RIKOSOIKEUDELLISEN TYÖTURVALLISUUSVASTUUN KOHDENTUMISEN KEHITYS OSAKEYHTIÖISSÄ Annastiina Latvanen Syventävät opinnot oikeus historiassa Turun yliopisto Oikeustieteellinen tiedekunta 30.12.2019 II TURUN YLIOPISTO Oikeustieteellinen tiedekunta ANNASTIINA LATVANEN: Rikosoikeudellisen työturvallisuusvastuun kohdentumi- sen kehitys osakeyhtiöissä Pro Gradu, 70 s. Oikeushistoria Joulukuu 2019 Turun yliopiston laatujärjestelmän mukaisesti tämän julkaisun alkuperäisyys on tarkas- tettu Turnitin Originality Check -järjestelmällä. – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – Tässä Pro Gradu tutkielmassa käyn läpi työturvallisuusvastuun rikosoikeudellista ran- gaistavuutta ja sen rangaistavuuden kohdentumista osakeyhtiöissä. Tutkielmassa hahmo- tetaan työturvallisuusvastuun muutosta työturvallisuuslain säädöksistä rikoslailla ran- gaistavasti. Tutkielmassa keskitytään erityisesti vastuun kohdentumiseen yhtiön toimin- nassa tapahtuneen työturvallisuuslaiminlyönnin seurauksena. Metodina käytän oikeushistorian metodia, jonka mukaisesti tutkielmassa hahmotetaan ja analysoidaan oikeudellista muutosta. Tutkimuskysymykseni ovat: Miten osakeyhtiön johdon rikosvastuu työturvallisuudesta on muuttunut rikoslain kokonaisuudistuksen myötä ja miksi muutos on tapahtunut? Tutkielman tarkoitus on eritellä nykyisen työturvallisuusvastuun muodostumiseen vai- kuttaneita tekijöitä ja erityisesti sitä, miksi työturvallisuudesta päädyttiin säätämään ri- koslailla vuonna 1995. Tutkielmassa käsittelemäni ajanjakso painottuu rikoslain koko- naisuudistuksen ympärille 1980- ja 1990-luvuille, mutta koherentin kokonaiskuvan saa- miseksi aloitan työturvallisuusvastuun hahmottamisen jo 1900-luvun alkupuolelta. Jotta tapahtunutta muutosta voidaan käsitellä kokonaisuutena, käyn tutkielmassa vielä läpi oi- keustilaa 2000-luvulla työrikosten rikoslainsäädösten voimaantulon jälkeen. Keskeisin tutkimustulos on, että työturvallisuuden rikosoikeudellinen rangaistavuus on lähtöisin jo 1950-luvulla voimaantulleesta työturvallisuuslaista. Rangaistavuuden ole- massaolon jälkeen, suurimmat muutokset ovat tapahtuneet siinä, kuka ja millä perustein katsotaan rikoksen tekijäksi yhtiön toiminnassa tapahtuneesta rikoksesta. Tultaessa kohti vuotta 1995, tekijän valitsemiseksi on säädetty yhä tarkempia ja yksityiskohtaisempia kriteerejä. Toinen merkittävä tutkimustulos on, että työturvallisuusvastuun ”rikosoikeu- dellistuminen” on saanut alkunsa rikosoikeuden modernisoitumisesta ja siitä seuranneesta yhteisörikollisuusajattelusta. Samaan aikaan vastuun kohdentamiseen on vaikuttanut Suomen 1990-luvun lama ja EU jäsenyys. Työturvallisuudesta rikoslailla säätäminen on katsottu lopulta statuskysymykseksi, jonka johdosta työturvallisuuden painoarvo yhteis- kunnassa on toivotusti kasvanut. Toimenpidesuosituksena tutkielman perusteella kehotan lainsäätäjää tarkastamaan, onko voimassaoleva oikeustila pysynyt työelämän ja teollisuuden kehityksen muutoksessa mu- kana. Asiasanat: oikeushistoria, rikosoikeus, työturvallisuus, vastuun kohdentaminen, osakeyh- tiö, rikoslain kokonaisuudistus, yhtiön johdon vastuu, lama, EU III SISÄLLYS Sisällys ........................................................................................................................... III Lähteet ............................................................................................................................. V Lyhenteet ......................................................................................................................... X 1 JOHDANTO ........................................................................................................... 1 1.1 Johdatus tutkielman aihepiiriin ................................................................................ 1 1.2 Aiheen rajaus ja tutkimuskysymys .......................................................................... 2 1.3 Metodi ja rakenne .................................................................................................... 3 2 TYÖTURVALLISUUSVASTUU ENNEN 1960-LUKUA ................................. 4 2.1 Vastuuasetelma osakeyhtiössä ................................................................................. 4 2.2 Rikosoikeus ennen 1960-lukua ................................................................................ 7 2.2.1 Rikosoikeuden yleisten oppien tilanne........................................................ 7 2.2.2 Liike-elämään liittyvät rikokset .................................................................. 8 2.3 Työturvallisuusvastuun alkuvaiheet ........................................................................ 9 2.3.1 Vastuu ensimmäisessä työturvallisuuslaissa ............................................... 9 2.3.2 Uusi työturvallisuuslaki ............................................................................ 13 2.4 Yhteenveto työturvallisuusvastuun muutoksesta 1960-luvulle tultaessa .............. 17 3 TYÖRIKOSSÄÄDÖSTEN MUOTOUTUMINEN LUVUILLA 1960–1980 . 17 3.1 Säädöstyö kohti rikoslakia ..................................................................................... 17 3.2 Työturvallisuuslain säädökset kohti rikoslakia ...................................................... 21 3.2.1 Vastuukohteen valinta organisaation sisältä ............................................. 21 3.2.2 Työntekijän vastuu .................................................................................... 24 3.2.3 Työntekijän rangaistusvastuun poliittinen lataus ...................................... 25 3.2.4 Pohja rikoslain säädöksille ........................................................................ 27 3.2.5 Jatkoa työntekijän suojelulle ..................................................................... 29 3.3 Rikosoikeuden muutostarve .................................................................................. 31 3.3.1 Työturvallisuuslain muutosten rikosoikeudelliset edellytykset ................ 31 3.3.2 Rikoslain kokonaisuudistuksen alku ......................................................... 33 3.4 Yhteenveto ............................................................................................................. 36 4 RIKOSLAIN KOKONAISUUDISTUKSEN II-VAIHE .................................. 37 4.1 Otolliset olosuhteet muutokselle............................................................................ 37 4.1.1 Suomalaisen oikeuskulttuurin muutos ...................................................... 37 4.1.2 Yhdessä eurooppalaisen kulttuurin kanssa................................................ 39 4.1.3 “Julkisen vallan on huolehdittava työvoiman suojelusta” ........................ 42 4.2 Rikoslain työrikoksia koskeva 47 luku .................................................................. 43 4.2.1 Työturvallisuusrikos .................................................................................. 43 4.2.2 Vastuun kohdentaminen ............................................................................ 45 4.3 Työturvallisuuteen implementoitava EU-normisto ............................................... 47 IV 4.4 Vastuun kohdentamisen muualla rikoslainsäädännössä ........................................ 50 4.4.1 Muuttunut normisto ................................................................................... 50 4.4.2 Ympäristönsuojelusta ympäristörikoslainsäädäntöön ............................... 50 4.4.3 Oikeushenkilön rangaistusvastuu vastuun kohdentamisen aisaparina ...... 53 4.4.3.1 Uusi kohde rikosvastuulle .................................................................. 53 4.4.3.2 Havaintoja uuden kohteen säädösperusteista ..................................... 56 4.5 Yhteenveto rikoslain II-uudistuksesta ................................................................... 58 5 MUUTOKSEN SEURAUKSET UUDISTUKSEN JÄLKEEN ....................... 60 5.1 Vastuun kohdentamisen normatiivinen tilanne ..................................................... 60 5.2 Osakeyhtiöiden tuomat erityispiirteet muutoksen jälkeiseen arviointiin............... 62 5.3 Työturvallisuusvastuun muotoutuminen ............................................................... 65 6 JOHTOPÄÄTÖKSET ......................................................................................... 68 V LÄHTEET Kirjallisuus Anttila, Inkeri, Heinonen, Olavi, Rikosoikeus ja kriminaalipolitiikka. Tammi 1976. Backman, Eero, Rikosoikeuden yleiset opit korkeimmassa oikeudessa vuosina 1980– 1986 II osa. Lakimies 5/1989, s. 561–593. Backman, Eero, Rikosoikeuden yleiset opit korkeimmassa oikeudessa vuosina 1980– 1986 I osa. Lakimies 7/1988, s. 770–801. Frände, Dan, Yleinen rikosoikeus. Edita 2005. Hahto, Vilja, Uhrin myötävaikutus. Edita 2004. Halme, Liisa, Katsauksia ja pienempiä kirjoituksia, Rakenteet ja rationaalisuus pankkien riskinotossa. Lakimies 3/1999 s. 426–430. Heinonen, Olavi, Koskinen, Pekka, Lappi-Seppälä, Tapio, Majanen, Martti, Nuotio, Kimmo, Nuutila, Ari-Matti, Rautio, Ilkka, Oikeuden perusteokset: Rikosoikeus. WSOY 2002. Heiskala, Risto, Ilmonen, Kaj, teoksessa Uusi jako, Miten Suomesta tuli kilpailukyky- yhteiskunta? toim. Risto Heiskala, Eeva Luhtakallio. Yliopistokustannus 2006. Hietala, Harri, Kahri, Tapani, Kairinen, Martti, Kaivanto, Keijo, Työsopimuslaki käytän- nössä. Talentum 2008. Hiitonen, E., Työtapaturmien korvaamisesta, Suomen oikeutta silmällä pitäen. Valtioneu- voston kirjapaino 1930. Honkasalo, Brynolf, Suomen rikosoikeus, yleiset opit, ensimmäinen osa. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja, B-sarja N:o 28, 1948. Honkasalo, Brynolf, Suomen rikosoikeus, erityinen osa II. Suomalaisen lakimiesyhdis- tyksen julkaisuja, B-sarja N:o 104, 1960. Kangas, Urpo, Oikeustiede Suomessa 1900–2000 luvulla. Werner Söderström Lakitieto Oy 1998. Kekkonen, Jukka, Mitä on kontekstuaalinen oikeushistoria? Helsingin yliopisto 2013. Kekkonen, Jukka, Oikeudellisen muutoksen tutkimisesta. Teoksessa Minun metodi, toim. Häyhä, Juha. WSOY 1997. Kekkonen, Jukka, Suomen oikeuden historiallisia kehityslinjoja. Helsingin yliopisto 1999. Kekkonen, Jukka, Suomen oikeuskulttuurin historiaa ja paikannusta, Suomen oikeuskult- tuurin suuren linjan jäljillä. Lakimies 1998/6-7, s. 929–936. VI Koskinen, Pekka, Konservatiivista ja radikaalia kriminaalipolitiikkaa rikoslain uudistuk- sessa. Lakimies 7/1991, s. 867-872. Koskinen, Pirkko K, Vastuu työturvallisuudesta. Lakimies 1975/73 s. 846–861. Koulu, Risto, Niemi-Kiesiläinen, Johanna, Ajankohtaista, Kohti uutta insolvenssioi- keutta. Lakimies 8/1996, s. 1147–1151. Kyläkallio, Juhani, Iirola, Olli, Kyläkallio, Kalle, Osakeyhtiö. Edita 2008. Lahti, Raimo, Lakimiehen 90. vuosikerta. Lakimies 1/1992 s. 3-6. Lahti, Raimo, Rikosvastuun kohdentamisesta yhteisössä ja sen sääntelystä. Lakimies 8/1998 s. 1271.1284. Lahti, Raimo, Uudistuva rikosoikeus. Lakimies 7/1991, s. 845-846. Lahti, Raimo, Uudistuvan rikosoikeuden haasteita vuosituhannen vaihtuessa. Lakimies 67/1998, s. 1189-1197. Lappi-Seppälä Tapio, Rikosoikeudellisista toimenpiteistä luopumista koskeva uudistus – I. Lakimies 7/1991 s. 902-928. Matikkala, Jussi, Tolvanen, Matti, Keskeiset rikokset. Edita 2014 Mattila,Yrjö, Työelämän uudistamislain tulevat voimaan. Lakimies 2/1989, s. 195–216. Mähönen, Jukka, Villa, Seppo, Osakeyhtiö I, Yleiset opit. WSOY 2006. Nissinen, Matti, Rikosvastuun kohdentamisesta yhteisöissä. Helsingin yliopisto 1996. Paanetoja, Jaana, Työturvallisuusoikeus. Edita 2018. Pirjatanniemi, Elina, Ympäristörikokset. Kauppakaari Lakimiesliiton kustannus 2001. Pirjatanniemi, Elina, Vihertyvä rikosoikeus, Ympäristökriminalisointien oikeutus, mah- dollisuudet ja rajat. Edita 2005. Pöysti, Tuomas, Kansainvälistä, Eurooppalainen rikosoikeus ja Euroopan unionin rikosoikeuden Corpus Juris-hanke. Lakimies 1/1997, s. 132–159. Ratio, Juha, Euroopan unionin oikeus. Talentum pro 2016. Ratio, Juha, Kansainvälistä, Eurooppalainen rikosoikeus ja Euroopan unioni. Lakimies 3/1996, s. 540-553. Roxin, Claus, Rikoslainopin kriminaalipoliittisesta merkityksestä. Lakimies 3/1989, s. 319–340. Saloheimo, Jorma, Työturvallisuus, Perusteet vastuu ja oikeussuoja. Talentum 2006. VII Saloheimo, Jorma, Työturvallisuus, Perusteet vastuu ja oikeussuoja. Talentum 2016 Saloheimo, Jorma, Työturvallisuusvastuun uusia perusteita. Lakimies 1/1994, s. 34-61. Sarkko, Kaarlo, Työoikeus, Yleinen osa, kolmas uudistettu painos. Lainopillisen ylioppi- lastiedekunnan kustannus toimikunta, 1980. Sipilä, Arvo, Suomen työoikeuden pääasiat. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja B-sarja N:o 137. Werner Söderström osakeyhtiö, 1968. Sortti, Toni, Työturvallisuusrikokset. Edita 2013. Tapani, Jussi, Tolvanen, Matti, Hyttinen, Tatu, Rikosoikeuden yleinen osa, Vastuuoppi. Alma Talent Oy 2018. Tosh, John, The pursuit of history. Longman 1982. Tuori, Kaarlo, Oikeuden rationaalisuus, Max Weber ja Jürgen Habermas oikeuskehityk- sen tulkitsijoina. Helsingin yliopisto 1988. Vikatmaa, Juha, Vesien saastuminen rikosoikeudellisena ongelmana. Suomen lakimies- liiton kirjasarja N:o 39. Suomen lakimiesliiton kustannus Oy 1973. Virallislähteet Lainsäädäntö Rikoslaki (39/1889) Laki rikoslain muuttamisesta (769/1990) Perustuslaki (731/1999) Osakeyhtiölaki (624/2006) Laki osakeyhtiöistä (22/1895) Työturvallisuuslaki (104/1930) Työturvallisuuslaki (299/1958) Laki työturvallisuuslain muuttamisesta (27/1987) Laki työturvallisuuslain muuttamisesta (287/1988) Laki työturvallisuuslain muuttamisesta (509/1993) VIII Laki työturvallisuuslain muuttamisesta (686/1995) Euroopan neuvoston direktiivi 89/655/ETY Euroopan neuvoston direktiivi 89/656/ETY Euroopan neuvoston direktiivi 89/391/ETY Euroopan talousyhteisön perustamissopimus, Suomen pankin taloustieteellisen tutkimus- laitoksen julkaisuja sarja C1. Suomen Pankin taloustieteellinen tutkimuslaitos, 1962. Esityöt HE 19/1929 II vp: Hallituksen esitys eduskunnalle työturvallisuuslaiksi HE 29/1935 vp: Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi osakeyhtiöistä annetun lain muut- tamisesta HE 159/1944 vp Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi osakeyhtiöistä annetun lain muut- tamisesta. HE 68/1952 vp. Hallituksen esitys 'Eduskunnalle laiksi osakeyhtiöistä annetun lain 44§:n muuttamisesta. HE 5/1957 vp: Hallituksen esitys Eduskunnalle työturvallisuuslaiksi KM 1973:70: Työrikostoimikunnan mietintö KM 1976:72: Rikosoikeuskomitean mietintö HE 81/1985 vp: Hallituksen esitys Eduskunnalle laeiksi työturvallisuuslain ja eräiden sii- hen liittyvien lakien muuttamisesta PEVL 19/1985 vp: Perustuslakivaliokunnan lausunto sosiaalivaliokunnalle 28.11.1985 SOVM 13/1986 vp: Sosiaalivaliokunnan mietintö n:o 13 hallituksen esityksestä laeiksi työturvallisuuslain ja eräiden siihen liittyvien lakien muuttamisesta, lakialoitteesta laiksi työsuojelun valvonnasta annetun lain muuttamisesta ja lakialoitteesta laeiksi työturvallisuuslain 9 §:n ja työsuojelun valvonnasta annetun lain 26 §:n muutta- misesta HE 167/1987 vp: Hallituksen esitys Eduskunnalle laeiksi työturvallisuuslain sekä työsuo- jelun valvonnasta ja muutoksenhausta työsuojeluasioissa annetun lain muuttami- sesta HE 66/1988 vp: Hallituksen esitys eduskunnalle Rikoslainsäädännön kokonaisuudistuk- sen ensimmäisen vaiheen käsittäväksi rikoslain ja eräiden muiden lakien muutok- siksi IX HE 309/1993 vp: Hallituksen esitys eduskunnalle perustuslakien perusoikeussäännösten muuttamisesta HE 94/1993 vp: Hallituksen esitys eduskunnalle rikoslainsäädännön kokonaisuudistuk- sen toisen vaiheen käsittäviksi rikoslain ja eräiden muiden lakien muutoksiksi HE 95/1993 vp: Hallituksen esitys eduskunnalle oikeushenkilön rangaistusvastuuta kos- kevaksi lainsäädännöksi Eduskunnan työasiainvaliokunta, lausunto 1/1994, annettu lakivaliokunnalle 19.4.1994. HE 157/2000 vp: Hallituksen esitys eduskunnalle työsopimuslaiksi ja eräiksi siihen liit- tyviksi laeiksi HE 59/2002 vp: Hallituksen esitys eduskunnalle työturvallisuuslaiksi ja eräiksi siihen liit- tyviksi laeiksi HE 44/2002 vp: Hallituksen esitys Eduskunnalle rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamiseksi Oikeustapaukset KKO 1960-II-101 Vaasan HO 15.03.1974 13/74 KKO 1976-II-37 KKO:1978-II-18 KKO:1984-II-224 KKO:1985-II-123 Turun HO 21.3.1991 R 90/604 Turun Ho 20.11.2008, R 07/2819 Muut lähteet Suomen virallinen tilasto (SVT): Työtapaturmat [verkkojulkaisu]. ISSN=1797-5999. 2017, Liitetaulukko 1. Palkansaajien kuolemaan johtaneet työ- paikkatapaturmat 1975–2017 . Helsinki: Tilastokeskus [viitattu: 13.12.2019]. Saantitapa:http://www.stat.fi/til/ttap/2017/ttap_2017_2019-11-29_tau_001_fi.html Valtioneuvoston listaus ministereistä ja hallituksista Suomessa: https://valtioneuvosto.fi/tietoa/historiaa/hallitukset-ja-ministerit/raportti/-/r/v2 X LYHENTEET ETY – Euroopan talousyhteisöjen EU – Euroopan unioni EY – Euroopan yhteisöt HE – Hallituksen esitys HO – Hovioikeus IUCN – Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto Kesk. – Suomen keskusta KKO – Korkein oikeus KM – Komitean mietintö Kok. – Kansallinen kokoomus OYL – Osakeyhtiölaki PL – Perustuslaki RL – Rikoslaki Sd. – Suomen Sosialidemokraattinen puolue UNEP – YK:n ympäristöohjelma Vas. – Vasemmistoliitto WWF – Maailman Luonnon Säätiö YK – Yhdistyneet kansakunnat 1 1 JOHDANTO 1.1 Johdatus tutkielman aihepiiriin Tämän pro gradu tutkielman aihe koostuu kolmesta elementistä: 1. osakeyhtiöstä, 2. ri- kosvastuusta ja 3. työturvallisuudesta, sekä elementtien murroksen yhteisvaikutuksessa yhteiskunnan kanssa aikaansaamasta muutoksesta. Osakeyhtiö (eng. Limited Liability Company) on Suomalaisen elinkeinoelämän kannalta keskeisin yritysmuoto.1 Suomen ensimmäinen varsinainen voimaan tullut osakeyhtiölaki oli vuoden 1895 laki osakeyhtiöistä (22/1895).2 Osakeyhtiö yritysmuotona perustuu osak- keenomistajien rajoitetulle vastuulle ja on siten omiaan lisäämään yhtiöiden perustamis- halukkuutta ja kasvavaa määrää. Jo ensimmäisessä suomalaisessa osakeyhtiölaissa vuonna 1895 oli säännös osakkeenomistajien rajoitetusta vastuusta. Rajoitettu vastuu on lähtökohtana nykyisin voimassaolevassa osakeyhtiölaissa (624/2006).3 Rajoitettu vastuu periaatteena kohdistuu osakkeenomistajiin ja viittaa vastuun rajoituk- seen yhtiön veloista ja velvoitteista.4 Mielestäni on hedelmällistä tutkia myös muita osa- keyhtiön toimintaan ajan saatossa liitettyjä henkilökohtaisia vastuita sekä näiden vastui- den murrosta ja muovautumista. Tässä tutkielmassa keskitytään nimenomaan rikosoikeu- delliseen vastuuseen. Kun tarkastellaan rikosoikeuden muuttumista 1900-luvun aikana, on huomattavissa mer- kittäviä muutoksia vaihtelevien suuntausten mukaan. Kuten tässä tutkielmassa esitetään, erityisesti 1980- ja 1990-lukujen aikana Suomen rikosoikeusjärjestelmä koki merkittäviä muutoksia rikoslain kokonaisuudistusten myötä. Näiden uudistusten alku ja yhteiskun- nallinen tarve on kuitenkin luonnollisesti ilmennyt jo hieman ennen uudistusten voimaan- astumista. Tässä tutkielmassa keskitytään rikoslain kokonaisuusituksen tuomiin muutok- siin rikosoikeudellisessa ajattelussa ja muutosten syihin liiketoimintaan liitännäisessä ri- kollisuudessa. 1 Mähönen–Villa 2006 s. 1. 2 Mähönen–Villa 2006 s. 11. 3 Mähönen–Villa 2006 s. 33. 4 Mähönen–Villa 2006 s. 33. 2 Jotta rikosoikeudellista muutosta tai muuttumattomuutta voitaisiin systematisoida, on tut- kielmassa perehdyttävä vallitsevaan yhteiskuntatilaan. Yhteiskunnallinen kehitys vaikut- taa jatkuvasti rikosoikeuden säännösten sisältöön. Käsitykset rikollisesta luonteesta muuttuvat eikä rangaistavina tekoina ole enää kaikkia niitä, jotka keskiajalla olivat rikok- sena rangaistavia. Esimerkiksi salavuoteus, jolla on tarkoitettu seksisuhdetta naimatto- mien ihmisten kesken, ei enää vuosikymmeniin ole kuulunut rangaistaviin tekoihin. Toi- saalta taas täysin päinvastaisesta rikosoikeudellisesta kehityksestä ovat esimerkkinä lii- ketoimintaan liitännäinen rikollisuus kuten myös työ- ja ympäristörikokset.5 Työsuojelulla on verrattain pitkät perinteet suomalaisessa lainsäädännössä. Ensimmäinen työturvallisuuslaki (104/1930) astui voimaan 1930, mutta jo vuonna 1889 oli säädetty ensimmäinen yhtenäinen työväensuojeluasetus, jossa oli nimenomaisia säädöksiä työ- paikkojen tapaturman- ja terveydensuojelusta.6 Työrikokset ja niihin kuuluva työturval- lisuusrikos säädettiin rikoslailla rangaistaviksi vasta vuoden 1995 laissa. Tätä ennen ran- gaistussäädökset työturvallisuuden osalta perustuivat aineellisen oikeuden säädöksiin. Kun yhdistetään osakeyhtiön johto, rikosvastuu ja työturvallisuus sekä se, miten nämä tekijät ovat liittyneet toisiinsa ja mitä niille on vuosien saatossa tapahtunut, päästään tut- kielmani aiheeseen. 1.2 Aiheen rajaus ja tutkimuskysymys Tutkielman aiheena on systematisoida ja hahmottaa osakeyhtiön johdon työturvallisuus- vastuun muodostuminen rikoslailla rangaistavaksi. Tutkielmassa keskitytään erityisesti siihen, miten rikosoikeudellinen vastuuobjekti valitaan organisaation sisältä yhtiön toi- minnassa tapahtuneen työturvallisuuslaiminlyönnin seurauksena. Tutkielmassa perehdyn osakeyhtiön johdon rikosoikeudellisen työturvallisuusvastuun muovautumiseen vuoden 1995 rikoslain säädökseksi. Koska tämän tutkielman puitteissa ei ole mahdollista perehtyä muutokseen osakeyhtiöiden alkuajoista alkaen, on tutkielma keskitetty 1995 vuoden muutosta edeltäneisiin vaiheisiin, muutosten syihin ja muutoksen seurauksiin 2000-luvulle. Näin ollen määritän tutkielman keskeisimmän ajanjakson vuo- 5 Heinonen–Koskinen–Lappi-Seppälä–Majanen–Nuotio–Nuutila–Rautio 2002 s. 46. 6 Saloheimo 2006 s. 17–18. 3 sien 1970–2005 välille. Myös käyttämäni lähdeaineisto on kerätty tätä aikajännettä sil- mällä pitäen. Kokonaisuuden hahmottamisen kannalta on kuitenkin tärkeää, että sivuan lisäksi sekä 1900-luvun alkupuolella vallinnutta oikeus- ja yhteiskuntatilaa että 2010-lu- vun nykytilaa. Tutkielma on rajattu koskemaan osakeyhtiöiden toiminnassa tapahtuneita työturvalli- suussäädösten rikkomuksia ja niistä seuraavaa vastuun kohdentumista yhtiön johtoon. Tutkielmani käsittelee työturvallisuusrikoksia tai tarkemmin sanottuna työturvallisuus- vastuun kohdentumisessa osakeyhtiön johtohenkilöön tapahtunutta muutosta sekä vas- tuun muutosta aineellisesta oikeudesta työturvallisuusrikokseksi. Kun tutkielmassa puhu- taan ”yhtiöstä” tai ”yhteisöstä” tarkoitetaan nimenomaisesti osakeyhtiötä, ellei erikseen toisin mainita. Osakeyhtiöiden eri kokoisuudesta ja muotoisuudesta johtuen ”johto” voi tutkielmassa vii- tata eri tahon ja asteen henkilöihin. Isommissa yhtiöissä johtoporras voi olla hyvinkin suuri, hallituksesta ja toimitusjohtajasta alkaen työnjohtajaan tai alempaan esimieheen, kun taas pienemmissä yhtiöissä hallitus voi muodostaa sekä työntekijäportaan että ylim- män päätäntäelimen. Tarkoitan viittauksella ”yhtiön johto” kussakin yhtiössä, kussakin tilanteessa johtavassa asemassa olevia henkilöitä, jotka käyttävät päätäntä- ja määräys- valtaa toimessaan. Tutkielmani vastaa tutkimuskysymykseen: Miten osakeyhtiön johdon rikosvastuu työtur- vallisuudesta on muuttunut rikoslain kokonaisuudistuksen myötä ja miksi muutos on ta- pahtunut? 1.3 Metodi ja rakenne Käytän tutkielmassani oikeushistorian metodia eli tutkielmani muodostaa oikeudellisen muutoksen analyysin vastaten kysymyksiin miten ja miksi.7 Erittelen työturvallisuusvas- tuusta muodostunutta osakeyhtiön johdon rikosoikeudellista vastuuta työturvallisuusri- koksesta osana yhteiskunnallista ja oikeudellista muutosta.8 7 Kekkonen 2013 s. 6. 8 Kekkonen 1997 s. 131. 4 Oikeushistorian näkökulma näkyy tutkielmani rakenteessa siinä, että oikeushistoriallisen metodin mukaisesti käytän lähteenäni useita säädöksiä ja säädösten esitöitä alkuperäistä sanamuotoa siteeraten. Työturvallisuuteen tai johdon vastuuseen liittyvien säädösten sa- namuodon ja niiden perustelujen avaaminen pitää aikalaisnäkökulman tutkielmassa mu- kana. Nämä säädökset ja säädösten perustelut ovat myös suoraa näkemystä siitä, mitä ihmiset ovat kyseisenä aikana ajatelleet ja miten oikeustilaansa perustelleet.9 Oikeushistorian metodin käytöstä seuraa, etteivät tutkielmani esiin nostamat faktat ole välttämättä objektiivisesti valikoituja. Tämä johtuu siitä, että historialliset seikat yleisesti ottaen jo itsessään omaavat jonkin tietyn syyn, jonka vuoksi ne tulevat käsitellyksi. Va- litsen omat nostoni tähän tutkielmaan siitä näkökulmasta, mikä edesauttaa johdon vastuun hahmottamista ja selittämistä työturvallisuusrikoksesta osakeyhtiön toiminnassa.10 Tutkielman rakenne koostuu johdannosta, neljästä sisältöluvusta ja johtopäätöksistä. Ra- kenteeni etenee kronologisesti siten, että luvussa 2 käsittelen työturvallisuusvastuuta en- nen 1960-lukua. Luvussa 3 käsittelen rikoslain vastuusäädösten alkua 1960- ja 1980-lu- kujen välillä. Luvussa 4 käsittelen rikoslain kokonaisuudistuksen toisen vaiheen aikaan saamaa muutosta ja luvussa 5 käsittelen uudistuksen seurauksia. Kuudennessa luvussa ovat johtopäätökseni. Tutkielma on rakennettu siten, että käsittelylukujen viimeiset kap- paleet ovat yhteenvetoja kyseisellä ajanjaksolla tapahtuneesta muutoksesta. Todettakoon lisäksi, että tämä esitys ei ole syväluotaava katsaus osakeyhtiölain muutok- seen tai osakeyhtiöoikeuteen. Myöskin rikosoikeuden kohdalla painopiste pysyy työtur- vallisuusvastuussa ja vastuun kohdentamisopissa sekä niiden murroksessa. 2 TYÖTURVALLISUUSVASTUU ENNEN 1960-LUKUA 2.1 Vastuuasetelma osakeyhtiössä Suomen ensimmäinen varsinainen osakeyhtiöitä säätelevä laki astui voimaan vuonna 1895.11 Aikaisemmin käytössä olleesta periaatteesta, jonka mukaan osakeyhtiön perusta- 9 Tosh 1982 s. 27. 10 Tosh 1982 s. 113. 11 Laki osakeyhtiöistä (22/1895). 5 minen edellytti viranomaisen lupaa, luovuttiin eikä yhtiön perustaminen ollut enää viran- omaisen harkinnassa. Osakeyhtiöitä edustaville yhtiömiehille säädettiin vapaus päättää keskinäisistä suhteistaan sekä yhtiön toiminnasta ja organisoinnista.12 Lain osakeyhtiöistä pykälä 38 ilmentää yhtiön johdon vastuun alkua. Säädöksen mukaan: ”Toimitsijan tulee lain ja yhtiöjärjestyksen sekä osakasten antamain osotusten mukaan kaikella ahkeruudella ja huolella hoitaa yhtiön asi- oita.” Saman lain 41 pykälän mukaan: ”Toimitsija vastatkoon täydelleen siitä vahingosta, jonka hänen huolimat- tomuutensa taikka lakia tahi yhtiöjärjestystä vastaan sotiva toimensa yh- tiön asioissa on yhtiölle tuottanut. Jos vahinko on useampien tuottama, vastatkoon kukin omasta ja toistensa puolesta sen korvaamisesta.”13 Osakeyhtiöiden puolesta toimivilla henkilöillä on osakeyhtiölain alusta alkaen ollut vel- vollisuus huolelliseen toimintaan. Rikosoikeudellisen vastuun on katsottu voivan seurata osakeyhtiön johdon asemaa 1900-luvun alkupuolelta alkaen. Jo vuoden 1935 osakeyhti- öitä koskevassa hallituksen esityksessä on mainittu, että yhtiön hallituksen jäsen voi ase- maansa perusten joutua rikosoikeudelliseen vastuuseen.14 Kun perehtyy ensimmäisten osakeyhtiöitä säätelevien lakien esitöihin huomaa, että sää- dösvalmisteluissa on pääosin keskitytty yhtiöiden päätäntäelimiin ja siihen, miten ja mil- laisin kokoonpanoin yhtiöissä tehdään päätöksiä. Tämä on koettu tärkeäksi muun muassa vähemmistöosakkaiden ja velkojien suojaamiseksi sekä osakkeenomistajien yhdenvertai- suuden takaamiseksi. 15 12 Kyläkallio–Iirola–Kyläkallio 2008 s. 57. 13 Laki osakeyhtiöistä (22/1895). 14 HE 29/1935 vp. s. 3. 15 HE 29/1935 vp. s. 3. 6 Yhtiöiden päätäntäelinten toiminnoista säädetyt lainsäädännölliset rajat on koettu keskei- siksi, jotta yhtiöiden toiminnassa on pystytty välttämään epäoikeudenmukainen suosimi- nen ja takaamaan oikeudenmukaiset perusteet vastuuvapauksien myöntämiselle.16 Voi- daan siten katsoa, että jo 1900-luvun alkupuoliskolla on vallinnut tarve puuttua säädösta- solla nimenomaan yhtiön hallinnollisten elinten toimintaan. Jo osakeyhtiösääntelyn alussa on ollut tarve säännellä yhtiön puolesta toimivien henkilöiden vastuita ja velvoit- teita. Tämä on luonnollista, kun huomioon otetaan Suomen yhteiskunnallinen tilanne sota-aikana. Euroopassa osakeyhtiöiden kehittymiseen ja rakenteellisiin muutoksiin vaikutti Euroopan integraatiokehitys ja Euroopan unionin alkuhistoria, jonka voidaan katsoa alkaneen toisen maailmansodan jälkeen 1940–1950-lukujen vaihteessa. Euroopan hiili- ja teräsyhteis- työtä varten perustettu liittouma toimi pohjana Euroopan taloudellisen yhteistyön kehi- tykselle. 1950-luvulla hiili- ja teräsyhteistyö osoittautui myös taloudellisesti merkityksel- liseksi ja yhteistyön siivittämänä taloudellinen yhteistyö ja yhteismarkkinat saivat al- kunsa.17 Samoihin aikoihin Suomessa päättämistä osakeyhtiön asioista muutettiin. Esimerkiksi yhtiöjärjestykseen tehtyjen muutosten vahvistamista ei tarvinnut enää hakea käsiteltä- väksi valtioneuvoston yleisistunnossa, vaan vahvistaminen päätettiin antaa kauppa- ja te- ollisuusministerin tehtäväksi.18 Hieman myöhemmin osakeyhtiön varojenjakamista pää- tettiin yhtenäistää muiden Pohjoismaiden sekä Italian ja Englannin kanssa.19 Näin ollen Euroopassa vaikuttava integraatiokehitys oli jo silloin omiaan vaikuttamaan osakeyhtiö- oikeudellisen sääntelyn muutokseen ja yhtiöiden päättävien toimielinten vaikutusvaltaan. Lainsäädännöllä osakeyhtiöiden sisäistä toimintaa pyrittiin joustavoittamaan, sääntely- prosesseja kevennettiin antamalla yhtiön edustajille toimielinten kautta lisää valtuuksia ja sääntelyrakennetta yhdenmukaistettiin muun Euroopan kanssa. 16 HE 29/1935 vp. s. 3. 17 Raitio 2016 s. 3-8. 18 HE 159/1944 vp. s. 1. 19 HE 68/1952 vp. s. 1. 7 2.2 Rikosoikeus ennen 1960-lukua 2.2.1 Rikosoikeuden yleisten oppien tilanne Rikosoikeuden johtavien periaatteiden ymmärtäminen 1940–50 luvuilla edellyttää ym- märrystä suojelutarpeessa olevasta oikeushyvästä, johon yhteiskunta on halunnut rangais- tusta käyttää. Rangaistukselle katsottiin olevan luonteenomaista aiheuttaa kärsimystä kohteelleen. Honkasalo nosti esiin eri koulukuntien teorioita, jotka määrittelivät rangais- tuksen merkitystä ja käyttötarkoitusta rikosoikeudessa. Pääosateorioista nojaa ideologi- aan, jossa rangaistus nähdään oikeudenmukaisena kärsimyksenä kielletyn teon tekemisen seurauksena tai kielletyn teon hyvityksenä.20 Relatiiviset rikosoikeuden teoriat edustivat näkökulmaa rangaistusten ennakolta estävästä vaikutuksesta. Teorian mukaan rangaistukset ovat yhteiskunnan joko yleisestävä tai eri- tyisestävä suoja rikoksen muodossa tapahtuvia hyökkäyksiä vastaan. Rangaistuksen ylei- sestävä ominaisuus nähtiin varhaisemmin vähäiseksi ja rangaistuksen suurin teho koettiin kohdistuvan nimenomaan rikoksen tekijään itseensä. 21 Kuitenkin 1930–1950-lukujen ai- kana rangaistusten yleisestävä merkitys sai arvostusta osakseen erityisesti Pohjoismaissa. Rangaistukset nähtiin moraalia luovana ja vahvistavana.22 Katsoakseni työturvallisuusrikosvastuu on muodostunut nimenomaan relatiivisen rikos- oikeuden teorian varaan eli rangaistavuuden tarkoituksena on ollut estää ennakolta lai- minlyöntien aiheutuminen. Kun pelotevaikutus on olemassa, työturvallisuusmääräyksiin keskitytään tehokkaammin ja huolimattomuuslaiminlyönnit vähenevät. Työturvallisuus- vastuun myöhemmän kehittymisen kannalta on keskeistä havaita, että vielä 1940-luvulla ennakkoestävyydelle ei juurikaan annettu painoarvoa. Yhteiskunnallisen ja taloudellisen toiminnan sekä julkishallinnon rakenteiden murroksen myötä myös rikosoikeudellinen kenttä alkoi kaivata muutosta 1950-luvun paikkeilla. Ri- kosoikeus alkoi muutoksen myötä jakaantumaan perinteisen yksilörikosoikeuden lisäksi moderniin yhteisörikosoikeuteen. Perinteiseen yksilörikosoikeuteen kuuluvat ensisijai- sesti jo 100 vuotta rikoksiksi katsotut teot. Moderni yhteisörikosoikeus tuli vastaamaan 20 Honkasalo 1948 s. 24–25. 21 Honkasalo 1948 s. 27. 22 Honkasalo 1948 s. 28. 8 ensisijaisesti yhteiskunnallisen muutoksen tarpeisiin, joka muutos oli herättänyt tarpeen säännellä rikosoikeudella yksilöiden lisäksi myös yhteisöjen toimintaa.23 Sodan jälkeisessä Suomessa aloitettiin rakennemuutosten aikakausi oikeudellisessa ajat- telussa. Uudistusten päätavoitteet voitiin jakaa kolmeen ryhmään: 1. oikeusturvan paran- tamiseen tähtäävät uudistukset, 2. kansalaisen oikeusaseman vahvistamista koskevat uu- distukset, 3. hyvinvointivaltiolliset uudistukset. Näistä uudistuksista on rikosoikeuden modernisoitumisen katsottu alkaneen. Kriminaalipoliittisesti uudistuksessa ajatusmalli muuttui rankaisemisesta ja kärsimisestä kustannustehokkaammaksi ja ennaltaehkäise- vämmäksi.24 Modernin rikosoikeuden muodostuminen on nähtävä tutkielmani aihepiirin kannalta kes- keisenä muutoksena. Yhteisöjen toimintaan huomion kiinnittäminen, vastuuehdokkaiden etsintä liiketalouteen liittyvästä rikollisuudesta sekä ennakkoestävän rangaistusmallin yleistyminen, ovat olleet alkusysäys sille, että osakeyhtiön toiminnassa tapahtuneesta ri- koksesta on alettu yksilöimään vastuuta yksityishenkilöille. Työturvallisuusvastuussa ta- pahtuneen muutoksen hahmottaminen alkaa näin ollen siitä, että rikosoikeus modernisoi- tui nostaen yhteisöt ja niiden toiminnassa tapahtuneen rikollisuuden puheenaiheeksi sekä siitä, että rikosoikeudella ei pyritty enää vain rankaisemaan teoista vaan myöskin ennal- taehkäisemään rikollisuutta. 2.2.2 Liike-elämään liittyvät rikokset Rikosoikeuden piirissä ei ollut vielä 1960-luvun alussa eritelty omaksi ryhmäkseen liike- elämään liittyviä rikoksia. Sen sijaan Honkasalo on eritellyt ”raharikokset” rikoslajiksi yhdessä uskontoon, sukuasemaan ja sukuoikeuteen, avioliittoon, siveellisyyteen, rau- haan, yleisvaarallisuuteen sekä väärennykseen kohdistuvien rikosten kanssa.25 Rahari- kokset toimivat suunnannäyttäjinä liike-elämään liittyville rikoksille. 23 Nissinen 1996 s. 2. 24 Kekkonen 1999 s. 109 ja 111. 25 Mielestäni olisi hyvin poikkeuksellista, mikäli 1960-luvulla liike-elämän ympärille olisi muodostettu varsinaisia rikostyyppejä. Honkasalon esittämä jaottelu kuvastaa ensisijaisesti sitä, millaisia elämänosa- alueita on ennen 1960-lukua tullut rikoslain nojalla suojata. Ks. Honkasalo 1960. 9 Kun raharikossääntely nousi rikoslakiin, oli epäselvää, mitä oikeushyvää niillä pyrittiin suojaamaan. Aikaisemmin raharikokset miellettiin majesteettirikoksiksi tai rahaherruu- den loukkauksiksi, mutta sodanjälkeisessä rikosoikeudessa valtion ja yksityisen omaisuu- den suojaksi tarkoitetut raharikokset saivat uuden suojeltavan oikeushyvän. 26 Raharikosten katsottiin suojaavan ennen kaikkea oikeus- ja liike-elämän turvallisuutta ja varmuutta. Raharikoksilla on mielletty olevan valtioiden rajat ylittäviä vaikutuksia, jonka seurauksena lainsäätäjä sääti rikokset rangaistavaksi joko tekijän kansalaisuuden nojalla määräytyvän tai tekopaikan nojalla määräytyvän lainsäädännön mukaan.27 Varsinaiset raharikossäädökset liittyivät ensisijassa konkreettisesti rahaan kuten väären- tämiseen tai väärän rahan valmistamiseen. Raharikoksista seuraavien rangaistusten anka- ruuden ja yrityksen rangaistavuuden perusteella voidaan todeta, että rikoksia pidettiin hy- vinkin vakavina.28 Vaikka säädökset itse muodostuvatkin melko konkreettisista elemen- teistä kuten metalli- ja paperirahan määrittelyistä, on suurempi merkitys annettava sille, että suojeltavana oikeushyvänä on ollut liike-elämä ja kansainväliset aspektit on hahmo- tettu jo silloin. Vasta kun suojeluobjekti on valittu, voidaan lainsäädöksiä kehittää halut- tuun suuntaan. 2.3 Työturvallisuusvastuun alkuvaiheet 2.3.1 Vastuu ensimmäisessä työturvallisuuslaissa Työturvallisuus on osa työoikeutta, joka on sinänsä hyvin laaja kokonaisuus. Työturval- lisuusoikeus on alkujuuriltaan yksi työoikeuden vanhimmista osa-alueista. Työoikeus on lähtöisin 1800-luvulta, jolloin palkkatyöntekijöiden fyysisen työturvallisuuden suojelua alettiin sosiaalipoliittisin toimenpitein edistää.29 Palkkatyöntekijöiden terveyttä alettiin Suomessa suojella 1800-luvun puolivälin jälkeen. 1900-luvulla työturvallisuuslainsää- däntö seurasi teollistumista ja elinkeinorakenteen kehitystä. Työväestön järjestäytyminen toi mukanaan uusia vaatimuksia työturvallisuudelle.30 26 Honkasalo 1960 s. 248. 27 Honkasalo 1960 s. 248. 28 Honkasalo 1960 s. 251–252. 29 Saloheimo 2006 s. 13. 30 Saloheimo 2006 s. 17–18. 10 1900-luvun alussa työssä sattuneisiin tapaturmiin sovellettiin rikosoikeuden yleisiä op- peja ja yleisistä opeista syntyviä vastuusääntöjä. Valitsevat oikeusohjeet olivat pääosin peräisin varhaisista oikeuskäsityksistä. Niiden mukaan yrittäjä oli työssä sattuneesta ta- paturmasta vastuussa vain, jos hän tahallisesti tai ainakin tuottamuksellisesti oli tapatur- man välitön aiheuttaja. Vastuu tuotti velvollisuuden korvata täysin aiheutettu haitta. 31 1900-luvun alussa vallitsi käsitys, jonka mukaan neljäsosa työssä sattuneista vahingoista eli työtapaturmista voitiin katsoa työnantajan aiheuttamaksi. Käsitys vahvistaa voimassa olevan korvauskäytännön nojalla, että työntekijät saivat korvauksen vain joka neljännestä tapaturmasta. 1930-lukua lähestyttäessä huomattiin, että todellisuudessa työntekijöiden asema oli vielä tätäkin huonompi, koska työntekijällä oli velvollisuus näyttää työnantajan syyllisyys toteen. Toteen näyttäminen luonnollisesti edellytti kallista oikeudenkäyntiä, josta puolestaan seurasi kiristyneet välit työnantajan kanssa ja pahimmillaan työpaikan menettäminen.32 Yhteiskunnassa oli noussut tarve työturvallisuuslain säätämiselle. Suomalaisen oikeuden sisältöä muokkaavat pääpiirteissään muutokset oikeuskulttuurissa. Oikeuskulttuurin muutosnopeus on lisääntynyt viimeisen vuosisadan aikana. Sääty-yhteiskunnan kaudella Suomessa vallitsi satoja vuosia kestävät traditiot, kun kansainvälistymisen kaudella oi- keuskulttuuri muuttui jatkuvasti. Kiihtyvä muutosnopeus on osoitus oikeuskulttuurin ja yhteiskuntamuutoksen kiinteästä symbioosisuhteesta.33 Aiemmin voimassa ollut asetus ammatinvaaralta suojelemisesta oli annettu vuonna 1914 ja näin ollen oli luonnollista, että asetus oli 15 vuoden aikana osoittautunut puutteel- liseksi. Huomattiin, että sen sovellutuspiirin ulkopuolelle olivat jääneet monet sellaiset työalat, joissa tapahtui terveyttä vaarantavia yksittäisinä tapaturmina sekä systemaattisia työolosuhteista johtuvia onnettomuuksia.34 Kun lähestyttiin 1930-lukua, alettiin sekä yh- teiskunnallisessa että poliittisessa keskustelussa nostamaan esiin työtapaturmien ja niistä seuraavan vastuun erityispiirteitä.35 Kun oikeuskulttuuri ja yhteiskunta ovat murroksessa, tarvittiinn muutoksia myös lainsäädännössä. 31 Hiitonen 1930 s. 3. 32 Hiitonen 1930 s. 3-4. 33 Kekkonen 1998 s. 931 34 HE 19/1929 II vp. s. 1. 35 Hiitonen 1930 s. 3. 11 Sen lisäksi, että alkuperäistä asetusta ammatinvaaralta suojelemisesta ei enää vuonna 1929 katsottu riittäväksi kaikkiin olemassa oleviin työmuotoihin ja työpaikkoihin, ase- tuksessa katsottiin olevan aukko myös tekniikan osalta. Maanviljelykseen ja sen sivuelin- keinoihin asetus soveltui ainoastaan sikäli, kun käytössä oli luonnonvoimalla käyviä ko- neita ja tällöinkin vain eräiltä osin. Asetuksessa ei myöskään ollut määräyksiä siitä, että työpaikoilla tulisi olla tarpeelliset ensiapuvälineet ja suojavälineet työn suorittamiseksi.36 Sotien jälkeen terveydensuojelu nosti merkitystään ja terveyteen alettiin kiinnittämään enemmän huomiota. Rangaistusmääräyksien osalta linjaa muiden Skandinavia maiden kanssa haluttiin yhden- mukaistaa. Suunnitellun työturvallisuuslain mukaan työnantajan velvollisuudeksi asetet- tiin koneiden ja laitteiden asianmukaisuudesta ja paikoillaan olemisesta huolehtiminen. Skandinaviassa olevan käytännön mukaan työnantaja oli vastuussa työntekijän turvalli- suudesta ja terveydestä työssä erityisesti työvälineiden kunnossapidon osalta. Rangais- tusvastuu syntyi, mikäli työnantajan katsottiin laiminlyöneen kunnossapitovelvoit- teensa.37 Suomessa ensimmäinen työturvallisuuslaki astui voimaan vuonna 28.3.1930.38 Laissa on jo silloin ollut kirjattuna nimenomaisia vastuita työnantajalle sekä rangaistussäännös, joka koskee myös työnantajan edustajaa. Vastuut näkyvät seuraavissa säädöksissä: 15 § Milloin työn laatu tai ne olosuhteet, joissa työtä suoritetaan, tekevät sen välttämättömäksi, tulee työnantajan hankkia työntekijöilleen erityiset työ- puvut sekä muut työtä varten tarpeelliset suojeluvälineet, kuten suojasil- mälasit ja -naamarit, niin myös huolehtia niiden kunnossapidosta. 17 §. Työntekijälle, jota käytetään sellaiseen työhön, missä helposti saattaa sat- tua tapaturma, on tarkasti opetettava, mitä sen välttämiseksi on vaari- 36 HE 19/1929 II vp. s. 1. 37 HE 19/1929 II vp. s. 2. 38 Työturvallisuuslaki (104/1930). 12 notettava. Työhuoneisiin tai muihin sopiviin paikkoihin on, missä se ha- vaitaan tarpeelliseksi, pantava nähtäville ohjeita siitä, mitä työntekijäin on otettava varteen tapaturmien ja terveydenvaarojen välttämiseksi työssä. Asianomaisen piirin ammattientarkastaja on velvollinen työnanta- jan pyynnöstä tarkastamaan, ehdotukset sellaisiksi ohjeiksi. Työntekijäin on tarkoin noudatettava tässä mainittuja ohjeita. 24§. Joka rikkoo tämän lain määräyksiä, rangaistakoon enintään kahdellasa- dalla päiväsakolla, ellei teosta ole yleisessä laissa säädetty ankarampaa rangaistusta. Sama olkoon laki, jos työntekijä tai muu henkilö luvattomasti tai ilman pätevää syytä poistaa tapaturmain tai terveydenvaaran välttä- miseksi 'tarkoitetun laitteen taikka turmelee sellaisen. Valtioneuvosto on oikeutettu 20 §:n 1 momentissa mainittuja ohjeita tai määräyksiä antaes- saan niiden rikkomisesta määräämään rangaistuksen, joka kuitenkaan ei saa olla suurempi kuin sataviisikymmentä. Päiväsakkoa. Jos työnantajan edustaja havaitaan syypääksi tässä pykälässä tarkoitettuun rikkomukseen, eikä työnantajan syyksi samalla voida lukea mitään tuottamusta, rangais- takoon rikkomuksesta ainoastaan ensiksi mainittua. Laissa ”työnantajalla” on tarkoitettu työnantajaa yhteiskunnallisessa mielessä eli henki- löä, jonka aloitteesta ja mielen mukaan työntekijän työvoimaa käytetään työnantajan vas- tuuvaaralla ja työnantajan hyödyksi. Tästä johtuen useimmiten työnantajalla tarkoitetaan yrityksen johtohenkilöä. Tietyissä tilanteissa Hiitonen näki työnantajan määrittelyn haas- tavaksi. Vastuun osoittaminen on vaikeaa silloin, kun ei nähdä eroa yrityksen ja yrittäjän välillä. Tällaisessa tapauksessa työnantajaksi ei välttämättä katsota omistajaa vaan yri- tyksen toiminnasta päättävä henkilö.39 Toisen maailmansodan jälkeen Suomen työelämässä ja elinkeinotoiminnassa vallinnut ti- lanne muuttui merkittävästi. Suomi alkoi muuttua teollisuuteen perustuvaksi palkkatyö- valtaiseksi yhteiskunnaksi. Sotien jälkeen työmarkkinajärjestöt alkoivat sopimaan ala- kohtaisia ja koko valtakunnan kattavia työehtosopimuksia ja palkkatyön lisääntymisestä 39 Hiitonen 1930 s. 32. 13 seurannut palkansaajien poliittinen ja ammatillinen järjestäytyminen oli merkittävä alku- sysäys sääntelyn murrokseen.40 Työoikeus vakiintui oikeustieteelliseksi tutkimus- ja opetusalaksi ensisijaisesti juuri työ- suhteen käsitteen varaan nojautuvan käsitteistön kautta. Palkkatyövoiman käytön laajen- tuminen ja työmarkkinajärjestöjen yhteisvaikutus saivat aikaan työoikeudellisen säänte- lyn kasvua, koska palkkansa varassa elävän väestön määrä oli kasvanut merkittävästi.41 Hiitosen esittämästä pohdinnasta voi huomata, että jo 1930-luvulla on havaittu problema- tiikkaa siinä, kenellä luonnollisella henkilöllä on oltava vastuu tapahtuneesta tapatur- masta. Rakennetut säädökset on katsottu aikalaisittain riittäviksi, mutta heti työnantaja- käsitteen monimutkaistumisen yhteydessä, on tarvittu lainsäädäntöön päivitystä. Kun tu- lee mahdollisia uusia vastuuehdokkaita tai kun mahdollisia vastuuehdokkaita on useam- pia, on lainsäädännön määritelmiä kohteen valinnalle pitänyt päivittää. 2.3.2 Uusi työturvallisuuslaki EU:n työmarkkina- ja sosiaalipolitiikka otettiin omaksi osa-alueekseen Euroopan talous- yhteisöjen (ETY) perustamissopimuksessa, joka astui voimaan 1.1.1958.42 Työmarkki- noiden- ja sosiaalipolitiikan säännöksien tavoitteena oli nostaa työntekijöiden elintasoa, suojella työntekijöitä yhteismarkkinoita seuraavilta haittavaikutuksilta sekä harmoni- soida jäsenvaltioissa vallitsevia työolosuhteita. Näitä tavoitteita edesautettiin luomalla turvallisempia ja kehittyneempiä olosuhteita työpaikkoihin.43 EU:n ideologiaa on alettu implementoida Suomeen jo kauan ennen varsinaista jäsenyyttä. Lisäksi vaikka EU:n muutoksia ei suoranaisesti olisi sovellettu Suomen lainsäädäntösuunnittelussa, on sosiaa- lipoliittinen työmarkkinauudistus vaikuttanut epäsuorasti sääntelyilmapiiriin Euroopassa ja siten myös välillisesti Suomessa. Elinkeinoelämän muutosnopeutta kuvastaa se, että yhteiskunnallinen tarve uudelle työ- turvallisuussääntelylle ja siten uudelle työturvallisuuslaille nousi esiin vähemmän kuin 40 Hietala–Kahri–Kairinen–Kaivanto 2008 s. 15–17. 41 Hietala–Kahri–Kairinen–Kaivanto 2008 s. 15–17. 42 Ks. Euroopan talousyhteisön perustamissopimus. 43 Euroopan talousyhteisön perustamissopimus s. 45. 14 30 vuotta ensimmäisen lain voimaantulon jälkeen. Tammikuussa vuonna 1959 tuli voi- maan uusi työturvallisuuslaki (299/1958) 44, joka sisälsi tekniikan kehittymisen seurauk- sena tarvittavia muutoksia työturvallisuussääntelyssä.45 Teknisen kehityksen seurauksena uudistus oli tarkoitettu kokonaisvaltaiseksi ja sisällöl- tään Ruotsin, Norjan ja Tanskan työturvallisuuslainsäädäntöä vastaavaksi. Pohjoismaisen esimerkin lisäksi muutoksen vauhdittajana olivat 1950-luvulla tapahtuneet työtapaturma- määrät.46 Tapaturmamäärät lienevät seurausta siitä, että teollisuuden vauhti oli Euroo- passa sodan jälkeen kiihtynyt, teknologiaa otettiin entistä enemmän käyttöön, mutta tur- vallisuusnäkökohdat eivät pysyneet muutoksessa mukana. Lisäksi Suomen maksamat so- takorvaukset kiihdyttivät teollisuutta ja turvallisuus jäi toissijaiseksi pula-aikana. Työturvallisuusvelvoitteiden kriminalisointi tapahtui osittain jo vuoden 1958 työturvalli- suuslaissa. Pirkko K. Koskinen kritisoi työturvallisuusvelvoitteiden kriminalisointia, koska kriminalisoinnin kannalta laiminlyönnin seurauksille ei annettu mitään merkitystä. Uuden työturvallisuuslain mukaan oli mahdollista, että rangaistus tuomitaan myös ta- pauksesta, jossa edes vahinkoa ei ole aiheutunut.47 Ymmärrän Koskisen näkökulman erityisesti siksi, että työnantajan on ollut 1950- ja 60- lukujen Suomessa kohtuullisen vaikeaa valvoa alaisiaan. Ei ole ollut monitoreita ja vi- deokameroita, joiden välityksellä työntekijöiden turvallisuutta voitaisiin valvoa. Val- vonta on oletettavasti pitkälti tapahtunut kävelemällä työntekoalueella esimiehen toi- mesta. Mikäli työntekijät eivät ole ilmoittaneet turvallisuuteen liittyvistä puutteista, on työnantajan edustajien ollut vaikea saada niistä tietoa. Katson, että tämä näkökohta nostetaan uudessa lainsäädöksessä esiin korostamalla työn- tekijän ja työnantajan yhteistoiminnan merkitystä. Työnantajan vastuun osalta uusi laki on nähdäkseni myötämielisempi, koska se nostaa esiin, että turvallisen työympäristön saavuttaminen edellyttää myös työntekijän panosta ja yhteistoimintaa. Lain 9 pykälässä 44 HE 5/1957 vp s. 1. 45 Tekniikan kehittymisen lisäksi voimaan tulleessa työturvallisuuslaissa oli säädöksiä erityisryhmiin koh- distuvasta erityisestä suojelutarpeesta. Erityisryhmät olivat yhteiskunnassa heikkoina pidettyjä kuten naisia ja lapsia. Lakiin tuli muun muassa säädös naisten erityisestä työsuojelukohtelusta. Lain mukaan naista ei ole lupa käyttää kaivostyöhön verrattavaan työhön maan alla. Säädös on peräisin naisten sukupuolesta joh- tuvasta heikkoudesta, jonka johdosta heidät oli tarpeen laittaa erityisen suojelun piiriin. Muun muassa lap- silla oli vastaavia erityistä suojelua osoittavia säädöksiä työlainsäädännössä. Ks. Sipilä 1968 s. 123. 46 HE 5/1957 vp s. 1. 47 Koskinen 1975 s. 849. 15 säädetään nimenomaisesti työntekijän ja työnantajan velvollisuudesta huolehtia turvalli- suudesta yhteistoiminnassa. Säädöksen kolmannen momentin mukaan: ”Työnantajan ja työntekijäin on yhteistoiminnassa pyrittävä ylläpitämään ja te- hostamaan työturvallisuutta työpaikalla.”48 Uuden ehdotuksen perustana on periaate, jonka mukaan työturvallisuudesta ovat vas- tuussa niin työnantaja kuin työntekijäkin. Työnantajan vastuun takana on periaate, jonka mukaan työnantaja ei saa käyttää toisen henkilön työvoimaa siten, että työntekijän turval- lisuus tai terveys joutuu vaaraan. Mahdollisimman kattavan työturvallisuuden saavutta- miseksi on katsottu kohtuulliseksi vaatia, että turvallisuuden ylläpitäminen on myös työn- tekijän velvollisuus.49 Kun vastuu työturvallisuudesta asetettiin työnantajan ja työntekijän yhteistoiminnalle, ei- vät aikaisemmat rangaistussäännökset soveltuneet enää sellaisenaan. Koska vastuu työ- turvallisuudesta oli yhteinen, ei pelkkä työnantaja voinut olla rangaistussäädösten koh- teena. Työntekijän rangaistusvastuuta työturvallisuuslaiminlyönnistä ei kuitenkaan kat- sottu yksiselitteisesti kohtuulliseksi. Työntekijän katsottiin saaneen rangaistuksensa omien velvollisuuksien rikkomisesta jo tapahtuneen tapaturman muodossa ja pidettiin kohtuuttomana tuomita työntekijä ikään kuin uudelleen tekemästään erehdyksestä.50 Tämän seurauksena rangaistussäädöksen osalta päätettiin muuttaa vain työnantajan vas- tuuosuutta. Säädöstä muutettiin siten, että enimmäispäiväsakkomäärän sijasta raskautta- vien asianhaarojen vallitessa työnantaja voitiin tuomita jopa kuuden kuukauden mittai- seen vankeusrangaistukseen. Toisaalta työntekijän myötävaikutus vaikuttaisi rangaistuk- seen alentavasti, joka olisi osoitus yhteistoiminnan huomioon ottamisesta myös rangais- tussäädöksissä.51 Rangaistussäännöksen osalta Koskinen kritisoi sitä, että työnantajalla ei kuitenkaan ollut oikeutta korvaukseen työntekijältä, mikäli työntekijä rikkoi työntekijälle lain mukaan sää- dettyjä velvoitteita. Koskinen nosti esiin ongelman erityisesti niiden tapausten kohdalla, 48 Työturvallisuuslaki (299/1958), 9.3§. 49 HE 5/1957 vp. s. 3. 50 HE 5/1957 vp. s. 9. 51 HE 5/1957 vp. s. 9. 16 joissa työntekijän laiminlyönti, esimerkiksi työturvallisuuspuutteesta kertomatta jättämi- nen, asettaa muita työntekijöitä vaaraan.52 Tapauksessa KKO 1960-II-101 sovellettiin uudistuneen työturvallisuuslain säädöksiä. Tapauksessa sähkölaitoksen ylisähkömestari ja käyttöinsinööri tuomittiin rangaistukseen tehdystä virkarikoksesta, työturvallisuusmääräysten rikkomisesta ja kuolemantuottamuk- sesta. Sähkölaitoksen ylisähkömestarin rangaistusvastuu perustui siihen, että hän oli lai- minlyönyt huolehtia asianmukaisten turvallisuustoimenpiteiden toteuttamisesta. Käyt- töinsinööri sen sijaan oli hyväksynyt voimassa olevien turvallisuusmääräysten vastaisen käytännön laitoksessa suoritetuissa töissä, joka katsottiin henkilön laiminlyönniksi. Tä- män laiminlyönnin seurauksena laitoksessa työskennellyt asentaja oli kuollut sähköis- kuun. Sähkölaitoksen hoitajaa vastaan nostettu syyte puolestaan hylättiin. Selvityksessä kävi ilmi, että työntekijän turvallisuus ei ollut vaarantunut työntekijöille annettavan yleisen opastuksen ja työturvallisuuden edistämisen seurauksena. Laitoksen hoitajalle ei myös- kään kuulunut voimassa olevien turvallisuusohjeiden ymmärtämisen ja noudattamisen valvonta. Laitoksella työt tehtiin ammattitaitoisen työnjohdon valvonnassa ja asianmu- kaisen pätevyyden omaavan laitoksen päällikön johdolla. Sähkölaitoksen hoitajan ei kat- sottu näin ollen syyllistyneen laiminlyöntiin. Tapaus osoittaa, että vastuun kohdentamisen arviointi työturvallisuuskontekstissa on ollut jo olemassa vuosikymmeniä ennen sääntelyn tulemista rikoslakiin. Kun arviointia verra- taan nykyisellään voimassa olevan säädöksen RL 47:7 kriteereihin, huomataan, että arvi- ointi on jo vuonna 1960 pohjautunut samankaltaiseen ajattelumalliin. Arvioinnissa pyri- tään tunnistamaan vastuuehdokkaat ja peilaamaan vastuuta työtehtävistä ja asemasta kä- sin. Toisaalta tapauksessa esitetty arviointi osoittaa, että mitä tarkemmat kriteerit vastuun kohdeharkinnalle on olemassa, sitä todennäköisemmin vastuu pystytään kohdistamaan henkilöön, joka tosiasiassa rikosoikeuden edellyttämällä tavalla on syyllistynyt laimin- lyöntiin. 52 Koskinen 1975 s. 853. 17 2.4 Yhteenveto työturvallisuusvastuun muutoksesta 1960-luvulle tultaessa Tutkielmani kannalta on keskeistä ymmärtää, että osakeyhtiön johdon asemaan on jo toista sataa vuotta kuulunut velvollisuus huolelliseen tehtävien hoitoon. Kun tämä lähtö- kohta otetaan huomioon, on luonnollista, että muutoksen mukana erilaiset vastuut muo- toutuvat ja muovaantuvat. Osakeyhtiön yhtiömuotoon voidaan aina todeta kuuluneen, siinä missä osakkeenomistajan rajoitettu vastuu, myös johtotason toimijan erityinen vel- vollisuus huolelliseen ja vastuulliseen toimintaan. Näin ollen on luonnollista, että erilaiset jäljempänä kehitetyt velvollisuudet ovat rakentaneet johdolle myös muita vastuita. Työturvallisuusvastuun muutos on alkanut tarpeesta suojella työntekijöitä teollistuvassa yhteiskunnassa. Teollistuminen puolestaan sai alkunsa sodan jälkeisessä Euroopassa jäl- leenrakentamisen ja sotakorvausten maksun seurauksena. Työturvallisuusvastuun rikos- oikeudellistuminen puolestaan alkoi, kun rikosoikeus 1950-luvun paikkeilla jakautui yk- silörikosoikeuden lisäksi myös yhteisörikosoikeuteen. Kun työturvallisuus nähtiin suojeluobjektina ja rikosoikeusajattelu levisi yhtiöiden toi- mintaan ja yhtiöiden toiminnassa sattuneeseen rikollisuuteen, päädyttiin työturvallisuus- vastuu kriminalisoimaan. Vastuuobjektin valinta yhtiön sisältä oli puolestaan alkuteki- jöissä, mutta jo 1960-luvulla on ollut pohdintaa siitä, keneen yhtiön sisältä vastuu voidaan oikeudenmukaisesti kohdentaa. 3 TYÖRIKOSSÄÄDÖSTEN MUOTOUTUMINEN LUVUILLA 1960–1980 3.1 Säädöstyö kohti rikoslakia 1960-luvun jälkeen Suomen elinkeinorakenne ajautui murrokseen. Selvimmät elinkeino- rakenteen muutokset tulivat esiin 1970-luvulla maa- ja metsätalouden selvänä supistumi- sena ja palveluiden kasvamisena. Teollisuudessa työskentelevän työvoiman määrä väheni ja automatiikka astui hiljalleen suurempaan rooliin. Merkittävin automatisoituminen on katsottava kuitenkin vasta 2000-luvun tuotteeksi.53 Tekniikan kehittyminen ja työn luonteen muutos ajoivat edelleen teollisen tuotannon ra- kennemuutosta. Työstä tuli kausiluonteisempaa ja työelämän kasvavista vaatimuksista 53 HE 59/2002 vp. s. 6. 18 johtuen työntekijöiden pätevyys ja osaaminen muuttivat muotoaan moniulotteisemmiksi. Tämä puolestaan näkyi kasvavina määrinä työpaikkojen tapaturmatilastoissa.54 Kuolemaan johtaneita työtapaturmia on vuosina 1975 ja 1976 ollut sekä kappalemääril- tään että suhteutettuna palkansaajien määrään enemmän kuin kertaakaan näiden vuosien jälkeen. Vuonna 1975 palkansaajien kuolemaan johtaneita tapaturmia oli yhteensä 133 kappaletta eli 7,2 kappaletta 100 000 palkansaajaa kohden. Vuonna 1976 vastaavat luvut olivat 168 ja 9,2. Vuonna 1981 kuolemaan johtaneita tapaturmia tapahtui 102 kappaletta, jonka jälkeen tapaturmamäärät ovat pysyneet reilusti alle sadan.55 Suomessa otettiin 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa käyttöön termi ”työsuojelu”,56 jota seurasi tapatur- mamäärien lasku. Työsuojelun nousun voidaan näin ollen katsoa olevan lähtöisin tapa- turmamäärien ilmentämästä tarpeesta. Varsinaiset rikoslaintasoiset työrikossäännökset ovat saaneet alkunsa työrikostoimikun- nan mietinnöstä vuodelta 197357 sekä rikosoikeuskomitean mietinnöstä vuodelta 1976.58 Näissä mietinnöissä katsottiin, että työsuhteet on syytä turvata myös rikoslaintasoisin sää- döksin niiden ollessa yksi keskeisimmistä elämänosa-alueista.59 Uudistuksen parissa ri- kosoikeuskomitean tukena työskenteli neljä eri toimikuntaa. Työrikoksia koskevan uu- distuksen valmistelun aikana kuultiin eri alojen erityisasiantuntijoita ja kutakin asiantun- tijaryhmää käsittelevä työryhmä laati ehdotuksia alaan liittyvistä säädöksistä.60 Rikosoikeuskomitean 1970-luvulla esiin nostama ajatus vastuun kohdentamisesta oli oi- keusideologisesti ja kansainvälisesti merkittävä uudistus, vaikka vastuun kohdentamiseen kiinteästi liittyvä ja samanaikaisesti suunniteltu muutos oikeushenkilön vastuusta oli ole- massa jo Norjassa, Tanskassa, Hollannissa ja Englannissa.61 Suunniteltaessa uudistuneita säädöksiä yhtiön toiminnassa tapahtuneen rikoksen rankaisemisesta, harkintaan otettiin eurooppalaisen esimerkin nojalla ehdotus yhteisöjen rikosoikeudellisen vastuun käyt- töönotosta: henkilön lisäksi rikosvastuu tulisi voida kohdentaa myös yhteisöön itseensä.62 54 HE 59/2002 vp. s. 7. 55 Suomen virallinen tilasto (SVT): Työtapaturmat 2017, Liitetaulukko 1. 56 Saloheimo 2006 s. 13. 57 KM 1973:70. 58 KM 1976:72. 59 Heinonen–Koskinen–Lappi-Seppälä–Majanen–Nuotio–Nuutila–Rautio 2002 s. 1375. 60 HE 94/1993 vp. s. 12–13. 61 Anttila–Heinonen 1976 s. 108. 62 Lahti, Lakimies 8/1998 s. 1273–1275. 19 Vastuuopin kehittyminen yhteisöjen toiminnassa tapahtuneesta rikoksesta on yksi keskei- simmistä modernin rikosoikeuden piirteistä. Moderni rikosoikeus on lähtenyt ajatuksesta, että yhtiöiden toiminta ja toiminnan sisältö on saatava yksityishenkilön toiminnan ohella rikosoikeuden piiriin. Kun tämä ajatus on herännyt vasta 1950-luvun paikkeilla, osoittaa oikeushenkilön rikosoikeudellisen rangaistusvastuu ja vastuun kohdentamissäännösten suunnittelun aloittaminen 1970-luvulla merkittävää muutosta rikosoikeuden tematiikassa suhteellisen lyhyessä ajassa.63 Tarve viranomaistoiminnan yhtenäistämiselle oli keskeisessä roolissa vastuun kohdenta- misajattelun muokkaamisessa. Viranomaisen toiminnan yhtenäisyys nähtiin keskeisenä rikostyypeissä, jotka kiinteästi liittyivät viranomaistoimintaan.64 Työrikokset ja erityi- sesti työturvallisuusrikos kuuluivat ehdottomasti juuri tähän kategoriaan, kun huomioon otetaan työsuojeluviranomaisen merkitys työturvallisuussäännösten valvonnassa. Tarkastelemalla oikeuskäytäntöä huomaa, että vastuun kohdentamissäännösten tarkenta- miselle on ollut tilaa lainsäädännössä. Vaasan hovioikeus vapautti B:n rangaistusvas- tuusta 15.3.1975 ratkaisussa 17/14. Tapauksessa A oli menehtynyt toimiessaan asentajan tehtävässä tehtaan valimossa. Alioikeus katsoi, että tehtaalla turvallisuusohjeiden noudat- tamista oli jatkuvasti laiminlyöty ja tehtaan päällikkö B tuomittiin rangaistukseen jatke- tusta työturvallisuuslain säännösten rikkomisesta ja sen kanssa tehdystä kuolemantuotta- muksesta. Hovioikeus arvioi B:n velvollisuuksia ja työtehtäviä uudelleen ja katsoi jääneen näyttä- mättä, että B:n velvollisuuksiin valimon päällikkönä olisi kuulunut sellainen valvonta, jonka laiminlyönti olisi katsottava hänen syykseen. Arvioinnissa hovioikeus otti huomi- oon, että valimolla suoritettavat työt tehtiin toimeensa asetettujen turvallisuuspäällikön ja valmistusteknillisen osaston päällikön johdolla ja valvonnassa. Näin ollen hovioikeus va- pautti B:n rangaistuksesta. Ratkaisussa hovioikeus arvioi B:n vastuuta nimenomaan hänen työtehtäviensä kannalta – mitä todellisuudessa hänen tehtäviinsä on kuulunut. Katson, että ratkaisu on osoitus val- linneesta oikeustilasta, jossa tuomioistuin on pitänyt ilman lain säädöstäkin johtohenkilön tehtäviä ja niiden sisältöä keskeisimpänä perusteena vastuuarviolle. 63 Lahti, Lakimies 8/1998 s. 1273–1275. 64 Lahti, Lakimies 8/1998 s. 1273–1275. 20 Korkein oikeus arvioi ratkaisussa KKO 1976 II 37 niin ikää vastuun kohdentamisen läh- tökohtia. Tapauksessa oli kyse siitä, että sähkölaitoksen pylväserottimen virheellisyyden vuoksi sähköasentaja A oli saanut kuolemaan johtaneen sähköiskun. Tapauksessa oli jää- nyt näyttämättä, että laitoksen johtaja tai työtä valvonut insinööri olisivat laiminlyöneet kyseisten sähkölaitteiden turvallisuuden ja käytön valvonnan tai rikkoneet annettuja tur- vallisuusmääräyksiä. He eivät siten olleet myötävaikuttaneet A:n kuolemaan. Tämän seu- rauksena laitoksen johtajaa ja työtä valvovaa insinööriä vastaan esitetyt rangaistus- ja korvausvaatimukset hylättiin. Ratkaisussa KKO 1978 II 18 työnjohtajaa vastaan nostettiin syyte työturvallisuudesta an- nettujen määräysten rikkomisesta. Työnjohtajan tehtäviin ei vahingon sattuessa kuulunut kyseisten määräysten noudattamisen valvonta ja näin ollen tältä osin syyte hylättiin. Työnjohtaja kuitenkin tuomittiin rangaistukseen ruumiinvamman tuottamuksesta, koska hän oli avustanut korjaustyössä, siitä huolimatta, että hän oli jo aikaisemmin havainnut korjaustyön vaatimien tukilaitteiden käytön laiminlyödyksi. Näissä molemmissa tapauksissa korkein oikeus on arvioinut rikosoikeudellisen vastuun kohdentumista johtohenkilön työtehtävien perusteella. Vastuun on katsottu pohjautuvan siihen, onko vai eikö vastuuehdokas laiminlyönyt työtehtäviään. Kun vuoden 1976 rat- kaisussa KKO ei katsonut laiminlyöntiä tapahtuneeksi henkilön työtehtävissä, ei henkilö ollut myöskään rikosoikeudellisessa vastuussa. Toisaalta vuoden 1978 ratkaisussa vastuu viedään vielä pidemmälle arvioimalla sitä, oliko työnjohtaja muutoin kuin työtehtäviinsä perustuvien vastuiden puitteissa saanut tietoonsa työturvallisuusmääräysten vastaista ti- laa. Mielestäni ratkaisut osoittavat, että aikaisemmin soveltuva, suurimmaksi osaksi pelkäs- tään työtehtäväkohtaiseen arviointiin perustuva vastuun kohdennus ei enää työelämän muutoksen ja muuttuneiden organisaatiorakenteiden seurauksena ollut ongelmaton arvi- ointimalli. Lainsäädännössä oli näin ollen olemassa sekä tarve että tila muutokselle ja uudelle oppirakennelmalle vastuun kohteen valinnasta. 21 3.2 Työturvallisuuslain säädökset kohti rikoslakia 3.2.1 Vastuukohteen valinta organisaation sisältä Näkemykset työsuhteista muuttuivat useampaan kertaan ennen 1980-lukua. Työsuhteet olivat alun perin yhteiskunnalliselta merkitykseltään niin sanottuja statussuhteita eli yh- teiskunnallisesti määritellyin ehdoin samalle statukselle perustuvia. Teollistuminen ja ta- loudellinen liberalismi saivat aikaan muutoksen, jonka seurauksena työsuhteet muuttuivat vapaiksi sopimussuhteiksi. Vapaissa sopimussuhteissa työnantaja ja työntekijä saivat melko vapaasti määritellä työsuhteen sisällön. Tällöin työsuhteissa oli kyse siitä, että työntekijä ”vuokrasi” työvoimansa työnantajan käyttöön osapuolten välillä sovittujen eh- tojen mukaisesti.65 Vapaissa sopimussuhteissa kuitenkin huomattiin, että työntekijä oli aina työnantajaan nähden selkeästi heikommassa asemassa työehtojen määrittelyssä. Työntekijän suojelu- tarpeen lisäännyttyä yhteiskunnassa, työsuhteet muuttuivat takaisin statusmaisiksi, yh- teiskunnassa yhteisesti määritellyiksi. Tultaessa 1980-luvulle, työsuhteiden sääntely li- sääntyi ja työntekijän suojelutarve vakiinnutti asemansa niin lainsäädännössä kuin muu- toinkin yhteiskunnallisessa keskustelussa.66 1980-luvulle tultaessa valtio aloitti työsuhteisiin puuttumisen ja asetti etenevässä määrin tarkempia reunaehtoja työnantajan ja työntekijän välisille sopimuksille. Samanaikaisesti työntekijät järjestäytyivät ja ammattiliittojen vaikutus työehtosopimusten sisältöön ja työ- suhteen ehtoihin oli merkittävä. Työvoiman ja pääoman välisiä intressiristiriitoja pyrittiin ehkäisemään turvautumalla työntekijöiden suojeluperiaatteeseen. Työsuhteiden säänte- lyssä tapahtunut vaihtelu sai aikaan merkittäviä muutoksia työlainsäädännössä ja erityi- sesti työturvallisuuslainsäädännössä, jossa on korostuneesti kyse työntekijän suojelusta.67 Työturvallisuudessa tapahtuneet muutokset aiheuttivat lainsäädännöllisiä haasteita, joita korkein oikeus arvioi ratkaisussa KKO 1984 II 224. Ratkaisu on osoitus työelämän ra- kenteellisen muutoksen aikaan saamasta tilanteesta, jossa vallitseva oikeustila ei enää anna riittäviä keinoja vastuun kohteen tunnistamiselle yhtiön sisältä. 65 Sarkko 1980 s. 7-8. 66 Sarkko 1980 s. 7-8. 67 Sarkko 1980 s. 8. 22 Ratkaisussa arvioitiin vastuun kohdentumista tilanteessa, jossa uittotyössä ollut henkilö oli veneestä pudottuaan hukkunut. Työntekijälle ei ollut varattu henkilökohtaiseksi suo- javälineeksi pelastusliivejä. KKO hylkäsi yhtiön johtoa vastaan nostetun syytteen kuole- man tuottamuksesta, koska piti varsin epätodennäköisenä, että asianmukaisten pelastus- liivien antaminen uittotyöntekijöiden käyttöön olisi estänyt seurauksen syntymisen. Puu- tavarayhtiön toimitusjohtaja ja uittotyömaan vastuunalainen työnjohtaja tuomittiin kui- tenkin työturvallisuuslain säännösten rikkomisesta. Ratkaisussa korkein oikeus ei muuttanut hovioikeuden näkemystä vastuuehdokkaiden tehtävistä ja velvollisuuksista. Hovioikeus oli katsonut, että työnjohtaja B:n ilmoitus siitä, että venehenkilökunnalla oli saatavilla pelastusliivejä, ei ollut riittävä toimenpide työnte- kijöiden suojelemiseksi työtapaturmalta. B oli laiminlyönyt työturvallisuusvastuitaan, kun ei ollut ilmoittanut, että työntekijöillä ei pelastusliivien saatavilla olosta huolimatta ollut käytössään henkilökohtaisia suojavälineitä. Toimitusjohtaja A oli puolestaan laimin- lyönyt toteutuksen henkilökohtaisten suojavälineiden antamisesta työntekijöille. Puuta- varayhtiön toimitusjohtaja A ja uittotyömaan vastuunalaisena työnjohtajana B olivat ol- leet vastuussa siitä, että työpaikalla työntekijöiden käytössä oli riittävät suojavälineet. Ratkaisu osoittaa 80-luvun puolivälissä oikeuskäytännössä tapahtuneen muutoksen aiem- paan. Sen sijaan, että ratkaisussa olisi etsitty ainoastaan organisaatiokaavion ja ennalta määrättyjen työtehtävien mukainen vastuuesimies, arvioinnin kohteena olivat vastuueh- dokkaan työtehtäviin nimenomaisesti kuuluvat ja kuulumattomat vastuut. KKO korostaa ratkaisussa myös aseman painoarvoa arvioinnissa. KKO linjaa, että yhtiön ylin johto on tapauksessa asemansa vuoksi ollut suoraan lain nojalla velvollinen järjestämään turvalli- suuden edellytykset. Asema on näin ollen katsottu vastuita ja velvollisuuksia määrääväksi elementiksi. Tapaus herätti keskustelua 80-luvun lopun rikosoikeuden piirissä. Backman nostaa esiin tapauksen jättämän ristiriidan työntekijän ja työnantajan väliselle työturvallisuusvastuun- jaolle. Ratkaisussa kihlakunnanoikeus hylkäsi tapauksessa syytteet katsomalla, että työn- tekijän pelastuminen olisi voinut olla mahdollista vain, jos hän olisi käyttänyt pelastuslii- vejä ja ettei uittotyössä käytetyn tavan mukaan niitä pidetty. Itä-Suomen hovioikeus kat- soi puolestaan, ettei pelkkä mahdollisuus ollut riittävää, vaan ainut tapa torjua työnteki- jöitä uhkaava vaara, on antaa heille henkilökohtaiset pelastusliivit. Näin ollen työntekijän 23 toiminnan merkitys jätettiin ratkaisussa arvioimatta. Kenellä on vastuu siitä, että työnte- kijä jättää pukematta pelastusliivin ylleen, vaikka työnantaja on asettanut ne tarjolle?68 Tapaus linjaa 80-luvulla vallinnutta oikeustilaa siitä, että työturvallisuuden kannalta työn- antajan on keskeistä huolehtia asianmukaisten suojavarusten saatavuudesta. Työntekijän puolestaan tulisi huolehtia siitä, että työnantajan edellyttämiä turvallisuustoimia nouda- tetaan. Backman näkee oikeustilan työnantajan vastuuta rajaavaksi, vaikka työntekijän velvollisuudet jäävät ainakin soveltamiskäytännössä väljästi määritellyiksi.69 Ensisijai- sesti asemaan nojautuva rikosvastuu on kuitenkin mielestäni laillisuusperiaatteen kan- nalta ristiriitainen. Asemaan nojautuva oikeuskäytäntö sai jatkoa ratkaisusta KKO 1985 II 123, jossa korkein oikeus katsoi hovioikeuden tavoin, että tapaturman aiheuttanut saha oli varustettu tarpeel- lisin suojalaittein. KKO kuitenkin linjasi, että koska sahassa ei ole ollut turvallisuusoh- jeiden edellyttämää kiinteää suojuskoteloon kiinnitettyä suojusta, on sahan käyttämiseen liittynyt vaaratekijöitä, joihin vain kokenut työntekijä olisi voinut varautua. Työntekijä A:lla ei ollut kokemusta tai koulutusta työstä, jota hän oli tapaturman sattuessa tekemässä. A:ta ei myöskään varoitettu kyseiseen toimenpiteeseen liittyvistä vaaroista. Näillä perusteilla KKO katsoi, että A ei ollut saanut työn laadun ja työolosuhteiden edel- lyttämää opetusta ja ohjausta työssä sattuvan tapaturman vaaran välttämiseksi. Tämän opetuksen ja ohjauksen antamisesta oli yhtiön toimitusjohtaja vastuussa. KKO totesi, että A:n loukkaantuminen oli seuraus toimitusjohtajan laiminlyönnistä. Tapauksessa yhtiön toimitusjohtaja tuomittiin suoraan asemansa perusteella ilman suu- rempaa pohdintaa siitä, mitkä hänen vastuunsa ja velvollisuutensa tosiasiassa ovat olleet. Ainakin näiden esitettyjen esimerkkien valossa on perusteltua sanoa, että oikeuskäytäntö on muuttunut työnantajaan kohdistuvan vastuun osalta radikaalimpaan suuntaan jo aikana ennen vastuun kohdentamissäännösten voimaantuloa 1980-luvun puolivälistä alkaen. 68 Backman 1988 s. 790–791. 69 Backman 1988 s. 791. 24 3.2.2 Työntekijän vastuu Vuoden 1985 hallituksen esityksessä työturvallisuuslaiksi arvioitiin uudelleen työnteki- jän vastuuta työturvallisuudesta. Aikaisemmasta laista poiketen nyt myös työntekijää ran- gaistiin siitä, että hän tahallaan tai törkeästä huolimattomuudestaan laiminlyö noudattaa määriteltyjä työturvallisuustoimenpiteitä tai -velvollisuuksia. Työntekijän rangaistusvas- tuuta koskevan muutoksen lisäksi myös työnantajaan kohdistuvaa rangaistussäännöstä oli tarkoitus muuttaa siten, että työnantajan edustajan vastuu kytkeytyy selvemmin edustajan nimenomaisiin toimivaltuuksiin.70 Toisin sanoen vuoden 1985 hallituksen esityksestä al- koi huomattavasti aiempaa tarkempi sääntely vastuukohteen valinnasta organisaation si- sältä. Hallituksen esitys tuntuu näin ollen vastaavan kysymyksiin, jotka Backman nosti esiin uittotyötä koskevan ratkaisun KKO 1984 II 224 perusteella.71 Työnantajan edustajanvastuuta on arvioitu hallituksen esityksessä seuraavin kriteerein: ”Tuotantotoiminnan ylläpitoon liittyvien tehtävien kiinteänä osana on työn turvallisuudesta huolehtiminen. Käytännössä tämä turvallisuusvas- tuu saattaa kohdistua sellaiseenkin välijohdon tai työnjohtoportaan edus- tajaan, jonka mahdollisuudet tässä suhteessa ovat rajoitetut. Tämän henkilöstön oikeusaseman kannalta olisi sen vuoksi tärkeää, että laista kävisivät selvästi ilmi ne ehdot ja edellytykset, joiden perusteella turvallisuusvastuu määräytyy muille. Tällaiset rajoitukset puuttuvat kui- tenkin voimassa olevasta työturvallisuuslaista. Tämä puute ehdotetaan nyt poistettavaksi.”72 Työntekijän rangaistusvastuun muutosta perusteltiin olemassa olevan tilan kohtuutto- muudella työnantajan näkökulmasta. Työntekijän rangaistusvastuuta haluttiin muuttaa, koska katsottiin olevan kohtuutonta, että työnantaja on yksin työturvallisuuslain mukai- sessa vastuussa niissäkin tapauksissa, joissa työntekijä on toiminut selvästi ohjeiden vas- taisesti.73 Ratkaisu KKO 1984 II 224 lienee toiminut tässä muutoksessa suunnannäyttä- jänä tai lainsäätäjän herättäjänä. 70 HE 81/1985 vp. s. 1. 71 Tapauksen analyysi luvussa 3.2.1. 72 HE 81/1985 vp. s. 10. 73 HE 81/1985 vp. s. 10. 25 Työturvallisuuslain (299/1958) rangaistussäännösten uusi ehdotettu sanamuoto oli halli- tuksen esityksen (81/1985 vp) mukaan seuraava: 49 § Jos työnantajan tai 5 taikka 6 §:ssä mainitun henkilön edustaja, huomioon ottaen edustajan pätevyys, toimivalta, annetut tehtävät ja muut olosuhteet, on syyllistynyt rikkomukseen, eikä sitä samalla voida lukea sen syyksi, jota hän edustaa, on ainoastaan edustajaa rangaistava rikkomuksesta. 49 a § Jos työntekijä tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta laiminlyö työn- tekijöiden huolehdittaviksi säädettyjä tai erikseen määrättyjä työturvalli- suustoimenpiteitä, on hänet tuomittava työsuojelusäännösten rikkomisesta sakkoon, jollei tekoa muualla laissa ole säädetty rangaistavaksi. Ehdotettu muutos oli päinvastainen aikaisemmin voimassa olleen säädöksen ja säädöspe- rustelun kanssa. Ajatusmalli siitä, ettei työntekijää tulisi rangaista sattuneen tapaturman lisäksi enää uudelleen, oli siirtynyt sivuun ja työntekijän katsottiin olevan rangaistusvas- tuussa työturvallisuusvastuiden rikkomisesta sakon uhalla. Muutos sai luonnollisesti ai- kaan eduskunnassa ideologiasävytteistä keskustelua. Sosiaalivaliokunta totesi uudistuk- sen olevan selkeä pohja työrikossääntelylle. Valiokunta ei siten ottanut keskusteluun kan- taa vaan jätti työntekijän rangaistusvastuun kommentoimisen rikoslain uudistamisen yh- teyteen.74 3.2.3 Työntekijän rangaistusvastuun poliittinen lataus En ole löytänyt perusteita sille, että vastuun kohteen valinta organisaation sisältä olisi erityisen poliittisesti latautunut kysymys ainakaan oikeisto-vasemmisto akselilla. Kuiten- kin analysoitaessa työturvallisuuslain vuoden 1985 hallituksen esityksen lakiin ehdotta- mia muutoksia, on syytä nostaa esiin, että Suomen hallitus oli Suomen Sosialidemokraat- tisen puolueen hallinnassa yhtäjaksoisesti vuosina 1977–1987. Kuten jäljempänä valio- 74 SOVM 13/1986 vp. s. 6. 26 kuntalausunnoissa erittelen, ei puoluetausta kuitenkaan yksiselitteisesti selitä kansan- edustajien suhtautumista johdon velvollisuuksiin. Sosialidemokraattisen hallituksen ai- kana edellä mainittua työntekijän työturvallisuusvelvollisuuksia ankaroittavaa muutosta ehdotettiin lakiin. Yhteiskunnallisella tasolla nosteessa ollut työntekijän suojelutarve saattoi kuitenkin olla osoitus hallituspuolueiden ideologiasta.75 Perustuslakivaliokunta lausui hallituksen esityksestä (81/1985 vp) työntekijän työturval- lisuusvastuun osalta, etteivät perustelut selvitä tarpeeksi sitä, millaisten määräysten lai- minlyönti olisi sellaista, joka johtaisi työntekijän rangaistusvastuuseen. Valiokunnan kä- sityksen mukaan lailla oli tarkoitus säätää rangaistavaksi myös menettely, joka on työn- antajan ohjeistuksen ja sääntöjen vastaista. Perustuslakivaliokunnan mukaan, mikäli työntekijän rangaistusvastuu kytketään työnantajan määräämien työturvallisuusvelvoit- teiden laiminlyöntiä seuraavaksi, ei rikoksen tunnusmerkistö ole riittävän täsmällisesti määritelty. Perustuslakivaliokunta näin ollen katsoi työntekijän rangaistusvastuun työn- tekijän oikeusturvan ja laillisuusperiaatteen kannalta ongelmalliseksi tai vähintään puut- teelliseksi.76 Näin ollen perustuslakivaliokunta päätyi toteamaan, että työnantajan määräämien työtur- vallisuustoimenpiteiden laiminlyönnin rangaistavuutta oli täsmennettävä ja määräysten tuli välittömästi perustua työturvallisuuslakiin tai sen nojalla annettuihin järjestysohjei- siin taikka muihin annettuihin suojeluohjeisiin. Perustuslakivaliokunta kehotti myös har- kitsemaan säädöksen 49 a poistamista.77 Perustuslakivaliokunnan jäsenet Lea Kärhä (kok.) ja Sampsa Aaltio (kok.) olivat erimieltä perustuslakivaliokunnan kannanotosta työntekijän rangaistusvastuun osalta. Kärhä ja Aaltio katsoivat työntekijän vastuun omasta ja muiden työntekijöiden turvallisuudesta niin tärkeäksi asiaksi, ettei perustuslakivaliokunnan olisi tullut esittää 49 a §:n poista- mista. Myös Sirkka-Liisa Anttila (kesk.) ja Hannele Pokka (kesk.) vastustivat säädöksen poistamista.78 75 Lähde: Valtioneuvosto, https://valtioneuvosto.fi/tietoa/historiaa/hallitukset-ja-ministerit/raportti/-/r/v2 76 PEVL 19/1985 vp s. 2. 77 PEVL 19/1985 vp s. 2. 78 PEVL 19/1985 vp s. 4. 27 Arvo Kemppainen (sd.) ja Kati Peltola (vas.) puolestaan kritisoivat työntekijän rangais- tusvastuuta ja säädöksen laveaa määritelmää työnantajan antamasta ohjeistuksesta ja vaa- tivat säädöksen poistamista seuraavasti: ”Siinä annetaan työnantajalle oikeus antaa sellaisia, jopa lakiin tai työsuojeluvi- ranomaisten antamiin ohjeisiin tai muihin säädöksiin perustumattomia työturval- lisuusmääräyksiä, jotka johtavat rangaistukseen. Valiokunta on tähän lausunnos- saan kiinnittänytkin huomiota, mutta ei meidän mielestämme riittävästi. Ehdotettu järjestely on mielestämme erittäin arveluttava työntekijöiden oikeusturvan kan- nalta ja suorastaan ristiriidassa hallitusmuodon 6 §:ssä ilmaistun henkilökohtai- sen vapauden lain mukaisen turvaamisen kanssa. Lisäksi työnantajan valta mää- rätä rikostunnusmerkistöstä, niin kuin hallituksen esityksen 49 a § sallisi, ei myös- kään ole sopusoinnussa valtiovallan käyttämistä koskevan hallitusmuodon 2 §:n säännöksen kanssa.”79 Lopulta laki työturvallisuuslain muuttamisesta hyväksyttiin muutettuna ja se astui voi- maan tammikuussa 1987. Säännösehdotusta työntekijän rangaistusvastuusta ei kuiten- kaan hyväksytty ja laki astui voimaan ilman 49 a pykälää.80 Näin ollen uskon puoluepo- liittisella ideologialla olleen merkitystä siinä, ettei ehdotettua säädöstä työntekijän ran- gaistusvastuuta hyväksytty työturvallisuuslakiin ja siten työntekijän vastuulle ei annettu myöskään merkitystä rikoslain työrikossäädöksiä harkittaessa. 3.2.4 Pohja rikoslain säädöksille Vaikka rikoslain työrikossäädösten tuloon oli vielä matkaa, näkyi rikoslain edellyttämän säädöstyön suunnittelu jo 1980-luvun puolivälissä lainsäädännön muutoksessa. Työtur- vallisuuslain mukaisia vastuun edellytyksiä muutettiin useita kertoja kunnes työturvalli- suuslaissa (299/1958) viimeisin voimassa ollut 49 § toimi komitearyhmän pohjana rikos- laintasoiselle säädösharkinnalle.81 Työnantajan taikka 5 tai 6 §:ssä mainitun henkilön edustajaa rangaistaan kuten edellä 1 momentissa on säädetty, milloin teko tai laiminlyönti on 79 PEVL 19/1985 vp s. 6. 80 Laki työturvallisuuslain muuttamisesta (27/1987). 81 Matikkala–Tolvanen 2014 s. 957. 28 luettava edustajan syyksi hänelle kuuluvien velvollisuuksien rikkomisena. Tätä arvioitaessa on otettava huomioon edustajan tehtävät ja toimivaltuu- det, hänen pätevyytensä sekä muutoinkin hänen osuutensa lainvastaisen tilan syntyyn tai jatkumiseen.82 Säädös vastaa pitkälti sittemmin voimaantullutta RL 47:7 vastuun kohdentamisen sana- muotoa. Pykälän viimeinen lause oli lakimuutoksessa lisäys aikaisempaan. Hallituksen esityksen perusteluissa tarkennettiin, että vastuun kohdentumiseksi ei enää riittänyt, että työnantajan edustajalle oli yleisesti annettu tehtäväksi huolehtia työturvallisuudesta. Vas- tuu edellytti, että työnantajan edustajalla on lisäksi oikeus ryhtyä tässä tarkoituksessa tar- peellisiin toimenpiteisiin ja että häneltä hänen ammattitaitoansa ja pätevyyteensä nähden voidaan näitä edellyttää.83 Säädöksen suunniteltu sanamuoto otti mallia korkeimman oikeuden vastuun kohdenta- misharkinnasta vuodelta 1986. Ratkaisussa KKO 1986:116 kartonkitehtaassa säiliöitä puhdistamaan laskeutunut työntekijä oli hapenpuutteen ja säiliössä olleen kaasun vuoksi tukehtunut kuoliaaksi. Myös häntä auttamaan päässyt työntekijä oli samaisesta syystä saanut aivovamman. Tehtaan teknisen johtajan ja käyttöpäällikön olisi koulutuksensa ja ammattikokemuksensa perusteella pitänyt ymmärtää suoritetun työn vaarallisuus ja, vaikka tehtaalla ei aiemmin ollut tapahtunut vastaavanlaista onnettomuutta, huolehtia työ- turvallisuusmääräysten antamisesta ja niiden noudattamisen valvonnasta sekä muista tur- vatoimista.84 Vastuun kohdentaminen on tässä harkinnassa viety huomattavasti pidemmälle, ja vastuun perusteharkintaan annetaan ratkaisussa sekä ratkaisun jälkeen voimaan tulleessa säädök- sessä huomattavasti yksityiskohtaisemmat kriteerit kuin aikaisempina vuosina. Vastuun kohdentamisessa annetaan erilailla painoarvoa sille, mitä johtoasemassa olevan henkilön olisi pitänyt koulutuksensa ja ammattitaitonsa nojalla tietää. Vaikuttaa siltä, että vastuun kohde-ehdokas alkaa jo tässä vaiheessa säädösten kehittymistä nousta johtoportaassa ylöspäin. 82 Laki työturvallisuuslain muuttamisesta (27/1987). 83 HE 81/1985 vp. s. 21. 84 Saloheimo 1994 s. 46. 29 Seuraavat muutokset työturvallisuuslain 49 §:n rangaistussäädökseen ovatkin jo sana- muodoissaan huomioineet rikoslailla rangaistavuuden. Lain työturvallisuuslain muutta- misesta (509/1993) mukaan säädetyssä uudessa 49 §:ssä työnantaja tai työnantajan edus- taja voi syyllistyä työturvallisuusrikkomukseen, mikäli laiminlyö työturvallisuuslain mu- kaiset työturvallisuusvelvollisuudet. Lain työturvallisuuslain muuttamisesta (686/1995) mukaan säädetyssä uudistetussa työturvallisuuslain 49 §:ssä huomioidaan edelleen rikos- lainsäädös ja määrätään työturvallisuusrikkomusta arvioitaessa huomioonotettavaksi muun lainsäädännön ankarammat säädökset.85 3.2.5 Jatkoa työntekijän suojelulle Vuoden 1958 työturvallisuuslaki oli säädetty ensisijassa koskemaan kaikkea työ- ja vir- kasuhteessa tehtävää työtä. Aikaisemmin kuvaamieni työelämän muutosten ja tapaturma- kehityksen seurauksena oli selvää, että lakiin tarvittaisiin edelleen kehittyneempiä työtur- vallisuussäädöksiä.86 Vuoden 1987 hallituksen esityksellä työntekijän asemaa parannet- tiin entisestään ja lakiin lisättiin säännös, jonka mukaan työntekijällä oli oikeus pidättäy- tyä sellaisen työn tekemisestä, joka aiheuttaa vakavaa vaaraa työntekijän omalle tai mui- den työntekijöiden hengelle tai terveydelle.87 Sääntely työntekijän työstäpidättäytymisoikeudesta on esimerkki kasvavasta työntekijän suojelutarpeesta ja heikomman suojasta. Työstäpidättäytymisoikeudella on kuitenkin myös merkitystä arvioitaessa sitä, kenellä on katsottu lainsäädännössä olevan vastuu työ- tapaturmasta. Työntekijän käyttäessä työstäpidättäytymisoikeuttaan, ei hänen ole katsottu olleen vastuussa myöskään pidättäytymisestä aiheutuneesta vahingosta.88 Näin ollen epäsuorasti työnantaja joutuu myös tätä kautta säännöksen voimaantulon jäl- keen korvausvastuulliseksi työturvallisuuden vastaisesta tilasta. Mikäli yhtiössä on työ- turvallisuuslain vastainen tila, voi työnantaja joutua vastuuseen kahdella tavalla samasta asiasta: 1) rikosvastuu työturvallisuuslain vastaisesta tilasta 2) korvausvastuu aiheutu- neesta vahingosta, joka syntyy työntekijän pidättäytyessä turvattomasta työstä. 85 Laki työturvallisuuslain muuttamisesta (509/1993) ja Laki työturvallisuuslain muuttamisesta (686/1995). 86 Saloheimo 2006 s. 17–18. 87 HE 167/1987 vp. s. 1. 88 HE 167/1987 vp. s. 7. 30 Lain työturvallisuuslain muuttamiseksi mukaan työstäpidättäytymisoikeuden sanamuoto kuului seuraavasti työturvallisuuslain 9 c pykälässä: Jos työstä aiheutuu vakavaa vaaraa työntekijän omalle tai muiden työnte- kijöiden hengelle tai terveydelle, työntekijällä on oikeus pidättäytyä täl- laisen työn tekemisestä. Työstä pidättäytymisestä on ilmoitettava työnantajalle tai tämän edusta- jalle niin pian kuin mahdollista. Oikeus pidättäytyä työnteosta jatkuu, kun- nes työnantaja on poistanut vaaratekijät tai muutoin huolehtinut siitä, että työ voidaan suorittaa turvallisesti. Työstä pidättäytyminen ei saa rajoittaa työntekoa laajemmalti kuin työn turvallisuuden ja terveellisyyden kannalta on välttämätöntä. Työstä pidät- täydyttäessä on huolehdittava siitä, että pidättäytymisestä mahdollisesti aiheutuva vaara on mahdollisimman vähäinen. Jos työntekijä tämän pykälän mukaisesti pidättäytyy työstä, hän ei ole vel- vollinen korvaamaan työstä pidättäytymisestä aiheutuvaa vahinkoa.89 Suomi seurasi pohjoismaalaista esimerkkiä työstäpidättäytymisoikeudesta säätämisessä. Ruotsin ja Norjan työympäristölaeissa oli jo ennen Suomen lainsäädäntömuutosta sään- nökset työntekijän oikeudesta olla tekemättä työtä, joka työntekijän käsityksen mukaan aiheuttaa välitöntä ja vakavaa vaaraa hengelle ja terveydelle. Tanskassa ei ollut varsi- naista säännöstä, mutta työehtosopimuskäytännöstä puolestaan oli johdettu laaja työstä- kieltäytymisoikeus. Englannin lainsäädännössä ei myöskään suoranaisesti pidättäytymis- oikeutta ollut, mutta sielläkin oikeus pidättäytyä työstä oli johdettavissa soveltamiskäy- täntöön vuoden 1974 työsuojelulain (Health and Safety at Work 1974) 2 pykälän koh- dalta.90 89 Laki työturvallisuuslain muuttamisesta (287/1988). 90 HE 167/1987 vp s. 4-5. 31 3.3 Rikosoikeuden muutostarve 3.3.1 Työturvallisuuslain muutosten rikosoikeudelliset edellytykset Koskinen ei aikalaisittain pitänyt tarpeellisena työturvallisuusvastuun säätämistä rikos- lailla. Työturvallisuuslaki tulee automaattisesti työsuhteen osaksi eikä rikoslailla säätä- minen edesauta työntekijän asemaa. Työnantajan tulee noudattaa työturvallisuussäännök- siä jo työsuhteen perusteella. Mikäli työnantaja saa säädöksen rikkomisesta sakon, sakko maksetaan valtiolle eikä se vaikuta työntekijän asemaan. Tehosteena se ei myöskään ole sen vähempää toivottu seuraamus kuin työntekijälle maksettava vahingonkorvaus.91 Koskinen katsoi, että työturvallisuusvelvoitteista rikoslailla säätäminen palvelee lähinnä julkisyhteisön intressejä, ja sen käytön laajuus, säännökset mukaan lukien on poliittinen tarkoituksenmukaisuuskysymys. Työturvallisuuden parantamiseksi parempia ja tehok- kaampia keinoja olisivat työsuojeluviranomaisen hallinnollinen toiminta, koska pelkät ohjeet usein tuottavat konkreettisempia tuloksia kuin rikosprosessi.92 Suhtautuminen rangaistusten yleisestäviin vaikutuksiin on muuttunut verrattuna aikai- semmin esittelemiini 1950-luvun käsityksiin. Yleisestävyys vakiinnutti paikkaansa ja sen katsotaan vaikuttavan sekä pelottavasti että normeja sisäistävästi. Säädettäessä jokin teko rangaistavaksi on tarkoitus osoittaa teon moitittavuus, jonka jälkeen tekoa aletaan ylei- sesti pitämään moitittavana. Rikosoikeudessa kuitenkin vasta 1960-luvun jälkeen alettiin pohtia niitä keinoja, joita yleisestävyyden saavuttaminen edellyttää.93 Näin ollen pohja työturvallisuusvastuusta rikoslailla säätämiselle oli muuttunut otollisemmaksi. Organisaatioiden kehitys ja siitä seurannut toimintaympäristön muutos aiheuttivat rikos- oikeudessa soveltamisongelmia, koska perinteinen ja perinteiseksi rikosoikeuteen kuulu- vaksi mielletty osallisuussääntely ei ollut riittämä arviointiväline yksilön toiminnalle ja toiminnasta seuraavalle rikosoikeudelliselle vastuulle taloudellisissa yhteisöissä.94 Täl- lainen olemassa ollut muutostarve saattoi olla omiaan vaikuttamaan siihen, että oikeus- tieteilijöiden keskuudessa aikalaisittain edellä Koskisen esiin nostamin tavoin rikoslain säädöksiä ei nähty soveltuvina tai ainakaan tarpeellisina. 91 Koskinen 1975 s. 850. 92 Koskinen 1975 s. 850. 93 Anttila–Heinonen 1976 s. 80–81. 94 Nissinen 1996 s. 3. 32 Kun työturvallisuuslainsäädännössä oli säädetty säännös rikosoikeudellisen vastuueh- dokkaan valinnasta organisaation sisällä, ajautuivat luonnollisesti työturvallisuuslain edellyttämä tematiikka ja olemassa oleva rikosoikeus ristiriitaan. Jotta oppirakennelmaksi luotu vastuun kohdentaminen olisi kokonaisvaltaisesti rikosoikeuden valossa perusteltua, syntyi muutostarpeita jo vakiintuneesti olemassa oleviin rikosoikeuden oppeihin. Rikos- oikeuden tuottamusoppi oli yksi rikosoikeuden osa-alueista, joka ei sellaisenaan soveltu- nut vastuun kohdentamisajatukseen. Tuottamusoppi ja sen soveltuminen oli keskeistä yh- tiön johdon rikosvastuun laillisuusperiaatteen mukaisen toimivuuden kannalta, koska yh- tiön toiminnassa tapahtunut rikos tulee perinteisesti arvioitavaksi tuottamuksellisena eikä kyse tyypillisesti ole tahallisuudesta.95 Vaikka työturvallisuus tyypillisimmillään on jo aikaisemmin katsottu kuuluvan tuotta- mukselliseksi rikokseksi,96 vielä 1980-luvun aikana ei rikoslaissa erotettu tahallisuutta ja tuottamusta toisistaan. Tuottamuksellisina rikokset olivat rangaistavia ainoastaan, mikäli rikossäännöksestä itsestään selvästi niin ilmeni.97 Tällainen ajatusmalli ei luonnollisesti toiminut enää uusimmissa työturvallisuuslain mukaisissa vastuusäädöksissä, jolloin ti- lanne muodostui ongelmalliseksi laillisuusperiaatteen kannalta. Tuottamusopin lisäksi myös voimassaolevan rikoksen tekijä -käsitteen oli muututtava. Jo 1970-luvulla miellettiin, että rikoksen tekijänä saattoi virka- ja sotilasrikoksia lukuun ot- tamatta olla kuka tahansa. Kuitenkin silloisessa Suomen oikeusjärjestelmässä rikoksen tekijänä saattoi olla vain ihminen ja käsitys ”kenestä tahansa” rikoksen tekijänä rajoittui vain luonnollisiin henkilöihin. Oikeushenkilö, kuten osakeyhtiö ei voinut tehdä rikosta eikä tulla tuomituksi rangaistukseen. Julkisen keskustelun seurauksena työ- ja ympäris- törikostoimikunnat ehdottivat mietinnöissään uusia rangaistussäännöksiä yhteisöjä var- ten.98 Kun yhteisöjen rangaistusvastuu oli mielletty sopivaksi muutossuunnaksi, oli tilaa harkita rikoksen tekijän henkilön valintaa yhteisön sisältä. Mielenkiintoinen kysymys rikosoikeuden yleisten oppien ja yksilöityjen työturvallisuus- vastuusäädösten yhteensovittamisen kannalta on se, missä määrin yleiset opit lopulta so- 95 Backman 1989 s. 562. 96 Backman 1989 s. 575. 97 Backman 1989 s. 562. 98 Anttila–Heinonen 1976 s. 107. 33 veltuvat erikoisrikosoikeuteen. Mikäli yleisiin oppeihin kuuluvan, esimerkiksi tuotta- musopin, ei katsottaisi soveltuvan erikoisrikosoikeuteen eli työturvallisuusvastuumää- räyksiin, tulisiko tämä huomioida jo lain säädöstä laatiessa? Toinen kysymys on, jääkö yleisten oppien soveltaminen yksittäistapauksittain tuomioistuinten harkinnan varaiseksi, mikäli niitä ei säädöstasolla huomioida työturvallisuusvastuun osalta? Vikatmaa on vesien saastumisen kohdalla arvioinut yleisten oppien ja erityislainsäädän- nön suhdetta 1970-luvulla. Laissa ei ole ollut säädöksiä yleisten oppien soveltamisalasta, vaikka peruslinja oikeuskirjallisuuden mukaan onkin ollut, että yleiset opit on tarkoitettu sovellettaviksi kaikkiin rikostyyppeihin tunnusmerkistön vaatimalla joustavuudella. Yleisten oppien ideaalitason tulisi siten aina toteutua ja niistä poikkeamisen tulisi olla vain tapauskohtaista. Vikatmaan mukaan yleisistä opeista on syytä ottaa mallia jokaisen rikostyypin kohdalla, mutta niiden suora soveltaminen on edelleen kyseenalaista.99 Työturvallisuuden rikosoikeudellisen vastuun kohdentumisen kannalta vaikuttaa näin ol- len olevan keskeistä, että ainakin tuottamusopissa huomioidaan vastuun kohdenta- misaspekti. Muutoin vaarana on, että yleisiä oppeja ei sovelleta enää tehokkaasti työtur- vallisuusvastuun kohdalla tai vaihtoehtoisesti niitä sovelletaan väärin tai vajanaisesti. Tämä puolestaan aiheuttaa oikeuskäytännössä sitä, että vastuuehdokas yhtiön sisältä va- litaan väärin perustein ja vastuun kohdennus tapahtuu rikosoikeuden yleistenoppien vas- taisesti. 3.3.2 Rikoslain kokonaisuudistuksen alku Suomen rikosoikeudessa on tyypillisesti katsottu olevan ”pitkät syklit”, joiden aikana ri- kosoikeusnäkökohdat ovat pysyneet tyypillisesti samankaltaisina. Toisaalta syklien jäl- keen, rikosoikeus on ajautunut muutosaallokkoon. Pitkää ja staattista sykliä rikoslain muutosrintamalla seurasivat lukuisat osauudistukset, joiden jälkeen keväällä 1972 käyn- nistyi laajaa rikoslain kokonaisuudessaan useita vuosia kestänyt uudistusprosessi.100 Rikoslain kokonaisuudistuksen toinen vaihe, jonka voimaantulo ajoittui vuoteen 1995, vaikutti olevan tervetullut myös rikosoikeustieteilijöille. 1980- ja 90-lukujen vaihteessa Raimo Lahti kritisoi Suomen rikoslainopin tilaa ja korosti törkeyttä rikosoikeudellisen 99 Vikatmaa 1973 s. 6-8. 100 Kangas 1998 s. 329–330. 34 systematiikan ja käsitejärjestelmän kriittisessä uudelleenarvioinnissa. Myös Pekka Kos- kinen nosti esiin, että rikoslain aikaisemmassa uudistamisessa on huomioitu oikeusdog- maattisia peruskysymyksiä liian vähän.101 Aikaisemmassa rikoslain systematiikassa oikeustieteilijät kritisoivat erityisesti vastuulli- suusoppia. Vastuullisuusoppi suuntasi kriminaalipoliittista peruskonseptia tekoon abst- raktina kieltona tai konkreettisen sosiaalisen konfliktin ilmauksena. Tekijä puolestaan nähtiin aikaisempaa yleisluontoisemmin vääryyden aiheuttajana ja arvioitavaksi jäi enää, oliko aiheutettu vääryys rikoksena rangaistavana. Rikoslain kokonaisuudistuksen myötä näkökulma siis muuttui: teon vääryyden arvioinnista siirryttiin kysymyksiin tekijän vas- tuullisuudesta.102 1980-luvun jälkeen rikoslain ja työturvallisuuslain uudistusten taustavaikuttimet eli oi- keudelliset periaatteet ja lainvalmistelun retoriikka muuttuivat olennaisesti. Lainvalmis- telu kytkeytyi globalisoitumiseen ja kansallisvaltioiden pyrkimyksiin turvata keskeisten taloudellisten toimijoidensa edut. Kilpailu kasvoi ja työelämä muuttui. Ihmisoikeusperi- aatteet tekivät läpimurron, jota Berliinin muurin murtuminen ja kylmän sodan päättymi- nen voimistivat. Lopulta suurten oikeusmuutosten takaa voitiin havaita olennaisia muu- toksia suomalaisen yhteiskunnan rakenteessa ja sen poliittisissa valta-asetelmissa.103 Vastuun kohdentamiseen tai työturvallisuusvastuuseen liittyvät kysymykset eivät olleet rikoslain kokonaisuudistuksen ensimmäisessä vaiheessa keskiössä 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. Kuitenkin jo ensimmäisessä uudistusvaiheesta oli havaittavissa muutoksia ri- kosoikeudellisen vastuuobjektin valinnasta organisaatioiden sisällä. Vastuuobjektin muu- toksen alku säädöstasolla voidaan havaita velallisen rikoksia koskevasta säädöksestä.104 Alkuperäinen, vuoden 1889 rikoslain velallisen rikosta käsittelevä 39:5 kuului seuraa- vasti: ”Jos konkurssiin luovutetun omaisuuden omistaja on laitos, yhdistys, seura, yhtiö, taikka kaupan tahi muun elinkeinon harjoittaja, joka ei itse 101 Roxin 1989 s. 319. 102 Roxin 1989 s. 340. 103 Kekkonen 1998 s. 935–936. 104 Nissinen 1996 s. 27. 35 hoida liikettänsä; olkoon se, jolle omaisuuden hoito oli uskottu, konkurs- sirikoksia koskevien säännösten alainen.” Uudistuksen ensimmäisessä vaiheessa säännöstä yksinkertaistettiin ja uusi RL 39:7 sää- dös kuului seuraavasti: ”Joka velallisen puolesta on tehnyt 1-6 ½:ssä tarkoitetun rikoksen tuomi- taan niin kuin velallinen.”105 Lain esitöiden mukaan muutos tarvittiin, koska katsottiin olevan varsin tavallista, että ve- lallinen itse ei voi syyllistyä velallisen rikokseen. Tällainen tilanne katsottiin olevan kä- sillä esimerkiksi silloin, kun velallinen oli oikeushenkilö. Näin ollen katsottiin olevan perusteltua tuomita rikoksesta se, joka oli toiminut velallisen (eli oikeushenkilön) puo- lesta.106 Uuden säännöksen ”joka” katsottiin tilannekohtaisesti velallisen puolesta toimineeksi henkilöksi. Merkittävin säädöstekstin muutoksen tuoma muutos on yksityishenkilön mahdollisuus joutua rangaistusvastuuseen sellaisesta toiminnasta, jonka hän on tehnyt or- ganisaation puolesta. Näin ollen voidaan katsoa, että modernin rikosoikeuden mukanaan tuoma muuttunut ideologia on tullut laintasoiseksi säädökseksi jo vuonna 1988 annetussa hallituksen esityksessä.107 Rikoslain kokonaisuudistuksen ensimmäisen osan yhteydessä havaittiin tarve laintasoi- selle säädökselle siitä, että rikosvastuun kohdentuu yksityishenkilöön organisaation toi- minnan sisällä tapahtuneesta rikoksesta. Sen sijaan 1980-luvulla ei hallituksen esityksen perusteella nähty vielä tarvetta säännellä sitä, miten rikosvastuun kohde valitaan organi- saation sisältä eli kehen yhtiön puolesta toimineeseen henkilöön rikosvastuu kohdentuisi. 1980-luvun lopussa ajateltiin, että vastuuehdokkaan valitseminen tehdään rikosoikeuden yleisten oppien perusteella.108 Tätä ajatusta rikosoikeuden seuraavat uudistusvaiheet ja- lostivat. 105 HE 66/1988 vp. s. 236 ja Laki rikoslain muuttamisesta (769/1990). 106 HE 66/1988 vp. s. 167. 107 Nissinen 1996 s. 28, Laki rikoslain muuttamisesta (769/1990). 108 HE 66/1988 vp. s. 167. 36 3.4 Yhteenveto Muutoksen organisaatiorakenteissa ja yhteiskunnassa ajoivat oikeuskäytäntöä siihen, ettei vastuuehdokasta voitu enää yksiselitteisesti valita organisaation toiminnasta. Sa- maan aikaan työsuhteiden muutos ja työntekijän yhteiskunnallinen asema lisäsivät tar- vetta työvoiman suojelusta säätämiselle. Kasvavat tapaturmamäärät vauhdittivat lainsää- dännöllisiä toimia työsuojelun parantamiselle. Työntekijän ja työnantajan välinen vastuujako aiheutti ajanjaksolla keskustelua niin työ- turvallisuuslain esitöissä kuin oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessakin. Lopulta päädyt- tiin siihen, että ainakin rikosoikeudellisessa rangaistusvastuussa olisi ainoastaan työnan- taja yhtiössä tapahtuneista työturvallisuuslaiminlyönneistä. Vastuuehdokkaan valintakri- teereitä yhtiön sisällä tarkennettiin ja yksilöitiin. Tästä yksilöinnistä seurasi tarve muuttaa myös rikosoikeuden yleisiä oppeja siten, että rakennetun kohdennusopin mukainen rikos- vastuu olisi mahdollinen. Ensimmäinen rikoslain kokonaisuudistuksen hallituksen esitys annettiin vuonna 1988, joka koski omaisuus-, vaihdanta ja talousrikoksia. Kokonaisuudistuksen toisen vaiheen oli tarkoitus jatkaa uudistusprosessia koskien rikoksia, jotka ovat liitännäisiä ensimmäi- sessä vaiheessa uudistettuihin talousnäkökohtiin. Näitä katsottiin olevan esimerkiksi työ- hön ja elinympäristöön liittyvät rikokset.109 Jo rikoslain kokonaisuudistuksen ensimmäisessä vaiheessa nähtiin modernin rikosoikeu- den tuoman ajattelun muutos lain tasoisena säädöksenä, kun vastuusäädöstä velallisenri- koksesta muutettiin. Näin ollen oli otollinen aika saattaa rikoslakiin 1970-luvulla komi- teamietinnöissä valmistellut säädökset työrikoksista rikoslain kokonaisuudistuksen toi- sessa vaiheessa. 109 HE 94/1993 vp. s. 10. 37 4 RIKOSLAIN KOKONAISUUDISTUKSEN II-VAIHE 4.1 Otolliset olosuhteet muutokselle 4.1.1 Suomalaisen oikeuskulttuurin muutos Suomalainen yhteiskunta kävi läpi murroksen aikakautta 1990-luvun aikana. Liittyminen Euroopan Unioniin ja Euroopan talous- ja rahaliittoon olivat merkittäviä yhteiskuntapo- liittisia ratkaisuja. Näillä ratkaisuilla oli merkitystä niin työelämän kuin kaikkien muiden- kin yhteiskunta-alueiden joukossa. Euroopan unioniin liittymisen myötä lisääntynyt yri- tysten kansainvälistyminen ja maailmanlaajuinen kilpailu lisäsivät työelämän muutosta 90-luvulla. Kansainvälistymisen ja työvoiman saatavuuden paranemisen myötä myös se, mitä työntekijältä odotettiin, muuttui: puhuttiin jatkuvasta kehittymisestä ja oppimisesta, monimuotoisesta vuorovaikutuksesta sekä yhteistyökyvyistä.110 Suomalaisen rikoslain uudistuksen toinen vaihe sai vauhtia 1990-luvun aikana tapahtu- neesta Berliinin muurin murtumisesta ja kylmän sodan päättymisestä seuranneesta kan- sainvälisestä perus- ja ihmisoikeusajattelun läpimurrosta.111 Rikosoikeuden murroksessa esikuvamaana on Suomessa muutoinkin pidetty Saksaa. Suomessa rikosoikeuden koko- naisuudistuksen muurinmurtajana voidaan katsoa toimineen Dan Fränden oppikirjaksi tarkoitettu teos Allmän straffrätt (1994). Kirjassa Frände rakentaa saksalaisiin esikuviin pohjautuen aikaisemmista rikosoikeudellisista opeista selvästi poikkeavan uuden rikosoi- keudellisen systematiikan.112 Saksalaisen rikosoikeuden seurauksena työturvallisuusvas- tuu muiden vastuiden ohella sai korostuneemman merkityksen. Varsinainen lainsäädännöllinen liikkeellelähtö tematiikkaani liittyen on tapahtunut 1970- luvun puolella komitean mietinnöistä. Katson muutoksen toteutumisen olevan kuitenkin pitkälti seurausta kansainvälisen esimerkin lisäksi 1990-luvun yhteiskunnallisista tapah- tumista. Nämä tapahtumat ovat merkityksellisiä myös siksi, että vaikka tapahtumat miel- letään 90-luvun anniksi, ovat niiden aloitusperät syntyneet jo aikaisemmin. Valitsen yh- teiskunnallisiksi merkittäviksi tapahtumiksi 1990-luvulla työelämän ja talouden murrok- seen vaikuttaneen Suomen lama-ajan sekä Euroopan unioniin liittymisen. 110 HE 59/2002 vp. s. 6. 111 Kangas 1998 s. 334, ks. myös Kekkonen 1998 s. 936. 112 Kangas 1998 s. 329–330. 38 Suomea 1990-luvun alussa ravistellut lama oli mittasuhteiltaan Suomalaisen elinkei- noelämän kannalta merkityksellinen. Lamavuosiksi katsotaan vakiintuneesti vuodet 1990–1993, koska talouselämän verkkainen toipuminen alkoi alkuvuonna 1994.113 La- man syistä, seurauksista ja ilmenemismuodoista on sittemmin käyty vilkasta keskustelua erityisesti taloustieteen ja sosiologian saralla. Laman seurauksena syntyneellä pankkikrii- sillä ja yleisellä taloudellisella ahdingolla oli merkittävät vaikutukset yhteiskunnan elin- keinoelämään ja työmarkkinoihin. Näin ollen on loogista katsoa, että laman vaikutukset ovat ravistelleet myös työlainsäädäntöä.114 Suomen rikoslainsäädännön kehitys on katsottu olevan maltillista ja kriminalisointeja on tehty sidosryhmien kanssa yhteisymmärryksessä selvien yhteiskunnallisten tarpeiden il- mentyminä. Tultaessa 90-luvulle, maltillinen rikoslainsäädäntö jäi vähemmälle. Ulko- mailla ja 90-luvun alussa Suomessa havaittiin lisääntyneessä määrin halua ja tarvetta ko- vemmalle ja suoremmalle kriminaalipolitiikalle sekä linjan koventamiselle.115 Koventuneen kriminaalipoliittisen linjan katsottiin olevan seurausta taloudellisen laman aiheuttamasta taloudellisesta ja poliittisesta polarisoitumisesta ja yhteiskunnallisesta ah- dingosta. Lama toi mukanaan kahtia jakautuneisuutta, joka muokkasi yhteiskunnallista ilmapiiriä kovemmaksi myös kriminaalipolitiikan alueella. Tätä kehityssuuntausta pyrit- tiin järkevöittämään humaanin kriminaalipolitiikan yhteistyöllä.116 Tämä kriminaalipo- liittinen kehityssuuntaus näkyy kuitenkin radikaaleina rikoslainsäädännön muutoksina 1990-luvulla. Työelämän murros lama-ajan seurauksena oli merkittävä. Lama toimi käynnistävänä te- kijänä Suomen työelämän muutokselle, jota olivat vauhdittamassa myös kylmän sodan päättyminen ja Neuvostoliiton romahdus. Lama vuodet saivat aikaan yhteiskunnassa nou- sukauden, joka näkyi Suomen tuottavuuden ja kilpailukyvyn kasvuna. Tämä puolestaan lisäsi työelämän vaativuutta ja tehokkuutta. Kun työelämän vaatimustaso kasvoi ja vaati- mus tehokkaasta tuottamisesta lisääntyi, ammattiyhdistysten määrä ja merkitys lisääntyi. 113 Koulu–Niemi-Kiesiläinen 1996 s. 1147. 114 Halme 1999 s. 426. 115 Koskinen 1991 s. 872. 116 Koskinen 1991 s. 872. 39 Kasvavan ammattiyhdistystoiminnan seurauksena työsuojelu ja työntekijän oikeudet nousivat pintaan samalla, kun työnantajan vastuu kasvoi.117 Tekniikan ja työlääketieteen kehityksellä oli merkittävä vaikutus työturvallisuusvaati- muksiin ja niistä seuraaviin säädöksiin. Kun tieto vaara- ja riskitekijöistä lisääntyi, mah- dollisuudet varautua näihin riskitekijöihin paranivat monin tavoin. Tekninen kehitys tar- josi jatkuvasti parempia ratkaisuja työturvallisuuteen – toki näiden huomioon ottaminen työturvallisuussäännöksissä edellytti säädösten kehityshalukkuutta.118 Työelämän murros ei rajoittunut vain työturvallisuuteen, vaan työsuhdekäytänteet myös yleisellä tasolla kokivat muutoksen. Työelämän uudistamisen lait herättivät paljon kes- kustelua eduskuntakäsittelyn aikaan. Tuotannollista/kollektiivista työsuhdeturvaa ja sii- hen liittyviä toimintoja sääntelevät työsopimuslainmuutokset (723/88) tulivat voimaan vuodenvaihteessa 1989 ja tuotannollista työsuhdeturvaa täydentävät yhteistoimintalain muutokset (724/88) tulivat voimaan keväällä 1989. Muutosten taustalla oli Holkerin hal- lituksen ohjelmaan kirjatut uudistustavoitteet työelämässä.119 Vuodelta 1970 peräisin ollut työelämän kannalta keskeinen säädös, eli työsopimuslaki, päätettiin 1990-luvun aikana kumota. Kumoamisen tarkoituksena oli luoda sen hetkisen yhteiskunnan tarpeita vastaavaa uudistettua työlainsäädäntöä. Muutostarpeen taustavai- kuttimena oli modernisoitunut työelämä. Oikeuskirjallisuus oli kritisoinut oikeustilaa ja heräsi kysymys siitä, pystyykö uudistettukaan lainsäädäntö riittävästi vastaamaan moder- nin työelämän tarpeisiin.120 4.1.2 Yhdessä eurooppalaisen kulttuurin kanssa Oikeudellisen elämän katsottiin kansainvälistyvän Suomessa 90-luvun alussa, kun Suomi liittyi Euroopan ihmisoikeussopimukseen ja sen lisäpöytäkirjoihin. Lisäksi oli yleisesti tiedossa, että lainsäädännössä oli käynnissä merkittäviä muutoksia, jotta Suomen lainsää- 117 Heiskala 2006 s. 40–41 ja Ilmonen 2006 s. 116–118. 118 Saloheimo 1994 s. 48. 119 Mattila 1989 s. 195. 120 HE 157/2000 vp. s. 1. 40 däntö saatiin sopeutumaan Euroopan yhteisöjen sääntelyyn. Suomalainen lainkäyttö ajau- tui sitoutuneeksi kansainvälisiin oikeuslähteisiin ja ajanjakson katsottiin jo silloin olleen erittäin merkittävä oikeuskulttuurimme kannalta.121 Euroopan yhdentyminen ja Suomen liittyminen Euroopan unioniin vaikuttivat suuresti rikosoikeuden kehitykseen 1990-luvulla. EU:n piirissä erityistä huomiota kohdennettiin taloudellisten etujen suojaamiseen ja niiden väärinkäytösten ehkäisyyn.122 Suomessa pu- rettiin säännöstelytalous ja toteutettiin Euroopan yhteisön vapauksia jo 1980-luvulla. Ins- titutionaaliset näkemykset läntisen Euroopan integraatiokehitykseen liittymisestä tulivat näin ollen ajankohtaisiksi jo huomattavasti ennen varsinaista Suomen jäsenyyttä.123 Ri- kosoikeuden osalta EU sääntelyn on ajateltu olevan pikemminkin yhteistyöstä kuin yh- teistä sääntelyä.124 Euroopan ihmisoikeussopimuksella ja ihmisoikeustuomioistuimen käytännöllä voidaan katsoa olleen suuri vaikutus niiden maiden rikosprosessiin ja rikosoikeuteen, jotka ovat sopimukseen liittyneet. Vaikka Euroopan yhteisöllä ei ollut itsenäistä rikosoikeudellista toimivaltaa, yhteisön oikeus vaikuttaa monella eri tapaa jäsenvaltioiden lainsäätäjän käy- täntöihin ja toimivaltaan – siihen, miten rikoslakia sovelletaan. EU on tuonut mukanaan tavoitteen jäsenvaltioiden rikosoikeuden yhtenäistämiselle.125 Euroopan unioniin liittymisen jälkeen, jäsenvaltion rikosoikeus on ollut välittömän oi- keudellisen integraation kohteena. Integraation kehittymistä ovat olleet tukemassa myös Euroopan parlamentin talousarviopäätöksen mukaisesti rahoittamat Eurooppalaisen ri- kosoikeuden järjestöt.126 Vaikka toimivalta välittömän rikosoikeuden sääntelyllä on EU:ssa kuulunut jäsenvaltiolle, Euroopan yhteisöjen taloudellisten etujen turvaaminen riittävän tehokkaasti on edellyttänyt rikosoikeudellisesti merkittävien ja tehokkaiden nor- mien säätämistä. Tästä johtuen useissa jäsenvaltioissa heräsi keskustelua siitä, olisiko ol- lut syytä ottaa myös varsinaisen rikosoikeus yhteisöjen taloudellisten etujen oikeudelli- sena keinona osaksi yhteisöjen toimivaltaa.127 121 Lahti 1992 s. 5. 122 Ratio 1996 s. 541. 123 Kekkonen 1998 s. 935. 124 Ratio 1996 s. 541. 125 Lahti, Lakimies 67/1998 s. 1197. 126 Pöysti 1997 s. 132 127 Pöysti 1997 s. 134. 41 Näkemykseni mukaan EU-jäsenyys on nimenomaan vaikuttanut työelämän murrokseen kansainvälistäen tuotantotoimintaa, lisäten tavaroiden ja työntekijöiden liikkuvuutta, ja näin ollen nostaen työelämän vaatimustasoa. Tämä kaikki on ollut vaikuttamassa siihen, että työtapaturmia on sattunut, ja toisaalta siihen, että työsuojelun merkitys ja sen asema yhteiskunnassa on kasvanut.128 Suomi on seurannut muutoksessa erityisesti Saksaa ja Ruotsia. Aikaisempaa skandinaa- vista rikosoikeusjärjestelmää puolestaan vieroksuttiin Suomessa.129 Paras vertailukohde työturvallisuusvastuun osalta on pohjoismaisen ja saksalaisen kielialueen rikosoikeusjär- jestelmissä. Ruotsin, Norjan ja Tanskan lisäksi suomalaiseen rikosoikeuteen on vahvasti vaikuttanut saksalaisen kielialueen rikosoikeusjärjestelmistä Saksa ja Itävalta, joiden ri- koslait uudistettiin vuonna 1975.130 Suomen vastuuoppia koskeva uudistus, joka sisälsi vastuun kohteen muuttumisen niin oikeushenkilöksi kuin kohdentamisesta säätämiseksi, on pitkälti seurausta Ruotsissa ja Norjassa aikaisemmin tapahtuneesta rikosoikeudellisten vastuusubjektien uudistami- sesta. Ruotsissa toteutettiin vuonna 1995 laaja vastuuvapausperusteita koskeva uudistus ja vuonna 1996 julkaistiin suunnitelma vastuun edellytysten kodifioinniksi (SOU 1996:185). Myös Norjan rikoslakitoimikunnan ehdotuksessa (NOU1992:23) ehdotettiin säädettäväksi rikosoikeudellisen vastuun yleisistä edellytyksistä sekä vastuuvapausperus- teista aikaisempaa merkittävästi tarkemmin.131 Työturvallisuuden osalta Suomen ei suoranaisesti voida katsoa seuranneen Ruotsia pe- rässä. Ruotsissa työturvallisuus nimittäin rakentuu hieman eritavalla. Siellä työympäris- törikos (arbetsmiljöbrott, brottsbalk 3:10) koskee ainoastaan niitä laiminlyöntejä, jotka ovat aiheuttaneet kuoleman, vamman, sairauden tai konkreettisen vaaran. Koska seuraus sisältyy jo työympäristörikokseen, erikseen ei sovelleta kuolemantuottamusta, vamman tai sairauden aiheuttamista ja vaaran aiheuttamista koskevia säännöksiä (brottsbalk 7-9 §§).132 Tämä malli muistuttaa enemmänkin Suomessa aikaisemmin voimassa ollutta oi- keustilaa ajalta ennen työrikossäädöksiä rikoslaissa. Tällöin rikoslaintasoinen säädös 128 Ks. HE 59/2002 vp. s. 6. 129 Kangas 1998 s. 332. 130 HE 44/2002 vp. s. 13. 131 HE 44/2002 vp. s. 8. 132 Hahto 2004 s. 328. 42 pohjautui aiheutettuun seuraukseen, kuten kuoleman tai vamman tuottamukseen. Työtur- vallisuusvelvoitteiden laiminlyönnin rangaistavuus tuli suoraan työturvallisuuslaista. 4.1.3 “Julkisen vallan on huolehdittava työvoiman suojelusta” Julkisen vallan velvollisuus huolehtia työvoiman suojelusta kuului jo ennen 1990-luvua voimassa olleeseen hallitusmuodon 6 pykälään. Hallituksen esityksellä 309/1993 sää- döstä kuitenkin muutettiin sanamuodoltaan nykyaikaisempaan ja paremmin kokonaisuu- dessaan perusoikeusjärjestelmään kuuluvaan muotoon. Säädöksen pääpaino oli työsuoje- lussa ja työsuojeluun liittyvässä toiminnassa. Uuden hallitusmuodon 15 §:ssä julkiselle vallalle asetettiin velvollisuus huolehtia työolojen turvallisuudesta ja terveellisyydestä. Säädöksen sanamuotoa laajennettiin siten, että työsuojelu tarkoitti sanaa sen laajimmassa merkityksessä.133 Säädöstä muutettaessa huomioon otettiin sekä hallitusmuodon työllisyyssäännöksestä saadut kokemukset että Suomea sitovat kansainväliset ihmisoikeussopimukset, joista val- tion velvollisuus edistää työllisyyttä kumpusi. Säädöstä täsmennettiin lisäksi siten, että julkisen vallan oli huolehdittava työolojen turvallisuudesta ja terveellisyydestä. Työsuo- jelun merkitystä perusoikeutena ja julkisen vallan velvollisuutena korostettiin perusoi- keusuudistuksessa vuonna 1995.134 Uskon tämän perustuslainsäädöksen saaneen vauhtia 90-luvun lamasta. Säädöksen muu- tostarve oli selvä, koska alkuperäinen säädös nosti esiin vain yksilön oikeutta työhön. Työttömyysaste oli kuitenkin laman jäljiltä 90-luvun alussa suuri, joten perustuslaissa haluttiin säätää julkisen vallan velvollisuudesta työllisyyden edistämiseen. Tämän tukena olisi tarkoitus käyttää talous- ja työllisyyspoliittisia toimenpiteitä. Lisäksi julkisen vallan tuli turvata jokaiselle oikeus työhön sekä estää työtä vailla olevien ryhmien muodostumi- nen.135 Kun työelämää koskeva perustuslain muutos asetetaan yhteiskunnalliseen kontekstiin, sen sisältö on ymmärrettävissä. Suomi oli toipumassa lamasta ja työllisyyden turvaami- 133 HE 309/1993 vp. s. 69. 134 HE 309/1993 vp. s. 68-69. 135 HE 309/1993 vp. s. 67–68. 43 nen haluttiin varmistaa jatkossa. Kun harkitaan keinoja, joita julkisella vallalla oli käy- tössään työsuojelun toteuttamisessa, huomataan eräs keskeinen ongelmakohta. Julkisen vallan on työsuojeluun puuttuessaan puututtava yksityisten organisaatioiden eli yhtiöiden toimintaan. Kun mietitään 25 vuoden takaisessa kontekstissa julkisen vallan keinoja puut- tua yhtiöiden toimintaan, tuntuu rikosvastuu luonnolliselta reitiltä. Rikoslakiin samoihin aikoihin rakennetut työrikossäännökset saapuivat toteuttamaan perustuslaissa julkiselle vallalle asetettua velvoitetta työvoiman suojelusta.136 4.2 Rikoslain työrikoksia koskeva 47 luku 4.2.1 Työturvallisuusrikos Rikoslain 47 luvun ensimmäiseksi pykäläksi säädettiin työturvallisuusrikos. Säädöksen tehtävänä oli korvata työturvallisuuslain 49 §:n ja muiden työturvallisuutta koskevien sää- dösten rangaistussäädökset. Säädöksen mukaan työturvallisuudesta voitaisiin tuomita työnantaja tai työnantajan edustaja, joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo työtur- vallisuusmääräyksiä. Rikossäännöksen tekomuotona oli näin ollen työturvallisuusmää- räysten rikkominen. Säädöksen säätämisen yhteydessä aineellisen oikeuden säädöksiin lisättiin viittaukset tähän rikoslainsäädökseen.137 Heti hallituksen esityksen julkaisun jälkeen, Saloheimo pohti, miten uudet rikosoikeudel- liset säädökset tehostavat työturvallisuusvelvoitteiden noudattamista? Rikoslain muutok- sen yhteydessä myös voimassaolevaan työturvallisuuslakiin (299/58) tehtiin muutoksia aineellisiin säädöksiin, jotka korostivat rangaistusvastuuta.138 RL 47 luvun 1 §:n mukaan: Työnantaja tai tämän edustaja, joka tahallaan tai huolimattomuudesta 1) rikkoo työturvallisuusmääräyksiä tai 2) aiheuttaa työturvallisuusmääräysten vastaisen puutteellisuuden tai epäkohdan taikka mahdollistaa työturvallisuusmääräysten vastaisen tilan 136 Matikkala–Tolvanen 2014 s. 957. 137 HE 94/1993 vp. s. 166. 138 Saloheimo 1994 s. 34–35. 44 jatkumisen laiminlyömällä valvoa työturvallisuusmääräysten noudatta- mista alaisessaan työssä tai jättämällä huolehtimatta taloudellisista, toi- minnan järjestämistä koskevista tai muista työsuojelun edellytyksistä, on tuomittava työturvallisuusrikoksesta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi. Säädöksen 1. kohta tuli tarkoitetusti korvaamaan työturvallisuuslain (299/58) 49 §:ssä ollutta rangaistussäännöstä, joka jäi kuitenkin vielä työturvallisuuslakiin sovellettavaksi työturvallisuusrikkomuksen osalta. Säädöksen 2. kohta oli eräänlainen uusi kriminali- sointi, jossa rangaistavaksi säädettiin tilan jatkuminen. Säännöksen 2. kohdan sisältämä sanamuoto, joka viittaa jo itsessään suoranaisesti johdon vastuuseen, on siten uusi krimi- nalisointi.139 Mielestäni edellä esittelemäni näkökohdat lainsäätämisen tausta-ajatuksina ovat 90-luvun olosuhteet huomioon ottaen perusteltuja. Mielestäni nykyään lain soveltamiskäytäntö jät- tää oikeusdogmaattiselle tutkimukselle tilaa: Voidaanko yksityisen ihmisen rikosvastuuta käyttää syöttinä julkisen vallan tehtävien toteutukselle? Ongelmaksi muodostui, että suurin osa työturvallisuusmääräyksistä oli kirjoitettu siten, että niiden rikkominen tapahtui tyypillisimmin työntekijän lähimmän esimiehen toimesta. Kuitenkin suurin osa niistä toimista, joita tarvittava turvallisuustaso edellytti, oli ylem- millä esimiehillä johto-organisaatiossa. Näin ollen lainmukaisen turvallisuustason saa- vuttaminen edellyttää yhteistoimintaa koko organisaation portaikoissa.140 Yhteistoimin- nan merkityksen huomioonottaminen ja korostaminen jäi kuitenkin vähäiseksi ja jopa olemattomaksi lainsäädännössä. Työturvallisuustason säilyttämistä oli erikseen valvottava, jonka seurauksena vastuu työ- turvallisuuslaiminlyönnistä saattoi olla usealla eri taholla. Säädös ilmensi yhteisörikolli- suutta. Säädöstä laadittaessa tiedostettiin, että kaikkien tematiikkaan liittyvien seikkojen huomioon ottaminen jättää tulkinnanvaraisuutta lain soveltamiskäytäntöön eikä aihee- seen ole olemassa selvää lain sanamuodonmukaista tukea. Laiminlyönnin rangaistavuu- 139 Saloheimo 1994 s. 36–37. 140 HE 94/1993 vp. s. 167. 45 den osalta hallituksen esityksessä edelleen kehotetaan kääntymään rikosoikeuden yleis- tenoppien puoleen.141 Verrattaessa kuitenkin siihen, että aikaisemmin koko yhteisörikol- lisuus oli yleisten oppien varassa, oikeustila oli muuttunut selkeästi. Koko säännöksen tarkoitus oli jo ennen lain voimaantuloa katsottu merkitsevän työnan- tajaorganisaation ylemmillä portailla toimivien päätöksentekijöiden velvollisuuksia ja vastuita. Seuraamusjärjestelmässä katsottiin tarkoituksenmukaiseksi nostaa vastuu ni- menomaan ylimmän johdon tasolle, jotta tavoitteiden toteutuminen voidaan taata. Säätä- misen yhteydessä ajateltiin, että mikäli vastuu rajoittuisi vain työnjohtotasolle, ei oikeus- hyvän turvaaminen olisi tarpeeksi tehokasta.142 Työturvallisuusrikoksen vastuusubjektit olivat edelleen työnantaja ja työnantajan edus- taja. Näiden subjektien välinen rajanveto ratkaistiin aikaisemmasta poikkeavalla tavalla. Työnantaja-nimitys tarkoitti yksityis- tai julkisoikeudellisen palvelussuhteen työtä teettä- vää osapuolta ja työnantajan edustaja puolestaan tarkoitti työnantajanyhteisön päättävien toimielinten jäseniä kuten osakeyhtiön hallituksen jäseniä.143 Rikoslain 47:7 säännös vastuun kohdentumisesta vastaisi sisällöltään suunnilleen samaa, kuin työturvallisuuslakiin 1987 tehty lisäys 49 §:n 4 momentti. Soveltamisala kuitenkin laajeni työturvallisuusrikosten lisäksi muihinkin työrikoksiin. Merkittävin uudistus vas- tuun kohdentamisen sääntelyssä oli todellisuudessa vain työturvallisuusrikoksen tunnus- merkistöstä ilmenevä työsuojelun taloudellisiin, organisatorisiin tai muihin edellytyksiin liittyvä rangaistustehoste.144 Saloheimon mukaan työrikosoikeuden keskeisin uudistus- anti on ollut statusarvon nostaminen rikoksen tasoisiksi. Rikoslainrangaistussäännökset on tehty tehostamaan normien noudattamista.145 4.2.2 Vastuun kohdentaminen Kun oli huomattu uuden rikosoikeuden muodon eli yhteisörikollisuuden aiheuttama kuilu suunniteltujen työrikossäännöksien ja rikosoikeuden yleisten oppien välillä, päätettiin kuilua tilkitä säätämällä vastuun kohdentumisesta organisaation sisällä. Kyse oli sen 141 HE 94/1993 vp. s. 167. 142 Saloheimo 1994 s. 38. 143 Saloheimo 1994 s. 39 ja HE 94/1993 vp. s. 176–177. 144 Saloheimo 1994 s. 40. 145 Saloheimo 1994 s. 34. 46 osoittamisesta, kuka tai ketkä ovat rikoksen tekijöitä tilanteessa, jossa tunnusmerkistön toteutumiseen on mitä ilmeisimmin ollut myötävaikuttamassa useampia henkilöitä. So- vellettavaksi oli useimmiten tullut tilanne, jossa rikos on monien eri laiminlyöntien tu- los.146 Pääpiirteissään vastuun kohdentamisessa oli kyse siitä, että henkilö, joka organisaation toiminnassa on tunnusmerkistön mukaisella tavalla rikkonut juuri hänelle kuuluvia oi- keuksia ja velvollisuuksiaan, on toiminnastaan rikosoikeudellisessa vastuussa. Vastuut ja tehtävät määräytyivät pääsääntöisesti yhtiöiden sisäisten ohjeistuksen mukaisesti ja niitä on mahdollista delegoida ja siirtää alaspäin.147 Oppi vastuun kohdentamisesta tuli täsmentämään osallisuusopin puutteita tilanteissa, joissa yksilön vastuuperusteena organisaation sisällä olevissa rikosepäilyissä oli kyse tuottamuksesta eli laiminlyönneistä ja huolimattomuudesta eikä niinkään tahallisuudesta. Vastuuasema määräytyi myöskin osallisuusopista poiketen yhteisöjen roolistruktuureista ja vakiintuneista työnjaosta. Perinteikkääseen osallisuuteen perustuva osallisuusoppi ei näin ollen yhteiskuntakehityksen myötä pystynyt vastaamaan uusiin tarpeisiin.148 Työrikoslainsäädännön uudistamisen ja yhtenäistämisen yhteydessä rikoslainsäädäntö nähtiin melko fragmentoituneena. Yhteiseksi sirpaloittavaksi tekijäksi tunnistettiin puut- tuva sääntö vastuun kohdentamisesta yhtiön sisällä, vaikkakin monenlaista kohdentamis- harkintaa oli jo aikaisemmin toteutettu aineellisten säädösten kohdalla.149 Rangaistusvas- tuun kohdentuminen nähtiin uusien työrikossäännösten toimivuuteen keskeisesti vaikut- tavana tekijänä. Vastuun kohdentumisen uskottiin muuttavan rikoksesta seuraavan ran- gaistusuhkan tehoa merkittävästi, koska rikoksen tekijäpiiriin kuuluvat tiedostaisivat ase- mansa ja tuntisivat riittävän tarkoin ne velvoitteet, joiden uhaksi rangaistus on asetettu.150 Yhteisömuotoisten organisaatioiden toiminnassa tällaisella sääntelyllä ajateltiin olevan erityinen merkitys, koska sisäinen organisaatio, vastuu ja tehtävät on jaettu kerroksittain. Vastuun kohdentamisen tavoitteena oli saattaa vastuuseen oikea tekijä oikeudenmukai- 146 Pirjatanniemi 2001 s. 4. 147 HE 94/1993 vp. s. 175. 148 Nissinen 1996 s. 3. 149 HE 94/1993 vp. s. 164. 150 HE 94/1993 vp. s. 165. 47 suuden turvaamiseksi ja rangaistusten yleis- ja erityisestävien funktioiden käyttä- miseksi.151 Oikeusdogmaattiselle keskustelulle on mielestäni tilaa arvioitaessa sitä, onko kyseinen oppi edelleen sellaisenaan nykypäivän organisaatioihin ja organisaatiorakentee- seen soveltuva. Kun yhteisöt yhteiskuntarakenteen muuttumisen yhteydessä muuttuivat monikerroksi- simmiksi, haluttiin vastuu ja päätäntävaltaportaikko saada näkymään myös rikoslakiin. Jos alemman portaan toimivaltuudet ja tehtävät ovat selvästi määritelty, pienentyy ylem- millä portailla olevien henkilöiden vastuu. Jos taas vastuujaossa on epäselvyyksiä, vas- tuun kohdennussäännös kasvattaa ylemmän portaan vastuuta.152 Ymmärrän julkisen vallan käyttämän keinon turvata perusoikeuden toteutuminen aikalai- sittain 1990- ja 2000-lukujen vaihteessa, kun arvioi 90-luvun puolivälissä käytettävissä olleita keinoja, oikeushenkilön rangaistusvastuun tuoreutta ja yhteisöjen hierarkkisuutta. Uskon johdon henkilökohtaisen vastuun olevan verrattain tehokas puuttumiskeino yksi- tyisten yhteisöjen toimintaan. Kuitenkin kun huomioon otetaan, että vastuun kohdenta- misoppi on sekä sanamuodoltaan että sisällöltään edelleen samanlainen kuin 90-luvun puolivälissä, herää kysymys siitä, tulisiko katsantokantaa jo päivittää. Henkilökohtaisen rikosvastuun sijaan oikeushenkilön rangaistavuutta voisi 2020-luvulla suunnata tähän tar- peeseen. 4.3 Työturvallisuuteen implementoitava EU-normisto Kun otetaan huomioon EU:n alku hiili- ja terästyön, eli teollisuuden, yhteisönä, lienee syytä olettaa, että EU-jäsenyys on tuonut Suomeen tullessaan keskeistä työturvallisuus- normistoa. Varsinainen rikosoikeudellinen sääntely ei kuitenkaan vielä nykyäänkään kuulu unionin toimivaltaan vaan rikosoikeuden alalla unioni toimii pääsääntöisesti yh- teistyössä rikollisuuden estämiseksi.153 Näin ollen työturvallisuuteen liittyvä rikosvastuu- puoli ei ole saanut suoranaisesti muutokseensa vauhtia unionista. 151 HE 94/1993 vp. s. 165. 152 Eduskunnan työasiainvaliokunta 1/1994 s. 3. 153 Raitio 2016 s. 175–176. 48 Toisaalta taas unionin korostamat työturvallisuusvaatimukset ja unionin jäsenvaltioita kohtaan asettamat velvollisuudet niiden noudattamisesta ovat olleet katsoakseni merkit- tävä kannustin Suomessa työturvallisuusrikoksen kriminalisointiin. Kuten aikaisemmin todettiin, johdon rikosvastuu lisää säädösten noudattamista myös pelotevaikutuksen no- jalla. Näin ollen katson, että unionin työturvallisuusvaatimuksilla ja Suomen EU-jäsenyy- dellä on ollut merkittävä vaikutus työturvallisuuden statuksen nostamiseen rikoslailla ran- gaistavaksi. Euroopan talousyhteisöjen perustamissopimuksen 118 a artiklassa määrättiin, että neu- voston tulee antaa vähimmäisvaatimukset työympäristön ja työntekijöiden terveyden ja turvallisuuden parantamiseksi. Artiklassa on kuitenkin nimenomaisesti kielletty säätää sellaisia direktiivejä, jotka hankaloittaisivat tai vaikeuttaisivat pienten ja keskisuurten yri- tysten perustamista taikka niiden kehitystä. Annettujen työturvallisuutta kehittävien di- rektiivien oli tarkoitus edistää sosiaalisten ulottuvuuksien kehittämistä sisämarkki- noilla.154 Neuvoston ensimmäinen perustamissopimuksen 118 a artiklalle perustuva direktiivi an- nettiin 12.6.1989 ja se koski työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden edistämistä työssä. Direktiiviä tuli soveltaa kaikkiin julkisiin ja yksityisiin toiminnan alueisiin ja di- rektiivissä työnantaja saattoi tarkoittaa niin luonnollista kuin oikeushenkilöäkin, johon työntekijä oli työsuhteessa tai joka oli vastuussa yrityksestä tai laitoksesta. Direktiivin mukaan työnantajan velvollisuutena oli huolehtia työntekijöiden turvallisuudesta ja ter- veydestä kaikissa työhön liittyvissä tilanteissa.155 Direktiivin 13 artiklassa on eritelty työntekijän velvollisuudet. Direktiiviin on siten kir- jattu työntekijälle velvollisuuksia samoihin aikoihin, kun ne ovat herättäneet Suomen lainsäädäntöelimissä keskustelua työturvallisuuslain uudistamisen yhteydessä. Yleisesti työntekijän velvollisuudeksi on kirjattu artiklaan seuraavasti: ”Jokaisen työntekijän velvollisuus on mahdollisimman hyvin koulutuk- sensa ja työnantajansa ohjeiden mukaisesti huolehtia omasta turvallisuu- destaan ja terveydestään sekä myös muiden henkilöiden turvallisuudesta 154 Euroopan neuvoston direktiivi 89/655/ETY s. 1. 155 Euroopan neuvoston direktiivi 89/391/ETY s. 1. 49 ja terveydestä, jos hänen toimintansa tai laiminlyöntinsä työssä vaikutta- vat heihin.”156 Erityisiksi työntekijän työturvallisuusvelvollisuuksiksi samassa artiklassa kirjataan muun muassa velvollisuus toimia työnantajan kanssa yhteistyössä ja noudattaa annettuja ohjeis- tuksia, käyttää oikein saatuja henkilösuojaimia, ilmoittaa välittömästi havaitsemistaan työturvallisuuspuutteista, noudattaa laitteissa olevia turvallisuus asennuksia ja kytköksiä sekä olla kytkemättä näitä pois päältä.157 Vuonna 1989 Euroopan neuvosto antoi direktiivin työntekijöiden työssään käyttämille työvälineille asetettavista turvallisuutta ja terveyttä koskevista vähimmäisvaatimuksista. Työnantajan vastuun kannalta direktiivin keskeisimmät säännökset koskivat työnantajan velvollisuutta huolehtia ja hankkia turvallisista työvälineistä, työnantajan velvollisuu- desta antaa työntekijöille riittävät ja tarvittavat ohjeet sekä tarvittava koulutus. Lisäksi direktiivi antoi näille määräyksille vähimmäisvaatimukset.158 Toinen samoihin aikoihin ja samalle perustamissopimuksen 118 a artiklalle perusten an- nettu direktiivi koski vähimmäisvaatimuksia työntekijöiden työpaikallaan käyttämille henkilönsuojaimille. Direktiivin johtoajatuksena oli se, että yleiset ja muut suojelukeinot tulee asettaa henkilösuojainten edelle ja työnantaja on velvollinen turvallistamaan laitteita turvalaittein. Sen lisäksi, että direktiivin mukaan työnantajalla on velvollisuus henki- lösuojaimet hankkia, on työnantajan velvollisuus myös järjestää niiden vaarojen arvioin- tia säännöllisesti. Direktiivi antaa myös malliasiakirjan vaarojenarvioinnin suorittami- selle sekä ohjeellisen luettelon henkilösuojainten määrästä.159 Näin ollen voidaan todeta, että Suomen työturvallisuuslainsäädäntöä on uudistettu EU:n säädösten kanssa yhdenmu- kaiseksi jo hyvän matkaa ennen unioniin liittymistä. 156 Euroopan neuvoston direktiivi 89/391/ETY, artikla 13 (1). 157 Euroopan neuvoston direktiivi 89/391/ETY, artikla 13 (2). 158 Euroopan neuvoston direktiivi 89/655/ETY. 159 Euroopan neuvoston direktiivi 89/656/ETY. 50 4.4 Vastuun kohdentamisen muualla rikoslainsäädännössä 4.4.1 Muuttunut normisto Rikoslain toisen uudistusvaiheen kanssa samaan aikaan tehtiin työturvallisuusnormiston lisäksi myös muita merkittäviä säädösuudistuksia, jotka olivat enemmän tai vähemmän yhteydessä uudistettuun oppiin vastuun kohdentamisesta. Rikoslain kokonaisuudistuk- sella haluttiin tarkastella kokonaisvaltaisesti rikosoikeuden keskeisiä tavoitteita ja arvi- oida yhtenäisesti niitä päämääriä, etuuksia ja arvoja, jota rikoslainsäädännöllä haluttiin suojata ja edistää. Uudistuksen tarkoituksena oli erinäisten suojeltavien arvojen punninta ja oikeustajunnan muutoksen mukaisesti arvioida uudelleen eri tekojen rangaistavuutta. Rikoslain säätämisen 1889 jälkeen tällaisia toimia ei aikaisemmin ollut yhtenäisesti ri- kosoikeudessa toteutettu.160 Muuttuneen normiston ja rikosoikeusajattelun seurauksena muutoksia ajettiin kokonais- valtaisesti normiympäristöön. Työturvallisuusvastuun kehitystä ajaneen lainsäädännön kokonaisvaltaisen uudistuksen hahmottamiseksi, käsittelen myös muuta samanaikaisesti muuttunutta normistoa. Nostan esiin seuraavat hallituksen esitykset, jotka näen keskei- simmiksi asian kannalta: HE 95/1993 vp – Hallituksen esitys eduskunnalle oikeushenkilön rangaistusvas- tuuta koskevaksi lainsäädännöksi HE 309/1993 vp – Hallituksen esitys eduskunnalle perustuslakien perusoikeus- säännösten muuttamisesta 4.4.2 Ympäristönsuojelusta ympäristörikoslainsäädäntöön Mielestäni on perusteltu johtopäätös, että edellä tässä tutkielmassa kuvattu teollisuuden kiihtyminen ja kasvu on ollut omiaan kiihdyttämään halukkuutta ja tarvetta suojella ym- päristöä. Samalla kun maailma on edellä kuvatuin tavoin globalisoitunut, on työvoiman ja liikkuvuuden mahdollisuudet parantuneet, teollisuus lisääntynyt ja nopeasti halpojen asioiden kuluttaminen yleistynyt. Näin ollen on ollut luonnollista havahtua kolikon kään- 160 HE 94/1993 vp. s. 10. 51 töpuoleen. Kaikki edellä kuvaamani työelämän muutokset ovat olleet omiaan kiihdyttä- mään nykyistä, modernia, globaalia ja ennen kaikkea nopeaa yhteiskuntaa. Toisaalta se on myös rasittanut ympäristöämme. Ei ole siis ihme, että samaan aikaan on vaadittu vas- tatoimia ympäristön suojelulle. Ympäristönsuojelu ja ympäristörikosoikeus ovat lähteneet liikkeelle kestävän kehityksen periaatteesta, jonka alkujuuret löytyvät jo Yhdistyneiden kansakuntien (YK) Tukholman konferenssista vuodelta 1972. Maailman Luonnon Säätiön (WWF), YK:n ympäristöoh- jelman (UNEP) ja Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) julkaisivat vuonna 1980 maailman luonnonsuojelustrategian, joka pohjautui kestävän kehityksen näkökohdille. Strategialla haluttiin turvata tulevien sukupolvien oikeus ympäristöön.161 Uusin vaihe ympäristöajattelun nousussa tapahtui vuonna 1992 Rio de Janeirossa pide- tyssä YK:n konferenssissa, jossa ihminen asetetaan keskeiseen asemaan kestävän kehi- tyksen ajajana.162 Kuten myöhemmin käy ilmi, näistä lähtökohdista käsin ympäristöpe- rusoikeus ajautui myös perustuslakiin. Lisäksi on nostettava esiin Euroopan unioniin liittymisen merkitys ja vaikutus ympäris- töajatteluun. Sen lisäksi, että globalisaation myötä tieto oli helpommin hankittavissa, kan- sainvälisistä tavoitteista tuli EU:n myötä myös suomalaisia tavoitteita. Näin ollen EU:n ongelmista tuli suomalaisia ongelmia, joihin oli kansallisella lainsäädännöllä puututtava. Rikosoikeudella oli tilanteessa pedagoginen funktio – ihmisten asenteita ja arvostuksia muuttamalla tapojen uskottiin muuttuvan ympäristöystävällisemmäksi.163 Ympäristörikosten kohdalla rikoslailla säätämisen halukkuus on lähtenyt liikkeelle tar- peesta suojella yhteisöllisiä oikeushyviä, kuten vettä, ilmaa ja maaperää pilaantumiselta ja haitallisilta muutoksilta. Rikosoikeuden suojan on haluttu kattavan myös luonnoneliöt ja niiden muodostamat kokonaisuudet. Myös ympäristöarvot kuten luonnonmonimuotoi- suus on keskeinen suojelukohde.164 Lienee selvää, että suojeluhalukkuus näille arvoille on edelleenkin kasvamaan päin. 161 Pirjatanniemi 2005 s. 45–46. 162 HE 309/1993 vp. s. 20. 163 Pirjatanniemi 2001 s. 8. 164 Heinonen–Koskinen–Lappi-Seppälä–Majanen–Nuotio–Nuutila–Rautio 2002 s. 1403. 52 Ympäristölainsäädäntö on työlainsäädäntöön verrattuna varsin nuori. Vielä 1970-luvun alussa lainsäädäntö on ollut varsin kehittymätöntä. Ympäristörikostoimikunnan suunni- telmien mukaan ympäristörikosoikeudellisten tunnusmerkistöjen oli tarkoitus toimia etu- joukkona ympäristöoikeuden kehittämisessä. Alun perin suunnitteilla olleet tunnusmer- kistöt saivat kritiikkiä osakseen, koska niitä pidettiin hankalina ja vaikeasti sovellettavissa olevina.165 Perustuslakiin otettiin säädös ympäristöstä oikeushyvänä vuoden 1993 hallituksen esityk- sellä. Esityksen mukaan tarkoituksena oli ottaa perustuslakiin uusi ympäristöä koskeva perusoikeuspykälä, jossa säädetään ympäristöön kohdistuvasta vastuusta sekä asetetaan julkisen vallalle ympäristöä koskevat perustuslailliset velvollisuudet.166 Muutoksella ha- luttiin nostaa ympäristönäkökohdat perusoikeusnormistoon. Oikeus ympäristöön on ke- hittynyt kansainvälisesti tunnetuksi ihmisoikeudeksi edellisten kuluneiden vuosikym- menten aikana. Ympäristön kasvava merkitys huomioon ottaen, on voitu pitää puutteena, ettei perusoikeusnormistoon kuulu säännöstä ympäristöstä.167 Säädöksellä oli tarkoitus nostaa esiin se, että luonnon ja muun ympäristön suojelussa on kyse tekijöistä, jotka eivät lähtökohtaisesti kohdistu ihmisyksilöiden oikeuksiksi. Uudella perustuslain säädöksellä haettiin julistuksellisuutta, eikä se itsessään voinut pelkästään toimia esimerkiksi rikosoikeudellisen vastuun perustana. Perustuslain julistussäännös ympäristöstä arvona on sysäys ympäristörikosten tarkemmalle säädöstyölle ja vastuun laajentumiselle.168 Ympäristönsuojeluarvon matka rikoslainsäädöksellä turvattavaksi kulkee hyvin pitkälle samankaltaista reittiä työturvallisuusvastuun kanssa. Perustuslain säädös kuvastaa ympä- ristöarvoa vastuun taustatekijänä eikä sen valossa ole ihmekään, että julkinen valta on katsonut tarpeelliseksi säätää yhtiön johdolle kannustin tai pikemminkin pakote ympäris- töarvojen mukaiseen toimintaan – aivan kuten työrikostenkin kohdalla. 165 Pirjatanniemi 2005 s. 104. 166 HE 309/1993 vp. s. 66. 167 HE 309/1993 vp. s. 14. 168 HE 309/1993 vp. s. 66. 53 4.4.3 Oikeushenkilön rangaistusvastuu vastuun kohdentamisen aisaparina 4.4.3.1 Uusi kohde rikosvastuulle Osakeyhtiön johdon vastuun murroksessa ehkä keskeisin vertailukohde löytyy hallituk- sen esityksestä 95/1993 eli oikeushenkilön rangaistusvastuusta, joka vaikuttaa kulkeneen käsi-kädessä yhtiön johdon vastuun rikoslain muutoksen kanssa. Esityksessä tuodaan ri- koslakiin oikeushenkilön rangaistavuus eli se, että rikosvastuussa voi luonnollisten hen- kilöiden lisäksi olla myös yhteisöt, säätiöt, yhdistykset, kunnat ja muut oikeushenkilöt. Oikeushenkilöä ei kuitenkaan itseään pidetä rikoksen tekijänä, vaan yhteisösakko voisi seurata sellaisesta rikoksesta, johon on yhtiön toimessa syyllistynyt joku johdon jäsen.169 Yhteisösakon tuomitseminen pääsäännön mukaisessa tilanteessa edellyttää aisaparikseen vastuun kohdentamisoppia. Yhteiskunnan muutoksen seurauksena, alkuperäinen rikoslain ajatus siitä, että vain luon- nollinen henkilö voi syyllistyä rikokseen, ei enää toiminut. Herää kysymys siitä, miksi rangaistuslainsäädäntö on oikeushenkilön vastuun osalta muuttunut vasta 90-luvun puo- livälissä? Hallituksen esityksen perustelut lähtevät liikkeelle ajasta ennen toista maail- mansotaa ja kuten aikaisemmin tässä tutkielmassa on todettu, alkoi rikosoikeuden moder- nisoituminen jo ennen 1950-lukua.170 Uusi rikosoikeudellisen vastuun kohde on ajassaan koettu irrottautumiseksi totutuista aja- tusmalleista, jonka tarpeellisuutta ovat tukeneet useat syyt. Jo pari vuosikymmentä ennen oikeushenkilön rangaistusvastuun sisältävän hallituksen esityksen ulostuloa, oikeushen- kilön rangaistusvastuuta on vaadittu sille ilmenneen tarpeen olemassaolon vuoksi. On ol- lut tarve tehostaa rikosoikeudellista vastuuta oikeushenkilön kohdalla. Tarve on kytkey- tynyt erityisesti laajassa mielessä ymmärrettyyn talousrikollisuuteen.171 Toisaalta taas oikeushenkilön rangaistusvastuu on edellyttänyt selkeää tulkinta- ja sovel- tamiskäytäntöä yhtiön johdon vastuun osalta. Näin ollen voidaan katsoa luonnolliseksi, että säädös oikeushenkilön rangaistusvastuusta on tullut rikoslakiin vasta samaan aikaan 169 HE 95/1993 vp. s. 1. 170 HE 95/1993 vp. s. 3-4. 171 Koskinen 1991 s. 870. 54 systematisoituneen vastuun kohdentamisopin kanssa.172 Rikosoikeudellisen laillisuuspe- riaatteen kannalta hidas muutosvauhti voidaan kuitenkin nähdä ongelmallisena. Lisäksi rikoslaissa on vastuun kohdentamissäädökset edelleen vain työ- ja ympäristörikosten kohdalla, mutta oikeushenkilön rangaistusvastuuta sovelletaan toistuvasti myös muihin rikostyyppeihin. Oikeushenkilön rangaistusvastuun käyttöönoton katsottiin asettavan vaakalaudalle eräitä rikosoikeuden pääperiaatteita. Katsottaessa oikeushenkilön johtohenkilöt rikoksenteki- jäksi, ei yhtiön rangaistukseen tuomitseminen horjuta perinteistä rikoksen ja rangaistuk- sen yhteyttä. Mikäli oikeushenkilö itsessään katsottaisiin rikoksentekijäksi, jouduttaisiin useita perinteisiä rikosoikeuden oppirakennelmia Suomessa arvioimaan uudestaan. Tästä johtuen oikeushenkilön rangaistusvastuuta ei rakennettu sen varaan, että pelkästään oi- keushenkilö olisi rikoksen tekijänä.173 Suomessa rikoksen tekijänä voi olla vain luonnollinen henkilö ja näin ollen oppi vastuun kohdentamisesta ratkaisi soveltuvuusongelmia oikeushenkilön rangaistusvastuun osalta. Soveltamiskäytännössä ristiriitaa yleisten oppien kanssa kuitenkin aiheutuu siitä, voi- daanko toista (eli oikeushenkilöä) tuomita toisen (eli yhtiön johdon) tekemästä rikoksesta. Nykykäsityksen mukaan toisaalta voisi esittää, tarvitseeko rikoksen tekijä edes pääsään- töisesti löytää yhtiön johtohenkilöistä, mikäli oikeushenkilö voi kantaa itsenäisesti ran- gaistusvastuun.174 Seuraavassa taulukossa esittelen argumentteja oikeushenkilön rangaistusvastuusta175 ja jäljempänä analysoin niiden merkitystä vastuun kohdentamisen näkökulmasta. Argumen- toinnin esiintuominen sivuaa samalla vahvasti myös vastuun kohdentamiseen liittyvää ajattelua. 172 HE 95/1993 vp. s. 3-4. 173 Koskinen 1991 s. 870. Huom. Tästä on tavallaan poikkeuksena anonyymisyyllisyys, jossa rikoksen te- kijää ei pystytä tai voida erottaa yhtiön toiminnasta. Silloinkaan tekijäksi ei kuitenkaan katsota itse oikeus- henkilöä vaan tekijä jää ainoastaan tunnistamatta ja erottamatta oikeushenkilön sisältä. 174 Koskinen 1991 s. 870. 175 HE 95/1993 vp. s. 4. 55 Pro Contra Yhtiöiden toiminnassa tapahtuvien ri- kosten yhteiskunnallinen merkitys on kasvanut. Rikosoikeuden syyllisyysperiaatteesta ilmenevä tahallisuus- ja tuottamusoppi estävät vastuun kohdentumisen oikeus- henkilöön, koska oikeushenkilö ei nyky- käsityksen mukaan voi olla rikoksen kohteena. Rikoksen yksilöiminen perinteisen ri- kosoikeusjärjestelmän mukaan on tul- lut ongelmalliseksi organisaatioiden monimutkaistumisen, laajentumisen ja päätöksentekomekanismien muuttumi- sen vuoksi. Uudistus johtaisi käsitteellisiin sekaan- nuksiin ja oikeustajunnan hämärtymi- seen ja olisi omiaan sekoittamaan yksi- löllisiä vastuusuhteita. Yksilöllisen rikosoikeudellisen vas- tuun kohdentaminen monimutkaisen organisaation toiminnassa tehdyistä ri- koksista on tullut ongelmalliseksi. Oikeushenkilöön kohdistuvat rikoksen taloudelliset seuraamukset voidaan vyö- ryttää edelleen samaan tapaan kuin verot ja niihin verrattavat julkisoikeudelliset maksut. Ajatus yhteiskunnallisen moitteen koh- distamisesta oikeushenkilön puolesta toimineiden luonnollisten henkilöiden ohella organisaatioon sellaisenaan ei ole enää yhteiskunnallisesti vieras. Yhteisörangaistukset olisivat tehoton tapa säännellä yhteisöjen toimintoja. Prosessitaloudelliset syyt puoltavat oi- keushenkilöiden välitöntä rangaistus- vastuuta. Tuomioistuimet eivät ole soveliaita kä- sittelemään ja ratkaisemaan yhteisöjen toimintoihin liittyviä laajakantoisia yh- teiskunnallisia ongelmia. Taulukosta ilmenevästä hallituksen esityksen harkinnasta voidaan tulkita, että koko ri- kosoikeudellinen vastuuehdokasoppi on ollut 90-luvulla murroksessa. Lisäksi on myös nostettu esiin, että yhteisöjen toimintojen yhteydessä tapahtuvilla rikoksilla on yhä suu- rempi yhteiskunnallinen merkitys. Tämä on yhdenmukainen ajatus vastuunkohdentami- 56 sen perusteluille. Kun yhteisöjen toimintojen rikollisuuden merkitys on katsottu kasva- vaksi, on luontaista, että siihen halutaan puuttua myös johdon vastuulla. Näin ollen päät- telen tämän taulukon perusteella, että oikeushenkilön rangaistusvastuu on tullut nimen- omaan tehostaakseen yhtiöiden rikollisuudeneston merkitystä yhdessä vastuun kohdenta- misopin kanssa. Johdon vastuun on näin ollen katsottava tehostavan oikeushenkilön ran- gaistusvastuuta ja toiste päin.176 4.4.3.2 Havaintoja uuden kohteen säädösperusteista Mielenkiintoista vastuun kohdentamisopin näkökulmasta on taulukon sarakkeen kohta, jonka mukaan: ”Rikoksen yksilöiminen perinteisen rikosoikeusjärjestelmän mukaan on tullut ongelmalliseksi organisaatioiden monimutkaistumisen, laajentumi- sen ja päätöksentekomekanismien muuttumisen vuoksi.”177 Tämän seikan on katsottu puoltavan oikeushenkilön rangaistusvastuuta. Mielenkiintoista on, että seikka puhuu nimenomaan vastuun kohdentamista vastaan tai ainakin nostaa esiin opin ongelmakohdat. Juuri monimutkaiset ja laajat organisaatiot ovat syynä sille, että vas- tuuehdokkaan löytäminen rikosvastuun täyttävillä kriteereillä on lähtökohtaisesti hanka- laa. Kun otetaan huomioon yhteisöjen päätöksentekomekanismit, herää epäilys siitä, täyt- tyvätkö rikosvastuun kriteerit kunkin yksittäisen kohdennetun ehdokkaan kohdalla? Eri- tyisen mielenkiintoiseksi kysymyksen tekevät organisaatiomallit, joissa käytössä ovat johtoryhmätyöskentely, eikä niinkään yksittäinen yhden henkilön päätöksentekopoli- tiikka. ”Yksilöllisen rikosoikeudellisen vastuun kohdentaminen monimutkaisen organisaation toiminnassa tehdyistä rikoksista on tullut ongelmal- liseksi.”178 Tämä seikka puhuu esiin nostamani ongelman puolesta. Toisaalta, hallituksen esityksessä ei käy ilmi, onko hallituksen esityksessä 94/1993 säädetyt nimenomaiset vastuun kohden- 176 HE 95/1993 vp. s. 4. 177 HE 95/1993 vp. s. 4. 178 HE 95/1993 vp. s. 4. 57 tamissäännökset tarkoitettu ratkaisuksi tähän ongelmaan, vai jääkö ongelma edelleen il- moille. Mielestäni oikeushenkilön rangaistusvastuu on perustelu yhteiskuntakehityksen tuote, mutta en näe perusteltuna, että sitä sovelletaan automaattisesti vastuun kohdenta- missäännöksien lisänä vaan pikemminkin konstruktio olisi mielestäni perusteltu pääasi- assa vastuun kohdentamisen sijasta. Mikäli yhtiön toiminnassa katsotaan rikoksen tun- nusmerkistön täyttyneen, mutta yksittäisen tekijän löytäminen syyksiluettavuuskriteerit täyttävällä tavalla on hankalaa, olisi luonnollista määrätä rangaistus ainoastaan oikeus- henkilön rangaistusvastuuna. ”Uudistus johtaisi käsitteellisiin sekaannuksiin ja oikeustajunnan hämär- tymiseen ja olisi omiaan sekoittamaan yksilöllisiä vastuusuhteita.”179 On mielestäni perusteltua sanoa, että rikosoikeudelliset yksilön vastuusuhteet ovat 90- luvun puolivälin jälkeen uudistusten voimaan astumisten seurauksena hämärtyneet. Toi- saalta nämä rikosoikeuden perustavanlaatuiset muutokset ja murrosvaiheet voidaan nähdä yhteiskunnassa suhteellisen tuoreena ilmiönä, joten on perusteltua ajatella, että vas- tuuoppi tulee muokkautumaan tulevaisuudessa. Se, että pysyykö tämä dynaamisesti muuttavan yhteisörakenteen mukana, jää nähtäväksi. Mielenkiintoiseksi aiheen käsittelyn tekee harkinta siitä, miksi oikeushenkilön rangais- tusvastuu ei ole tullut osaltaan korvaamaan johtajistoon kuuluvan luonnollisen henkilön rikosvastuuta vaan pikemminkin täydentämään ja tehostamaan sitä. Tämä herättää kysy- myksen siitä, miksi tarvitsemme elinkeinoelämäämme näin tehokkaita toimia ja mitä tämä saa elinkeinoelämässämme ja talouden kehityksessä aikaan. Kuten kappaleessa 4.3 toin esiin, EU direktiivillä nimenomaan kielletään työturvallisuussäännösten sellainen so- veltamiskäytäntö, jolla olisi haitallisia vaikutuksia pienten ja keskisuurten yritysten pe- rustamishalukkuuteen tai kehitysmahdollisuuksiin.180 Toisaalta haluan esittää lainsäätäjälle kysymyksen siitä, mihin tämä rangaistavuusvimma on jäänyt? Vastuun kohdentamisesta säätävässä hallituksen esityksessä todetaan vastuun kohdentamisen kohdalla, että ulkomaalaisen esimerkin mukaan Suomessakin voitaisiin 179 HE 95/1993 vp. s. 4. 180 Euroopan neuvoston direktiivi 89/655/ETY s. 1. 58 harkita säädettäväksi sellainen vastuun kohdentamisnormisto, joka soveltuisi kaikkiin ri- kostyyppeihin tunnusmerkistöstä riippumatta.181 Mihin tämän läpivieminen on jäänyt, vai ohjaako yhteiskuntamurros tällä hetkellä vastakkaiseen suuntaan? Työllisyyden lisäämi- nen ja talouden kohentaminen on 2010-luvun politiikan kärkihanke. Voidaanko tästä pää- tellä, että rikosvastuu jää toissijaiseksi elinkeinoelämän nostetarpeelle? Puuttuuko tämän päivän yhteiskunnasta juuri se yhteiskunnallinen moottori, joka muutosta edistäisi siten, miten lama sitä vauhditti 90-luvulla? 4.5 Yhteenveto rikoslain II-uudistuksesta ”Yhteiskunta muuttuu. Periaatteessa kaikki lähtevät siitä, että kriminaalipolitii- kan täytyy sopeutua muutoksiin.” 182 Työ- ja rikoslainsäädännön kokema murros on ollut luonnollinen jatkumo esittelemälleni yhteiskuntarakenteen muutokselle 1990-luvun aikana. Jotta tämä muutos saatiin tehok- kaasti toteutettua, oli löydettävä keino puuttua yhteisöjen toimintaan ”isolla kädellä”. Näin ollen syitä vastuun kohdentamissääntelyyn löytyy yhteiskunnassa tapahtuneesta työelämän murroksessa 1990-luvulla. Kun tarkastellaan lainsäädännössä 90-luvulla tapahtuneita muutoksia, on asettauduttava niiden henkilöiden asemaan, jotka kunakin ajankohtana olivat muutoksia rakentamassa. Mitä he tiesivät ja kokivat, mihin he huomasivat tarvetta. Oikeudellinen muutos seuraa yhteiskunnan muutosta ja kriminaalipolitiikan on näihin muutoksiin sopeuduttava.183 Weber on aikoinaan osoittanut kolme tekijää, jotka vaikuttavat länsimaalaisen oikeuden kehitykseen: 1. oikeusajattelun ja sen kantakerrostuman erityisluonne, 2. poliittisen her- ruusrakenteen erityisluonne sekä 3. talouskehitys. Weberin mukaan oikeusajattelin mur- ros lähtee hahmottumaan oikeusajattelijoiden kantajien erityispiirteistä ja heidän saa- masta koulutuksesta. Poliittisella herruusrakenteella Weber on viitannut muun muassa viranomaiskoneistoon ja siihen kuuluvien jäsenten vaatimuksiin. Taloudelliset tekijät 181 HE 95/1993 vp. s. 165. 182 Koskinen 1991 s. 868. 183 Koskinen 1991 s. 868. 59 Weberin mukaan vaikuttavat oikeuden kehitykseen kahdella tasolla: formaaliin rationaa- listumiseen johtavan kehityksen kokonaisarvio sekä yksittäisten instituutioiden intres- sit.184 Kun Weberin ajatusmallia sovelletaan tämän tutkielman kontekstiin, voidaan joitakin yh- tymäkohtia havaita. Vastuun kohdentamisen murrosta on vauhdittanut olemassa ollut tuo- mioistuinkäytäntö eli oikeusajattelun erityisluonne. Lisäksi viranomaisilla ja heidän in- tresseillä ja resursseilla on merkittävä vaikutus tematiikan käytännön toteutuksen ja ke- hityksen kannalta. Millaisista huomioista työsuojeluviranomainen tekee tutkintapyynnön, mitä viranomainen vaatii tai velvoittaa? Kuitenkin enemmän kuin talous, uskon vastuun kohdentamisen vauhdittajana olleen ensisijassa ideologiset näkemykset työntekijän- ja ympäristönsuojelusta. Yhteenvetona todettakoon, että vastuun kohdentamisen läpimurto on edellä esitetyn pe- rusteella pohjautunut ensisijaisesti työelämän murroksen seurauksena syntyneeseen nor- mistoon ja rikosoikeudelliseen uudisajatukseen yhteisörikollisuuden merkityksestä. Onko muutoshalukkuus hidastunut siksi, että muiden kuin työturvallisuusalojen kohdalla, ei yh- teiskuntakehitys ole ollut johdon vastuulle suotuisa? Toinen tässä luvussa esiin tullut asia on 90-luvulla tapahtunut oikeuden syvämurros. Ku- ten toin esiin, monet työoikeusnormistoon liittyvät lait kumottiin ja laadittiin uudelleen. Ympäristöoikeuden normikenttä uudistettiin perin pohjin luomalla kokonaan uusia la- keja. Lisäksi rikosoikeuteen kehitettiin kokonaan uusi rangaistusmenetelmä ja vastuuob- jekti säätämällä oikeushenkilön rangaistusvastuusta. Tarkasteltaessa yhteiskuntaa, nämä muutokset ovat tulleet perustellusti ja ehkä jopa odo- tetusti ajallaan. Suomen työllisyyttä ja teollisuutta rasitti lama, jonka jälkeen työntekijöi- den työllistymistä haluttiin parantaa. Teollisuuden ja tekniikan kehitys toivat mukanaan automatisaatiota, joka oli omiaan muuttamaan teollisuuden työpaikkojen rakennetta ja tarvetta suojella työntekijöitä koneiden ”vaarallistumisen” seurauksena. Suomen liityntä Euroopan unioniin lisäsi kansainvälisyyttä, muutti työvoimaa ja monimutkaisti vapaan 184 Tuori 1988 s. 47–48. 60 liikkuvuuden välityksellä organisaatio rakenteita kansainvälistäen niitä. Ympäristön suo- jeluvietti rantautui Suomeen ja globaaleista asioista tuli vaikutin myös suomalaiseen lain- säädäntöön. 5 MUUTOKSEN SEURAUKSET UUDISTUKSEN JÄLKEEN 5.1 Vastuun kohdentamisen normatiivinen tilanne Rikoslain kokonaisuudistuksen vaikeimpien kysymysten katsottiin muodostuvan rikosoi- keuden yleisten oppien peruskysymysten ympärille, kuten rikosoikeusopilliseen käsit- teen- ja systeeminmuodostuksen perusteisiin. Rikosoikeusdogmaattisilla kirjoituksilla katsottiin 90-luvun alussa olevan keskeinen merkitys, jotta esimerkiksi rikosoikeudellisen vastuun edellytykset tulivat määriteltyä lainsäätäjän, tutkimuksen ja oikeuskäytännön vuorovaikutuksena.185 Näin ollen voidaan katsoa, että normatiivisen nykytilan syntymi- selle 90-luvun alun oikeustieteilijöiden tutkimuksella on ollut suuri merkitys. Näin ollen se minkä voidaan katsoa vaikuttaneen oikeustieteilijöiden ajatuksiin, on vaikuttanut myös ainakin epäsuorasti lakiin. Nykyisellään vastuun kohdentamisoppi mielletään osallisuus- ja laiminlyöntivastuuopin yhdistelmäksi. Opin keskeisin kysymys on se, kenen olisi pitänyt toimia yhteisössä huo- lellisemmin eli kenen syyksi laiminlyönti on luettava. Laiminlyönnistä on rangaistukseen tuomittava ainoastaan se, joka olisi ollut velvollinen toimimaan. Osakeyhtiön johto saat- taa joutua yhtiön toiminnassa tapahtuneesta rikoksesta rikosoikeudelliseen vastuuseen myös monissa muissa rikostyypeissä, jossa tyyppiesimerkkinä ovat velallisen rikokset.186 Vastuun kohdentamisharkinta edellyttää toimintaa sääntelevän normatiivisen ympäristön hahmottamista. Erilaisia toimintavelvollisuusnormeja asetetaan ensisijassa lainsäädän- nössä, mutta suuressa roolissa ovat myös kunkin liiketoiminta-alan omat normistot.187 Vastuun ulottuvuuden sääntely työrikoksissa nimenomaisesti oli uutta ja avoimeksi jäi kysymys siitä, oliko mahdollista soveltaa RL 47:7 yleissäännöksenä myös osana muuta 185 Lahti 1991 s. 845. 186 Tapani–Tolvanen–Hyttinen 2018 s. 553. 187 Tapani–Tolvanen–Hyttinen 2018 s. 553. 61 rikosoikeuden aluetta. Frände nostaa esiin tämän kysymyksen, mutta ei usko sen olevan mahdollista.188 Rikoslain 47 luvun 7 pykälässä säädetään vastuun kohdentamisesta työrikoksissa. Sään- nöksen sanamuoto on seuraava: Tässä luvussa rangaistavaksi säädetystä työnantajan tai tämän edustajan menettelystä tuomitaan rangaistukseen se, jonka velvollisuuksien vastai- nen teko tai laiminlyönti on. Tätä arvioitaessa on otettava huomioon asi- anomaisen asema, hänen tehtäviensä ja toimivaltuuksiensa laatu ja laa- juus sekä muutenkin hänen osuutensa lainvastaisen tilan syntyyn ja jatku- miseen. Säännöksessä kyse on siitä, kenen toiminta organisaatiossa on katsottava syyksi. Osalli- suusoppi on keskeisenä tekijänä toiminnan syyn arvioinnissa. Erityisesti tuottamukselli- sissa rikoksissa pidetään luontaisesti useiden henkilöiden toisistaan riippumattomasti to- teuttamia tekoja tietyn seurauksen syynä. Yhtiöissä tilanne on kuitenkin eri. Yhtiöt koos- tuvat hierarkkisesta vastuujaosta ja siten on perusteltua kysyä, kenellä oli velvollisuus tunnusmerkitön täyttymisen aiheuttaneesta tekijästä huolehtia.189 Vertailtaessa yrityksen johdon vastuuasemaa muihin Pohjoismaihin, on syytä huomioida myös muita rikosoikeudessa eroavaisuuksia aiheuttavia tekijöitä. Syyttämättä jättämisellä on ollut muissa Pohjoismaissa eri asema kuin Suomessa. Esimerkiksi Ruotsissa ja Nor- jassa jätettään syyttämättä kaikista rikoksista noin 20–25 prosenttia sitä vastoin Suomessa vastaava osuus on 2-3 prosenttia. Selkeästi eniten syyttämättä jättämistä käytetään Ruot- sissa, jossa 1980-luvullä päätöksiä on tullut 20.000–30.000 vuodessa.190 Tuomitsematta jättämistä käytetään Suomessa kansainvälisesti vertailtuna paljon. Ruot- sissa tuomitsematta on jätetty 90-luvun vaihteessa alle 100 syytettä. Toisaalta, kun kar- sinta tapahtuu syyttäjäportaassa, ei toimenpiteistä luopumisella tuomitsemisvaiheessa enää ole suurta tarvetta.191 188 Frände 2005 s. 303. 189 Frände 2005 s. 304. 190 Lappi-Seppälä 1991 s. 906. 191 Lappi-Seppälä 1991 s. 906. 62 Suomessa on ollut vallalla niin sanotun positiivisen tahtoteorian mukainen määrittely, jonka mukaan tekijä ajattelee ennen tekoaan seuraavaan tapaan: Vaikka tekoni johtaisikin mieltämääni oikeudenloukkaukseen, ryhdyn siihen kuitenkin. Ruotsissa on enemmän val- lalla hypoteettisen tahtoteorian malli, jonka mukaan tekijä olisi tehnyt teon, vaikka hän olisi varmasti mieltänyt sen seuraamuksen syntyvän, jonka syntymistä hän piti vain to- dennäköisenä.192 Tanskassa ja Norjassa tahallisuuden alaraja määräytyy todennäköisyystahallisuuden pe- rusteella. Teko on tahallinen, jos tekijä on pitänyt seurauksen syntymistä varsin todennä- köisenä.193 Verratessa vastuuopin asettumista kansainväliseen kenttään, on syytä huo- mata, että perusratkaisut ovat mannereurooppalaisen ja pohjoismaisen oikeuskulttuurin piirissä samanlaisia.194 5.2 Osakeyhtiöiden tuomat erityispiirteet muutoksen jälkeiseen arviointiin Osakeyhtiölakia on muutettu vuosien varrella tasaisesti. Merkittävimmät muutokset ny- kytilaan nähden syntyivät 1990-luvulla, kun Suomi liittyi ETA-sopimukseen ja myöhem- min Euroopan Unioniin. Osittain tässä kohden voidaankin puhua jopa uudesta osakeyh- tiölaista.195 Tämän tutkielman kontekstissa keskeisen yhteiskuntamuutoksen hahmotta- misen kannalta on olennaista huomata, että myös merkittävimmät osakeyhtiöoikeudelli- set uudistukset ovat myös ajoittuneet 90-luvun puoliväliin. Osakeyhtiöt voidaan tyypillisesti nähdä sekä taloudellisen että teknisenä ja sosiaalisena järjestelmänä. Laiminlyöntivastuuoppi liittyy lähtökohtaisesti osakeyhtiöiden juuri sosi- aalisen järjestelmän piiriin eli siihen, että ihmiset ja ihmisryhmät ja niiden käyttäytyminen yhdessä ovat tarkastelussa lähtökohtana.196 Kun osakeyhtiöitä katsotaan tältä kannalta, nähdään laiminlyöntivastuun kautta useampia mahdollisia ongelmakohtia, kuten esimerkiksi delegoinnin merkitys, asemasta seuraava todellinen vaikutusmahdollisuus sekä tietyt toimintaodotukset, joita toiselta toimijalta 192 HE 94/1993 vp. s. 87–88. 193 HE 94/1993 vp. s. 87–88. 194 HE 44/2002 vp. s. 12. 195 Kyläkallio–Iirola–Kyläkallio 2008 s. 58. 196 Nissinen 1996 s. 85–85. 63 odotetaan. Laiminlyönti sosiaalisessa järjestelmässä saattaa näyttäytyä esimerkiksi puut- teellisena organisaation suunnitteluna tai työnjaon mukaisten velvoitteiden noudattamatta jättämisenä. Osakeyhtiö on yhteistoimintajärjestelmä, jonka tuloksellinen toiminta edel- lyttää toimivaa ja tehokasta sisäistä ohjausjärjestelmää.197 Osakeyhtiön rakenteeseen ja sen sisäisiin valtasuhteisiin ja roolijakoon voidaan katsoa olevan sovellettavissa yleisiä normeja sekä tapauskohtaisia normeja. Yleisellä tasolla osa- keyhtiön toimintaa ja yhtiön edustajien velvollisuuksia määrittelevät normit löytyvät pit- kälti osakeyhtiölaista. Yleisiin normeihin voidaan lukea kuuluvaksi myös henkilöstö eli muut työntekijät, joita sitovat yleisluontoiset säädökset muun muassa työlainsäädännöstä. Sisäiseen normistoon osakeyhtiössä kuuluvat esimerkiksi yhtiöjärjestys ja muu organi- saation sisäinen ohjeistus sekä vakiintunut käytäntö.198 Käytännössä vastuun kohdentamista harkittaessa annetaan eniten painoarvoa kuitenkin yleisen tason normistolle eli laille ja yhtiöiden sisäiselle ohjeistukselle.199 Toisaalta voi- daan katsoa perustelluksi, että vastuun kohdentamisharkinnassa nojaudutaan yhtiön ylei- seen normistoon, mutta toisaalta kunkin organisaation erityispiirteiden huomiointi aut- taisi ratkaisukäytäntöä pysymään ajan tasalla. Kuten tässäkin tutkielmassa on todettu, or- ganisaatiomallit ja -rakenteet muuttuvat jatkuvasti, eikä voida olettaa, että lainsäädäntö pysyy tässä kehityksessä ajan tasalla. Vastuun kohdentamisharkinta syvenee erityisesti esimerkiksi siinä vaiheessa, kun arvioi- daan vastuuta osakeyhtiöiden eri toimielinten välillä. Seuraavana on Matti Nissisen lisen- siaattityössään esittämä kuvio siitä, mikä tosiasiallinen päätäntävastuu eri yhtiöoikeudel- lisella osakeyhtiön toimielimellä on. 197 Nissinen 1996 s. 85–85. 198 Nissinen 1996 s. 89. 199 Nissinen 1996 s. 89. 64 Kuvio on omiaan osoittamaan, että vastuun kohdentumisen oikeudenmukaisen oppira- kenteen kannalta on erityisen tärkeää, että ratkaisukäytännössä huomioidaan organisaa- tiokohtaiset erityisolosuhteet. Kun otetaan huomioon tämän tutkielma kontekstissa esi- tetty vastuun kohdentamisajattelun ja osakeyhtiön muutos, lienee perusteltua esittää lain- säätäjälle kehotus tarkastella normiston ajantasaisuutta.200 Kuten Nissisen kuvio esittää, ohjausvoima eli tosiasiallinen vaikutusmahdollisuus vaih- telee jo pelkästään eri rakenteisissa osakeyhtiöissä.201 On syytä korostaa, että Nissisen kuvio on tehty heti rikoslain tämän uudistusosan jälkeen eli noin 25 vuotta sitten. Mikäli vastaava kuva tehtäisiin 2020-luvulla, saatettaisiin vastuuasetelma nähdä toisenlaisena. Näin ollen kuva perustelee myös osaltaan aikaisnäkökulmaa osakeyhtiön päätäntäelimistä lainsäätämisen aikaan. 200 Nissinen 1996 s. 89–92. 201 Nissinen 1996 s. 92. 65 5.3 Työturvallisuusvastuun muotoutuminen Kun tapaturman jälkeen työorganisaatiossa aletaan etsiä vastuuehdokkaita, aloitetaan kar- toittamalla ensin kyseisen työtilan vaarat, ja se ilmenevätkö vaarat kaikissa työvuoroissa ja työtilanteissa vai pikemminkin vain satunnaistapauksissa. Sen jälkeen selvitetään, millä tavoin työn organisointiin ja työolosuhteisiin vaikuttavia päätöksiä yhtiössä teh- dään, kuka tai ketkä ja millaisessa kokoonpanossa näistä asioista päättävät. Tutkinnassa etsitään vastausta kysymykseen: mikä oli se työturvallisuusmääräysten vastainen olo- suhde, jonka voidaan katsoa tapaturman oikeudellisesti relevantiksi syyksi. Tällaisia ta- paturmaan johtaneita syitä voi olla useita, jolloin vastuu kohdentuu eri henkilöille.202 Vastuun kohdentaminen perustuu siten näiden neljän kriteerin varaan. Säädöksessä ensin mainittu (1) asianosaisen asema lisättiin pykälään lakivaliokunnankäsittelyssä. Asema viittaa suoraan henkilön asemaan työnantaja yhtiön eli esimiesasema organisaatiossa. Tehtävät ja toimivaltuudet (2, 3) puolestaan tulevat yhtiön toiminnan periaatteista eli eri henkilöiden työtehtävien ja velvollisuuksien sisällöstä. 203 Tehtävien ja toimivaltuuksien laatu viittaa eri tekijöiden tehtävien faktiseen sisältöön. Laajuus sen sijaan viittaa tosiasiallisiin toimintamahdollisuuksiin ja päätöksentekomah- dollisuuksiin. Kyse on siitä, millaisia ja kuinka laajakantoisia päätöksiä henkilö tosiasi- assa voi toiminnassaan tehdä, kuinka itsenäisesti hän voi päätöksiä tehdä ja missä määrin hän toimii lähinnä asian esittelijänä ylemmille tahoille.204 Lisäksi säädöksen mukaan vastuun kohdentamisarvioinnissa on kriteerinä (4) henkilön osuus lainvastaisen tilan syntyyn ja jatkumiseen. Tämä kriteeri yleensä toimii erottavana tekijänä eri vastuuehdokkaiden välillä. Joku on voinut toiminnallaan konkreettisesti ai- heuttaa lainvastaisen tilan syntymisen, toinen taas jatkuvilla laiminlyönneillä aiheuttaa lainvastaisen tilan jatkumisen. Eri tahoilla on yhtiössä erilaisia velvollisuuksia lainvastai- seen tilaan nähden. Toisella on velvollisuus ilmoittaa tilasta ylemmälle taholle huomattu- aan sen ja toisella voi olla velvollisuus poistaa kyseinen lainvastainen tila.205 202 Saloheimo 2016 s. 209. 203 Matikkala–Tolvanen 2014 s. 970. 204 Matikkala–Tolvanen 2014 s. 970–971. 205 Matikkala–Tolvanen 2014 s. 971. 66 Käytännössä vastuuta kohdennettaessa vastuuehdokkaita on usean eri portaan esimiesta- solta. Ylimmän johdon velvollisuutena on ollut osoittaa riittävät resurssit, jonka seurauk- sena tehtaanjohtaja on laiminlyönyt asemaansa ja tehtäviinsä perustuvia velvoitteitaan. Keskijohdon esimiehellä on velvollisuus valvoa työntekijöitä ja työympäristöä, jonka lai- minlyömällä lainvastaista tilaa ei ole huomattu ennen tapaturman sattumista. Ruohonjuu- ritason esimiehellä eli esimerkiksi työnjohtajalla sen sijaan on saattanut olla toteuttamis- velvollisuus, eli käytännön toteutuksesta huolehtiminen. Näin ollen työturvallisuusrikok- set voidaan nähdä useampien eri tahojen laiminlyöntinä, joita kaikkia tarvitaan lainvas- taisen lopputuloksen syntymiseksi tai olemassaoloksi.206 Vastuun kohdentamisen perusteet ilmenevät Turun hovioikeuden ratkaisusta vuodelta 1991. Tapauksessa paperitehtaan työntekijä työskenteli pituusleikkurilla ja koneen käyn- nissä ollessa poisti kädellään pintaan tulevia rypistymiä. Käsi joutui rullien väliseen nie- luun vahingoittuen vaikeasti. Työtapa oli ollut yleisesti käytössä tehtaalla. Tapauksessa vastuun kohdentamista arvioitiin seuraavien laiminlyöntien kautta: a) Työnjohtajan olisi pitänyt estää virheellisen työtavan käyttäminen b) Tuotantopäällikön laiminlyönniksi katsottiin riittävän yksityiskohtaisten, leik- kuritöitä koskevien ohjeiden antaminen ja työnopastuksen valvonta c) Osastojohtaja ja tehdasyksikön johtaja olivat laiminlyöneet leikkurin tarpeel- liset suojalaitteet.207 Osakeyhtiössä RL 47:7 säännöksen tarkoittama työnantajan edustaja voi luonnollisesti tarkoittaa myös hallituksen jäsentä tai esimerkiksi toimitusjohtajaa. Erityisesti riittävien työturvallisuusresurssien laiminlyönti saattaa nimenomaan nostaa vastuun isommissakin yhtiöissä aina johtoryhmään ja hallitukseen asti – siihen kuka tosiasiassa on tilaan voinut vaikuttaa.208 Turun hovioikeuden ratkaisussa 20.10.2008 Nro 2353 arvioitiin vastuun kohdentamista nimenomaan osakeyhtiön näkökulmasta. Vastaajien kertomuksista oli käynyt ilmi, ettei 206 Sortti 2013 s. 62. 207 Turun HO 21.3.1991 R 90/604, Saloheimo 2016 s. 209. 208 Sortti 2013 s. 68. 67 osakeyhtiössä oltu pidetty säännöllisiä hallituksen kokouksia. Hallitus ei ollut myöskään tehnyt ainakaan nimenomaisia päätöksiä vastuualueidensa jaosta. 209 Näin ollen katsottiin, että yhtiössä ei ollut noudatettu osakeyhtiölain mukaista päätök- sentekojärjestelmää. Päätöstä vastuun kohdentamiselle ei siten perustettu pelkästään muodolliseen asemaan yhtiön hallinnossa vaan tosiasiallisille päätöksentekomahdolli- suuksille. Näin ollen ratkaisussa työturvallisuusrikoksesta tuomittiin hallituksen puheen- johtaja ja toimitusjohtaja, koska he olivat tehdyn selvityksen perusteella ainoat, jotka käyttivät tosiasiallista päätäntävaltaa taloudellisissa asioissa ja heidän katsottiin siten lai- minlyöneen työturvallisuusvelvoitteensa liian vähäisellä resursoinnilla.210 Mielenkiintoista on mielestäni analysoida sitä yhteiskunnassa voimassa ollutta tarvetta, jonka vuoksi säädös on haluttu erityisesti työrikoksiin – pelotevaikutteeksi, jotta tehtä- vistä huolehditaan riittävällä tavalla. Mielestäni lähtökohta kuulostaa melko raskaalta, koska se mitä yksittäinen insinööripäällikkö voi toimessaan tehdä, on rikosvastuunanka- ruuteen nähden melko rajoitettua. Harvoin myöskään organisaatiossa kukaan, ainakaan alemmalla tai keskitason esimiestasolla, tekee päätöksiä yksin, ainakaan riippumatta an- netuista resursseista tai konserninhallinnosta. Toisaalta uskon, että varsinkin tehdasteollisuudessa on käytössä useita vanhoja 70-luvulta peräisin olevia koneita ja laitteita, joiden turvallisuustaso on olematon. Ilman rikosoikeu- dellista vastuuta ja painostamista saattaisi jäädä arvailun varaan, huolehtisiko työnantaja siitä, että työntekijällä on turvalliset olosuhteet työnsä suorittamiseen. Myöskään yhtiöillä ei olisi välttämättä yhtä suurta intressiä investoida turvallisuuteen myös taloudellisesti. Maailman ja teollisuuden globalisaation myötä myös paineet kovempaan tulokseen ja no- peampaan työtahtiin kasvoivat. Tämän vuoksi on pidetty tärkeänä turvallisuuden säily- mistä työntekopaikalla. Kuitenkin ensisijaisesti ajattelen, että rikosoikeuden käyttäminen pelotteena huolimattomuus ja laiminlyöntirikosten kohdalla on kyseenalaista. Säännöksessä vastuuhenkilön asemalla, tehtävillä ja toimivaltuuksilla viitataan asian- omaisen asemaan kyseisessä työyhteisössä eli yhtiössä. Osakeyhtiöiden ylimmän johdon 209 Sortti 2013 s. 68, Turun Ho 20.11.2008, R 07/2819. 210 Sortti 2013 s. 68, Turun Ho 20.11.2008, R 07/2819. 68 eli hallituksen ja toimitusjohtajan kohdalla vastuuperusteet eli asema ja työtehtävät ilme- nevät osakeyhtiölaista. Useissa työrikosten soveltamistilanteissa ei vastuunkohdetta tar- vitse kuitenkaan hakea yhtiön ylimmästä johdosta käsin, vaan pikemminkin tehdaskoh- taisesta johdosta. Tällöin vastuuaseman syntyyn vaikuttavat sisäinen toimielin- ja tehtä- väjako sekä organisaatiokaaviot.211 Kuten aikaisemmin tässä tutkielmassa onkin esitetty, juuri organisaatioiden rakenteen monimutkaistuminen oli se, joka yhteisöissä 90-luvulla oli murroksessa. Työturvallisuussäädöstö on näiden muutosten jälkeen jonkin verran jatkanut edelleen ke- hittymistään. Nykyään voimassaoleva työturvallisuuslaki kumosi edeltäjänsä ja voimaan saatettiin uusi työturvallisuuslaki, joka olisi yhdenmukainen uudistuneen työsopimuslain kanssa. Tavoitteena oli säätää työturvallisuuden hallinnasta ja työnantajan velvollisuu- desta työolosuhteiden parantamiseen entistä selkeämmin. Laissa pyrittiin nostamaan esille työnantajan velvollisuus tunnistaa ja arvioida työhön liittyvät ja työstä aiheutuvat vaarat. 212 Työnantajan työsuojelullisten velvoitteen korostaminen oli lainsäädännön tausta-ajatuk- sena. Työnantajalla asetettiin yleinen velvollisuus huolehtia työntekijöiden turvallisuu- desta ja terveydestä työssä. Tätä velvollisuutta voisivat rajoittaa vain epätavalliset ja en- nalta-arvaamattomat olosuhteet.213 Nykyaikaisen työturvallisuuden tausta-ajatuksena oli kokonaisvaltainen työntekijän suojelu ja työturvallisuuden järjestäminen katsottiin yksi- selitteisesti työnantajan velvollisuudeksi. Työturvallisuus johtaminen nousi uudessa työ- turvallisuuslaissa keskeiseen asemaan.214 6 JOHTOPÄÄTÖKSET Analysoitaessa sitä, miksi osakeyhtiön johdon rikosvastuu työturvallisuudesta on vuoden 1970 jälkeen kehittynyt rikoslain säädökseksi, ensimmäinen keskeinen näkökohta on ri- kosoikeuden modernisoituminen ja liiketoimintaan liitännäisten yhteisörikosten rangais- tusten käyttöönotto. Ilman tätä muutosta rikosoikeuden tematiikassa, vastuun kohdentu- minen tuskin olisi löytänyt tietään rikoslakiin. 211 Saloheimo 2016 s. 211. 212 HE 59/2002 vp. s. 1. 213 HE 59/2002 vp. s. 1. 214 Paanetoja 2018 s. 3-5. 69 Toinen merkittävä muutos on tapahtunut työelämässä. Työelämässä ja erityisesti teolli- suudessa toiminnan vaatimukset ja välineet ovat muuttuneet siinä missä organisaatio ra- kenteet ja työkulttuurikin. Lisäksi työntekijän suojelukulttuuri ja heikommassa asemassa näkeminen ovat muuttaneet lainsäädäntöasetelmaa työorganisaatioissa. On luonnollista, että työnantajalla on nähty jo 1930-luvun alkupuolelta alkaen olevan eri- tyinen vastuu työntekijälle turvallisten olosuhteiden tarjoamisesta ja säilyttämisestä. Työntekijän oma vastuu turvallisuudestaan on sen sijaan hieman vaihdellut ja nykyisessä oikeustilassa sen varaan ei juurikaan lasketa. Pidän luonnollisena jatkumona sitä, että 1990-luvulla teollisuuden nousukauden alettua on haluttu säätää työrikoksista erikseen rikoslailla. Uskon sen turvanneen työvoiman säilyvyyttä ja olosuhteiden minimitasoa. Työturvallisuuteen liittyvät EU-säädökset ovat viimeistään kiistatta pakottaneet työtur- vallisuuden nousemaan Suomessa uudelle tasolle. Kolmas muutos, joka perustelee vastuun muutoksen syitä, on tapahtunut osakeyhtiöissä. Osakeyhtiöiden vastuurakenteissa on tapahtunut merkittäviä muutoksia. Rakenteet ovat globalisaation myötä kasvaneen ja kerrostuneet. Johtoportaita on enemmän ja lopullinen päätäntä, käsky tai ainakin resursointivalta on muualla. Toisaalta tutkielmani aikajaksolla ei lainsäädäntöön ole ilmestynyt mitään täysin olemassa olevasta uutta ja poikkeavaa. Näin ollen voidaan tiettyjen periaatteiden, kuten työnantajan vastuun osalta puhua myös muuttumattomuudesta. Muuttumattomuutta perustelee mielestäni parhaiten se, että en- simmäisellä osakeyhtiölailla on johdolle jo asetettu velvollisuus huolelliseen työskente- lyyn. Se ei varsinaisesti ole muuttunut – ainoastaan täsmentynyt. Tapahtuneen muutoksen seurauksena näen perusteltuna ja luonnollisena jatkumona, että vuonna 1995 rikoslakiin on nostettu säädökset työrikoksista, täsmennetty työturvallisuus- rikoksen alaa ja säädetty vielä erillinen, kaikkia työrikoksia koskeva säädös vastuun koh- dentamisesta. Ennen kaikkea nostaisin ilmaan kysymyksen, miksi muutos tuli vasta sil- loin eikä jo aikaisemmin? Tutkielmani puitteissa tähän on löydettävissä vastaus nimen- omaan säädöksen edellyttämästä rikosoikeudellisen ajattelun kokonaisvaltaisesta muu- toksesta sekä yhteiskunnallisen muutostarpeen tarjoamasta tekijästä, eli EU jäsenyydestä, sekä viimesijaisimmista ja lopullisesta vauhdittajasta eli lama-ajasta. 70 Kun otetaan huomioon yhteiskunnan ja työelämän tilanne sodan jälkeisessä Suomessa, on mielestäni ymmärrettävää, että vuonna 1930 ensimmäisen työturvallisuuslain säätä- misen aikaan ei nähty tarpeellisena harkita työturvallisuutta rikoslain kautta. Vuosien 1930 ja 1958 välillä tapahtunut yhteiskunnan rakenteellinen kehittäminen muovasi työ- turvallisuussäädös ajattelua yhä enemmän rikosvastuun suuntaan. Jos verrataan suoma- laisen yhteiskunnan ja työelämän tilaa vuosina 1958 ja 1995, voidaan mielestäni todeta lainsäädännöllisen muutoksen olevan yhteiskunnan näkökulmasta tarpeen. Mielestäni on kuitenkin syytä nostaa esiin, että vuoden 1995 ja 2019 välillä työelämä on myös muuttunut hyvin radikaalisti. Tämä muutos ei varsinaisesti näy lainsäädännössä, vaikka väittämän viralliseen toteamiseen tulisi tehdä myös oikeusdogmaattista tutki- musta. Mielestäni kritiikin paikka löytyy nimenomaan tästä näkökohdasta: Voiko 1980- luvulta peräisin oleva yhtiön johtoon vastuun kohdentavan säädöksen sanamuoto ja 1980- luvun yhteiskuntaan rakennettu työturvallisuusvastuu olla relevantissa asemassa vielä vuonna 2020? Nykyään voimassa olevan vastuun kohdentamissäädöksen sanamuoto etsii vastuuehdo- kasta organisaatiosta ”tehtävien ja toimivaltuuksien tai aseman” perusteella ja vastuussa oleva on työnantajan edustaja eli tyypillisimmin yhtiön johtohenkilöä. Säädös on raken- nettu aikalaisittain vallitseville käsityksille organisaatioista hierarkkisina järjestelminä ja orastavasta teknologiasta huolimatta manuaalisesta työstä koostuvista toiminnoista. Ny- kyajan organisaatioissa sen sijaan automatiikka on suuressa roolissa, työskentely enem- minkin itseohjautuvaa ja koneiden automatisaatiota valvovaa. Verrattuna siihen, miten paljon yhteiskuntakehitys on muokannut lainsäädäntöä kohti 1995 rikoslain säädöksiä, herää kysymys, tulisiko 1995 vuoden jälkeisen kehityksen muokata säädöstä kohti 2020 lukua? Toisaalta, mikäli lainsäätäjä ei koe esiin nostamiani ongelmakohtia tehtäväkseen, mieles- täni tuomioistuimen tulisi huolehtia entistä tarkemmin siitä, että vastuun kohdentamis- säännökset työturvallisuusrikosasioissa ovat sidottuja yleisiin oppeihin. Vastuun kohden- tumisen tulisi siten sovellettavaksi, kuten lain säätämisen yhteydessä on tarkoitettukin, vain tiiviissä yhteydessä yleisten oppien kanssa.