HEIDI KOSONEN, KAISU HYNNÄ-GRANBERG & HANNA VARJAKOSKI | SUKUPUOLENTUTKIMUS–GENUSFORSKNING 38 (2025): 1, S. 92–100 92 Heidi Kosonen: Tänään keskustelemme kevään 2024 Cannes-festivaaleilla ensinäytöksensä saa- neesta The Substance -elokuvasta erinäisistä femi- nististä elokuvaa ja sukupuolitettua ruumista si- vuavista näkökulmista. Meitä on keskustelemassa kolme aiheesta tavalla tai toisella kiinnostunutta tutkijaa: Hanna Varjakoski Itä-Suomen yliopistos- ta, Kaisu Hynnä-Granberg Turun yliopistosta, ja minä. Haluaisitteko keskusteluteemaa sivuten ker- toa lyhyesti tutkimusprofiileistanne? Hanna Varjakoski: Minulla on mediatutkimus- tausta. Väittelin tohtoriksi Turun yliopiston media- tutkimuksen oppiaineesta, ja väitöstutkimuksessa- ni tarkastelin ikääntymisen kuvastoja kotimaisessa mediassa, erityisesti populaarielokuvassa, TV-oh- jelmissa ja sosiaalisessa mediassa. Olen tutkijau- rallani ollut kiinnostunut erityisesti ikääntymisen kulttuurisista aspekteista eli kulttuurigerontologi- aan liittyvistä kysymyksistä. Kaisu Hynnä-Granberg: Olen myöskin Turun mediatutkimuksen kasvatteja ja tehnyt siellä väitös- kirjan, joka käsitteli kehopositiivisuusliikettä suo- malaisessa sosiaalisessa mediassa. Voisi sanoa, että kantava linja tutkimusintresseissäni on kauneus- ihanteiden – varsinkin ruumiin kokoon liittyvien ihanteiden – tarkastelu sekä vuorovaikutussuhde median käyttäjän ruumiin ja mediassa nähtyjen ruumiin kuvien välillä. Postdoc-tutkimuksessani Ruumiskauhua ikääntyvästä naiskehosta Keskustelua The Substance -elokuvasta Heidi Kososen, Kaisu Hynnä-Granbergin ja Hanna Varjakosken kesken Heidi Kosonen, Kaisu Hynnä-Granberg & Hanna Varjakoski Kohtaus The Substance -elokuvasta. Kuvakaappaus: Film Grab (https://film-grab.com/). KESKUSTELU HEIDI KOSONEN, KAISU HYNNÄ-GRANBERG & HANNA VARJAKOSKI | SUKUPUOLENTUTKIMUS–GENUSFORSKNING 38 (2025): 1, S. 92–100 93 tarkastelen omakuvaamista ja selfieiden ottoa me- diakasvatuksellisista tulokulmista. Tarkoituksena- ni on moninaistaa sitä keskustelua, jota selfieiden ympärillä käydään. Digitaalinen kulttuuri on ny- kyään kiinteä osa varsinkin nuorten elämää, minkä takia on oleellista ottaa digitaaliset teknologiat ja selfiet mukaan mediakasvatustyöhön. Heidi: Kiinnostavaa! Toimin keskustelussa etu- päässä fasilitoijana, mutta akateeminen historiani liittyy aiheeseen sukupuolitetun ja sukupuolittavan visuaaliseen kulttuurin ja esimerkiksi inhon affektii- visiin praktiikoihin kiinnittyvän tutkimuksen myötä. Vapaa-ajallani olen kauhuelokuvien ja erityisesti ruu- miskauhun fani, mikä myös osaltaan selittää tulokul- miani keskustelua ohjaaviin kysymyksiin. Tämä elokuvahan on feministiselle keskustelul- le kiinnostava tapaus siksikin, että The Substance on jakanut mielipiteitä feministiseksi tituleerattuna ruumiskauhuelokuvana (esim. Balanescu 2024; Silf- verberg 2025). Se hyödyntää ruumiskauhun perin- teisiä elementtejä – erityisesti inhoa – kuvatessaan ja tarkastellessaan naisen ikääntymiseen liittyviä tee- moja satiiriseksi nimetyn linssin kautta. Elokuvan on käsikirjoittanut ja ohjannut Coraline Fargeat, joka on vasta yhdeksäs Oscar-ehdokkuuden saanut naisohjaa- ja. Elokuvassa seurataan Demi Mooren näyttelemää, ikääntyvää aerobictähteä Elisabethiä, joka ikäperus- taisten ja seksististen potkujensa jälkeen ajautuu käyt- tämään mystistä seerumia, joka lupaa tehdä hänestä uuden, täydellisen version. Tämän kaksoisolennon kanssa Elisabethin pitäisi vaihtaa vuoroa elämässä aina viikon välein. Nuorempi versio, Sue, kuitenkin al- kaa ahnehtia Elisabethilta elämää oman tähteytensä edistämiseksi – vastoin seerumin mukana tulleita oh- jeita – mikä rappeuttaa Elisabethin ruumista ja johtaa konfliktiin ja lopulta väkivaltaan hahmojen välillä. Ainakin oma suhtautumiseni elokuvaan oli en- simmäisellä katsomalla hankala sen hyödyntämien kuvaamisen tapojen tähden, ja jouduin enemmän älyllisellä tasolla mutustelemaan affektiivisen kat- selukokemukseni päälle ymmärtääkseni, mitä – jos mitään – tarkoittaa se, että The Substancea on juhlittu feministisenä mestariteoksena. Voisinkin aluksi ky- syä omista katselukokemuksistanne The Substancen äärellä: rakastitteko vai vihasitteko sitä, olitteko re- peytyneet vihan ja rakkauden välille – vai jotain aivan muuta? Kaisu: Minulla kesti aika pitkään ennen kuin pää- sin tätä elokuvaa näkemään: katsoin sen vasta nyt kesällä tätä keskustelua varten. Olin kyllä kuullut näitä pohdintoja, ja olin kiinnostunut elokuvasta, koska se käsittelee ikääntymistä ja sitä kautta myös kauneusihanteita. Täytyy sanoa, että näkemyksiini vaikuttavat vahvasti omat tutkimusintressini. Epäi- len, että en tekisi samankaltaisia tulkintoja, jos en olisi työn kautta käsitellyt esimerkiksi katseeseen ja katsomiseen liittyviä teorioita tai syventynyt kau- neuskäytäntöihin liittyvään tutkimukseen. Loppu- jen lopuksi pidin elokuvasta! Pidin siitä enemmän, kuin mitä olisin odottanut, koska itse en ole ruumis- kauhun suurkuluttaja, ja siksi elokuva oli etenkin loppua kohden verellä ja ruumiin eritteillä mässäil- lessään minulle myös todella vaikeaa katsottavaa. Hanna: Minäkään en katsonut elokuvaa kuin vas- ta haastattelukutsun jälkeen kesällä, ja pidin sitä vi- suaalisesti hienona. Mutta jos nyt ajattelee erityisesti elokuvan teemaa ja tarinaa, niin ensivaikutelmani oli, että tämä on 2000-luvun versio teemasta, jolla on hyvin pitkät kulttuuriset juuret. Ihmisiähän ovat aina kiinnostaneet ikääntymiseen, kuolemaan ja syntymään liittyvät kysymykset ja pohdinnat ja tie- tysti kuolemattomuuteen ja nuoruuden lähteisiin liittyvät aiheet. Nuoruuden ihannointi ja tavoittelu, mikä tässäkin elokuvassa on vahvasti läsnä, kertoo samanaikaisesti myös kulttuurissamme vallitsevista vanhenemiseen ja vanhuuteen kohdistuvista pelois- ta ja kielteisyydestä. Kautta aikojen on pyritty löytä- mään mitä erikoisempia keinoja ikuisen nuoruuden saavuttamiseksi. Esimerkiksi 1600-luvun taitteessa elänyt unkarilainen kreivitär Elizabeth Báthory kylpi tarinoiden mukaan nuorten neitsyiden veres- sä toivoen, että hän siten pysyisi ikuisesti nuorena (esim. O’Connell 2022). Tässä elokuvassa nämä kei- not on päivitetty 2000-luvulle: nyt apuna käytetään modernin lääketieteen keinoin tuotettua seerumia. Kaisu: En ollut ajatellut tästä näkökulmasta, mut- ta on aivan totta, että tämähän on aika klassinen trooppi elokuvassa, ja saduista tulee mieleen Lumik- ki vastaavana esimerkkinä. Hanna: Tässä elokuvassa kyllä tehtiin selvästi näkyväksi nykykulttuurissa vallitseva ajattelutapa: parempi ja ihanteellinen versio itsestä on – valko- KESKUSTELU HEIDI KOSONEN, KAISU HYNNÄ-GRANBERG & HANNA VARJAKOSKI | SUKUPUOLENTUTKIMUS–GENUSFORSKNING 38 (2025): 1, S. 92–100 94 ihoisuuden ohella – nuori, kaunis, hoikka, treenat- tu ja kykenevä. Ja vastaavasti vanha nainen asemoi- daan sen vastakohdaksi ja esitetään tämmöisenä kauhuhahmona, hiukset sekaisin hapsottavana “hulluna”, mikä on samalla aika stereotyyppinen tapa esittää vanhoja naisia. Ja kun nuori Sue sanoo ennen tilanteen kriisiytymistä Elisabethin olevan ”yököttävä vanha läski”, niin tässä toteamuksessa kiteytyy aika hyvin se, mitä kulttuurisen katseen alla erityisesti naisissa pidetään ei-haluttavana, pe- lottavana ja vastenmielisenä. Heidi: Minulla tulee tästä mieleen se, että ensi- katselulla kavahdin juuri tuota tapaa, jolla The Subs- tance toistaa kulttuurisia käsityksiä ja sukupuolit- tuneita kuvaamisen tapoja kritiikkinsä välineinä. Omaan silmääni elokuva ei ensimmäisellä kerralla juuri vaikuttanut satiiriselta tai kriittiseltä, koska nämä kuvaamisen tavat toistuvat niin usein valta- virtarepresentaatioissa. Katsoessani elokuvan tois- tamiseen ystäväni kanssa pääsin paremmin sisään siihen kriittisyyteen, ikään kuin tämän inhottavana kuvaamisen toiselle puolelle ja myös sellaisiin em- patian sävyihin, jotka eivät itselleni ensimmäisellä katselukerralla lainkaan avautuneet. Nyt ne tuntui- vat korostuvan kauhun ja inhon kyljessä. Kaisu: Tämä on kiinnostavaa, koska tavallaan The Substance myös pelaa sen varassa, että katsojat tietäisivät, että tämmöisiä (tunkkaisia) arvolatauk- sia ja asenteita liittyy ikääntymiseen ja vaikka liha- vuuteen. Mutta itse luin elokuvaa enemmän juuri kritiikkinä, joka pyrkii paljastamaan tai käsittele- mään sitä nuoruuden tavoittelun tuhoavaa voimaa – pikemmin kuin ikääntymisen tai vanhuuden kau- heutta sinällään. Minua kiinnosti tässä elokuvassa leikittely eri aikatasoilla: siinä esiintyi paljon valokuvia Elisa- bethista nuorena, ja Sue hahmona edusti tietyllä tavalla mennyttä ja tulevaa. Feministisessä kau- neusihanteita käsittelevässä tutkimuksessa on pu- huttu siitä, että naiset usein elävät syklistä aikaa. Esimerkiksi kriittisen kulttuurisen lihavuustut- kimuksen (ks. esim. Friedman 2025; Rothblum & Solovay 2009) piirissä on esitetty ajatus, että laih- duttamisessa eri aikatasot lomittuvat: laihduttajan nykyhetkeä värittää kokemus menneestä kehosta ja toiveet ja pelot tulevaisuuden kehosta. Koska aja- tukset ovat koko ajan joko tulevassa tai menneessä, laihduttaja ei kykene elämään nykyhetkeä. Vähän samaan tapaan voisi ajatella, että nuo- ruuden tavoittelu on syklinen prosessi, jossa tul- laan ruumiin eri versioiden kanssa koko ajan vas- takkain. Samalla laihduttaminen ja varmasti myös nuoruuden tavoittelu ovat sellaisia asioita, jotka ei- vät koskaan pääty: ei voi luopua kontrollista, vaan koko ajan on mielessä, että jos nyt päästän irti, mitä sitten tapahtuu. Ajattelinkin tätä elokuvaa suh- teessa näihin teorioihin ja tutkimuksiin (esim. Fox 2018; Hass 2018; White 2013): Elisabeth ei myös- kään kyennyt elämään nykyhetkessä, koska se, mil- tä hänen ruumiinsa näyttää tällä hetkellä ja miltä se oli ennen näyttänyt, hallitsee kaikkia hänen te- kemisiään. Luin elokuvaa tietynlaisena kritiikkinä sitä kohtaan, miten nykyihminen on menettänyt yhteyden ruumiiseensa ja myös niihin positiivisiin asioihin, mitä ruumiillisuuden kautta tulee. Eli ehkä inhoa elokuvassa voisi ajatella siten, että sen kautta pyrittiin osoittamaan katsojalle, että emme ole sinut ruumiidemme ja luonnollisten ruumiillis- ten prosessien kanssa. Heidi: Voitaisiinkin jatkaa tästä luontevasti The Substancen otteeseen naisen ruumiiseen ja ikäänty- miseen. Miten te ikääntymisen kulttuuristen ulot- tuvuuksien ja digitaalisten medioiden ruumiillis- ten praktiikkojen tutkijoina koitte tämän elokuvan osana naisen ruumista ja ikääntymistä käsittele- vien representaatioiden laajempaa jatkumoa? Hanna: Monilta osin vastasin jo kysymykseen, mutta kyllähän kulttuurisessa mielessä ikäänty- misen on ajateltu olevan erityisen stigmatisoivaa naisille, eikä tämä elokuva ole siinä poikkeus. The Substance nostaa keskusteluun myös elokuva- teollisuudessa ja media-alalla laajemminkin val- litsevan ageismin ja erityisesti sukupuolittuneen ikäsyrjinnän, mitkä on tunnistettu ongelmaksi ja joista on viime aikoina enenevästi keskusteltukin (esim. Raisborough ym. 2021). Tämä ikäsyrjintä on konkretisoitunut esimerkiksi vanhempien nais- näyttelijöiden vaikeutena saada elokuvarooleja 40 ikävuoden jälkeen. Siksikin on kiinnostavaa, että elokuvassa näyttelee 60-vuotias Demi Moore, jon- ka ura oli ilmeisesti jo pitkään ollut laskusuhdan- teessa. Kun elokuvaa peilaa Mooren tähteyteen ja KESKUSTELU HEIDI KOSONEN, KAISU HYNNÄ-GRANBERG & HANNA VARJAKOSKI | SUKUPUOLENTUTKIMUS–GENUSFORSKNING 38 (2025): 1, S. 92–100 95 kaikkiin niihin keskusteluihin, mitä hänestäkin on käyty – esimerkiksi hänen kauneusoperaatioihinsa liittyen – niin tämä tuo jännän elokuvan ulkopuoli- sen tason koko aiheeseen. Kaisu: Onkin kiinnostavaa, että elokuvaa kä- sittelevässä keskustelussa painottuu juuri Hol- lywood-konteksti ja naistähtien ikäsyrjintä. On tärkeää muistaa, että kyse on kuitenkin hyvin etu- oikeutetuista ihmisistä ja naisista. Hanna: Kulttuurigerontologisessa tutkimukses- sa on puhuttu vanhempien naisten uudesta kult- tuurisesta näkyvyydestä jo jonkin aikaa (mm. Var- jakoski 2023; Falcus & Sako 2014). Viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana varsinkin on tullut pal- jon Hollywood-tuotantoja ja populaarielokuvia, joissa vanhemmat naiset on saaneet enemmän näkyvyyttä ja joissa on ollut myös moninaisempia tapoja esittää vanhoja naishahmoja. Mutta kuten Kaisu sanoi, niin tämä uusi näkyvyys on kuitenkin ollut hyvin rajattua tietyn tyyppisille vanhemmille naisille: he ovat juuri näitä niin sanottuja ”hyvin säilyneitä”, hoikkia, usein valkoihoisia naishah- moja. Nämä ikääntyvät naistähdet, jotka ovat tästä uudesta tulemisesta saaneet nauttia, ovat loppujen lopuksi hyvin pieni, harvalukuinen joukko. Mutta tietysti näen tämänkin positiivisena kehityssuunta- na verrattuna aikaisempaan. Tässä elokuvassa on toki poikkeuksellista ver- rattuna tavanomaisiin Hollywood-populaarieloku- vatuotantoihin se, että siinä nähdään 60-vuotiaan naisen alaston vartalo, jollaista ei ole tavanomaista näyttää ilman, että sitä olisi jollain tavalla häivytet- ty tai peitelty. Toki on samaan aikaan sanottava, että tässä elokuvassa näkyvä vanhempi naisruu- mis ei välttämättä vastaa sitä, miltä suurimmalla osalla tämän ikäisistä naisista vartalot näyttävät. Elokuvassa ei esimerkiksi näy roikkuvaa tai ryppyis- tä ihoa, jotka visuaalisina merkkeinä ilmaisevat ruumiin vanhenemista. Eli edelleenkin ikääntyvän naisvartalon täytyy täyttää tietyt tiukat kriteerit, jotta sen sallitaan tulla näkyväksi. Heidi: Tästä tulee hyvänä esimerkkinä mieleen esimerkiksi se, miten viime aikoina Pamela Ander- sonia on kollektiivisesti kiitelty siitä, että naistähti on päättänyt ikääntyä ilman kauneuskirurgiaa ja rohjennut esiintyä julkisuudessa meikittä. Tämä on tavallaan hienoa, kuten kuvasittekin, mutta kysees- sä on kuitenkin näyttelijä, joka monella tavalla on hyvin etuoikeutettu ja siksi kykenee myös parem- min ottamaan tämänlaisen riskin urallaan. Kun tässä liu’un seuraavaa kysymystä kohden, niin yksi asia, mihin itse kiinnitin huomiota eloku- vaa katsoessa, oli sen esineellistävä ote etenkin elo- kuvan nuorempaa, niin sanottua täydellisempää versiota, Sueta, kuvattaessa. Kamera hipoi Suen kiiltelevää ja kiinteää vartaloa toistuvasti etenkin elokuvan ensimmäiselle puolikkaalla ja siten osal- listui naista ja tämän ruumista esineellistävään mieskatseeseen (Mulvey 1975), jota elokuva toki myös kritisoi näyttämällä esimerkiksi elokuvan die- geettisen eli elokuvan sisäisen tarinamaailman kamera- ja tuotantoryhmän “all male -paneelin” seisomassa aerobicsalin reunamilla tuijottamassa Sueta miltei kuola valuen. Luulen, että koetan tätä kautta päästä kysymykseen siitä, millaisia ajatuksia teillä heräsi näihin elokuvan käyttämiin kuvaami- sen ja kritiikin mekanismeihin, eli esineellistämi- seen, mieskatseeseen, sen vastakatseisiin, liittyen? Kaisu: Tämä oli asia, mitä ajattelin paljon kat- soessani elokuvaa. Heidin tavoin koin, että katso- minen ja katseen kohteena oleminen ja esineellis- täminen olivat jopa elokuvan keskeisiä teemoja. Kuvaamisen tavat olivat mielestäni myös tietoisia: niillä viitattiin tähän Laura Mulveyn klassikkoase- maan yltäneeseen katsomisen teoriaan ja leikitel- tiin sillä. Ajattelenkin, että elokuva vei Mulveyn teorian ikään kuin uudelle tasolle päivittäen sitä nykyajan mediakulttuuriin. Mulveyn teoria keskittyy pitkälti binäärisenä ymmärrettyyn sukupuoleen ja heteroseksuaali- seen haluun. Myös elokuvassa oli viittauksia mies- katseeseen, kun kuvattiin Sueta miesten halun ja katseiden kohteena. Minusta ehkä kaikista kiinnos- tavinta oli kuitenkin se, miten nainen katsoo eloku- vassa naista, miten nainen katsoo itseään. Elokuva näyttää Elisabethin katsomassa Sueta, tai Suen katsomassa Elisabethia – hahmot katsovat toisin sanoen itseään. Tavallaanhan myös tässä katseessa on kyse ruumiin kohtaamisesta jonkinlaisena esi- neenä, mutta minusta kyse ei silti ole passiivisuudes- ta tai toimintakyvyttömyydestä. Myös esimerkiksi selfieitä on ajateltu tietynlaisena itsensä esineellistä- KESKUSTELU HEIDI KOSONEN, KAISU HYNNÄ-GRANBERG & HANNA VARJAKOSKI | SUKUPUOLENTUTKIMUS–GENUSFORSKNING 38 (2025): 1, S. 92–100 96 misenä. Mutta kuten esimerkiksi Susanna Paasosen ja kumppaneiden kirjassa Objectification (2021) poh- ditaan, tavallaan ajatus siitä, että nainen tai kuka tahansa esineellistäisi selfieitä ottaessaan itseään, on jotenkin paradoksaalinen: miten on ylipäänsä mahdollista olla samaan aikaan passiivinen objekti ja aktiivinen toimija, joka tuottaa itsestään kuvia? Minusta elokuvassa nousikin esille itseobjekti- voinnin paradoksaalisuus. En osaa sanoa, ratkesi- ko kysymys elokuvan sisällä, mutta elokuvassa oli paljon tähän liittyvää käsittelyä, esimerkiksi silloin, kun Suen hahmo konkreettisestikin esti Elisabethia toimimasta, vaikka he olivat yhtä: sama ihminen. Sa- malla elokuvan lopussa viimeinen asia, jonka katso- ja näki, oli Elisabethin pää. Eli Elisabeth oli kuitenkin se, joka jäi viimeisenä toimijana jäljelle, ennen kuin hänkin suli Walk of Famella pelkäksi märäksi läntik- si. Mutta siis nämä katsomisen kysymykset olivat mielestäni elokuvassa keskeisiä ja monitahoisia, ja näihin teorioihin myös liittyy se, että katsomisella ja katseella on useampia suuntia. Puhutaan sekä ka- meran katseesta, katsojien katseista että elokuvassa olevien hahmojen katseista ja niin edelleen… Hanna: Ihanaa, että Kaisu oli paneutunut näin hyvin tähän kysymykseen. Itse kiinnitin huomioita siihen, miten elokuvassa nostettiin esille nuoruutta ihannoivan kulttuurimme taipumus opettaa mei- tä katsomaan omia ruumiitamme tietyllä tavalla; tuntemaan vastenmielisyyttä ikääntyvää ruumista kohtaan ja jatkuvasti kriittisesti tarkkailemaan sitä. Elokuvassa oikein rautalangasta väännettiin tätä kohtauksissa, joissa Elisabeth seisoo peilin edessä katsomassa itseään tyytymättömänä. Heidi: Mielestäni tämä on oikein hyvä huomio liittyen sisäistettyyn naisvihaan tai siihen, miten meitä koulitaan katsomaan itseämme ja suhtautu- maan itseemme affektiivisesti. Itselläni jäi todella voimakkaasti mieleen tämä mainitsemasi kohtaus, jossa Elisabeth palaa peilin äärelle ennen treffejään: lisää joka kerralla meikkiä ja ei kelpaa itselleen. Tämä kohtaus onnistui todella tunteisiin käyvällä tavalla kuvaamaan sitä kokemusmaailmaa, jossa to- dellisuus ei voi koskaan vastata ihannetta. Hanna: Tässä kohtauksessa tulivat hyvin näky- väksi myös ikäsidonnaiset, sukupuolittuneet nor- mit esimerkiksi pukeutumisen suhteen: Elisabeth on lähdössä treffeille mekossa, jossa on avonainen kaula-aukko, mutta peiliin katsottuaan laittaakin huivin peittämään rintakehää. Mitä enemmän nai- silla on ikää, sitä enemmän heihin kohdistuu kult- tuurista ja sosiaalista painetta pukeutua tavalla, joka on ihoa peittävä, hillitty ja huomiota herättä- mätön. Ikään kuin ikääntyvää naisruumista ei saisi näyttää tai juhlistaa. Kaisu: Kyllä, näin on myös lihavan naisruumiin osalta. Yksi juttu, mikä mielestäni oli myös kiinnos- tavaa tai huomiota herättävää tässä elokuvassa, oli se, että tämä seerumi ja kaikki hoitotoimenpiteet olivat sellaisia, joita Elisabethin tai Suen piti tehdä itse itselleen. Elokuvan alkupuolella nähtiin vilauk- selta lääkäri ja hoitaja, mutta hoitohenkilökunta oli muilta osin kaukana. Heidät saattoi tavoittaa pu- helimella, mutta saatu apu, jos sitä voi edes avuksi kutsua, oli vähäistä. Eli ajattelin elokuvaa myös tietynlaisena uusliberalismin kritiikkinä, koska kaikki toimenpiteet ja kauneuskäytännöt esitettiin sellaisina, joita meidän pitää itse tehdä itsellemme. Eli yksilön velvoittaminen myös nuoruuden tavoit- telussa tuli minulle tästä mieleen. Heidi: Ja ehkä jonkinlainen tunne yksinäisyydes- tä myös. Elisabethan jäi kaiken kanssa totaalisen yksin: kun asiat eskaloituivat, niin apua ei tullut – oli vain kylmä ääni puhelimessa, joka muistutti että ”muista, että olette yksi ja sama henkilö”. Hanna: Joo, kyllähän tässä kutiteltiin ihmisten ahdistuksia ja pelkoja liittyen vanhuuteen ja tois- ten armoille joutumiseen. Elokuvassa oli esimer- kiksi se yksi kohtaus, missä raihnainen Elisabeth makasi lattialla letkuruokinnassa ja Sue kävi ohi- mennen huikkaamassa oven välistä, että ”älä syö liian nopeasti”. Tämän kohtauksen tulkitsin piikit- telynä itsepärjäämistä ja riippumattomuutta ihan- noivaa kulttuuria kohtaan, mutta miksei myös ny- kypäivän vanhushoivaa kohtaan, jossa vanhukset jätetään yksin koteihinsa virumaan kuta kuinkin oman onnensa nojaan. KESKUSTELU HEIDI KOSONEN, KAISU HYNNÄ-GRANBERG & HANNA VARJAKOSKI | SUKUPUOLENTUTKIMUS–GENUSFORSKNING 38 (2025): 1, S. 92–100 97 Heidi: Jos siirrytään tästä eteenpäin, niin The Substanceahan on etenkin TikTokissa kritisoitu myös ableismista, sillä kliimaksissaan se vyöryttää esiin kolmannen, seerumin väärinkäytöstä seu- raavan Elisabethin ja Suen yhteismuodostuman, niin kutsutun ”Monstro ElisaSuen”, jota on tulkittu ableistisena kliseenä (Dailey 2024). Hahmon pyrki- mys lienee kritisoida elokuvan transhumanistista visiota “täydellisestä” naisesta ja ihmisestä – trans- humanismin haaveillessa ihmisen loputtomasta huippuunsa virittämisestä erilaisten teknologioi- den avulla. Erinäisillä hirviöhahmoilla on esimer- kiksi feministisestä hirviöteoriasta käsin katsottu- na kriittistä potentiaalia, sillä tällaisten hahmojen ei koeta yksiselitteisesti ylläpitävän kulttuurisia normeja vaan myös oleellisin tavoin haastavan, problematisoivan ja laajentavan niitä (esim. Hen- riksen, Hillgaard Bulow & Kvistad 2017). Tämä ei tietenkään sulje pois hirviöiksi nimettyjen hahmo- jen ableistisia ja haitallisia tulkintahorisontteja. Luulen, että koitankin tällä pohjustuksella kuro- tella teidän näkemyksiänne kohden liittyen tähän hahmoon ja sen kriittiseen potentiaaliin ja/tai ableismiin. Kaisu: Ajattelen, että ableismi on teema, joka on tär- keä nostaa esille, koska tulkinnan mahdollisuus on läs- nä. Suomessa on vasta pikkuhiljaa alettu ylipäänsä kes- kustella ableismista. Riikka Leinonen ja Sofia Tawast ovat Tieto-Finlandialla palkitussa teoksessa Suuri valhe vammaisuudesta (2024) nostaneet ableismin käsitteen näkyvään keskusteluun. Etenkin Tawast on myös muualla kommentoinut nimenomaan kauhuelokuvi- en ableismia. Monissa kauhuelokuvissa on ableismia, koska kauhuelokuvat pelaavat kulttuurisilla peloilla kaikkea erilaista kohtaan. Siksi vammaisuus on saa- tettu esittää kauhuelokuvissa pelottavana asiana. Eli ableismin kritiikille on paikkansa. Omassa tulkinnassani päädyin itse pohtimaan enemmän tätä ElisaSuen hahmon kriittistä potentiaa- lia. Mielestäni hahmo ei välttämättä ollut elokuvassa ensisijaisesti kauhun kohteena, vaan kuten aiemmin mainitsin, enemmänkin ilmensi ihmisten taipumusta viedä kauneuden ja nuoruuden tavoittelu äärimmäi- syyksiin. Koska ruumiin kontrolloiminen ei kuiten- kaan lopulta ole mahdollista, kaikki ruumiin eritteet ja torjutut asiat purkautuivat elokuvan lopussa aika voimallisestikin ulos. Heidi: Minusta on tärkeää lausua tässä kohtaa ääneen, että omat etuoikeutemme vaikuttavat aina tulkintahorisontteihimme, eli esimerkiksi oma toi- veikas luentani ei pyri kiistämään, sulkemaan pois tai vähättelemään ableistisia tulkintahorisontteja. Mutta itsekin pohdin Kaisun lailla juuri kuvaami- sen sävyä, koska koin, että kohtaus, jossa ElisaSue katsoi itseään peilistä elokuvan loppupuolella, oli itse asiassa ensimmäinen kerta, kun kukaan eloku- van protagoneista suhtautui itseensä rakkaudella ja piti itseään viehättävänä. Kenties tässä oli juuri tuota toisella katselukokemuksella aistimaani em- patiaa, joka avasi elokuvaan mielestäni tärkeitä kriittisiä kerroksia. Hanna: Itseasiassa, nyt kun sanot, niin on ihan totta, että tämä on ehkä ainoita kohtia elokuvassa, joissa on myötätuntoa tai lempeyttä itseä kohtaan. Eikö hahmo lopussa vielä sano, että ”don’t you see it’s me?”, että miksi kukaan ei näe sen ulkokuoren taakse? Hirviöteoriassahan hirviön ruumis on aina kulttuurin ruumis, eli hirviöt toimivat kulttuuri- sena heijastuspintana ihmisten peloille, haluille ja ahdistuksille. ElisaSuessa ikään kuin sulautuu yhteen kaikki kulttuurisen naiseuden keskiöstä ul- kopuolelle työnnetty: vanhuus, vammaisuus, liha- vuus, rumuus, epätäydellisyys. Heidi: En tiedä koetteko samoin, mutta minulle tämä elokuva kokonaisuudessaan tuntuu monella tavalla ambivalentilta. Siinä on tosi paljon ongel- mallisia elementtejä, joita käytetään kritiikin väli- neenä tietyistä näkökulmista onnistuneesti ja toi- sista näkökulmista taas epäonnistuneesti. Ehkä tämä on hyvä sisäänheitto seuraavaan ky- symykseen, eli siihen, että elokuvaa juhlittiin femi- nistisenä mestariteoksena, mutta sen muotokieli sisältää esineellistämistä, ableismia ja ikääntyvään ruumiiseen kohdistuvaa inhoa, kuten puhuttiin, ikään kuin satiirisessa kehyksessä ja sillä tavalla sisältä päin, että ohjaajan sukupuoli ikään kuin oi- keuttaa näiden kuvaamisen tapojen käyttöä – tiet- ty vain siltä osin kuin ne ulottuvat yksin sukupuo- leen. Verrokkina voitaisiin nostaa viime vuonna vastaavasti feministisenä mestariteoksena juhlittu Poor Things (2023), jonka ohjaajalla Yorgos Lanthi- moksella ei ole edes sukupuolensa sallimaa peh- mennystä naisen ruumista esineellistävän linssin KESKUSTELU HEIDI KOSONEN, KAISU HYNNÄ-GRANBERG & HANNA VARJAKOSKI | SUKUPUOLENTUTKIMUS–GENUSFORSKNING 38 (2025): 1, S. 92–100 98 hyödyntämiseen kriittisissä konteksteissa, kuten naisohjaajalla ehkä olisi, tai näin voisi ainakin aja- tella. Kummankin tässä mainitun leffan osalta nä- kökulmat on olleet suuresti jakautuneet: vihaajia lienee yhtä paljon kuin fanejakin. Luulenkin, että minua kiinnostavat tässä kohtaa mielipiteenne yhtäältä The Substancen feministi- syydestä ja toisaalta feministisen mestariteoksen tai feministisen elokuvan nimeämisen hankaluuk- sista. Millaisia tekijöitä te ehkä itse haluaisitte ko- rostaa, kun pohditaan kysymystä siitä, mitä femi- nistinen elokuva on ja miltä se näyttää ja tuntuu? Hanna: Yhtäältä on aika helppo nähdä, että nimenomaan elokuvan genrevalinnalla, ruumis- kauhulla, voi olla feminististä ja kumouksellista potentiaalia, eli genren konventiot tarjoavat aree- nan haastaa vallitsevia idealisoituja tapoja repre- sentoida naishahmoja ja naisruumista ja uhmata patriarkaalisia ajattelumalleja. Siitä, miten se täs- sä kyseisessä elokuvassa toteutuu, voidaan tietysti olla montaa mieltä. Voisi kuitenkin ajatella, että tämä genre – ihan samalla tavalla kuin esimer- kiksi komedia, jota olen omissa tutkimuksissani tarkastellut – tarjoaa mahdollisuuksia esittää nais- vastarintaa ja tottelemattomuutta ja ilmaista nai- sille kulttuurisesti ei-hyväksyttyjä tunteita, kuten tämän elokuvan kohdalla vihaa, jolle ei välttämät- tä oikein ole tarjolla areenoita. Toisaalta kun ajattelee tätä raivoa ja vihaa, jota elokuvassa ilmennetään, niin itse ikääntymisen tutkijana koin häiritsevänä, että tämä raaka väki- valta ja viha nimenomaan suuntautuu sitä vanhaa itseä, vanhaa naista kohtaan. Toki samalla tuodaan esille eri-ikäisten naisten välistä kilpailua ja va- hingollista vastakkainasettelua, josta esimerkiksi feministisen ikääntymisen tutkimuksen pioneeri Barbara Macdonald (1983) kirjoitti jo nelisenkym- mentä vuotta sitten, todeten ageismin olevan kes- keinen feministinen kysymys. Ja sitähän tässä elo- kuvassa tehdään näkyväksi: ageismin moninaisia ilmentymiä sekä ikääntyviä naisia kohtaan, että naisten välissä. Kaisu: Joo, tämä on hirveän kiinnostavaa, mitä Hanna sanoo ruumiskauhusta genrenä ja siitä, mi- ten se voi mahdollistaa uudenlaisia tapoja esittää naisruumiita tai ruumiita ylipäänsä. Ehkä voi sanoa, että ruumisgenret tarjoavat paljon sellaisia mahdol- lisuuksia, joita muissa genreissä ei ole. Mutta palatakseni feministisen mestariteoksen teemaan: jos minulta kysyttäisiin, mikä on mieles- täni suurin feministinen mestariteos, niin en tiedä, osaisinko vastata. Kuten sanoin keskustelun alussa, pidin elokuvasta enemmän kuin osasin odottaa. Tarkoitin ehkä myös sitä, että mielestäni The Subst- ance oli monella tavalla todella kova elokuva: vaikka se tarjosikin mahdollisuuksia empatialle, niin tun- teet sinänsä eivät olleet sen fokuksessa. Yksi elokuva, mikä tulee vertailukohtana mie- leen, on Nicholas Winding-Refnin ohjaama The Neon Demon (2016), joka käsittelee muotimaailmaa ja jossa myös on todella kova kuvaamistapa. Tämä kovuus muodostaakin kiinnostavan vastakohdan stereotyyppisille, tunnetta ja pehmeyttä painotta- ville tavoille ajatella kauneutta ja estetiikkaa. Mo- lemmissa elokuvissa myös pelataan vastakohdilla: sen sijaan että kauneus ja niin sanottu perinteinen feminiinisyys nähtäisiin pehmeänä, se kuvataankin todella kovana, raakana ja väkivaltaisena. Tämä on mielestäni kiinnostavaa. Ihmisenä olen silti enem- män pehmeiden ja tunteellisten asioiden ystävä. Joten jos minulta kysyttäisiin feministisestä mesta- riteoksesta, niin sanoisin, että se olisi elokuva, joka arvostaa herkkyyttä ja kuvaa sen voimakkaana. Täl- laista mestariteosta vielä itse kenties odottelen. Heidi: Ehkä kysymys feministisestä mestariteok- sesta on sillä tavalla mahdoton kysymys, että femi- nistisiä mestariteoksia on varmasti yhtä paljon kuin feminismejäkin. Hanna: Niin, onhan se aika paljon myös siitä omasta tulkinnasta ja luennasta kiinni. Kyllähän sitä voi löytää feminististä potentiaalia monista sellaisis- takin elokuvista, jotka eivät välttämättä pintapuoli- sesti näyttäydy millään lailla potentiaalisina kandi- daatteina. Kaisu: Ja samalla, mistä tahansa elokuvasta var- masti löytyy jotakin kritisoitavaa, mikä on taas femi- nismin ja feministisen keskustelun voima: kun jat- kuvasti esitetään kritiikkiä, niin sitä kautta voidaan oppia ja mennä eteenpäin. KESKUSTELU HEIDI KOSONEN, KAISU HYNNÄ-GRANBERG & HANNA VARJAKOSKI | SUKUPUOLENTUTKIMUS–GENUSFORSKNING 38 (2025): 1, S. 92–100 99 Hanna: Kyllä, tämäkin elokuva voi toimia tarpeelli- sena ja tärkeänä keskustelun avauksena. Jos ajattelee laajemmin sukupuolentutkimusta, niin siellähän iän tarkastelu on ilmeisesti jäänyt vähän katveeseen, aina- kin kotimaisessa kontekstissa.1 Ehkä tällaisten elokuvi- en kautta voi saada tuotua keskusteluihin enemmän pohdintaa myös juuri sukupuolen ja iän risteymistä. Kaisu: Olen ihan samaa mieltä, että vaikka tämä elo- kuva, tai mikä tahansa muu elokuva, ei onnistuisi täy- dellisesti tai välttämättä edes hyvin kritiikissään, niin jo sillä, että elokuvan kautta nostetaan vaikkapa juuri ikään liittyviä kysymyksiä julkiseen keskusteluun, on arvoa. Heidi: Minulla pyörii päässä nyt myös se, kuinka ongelmallista pohjimmiltaan on vaatia feministiseltä elokuvalta tai vaikkapa vaan naisohjaajan ohjaamalta elokuvalta täydellisyyttä. Eli mietin sitä, miten tämä täydellisyyden vaatimus osallistuu siihen, että femi- nismistä, tai muusta aktivismista tai vastarinnasta teh- dään hirveän hankalaa. Kaisu: Tuo on totta, ja olen myös miettinyt, että jos kyseessä on naisohjaaja, saati sitten feministinä tunnet- tu ohjaaja, niin usein kritiikki on sitä ankarampaa. Tu- lee mieleen Greta Gerwigin ohjaaman Barbie-elokuvan (2023) vastaanotto esimerkkinä siitä, että odotetaan ikään kuin aukotonta feminismiä. Mutta koska ihmis- ten tulkinnat ovat erilaisia, niin onko edes mahdollista tehdä sellaista elokuvaa, joka ei jonkun näkökulmasta ansaitsisi kritiikkiä? Heidi: Ehkä tässä on hyvä liukuma kohti viimeistä kysymystä, joka liittyy yhtäältä ruumiin (ja ruumiillis- ten prosessien) kuvaamiseen ja toisaalta keskustelua herättävien representaatioiden tärkeyteen, eli millaisia mahdollisuuksia, tai mahdollisia seuraamuksia, näette juuri tällä elokuvalla ja siihen liittyvällä keskustelulla. Kaisu: Aika paljon tästä jo keskusteltiinkin, mutta itse näkisin olennaisena juuri sen, että pohdinnat esi- merkiksi iästä tai ableismista jatkuvat, vaikka yksittäisiä elokuvia koskevat keskustelut olisivatkin lyhytkestoi- sia. Jos eivät muuten, niin vähintään katselijoiden aja- tuksissa. Hanna: Jos laajalla linssillä katsotaan elokuvia kult- tuurisena resurssina, niin kyllähän ne tarjoilevat meil- le identiteetin rakennuspalikoita ja malleja siihen, että millaisia odotuksia ja käsityksiä meillä on esimer- kiksi juuri ikääntymisestä. Tutkijatkin ovat yhtä mieltä siitä, että elokuvien ja medioiden representaatioilla on merkittäviä kulttuurisia, sosiaalisia ja poliittisia seurannaisvaikutuksia (esim. Dyer 2002; Kidd 2015). Siinä mielessä elokuvien ikä- ja sukupuoliesityksillä on merkitystä – etenkin jos ne saavuttavat suuria yleisö- jä, jolloin niiden yhteiskunnallinen painoarvokin on suurempi. Toivon, että tämä elokuva herättelisi katso- jia pohtimaan, miten suhtautuminen ikääntymiseen nykykulttuurissamme on valitettavan toksista, usein myös omakohtaisella tasolla. FT Heidi Kosonen, toimii taidehistorian ja nykykult- tuurin tutkijatohtorina Jyväskylän yliopistolla. Hän on erikoistunut kulttuurisiin tabuihin, biovaltaan, vihapu- heeseen, vastapuheeseen, inhon praktiikoihin ja muihin affektiivisiin ilmiöihin elokuvassa ja visuaalisessa/digi- taalisessa nykykulttuurissa. FT Kaisu Hynnä-Granberg on mediatutkimuksen tutki- jatohtori Turun ihmistieteiden tutkijakollegiumissa Tu- run yliopistossa. Hynnä-Granbergin tutkimus keskittyy sosiaaliseen mediaan, kauneusihanteisiin ja mediakas- vatukseen, joita hän tarkastelee varsinkin kriittisen kult- tuurisen lihavuustutkimuksen ja kriittisen vammaistut- kimuksen näkökulmista. FT Hanna Varjakoski toimii tutkijatohtorina Itä-Suomen yliopiston Yhteiskuntatieteiden laitoksella. Hänen tut- kimusintressinsä kohdistuvat erityisesti ikääntymisen, median ja kulttuurin välisten kytkösten tarkasteluun. Tällä hetkellä Varjakoski työskentelee Koneen säätiön ra- hoittamassa DRIVEX-hankkeessa, jossa tutkitaan ikään- tyvien miesten kokemuksia ajokortin menettämisestä sekä ikäihmisten autoiluun liittyviä mediarepresentaa- tioita. 1 Ks. esim. Hanna Ojalan puheenvuoro Sukupuolentutkimus–Genusforskning-lehdessä (2025). KESKUSTELU HEIDI KOSONEN, KAISU HYNNÄ-GRANBERG & HANNA VARJAKOSKI | SUKUPUOLENTUTKIMUS–GENUSFORSKNING 38 (2025): 1, S. 92–100 100 Kirjallisuus Balanescu, Miriam (2024) The Substance: Why This Gross-Out Body Horror about Hollywood Beauty Standards is 2024’s Most Divisive Film. BBC 21.9.2024. https://www.bbc.com/culture/article/20240920-the- substance-the-gross-horror-thats-2024s-most-divisi- ve-film (haettu 25.9.2025). Dailey, Lora (2024) The Substance is not a Feminist Satire. Play Next Episode. https://playnextepisode. substack.com/p/the-substance-is-not-a-feminist-sati- re (haettu 25.9.2025). Dyer Richard (2002) The Matter of Images. Essays on Representation. Toinen painos. London: Routledge. Falcus, Sarah & Katsura, Sako (2014) Women, Tra- velling and Later Life. Teoksessa Whelehan, Imelda & Gwynne, Joel (toim.) Ageing, Popular Culture and Contemporary Feminism: Harleys and Hormones. Basin- gstoke: Palgrave Macmillan, 203–218. Fox, Rachel (2018) Against Progress: Understanding and Resisting the Temporality of Transformational Weight Loss Narratives. Fat Studies 7:2, 216–226. Friedman, May (2025) Fat Studies: The Basics. Lontoo: Routledge. Hass, Margaret (2018) One Summer to Change: Fat Temporality and Coming of Age in I Used to Be Fat and Huge. Fat Studies 7:2, 170–180. Henriksen, Line, Morten Hillgaard, Bülow & Kvistad, Erika (2017) Monstrous Encounters: Feminist Theory and the Monstrous. Kvinder, Køn & Forskning 26:2–3, 3–11. https://doi.org/10.7146/kkf.v26i2-3.100801 (haettu 4.10.2025). Kidd Jenny (2015) Representation. Lontoo: Routledge. Leinonen, Riikka & Tawast, Sofia (2024) Suuri valhe vammaisuudesta. Helsinki: Tammi. Macdonald, Barbara & Rich, Cynthia (1983) Look Me in the Eye: Old Women, Aging and Ageism. Tallahassee: Spinsters Ink Books. Mulvey, Laura (1975) Visual Pleasure and Narrative Cinema. Screen 16:3, 6–18. O’Connell, Ronan (2022) The Bloody Legend of Hungary’s Serial Killer Countess. National Geographic 21.10.2022.: https://www.nationalgeographic.com/ history/article/the-bloody-legend-of-hungarys-serial- killer-countess (haettu 4.10.2025). Ojala, Hanna (2025) Miksi vanhuuden ja vanhenemi- sen tutkiminen ei kiinnosta sukupuolentutkijoita? Su- kupuolentutkimus–Genusforkning 38:1, 47–50. https:// journal.fi/sukupuolentutkimus/article/view/162705 (haettu 4.10.2025). Paasonen, Susanna, Attwood, Feona, McKee, Alan, Mercer, John & Smith, Clarissa (2021) Objectification: On the Difference between Sex and Sexism. Lontoo: Routledge. Raisborough, Jayne, Watkins, Susan, Connor, Rachel & Pitimson, Natalie (2022) Reduced to Curtain Twit- chers? Age, Ageism and the Careers of Four Women Actors. Journal of Women & Aging 34:2, 246–257. Rothblum, Esther & Solovay, Sonja (2009) The Fat Studies Reader. New York: NYU Press. Silfverberg, Anu (2025) Elokuvapiiri: Ovatko Poor Things, The Substance ja Anora feministisiä mestari- teoksia vai ihan vain pinnallisia ja tyhmiä? Long Play 23.4.2025. https://www.longplay.fi/kulttuuri/elokuva- piiri-ovatko-poor-things-substance-ja-anora-feminis- tisia-mestariteoksia-vai-ihan (haettu 4.10.2025). Varjakoski, Hanna (2023) Vastarintaa, ikäleikkiä ja aktivistimummoja. Vanhenemisen kotimaiset mediakuvastot. Väitöskirjatutkimus. Turun yliopiston julkaisuja, Sarja B, Humaniora, osa 606. Turku: Turun yliopisto. White, Francis Ray (2013) No Fat Future? The Uses of Anti-Social Queer Theory for Fat Activism. Teoksessa Haschemi Yekani, Elahe, Kilian, Eveline & Michaelis, Beatrice (toim.) Queer Futures: Reconsidering Ethics, Activism, and the Political. Farnham: Ashgate, 21–36. KESKUSTELU