemia. Tämä tukisi alueella asuvien huono-osaisten elämää tärkeällä tavalla, paljon tärkeämmin kuin kaveeraus pihalla. Myös tällaisen alueen sosiaalinen kestävyys voisi rakentua nykyistä paremmin. Myllypuro on täydennysrakennuskohde, jossa kuvattuun ratkaisuun on päädytty epäonnistumisen jälkeen, ikään kuin pakon sanelemana. Tulos on, että paikallisen palvelurakenteen kehittämisessä on jouduttu näke- mään niin suurta vaivaa, ettei ratkaisun siirtäminen lähinaapurustoon ole palvelukeskittymien osalta mahdollista. Olisi ehkä viisasta käyttää samaa perusajatusta jo uusien alueiden kaavoituksessa ja rakentamisessa. Mylly- puron ostoskeskuksen asema paikallisilla kulutustavaramarkkinoille ehti vakiintua tavalla, joka ei ole helppo, ja sama koskee paikallista koulua (ks. Priha 2019). Tällaisia ongelmia ei syntyisi, jos nyt täydennysrakentamisen kautta syntynyt rakenne olisi syntynyt jo heti aluksi. Tällaisessa tilantees- sa paikalliset palvelutkin pääsisivät aloittamaan puhtaalta pöydältä. (iii) Tavoitteen muutos: yleisestä tasoittamisesta tasa-arvo- politiikkaan Nyt joku voi epäillä ja kysyä, eikö tämä merkitse isoa irtiottoa tasa-arvo- politiikasta, siis etenemistä luokkayhteiskunnan rakentamisen suuntaan. Kysymys syntyy helposti sen perinteisen, sekoittamista ohjanneen ajatte- lutavan perustalta, jossa pyritään yleiseen, kaiken kattavaan tasoittami- seen. Tämän ajattelutavan näkökulmasta sosiaalisten ja/tai kulttuuristen 52 enklaavien luominen on juuri sitä segregaatiopolitiikkaa, jota ohjelmalli- sesti pitää estää. On syytä pysähtyä pohtimaan, olisiko tällainen pahasta, ja jos olisi, millä tavalla, kenelle ja mitä kautta? Empiirinen sosiaalitutkimus usein pyrkii kokonaan välttämään hyvää ja pahaa koskevan keskustelun niihin liittyvien ideologisten latausten vuok- si. Jo Erik Allardt kuitenkin esitti, että tutkimus voi olla avointa uusille empiirisille löydöksille ja tuloksille mutta samaan aikaan eettisesti la- tautunutta. Tätä varten tarvitaan vain kestävä eettinen ankkuri: ”…arvoja saadaan ennen kaikkea tutkimalla, mistä ihmiset kärsivät. Olettamukseni on myös, että kärsimysten syyt vaihtelevat varsin paljon ajasta aikaan ja ympäristöstä toiseen… Mm. tästä syystä arvojen postuloiminen edellyttää ei vain systemaattista vaan myös jatkuvaa tutkimustoimintaa” (1977; ks. myös Kortteinen 1982). Jos nyt lähdemme liikkeelle tällaisesta kärsimysetiikasta ja katsomme sen nojalla nykyistä tutkimustietoa alueellisten erojen vaikutuksista, mikä on tulos? Teemaa on tutkittu puhumalla negatiivisista naapurus- toefekteistä. Näillä tarkoitetaan tilanteita, joissa heikko asuinympäristö tuottaa pahoinvointia ohitse ja ylitse sen, minkä ihmiset taustansa no- jalla tuovat mukanaan. Kysymys on siis siitä, lisääkö alueellisten erojen maltillinen, hallittu salliminen eriarvoisuutta ja inhimillistä kärsimystä, ja jos lisää, millaiset alueelliset erot vaikuttavat tällä tavalla. Tutkimusmenetelmät ovat viime vuosikymmeninä kehittyneet kovasti sekä tutkimusasetelmien että tilastomatematiikan osalta. Monitasoana- lyysi tarjoaa mahdollisuuden vakioida asukkaiden ominaisuudet ja tätä kautta eristää asuinympäristön vaikutukset, ja jos vielä kyetään satun- naistamaan kohderyhmä, ollaan varsin lähellä luonnontieteistä tuttua kokeellista asetelmaa (mutta jälkimmäinen on kyllä vielä yhteiskunta- tieteissä harvinainen). Olemme kuitenkin siis jo nyt tältä osin paljon vii- saampia kuin esimerkiksi 1970-luvulla. Tulokseksi on syntynyt varsin vahva näyttö sellaisen yleisen päätelmän perusteeksi, josta harvoin on tehty numeroa tutkimusten raportoinnin yhteydessä: vahvoja negatiivisia naapurustoefektejä on ollut hyvin vaikea löytää. Tulojen ja hyvinvoinnin välinen yhteys on selkeä (ks. esim. Uusitalo 1997 ja 1999), ja perheen tarjoamien kasvuolojen ja lapsen myöhemmän hyvinvoinnin yhteys on myös mahdollista osoittaa tavalla, joka on varsin ongelmaton (ks. esim. Kortteinen & Elovainio 2012). Tästä näkökulmasta yleinen tulos, jossa naapuruston vaikutus on heikko, on yhteiskuntapo- liittisesti tärkeä. Siitä voi yleisesti ottaen päätellä, että alueellinen tasoit- taminen on yhteiskuntapolitiikan välineenä varsin kallis ja tehoton keino esimerkiksi tulontasaukseen tai perhepoliittisiin tukiin verrattuna. Jotain on kuitenkin löydetty. Jos vertailua tehdään koko kansakunnan mitassa, eli vertaillaan erilaisia seutukuntia kansakunnan sisällä, on mah- dollista paikantaa isoja, tilastollisesti merkitseviä eroja, jotka näyttäisivät 53 säilyvän, vaikka tutkittavien yksilölliset, taustaan ja asemaan liittyvät omi- naisuudet vakioidaan, jotka siis näyttäisivät liittyvän nimenomaan asui- nalueeseen (Martikainen ym. 2021). Kyse on tällöin suurimpien kaupun- kien ja syrjäseutujen välisistä eroista: näillä näyttäisi olevan nimenomaan alueeseen liittyviä hyvinvointivaikutuksia. Jos sen sijaan vertaillaan eri osa-alueita kaupunkiseutujen sisällä, tulokset eivät ole yhtä selkeitä. Selvien negatiivisten naapurustoefektien synty kaupunkien sisällä näyt- täisi edellyttävän varsin isoja, jopa äärimmäisiä oloja. Jos esimerkiksi tar- kastellaan 1990-luvun syvää lamaa, ja katse kohdistetaan niihin alueisiin, joilla työttömyys nousi eniten, ja lisäksi valitaan tutkittaviksi ne työttömät, jotka kahden vuoden tarkastelujakson aikana olivat työttöminä yli puolet potentiaalisesta työajastaan, näyttäisi siltä, että negatiivinen alue-efek- ti löytyisi myös pääkaupunkiseudun sisällä asuinaluetasolla (Kauppinen ym. 2009). Siis jos kahden vuoden ajan pääsääntöisesti viettää aikansa asuinalueellaan käymättä töissä, ja jos alueen työttömyysaste on lisäksi poikkeuksellisen korkea, tämä näyttäisi haittaavan myöhempää työmark- kinamenestystä. Erillinen havainto alkoholin suurkuluttajien paikallisen osuuden merkityksestä sopii hyvin tähän tulokseen ja tarjoaa sille uskot- tavan tulkinnan (Karimo 2018). Kaupunkialueiden sisäiset alueelliset erot näyttäisivät siis olevan kärsi- mysetiikan näkökulmasta ääritilanteita lukuun ottamatta varsin pieniä. Lama-ajan erityisolojen jälkeen tällaisia oloja nykyisen tiedon valossa löytyy todennäköisimmin sekoitetun rakenteen sisältä, osasta tuettua vuokratalokantaa, ja tällöin on kysymys ennen muuta talo- tai kortteli- kohtaisesta eriytymisestä (ks. Kortteinen ym. 2006). Vaarana kuitenkin on erityisten ongelmakohteiden hidas laajeneminen ja syventyminen (ks. Kortteinen & Vaattovaara 2015) niin, että tämä alkaa leimata ensin muut- toliikkeen valikoivuutta ja lopulta alueella tarjolla olevien palveluiden tasoa (Kortteinen ym. 2006; Bernelius & Huila 2021). Jos nämä uudemman sosiaalitieteellisen tutkimuksen tuottamat tulokset otetaan vakavasti, on mahdollista muotoilla kolmas keskustelualoite. Se koskee sosiaalisen sekoittamisen tavoitteita, siis sitä, mihin sekoittamisen kautta olisi viisasta pyrkiä. Alueellisen sosiaalisen sekoittamisen harjoittamisessa pitäisi ehkä siirtyä yleisestä tasoittamisesta tasa-arvopolitiikkaan. Sekoittamisen muodot pitäisi suunnitella ja toteuttaa siten, että pyritään estämään eriarvoisuut- ta ja kärsimystä tuottavien asuinolojen synty. Nykyisen tutkimustiedon mukaan kaupunkialueiden väliset erot eivät tuota eriarvoisuutta kuin äärimmäisissä muodoissaan. Ne päinvastoin – viisaasti suunniteltuina ja toteutettuina – ovat hyväksi: ne lisäävät kaupunkiasumisen sosiaalista houkuttelevuutta ja tätä kautta auttavat alueiden sosiaalista kestävyyttä. Tätä kautta päädymme uuden tutkimustiedon nojalla toistamaan Erik Allardtin jo 30 vuotta sitten ilmaisemaa kantaa, jonka mukaan sosioeko- 54 nominen, etninen ja kulttuurinen moninaisuus ei itsessään ole ongelma vaan olennainen osa kaupunkimaisen elämän rikkautta. Ongelmaksi se muuttuu vasta, jos jokin yksittäinen asuinalue laskee jonkin sellaisen ra- jan alle, jota pidetään yleisesti hyväksyttynä. Tätä varten tarvitsemme sys- temaattista ja jatkuvaa tutkimustoimintaa. Tällaisen tutkimustyön avulla paikannetaan ongelmakohteita ja pyritään asettamaan raja-arvoja. (iv) Kohti sosiaalista sekoittamista 2.0 Ajatuksena tässä ei ole se, että pitäisi yleisesti siirtyä käyttämään kortte- lia (tai sitä suurempia pienalueita) sosiaalisen sekoittamisen yksikköinä. Ajatuksena on enemmänkin se, että yleisiä, sijainnista riippumattomia sääntöjä ei ehkä kannattaisi käyttää. Ulkomaisen tutkimusnäytön mukaan näyttäisi nimittäin siltä, että on- nistuneen sosiaalisen sekoittamisen sosiaaliset ehdot tapaavat vaihdella alueen ja sijainnin mukaan: kaupungin keskusta näyttäisi kestävän se- koittamista selvästi paremmin kuin kaukana sijaitsevat reunat (ks. esim. Musterd 2020). Kysymys on todennäköisesti siitä, että kaupunkikeskus- toja tapaa leimata omaa erityinen kulttuurinsa, jota kaupunkisosiologi- sessa keskustelussa tavataan kutsua suurkaupunkikulttuuriksi: ihmisten suhteita toisiinsa leimaa tavallista suurempi etäisyys ja tietynasteinen välinpitämättömyys. Kysymys voi myös olla asukkaiden valikoitumisesta kulttuuristen erojen mukaan. Erillisessä, edustavaan kyselyaineistoon pe- rustuvassa tutkimuksessa vertailtiin Helsingin seudulla uuden keskiluo- kan eri osia: niitä, jotka halusivat muuttaa reunojen pientaloalueille, ja niitä, jotka pitivät keskustaa parempana. Kun tutkittiin, miltä osin nämä ryhmät eniten erosivat toisistaan, esille nousi selkeä, subjektiivinen ero: reunoille halunneet arvostivat muita selvästi enemmän sitä, että asuina- lueella asui samankaltaisia ihmisiä. (Jääskeläinen 2018.) Siis parempiosaisissa on erilaisia segmenttejä, jotka eroavat myös sosiaa- lisen toleranssinsa osalta ja nämä segmentit tahtovat valikoida mielty- mystensä mukaisia alueita. Tulos auttaa ymmärtämään myös sitä aivan uutta, vasta syntymässä olevaa havaintoa, jonka mukaan Ruoholahden sekatalot (siis talot, joiden sisällä on sekaisin omistus- ja vuokra-asunto- ja) toimivat hienosti ainakin sikäli, että hallintasuhteet eivät tällaisessa tilanteessa juurikaan jaa ihmisiä eri ryhmiin. Ikään kuin vuokratalolais- ten leimaaminen jollain lailla erilaisiksi ja epäilyttäviksi edellyttäisi sitä, että heidät sijoitetaan omaksi erilliseksi ryhmäksi omaan taloonsa. Jos näin ei tehdä, muut jaottelut muuttuvat asukkaiden keskuudessa keskei- semmiksi, esimerkiksi etniset erot taikka sitten jako A- ja B-talolaisten välillä (liittyen sadevesijärjestelmän remonttiin, kuka siitä on hyötynyt kuinkakin paljon, ja kuinka kustannukset on kuitenkin jaettu tasan).6 6 Ennakkotieto Jutta Juveniuksen valmistumassa olevasta väitöskirjasta (Helsingin yliopisto, sosiologian laitos). 55 Olisi ehkä viisasta luopua siitä, että olisi universaaleja, kaikissa paikoissa yhtäläisiä sääntöjä, jotka määrittäisivät sen, miten sekoittamista on teh- tävä. Kaavoituksessa pitäisi ehkä lähteä siitä, että sekä sekoittamisen tapa sekä myös siinä käytetty alueellinen yksikkö on yleisen vakion sijasta muuttuja, joka pitää harkita sijainnin ja paikallisten olosuhteiden mukaan kussakin kohteessa erikseen. Yhtä kaikki, reunoilla sekoittamisessa olisi viisasta käyttää suurempia alueyksiköitä kuin keskustassa. Myös tämän asian selvittämiseen tarvittaisiin systemaattista empiiristä tutkimusta. Kun mikään yksittäinen näkökulma tai puheenvuoro ei avaa kenttää kattavasti, olisi mielestäni tärkeää, että sekoittamispolitiikan pohtimis- ta jatkaisi monialainen ja laajapohjainen asiantuntijaryhmä, joka pystyi- si työnsä tuloksena määrittämään ne pohjat tai perussuuntaviivat, joita nykyisissä oloissa olisi hyvä seurata. Ryhmä siis voisi työnsä tuloksena muotoilla, mitä alueellisen sosiaalisen sekoittamisen politiikka on, mihin siinä pyritään, millä tavalla ja missä. Olemme kansainvälisesti arvioiden edelläkävijä juuri tämän politiikan harjoittamisessa, mutta hetkellä mi- tään asiakirjaa, mietintöä tai muuta ohjelmallista dokumenttia politiikan tavoitteista ja keinoista ei ole olemassa. Tässä suhteessa nykyinen tilan- teemme on varsin erikoinen. Jos pystyisimme yhteisin voimin – ja mieluiten tutkimustietoa apuna käyttäen – vastaamaan siihen, kuinka Euroopasta jo tuttu väestöraken- teen monipuolistuminen ja meidän perinteemme alueellisesta sosiaali- sesta sekoittamisesta olisi mahdollista yhdistää toisiinsa tavalla, joka olisi kestävä, vahvistaisimme nykyistä kansainvälistä asemaamme alueellisen sosiaalisen sekoittamisen edelläkävijänä. (v) Epilogi Edellä on keskitytty keskustelemaan maankäyttöpolitiikasta sen vuok- si, että koko sen tutkimushankkeen tehtävänanto, jonka sisällä teksti on syntynyt, kohdistuu nimenomaan tähän. Nykyisen tutkimusviisauden valossa suurimmat kaupunkien sosiaaliseen kestävyyteen liittyvät riskit eivät kuitenkaan ole ratkaistavissa yksin maankäyttöpolitiikan keinoin. Maahanmuuttajaväestön integroiminen suomalaiseen yhteiskuntaan Saksan tapaan edellyttäisi sitä, että rakentaisimme sellaisen laajan, syrjin- nän vastaisen toimintaohjelman, joka kattaisi ainakin myös koulutus- ja työvoimapolitiikan. Suomalaisen yhteiskunnan nykyinen tila on nykyisen tutkimustiedon valossa näiltä osin kansainvälisesti vertaillen poikkeuk- sellisen huono. 56 Ahmad, Akhlaq: Ethnic discrimination against second-generation immi- grants in hiring: empirical evidence from a correspondence test. Europe- an Societies 22(2020): 5, 659-681. Allardt, Erik: Inhimilliset kärsimykset, arvot ja yhteiskuntatieteellinen tut- kimus. Teoksessa Demokratia ja tasa-arvo, arvioita painopistetutkimuk- sista Tandem ja Deta. Toim. Hannu Rautakallio ja Martti Häikiö. Helsinki WSOY, 1977. Allardt, Erik: Helsinki sosiaalisena yhteisönä. Teoksessa A. Karisto & E. Holstila (toim.) Helsinki avoin kaupunki. Helsinki: Helsingin kaupungin ti- etokeskus, 1992 , 43-58. Andersen, Torben M (toim.): Nordic Economic Policy Review. Labour Mar- ket Integration in the Nordic Countries. TemaNord 2017:520. Autio, Matti: Koheesio ja kontrolli - Helsingin kaupunginosat Facebookis- sa. Helsingin yliopisto, pro gradu -tutkielma, 2017. Bernelius, Venla & Huila, Heidi: Koulutuksellinen tasa-arvo, alueellinen ja sosiaalinen eriytyminen ja myönteisen erityiskohtelun mahdollisuudet. Valtioneuvoston julkaisuja 2021:7. Björk, Micael: Contours of an Interaction Sequence in Rioting: The Gothenburg Disturbances of 2009. Journal of Scandinavian Stud- ies in Criminology and Crime Prevention 14(2013):1, 24-42. DOI: 10.1080/14043858.2013.773682 Blomgren, Jenni: Asuinalueiden sosiaalisen rakenteen ja elinolojen muu- tos. Taustat ja prosessit Puotinharjussa ja Myllypurossa. Helsingin ylio- pisto, pro gradu -tutkielma, 2000. Calmfors, Lars & Gassen Nora: Integrating Immigrants to Nordic Labour Markets: Background, Summary and Policy Conclusions. Teoksessa Calm- fors, Lars & Gassen Nora (toim.): Integrating Immigrants to Nordic Labour Markets. Pohjoismainen ministerineuvosto, 2019. Delcroix, Catherine: Discrédit et action collective. La lutte d'une asso- ciation de "pères musulmans". Teoksessa Claire Cossée & Emmanuelle Lada & Isabelle Rigoni (toim.): Faire figure d'étranger. Regards croisés sur la production de l'altérité. Paris: Armand Colin 2004a, 191-210. Delcroix, Catherine: La complexité des rapports intergénérationnels dans les familles ouvrières du Maghreb. L'exemple de la diagonale des genera- tions.Temporalités, 2004b: 2, 44-59. Kirjallisuus 57 Delcroix, Catherine: The transmission of life stories from ethnic minority fathers to their children. A personal resource to promote social integra- tion. Teoksessa Sara Arber & Claudine Attias-Donfut (toim.): The myth of generational conflict. The family and state in ageing societies. London: Routledge 2007, 174-189. Delcroix, Catherine & Lagier, Elsa: Intergenerational transmissions in transnational families and national affiliations. Zeitschrift für Qualitative Forschung (ZQF), 15(2014): 1-2, 25-38. Englund, Kimmo: Fyysisesti lähellä, sosiaalisesti kaukana : Sosiaalisen se- koittamisen haasteet: tapaustutkimuksena täydennysrakentamiskohde Helsingin Maunulassa. Helsingin yliopisto, pro gradu -tutkielma, 2014. European Union Agency for Fundamental Rights: Second European Union Minorities and Discrimination Survey. Being Black in the EU. EU Midis II, 2018. Feinstein, Susan S. & Gordon, Ian & Harloe, Michael (toim.): Divided Cities. Oxford: Basil Blackwell, 1992. Flatley, John & McIntosh, Susan & Vaattovaara, Mari: Spatial segregation and the seven cities, the analysis of common indicators and maps: con- cluding review. Teoksessa Between Integration and Exclusion: A Compar- ative Study in Local Dynamics of Precarity and Resistance to Exclusion in Urban Contexts. Social inequality and spatial segregation in seven Eu- ropean cities. Stage A report. Co-financed by the European Commission DGXII, TSER program, 1999. Gronow, Jukka & Klemola, Pertti & Partanen, Juha: Demokratian rajat ja rakenteet: Tutkimus suomalaisesta hallitsemistavasta ja sen taloudelli- sesta perustasta. Helsinki: WSOY, 1977. Haavio-Mannila, Elina: Kylätappelut. Sosiologinen tutkimus Suomen ky- lätappeluinstituutiosta. Helsinki WSOY, 1958. Holdo, Markus & Bengtsson, Bo: Marginalization and Riots: A Rationalis- tic Explanation of Urban Unrest. Housing, Theory and Society. 37(2020):2, 162-179. Holmila, Marja: Perhe, päihteet ja sukupuoli. Yhteiskuntapolitiikka 66 (2001): 1, 55-62. Hovi, Henna: Myllypuron palvelujen ja elinkeinojen seuranta. Helsingin kaupunginkanslian työpapereita 2:2019. HS 10.11.2020: Katja Kuokkanen: Helsingin keskustassa liikkuu nyt jou- koissa yli sata mahdollisesti vaarallista nuorta – Asiantuntijoiden mukaan taustalla on uusi maahanmuuttoon liittyvä ilmiö. Junnilainen, Lotta: Lähiökylä. Tutkimus yhteisöllisyydestä ja eriarvoisuu- desta. Tampere: Vastapaino, 2019. Juntunen, Marko: Matkalla islamilaisessa Suomessa. Tampere: Vastapaino, 2020. 58 Jääskeläinen, Paula: Korkeakoulutettujen asumispreferenssit osana pää- kaupunkiseudun alueellista eriytymistä. Helsingin yliopisto, pro gradu -tutkielma, 2018. Kallio, Panu: The spillover effect of urban renewal on local housing prices: Case Myllypuro. Aalto-yliopisto, pro-gradu-tutkielma, 2019. Karimo, Aasa: Asuinalueen huono-osaisuuden vaikutus alkoholin kulu- tukseen suomalaisissa lähiöissä. Helsingin yliopisto, pro gradu -tutkielma, 2018. Kauppinen, Timo & Kortteinen, Matti & Vaattovaara, Mari: Pääkaupunki- seudun lamatyöttömien myöhemmät ansiotulot: Iskikö lama kovemmin korkean työttömyyden alueilla? Yhteiskuntapolitiikka 74 (2009): 3, 358– 374. Keaton, T.D.: Muslim Girls and the Other France: Race, Identity Politics, & Social Exclusion. Bloomington: Indiana University Press, 2006. Kemppainen, Teemu & Lönnqvist, Henrik & Tuominen, Martti: Turvatto- muus ei jakaudu tasan. Mitkä asuinalueen piirteet selittävät helsinkiläis- ten kokemaa turvattomuutta? Yhteiskuntapolitiikka 79 (2014):1, 5–20. Kemppainen, Teemu: Disorder and Insecurity in a Residential Context. A study focusing on Finnish suburban housing estates built in the 1960s and 1970s. Helsingin kaupunki, kaupunginkanslia, kaupunkitutkimus ja -tilastot. Tutkimuksia 2017:2. Kemppainen, Teemu & Kauppinen, Timo M & Stjernberg, Mats & Sund, Reijo: Tenure structure and perceived social disorder in post-WWII su- burban housing estates: A multi-level study with a representative sample of estates. Acta Sociologica 61(2018):3. 246–262. Kemppainen Teemu & Kortteinen Matti & Hirvonen Jukka & Kiuru Juho: Kynnyksellä? Tutkimus tuetusta vuokrakannasta ja asukkaiden kokemuk- sista. Helsingin kaupunki, kaupunkitieto, 2021. , Kemppainen, Teemu & Kortteinen, Matti: Sosiaalinen sekoittaminen edis- tää koetun hyvinvoinnin tasa-arvoa: Turun kaupunkitutkimusohjelma, Tutkimuskatsauksia 5-2021. Kortteinen, Matti: Lähiö. Tutkimus elämäntapojen muutoksesta. Helsinki: Otava, 1982. Kortteinen Matti: Turhapuro-syndrooma. Alkoholipolitiikka 48 (1983): 60- 67. Kortteinen, Matti: Hallittu rakennemuutos. Helsinki: Hanki ja jää, 1989. Kortteinen, Matti & Lankinen, Markku & Vaattovaara, Mari: Pääkaupunki- seudun kehitys 1990-luvulla: kohti uudenlaista eriytymistä. Yhteiskunta- politiikka 64 (1999): 5–6, 411–422. Kortteinen, Matti & Tuominen, Martti & Vaattovaara, Mari: Helsingin sosi- aalimaantieteellinen rakenne ja pahoinpitelyrikollisuus. Yhteiskuntapoli- tiikka 66 (2001): 4, 318–328. 59 Kortteinen, Matti & Tuominen, Martti & Vaattovaara, Mari: Asumistoiveet, sosiaalinen epäjärjestys ja kaupunkisuunnittelu pääkaupunkiseudulla, Yhteiskuntapolitiikka 70 (2005): 2, 121–132. Kortteinen, Matti & Elovainio, Marko & Vaattovaara, Mari: Asuinolot ja nii- den kehitys Helsingin kunnallisissa vuokrataloissa. Yhteiskuntapolitiikka 71 (2006): 1, 3–13. Kortteinen, Matti & Elovainio, Marko: Millä tavoin huono-osaisuus periy- tyy. Monipolvinen hyvinvointi. Nuorisobarometri 2012. OKM, Nuorisotut- kimuksen seura, Nuorisoasian neuvottelukunta, 2012, 153–167. Kortteinen, Matti & Vaattovaara, Mari: Pääkaupunkiseudun kehityssuunta on kääntynyt. Yhteiskuntapolitiikka 64 (1999): 4, 342–351. Kortteinen, Matti & Vaattovaara, Mari: Onko osa Helsingistä alikehityksen kierteessä? Yhteiskuntapolitiikka 65 (2000): 2, 115–124. Kortteinen, Matti & Vaattovaara, Mari: Why and how do urban spatial ine- qualities grow during the information age? – A case study of the develop- ment of the Helsinki region. P. 1–7. Julkaisussa Urban Futures Anthology: Urban policy developments and urban social transformations in Europe in the 21st century. EU Council of Ministers and Swedish Government meeting on Urban Issues, 2001. Kortteinen, Matti & Vaattovaara, Mari: Segregaation aika. Yhteiskuntapoli- tiikka 80(2015): 6, 562-574. Koskela, Katriina: Naapuruston tulotason vaikutus koettuun hyvinvointiin pääkaupunkiseudun huonotuloisilla alueilla. Helsingin yliopisto, pro gra- du -tutkielma, 2008. Kunnas, Henri: Naapuruston vaikutus terveyskäyttäytymiseen pääkau- punkiseudun huonotuloisimmilla alueilla. Helsingin yliopisto, pro gradu -tutkielma, 2013. Lilius, Johanna & Hirvonen, Jukka: The changing position of housing esta- te neighbourhoods in the Helsinki metropolitan area. Journal of Housing and the Built Environment, 2021. https://doi.org/10.1007/s10901-021- 09890-5 Loch, Dietmar: Immigrant Youth and Urban Riots: A Comparison of France and Germany. Journal of Ethnic and Migration Studies, 35(2009): 5,791- 814. Lönnqvist, Henrik & Vaattovaara, Mari: Asuntomarkkinoiden vuoristorata. Ovatko kaikki alueet samalla radalla?. Helsingin kaupungin tietokeskuk- sen tutkimuksia 2004: 5. Martikainen, Pekka & Moustgaard, Heta & Tarkiainen, Lasse: A Demogra- phers Perspective on Area Effects. How does the context in which people live affect their lives? Suullinen esitelmä, 2021. Miettinen, Anniina. Aluekehittämistoimenpiteiden vaikutukset Mylly- puron asuntojen hintakehitykseen 2000- ja 2010-luvuilla. Helsingin ylio- pisto, pro-gradu-tutkielma, 2017. 60 Miettinen; Anniina: Myllypuron omistusasuntojen hintakehitys esimerk- kinä Helsingin aluekehittämistoimien vaikutuksista. Kvartti 6.4.2018. Musterd, Sako: Towards further understanding of urban segregation. Teoksessa Musterd, Sako (toim.): Handbook of Urban Segregation. Chel- tenham: Edward Elgar Publishing, 2020. Myrdal, Gunnar: An American Dilemma. The Negro Problem and Modern Democracy, Volumes 1 & 2. London: Routledge 1996 (1st Edition 1944). Myrskylä, Pekka: Nuoret ja varsinkin maahanmuuttajanuoret jäävät ulkopuolisiksi – mitä Suomi menettää? Suullinen esitelmä: Studia Gen- eralia Argumenta, 2016. Nieminen, Krista: Myllypuro mullistuu, Kontula odottaa uutta nousua. Vertaileva tutkimus kahden lähiön maineen rakentumisesta sanomaleh- dessä vuosien 2000 ja 2017 välisenä aikana. Helsingin yliopisto, pro-gra- du-tutkielma 2020a. Nieminen, Krista: Aluekehityshankkeet ja mediajulkisuuteen perustuvan maineen rakentuminen. Vertailussa Myllypuroa ja Kontulaa käsittelevä uutisointi Helsingin Sanomissa vuosina 2000–2017. Kvartti 9.10.2020b. Priha, Aliisa: ”…jotkut valitsee näin, mut kaikki kyllä miettii tarkkaan” Ta- paustutkimus oletetuista aluevaikutuksista lapsiperheiden kouluvalinto- ja ja muuttopäätöksiä ohjaavina tekijöinä. Helsingin yliopisto, pro gradu -tutkielma, 2019. Pulkkinen, Elisa & Idström, Anna: Muuttuva Myllypuro – katsaus esikau- punkialueen menneisyyteen ja nykypäivään. Helsingin kaupunginkanslian työpapereita 2017:1. Rahunen, Johanna: Lapset ja sosiaalisen elämän muotoutumisen logiikka kaupunkimaisella pientaloalueella. Helsingin yliopisto, pro gradu -tut- kielma, 2015. Rasinkangas, Jarkko: Sosiaalinen eriytyminen Turun kaupunkiseudulla. Tutkimus asumisen alueellisista muutoksista ja asumispreferensseistä. Tutkimuksia A 43. Turku: Siirtolaisuusinstituutti, 2013. Roberts Dan (toim.): Reading the Riots: Investigating England's summer of disorder (Guardian Shorts Book 1) Kindle Edition, The Guardian, 2011. Saikkonen, Paula & Hannikainen, Katri & Kauppinen, Timo & Rasinkangas, Jarkko & Vaalavuo, Maria: Sosiaalinen kestävyys: asuminen, segregaatio ja tuloerot kolmella kaupunkiseudulla. Helsinki: Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, 2018. Sampson, Robert J.: Great American City: Chicago and the Enduring Neighborhood Effect. Chicago, IL: University of Chicago Press, 2012. Sarvimäki, Matti: Labour Market Integration of Refugees in Finland. Teok- sessa Andersen, Torben M (toim.): Nordic Economic Policy Review. Labour Market Integration in the Nordic Countries. TemaNord 2017:520, 89-114. Schulman, Harry & Pulma, Panu & Aalto, Seppo. Helsingin historia vuo- desta 1945. 2, Suunnittelu ja rakentuminen, sosiaaliset ongelmat, urheilu Helsinki: Helsingin kaupunki, 2000. 61 Stjernberg, Mats: Concrete suburbia: suburban housing estates ands so- cio-spatial differentiation in Finland. Väitöskirja, Helsingin yliopisto, geoti- eteiden ja maantieteen laitos, 2019. Suttles, Gerald D.: The Social Order of the Slum. Ethnicity and Territory in the Inner City. Chigago: Chicago University Press, 1968. Tavi, Tuomas: Myllypuron koulutus- ja tulotaso 2000-luvulla – myönteistä mutta epätasaista kehitystä. Kvartti 20.9.2019. Tuominen, Jukka: Asumistyytyväisyys Helsingin seudulla. Helsingin ylio- pisto, pro gradu -tutkielma, 2014. Uusitalo, Hannu: Four Years of Recession: What Happened to Income Dis- tribution? Teoksessa Heikkilä, Matti & Uusitalo, Hannu: The Cost of Cuts. Studies on Cutbacks in Social Security and Their Effects in the Finland of the 1990s. Helsinki: Stakes, 1997. Uusitalo, Hannu: Tuloerot kasvaneet jo kolmena perättäisenä vuonna. Yhteiskuntapolitiikka 64 (1999): 5–6, 465–479. Vaattovaara, Mari: Pääkaupunkiseudun sosiaalinen erilaistuminen. Tut- kimuksia 1998: 7. Helsinki: Helsingin kaupungin tietokeskus, 1998. Vaattovaara, Mari & Kortteinen, Matti: Beyond Polarisation versus Profes- sionalisation? A Case Study of the Development of the Helsinki Region, Finland. Urban Studies 40 (2003): 11, 2127–2145. Vaattovaara, Mari & Kortteinen, Matti: Segregaatiosta ja sen inhimillisestä ja yhteiskunnallisesta merkityksestä. Talous & yhteiskunta 40(2012): 3, 60–66. Vaattovaara, Mari & Kortteinen, Matti & Vilkama, Katja: Elämää täydenny- srakennuskohteissa. Helsingin kaupungin tietokeskus: Tutkimuskatsauk- sia 2009:4. Vaattovaara, Mari & Vuori, Pekka: Social differentiation and segregation. From statistical surveys to small-area analysis, national and international case studies. Suomen tilastoseuran vuosikirja 1999-2000. Suomen tilasto- seuran juhlakirja. Helsinki: Suomen tilastoseura, 2000, 125–139. Verkasalo, Aino: Asukasaktiivien sosiaaliset suhteet Arabianrannan yhteis- pihakorttelissa. Helsingin yliopisto, pro gradu -tutkielma, 2010. Vilkama, Katja: Yhteinen kaupunki, eriytyvät kaupunginosat? Kan- taväestön ja maahanmuuttajataustastaisten asukkaiden alueellinen eri- ytyminen ja muuttoliike pääkaupunkiseudulla. Tutkimuksia 2011: 2. Hel- sinki: Helsingin kaupungin tietokeskus, 2011. Vilkama, Katja & Lönnqvist, Henrik & Väliniemi-Laurson, Jenni & Tuomin- en, Martti: Erilaistuva pääkaupunkiseutu. Sosioekonomiset erot alueittain 2002–2012. Tutkimuksia 2014: 1. Helsinki: Helsingin kaupungin tietoke- skus, 2014. Vilkama, Katja & Vaattovaara, Mari & Dhalmann, Hanna: Kantaväestön pa- koa? Miksi maahanmuuttajakeskittymistä muutetaan pois? Yhteiskunta- politiikka 78 (2013): 5, 485–497. 62 Vilkama, Katja & Mari Vaattovaara: Keskiluokka kuin kotonaan? Kokemuk- sia sosioekonomisesti heikoimmilla alueilla asumisesta pääkaupunki- seudulla. Yhteiskuntapolitiikka 80 (2015):3, 207–220. Välimäki, Suvi: Eurooppalaiset aluekehittämishankkeet tutkimuskirjalli- suudessa. Katsaus käytäntöihin. Helsingin kaupunginkanslian työpapere- ita 2017:7. Väliniemi-Laurson, Jenni & Rönnberg, Oskar: Kaupunkiuudistuksen vai- kutukset turvallisuuskokemusten paikantumiseen – tapaus Myllypuro. Kvartti 3.4.2019.