56 | Kulttuuripolitiikan tutkimuksen vuosikirja 2015 Kulttuuriperintöperinnön tutkimuksen näkökulma paikalliseen historiakulttuuriin Tilaushistoriat ovat oman aikansa historiakult- tuurin tuotteita. Historiakulttuuri tarkoittaa kaikkia niitä tapoja, joilla menneisyyttä kos- kevia mielikuvia tuotetaan, käytetään, muo- dostetaan ja välitetään eteenpäin (Salmi, 2001, s. 135). Tässä artikkelissa tarkastelen kolmen osallistuvasti havainnoimani tilaushistoria- hankkeen tuottaman aineiston valossa paikal- lista historiapolitiikkaa ja paikallishistoriallista identiteettityötä. Artikkeli etenee keskeisten käsitteiden määritelmistä ja tutkimuskysymyk- sistä historiankirjoituksen typologisointeihin ja tilaushistoriatapausten kuvailuun ja päättyy yritykseen mallintaa identiteettityön lajeja ja kulttuuriperintöprosessin logiikkaa. Paikallisuuden ja paikallisyhteisöihin kuulu- misen kokemuksista on globalisaation edetessä tullut yhä tärkeämpiä (Appadurai, 1996). Paikal- listen ja kosmopoliittisten intressien kohtaami- nen saattaa muuttua kolaroinniksi. Esimerkiksi Pertti Alasuutari on osoittanut, että paikallis- kulttuuria yhdenmukaistavia ja standardoivia käytänteitä on kotoutettu Suomeen tavalla, joka pikemminkin vahvistaa kuin heikentää paikal- lisen kulttuurihallinnon nurkkapatrioottista, defensiivistä diskurssia. Kulttuurisuoritteiden maailmanlaajuisesti standardoitu mittaaminen herättää paikallisessa kulttuurihallinnossa vas- tarintaa, joka kanavoituu paikallisen erityisyy- den korostamisena. (Alasuutari, 2013, s. 107; 114). Paikallista erityisyyttä rakennetaan usein paikallishistoriallisin argumentein. Edustan kulttuuriperinnön tutkimuksen näkökulmaa ja tarkastelen paikallisia tilaushistoriahankkei- TILAUSHISTORIA IDENTITEETTITYÖNÄ JA KULTTUURIPERINTÖPROSESSINA Paikallisen historiapolitiikan tarkastelua This article is concerned with commissioned histories and the use of histories. Cultural heritage is created and recreated in a process of the identity work, where a heritage community uses different histories to add the cultural value of the remnants of the past. A heritage community is a participating group of actors, involved in a certain process of identity work, and voluntarily taking part in the cultural heritage production. The members of heritage communities use different kinds of histories for to consolidate their sense of ownership of the remnants of their own past and for to strengthen their sense of belonging and togetherness. A heritage community can be either local or translocal. In this article I introduce three different types of identity work and clarify how they interact in the process of cultural heritage. I also give some new methodological tools for the researchers, who want to understand the emergence of temporary heritage communities and who are inte- rested in the cultural heritage production “from below”. Keywords: use of history, heritage community, commissioned histories, identity work Anna Sivula ARTIKKELIT Commissioned histories as identity work and as cultural heritage process Kulttuuripolitiikan tutkimuksen vuosikirja 2015 | 57 ta kulttuuriperintöprosessissa identiteettiään muodostavan yhteisön näkökulmasta. Artikke- lin aluksi esittelen kulttuuriperintöprosessin ja identiteettityön käsitteet. Tutkimuskohteena paikalliset kulttuuriperintöprosessit, identiteettityö ja historiaa tilaavan yhteisön toiminta Kulttuuriperinnön yhteisöllinen luonne on viimeistään 2000-luvulla vakiintunut osaksi käsitteen määritelmää (Hafstein, 2007, s. 93). Kulttuuriperintö ei koskaan ole pelkkä materi- aalinen objekti, mutta se ei myöskään ole mie- livaltainen osallisuuden, kommunikaatioaktien, merkitysten ja mielikuvien käytäntö. Kulttuuri- perintö kiinnittyy kulttuuriperintöyhteisön hy- väksymiin menneisyyden tulkintoihin. Koska kulttuuriperintö ja sen ulkoiset tunnukset oh- jaavat identifi oimaan ja kategorisoimaan ihmi- siä, korostavat esimerkiksi Smith ja Svensson sitä, että kulttuuriperintöyhteisöön kuuluminen on vapaaehtoista. (Svensson, 2006, s. 176; Smith 2006, s. 1–2.) Kulttuuriperintö on yhteisöllinen prosessi. (Sivula, 2013; Tuomi-Nikula, Haanpää & Kivilaakso, 2013, s.18–19; Smith & Agakawa, 2009, s. 6; Lowenthal, 1999, s. 7–9; Hobsbawm, 1983, s. 1–13.) Kulttuuriperintöprosessissa aineeton (esi- merkiksi tapa tai rituaali) tai aineellinen arte- fakti käy läpi muodon ja käyttötarkoituksen muutoksen. Esineen tai asian alkuperäinen tehtävä väistyy. Kun tehdas on lakannut toi- mimasta, ei rakennusta enää käytetä sen alku- peräiseen tarkoitukseen. Sen julkisivu asettuu osaksi teollisuuskaupungin historiallista mai- semakokonaisuutta ja suojellaan. Rakennus ei lakkaa olemasta aineellinen objekti, vaan saa uuden tehtävän. Sen uusi tehtävä on muistuttaa kulttuuriperintöyhteisöä menneestä, ylläpitää ajallisen jatkumon kokemusta ja vahvistaa kult- tuuriperintöyhteisön historiallista yhteenkuulu- vuutta ja toimia yhteisön historian todisteena. (Bohman, 2003, s. 10; Sivula, 2013, s. 163–166.) Historiallinen arvo saattaa lisätä historioidun kiinteistön tai muun objektin taloudellista ar- voa. (Sivula 2014c, s. 33–35.) Kulttuuriperintö rakentuu siis toiminnasta, jolla tuotetaan men- neisyyden jäänteille historiaa tai muuta men- neisyyden tulkintaa käyttämällä uusia tehtäviä paikallisen, alueellisen, kansallisen tai globaalin ryhmän tai yhteisön identiteettityön välineinä. Laurajane Smithin mukaan kulttuuripe- rintöä tuottava identiteettityö koostuu osallis- tumisesta, kommunikaatiosta ja merkitysten tuottamisesta. (Smith, 2006, s. 1–3). Kaikki yk- silöt eivät tuota tai ylläpidä itselleen kulttuuri- perintöä. Ihmiset voivat käyttää menneisyyden jättämää materiaalista ympäristöä muullakin tavoin kuin kulttuuriperintönä, ja materiaali- nen ympäristö puolestaan ohjaa ja suuntaa nii- tä tapoja, joilla sitä käytetään (Gieryn, 2002, s. 53–57; Lehtonen, 2008, s. 69). Annika Alzén ja Peter Aronsson ovatkin painottaneet, että kulttuuriperinnön tutkijan on aina kysyttävä, mitkä poliittiset yhteisöt todella käynnistävät kulttuuriperintöprosesseja. (Aronsson, 2006, s. 9–11). Pohjoismaissa kulttuuriperinnön käsite on kytketty identiteetin ja osallisuuden käsittei- siin. Kulttuuriperinnön avulla tunnistaudutaan yhteisöjen jäseniksi, erottaudutaan toisista yh- teisöistä ja heimoudutaan yhteisöiksi. Kulttuu- riperintöarvot ovat periaatteessa universaaleja, mutta kulttuuriperintöinstituutiot ovat kansalli- sia, ja kulttuuriperintöprosesseja ylläpitävä käy- täntö on paikallista. (Aronsson, 2006, s. 9–11; Svensson, 2006, s. 181–182.) Tässä artikkelissa tavoitteeni on ymmärtää, millä tavoin paikalliset tilaushistoriat integroi- tuvat osaksi tilaajayhteisön identiteettityötä ja kehittää tämän ymmärryksen pohjalta työka- luja paikallisen historiapolitiikan arviointiin. Scullion ja Garcia (2005, s. 124–125) painotta- vat, että kulttuuripolitiikan tutkimus pyrkii sekä poliittisesti sovellettavissa oleviin tutkimustu- loksiin että edistämään todisteisiin perustuvaa, kriittistä, refl eksiivistä ja ajankohtaiseen teoreet- tiseen keskusteluun osallistuvaa tutkimusotetta. Aluksi kysyn, miten tilaushistorioita käytetään. Jatkan esittämällä osallistuvasti havainnoimil- leni ja dokumentoimilleni kolmelle tilaushisto- riatapaukselle seuraavat kysymykset: Millainen on tilaushistorian tuottamisen prosessi? Mitä prosessi tuottaa ja ketkä siihen osallistuvat? Mi- ten tilaaja valvoo etujaan? Ketä ja mitä varten 58 | Kulttuuripolitiikan tutkimuksen vuosikirja 2015 historia tilataan? Mitä tilaaja olettaa hyötyvänsä historiasta ja mitä historioilla on tarkoitus teh- dä? Lisäksi kysyn, millaisen teoreettisen mallin varassa historioita tilaavien ja omaa kulttuuri- perintöään vahvistavien yhteisöjen identiteetti- työtä voisi ymmärtää ja analysoida. Kysymys on kulttuuripolitiikan tutkimuksen näkökulmas- ta mielekäs. Kuten Peter Aronsson painottaa, demokraattisessa yhteiskunnassa ihmisillä on oikeus itse muovata oma kulttuurinen identi- teettinsä, ja kulttuuripolitiikan tehtävä on taata tämän oikeuden säilyminen. (Aronsson, 2006, s. 9–11). Imagotyötä vai identiteettityötä? Historian käyttötapojen typologia Sören Halldénin mukaan (Haldén, 1983, s. 14–28) historiaa voi käyttää tietoisesti tai tie- dostamatta. Historian käyttäjä asettaa mennei- syyttä koskevan tiedon avulla oman profi ilinsa yhteiskunnalliseen kontekstiin ja ympäristöön. Tarkastelen historioiden mahdollisia käyttöta- poja rakentamani yksinkertaisen kommunikaa- tiomallin avulla. Malli perustuu aiempaan, yrit- yshistorioita koskevaan tutkimukseeni. Se avaa neljä erilaista tapaa, joilla erilaiset organisaatiot käyttävät historioita. (Sivula, 2014 b, s. 44; Ra- kob & Burkhard 2006, s. 399–407.) Typologia erottaa toisistaan eksternaaliset historiat ja internaaliset historiat ja jakaa näi- den historioiden käytön organisaation sisäiseen ja ulkoiseen kommunikaatioon. Eksternaalinen historia tarkoittaa käyttäjän ulkopuolista men- neisyyttä representoivaa historiaa. Eksternaa- linen historia voi olla joko yleistä tai erityistä historiaa; olennaista on, että eksternaalinen historia ei ensisijaisesti esittele käyttäjää itseään. Internaalinen historia puolestaan käsittelee käyttäjää ja tulkitsee käyttäjän omaa mennei- syyttä. Tilaushistoriat ovat yleensä internaalisia historioita. Niiden tehtävä on representoida tilaajan omaa menneisyyttä. Kulttuuriperin- töyhteisön ulkoista kommunikaatiota nimitän imagotyöksi. Identiteettityö puolestaan on poh- jimmiltaan kulttuuriperintöyhteisön sisäistä kommunikaatiota. Menneisyyden representaatio toteutuu, kun historiateosta käytetään menneisyyttä koske- vana tietona ja lukija omaksuu historian. Pai- kallishistoria ohjaa sitä tapaa, jolla lukija ym- märtää ja selittää aineettomasta ja aineellisesta ympäristöstään löytyviä menneisyyden jälkiä. Esimerkiksi saastuneesta maaperästä ja sen keskelle jääneistä sahan raunioista tulee kult- tuuriperintöä, kun sille rakennetaan historialli- nen merkitys. (Sivula, 2010, s. 26–35.) Lukijan oletetaan omaksuvan menneisyyskäsityksensä aineksiksi teoksessa esitettyjä tulkintoja. Lopul- linen käsitys menneestä syntyy kuitenkin vasta lukijan ja tekstin välisissä neuvotteluissa, ja lu- Eksternaaliset historiat Internaaliset historiat Ek ste rn aa lin en ko m m un ik aa tio Kontekstia tai vertailua painottava historian käyttö, kohderyhmänä käyttäjän ulkoiset sidosryhmät Imagoa rakentava, käyttäjän omaa men- neisyyttä representoivan historian käyttö, kohderyhmänä käyttäjäorganisaation ulkoiset sidosryhmät In te rn aa lin en ko m m un ik aa tio Yleisen tai vertailukohdetta representoivan historian käyttö, esimerkiksi organisaation sisäisen muutosjohtamisen tukena. Käyttäjän omaa menneisyyttä representoivan historian käyttö esimerkiksi organisaation si- säisen järjestyksen tai muutosten suunnitteluun ja perusteluihin. Kuvio 1. Historioiden käyttö ulkoisena ja sisäisenä kommunikaationa. Kulttuuripolitiikan tutkimuksen vuosikirja 2015 | 59 kija käyttää historiatietoisuutensa rakentami- seen paljon muutakin tietoa, kuin sitä, mitä hä- nen lukemansa historiateos esittelee. (Ricoeur, 2000, s. 302–369; erit. s. 318–320.) Tilaushistoriat ovat yhtä käyttökelpoista menneisyyttä koskevaa tietoa kuin muutkin his- toriat. Tilaushistorian tuottajan eettinen vastuu perustuukin juuri historian kulttuurituotannol- liseen käyttökelpoisuuteen (Kalela, 2012, s. 18– 19, 93–95, 159–160). Ammattikuntansa edus- tajana historioitsija on kuitenkin ensisijaisesti vastuussa esittämänsä historiallisen päättelyn pätevyydestä, ja vasta toissijaisesti siitä, miten menneisyyttä koskevaa tietoa käytetään. Frie- drich Nietzsche erotti aikanaan toisistaan mo- numentaalisen, antikvaarisen ja kriittisen tavan käyttää historiaa. Pidän tätä jaottelua käyttö- kelpoisena, kun pyrin ymmärtämään historian käyttöä identiteetti- ja imagotyössä. Historian monumentaalinen käyttö on historiasta inspi- roitumista ja historiallisten esimerkkien hyö- dyntämistä. Antikvaarinen käyttö on jatkuvaa ja johonkin kuulumisen kokemusten etsintää. Kriittinen historian käyttäjä puolestaan arvot- taa menneisyyden jälkiä ja valitsee osan niis- tä suojeltaviksi, säilytettäviksi ja siirrettäviksi eteenpäin tuleville sukupolville. Osa perinnöstä saa hävitä ja unohtua. (Nietzsche, 1999; Nevan- linna, 2003, s. 19.) Tilaushistorian prosessi Tilaushistoria on historiantutkimukseen pe- rustuva menneisyyden representaatio, jonka ammattimainen historiantutkija tekee tiedeyh- teisön ulkopuoliselle asiakkaalle. Tilaushisto- rioiden kysyntä on 2000-luvulla kasvanut. His- torioita tilaavat esimerkiksi kunnat, yritykset, erilaiset valtionhallinnolliset organisaatiot, lai- tokset ja yhdistykset. Aiemmin tilaushistorian kirjoittaminen ei ollut tekijälleen akateeminen meriitti, mutta nykyään tilaushistoria saattaa olla vertaisarvioitu tutkimusjulkaisu. Tilaushis- toriatuotanto työllistää enimmäkseen yliopiston ulkopuolella työskenteleviä historiantutkijoita. Suomessa tilataan runsaasti paikallishistorioita. (Ponzoni & Boersma, 2011, s. 131; 123–124; Ka- ronen, Lamberg & Ojala, 2000.) Paikallishistoriat ovat tilaushistorioita, joi- den kirjoittajalle on tutkimuksen lähtökohdiksi annettu alueellinen, valtiota pienemmän orga- nisaation hallintoon tai alueelliseen tehtävään perustuva rajaus. Historioitsija rajaa ja identifi oi tutkimuskohteensa tutkittavan aikavälin, alueen tai paikan ja teeman perusteella. Tilaushistoria- hankkeen taustalla on aina jokin yhteisö, joka pitää menneisyyteensä kohdistuvaa tutkimus- ja tulkintaprosessia tärkeänä ja rahoittamisen arvoisena. Paikallisesti rajatun tilaushistorian kirjoittaja neuvottelee tilaajaa edustamaan va- litun delegaation kanssa. Delegaation taustalla toimii aktiivinen kulttuuriperintöyhteisö, joka koostuu niistä toimijoista, jotka joko virkansa, työnsä, luottamustehtävänsä tai harrastuneisuu- tensa vuoksi osallistuvat paikallisen menneisyy- den jälkien tallettamiseen, suojeltavien ja säily- tettävien artefaktien valintaan, menneisyyden tulkintaan ja muistomerkkien pystyttämiseen sekä historian ja perinteiden siirtämiseen eteen- päin uusille sukupolville. Valmis tilaushistoria on investointi. Ammattimaiselta historiantut- kijalta kuluu 500–1000 -sivuisen kunta- tai kaupunkihistorian tuottamiseen 5–7 vuotta ko- kopäiväistä työtä. Tutkija-kirjoittajan tai tutki- ja-kirjoittajien palkan lisäksi kustannuksia syn- tyy kesimerkiksi käsikirjoituksen kuvituksesta, taitosta ja painatuksesta. Suomessa on 1970-luvulta lähtien korostet- tu paikallishistorioiden yhteisöllistä merkitys- tä ja yhteisön jäsenten osallistamista, kun taas esimerkiksi Ruotsissa on pyritty tekemään selvä ero ”oikean historiantutkimuksen” ja ”kotiseutu- tutkimuksen” välillä. (Pulma, 2010, s. 104–105). Suurin osa historioimieni kuntien asukkaista tai historian tilanneen yhdistyksen jäsenistä ei kuitenkaan ollut kiinnostunut tilaushistorian tuottamisprosessista. Suurin osa historioimie- ni kuntien asukkaista tai historian tilanneen yhdistyksen jäsenistä ei myöskään osallistunut historiaprosessia tukeviin tiedonkeruisiin, vaik- ka osallistumiseen on tarjottu useita mahdolli- suuksia ja osallistumista pyrittiin aktivoimaan monella tavalla. Tätä artikkelia varten tarkastelin historiaa käyttävän kulttuuriperintöyhteisön toimintaa kolmessa johtamassani tilaushistoriahankkees- 60 | Kulttuuripolitiikan tutkimuksen vuosikirja 2015 sa. Kahdessa tapauksessa historian tilasi kunta ja kolmannessa tapauksessa merkittäviä julki- sen sektorin tehtäviä hoitava yhdistys. Tilaush- istorioista ensimmäinen, Noormarkun historiaa erämaasta eletyksi paikaksi ilmestyi vuonna 2008, toinen, Karhu, kirves ja punainen kukko – Porin Vapaaehtoinen Palokunta 1863–2013 julkaistiin 11. huhtikuuta 2013, ja kolmas, Meri- karvian historia, julkaistaan vuonna 2017. Käytin aineistonani näitä historioita ja hankkeiden projektidokumentaatiota. Aineis- toni oli siinä mielessä jälkiluontoista, että se on tuotettu tilaushistoriahanketta eikä tutkimusar- tikkelia varten. Olen osallistunut aineiston tuot- tamiseen ja olen hankkeiden johtajana valvonut ja ohjannut sitä, miten muut tuottavat aineistoa. Tältä osin harjoittamani lähdekritiikki on it- sekritiikkiä. Projektidokumentaatio sisältää talousasia- kirjat, sopimukset, tilaajaa edustaneen historia- työryhmän ja hankkeen etenemistä valvoneen ja tukeneen ohjausryhmän kokousmuistiot, tiedot hankkeen rahaliikenteestä, aikatauluista, sidosryhmäyhteistyöstä historioinnin kohtee- na olevan yhteisön sellaisten edustajien kanssa, jotka eivät ole osallistuneet ohjausryhmän tai historiatyöryhmän työskentelyyn ja kaikkien hankkeen sisäisten kokousten muistiot. Lisäksi dokumentaatio kattaa kaikki merkittävät tutki- muksen aineiston tuottamiseen ja keräämiseen liittyvät operaatiot. Noormarkun historiateos- hankkeen aikana kertynyttä dokumenttimassaa on muutama tuhat liuskaa. Porin VPK:n histo- riahankkeen dokumentaatio on noin tuhannen liuskan laajuinen, ja Merikarvian historiahank- keen dokumentaatio näyttää olevan kasvamassa suunnilleen saman laajuiseksi kuin Noormar- kun historiahankkeen dokumentaatio. Kaikkien kolmen tapauksen dokumentaatio on järjestetty paperitulosteina kansioihin, ja aineistosta on poistettu asiakirjojen kaksoiskappaleet. Projektidokumentaatio sisältää myös his- toriahankkeen vetäjän ja tilaushistorian pää- toimittajan ja kirjoittajan muistiinpanoja hankkeen eri vaiheissa tilaajan ja tilaushistoria- hankkeen toteuttajan välillä käydyistä keskuste- luista. Keskustelut ovat koskeneet hankkeen or- ganisointia, käytännön järjestelyjä ja rahoitusta, mutta niissä on pohdittu yhdessä tilaajan kanssa myös tilaushistorian tavoitteita, paikallishistori- an tehtävää ja merkitystä, historian tutkimus- menetelmiä ja keskusteltu siitä, mitä tarkoittaa tutkijan riippumattomuus tilaajasta. Noormarkun historian tilaajat kertoivat ta- voitteekseen vahvistaa kuntalaisten paikallis- tuntemusta ja historiallista itseymmärrystä ti- lanteessa, jossa oli odotettavissa kuntaliitos. He olivat erityisen huolissaan siitä, että koululaiset eivät tunteneet kunnan rajoja, eivätkä tienneet, mistä olivat kotoisin. Noormarkku liittyi Poriin 1.1.2010. Tilaaja oli voimakkaasti orientoitunut historian antikvaarisen käytön suuntaan. Porin VPK:n historia puolestaan tilattiin monumentaaliseen käyttöön. Tilaushistoria oli yksi yhdistyksen 150-vuotisjuhlien muisto- merkeistä. Historian avulla yhdistyksen johto- henkilöt olettivat pystyvänsä tulevaisuudessa välttämään virheitä ja ammentamaan inspiraa- tiota menneistä onnistumisista. Merikarvian historian tilausta motivoi antikvaarinen käyttö: Taustalla vaikutti 2010 luvun keskustelu kunta- liitosten väistämättömyydestä. Historiatilausta oli suunniteltu 1980-luvulta lähtien, mutta kun- taliitoksen todennäköisyys aktualisoi hankkeen. Historian tilaaminen eteni kaikissa kolmessa ta- pauksessa suunnilleen samoin. Tilaaja otti suo- raan minuun yhteyttä. Vuosina 2003–2008 vetämässäni Noormar- kun historiaprojektissa, vuosina 2009–2013 johtamassani Porin Vapaaehtoista Palokuntaa käsittelevässä tilaushistoria- ja tutkimushank- keessa sekä vuodesta 2013 lähtien luotsaamas- sani Merikarvian kunnan tilaushistoriahank- keessa tilaajan edustajat olivat jossain määrin jo organisoituneet historiatyöryhmäksi tai his- toriatoimikunnaksi, kun minuun otettiin yh- teyttä ensimmäisen kerran. Kuntien historia- toimikuntiin kuului kunnan päättävien elinten johtavia virkamiehiä ja luottamushenkilöitä. Noormarkun historiatoimikuntaan kuuluivat kunnanhallituksen puheenjohtaja, kunnanjoh- taja ja kunnansihteeri. Merikarvian historiatoi- mikuntaan kuului kunnanjohtajan lisäksi kaik- kien kunnanvaltuustossa edustettuina olevien puolueiden kunnanvaltuutettuja ja seurakun- nan edustaja. Kulttuuripolitiikan tutkimuksen vuosikirja 2015 | 61 Suomalaisten kunta- ja kaupunkihistorioi- den perinnettä ovat erityisesti muovanneet vuonna 1933 perustetun Paikallishistoriallisen Toimiston, vuodesta 2000 lähtien Tilaushisto- riakeskuksen ohjeet ja suositukset. (Ahtiainen & Tervonen, 2010, s. 27; 43). Neuvoin ensim- mäisessä tapaamisessa tilaajaa tutustumaan ti- laushistoriakeskuksen ohjeisiin ja palveluihin ja hinnastoihin. Tilaaja puolestaan keskittyi perustelemaan sitä, miksi halusi tilaushistorian. Kuntahistorian tilaajat halusivat vaalia kunnan muistoja ja säilyttää jälkipolville ymmärret- tävässä muodossa tiedon siitä, että paikalliset yhteisöt olivat joskus muodostaneet itsenäisen kunnan. He toivoivat, että kirjoittajalla tai kir- joittajilla olisi kyky tuoda esiin kunnan omi- naispiirteet. Yhdistyshistorian tilaaja kertoi, että kyseessä olisi 150-vuotisjuhlakirja. Tilaushistorioita tilaavat yhdistysten, yritys- ten, kuntien ja muiden organisaatioiden edus- tajat eivät yleensä ole historiateoreetikoita. Jos kuitenkin olisin todennut historiahankkeideni tilaajille, Kenneth Nordgrenia mukaillen, että historiatietoisuus on ymmärtämistä, yhteiseen kertomukseen sitoutumista ja ohjaa toimintaa (Norgren, 2006, s. 208, 211; 213.), he olisivat nyökytelleet. Paikallishistorian tilaajat olivat liikkeellä juuri tällaisista syistä. Saneliko tilaaja historiaan kirjoitetut tulkinnat? Kuntahistorian tilaamista valmistelleiden his- toriatoimikuntien jäsenet siirtyivät hankkeen alettua historiateoksen valmistumista valvovien ja tukevien ohjausryhmien jäseniksi. Ohjaus- ryhmiin värvättiin virka- ja luottamushenki- löiden lisäksi menneisyydestä kiinnostuneiden yhdistysten johtohahmoja ja kotiseutuhisto- rian harrastajia. Ohjausryhmän kokoonpano antoi kuvan siitä, ketkä historioitavana olevan kunnan asukkaat toimivat aktiivisesti kunnan menneisyyttä koskevan tiedon parissa. Tilaajan edustajien lisäksi ohjausryhmiin kuului yliopis- ton edustajia. Porin Vapaaehtoisen Palokunnan Historia- työryhmä oli organisoitu moniportaisemmin kuin kuntien historiatoimikunnat. VPK:n His- toriatoimikunta raportoi jatkuvasti yhdistyksen Historiatyöryhmälle, jonka jäseniä olivat käy- tännössä lähes kaikki yhdistyksen hallituksen jäsenet. Historiatyöryhmä koostui yhdistyksen johdosta. Historiatyöryhmän jäsenet osallistui- vat hyvin aktiivisesti ohjausryhmän työskente- lyyn. Ohjausryhmään oli nimitetty myös Porin kaupungin edustaja ja alueellisen palo- ja pelas- tustoimen johdon edustaja. Kaikki kolme ohjausryhmää kokoontuivat 2–4 kertaa vuodessa. Kokouksessa tilaushisto- riahankkeen johtaja ja muut tutkija-kirjoittajat raportoivat ohjausryhmälle hankkeen etenemi- sestä. Ohjausryhmä valvoi hankkeessa lähinnä maksatusaikataulun noudattamista ja seurasi teoksen valmistumisaikataulua. Kaikkien kol- men ohjausryhmän jäsenet suhtautuivat hyvin kunnioittavasti tutkijan integriteettiin. Yhdes- säkään ohjausryhmässä ei jotain jo kirjoitet- tua vaadittu poistettavaksi teoksesta. Mitään tutkimuksen kohdetta ei myöskään kielletty tarkastelemasta. Kaikissa kolmessa teoksessa käsitellään esimerkiksi kansalaissotaa ja muita poliittisesti latautuneita aiheita. Kuntahistorial- listen ohjausryhmien keskusteluissa nähtiin toi- sinaan pientä puoluepoliittista jännitystä, mutta se juontui pikemminkin valtuustotyöskentelyn paineista kuin ohjausryhmän valvoman histo- riatuotannon sisällöstä. Kaikissa kolmessa ti- laushistoriahankkeessa ohjausryhmän jäsenet avustivat tutkija-kirjoittajia tietolähteiden et- simisessä. Yhdessäkään ohjausryhmässä ei ky- seenalaistettu historiantutkijoiden ammattitai- toa. Ohjausryhmien jäsenet osoittivat monella tapaa odottavansa historian valmistumista ja ai- kovansa käyttää valmista teosta. Sekä kuntahis- torian että yhdistyshistorian tilaajat kertoivat, että historia palvelisi erityisesti ikääntyvää lu- kijaa tukemalla ikääntyneiden henkilökohtaista muistelua. Kaikkien kolmen tilaajan edustajat pitivät tärkeänä, että historia perustuisi tutki- mukseen ja alkuperäisaineistoihin. Faktojen tuli olla kohdallaan, jotta paikalliset tapahtumat voisi muistin pettäessä tarkistaa historiasta. Tilaushistoriaprosessin edetessä kuntahisto- riahankkeen ympärille aktivoituneen kulttuu- riperintöyhteisön jäsenet osoittivat historioi- taviksi useita, arvokkaina pitämiään aineellisia 62 | Kulttuuripolitiikan tutkimuksen vuosikirja 2015 kohteita. Kohteiden joukossa oli rakennuksia, rakennusjäänteitä, maisemaa ja esineitä. Tilaa- jan edustajat pohtivat kokouksissa, miten his- toriointi tukisi näiden kohteiden matkailullista käyttöä. Kun menneisyyden jälki otetaan käyt- töön menneisyyden tapahtumasarjaa koske- vaan kysymykseen annetun vastauksen uskotta- vuutta vahvistavana todisteena, todisteelle alkaa muodostua kulttuuriperintöarvoa. Kirjoitetulla historialla voi vahvistaa esimerkiksi paikalli- sen kirkon, vapaapalokunnantalon tai jonkin paikan, perinteen tai esineen symbolista roolia ja asemaa paikallisyhteisön muistin paikkana. (Esim. Salonen & Sivula, 2008, s. 135–140; Si- vula & Tuulasjärvi, 2013, s. 203–219.) Yhdis- tyshistorian tilaaja toivoi, että historiantutkijat kertoisivat, millainen vaikutus yhdistyksellä oli eri aikoina ollut ympäröivään yhteiskuntaan. He halusivat myös historiallista näkyvyyttä yhdis- tyksen rakennuksille, joista osa ei enää ollut yh- distyksen omistuksessa. Tulkintoja tilaajat eivät kirjoittajille sanelleet. Mikäli he vaikuttivat tul- kintoihin, kyse oli osallistamisen seurauksena syntyneestä vuorovaikutussuhteesta. Ketä ja mitä varten historia tilattiin? Aineistooni kuuluvan yhdistyshistorian tilausta motivoi ensisijaisesti merkkipäivä. Se tilattiin täyttämään samanlainen yhteisöllinen tehtävä kuin syntymäpäiväsankarille pidetty juhlapu- he. Historiahankkeen puuhahenkilöt halusivat vaikuttaa siihen millaiseksi yhdistyksen sisäi- nen muisti muodostui. Sisäisen yhtenäisyyden vahvistaminen ja yhteistä tulevaisuutta kohti orientoiminen ovat motiiveja, jotka kertovat oman historian vahvasta internaalisesta käytös- tä. Historian valmistuttua historiatoimikunnan verrattain iäkkäät jäsenet laskivat leikkiä siitä, että tilaisivat jatko osan, kunhan 200-vuotishis- torian tilaus tulisi ajankohtaiseksi. Lakkautettavan kunnan viimeisen vuosi- sadan tapahtumat dokumentoiva, ymmärtävä ja selittävä sekä menneisyyden representoiva, kuvitettu historiateos sinetöi tapahtuneen. His- toria asettuu kuntalaisten tietoisuuteen poissa- olevan menneisyyden paikalle, ja auttaa siir- tämään lakkautettavan kunnan nykyisyydestä osaksi mennyttä aikaa. Lakkautettavien kuntien identiteettityössä on saattohoidon ja surutyön piirteitä. Kollektiivinen surutyö on luonteel- taan monumentalisoivaa identiteettityötä. Tälle antikvaarista historian käyttötapaa lähenevälle identiteettityölle on tyypillistä menetetyn koh- teen muistelua ja muistojen kunnioitusta pal- velevien menneisyyden symbolien eli muisto- merkkien tai muistin paikkojen tarve. Toisin kuin kunnan lakkauttamisen jälkeen, yhdistys suunnitteli alusta lähtien käyttävänsä historiateosta myös esitellessään itseään ul- koisille sidosryhmille. Historiatoimikunta piti teosta myös taloudellisesti hyödyllisenä. Sen nähtiin tarjoavan 150 vuoden jatkuvuutta ta- keeksi yhdistyksen luotettavuudesta. Yhdistys toimi palo- ja pelastusalan markkinoilla, joilla luotettavuus ja henkilöstön sitoutuneisuus teh- täviinsä saattoi ratkaista, mikä palvelun tarjoaja valitaan sopimusosapuoleksi seuraavan 10 vuo- den ajaksi. Yrityshistorioita käytetään toisinaan samalla tavoin yrityksen luotettavuuden osoit- tamiseen. Tarkastelemissani esimerkeissä kuntahisto- rian tilaajat edustivat kunnan toimivaa johtoa ja tilasivat historian kuntalaisia varten. Noor- markun historiateosta luovutettiin yksi kappa- le kaikkiin kunnan alueella asuviin perheisiin. Kyseessä oli siten ensisijaisesti internaalisen historian käyttö internaaliseen kommunikaa- tioon. Porin VPK:n tilaama historia sitä vastoin tilattiin juhlavuoden monumentiksi. Se tuki sekä yhdistyksen sisäistä muistelua että vahvisti yhdistyksen ulkoista kuvaa. Vapaaehtoisen pa- lokunnan historia jaettiin kaikille yhteisön jäse- nille, mutta teosta luovutettiin runsaasti myös ulkoisille sidosryhmille ja kirjastoille, ja sitä py- rittiin myös myymään. Yhdistys teki yllättävän paljon imagotyötä, kun taas kunnissa keskityt- tiin identiteettityöhön. Kun perustin Merikarvian historia hanketta tukemaan Muistojen Merikarvia -nimisen Face- book-yhteisön, siihen liittyi pari sataa Merikar- vian kunnassa asuvaa ja yli sata Merikarvian kunnan, Suomen tai jopa Euroopan ulkopuolel- la asuvaa sosiaalisen median käyttäjää. Yhteisön jäsenet jakoivat keskenään valokuvia ja muisti- tietoa. Kuntahistoriaa käyttävä, paikallista kult- Kulttuuripolitiikan tutkimuksen vuosikirja 2015 | 63 tuuriperintökohdetta tuottavaa identiteettityötä tekevä kulttuuriperintöyhteisö osoittautui tässä tapauksessa transnationaaliksi (Urponen, 2010, s. 19–21) eli ylirajaiseksi. Paikallista historiapolitiikkaa? Historiapolitiikka tarkoittaa historian poliittista käyttöä yhteiskunnassa. (Kalela, 2012, 82–112.) Pilvi Torstin mukaan historiapolitiikalla on aina yhteiskunnallinen päämäärä ja historian poliit- tiselle käytölle on kolme mahdollista motiivia: Ne ovat ulkopoliittinen motiivi, sisäpoliittinen motiivi ja ”universaalin hyvän motiivi”. Histo- riaa käyttävänä subjektina näyttäytyy Torstin mallissa aina joko valtio tai valtiollisesti orien- toitunut toimija. (Torsti, 2007, s. 66–69.) Paikallishistorian politiikka näyttää ainakin tarkastelemieni esimerkkien valossa erilaiselta kuin valtiollisesti orientoitunut historiapoli- tiikka. Paikallishistorian tilaaja pyrkii yleen- sä ensisijaisesti ottamaan haltuunsa jonkin menneisyyttä koskevan jäännekokoelman tai tietomassan, esimerkiksi oman arkistonsa tai muun aineellisen tai aineettoman jäämistönsä. Tilaushistorialta toivotaan juonellisuutta, jotta tilaaja pystyy esittämään, miten organisaatio on muodostunut ja miten sen nykyinen kulttuuri ja toimintatavat ovat muotoutuneet ja peruste- lemaan sekä luopumista että säilyttämistä kos- kevia päätöksiä. Millaisessa tilanteessa yhteisö päättää inves- toida tilaushistoriaan? Käsittelemistäni kolmes- ta tilaushistoriaprosessissa kahdessa investointi päätettiin tehdä, kun organisaation lakkaamisen mahdollisuus aktualisoitui. Investointipäätöstä motivoi päättymisen tai menetyksen pelko. Mo- lemmat päättymisuhan alla olevat organisaatiot olivat kuntia. Tuntemiani muitakin kuntahisto- riahankkeita on lähes poikkeuksetta motivoi- nut tulollaan oleva kuntaliitos. Kolmannen ti- laushistorian tilannut yhdistys täytti 150 vuotta ja tilasi historian merkkivuotta juhlistamaan. Historian tilaamisesta vastasi kaikissa tilaajaor- ganisaatioissa sama ryhmä, joka teki muutkin taloudelliset päätökset. Kunnissa tilaamisesta päätti kunnanvaltuusto. Yhdistyksessä taas or- ganisaation hallitus valtuutti historiatoimikun- nan tekemään hankinnan. Millaisia tapahtumasarjoja tai kohteita ti- laushistoriahankkeen tilaaja, esimerkiksi oh- jausryhmän välityksellä, halusi tilaushistorian kirjoittajan ottavan esiin? Kaikissa ohjausryh- missä oli mukana paikallisia amatöörihisto- rioitsijoita, jotka olivat julkaisseet kirjoituk- siaan. Nämä kotiseutuhistorioitsijat ehdottivat, että tiettyjä historiallisesti merkittäviä kohteita katsottaisiin hiukan lähemmin, kuten sitten tehtiinkin. Aktiivisten kotiseutuhistorioitsijoi- den rooli alkoi muistuttaa kanssatutkijuutta. Tilaushistorian kirjoittajat käyttivät tietoläh- teinään näiden kanssatutkijoiden tekstejä. Val- voin erityisen tarkasti sitä, että niitä käytettiin lähdekriittisesti. Kaikissa kolmessa tapauksessa tilaushistorian kirjoittaja vahvisti ainakin yh- den ohjausryhmässä tärkeänä ja historiallisena pidetyn esineen, paikan tai rakennuksen sym- bolista arvoa. Nämä olivat siis sellaisia esineitä, paikkoja tai rakennuksia, joihin tutkija ei itse- näisesti ehkä olisi kiinnittänyt huomiota. Mitä tarkoitusta varten historioita tilattiin? Tilaushistorian abstraktina tarkoituksena oli kaikissa tapauksissani yhteisön jäsenten identi- teettityön tukeminen. Julkilausuttu tavoite oli tapahtumasarjojen kirjaaminen ymmärrettä- vässä ja juonellisessa muodossa. Yhdistyshis- torian ohjausryhmä toivoi erityisesti aktiivisten ihmisten esittelyä, mutta myös kuntahistorioi- den tilaajat halusivat taata organisaationsa enti- sille ja nykyisille johtohenkilöille ja vaikuttajille paikan historiassa. Yksikään kolmesta tilaajasta ei olettanut his- toriahankkeen tuottavan taloudellista voittoa, vaikka jokainen tilaaja valmistautui myös myy- mään valmista teosta. Tilaajat myös jakoivat satoja teoksen kopioita ilmaiseksi sekä ulkoi- sille että sisäisille sidosryhmilleen. Kuntahisto- rioiden tilaajat asettivat tilaushistorialle myös joitakin tilinpäätösmäisiä tavoitteita. Lukijan haluttiin ymmärtävän esimerkiksi sitä, millai- sissa oloissa kunta oli velkaantunut tai myynyt omaisuuttaan. Kuntahistorioiden tavoitteena oli myös joidenkin kiistanalaisten tapahtuma- sarjojen selvittäminen. Huomiota kiinnitettiin esimerkiksi laajoihin ympäristöä muuttaneisiin rakennus- ja kaavoitushankkeisiin. 64 | Kulttuuripolitiikan tutkimuksen vuosikirja 2015 Kuntahistoriahankkeiden tavoitteeksi oli asetettu uusimman ajan historian kirjaaminen ymmärrettävässä muodossa. Uusimman ajan historiallisista muutosprosesseista kahta pidet- tiin kunnissa erityisen tärkeitä: Kuntalaisten haluttiin ymmärtävän 1970-luvulta alkaneen kuntien tehtäväkentän muutosten paikallisia vaikutuksia, ja lisäksi toivottiin huolellista ku- vausta 1990-luvun alun laman syistä ja paikal- lisista seurauksista. Yhdistyshistorian tilaajat pyysivät enemmän analyysia tilaajaorgani- saation toimintatapojen ja jäsenistön profi ilin muutoksista kuin kuntahistorian tilaajat. Universaalin hyvän motiivia tai valtiolli- sen ulko- ja sisäpolitiikan motiivia ei yksikään tilaajista tuonut esiin. Paikallinen historiapoli- tiikka on ilmeisesti erilaista kuin valtioiden his- toriapolitiikka. Paikallisten tilaushistorioiden motivoitumista ei voi ymmärtää valtion näkö- kulmasta muodostettujen kategorioiden avulla, eikä valtiollisen historiapoliittisen motivoitumi- sen piiri näytä ulottuvan paikalliseen historia- politiikkaan. Paikalliseen historiapolitiikkaan pääsee parhaiten käsiksi tarkastelemalla sitä identiteetti- tai imagotyötä, johon paikallisen historian ja kulttuuriperinnön tuottaminen ovat kytkeytyneet. Paikallishistoriallisen kulttuuriperintöprosessin logiikka: Omaksuvaa, monumentalisoivaa ja historioivaa identiteettityötä Tässä artikkelissa yritän tilaushistorioihin liit- tyvien tapausten ja historian käytön erilaisten jaottelujen avulla mallintaa sitä identiteettityötä, jolla kulttuuriperintöä rakennetaan. Yritän ym- märtää historiaa käyttävän kulttuuriperintöyh- teisön rakennetta ja kulttuuriperintöprosessin logiikkaa. On ilmeistä, ettei kulttuuriperintöyh- teisöä voi samaistaa historioitavana olevaan yhteisöön; ainakin tarkastelemieni tilaushisto- riahankkeiden valossa näyttää siltä, että identi- teetti- ja imagotyössä puurtaa melko pieni osa historioitavan yhteisön jäsenistä. Kulttuuriperintöprosessia ylläpitävä yhtei- sö näyttää tekevän identiteettityötään kolmella identiteettityökalulla. Ensimmäinen näistä työ- kaluista on se menneisyyden tulkinta, jonka yh- teisön jäsenet (enemmän tai vähemmän eripu- raisesti) jakavat keskenään ja jota he esittelevät myös ulospäin omana historianaan. Käytän täs- tä tulkinnasta Jorma Kalelan termiä jaettu histo- ria (Kalela, 2012, 75). Tilaushistoriahankkeiden tavoitteena oli päivittää tämä jaettu historia. Omaksuin termin ”jaettu historia” vuonna 2009 Jorma Kalelan kanssa käymissäni keskus- teluissa ja kehittelin sitä eteenpäin. Jaettu histo- ria tarkoittaa sellaista menneisyyttä koskevaa tietoa ja menneisyyden tulkintaa, joka yhdis- tää kulttuuriperintöyhteisön jäsenet ja sijoittaa yhteisön menneisyyden, nykyisyyden ja tule- vaisuuden muodostamalle jatkumolle. Jaettu historia on sekä inklusiivista että eksklusiivista. Inklusiivisuus tarkoittaa, että historia kiinnit- tää aiempaa vahvemmin yhteisön jäseniksi ne, jotka kokevat osallisuutta historialla merkitys- tä menneisyydestä. Eksklusiivisuus puolestaan tarkoittaa sitä, että niiden ulkopuolisuus, jotka eivät osallisia ole, korostuu. Kulttuuriperintöyh- teisö voi jakaa historiaansa monessa muodossa: suullisena muistitietona, Facebook-sivulla tai historiantutkimukseen perustuvana kirjana. Historiaa voi jakaa sekä oman yhteisön jäsenil- le, että niille yhteisön ulkopuolisille, joille jakaja haluaa välittää tietoa yhteisön menneisyydestä. Yhteisöt käyttävät jaettuja historioita aineelli- sen ja aineettoman kulttuuriperintönsä kehys- kertomuksina. Kehyskertomus vahvistaa men- neisyyden aineettomalle tai aineelliselle jäljelle merkityksen. Omaksumisen kohteena olevalle menneisyyden jäljelle tai symbolille muodostuu kulttuuriperintöarvoa suhteessa näihin kehys- kertomuksiin. Toinen kulttuuriperintöyhteisön identiteet- tityössään käyttämä työkalu on osallisuusko- kemus. Kulttuuriperintöyhteisön jäsenet ovat osallisia sekä edellä kuvaamastani jaetusta histo- riasta ja että erilaisista menneisyyden jättämistä aineellisista ja aineettomista jäljistä. Kokemus on omistussuhteesta riippumaton. Osallisuutta voi siis kokea esimerkiksi historialliseen mai- semaan, riippumatta siitä, kuka omistaa maa- pohjan, vesialueen, rakennukset tai puuston. Osallisuuden kokemus kohdistuu sekä jaettuun historiaan että tämän historian esittämän men- Kulttuuripolitiikan tutkimuksen vuosikirja 2015 | 65 neisyyden symboleihin tai jälkiin. Kolmantena identiteettityökaluna toimivat sellaiset menneen jäljet ja menneisyyden symbolit, jotka toimivat jaetun historian todisteina, joiden kulttuuripe- rintöarvon ja merkityksen kehyskertomuksena toimiva jaettu historia vahvistaa, ja joista yhtei- sön jäsenet kokevat olevansa osallisia. Historiantutkija noudattaa menneisyyttä tulkitessaan oman tieteenalansa metodisään- töjä, mutta historioita tuottavat muutkin kuin ammattimaiset historiantutkijat. Kansanomais- ta tai muuta jokapäiväistä historiaa ei aina ole kirjoitettu historiantutkimuksen metodisääntö- jä noudattaen. (Kalela, 2012, 67–68.) Ammatti- mainen historiantutkija perustaa menneisyyttä koskevat väitteensä menneisyydestä jääneisiin jälkiin. Identiteettiään työstävillä yhteisöillä on kuitenkin menneisyytensä jättämien ja his- toriantutkijan tietolähteiksi sopivien jälkien li- säksi myös toisenlaisia, menneisyyttä edustavia symboleita, esimerkiksi tapoja tai käytänteitä, esineitä tai rakennuksia, joita vaalitaan, suojel- laan ja käytetään muistin ja muistelun tukena (Nora, 1998, s. 626). Kaikki menneisyyden sym- bolit eivät ole aitoja jäänteitä siitä menneisyy- destä, jota ne edustavat, mutta epäaitokin jään- ne voi olla käytössä kulttuuriperintöyhteisön identiteettityökaluna. Kulttuuriperintöyhteisölle merkityksel- listen historiallisten todisteiden ja symbolien valitseminen, tuottaminen, suojeleminen, säi- lyttäminen ja arvottaminen ovat luonteeltaan monumentalisoivaa identiteettityötä. Paikal- lishistoriallisen teoksen kirkkohistorialliseen Kuvio 2. Monumentalisoiva identiteettityö on jaetun, eli kulttuuriperintöä käyttävän yhteisön jäsenten yhteiseksi ja yhdistäväksi koetun historiallisen tiedon käyttämistä men- neisyyden jäljen tulkitsemiseen ja sen symbolimerkityksen perustelemiseen. JAETTU HISTORIA MENNEEN JÄLKI, SYMBOLI Kuva 3: Omaksuva identiteettityö vahvistaa kulttuuriperintöyhteisön oikeutta pitää oma- naan kohdetta, joka liittyy yhteisöä yhdistävään historiaan. Se yhdistää osallisuuskoke- mukset menneisyyden symboleihin. Esimerkiksi historialliset arvorakennukset ovat usein omaksuvan identiteettityön välineitä ja kohteita, riippumatta siis siitä, kenelle arvoraken- nuksen omistusoikeus juridisesti kuuluu. Omaksumisen kohteena voi olla myös esimerkiksi paikallinen murre, maisema tai perinneruoka. MENNEEN JÄLKI, SYMBOLI OSALLISUUDEN KOKEMUS 66 | Kulttuuripolitiikan tutkimuksen vuosikirja 2015 osuuteen viittaaminen kirkon kellotapulia kos- kevan rakennussuojelupäätöksen perusteluis- sa on tyypillinen esimerkki siitä, miten jaettua historiaa käytetään tietyn menneisyyden jäljen symbolisen aseman vahvistamiseen. Omaksuva identiteettityö puolestaan on his- toriatietoisen subjektin rakentamista. Omak- suminen kohdistuu menneisyyden jälkeen tai symboliin. Omaksuvalla identiteettityöllä vah- vistetaan osallisuuskokemusta menneisyyden jälkeen tai symboliin. Omaksuva identiteetti- työ voi näyttää muutosvastarinnalta. Tyypilli- siä omaksuvan identiteettityön ilmauksia ovat esimerkiksi yksityisomistuksessa olevan ra- kennuksen purkamiseen tai vaikkapa koulujen kaunokirjoituksen tyyppikirjainten muutoksiin kohdistuneet protestit. Kulttuuriperintöproses- sien luonteen ymmärtämisen näkökulmasta on erityisen tärkeää kiinnittää huomiota omaksu- vaan identiteettityöhön. Historioiva identiteettityö puolestaan vahvis- taa toimijan käsitystä itsestään yhteisön men- Kuva 4: Historioiva identiteettityö vahvistaa toimijan käsitystä itsestään yhteisön menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden jatkumolla. Historioivan identiteettityön tuloksena on historiatietoinen subjekti. Koulujen historianopetus tukee historioivaa iden- titeettityötä ja edistää jaetun historian muodostumista. Tämä identiteettityö ei edellytä menneisyyden jälkien työstämistä symboleiksi, mutta se on silti läsnä kaikissa kulttuuri- perintöprosesseissa. JAETTU HISTORIA OSALLISUUDEN KOKEMUS Kuva 5: Kulttuuriperintö rakentuu osallisuuskokemuksista, jaetusta historiasta ja omaksi koetun menneisyyden aineellisista tai aineettomista jäljistä. Kulttuuriperintöyhteisöä yhdistää historioiva, monumentalisoiva ja omaksuva identiteettityö. Kolmen ympyrän leikkausalueella on käynnissä kulttuuriperintöprosessi. JAETTU HISTORIA OSALLISUUDEN KOKEMUS MENNEEN JÄLKI, SYMBOLI Kulttuuripolitiikan tutkimuksen vuosikirja 2015 | 67 neisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden jatku- molla. Historioivan identiteettityön tuloksena on historiatietoinen subjekti. Koulujen histo- rianopetus tukee historioivaa identiteettityötä ja edistää jaetun historian muodostumista. Tämä identiteettityö ei edellytä menneisyyden jälkien työstämistä symboleiksi, mutta se on silti läsnä kaikissa kulttuuriperintöprosesseissa. Aktiivinen kulttuuriperintöyhteisö toimii näiden identiteettityön kaikkien osa-alueiden leikkauspisteessä. Kulttuuriperintöyhteisö osal- listuu identiteettityöhön sen kaikissa muodois- sa. Kulttuuriperintöyhteisö tuottaa (eli pitää yllä) kulttuuriperintöään jatkuvalla historioin- nilla, monumentalisoinnilla ja omaksumisella. Pelkkä historiaan tai menneisyyteen kohdis- tuva kiinnostus, yksittäiset osallisuuskokemuk- set, symbolien satunnainen tunnistaminen tai tietoisuus jaetusta historiasta eivät vielä perusta kulttuuriperintöyhteisöä. Kulttuuriperintöp- rosessi edellyttää jatkuvaa historioivaa, monu- mentalisoivaa että omaksuvaa identiteettityö- tä. Tilaushistorian kirjoittajan näkökulmasta tämä tarkoittaa sitä, että hänen on muistettava, etteivät kaikki historioitavan yhteisön jäsenet, esimerkiksi yrityksen työntekijät tai kunnan Lähteet ja kirjallisuus Noormarkun historia. Projektikansio 2003–2008. Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelman aineistokokoelma. Porin VPK:n historiahanke. Projektikansio 2008– 2013. Kulttuurituotannon ja maisemantutki- muksen koulutusohjelman aineistokokoelma. Merikarvian historiahanke. Projektikansio 2013– 2017. Kulttuurituotannon ja maisemantutki- muksen koulutusohjelman aineistokokoelma. asukkaat, ole luultavasti kulttuuriperintöyhtei- sön jäseniä. Kulttuuriperintöyhteisöt käyttävät mennei- syyttä koskevaa tietoa monella tavoin. Jaetuilla historioilla, osallisuuskokemuksilla ja erilaisilla menneen jäljillä tai symboleilla voi rakentaa yh- teisölle yhteenkuuluvuuden tunnetta. Niillä voi perustella rakennussuojelupäätöstä tai vuosit- tain toistuvaa juhlapäivää, mutta niitä voi käyt- tää myös toiseuksien ja ekskluusiokäytänteiden vahvistamiseen tai vaikkapa yksityisomistuk- sessa olevan kiinteistön arvon nostamiseen. Historian käytön typologia ja kulttuuriperintö- prosessin logiikan malli avaavat mahdollisuu- den arvioida tilaushistoriatuotannon eettisiä haasteita. Mikäli lähtökohdaksi hyväksytään periaate, jonka mukaan historiapolitiikan tulee edistää demokratiaa myös paikallisesti, on his- toriallisen tilaustutkimuksen tekijän selvitettä- vä, millainen yhteisö häneltä tilaa historian, ja missä määrin ja millä valtuuksilla tilaajat edus- tavat historioitavaa yhteisöä. Tilaushistoriankin on kunnioitettava historioitavan yhteisön jäsen- ten oikeutta tehdä identiteettityötään itse halu- amallaan tavalla. Tilaushistoriat ja historioiden käsikirjoitukset Grahn, M. & Sivula, A. (toim.) (2008). Noor- markun historiaa erämaasta eletyksi paikaksi. Noormarkku: Noormarkun kunta. Aitto-oja, S. & Sivula, A. (toim.) (2013). Karhu, kir- ves ja punainen kukko – Porin Vapaaehtoinen Palokunta 1863 – 2013. Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen julkaisuja 39. Pori: Tu- run yliopisto. Merikarvian historian käsikirjoitus. (Tekijän hal- lussa.) Tilaushistoriahankkeiden projektikansiot ja kokousmateriaalit 68 | Kulttuuripolitiikan tutkimuksen vuosikirja 2015 Nordgren, K. (2006): Historia som medvetande, identitet och handling i ett mångkulturell Sve- rige. Teoksessa A. Alzén & P. Aronsson (toim.), Demokratisk kulturav? Nationella institutioner, universella värden, lokala praktiker (205– 215). Norrköping: Tema kultur och samhälle skriftserie. Ponzoni, E. & Boersma, K. (2011): Writing History for Business: The Development of Business His- tory between ”Old” and ”New” production of Knowledge. Management & Organizational History, 6 (2), 123–143. Pulma, P. (2010): Paikallishistoria, professionalis- mi ja pohjoismainen historiakulttuuri. Teokses- sa P. Ahtiainen, J. Tervonen & K. Teräs (toim.), Kaikella on paikkansa. Uuden paikallishistorian suuntaviivoja (91–115). Tampere: Vastapai- no. Rakob, E.-M. & Burkhardt, R. (2006): Der Bosch-Zünder. Die Marke in der Marke. Teok- sessa N. O. Herbrand, & S. Röhrig (toim.), Die Bedeutung der Tradition für die Marken- kommunikation. Konzepte und Instrumente zur Ganzheitlichen Ausschöpfung des Erfolgspo- tenzials Markenhistorie (399–407). Stuttgart: Edition Neues Fachwissen GmbH. Salmi, H. (2001): Menneisyyskokemuksista hyö- dykkeisiin: historiakulttuurin muodot. Teokses- sa J. Kalela & I. Lindroos (toim.), Jokapäiväi- nen historia (134–149). Helsinki: SKS. Scullien, A. & Garcia, B. (2005): What is cul- tural policy research? International Jour- nal of Cultural Policy, 11 (2), 113–127. DOI:10.1080/10286630500198104 (Haettu 24. 5. 2015) Sivula, A. (2014a): Teollinen kulttuuriperintö va- kiintui suomalaiseen historiatietoisuuteen. Teollisen kulttuuriperinnön monet muodot. Tek- niikan Waiheita, (2/2014), 5–18. Sivula, A. (2014b): Corporate History Culture and Useful Industrial Past. Electronic Jour- nal of Folklore, 57, 29–54. DOI:10.7592/ FEJF2014.57.sivula Sivula, A. (2013): Puuvillatehtaasta muistin pai- kaksi. Teollisen kulttuuriperintöprosessin jäljil- lä. Teoksessa O. Tuomi-Nikula & R. Haanpää & A. Kivilaakso (toim.), Mitä on kulttuuriperin- tö? (161–191). Helsinki: SKS. Smith, L. & Agakawa, N. (2009). Introduction. Teoksessa L. Smith & N. Agakawa (toim.), In- tangible Heritage (6–18). London and New York: Routledge. Smith, L. (2006). Uses of Heritage. New York: Routledge. Svensson, B. (2006). Identifering och kategorise- Alasuutari, P. (2012). Spreading Global Models and Enhancing Banal Localism: The Case of Local Government Cultural Policy Develop- ment. International Journal of Cultural Policy 19, 103–119. Ahtiainen, P. & Tervonen, J. (2010). Paikallishisto- rian kaavan pitkä kaari – ja tulevan akatee- mikon kriittinen katse. Teoksessa P. Ahtiainen, J. Tervonen & K. Teräs (toim.), Kaikella on paik- kansa. Uuden paikallishistorian suuntaviivoja (27–90). Tampere: Vastapaino. Appadurai, A. (1996). Modernity at large: Cultu- ral Dimensions of Globalization. Minneapolis: Univeristy of Minnesota Press. Aronsson, P. (2006). Demokratisk kulturav? Na- tionella institutioner, universella värden, loka- la praktiker. Teoksessa A. Alzén & P. Aronsson (toim.), Demokratisk kulturav? Nationella ins- titutioner, universella värden, lokala praktiker (1–17). Norrköping: Tema kultur och samhälle skriftserie. Halldén, S. (1983). Behövs det förfl utna. En bok om det gåtfulla vardagslivet. Stockholm: Liber Verlag. Hentilä, S. (2004). Harppi Saksan haarukassa. DDR:n poliittinen vaikutus Suomessa. Helsinki: SKS. Hobsbawm, E. (1983). Introduction: inventing tra- ditions. Hobsbarm E. & Ranger T. O. (toim.), Invention of Tradition (7–18). Cambridge: Cambridge University Press. Kalela, J. (2012). Making history: the historian and uses of the past. Basingstoke: Palgrave McMil- lan. Karonen, P. & Lamberg, J.-A. & Ojala, J. (2000): Yritykset muuttuvat, muuttuuko historiantutki- mus. Yrityshistoriasta yrityksen taloushistoriak- si. Historiallinen aikakauskirja, 98 (1), 47–65. Lowenthal, D. (1999): Heritage stewardship and the amateur tradition. APT Bulletin, 30 (2–3), 7–9. Nevanlinna, T. (2003): Rakennusperinnöstä välit- tyy kosketus menneeseen. Teoksessa T. Tennos- maa (toim.), Rakennusperinnön tulevaisuus. Pu- heenvuoroja teemavuoden aiheista (18–27). Helsinki: Ympäristöministeriö. Nietzsche, F. (1999): Historian hyödystä ja haitas- ta elämälle. Jyväskylä: Jyväskylän yliopiston kirjaston julkaisuyksikkö JULPU. Nora, P. (1989): Between Memory and History: Les Lieux de Mémoire [1984]. Representa- tions, 26 (spring 1989), 7–24. Nora, P. (1998): Realms of Memory: The Construc- tion of the French Past, (Vol. 3, Symbols). New York: Columbia University Press. Tutkimuskirjallisuus Kulttuuripolitiikan tutkimuksen vuosikirja 2015 | 69 ring. Om det kulturella erkännandets mögli- heter och begränsningar. Teoksessa A. Alzén & P. Aronsson (toim.), Demokratisk kulturav? Nationella institutioner, universella värden, lo- kala praktiker (175–189). Norrköping: Tema kultur och samhälle skriftserie. Tilaushistoriakeskus (s.d.). Tilaushistoriakeskus. Bes- tällningshistorikcentralen r.y. URL: http://www. arkisto.fi/fi/tilaushistoriakeskus (Haettu 24. 5. 2015) Torsti, P. (2008). Historiapolitiikkaa tutkimaan. Historian poliittisen käytön typologian kehit- telyä. Kasvatus & Aika, 2 (2), 61–71. Tuomi-Nikula, O. & Haanpää R. & Kivilaakso A. (2013). Kulttuuriperintökysymysten jäljillä. Teoksessa O. Tuomi-Nikula & R. Haanpää & A. Kivilaakso (toim.), Mitä on kulttuuriperintö? (12–27). Helsinki: SKS. Urponen, M. (2010): Ylirajaisia suhteita. Helsingin olympialaiset, Armi Kuusela ja ylikansallinen historia. Helsinki: Yliopistopaino.