SUOMI TIELLÄ SIVISTYSKIELEKSI Suomenkielisen maantieteen sanaston kehittyminen ja kehittäminen 1800-luvulla Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitoksen julkaisuja Publications of the Department of Finnish and General Linguistics of the University of Turku -77- Päivi Laine SUOMI TIELLÄ SIVISTYSKIELEKSI Suomenkielisen maantieteen sanaston kehittyminen ja kehittäminen 1800-luvulla Turku 2007 ISBN 978-951-29-3251-1 ISSN 0356-8490 Painosalama Oy, Turku 2007. ESIPUHE Käsillä olevan väitöskirjan teko on ollut kuin karkuteille hajaantuneen katraan kiertämistä. Suomenkielistä maantieteen sanastoa on pitänyt saada edustava määrä saarretuksi kronologian, maantieteen ja sananmuodostuksen moninaisiin aitauksiin. Kun on onnistunut pitelemään eräitä kurissa ja toisia kuvitellut jo si- toneensa, on yllätyksekseen havainnut, että ilo ja varmuus on ollut ennenaikais- ta. Tulkaa apuun kylänmiehet ja -naiset – niin on täytynyt huudahtaa, sillä ilman kollegoiden apua katras olisi saattanut jäädä aitaamatta. Osittain avunhuudah- dukseksi olen tosin tämänkertaisen toteamukseni julkisuuteen päästämisenkin osin tarkoittanut. Ottakaamme karkulaiset yhteistoimin kiinni. Jälkiä on näky- vissä. Edellä olen kuvannut väitöskirjaprosessini tunnelmia arvostetun sanaston- tutkijan, professori Martti Rapolan yli 40 vuotta aikaisemmin kirjoittamia sanoja mukaillen (Rapola 1960, 9). Katrasta kiertämään minut innostivat opettajani, professorit Aimo Hakanen ja Päivi Rintala. Aimoa minun pitää kiittää tutki- januralle ohjaamisesta ja maantieteen antoisan sanaston valikoitumisesta tutki- muskohteekseni. Aimon ansiota on, että saarrettava katras tuli silmieni eteen ja alkoi ryhmittyä järjestelmällisesti aitauksiinsa. Aimo on kaikki vuodet jaksanut kiinnostuneena seurata katraan kiertämistä ja tullut apuun aina, kun karkulaisia on tarvinnut aidata yhdessä. Kaimani Päivi on tarjonnut kullanarvoista oppia sananmuodostuksen aitauksen rakentamisessa. Hänen kurssinsa ovat antaneet vankan perustuksen. Päivin kanssa käydyt keskustelut suuntasivat tutkimukseni heti 1800-luvun aineistoon ja avasivat keskeisen variaation näkökulman, josta olen katrasta alusta asti pyrkinyt kiertämään. Myös Päiville olen kiitollinen vuo- sia jatkuneesta avusta ja kiinnostuksesta tutkimukseeni. Ilman hänen viisaita huomautuksiaan en olisi saanut kaikkia karkulaisia aitauksiinsa. Aimo Hakasen ja Päivi Rintalan lisäksi väitöstyötäni on alusta asti ohjannut professori Kaisa Häkkinen. Aluksi Kaisa antoi 1800-luvun kirjakielen tutkijana korvaamattomia ohjeita katraan rajaamiseen ja jäljittämiseen. Melko pian Kai- sasta tuli työni innostunut ohjaaja, jonka esimerkkiä sanastokatraan saartamises- sa olen voinut seurata. Kaisalle olen erityisen kiitollinen tekstini lukemisesta ja käydyistä keskusteluista. Ilman Kaisan viisautta, apua ja vihjeitä minulle olisi jäänyt paljon karkulaisia. Olen kiitollinen monille kollegoilleni, joiden kanssa käydyt keskustelut ovat auttaneet eteenpäin aineistokatraan ja tutkimuksen metodien ja ratkaisujen hiomisessa. Erityisesti haluan kiittää Wanhan suomen seminaarin jäseniä, joilla on riittänyt aikaa ja intoa tutkimusongelmieni pohtimiseen. Puimurilaiset Tom- mi Kurki, Arja Lampinen, Krista Ojutkangas ja Paula Sjöblom ovat korvaamat- tomalla tavalla paneutuneet tutkimukseni rakenteeseen ja antaneet paljon hyö- dyllisiä ehdotuksia tekstin parantamiseen. On ollut antoisaa ja opettavaista tar- kastella yhdessä tekstejä ja kuulla huomioita omista ajatuksistani. Puimuria pa- rempaa kirjoittajakoulua en olisi osannut toivoa. Kiitos myös Arjalle ja Paulalle lounaskeskusteluista tieteestä, kirjoittamisesta ja elämästä yleensä. Ne ovat teh- neet yksinäisestä väitöskirjan puurtamisesta mitä suurimmassa määrin yhteisöl- listä. Kiitän myös tutkijakollega Kaarina Pitkästä antoisista keskusteluista, joita olemme voineet käydä tutkimustemme teoreettisista lähtökohdista. Oman aineis- tokatraan kaitseminen on tuntunut helpommalta, kun on tiennyt, että toinen tut- kija kaitsee omaa, samantapaista katrastaan ja että toisen ongelmat ovat osin sa- manlaisia. Väitöskirjani esitarkastajina ovat toimineet professori Sirkka-Liisa Hahmo ja dosentti Oili Karihalme. Katraan lopullisessa saartamisessa heidän paneutuvat kommenttinsa ovat olleet ensiarvoisen tärkeitä. Maantieteen asiantuntemustaan ovat tarjonneet kokeneet maantieteilijät Pentti Tapana ja Jorma Kytömäki. Ilman heitä olisi maantieteen aitaus jäänyt puutteelliseksi. Omasta maantieteellisestä yleissivistyksestäni kiitän lukioaikaista biologian ja maantiedon lehtoriani Heik- ki Teiroa. Katraan kiertäminen ja aitaukseen saartaminen ei olisi ollut mahdollista il- man suomen kielen oppiaineen työyhteisöä. Oppiaine on tarjonnut minulle eväät tutkimuksen tekemiseen. Tässä työyhteisössä on ollut hienoa olla mukana, koska aina on riittänyt kannustuksen ja innostuksen sanoja. Marja-Liisa Helasvuon, Tuomas Huumon, Leena Kytömäen ja Kirsti Siitosen kanssa olemme käyneet monia hyödyllisiä keskusteluja tutkimuksesta, ja Marja-Berit Rokka ja Hannele Pajula ovat junailleet käytännön asioita parhaansa mukaan. Te oppiaineen ky- länmiehet ja -naiset olette tulleet aina apuun, kun olen tarvinnut neuvoja ja vah- vistusta tutkimuksessani ja tutkijanurallani. Kiitos teille kaikille. Kiitän tutki- mukseni rahoittamisesta myös Uskelan opintorahastosäätiötä, Turun Yliopis- tosäätiötä, Suomen Kulttuurirahaston Varsinais-Suomen maakuntarahastoa, Al- fred Kordelinin Säätiötä ja Suomen Akatemiaa. Kiitos suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitokselle väitöskirjani ottamisesta julkaisusarjaan. Lopuksi erityinen kiitos kuuluu aviomiehelleni Janille, joka on jaksanut elää arkea välillä omiin ajatuksiinsa vaipuneen tutkijanalun kanssa. Kotona on onneksi ollut muuta katrasta kaitsettavana ja ajatuksia viemässä. Ilman Jania, koiria ja rakasta tytärtämme Taimia olisi tutkija voinut uupua sanastokatraan kaitsemiseen. Omia vanhempiani Sinikka ja Harri Peltosta haluan kiittää loput- tomasta kannustuksesta ja tavasta katsoa maailmaa tutkijan silmin uteliaasti ja kyseenalaistaen. Kiitos myös lähimmille sukulaisille ja ystäville, jotka ovat pitä- neet huolta tutkijan ruumiin- ja sielunvoimista. Paraisilla Taimin päivänä 8. syyskuuta 2007 Päivi Laine ABSTRACT Suomi tiellä sivistyskieleksi. Suomenkielisen maantieteen sanaston kehittymi- nen ja kehittäminen 1800-luvulla. Finnish on its way to the civilized language. Developing Finnish geographical lexicon during 19th century. Päivi Laine University of Turku, Finland My research concerns Finnish lexicon development in 19th century, during pe- riod when Finnish evolved to multidimensional civilized language. As a special field sample material operates geographical lexicon. Finnish literary language was born in 16th century, but in the beginning written language was needed mainly in religious purposes. During 19th century language’s range of usage became more versatile and new lexicon was required for the needs of different special fields. Translation of non-fiction literature was wilfully started and there were more and more writings about very different top- ics. My research straightens out geographical lexicon development through one century especially in the geographical school books. Research describes lexicon development from the new starting points by considering lexical variation. Variation has been described in detail by consider- ing both development of single concepts’ naming and also by considering varia- tion as a general occurrence. Research also exploits cognitive approach, espe- cially theory of the sociocognitive terminology. The conception about lexicon development and becoming stable raises from the material analysis. Research further describes ways how new concepts were named. It also considers rela- tionship of different naming practises and the role of writers and contemporary in the process of lexicon coming more stable. There are lots of variations in the geographical lexicon of the 19th century; only very rare concepts’ naming becomes stable quickly. Describing of the variation as a lexical variation proved to be a good method. Because literary language was unestablished, there are lot of contextual variation in the naming e.g. in the orthographic of words. Writers also consider illustrative way to name concepts and this produces onomasiologic variations. Semasiologic variation for one’s part explains fluidity of the concept system. The starting point of the lexi- con material is in the old Finnish literary language, but from this base is created enormous amount of new lexicon or old words are taken into use with a new meaning. There’s important role both in wordforming from the original Finnish substances and also via translation, where pattern comes from another language, but substances of the namings are original. SISÄLLYS I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 13 1 JOHDANTO 15 1.1 Tutkimuksen tavoitteet 15 1.2 Tutkimuksen teoreettiset lähtökohdat ja keskeiset käsitteet 17 1.3 Tutkimusaineisto 22 1.4 Maantiede tieteenalana ja kouluaineena 25 1.4.1 Maantieteen tutkimuskohde 25 1.4.2 Maantieteen tieteenhistoria Suomessa 26 1.4.3 Suomenkielinen maantieteellinen kirjallisuus ennen 1900-lukua 30 2 SANASTO JA ERIKOISKIELI TUTKIMUSKOHTEINA 34 2.1 Leksikologia 34 2.1.1 Sanasto ja sen tutkimus 34 2.1.2 Kategoriointi ja prototyyppisyys 37 2.1.3 Leksikaalinen variaatio 43 2.1.3.1 Variaation muodot 43 2.1.3.2 Semasiologinen variaatio 45 2.1.3.3 Onomasiologinen variaatio 49 2.1.3.4 Kontekstuaalinen variaatio 55 2.2 Terminologia 57 2.2.1 Erikoiskieli ja sen tutkimus 57 2.2.2 Termi ja käsite 61 2.2.3 Kategoriointi ja nimeäminen terminologiassa 67 2.3 Leksikologian ja terminologian yhdistäminen 72 2.3.1 Leksikologian tutkimusmetodit tässä tutkimuksessa 72 2.3.2 Terminologian tutkimusmetodit tässä tutkimuksessa 76 2.4 Käsitteiden nimeäminen ja sanastonkehitys prosessina 77 2.4.1 Sanastonkehitys suomen kirjakielessä 77 2.4.2 Uuden käsitteen nimeäminen 82 2.4.2.1 Vanhan nimityksen hyödyntäminen 82 2.4.2.2 Sananmuodostus 83 2.4.2.3 Sepittäminen 85 2.4.2.4 Kääntäminen 86 2.4.2.5 Lainaaminen 88 2.4.2.6 Nimeämistapojen jatkumo 89 2.5 Kokoavaa tarkastelua 91 II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 93 3 SANASTON KEHITYKSEN LÄHTÖKOHDAT JA AINEISTON KÄSITTELY 95 3.1 Maantieteelliset käsitteet ja nimitykset vanhassa kirjasuomessa 95 3.2 1800-luvun aineiston luokitteleminen 98 4 TIETEENALAN NIMITYKSET 100 5 MAAPALLOA KUVAAVAT NIMITYKSET 104 5.1 Yleistä 104 5.2 Vakiintuneet nimitykset 104 5.3 Leksikaalisen variaation takia vakiintumattomat nimitykset 105 6 MAAN PINNANMUOTOJA JA ILMIÖITÄ KUVAAVAT NIMITYKSET 146 6.1 Yleistä 146 6.2 Vakiintuneet nimitykset 146 6.3 Leksikaalisen variaation takia vakiintumattomat nimitykset 150 7 VESISTÖNIMITYKSET 211 7.1 Yleistä 211 7.2 Vakiintuneet nimitykset 211 7.3 Leksikaalisen variaation takia vakiintumattomat nimitykset 213 8 ILMASTONIMITYKSET 226 8.1 Yleistä 226 8.2 Vakiintuneet nimitykset 226 8.3 Leksikaalisen variaation takia vakiintumattomat nimitykset 227 9 SUOMEN MAANTIETEELLE VIERAIDEN ILMIÖIDEN NIMITYKSET 245 9.1 Yleistä 245 9.2 Vakiintuneet nimitykset 246 9.3 Leksikaalisen variaation takia vakiintumattomat nimitykset 247 10 KEHITYKSEN AJALLINEN KOKONAISKUVA 279 10.1 1800-luvun alussa esiintyvät käsitteet 279 10.2 Käsitteet 1820-luvun sanomalehtiaineistossa 280 10.3 Käsitteiden kehitys 1830-luvulla 282 10.4 Käsitteet ensimmäisissä oppikirjoissa 1840-luvulla 283 10.5 Käsitteiden kehityksen pysähtyminen 1850-luvulla 286 10.6 Käsitteiden määrän räjähdysmäinen kasvu 1860-luvulla 286 10.7 Erikoiskäsitteiden aika 1870-luvulla 289 10.8 Vakiintuvan erikoiskielen kehitys 1880-luvulla 290 10.9 Tieteellisten käsitteiden synty 1890-luvulla 292 III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 295 11 SEMANTTISTEN ILMIÖIDEN VAIKUTUS VAKIINTUMISEEN 297 11.1 Polyseemisyys ja sen merkitys vakiintumiseen 297 11.2 Synonyymisyys ja sen merkitys vakiintumiseen 300 12 SANASTON RAKENTEEN VAIKUTUS VAKIINTUMISEEN 304 12.1 Kielessä ennen 1800-lukua esiintyneet nimitykset 304 12.1.1 Johtamattomat ja yhdistämättömät perussanat 304 12.1.2 Johdokset 308 12.1.3 Yhdyssanat ja sanaliitot 311 12.1.4 Vierassanat 313 12.2 1800-luvulla muodostetut ja sepitetyt nimitykset 315 12.2.1 Johdokset 315 12.2.2 Yhdyssanat 322 12.2.2.1 Määriteosan muoto ja rakenne 323 12.2.2.2 Edusosan rakenne 330 12.2.3 Sanaliitot 334 12.2.3.1 Yksiosaiset määriteosat 335 12.2.3.2 Moniosaiset määriteosat 339 12.2.3.3 Edusosan rakenne 339 12.3 1800-luvun käännöslainat 342 12.3.1 Johdokset 342 12.3.2 Yhdyssanat 343 12.3.3 Sanaliitot 352 12.4 1800-luvun vierassanat 355 12.4.1 Yleislainat 355 12.4.2 Erikoislainat 355 12.4.3 Sitaattilainat 358 12.5 Maantieteen sanaston rakenteen kokoavaa tarkastelua 361 13 KIELENKÄYTTÄJIEN VAIKUTUS VAKIINTUMISEEN 370 13.1 Kääntäjien ja teosten vaikutus 370 13.2 Ensiesiintymät ja niiden vakiintuminen 374 13.3 Ajan ideologian näkyminen sanastossa 379 14 LOPUKSI 381 14.1 Huomioita leksikologian ja terminologian metodeista 381 14.2 Sanaston kehittymisen variaatio 383 14.3 Maantieteen sanaston merkitys suomen kielen kehittymisessä sivistyskieleksi 386 LÄHTEET JA LYHENTEET 388 1 Aineslähteet ja niistä käytetyt viitetiedot ja lyhenteet 388 2 Muut lähteet ja niistä käytetyt lyhenteet 394 LIITTEET Liite 1. Aineiston oppikirjat ja lukemistot 410 Liite 2. Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 422 Liite 3. Aakkosellinen sanahakemisto 500 Liite 4. Aineiston ensiesiintymät 529 I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 1 Johdanto 15 1 JOHDANTO ”Kielen kulttuurikelpoisuuden mittapuista tärkeimpiä on sen sanasto, tarkemmin sanoen keskeisiin kulttuurialoihin liitty- vien sanojen määrä ja käytettävyys. Vastaavasti on kielen kulttuurikieleksi kasvun ja kypsymisen aikataulu ulkokoh- taisimmin luettavissa sen sanaston vaiheista. Tässä mielessä sanaston historian selvittäminen on paitsi kielen historian myös kieltä puhuvan ja kirjoittavan yhteisön sivistyshistori- an tutkimusta.” Martti Rapola, 1960. Väitöstutkimukseni aiheena on suomen kielen kehittyminen sivistyskieleksi. Si- vistyskieleksi kehittyminen tarkoittaa tutkimuksessani erikoisalojen sanaston tietoista kehittämistä, jotta suomen kieltä voitaisiin käyttää kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla. Tarkastelen sanaston kehitystä maantieteen esimerkkiaineiston avulla. Työni johdannossa esittelen tutkimukseni tavoitteet (luku 1.1), kuvaan teoreettiset lähtökohtani ja määrittelen työni keskeisiä käsitteitä (luku 1.2). Esit- telen myös tutkimusaineistoni keräämistä ja käsittelyä (luku 1.3). Tavoitteiden ja lähtökohtien lisäksi luonnehdin maantiedettä tieteenalana ja kouluaineena erityi- sesti 1800-luvulla ja esittelen työni aineistona olevia keskeisiä maantieteen op- pikirjoja ja muita julkaisuja (luku 1.4). 1.1 Tutkimuksen tavoitteet Tutkimukseni tarkoituksena on kuvata suomen kirjakielen sanaston kehitystä 1800-luvulla. Tarkastelen uusien käsitteiden nimeämistä, nimitysten rakennetta ja alkuperää, nimitysten vaihtelua ja tietyn nimityksen vakiintumista osana pro- sessia, jonka myötä syntyy tietyn erikoisalan sanasto. Tarkemmin tutkin suo- menkielisen maantieteen sanaston kehitystä mutta pyrin analysoimaan maantie- teen sanaston avulla kirjakielen sanaston kehitystä myös yleisemmin. Tutkimus kartuttaa 1800-luvun sanakokoelmaa ja selvittää tuon ajan kirjakielen ja tieteelli- sen kulttuurin tilaa. Tutkimukseni ajallinen rajaus on koko 1800-luku. Suomen kirjakieli syntyi 1500-luvulla, mutta monipuolinen ja monialainen sivistyskieli siitä tuli vasta 1800-luvulla, kun suomen kieli sai virallisen aseman ja sitä alettiin käyttää hal- linnossa, kouluissa, sanomalehdissä ja kirjallisuudessa. Koko vuosisata oli voi- makkaan sanastonkehityksen aikaa. 1800-luku tuo tutkimukseni tarkasteltavaksi sanaston kehittymisen yleiset periaatteet ja erityisesti suomalaisen sanastonkehi- tyksen linjat sekä historialliset ja kulttuuriset taustat. Maantieteen sanasto tarjoaa tutkittavaksi palan koko sanaston kehityksestä. Varhaisnykysuomen ajaksi kat- I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 16 sottu aika noin vuodesta 1810 vuoteen 18801 on tutkimuksessani mukana koko- naan, mutta lisäksi olen laajentanut tutkimusaineistoani maantieteen tieteenhis- toriaan sopivien rajausten mukaan siten, että tutkimusajanjaksoni on myös maantieteen näkökulmasta motivoitu. Ensimmäinen suomenkielinen maantie- teen oppikirja on vuodelta 1804, kyläräätäli Samuel Rinta-Nikkolan käsin kir- joittama käännös Daniel Djurbergin oppikirjasta Geografi för begynnare2, Geo- grafia alkavillen3, ja viimeiset tutkimuksessani mukana olevat teokset ovat vuo- delta 1899. Tällöin ilmestyi Suomen kartasto ja sen tekstiosa, joka merkitsi Suo- messa tieteellisen maantieteen lopullista kehittymistä ja suomalaisen tut- kimuksen kansainvälistä läpimurtoa. Kehityksen myötä myös koulumaantieteen tavoitteet muuttuivat. 1800-luku onkin suomalaisen maantieteen tieteenalan ke- hityksessä oma kautensa, jota leimaavat kansallishenkiset aatteet. Tarkemmin kuvaan maantieteen kehitystä ja kouluopetusta luvussa 1.4. Yhdistän tutkimuksessani uudella tavalla kognitiivisen leksikologian ja terminologian metodeja. Selvitän aineistoni avulla, millaisia käsitekategorioita ja käsitteiden nimityksiä 1800-luvun alun maantieteen sanastoon kuului ja miten käsitteiden ja nimitysten määrä ja suhteet muuttuivat sadan vuoden kuluessa. Analysoin maantieteen sanaston rakennetta, nimitysvarianttien vaihtelua, nimi- tysten vakiintumista sekä vakiintumista selittäviä tekijöitä. Määrällisen ja raken- teellisen analyysin lisäksi pyrin selvittämään, erikoistuvatko ja täsmentyvätkö sanojen merkitykset ja miten päällekkäisiä tai erillisiä käsitekategorioiden mer- kityspiirteet ovat eri aikoina. Teoreettisesti keskeisiä kysymyksiä ovat myös eri- koiskielen ja sen sanaston määrittely ja suomen kielen tutkimuksessa uusien lek- sikologisten ja terminologisten tutkimusmetodien hyödyntäminen. Kirjakielen sanaston kehityksen ja vakiintumisen prosessin lisäksi tarkoitukseni on analyy- sin avulla tehdä huomioita prosessin ideologisesta taustasta. Kirjakieleen aiem- min vakiintunut ilmaus voi kulttuurin ja ilmaisutarpeiden muutoksen myötä jou- tua uudelleen arvioitavaksi. Esimerkiksi 1800-luvun vakiintunut ilmaus voi puuttua nykykielestä kokonaan tai sen rinnalle on voinut vakiintua jokin toinen nimitys. Etsin vakiintumiselle syitä ja tarkastelen sanan semanttisten ja raken- teellisten piirteiden vaikutusta sekä kielenkäyttäjien ja ajan aatemaailman roolia. Vakiintumisessa on kyse myös erikoiskielen synnystä. Käsittelen aineistoani eri näkökulmista. Tutkimuksen II osassa Maantieteen nimitykset ja niiden variaatio esittelen aineistoni nimitykset maantieteellisen 1 Suomen kirjakielen kehitys jaetaan neljään kauteen. Varhaissuomen kausi sijoittuu ennen Mikael Agricolan työtä ja päättyy vuoteen 1540. Vanhan kirjasuomen kausi ulottuu 1540- luvulta noin vuoteen 1810. Sitä seuraa lyhyt varhaisnykysuomen kausi, jonka katsotaan vaih- tuvan nykysuomen ajaksi joko 1870- tai 1880-luvulla. (Aikakausien piirteistä ja eroista sekä rajankäynnistä ks. tarkemmin luku 2.4.1; Ikola 1965, 38–39; Häkkinen 1994a, 12–13, 15.) 2 Selvyyden vuoksi olen kursivoinut teosten nimet työn I osassa. Pääasiassa samoja teosten nimiä esiintyy työn II ja III osassa, mutta näissä osissa olen jättänyt teosten nimet kursivoi- matta, jotta kursivoidut kielenainekset erottuvat. 3 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi Rinta-Nikkolan käännöksen 1999 Esko M. Lai- neen toimittamana (Djurberg 1999 [1804]). 1 Johdanto 17 luokittelun ja vakiintumisen avulla siten, että olen ryhmitellyt ne merkityksen perusteella käsiteryhmiksi. Siten tarkastelen samassa yhteydessä esimerkiksi kaikkia PÄIVÄNTASAAJAN4 nimityksiä. Päähuomio on nimitysten variaatiossa ja eri nimitysvarianttien esiintymissä. Olen poiminut 1800-luvun maantieteellisestä kirjallisuudesta nimitysten esiintymiä ja tarkastelen, millaista maantieteellistä sanastoa 1800-luvulla käytetään ja millaisia eri nimityksiä käsitteet saavat. Ai- neisto on esitelty luvuissa tarkasti ja yksityiskohtaisesti, mutta tavoitteeni on tehdä aineistosta lisäksi yleisiä havaintoja sanaston kehityksestä ja vakiintumi- sesta. Vakiintumisen syihin keskityn kootusti tutkimuksen III osassa Sanaston vakiintumiseen vaikuttavat tekijät. Luvussa 11 tarkastelen semanttisten ilmiöi- den ja erityisesti polysemian ja synonyymisen variaation vaikutusta sanaston muodostumiseen. Luvussa 12 tarkastelen maantieteellisen sanaston alkuperää ja rakennetta ja niiden merkitystä vakiintumisessa. Luvussa 13 pohdin kielenkäyt- täjien ja ajan aatemaailman merkitystä sanaston vakiintumiseen. 1.2 Tutkimuksen teoreettiset lähtökohdat ja keskeiset käsitteet Tutkimukseni teoreettisia kehyksiä ovat leksikologia ja terminologia. Leksiko- logia eli sanasto-oppi tutkii sanoja, sanojen välisiä suhteita ja sanojen suhdetta maailmaan (Häkkinen 1985, 23). Sen tutkimuskohteita ovat sanojen rakenne, merkitys ja käyttö mutta myös sanojen ymmärtäminen sekä käsitteiden luokitte- lu ja nimeäminen (Schippan 1992, 1). Suomen kielen leksikologisen tut- kimuksen osa-alueita ovat leksikografia, etymologia, leksikaalinen morfologia ja leksikaalinen semantiikka (Häkkinen 1985, 24; Häkkinen 1990, 9; vrt. Hakuli- nen–Ojanen 1993, s. v. leksikologia). Leksikografia eli tieteellisen sanakirjan kirjoitus pyrkii kuvaamaan kielen koko sanastoa. Etymologia selvittää yksittäis- ten sanojen alkuperää ja kehitystä. Leksikaalinen morfologia eli sananmuodos- tusoppi voidaan katsoa myös osaksi morfologiaa (esim. Penttilä 1963; Ikola 2000; vrt. kuitenkin ISK, 7), sillä sen tutkimuskohteena on sanojen rakenne. Leksikaalinen semantiikka puolestaan kuvaa sanojen merkityksen osatekijöitä sekä sanojen ja tarkoitteiden välisiä suhteita. (Häkkinen 1985, 24; Häkkinen 1990, 9.) Semantiikan osa-alueita ovat onomasiologia eli nimitysoppi, joka tutkii tarkoitteen eli referentin mahdollisia nimityksiä, ja semasiologia, joka selvittää sanojen käyttömahdollisuuksia. Eri kielten tutkijat suhtautuvat eri tavalla ono- masiologisen ja semasiologisen tutkimuksen asemaan leksikologian osa- alueena5. Suomen kielen tutkimuksessa molemmat osa-alueet on katsottu osaksi sanasemantiikan tutkimusta (Häkkinen 1985, 24). Eurooppalaisessa tutkimus- 4 Kapiteelit erottavat työssäni käsitteen tai kategorian kursivoidusta nimityksestä. Esimerkiksi käsitteestä PÄIVÄNTASAAJA käytetään useita nimityksiä, kuten ekvaattori ja päiväntasaaja. 5 Esimerkiksi Erkki Itkonen (1966, 342) pitää semantiikkaa, semasiologiaa ja merkitysoppia synonyymisina termeinä, ja hänellä leksikologian alalajit ovat leksikografia, onomasiologia, semantiikka ja etymologia. I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 18 perinteessä ne ovat kuitenkin kehittyneet itsenäisinä leksikologian osa-alueina (esim. Schippan 1992; Geeraerts 1997; Blank 2001). Suomen kielen leksikologinen tutkimus on viimeisen kymmenen vuoden aikana keskittynyt aineistopohjaiseen tutkimukseen: erityisesti etymologiaan (esim. SSA; NES), lainasanoihin (esim. Jarva 2003; Pantermöller 2003), seman- tiikkaan (esim. Jääskeläinen 2004; Sivonen 2005; Tuovila 2005) ja ekspressii- visanastoon (esim. Mikone 2002; Jarva 2003). Yleistä leksikologian teoriaa näissä tutkimuksissa ei käsitellä, vaan huomio on esimerkiksi tarkemmin kogni- tiivisessa semantiikassa6. Teoreettinen leksikologinen tutkimus on ollut vilkasta muualla Euroopassa, ja siinä on hyödynnetty kielentutkimuksen muita teoreetti- sia lähtökohtia (erityisesti systeemis-funktionaalista7 ja kognitiivista kielitiedettä sekä prototyyppisemantiikkaa). (Díaz Vera 2002.) Pyrin omassa tutkimuksessani soveltamaan eurooppalaisen tutkimuksen metodeja suomen kielen sanastontut- kimukseen. Esittelen leksikologista tutkimusta ja työni teoriataustaa tarkemmin luvussa 2.1. Varhaisnykysuomen ja koko 1800-luvun sanasto on toistaiseksi melko vähän tutkittua, sillä ajanjakson kielen tutkimus on jäänyt vanhan kir- jasuomen ja nykysuomen (ks. alaviite 1) tutkimuksen väliin. Kiinnostus tämän aikakauden sanastoon on kuitenkin lisääntynyt. Aikakautta ovat käsitelleet esi- merkiksi Kaisa Häkkisen (2004) etymologinen tutkimus linnun nimien historias- ta, Sirkka Paikkalan (2004) onomastinen tutkimus suomalaisen sukunimikäytän- nön modernisoitumisesta sekä Katja Huumon (2005) historian alaan kuuluva tutkimus suomesta tieteen kielenä. Tulossa on Kaarina Pitkäsen väitöskirja Elias Lönnrotin kasvitieteen sanastosta (esim. Pitkänen 2003). 1800-luvun tutkimus- hankkeet Turussa ja Helsingissä ovat julkaisseet kaksi ajanjakson kieltä käsitte- levää artikkelikokoelmaa: Suomettaren helmoista (2003) ja Yhteistä kieltä teke- mässä (2004). Terminologian eli termiopin8 tutkimuskohteena on erikoiskieli ja erityisesti sen sanasto. Erikoiskieliä ovat tieteen-, ammatti- ja harrastusalojen kielet, jotka poikkeavat yleiskielestä etenkin sanastoltaan. (Esim. Karihalme 1996, 34–35; Karihalme 1997, 255.) Suomessa terminologinen tutkimus on pitkään ollut nor- matiivista ja sen tavoitteena on ollut termistön standardointi ja konkreettinen sanastotyö (esim. Haarala 1981). Viime vuosina terminologia on Suomessakin lähentynyt muuta kielitieteellistä tutkimusta (esim. Karihalme 1996) ja saanut vaikutteita sekä kognitiivisesta että sosiolingvistisestä kielentutkimuksesta (esim. Nuopponen 2003, 3–4; Pihkala 2001, 7). Nykyinen terminologinen tut- 6 Käsittelen suomalaista leksikologista tutkimusta tarkemmin luvussa 2.1.1. 7 Engl. functional grammar (esim. Halliday 1976, 24–25; Halliday 1985, xiii–xiv). 8 Käytän termejä tutkivasta tieteenalasta nimitystä terminologia, koska se esiintyy työssäni leksikologian parina. Terminologiasta käytetään nykyään yleisesti myös nimityksiä termioppi (esim. Kapiala 2003) ja terminologiaoppi (TSK; Pitkänen (tulossa)), jotta vältytään termino- logia-sanan ja termistö-sanan päällekkäisten merkitysten sekoittumiselta. Tässä tutkimuksessa terminologia tarkoittaa aina tieteenalaa ja termistöstä käytetään nimityksiä termistö tai eri- koiskielen sanasto. Myös CD-Perussanakirja (1997) pitää terminologian ensisijaisena ja suo- siteltavan merkityksenä tieteenalaa. 1 Johdanto 19 kimus onkin deskriptiivistä ja analysoivaa. Sen teoreettisia lähtökohtia on kehit- tänyt erityisesti eurooppalainen sosiokognitiivinen terminologia (Temmerman 2000). Suomalaisessa terminologisessa tutkimuksessa keskeisessä roolissa on VAKKI eli Vaasan yliopiston käännösteorian, ammattikielten ja monikielisyy- den tutkijaryhmä, joka järjestää vuosittain symposiumin ja julkaisee alan artik- keleita. Käsiteteoreettista tutkimusta tekevät Suomessa lisäksi yhteiskuntatietei- den tutkijat: poliittisten käsitteiden historiaa on esitelty teoksessa Käsitteet liik- keessä (2003). Terminologisen tutkimuksen teoriaa ja metodeja käsittelen tar- kemmin luvussa 2.2. 1800-luvun kirjakielen sanaston kehityksen tutkimus kuuluu laajasti leksi- kologiseen tutkimukseen, sillä siinä voidaan hyödyntää etymologian, leksikaali- sen morfologian ja leksikaalisen semantiikan, erityisesti onomasiologian ja se- masiologian metodeja. Aineiston analyysiin saadaan välineitä myös terminolo- giasta, koska tarkasteltavana on maantieteen kehittyvä erikoissanasto. Suomen kielen tutkimuksen lähtökohdat ovat kuitenkin erilaiset kuin esimerkiksi indoeu- rooppalaisten kielten, koska kirjallinen perinne on erilainen. Indoeurooppalais- ten kielten historiallinen leksikologian tutkimus on keskittynyt kaunokirjalliseen aineistoon ja esimerkiksi kirjureiden variaation vertailuun (esim. Black Stenroos 2002). 1990-luvulla sekä sanojen semasiologian että onomasiologian tutkimus on alkanut kiinnostaa uudelleen, koska prototyyppiteoria ja kognitiivinen kieli- tiede ovat avanneet uusia mahdollisuuksia. Prototyyppiteorian lisäksi leksikolo- geja on kiinnostanut leksikaalinen semantiikka, erityisesti metaforatutkimus. (Geeraerts ym. 1994, 3.) Tämä George Lakoffin ja Mark Johnsonin (1980) ke- hittämä metaforateoria ja etenkin metaforisten skeemojen eli ns. käsitteellisten metaforien teoria korosti sanojen ja idiomien taustalla olevaa käsitettä. Edelleen metaforien ja käsitteiden tutkimus kehittyi kognitiivisen kielitieteen ja kognitii- visen leksikologian tutkimukseksi. Kognitiivisen kielitieteen näkemys kielestä onkin hyvin samanlainen kuin esimerkiksi perinteisen onomasiologisen tutki- muksen. (Blank 2001, 6.) 2000-luvulla onomasiologian tutkimus on keskittynyt kontrastiiviseen typologiseen tutkimukseen (Blank 2001; Koch 2001). Väitöstutkimukseni kannalta keskeistä on onomasiologinen tutkimus, joka syntyi 1800-luvun lopussa erityisesti latinan kielen kehitykseen pohjaavan ro- manistiikan tutkimuksessa. Tämä Wörter und Sachen -tutkimusperinne pyrki selvittämään käsitteen eri nimitykset, nimitysten alkuperän ja syntymotivaation yhdessä tai useammassa kielessä. (Blank 2001, 6.) Suomessa tutkimussuunnan edustajia olivat R. E. Nirvi, Veikko Ruoppila ja Kustaa Vilkuna (tarkemmin ks. luku 2.1.1). Onomasiologia tutkii erityisesti synonyymeja. Tarkastelun kohteina ovat synonyymien synty, esiintymisedellytykset sekä synonyymien välinen kil- pailu. (Itkonen, E. 1966, 342–343.) Nykytutkimuksessa synonymian käsite on kuitenkin ongelmallinen. Kognitiivisen semantiikan näkökulmasta täydet syno- nyymit ovat kielessä lähes mahdottomia, koska nimitysten merkitys tai käyttö- mahdollisuudet eroavat aina jonkin verran. Kognitiivisessa leksikologiassa pu- hutaankin synonymiasta varauksin ja kuvataan leksikaalista variaatiota, jolloin I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 20 käsitteellä on nimitysvariantteja. Nämä variantit voivat olla lähes täysin tai vain osittain synonyymisia. (Langacker 1988, 10–11; myös Sivonen 2006, 405–406.) Onomasiologisen näkökulman lähtökohtana on sisältö: tutkimuksissa pyri- tään selvittämään, millaisilla lekseemeillä jotakin käsitettä voidaan nimittää. Tutkimuskohteena ovat käsitteet ja niiden nimitykset. Semasiologinen näkökul- ma lähtee muodosta: sen avulla analysoidaan, millaisia merkityksiä tietyllä lek- seemillä voi olla. Onomasiologia keskittyy nimitysvarianttien, nimeämisen sekä nimityksen valinnan tutkimukseen. Semasiologian tyypillisiä tutkimuskohteita ovat polysemia ja lekseemien monikäyttöisyys. (Geeraerts 1997, 17.) Ono- masiologinen tutkimus tarkasteleekin nimitysten muodollista variaatiota ja se- masiologinen tutkimus semanttista variaatiota (mt., 29, viite 9). Diakroninen onomasiologinen tutkimus keskittyy yksittäisiin sanoihin tai käsitteisiin tai teo- reettisemmasta näkökulmasta laajemmin onomasiologisiin prosesseihin. Diakro- ninen onomasiologia on kiinnostunut yksittäisen sanan ja sen takana olevan kä- sitteen näkökulmasta siitä, millaisia nimityksiä käsitteestä eri aikoina käytetään ja millaisia alkuperäisiä käsitteitä nimitysten takana on. Laajemmin onomasio- loginen tutkimus pyrkii leksikaalisten muutosten motivaation yleisten, typolo- gisten piirteiden selvittämiseen. (Blank 2001, 7–8.) Diakronisen semasiologian tutkimuskohteina ovat sanojen tai käsitteiden semanttiset muutokset tai laajem- min näiden muutosten mekanismit ja syyt. Diakroninen semasiologia on kiin- nostunut yksittäisen sanan tai käsitekategorian näkökulmasta siitä, millaisia yh- teisiä ja erottavia merkityspiirteitä kategorialla on ja miten merkityspiirteet ovat suhteutuneet toisiinsa eri aikoina. Tämän tutkimuksen luvuissa 4–9 keskeinen näkökulma on onomasiologinen. Semasiologinen näkökulma on esillä erityisesti luvuissa 10 ja 11. Onomasiologisen ja semasiologisen tutkimuksen teoriaa ja metodeja käsittelen tarkemmin luvussa 2.1.3. Tutkimukseni yhtenä tarkoitukseni on testata eurooppalaisen kognitiivisen leksikologian metodien soveltumista suomen kielen ja erityisesti 1800-luvun kirjasuomen aineiston tutkimukseen. Kognitiivisen sanastontutkimuksen meto- deja on kehitetty etenkin Dirk Geeraertsin johtamassa tutkimusryhmässä (esim. Geeraerts ym. 1994; Geeraerts 1997). Työni keskeisiä teoreettisia lähteitä ovat myös George Lakoffin kategoriointiin liittyvät tutkimukset (Lakoff 1987) ja John R. Taylorin prototyyppiteoria (Taylor 1995), jota Geeraerts on kehittänyt edelleen (esim. Geeraerts 1997). Geeraertsin ym. kehittämä tutkimusmetodi hyödyntää perinteistä strukturaalista semantiikkaa mutta täydentää sitä käyttä- mällä prototyyppisemantiikkaa. Strukturalistinen perinne on korostanut leksi- kaalisten kategorioiden ulkoista rakennetta ja kognitiivinen kielitiede leksikaa- listen kategorioiden sisäistä rakennetta. Kun nämä ja prototyyppisyys yhdiste- tään, syntyy kognitiivinen leksikologia, joka tarkastelee sekä sanojen leksikaali- sia suhteita toisiinsa että sanojen suhdetta maailmaan. Geeraerts ym. liittävät kognitiivisen leksikologian tutkimukseen myös kontekstuaalisen eli puhuja- tai tilannekohtaisen variaation näkökulman. Siten kognitiivinen leksikologia liittyy sosiolingvistiseen tutkimusperinteeseen. Tarkoituksena on ollut kehittää prag- 1 Johdanto 21 maattinen, kielenkäyttöön pohjautuva leksikologisen tutkimuksen malli. Näkö- kulma on siis kokonaisuudessaan enemmän nimeämisessä kuin merkityksessä eli siinä, miksi x valitaan tietyn tarkoitteen nimitykseksi. (Geeraerts ym. 1994, 192–193.) Koska kirjasuomen kehitys eroaa esimerkiksi monien eurooppalaisten kiel- ten kirjakielten kehityksestä, kirjakielten kehityksen erityinen luonne tulee ottaa tutkimuksessa huomioon. Geeraertsin tutkimusmetodeja voi 1800-luvun kir- jasuomen aineiston tutkimukseen hyödyntää vain osittain, koska saatavilla ole- vat aineistot ovat hyvin erilaisia. Kun anglistisen historiallisen leksikologian keskeisiä tutkimusalueita ovat vanhan kielen sanakirjat (esim. Oxford English Dictionary) ja tekstikorpuksiin perustuvat sanaston kehitykseen, sanojen merki- tyksiin ja merkitysten muutoksiin keskittyvät tutkimukset, 1800-luvun tutkimuk- seen ei aivan samanlaisia aineistoja voi käyttää, koska korpusmuotoista aineistoa on saatavilla vähän. Suomen kirjakieli syntyi melko myöhään, ja se kehittyi sa- toja vuosia vain uskonnollisen ja hallinnollisen kielen tarpeista. Sivistyskieli kir- jasuomesta tuli harvinaisen lyhyessä ajassa, käytännössä 1800-luvun kuluessa. Silloin kirjakieltä kehitettiin hyvin tietoisesti. Tietoinen kehityksen ohjailu ja prosessin nopeus tekevät kirjasuomen kehityksestä monessa mielessä ainutlaa- tuisen. 1800-luvun maantieteelliset lähteet ovat lisäksi pääasiassa suomennoksia, ja tämä vaikuttaa sanaston luonteeseen väistämättä. 1800-luvun sanaston kehi- tyskulkuun eivät pädekään samat lainalaisuudet, joita luonnollisen kielen kehi- tyksestä ja nykykielestä on tehty (esim. Zgusta 1990; Geeraerts ym. 1994). Sa- nojen käännösalkuperä ja tietoinen sanojen muodostaminen vaikuttavat esimer- kiksi sanaston rakenteeseen. Myös alueellinen variaatio on nykyistä kirjakieltä tavallisempaa, koska 1800-luvun kirjasuomi on vakiintumatonta. Esimerkiksi Elias Lönnrotin suomalais-ruotsalainen sanakirja vuosilta 1867–1880 ei tee eroa puhe- ja kirjakielen sanaston välille. Terminologinen tutkimus keskittyy yleensä nykykielen aineistoihin ja on perinteisesti nähnyt termistön varsin muuttumattomana (Temmerman 2000, 14– 15). Tutkimuksen teoreettisia lähtökohtia voidaan kuitenkin käyttää myös eri- koissanaston historian tutkimukseen. Nykyinen terminologinen tutkimus yhdis- tyy sekä onomasiologiseen että semasiologiseen sanastontutkimukseen. Ter- minologian tutkimuskohteena vain on erikoiskielen sanasto, ja sen näkökulmat eroavat jonkin verran yleiskielen sanaston tutkimuksesta. Onomasiologinen tut- kimus selvittää käsitteen mahdollisia nimityksiä ja nimitysten kehitystä, ja se- masiologisessa tutkimuksessa huomio on itse termeissä ja niiden merkityksissä. Tässä tutkimuksessa käytetäänkin sekä leksikologian että terminologian käsittei- tä. Terminologiassa on perinteisesti tehty selkeä ero yleiskielen sanaston ja eri- koiskielen termistön välille. Käytän tutkimuksessani käsitteitä kuitenkin rinnak- kain, koska ei ole olemassa selkeitä kriteereitä sille, milloin erikoiskielen sanas- toa voidaan alkaa nimittää vakiintuneeksi termistöksi. Siksi käytän rinnakkain sanaa ja termiä; molemmat voivat olla nimityksiä. Nimityksen merkitys muo- dostuu käsitteen, tarkoitteen ja nimityksen suhteesta (ks. kuvio 1). I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 22 käsite nimitys ----------------------------------- tarkoite KUVIO 1. Nimityksen ja maailman suhde (Ogdenia ja Richardsia (1979 [1923], 11) mukaillen; ks. myös Kostera 1985, 9). Käsitettä voidaan pitää nimityksen merkityksenä, jolloin se on kielellistä ja ensyklopedista tietoa yhdistävä ajattelun yksikkö. Nimityksellä on välillinen suhde itse reaalimaailman tarkoitteeseen ja suorempi suhde käsitteeseen. Käsite eli merkitys on tässä tutkimuksessa muuttuva, sillä termin tai sanan merkitystä ei nähdä muuttumattomana ja tarkasti määriteltynä. Siten tarkasti määritelty merki- tys, joka ei muutu kontekstin mukaan, ei ole termin ehdottomana kriteerinä. Ymmärrän sekä lekseemin että termin merkityksen tutkimuksessani kategorise- na. Käsitteiden merkitykset voivat olla kategorioita, ja todellisessa käytössä merkitys saattaa vaihdella. Toiset käsitteet kuuluvat merkityskategoriaan proto- tyyppisemmin kuin toiset. (Ks. myös Temmerman 2000, 34, 36.) Tämä tarkoit- taa, että käsittelen kaikkien aineiston nimitysten merkitystä tutkimuksessani jos- sain määrin kontekstista riippuvana. 1.3 Tutkimusaineisto Tutkimukseni keskeisinä aineslähteinä ovat suomenkieliset maantieteen oppikir- jat. Valfrid Vaseniuksen bibliografiassa (1878–1901) näitä oppikirjoja mainitaan noin 50, mutta Vasenius ei ole maininnut kaikkia oppikirjoja eikä kaikkia pai- noksia. Todellisuudessa 1800-luvulla ilmestyi noin 100 maantieteen oppikirjaa. Maantieteen oppikirjoja ilmestyi niin paljon, että vuoden 1862 Mehiläisessä to- detaan, että ”oppi-kirjoja maan-tieteessä ei tosin Suomessa puututa, waan on juuri se tiede-haara parhaiten edustettuna”. Ensimmäiset oppikirjat olen ottanut aineistooni mukaan kaikki mutta myö- hemmässä vaiheessa olen joutunut karsimaan. Kaikkia painoksia en ole voinut käsitellä. Keskeisiä 1800-luvun oppikirjojen tekijöitä olivat A. G. J. Hallstén ja A. E. Modeen (Lappalainen 1984, 107; Blåfield 1988, 53), joiden oppikirjoista ilmestyi jopa yksitoista painosta. Olen käynyt läpi oppikirja-aineiston siten, että olen poiminut lähteistä maantieteellistä sanastoa ja sanojen esiintymäkontekstit. Jokaisesta lähteestä olen kirjannut vain sanan ensimmäisen esiintymän. Oppikir- joja täydentävänä aineistona olen poiminut sanastoa sanomalehdistä, matkaker- tomuksista, maantieteellisistä kirjoista ja lukemistoista sekä sanakirjoista. Tut- kimuksen aineslähteet on esitelty tarkemmin luvussa 1.4.3 ja liitteessä 1. Perus- aineistoa täydentävää aineistoa olen saanut Kotimaisten kielten tutkimuskeskuk- 1 Johdanto 23 sen 1800-luvun korpuksesta sekä Martti Rapolan kokoamasta merkityksen mu- kaan järjestetystä 1800-luvun lipustosta (myöhemmin RAPOLA). Sanaston ra- kennetta ja merkitysten kehittymistä tarkastelen käännettyjen oppikirjojen osalta jonkin verran myös alkuperäisteosten näkökulmasta (ks. lähteet ja liite 1) ja ruotsin kielen historiallisen sanakirjan, Svenska Akademiens ordbokin (SAOB) avulla. Merkityksen analyysissa olen kontekstin lisäksi käyttänyt apunani ny- kymaantieteen oppikirjoja ja sanakirjoja sekä 1800-luvulta että nykysuomesta. Yleiskielistä vakiintumista olen tarkastellut etenkin Nykysuomen sanakirjan (1951–1961) avulla, sillä ajallinen rajaukseni päättyy Nykysuomen sanakirjan (NS) aineiston aikaan, ja siksi sanakirjan tekijöiden arvio senaikaisen nykysuo- men maantieteellisestä sanastosta ja maantieteen termistöstä9 on hyvä vakiintu- misen heijastaja. Täydentävinä nykykielen sanakirjoina olen käyttänyt Ny- kysuomen sivistyssanakirjaa (NSS) ja CD-Perussanakirjaa (CD-PS). Keskityn analyysissäni kirjakielen kuvaamiseen ja käytän siksi apunani ensisijaisesti kir- ja- ja yleiskielen lähteitä. Sanaluokaltaan kaikki aineistoni noin 1 770 nimitystä10 ovat substantiiveja. Adjektiivit määrittävät yleensä jotakin aineistooni kuuluvaa substantiivia, eikä niillä ole termimäistä määriteltävää ja itsenäistä merkitystä. Koska pyrin tarkas- telemaan kehittyvää erikoissanastoa, olen jättänyt nämä adjektiivit tarkastelun ulkopuolelle11. Läpikäymissäni lähteissä esiintyy vain yksi maantieteen termiksi katsottava verbi, kartoittaa ’laatia kartta’ (Kartasto 1899), joten olen joutunut jättämään myös verbit tutkimuksestani pois. Sananmuodostustavaltaan aineisto- ni sanat ovat johtamattomia ja yhdistämättömiä perussanoja, johdoksia, yhdys- sanoja ja sanaliittoja. Erikoiskielten kohdalla sanaliittojen mukaanotto on perus- teltua, vaikka niitä ei tavallisesti katsota osaksi sanastoa. Monet sanaliitot ovat kuitenkin yhtä termimäisiä kuin yhdyssanat. (Ks. Karihalme 1996, 84.) Aineisto muodostuu lähinnä nykyisen luonnonmaantieteen ja matemaatti- sen maantieteen alaan kuuluvista nimityksistä. Lähteissä esiintyy muutakin sa- nastoa, esimerkiksi hallitsijoiden, heimojen ja uskontojen nimityksiä. Olen ra- jannut käsittelemäni aineiston ulkopuolelle myös maantieteen lähitieteiden sa- nastoa. 1800-luvun lähteissä keskeisessä asemassa ovat tähtitieteen nimitykset, mutta osassa lähteistä mukana on lisäksi biologian ja geologian sanastoa, jotka 9 Sanakirjassa on käytetty lyhennettä maant., jos sanakirjan tekijät ovat katsoneet sanan tai sen jonkin merkityksen erityisesti maantieteen erikoissanastoon kuuluvaksi. 10 Aineiston nimitysten määrä on tulkinnanvarainen, koska nimitysten eri kirjoitusasujen kir- jaaminen eri nimityksiksi riippuu aineiston tarkastelutavasta. Esimerkiksi nimitys joki on kir- joitettu yhdessä lähteessä asussa ioki, jota ei esimerkiksi sanan rakenteen tarkastelussa voi pitää erillisenä nimityksenä mutta sanan nimitysvarianttien tarkastelussa kyllä. Nimitysten määrät on laskettu liitteessä 2 erillisiksi tulkituista nimityksistä. 11 Toisenlaisissa aineistoissa adjektiivit voivat olla tasaveroisia termejä. Näin on esimerkiksi kasvitieteen sanastossa (ks. Pitkänen 2005, 8). I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 24 olen rajannut pois aineistostani. Käsittelyn helpottamiseksi olen luokitellut ai- neiston seuraaviin maantieteellisiin luokkiin12: 1. Tieteenalan nimitykset, joihin kuuluvat nykykielen nimityksiä geografia, maantiede ja maantieto vastaavat nimitykset. Ryhmään kuuluvia nimityksiä on aineistossa yhteensä 30. 2. Maapalloa kuvaavat nimitykset eli kartografinen sanasto ja ilmansuuntien ni- mitykset, joihin kuuluvat esimerkiksi nykykielen termit kääntöpiiri, leveyspiiri, maan akseli, maannapa, maanosa, napapiiri, pallonpuolisko, pituuspiiri ja päi- väntasaaja. Vanhastaan tätä maantieteen osa-aluetta on kutsuttu matemaattiseksi maantieteeksi (esim. Leiviskä 1938). Aineistossa tähän ryhmään kuuluvia nimi- tyksiä on 400. 3. Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset eli geomorfologinen sa- nasto, johon kuuluvat kaikki maan ja veden keskinäisiä suhteita kuvaavat nimi- tykset, esimerkiksi lahti, manner, meri ja niemi, maankamaran ulkoisia piirteitä eli pinnanmuotoja ja korkeussuhteita kuvaava sanasto, esimerkiksi alanko, laak- so ja vuori, sekä maankamaraan liittyvien ilmiöiden nimitykset, esimerkiksi eroosio, maanjäristys ja maankohoaminen. Geomorfologiset nimitykset muo- dostavat aineiston suurimman ryhmän; niitä on yhteensä 680, mikä on lähes 40 prosenttia kaikista aineiston nimityksistä. 4. Vesistönimitykset, joihin kuuluvat itsenäiset vesistöjen nimitykset, esimerkik- si joki ja järvi. Tämä sanasto voisi kuulua myös osaksi geomorfologista sanas- toa, eikä se sisällä nykymaantieteen vesistöjen tutkimukseen eli hydrologiaan liittyvää sanastoa. Olen kuitenkin erottanut nämä 170 nimitystä omaksi ryhmäk- seen, jotta geomorfologinen sanasto ei sisältäisi monia erillisiä alaryhmiä. 5. Ilmastoa kuvaavat eli klimatologiset nimitykset, joihin kuuluvat esimerkiksi ilmastovyöhykkeet ja merivirrat. Ilmastonimityksiä on aineistossa yhteensä 200. 6. Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitykset, joihin kuuluu Suomen maantieteelle 1800-luvulla vieraiden käsitteiden nimitykset, esimerkiksi aavik- ko, jäätikkö, nousuvesi ja tulivuori. Kaikki tämän ryhmän 290 nimitystä voisivat kuulua myös edellisiin ryhmiin, mutta olen halunnut tarkastella niitä erillisinä luokkana niiden erityislaatuisuuden vuoksi. Käytän maantieteellistä luokittelua erityisesti luvuissa 3–9, kun selvitän, millais- ta maantieteen sanastoa 1800-luvulla käytettiin. Olen järjestänyt aineiston tietokannaksi14, jonne olen kirjannut lekseemin esiintymiskontekstin ja lähteen sekä tiedot sanan sanaluokasta, rakenteesta, ety- 12 Kiitän avusta filosofian tohtoria, biologian ja maantieteen lehtoria Pentti Tapanaa, joka on uhrannut lukemattomia tunteja aineistoni läpikäymiseen ja luokitteluni tarkastamiseen. 14 Tietokantani on saatavissa tutkimuskäyttöön Turun yliopiston suomen kielen oppiaineesta ja tekijältä. Tutkimuskäyttöön luovutettuun tietokantaan sisältyvät nimitysten lähde- ja konteks- titiedot sekä sanan nykykielen merkitys. Väitöstutkimuksen tarpeisiin tietokantaan kirjattu analyysitieto on saatavissa sähköisessä muodossa tekijältä. 1 Johdanto 25 mologiasta ja saman lähteen synonyymeista. Lisäksi nykykielessä esiintyvistä lekseemeistä on kirjattu nykykielen merkitys ja mahdollinen käännöksen alku- kielinen konteksti, jotta lekseemin käännöslaina-alkuperää voidaan selvittää. Lekseemit olen luokitellut tietokantaan edellä esitellyn maantieteellisen jaotte- lun mukaan. Tietokantamuoto on mahdollistanut suuren aineiston käsittelyn, koska ohjelman avulla voi tehdä erilaisia kokoavia hakuja. Olen voinut tarkas- tella yhdessä esimerkiksi kaikkia aineiston yhdyssanoja tai ensiesiintymiä. Tie- tokannasta on ollut apua myös aineiston havainnollistamisessa taulukoin, mutta varsinaisesti laskemisen apuna en ole tietokantaa juurikaan käyttänyt. Tämä joh- tuu valitsemastani tallennusmuodosta. Olen kirjannut jokaisen nimityksen esiin- tymän omaksi tiedokseen, koska olen halunnut tarkastella jokaisen esiintymän kontekstia. Tietokannassa näkyvät siis esiintymien määrät, ja todellisten nimi- tysvarianttien määrä on huomattavasti pienempi. Aineistoon kuuluu noin 1 770 nimitystä, mutta tietokannassa on esiintymiä 6 822. Esiintymien määrä on kui- tenkin tärkeä, kun arvioidaan nimityksen vakiintumista 1800-luvulla. 1.4 Maantiede tieteenalana ja kouluaineena 1.4.1 Maantieteen tutkimuskohde Maantieteen tutkimuskohde on laaja. Se tutkii sekä maapallon luonnonoloja että ihmisen toimintaa maapallolla. Koko maapallon tarkastelun lisäksi kiinnostuk- sen kohteina ovat pienemmät alueet, kuten maanosat, valtiot ja jopa kylät ja korttelit. Perinteisesti maantiede on vuosisatoja pyrkinyt selvittämään, mitä maapallolla on ja missä ilmiöt esiintyvät. Uudempi tutkimus pyrkii selvittämään myös eri ilmiöiden vaikutusta toisiinsa ja syitä joillekin alueille tyypillisille piir- teille. Nykytutkimuksen huomio on siirtynyt yhä enemmän ihmisen toiminnan vaikutusten selvittämiseen. Vanhastaan maantiede on jaettu koko maapallon il- miöitä tutkivaan yleismaantieteeseen ja yksittäistä aluetta tutkivaan aluemaantie- teeseen. Yleismaantieteeseen ovat kuuluneet esimerkiksi tähtitiedettä lähellä olevan varsinaisen matemaattisen maantieteen ja kartografian lisäksi fyysinen maantiede, johon ovat sisältyneet geomorfologia ja klimatologia, sekä eliömaan- tiede, jonka osina ovat kasvi- ja eläinmaantiede (Rosberg 1919, 21). Myöhem- min yleismaantiede on jakautunut luonnonmaantieteeseen ja kult- tuurimaantieteeseen. Nykyään luonnonmaantieteen tutkimuskohteisiin kuuluvat maanpinnan rakenteen tutkimus eli geomorfologia, ilmaston tutkimus eli klima- tologia, vesistöjen tutkimus eli hydrologia ja kasvillisuuden tutkimus eli biogeo- grafia. Kulttuurimaantiede puolestaan tutkii väestöä, asutusta, taloutta ja muita yhteiskunnallisia ilmiöitä. (Ervasti ym. 1995, 7–8; Tiitta 2000, 307.) Maantieteen tieteenhistoriallinen tausta onkin moninainen, ja maantietee- seen sekoittuvat nykyään lähitieteet geologia, limnologia, meteorologia ja biolo- gia (Ervasti ym. 1995, 8–9), joiden kaikkien temaattinen rajaus on maantiedettä I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 26 huomattavasti tarkempi. Maantiedettä voidaan historiatieteiden tapaan nimittää synteesitieteeksi, jolla ei ole selvää temaattista rajausta (mm. Löytölä 1987, 26). Synteesitieteen erikoiskieli eroaa erikoistumisasteeltaan monista muista erikois- kielistä. Synteesitieteen kohdalla termistö on rajattava ensinnäkin yleiskielestä ja toiseksi lähitieteistä. (Laine 2000, 589, 595.) Maantiedettä voidaankin luonneh- tia sekä idiografiseksi eli ilmiöitä kuvailevaksi että nomoteettiseksi eli luonnon- tieteiden tapaan luonnonilmiöitä selittäväksi tieteenalaksi. Kouluaine maantieto on kuitenkin luonteeltaan erilainen, sillä sitä voidaan sanoa vain idiografiseksi: se ei pyri omien teorioiden luomiseen vaan tarvitsee teorioidensa ja metodiensa tueksi lähitieteiden tutkimuskäytänteitä ja -tuloksia ja siten termistöä. (Laurén ym. 1997, 36–39.) 1.4.2 Maantieteen tieteenhistoria Suomessa Nykyaikaisen maantieteen tieteenhistorian voidaan katsoa Suomessa alkavan tieteellisen tutkimuksen vakiintumisesta 1800- ja 1900-luvun vaihteessa15. Tie- teellinen tutkimus ei kuitenkaan vakiintunut tyhjiössä. Alan suomalaista pohjaa luotiin jo 1500-luvulla, sillä silloin esimerkiksi Mikael Agricola oli kiinnostunut maantiedosta. Hänen aikanaan Suomen kouluissa luettiin ns. pallo-oppia ja ajan- laskentaa 1200-lukulaisen Sacroboscon oppien mukaan Philip Melanchthonin oppikirjasta sekä tutustuttiin varhaiseen Pohjoismaiden karttaan ja kuvaukseen muun muassa Jacob Zieglerin (1532) mukaan. Maantieteen historian alku, kes- kiaika olikin matemaattisen maantieteen valtakautta. Heti alusta saakka oltiin kiinnostuneita myös Raamatussa kuvatun alueen maantieteestä, ja siihen oli pe- rehtynyt myös Agricola. Eurooppalaisen keskiajan jälkeen, vuonna 1544 ilmes- tyi Suomessakin paljon käytetty Sebastian Münsterin Cosmographia, jonka ote oli aluemaantieteellinen ja josta saatiin pohja myöhemmille kartastoille ja oppi- kirjoille. Münsterin kirjan tunsi myös Mikael Agricola. Maantiedettä opetettiin Suomessa Saksan mallin mukaisesti, mutta virallisissa ohjeissa sitä ei vielä mai- nita, ja opetus oli sirpaleina muun opetettavan aineksen joukossa. (Tarkiainen 1958, 72–73; Rikkinen 1980, 89, 90, 96; Pekkanen 1985, 6; Tiitta 1994, 23.) Suomalaisessa koulujärjestyksessä maantiede mainittiin ensimmäistä kertaa vuonna 1649, jolloin matematiikan lehtoria neuvottiin opettamaan maantietoa karttojen avulla (Tiitta 1999, 263). Aluemaantiedettä alettiinkin korostaa 1600- luvulla matemaattista maantiedettä enemmän, vaikka maantieteen opetus oli muun muassa Turun akatemiassa matematiikan professorin vastuulla. Vuonna 1672 piispa Johannes Gezelius kirjoitti opetuksen avuksi kotimaisen, latinankie- lisen pallo-oppia käsittelevän teoksen, josta tuli pian merkittävin maantieteen oppikirja (Rikkinen 1980, 92, 97). Sitä ennen teki suurtyön Ruotsin kartografian isäksi sanottu Anders Bure, joka julkaisi 1626 Pohjoismaiden kartan ja kuvauk- 15 Esimerkiksi Suomen tieteen historia -teos aloittaa maantieteen historian käsittelyn 1870- luvulta (Tiitta 2000). 1 Johdanto 27 sen (Pekkanen 1985, 10–13). Kartoitus tuli myös koulujen opetusohjelmaan 1600-luvun loppupuolella (Tiitta 1999, 263), sillä realistisen mutta pietistisen suuntauksen mukaisesti oman maan tuntemusta ja etenkin sen menneisyyttä alet- tiin pitää tärkeänä. Tämän suuntauksen hengessä laadittu vuoden 1693 koulujär- jestys olikin takaisku kaikille luonnontieteille. (Rikkinen 1980, 91.) 1700-luvulla kiinnostus maantiedettä kohtaan lisääntyi uudelleen (Tiitta 1999, 269), ja Turun akatemian antaman mallin mukaisesti paikalliskuvaukset ja kartoitus tulivat yhä tärkeämmiksi (Rikkinen 1980, 95). Vuonna 1724 maantiede vakiintui osaksi opetusohjelmaa maanmittauksen ja tähtitieteen ohella. Suomen kouluihin valittiin käyttöön saksalaisen Johann Hübnerin oppikirja, ja tästä op- pikirjasta sai alkunsa ajatus historian ja maantieteen yhdistämisestä. Maantieteen ja historian opetukselle oli tärkeintä palvella käytännön elämää, ja siksi maiden, kaupunkien ja maantieteellisen nimistön tuntemusta pidettiin maantieteen ope- tuksen keskeisenä sisältönä. (Tiitta 1999, 263–264.) Varsinaisesti sidokset histo- rian, maantieteen ja taloustieteen välille syntyivät Suomessa 1700-luvun loppu- puolella. Suomen kartoitus edistyi 1700-luvulla hyvää vauhtia, ja 1760-luvulle tultaessa 66 pitäjää oli kartoitettu. (Rikkinen 1980, 95.) Oppikirjoja alettiin teh- dä Ruotsissa, ja 1770-luvulta alkoi Daniel Djurbergin oppikirjojen aika. Djur- bergin oppikirjojen tyyli oli kuvaileva mutta luettelomainen, ja hän painotti ma- temaattista ja valtiollis-poliittista maantiedettä. Luonnonmaantiede jäi sivuroo- liin. Hänen teoksestaan Geografie för Begynnare otettiin useita painoksia, ja te- osta käytettiin ahkerasti myös Suomessa. (Tiitta 1999, 265–267.) Se loi mallin Suomen maantieteen oppikirjoille pitkäksi aikaa. Aluemaantieteellisestä painotuksesta huolimatta klimatologia alkoi kehittyä 1700-luvun lopussa (Rikkinen 1980, 95). Suomessa 1700-luvun loppu leimautui Henrik Gabriel Porthanin ajaksi. Porthan otti kantaa maantieteen tilaan ja totesi, että tiedoissa oli oikaistavaa ja parannettavaa. Porthanille tärkeitä olivat nimen- omaan oman maan maantiede ja kartat. Tämä tarkoitti Suomen kouluissa sitä, että matemaattinen maantiede sai lopullisesti antaa tilaa historiaan ja tilastotie- teeseen kytketylle maantieteelle. Porthan kirjoitti Suomen maantiedettä käsitte- levän osan Eric Tuneldin Ruotsin maantieteen oppikirjaan vuonna 1792 ja uu- disti tätä osaansa vuoden 1795 painokseen. Tämä täysin uudistettu osa Om Stor- furstendömet Finland on ensimmäinen perusteellinen luonnon- ja kulttuurimaan- tieteen esitys Suomesta16. (Tiitta 1999, 267, 269.) 1800-luvulle tultaessa maantieteellinen tietämys oli edistynyt niin, että mannerten ääriviivat oli osattu kartoittaa nykykäsityksen mukaisesti (Hakulinen, K. 1978, 92). Kaiken kaikkiaan maantieteen historiassa tapahtui merkittävä käänne 1800-luvun alussa. Ennen 1800-lukua maantiede kattoi kaikki maapalloa tutkivat tieteenalat. Maantiede oli yleistiede, joka tutki maapallon kokoa, muo- toa, karttakuvaa, liikettä, ilmiöitä ja tapahtumia. Tiedon lisääntyminen 1800- luvulla johti siihen, että maantieteen osa-alueet alkoivat jakautua. (Tiitta 1994, 16 Porthanin Suomen maantiedettä ja taloutta koskevat artikkelit julkaistaan Porthanin tuotan- toa kokoavan Opera Omnia -sarjan XIII osassa 2007. I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 28 7, 19; Tiitta 2000, 306.) Vielä vuonna 1844 maantieteen tutkimuskohde esitel- lään Maamiehen ystävässä (nro 23) varsin laajaksi: – – sitä oppia, jonka kautta tulemme tuntemaan koko maanpiirin17 laadun, muodon, suuruuden ja muut ominaisuudet; mitä maita ja vesiä sillä löy- tyy; minkälaisia aineita kussakin maanpaikassa tavataan, niinkuin eläviä, puita, hedelmiä, metalleja ja muita semmoisia; kuinka se on erityisiin suu- rempiin sekä pienempiin valtakuntiin jaettuna; mitä näissä valtakunnissa asukastensa, uskonsa, hallituksensa, kaupunkinsa ja muiden laitostensa puolesta on enimmiten mainittavata, ynnä muuta samankaltaista. Suomessa käytettiin 1800-luvun alussa ruotsinkielisiä ja pääosin Ruotsissa kustannettuja oppikirjoja, joista Christian Stenhammarin Lärobok i Geographi- en, W. F. Palmbladin Lärobok i den äldre och nyare fysiska och politiska geo- grafien ja Grunddragen till den mathematiska och physiska geografien sekä Da- niel Djurbergin kirjat olivat suosituimpia18. Esimerkiksi Djurbergin Geografie för Begynnare määrättiin triviaalikoulujen käyttöön. Myös Suomessa alettiin kirjoittaa maantieteen oppikirjoja: vuonna 1806 ilmestyi Gabriel Israel Hartma- nin ruotsinkielinen yleisen maantieteen oppikirja Lärobok uti allmänna Geogra- fin för svenska Barn. Autonomian aika asetti oppikirjoillekin uusia vaatimuksia, ja ruotsalaisista oppikirjoista pyrittiin luopumaan, sillä Suomi käsiteltiin niissä virheellisesti Ruotsin yhteydessä, ja siksi Venäjän viranomaiset vaativat uusi- maan käytettävät oppikirjat. (Tiitta 1999, 271.) Pallo-oppi säilyi 1800-luvun maantieteen opetuksen sisällöistä erillään koulujen ohjelmassa aina vuoden 1843 koulujärjestykseen saakka, ja sen jälkeen sen keskeiset sisällöt sisällytettiin maantieteeseen (Rikkinen 1980, 98). Kaikissa suomeksi käännetyissä yleis- maantieteen oppikirjoissa pallo-oppi on jossain määrin mukana, koska ne kään- nettiin vasta muutoksen jälkeen. 1800-luvulla maantieteen yliopisto-opetus kehittyi paljolti Zachris Topeli- uksen ansiosta. Myös Topelius piti maantiedettä historian aputieteenä ja tarpeel- lisena kouluaineena mutta korosti maantieteen kansallista merkitystä ja siten Suomen maantiedettä. Topeliuksen teokset, erityisesti Maamme kirja, ja yliopis- toluennot lisäsivät merkittävästi kiinnostusta Suomen maantieteeseen. (Tiitta 2000, 308.) Tieteenalana maantiede oli sisällöiltään epämääräinen aina 1800- luvun loppuun asti, vaikka 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä maantie- de alkoi Keski-Euroopassa kehittyä itsenäiseksi tieteenalaksi. Suomessa seurat- 17 Maanpiiri tarkoittaa tässä maapalloa. 18 Tiitta (1999, 271) nimeää nämä oppikirjat suosituiksi muttei anna viitettä tai perustele, mi- ten suositut oppikirjat on määritelty. Käsitykset 1800-luvun oppikirjoista vaihtelevat eri tutki- joilla. Tapana (2003, 35) ei ota kantaa oppikirjojen suosioon mutta listaa 17 tärkeää 1800- luvulla julkaistua oppikirjaa. Merkittävät kirjat on ilmeisesti valittu sen perusteella, miten nykyaikaisia ne rakenteellisesti ja sisällöllisesti ovat. Tapana (mt., 35–36) ei ole pitänyt Palmbladin oppikirjaa merkittävänä, vaikka hän sen esitteleekin (pääpaino on Suomen maan- tieteen esityksissä ja monet yleismaantieteen oppikirjat on jätetty pois merkittävien listasta). Oppikirjoja voi arvioida myös sanastonkehityksen näkökulmasta (ks. erityisesti luku 13). 1 Johdanto 29 tiin hieman perässä, ja esimerkiksi Helsingin yliopiston maantieteen laitos pe- rustettiin vasta 1893. (Maat ja kansat 1980, 1640; Tiitta 2000, 308.) Maantieteen kehittyminen itsenäiseksi yliopistoaineeksi 1800-luvun ja 1900-luvun taitteessa muutti tieteenalan aseman ja profiilin, ja tästä alkoi koulumaantieteen uusi kehi- tys. Maantieteestä tuli ennen kaikkea luonnontiede ja sen sidos historiaan höltyi. (Tiitta 1999, 277–278.) Suomessa maantieteen kehitys oli voimakkaasti sidok- sissa ruotsalaiseen ja yleensä eurooppalaiseen maantieteen perinteeseen. Maan- tiedettä tutkittiin Euroopassa koko 1800-luvun ajan, mutta tieteenalan luonne ja merkitys olivat toisenlaisia kuin nykyisin. Maantiede oli myös eurooppalaisessa traditiossa ennen kaikkea historian aputiede. Euroopassa maantieteellinen tutki- mus vakiintui ja yliopistollistui 1800-luvun lopulla. Saksassa tilanne muuttui 1870-luvulla, kun maantieteen opetuksesta ja tutkimuksesta vastaavien muuta- man professorin ja tieteellisen seuran tilalle perustettiin uusia maantieteen pro- fessuureja ja tieteellisiä seuroja. Saksan mallia seurattiin nopeasti muualla Eu- roopassa. Taustalla olivat poliittis-taloudelliset muutokset ja koulutusjärjestel- män uudistaminen. Tieteenalan aseman muuttuminen teki koulumaantieteestä entistä tärkeämmän oppiaineen. (Tiitta 2000, 307–309.) Suomessa maantieteen asema oli 1880-luvulle saakka samanlainen kuin muualla Euroopassa ennen Saksan uudistusmallin leviämistä. Maantiede oli yleishyödyllinen historian aputiede. Vasta ensimmäisen suomalaisen maantietei- lijän Ragnar Hultin ansiosta maantiede kehittyi eurooppalaisempaan suuntaan: kansallisromanttisen kulttuurin kehitystä korostavan maantieteen tilalle tuli maapalloa tutkiva tiede. Sen ytimenä oli fyysinen maantiede, erityisesti maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä tutkiva geomorfologia, joka oli 1800-luvun lopun keskeisin tutkimussuunta etenkin Saksassa. Hult piti Topeliuksen tapaan tärkeä- nä maantieteen kansallista merkitystä mutta katsoi Topeliuksen edustaman envi- ronmentalistisen eli luonnonympäristöjen vaikutusta kulttuurien kehitykseen korostavan perinteen kuuluvan vain historian, ei maantieteen tutkimukseen. Maantieteen kehitys 1800-luvun ja 1900-luvun vaihteessa on osa yleistä tietei- den eriytymiskehitystä. Suomessa kehitys oli osittain erilainen kuin monissa muissa Euroopan maissa, sillä yliopistollinen maantiede sidottiin Hultin vaiku- tuksesta luonnontieteisiin ja yhteys historiantutkimukseen ja ihmistä tutkiviin tieteisiin katkesi. Esimerkiksi Saksassa historiaan sidottu maantiede säilyi toise- na pääsuuntana ja synnytti 1800-luvun lopussa poliittisen maantieteen tutkimuk- sen. (Tiitta 2000, 307–309.) 1800-luvulla ja pitkälti 1900-luvullakin maantieteen oppikirjat ja tutkimus- perinne voidaan jakaa yleismaantiedettä tai aluemaantiedettä käsitteleviin teok- siin ja tutkimuksiin. Yleismaantiede tutkii ilmiöiden esiintymistä koko maapal- lolla ja aluemaantiede jotakin yksittäistä aluetta. 1900-luvun puoliväliin saakka yleismaantiede jakautuu lähinnä fyysiseen ja matemaattiseen maantieteeseen. Vasta vuosisadan puolivälin jälkeen yleismaantiede kehittyy luonnontiedepai- notteiseksi luonnonmaantieteeksi ja humanistisia ja yhteiskuntatieteitä lähellä olevaksi kulttuurimaantieteeksi. Kulttuurimaantieteen kehitys on tapahtunut I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 30 myöhään. Aluksi se keskittyi ihmismaantieteeseen eli antropogeografiaan ja vas- ta 1960-luvulla vakiintui kulttuurimaantieteen tutkimukseksi. (Tiitta 2000, 307.) Tutkimusaineistoni edustaa pääosin luonnonmaantieteen sanastoa, mutta 1800- luvun aineistossa keskeinen asema on myös matemaattisella maantieteellä. 1.4.3 Suomenkielinen maantieteellinen kirjallisuus ennen 1900-lukua Suomenkielisen maantieteen kehittyminen alkoi varsinaisesti 1800-luvulla. Ke- hityksellä oli juurensa 1700-luvulla, sillä 1700-lukua voi pitää valistuksen ja luonnontieteiden kukoistuksen aikana (mm. Häkkinen 1994a, 126), ja maantie- teellistä tietoa pidettiin kaikille hyödyllisenä. Ruotsissa alkoi ilmestyä kotimaas- sa kirjoitettuja maantieteen oppikirjoja 1770-luvulla, eikä suomeksikaan ilmes- tynyt maantieteellisiä kirjoituksia ennen 1770-lukua (Tiitta 1999, 265–267). Us- konnollisissa teksteissä joitakin maantieteellisiä sanoja oli luonnollisesti tarvittu jo aiemmin, ja kun kiinnostus maantieteeseen lisääntyi, sitä alettiin käsitellä myös suomeksi. Maantieteelliset kirjoitukset alkoivat 1770-luvulla ensimmäi- sessä suomenkielisessä sanomalehdessä Antti Lizeliuksen Suomenkielisissä Tie- to-Sanomissa. Suomenkielisten Tieto-Sanomien maantieteellinen artikkelisarja Tiedustus Maan-piirin paikkakunnista julkaistiin vuonna 1776 useissa eri numeroissa, ja Tiitta (1999, 269–270) pitää artikkelia ensimmäisenä suomenkielisenä maantie- teen oppikirjana. Artikkelin rakenne onkin hyvin samanlainen kuin myöhemmin suomennettujen oppikirjojen: ensin on lyhyt yleismaantieteellinen johdanto maapallon rakenteesta ja maanosista ja sen jälkeen tarkempi esittely maista. Ar- tikkelisarja jäi kesken, ja maista ehdittiin esitellä vain Venäjä, Turkki, Saksa ja Ruotsi. Maat esitellään tässä järjestyksessä ja Suomi käsitellään luonnollisesti osana Ruotsia. (Tarkemmin ks. Laine 2003b, 87–90.) Malli oppikirjamaisen ar- tikkelin julkaisemista saatiin ruotsinkielisistä sanomalehdistä, joissa maantieto kuului osana lehtien yleissivistävään aineistoon (Tommila 1988, 56). Suomenkielistä luonnontieteellistä kirjallisuutta alkoi ilmestyä 1800-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. 1800-luvulla käytettiin edelleen yleisesti ruot- sinkielisiä oppikirjoja ja suomenkieliset oppikirjat olivat käännöksiä tai muka- elmia. Tällaisia oppikirjoja ilmestyi 1800-luvulla noin 10019. Ensimmäinen suomeksi kirjoitettu maantieteen oppikirja oli vuonna 1804 valmistunut Samuel Rinta-Nikkolan käsikirjoitus Daniel Djurbergin oppikirjasta Geografia alkavil- len. Ensimmäinen julkaistu käännös ilmestyi 1844, jolloin August Ahlqvist käänsi norjalaisen Ludvig Stoud Platoun oppikirjan Geografia eli Maan Opas. 19 Tapanan (2003, 34, liite 3) mukaan 1800-luvulla ilmestyi ”puolisen sataa uutta historiaa ja maantiedettä tai pelkästään maantiedettä sisältävää oppikirjaa”. Toisin kuin omissa laskelmis- sani Tapanan luvussa on mukana myös ruotsinkielisiä oppikirjoja. Pääosin hän on laskenut mukaan vain ensimmäiset painokset, joskin muutamista kirjoista on huomioitu vain yksi myöhempi painos ja osasta useita painoksia. 1 Johdanto 31 Djurbergin oppikirja muistuttaa sisällöltään Lizeliuksen sanomalehtiartikkelia, joskin käsikirjoitus on huomattavasti laajempi; siinä käsitellään maanosat ja Eu- roopan maat tarkasti. Alussa on lyhyt yleismaantieteellinen osa, jossa opetetaan keskeiset maapalloon liittyvät käsitteet, ja maiden esittely keskittyy kaupunkien ja muun maantieteellisen nimistön esittelyyn. Kirja on kokonaisuudessaan luet- telomainen, mutta sen ansiona voidaan pitää tarkkaa Ruotsin ja samassa yhtey- dessä myös Suomen esittelyä. Ahlqvistin käännös ilmestyi aikana, jolloin oppi- kirjojen luettelomaiseen sisältöön oli jo kiinnitetty huomiota, ja siksi siinä pyri- tään enemmän kuvailuun, vaikka kokonaissivumäärä on suppea. Tämäkin oppi- kirja alkaa käsitteitä määrittelevällä johdanto-osalla, joka on edellisiä vastaavia tekstejä laajempi. Kirjan loppuosa keskittyy maanosien ja maiden tarkempaan esittelyyn, ja maista laajimmin on kuvattu Suomen suuriruhtinaskunta.20 Rinta-Nikkolan ja Ahlqvistin käännösten välissä maantieteellisiä artikkelei- ta ilmestyi suomeksi sanomalehdissä, muun muassa Reinhold von Beckerin Tu- run Viikko-Sanomissa 1820 ja Oulun Viikko-Sanomissa 1840. Varsinkin laa- jemmat artikkelit olivat Lizeliuksen lehden tapaan oppikirjamaisia. (Tarkemmin ks. Laine 2003b.) 1840-luvun jälkeen suomennoksia alkoi ilmestyä tasaisesti, sillä siirtyminen Venäjän vallan alle oli lisännyt tarvetta uudistaa oppikirjoja. Samaan aikaan maantieteen asema parani edelleen, koska se koettiin kansallises- ti tärkeäksi tieteenalaksi ja oppiaineeksi. (Tiitta 1999, 274.) Myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seura tuki maantieteen oppikirjan suomentamista, ja hankkeen rahoituksella J. F. Granlund suomensi 1849 A. G. J. Hallsténin oppikirjan Lyhy Suomen Historia ja Maantiede (Tiitta 1999, 274). Nimensä mukaisesti Granlun- din käännös on Suomen maantieteen esitys, mutta kirjassa on määritelty alaviit- teissä myös yleismaantieteellisiä peruskäsitteitä. 1850-luvulla Suomessa tehtyjä oppikirjoja ilmestyi useita, mutta niiden ta- so ei tyydyttänyt (Tiitta 1999, 173). Sensuuriasetuksen vuoksi oppikirjat olivat aiemmin ilmestyneiden oppikirjojen uusia painoksia. 1850-luvulla maantieteen vaikuttajaksi tuli Zachris Topelius, joka käsitteli maantiedettä historian profes- sorin viran virkaanastujaisesitelmässään (Maat ja kansat 1980, 1641). Paljolti Topeliuksen vaikutuksesta maantieteen oppikirjoihin alkaa 1860-luvulla tulla lisää kuvailevaa ainesta. Ensimmäisen suomeksi kirjoitetun oppikirjan teki vasta 1862 Lavus Korander. (Tiitta 1999, 271–274, 276.) Koranderin oppikirjan en- simmäinen painos on alaotsikoitu Luonnollinen Maatiede ynnä Venäjän valta- kunta, Euroopassa olevine alusmainensa, valtiollisesti, ja alaotsikko kertoo oi- keastaan hyvin tarkasti oppikirjan sisällöstä. Toinen painos Yleinen Maa-tiede vuodelta 1868 on täydennetty siten, että oppikirja sisältää aiempien yleismaan- tieteen oppikirjojen tapaan kaikki maanosat, ja tässä kirjassa maanosat on käsi- telty aiempaa laajemmin. Ahlqvistin suomennokseen verrattuna Koranderin kirja sisältää enemmän kuvailevaa ainesta ja sen sivumääräkin on siksi suurempi. 20 Tarkemmin aineiston oppikirjojen sisältöä on esitelty liitteessä 1. I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 32 1860-luvulla ilmestyi laajoja ja perusteellisia yleismaantieteen oppikirjojen käännöksiä. Laajin näistä oppikirjoista on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantama W. F. Palmbladin Geografian eli Maantieteen Oppikirja, jonka suo- mentamisen aloitti 1865 D. E. D. Europaeus ja lopetti Edvard Ervast. Oppikirjan rakenne noudattaa muita yleismaantieteen oppikirjoja: ensin on käsitteitä opetta- va teoreettinen osa, sitten maanosien ja maiden tarkempi esittely. Oppikirjan teoreettinen osa on perusteellinen ja niin laaja, että se on jaettu suureopillisen ja luonnonomaisen maantieteen osiin. Maiden esittely on tarkkaa, ja suomennok- sessakin käsitellään laajimmin Ruotsia. Suomentaja on sijoittanut Venäjän ja Suomen suuriruhtinaskunnan esittelyn kuitenkin ennen Ruotsin käsittelyä, vaikkei osa pitkä olekaan. Lisäksi 1860-luvulla tehtiin kaksi suomennosta A. G. J. Hallsténin yleismaantieteen oppikirjasta. Ensimmäinen, Gustaf Cannelinin suomennos Maantieto ilmestyi 1860. Sen rakenne on Palmbaldin oppikirjan mukainen, joskin suppeampi, ja lisäksi Suomen suuriruhtinaskunta on jätetty käsittelemättä kokonaan, koska esipuheen mukaan ”sen maantieto on erittäin präntätty”. Toisen Hallsténin oppikirjan suomensi 1868 Anders Liljefors. Sen rakenne on hieman aiemmista oppikirjoista poikkeava, sillä kirja on jaettu kah- teen jaksoon. Ensimmäinen osa on yleismaantieteen johdanto, jossa esitellään peruskäsitteet ja maanosat lyhyesti. Toisessa osassa sekä suureopillisen että luonnonomaisen maantieteen käsitteet opetetaan tarkemmin ja mukana on maanosien ja maiden tarkka käsittely. Liljeforsin suomennoksessa käsitellään myös Suomea – osana Venäjää. Suosituimmista 1800-luvulla ilmestyneistä oppikirjoista otettiin useita pai- noksia, ja eniten, 11 painosta, otettiin 1800-luvun aikana Edvard Erslevin oppi- kirjan Yleinen maantiede suomennoksesta. Oppikirjan suomensi Alexander Ed- vard Modeenin Suomen oloihin mukailemasta versiosta Birger Ferdinand Salo- nen 1871. Teos on suppeahko alkeisopetukseen tarkoitettu yleismaantieteen op- pikirja, jonka rakenne on perinteinen: alussa on käsitteitä opettava osa ja lopussa esitellään maanosat ja Euroopan maat. Viimeinen painos oppikirjasta otettiin vielä 1899. Laajemman Modeenin mukaileman Erslevin oppikirjan Oppikirja Maantieteessä suomensi 1872 Aleksander Rahkonen. Sen sisältö on aiempia oppikirjoja teoreettisempi, vaikka se rakentuukin yleismaantieteellisestä al- kuosasta ja maanosien ja Euroopan maiden tarkasta esittelystä. Oppikirja sisältää paljon kuvailevaa ainesta, muun muassa Suomen ilmaston ja kasvillisuuden esit- telyn. Näitä oppikirjoja käytettiin aluksi myös Jyväskylän opettajaseminaarissa (Halila 1963, 97), joten ne tulivat tuleville opettajille tutuiksi opiskeluaikana, mikä varmasti selittää niiden suosiota. Kansakoululaitoksen synnyttyä sen maantieteen opetus painottui kotiseu- dun tuntemukseen, karttojen hahmottamiseen ja vuonna 1876 suomeksi ilmesty- neen Zachris Topeliuksen Maamme kirjan lukemiseen (Halila 1949, 261). 1870- luvulla ilmestyi edelleen monia yleismaantieteen oppikirjoja, mutta vuosikym- menen loppupuolella oli oikeastaan pulaa Suomen maantieteen oppikirjoista. 1880-luvun alussa ilmestyikin erityisesti Suomen maantieteen oppikirjoja, joista 1 Johdanto 33 pitkäikäisin oli K. J. Juutin Suomen maantiede. (Tapana 2003, 38.) Se keskittyy Suomen luonnonolojen, valtiollisten olojen ja läänijaon sekä asutushistorian ja kansan alkuperän kuvaamiseen. Oppikirjaa käytettiin Jyväskylän opettajasemi- naarissa, joten sen asema tuli keskeiseksi myös sitä kautta (Halila 1963, 97). 1880-luvulla ilmestyi Modeenin mukailemien Erslevien oppikirjojen uusin- tapainosten lisäksi yksi merkittävä, uusi yleismaantieteen oppikirja, Oskar Dannholmin Maantiede, joka julkaistiin samaan aikaan, vuonna 1889 sekä ruot- siksi että suomeksi. Dannholm itse sanoo esipuheessaan pyrkivänsä vastaamaan muuttuviin vaatimuksiin, ja kirja keskittyykin aluemaantieteeseen ja paikkojen piirteiden ja olosuhteiden kuvaamiseen. Maanosista Aasian käsittely on laaja ja perusteellinen ja myös Afrikka ja Amerikka on käsitelty aiempia oppikirjoja seikkaperäisemmin. Oppikirjan yleismaantieteellinen, käsitteitä opettava osa on sijoitettu kirjan loppuun. 1890-luvun laajin Suomen maantieteen esitys on K. E. F. Ignatiuksen Suo- men maantiede kansalaisille, joka ilmestyi täydellisenä laitoksena Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana 1890. Ignatius korostaa teoksensa kansallis- ta merkitystä ja tieteellisiä pyrkimyksiä, ja sillä tavalla Ignatius onkin yksi suo- malaisen maantieteen uranuurtajia. Kirja on saanut vaikutteita sekä Topeliuksel- ta että pitäjänkertomuksista, ja sen tyyli on kuvaileva. Kokonaisuudessaan ky- seessä on aikansa uusimman tiedon esittelevä perusteellinen, 587-sivuinen esitys Suomen maantieteestä. Tätä teosta juurikaan suppeammaksi ei jää ensimmäinen tieteellinen esitys Suomen maantieteestä, Suomen kartasto. Sen 400-sivuisessa tekstiosassa on keskitytty Suomea esitteleviin tilastoihin. Kolmas 1890-luvun merkittävä teos on Alli Nissisen suomentama Ragnar Hultin ja Petrus Nordma- nin oppikirja Kansakoulun maantiede, jossa esitellään yksityiskohtaisesti kaikki maanosat. Oppikirja käytettiin myös Jyväskylän opettajaseminaarissa (Halila 1963, 99), joten Hultin uudistukset levisivät siten nopeasti kouluopetukseen. 1800-luvun lopussa maantieteen opetuksessa käytettiin useita oppikirjoja: aina- kin Modeenin, Erslevin, Juutin sekä Hultin ja Nordmanin (Halila 1949, 163). 1800-luvun lopussa oppikirjoissa näkyi pyrkimys tehdä maantieteestä itsenäinen oppiaine ja vähentää sen kytköksiä historiaan (Tapana 2003, 42). I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 34 2 SANASTO JA ERIKOISKIELI TUTKIMUSKOHTEINA Luvun 2 tavoitteena on esitellä tutkimukseni teoreettisia ja metodisia lähtökohtia sekä kuvata sanastonkehitystä prosessina. Ensin esittelen työni keskeiset teoreet- tiset näkökulmat, leksikologisen (luku 2.1) ja terminologisen (luku 2.2). Luvussa 2.1.1 kuvaan sanastoa tutkimuskohteena ja esittelen leksikologian tutkimuspe- rinnettä Suomessa. Luvussa 2.1.2 hahmotan näkemystäni maailman kielentämi- sestä ja tarkastelen sanaston muodostamia semanttisia verkostoja ja kategorioita. Keskeisinä lähteinäni ovat tässä kognitiivisen kielitieteen ja kognitiivisen leksi- kologian tutkimukset. Luvussa 2.1.3 tarkastelen leksikaalista variaatiota. Esitte- len erityisesti eurooppalaista leksikologian tutkimusta, jonka hypoteeseja ja ha- vaintoja myöhemmin testaan omaan aineistooni. Teoreettisesti näkemykset lek- sikaalisesta variaatiosta ovat tutkimukseni keskeinen metodologinen lähtökohta. Näin laajasti niitä ei ole suomen kielen sanastontutkimuksessa käytetty. Yhdistän leksikologiseen teoriaan näkemyksiä erikoiskielten sanaston tut- kimuksesta eli terminologiasta luvussa 2.2. Kuvaan luvussa 2.2.1 erikoiskielten ja niiden sanastojen erityispiirteitä suhteessa yleiskieleen ja esittelen tutkimuk- selleni keskeisiä terminologisia lähtökohtia. Luvussa 2.2.2 tarkastelen termin suhdetta lekseemiin ja erityispiirteitä, jotka termeihin liittyvät. Luvussa 2.2.3 kuvaan kategoriointia ja nimeämistä erikoiskielessä. Luvussa 2.3 pyrin yhdistä- mään suomen kielen tutkimuksessa uudella tavalla leksikologian ja terminologi- an metodeja tutkimukseni työvälineiksi. Luvussa 2.4 keskityn sanastonkehityk- seen prosessina teoreettisesti. Tarkastelen luvussa suomen kirjakielen sanaston kehittymistä, nimeämisprosesseja ja sananmuodostusta. Yhdistän valitsemani leksikologian ja terminologian metodit sanastonkehitykseen ja nimeämiseen vie- lä kokoavasti lopussa luvussa 2.5. 2.1 Leksikologia 2.1.1 Sanasto ja sen tutkimus Leksikologia tutkii kielen sanoja, sanojen välisiä suhteita sekä sanojen suhdetta kielenulkoisiin tarkoitteisiin ja maailmaan. Leksikologia tutkii siten sanojen muodon lisäksi niiden merkitystä ja käyttöä. Terminä leksikologian tutkimus- kohde sana on vaikeasti määriteltävä. Sillä tarkoitetaan yleensä kaikkea kielen sanastoa. Termi lekseemi on sanaa tarkempi; sillä tarkoitetaan sanaston, etenkin leksikon eli sanakirjan, perusyksikköä. (Esim. Häkkinen 1985, 23–25; Häkkinen 1990, 75; Hakulinen–Ojanen 1993.) Sanaston eli leksikon ydinosan muodostavat jakamattomat eli johtamattomat ja yhdistämättömät perussanat. Lisäksi leksikos- sa on äänteellisesti tai semanttisesti motivoituja onomatopoeettisia ja deskriptii- visiä sanoja sekä rakenteellisesti ja semanttisesti motivoituja johdoksia ja yhdys- 2 Sanasto ja erikoiskieli tutkimuskohteina 35 sanoja. Leksikkoon kuuluu myös muista kielistä lainattuja sanoja. (Häkkinen 1985, 17–19; Häkkinen 1990, 75.) Suomen kielen sanastoa on tutkittu 1500- ja 1600-luvuilta saakka. Ensim- mäiset sanastontutkimukset olivat sanavertailuja, joissa eurooppalaisia kieliä vertailtiin ja ryhmiteltiin kieliperheiksi. Myös sanakirjojen kirjoitus oli varhaista suomen kielen leksikologiaa. Kriittinen sanastontutkimus syntyi Suomessa kui- tenkin vasta 1700-luvulla H. G. Porthanin vaikutuksesta. (Häkkinen (tulossa).) Porthan oli kiinnostunut sanojen etymologioista ja lainautumisesta, ja kielihisto- riallinen sanastontutkimus yleistyi ja kehittyi 1700-luvun lopussa (tarkemmin ks. Ikola 1983, 12–14). 1800-luvun alussa huomio kiinnittyi kansankieleen ja kielen ilmaisuvarojen käytännölliseen kasvattamiseen. Erityisesti 1840-luvulta alkaen pyrittiin kehittämään kieltä julkaisemalla kielioppeja ja suomenkielistä kirjallisuutta. Varsinaista sanastontutkimusta teki 1800-luvulla ansiokkaasti Au- gust Ahlqvist, joka selvitti itämerensuomalaisten kielten sanaston lainautumista indoeurooppalaisista kielistä. 1800-luvun lopussa vallitsevaksi tutkimussuun- naksi tuli nuorgrammaattinen äännehistorian tutkimus, ja sanastontutkimus alkoi ensisijaisesti palvella äännehistorian selvittämistä. (Häkkinen (tulossa).) 1800-luvun lopussa havaittiin, että murteiden sanasto oli pitkälti selvittä- mättä, ja murteiden sanastonkeruuta ryhdyttiin tekemään kootusti ja organisoi- dusti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Kotikielen Seuran yhteishankkeena. Vuonna 1924 työtä jatkamaan perustettiin Sanakirjasäätiö. Säätiö teki laajaa ja ainutlaatuista keruutyötä ja keräsi monipuoliset murresanakokoelmat, joita voi- tiin hyödyntää monenlaiseen sanastontutkimukseen. Sanakirjasäätiön työ uudisti Suomessa tehtävää leksikologista tutkimusta. Koska kokoelmat olivat laajoja ja alueittain tarkasti kerättyjä, oli mahdollista tehdä tutkimusta sanojen välisistä suhteista ja sanojen muodostamista järjestelmistä. Suomessa omaksuttiin eu- rooppalaisen Wörter und Sachen -tutkimussuuntauksen metodit ja alettiin tehdä onomasiologista ja semasiologista tutkimusta jonkin tarkoitteen eri nimityksistä. Näissä sanat ja asiat -tutkimuksissa sanoja tarkasteltiin suhteessa ympäröivään kulttuuriin. Sanojen diakroninen tutkimus oli suosittua erityisesti 1940–1960- luvulla. Onomasiologisen tutkimuksen uranuurtajia olivat esimerkiksi sukulais- ten nimityksiä selvittänyt R. E. Nirvi (1952) ja kotieläinten nimityksiä tutkinut Veikko Ruoppila (1943, 1947). Sanakirjasäätiön apulaisjohtajana toiminut Kus- taa Vilkuna oli kansatieteilijä mutta myös onomasiologi; hän kokosi agraa- risanastoa (esim. 1930) ja esimerkiksi kansanomaista ajantietoa koskevia nimi- tyksiä (1950). Semasiologisen tutkimuksen uranuurtaja oli Lauri Hakulinen (hä- nestä lisää myöhemmin). (Paunonen–Rintala 1984, 24–25; Häkkinen (tulossa).) Suomessa tehtyä onomasiologista tutkimusta voisi luonnehtia diakroniseksi lek- sikaaliseksi semantiikaksi, josta myöhemmin kehittyi Euroopassa strukturalisti- nen leksikaalinen semantiikka (Geeraerts ym. 1994, 6). Murteiden sanastontut- kimus hyödytti myös yleiskielen sanaston tuntemusta, sillä murteet ja kirjasuomi olivat 1800-luvulle saakka eriytymättömiä. Nykykirjakielen sanavarat kirjattiin I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 36 Nykysuomen sanakirjaan vasta 1951–196121. Sen normatiivinen luonne antoi ohjeita kirjakieleen kuuluvasta sanastosta. (Häkkinen (tulossa).) Sanat ja asiat -tutkimussuuntauksen mukaista sanastontutkimusta on 1900-luvun loppupuolel- la jatkettu erityisesti murremaantieteen tutkimuksessa, jossa on selvitetty esi- merkiksi eri esineiden nimityksiä murteissa (Herlin 2003, 117). Murteiden lisäksi 1800-luvun lopussa kiinnostuttiin vanhasta kirjasuomes- ta. Muun muassa August Ahlqvist julkaisi 1871 tutkimuksen Agricolan kielestä ja käsitteli myös sanastoa. 1900-luvun alussa vanhan kirjakielen tutkimus keskit- tyi äännehistorian tutkimiseen, mutta vanhan kirjasuomen sanastoa tutki Martti Rapola, joka selvitti erilaisten sanaperheiden, esimerkiksi erän ja erämaan (1936), kirjakielistä kehitystä. Rapolan tutkimukset olivat sekä sanahistoriallisia että sanasemanttisia. Rapola ryhtyi ajamaan myös vanhan kirjasuomen sanakir- jan kokoamista. (Häkkinen (tulossa).) Tämä diakroninen onomasiologia nousi uudelleen keskeiseksi tutkimusalueeksi Euroopassa 1980-luvulla: tutkijoita kiin- nostivat taas käsitteiden nimitysten historia ja nimitysten muutosten syyt. Seuraava merkittävä suomen kielen sanastontutkija oli Lauri Hakulinen, joka aloitti murresanojen kerääjänä, osallistui aktiivisesti Sanakirjasäätiön toi- mintaan ja toimi myöhemmin Sanakirjasäätiön johtajana (vuosina 1945–1962). Hakulisen semasiologian alalta tekemä väitöskirja itämerensuomalaisten kielten meteorologisista affektiivisanoista (1933) oli omana aikanaan poikkeuksellinen: sen semanttinen näkökulma poikkesi ajalle tyypillisestä äännehistorian tutki- muksesta. Väitöskirja sai kielteisen vastaanoton, ja sen hyväksymisestä keskus- teltiin kiivaasti, koska tutkimuksen metodit tuntuivat vierailta (tarkemmin ks. Onikki 1996). Hakulinen on kirjoittanut lukuisia sanahistoriallisia artikkeleita, selvittänyt suomen kielen käännöslainoja (1969) ja kirjoittanut kokonaisesityk- sen suomen sananmuodostuksesta ja sanaston alkuperästä (esim. neljäs, korjattu ja lisätty painos 1979). (Paunonen–Rintala 1984, 25; Ikola 1985, 158–159.) 1900-luvun suomen kielen tutkimuksessa sanastontutkimuksella oli keskei- nen rooli: ajan tutkimusta on luonnehdittu äännehistoria- ja sanastokeskeiseksi (Hakulinen, A. 1983, 21; Paunonen–Rintala 1984, 15). Sanakirjasäätiön työtä on jatkanut Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, joka ylläpitää laajoja sanakokoel- mia. Näiden kokoelmien pohjalta ja pääasiassa tutkimuskeskuksen voimavaroin on tehty ja ollaan tekemässä laajoja sanakirjahankkeita. Nykykielen sanastosta on Nykysuomen sanakirjan lisäksi julkaistu 1990-luvulla Suomen kielen perus- sanakirja, josta tehdään päivitettyjä versioita. Sanakirjan uusin versio on julkais- tu vuonna 2006 nimellä Kielitoimiston sanakirja. Murteiden sanastoa julkaistaan parhaillaan laajassa Suomen murteiden sanakirjassa (SMS, ensimmäinen osa 1985) ja vanhan kirjasuomen sanastoa Vanhan kirjakielen sanakirjassa (VKS, ensimmäinen osa 1985). Etymologisia sanakirjoja on julkaistu 1900-luvulla kak- 21 Nykysuomen sanakirjan aineistoa alettiin kerätä 1880-luvulta alkaen (ks. myös viite 1), ja sen ensimmäistä osaa työstettiin jo 1930-luvulla. Viimeiseen osaan tosin lisättiin täydennyk- siä aiemmin tehtyihin osiin. (Turunen 1952, 44–46; Nuutinen, Olavi 1962, 84.) Nykyistä yleiskieltä eli todellista nykysuomea sanakirja ei kuitenkaan kuvaa. 2 Sanasto ja erikoiskieli tutkimuskohteina 37 si: Suomen kielen etymologinen sanakirja (SKES, 1974–1978) ja Suomen sano- jen alkuperä (SSA, 1992–2000). 2000-luvulla on lisäksi ilmestynyt Kaisa Häk- kinen Nykysuomen etymologinen sanakirja (NES, 2004). Suuritöinen sanasto- hanke on myös itämerensuomen kielikartastoa kokoava Atlas Linguarum Fenni- carum (ALFE). Kartaston ensimmäinen osa ilmestyi 2004. Mittavista sanakirja- hankkeista huolimatta nykytutkijat ovat arvioineet, ettei sanasto ole tällä hetkellä suomen kielen keskeinen tutkimusala (Herlin 2003, 117), vaikka 1900-luvun lopussa ja 2000-luvulla on sanakirjojen lisäksi ilmestynyt joitakin sanastoa kä- sitteleviä tutkimuksia (ks. esim. luku 1.2). Tämän väitöskirjan maantieteen sanaston ja kirjakielen sanaston kehityksen tutkimus jatkaa sanastonkehitystä käsittelevien tutkimusten perinnettä. Leksiko- loginen tutkimukseni yhdistyy suorimmin 1900-luvun puolivälin Wörter und Sachen -tutkimuksien perinteeseen, vaikka lähestyn aihetta teoreettisesti toisen- laisista lähtökohdista. Yhtymäkohtia on myös Lauri Hakulisen tekemään tutki- mukseen. Teoreettisesti nykytutkimus eroaa varhaisemmasta tutkimuksesta eri- tyisesti kognitiivisen lähtökohtansa kielentämisen takia. Myös ajatukset variaa- tiosta ja prototyyppisyydestä poikkeavat aiempien tutkimusten lähtökohdista. R. E. Nirvin, Kustaa Vilkunan ja Lauri Hakulisen tutkimuksia on arvioitu uudelleen 1990- ja 2000-luvulla kognitiivisen semantiikan tutkimuksen näkökulmasta. Lauri Hakulisen kovaa kritiikkiä aikanaan osakseen saanutta väitöskirjaa on ar- vioinut Tiina Onikki (1996). Hän on todennut, että Hakulisen metodissa oli jo 1930-luvulla sukulaisuutta nykyiseen kognitiiviseen merkitysnäkemykseen, vaikka Hakulinen painotti asioita toisin. Hakulinen piti kielitieteellisenä merki- tyksentutkimuksena vain historiallis-vertailevaa etymologista tutkimusta. (Onik- ki 1996, 265.) Nykytutkimuksen näkökulmasta Hakulista pidetään merkittävänä suomen kielen semantiikan tutkijana, jonka tutkimuksen kaltaista teoreettis- metodologista tutkimusta alettiin tehdä Suomessa laajemmin vasta 1970-luvulta alkaen (Pietarinen 2006, 76, 80). Kognitiivisen semantiikan tutkijat ovat arvioi- neet uudelleen myös R. E. Nirvin ja Kustaa Vilkunan tutkimuksia. Nykytutki- muksen edustajien voidaan katsoa olevan kiinnostuneita sanojen ja asioiden suh- teista jossain määrin samalla tavoin kuin Wörter und Sachen -perinteen tutkijat. Yhteistä on erityisesti tavassa nähdä sanojen merkityksen yhteys kulttuuriin ja ensyklopediseen tietoon sekä kielen näkeminen metaforisena ja metonyymisenä (kognitiivisen kielitieteen näkemyksistä ks. tarkemmin luku 2.1.2). (Herlin 2003, 117–118; Sivonen 2006, 405–406.) Oma tutkimukseni pyrkii teoreettisesti nivomaan yhteen asioiden eri nimityksiä selvittävää tutkimusperinnettä ja uu- dempaa kognitiivisen leksikologian eurooppalaista tutkimusta. 2.1.2 Kategoriointi ja prototyyppisyys Leksikologisen tutkimuksen taustalla on aina ajatus leksikon ja lekseemien jär- jestelmällisestä luonteesta. Ihminen pyrkii luonnostaan ja tiedostamattaan jäsen- I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 38 tämään maailman erilaisiksi kategorioiksi, joiden jäsenillä on yhteisiä ominai- suuksia. Uudet asiat ja niiden nimitykset suhteutuvat ihmisen mielessä olemassa olevaan tietoon, asioihin ja niiden nimityksiin. (Esim. Lakoff 1987, 5–6.) Tämä kognitiivinen käsitys ihmisen ajattelusta on tutkimukseni yksi lähtökohta. 1900-luvun lopussa kehittyneessä kognitiivisessa kielitieteessä kieli näh- dään järjestämisen, prosessoinnin ja tiedonsiirron välineeksi. Kieltä tutkitaan ensisijaisesti kategorioina, jotka ovat käsitteellisiä ja joiden perusta on koke- musperäinen. Kieli heijastaa käsitteellistä järjestystä, kategoriointiperiaatteita ja prosessointimekanismeja, ja kieleen vaikuttavat kokemusperäinen tieto ja kie- lenulkoinen maailma. Kognitiivinen kielitiede tutkii kieltä sen kognitiivisen funktion kautta. Se korostaa semantiikan tärkeyttä lingvistisessä analyysissä ja huomioi kielen merkityksen kielenulkoisen eli ensyklopedisen luonteen sekä merkityksessä näkyvän näkökulman eikä erottele toisistaan kieltä ja ajattelua sekä havaittuja ja kielennettyjä käsitteitä ja kategorioita. Semantiikan korosta- minen on seurausta näkemyksestä, jonka mukaan kielen ensisijainen tehtävä on kategoriointi, ja siten merkitys on kielenilmiönä keskeisin. Myös merkityksen ensyklopedinen luonne on seurausta kielen kategoriointitehtävästä: jos kieli on maailman kategorioinnin järjestelmä, merkityksen systemaattinen tai rakenteel- linen taso ei voi erota tasosta, jossa tieto maailmasta on liitetty kielen muotoihin. Merkityksen näkökulma puolestaan korostaa, ettei maailmaa voida objektiivises- ti kuvata kielessä, vaan jokainen kulttuuri ja yksilö organisoi tietoa omien tar- peidensa, intressiensä ja kokemuksensa kautta. Kognitiivisessa kielitieteessä kie- len yksiköiden kategoriointifunktiota tarkastellaan kolmesta näkökulmasta: 1) analysoimalla yksittäisen kategorian sisäistä rakennetta, 2) selvittämällä käsit- teellisiä rakenteita, jotka yhdistävät laajemmat yksilölliset kategoriat mentaali- siksi malleiksi, sekä 3) analysoimalla muodon ja merkityksen suhdetta. Erityi- sesti kategorian sisäistä rakennetta voidaan kuvata prototyyppiteorian avulla. (Yhteenveto kognitiivisen kielitieteen luonteesta Geeraerts 1997, 7–9; ks. myös Lakoff 1987.) Leksikologiaa voidaan nimittää kognitiiviseksi, kun pääpaino on kategori- oinnissa ja kategorioiden rakenteen ja vaihtoehtoisten kategorioiden analyysissä. Keskeinen ei ole perinteinen onomasiologinen kysymys, miksi jotakin nimite- tään jollakin, vaan kategorian rajoja pyritään selvittämään kysymyksillä, mitkä ovat nimitykselle vaihtoehtoiset nimitykset ja miten valintaa kategorioiden ja nimitysten välillä voi ennustaa (Georges Kleiberin (1991) lainauksen englannin- nos Geeraerts ym. 1994, 12). Lisäksi tarkastellaan, millaisin ehdoin ja rajoituk- sin käsitettä nimitetään tietyn kategorian nimityksellä, kun valittavana on kah- den tai useamman kategorian jäsen. Semasiologisesti keskeistä on, millaisin eh- doin käsite kuuluu tietyn nimityksen merkityskenttään ja millaisia rajoituksia nimityksen käytölle on. Molemmissa tapauksissa kysymys on kategorioinnista: kategorioiden määritelmistä, rakenteesta ja vaihtoehtoisten kategorioiden valin- nasta. (Geeraerts ym. 1994, 12.) Sanasto muodostaa mentaalisen verkoston, jos- sa on erilaisia semanttisia, fonologisia ja symbolisia solmukohtia. Verkostossa 2 Sanasto ja erikoiskieli tutkimuskohteina 39 nämä solmukohdat ovat erivahvuisia: rinnasteiset sanat, esimerkiksi itä ja länsi, ja vakiintuneet yhdistelmät, esimerkiksi eteläinen leveys, muodostavat vahvan linkin, mutta hierarkkisesti eritasoisten nimitysten, esimerkiksi ilmansuunta ja itä, tai synonyymien välillä linkki on löyhempi. (Aitchison 1987, 74–75; Lan- gacker 1991, 2–3; Raukko 1994, 51.) Kognitiivisen leksikologian mukaan uusi käsite ja sen nimitys asettuvat jo- ko olemassa olevaan kategoriaan tai luovat uuden kategorian, joka on suhteessa aiempiin kategorioihin. Leksikaalinen kategoria voidaan määritellä silloin lek- seemin semanttiseksi rakenteeksi (Geeraerts 1997, 20). Kategoriat perustuvat kokemukseen maailmasta ja epistemologiseen suhteeseen käsitteen ja maailman välillä. Kategorioita ei siten voi tarkastella irrallaan kokemusperäisestä konteks- tista. (Lakoff 1987, 172; Geeraerts ym. 1994, 47.) Kaikki kategoriat eivät kui- tenkaan ole luonteeltaan samanlaisia. Toiset ovat luonnollisia ja tarkemmin ra- jattavissa siten, että joku tai jokin joko kuuluu kategoriaan tai ei kuulu. Toiset jaottelevat kielenulkoista maailmaa, mutta jaottelu ei ole olemassa todellisuu- dessa vaan pohjautuu ajatteluun. Esimerkiksi maastojen muodot, vuoret, tunturit, mäet, kukkulat ja kumpareet, ovat olemassa, mutta kielenkäyttäjät voivat luoki- tella ne oman kokemuksensa perusteella eri tavoin. Osa kategorioista on puh- taasti sopimuksenvaraisia ja kulttuurikohtaista, ja silloin kategorian jäsenillä ei todellisuudessa ole selviä yhteisiä piirteitä. (Kangasniemi 1997, 32.) 1800-luvun aineistossa kategorioiden rakenteeseen vaikuttaa se, että ne otetaan osittain val- miina, sillä huomattava osa käsitteiden nimityksistä käännetään ruotsista. Lisäk- si 1800-luvun alun aineistossa kategoriat rakentuvat olemassa olevan raamatulli- sen maailmankuvan pohjalle, mutta kun käsitykset maailmasta muuttuvat ja maantieteellinen tieto lisääntyy, kategoriatkin alkavat muuttua. Kategoriat ovat muuttuvia ja kategoriointi on jatkuvasti liikkeessä oleva prosessi. Käsitteet kuuluvat kategoriaan eriasteisesti: toiset ovat kategorian tyy- pillisempiä jäseniä kuin toiset, ja toiset merkityspiirteet ovat kategoriassa kes- keisempiä kuin toiset. Osa käsitteistä on prototyyppisesti kategorian edustajia, ja osa kuuluu kategoriaan sopimuksenvaraisesti. Käsitteet ovat siten eriasteisesti keskeisiä, salientteja: mitä lähempänä kategorian ydintä sanan merkitysrakenne on, sitä keskeisempi se on kognitiivisesti. Kategorian rakenteesta voidaan erot- taa ydin ja sitä ympäröivä periferia, johon kuuluvat vähemmän keskeiset käsit- teet tai merkityspiirteet. (Langacker 1991, 2–3; Geeraerts 1997, 20.) Kategoriat muodostavat jatkumon, jossa raja kategorioiden välillä on liukuva. Kategoriointi tehdään prototyyppiteorian mukaan hyvien ja selkeiden esimerkkien kautta. Näi- tä esimerkkejä käytetään vähemmän selkeiden esimerkkien kategoriointiin (Taylor 1995, 42). Esimerkiksi AAVIKON kategoriaan kuuluu sen keskiössä oleva prototyyppinen Afrikan hiekka-aavikkoa tarkoittava aavikon nimitys ja vaihte- leva määrä eriasteisesti tällaista aavikkoa ja esimerkiksi asumatonta, kasvilli- suudeltaan köyhää ja tasaista hiekkaista maata eri tavoin painottavia nimityksiä (ks. kuvio 2). Kategorioiden prototyyppisyys ei ole aina ollut itsestäänselvyys, I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 40 vaan perinteisesti kuuluminen kategorian jäseneksi on nähty joko–tai-ilmiönä (Rosch–Mervis 1975, 573–574). KUVIO 2. AAVIKON kategorian prototyyppinen ydin ja esimerkkejä perifeeris- ten merkitysten rajakategorioista. Prototyyppisillä kategorioilla on yhteisiä ominaisuuksia. Kategoriaa ei voi- da määritellä yksittäisen jäsenen merkityksen perusteella, sillä kategorioiden rakenne perustuu perheyhtäläisyyteen22, mikä tarkoittaa, että kategorian merki- tyspiirteet ja tarkoitteiden viittausala ovat keskittyneitä ja päällekkäisiä. Kaikilla kategorian jäsenillä ei kuitenkaan välttämättä ole keskeisiä yhteisiä ominaisuuk- sia. Myös kategorioiden rajat voivat olla liukuvia ja epätarkkoja ja kategoriat itsessään sumeita joukkoja. Tarkoitteen kuuluminen tiettyyn kategoriaan ei siksi aina ole selvää. Lisäksi prototyyppisen kategorian jäsenet ovat keskenään epäta- sa-arvoisessa suhteessa ja edustavuudella on eri asteita. Rajatapauksia on myös ns. luonnollisissa kategorioissa, esimerkiksi lintujen kategoriassa, jossa lentotai- to on keskeinen merkityspiirre. Kategoriaan kuuluu kuitenkin myös lintuja, jotka eivät osaa lentää, ja toisaalta kaikki lentävät eläimet eivät ole lintuja. (Aitchison 1987, 46; Geeraerts ym. 1994, 45–46; Raukko 1994, 48; Geeraerts 1997, 11; Kangasniemi 1997, 33–34.) Prototyyppiset kategoriat muodostavatkin jatkumon, jonka rajat ovat liukuvia ja yksilöllisiä (Leino 1993, 36). Taulukossa 1 on koo- tusti esitelty edellä kuvatut prototyyppisyyden ominaisuudet: 22 Perheyhtäläisyyden käsitteen otti käyttöön ensimmäisen kerran Wittgenstein 1953 (ks. Wittgenstein 1981 [1953], § 67). ARO – vähän kasvil- lisuutta – tasaisuus – asumaton – kuivuus – kuumuus ERÄMAA – asumaton DYYNI – hiekka- peräinen maa – melko tasainen TASANKO – tasaisuus AAVIKKO – kuumuus – kuivuus – tasaisuus – asumaton – ei kasvillisuutta – hiekkaperäinen maa 2 Sanasto ja erikoiskieli tutkimuskohteina 41 TAULUKKO 1. Prototyyppisyyden ominaisuudet (Geeraerts ym. 1994, 48; ks. myös Geeraerts 1997, 11). Epätasa-arvo Joustavuus Ekstentionaalinen prototyyppisyys on as- teittaista kategorioilla ei ole sel- viä rajoja Intentionaalinen merkitykset ovat pääl- lekkäisiä ja kasautuvat klassinen määritelmä puuttuu Prototyyppisyys näyttää kumoavan käsitystä, jonka mukaan kieli pyrkii luonnostaan isomorfiseen, yksi muoto, yksi merkitys -periaatteen mukaiseen tilaan. Prototyyppisyys suosii polysemiaa, koska se huomioi lekseemin as- sosiatiivisia merkityksiä. (Geeraerts 1997, 2.) Polysemia, joka voi olla synk- roninen heijastuma diakronis-semanttisesta muutoksesta, onkin yksi keskeisim- mistä kognitiivisen semantiikan tutkimuskohteista (Geeraerts 1997, 6; Suomessa esim. Leino 1993; Raukko 1994). Prototyyppiteoriaa voidaan käyttää leksi- kaalisten kategorioiden semasiologisen rakenteen selvittämiseen, mutta leksiko- logian tutkimukseen kuuluu lisäksi onomasiologinen näkökulma. Prototyyppistä keskeisyyden, salienttiuden käsitettä voidaan hyödyntää myös diakronisen ono- masiologian tutkimuksessa. (Geeraerts 1997, 32–33.) Kognitiivisen onomasiologian kiinnostuksen kohteena ovat kielen keskei- set, kognitiiviset käsitteet. Onomasiologisen analyysin lähtökohta ovat kategori- at eli käsitejärjestelmä, jonka jokainen kieliyhteisö luo ja kielentää. Käsitteet ovat kulttuurisidonnaisia ja siten jossain määrin kielenulkoisia ilmiöitä, eikä nii- tä siten voi pitää universaaleina eikä pelkästään kielikohtaisina. Käsitteiden ni- mitykset ja niiden määrä kertovat kuitenkin käsitteen asemasta kieliyhteisössä. (Blank 2001, 8, 11.) Jokainen käsite voidaan kielentää, mutta kieliyhteisön ta- vasta käsitteistää maailmaa kertovat käsitteet, jotka on nimetty toistuvasti tai pysyvästi. Kategoriat eroavat tarkkuudeltaan sen mukaan, miten keskeisiä käsit- teet kieliyhteisössä ovat. Esimerkiksi säähän liittyvät kategoriat ovat sitä tar- kempia, mitä olennaisempi sääilmiö alueen asukkaille on. (Leino 1983, 196; Blank 2001, 9.) Sanaston kehityksen tutkimuksen näkökulmasta tämä tarkoittaa kielennettävien käsitteiden lisääntymisen eli esimerkiksi tietyn erikoisalan käsi- tejärjestelmän laajenemisen tarkastelua. Leksikaalisten muutosten taustalla on prosessi, jossa kielenkäyttäjä yrittää kielentää uuden käsitteen assosioimalla jo tuntemansa käsitteen tai käsitteet ja sen tai niiden nimityksen tai nimitykset. (Blank 2001, 12.) 1800-luvun kielenkehitys tarjoaa käsitteiden kielentämisen tarkasteluun mielenkiintoisen aineiston, koska lyhyessä ajassa tapahtui suuria muutoksia. Kehittyvät erikoiskielet poikkeavat kehitykseltään jonkin verran yleiskielestä, sillä esimerkiksi ajatus käsitteen keskeisyydestä kielenkäyttäjille ei ole yhtä olennainen. Erikoiskielessä käsitteiden kielentäminen ja nimitysten va- kiintuminen on erilainen prosessi kuin yleiskielessä. Suomen kielen kohdalla käsitejärjestelmä ei synny tyhjästä, sillä monien erikoiskielten käsitteet olivat kielenkäyttäjille ja -kehittäjille tuttuja muilla kielillä. Näin on ollut erityisesti I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 42 1800-luvulla, jolloin suomen kielen ilmaisuvaroja tietoisesti monipuolistettiin. (Ks. myös Paloposki 2000, 22.) Kun käsitteelle valitaan yleis- tai erikoiskielessä nimitys, valitaan myös ka- tegoria, johon nimitys ja käsite kuuluvat, sekä nimityksen formaalinen asu eli esimerkiksi sanan tyyliväri (Geeraerts ym. 1994, 7). Kognitiivisesti hyödyllistä on sijoittaa samaan kategoriaan niin paljon tietoa kuin mahdollista. Prototyyppi- sesti rakennetut kategoriat saavuttavat tiedollisen tiheyden, koska ne ovat alakä- sitteiden ja merkityspiirteiden keskittymiä. Tällaisen kognitiivisen systeemin pitää pystyä yhdistämään rakenteellinen vakaus ja joustavuus, mutta kategoria voi toimia tehokkaasti vain, jos muutokset eivät voi muuttaa koko kategorian rakennetta. Prototyyppiset kategoriat ovat tehokkaita, koska ne voivat tulkita uutta tietoa vanhojen käsitteiden avulla. (Geeraerts 1997, 112–113.) Kategori- oiden pitää olla riittävän yleisiä, ja samaan aikaan niissä pitää olla mah- dollisimman paljon tietoa. Kategoriaan kuuluvat käsitteet eivät voi olla liian eri- koistuneita, jotta asioita voidaan yleistää, mutta kategoriaan ei myöskään voi kuulua vain yleisiä käsitteitä, sillä yläkäsitteet sisältävät usein liian vähän tietoa. Tarvitaan yläkäsitteitä, kuten lintu, ja alakäsitteitä, kuten sinitiainen. (Rosch ym. 1976, 388–389; Kangasniemi 1997, 33.) Käsitteiden nimeämisen näkökulmasta keskeinen on kuitenkin perustason kategoria, joka Berlinin (1978, 24) mukaan on hierarkkisen taksonomian käytetyin taso. Useimmin käsitteen nimitys vali- taan tältä tasolta. Esimerkiksi yläkäsite leveyspiiri kattaa alakäsitteet kääntöpiiri ja päiväntasaaja, ja kääntöpiiri on yläkäsite kravun kääntöpiirille ja kauriin kääntöpiirille. Usein riittää, että nimitämme käsitettä kääntöpiiriksi. Perustaso on yleensä onomasiologisesti keskeinen, ja sillä on korkea kognitiivinen vakiin- tuneisuus. Perustason käsitteet ovat keskeisiä myös mentaalisessa leksikossa. (Lakoff 1987, 36; Geeraerts ym. 1994, 10.) Uuden käsitteen syntyminen herättää kielitieteellisesti kiinnostavia kysy- myksiä. Semasiologisesti mielenkiintoista on, miten nopeasti kategoriassa alkaa näkyä prototyyppisyyteen pohjautuvaa joustavuutta. Onomasiologisesti kiinnos- tavaa on, paljastaako lingvistinen analyysi, että käsitteestä tulee todella suosi- tumpi, kun käsite muodostaa itsenäisen kategorian, ja nimitetäänkö tätä katego- riaa vakiintuneemmin tietyllä lekseemillä. Näin voidaan selvittää neologismien eli uudissanojen diakronista kehitystä. (Geeraerts 1997, 33.) Kun uusi kategoria syntyy, voidaan olettaa, että sen merkitykseltään ja käytöltään prototyyppisen ytimen ympärille alkaa syntyä kategoriaan kuuluvia mutta yhä kauempana yti- mestä olevia esiintymiä23. Kategorian joustavuuden kehitys korreloi suoraan esiintymien frekvenssin kanssa. (Mt., 41.) Onomasiologinen oletus on, että kate- gorian keskeiset ja merkitykseltään prototyyppiset lekseemit nimittävät ka- tegoriaa useammin kuin merkitykseltään perifeeriset tai mahdollisesti myös muihin kategorioihin kuuluvat lekseemit. Kaikilla tarkoitteilla voi kuitenkin olla 23 Tämä on kuitenkin mahdollista vasta, kun kategoria on vakiintunut ja sen nimeämä ilmiö tunnetaan hyvin. Esimerkiksi AAVIKON kategoria on syntynyt aiemmin tunnettujen lähikate- gorioiden pohjalta (ks. kuvio 2) eriytymällä ja monipuolistunut vasta tämän jälkeen. 2 Sanasto ja erikoiskieli tutkimuskohteina 43 vaihtoehtoisia nimityksiä, rinnakkaishyponyymeja, hyponyymeja tai hyper- onyymeja. Onomasiologinen keskeisyys perustuu näin ollen puhtaasti esiintymi- en määrään. Kun lasketaan kaikki tarkoitteen esiintymät ja sitä nimittävän tietyn lekseemin esiintymät, voidaan nimetä onomasiologisesti keskeiset lekseemit eli tietyn lekseemin vakiintuneisuus. (Mt., 44.) 1800-luvun aineistossa prototyyppi- syys on kiinnostava kysymys, koska käsitejärjestelmä syntyy pitkälti olemassa olevan toisen kielen järjestelmän pohjalta. Siten onomasiologinen vakiintumis- prosessi on erilainen kuin yleiskielessä. Esiintymien määrät kertovat joka tapa- uksessa myös tässä aineistossa lekseemin vakiintuneisuudesta ja keskeisyydestä. 2.1.3 Leksikaalinen variaatio 2.1.3.1 Variaation muodot Metodologisesti on 1990-luvulla kehitetty voimakkaasti ns. leksikaalisen variaa- tion tutkimusta (Geeraerts ym. 1994). Leksikaalisen variaation tutkimus voi olla semasiologista, ja silloin se selvittää, millaisia eri käsitteitä yksittäinen sana voi nimittää. Toisaalta leksikaalisen variaation tutkimus voi olla onomasiologista; silloin tutkimuskohteena ovat tarkoitetta nimittävät semanttisesti ja käsitteelli- sesti erilaiset leksikaaliset kategoriat ja kategorioihin kuuluvat nimitykset. Nämä eri nimitykset ovat usein toistensa synonyymeja, mutta pragmaattisesti samaa tarkoitetta voivat nimittää myös perusmerkitykseltään ei-synonyymiset nimityk- set. Koska tarkoitteen eri nimitykset perustuvat kategorisiin eroihin, voidaan tarkoitetta nimittää myös hierarkkisesti eritasoisilla nimityksillä (edellä esim. lintu ja sinitiainen). (Geeraerts ym. 1994, 1–3.) Geeraerts ym. mieltävät leksikaalisen variaation joko käsitteelliseksi tai kontekstuaaliseksi (ks. kuvio 3). Käsitteellinen variaatio on sekä semasiologista että onomasiologista. Molemmista näkökulmista tarkastellaan kategoriointia mutta eri tavoin. Semasiologinen variaatio on nimityksen kategorian vaihtelua, ja onomasiologinen variaatio on kategorioitujen nimitysten vaihtelua. Käsitteel- lisen variaation tutkimuksen lisäksi leksikaalisen variaation tutkimuskohteina ovat tarkoitetta nimeävien sanojen vaihtelu ja nimeämisessä tehtävät valinnat. Formaalisen variaation tutkimus tarkastelee eri nimitysten valintaa muodon nä- kökulmasta, jolloin vaihtelu voi olla joko onomasiologista muodon erilaisuutta tai kontekstuaalista. Kontekstuaalinen variaatio voi olla esimerkiksi tyylillisesti erilaisen nimityksen valintaa, mutta se voi olla myös muuta kuin semanttista, esimerkiksi alueellisesta tai sosiaalisesta vaihtelusta, joka on joko puhujasta tai tilanteesta riippuvaa. Erilainen leksikaalinen vaihtelu onkin jonkin verran pääl- lekkäistä. (Geeraerts ym. 1994, 2–4.) Eri näkökulmista tarkasteltu leksikaalinen variaatio ja erilaisten variaatioiden suhteet on esitetty kuviossa 3. I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 44 käsitteellinen variaatio semasiologinen variaatio hiiri (1) eläin (2) tietokoneen osa onomasiologi- nen variaatio jyrsijä tai hiiri formaalinen variaatio kontekstuaali- nen variaatio hiiri versus hiirulainen (de- minutiivinen) KUVIO 3. Leksikaalinen variaatio. Suomenkieliseksi mukailtu Geeraertsin ym. (1994, 5) pohjalta. Kuvion 3 mukainen leksikaalisen variaation jako on väitöstutkimukseni lähtökohta. Luonnehdin eri variaatiotyyppejä seuraavaksi Geeraertsin ym. (1994) mukaan yleisesti ja omissa alaluvuissa tarkemmin. Pyrin kuvaamaan Geeraertsin ym. (mt.) käyttämää metodia melko tarkasti, koska sitä ei ole aiem- min hyödynnetty suomen kielen tutkimuksessa näin yksityiskohtaisesti. Pohdin samalla metodin soveltumista omaan aineistooni ja teen huomioita ja tarkennuk- sia, jotka kokoan lukuun 2.3.1. Perinteinen onomasiologinen tutkimus on tarkastellut synonyymeja, mutta usein tarkasteltavana ovat olleet saman semanttisen kategorian nimitykset. Omassa tutkimuksessanikin aineiston käsittelyn lähtökohtana on tietyn käsitteen eli jollakin tavalla rajatun kategorian nimitysten variaatio. Geeraerts ym. (1994, 5) tarkastelevat myös eri kategorioihin kuuluvia saman käsitteen nimityksiä, jol- loin onomasiologinen tarkastelu käsittää koko leksikaalisen kentän tarkastelun. Tällainen laajennus on tarpeen, jotta voidaan selvittää, milloin ja miksi vaihto- ehdoista valitaan tietty tai tietyt jonkin käsitteen nimitykseksi. Näihin kysymyk- siin vastaamiseen tarvitaan sekä semanttista että formaalista analyysiä eli laajasti käsitettyä onomasiologista tutkimusta. Onomasiologisesti käsitteen nimityksen valinnassa on kaksi puolta: valitaan sekä tarkoitteen käsitteellinen kategoria, jo- ka yksilöi tai kuvaa tarkoitetta, että kategoriaa nimittävä lekseemi. (Mt., 7.) Onomasiologian tapaan Geeraerts ym. hahmottavat semasiologisen tutki- muksen kohteen on perinteistä semasiologista tutkimusta laajemmaksi. Perintei- nen tutkimus on keskittynyt polysemiaan, mikä myös omassa tutkimuksessani on keskeisin semasiologista variaatiota aiheuttava ilmiö. Geeraertsin ym. meto- dologiassa semasiologinen tutkimus on käsitteellistä variaatiota, ei pelkästään merkityksen monimuotoisuutta. Metodi laajentaa prototyyppiteorian ja kognitii- visen semantiikan avulla semanttisen polyseemisen variaation tutkimuksen kä- sitteellisen variaation tutkimukseksi. Semasiologinen analyysi selvittää nimitys- tä vastaavia tarkoitteita. Formaalinen ja onomasiologinen analyysi taas etsivät tarkoitteen vaihtoehtoisia nimityksiä, ja kontekstuaalisen variaation analyysi tar- 2 Sanasto ja erikoiskieli tutkimuskohteina 45 kastelee, onko nimityksen käytössä eroja esimerkiksi eri lähteissä. (Geeraerts ym. 1994, 6, 9.) Saman kieliyhteisön variaation tarkastelu on kognitiivisessa leksikologiassa uutta, koska aiemmin on keskitytty kielen ja maailman suhteen kulttuurierojen tarkasteluun. Variaation tutkimus yhdistää kognitiivisen tutkimuksen sosioling- vistiseen tutkimukseen, koska kontekstuaalisen variaation puhuja- ja tilannekoh- tainen vaihtelu on samanlaista kuin sosiolingvistiikan tutkimuskohteet. (Geera- erts ym. 1994, 13.) Seuraavissa alaluvuissa esittelen tarkemmin semasiologista, onomasiolo- gista ja kontekstuaalista variaatiota ja variaation tutkimusmetodeja. Formaalinen variaatio, joka voi olla joko käsitteellistä onomasiologista tai kontekstuaalista, on esitelty muun leksikaalisen variaation yhteydessä. 2.1.3.2 Semasiologinen variaatio Perinteinen semasiologinen tutkimus on keskittynyt polysemiaan. Se on myös tässä tutkimuksessa keskeisin semasiologista variaatiota aiheuttava ilmiö. Perin- teisesti polysemialla on tarkoitettu saman sanan eri merkityksiä, ja sille vastak- kainen ilmiö on ollut homonymia eli merkitykseltään erilaisten sanamuotojen samannäköisyys (ks. esim. Leino 1994; 13). Polysemia on nähty kielen margi- naalisena ilmiönä, jota on pidetty sekä vältettävänä että nerokkaana ilmaisuvoi- mana (esim. Hakulinen, L. 1966, 6, 14–15). Kognitiivisessa kielitieteessä po- lysemiaa pidetään kielen tavallisena ominaisuutena (Leino 1993, 121). Polyse- mia nähdään siksi erilaisena ilmiönä kuin perinteisessä semantiikassa. Koska lekseemien merkitykset rakentuvat usein kategorioiksi, joiden merkitys on jä- sentynyt prototyyppiseksi ytimeksi ja vähemmän prototyyppiseksi periferiaksi, polyseemisen sanan merkitykset kuuluvat samaan kategoriaan eriasteisesti. Po- lyseemisella sanalla ei siten ole erillisiä merkityksiä, vaan sen merkitys muodos- taa joustavan verkon. Tässä merkityksen verkostossa voi olla hierarkkisesti eri- tasoisia merkityksiä: ylimmällä tasolla on koko kategorian kattava merkitys, ja lisäksi kielihistoriallisesti jokin merkitys on yleensä ensisijainen. (Leino 1993, 128–130, 135; Raukko 1994, 36, 45.) Vastaavasti alakategoriat ovat elaboraati- oita eli merkityksen täsmennyksiä, ja niiden rinnalla voi olla merkityksen laajen- tumia (Leino 1994, 15). Polyseeminen verkko on muuttuva ja yksilöllinen (Raukko 1994, 68). Kognitiivisen kielitieteen ajatukset polysemiasta sopivat oman tutkimukseni aineistoon hyvin. Polyseemisten sanojen merkitykset muo- dostavat usein merkitysperheen, eikä niitä ole luontevaa erottaa saman sanan erillisiksi merkityksiksi. Koska sanasto on vakiintumatonta, sanojen merkitykset ovat vakiintumattomia. Usein sanojen kategorioista on kuitenkin erotettavissa prototyyppisin merkitys. 1800-luvun aineistossa polysemiaa aiheuttaa myös ni- mityksen puuttuminen suomen kielestä: kielessä aiemmin ollut nimitys voidaan yrittää vakiinnuttaa uuteen merkitykseen, joka jotenkin liittyy nimityksen aiem- I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 46 paan merkitykseen. Esimerkiksi särkkä on tarkoittanut murteissa ’harjua’ ja ’matalikkoa’, ja 1800-luvun aineistossa sitä käytetään’dyynin’ merkityksessä. Geeraertsin ym. semasiologisen analyysin lähtökohtina ovat prototyyppi- teoria ja prototyyppisyyden ominaisuudet. Kategoriat ja merkitykset nähdään päällekkäisinä, kategorioiden rajat epätarkkoina ja tulkinnallisesti määriteltävinä sekä merkityspiirteiden asema kategorian sisällä epätasa-arvoisena (ks. taulukko 1, s. 41; Geeraerts ym. 1994, 45). Nämä ominaisuudet aiheuttavat polysemian lisäksi muunlaista semasiologista variaatiota. Ensinnäkin semasiologista variaatiota aiheuttaa merkityksien päällekkäi- syys, joka vaikeuttaa kategoriaan kuuluvien merkityspiirteiden kattavaa ja erot- televaa määrittelemistä. Perinteisesti määritelmän on ajateltu kattavan kaikki kategorian jäsenet ja vain ne. Silloin määritelmän on oltava yhtä aikaa riittävän yleinen ja erotteleva. Kun määritellään esimerkiksi kategoria LINTU, valitaan ominaisuudet, jotka ovat linnuille yhteisiä ja jotka erottelevat linnut esimerkiksi nisäkkäistä, matelijoista ja kaloista. (Geeraerts ym. 1994, 56–57.) Esimerkki LINNUN kategorian merkityspiirteiden eroista ja päällekkäisyyksistä kuviossa 4 havainnollistaa eri merkityspiirteiden esiintymistä. a. ”Osaa lentää” e. ”Ei ole kesytetty” b. ”On höyhenet” f. ”Syntyy munasta” c. ”On s:n muotoinen” g. ”On nokka” d. ”On siivet” KUVIO 4. LINTU-kategorian määritelmän merkityspiirteet ja piirteiden sopimi- nen eri tarkoitteiden ominaisuuksiksi (suomennettu Geeraerts ym. 1994, 52). Geeraerts ym. käyttävät tarkoitteiden kuvaamiseen strukturalistista kompo- nenttianalyysiä. Jokainen korpuksesta löytynyt nimitys kuvataan ensin yhden frekvenssiltään suurimman kategoriaan kuuluvan nimityksen avulla, esimerkiksi takin kaltaiset vaatteet, ja sitten tarkempien ominaisuuksien avulla. Näin jokai- nen esiintymä saa kirjaimesta ja numeroista rakentuvan komponenttikoodauk- sen. (Geeraerts ym. 1994, 22–26.) Geeraerts ym. yhdistävät siis strukturalistisen tutkimuksen metodia ja kognitiivista tutkimusta, sillä komponenttianalyysiä tar- vitaan vertailevassa analyysissä. Komponenttianalyysi on kuitenkin vain en- simmäinen osa semanttista analyysiä. Komponentteja ei käytetä lekseemin mää- rittelemiseen vaan lekseemien tarkoitteiden käyttöalan rajaamiseen. Komponent- tianalyysi kuvaa silloin enemmän tarkoitetta kuin merkitystä. (Mt., 37–38.) Komponenttianalyysistä on esitetty semantiikan tutkimuksessa paljon kritiikkiä. f, g cb de a esim. kana esim. pingviini esim. strutsi esim. puna- rinta es im . ki iv i 2 Sanasto ja erikoiskieli tutkimuskohteina 47 Sen on katsottu antavan kielestä liian rajallisen kuvan, koska se on keskittynyt joko muutamien erottavien piirteiden tai yhdistävien piirteiden kirjaamiseen. Tätä on perusteltu kognitiivisen psykologian tulosten avulla: komponenttiana- lyysin kuva kategorioista on psykologisesti virheellinen, sillä ihmiset eivät hah- mota kategorioita merkityspiirteiden kautta vaan kategorian prototyyppisten edustajien avulla. (Rosch 1978, 30; Leino 1993, 36.) Merkityksen päällekkäisyyden lisäksi kategoriat ovat eriasteisesti päällek- käisiä, ja niillä saattaa olla osittain yhteisiä tarkoitteita tai osittain synonyymisia nimityksiä. Kategoriassa voi olla synonyymeja24, hyperonyymeja ja hy- ponyymeja, mutta määritelmän erottelevuus ei tavallisesti koske kaikkia syno- nyymeja ja hyponyymeja. Päällekkäisiin ja hyperonyymisiin kategorioihin mää- rittelemisen kriteereitä voidaan soveltaa vain, kun määritellään kategorioita ko- konaisuudessaan eikä kategorian osia. (Geeraerts ym. 1994, 59.) Kun tietyn nimityksen määriteltävyyttä aletaan selvittää, pitää ensin analy- soida, onko tarkoitteella yhteisiä ominaisuuksia. Sen jälkeen on arvioitava, voi- daanko ominaisuuksien perusteella tehdä määritelmä, joka erottaa nimityksen muista kategorioista. Hyponyymit ja synonyymit voivat kuitenkin sisältyä mää- ritelmän alaan. Perinteisesti määriteltävällä nimityksellä voi siis olla useita ono- masiologisia vaihtoehtoja, jotka ovat leksikaaliselta suhteeltaan nimityksen (osittaisia) synonyymeja, hyperonyymeja tai hyponyymeja. Määriteltävyyden kannalta ongelmallisia ovat hyponyymit. Jos A on B:n hyponyymi, B:n pitäisi olla vaihtoehtoinen nimitys kaikille A:n tarkoitteille. Näin ei kuitenkaan ole, ja silloin kaikkia kategorioita ei voida määritellä perinteisesti. (Geeraerts ym. 1994, 60, 65, 69, 75.) Kategorioiden päällekkäisyyksien lisäksi semasiologista variaatiota aiheut- tavat kategorioiden epätarkat rajat, koska merkityspiirteiden kuuluminen katego- riaan on epävarmaa ja tulkinnanvaraista ja siitä syntyy merkitysten ja kategori- oiden sekoittumista. Kategoriaan voi kuulua tai olla kuulumatta sekä yksittäinen tarkoite että tarkoitejoukko. Semasiologisen variaation kautta pitää siten selvit- tää, kuuluuko esimerkiksi tarkoite A kategoriaan vai ei tai muodostaako tarkoit- teiden joukko leksikaalisen kategorian. Tarkoitteet kuuluvat johonkin kategori- aan eriasteisesti. Ongelmallisia ovat hyponyymit. Hyponyymit eivät jaa katego- riaa kahtia, vaan kategorian hyponyyminen status suhteessa toisiin voi olla as- teittainen. Kategoria voi olla vaikea määritellä, koska sen tarkoitteiden vaiku- tusalat ovat epäselviä. (Geeraerts ym. 1994, 76–78.) Silloin tarkoitteiden takso- nominen hierarkia voi olla epäselvä. Tarkoitteiden taksonomiset suhteet eivät todellisuudessa ole vakaita ja yksiselitteisiä, koska taksonomiat voivat olla jous- tavia myös ihmisten ajattelussa ja joustavuus kuuluu olennaisena osana katego- riointiin yleensäkin. Esimerkiksi yhdyssanojen osien tarkoitteilla ei välttämättä ole suhdetta yhdyssanan tarkoitteeseen eikä yhdyssanan morfologinen rakenne kerro suoraan hyponyymisestä suhteesta. Yhdyssanan edus- tai määriteosa ei 24 Synonyymeiksi katsottavat ilmaukset eivät yleensä ole ns. täysiä synonyymeja vaan saatta- vat erota toisistaan joiltakin merkityspiirteiltään (Geeraerts ym. 1994, 178). I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 48 välttämättä ole yhdyssanan hyperonyymi, mutta näin tietysti voi olla. Yhdyssa- naa ei voi esimerkiksi tekstissä korvata käyttämällä pelkkää edusosaa: moottori- tiestä voidaan puhua tienä, jos tarkoite on ensin nimetty tarkasti ja siten eroteltu muista teistä, mutta puutarhasta ei kovinkaan usein käytetä vain nimitystä tarha, vaikka tarkoite olisikin ensin tarkennettu. Vakiintuneet yhdyssanat saattavatkin muodostaa helpommin oman kategorian kuin kuulua yläkäsitteen kategoriaan. (Mt., 81–82, 87.) Yhdyssanojen rakennetta käsittelen tarkemmin luvussa 2.2.4 ja semantiikan ja rakenteen suhdetta myös luvussa 11. Neljäs semasiologista variaatiota aiheuttava ilmiö on merkitysten epätasa- arvoisuus. Oletuksena on, että kategorian jäsenten tietyt merkityspiirteet ovat prototyyppisempiä kuin toiset. Yleisimmät piirteet ovat kategorian keskeisiä piirteitä, ja mitä lähemmäs kategorian rajaa tullaan, sitä enemmän harvemmin esiintyviä piirteitä on. Piirteiden merkitys on samanlainen, oli sitten kyse inten- sionaalisista tai ekstensionaalisista piirteistä: keskeiset intensionaaliset piirteet eli kuvailevat ominaisuudet ovat keskeisimpien ekstensionaalisten piirteiden eli tiheimmin esiintyvien kategorian jäsenten merkityspiirteitä. (Geeraerts ym. 1994, 89–91; intensiosta ja ekstensiosta tarkemmin myös luvussa 2.2.2.) Yksi prototyyppiteorian havaintoja onkin, että mitä enemmän tarkoitteella on yhteisiä ominaisuuksia muiden kategorian jäsenten kanssa, sitä helpommin se on katego- rian keskeinen ja prototyyppinen jäsen (Rosch–Mervis 1975, 582). Intensionaa- lisen ja ekstensionaalisen keskeisyyden välisessä korrelaatiossa on Geeraertsin ym. havaintojen mukaan kuitenkin monenlaista vaihtelua. Keskeisen rakenteen syvyys tai laajuus voi vaihdella eri nimitysten ja tarkoitteiden välillä olennaises- ti. Prototyyppinen keskusta voi olla toisilla lekseemeillä suurempi kuin toisilla. Myös merkitysten muuttuminen prototyyppisistä, keskeisistä merkityspiirteistä vähemmän keskeisiin, perifeerisiin piirteisiin voi olla joka asteittainen tai hyvin jyrkkä. (Geeraerts ym. 1994, 102.) 1800-luvun aineistossa variaatiota on katego- riassa enemmän, jos merkityspiirteiden variaatioon on mahdollisuus. Yksiselit- teiset käsitteet muodostavat yksiselitteisiä ja semasiologisesti melko tarkkarajai- sia kategorioita, mutta merkityspiirteiltään moniulotteiset ja vakiintumattomat kategoriat sekoittuvat ja sisältävät enemmän variaatiota. Variaation vaikuttavat myös kielenkäyttäjien yksilölliset erot: eri lähteissä kategoriat hahmottuvat eri tavoin. Käsittelen ilmiötä luvuissa 10 ja 11. Geeraerts ym. (1994) käyttävät semasiologisen variaation tutkimiseen kor- pusta ja siten eri lekseemien ja merkityspiirteiden esiintymisfrekvenssejä koko tekstimassasta. 1800-luvun oppikirja-aineistoon frekvenssianalyysia on vaikea soveltaa, koska korpusaineistoa on vähän. Semasiologisen variaation tutkimus- menetelmä sopii kuitenkin 1800-luvun aineiston kategorioiden päällekkäisyyden ja erillisyyden kuvaamiseen ja siten eri nimitysvarianttien merkityserojen ja -yhtäläisyyksien selvittämiseen. Koska frekvenssien laskeminen 1800-luvun tut- kimusaineistosta on vaikeaa, ei merkityspiirteiden keskeisyyteen voida ottaa kantaa muuten kuin analysoimalla piirteiden esiintymisyleisyyttä eri lähteissä. Tämä näkökulma riittänee havainnollisesti kertomaan, miten merkityspiirteiden 2 Sanasto ja erikoiskieli tutkimuskohteina 49 keskeisyys 1800-luvun aikana kehittyy ja mitkä piirteet tarkoitteiden ku- vaamisessa ovat keskeisiä. On kuitenkin huomattava, että merkityspiirre- analyysia voi 1800-luvun aineistosta tehdä vain esiintymistä, joissa lekseemi on jollakin tavalla määritelty. Yleensä sanojen merkityksiä ei tekstissä selitetä, mut- ta 1800-luvulla ja oppikirjatekstissä näin jonkin verran tehdään. Monia nimityk- siä käytetään kuitenkin esimerkiksi paikannimien yhteydessä ilman määritelmiä, jolloin oletetaan, että lukija tuntee sanan merkityksen. Kontekstin eroja havain- nollistavat esimerkit 1 ja 2. Esimerkissä 1 aavikkoa on kuvattu muutamilla mää- ritteillä, mutta esimerkissä 2 nimitys yhdistyy vain paikannimeen. Silloin käsit- teen oppiminen on jäänyt opettajan selittämisen varaan tai sitä on voitu havain- nollistaa kuvan avulla. (1) Wedenpuutteesta hedelmätöntä maanpaikkaa sanotaan aawikoksi – – (Liljefors 1868, 12). (2) – – Kobi- eli Shamo-nimisessä erämaassa – – (Korander 1868, 32). Merkityspiirteiden analyysi pitää tehdä 1800-luvun aineistossa vaihtelevien kon- tekstitietojen perusteella, eikä oppikirjoissa yleensä ole piirreanalyysia vahvista- via kuvia. Frekvenssin ja piirreanalyysin tarkkuuden suhteen ei tässä tutkimuk- sessa päästä Geeraertsin ym. (1994) korpustutkimuksen tasolle, mutta heidän käyttämiään metodeja voi silti hyödyntää tämänkin tutkimuksen tarpeisiin, kos- ka niiden avulla saa havainnollisen kuvan kategorioiden merkityspiirteistä ja piirteiden vaihtelusta. 1800-luvun aineiston semasiologista variaatiota on tarkas- teltu tutkimuksen luvuissa 4–9 ja kokoavasti luvussa 10. 2.1.3.3 Onomasiologinen variaatio Onomasiologinen variaatio voi olla käsitteellistä tai formaalista (ks. kuvio 3, s. 44). Samalla tavalla kuin semasiologista variaatiota myös käsitteellistä ono- masiologista variaatiota aiheuttavat prototyyppisyyden ominaisuudet: kategori- oiden rajojen epätarkkuus ja jäsenten epätasa-arvoinen asema kategorian sisällä (ks. taulukko 1, s. 41). Onomasiologista variaatiota aiheuttava kategorioiden rajojen epätarkkuus voidaan kuvata merkityskenttien avulla. Merkityskentät ovat ylileksikaalisia ka- tegorioita. Tarkoitetta nimittävät sanat kuuluvat kategorian leksikaaliseen kart- taan. Esimerkiksi kaikki paitaa tarkoittavat sanat, kuten t-paita ja kauluspaita, kuuluvat PAIDAN kategoriaan. Koska kyse on rajoiltaan epätarkasta ja rakenteel- taan epätasa-arvoisesta merkityskentästä, myös leksikaalisen kentän rajat ovat jossain määrin epätarkkoja ja kentän elementit keskenään epätasa-arvoisia. Ono- masiologisella tasolla vaikuttavat siis samat ilmiöt kuin semasiologisellakin. Koska nämä ilmiöt vaikuttavat kategorioiden luonteeseen tietyn leksikaalisen I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 50 kategorian kohdalla, ne vaikuttavat kategorioihin myös ylileksikaalisella tasolla, merkityskentissä. (Geeraerts ym. 1994, 117.) Leksikaalisten kenttien päällekkäisyys eli rajaamisen ongelma voi koskea sekä kenttää että kentän osia. Kentän rajaaminen edellyttää sen analysoimista, mistä kenttä alkaa ja mihin se päättyy. Keskeisiä kysymyksiä ovat, voiko lek- seemi kuulua useaan kenttään samanaikaisesti ja voiko kenttien raja olla liuku- va. Kyse on kentän ulkoisen rajan eli kategorian määrittelemisestä. Kentän osien rajaamiseksi on arvioitava, miten tarkkaan kentän leksikaaliset kategoriat on eroteltava toisistaan ja voidaanko kentän semanttinen tila erottaa selkeästi ala- kenttiin vai onko kentän rakenne epäselvempi. Osien rajaaminen on kentän si- säisen rakenteen eli alakategorioiden määrittelemistä. Onomasiologisen variaa- tion tutkimus hyödyntääkin leksikaalisen kentän tutkimusperinnettä (Jost Trie- ristä (1931) alkaen25). (Geeraerts ym. 1994, 118.) Kentän päällekkäisiä ja proto- tyyppisiä merkityksiä on esittävän mallin avulla kuvannut ensimmäisen kerran Lehrer (1990, 368–370). 1800-luvun aineistossa kategorioiden rajat voivat olla epätarkkoja lisäksi siksi, että ne kuvataan eri tavalla. Vakiintumattomat käsite- järjestelmät voidaan hahmottaa lähteestä riippuen eri tavoin. Tämä vaikuttaa myös nimitysten valintaan (tarkemmin ks. luku 10). Toinen onomasiologisen variaation muoto syntyy vakiintumisesta, joka ai- heuttaa kategorioissa epätasa-arvoisuutta. Onomasiologisesti keskeisten erojen kuvaukseen on perinteisesti käytetty taksonomian perustasoon liittyvää hypotee- sia, joka perustuu muutamaan taksonomiseen tasoon (esim. Berlin 1978). Ylei- nen, perustaso on onomasiologisesti keskeisin. Perustason lekseemit omaksutaan varhaisvaiheessa, ja ne ovat morfologisesti usein yksinkertaisempia kuin muiden tasojen lekseemit. Käsitteellisesti perustaso on prototyyppisin, ja sen käsitteillä on eniten kategorialle yhteisiä ominaisuuksia ja vähiten muiden kategorioiden ominaisuuksia (Rosch ym. 1976, 383–384). Perustason kategoriat ovat siis kate- gorioita, joissa sisäinen koherenssi ja ulkoinen erottelevuus ovat suurimmillaan. (Geeraerts ym. 1994, 134–135.) Olen arvioinut maantieteen sanaston käsitteitä vakiintumisen ja myös tasojen perusteella luvuissa 3–10. Perustason mallin heikkouksia onomasiologisen keskeisyyden analysoimi- sessa on oletus, että taksonomiat ovat selkeästi järjestyneitä. Jos nimityksen hy- ponyyminen suhde on epäselvä, ei nimitystä voi yksinkertaisesti sijoittaa tak- sonomian tietylle tasolle. Perustason malli ei ota huomioon myöskään hierarkian päällekkäisyyttä eli sitä, ettei leksikko ole puhtaasti alaspäin kasvava ja selkeästi jäsentynyt taksonomia. Myös samalla tasolla olevien kategorioiden välillä saat- taa olla eroja siinä, mikä kategorioista on ensisijainen. Onomasiologinen keskei- syys koskee siis tietyssä mielessä minkä tahansa tason kategoriaa. (Geeraerts ym. 1994, 136–137.) Yleinen onomasiologinen keskeisyys voidaan rinnastaa Langackerin (1987, 59–60) huomioihin vakiintumisesta. Langackerin mukaan uusi lingvistinen rakenne, esimerkiksi uusi yhdyssana, menettää vähitellen alku- 25 Trierin kehittämää mosaiikkimallia ei kuitenkaan pidetty onnistuneena, koska se ei sallinut leksikaalisessa kentässä lainkaan aukkoja (Geeraerts ym. 1994, 121). 2 Sanasto ja erikoiskieli tutkimuskohteina 51 peräisen satunnaisen statuksensa, kun sitä käytetään toistuvasti, ja lopulta siirtyy normaaliksi, vakiintuneeksi osaksi kielen järjestelmää. Kielenkäyttäjät taas suo- sivat vakiintuneita käsitteitä. (Mt.) Näin ei kuitenkaan välttämättä ole, kun sa- nastoa kehitetään tietoisesti, koska vakiintuneidenkin nimitysten tilalle voidaan tarjota uusia, esimerkiksi rakenteeltaan yksinkertaisempia vaihtoehtoja. Termik- si voidaan esittää esimerkiksi sanaliiton tilalle yhdyssanaa (tarkemmin ks. luku 12, erityisesti 12.5). Etnobiologinen perustason taksonomia ei aina ole yleinen, sillä todellisuu- dessa erikoistumisessa ja kategorian tuntemisessa on yksilöllisiä eroja, jotka vaikuttavat tietyn taksonomian tason keskeisyyteen. Toisille riittää puhuminen linnuista yleensä, ja toiset puhuvat linnuista luonnollisemmin tarkoilla lajinimil- lä ja erottelevat esimerkiksi lokin ja pääskysen. (Rosch ym. 1976, 388–389.) Erotteluun vaikuttaa tiedon tarve, tiedon määrä ja nimityksen käyttöyhteys. Maallikon voi olla hyödyllistä erottaa jollakin tasolla esimerkiksi petolintu haukka ja syötäväksi sopiva lintu sorsa, mutta hän ei tarvitse tarkempaa lajien erottamista. Maallikoilla on myös vähemmän tietoa lintujen erottamiseen kuin esimerkiksi lintutieteilijällä. (Häkkinen 2004, 17.) Kun tarkastellaan maantie- teellisesti samalta alueelta olevaa tekstiaineistoa, ei onomasiologiseen variaati- oon vaikuttavana kontekstuaalisena variaationa voida pitää suuria kulttuurisia eroja26. Keskeinen lähtökohta kontekstuaaliselle variaatiolle onkin tekstin eri- koistumisen aste. Suurempi erikoistuminen ja alan tuntemus tarkoittaa todennä- köisesti sitä, että käytössä ovat perustasoa alemmat taksonomiset tasot eli eri- koistuneemmat kategoriat. Erikoisalan käytössä keskeisiä ovat silloin alemmat taksonomian tasot. (Geeraerts ym. 1994, 146–147.) Tämä on keskeinen yleis- ja erikoiskielen erottava piirre. Toisaalta kielenkäyttäjä voi vähentää käyttämiensä käsitteiden erikoistumisastetta tietoisesti ja tuoda tekstiinsä näin tuttuutta. Täl- löin käyttöyhteys vaikuttaa nimityksen valintaan (myös Häkkinen 2004, 17). Geeraerts ym. (1994, 138) käyttävät onomasiologisen keskeisyyden määrit- telemiseen yleistä vakiintumisen käsitettä, joka lasketaan frekvenssien avulla. Kyse on silloin kategorian vakiintumisesta, ei tiettyjen sanamuotojen. Vakiintu- minen on leksikaalista kategoriaa nimittävien jäsenten frekvenssi suhteessa ka- tegorian esiintymiseen korpuksessa yleensä. Esimerkiksi kategoria LINTU on hy- vin vakiintunut, jos sadasta lintua tarkoittavasta esiintymästä noin 60 prosenttia on nimityksen lintu esiintymiä eikä hyperonyymien, kuten eläin, tai hyponyy- mien, kuten mustarastas, esiintymiä. Vakiintuminen voidaan näin analysoida neljällä vaihtoehtoisella tavalla, kun huomioidaan intensionaalinen ja ekstensio- naalinen näkökulma sekä yksileksikaaliset (monoleksikaaliset) nimitykset ja monileksikaaliset (polyleksikaaliset) nimitykset eli esimerkiksi parafraasit ja vakiintumattomat sanaliitot. (Mt.) Tässä tutkimuksessa olen arvioinut onomasio- logista keskeisyyttä ottamalla huomioon luvuissa 4–9 eri nimitysvarianttien ylei- 26 Asia ei kuitenkaan välttämättä ole näin yksiselitteinen 1800-luvun suomalaisessa aineistos- sa, sillä sääty-yhteiskunnassa koulutettu sivistyneistö ja kansa elivät kulttuurisesti melko eriy- tynyttä elämää. I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 52 syyden eri lähteissä. 1800-luvun aineistoon tarkkaa frekvensseihin ja frekvenssi- en suhteisiin perustuvaa vakiintumisen analyysiä on vaikea tehdä, koska tarkoit- teen esiintymistä koko tekstimassassa ei ilman laajaa korpusta voi laskea. Ekstensionaalinen lähtökohta perustuu tarkasteltavan kategorian piirre- ja nimitysvarianttien analysoimiseen (ks. Geeraerts ym. 1994, kuva 3.3(2), jossa jokainen nimitys on saanut tarkasti kirjatun ja numeroidun piirreanalyysin). In- tensionaalisessa näkökulmassa tarkasteltavan kategorian määrittely rajaa, mitkä korpuksen tarkoitteista sopivat määritelmän alaan. Ekstensionaalinen ja inten- sionaalinen näkökulma suhtautuvat eri tavalla synonyymeihin, koska määritel- män näkökulmasta synonyymeja saattavat olla eri nimitykset kuin merki- tyspiirteiden näkökulmasta. Esimerkiksi joki ja sivujoki ovat molemmat virtaa- via vesiä, mutta sivujoelle voidaan kirjata sellaisia merkityspiirteitä, joita ei yleensä kirjata joelle. Kun tarkastellaan merkityspiirteitä, täysiä synonyymeja on harvoin. (Geeraerts ym. 1994, 138–139.) Vakiintumisen analysoiminen on tarpeen, koska se vaikuttaa leksikaaliseen valintaan. Tarkoitteet, jotka voivat kuulua kahteen kategoriaan, voidaan nimittää vaihtoehtoisesti jommankumman kategorian nimityksellä, ja valintaan voi vai- kuttaa valittavien kategorioiden vakiintuneisuus. Vakiintumiseen voivat vaikut- taa myös kielenulkoiset, kontekstuaaliset tekijät. Vakiintumisen analysoiminen osoittaa perustason käsitteiden onomasiologisen keskeisyyden suhteellisuuden, koska samalla taksonomisella tasolla vakiintuneisuus ei ole samanlaista. Myös hyponyymien vakiintuneisuus voi olla yhtä suuri tai jopa suurempi kuin hy- ponyymeja vastaavien hyperonyymien. (Geeraerts ym. 1994, 144–145.) Nimi- tyksen valintaan vaikuttaa näkökulma, josta asia halutaan kuvata sekä yksilölli- set erot perustason käsitteiden nimityksissä. Tämä näkyy esimerkiksi yhdyssa- nojen edusosien vaihtelussa (ks. erityisesti luku 12.2.2). Erot onomasiologisessa vakiintuneisuudessa eivät vaikuta vain tarkoitteen nimityksen valintaan vaan myös nimitysten ulkoasuun. Oletukseen taksonomian perustason keskeisyydestä liittyy oletus, että perustason nimitykset ovat lingvis- tisesti primaareja, lyhyitä ja yksimorfeemisia lekseemejä eli perussanoja. Vaikka perustason käsitteet eivät kaikissa tapauksissa olekaan onomasiologisesti kes- keisiä, vakiintuneisuuden ja yksinkertaisen muodon välillä on suhde. (Geeraerts ym. 1994, 172–173.) Mitä vakiintuneempi kategoria on, sitä todennäköisemmin sen nimitykset ovat muodoltaan yksinkertaisia27. Yksi- ja monimorfeemisten nimitysten lisäksi nimitykset voivat olla monileksikaalisia eli esimerkiksi para- fraaseja ja vakiintumattomia sanaliittoja. Tavallisesti vakiintuneisuuden vähen- 27 Yksinkertaisen muodon määritteleminen on hankalaa etymologisesti yksimorfeemisten vie- rassanojen kohdalla. Usein lainaajakielen puhuja ei tunnista vierassanojen rakennetta esimer- kiksi yhdyssanaiseksi, ja tällaiset tapaukset Geeraerts ym. tulkitsevat yksimorfeemisiksi. (Geeraerts ym. 1994, 175.) Suomen kielessä vastaava tilanne voi olla myös sellaisten vanho- jen omaperäisten sanojen kohdalla, jotka etymologisesti ovat johdoksia tai yhdyssanoja mutta joita ei tunnisteta muodostetuiksi, koska esimerkiksi johdin ei ole kielessä enää produktiivi- nen. Sanojen rakenteellinen rajankäynti on tarkemmin esillä aineiston analyysissä luvussa 12. 2 Sanasto ja erikoiskieli tutkimuskohteina 53 tyessä sekä monimorfeemisten että -leksikaalisten nimitysten määrä lisääntyy. Mitä vakiintuneempi kategoria on, sitä harvemmin sitä nimitetään monilek- sikaalisella ilmauksella. (Mt., 175.) Monileksikaaliset ilmaukset aiheuttavat merkittävästi variaatiota 1800-luvun aineistossa. Niillä on tekstissä kuitenkin erityinen funktio: ne selittävät vierasta käsitettä ja pyrkivät kuvaamaan sitä mo- nipuolisemmin ja läpinäkyvämmin kuin yksi termi kuvaisi. Nimitysten vakiintuminen on kuitenkin edellä kuvattua monimutkaisempi ilmiö, eikä kaikkia vakiintuneita nimityksiä voi luokitella perustason nimityk- siksi. Vakiintumiseen vaikuttavat myös formaalinen ja kontekstuaalinen variaa- tio sekä käsitteen ja nimityksen semasiologinen ja onomasiologinen rakenne. Semasiologisesti käsite sijoitetaan helpommin prototyyppisen kategoriaan, ja onomasiologisesti nimitykseksi valitaan mieluummin vaihtoehdoista vakiintu- nein. (Geeraerts ym. 1994, 10–11.) 1800-luvun aineistossa vakiintumattomilla ilmauksilla on toisenlainen merkitys kuin koko ajan tapahtuvassa leksikaalisessa valinnassa, koska kirjakieltä ja sen sanastoa pyrittiin tietoisesti kehittämään ja kartuttamaan. Silloin oli tarpeen ja pakollistakin tarjota kielenkäyttäjille vakiin- tumattomia uusia nimityksiä. Näiden vaihtoehtojen myöhempään vakiintumis- kehitykseen vaikuttivat kaikki erilaisen leksikaalisen variaation muodot. 1800-luvun aineistossa erityisesti tekstin erikoistumisaste aiheuttaa ono- masiologista variaatiota, koska eri lähteissä tarvitaan eritasoisia käsitteitä. Sa- nomalehtiartikkelissa tai esimerkiksi pitäjänkertomuksessa selvitään lähes pel- kästään perustason käsitteillä, kun taas vaativammat oppikirjat opettavat run- saasti ylä- ja alakäsitteitä. Lisäksi variaatioon vaikuttaa alueellinen vaihtelu. Eri murteissa saattaa olla eroja hyperonyymien ja hyponyymien käytön välillä. Gee- raertsin ym. aineistossa alueellinen vaihtelu vaikuttaa vakiintumiseen huomat- tavasti vähemmän kuin pragmaattinen, tekstiyhteydestä johtuva vaihtelu. (Gee- raerts ym. 1994, 152–153.) 1800-luvun aineistossa alueellisella vaihtelulla on kuitenkin huomattava merkitys, koska kirjakieli on vakiintumatonta eikä yhteis- tä yleiskieltä ole. Onomasiologinen variaatio voi olla käsitteellisen lisäksi formaalista. For- maalista variaatiota aiheuttaa se, että samasta tarkoitteesta voidaan käyttää useita lekseemejä. Formaalinen variaatio voi olla sekä semanttisista tekijöistä johtuvaa että kontekstuaalista variaatiota. Kontekstuaalista variaatiota käsittelen erikseen luvussa 2.1.3.4. Onomasiologisella formaalisen variaation analyysillä pyritään selvittämään, vaikuttavatko semanttiset tekijät leksikaalisiin valintoihin ja korre- loiko leksikaalisen ilmauksen muoto semanttisten tekijöiden kanssa. Vaikuttaa- ko esimerkiksi kategorian suuri onomasiologinen vakiintuneisuus siihen, että nimitykset ovat harvemmin yhdyssanoja tai johdoksia, ja saavatko perifeeriset, epäprototyyppiset kategorian jäsenet helpommin monileksikaalisen nimityksen? (Geeraerts ym. 1994, 155.) Geeraerts ym. vertaavat formaalisen variaation analyysissä tarkoitteen tai tarkoitejoukon semasiologista statusta lekseemin semasiologiseen statukseen ja lekseemin onomasiologista statusta tarkoitteen tai tarkoitejoukon onomasiologi- I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 54 seen statukseen. Tämän selvittämiseen he käyttävät monimutkaista piirrearvojen (engl. cue validity) menetelmää. Yksinkertaisesti selitettynä se tarkoittaa tarkoi- tetta nimittävän sanan frekvenssin vertaamista samaan tarkoitteeseen viittaavien nimitysten kokonaisfrekvenssiin. (Geeraerts ym. 1994, 156.) Metodin sovelta- minen muuhun kuin korpusaineistoon on mahdotonta, joten olen omassa tutki- muksessani huomioinut formaalista variaatiota vain kvalitatiivisesti ja jättänyt tilastollisen arvioinnin pois. Tämä antaa tutkimukseni tarpeisiin riittävästi tietoa, ja toisaalta Geeraertsin ym. metodin heikkous on se, että laskelmat kertovat to- dellisuudessa vain korpusaineistosta eivätkä ole välttämättä yleistettävissä mui- hin teksteihin. Lekseemin valintaan tarkoitteen nimitykseksi vaikuttaa kaksi semanttista tekijää. Semasiologisesti on pyrkimys nimetä tarkoite lekseemillä, joka kuuluu prototyyppiseen ytimeen. Onomasiologisesti leksikaalisten kategorioiden vakiin- tuneisuus vaikuttaa valintaan. Semanttisten vaihtoehtojen lisäksi leksikaaliseen valintaan vaikuttavat myös kontektuaaliset erot. (Geeraerts ym. 1994, 177–178.) Sanaa käytetään nimittämään tiettyä tarkoitetta useammin, jos tarkoite kuu- luu sanan prototyyppiseen ytimeen. Kun tarkoite on x:n prototyyppinen jäsen mutta y:n perifeerinen jäsen, tarkoitetta nimittää tavallisemmin x kuin y muttei välttämättä. Y:n selvästi suurempi onomasiologinen vakiintuneisuus saattaa lisä- tä y:n onomasiologista attraktiivisuutta siten, ettei x ole tarkoitteen todennäköi- nen nimitys. Esimerkiksi koira on todennäköisesti hallitsevampi kategoria kuin collie tai lemmikkieläin. Collien onomasiologinen piirrearvo suhteessa koiraan on kuitenkin suurempi kuin suhteessa lemmikkieläimeen. Koira on todennäköi- sempi kategoria puhuttaessa collieista kuin puhuttaessa lemmikkieläimistä. Onomasiologisen hallitsevuuden ja prototyyppisyyden eli esimerkiksi kategori- aan kuulumisen tyypillisyyden välillä onkin selvä korrelaatio. Lekseemit, jotka ovat edustavimpia kategorian jäseniä, ovat myös vahvasti kategorian hallitsemia. Ne siis edustavat helpommin tätä kategoriaa kuin kategorioita, joissa ovat vä- hemmän edustavia. Mitä kauemmas kategorian keskustasta mennään, sitä vä- hemmän lekseemeillä on yhteisiä ominaisuuksia ja sitä hajanaisemmiksi, irralli- siksi ja enemmän perheyhtäläisyyteen perustuviksi tulevat määritelmät. (Gee- raerts ym. 1994, 156–159.) Semasiologinen prototyyppisyys vaikuttaa aina voi- makkaasti onomasiologiseen nimitysten preferenssiin. Tarkoitteet nimitetään mieluummin tyypillisen kategorian merkityksillä. Myös monileksikaaliset ilma- ukset nimittävät helpommin epäprototyyppisiä kuin prototyyppisiä arvoja. (Mt., 164–165, 169.) Arvioin ilmiötä omassa aineistossani luvussa 12. Leksikaalisia valintoja määrää tarkoitteiden semasiologinen status. Tarkoite nimetään ensisijaisesti sellaisella nimityksellä, jonka kategorian keskeinen jäsen tarkoite on. On kuitenkin epätodennäköistä, että vain semasiologinen status vai- kuttaa leksikaaliseen valintaan. Vaikutusta on myös vakiintuneisuuden eroilla. Oletus on, että lekseemien vakiintuneisuuden suhde korreloi päällekkäisten ni- mitysten yleisyyden kanssa. Vakiintuneisuuden osalta lekseemit ovat katego- rioita, eivät yksittäisiä lekseemejä, ja kategoriaan kuuluvat myös synonyymiset 2 Sanasto ja erikoiskieli tutkimuskohteina 55 ilmaukset. Onomasiologisen ehdon mukaan lekseemi valitaan mieluummin tar- koitteen nimitykseksi vain, kun lekseemi on vakiintuneempi kuin vaihtoehdot. Semasiologisen ehdon mukaan lekseemi valitaan, kun lekseemin prototyyp- pisessä rakenteessa tarkoite on keskeisempi jäsen kuin vaihtoehtojen rakentees- sa. (Geeraerts ym. 1994, 169–170, 172.) 2.1.3.4 Kontekstuaalinen variaatio Semanttisten vaihtoehtojen lisäksi leksikaaliseen valintaan vaikuttavat kontektu- aaliset erot, jotka joissain tapauksissa ohittavat semanttiset tekijät. Esimerkiksi alueellinen vaihtelu vaikuttaa synonyymisten muotojen jakaumaan. Eroa on etenkin kategorioiden välillä, ei niinkään leksikaalisesti ensisijaisen ilmauksen valinnassa, koska kategorioiden vakiintuneisuus saattaa vaihdella alueellisesti. (Geeraerts ym. 1994, 177–178.) Alueellisen vaihtelun lisäksi formaaliseen vari- aatioon vaikuttavaa kontekstuaalista variaatiota on tyylillinen vaihtelu, joka voi näkyä esimerkiksi eri tarkoituksiin kirjoitettujen tekstien tyylieroina (mt., 181). 1800-luvun aineistossa kontekstuaalisella formaalisella variaatiolla on Gee- raertsin ym. (1994) tutkimusta merkittävämpi asema. Geeraertin ym. esittämä kuva formaalisesta ja kontekstuaalisesta variaatiosta on oman tutkimukseni tar- peisiin liian yksipuolinen ja suppea. Alueellista variaatiota on aineistossa run- saasti, koska kirjakieli oli vakiintumatonta eikä yhteistä yleiskieltä vielä 1800- luvulla ollut. Kirjakielen pohja oli murteissa ja 1800-luvulla kirjakielen murre- pohjasta käytiin myös voimakasta keskustelua. Vanhan kirjasuomen murrepohja oli hyvin länsimurteinen, ja 1800-luvulla sitä haluttiin puhdistaa vieraista vaiku- tuksista. Ryhdyttiin etsimään ns. puhdasta murretta ja ottamaan vaikutteita itä- murteista. (Lauerma 2004, 162–163.) Kirjakielen murrepohjasta käytyä keskus- telua on myöhemmin nimitetty murteiden taisteluksi (tarkemmin ks. luku 2.4.1; Rapola 1956; Häkkinen 1994a, 436, 447–451). Kirjakieleen haettiin tietoisesti aineksia eri murteista, mutta itämurteista kieleen vakiintui lähinnä sanastoa (Lauerma 2004, 164). Murteista käyty keskustelu näkyy tutkimukseni aineistos- sa kontekstuaalisena vaihteluna, vaikka Lauerma (mt., 163) on arvioinut yhte- näisen yleiskirjakielen alkavan hahmottua jo 1840-luvulla. Lähellä alueellista variaatiota on myös marginaalisempi vaihtelu onomatopoeettis-deskriptiivisissä sanoissa, joista eri lähteissä saattaa esiintyä alueellisista tai yksilöllisistä eroista johtuvaa vaihtelua (deskriptiivisen sanaston murteellisuudesta esim. Sivula 1989, 168). Tyylillistä vaihtelua tässä 1800-luvun aineistossa vastaavasti on melko vä- hän. Tekstien erikoistumisen aste vaikuttaa jonkin verran myös tyyliin: toiset tekstit ovat kuvailevampia ja kaunokirjallisempia kuin toiset, ja toisissa teksteis- sä sanasto on termimäisempää kuin toisissa. Toisaalta suomenkielisessä 1800- luvun aineistossa esiintyy paljon sellaista kontekstuaalista variaatiota, jota Gee- raerts ym. (1994) eivät mainitse lainkaan. Kontekstuaalinen variaatio on luon- I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 56 teeltaan kuitenkin toisenlaista kuin semanttinen semasiologinen tai onomasiolo- ginen variaatio. Siinä ei enää useinkaan ole kysymys kategorian tai nimityksen valinnasta vaan valitun nimityksen asun valinnasta tai vakiintumattomuudesta. Alueellisen variaation lisäksi aineistossa esiintyy runsaasti ortografista kon- tekstuaalista vaihtelua. Variaatiota on etenkin vierassanojen kirjoitusasuissa, esimerkiksi poli – pooli (tarkemmin ks. luvut 2.4.2.5 ja 12.4). Vierassanojen kir- joittamisesta käytiin 1800-luvun lopussa runsaasti keskustelua. 1800-luvun lop- pupuolelle saakka vierassanat kirjoitettiin yleensä ruotsin tai saksan kirjoi- tusasun mallin mukaisesti ja ääntöasusta poikkeavasti lyhytvokaalisina. Ääntä- misen mukaista kirjoitusasua esitti joihinkin sanoihin ensimmäistä kertaa vasta Ferdinand Ahlman 1882.28 (Ahlman 1882, 169–170; Itkonen, T. 1993, 17–18; Rahko 2005, 24–25.) Myös omaperäisten sanojen vokaalien ja konsonanttien pituudet voivat eri lähteissä vaihdella, esimerkiksi mailma – maailma, koilinen – koillinen. Vaihtelua oli esiintynyt kirjakielessä 1500-luvulta alkaen, mutta pitki- en vokaalien kirjoittaminen vakiintui nopeasti 1800-luvun alussa (esim. Lehi- koinen–Kiuru 1998, 72). Alueellisen ja ortografisen vaihtelun lisäksi kontekstuaalinen variaatio voi olla morfologista, jolloin esimerkiksi yhdyssanojen ja sanaliittojen määriteosan asu ja muoto vaihtelevat. Määriteosa voi olla joko substantiivi tai adjektiivi, esimerkiksi etelä – eteläinen. Muodoltaan määriteosa voi olla nominatiivi- tai genetiivialkuinen tai erityinen yhdysosamuoto (tarkemmin ks. luvut 2.4.2.2 ja 12.2.2). Johdoksissa morfologista vaihtelua voi olla johtimen tai kantasanan muodon valinnassa, esimerkiksi lahdelma – lahdeke. Tällaista vaihtelua esiintyy myös Suomen paikannimistössä, ja ilmiöstä käytetään nimistöntutkimuksessa termiä morfologinen variaatio (esim. Ainiala 1997, 168). Ilmiönä lähellä morfologista variaatiota on sanamuodostuksellinen variaa- tio, jolla tarkoitan aineistossa esiintyvää nimitysten sananmuodostustavan vaih- telua. Nimityksen näkökulma ja siten kategoria voi olla sama, mutta nimityksis- sä voi olla variaatiota esimerkiksi käännöslainasanaliiton ja omaperäisen sepite- tyn yhdyssanan välillä, kuten sanoissa tulta suitsuttava vuori – tulivuori. Tähän ryhmään voisi liittää myös vierassanan ja omaperäisen nimityksen vaihtelun, jossa samasta käsitteestä käytetään sekä lainattua että omaperäistä nimitystä tai omaperäisistä aineksista muodostettua käännöslainanimitystä, esimerkiksi ek- vaattori – päiväntasaaja. Kyse voi olla lisäksi lainanantajakielen vaihtelusta, jolloin suomen kieleen lainataan kaksi erilaista vierassanaa tai esimerkiksi sana- liittokäännöslaina ja yhdyssanakäännöslaina. Yhdessä sananmuodostuksen ja laina-alkuperän variaatiota voisi nimittää nimitysten etymologiseksi variaatioksi. Muodon vaihtelussa voi olla kyse myös samanlaisesta ilmiöstä kuin nimistön- tutkimuksen epeksegeesi (esim. Ainiala 1997, 168), jolloin esimerkiksi perussa- 28 Ymmärrän vierassanojen kirjoitusasujen eron erona kieleen mukauttamisessa. Usein ruotsin tai saksan kirjoitusasun mukainen sana on mukautettu suomen kieleen vain lisäämällä lop- puun i. Ääntämisen mukaisissa kirjoitusasuissa mukauttamista on tehty enemmän. (Tarkem- min ks. luku 12.4.) 2 Sanasto ja erikoiskieli tutkimuskohteina 57 nainen tai lainattu nimitys saa jossain lähteissä selittävän edus- tai määriteosan (yhdyssanojen osien suhteista ks. luku 2.4.2.2), esimerkiksi napa – maannapa. 2.2 Terminologia 2.2.1 Erikoiskieli ja sen tutkimus Terminologian tutkimuskohteena on erikoiskieli eli erikoisalan kieli, joka voi- daan määritellä kahdella tavalla: yleiskielestä poikkeavaksi tieteen, ammattien ja harrastusalojen kieleksi tai yleiskielestä poikkeavaksi teknolektien eli teknisten erikoisalojen kielten joukoksi, jonka ulkopuolelle jäävät omaksi ryhmäkseen ammattikielet. (Ks. Karihalme 1996, 34–35.) Laajempi määritelmä on yleisempi (ks. myös TSK s. v. erikoiskieli), ja ymmärrän erikoiskielen siten myös omassa tutkimuksessani, koska käsittelen tieteenalan kieleksi kehittyvää erikoiskieltä. Erikoiskieli on tutkimuskirjallisuudessa pyritty määrittelemään melko tul- kinnanvaraisesti. Keskeisintä on ollut erottaa se yleiskielestä. Yleiskieli on koko kieliyhteisölle sanastollisesti tuttua, lauserakenteeltaan yksinkertaista ja sovittu- jen normien mukaista kieltä. Erikoiskieli eroaa yleiskielestä nimenomaan sanas- tollisesti, sillä sen sanasto on pääosin tuttua vain alan ammattilaisille tai harras- tajille. (Koivusalo 1979, 220; Karihalme 1997, 255). Erikoiskielet ovat kuiten- kin riippuvaisia erikoistumattomasta yleiskielestä ja päinvastoin. Erikoiskieli ja erityisesti sen sanasto saa aineksia yleiskielestä ja yleiskieli erikoiskielestä, eikä niiden välille voida vetää jyrkkää ja pysyvää rajaa. (Nuolijärvi 1999, 13.) On paljon sanastoa, joka esiintyy sekä erikoiskielessä että yleiskielessä (Karihalme 1996, 79). Periaatteessa erikoiskieli on kuitenkin sanastollisesti yleiskieltä tar- kempaa (Erelt 1982, 23). Erikoiskielen ja yleiskielen rajankäynti on maantieteen kohdalla erityisen olennainen, koska tieteenalan syntyminen kouluopetuksen tarpeisiin ja nykyinen kouluopetuksen rooli tekevät maantieteen sanastosta osan yleissivistystä. Nykyistäkään maantieteen sanastoa ei voida tässä mielessä pitää puhtaasti erikoiskielenä tai sitä voidaan pitää vähän erikoistuneena erikoiskiele- nä. (Laine 2000, 592–593, 595.) Rajaa on vaikea tehdä myös historiallisesti, koska monet erikoiskielet ovat erikoistuneet ajan myötä ja niiden pohja on ajal- ta, jolloin varsinaista yleiskieltä ei vielä ollut. Tässä mielessä 1800-luvun maan- tieteen sanastoa kehitettiinkin ensisijaisesti yleiskielen eli kirjakielen sanavaras- ton kasvattamiseksi (ks. Laine 2003a, 165–167). Erikoiskielten erikoistumisaste vaihtelee, ja esimerkiksi lääketieteen sanasto on maantieteen sanastoon verrattu- na varsin erikoistunutta. Erikoiskielet leksikaalistuvatkin eriasteisesti. Toiset alat leksikaalistuvat runsaasti ja toisten alojen leksikaalistuminen on vähäistä (ks. Karvonen 1995, 149). Erikois- ja yleiskielen rajankäynnin lisäksi kaikkien erikoiskielten välille ei voida vetää selkeitä rajoja. Periaatteessa erikoiskielet voidaan erottaa toisistaan horisontaalisesti tai vertikaalisesti (esim. Hoffman 1985, 58). Koska maantiede I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 58 on synteesitiede, sen erikoiskielessä on luonnollisesti yhteistä ainesta lähitietei- den kanssa. Maantieteen kieli on myös pitkälti tuttua lähitieteiden asiantuntijoil- le. Maantieteen erikoiskielessä omaa ainesta on siten melko vähän, koska osa on yhteistä sekä yleiskielen että lähitieteiden erikoiskielten kanssa. (Laine 2000, 593–595.) Erikoiskielten rajaamisen ongelma ei kuitenkaan johdu ainoastaan maantieteen synteesitieteen luonteesta, sillä luonnontieteiden alatieteiden luokit- telua voidaan pitää jossain määrin epämääräisenä. Monilla luonnontieteillä on paljon yhteistä, ja siten tieteenalatkin muodostavat vain prototyyppisiä kategori- oita. (Temmerman 2000, 47, 52.) Maantiede eroaa muista luonnontieteistä kui- tenkin siinä, että se on luonteeltaan idiografinen eikä nomoteettinen, kuten muut luonnontieteet. Idiografiset tieteenalat eivät luo samassa määrin omia teorioita kuin nomoteettiset tieteenalat, vaan ne keskittyvät nimeämään ja kuvaamaan ko- ettua maailmaa (ks. Wignell ym. 1993, 136–137). Siten ne käyttävät termistöä, joka kuuluu myös muiden alojen sanastoon. (Tarkemmin edellä luku 1.4.1; Lau- rén ym. 1997, 36–39.) Erikoiskielen avulla kielenkäyttäjät jäsentävät, kuvaavat ja muokkaavat erikoisalan käsitemaailmaa. Erikoiskielen käytöllä on myös sosiaalinen funktio, sillä se antaa käyttäjilleen usein yhteiskunnallista statusta sekä luo ja ylläpitää ryhmäidentiteettiä. Sillä on siis omat erityiset sosiaaliset käyttöyhteytensä ja ra- jallinen käyttäjäryhmä. Sen ilmaisukyky rajoittuu tietynlaisiin sanomiin ja tee- moihin, ja siltä puuttuu esimerkiksi esteettinen funktio. Erikoiskieli myös opi- taan muusta kielenoppimisesta poikkeavalla tavalla. (Karihalme 1996, 36, 39.) Erikoiskielten tietoinen kehittäminen alkoi Euroopassa 1400-luvulla, sillä muun muassa Leonardo da Vinci kehitti luonnontieteiden sanastoa. Tunnetuim- pia varhaisia pioneereja on Carl von Linné, joka kehitti kasvitieteen sanastoa. (Haarala 1989, 260.) Hänen Fundamenta botanica -teoksensa vuodelta 1736 oli ensimmäinen systemaattinen erikoisalan sanasto (Laurén ym. 1997, 16). Varsi- naisesti erikoisalojen sanastoja on tehty 1800-luvulta alkaen. 1800-luvulta alka- en sanastoja on pyritty tietoisesti standardoimaan, sillä kasvitieteen kongressi aloitti kasvien nimien yhdenmukaistamisen vuonna 1867 (Haarala 1981, 13). Suomessa kasvien nimistä esitti 1800-luvulla systemaattisia luetteloita Elias Lönnrot. Hänen kasvikon oppisanastonsa ilmestyi ensin 1858 ja uudelleen laa- jennettuna Suomen Kasvistona 1860. Tätä sanastoa selvittää tutkimuksessaan Kaarina Pitkänen (ks. Pitkänen 2003, 263–265). Muita esityksiä luonnontietei- den sanaston vakiinnuttamiseen olivat 1800-luvulla esimerkiksi Julius Krohnin kemian sanasto (1862, ks. myös Huumo 2005, 57–58) ja William Nylanderin linnunnimistö (1849, ks. myös Häkkinen 2004, 159). Erikoiskieltä tutkivaa tieteenalaa kutsutaan terminologiaksi (vrt. leksikolo- gia) tai terminologiaopiksi (termien eroista ks. luku 1.2; TSK s. v. terminolo- gia). Terminologinen tutkimus ja teoria sai alkunsa vuonna 1931 Eugen Wüste- rin teoksesta Internationale Sprachnormung in der Technik. Besonders in der Elektrotechnik (Picht–Draskau 1985, 27). Tutkimus oli lähtökohdiltaan ennen kaikkea onomasiologista mutta erosi leksikologian näkökulmasta siten, että kä- 2 Sanasto ja erikoiskieli tutkimuskohteina 59 sitteitä tarkasteltiin kielen ulkopuolella. Ensin ne pyrittiin määrittelemään ja vas- ta sitten kielellistämään. (Temmerman 2000, 5.) Terminologian voimakkaana pyrkimyksenä olikin erottautua muusta kielentutkimuksesta omaksi tieteenalak- seen, yleiseksi terminologian teoriaksi, jonka tutkimuskohteena on erikoisalan termistö eli termijoukko. Perinteinen terminologia yhdistää kielitieteen, logiikan, ontologian ja informaatioteorian teoriaa ja metodeja. (Haarala 1989, 265.) Tar- kastelun lähtökohtina ovat käsitteet ja käsitteen määrittely, koska käsitteet ovat teorian mukaan selkeästi määriteltävissä, rajattavissa ja sijoitettavissa käsitejär- jestelmään ja tämän jälkeen nimettävissä termillä (tarkemmin ks. luku 2.2.2). (Temmerman 2000, 4–5.) Perinteinen terminologia palvelee ensisijaisesti ter- mistön standardointityötä. Vaikka teoreettinen tutkimus määrittelee, kokoaa ja kuvaa termejä, se tähtää termistön standardointiin, ja siten metodit ovat alisteisia termistötyölle. Teorian lähtökohta on tekniikan termistö, jonka yhteys teknisten prosessien ja tuotteiden standardointiin helpottaa termistön standardointia. (Haa- rala 1989, 265; vrt. Temmerman 2000, 2, 18.) Perinteinen terminologia asettaa erikoiskielelle ja sen termistölle vaatimuksia. Erikoiskielen tulee olla yksiselit- teistä, tarkkaa, loogista, selkeää, ymmärrettävää ja rakenteellisesti virheetöntä. Termistön tulee olla yhtenäistä ja uudet nimitykset on sopeutettava olemassa oleviin nimityksiin. Lisäksi erikoiskielen käsitteet tulee määritellä mahdolli- simman tarkasti. Normatiiviset vaatimukset palvelevat ennen kaikkea erikoiskie- len käyttöä. (Haarala 1981, 11.) Perinteinen terminologia on wüsteriläisen tutkimuksen jälkeen kehittynyt eri koulukunniksi, joiden tutkimukselliset painotukset ovat kehittyneet erilaisik- si. Kehitys on kuitenkin kulkenut yhtenäisesti kohti termin muuttumista yhä keskeisemmäksi tutkimuskohteeksi ja käsitteen ja termin näkemistä vähemmän erillisinä kuin Wüsterin perinteessä. Wüsteriläisen tutkimuksen muuttumiseen on vaikuttanut Ferdinand de Saussuren Wüsterin ajatuksia varhaisempi näkemys kielen ja maailman suhteesta. Saussurea mukaillen myös terminologiassa alettiin nähdä käsite ja termi kielellisen merkin kahtena eri puolena. Tästä huolimatta termejä ei tutkittu kielitieteellisesti, ja pitkään teoreettinen terminologia oli alis- teinen käytännölliselle standardoinnille (vrt. Karihalme 1996, 24). Pyrkimys yleistää tekniikan termistön käsittelyperiaatteet kaikkien erikoiskielten analyy- siin on käytännössä osoittautunut mahdottomaksi. (Temmerman 2000, 18–21.) Suomessa perinteinen terminologian tutkimus on pääasiassa jakautunut kolmeen suuntaukseen: normatiiviseen, deskriptiiviseen ja analysoivaan (Nuopponen 1987, 90–91). Perinteistä terminologiaa on alettu arvostella Euroopassa voimakkaasti 1990-luvulla ja teoriaa on uudistettu tämän jälkeen voimakkaasti. Erityisesti pe- rinteisen terminologian pyrkimystä kehittyä erilliseksi tieteenalaksi on kritisoi- nut Sager (1990, 1). Kritiikin lähtökohta on havainto, että termistöä voidaan teo- reettisesti tarkastella eri näkökulmista: kognitiivinen näkökulma tarkastelee kie- len yksiköitä, siis myös käsitteitä ja termejä, käsitejärjestelmän osina eli todelli- sen maailman tarkoitteina, kielitieteen näkökulma tarkastelee olemassa olevia ja I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 60 mahdollisia tapoja nimetä käsitteitä ja kommunikatiivinen näkökulma tarkaste- lee termien käyttöä (mt., 13). Kielentutkimuksen kehityksen, erityisesti kognitii- visen kielitieteen kehityksen ja sosiolingvistiikan tutkimuksen myötä terminolo- gialle on pyritty hakemaan yhtymäkohtia kielitieteen tutkimukseen ja vaihtoeh- toisia tutkimusperiaatteita ja -metodeja. Suomenkielisen termistön kielitieteelli- sen tutkimuksen uranuurtajia ovat olleet Vaasan yliopiston VAKKI-ryhmä ja esimerkiksi Oili Karihalme (1996). Terminologian teoriaa uudistettiin yhtä aikaa eri maissa. Voimakkaimmin omiksi tutkimusteoreettisiksi suuntauksikseen ovat kehittyneet sosioterminolo- gia ja sosiokognitiivinen terminologia. Sosioterminologista tutkimusta on tehty etenkin ranskankielisissä maissa ja Suomessa Turun yliopiston Kääntämisen ja tulkkauksen keskuksessa (Pihkala 2001, 7). Sosiokognitiivisen tutkimuksen ke- hittäjä on belgialainen Rita Temmerman (erityisesti Temmerman 2000). Sosio- kognitiivisen terminologian lähestymistapa on lingvistinen, eikä Temmerman pyri perinteisen terminologian tapaan termistön standardointiin (Nuopponen 2003, 3–4). Molemmat uudet tutkimussuuntaukset pyrkivät tarkastelemaan eri- koiskielten sosiaalisia funktioita ja kognitiivisia rakenteita (Pihkala 2001, 7). Sosiokognitiivista terminologiaa on kehitetty tieteen, erityisesti luonnontietei- den, erikoiskielten näkökulmasta. Omassa tutkimuksessani hyödynnän sosio- kognitiivisen terminologian teoriaa, jota on Suomessa toistaiseksi käytetty vä- hän. Sosiokognitiivinen terminologia tarkastelee erikoiskieltä ja sen sanastoa semanttisista näkökulmista ja kontekstin eli kielenkäytön avulla. Semasiologi- sesti se pyrkii analysoimaan ymmärtämistä eli sitä, millaisia merkityksiä termillä kontekstissa on. Onomasiologisesti tarkastellaan, miten käsite nimetään. Ono- masiologinen näkökulma ottaa huomioon sekä termien variaation29 että po- lysemian, joiden kautta voidaan analysoida termin kehitystä ja ymmärtää terme- jä suhteessa tieteenalan historiaan. Termin diakroninen tarkastelu onkin yksi teo- rian keskeisistä näkökulmista. Koska perinteinen terminologia pyrki standar- dointiin, se ei pitänyt tarpeellisena kielen kehityksen ja sanaston etymologian tarkastelua. Termien nimeämistä pyritään lisäksi selittämään metaforien avulla, koska ne yhdistävät kielen järjestelmän kokemusmaailmaan ja aivotoimintaan. Sekä diakroninen että metaforinen tarkastelu yhdistävät semasiologisen ja ono- masiologisen näkökulman. (Temmerman 2000, 42.) Sosiokognitiivisen terminologian keskeinen lähtökohta on tarkastella maa- ilman ja kielen suhdetta toisiinsa eri näkökulmasta kuin strukturalismiin ja ob- jektivismiin pohjautuva perinteinen terminologia. Lähtökohtana on silloin aja- tus, että sanat eivät merkitse mitään objektiivisesti vaan että ne ymmärretään kommunikaatiossa kielen ulkopuolella ja ymmärtäminen on sidoksissa pyrki- mykseen ymmärtää maailmaa yleensä. (Temmerman 2000, 14–15, 42, 44.) Pe- rinteinen terminologia pyrki kuvaamaan termien merkitystä komponenttianalyy- 29 Temmerman (2000, 10, 129) käyttää termiä synonymia, vaikka toteaakin, ettei kyse ole yleensä täysistä synonyymeistä. Käytän tässä tutkimuksessa synonymian tilalla yleensä termiä nimitysten tai termien variaatio (vrt. luku 2.1.3). 2 Sanasto ja erikoiskieli tutkimuskohteina 61 sin avulla, mutta sosiokognitiivinen terminologia yhdistää komponenttianalyy- siin ensyklopedisen tiedon ja kategorioinnin taustalla olevat kognitiiviset mallit. Käytetyt metodit ovat silloin prototyyppirakenteen analyysi, kognitiivisten mal- lien analyysi ja diakroninen analyysi. (Mt., 229, 231.) Kognitiivisia malleja, joi- den avulla maailmaa ymmärretään, ovat ideaaliset kognitiiviset mallit (Lakoff 1987) ja kehykset (esim. Fillmore–Atkins 1992, 75–77). Tarkemmin esittelen sosiokognitiivisen terminologian metodeja luvuissa 2.2.2 ja 2.2.3. Sosiokognitiivisen terminologian pyrkimyksenä on kehittää termistön ku- vaamiseen teoria, jonka avulla kategorioita voidaan ymmärtää sekä nimeämisen ja kategorioinnin vuorovaikutusta kuvata (Temmerman 2000, 219–221). Kate- gorioinnin ja nimeämisen suhdetta voidaan tarkastella sekä onomasiologisesta että semasiologisesta näkökulmasta. Onomasiologinen tarkastelu keskittyy sel- vittämään, miksi prototyyppinen kategoria A nimetään x:nä, joukkona x:n vari- aatioita (x1, x2, johdoksia, yhdyssanoja jne.) tai joukkona osittaisia synonyyme- ja (x, y, z jne.). Semasiologinen tarkastelu keskittyy selvittämään, miten sanojen merkitys muuttuu. (Mt., 129–130.) Nämä kysymykset ovat oman tutkimukseni keskeisimmät tutkimuskysymykset. Palaan erikoiskielten kategorioinnin ja ni- meämisen eri puoliin tarkemmin luvussa 2.2.3. Temmermanin ajatukset termis- tön luonteesta yhdistyvät erinomaisesti Geeraertsin ym. (1994) leksikologiseen tutkimukseen, joka on tämän tutkimuksen keskeinen leksikologinen teoriatausta. Yhdistän nämä teoreettiset lähtökohdat tutkimukseni metodeiksi luvussa 2.3. 2.2.2 Termi ja käsite Terminologia keskittyy erikoiskielten ja erityisesti niiden sanaston tutkimuk- seen. Erikoissanasto eli termistö on erikoiskielen keskeisin tunnusmerkki. Se muodostuu alan oppi- tai ammattisanoista eli termeistä. Käsitys termistä vaihte- lee tutkimuskirjallisuudessa sen mukaan, mistä näkökulmasta termiä tarkastel- laan. Perinteinen terminologia näkee termit sanoina, joilla on erityisfunktio ja jotka ovat standardoituja, vakiintuneita ja tarkoin määriteltyjä. Termejä pidetään kontekstista riippumattomina, koska ne voidaan ymmärtää sellaisinaan määri- telmän avulla. (Haarala 1981, 15–17; TS, 6.) Tämän näkemyksen perusteella termeillä on tekstissä valmiit merkityksensä, ja termit jopa luovat tekstille eri- koisalan merkityksiä (Karvonen 1995, 157). Termeihin sisältyy sekä vakiintu- nutta semanttista että pragmaattista tietoa. Käytännössä termien välittämän tie- don määrä vaihtelee eikä kaikilla erikoiskielen käyttäjillä ole samanlaisia tietoja termien merkityksestä ja käytöstä. (Karihalme 1996, 81–82; Temmerman 2000, 36.) Sosiokognitiivisen terminologian näkemys termeistä perustuu yleiseen käsi- tykseen sanoista. Sanat ovat jatkuvasti liikkeessä, ja siksi sanoja tai termejä ei voi standardoimalla pysäyttää tiettyyn merkitykseen tai käyttöyhteyteen. Sanat ja kieli muuttuvat, koska ihminen pyrkii koko ajan ymmärtämään maailmaa pa- remmin ja kehittämään uutta sekä kielentämään muuttuvat kognitiiviset ajattelun I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 62 mallinsa. Kieli ja siten sanat muuttuvat ja kehittyvät prototyyppisen hahmotta- misen ja kategorioiden suhteiden muutosten takia. Sanat muuttuvat myös, koska ne ovat kommunikaation välineitä. (Temmerman 2000, 236–237.) Termistöä ei voida kehittää tyhjiössä. Termit eivät kehity vain standardoimalla, vaan kehitys riippuu erikoisalan sosiaalisesta, teknisestä ja kognitiivisesta kehityksestä. (Mt., 211–212.) Monet erikoiskielet ovat termistöltään nopeasti kasvavia (Haarala 1981, 10). Uusia termejä saadaan monella tavalla. Yleiskielen pohjalta muodostetut sanat, johdokset, yhdyssanat ja sanaliitot, sopeutuvat termistöön helposti, koska niiden merkitys on usein läpinäkyvä. Tietoisen termityön lähteenä onkin ensisi- jaisesti pidetty yleiskieltä. Myös murteista saadaan suomen kielessä erikoisalan termejä. Suuri määrä termeistä on vieraskielistä alkuperää. (Haarala 1981, 34– 35; Haarala 1989, 270–271.) Näiden vierassanojen tilalla tai rinnalla erikoiskie- lessä voi olla käännöslainoja. Lisäksi termejä on mahdollista saada luomalla täy- sin uusi sana. Nykykielessä tätä terminmuodostustapaa pidetään harvinaisena, ja tällainen terminmuodostus on yleensä analogista. (Haarala 1981, 37–38.) 1800- luvulla uusien erikoisalan sanojen sepittäminen on ollut nykykieltä keskeisempi sanaston kasvattamisen keino ja myös käännöslainoilla on ollut nykykielen ter- mistöjä keskeisempi asema (tarkemmin ks. luvut 2.4.2 sekä 12.2 ja 12.3). Suomen kielessä termejä voivat olla perussanojen, johdosten ja yhdyssano- jen lisäksi sanaliitot. Sanaliittoja voidaan pitää myös termiryhminä, ei varsinai- sina termeinä. Erikoisalojen teksteissä ja sanakirjoissa sanaliitot ovat kuitenkin samanarvoisia termejä kuin yhdistämättömät sanat ja yhdyssanat. (Karihalme 1996, 84.) Omassa tutkimuksessani olen katsonut sanaliitot termeiksi. Sanaluo- kaltaan termit ovat pääasiassa substantiiveja; adjektiiveja ja verbejä on yleensä vain muutama prosentti. Substantiivinen termi on kuitenkin usein muodostettu johtamalla adjektiivista tai verbistä, sillä substantiivit ovat esimerkiksi erikois- alan sanakirjoissa helpommin määriteltävissä kuin adjektiivit ja verbit, esimer- kiksi tuliperäinen vs. tuliperäisyys. (Haarala 1981, 18–19.) Myös maantieteen termien on todettu olevan pääasiassa substantiiveja. Verbitkin esiintyvät yleensä nominaalistetussa muodossa. (Wingell ym. 1993, 144–145.) Vaikka oma aineis- toni on poimittu pääasiassa teksteistä, ei sanastoista tai sanakirjoista, se sisältää vain substantiiveja. Adjektiiveilla ei teksteissä ollut erikoistunutta käyttöä, vaan ne esiintyivät joko kiinteiden sanaliittojen osina tai epätermimäisinä määritteinä (ks. myös luku 1.3). Perinteisen terminologian pyrkimys standardointiin näkyy termin määritte- lyssä siten, että termi määritellään normatiivisesti, esimerkiksi kuvaamalla hyvä termi lyhyeksi, johdonmukaiseksi, kuvaavaksi, tarpeeksi erottuvaksi, kieliopilli- sesti moitteettomaksi sekä helposti ääntyväksi ja kirjoitettavaksi (Haarala 1981, 37; TS, 8). Wüsteriläisessä ajattelussa termin pitää olla myös läpinäkyvä ja kan- sainvälinen, jotta se on yhteinen mahdollisimman monelle indoeurooppalaiselle kielelle (Temmerman 2000, 19), mutta toisaalta suomenkielisessä termityössä on suosittu omakielisiä termejä (TS, 8). Erikoiskieli saattaa tarvita runsaasti vieras- 2 Sanasto ja erikoiskieli tutkimuskohteina 63 peräistä termistöä, jota yleiskielessä ei voi olla, koska yleiskielen tulisi olla yh- teistä erilaisille kieliyhteisön jäsenille (Sajavaara 1989, 88–89). Käytännössä erikoisalojen termistöt muodostuvat joko pelkästään omakielisistä termeistä, pelkästään vierasperäisistä termeistä tai sekä oma- että vieraskielisistä termeistä. Omakielistä sanaa käytetään, kun puhutaan kansallisista aihepiireistä, koska niil- le on yleensä olemassa kansankielisiä nimityksiä. Pelkät vierassanat ovat käy- tössä silloin, kun on kyse suppean käyttäjäryhmän erikoiskäsitteestä tai erikois- olojen käsitteestä. (Erelt 1982, 71–76; Sajavaara 1989, 90.) Perinteisessä terminologiassa termin merkitykset eli käsitteet nähdään abst- rakteina elementteinä, jotka koostuvat tarkoitejoukkojen yhteisistä käsitepiirteis- tä ja joita käytetään tarkoitteiden luokittelun ja viestinnän perusvälineenä (Haa- rala 1981, 20; Haarala 1989, 266). Piirteet muodostavat käsitteen sisällön, inten- sion. Käsitteen alaan, ekstensioon puolestaan kuuluvat ne tarkoitteet, jotka sopi- vat käsitteen sisältöön. Käsitteet liittyvät yhteen ja muodostavat käsitejärjestel- miä. Ne voivat olla yksinkertaisia tai mutkikkaita. Käsitteet muodostavat hierar- kiajärjestelmän, kun yläkäsitteet saavat suppeampialaisia alakäsitteitä. Alakäsite saa yläkäsitteen kanssa samojen piirteiden lisäksi yhden tai useampia lisäpiirtei- tä. Koostumussuhteessa taas kokonaisuuskäsitteet saavat osakäsitteitä. Nämä käsitejärjestelmät esiintyvät usein sekoittuneina. (Wüster 1979, 7–9, 12; Haarala 1981, 20–25.) Sosiokognitiivisessa terminologiassa tarkastelun lähtökohtana on termi, kun se perinteisessä terminologiassa on käsite eli termin merkitys. Lähtökohtien valinta perustuu leksikaalisen semantiikan tapaan erottaa toisistaan merkki eli sana, käsite ja tarkoite (vrt. Ogdenin ja Richardsin kolmio, kuvio 1, s. 22). (Temmerman 2000, 40.) Jako on jossain määrin ongelmallinen, koska on vaikea määritellä, onko sanan merkitys käsite vai kielenulkoinen tarkoite vai molem- mat. Merkitys on osa kielen järjestelmää, mutta käsite kuuluu ajattelun maail- maan, eikä kielen ja ajattelun suhde ole yksiselitteinen. Kolmikantainen näke- mys ei myöskään huomioi sosiaalisen kommunikaation merkitystä. Perinteisessä terminologiassa käsite katsotaan objektiiviseksi, ja se voidaan määritellä ja ni- metä. Tästä näkökulmasta termin merkitys on käsite. Sosiokognitiivisessa ter- minologiassa termi pyritään ymmärtämään tekstiyhteydessä ja sijoittamaan ka- tegoriaan. (Mt.) Ennen Temmermania perinteisen terminologian pyrkimystä erottautua kie- litieteestä nimittämällä käsitettä käsitteeksi eikä merkitykseksi on kritisoinut Kyo Kageura. Perinteisen terminologian tarkastelukohteena on kieli (langue), mutta Kageurasta huomiota pitää kiinnittää myös kielenkäyttöön (parole). Tätä kautta termejä pitäisi tutkia kielitieteellisessä kehyksessä. Samalla termien ai- neistopohjainen tutkimus voi tuoda lisätietoa kielen semanttisista periaatteista. Termien, käsitteiden ja käsitejärjestelmien tutkimus vastaa Kageuran mukaan täysin sanojen ja sanojen merkitysten tutkimusta, koska myös semantiikassa sa- nojen merkityksiä voidaan tarkastella merkityksistä käsin ja koska kielen ulko- puolelle perinteisessä terminologiassa jätetyt käsitejärjestelmät kuvataan kielen I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 64 avulla. (Kageura 1995, 253–255.) Temmerman (2000, 33) on tutkinut luonnon- tieteiden, etenkin biotieteiden termien käyttöä Kageuran mallin mukaan tarkas- telemalla sekä termin että kategorian ymmärtämistä ja kategorian nimeämistä. Perinteisen terminologian pyrkimys järjestää käsitteet ensin käsitejärjestelmään ja nimetä vasta sitten ei tee käsitteistä täysin tarkkarajaisia ja yksimerkityksisiä. Käsitteet voidaan kategorioida, mutta kategoriat ovat aina joustavia ja rajoiltaan epätarkkoja. (Mt., 7–8.) Sosiokognitiivisessa terminologiassa ’käsite’ määrittelyn kohteena pyritään korvaamaan ’ymmärtämisen yksiköllä’30 (Temmerman 2000, 73–76). Ymmär- tämisen yksikkö on käsitettä laajempi ja korostaa yhteyttä ajatteluun, vuorovai- kutukseen ja aikaan. Käytössä ymmärtämisen yksikkö on monimutkainen käsite. Sen taustalla on todennäköisesti kognitiivisen kielitieteen ajatus symbolisesta yksiköstä, joka yhdistää esimerkiksi semanttista ja fonologista rakennetta (Leino 1993, 68–69). Olen tässä tutkimuksessa ymmärtänyt termin käsite laajasti siten, että se yhdistyy kielenulkoiseen tarkoitteeseen (vrt. Ogdenin ja Richardsin kol- mio, kuvio 1, s. 22) ja pitää sisällään ajatuksen ihmisen ajatteluprosessin proto- tyyppisyydestä ja kognitiivisista malleista, joihin uusi tieto yhdistetään (tar- kemmin tässä luvussa myöhemmin; Lakoff (1987)). Käsitteen ymmärtäminen laajempana ymmärtämisen yksikkönä tarkoittaa perinteisen termin määritelmän korvaamista tai täydentämistä mallilla, joka mahdollistaa ymmärtämisen yksikön joustavuuden ja hajanaisuuden kuvaami- sen. Määritelmä on siten ymmärtämiseen tarvittava kuvaus, joka on löydettävis- sä tekstistä. Ymmärtämisen yksikön kuvaamisen periaatteiden ja metodien hah- mottelemisessa pitää erottaa käsitteet ja kategoriat. Käsite voidaan määritellä perinteisen terminologian periaatteilla intension ja ekstension kautta, ja silloin kyse on loogisesta (x on tyyppiä y) tai ontologisesta (x on osa y:tä) ymmärtämis- tä. Ymmärtämisen yksikön määrittelemisessä hyödyllinen on ensyklopedisen tiedon abstraktio. Sosiokognitiivisen terminologian näkemys tieteen ja teknolo- gian maailmasta on kokemuksellinen, ensyklopedinen (ks. Lakoff 1987; tässä tutkimuksessa myös luku 2.1.2). Kielellä nähdään kolme funktiota: kognitiivi- nen, tekstuaalinen ja kommunikatiivinen (ks. Halliday 1985, xiii–xiv). Sosio- kognitiivinen terminologia korostaa kieltä keinona kategorioida maailmaa ja ka- tegorioiden prototyyppistä luonnetta (tarkemmin ks. luku 2.1.2). Kategoriat ovat kaikki ymmärtämisen yksiköitä, joita ei ole mahdollista kuvata perinteisen ter- minologian antamien periaatteiden mukaan. Erityisesti mahdottomuus johtuu prototyyppisistä rakenteista, sekä kategorioiden sisäisistä että kategorioiden vä- lisistä. (Temmerman 2000, 5, 61–62, 73–75.) Monet käsitteet ovat luonteeltaan prototyyppisiä, vaikka osa on rakenteeltaan epäprototyyppisiä, loogisesti tai on- 30 Engl. unit of understanding. Temmerman (2000, 58) arvostelee strukturalistien pyrkimystä kehittää metakieltä, jolla luonnollisen kielen ominaisuuksia kuvataan. Tämä strukturalistinen pyrkimys näkyy perinteisessä terminologiassa erityisenä metakielenä, joka kuvaa erikoiskie- len sanaston ominaisuuksia. Sosiokognitiivisen terminologian metakieli pyrkii siis jossain määrin lähemmäs kielitieteen muuta metakieltä (vrt. esim. symbolinen yksikkö). 2 Sanasto ja erikoiskieli tutkimuskohteina 65 tologisesti eli perinteisen terminologian metodein määriteltäviä. Sosiokognitii- vinen terminologia pyrkii kategoriatyyppien ja eriasteisen prototyyppisyyden konvergenssiin. Prototyyppisiä ovat etenkin ensyklopediset kategoriat, koska ne eivät ole yksiselitteisesti määriteltävissä ilman tietoa käyttöyhteyksistä. Ensy- klopedinen tieto rakentuu useista kognitiivisista malleista: prototyyppisen yti- men määrittelemisestä, historiallisesta tiedosta, käsitteiden sisällöstä sekä näkö- kulmasta, jonka kautta käsitteet nähdään. Tekstissä kategoria pyritään ensisijai- sesti tekemään ymmärrettäväksi, ja siksi pelkkä intensionaalinen määritelmä ei riitä, vaan tarvitaan myös ensyklopedista tietoa. (Mt., 34, 36, 43.) (Kategorioin- nista terminologiassa ks. tarkemmin luku 2.2.3.) Sosiokognitiivinen terminologia pyrkii tarkastelemaan kategorioita teks- teistä. Analyysin kohteita ovat käsitteiden nimeämisen ja ajallisen kehityksen lisäksi niiden määritteleminen eli käsitteellistäminen ja kategoriointi sekä meta- foristen mallien merkitys tiedon kasvaessa. Tarkoitus ei ole selvittää kategorian paikkaa käsitejärjestelmässä, kuten perinteisen terminologian käsiteanalyysi pyrkii tekemään, vaan kuvata erilaisten kategorioiden käsitteellistämistä ja ni- meämistä tekstissä. (Temmerman 2000, 45–46.) Tätä tutkimusmetodia käytän myös 1800-luvun maantieteen sanaston analyysissä. Koska terminologisen ana- lyysin lähtökohta on termi, sillä saattaa tekstissä olla erilaisia tarkoitteita. Kate- goria on usein mahdoton rajata tarkasti. Raja termin polyseemisyyden ja vakiin- tumattomuuden välillä on epäselvä. (Mt., 224–225.) Kategorioiden ja käsitteiden merkityksen rakentuminen on ajallinen prosessi. Prosessin selittäminen voi olla olennaista joidenkin termien nykyiselle ymmärtämiselle. Monien luonnontietei- den, esimerkiksi biotieteiden, kategoriat ovat niin uusia, että niiden syntyä on helpompi jäljittää kuin yleiskielen kategorioiden. (Mt., 45, 74.) Perinteisessä terminologiassa termi voidaan määritellä kolmella tavalla: in- tensionaalisesti, ekstensionaalisesti tai osa–kokonaisuus-suhteen kautta. Kaikki määrittelytavat pyrkivät osoittamaan käsitteen paikan käsitejärjestelmässä. (Temmerman 2000, 76.) Sana määritellään sen mukaan, millaiseen asioiden luokkaan se kuuluu ja miten se eroaa muista saman luokan asioista (Landau 1989, 120). Perinteinen terminologia pyrkiikin käyttämään samoja periaatteita ja metodeja kaikkien käsitteiden määrittelemisessä mutta korostaa intensionaalista määritelmää (Temmerman 2000, 8–10). Määritelmä antaa termille kontekstista riippumattoman tarkan merkityksen ja käyttöalueen (Haarala 1981, 15–17). In- tensionaalinen määritelmä antaa riittävän tiedon termin merkityksestä ja käytös- tä kuitenkin vain alan asiantuntijalle, joka jo ymmärtää termin. Muut, jotka ha- luavat selvittää termin merkityksen, tarvitsevat sekä ensyklopedista että leksi- kaalis-semanttista tietoa. Toisaalta ekstensionaalisen määritelmän antaminen voi olla mahdotonta, koska ei ole mahdollista nimetä esimerkiksi kaikkia lajeja, jot- ka ovat samalla abstraktiotasolla tai kuuluvat määriteltävään käsitteeseen. Eks- tension määrittely riippuu myös kontekstista ja näkökulmasta. (Temmerman 2000, 80, 93.) Osalle termeistä on käytännössä mahdotonta löytää yläkäsitettä, sillä etenkin yläkäsitteiden yläkäsitteet saattavat olla liian epämääräisiä tai ylei- I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 66 siä käytettäväksi termin määritelmässä. Siten tällaisia yläkäsitteitä on mahdoton- ta määritellä loogisesti tai ontologisesti. Nämä yläkäsitteet saattavat olla erikois- alojen välisiä, ja erityisen tavallisia ne ovat lähialojen tai synteesialojen termis- töissä. (Mt., 83–86.) Käsitteet ovat siten luonteeltaan erilaisia. Osa käsitteistä voidaan erottaa objektiivisesti, osa voidaan kuvitella mielessä, ja osa mielessä syntyneistä käsit- teistä voidaan konkretisoida ja niitä voidaan kehittää kokemuksen eli niistä teh- tyjen havaintojen kautta. (Temmerman 2000, 118–119.) Sellaiset käsitteet, jotka voidaan historiallisesti määritellä objektiivisesti, voidaan määritellä perinteisen terminologian metodein, koska tällaisten käsitteiden kohdalla prototyyppisyys ei ole keskeinen ominaisuus. Muunlaiset käsitteet on määriteltävä toisin metodein. Metodeissa pitää ottaa huomioon, että kategoriat tuovat esiin prototyyppisesti rakentunutta merkitystä ja että olennainen tieto yksiköiden määrittelyssä on en- syklopedista. Käsitteet, jotka ovat ajatuksissamme kokemusten kautta, ovat sel- keästi luonteeltaan prototyyppisiä. Tällaisten yksiköiden kohdalla ym- märrettäväksi tekemisen ja olennaisimpien ominaisuuksien sijasta on keskityttä- vä vähiten olennaiseen eli kategorioiden raja-alueisiin. Tällaisten kategorioiden määrittely tarpeellisten ja välttämättömien ominaisuuksien kautta on epäolen- naista. Esimerkiksi joidenkin luonnontieteiden sanastosta on löydettävissä useita sellaisia esimerkkejä, jotka eivät sovi loogiseen tai ontologiseen systeemiin. Täl- laisia ovat esimerkiksi toimintaa kuvaavat käsitteet ja yläkäsitteet, ja nämä käsit- teet voidaan usein hahmottaa parhaiten prototyyppien kautta ja niiden rakenne on monimutkaisempi kuin loogisten tai ontologisten käsitteiden. Kaikki katego- riat, jotka ovat vain vähän tai ei ollenkaan prototyyppisiä, eivät kuitenkaan ole loogista tai ontologista systeemiä noudattavia entiteettejä. (Mt., 119–120.) Yleisenä tendenssinä voidaan pitää sitä, että loogisesti tai ontologisesti ra- kentuneet käsitteet ovat useimmin tyypiltään entiteettejä eli olioita kuin muita tyyppejä, esimerkiksi yläkäsitteitä. Historiallinen tieto tieteenalan kehityksestä taas on useimpien yläkäsitteiden ymmärtämiselle välttämätöntä mutta epäolen- naista entiteettien ja toiminnan käsitteiden ymmärtämiselle. Toimintaa kuvaavi- en sanojen kohdalla olennaista tietoa ovat toiminnan laatua kuvaavat tasot. Pe- rinteinen ero määritelmällisen tiedon ja ensyklopedisen tiedon välillä ei ole niin olennainen kuin ero olennaisen ja vähemmän olennaisen tiedon välillä. Olen- naista on miettiä, mikä on tietyn näkökulman tai tilanteen kannalta tärkeää tie- toa. Kategoriatyypistä riippuen olennainen tieto voi olla erilaista. Kun kategori- an rakenne ymmärretään kognitiivisena mallina, sekä kategorian sisäinen että kategorioiden välinen tieto on olennaista. Lisäksi määrittäjän intentio vaikuttaa siihen näkökulmaan, josta määritelmä on tehty, ja määritelmässä tarvittaviin tie- toihin. (Temmerman 2000, 121, 123.) Kategoriointia ja kategorioiden nimeämis- tä tarkastelen näistä lähtökohdista tarkemmin seuraavassa luvussa 2.2.3. 2 Sanasto ja erikoiskieli tutkimuskohteina 67 2.2.3 Kategoriointi ja nimeäminen terminologiassa Sosiokognitiivisen terminologian mukaan jokainen kategoria ymmärretään kog- nitiivisten mallien avulla, mutta mallit voivat muuttua. Merkitys on siten kerrok- sittainen: käsitteiden rakennetta voidaan tarkastella sekä kategorian sisäisesti että kategorioiden välisesti, mutta lisäksi kategorioiden prototyyppinen rakenne on huomioitava. Kategorian sisäinen tieto voi vaihdella erityyppisissä kategori- oissa käsitteen luonteesta riippuen. Eriasteisesti tärkeitä ovat tiedot piirteistä, ydinmääritelmästä, historiallisesta tiedosta ja prosessin kuvauksesta. Olen ku- vannut erilaisia käsitteitä edellä luvussa 2.2.2. Kategorioiden välisen näkökul- man, ekstension ja kognitiivisen mallin intension tulee olla läpinäkyviä. Koska kategoriat ovat tavallisesti prototyyppisiä, vain muutamat kategoriat voidaan määritellä intensionaalisesti. Suurin osa kategorioista on rajoiltaan epätarkkoja. Ekstensionaalisesti kategorian jäsenet ovatkin yleensä perheyhtäläisyyssuhteessa toisiinsa ja kuuluvat kategoriaan eriasteisesti. (Temmerman 2000, 76, 225–226; ks. myös luku 2.1.2.) Käsitteet kehittyvät koko ajan, ja kehitykseen vaikuttavat vuorovaikutuk- sessa olevat kognitiiviset mallit: pyrkimys ymmärtää paremmin ja enemmän, eri kielenkäyttäjien välinen interaktio sekä prototyyppisen kategorian itsenäinen ja luontainen kehitys. Kognitiiviset mallit ovat erityisen keskeisiä uusien ideoiden kehityksessä, ja ne myös selittävät nimeämisen motivaatiota. (Temmerman 2000, 227.) Suurin organisoitu aivojen tai mielen ymmärtämisen yksikkö on ke- hys (frame). Termin on kehittänyt Fillmore (1976), ja hänen käsityksensä mu- kaan kehys on käsitteellinen ehto sanan merkityksen ymmärtämiselle. Tästä aja- tuksesta Fillmore kehitti 1985 kehyssemantiikan (frame semantics). Ke- hyssemantiikassa sanan merkitys voidaan ymmärtää vain taustalla olevien ko- kemusten, uskomusten ja käytäntöjen kautta siten, että nämä rakentavat käsit- teelliset ehdot merkityksen ymmärtämiselle (Fillmore–Atkins 1992, 76–77). Fillmoren ajatuksia on edelleen kehittänyt Lakoff (1987). Hänen keskeisin aja- tuksensa on, että ihmiset organisoivat tietonsa kognitiivisten mallien mukaan (idealized cognitive models, ICMs), ja kategorioiden rakentaminen ja prototyyp- pisyyden havaitseminen ovat organisoinnin oheistuotteita (Lakoff 1987, 68). Tästä teoreettisesta pohjasta syntynyt ajatus semanttisista verkostoista on nyky- ään perusta esimerkiksi useimmille psykologisille merkitysteorioille (Johnson- Laird 1988, 328). Verkostoteoriat uskovat, että verkostot voivat edustaa sanojen merkityksiä. Useimmat kategoriat (sanat) voidaan ymmärtää prototyyppisesti paremmin kuin ominaisuuksiensa kautta, ja ne voidaan esittää semanttisena ver- kostona. Kognitiivisista malleista ja sitä kautta käsitteistä riippuen kategorian sisäiset rakenteet voivat vaihdella samalla tavalla kuin kategorioiden väliset ra- kenteet. (Temmerman 2000, 95–96.) Temmermanin käyttämät esimerkit (blot- ting ja biotechnology) osoittavat, että kategorioiden väliset ja kategorian sisäiset rakenteet todistavat, ettei aina ole olemassa kahta erillistä käsitettä, jotka olisivat olemassa riippumattomasti ja objektiivisesti, kuten perinteisessä terminologiassa I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 68 on uskottu. Olemassa on vain tekstejä, joissa asiantuntijat todistavat, miten he ymmärtävät kategoriat kognitiivisten mallien kautta ja miten malli eroaa muiden asiantuntijoiden malleista. (Mt., 97.) Kategorioiden kuvaaminen kognitiivisten mallien avulla on osoittautunut hedelmälliseksi tavaksi käsitellä systemaattisesti mutta joustavasti ensyklopedis- ta tietoa. Perinteisesti määriteltävien käsitteiden kognitiiviset mallit ovat lähellä perinteisen terminologian tapaa kuvata käsitteitä hierarkkisina taksonomioina. Kategorioiden määrittelyssä kognitiiviset mallit mahdollistavat eri aikoina kehit- tyneiden merkityselementtien yhdistämisen. Näitä elementtejä ovat sekä ka- tegorian sisäiset että kategorioiden väliset elementit. Mikäli looginen tai ontolo- ginen käsitteen määritelmä ei ole mahdollinen, käsite on yleensä kuvattavissa prototyyppien avulla, ja silloin määritelmä on tehtävä eri tavalla. (Temmerman 2000, 121–122.) Esimerkiksi biotieteen teksteissä käytetään yhtä aikaa sekä pe- rinteisiä, intension ja ekstention kautta määriteltyjä että prototyyppisesti määri- teltyjä käsitteitä. Ainakin biotieteissä määriteltävyys riippuu käsitteen luontees- ta: entiteetit, toiminta ja kollektiiviset kattokäsitteet voidaan määritellä eri ta- voin. (Mt., 74–75.) Kategorian näkökulman ja taustalla olevan kognitiivisen mallin sekä kate- gorioiden suhteiden selvittämiseen Temmerman käyttää neljää erilaista analyy- sia: 1) prototyyppisen ytimen määrittelemistä, 2) historiallista tietoa, 3) katego- rian sisäistä tietoa ja 4) kategorioiden välistä tietoa. Ytimen määrittelyssä huo- miot merkityksen rakentamisesta ovat keskeisiä. Esimerkiksi kirjoittaja voi olla tietoinen ja tehdä myös lukijoille selväksi, että kategoria ei ole tarkkarajainen. Joitakin termejä voidaan jopa määritellä antamalla esimerkkejä kategorian rajo- jen liikkumisesta. Toiseksi asiantuntijat voivat pitää samaa käsitettä määritelles- sään eri komponentteja ydinkomponentteina ja vähemmän tärkeinä komponent- teina. (Temmerman 2000, 111–112.) Prototyyppisesti rakentuneita kategorioita voidaan nimittää eri tavoin käyt- tämällä osittaisia synonyymeja tai synonyymeja. Synonyymeja tarvitaan, kun kategoriaa halutaan kuvata eri näkökulmista. Prototyyppiset kategoriat voivat olla myös polyseemisia, koska polysemiaa tarvitaan, kun maailma muuttuu esi- merkiksi teknologian kehityksen myötä tai sosiaalisista tai kognitiivisista syistä, jolloin kategoria aletaan ymmärtää toisin kuin aikaisemmin. Polysemiaa syntyy lisäksi, kun prototyyppisten kategorioiden merkitys kehittyy yleisen merkityksen kehityksen tapaan tai kun kieli muuten kehittyy. (Temmerman 2000, 227.) Sosiokognitiivisessa terminologiassa kategorian ekstensio voidaan määri- tellä kategoriaan kuuluvien yksittäistapausten kautta. Konkreettisten kategorioi- den jäsenet ovat yksiköllisiä ja selkeitä tarkoitteita, mutta monimutkaisemmissa abstrakteissa kategorioissa jokainen konteksti, jossa kategoria esiintyy, voidaan nähdä kategorian esimerkkinä. Esimerkeistä muodostuu kategorian prototyyppi- nen ydin, vaikka kaikki esimerkit eivät yhtä prototyyppisiä olisikaan. Myös sel- värajaiset käsitteet ovat Temmermanista prototyyppisiä, sillä ne kehittyvät kate- gorioissa, jotka ovat prototyyppisiä. Kysymys on jatkuvasta ymmärtämisen pro- 2 Sanasto ja erikoiskieli tutkimuskohteina 69 sessista. Keskeistä sosiokognitiivisen terminologian kritiikille perinteisen ter- minologian tavalle määritellä ovat huomiot, että kategoriat ovat prototyyppisiä ja että kategoriat, jotka ovat helposti ja selvärajaisesti määriteltävissä, ovat ke- hittyneet prototyyppisyyden pohjalta (Temmerman 2000, 87–88, 91, 94). Optimaalinen ymmärtäminen ja kategorioiden funktionaalinen joustavuus tuovat terminologiaan sellaisia tutkimuskohteita, esimerkiksi polysemian ja merkitysten muutokset, jotka perinteisessä terminologiassa on jätetty huomiotta. Terminologian pitäisi tarkastella myös kognitiivisten kategorioiden rakentami- sen prosesseja ja kielen merkitystä näissä prosesseissa (metaforat ja metonymia). Luonnontieteen teksteissä erityyppiset kategoriat sisältävät erilaisia tiedon ele- menttejä. Prototyyppinen kategorioiden ymmärtäminen auttaa tiedostamaan eri- laista tietoa: historiallista, prosessiin liittyvää, kategorian sisäistä ja kategorioi- den välistä. (Temmerman 2000, 123, 125.) Perinteinen terminologia pyrkii isomorfian periaatteeseen, jossa yksi termi vastaa yhtä tarkoitetta, ja siten synonymiasta, homonymiasta ja polysemiasta pyritään eroon. Synonymiaa pidetään häiritsevänä erityisesti saman erikoiskielen sisällä, mutta yleiskielen ja erikoiskielen välillä synonymia nähdään sallittavana. Perinteisen terminologian näkemyksen mukaan synonyymiset omakielinen sana ja vierassana ovat yleensä suuntautuneet erilaiseen viestintään: omakielinen sana erikoisalan ulkopuolelle ja vierassana alan sisäiseen käyttöön. Homonymiaa pe- rinteinen terminologia pitää häiritsevänä, jos homonyymiset käsitteet esiintyvät samassa erikoiskielessä lähekkäin. Polysemiassa on kyse termin kuulumisesta kahden tai useamman käsitteen yhteyteen. Myös polysemia aiheuttaa normatii- visen näkemyksen mukaan ongelmia, jos sitä esiintyy erikoiskielen sisällä. (Haarala 1981, 39–40.) Polysemian esiintyminen on nähty myöhemmissä tutki- muksissa ymmärrettäväksi, jos yleiskielinen tai yleistieteellinen ilmaus ei ole vielä vakiintunut termiksi. Yleiskielestä lainatulla sanalla on usein niin väljä merkitys, että se voidaan tulkita monella tavalla. (Karihalme 1996, 188.) Yleis- kielessähän isomorfista sanastoa ei mitenkään voi edellyttää (Temmerman 2000, 68). Tarkkarajaisten käsitteiden analysoimiseen isomorfian periaate sopii, mutta prototyyppisten ja ensyklopedisten kategorioiden analyysissa polysemia ja sy- nonymia pitää sosiokognitiivisen näkemyksen mukaan ottaa huomioon. Silloin terminologian tutkimusmetodit voivat hyödyntää muuta diakronisen muutoksen tutkimusta, koska polysemia on usein jäänne diakronisesta muutoksesta. Katego- rian tiedollinen tiheys saattaa menettää ilmaisevuutensa ja tehokkuutensa sekä kategorian sisäisistä että kategorioiden välisistä syistä. Kategorian sisäisesti lek- seemeistä voi tulla päällekkäisiä, koska ne lainataan metaforisesti erilaisiin yleiskielisiin konteksteihin. Kategorioiden välisesti käsite saattaa muuttua, kos- ka se muuttuu erikoiskielen käytössä liian yleiseksi, kun esimerkiksi tutkimus- metodit laajenevat. Polysemia on funktionaalista, koska se on sidoksissa ym- märtämisprosessiin, joka pakottaa sanat joustavaan mukautumiseen. (Mt., 153– 154.) I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 70 Prototyyppisille kategorioille ei pyrkimys isomorfiaan ole ensisijaista. Po- lysemia kertoo semasiologisesta näkökulmasta merkityksen kehityksestä. Proto- tyyppisemantiikassa katsotaan, että kieli pyrkii lisäämään lekseemien polysee- mistä luonnetta, ja siksi prototyyppiset kategoriat hyödyntävät omaa polysee- mistä potentiaaliaan. Uusi variantti voidaan ottaa osaksi kategoriaa, koska se on yhtäläinen prototyyppisen variantin kanssa. Polyseemiset termit syntyvät, kun semanttisia variantteja syntyy prototyyppisen ytimen ympärille. (Temmerman 2000, 138–139.) Tämä edellyttää kategorioiden joustavaa rakennetta (vrt. Gee- raerts 1997, 11). Silloin uusi käsite ei välttämättä muuta käsitejärjestelmää, vaan se integroidaan osaksi olemassa olevaa rakennetta (mt., 112–113). Pyrkimys isomorfiaan on sidoksissa kielenkäyttäjiin. Ei ole olemassa objektiivista maail- maa, joka nimetään, vaan maailma, jonka erikoiskielen käyttäjät ymmärtävät, tulkitsevat ja luovat. Isomorfiaa on silloin olemassa vain ihmisen ajattelussa: tavassa prosessoida tietoa ja rakentaa kategorioita. (Temmerman 2000, 128.) Leksikaaliset kategoriat ovat prototyyppisiä, ja ajattelussa pyritään prototyyppi- seen käsitteiden järjestämiseen, koska kategoriajärjestelmässä tavoitellaan tie- dollista tiheyttä sekä rakenteellista vakautta ja joustavuutta (Geeraerts 1997, 112–113). Sosiokognitiivinen terminologia on pystynyt osoittamaan, että synonymia ja polysemia ovat merkityksellisiä, kun tarkastellaan diakronisesti käsitteellistä- mistä, nimeämistä ja termin ymmärtämistä (Temmerman 2000, 37). Termi saat- taa käytössä saada liikaa merkityksiä ja siksi ylikuormittua, jos se esimerkiksi on käytössä useassa eri teoriamallissa tai erityisesti jos se on lainattu myös yleiskie- leen. Liian monimerkityksisenä termi saattaa erikoiskielen käytössä alkaa tuntua epämääräiseltä, ja siksi se korvataan esimerkiksi synonyymillä tai hyperonyy- millä. Polysemia saattaa siis todella tehdä termistä liian monimerkityksisen. (Mt., 145.) Kun erikoiskielen termi otetaan käyttöön yleiskielessä tai kun siitä tulee toisen erikoiskielen metafora, termin termistymisen aste pienenee, ja eri- koiskielen käyttäjät haluavat eriyttää oman käsitteensä muusta käytöstä. Po- lysemiaa syntyy, koska ymmärtäminen on jatkuvasti muuttuva prosessi, joka vaikuttaa myös termeihin ja niiden merkitykseen. Semanttisen kolmion osat ovat siten jatkuvasti muutoksessa, koska kokemuksemme maailmasta muuttuu ja kos- ka eri kieliyhteisön jäsenet ymmärtävät maailmaa eri tavoin. Kun sanoja siirtyy yleiskielestä erikoiskieleen, ne saattavat saada myös erikoismerkityksiä, joita yleiskielessä ei ole (Erelt 1982, 18). Tämäkin voi saada aikaan polysemian syn- tymistä. Synonyymeja ja osittaisia synonyymeja syntyy, koska nimeämisprosessi voi mahdollistaa useita nimityksiä, esimerkiksi siksi, että nimeäjät tarkastelevat asiaa hieman eri näkökulmista. Silloin synonymialla on funktio ja motivaatio. Kielenkäyttäjä voi valita synonyymin sen mukaan, mitä hän haluaa painottaa. (Temmerman 2000, 147–151.) Isomorfiaan pyrkivät etenkin tarkkarajaiset käsit- teet, joilla ei nimeämisestä alkaen ole prototyyppistä luonnetta. Erikoiskielen käyttäjät tavoittelevat isomorfiaa, ja kun käsitteen määritelmä on hyväksytty ja 2 Sanasto ja erikoiskieli tutkimuskohteina 71 sen nimitykseksi valittu sopiva, synonymiaa pyritään välttämään. Erikoiskielten pyrkimys noudattaa siten yleistä standardointiprosessia. Ensin määritellään käsi- te ja annetaan sille vaihtoehtoisia nimityksiä (synonyymeja), joista pyritään koh- ti yhtä tarkkamerkityksistä nimitystä eli isomorfiaa. (Mt., 133, 138.) Merki- tyselementtien erilainen yhdistäminen tekee kategorioinnista ja nimeämisestä erilaista kategorian sisällä, sillä samaa käsitettä tai sen merkityspiirrettä voidaan nimittää osittaisilla synonyymeilla ja parafraasilla eli vain kuvaamalla. Myös kategorioiden väliset suhteet voivat olla erilaisia näkökulmasta riippuen, ja tämä vaikuttaa nimeämiseen. Näkökulman lisäksi nimeämiseen vaikuttaa ajateltu tekstin kohdeyleisö ja siten tekstin erikoistumisaste, sillä esimerkiksi laajalle yleisölle tarkoitetussa tietosanakirjan artikkeleissa ei käytetä yhtä spesiaalistu- neita termejä kuin alan asiantuntijoille tarkoitetussa tekstissä. Tällaisessa yhtey- dessä erikoistermit eivät auta asian ymmärtämistä. Kirjoittajan näkökulma ja intentio vastaanottajasta vaikuttavat siis ymmärtämiseen ja kategorioinnin ja ni- meämisen rajoituksiin. (Mt., 100–101, 103, 106.) Synonyymien valinta voi olla myös tietoista, jos sanastoa pyritään tietoisesti kehittämään. Näin toimittiin, kun suomenkielistä erikoisalojen sanastoa kehitettiin 1800-luvulla. Palaan kehityk- seen tarkemmin luvuissa 4–9 ja kokoavasti luvussa 10. Tarkastelen erilaisten tekstien kategoriointia ja nimeämistä lisäksi luvussa 13.1. Synonymian ja polysemian lisäksi metaforisuus ja metonyymisyys ovat pe- rinteisessä terminologiassa jääneet huomiotta, koska niitä pidetään epätoivotta- vina ja kaunokirjallisuuteen kuuluvina. Kognitiivisessa semantiikassa ymmär- täminen ja kategoriointi nähdään kuitenkin empiirisenä ja pragmaattisena. John- sonin (1987) mukaan empirismi tuo kieleen ja sitä kautta kognitioon ja kommu- nikaatioon mielikuvituksen ja luovan ajattelun. Mielikuvitus ja luova ajattelu näkyvät metaforien käyttönä. Johnson käsittääkin metaforan ensisijaisesti kogni- tiivisena perusprosessina, ei niinkään kielen ilmiönä. Luonnontieteissä metafori- nen ajattelu voidaan havaita sellaisten metaforisten mallien kautta, jotka ovat hahmoina spesialistien mielissä. Tieteenalan (uusien) kategorioiden ymmärtä- mistä auttaa aiempien metaforisten nimeämistapojen havaitseminen. Lakoff ja Johnson (1980) ja Lakoff (1987) ovat osoittaneet, että metaforat ovat keskeisiä jokapäiväisessä elämässä, eivät vain kielessä vaan myös ajattelussa ja toimin- nassa. (Temmerman 2000, 69.) Käsitejärjestelmän näkökulmasta on keskeistä, kuinka käsitteet on muodostettu, rakennettu, suhteutettu toisiinsa ja määritelty. Epätarkasti rakentuneet käsitteet saavat hahmonsa metaforan kautta. Metafora onkin tärkein keino yrittää käsittää osina sellaista, mitä ei voida käsittää koko- naisena. (Lakoff–Johnson 1980, 106, 193.) Prototyyppiset kategoriat mahdollistavat merkityksen laajentumisen tai uu- delleen nimeäminen eli yleistämisen, erikoistumisen, metonyymistyminen ja metaforistuminen. Näiden kautta on mahdollisuus kuvata taipumusta polysemi- aan. Voidaan siis löytää prototyyppistä merkitystä kuvaavia kategorioita, jotka ovat alttiita polysemialle, ja käsitteitä, jotka eivät ole prototyyppisiä. Oletus kui- tenkin on, että kielellisessä käsitteellistämisessä on toisaalta pyrkimys yksiselit- I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 72 teisyyteen – jopa polyseemifobiaan ja homonyymifobiaan – ja toisaalta pyrki- mys monipuolistamiseen, jotta asioita voidaan ymmärtää paremmin ja laajem- min (Temmerman 2000, 125–126). Kategorioiden kuvaus ja nimeämisprosessi käyvät Temmermanin havainto- jen mukaan ilmi diskurssista. Isomorfia liittyy selvärajaisiin kategorioihin, mutta myös joissakin luonnontieteissä, esimerkiksi biotieteissä, tarkkarajaiset katego- riat ovat harvinaisia. Lisäksi termi, joka nimittää tarkkarajaista kategoriaa, voi kehittyä polyseemiseksi. Polysemia aiheutuu kolmen tason muutoksista: ensiksi muutoksesta kategorian tai käsitteenmuodostuksen ymmärtämisessä, toiseksi muutoksesta kategoriassa, esimerkiksi teknologisesta tai sosiologisesta innovaa- tiosta, ja kolmanneksi muutoksesta ilmauksen merkityksessä. Jakoa kognitiivi- sesti ja ontologisesti rakentuneisiin prototyyppisiin kategorioihin voidaan hyö- dyntää erikoiskielten tutkimuksessa, koska keskeistä on erottaa prototyyppisesti rakentuneet käsitteet ja epäprototyyppiset, perinteisesti määriteltävät käsitteet. Sosiokognitiivinen terminologia siis yhdistää onomasiologisen näkökulman eli nimeämisprosessin tarkastelun ja semasiologisen näkökulman eli sanojen merki- tysten muutoksen tarkastelun. (Temmerman 2000, 129, 132–133.) Onomosio- logisesti olennaista on, miten käsitteet nimetään. Siten tärkeää on tarkastella myös synonyymien funktioita ja tekstejä, joissa ilmiötä on kuvattu ilman ni- meämistä. Semasiologisesti keskeinen kysymys on, miten termit edustavat pro- totyyppisiä rakenteita. Tässä tarkastelussa huomio on erityisesti polysemiassa. (Mt., 97.) Tämä on 1800-luvun aineiston tutkimuksessa olennainen metodinen täsmennys. Perinteinen terminologia ei olisi kiinnostunut diakronisesta aineis- tosta, mutta sosiokognitiivisen terminologian periaatteet sopivat oman tutkimuk- seni lähtökohdiksi hyvin. Tutkimukseni pyrkiikin tuomaan uutta teoreettista si- sältöä myös erikoiskielen kehittymisen näkökulmasta. 2.3 Leksikologian ja terminologian yhdistäminen Pyrin tutkimuksessani yhdistämään leksikologian ja terminologian tutkimusme- todeja ja aiemman tutkimuksen havaintoja kielestä. Esittelen tässä luvussa edellä luvuissa 2.1 ja 2.2 esittelemäni teoreettisesti lähtökohdat kokoavasti ja suhteutet- tuna omaan tutkimukseeni. Esittelen tutkimuksessani keskeiset leksikologiset lähtökohdat luvussa 2.3.1 ja terminologiset lähtökohdat luvussa 2.3.2. 2.3.1 Leksikologian tutkimusmetodit tässä tutkimuksessa Käytän tutkimuksessa laajasti leksikologian tutkimusmetodeja. Pohjana on suo- men kielen Wörter und Sachen -tutkimusperinteen tapa kuvata synonyymisiä nimityksiä 1900-luvun alusta. Varhainen tutkimus oli sekä sanahistoriallista että sanasemanttista. Sen jälkeen suomen kielessä on tehty laajasti sekä diakronista 2 Sanasto ja erikoiskieli tutkimuskohteina 73 että semanttista sanastontutkimusta. Myös sananmuodostuksen tutkimus on ollut yksi keskeinen leksikologian tutkimusala Suomessa. Hyödynnän omassa tutki- muksessani etenkin etymologisen tutkimuksen, vanhan kirjasuomen sanaston- tutkimuksen sekä sananmuodostuksen ja lainasanatutkimuksen tietoja suomen kielen sanaston rakenteesta ja kehityksestä. Pyrin käyttämään suomen kielen tutkimuksessa uusia metodeja. Yhdistän tietoon suomen kielen sanastonkehityksestä kognitiivisen käsityksen kielestä, prototyyppisemantiikkaa ja eurooppalaisen semasiologisen ja onomasiologisen tutkimuksen uutta teoriaa. Kuvaan seuraavassa kokoavasti näiden näkökulmien teoreettiset lähtökohdat, jotka ovat pohjana väitöstutkimukseni tavalle tarkastella sanastoa. 1. Kielen yksi keskeinen tehtävä on kategorioida maailmaa. 2. Kategoriointi tehdään prototyyppisten esimerkkien avulla siten, että uusi käsite ymmärretään olemassa olevien kognitiivisten mallien avulla. Uusi käsite voi kuitenkin muuttaa vanhoja kognitiivisia malleja ja kategorioita. 3. Kognitiivisesta näkökulmasta johtuen onomasiologisesti keskeistä on selvittää, miten tiettyä käsitettä nimetään ja millaisia vaihtoehtoisia nimityksiä käsitteellä on. Variaation lisäksi keskeistä on pyrkiä arvioimaan, miten ja miksi tietty nimitys kontekstissa valitaan. Tämä onomasiologinen näkökulma on tut- kimuksessani keskeisin ja aineisto on laajimmin esitelty tästä näkökulmasta lu- vuissa 4–9. 4. Semasiologisesta näkökulmasta keskeistä on selvittää nimityksen ja kä- sitteen yhteyttä ja käsitteen kuulumista jonkin nimityksen alaan. 5. 1800-luvun aineistossa kategoriat ovat jossain määrin erilaisia kuin ny- kykielessä. Tavallisesti kategoriointi on yksilöllistä ja kielikohtaista. 1800-luvun aineistossa käsitteet ja koko kategoriajärjestelmä saatiin erikoiskieleen merkittä- viltä osiltaan valmiina. Monet uudet käsitteet ja kategoriat omaksuttiin ruotsista, koska ne olivat tuttuja kielenkäyttäjille sitä kautta ja koska monet ensimmäiset tekstit olivat käännöksiä. Tämä vaikuttaa väistämättä kategorioiden nimeämi- seen, koska nimeämisen lähtökohtana ovat suomen kielen ilmaisuvarat ja kate- goriat. Uudet käsitteet ja kategoriat muuttivat suomen kielen tapaa luokitella asioita voimakkaasti. Erikoiskielessä käsitteistä ja kategorioista eli käsitejärjes- telmistä pyritään tekemään selkeärajaisia ja hierarkkisia. Näin on myös 1800- luvulla, mutta kategoriat ovat vakiintumattomia samoin kuin käsitteiden nimi- tykset. Kategorioissa tapahtuu sadan vuoden aikana suuria muutoksia. Palaan erikoiskielen merkitykseen analyysissä tarkemmin seuraavassa luvussa 2.3.2. 6. Nimitykset kuuluvat kategoriaan eriasteisesti. Onomasiologisesti toiset nimitykset ovat kategorian prototyyppisiä nimityksiä ja toiset epäprototyyppisiä. Usein epäprototyyppiset nimitykset esiintyvät harvemmissa lähteissä kuin proto- tyyppiset nimitykset. Prototyyppisiä nimityksiä voi siten luonnehtia vakiin- tuneimmiksi nimityksiksi. Semasiologisesti nimitys voi prototyyppisesti eli ylei- semmin ja vakiintuneemmin tarkoittaa jotakin käsitettä, mutta nimitys voi olla polyseeminen, jolloin se voi nimittää muita joko yhtä yleisiä ja vakiintuneita tai I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 74 harvinaisempia ja epäprototyyppisiä käsitteitä. Omassa tutkimuksessani on kes- keistä selvittää, mitä eri käsitteitä nimitykset eri lähteissä ja eri aikoina nimeävät ja miten kategoriat muodostuvat. Analyysissa tulee huomioida kategorioiden jatkumoluonne. 7. Periaatteessa kategorioiden rakenne on erilainen perustason käsitteillä kuin hierarkkisesti perustason ylä- tai alapuolella olevilla käsitteillä. Erityisesti maan pinnanmuotoja ja vesistöjä kuvaavat perustason käsitteet ovat pitkälti va- kiintuneet jo vanhassa kirjasuomessa. Muissa aineiston ryhmissä tällaista eroa perustason käsitteisiin ja muihin ei yhtä selvästi ole. Erikoiskielessä pelkät pe- rustason käsitteet eivät ole riittävän tarkkoja, vaan kategoriat kuvataan yleensä tarkemmin. Erikoiskielen kategorioita käsittelen kokoavasti tarkemmin luvussa 2.3.2. 8. Nimitysten ja niiden nimittämien käsitteiden variaatiosta käytetään ylä- käsitettä leksikaalinen variaatio. Semasiologinen variaatio on nimityksen merki- tyksen variaatiota: nimitys voi olla polyseeminen ja kuulua useiden käsitteiden kategoriaan. Onomasiologinen variaatio on nimitysvarianttien variaatiota. Va- riantit voivat olla esimerkiksi osittain synonyymisiä tai nimetä käsitettä eri nä- kökulmista. Onomasiologinen variaatio voi olla joko käsitteellistä tai formaalis- ta. Lisäksi leksikaalinen variaatio voi olla formaalista kontekstuaalista variaatio- ta. Erilainen leksikaalinen variaatio muodostaa jatkumon eikä eri variaatiotyyp- pien välillä ole selvää eroa. Tarkastelen tutkimuksessani variaation kaikkia muo- toja. Kontekstuaalisella variaatiolla on vakiintumattomassa aineistossa kuitenkin nykykielen tutkimusta keskeisempi asema. Leksikaalisen variaation analyysiin jako semasiologiseen, onomasiologiseen ja kontekstuaaliseen on käytännössä liian karkea. Jokaisen variaation erilaiset muodot on tarpeen erotella tarkemmin, jotta analyysistä syntyisi tarkka kuva variaatiosta ja sen syistä. 9. Semasiologinen variaatio ilmenee ensisijaisesti polysemiana. Polysemiaa syntyy, kun kategorioiden rajat ovat epäselviä ja kun kategorioiden nimitykset ovat vakiintumattomia. Polysemia voi olla myös eri lähteiden välistä, koska ka- tegoriat voivat olla eri lähteissä erilaisia. 1800-luvun aineistossa polysemiaa syntyy lisäksi käytössä olevien nimitysten vähyyden vuoksi: uusia käsitteitä on helpompi yrittää kuvata olemassa olevien nimitysten avulla, koska niiden merki- tysten kautta uusi käsite voidaan jotenkin ymmärtää. Polysemiassa on siten usein kyse merkitysperheestä, ei kokonaan erillisistä merkityksistä, jolloin po- lyseemisen nimityksen antaminen uudelle käsitteelle motivoituu vanhoista mer- kityksistä. Tarkastelen aineiston polysemiaa näistä lähtökohdista erityisesti lu- vussa 11.1. Polysemian lisäksi semasiologista variaatiota aiheuttaa kategorian merkityspiirteiden vakiintumattomuus. Kategoriat voivat siten olla vaikeasti ero- teltavissa ja nimettävissä. Kategorian merkityspiirteet ovatkin eriasteisesti proto- tyyppisiä, ja epäprototyyppiset merkityspiirteet voivat muodostaa myöhemmin uuden kategorian. 1800-luvun aineistossa kyse on usein kategorioiden tarkentu- misprosessista. Lähellä näitä ilmiöitä on kategorioiden rajojen vakiintumatto- muus, joka usein liittyy uusien kategorioiden syntyyn ja kategorioiden tarken- 2 Sanasto ja erikoiskieli tutkimuskohteina 75 tumiseen. Pyrin tarkastelemaan 1800-luvun aineiston kategorioita kootusti lu- vussa 10, jossa tarkastelen aineiston ajallista kehitystä. Teen huomioita katego- rioiden kehityksen vaikutuksesta semasiologiseen variaatioon myös luvussa 11. 10. Onomasiologista käsitteellistä variaatiota aiheuttavat kategorioiden va- kiintumattomat rajat ja prototyyppinen rakenne. 1800-luvun aineistossa katego- riat voidaan hahmottaa eri lähteissä eri tavoin ja siten nimetä esimerkiksi eri nä- kökulmista. Kategorian prototyyppinen rakenne suosii perustason käsitteitä, mutta näin ei välttämättä ole erikoiskielessä ja kategorioissa, jotka tuodaan kie- leen tietoisesti. Kategorioiden kuvaaminen riippuu tekstin erikoistumisasteesta, mikä aiheuttaa nimitysten variaatiota, kun tarkastellaan koko aineistoa. Arvioin tutkimuksessani nimitysten prototyyppisyyttä ja vakiintuneisuutta sen perusteel- la, miten monessa lähteessä ne esiintyvät. Vakiintumisen tarkasteleminen on työni keskeisin näkökulma. Käsitteen eri nimitykset voivat olla keskenään erilai- sissa semanttisissa suhteissa: ne voivat olla toistensa lähes täysiä tai osittaisia synonyymeja ja esimerkiksi hyperonyymeja ja hyponyymeja. Kuvaan käsitteel- listä onomasiologista variaatiota aineistossa luvuissa 4–9. Eri nimitysvarianteilla voi olla tekstissä erilaisia funktioita: toiset nimittävät käsitettä läpinäkyvämmin kuin toiset, joiden merkitys on termimäinen (ks. tarkemmin luku 2.3.2). Formaa- linen onomasiologinen variaatio liittyy tavallisesti sekä nimityksen funktioon että vakiintuneisuuteen. Variaatiota syntyy, jos käsitteen kuvaamiseen tarvitaan esimerkiksi parafaaseja. Kuvaan formaalista variaatiota luvuissa 4–9 ja kokoa- vasti tarkastelen nimitysten rakenteen vaikutusta vakiintumiseen luvussa 12. 11. 1800-luvun aineistossa kontekstuaalisella formaalisella variaatiolla on keskeinen rooli, koska suomen kirjakieli oli vakiintumatonta. Tämä näkyy ai- neistossa esimerkiksi alueellisena variaationa. 1800-luvulla kirjakieltä pyrittiin tietoisesti rikastamaan eri murteiden aineksilla; alueellinen variaatio saattoi siten olla kirjoittajien tietoinen valinta. Tarkastelen alueellista variaatiota nimitysva- rianttien esittelyn yhteydessä. Huomioin alueellisen variaation jonkin nimitysva- riantin valintaa selittävänä tekijänä, mutta muuten keskityn nimitysten esiinty- miseen kirjakielessä. Toinen kontekstuaalista variaatiota aiheuttava tekijä, joka tulee huomioida nimitysvarianttien analyysissä, on tekstien erikoistumisaste, joka aiheuttaa variaatiota kuvailevien ja termimäisten nimitysten välillä. Kon- tekstuaalista variaatiota on runsaasti myös ortografiassa, erityisesti vierassanojen kirjoituksessa. Lisäksi kontekstuaalinen variaatio voi olla morfologista, jolloin esimerkiksi yhdyssanojen ja sanaliittojen määriteosan muoto tai johdoksen joh- din voi vaihdella. Aineistossa esiintyy myös sananmuodostuksellista kontekstu- aalista variaatiota esimerkiksi yhdyssanaisen ja sanaliittoisen31 nimityksen välil- lä. Sananmuodostuksellinen variaatio on lähellä vierassanan ja omakielisen ni- mityksen variaatiota sekä epeksegeesiä eli selittävän edus- tai määriteosan vari- aatiota. Käsittelen sanaston rakennetta teoreettisesti tarkemmin luvussa 2.4.2. 31 Yhdyssanojen oikeinkirjoitus poikkesi 1800-luvulla nykykielestä, mutta olen aineiston kä- sittelyssä jaotellut yhdyssanat ja sanaliitot nykykielen oikeinkirjoitussääntöjen mukaisesti. I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 76 Aineiston kontekstuaalisen variaation eri muotoja tarkastelen kootusti erityisesti luvussa 12 mutta arvioin variaation eri muotoja myös luvuissa 4–9. 2.3.2 Terminologian tutkimusmetodit tässä tutkimuksessa Yhdistän tutkimuksessani leksikologian metodeihin erikoiskielten tutkimuksessa tehtyjä huomioita, koska katson, että 1800-luvun aineistoni edustaa kehittyvää erikoiskieltä. Siksi on hyödyllistä ottaa huomioon terminologiassa havaittuja termistön erityispiirteitä. Suomessa erikoiskielten tutkimusta on tehty melko lyhyen aikaa, sillä tut- kimus on ollut alisteista käytännön termityölle. Suomen kielen tutkimuksessa teoreettista lähestymistapaa on hyödynnetty vähän. Esitän seuraavassa kootusti ne keskeiset terminologiset periaatteet, joita hyödynnän aineistoni analyysissa. 1. Maantieteen sanasto muodostuu melko yleiskielisestä sanastosta ja eri- koistermeistä. Synteesitieteenä siihen yhdistyy myös lähialojen sanastoa. Sanas- ton yleiskielistä osaa on 1930-luvulta alkaen pyritty tietoisesti määrittelemään erikoiskielen termistöksi siten, että monien termien merkitys on yleiskielen mer- kitystä tarkempi, esimerkiksi vuori on terminä määritelty tietyn korkuiseksi ko- houmaksi (ks. Granö 1930). 1800-luvun aineistossa sanastoa kehitetään ensisi- jaisesti yleiskielen tarpeisiin. Aineisto on pääasiassa oppikirjoista, joita alkoi ilmestyä suomeksi 1840-luvulta alkaen. Varsinaisesta tieteenalan erikoiskielestä ei vielä voida puhua, mutta pohja erikoiskielelle ja sen termeille aineistossa ra- kennetaan. Tämä näkyy esimerkiksi pyrkimyksenä kuvata taksonomioita. 2. Terminologiaa ei ole syytä pitää erillään leksikologiasta, koska samat teoreettiset kysymykset koskevat osittain molempia. Teorioiden yhdistäminen sopii erinomaisesti aineistoon, jossa yleiskielen sanaston ja erikoiskielen termis- tön raja ei ole selvä. 3. Tarkastelen erikoiskielen sanastoa pääasiassa teksteistä. Sanasto on siten rakentunut eri tavoin kuin esimerkiksi sanakirjoissa. Kuvaan aineiston kategori- oita eli käsitejärjestelmiä konteksteista saamieni tietojen perusteella. En pyri te- kemään aineistosta tarkkaa merkityspiirreanalyysia vaan sijoittamaan nimityk- sen jonkin käsitteen kategoriaan. 4. Termistöä voidaan tarkastella semasiologisesta ja onomasiologisesta nä- kökulmasta jossain määrin samalla tavalla kuin yleiskielen sanastoa. Semasiolo- ginen analyysi selvittää termien merkityksiä kontekstissa, huomioi termien mahdollisen polysemian ja etsii polysemialle syitä. Onomasiologinen analyysi selvittää käsitteiden eri nimitysvaihtoehtoja eli termien variaatiota. Myös ter- meistä voidaan selvittää niiden historiaa. 5. Termit, kuten sanatkin, ymmärretään kognitiivisten mallien avulla ja ka- tegorioidaan olemassa olevien kategorioiden pohjalta. Termillä voi tosin olla vakiintunut merkityksensä, jonka lukija tietää, vaikkei merkitys kävisikään ilmi tekstiyhteydestä. Yhtenä termin keskeisenä erona yleiskielen sanaan on pidetty 2 Sanasto ja erikoiskieli tutkimuskohteina 77 merkitystä, joka ei ole erikoisalan tuntijoille riippuvainen kontekstista. Käytän- nössä termejä on tekstissä usein tarpeen määritellä. Tämä koskee erityisesti op- pikirjojen tekstejä, joissa käsitteitä opetetaan. 6. Erikoiskielen kategorioiden rakenne voi olla samalla tavalla prototyyp- pinen kuin yleiskielen. Tekstissä esiintyvä termi voi kuulua kategoriaan eriastei- sesti: kaikkia termejä ei voida määritellä tarkasti joko loogisesti tai ontologisesti, vaan erityisesti ensyklopedista ymmärtämistä tarvitsevat termit muodostavat prototyyppisesti rakentuneita kategorioita. Erikoiskielessä kategoriat ovat siis kahdenlaisia: prototyyppisiä ja epäprototyyppisiä. 7. Rakenteeltaan termit voivat olla perussanoja, johdoksia, yhdyssanoja tai sanaliittoja. Termi voi olla joko omaperäinen tai lainasana. 1800-luvun aineis- tossa merkittävä termien muodostuskeino on kääntäminen. Termejä myös sepi- tetään jonkin verran ilman suoraa sanamuodostuksellista yhteyttä. Nimitysten rakennetta olen käsitellyt teoreettisesti tarkemmin luvussa 2.4.2. 8. Ymmärrän käsitteen ja tarkoitteen termin merkityksen kahtena puolena. Tarkoite on kielenulkoinen termin viittauskohde ja käsite ajattelussamme oleva termin merkitys, ymmärtämisen yksikkö. Usein käsite hahmotetaan kategoriana, joka voi olla joko tarkasti määritelty ja yksiselitteinen tai eriasteisesti hierarkki- nen tai prototyyppisen ytimen ympärille rakentunut. Myös erikoiskielten katego- rioiden rajat ovat joustavia jatkumoita. 9. Kehittyvässä erikoiskielessä ei välttämättä pyritä isomorfiaan, vaan tär- keintä on kuvata uutta käsitettä ja antaa tietoisesti vaihtoehtoja. Jos termi tai kä- site ei ole vakiintunut, kielenkäyttäjät voivat olla erimielisiä hyvästä termistä tai käsitteen merkityksestä. 1800-luvulla suomen kielen ilmaisuvarat eivät vielä riit- täneet nimeämään kaikkia maantieteen käsitteitä, ja siksi samaa nimitystä käy- tettiin nimeämään eri käsitteitä. Tämä voidaan nähdä kielen polyseemisen poten- tiaalin hyödyntämisenä. Kielenkäyttäjät saattoivat tulkita käsitteen myös eri ta- valla ja siten nimetä sen eri näkökulmista. 2.4 Käsitteiden nimeäminen ja sanastonkehitys prosessina Luvuissa 2.1 ja 2.2 olen käsitellyt tutkimukseni yleistä teoriataustaa ja esitellyt teoreettiset ja metodiset valintani kootusti luvussa 2.3. Tässä luvussa 2.4 taustoi- tan tutkimustani edellisiä lukuja konkreettisemmin. Kuvaan suomen kirjakielen sanaston kehityksen historiaa (luku 2.4.1) ja tarkastelen sen jälkeen suomen kie- len eri nimeämiskeinoja eli tapoja muodostaa uusia nimityksiä (luku 2.4.2). 2.4.1 Sanastonkehitys suomen kirjakielessä Kirjakielen sanasto ei synny tyhjästä, vaan sen pohja on kaikissa kielissä puhu- tun kielen spontaanisti syntyneessä sanastossa. Kirjakielen sanastona puhekielen I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 78 sanastoa aletaan käyttää, kun kielen kirjallinen käyttö alkaa. Puhekielessä sanas- to on tätä ennen saattanut elää jopa tuhansia vuosia. Puhekielen sanasto ei ole kaikilta osin kielenkäyttäjille yhteistä, ja siksi tarvitaan yleiskieltä eli kieliyhtei- sön jäsenille yhteistä kirjakieltä. (Hakulinen, L. 1979, 426–428; Häkkinen 2003, 42.) Kirjakieli tarvitsee myös toisenlaista sanastoa kuin puhekieli, sillä osittain kirjakieltä käytetään yhteyksissä tai tavalla, jota puhekieli ei ennen kirjakielen kehitystä ole tuntenut (ks. Häkkinen 2000, 254–255). Suomen kirjakielen sanastonkehitystä voidaan tarkastella kirjakielen kehi- tyskausien pohjalta. Kirjakieli syntyy vanhan kirjasuomen kaudella 1540-luvulta alkaen, mutta sitä ennen suomen kieltä esiintyy jo jonkin verran yksittäisissä asiakirjalähteissä. Ensimmäisiä suomenkielisiä teoksia ei siten kirjoiteta tyhjäs- tä, vaan jonkinlainen suomen kielen käytön traditio on kirkon piirissä olemassa. Tätä varhaista vaihetta nimitetään varhaissuomen kaudeksi. Seuraava, vanhan kirjasuomen kausi kestää aina 1540-luvulta 1800-luvun alkuun, noin vuoteen 1810 saakka. 1800-lukua nimitetään varhaisnykysuomen kaudeksi, ja se vaihtuu nykysuomen kaudeksi, kun kieli on yhteiskunnalliselta asemaltaan, käyttöalueil- taan ja sanastoltaan saavuttanut nykykielen tason. (Rapola 1962, 115–116; Ikola 1965, 38–39; Häkkinen 1994a, 12–13, 15). Nykysuomen kauden alkaminen on eri lähteissä ajoitettu hieman eri tavoin. Ikola (1965, 38–39) ja Rapola (1962, 115–116) katsovat rajaksi 1870-luvun, ja Nykysuomen sanakirjassa aineiston rajaksi on asetettu noin vuosi 1880. Häkkinen (1994a, 13, 15) pitää rajana 1880- lukua, jonka voi katsoa kuuluvan joko varhaisnykysuomen tai nykysuomen kau- teen. Huomattava osa kirjakielen sanastosta luotiin vanhan kirjasuomen kaudel- la. Kirjakielen sanaston luoja oli 1500-luvulla erityisesti Mikael Agricola, jonka nimissä on tuhansia kirjakielessä ensimmäistä kertaa esiintyneitä sanoja. Agrico- lan käyttämässä kielessä on laskettu olleen noin 8 500 eri sanaa, joista 5 228 eli noin 62 prosenttia on käytössä nykysuomessa (Jussila 2000, 283). Valtaosa Ag- ricolan keskeisestä sanastosta on peräisin puhutusta kielestä, erityisesti länsi- murteista (esim. Ikola 1984, 122). Sanamäärä on pieni, jos sitä vertaa esimerkik- si Nykysuomen sanakirjan hakusanojen määrään (n. 210 000 hakusanaa), mutta Agricolan käyttämä sanasto rajoittui pääasiassa uskonnolliseen kieleen; hänen käännöksensä olivat erityisesti Raamatun ja kristinuskon muita tekstejä (tar- kemmin ks. esim. Ikola 1984, 123; Häkkinen 1994a, 409). Mukana on silti myös muuta kuin Raamatun maailmaan liittyvää sanastoa (ks. luku 3.1). Vanhan kir- jasuomen aikana sanasto kehittyi voimakkaimmin uskonnollisen kielen alalta, koska julkaistu kirjallisuus oli pääasiassa uskonnollista. Toinen keskeinen kie- lenkäytön alue oli lakikieli. Kaikissa kirjoituksissa kehittyi lisäksi ns. yleissanas- to, nykyisen yleiskielen perussanasto32. Tämä yleissanasto oli keskeisintä ja 32 Suomen kieli voidaan jakaa yleiskieleen eli kirjakieleen ja puhekieleen vasta aivan 1800- loppupuolelta alkaen, sillä vanhan kirjasuomen ja varhaisnykysuomen ajan kieli oli niin va- kiintumatonta, ettei sitä voitu erotella omaksi puhekielestä eroavaksi standardikseen (Häkki- nen 2000, 257; vrt. Lauerma 2004, 163). 2 Sanasto ja erikoiskieli tutkimuskohteina 79 suurtaajuisinta sanastoa myös Agricolan kielessä (Jussila 1988, 213, 216; Lehi- koinen–Kiuru 1998, 139). Puhekielestä otettujen sanojen lisäksi Agricola käytti käännöslainoja, esimerkiksi suomensi indoeurooppalaisten kielten mallin mu- kaiset prefiksiverbit osa osalta, kuten alaspainaa ja ylitsekäydä. Agricola myös sepitti jonkin verran sanastoa. (Lehikoinen–Kiuru 1998, 140–141; myös Häkki- nen 1994a, 407–423.) 1600- ja 1700-luvulla kirjakielen sanavarat kasvoivat hitaasti. Jokainen kir- joittaja ammensi sanastonsa puhekielestään ja käytti hyväkseen aiempien kirjoit- tajien käyttämää sanastoa. Erityisesti uskonnollisella kielellä oli jo osittain va- kiintuneet konventionsa, joita kirjoittajat pyrkivät noudattamaan. Varsinaisia tutkimuksia 1600-luvun ja 1700-luvun sanaston kehittymisestä ei ole tehty (Le- hikoinen–Kiuru 1998, 141), mutta yksittäisten kielenkäyttäjien kirjakieleen tuomia sanoja voi tarkastella sanojen ensiesiintymäluettelosta (Jussila 1998). Luetteloihin on kuitenkin poimittu vain nykykieleen asti säilynyt sanasto. Jussi- lan (2000, 280) laskelmien mukaan 1600-luvun sanasto kehittyi ensiesiintymien osalta vain vuoden 1642 Biblian ansiosta. Biblian kielestä tuli pitkäksi aikaa malli muille kirjoittajille (Häkkinen (tulossa)). 1700-luvulla runsaasti ensiesiin- tymiä on Daniel Jusleniuksen sanakirjassa (1740–) ja Henrik Gabriel Porthanin muistiinpanoissa (1770–) tähän sanakirjaan sekä Kristfrid Gananderin sanakir- jassa (1780–). Näistä vain Jusleniuksen sanakirja on vaikuttanut painettuna teok- sena omana aikanaan. Porthanin muistiinpanot ja Gananderin sanakirja ovat lä- hinnä ajan sanaston ja erityisesti kansankielen sanavaraston kuvaajia. Nykykie- leen säilyneiden ensiesiintymien tuleminen kirjakieleen on vanhan kirjasuomen aikana ollut kausittaista. Agricolan jälkeen sanasto kehittyi hitaasti, samoin kuin Biblian ilmestymisen jälkeen ja 1700-luvun alussa. 1600- ja 1700-luvulla sanas- ton hitaaseen kehittymiseen vaikutti ennen kaikkea Ruotsin suurvaltapolitiikka ja isonvihan ankarat olot. Suomen kielellä ei ollut virallista asemaa, ja se eli pel- kästään kansankielenä. (Jussila 2000, 280–282.) Ensiesiintymien perusteella vanhan kirjasuomen sanaston kehitys voidaan Jussilan (mt., 283–285) mukaan jakaa seuraaviksi kausiksi: Agricolan kausi vuosina 1543–1552, lainsuomennos- ten kausi vuosina 1553–1609, Raamatun kausi vuosina 1610–1649, asetusten kausi vuosina 1650–1709, valitusrunojen kausi vuosina 1710–1729, orastavan suomalaisuuden kausi 1730–1769, suomen murteiden varhaiskausi 1770–1789 sekä pienpainatteiden kausi vuosina 1790–1810. Erityistä sanastonkehityksen kautta suomen kirjakielessä on ollut 1800- luku, kun suomen kieltä alettiin käyttää yhteiskuntaelämän, koulutuksen ja joukkoviestinnän kielenä. Ensimmäisenä ajatuksia suomen kielen käyttöalan lisäämisestä alkoivat esittää Turun romantikoiksi nimitetyn ryhmän jäsenet. Nämä Turun ruotsinkieliseen sivistyneistöön kuuluneet henkilöt vaativat muun muassa sanomalehtikirjoituksissaan sivistyneistöä käyttämään suomen kieltä. (Häkkinen 1994b, 150.) Vanhan kirjasuomen aikana oli luotu pohja ja osittain vakiinnutettu kirjakielen perussanaston lisäksi uskonnollista sanastoa, mutta tie- toisesti sanastoa kehitettiin ja luotiin 1800-luvulla, jolloin myös pyrittiin syste- I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 80 maattisesti karsimaan kirjakielestä lainasanoja ja korvaamaan ne omaperäisillä sanoilla. Tarvittiin uusia sanoja, koska kirjakieltä alettiin käyttää uusilla aloilla eikä kansankielessä ollut tällaista käyttöä varten valmista sanastoa. Aihepiirit ja käsitteet olivat kuitenkin oppineille suomen kielen käyttäjille tuttuja jollakin muulla kielellä, usein ainakin ruotsiksi, vaikka käsitejärjestelmät kehittyivät vie- lä 1700- ja 1800-luvulla kaikissa kielissä. Erityisen voimakkaasti kehittyivät luonnontieteet. (Häkkinen 2000, 255–256.) Uskonnollisissa yhteyksissä käytetty kirjakieli oli 1800-luvulle tultaessa eriytynyt liikaa kansan puhekielestä. Myös murteet olivat 1800-luvulla varsin erillisiä, koska eri murteiden puhujilla oli vähän yhteyksiä. Tarvittiin koko kan- san yhteinen kieli, joka alkoi hahmottua 1840-luvulla ns. murteiden taistelun seurauksena. (Lauerma 2004, 162–164; Häkkinen (tulossa).) Yhteisen kirjakie- len pohja ei kuitenkaan ollut yksiselitteinen. 1820-luvulta eteenpäin käytiin mur- teiden taistelu, jonka seurauksena kirjakielen länsimurteista perinnettä uudistet- tiin ottamalla tietoisesti mukaan itämurteisia rakenteita ja sanastoa. Ratkaisu oli kompromissi, vaikka aluksi etsittiin puhdasta murretta kirjakielen pohjaksi. Kes- kustelun aloittanut Reinhold von Becker piti kirjakieltä jäykkänä, jälkeenjäänee- nä ja ruotsinvoittoisena ja ehdotti puhtaan suomen pohjaksi savolaismurteita. Itämurteita pidettiin 1800-luvulla parempina ja puhtaampina paljolti siksi, että kirjasuomi oli eriytynyt kansan puhumasta kielestä. Myös kansanrunouden ar- vostus lisäsi itämurteiden painoarvoa. Lisäksi Turku oli menettänyt paikkansa hallinnon ja sivistyselämän keskuksena, kun pääkaupunki oli siirretty Helsin- kiin. Kirjakielen perusteellinen muuttaminen ei kuitenkaan ollut mahdollista, sillä perinne oli 1800-luvulla jo liian vahva, vaikkakin sanastoltaan yksipuoli- nen. Ryhdyttiin luomaan uutta omista aineksista. 1800-luvun aikaa voikin pu- rismin näkökulmasta nimittää täydellisiä muotoja ja puhdasta suomea tavoitel- leeksi luovan purismin ajaksi. (Rapola 1956; Häkkinen 1994a, 448, 451; Häkki- nen 1994b, 150; Lauerma 2004.) Osittain 1800-luvun kielenuudistamisessa oli muutenkin kyse purismista (Ikola 1984, 135). Puristisia ajatuksia on suomen kielen kehittäjillä ollut 1600- luvulta alkaen. Esimerkiksi Bibliaa 1642 varten Agricolan käännöksistä pyrittiin tietoisesti karsimaan lainasanoja, harvinaisia murresanoja, vieraita lauserakentei- ta ja yhdysverbejä. (Häkkinen 1994a, 463; Lehikoinen–Kiuru 1998, 142–143; Häkkinen (tulossa).) 1800-luvulla purismi kohdistui yksipuolisen murteellisuu- den lisäksi kielen vieraaseen ainekseen. Vierassanoista käytiin vilkasta keskuste- lua. 1800-luvun alussa vierassanoihin suhtauduttiin vielä positiivisesti: ne näh- tiin yhtenä kielen mahdollisuutena saada uutta sanastoa, mutta ne haluttiin kir- joitus- ja äänneasultaan mukauttaa suomen kieleen täysin. Vasta 1800-luvun puolivälissä asenne vierassanoihin muuttui torjuvammaksi. (Pantermöller 2003, 325–327.) Kehittämistä motivoi etenkin kansallisromanttinen aatesuunta (tar- kemmin esim. Paunonen 1996, 547). Purismilla ei tässä vaiheessa ollut pelkäs- tään karsivaa merkitystä, vaan sen pohjalta pyrittiin luomaan uutta sanastoa kie- len omista aineksista (Rintala 1998, 56). 2 Sanasto ja erikoiskieli tutkimuskohteina 81 Kansallisaatteen lisäksi suomen kielen kehitystä edisti 1800-luvulla kielen yhteiskunnallisen aseman paraneminen. Kehitys tapahtui pääasiassa 1800-luvun loppupuolella, jolloin suomen kielestä esimerkiksi tuli koulujen virallinen kieli. 1800-luvun alussa kehitys oli hidasta ja suomeksi kirjoittamista rajoitti merkit- tävästi Venäjän harjoittama, koko ajan kiristyvä sensuuri, joka rajoitti julkaista- vien tekstien aiheita. Sensuuriasetus purettiin vasta vuonna 1860. Sanomalehdet toimivat kuitenkin tärkeinä suomen kielen kehittäjinä, erityisesti 1800-luvun alussa, sillä niissä voitiin kirjoittaa monista sellaisista aiheista, joista kirjakielel- lä ei aiemmin ollut kirjoitettu (sanomalehdistä oppikirjoina ks. Laine 2003b). Tärkeitä 1800-luvun alkupuolen suomenkielisiä sanomalehtiä olivat Turun Viik- ko-Sanomat, Oulun Viikko-Sanomat, Sanan Saattaja Viipurista, Kanava ja Suo- metar. Merkittävä lehti oli myös ensimmäinen aikakauslehti Mehiläinen. Suo- menkielisillä paikkakunnilla virkamiehiltä alettiin vaatia suomen kielen taitoa vuonna 1851, ja vuonna 1863 suomen kieli sai 20 vuoden siirtymäajan jälkeen tasa-arvoisen aseman ruotsin kielen kanssa. (Häkkinen 1994b, 151–153, 156.) Suomenkielistä tietokirjallisuutta alettiin julkaista 1830-luvulta alkaen sel- västi enemmän kuin aikaisemmin. Ensimmäiset suomenkieliset tietokirjat olivat käännöksiä, mutta niillä oli merkittävä tehtävä sanaston kehityksessä, sillä nii- den avulla kasvatettiin tietoisesti kirjakielen ilmaisuvaroja. (Paloposki 2000, 20– 21.) Myös ensimmäiset kaunokirjalliset teokset olivat suomennoksia tai mukail- tuja käännöksiä (tarkemmin Paloposki 2004). Aluksi suomeksi julkaistu tietokir- jallisuus oli valistavaa: suomi nähtiin ensisijaisesti kansan kielenä eikä sillä ollut asemaa esimerkiksi tieteen kielenä (tarkemmin Huumo 2005, 56). Näin luotiin kuitenkin pohja monien erikoiskielten sanastoille. Tärkeä merkitys sanastonkehityksessä oli tietokirjojen lisäksi kaksikielisillä sanakirjoilla, joita kääntäjät ja kielenoppijat käyttivät apunaan. Sanakirjat tosin vanhenivat 1800-luvulla nopeasti, kun kieli kehittyi koko ajan. Erityisen merkit- täviä olivat Frans Ferdinand Ahlmanin ruotsalais-suomalainen sanakirja (1865, 1872; ks. Rahko 2005) ja Elias Lönnrotin suomalais-ruotsalainen sanakirja, joka valmistui 1880. Molempiin sanakirjoihin on koottu edustava kokoelma varhais- nykysuomen kauden sanastosta, vaikka sanakirjat ovat varsin erilaisia: Ahlma- nin sanakirja keskittyy käyttösanastoon, ja Lönnrotin esittelee suomen kielen sanaston mahdollisuuksia. (Häkkinen 1994b, 157–158.) Sanaston kehitys oli voimakasta ja jatkui koko 1800-luvun ajan. Ennen 1800-luvun loppua suomen sanastossa ei voi tehdä tarkkaa jakoa kirjakielen, murteiden ja yksilöllisten in- novaatioiden välille (Häkkinen 2000, 257). Sanasto vakiintui epäsäännöllisesti. Esimerkiksi osa vakiintuneista sanoista saattoi jäädä myöhemmin käytöstä, kun tilalle kehitettiin paremmin tarkoitukseen sopivia uusia sanoja. I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 82 2.4.2 Uuden käsitteen nimeäminen Kielen sanasto on syntynyt ihmisen tarpeesta nimetä asioita. Kielen sanasto muuttuu, kun ihmisen nimeämistarpeet ja tapa nähdä maailma muuttuvat. Sanas- ton uudistuminen on näiden muutosten takia nopeaa. (Esim. Itkonen, E. 1966, 390.) Sanasto on jatkuvassa semasiologisessa ja onomasiologisessa muutokses- sa. Sanaston kehityksen näkökulmasta uusi käsite ja sen uusi nimitys muuttavat olemassa olevaa kategoriaa ja semanttista verkostoa. Ne voivat muuttua myös käsitteen tai nimityksen jäädessä käytöstä ja nimityksen merkityksen muuttues- sa. Leksikaalinen muutos aiheutuu nimettävien käsitteiden muutoksesta. Muutos voi syntyä, kun 1) uusia käsitteitä syntyy tai keksitään, 2) käsite lakkaa olemasta ja/tai unohtuu tai 3) käsite muuttuu. (Vrt. Zgusta 1990, 389.) Keskityn omassa tutkimuksessani käsitteiden nimeämiseen ja käsitteiden muuttumiseen. Uusi kä- site voidaan nimetä usealla eri tavalla. Karkeasti nimitys voidaan joko muodos- taa entisistä aineksista tai lainata. 2.4.2.1 Vanhan nimityksen hyödyntäminen Kielen sanastoa voidaan kasvattaa olemassa olevista sanavaroista monin tavoin. Nimitykseksi voidaan ottaa olemassa oleva lekseemi, jolloin nimitys saa koko- naan tai osittain uuden merkityksen. Joissakin tapauksissa olemassa oleva sana on voinut vanheta tai kadota aktiivisesta käytöstä kokonaan, ennen kuin se ote- taan uuden käsitteen nimitykseksi. Molemmissa tapauksissa puhutaan merkityk- sen muutoksesta. (Itkonen, E. 1966, 367, 390–391.) Merkitys voi siirtyä uuden käsitteen nimitykseen kaikilla semanttisen muutoksen tavoilla, esimerkiksi me- taforan tai metonymian kautta. Tavallaan merkityksen muutoksesta on kyse ni- meämisessä, jossa uuden käsitteen nimitykseksi otetaan erisnimi. Se menettää silloin erisnimen funktion ja muuttuu yleisnimeksi. Käsitteen nimitykseksi voi tulla esimerkiksi sen keksijän tai alkuperän erisnimestä muodostettu nimitys. (Zgusta 1990, 390–391.) Maantieteen sanastossa tällaisia erisnimistä muodostet- tuja nimityksiä ovat jotkin paikallisia ilmiöitä kuvaavat appellatiivit, esimerkiksi maremmi ’Italian rämealue’. Suomen kielessä merkitysten muutokset voivat koskea myös murteita: eri- tyisesti 1800-luvulla murteista otettiin sanoja kirjakieliseen käyttöön, ja silloin sanan merkitys saattoi jonkin verran muuttua. Murteet olivat suosittu uusien sa- nojen lähde, koska sanastoa haluttiin kartuttaa omaperäisten sanojen avulla, ei lainaamalla sanoja vieraista kielistä. Uusia murresanoja otettiin kirjakieleen etenkin itämurteista (esim. Lauerma 2004), esimerkiksi Kalevalan ja kalevala- mittaisen kansanrunouden välityksellä. Kaikki murresanat eivät kuitenkaan va- kiintuneet kirjakieliseen käyttöön; kirjoittajat saattoivat käyttää kotimurteensa murresanoja, joita kaikki lukijat eivät ymmärtäneet. Etenkin ruotsinkielisten oli vaikea ymmärtää murresanoja, ja niiden käyttöä uusien käsitteiden nimityksinä 2 Sanasto ja erikoiskieli tutkimuskohteina 83 alettiinkin karsia jo 1840-luvulta alkaen. (Häkkinen 1994b, 158–159.) Suomen nyky-yleiskielessä omaperäisestä sanastosta vähintään 60–70 prosenttia on kui- tenkin arvioitu suoraan murreperäiseksi. Tämä johtuu siitä, että kirjakieli syntyi 1500-luvulla pitkälti murteiden aineksista. (Tuomi 1989, 28–30.) Erikoisalan uusi käsite voidaan nimetä kielessä olevien sanavarojen avulla lainaamalla se yleiskielestä. Silloin sanan merkitys usein tarkentuu. 1800-luvun erikoiskieleen sanoja ei otettu varsinaisesti yleiskielestä, sillä yleiskieli oli vasta muodostumassa, mutta erikoisalan tekstit hyödynsivät luonnollisesti aiempaa kirjallista traditiota ja kirjakielessä esiintynyttä sanastoa (ks. luku 12.1). Perus- tan tästä sanastosta muodostavat ikivanhat omaperäiset johtamattomat ja yhdis- tämättömät perussanat, joilla on yhteinen alkuperä suomen etä- tai lähisukukiel- ten kanssa. Tähän ydinsanastoon kuuluu sukulaisten, ruumiinosien, tiettyjen eläinten ja kasvien, tuttujen luonnonilmiöiden ja tavallisten toimintojen nimityk- siä. Perussanastoa ovat kasvattaneet myös vanhat indoeurooppalaiset, etenkin germaaniset ja balttilaiset lainat, joista on tullut erottamaton osa suomen kielen sanastoa. (Joki 1989, 12–13; Häkkinen 1994a, 407.) Uuden käsitteen nimityk- seksi vakiintuvatkin helpoiten vanhat keskeiset perussanat ja laajalevikkiset murresanat (Häkkinen 2000, 257), vaikka 1800-luvun sanastossa näin ei kaikki- en käsitteiden kohdalla olekaan (tarkemmin luku 12.1.1). 2.4.2.2 Sananmuodostus Uusi käsite voidaan nimetä vanhan nimityksen hyödyntämisen lisäksi kielessä olevien sananmuodostuskeinojen avulla, esimerkiksi johtamalla tai yhdistämällä, tai vakiinnuttamalla käytössä ollut sanaliitto kiinteäksi konstruktioksi (Zgusta 1990, 390–391). Sananmuodostuksen pohjana ovat usein vanhat, omaperäiset perussanat (Häkkinen 1994a, 407). Nykykielessä on Nykysuomen sanakirjasta tehdyn laskelman perusteella jakamattomia perussanoja 8,6 prosenttia. Johdok- sia tässä aineistossa on hakusanoina 26,6 prosenttia ja yhdyssanoja 64,8 prosent- tia. 1800-luvun sanakirjassa tilanne on hieman toisenlainen. Elias Lönnrotin suomalais-ruotsalaisen sanakirjan hakusanamäärä on suurin piirtein sama kuin Nykysuomen sanakirjassa; siinä perussanoja on myös noin 8 prosenttia, mutta johdoksia peräti 72 prosenttia ja yhdyssanoja vain 20 prosenttia. (Mt., 419.) Ku- vaan johtamista ja yhdistämistä erityisesti 1800-luvun sananmuodostuskeinoina seuraavaksi tarkemmin. Johtaminen on suomen kielelle ominainen ja suosittu sananmuodostuskei- no. Johdoksia kuuluu myös suomen kielen vanhimpaan sanastoon. (Häkkinen 1994a, 419.) Selvissä johdoksissa kantasana on lekseemi, johon liittyy selvästi erotettava pääteaines eli johdin. Johdosmaisia sanoja on kielessä muitakin, ja ne muodostavat johdosmaisuuden jatkumon. Selvien johdosten lisäksi kielessä on hämäriä tai mahdollisia johdoksia, joiden merkitys tai rakenne ei ole yhtä lä- pinäkyvä kuin selvien johdosten. Johtimia on suomen kielessä runsaasti, lähes I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 84 200. Ne voidaan jakaa substantiivi-, adjektiivi-, verbi- ja adverbijohtimiksi. (ISK, 173–174, 180.) Tässä tutkimuksessa keskeisiä ovat substantiivijohtimet33. Johdoksia on nykykielen sanakirjoissa yleensä noin 20–30 prosenttia (ISK, 170). 1800-luvulla johtaminen oli nykykieltä suositumpi sananmuodostuskeino. Lönnrotin sanakirjan johdosten suuri osuus (ks. edellä) ei kuitenkaan kerro kie- lessä käytössä olleiden johdosten määrästä: sanakirjoilla oli 1800-luvulla toisen- lainen funktio kuin nykyään, sillä niiden avulla myös esiteltiin, millaisia sanoja kielessä voisi olla, kun taas nykykielen sanakirjat kuvaavat olemassa olevaa, vakiintunutta sanastoa. Toisaalta nykykielen yleisimpien sanojen joukossa joh- doksia on enemmän kuin Nykysuomen sanakirjan hakusanoissa, 61 prosenttia. Näistä yleisistä johdoksista noin 300 on sellaisia, joita ei vielä käytetty vanhan kirjasuomen aikana. Valtaosa kielen yleisimmistä johdoksista luotiin 1800- luvulla. (Häkkinen 1994a, 420.) Kaiken kaikkiaan 1800-luvulla luotiin tuhatkun- ta uutta johdosta. Osa kielenuudistajista pyrki luomaan yleisiä sääntöjä ja va- kiinnuttamaan johtimet tiettyyn merkitykseen, mutta osa kielenuudistajista sepit- ti sanoja ilman ajatusta selvistä sananmuodostussäännöistä. (Häkkinen 1994b, 159–160; johtamisesta 1800-luvulla käydystä keskustelusta ks. Vaittinen 2003.) 1800-luvulla suosittiin sekä ikivanhoja johtimia että uudempia muotijohtimia. Vanhoista johtimista ahkerasti käytössä olivat lokaalijohdin -lA, tekijäjohdin -jA, teontuloksen johdin -lmA, kollektiivijohdin -stO, välineenjohdin -in sekä teko- paikanjohdin -mO. Muodikkaita johtimia olivat myös merkitykseltään epämää- räisemmät ja siten uudissanojen merkitykseen helposti sopivat johtimet, erityi- sesti -e, -ke ja -iO. (Mt., 160–161.) Omassa aineistossani esiintyviä johtimia ja johdoksia tarkastelen kootusti luvussa 12. Yhdistäminen on suomen kielen tärkein sananmuodostuskeino; nykykielen sanoista on Nykysuomen sanakirjasta tehtyjen laskelmien perusteella yhdyssa- noja noin 65 prosenttia (esim. Vesikansa 1989, 213). Todellinen luku on kuiten- kin suurempi, koska yhdyssanoja voidaan muodostaa produktiivisesti. Yhdistä- misestä on tullut kirjakielessä merkittävä sananmuodostuskeino pikkuhiljaa: Ag- ricolalla yhdyssanojen osuus on selvästi pienempi kuin nykykielessä; yhdyssa- noja on vain noin 25 prosenttia, ja Lönnrotin sanakirjassakin hakusanoista vain noin 20 prosenttia on yhdyssanoja (Häkkinen 1994a, 414, 419). Myös murteissa on yhdyssanoja vähemmän kuin yleiskielessä (Tuomi 1989, 28). Yhdistäminen on yksinkertainen ja läpinäkyvä morfologinen prosessi, ja yhdyssanoja voidaan muodostaa ja purkaa tarpeen mukaan jatkuvasti (Häkkinen 1994a, 415). Yhdyssana muodostuu tavallisesti kahdesta tai useammasta itsenäisestä sa- nasta, jotka voivat olla perussanoja, johdoksia tai yhdyssanoja (Vesikansa 1989, 213). Yhdyssanojen osat voivat olla keskenään symmetrisessä tai epäsymmetri- sessä suhteessa. Symmetrisiä yhdyssanoja sanotaan summayhdyssanoiksi, koska yhdyssanan osat ovat keskenään samanarvoisia. Epäsymmetrisiä yhdyssanoja sanotaan määritysyhdyssanoiksi, koska yhdyssanan alku- eli määriteosa määrit- 33 Johdintyypit tulevat tarkemmin esille aineiston analyysiluvuissa, erityisesti luvussa 12 (ks. myös ISK, 185). 2 Sanasto ja erikoiskieli tutkimuskohteina 85 tää eli rajaa tai täsmentää aina yhdyssanan loppu- eli edusosaa34. (ISK, 388; vrt. appositioyhdyssanat ISK, 407–408.) Valtaosa suomen kielen yhdyssanoista on rakenteeltaan epäsymmetrisiä (esim. Vesikansa 1989, 214). Määritysyhdyssanat ovat sillä tavalla endosentrisiä, että ne kuvaavat samaan luokkaan tai lajiin kuu- luvaa entiteettiä kuin pelkkä edusosa. Usein edusosa onkin määritysyhdyssanan hyperonyymi (vrt. luku 2.1.3.2). (ISK, 396.) Yhdyssanoja voidaan muodostaa tilapäisiin käyttöyhteyksiin, mutta vakiintuneet yhdyssanat esiintyvät kielessä säännöllisesti ja ovat kirjattuina esimerkiksi sanakirjoihin. Tiiviisti yhdessä esiintyvät sanaliitot saattavat myös kiteytyä yhdyssanoiksi, jolloin ne voivat saada eriytyneen merkityksen. Tietyt sanat ovat rakenteeltaan luontaisesti yh- dyssanoja. Tällaisia ovat sanat, joiden määriteosana on substantiivin nominatii- vimuoto (kasvi-), erityinen yhdysosamuoto (yleis-), lekseeminä esiintymätön nominivartalo (sisä-) tai adjektiivin tai numeraalin nominatiivimuoto silloin, kun määriteosa on edusosan kannalta pakollinen (hyvä(sydäminen), kaksi(vuotias))35. (ISK, 388–389.) Myös 1800-luvulla uusia sanoja luotiin runsaasti yhdistämällä. Iso osa näistä yhdyssanoista oli käännöslainoja (kääntämisestä tarkemmin luvus- sa 2.4.2.4). (Häkkinen 1994b, 161.) Tarkastelen aineistoni yhdyssanojen raken- netta ja osuutta sananmuodostuksessa luvussa 12. Erikoiskielten sanastoissa yhdyssanojen kaltaisia yhdistämällä muodostet- tuja sanoja ovat kiinteät sanaliitot. Niiden rakenne vastaa yleensä määritysyh- dyssanojen rakennetta. Käsittelen sanaliittojen muodostamista aineistossa tar- kemmin luvussa 12. Näiden sanamuodostuskeinojen lisäksi sananmuodostus voi olla myös ns. takaperoista tai lyhentävää sananmuodostusta. Silloin uudesta kä- sitteestä käytetty, kuvaileva sanaliitto lyhenee ellipsin, typistämisen tai lyhentä- misen kautta. (Zgusta 1990, 390–391.) Suomen kielessä voidaan lyhentää myös yhdyssanoja ja johdoksia. Näin muodostettuja sanoja sanotaan typistesanoiksi ja takaperoisiksi johdoksiksi (Koski 1982, 12–14; ISK, 189–190). 1800-luvun ai- neistossa lyhentävä sananmuodostus näkyy nimitysvarianttien variaationa ja esimerkiksi sanaliittonimitysten tiivistymisenä yhdyssananimitykseksi. Olen kä- sitellyt ilmiötä aineistossani luvussa 12. 2.4.2.3 Sepittäminen Uuden käsitteen nimitys voi syntyä kielessä olemassa olevista aineksista ilman normaalia derivaatioprosessia, esimerkiksi sepittämällä tai assosiaation kautta, kuten onomatopoeettisesti tai metaforisesti (Zgusta 1990, 390–391). 1800-luvun aineistossa sepittämisellä on sanaston kehittämisessä suuri rooli, vaikka ensisi- 34 Edusosasta on fennistiikassa käytetty perinteisesti nimitystä perusosa, mutta uusi termi edusosa on otettu käyttöön ISK:ssa, koska yhdyssanojen rakenne suhteutuu siten lausekkeen rakenteeseen; lausekkeen hallitsevaa jäsentä sanotaan edussanaksi (ISK, 393). 35 Yhdyssanan osien rakennetta olen käsitellyt tarkemmin aineiston analyysin yhteydessä lu- vussa 12 (ks. myös ISK, 396–406). I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 86 jaisesti uudet sanat syntyivät silloinkin normaalin sananmuodostuksen keinoin. Kielessä on mahdollista tehdä sanoja tietoisesti johonkin syntyneeseen tarpee- seen. Näiden oppitekoisten sanojen merkitys on jo syntyessään vakiintunut. Sa- noja voidaan sepittää myös olemassa olevien sanamuodostusmallien avulla. Sil- loin avuksi käytetään sanan muottia eli sanahahmoa, sanan rakennetta. Muotin avulla muodostettu sana ei välttämättä ole merkitykseltään yhtä läpinäkyvä kuin tavallisesti muodostettu sana. (ISK, 171–172.) Sepitettyjä sanoja muistuttavat esimerkiksi edellä esitellyt 1800-luvulla muodostetut -e-johtimiset sanat, joiden merkitys ei rakennu kantasanan ja johtimen merkityksestä. Sepitettyinä voidaan pitää myös esimerkiksi 1800-luvun uudissanoja vety ja sähkö, joista ensimmäi- nen on yhdistettävissä vesi-sanaan ja jälkimmäinen sähähtämiseen ja säkenöin- tiin. (Häkkinen 1994a, 422.) Ero sepittäminen ja sananmuodostuksen välillä on liukuva, enkä ole tutkimuksessani erottanut niitä aineiston käsittelyssä erillisiksi luvuiksi (ks. luku 12.2). Deskriptiivisiä sanoja eli kuulo- tai näköhavaintoja jäljitteleviä sanoja eri- koisalan sanastossa käytetään yleensä silloin, kun ne otetaan termistöön yleiskie- lestä tai murteista (deskriptiivisistä sanoista ks. esim. Sivula 1989; ISK, 178). Rakenteeltaan deskriptiiviset sanat muodostetaan usein muotteihin, jotka edus- tavat jotain johdostyyppiä. Näin muodostetuilla sanoilla ei yleensä ole kan- tasanana lekseemiä, joka olisi olemassa sellaisenaan. (ISK, 178.) 2.4.2.4 Kääntäminen Käsitteen nimitys voidaan saada kieleen lainaamalla nimityksen malli kielestä, jossa käsite tunnetaan. Nämä käännöslainat voivat olla suoria käännöksiä, ja niissä voidaan hyödyntää kielen omia sananmuodostuskeinoja, mutta käännös- lainoja ovat myös pelkät merkityslainat, joissa nimitys saa uuden merkityksen toisen kielen mallin mukaisesti. (Zgusta 1990, 390–391.) Erityisesti, kun halu- taan välttää vieraiden ainesten lainaamista kieleen, turvaudutaan kääntämiseen (Nuutinen, Olli 1989, 110). Käännöslainat vastaavat yleensä lainasanoja siinä, että niiden nimittämät käsitteet tulevat kieleen muista kielistä. Kääntää voidaan johdoksia, yhdyssanoja ja erikoiskielissä myös sanaliittoja. Käännöslainoja on pidetty kielessä sekundaarina sananmuodostuksena, koska nimeäminen tapahtuu ensin toisessa kielessä ja tämän kielen mallin mukaan. Kyse on silloin oikeas- taan vastineenmuodostuksesta, ei varsinaisesta nimeämisestä. (Kostera 1985, 12.) Raja omapohjaisten nimitysten ja käännöslainojen välillä ei ole selvä. Mui- den kielten nimitystä vastaava nimitys on voinut syntyä itsenäisesti, ja toisaalta käännöslaina on voitu muodostaa melko vapaasti alkuperäistä nimitystä mukail- len. Varsinaiset käännöslainat jaetaankin suoriin tai tarkkoihin käännöslainoihin, vapaisiin käännöslainoihin ja osittaisiin käännöslainoihin. Vapaissa käännöslai- noissa sanaa ei ole käännetty sanasta sanaan ja osittaisissa käännöslainoissa sana 2 Sanasto ja erikoiskieli tutkimuskohteina 87 rakentuu sekä suoraan lainatusta että käännetystä osasta. (Kostera 1985, 51; Schippan 1992, 266–167; vrt. Pitkänen 2004, 255–256, 258–259.) Varsinaisen kääntämisen lisäksi kyse voi olla merkityksen lainaamisesta, jolloin vanha omaperäinen sana saa uuden toisen kielen vastaavalta sanalta lai- natun merkityksen. Esimerkiksi sanan tähti merkitys ’suosittu taitelija, urheilija yms.’ on lainattu englannin sanalta filmstar. (Nuutinen, Olli 1989, 110–111.)36 Merkityslainojen avulla saadaan myös erikoisalan sanastoa. Silloin yleiskielen sana termitetään eli lainataan erikoiskieleen ja sille annetaan yleiskielen merki- tystä tarkempi merkitys. (Esim. Kostera 1985, 62.) Käännöslainat on tutkimuskirjallisuudessa eroteltu varsin väljästi ja tulkin- nanvaraisesti. Olen aineistoni käsittelyssä (erityisesti luku 12) joutunut pohti- maan rajauksia tarkasti. Käännöslainatyypit muodostavat aineistossa jatkumon. Sen ääripäitä ovat täysin suorat, sanasta sanaan käännetyt nimitykset ja toisaalta hyvin tulkinnanvaraiset merkityslainat ja toisaalta vierassanoihin rinnastuvat osittaiset käännöslainat. Liukuvin on raja suorien ja vapaiden käännöslainojen välillä. Olen tulkinnut suoriksi käännöslainoiksi nimitykset, joiden osat vastaa- vat leksikaalisella tasolla toisiaan. Tämä tarkoittaa, että suoria käännöslainoja ovat esimerkiksi yhdyssanat, joiden määriteosa on lainanantaja- ja lainaajakie- lessä eri sijamuodossa, tai nimitykset, jotka sanamuodostustavaltaan ovat kielis- sä erilaisia (yhdyssanoja tai sanaliittoja). Vapaat käännöslainat ovat tällaisen tulkinnan perusteella melko harvinaisia; niissä ei ole yhtä suorasti toisiaan vas- taaviksi käännettyjä leksikaalisia yksiköitä. Vapaiden käännöslainojen erottami- nen suorista käännöslainoista ei analyysin kannalta ole välttämätöntä, mutta osit- taisten käännöslainojen erottaminen näistä käännöslainoista ja vierassanoista on perusteltua (tarkemmin ks. luku 2.4.2.6). Analysoin ja luokittelen aineistoni käännöslainoja näiden kriteerien pohjalta luvussa 12.3. Suomen kieleen on lainattu käsitteiden nimityksiä kääntämällä erityisen runsaasti ruotsista. Käännöslainoja on tarvittu kirjakielen tarpeisiin. Alun perin- hän suomen kirjakieli rakentui käännösten varaan, ja silloin myös sanastoa käännettiin runsaasti. (Nuutinen, Olli 1989, 111, 113.) 1800-luvun sanastonkehi- tyksessä käännöslainoilla on suuri merkitys, sillä kääntäminen sopi ideologisesti ajan kansallishenkiseen aatteeseen paremmin kuin suora lainaaminen. Kaikkien käsitteiden uusia nimityksiä ei voitu luoda omapohjaisista aineksista, vaan usein luonteva malli saatiin muista kielistä. (Esim. Hakulinen, L. 1979, 484–485; Nuutinen, Olli 1989, 117.) Käännöslainoihin on 1800-luvun tutkimuksissa kui- tenkin kiinnitetty melko vähän huomiota kootusti. Yleisesityksissä tyydytään usein vain toteamaan, että kirjakielen yhdyssanoista huomattava osa on käännös- lainoja (esim. Häkkinen 1994a, 415). Omassa tutkimuksessani pyrin selvittä- mään käännöslainojen osuutta erikoisalan sanastosta (luvut 12.3 ja 12.5). 36 Lauri Hakulinen ei käytä näin tarkkaa jaottelua vaan erottelee vain käännöslainat ja merki- tyslainat. Hän tosin esittelee saksalaisen Werner Betzin jaottelun varsinaisiin käännöslainoi- hin, siirtolainoihin, lainaluomuksiin ja merkityslainoihin. (Hakulinen, L. 1969, 13–14.) Tämä tarkempi jaottelu on myös Kosteran (1985) jaottelun lähtökohta. I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 88 2.4.2.5 Lainaaminen Käsitteen nimitys voidaan lainata, ja tavallisesta se lainataan kielestä, jota uuden käsitteen löytäjät tai keksijät käyttävät (Zgusta 1990, 390–391). Nimitys kulkee tällöin käsitteen mukana. Myös vieraisiin maihin tai kulttuureihin liittyvät käsit- teet voivat säilyttää omakielisen, alkuperäisen nimityksensä, joka lainataan sel- laisenaan muihin kieliin. (Sajavaara 1989, 69–70.) Molemmissa tapauksissa ky- se on sanojen suorasta lainaamisesta kielestä toiseen. Sanoja voidaan lainata myös esimerkiksi murteesta yleiskieleen tai yleiskielestä erikoiskieleen (mt., 65). Tällaista lainaamista olen käsitellyt vanhan nimityksen hyödyntämisenä (luku 2.4.2.1), koska on kyse saman kielen sanastosta. Varsinaisena lainaamise- na käsittelen kielestä toiseen lainaamista. Suomen ja sen sukukielten yhteiseen vanhaan sanastoon kuuluu runsaasti lainattua sanastoa: vanhoja germaanisia lainoja on yhteensä noin 500 ja huomat- tava määrä lainasanoja on saatu myös balttilaisista kielistä ja venäjästä. Lisäksi kielessä on vanhoja indoeurooppalaisia lainoja. Lainasanojen osuus on kokonai- suudessaan huomattava, vaikka enemmistö sanastosta onkin omaperäistä. (Esim. Häkkinen 1994a, 487.) Näitä kieleemme tulleita täysin äännejärjestelmään mu- kautuneita sanoja sanotaan yleensä yleislainoiksi. Tässä tutkimuksessa käsittelen niitä yhdessä vanhojen omaperäisten perussanojen kanssa (luku 12.1.1), koska kielenkäyttäjät eivät enää tunnista niitä lainatuiksi. Erityisen runsaasti suomen kieli on lainannut sanastoa ruotsin kielestä, koska yhteydet ovat vuosisatoja olleet tiiviit ja koska sivistyneistö on pitkään ollut äidinkieleltään ruotsinkielistä tai kaksikielistä (Sajavaara 1989, 66). Monet uudet käsitteet tulivatkin tutuiksi ruotsin välityksellä. Lisäksi suomen kielessä on paljon länsimaiselle kulttuurille yhteistä lainasanastoa eli sanastoa, jota käy- tetään monissa eurooppalaisissa kielissä (mt., 67). Ruotsista tai ruotsin kautta lainatut sanat samoin kuin muut suomen erilliskehityksen aikana lainatut vieras- sanat kuuluvat yleis-, erikois- ja sitaattilainoihin (alun perin Tunkelo 1906; tar- kemmin Tunkelo 190737). Nämä vierassanat on lainattu kieleen niin myöhään, että kielenkäyttäjät yleensä tunnistavat ne lainaperäisiksi. Tätä sanastoa nimitän myös tutkimuksessani varsinaisiksi vierassanoiksi. Sitaattilainat on lainattu sellaisenaan eikä niitä ole mukautettu lainaavan kielen äänne- ja kirjoitussysteemiin. Erikoislainat on mukautettu lainaavan kie- len systeemiin osittain, esimerkiksi lisäämällä sanaan loppuvokaali, esimerkiksi epenteettinen i, tai yhtenäistämällä ääntämis- ja kirjoitusasua, mutta niissä saat- taa olla esimerkiksi vieraita äänteitä tai äänneyhtymiä. Yleislainat sen sijaan mukautuvat täydellisesti kielen äänne- ja taivutussysteemiin sekä oikeinkirjoi- tukseen. (Tunkelo 1907, 54–55; Sajavaara 1989, 65, 70–71; Häkkinen 1994a, 452–453.) Käsittelen tutkimuksessani yleislainoina (esim. luku 12.4.1) vain tun- 37 Tunkelo (1907, 54) nimittää sitaattilainoja vieraiksi tai vieraskielisiksi sanoiksi. 2 Sanasto ja erikoiskieli tutkimuskohteina 89 nistettavia vierassanoja, en esimerkiksi vanhoja germaanisia tai balttilaisia laino- ja. Vierassanoista suurin osa on erikoislainoja: ne ovat sopineet suomalaiseen kirjoitukseen hyvin ja säilyneet kirjallisessa traditiossa parhaiten, koska niiden yhteys lainanantajakielen sanaan on säilynyt. Nimityksen mukautumiseen kielen systeemiin vaikuttaa ensisijaisesti äänneasu, mutta vaikutusta on myös sanan levikillä, sillä usein käytetty ja laajasti tunnettu sana mukautuu helpommin kuin harvalevikkinen sana. Lisäksi mukautumiseen vaikuttavat sanan käyttöön liitty- vät seikat, esimerkiksi tyyli ja erikoistumisen aste. (Sajavaara 1989, 71–72.)38 1800-luvun aineistossa sitaattilainojen rajatapauksia ovat ns. koodinvaih- dot, joissa hyödynnetään toisen kielen nimityksiä (ilmiöstä ks. Kovács 2001, 61–64). Kirjoittajat ja kääntäjät esimerkiksi esittelevät suomalaisille vieraita maantieteellisiä ilmiöitä käyttämällä paikallisia nimityksiä, esimerkiksi klitter ’dyyni’, tai selittävät käyttäjille vieraiksi oletettuja nimityksiä esimerkiksi ruot- sin vastineen avulla. Nämä koodinvaihtonimitykset on voitu kontekstissa osoit- taa toisen kielen nimityksiksi, eivätkä ne siksi ole samalla tavoin lainattuja nimi- tyksiä kuin sitaattilainat. Käsittelen lainaamisen ja koodinvaihdon rajankäyntiä aineistossa tarkemmin erityisesti luvussa 12.4.3. Vanhastaan vierassanoja on suomen kielessä vieroksuttu, sillä kielenhuol- lon eli kielenohjailun tavoitteena on pitkään ollut kielen puhdistaminen haitalli- siksi katsottavista aineksista. Tämä johtui tarpeesta korostaa kansallista omape- räisyyttä aikana, jolloin kansallinen identiteetti syntyi. (Sajavaara 1989, 73–74.) Purismia harrastettiin suomen kielenhuollossa erityisesti 1900-luvun alussa, mutta myös 1800-luvulla suomen kielen sanastoa pyrittiin kehittämään omista aineksista (ks. luku 2.4.1). Kieleen hyväksyttyjä lainoja yritettiin mukauttaa, mutta mukauttaminen ei ole ollut ongelmatonta, sillä monet ruotsin kautta laina- tut sanat olivat alkujaan lähtöisin latinasta tai kreikasta. Sanan lähtöasu ei siten ollut itsestään selvä, ja valinta vaikutti erityisesti äänteiden keston merkitsemi- sen horjumiseen. (Sajavaara 1989, 88–89; Häkkinen 1994a, 463.) Erikoiskielissä vierassanoihin on perinteisesti suhtauduttu toisin kuin yleiskielessä. Pyrkimyk- senä on jopa ollut luoda mahdollisimman kansainvälistä termistöä, jotta asian- tuntijat voisivat ymmärtää toisiaan kielestä riippumatta. (Erelt 1982, 71–76; Temmerman 2000, 19; ks. myös luku 2.2.2.) 2.4.2.6 Nimeämistapojen jatkumo Rajat eri nimeämistapojen välillä eivät ole jyrkkiä, vaan ne muodostavat ni- meämisjatkumon (ks. kuvio 5). Erityisen liukuva on raja sananmuodostuksen, sepittäminen ja käännöslainojen välillä. Sananmuodostuksessa nimeämisessä käytetään kielen olemassa olevia aineksia. Samoin tehdään sepitettäessä ja 38 Vierassanojen mukautumiskeinoja käsittelen tarkemmin luvussa 12 aineiston käsittelyn yhteydessä. I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 90 käännettäessä nimityksiä. Sananmuodostuksen ja sepittämisen erona voidaan pitää morfologista säännönmukaisuutta ja läpinäkyvyyttä. Sananmuodostuksesta puhutaan, jos muodostetun uuden nimityksen rakenne on morfologisesti ja se- manttisesti läpinäkyvä. Silloin sana muodostuu säännönmukaisista osista, esi- merkiksi kantasanan ja johtimen tai yhdyssanan määrite- ja edusosan yhdistel- mästä. Sepittämisessä käytetään yleensä sananmuodostuksen keinoja, mutta sa- nan johtosuhde tai yhdyssanan osien merkityssuhde ei ole samalla tavalla sään- nönmukainen tai läpinäkyvä kuin muodostetuissa sanoissa. Sana sepitetäänkin yleensä tiettyyn merkitykseen. Sananmuodostuksen ja sepittämisen yhdistämi- sestä käytetään nimitystä lainaluomus, kun käsite lainataan muusta kielestä mut- ta nimitys muodostetaan kielen omista lähtökohdista (Hakulinen, L. 1969, 14; Kostera 1985, 57)39. Käännöslainat muodostetaan suoraan, vapaasti tai osittain kääntämällä, mutta sanan ainekset otetaan aina lainaajakielestä. Käännöslainojen muodostamiseen käytetään siten sananmuodostuksen normaaleja keinoja, joh- tamista, yhdistämistä ja erikoissanaston kohdalla myös sanaliittojen muodosta- mista. Käännöslainoilla on aina vastine toisessa kielessä, eikä kääntämisessä ole kyse varsinaisesta uuden käsitteen nimeämisestä vaan vastineenmuodostuksesta. 1800-luvun aineisto perustuu paljolti käännösaineistoon. Harvat erikoiskielen käsitteet ovat uusia; yleensä on tarve löytää nimitys olemassa olevalle käsitteel- le, jolta puuttuu suomenkielinen vastine. Tähän käytetään kaikkia nimeämisen keinoja, enkä siksi ole tutkimuksessani erotellut toisistaan primaaria ja sekun- daaria sananmuodostusta (vrt. esim. Kostera 1985, 12–13). Käsitteen nimeäminen vanha nimitys sananmuodostus sepittäminen käännöslaina lainaaminen uuteen käyttöön KUVIO 5. Käsitteen nimeämistavat suomen kielessä. Kirjakielen sanasto voi siis kehittyä monella tavalla. Vakiintuakseen uudet käyttöön otettavat sanat tarvitsevat kieliyhteisön tuen. Siten uuden lekseemin on saatava kielenkäyttäjien hyväksyntä, ennen kuin se on osa kielen sanastoa. Kie- len vanhat keskeiset perussanat kuuluvat yleisesti hyväksyttyyn sanastoon, sa- moin kuin laajalevikkiset murresanat. Uudet sanat hyväksytään sanaston osaksi helpoimmin, jos niiden takana on auktoriteetti. Esimerkiksi 1800-luvulla monet sanastonkehittäjät olivat muutenkin tunnettuja hengellisiä, henkisiä tai yhteis- kunnallisia auktoriteetteja (tarkemmin ks. luku 13). 39 En koe tutkimuksessani tarpeelliseksi käyttää lainaluomus-käsitettä, vaan erottelen aineis- tosta muodostetut ja käännetyt nimitykset. Lainaluomukset asettuvat jaottelussa käännettyihin nimityksiin. kielen omat keinot lainaaminen muista kielistä 2 Sanasto ja erikoiskieli tutkimuskohteina 91 Joskus uuden nimityksen vakiintuminen kestää. Vakiintumista voi hidastaa uuden käsitteen tuleminen kieleen useaa eri kautta. Vakiintuminen hidastuu eri- tyisesti ennen nykysuomen kautta myös, jos murteissa käytetään käsitteestä eri nimityksiä tai jos samannäköinen sana merkitsee murteissa eri asioita. Myös sa- nanmuodostus voi hidastaa vakiintumista, jos sananmuodostuskeinoina voidaan käyttää useita synonyymisiä elementtejä tai jos uudissana on semanttiselta tai morfologiselta motivaatioltaan epäselvä. (Häkkinen 2000, 256–257) Tietoinen kielen kehittäminen muuttaa edellä esitettyjä uuden nimityksen syntymisen tapo- ja, koska esimerkiksi kielen modernisointi ja uusien termien kehittäminen ovat muutosten tietoista suunnittelua. Välttämättä yhden, tarkan nimityksen vakiintu- mattomuus ja esimerkiksi useiden nimitysten käyttäminen ei kuitenkaan tarkoita käsitteen vakiintumattomuutta. (Zgusta 1990, 392–393.) Tarkastelen vakiintu- misprosessia omassa aineistossani monesta näkökulmasta: semanttisesti luvussa 11, rakenteellisesti luvussa 12 ja teosten ja kääntäjien kautta luvussa 13. Eri ni- meämistapojen vakiintumista tarkastelen luvussa 12. 2.5 Kokoavaa tarkastelua Olen edellä luvussa 2 tarkastellut sanaston ja erikoiskielen tutkimuksen perin- nettä ja metodeja sekä tutkimukseni metodisia valintoja. Lisäksi olen kuvannut suomen kirjakielen sanaston kehitystä ja tapoja kasvattaa kielen sanavaroja ja nimetä uusia käsitteitä. Esitykseni pohjalta hahmottuu kuva 1800-luvun sanas- tonkehityksestä, jota pyrin aineiston analyysin kautta seuraavissa luvuissa tes- taamaan. 1800-luvun sanastonkehityksen lähtökohtana on tarve julkaista suomeksi valistavaa ja opettavaa kirjallisuutta ja artikkeleita eri erikoisaloilta. Maantiede katsottiin tuolloin hyödylliseksi alaksi: jokaisen tuli tietää omasta maastaan, ja muista maista tarvittiin tietoa esimerkiksi kansainvälisiä yhteyksiä varten. Kun tietoa oli runsaasti saatavilla ruotsiksi, tarjoutui mahdollisuus kääntää tarvittavaa materiaalia suomeksi. Opettavainen sisältö ja siten käsitteet ja käsitejärjestelmät olivat valmiina, mutta käsitteiden suomenkieliset nimitykset puuttuivat. Kääntäjät tekivät kääntäessään erilaisia ratkaisuja, jotta he saivat käsitteille suomenkieliset nimitykset. Kirjoittajat käyttivät vanhan kirjasuomen aikana luo- tua kirjakielen traditiota niin paljon kuin se oli mahdollista, mutta suomeksi oli tuona aikana kirjoitettu lähinnä uskonnollisista aiheista. Pohja otettiin esimer- kiksi maantieteen sanaston luomiseen Raamatun maantieteellisistä kuvauksista. Kääntäjät hyödynsivät myös tuntemaansa puhekielen sanastoa. Osittain tätä sa- nastoa käytettiin murresanan merkityksestä poikkeavassa merkityksessä. Lisäksi kääntäjät loivat valtavan määrän uutta sanastoa käyttämällä kielessä aiemmin esiintyneitä sanoja uudissanojen osina, joko kantasanoina tai määrite- tai edusosina. Osittain uudet sanat luotiin sepittämällä eli ilman suoraa merkitys- tai rakenneyhteyttä kantasanoihin. Yksi keskeinen tapa luoda käsitteille suomenkie- I TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTA 92 lisiä nimityksiä oli kääntäminen: silloin hyödynnettiin valmista mallia mutta käytettiin kotoisia aineksia. Joissain tapauksissa tyydyttiin lainaamaan käsitteen nimitys toisesta kielestä, mutta kääntämistä pidettiin 1800-luvulla lainaamista parempana tapana kasvattaa sanastoa. Koska kielessä on monia tapoja saada käsitteille nimityksiä, 1800-luvun kääntäjät ja kirjoittajat tulivat valinneiksi eri tapoja nimetä samoja käsitteitä. Syntyi leksikaalista variaatiota, joka johtui semasiologisista, onomasiologisista tai kontekstuaalisista syistä. Kaiken variaation taustalla on 1800-luvulla erikois- alan kielen kehittyminen: 1800-luvun aikana syntyy uusia käsitteitä ja kategori- oita ja kategoriat eriytyvät edelleen. Kaikkeen variaatioon vaikuttaa myös kirja- kielen kehittymättömyys. Sanastossa esiintyvä nimitysten variaatio tarkoittaa sitä, että nimitykset va- kiintuvat käyttöön harvoin heti. Vakiintuakseen ne tarvitsevat kieliyhteisön hy- väksynnän, ja tämä hyväksyntä näkyy esimerkiksi nimitysten esiintymien mää- rien kautta. Vakiintumista hidastavat ja edistävät monet tekijät, mutta jossain määrin vakiintuminen on myös arvaamaton ajallinen prosessi. Työni seuraavissa aineistoluvuissa keskityn leksikaalisen variaation ja vakiintumisen kuvaamisen tarkemmin. Tämän kuvauksen kautta pyrin hahmottamaan sanaston kehityspro- sessia. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 3 Sanaston kehityksen lähtökohdat ja aineiston käsittely 95 3 SANASTON KEHITYKSEN LÄHTÖKOHDAT JA AINEIS- TON KÄSITTELY Luvussa 3 esittelen tutkimukseni aineistolukujen käsittely- ja luokitteluperusteet. Aloitan kuitenkin taustoittavasta luvusta ja kuvaan ensin alaluvussa 3.1 vanhan kirjasuomen maantieteellistä käsitteistöä ja sanastoa. Tausta-aineistonani käytän Raimo Jussilan ensiesiintymäluetteloa Vanhat sanat (1998) ja 1700-luvun maan- tieteellisiä kirjoituksia. Varsinaisen aineistoni luokittelun esittelen luvussa 3.2. 3.1 Maantieteelliset käsitteet ja nimitykset vanhassa kirjasuomessa Ihminen on aina tarvinnut sanoja, joilla kuvata ympäröivää maailmaa ja siten esimerkiksi maanpinnan muotoja, kohoumia, laskeumia, tasankoja ja maata ja vettä sekä maan kasvillisuutta ja sääoloja. Monet näistä peruskäsitteiden nimi- tyksistä kuuluvat vanhaan omaperäiseen sanastoon, kuten sanat joki, maa, ilma, jää, koski, louna ja laakso. Itämerensuomalaisten kielten ja saamelaiskielten yh- teiseen sanastoon kuuluvat esimerkiksi salmi ja törmä ja itämerensuomalaisten kielten yhteiseen sanastoon esimerkiksi mäki, oja ja saari. Myös vanhoissa lai- nasanoissa on maantieteellistä sanastoa. (Tarkemmin esim. Häkkinen 1990.) Kielessä tuhansia vuosia olleet maantieteelliset sanat esiintyvät myös kirja- kielessä, mutta sanastoa on otettu kirjakieliseen käyttöön eri aikoihin. Vanhassa kirjasuomessa on ollut maantieteellisiä käsitteitä alusta saakka. Uskonnollisen kielen pohjalle luotu kirjakieli tarvitsi erityisesti Raamatun maantiedettä kuvaa- via, joskus Suomen maantieteelle hyvin vieraitakin käsitteitä. Tämä maantieteel- linen käsitteistö esiintyi usein yhdessä maantieteellisen nimistön kanssa. Maan- tieteellisiä peruskäsitteitä on myös vanhoissa sanakirjoissa. Tässä luvussa tar- kastelen vanhan kirjasuomen maantieteellistä sanastoa Raimo Jussilan (1998) ensiesiintymäluettelon avulla; siten varsinaiseen aineistooni kuuluvat nimitykset tulevat tarkasteltaviksi vasta luvuissa 4–10 ja 12.1. Olen poiminut luettelosta kaikki sellaiset maantieteen lekseemit, jotka esiintyvät myös 1800-luvun aineis- tossa. Jussilan luettelo rajoittuu kuitenkin nykykielessä esiintyvien sanojen ensi- esiintymiin. Tällaisen otannan perusteella ehdottomasti eniten kirjakielisiä ensi- esiintymiä on vanhan kirjasuomen maantieteen sanastossa Mikael Agricolan teksteissä. Toinen merkittävä maantieteen nimitysten kirjakielisten ensiesiinty- mien lähde on Daniel Jusleniuksen sanakirja Suomalaisen Sana-lugun Coetus vuodelta 1745 ja siihen tehdyt lisäykset. Ennen ensimmäisiä varsinaisia maantieteellisiä kirjoituksia kirjakielessä tunnettiin ainakin seuraavat nimitykset40: maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä ku- vaavat nimitykset alanko, harja ’korkein kohta’, harju, hietanummi, huippu, kal- lio, kankare, kari, kukkula, laakso, laaksomaa, lahti, lakeus, luoto, maanjäristys, 40 Nimitykset on kirjoitettu nykykielen mukaisissa asuissa. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 96 maanselkä, mäki, mäkimaa, manner, mannermaa, merenlahti, merensaari, meri, niemi, niemimaa, ranta, saarento ’niemimaa’, saari, salmi, taipale ’kannas’, tunturi, vaara, valtameri ja vuori; Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitykset aro (tosin vanhassa kostean luonnonniityn merkityksessä), jäätikkö, koralli, luode ’nousuvesi’ ja tulivuori; maapalloa kuvaavat nimitykset avaruus ’pinta-ala’, ekvaattori, etelä, itä, itäkaakko, itäpohja, kartta, länsi, länsilounas, länsipohja, latitudi, luode ’ilmansuunta’, maailmanosa, maannapa, maanosa, maapallo, meridiaani ’puolipäiväpiiri’, peninkulma, pohja ja pohjainen; vesis- tönimitykset eno ’syvä joki’, järvi, joensuu, joki, kanaali, koski, kymi, lampi, puro, putous, vesistö ja virta sekä ilmastonimitykset ilma ja klimaatti ’ilmasto’ (Jussila 1998). Suurin osa vanhan kirjasuomen nimityksistä kuuluu maanpinnan muotoja ja ilmiöitä kuvaavaan geomorfologiseen sanastoon, vesistösanastoon tai karttoina maapalloa kuvaavaan kartografiseen sanastoon. Ensimmäisenä suomenkielisenä maantieteellisenä kirjoituksena voidaan pi- tää Antti Lizeliuksen Suomenkielisissä Tieto-Sanomissa julkaisemaa artikkeli- sarjaa Tiedustus Maan-piirin paikkakunnista vuodelta 1776 (ks. tarkemmin Lai- ne 2003b, 87–90). Tässä oppikirjamaisessa artikkelisarjassa maantieteellisiä kä- sitteitä on vielä vähän. Oikeastaan artikkeleissa erotetaan vain käsitteet MAAIL- MA, MAAPALLO, MAANJÄRISTYS ja TULIVUORI. Käsitteistä prototyyppisiksi kate- gorioiksi voidaan tulkita MAAILMA ja MAAPALLO, sillä ne saavat alakategorioik- seen erilaisia luonnehtivia kategorioita, joita ei kuitenkaan juurikaan määritellä. MAAILMAN kategoria hahmotetaan TAIVAAN ja MAAN käsitteiden erona, mutta artikkelissa käsitellään tarkemmin vain MAAN kategoriaa. Kategorian kuvaami- sen lähtökohta on alakategorioiden tarkempi erottaminen, ja siksi kategorian ja- kautuu MANTEREEN ja VEDEN (tai MEREN) kategorioihin. MANTEREEN kategoria puolestaan jaetaan MAANOSAN ja SAAREN käsitteiksi ja MAANOSIA luonnehditaan myös KANNAKSEN tai NIEMIMAAN käsitteillä. VEDEN kategorian prototyyppisenä ytimenä on MERI, mutta kategoriaan kuuluvat myös erikokoisia JOKIA tarkoitta- vat käsitteet. Toisena kategoriana Lizeliuksella esiintyy MAAPALLON kategoria, jota kuvataan erityisesti PINTA-ALAN käsitteen kautta. PINTA-ALAN käsitteeseen liittyy artikkelissa mittayksikön, nelikulmaisen PENINKULMAN käsite. MAAIL- MAN ja MAAPALLON kategorioita yhdistää ILMANSUUNTIEN kategoria. Näiden kategorioiden lisäksi Lizeliuksella esiintyvät MAANJÄRISTYKSEN ja TULIVUOREN käsitteet, jotka ovat yksiselitteisempiä kuin kategorioiksi katsomani yksiköt. Kaiken kaikkiaan edellä kuvattuihin kategorioihin sijoittuu 25 nimitystä. Lizeliuksella esiintyvät ilmansuuntien nimitykset etelä, itä, itäilma, kakoi-ilma, länsi, luote, merenpuoli, meri ’etelä’, merilänsi ja pohja; maapalloa kuvaavat nimitykset laveus ’pinta-ala’, mailmanosa ja penikulma; maan pinnanmuotojen ja ilmiöiden nimitykset kuiva ’manner’, luoto, maanjärinä, maanjäristys, mante- re, meri, saarento ’niemimaa’, saari, taipale ja vesi; vesistönimitys virta sekä Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitys tulta lennättävä vuori ’tuli- vuori’. Kaikki artikkelien nimitykset ovat esiintyneet kirjakielessä aiemmin. 3 Sanaston kehityksen lähtökohdat ja aineiston käsittely 97 1700-luvun maantieteelliseen aineistoon kuuluu Lizeliuksen artikkelisarjan lisäksi osin luonnontieteellinen J. A. Frosteruksen Hyödyllinen Huwitus Luomi- sen Töistä vuodelta 1791 (ks. Kiuru 2000, 246). Teoksen maantieteelliset käsit- teet voidaan nähdä Lizeliuksen teoksen tapaan kategorioina, joita nimitetään määrittelemättömillä ja kirjakielestä ennestään tutuilla peruskäsitteillä ja käyte- tään hyvin samantapaisissa konteksteissa kuin Lizeliuksellakin. Molemmissa teoksissa maailmankuvan lähtökohta on Raamatussa. Esimerkiksi MAAPALLON kategoriaa kuvataan seuraavasti: (1) Maan piirisä tawatan Mantere ja Wesi: Mantere kutzutan Raamatusa Kuiwaxi ja Wesi Merexi, 1. Mos. 1: v. 10. (STS1776-3). (2) Meidän maan piirimme sekä kuiwasta maasta että merestä yhteen on ymmyriäinen, pian sanoin kuin kerä (JAFro1791-34). MANTEREEN kategoriaan kuuluu myös SAARI, mutta sitä ei erotella yleisestä MAAPALLON kuvauksesta: (3) Sieldä näemme monet järwet, lahdet, saaret, jotka Herran woima on pe- rustanut sywän weden keskelle (JAFro1791-41). MANTEREEN kategorian lisäksi Frosterus käyttää VEDEN kategoriaa ja liittää siihen JÄRVEN, MEREN ja LAHDEN käsitteet. Näiden aiemmin esiintyneiden kate- gorioiden lisäksi Frosteruksella ovat MAAN alakategorioina myös KOHOUMA ja LASKEUMA41, sillä kontekstin perusteella kategorian jäsenet kukkula ja laakso ovat merkitykseltään yleisiä: (4) Noskam ylös wuorille: sieldä on suloinen yhdesä silmän näösä lawialda katzoa moninaisia Herran suuria tekoja: sieldä me näemme sekä monet korkiat kukkulat että matalat laxot, – – (JAFro1791-41). Kategorioita yksiselitteisempiä, enemmän vain käsitteiksi katsottavia ovat Fros- teruksella MAANJÄRISTYKSEN, MAANOSAN ja PENINKULMAN käsitteet. Frosteruk- sen aineistossa edellä kuvattuihin kategorioihin kuuluvia nimityksiä on 19: maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset järvi ’meri’, kuiva maa ’manner’, kukkula, lahti, lakso, luoto, maanjäristys, maanselkä, meri, saari ja vuori; vesis- tönimitykset järvi, koski, lähte, oja ja virta sekä maapalloa kuvaavat nimitykset maakunta, maanpiiri ja penikulema. Nimitykset eroavat Lizeliuksen nimityksis- tä lähinnä siinä, että kaikki termimäiset sanat puuttuvat. Frosteruksen tapa käsi- tellä asioita ei olekaan yhtä käsitteellinen ja oppikirjamainen kuin Lizeliuksen. Vanhan kirjasuomen aikana maantieteellisestä sanastosta kehittyivät nykyi- seen yleiskieleenkin kuuluvat peruskäsitteet, joita tarvittiin erityisesti maantie- 41 Maankamaran muotojen jakaminen kohoumiin, laskeumiin ja tasankoihin on peräisin J. G. Granöltä (1930). II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 98 teellisen nimistön yhteydessä sekä maapallon kuvaamisessa karttoina. Pääosa käsitteistä voidaan katsoa prototyyppisiksi kategorioiksi siinä mielessä, ettei niille ole vielä kehittynyt tarkkaa yksilöityä merkitystä vaan hyvin prototyyppi- siä käyttökonteksteja. Käytetyt käsitteet olivat erityisesti maan pinnanmuotojen ja ilmiöiden nimityksiä mutta myös maapalloa kuvaavia nimityksiä, ja siten näi- den alojen kielen pohja syntyi kirjakieleen vahvimmin jo vanhan kirjasuomen aikana. Kategorioiden merkityspiirteiden ja luonteen arvioiminen vanhan kir- jasuomen aineistosta on kuitenkin vaikeaa, koska kategorioita ei ole määritelty eikä kuvattu tarkemmin. Vanhan kirjasuomen aineiston avulla voidaankin todeta vain, minkälaisia kategorioita ja käsitteitä ennen 1800-lukua ainakin esiintyi. 3.2 1800-luvun aineiston luokitteleminen Esittelen luvuissa 4–9 1800-luvun aineistoni. Keskityn käsitteiden nimeämiseen ja aineistossa esiintyvään leksikaaliseen ja etenkin onomasiologiseen variaati- oon. Tarkastelen, millaisia nimityksiä käsitteet saavat ja miten nimitykset kehit- tyvät. Päähuomioni on maantieteen sanaston vakiintumisessa. Olen jakanut ai- neiston maantieteellisen luokittelun perusteella seitsemään ryhmään: tieteenalan nimitykset (luku 4), maapalloa kuvaavat nimitykset (luku 5), maan pinnanmuo- toja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset (luku 6), vesistönimitykset (luku 7), ilmas- tonimitykset (luku 8) sekä Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitykset (luku 9). Edelleen olen ryhmitellyt aineiston vakiintumisen ja vakiintumattomuuden perusteella jo vakiintuneisiin tai nopeasti vakiintuviin käsitteisiin ja vakiintumat- tomiin käsitteisiin. Tätä jaottelua ei kuitenkaan ole luvussa 4, jossa käsitellään vain muutamaa tieteenalan nimitystä. Vakiintumisen perusteella ryhmitellyissä alaluvuissa nimityksiä tarkastellaan pääasiassa käsitteiden mukaisesti aakkostet- tuina, mutta olen poikennut aakkosjärjestyksestä joidenkin ylä- ja alakäsitteiden kohdalla, esimerkiksi käsitellyt KÄÄNTÖPIIRIN jälkeen sekä KAURIIN että KRAVUN KÄÄNTÖPIIRIN. Käsittelen luvuissa 4–9 käsitteet, joiden variaatiota voi esiinty- mien perusteella arvioida. Otan kantaa variaatioon, jos käsitteen nimityksiä esiintyy useammassa kuin viidessä eri lähteessä. Esittelen saman käsitteen eri nimitykset yhdessä. Tämän jaottelun mukaisesti käsitteitä on luonnehdittu myös liitteessä 2, jossa aineisto on lueteltu käsitteiden mukaisessa aakkosjärjestykses- sä siten, että jokaisen nimityksen yleisyys aineistossa ja lähdetiedot käyvät il- mi42. Liitteessä 2 on esitelty käsitteittäin myös aineisto, jota ei vähäisten esiin- tymien takia esiinny luvuissa 4–9. Liitteessä 1 on esitelty erityisesti aineistona olevien oppikirjojen sisältöä. Liitteessä 3 kaikki aineiston nimitykset ovat aak- kosjärjestyksessä. Aineiston noin 1 770 nimityksestä luvuissa 4–9 jää tämän ra- 42 Viitteen lihavointi tarkoittaa liitteessä lähdettä, jossa nimityksen merkitys on selitetty tai kuvattu. Nuoli (<) viitteen edessä tarkoittaa lähdettä, jonka suomentaja ei ole tiedossa. 3 Sanaston kehityksen lähtökohdat ja aineiston käsittely 99 jauksen perusteella käsittelemättä 336 nimitystä. Kaikki nimitykset on huomioi- tu koko aineistoa tarkastelevissa luvuissa 10–13. 1800-luvun oikeinkirjoitus poikkesi nykykielen oikeinkirjoituksesta. Ai- neiston käsittelyluvuissa suoraan lainatut esimerkit on säilytetty 1800-luvun kir- joitusasussa, mutta käsittelytekstissä oikeinkirjoitus on muutettu nykykielen mukaiseksi. Varsinaisessa tekstissä kaikki w:t on muutettu v:iksi, selvät yhdys- sanat on kirjoitettu yhteen, turhat yhdysmerkit poistettu ja kaikki sanat kirjoitet- tu pienellä alkukirjaimella. Pitkät ja lyhyet vokaalit on kuitenkin kaikissa sa- noissa säilytetty alkuperäisessä asussa, sillä niiden kirjoittaminen oli 1800- luvulla tietoista ja vakiintunutta. Useimmissa tapauksissa onkin mahdollista, että nykykielestä poikkeavasti lyhytvokaaliseksi kirjoitettu sana on voitu myös ään- tää lyhytvokaalisena, esimerkiksi minutti – minuutti. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 100 4 TIETEENALAN NIMITYKSET Maantieteen tieteenalan nimityksiin kuuluvat sekä yläkäsitteen MAANTIEDE ni- mitykset että maantieteen alatieteiden nimitykset. 1800-luvun aineistossa yläkä- site MAANTIEDE esiintyy kaikissa oppikirjoissa. Alatieteiden nimitysten esiinty- miä on huomattavasti vähemmän. Tieteenalan nimityksillä on koko aineistossa varsin marginaalinen asema: 6 822 esiintymästä tähän ryhmään kuuluu vain 129 esiintymää, mikä on alle kaksi prosenttia koko aineistosta. Noin 1 770 aineiston nimityksestä tieteenalan nimityksiä on 30 eli myös alle kaksi prosenttia. Nimi- tykset ovat kuitenkin kiinnostavaa tieteenalaa määrittävää ydinsanastoa. Tarkas- telen seuraavaksi tarkemmin käsitteitä, joiden nimitysten vakiintumista voidaan arvioida. Harvinaiset käsitteet on esitelty vain liitteessä 2. MAANTIEDE MAANTIETEESTÄ käytetään nykykielessä sekä nimitystä maantiede että nimitystä geografia (NS; CD-PS). Lisäksi maantiedettä opettavaa kouluainetta nimitetään nykykielessä maantiedoksi (mt.). Maantiedon merkitys on myös vierassanalla geografia (mt.). Kaikki nykykielen synonyymiset nimitykset esiintyvät 1800- luvun aineistossa. MAANTIETEEN nimityksissä esiintyy kuitenkin runsaasti leksi- kaalista variaatiota. Olen kuvannut variaation taulukkoon 2, jossa MAANTIETEEN nimitykset esiintyvät vuosikymmenittäin. Tarkemmat tiedot esiintymien määris- tä ja lähteistä olen koonnut liitteeseen 2. Maantieteen nimitysten variaatio on lähinnä onomasiologista – haetaan näkökulmaa, josta tieteenalaa suomeksi nimi- tetään. Toisaalta variaatio on kontekstuaalista – nimitysten asut vaihtelevat eri lähteissä. Ensimmäisenä nimityksenä Samuel Rinta-Nikkola käyttää 1804 vie- rassanaa geografia, joka esiintyy aineistossa tasaisesti myöhemmin. Kaiken kaikkiaan esiintymiä on 18 lähteestä. Koulumaantieteen nimitys maantieto esiintyy kirjakielessä ensimmäistä kertaa Abraham Poppiuksella 1818 (Rapola 1960), mutta nimityksellä voidaan tarkoittaa maantiedettä yleensä eikä sillä ole nykykielen erityismerkitystä. Nimi- tys ei ole aineistossa kovin yleinen; se esiintyy vain yhdeksässä lähteessä. Vie- rassana geografia esiintyy asussa geographia 1830- ja 1870-luvulla, mutta asu jää harvinaiseksi. Johdos maidelma esiintyy lähteissä 1830- ja 1840-luvulla mut- ta jää kokeiluksi. 1830-luvun uusista nimityksistä kertamuodosteiksi43 jäävät yhdyssanat maakerto ja maakirjoitus. 1840-luvulla MAANTIETEEN nimityksiksi esitetään useita kertamuodosteiksi jääviä nimitysvariantteja: maakuntaintieto, maammeselitys, maanoppi, maanse- litys ja asu maatieto. Pysyvämmän aseman saavat 1840-luvun nimityksistä maa- nopas, maatiede ja maantiede. Näistä maanopas jää harvinaisimmaksi: nimitys esiintyy vain seitsemässä lähteessä. Asu maatiede on melko yleinen aivan 1800- 43 Kertamuodosteella tarkoitan nimitystä, joka esiintyy vain yhdessä lähteessä tai vain yhdellä vuosikymmenellä. 4 Tieteenalan nimitykset 101 luvun loppua lukuun ottamatta; nimitys esiintyy 14 lähteessä. Genetiivialkuises- ta asusta maantiede sen sijaan tulee aineiston yleisin ja siten vakiintunein MAANTIETEEN nimitys, sillä se esiintyy 33 lähteessä. 1840-luvulla nämä nimi- tykset esiintyvät esimerkiksi seuraavasti: (1) Maan-opas. M a a n o p a s - k i r j a k s i eli M a a n-opastajaksi sopisi sanoa sitä oppia, jonka kautta tulemme tuntemaan koko maan-piirin laadun, muodon, suuruuden ja muut omaisuudet; mitä maita ja wesiä sillä löytyy; – – (MY 1844, no 23). (2) Kertoelma maasta – – kutsutaan Geografia’ksi, se on Maidelmaksi eli Maa-tieteeksi (< Modeen 1848, 3). (3) – – Luonnon tutkintoon eli’ Maantieteeseen kuuluvissa kirjoissa – – (SMTR1847-9-3). 1840-luvun nimitysten määriteosaksi on valittu sana maa, mutta sanan taivutuk- sessa on kontekstuaalista variaatiota nominatiivi- ja genetiivialkuisissa asuissa. Onomasiologista variaatiota esiintyy nimitysten edusosissa: toiset valitsevat nä- kökulmaksi maan selittämisen, toiset maata koskevan tiedon, opin tai oppaan. Ruotsissa tällaista variaatiota ei ole: kaikissa alkuperäisteoksissa käytetään vie- rassanaa geografi. Edusosa tiede on 1840-luvun uudissana: sen ensiesiintymä on Volmar Kilpiseltä vuodelta 1842 (NES). TAULUKKO 2. MAANTIETEEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. MAANTIEDE 1800 1810 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 geografia maantieto geographia maakerto maakirjoitus maidelma maakuntaintieto maammeselitys maanopas maanoppi maanselitys maantiede maatiede maatieto mâtiede Viimeinen uusi MAANTIETEEN nimitysvariantti on 1860-luvulta, mutta kyse on aiemmin esiintyneen nimityksen uudesta kirjoitusasusta. Volmar Kilpinen II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 102 suosii 1800-luvulla kirjoituksissaan ns. venykekirjoitusta ja käyttää nimityksestä maatiede asua mâtiede (ks. Huumo 2005, 31; Häkkinen 1994a, 181, 428). Asu jää kertamuodosteeksi. 1890-luvulla ovatkin enää käytössä nykykielen nimityk- set maantiede, geografia ja maantieto, joista vakiintunein on maantiede. LUONNONMAANTIEDE Sellaisia maantieteen alatieteiden nimityksiä, joilla on vakiintumisen näkökul- masta riittävästi esiintymiä, ovat luonnonmaantiede ja valtiollinen maantiede, jotka esiintyvät lähes samoissa lähteissä. LUONNONMAANTIETEEN käsite esiintyy aineistossa 1860-luvulta alkaen, jolloin käytetään nimityksiä luonnollinen geo- grafia, luonnonomainen maantiede ja luonnonomainen maatiede. Nimitysten esiintyminen vuosikymmenittäin on kuvattu taulukkoon 3. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. LUONNONMAANTIETEEN nimityksissä on sekä onomasiologista että etenkin kontekstuaalista variaatiota. Myöhemmin aineistossa esiintyy kuitenkin vain luonnonomainen maantiede, esimerkiksi (4) Geografia eli maantiede jaetaan kolmeen osaan: 1. Suure-opillinen Maantiede – – 2. Luonnon-omainen Maantiede eli oppi maanpinnasta, sen vesistä ja manterista, ilman-alasta ja hedelmistä – – (Elmgren 1867, 1). 1880-luvulla uutena nimitysvarianttina on asu luonnollinen maantiede, joka esiintyy saman lähteen uudessa painoksessa 1890-luvulla. Nykykielen yhdys- sananimitystä luonnonmaantiede ei 1800-luvulla esiinny. LUONNONMAANTIE- TEEN nimityksissä on kyse kontekstuaalisesta variaatiosta. Vaihtelua on sekä määrite- että edusosan muodossa: määriteosasta käytetään eri johdosta, ja edusosassa vaihtelevat vierassana ja omaperäinen nimitys sekä omaperäisen ni- mityksen taivutusmuoto. TAULUKKO 3. LUONNONMAANTIETEEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikym- meninä. LUONNONMAANTIEDE 1860 1880 1890 luonnollinen geografia luonnonomainen maantiede luonnonomainen maatiede luonnollinen maantiede VALTIOLLINEN MAANTIEDE VALTIOLLISEN MAANTIETEEN käsitteellä tarkoitetaan 1800-luvun oppikirjoissa yleensä osuutta, jossa esitellään yksittäisten maiden maantiedettä. Käsitteen rin- nakkaiskäsitteitä ovat usein MATEMAATTINEN MAANTIEDE ja HISTORIALLINEN 4 Tieteenalan nimitykset 103 MAANTIEDE44. VALTIOLLISEN MAANTIETEEN käsite esiintyy aineistossa 1860- luvulta alkaen. Silloin nimityksinä ovat valtiollinen geografia, valtiollinen maantiede ja valtiollinen maatiede (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2). Nimityksistä vain valtiollinen maantiede esiintyy aineistossa myös 1880- ja 1890-luvulla. 1860-luvulla nimitys määritellään seuraavasti: (5) Kun taas katsellaan maata ihmisten asuntopaikkana ja jaettuna erinäisiin waltakuntiin ja kansakuntiin, sanotaan sitä waltiolliseksi maatieteeksi (Lil- jefors 1868, 25). Kaiken kaikkiaan käsite esiintyy vain kuudessa lähteessä. Nimitysten variaatio on kontekstuaalista, mutta variaatiota on vähemmän kuin LUONNONMAANTIE- TEEN nimityksissä. Sanaliiton määriteosassa ei ole vaihtelua. Edusosassa vaihte- lua on vierassanan ja omaperäisen nimityksen välillä sekä edusosan taivutus- muodossa. 44 MATEMAATTISEN MAANTIETEEN ja HISTORIALLISEN MAANTIETEEN nimitykset ks. liite 2. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 104 5 MAAPALLOA KUVAAVAT NIMITYKSET 5.1 Yleistä Maapalloa kuvaaviin nimityksiin kuuluu aineiston matemaattisen maantieteen sanasto. Useimmissa 1800-luvun yleismaantieteen oppikirjoissa on osio, jossa opetetaan sekä kartografian että tähtitieteen peruskäsitteet. Näissä osissa termejä ja niiden määritelmiä on yleensä runsaasti. Maapalloa kuvaava sanasto onkin jo 1800-luvun aineistossa hyvin termittynyttä. Olen jättänyt tähtitieteen sanaston tutkimukseni ulkopuolelle ja keskityn seuraavassa kartografiseen sanastoon. Koko aineiston 6 822 esiintymästä maapalloa kuvaaviin kartografisiin ni- mityksiin kuuluu 25 prosenttia eli 1 709 esiintymää. Aineiston noin 1 770 nimi- tyksestä maapalloa kuvaavia on 400, mikä on noin 23 prosenttia nimityksistä. Maapalloa kuvaavat nimitykset jakautuvat karkeasti seuraaviin nykykielen mer- kitysryhmiin: 1) sijaintia asteina ilmaisevat nimitykset, 2) ilmansuuntien nimi- tykset, 3) maapallon nimitykset, 4) maapallon piirien nimitykset, 5) maannavan ja maan akselin nimitykset, 6) maapallon osien nimitykset sekä 7) pinta-alan nimitykset. Osa maapalloa kuvaavista nimityksistä vakiintuu kirjakieleen heti 1800- luvun alussa, osa vakiintuu hyvin nopeasti ja synonyymeja esiintyy vähän (luku 5.2), mutta valtaosan kohdalla on runsaasti leksikaalista variaatiota (luku 5.3). Lisäksi aineistossa on nimityksiä, joita ei ole nykykielessä tai joiden vakiintumi- sesta ei vielä 1800-luvun esiintymien perusteella voi arvioida. Harvoissa lähteis- sä esiintyvät käsitteet on esitelty pelkästään liitteessä 2. 5.2 Vakiintuneet nimitykset Vakiintuneisiin nimityksiin olen ryhmitellyt vanhassa kirjasuomessa vakiintu- neet nimitykset sekä nimitykset, jotka vakiintuvat nopeasti, kun käsite tai kate- goria aineistossa esiintyy. Maapalloa kuvaavissa nimityksissä vakiintuneita kä- sitteitä on vain kaksi: ITÄ ja LÄNSI. ITÄ Itä esiintyy vanhassa kirjasuomessa ensimmäistä kertaa Mikael Agricolalla 1544 (Jussila 1998). Nimitystä käytetään myös vuoden 1776 Suomenkielisissä Tieto- Sanomissa, mutta siinä nimityksenä on itäilma, joka on aineiston ainoa idän sy- nonyymi. Kaikissa muissa lähteissä käytetään vain nimitystä itä (tarkat esiinty- mä- ja lähdetiedot ks. liite 2). LÄNSI Ilmansuunnannimitys länsi esiintyy vanhassa kirjasuomessa ensimmäisen kerran Mikael Agricolalla 1544 (Jussila 1998) ja on käytännössä ainoa nimitys koko 5 Maapalloa kuvaavat nimitykset 105 1800-luvun aineistossa (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2). Sen variant- tina esiintyy vain Turun Viikko-Sanomien asu läntä esimerkin 1 kontekstissa: (1) – – muutamat Meri-kapteinit ovat niin kauan purjehtineet luoteeseen eli läntään päin, että viimen ovat Maan ympäri tulleet Itä-puolelta jälleen ko- timaahansa (TVS1820-4-1). 5.3 Leksikaalisen variaation takia vakiintumattomat nimitykset ASTE Karttapallolla paikan sijaintia ilmaistaan asteina, ja nykymaantieteen termistössä tässä merkityksessä käytetään nimitystä aste (myös NS; CD-PS, molemmissa maant.). Sen synonyymeina on yleiskielessä käytetty nimityksiä graadi (NSS) ja pykälä (NS). Aste tunnetaan myös murteista mutta merkityksessä ’portaiden as- tinlauta tai -paasi, tikapuiden puola’. Sanan mittayksikkömerkitys on kirjakielen uudismuodoste. (SMS; NES; SSA.) ASTEEN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikym- menittäin taulukossa 4. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy aineistossa ensimmäisen kerran 1840- luvulla, ja siitä käytetään nimityksiä graadi, askelma, aste, astelma ja pykälä seuraavasti: (2) Tämä Napa ei siis seiso kannallaan, waan kallistuupi, 23½ graadia (OVS1840-13-2). (3) – – 360 Puoli-päivän-piiriä – – välille tulee – – matkaa kutsutaan As- kelmaksi, taikka vieraalla kielellä Graadiksi (LSKH 1845, 87 (RAPOLA)). (4) Grad, Askelma, (cirkel-) Aste, (termom.) askel, askelus, pykälä, gradi (Varelius 1856, Yhtäveroisten sanain osviitta). Graadi esiintyy aineistossa joko asussa gradi tai graadi vielä 1850- ja 1860-luvulla muttei enää myöhemmin. Askelmaa käytetään aineistossa lisäksi 1850-luvulla; yhteensä se esiintyy seitsemässä lähteessä. Pysyvimmäksi ASTEEN nimitykseksi tulee jo 1800-luvulla aste, jota käytetään 1870-luvulta lähtien ai- noana ASTEEN nimityksenä. Se esiintyy kaiken kaikkiaan 24 lähteessä. 1840- luvun nimityksistä astelma on kertamuodoste. Pykälä on käytössä myös 1850- luvulla. ASTEEN nimityksen kaikki variantit esiintyvät jo 1840-luvulla; myö- hemmin ei uusia variantteja enää tule, ja synonyymien määrä vähenee vuosi- kymmenittäin. ASTEEN nimityksissä on sekä onomasiologista että kontekstuaa- lista variaatiota: omakielinen nimitys muodostetaan eri lähtökohdista, ja lisäksi variaatiota on vierassanan ja omakielisen nimityksen välillä, vierassanan kirjoi- tusasussa, omaperäisten nimitysten kantasanoissa sekä johtimissa. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 106 TAULUKKO 4. ASTEEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. ASTE 1840 1850 1860 1870 1880 1890 askelma aste astelma graadi/gradi pykälä MINUUTTI Paikan sijainti ilmoitetaan asteina, minuutteina ja sekunteina. Myös yleiskielen minuutilla (NS; CD-PS) on maantieteellinen kulma- tai kaariasteen merkitys. MINUUTIN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymme- nittäin taulukossa 5. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koot- tu liitteeseen 2. Käsite esiintyy aineistossa 1840-luvulta alkaen. Ensimmäiset esiintymät ovat suomennos hetki sekä vierassanaiset vastineet minuti ja minuutti, joista minuti on esiintynyt ajan ilmauksena jo Mikael Agricolalla (SSA). 1800- luvun aineistossa lyhyt- ja pitkävokaalinen vastine ovat lähes yhtä yleisiä: minuti esiintyy seitsemässä lähteessä ja minuutti 11 lähteessä. Nykykielen asun ensi- esiintymä on Maamiehen Ystävästä vuodelta 1845. Myöhemmin aineistossa esiintyvät asut minutti ja minuuti. 1850-luvulla uusia nimityksiä ovat suomen- nokset äske ja pienike, jotka jäävät kertamuodosteiksi: (5) – – ja graadi taas 60 minuuttiin (äskeen) – – (Ahlqvist 1855, 7). (6) Minut (1/60 grad), pienike, minuutti (Varelius 1856, Yhtäveroisten sa- nain osviitta). Pienike voi olla vapaa käännöslaina minut-sanasta. 1860-luvulta alkaen MINUU- TIN nimityksissä on enää kyse vain kontekstuaalisesta kirjoitusasun valinnasta, sillä vierassana minuutti on kaikissa lähteissä vakiintunut käyttöön. TAULUKKO 5. MINUUTIN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. MINUUTTI 1840 1850 1860 1870 1880 1890 hetki minuti minuutti pienike äske minutti minuuti 5 Maapalloa kuvaavat nimitykset 107 SEKUNTI Paikan sijainti ilmoitetaan asteina, minuutteina ja sekunteina. Myös yleiskielen sekunnilla (NS; CD-PS) on maantieteellinen kulma- tai kaariasteen merkitys. 1800-luvun aineistossa käsite esiintyy 1840-luvulta alkaen (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2). Varhaisimmat esiintymät ovat asut sekundi ja sekunti. Sekunti esiintyy ensimmäisen kerran J. F. Granlundilla 1849. Nimityksen ainoat synonyymit esiintyvät 1850-luvulla: lerkkaus ja toisike, jotka jäävät kertamuo- dosteiksi: (7) – – ja joka äski 60 sekuntiin (lerkkaukseen) (Ahlqvist 1855, 7). (8) Sekund (cirkel-), toisike, (tids-) sekunti, lerkkaus (Varelius 1856, Yhtä- veroisten sanain osviitta). Toisike on vapaa käännöslaina sekund-vastineesta, ja Varelius erottaa sen lerk- kauksesta, joka tarkoittaa aikaa ilmaisevaa sekuntia; sanan kantana on kellon heiluria tarkoittava lerkku (NS) (ks. esimerkki 8). 1860-luvulta alkaen sekunti on ainoa, vakiintunut käsitteen nimitys. Se esiintyy aineistossa 15 lähteessä. SE- KUNNIN nimityksissä kyse on lähinnä vierassanan kirjoitusasun kontekstuaalises- ta variaatiosta. Onomasiologisesta variaatiosta on kyse vain omaperäisten nimi- tysten variaatiossa, mutta nämä nimitykset eivät vakiinnu käyttöön. ETELÄ Ilmansuuntien nimityksistä etelä (NS; CD-PS) on käytössä vanhassa kir- jasuomessa, mutta sillä on 1800-luvun aineistossa vielä useita nimitysvariantte- ja. Etelä esiintyy kirjakielessä ensimmäisen kerran Mikael Agricolalla 1544 (Jussila 1998), ja se on käytössä myös vuoden 1776 Suomenkielisissä Tieto- Sanomissa. 1800-luvun aineistossa etelä esiintyy kaikkina vuosikymmeninä ja on yleisin ja vakiintunein ETELÄN nimitys (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2). Sen synonyymina esiintyy 1850-luvulla päivä, jonka merkityksenä on ’etelä’ myös Nykysuomen sanakirjassa. 1860-luvulla synonyymina esiintyy me- ri, joka on käytössä myös vuoden 1776 Suomenkielisissä Tieto-Sanomissa: (9) 6. Nyland, se on, Uusi-Maa, joka on Hämen-Maasta Meresä (STS1776- 173). Muut variantit ovat yksittäisiä ja selittyvät murteellisiksi ilmansuunnannimityk- siksi. Ne kuvaavat toisenlaisia, maasto- ja aurinkovaltaista ilmansuuntien järjes- telmiä, ja nimityksiä on käytetty eteläisessä Suomessa (ALFE, 348, 354). Meren ja päivän välinen variaatio on onomasiologista; ne nimittävät käsitettä eri näkö- kulmista. Etelää voidaan kuitenkin pitää melko vakiintuneena nimityksenä myös 1800-luvulla. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 108 ETELÄINEN PALLONPUOLISKO Maapallo jaetaan pituus- ja leveyspiirien avulla osiin, joita nimitetään pohjoisek- si ja eteläiseksi sekä läntiseksi ja itäiseksi pallonpuoliskoksi. Yleiskielessä maa- pallon eteläisestä puoliskosta käytetään nimityksiä eteläpuolisko (CD-PS s. v. puolisko; NS) ja eteläinen pallonpuolisko (NS s. v. eteläinen). ETELÄISEN PAL- LONPUOLISKON nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosi- kymmenittäin taulukossa 6. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Nykykielen nimityksistä eteläpuolisko on 1800-luvun aineiston ensimmäinen nimitys, ja se esiintyy 1840 Oulun Viikko-Sanomissa: (10) Maa jaetaan kahteen yhtä suureen puoliskoon: Pohjas-Puoliskoon ja EteläPuoliskoon (OVS1840-13-2). 1800-luvulla eteläpuoliskoa ei kuitenkaan juurikaan käytetä; se esiintyy lisäksi vain 1860-luvulla. 1840-luvun toinen nimitys on etelänpuolikas, joka esiintyy saman oppikirjan myöhemmässä painoksessa myös 1860-luvulla. Nykykielen toinen nimitys eteläinen pallonpuolisko esiintyy ensimmäisen kerran Gustaf Cannelinilla 1860: (11) Equatori jakaa maan kahtia: pohjaiseen ja eteläiseen pallonpuoliskoon (hemisfer) (Cannelin 1860, 9). Tämän jälkeen eteläinen pallonpuolisko esiintyy kaikkina vuosikymmeninä yh- teensä 13 lähteessä ja on 1800-luvun vakiintunein ETELÄISEN PALLONPUOLISKON nimitys. 1860-luvulla sen uusina synonyymeina ovat kertamuodoste eteläinen maapuoli ja yhdyssana eteläpallonpuolisko. 1880-luvulla eteläisestä pallonpuo- liskosta esiintyy nominatiivialkuinen asu eteläinen pallopuolisko, mutta se esiin- tyy kahdessa eri lähteessä vain tällä vuosikymmenellä. Nimitysten variaatio on kontekstuaalista: variaatiota on yhdyssana- ja sanaliittonimitysten välillä, määri- teosan taivutusmuodossa ja edusosan johtimissa. TAULUKKO 6. ETELÄISEN PALLONPUOLISKON nimitykset 1800-luvun eri vuo- sikymmeninä. ETELÄINEN PALLONPUOLISKO 1840 1860 1870 1880 1890 etelänpuolikas eteläpuolisko eteläinen maapuoli eteläpallonpuolisko eteläinen pallonpuolisko eteläinen pallopuolisko 5 Maapalloa kuvaavat nimitykset 109 ITÄINEN PALLONPUOLISKO Maapallo jaetaan pituus- ja leveyspiirien avulla osiin, joita nimitetään pohjoisek- si ja eteläiseksi sekä läntiseksi ja itäiseksi pallonpuoliskoksi. ITÄISEN PALLON- PUOLISKON nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikym- menittäin taulukossa 7. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy aineistossa 1840-luvulta alkaen. Ensimmäi- siä nimityksiä ovat itäinen maapuolisko, itäinen puolisko ja itäinen maanpuolis- ko. Kaikki nimitysvariantit esiintyvät aineistossa satunnaisesti myöhemmin. 1850-luvun uusia nimitysvariantteja ovat itäinen puoliska, itäinen maapuolikko ja itäinen puolikko, jotka kaikki jäävät kertamuodosteiksi. 1860-luvun uusista nimitysvarianteista itäinen maapallonpuolisko ja itäpuolisko jäävät kertamuo- dosteiksi, vaikka itäpuolisko esiintyy itäisen pallonpuoliskon merkityksessä myös Nykysuomen sanakirjassa. 1800-luvun aineistossa sen ensiesiintymä on Lavus Koranderilta vuodelta 1862: (12) Siten jakaantuu maa uudelleen kahteen osaan. Itä- ja Länsipuoliskoon (Korander 1862, 16). TAULUKKO 7. ITÄISEN PALLONPUOLISKON nimitykset 1800-luvun eri vuosi- kymmeninä. ITÄINEN PALLONPUOLISKO 1840 1850 1860 1870 1880 1890 itäinen maanpuolisko itäinen maapuolisko itäinen puolisko itäinen maapuolikko itäinen puolikko itäinen puoliska itäinen maapallonpuolisko itäinen pallonpuolisko itäpuolisko itäinen pallopuolisko Nykykielen toinen nimitys itäinen pallonpuolisko esiintyy ensimmäistä kertaa myös 1860-luvulla, Edvard Ervastilla 1865: (13) Sitä maanpinnan puoliskoa, joka on itään päin ensimäisestä [!] puoli- päivänpiiristä 180:nteen asti, sanotaan itäiseksi pallonpuoliskoksi – – (Er- vast 1865, 5). Tämän jälkeen itäisestä pallonpuoliskosta tulee jonkin verran muita vakiin- tuneempi nimitys jo 1800-luvulla. 1880-luvulla nimityksen edusosa esiintyy nominatiivialkuisena, mutta yleisin asu on genetiivialkuinen. Nimitysten variaa- tio on onomasiologista ja kontekstuaalista. Onomasiologista on edusosien vari- II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 110 aatio, sillä nimitysten edusosien merkitysten läpinäkyvyys ja tarkkuus vaihtele- vat maapallonpuoliskosta puoliskoon. Kontekstuaalista variaatiota on etenkin edusosien muodoissa: sekä johtimissa että nominatiivi- ja genetiivimuodoissa. LÄNTINEN PALLONPUOLISKO Maapallo jaetaan pituus- ja leveyspiirien avulla osiin, joita nimitetään pohjoisek- si ja eteläiseksi sekä läntiseksi ja itäiseksi pallonpuoliskoksi. LÄNTISEN PALLON- PUOLISKON nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikym- menittäin taulukossa 8. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy aineistossa ensimmäistä kertaa 1840-luvulla, jolloin käsitteellä on kuusi erilaista nimitysvarianttia: läntinen maapuolisko, län- tinen puolisko, länteinen maanpuolisko, länteinen puolisko, läntinen maapuoli ja läntinen maanpuolisko. 1850-luvulla uusia nimitysvariantteja ovat länteinen maapuolisko, läntinen puoliska, länteinen maapuolikko ja läntinen puolikko. Nykykielen nimitys läntinen pallonpuolisko esiintyy 1800-luvun aineistos- sa ensimmäistä kertaa 1860-luvulla, Gustaf Cannelinilla 1860. Sen jälkeen nimi- tyksestä tulee parhaiten vakiintunut 1800-luvun LÄNTISEN PALLONPUOLISKON nimitys; se esiintyy 11 lähteessä. Nykykielen mahdollinen synonyymi länsipuo- lisko esiintyy ensimmäisen kerran myös 1860-luvulla, Lavus Koranderilla 1862 (ks. esimerkki 12), mutta nimitys jää aineistossa kertamuodosteeksi. 1880- luvulla nykykielen nimityksestä läntinen pallonpuolisko esiintyy vielä no- minatiivialkuinen asu läntinen pallopuolisko, mutta genetiivialkuinen asu on lähteissä selvästi yleisempi. Nimitysten määriteosissa on kontekstuaalista variaa- tiota, mutta edusosien variaatio on myös onomasiologista. Lisäksi edusosissa on kontekstuaalista variaatiota johtimissa ja nominatiivi- ja genetiivimuodoissa. TAULUKKO 8. LÄNTISEN PALLONPUOLISKON nimitykset 1800-luvun eri vuosi- kymmeninä. LÄNTINEN PALLONPUOLISKO 1840 1850 1860 1870 1880 1890 länteinen maanpuolisko länteinen puolisko läntinen maanpuolisko läntinen maapuoli läntinen maapuolisko läntinen puolisko länteinen maapuolikko länteinen maapuolisko läntinen puolikko läntinen puoliska länsipuolisko läntinen pallonpuolisko läntinen pallopuolisko 5 Maapalloa kuvaavat nimitykset 111 POHJOINEN PALLONPUOLISKO Maapallo jaetaan pituus- ja leveyspiirien avulla osiin, joita nimitetään pohjoisek- si ja eteläiseksi sekä läntiseksi ja itäiseksi pallonpuoliskoksi. 1800-luvun POH- JOISEN PALLONPUOLISKON nimityksissä on paljon horjuntaa sekä pohjoinen- alkuosan että puolisko-loppuosan takia. Nimitysten variaatio on kuvattu vuosi- kymmenittäin taulukossa 9. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Nimitysten variaatio on kontekstuaalista. Lisäksi käsit- teen nimitysten edusosissa esiintyy onomasiologista variaatiota. Aineiston en- simmäisiä nimityksiä ovat 1840-luvun pohjaspuolisko, pohjoinen maapuolisko, pohoispuolisko ja pohjanpuolikas. Näistä kertamuodosteiksi jäävät pohjaspuo- lisko ja pohoispuolisko. 1860-luvulla uusia nimitysvariantteja on useita: pohjainen pallonpuolisko, pohjoispuolisko, pohjaispallonpuolisko, pohjonen maapuolisko ja pohjospuolis- ko. Näistä pohjoispuolisko olisi periaatteessa mahdollinen myös nykykielessä (vrt. itä- ja eteläpuolisko (NS)). Tämän nimityksen ensiesiintymä on Lavus Ko- randerilta 1862: (14) Päiväntasaaja jakaa myös maapinnan kahteen yhtä suureen osaan, ni- mittäin: Pohjois- ja Eteläpuoliskoon – – (Korander 1862, 16). 1860-luvun nimityksistä myöhemmin käytetyin on pohjainen pallonpuolisko, joka esiintyy aineistossa myös 1870- ja 1880-luvulla. 1870-luvun uusi nimitys- variantti on tämän nimityksen nominatiivialkuinen asu pohjainen pallopuolisko, joka esiintyy myös 1880-luvulla. Nykykielen ensisijainen nimitys pohjoinen pallonpuolisko esiintyy aineistossa ensimmäisen kerran vasta 1890-luvulla, B. F. Salosen suomentamassa Erslevin oppikirjassa 1895. TAULUKKO 9. POHJOISEN PALLONPUOLISKON nimitykset 1800-luvun eri vuo- sikymmeninä. POHJOINEN PALLONPUOLISKO 1840 1860 1870 1880 1890 pohjanpuolikas pohjaspuolisko pohjoinen maapuolisko pohoispuolisko pohjainen pallonpuolisko pohjaispallonpuolisko pohjoispuolisko pohjonen maapuolisko pohjospuolisko pohjainen pallopuolisko pohjoinen pallonpuolisko II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 112 ILMANSUUNTA Yläkäsitteestä ILMANSUUNTA käytetään nykykielessä nimityksiä ilmansuunta ja suunta (NS; CD-PS). Nykysuomen sanakirjassa nimityksillä on lisäksi syno- nyymeina ilma, ilmankulma ja tuuli. ILMANSUUNNAN nimitysten variaatio 1800- luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 10. Tarkemmat tie- dot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy ai- neistossa ensimmäistä kertaa 1820-luvulla, jolloin käytetään nimityksiä ilma ja ilmapieli, esimerkiksi: (15) Egyptistä läntää eli luoteista ilmaa kohin löytyy muutamia Valtakun- tia, – – (TVS1820-6-4). Ilma esiintyy ILMANSUUNNAN nimityksenä 1880-luvulle saakka. Ilmapieli jää nominatiivialkuisena kertamuodosteeksi mutta esiintyy genetiivialkuisena 1830- ja 1860-luvulla; molemmat esiintymät ovat tosin sanakirjoista (Helenius 1838; Eurén 1860), eivät aidosta kielenkäyttökontekstista. Nimitysasujen välinen vari- aatio onkin kontekstuaalista. TAULUKKO 10. ILMANSUUNNAN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. ILMANSUUNTA 1820 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 ilma ilmapieli ilmankulma ilmanpieli ilmasuunta suunta ilmansuunta tuuli 1830-luvulla muita uusia nimitysvariantteja ovat Heleniuksen ensiesiinty- mä (1838) ilmankulma, joka esiintyy aineistossa myös myöhemmin, ja il- masuunta, joka esiintyy Lönnrotilla 1836 (Rapola 1960). Nykyasussa ilman- suunta esiintyy ensimmäisen kerran 1850-luvulla ja sen jälkeen kaikkina 1800- luvun lopun vuosikymmeninä. Ainoana nimityksenä se on vain 1890-luvulla. Ilmansuunnan ensiesiintymä on Daniel Europaeukselta vuodelta 1853 (mt.). Nimitys on käännöslaina ruotsin vastineesta väderstreck. 1840-luvun ainoa uusi nimitys on suunta, jota käytetään vain kyseisenä vuosikymmenenä. Nykysuomen sanakirjassa myös ’ilmansuunnan’ merkitykses- sä esiintyvä tuuli esiintyy 1800-luvun aineistossa ensimmäistä kertaa 1850- luvulla. Myöhemmin nimitys on käytössä J. F. Granlundin suomentaman oppi- kirjan eri painoksissa 1860- ja 1870-luvulla: 5 Maapalloa kuvaavat nimitykset 113 (16) Niille, jotk'eiwät tiedä tuulien eli ilmansuuntien nimistä – – (Granlund 1861, 136). Yleisimpiä ILMANSUUNNAN nimityksiä 1800-luvulla ovat ilma ja ilmansuunta; ilma esiintyy 14 lähteessä, ilmansuunta 17 lähteessä. ILMANSUUNNAN nimitysten variaatio on sekä onomasiologista edusosan näkökulman vaihtelua että konteks- tuaalista määriteosan muodon vaihtelua. Ilman vakiintumista ILMANSUUNNAN nimitykseksi vaikeuttaa sanan polyseemisyys. Variaation lähtökohta on siten semasiologinen. KAAKKO Ilmansuuntien nimityksistä väli-ilmansuunnat ovat 1800-luvun aineistossa vä- hemmän vakiintuneita kuin pääilmansuuntien nimitykset, jotka ovat olleet käy- tössä jo 1500-luvun kirjakielessä. Nykykielessä idän ja etelän välisestä ilman- suunnasta käytetään nimitystä kaakko (NS; CD-PS), mutta Nykysuomen sana- kirja tuntee myös synonyymiset nimitykset itäetelä ja kaakkoinen. KAAKON nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosi- kymmenittäin taulukossa 11. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy aineistossa ensimmäisen kerran August Ahlqvistilla 1844; nimityksenä on käännöslaina eteläitä. Käsite on esiintynyt myös Antti Lizeliuksen Suomenkielisissä Tieto-Sanomissa 1776. Lizeliuksen nimitys on kakoi-ilma. 1840-luvulla KAAKON nimityksinä esiintyvät myös kään- nöslaina itäetelä, pitkävokaalinen kaakko, lyhytvokaalinen kako ja koilinen. Itä- etelän ensiesiintymä on aineistossa Maamiehen Ystävästä vuodelta 1845 ja kaa- kon tässä asussa jo vanhasta kirjasuomesta, almanakasta vuodelta 1793 (Jussila 1998). Itäetelä esiintyy aineistossa vielä 1850- ja 1860-luvulla muttei enää myöhemmin, vaikka se Nykysuomen sanakirjaan on otettukin. Nimitysten kaakko ja kako vaihtelu säilyy 1870-luvulle saakka; sen pohja on murteissa (NES). Kaakosta tulee ensisijainen KAAKON nimitys vasta 1880- ja 1890-luvulla. 1840-luvun nimitys koilinen on ehkä kääntäjän väärinymmärrys. Se esiintyy esimerkin 17 kontekstissa: (17) – – ja Koilinen taas Etelän ja Idän keskellä (< Modeen 1848, 4). Myöhemmissä lähteissä tällaista virhettä ei enää esiinny. 1850-luvulla ei uusia nimityksiä esiinny, mutta 1860-luvulla aiemmin esiintyneet nimitykset saavat kaksi uutta synonyymia: nimitykset kaakkonen ja kaakkosilma, joista kaakkonen esiintyy asussa kaakkoinen 1870- ja 1890-luvulla ja myös Nykysuomen sanakirjassa. Nykyasun ensiesiintymä on aineistossa vuo- delta 1871, B. F. Saloselta. 1880-luvulla KAAKON nimityksistä on käytössä vain kaakko ja 1890-luvulla kaakko ja kaakkoinen. Nimitysten variaatio on paljolti kontekstuaalista sanan asun variaatiota, mutta myös valintaa käännöslainanimi- tyksen ja omaperäisen nimityksen välillä. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 114 TAULUKKO 11. KAAKON nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. KAAKKO 1840 1850 1860 1870 1880 1890 eteläitä itäetelä kaakko kako koilinen kaakkonen kaakkosilma kaakkoinen KARTTAPALLO Karttapalloa nimitetään nykykielessä karttapalloksi tai pallokartaksi (NS; CD- PS), Nykysuomen sanakirjassa myös maapalloksi, ja se määritellään pallon pin- taan piirretyksi maapallon tai tähtitaivaan kartaksi (CD-PS s. v. pallokartta). KARTTAPALLON nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosi- kymmenittäin taulukossa 12. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy aineistossa ensimmäisen kerran Rinta- Nikkolalla 1804 ja nimityksenä on kluutupallo, jonka merkitys on suoraan kään- nettynä ’pallopallo’, sillä ruotsin klot tarkoittaa palloa. Nimitys esiintyy seuraa- vassa kontekstissa: (18) Maa on lähin yhden ymmyriäisen kluutu-pallon moinen Rumis (Rin- ta-Nikkola 1804, 4). Nimitys jää kertamuodosteeksi, ja seuraavan kerran käsite esiintyy aineistossa vasta 1840-luvulla. 1840-luvun lähteissä KARTTAPALLOSTA käytetään nimityksiä globi, maapallo, pallokartta ja kuvapallo, esimerkiksi (19) Sentähen on meillä suuret pallit eli klootut, joita kuttutaan Globeiksi, joitten päälle on piirretty maita ja merejä – – (OVS1840-10-3). (20) Maata kuwataan ympyräisellen pallolle, josta syntyy Kuwa-pallo – – (< Modeen 1848, 5). Näistä globi ja kuvapallo jäävät kertamuodosteiksi. Maapallo esiintyy karttapal- lon merkityksessä August Ahlqvistin ensiesiintymän 1844 jälkeen muina vuosi- kymmeninä paitsi 1980-luvulla; 1890-luvulla sanan asuna on maanpallo. Maa- pallo on yksi vakiintuneimmista KARTTAPALLON nimityksistä 1800-luvulla; ni- mitys esiintyy kuudessa lähteessä. 1840-luvun nimityksistä pallokarttaa käyte- tään myös 1860- ja 1880-luvulla, mutta vakiintuneessa käytössä se ei 1800- luvulla ole; nimitys esiintyy silti seitsemässä lähteessä. Sen kirjakielinen ensi- esiintymä on Maamiehen Ystävästä vuodelta 1845. 5 Maapalloa kuvaavat nimitykset 115 Nykykielen ensisijainen nimitys karttapallo esiintyy aineistossa ensimmäi- sen kerran Gustaf Cannelinilla 1860 ja sen jälkeen kaikkina vuosikymmeninä, kaiken kaikkiaan 15 lähteessä. 1860-luvulla esiintyy myös glob, joka on kerta- muodoste ja esimerkki koodinvaihdosta eli toisen kielen käyttämisestä apuna uuden termin merkitystä selitettäessä: (21) – – kartta-palloja (glob) ja karttoja (Cannelin 1860, 8). 1890-luvun ainoa uusi nimitysvariantti on asu maanpallo, joka esiintyy Topeli- uksella 1897. Maapallo–maanpallo-vaihtelu ja vierassanan ja omaperäisen nimi- tyksen vaihtelu ovat käsitteen nimitysten kontekstuaalista variaatiota. Muu vari- aatio on onomasiologista: nimitykset kuvaavat käsitettä eri näkökulmista. TAULUKKO 12. KARTTAPALLON nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. KARTTAPALLO 1800 1840 1850 1860 1870 1880 1890 kluutupallo globi kuvapallo maapallo pallokartta glob karttapallo maanpallo KOILLINEN Väli-ilmansuuntien nimityksistä koillisella (NS; CD-PS) on Nykysuomen sana- kirjassa synonyymeina itäpohja ja itäpohjoinen. KOILLISEN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 13. Tarkem- mat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Ensimmäinen nimitys itäpohiainen on Samuel Rinta-Nikkolan suomennoksesta vuodelta 1804. Myöhemmin sama nimitys esiintyy lähteissä asussa itäpohjainen. 1820-luvulla nimitys esiintyy i:ttömässä asussa itäpohjanen, joka on esiintynyt vanhassa kir- jasuomessa Kristfrid Gananderilla 1786 (Jussila 1998). i:tön asu on käytössä myös 1860- ja 1870-luvulla. 1840-luvun uusia nimityksiä ovat kertamuodosteet pohjaisitä ja kaakko, joka on käännösvirhe (vrt. KAAKKO s. 113). Pohjaisitä on suora käännöslaina ruotsin koillista tarkoittavasta nordost-sanasta. Ensimmäistä kertaa 1840-luvulla esiintyy myös Nykysuomen sanakirjassa esiintyvä itäpohja, mutta 1800-luvun aineistossa nimitys on lisäksi vain yhdessä 1850-luvun läh- teessä. Itäpohja on esiintynyt vanhassa kirjasuomessa Mikael Agricolalla 1548 mutta koillistuulen merkityksessä (SSA). Vakiintuneimmaksi KOILLISEN nimi- tykseksi tulee 1840-luvulta alkaen koillinen, joka esiintyy sen jälkeen säännölli- sesti. Koillisen ensiesiintymä on Elias Lönnrotilta vuodelta 1836 (mt.), jolloin II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 116 Lönnrot kirjoitti Mehiläisessä ilmansuunnista ja pyrki vakiinnuttamaan niiden nimitykset. Vain 1850-luvulla sen rinnalla on yksinäis-l:llinen asu koilinen. Viimeiset uudet nimitysvariantit esiintyvät aineistossa 1860-luvulla. Nimi- tykset kesäpäivän nousu, itäpohjoinen ja itäpohjonen jäävät 1800-luvulla kerta- muodosteiksi, vaikka nimityksistä itäpohjoinen on otettu Nykysuomen sanakir- jaan. Sen ensiesiintymä on todennäköisesti Fredrik Ahlqvistilta vuodelta 1861. Erikoisin 1860-luvun nimityksistä on kesäpäivän nousu, joka esiintyy Fredrik Ahlqvistin suomentamassa oppikirjassa 1861: (22) – – lounaasta (talwipäiwän laskusta) koilliseen (kesäpäiwän nousuun) – – (Ahlqvist 1861, 17). Sen taustalla on itäsuomalainen tapa nimetä ilmansuunnat auringon mukaan (ALFE, 367). 1880- ja 1890-luvulla KOILLISEN nimityksenä esiintyy enää koillinen. Koil- lisen nimitysten variaation lähtökohtana on käännöslainanimityksen ja omape- räisen nimityksen valinta. Sen jälkeen nimitysten asuissa, erityisesti pohjoinen- loppuisissa sanoissa, esiintyy kontekstuaalista variaatiota, joka johtuu pohjoi- nen-sanan hitaasta vakiintumisesta (ks. POHJOINEN s. 140). TAULUKKO 13. KOILLISEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. KOILLINEN 1800 1820 1840 1850 1860 1870 1880 1890 itäpohiainen/-pohjainen itäpohjanen itäpohja kaakko koillinen pohjaisitä koilinen kesäpäivän nousu itäpohjoinen itäpohjonen KÄÄNTÖPIIRI Pohjoisimman ja eteläisimmän leveysasteen yläkäsitettä nimitetään nykykielessä kääntöpiiriksi (MS; NS; CD-PS), ja sen synonyymina on Nykysuomen sanakir- jassa käännepiiri. 1800-luvun aineistossa synonyymeja on enemmän. Nimitys- ten variaatio aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 14. Tarkem- mat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite tulee aineistoon 1840-luvulla, jolloin käytetään nimityksiä käännöspiiru, käännepiiri, 5 Maapalloa kuvaavat nimitykset 117 käänne’-ympyrä45 ja tropiki. Käännöspiiru esiintyy vain Oulun Viikko- Sanomissa, mutta käännepiiri on aineiston vakiintuneimpia nimityksiä; kaiken kaikkiaan se esiintyy kahdeksassa lähteessä. Nimityksen ensiesiintymä on Au- gust Ahlqvistilta vuodelta 1844: (23) Käänne-piiriksi kutsutaan ne piirit, jotka kulkewat Maan ympäri – – (Ahlqvist 1844, 10). Käänne’-ympyrä esiintyy 1860-luvulla ilman jäännöslopuketta osoittavaa puoli- lainausmerkkiä. Eriasuiset yhdyssananimitykset ovat suoria käännöslainoja ruot- sin nimityksestä vändkrets. Myös vierassanalla tropiki on vastine ruotsissa. Vändkrets-nimityksen synonyymina on tropik, joka on suomalaistettu lisäämällä vierassanan loppuun i. Tropiki esiintyy tässä asussa myös 1860- ja 1880-luvulla. 1850-luvun uusia nimityksiä ovat käännetpiiri, kääntöpiiri ja palauspiiri. Nykytermi kääntöpiiri esiintyy ensimmäisen kerran August Ahlqvistilla 1855 ja sen jälkeen kaikkina vuosikymmeninä käännepiiri-asun rinnalla. Yhteensä kään- töpiiri-nimityksen esiintymiä on aineistossa 14. Käännetpiiri ja palauspiiri jää- vät aineistossa kertamuodosteiksi. KÄÄNTÖPIIRIN nimityksistä palauspiirin al- kuperä on epäselvin. Nimitys on Antero Vareliukselta, ja jostain syystä hän on valinnut käännösvariantiksi alkuosaltaan erilaisen yhdyssanan. Viimeiset aineiston uudet KÄÄNTÖPIIRIN nimitykset ovat 1860-luvulta: kääntymäpiiri ja vierassanan edelleen suomalaistettu asu tropiikki, joka tosin jää aineistossa kertamuodosteeksi, koska 1880-luvulla on käytössä lyhytvokaalinen asu tropiki. Yleisimmiksi nimityksiksi nousevatkin 1800-luvun aikana molem- mat Nykysuomen sanakirjassa esiintyvät nimitykset. Niiden välillä variaatio on kontekstuaalista, kuten käsitteen nimitysten variaatio muutenkin. TAULUKKO 14. KÄÄNTÖPIIRIN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. KÄÄNTÖPIIRI 1840 1850 1860 1870 1880 1890 käännepiiri käänneympyrä käännöspiiru tropiki käännetpiiri kääntöpiiri palauspiiri kääntymäpiiri tropiikki 45 Heittomerkki käänne-sanan lopussa osoittaa jäännöslopuketta. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 118 KAURIIN KÄÄNTÖPIIRI Kääntöpiirejä nimitetään maantieteen termistössä kauriin ja kravun kääntöpii- reiksi (TN). KAURIIN KÄÄNTÖPIIRISTÄ käytetään myös nimitystä eteläinen kään- töpiiri (MS; CD-PS s. v. kääntöpiiri). Käsitteen nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 15. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy aineis- tossa ensimmäisen kerran vuoden 1840 Oulun Viikko-Sanomissa, jossa käyte- tään nimitystä etelän käännöspiiru: (24) – – on jälleen kaksi piirua, jotka myös owat weetyt ympäri maatamme Lännestä Itään, ja mainitaan ne Käännös piiruiksi (Wånd-kretsar): Pohjasen Käännös piiru ja Etelän Käännös piiru (OVS1840-13-2). Nimitys jää kertamuodosteeksi, ja muissa 1840-luvun lähteissä ehdotetaan muita nimitysvariantteja. Niistä metsäkaurin käännepiiri esiintyy asussa metsäkauriin käännepiiri myös 1850-luvulla. Muut 1840-luvun nimitykset, kevätpäiväntasaa- ja ja käännöslaina eteläinen käännepiiri, jäävät kertamuodosteiksi. 1850-luvun uusia nimityksiä ovat kertamuodosteet metsäkauriin käännetpiiri ja kauriin käännetpiiri, joissa -t käänne-sanan lopussa osoittaa jäännöslopuketta. 1860-luvulla uusia KAURIIN KÄÄNTÖPIIRIN nimityksiä esiintyy peräti seit- semän. Kertamuodosteiksi jäävät käännöslaina eteläinen kääntymäpiiri sekä kauriin käänneympyrä. Kauriin kääntymäpiiri esiintyy myös 1870-luvulla ja eteläkääntöpiiri 1880-luvulla. Näitä yleisempään käyttöön otetaan uusista nimi- tyksistä kauriin käännepiiri, eteläinen kääntöpiiri ja kauriin kääntöpiiri, joista eteläinen kääntöpiiri ja kauriin kääntöpiiri esiintyvät nykykielessä. Eteläisen kääntöpiirin ensiesiintymä on Edvard Ervastilta vuodelta 1865 ja kauriin kään- töpiirin K. L. Elmgreniltä vuodelta 1867. Jonkin verran muita nimityksiä vakiin- tuneemman aseman saa 1800-luvun aikana kauriin kääntöpiiri; 1890-luvulla sen synonyymina on vain eteläinen kääntöpiiri: (25) Tärkeimmät niistä [leveyspiireistä] ovat kravun ja kauriin kääntöpiirit – – (Salonen 1895, 4). (26) Molemmin puolin ekvaattoria – – on pohjoinen ja eteläinen kääntöpii- ri (Nissinen 1896, 179). Synonyymit selittyvät ruotsin vastineilla, sillä molemmat ovat suoria käännös- lainoja: 1800-luvun alkuperäislähteissä käytetään rinnan nimityksiä den södra vändkretsen ja stenbockens ’kauriin (tähtikuvio, horoskooppimerkki)’ vändkrets. Näiden nimitysten välinen variaatio on onomasiologista, mutta niiden kirjoi- tusasujen variaatio on kontekstuaalista. Erityisesti kontekstuaalista variaatiota on sanaliittojen edusosien kääntö-johdosten asuissa. 5 Maapalloa kuvaavat nimitykset 119 TAULUKKO 15. KAURIIN KÄÄNTÖPIIRIN nimitykset 1800-luvun eri vuosi- kymmeninä. KAURIIN KÄÄNTÖPIIRI 1840 1850 1860 1870 1880 1890 eteläinen käännepiiri etelän käännöspiiru kevätpäiväntasaaja metsäkauri(i)n käännepiiri metsäkauriin käännetpiiri kauriin käännetpiiri eteläinen kääntymäpiiri eteläinen kääntöpiiri eteläkääntöpiiri kauriin käännepiiri kauriin käänneympyrä kauriin kääntymäpiiri kauriin kääntöpiiri KRAVUN KÄÄNTÖPIIRI Pohjoisesta kääntöpiiristä käytetään nykyisessä maantieteen termistössä ja yleis- kielessä nimitystä kravun kääntöpiiri (TN; NS; CD-PS). Käsitteen nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 16. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsi- te esiintyy aineistossa 1840-luvulta alkaen, ja ensimmäisen vuosikymmenen ai- kana käytetään kuutta eri nimitystä: pohjasen käännöspiiru, pohjaskäännöspiiru, krapun käännepiiri, syyspäiväntasaaja, pohjoinen käännepiiri ja kesäinen päi- vänseisanto. Ainoastaan krapun käännepiiri esiintyy aineistossa myöhemmin: (27) Se joka on pohjaisen puolella päiwän-tasaajasta kutsutaan Krapun käänne-piiriksi (Ahlqvist 1859, 8). Sanaliiton alkuosa krapu on lainattu ruotsin sanasta krabba. Krapu on säilyttä- nyt tämän asunsa tähtitieteen ja astrologian eläinradan merkin nimessä ja mu- kautunut edelleen ravuksi äyriäisen nimenä (NES s. v. rapu). 1850-luvulla uusia nimitysvariantteja ovat krapun käännetpiiri, krapun kääntöpiiri ja äyriäisen käännetpiiri. Kaikki nimitykset ovat asuina kertamuo- dosteita. Alkuosan käännet -t osoittaa nimityksissä jäännöslopuketta. 1860- luvulla uusia nimityksiä on kuusi; aikaisempien vuosikymmenten nimityksistä ei yksikään ole käytössä enää 1860-luvulla. Uudet nimitykset rakentuvat samoista aineksista kuin edelliset, vaikka ovat hieman eri asuissa. Kertamuodosteita 1860-luvun nimityksistä ovat krapun kääntymäpiiri, ravun käännepiiri ja ravun käänneympyrä. Pohjainen kääntöpiiri ja pohjaiskääntöpiiri esiintyvät myös 1880-luvulla. Vakiintuneimmaksi KRAVUN KÄÄNTÖPIIRIN nimitykseksi 1800- II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 120 luvun aineistossa tulee nykykielen nimitys kravun kääntöpiiri, jonka ensiesiin- tymä on K. L. Elmgreniltä vuodelta 1867: (28) Pohjainen kääntöpiiri sanotaan myös Kravun-kääntöpiiriksi ja eteläi- nen Kauriin-kääntöpiiriksi (Elmgren 1867, 9). 1870-luvun uusi nimitys on kertamuodoste kravun kääntymäpiiri ja 1880- luvun kertamuodoste kravun käännepiiri sekä 1890-luvullakin esiintyvä pohjoi- nen kääntöpiiri, joka voisi olla myös nykykielessä käytössä oleva nimitys, vaik- ka sitä ei esimerkiksi MS:ssa esiinnykään (vrt. eteläinen kääntöpiiri). Krapu- ja pohjoinen-alkuisten nimitysten onomasiologinen vaihtelu selittynee ruotsin vas- tineiden vaihtelulla. Myös alkuperäislähteissä käsitteestä käytetään kahta nimi- tystä: den norra vändkretsen ja kräftans ’krapu, rapu (horoskooppimerkki)’ vändkrets. Suomenkieliset nimitysvariantit ovat näin ollen suoria käännöslaino- ja, ja nimitysten muu variaatio on kontekstuaalista. TAULUKKO 16. KRAVUN KÄÄNTÖPIIRIN nimitykset 1800-luvun eri vuosi- kymmeninä. KRAVUN KÄÄNTÖPIIRI 1840 1850 1860 1870 1880 1890 kesäinen päivänseisanto krapun käännepiiri pohjasen käännöspiiru pohjaskäännöspiiru pohjoinen käännepiiri syyspäiväntasaaja krapun käännetpiiri krapun kääntöpiiri äyriäisen käännetpiiri krapun kääntymäpiiri kravun kääntöpiiri pohjainen kääntöpiiri pohjaiskääntöpiiri ravun käännepiiri ravun käänneympyrä kravun kääntymäpiiri kravun käännepiiri pohjoinen kääntöpiiri 5 Maapalloa kuvaavat nimitykset 121 LEVEYS LEVEYS tarkoittaa jonkin paikan sijaintia asteverkolla. Nykyisessä maantieteen termistössä käsitteestä käytetään nimityksiä leveys ja latitudi (CD-PS maant.; NS maant.). Nykysuomen sanakirjassa samassa merkityksessä esiintyvät myös leveysaste ja napakorkeus, joita ei nykyisessä termistössä voida pitää leveyden synonyymeinä. LEVEYDEN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvat- tu vuosikymmenittäin taulukossa 17. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy aineistossa 1840-luvulta alkaen. Volmar Kilpinen käyttää nimitystä leve, mutta nykyisen termin leveys ensiesiin- tymä on August Ahlqvistilta vuodelta 1844. Molemmat nimitykset ovat kään- nöslainoja ruotsin vastineesta bredd. Leveys esiintyy tämän jälkeen kaikkina 1800-luvun vuosikymmeninä 1890-luvun aineistoa lukuun ottamatta yhteensä 12 lähteessä – 1890-luvun aineistossa ei ole käsitteestä esiintymiä. 1840-luvulla esiintyy myös vierassana latitud, jonka käytössä on kyse koodinvaihdosta: (29) Tasa-ympyrät osoittaawat taas paikka-kunnan Leweyden (Latitud) poikki maan – – (< Modeen 1848, 6). Latitud esiintyy samanlaisessa koodinvaihtokontekstissa myös 1850-luvulla. TAULUKKO 17. LEVEYDEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. LEVEYS 1840 1850 1860 1870 1880 1890 leve leveys latitud latitudi latitudo leveysaste napakorkeus poikki-ilma poikki-ilmasuunta poikkisuunta 1860-luvulla uusia LEVEYDEN nimityksiä ja erilaisia nimitysvariantteja on seitsemän; lisäksi aiemmin esiintyneistä nimityksistä on käytössä leveys. Nimi- tyksistä poikkisuunta, poikki-ilma ja poikki-ilmasuunta jäävät kertamuodosteiksi. Nämä nimitykset ovat kaikki Gustaf Cannelinilta vuodelta 1860. Vain yksi Can- nelinin nimitysehdotus on käytössä myöhemmin: hänen ensiesiintymänsä on vierassanan nykyasu latitudi. Vierassanasta esiintyy 1860-luvulla myös asu lati- tudo, joka on esiintynyt vanhassa kirjasuomessa, almanakassa 1708 (Jussila 1998). 1800-luvun aineistossa o-loppuinen asu esiintyy vain Collanin oppikirjan eri painoksissa. 1860-luvulla esiintyvät ensimmäistä kertaa myös käännöslainat II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 122 leveysaste ja napakorkeus, jotka esiintyvät leveyden merkityksessä Nykysuomen sanakirjassa. 1800-luvun aineiston vakiintunein LEVEYDEN nimitys on kuitenkin leveys. Sen polyseemisyys aiheuttaa semasiologista variaatiota. Käsitteen nimi- tyksissä esiintyy myös kontekstuaalista variaatiota vierassanan ja kotoisesti muodostetun, käännöslainanimityksen välillä. Samanlaista variaatiota esiintyy ruotsinkielisissä alkuperäisteoksissa. Lisäksi kontekstuaalista variaatiota on vie- rassanan kirjoitusasussa ja käännöslainoissa käytetyissä johtimissa. Onomasio- logista variaatiota on vain Cannelinin nimiehdotuksissa 1860-luvulla: ne nimeä- vät käsitettä eri näkökulmasta kuin muut omaperäiset nimitykset. POHJOINEN LEVEYS Leveys eli paikan sijainti asteverkolla voidaan määritellä joko eteläiseksi tai pohjoiseksi leveydeksi. POHJOISESTA LEVEYDESTÄ käytetään nykykielessä nimi- tystä pohjoinen leveys (esim. NS s. v. leveys)46. POHJOISEN LEVEYDEN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 18. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsi- te tulee aineistoon 1840-luvulla, ja ensin sitä nimitetään pohjaislevyksi. 1850- luvulla nimitysvariantteja ovat pohjaisleveys ja pohjainen leveys. Näistä pohjais- leveys on 1800-luvulla käytössä peräti 11 lähteessä, esimerkiksi (30) Leweys luetaan taikka pohjaiseen (pohjais-leweys) taikka etelään (ete- lä-leweys) – – (Ahlqvist 1859, 9). 1860-luvun uusi nimitysvariantti on pohjaslevy ja 1870-luvun kertamuodoste pohjoislevy sekä pohjoisleveys. Nykykielen nimitys pohjoinen leveys esiintyy ensimmäisen kerran Oskar Dannholmilla 1889. Nimitys on suora käännöslaina ruotsin vastineesta nordlig bredd. POHJOISEN LEVEYDEN nimityksissä on vain kontekstuaalista variaatiota yhdyssana- ja sanaliittonimitysten välillä sekä poh- joinen-määriteosan ja leveys-edusosan kirjoitusasuissa ja johtimissa. TAULUKKO 18. POHJOISEN LEVEYDEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikym- meninä. POHJOINEN LEVEYS 1840 1850 1860 1870 1880 1890 pohjaislevy pohjaisleveys pohjainen leveys pohjaslevy pohjoislevy pohjoisleveys pohjoinen leveys 46 ETELÄISEN LEVEYDEN nimitykset ks. liite 2 5 Maapalloa kuvaavat nimitykset 123 LEVEYSASTE LEVEYSASTEESTA käytetään nykymaantieteen termistössä nimitystä leveysaste, ja se esiintyy maantieteen termiksi luokiteltuna myös CD-Perussanakirjassa ja Nykysuomen sanakirjassa. Leveysasteella tarkoitetaan kulma-astetta vastaavaa pohjois-eteläsuuntaista matkaa maapallon pinnalla (CD-PS). LEVEYSASTEEN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin tau- lukossa 19. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liittee- seen 2. Käsite esiintyy ensimmäisen kerran 1820-luvulla Turun Viikko- Sanomissa. Siinä nimitys on kertamuodoste leveysviiva, joka on otettu myös Nykysuomen sanakirjaan. 1840-luvun nimityksiä ovat kertamuodoste sirkkelin graadi ja levyaste: (31) – – werkonsilmiä tulee ympäri koko maapallon, niin että niitä myöden sitte woi lukea jokaisen sirkkelin graadit, ja warsin tarkasti määrätä itse- kunki paikan sian (MY 1845, no 37). (32) Kumpiki puolikas jaetaan päiwän-tasaajan kanssa yhtä suuntaa kulke- willa wanoilla (idästä länteen) 90:neen yhtälaiseen osaan, joita kutsutaan lewy-asteiksi (Granlund 1849, 47). Käännöslaina levyaste esiintyy aineistossa myös 1860- ja 1870-luvulla. 1860-luvun uusia nimityksiä ovat kertamuodoste latitudi-gradi ja nykykie- len termi leveysaste. Leveysaste esiintyy ensimmäisen kerran Edvard Ervastilla 1865, ja se on suora käännöslaina ruotsin nimityksestä breddgrad. Leveysaste on käytössä ensiesiintymänsä jälkeen kaikkina myöhempinä vuosikymmeninä, yh- teensä 17 lähteessä, ja on aineiston vakiintunein LEVEYSASTEEN nimitys. Sen jälkeen aineistossa esiintyy vain kaksi vaihtoehtoista asua: levytaste 1870- luvulla ja leveysasema 1890-luvulla. Käsitteen nimitysten variaatio on aluksi vierassanan ja kotoisesti muodostetun käännöslainanimityksen kontekstuaalista vaihtelua ja myöhemmin omaperäisen nimityksen asun vaihtelua: vaihtelua on sekä määriteosan johtimissa että edusosassa. TAULUKKO 19. LEVEYSASTEEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. LEVEYSASTE 1820 1840 1860 1870 1880 1890 leveysviiva levyaste sirkkelin graadi latitudi-gradi leveysaste levytaste leveysasema II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 124 LEVEYSPIIRI LEVEYSPIIRISTÄ käytetään maantieteen termistössä kahta synonyymista nimitys- tä: leveyspiiri (MS; NS maant.; CD-PS maant.) ja paralleelipiiri (NS maant.). CD-Perussanakirjassa termi määritellään seuraavasti: ’maapallon kiertävä päi- väntasaajan suuntainen piiri, paralleelipiiri’. LEVEYSPIIRIN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 20. Tarkem- mat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiin- tyy aineistossa 1840-luvulta alkaen, ja siitä käytetään aluksi nimityksiä rintaym- pyrä ja tasaympyrä: (33) Päiwän-tasaajan molemmin puolin on wedetty rinnatusten kulkewia wiiwoja, jotka sen tähden kutsutaan Rinta- eli Tasa-ympyröiksi (< Modeen 1848, 6). Molemmat nimitykset esiintyvät myös 1860-luvulla. TAULUKKO 20. LEVEYSPIIRIN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. LEVEYSPIIRI 1840 1850 1860 1870 1880 1890 rintaympyrä tasaympyrä leveyden piiri leveyspykälä leveyspiiri leveysympyrä paralleli tasapiiri yhdensuuntainen piiri parallelipiiri parallelli yhdensuuntainen pyöriö 1850-luvulla käytössä ovat kertamuodosteiksi jäävät nimitykset leveyspy- kälä ja leveyden piiri. 1860-luvulla uusia nimityksiä ovat paralleli, leveyspiiri, tasapiiri, yhdensuuntainen piiri ja leveysympyrä. Nykykielen nimitys leveyspiiri esiintyy ensimmäistä kertaa Lavus Koranderilla 1862. Nimitys on suora kään- nöslaina; ruotsissa käytetään nimitystä breddcirkel. 1860-luvun jälkeen nimitys esiintyy myös 1870-, 1880- ja 1890-luvulla. 1860-luvun nimityksistä yhden- suuntainen piiri on läpinäkyvin ja esiintyy 1890-lukua lukuun ottamatta lähteis- sä myöhemminkin. Sitä voidaan pitää käännöslainana alkuteoksen jemnbredd nimityksestä. Nykykielen synonyymi paralleelipiiri esiintyy aineistossa ensimmäistä ker- taa 1880-luvulla, tosin yksinäis-e:llisessä asussa parallelipiiri. Sen ensiesiinty- 5 Maapalloa kuvaavat nimitykset 125 mä on vuodelta 1882 Aleksander Rahkoselta. 1890-luvulla uudet nimitykset ovat aiempien kaltaisia: parallelli on kirjoitusasultaan aiemmista esiintymistä poikkeava ja yhdensuuntainen-alkuinen nimitys on pyöriö-loppuinen. Eniten käytetty LEVEYSPIIRIN nimitys on 1800-luvun aineistossa leveyspiiri. Ensin nimi- tyksissä esiintyy onomasiologista variaatiota, kun käsitettä nimetään eri näkö- kulmista. Myöhemmin variaatio on kontekstuaalista vierassanan ja omaperäisen nimityksen ja nimitysten asujen variaatiota. LOUNAS Väli-ilmansuunnista LOUNAS esiintyy aineistossa 1800-luvun alusta alkaen. Kä- sitteen nimityksissä on paljon variaatiota, joka on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 21. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liit- teeseen 2. Käsitteellä on useita synonyymisia hieman eriasuisia nimityksiä Ny- kysuomen sanakirjassakin: lounas, louna, lounat (murt.) ja länsietelä. 1800- luvun ensimmäinen nimitys on Samuel Rinta-Nikkolan etelälänsi. Tämä kään- nöslaina esiintyy myös 1840-luvulla. 1820-luvulla esiintyvät nimitykset lou- nasilma, talvipäivän lasku ja länsietelä. Käännöslaina länsietelä on esiintynyt kirjakielessä myös 1700-luvulla, Kristfrid Gananderilla (Jussila 1998). 1800- luvulla länsietelä on käytössä vain seitsemässä lähteessä. Sitä ei esiinny enää 1880- ja 1890-luvulla. 1840-luvun uusia nimitysvariantteja ovat Nykysuomen sanakirjassakin esiintyvät louna, lounat ja lounas. Lounat jää 1800-luvun aineis- tossa kertamuodosteeksi. Louna ja lounas ovat esiintyneet kirjakielessä jo Mika- el Agricolalla 1548 (Jussila 1998). Sekä louna että lounas ovat aineistossa koko 1800-luvun ajan yleisesti käytössä olevia LOUNAAN nimityksiä: louna esiintyy 14 lähteessä ja lounas 26 lähteessä, esimerkiksi (34) Etelän ja lännen keskivälillä on louna (< Topelius 1897, 250). (35) Pohjan ja idän välillä on koillinen, pohjan ja lännen välillä taas luode; etelän ja idän välillä on kaakko ja lounas taas etelän ja lännen välillä (Elm- gren 1867, 3). 1850-luvun uusia nimityksiä ovat lounapäivä, lounailma ja asu lounna, jot- ka kaikki jäävät kertamuodosteiksi. Myös 1860- ja 1870-luvun nimitysvariantit merilänsi, lounaissuunta, lounatsuunta, lounassuunta ja etelälänsipuoli jäävät kertamuodosteiksi. Merilänsi on tosin esiintynyt jo 1700-luvulla, Suomenkieli- sissä Tieto-Sanomissa. 1880-luvulla nimityksenä esiintyy vain lounas ja 1890- luvulla lounas ja louna. Louna-alkuisten nimitysten variaatio on kontekstuaalista asujen variaatiota mutta aluksi myös käännöslainanimityksen ja merkitykseltään vähemmän läpinäkyvän murrenimityksen onomasiologista variaatiota. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 126 TAULUKKO 21. LOUNAAN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. LOUNAS 1800 1820 1840 1850 1860 1870 1880 1890 etelälänsi lounasilma länsietelä talvipäivän lasku louna lounas lounat lounailma lounapäivä lounna lounaissuunta lounassuunta lounatsuunta merilänsi etelälänsipuoli LUODE Väli-ilmansuunnista LUOTEELLA on nykykielessäkin useita nimityksiä: CD- Perussanakirjassa luode ja luoteinen47 ja Nykysuomen sanakirjassa edellisten lisäksi länsipohja ja länsipohjoinen. LUOTEEN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 22. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. 1800-luvun ensimmäi- nen nimitys on länsipohja, tosin asussa länsipohia. Nimitys esiintyy vanhassa kirjasuomessa vuoden 1642 Bibliasta alkaen. 1800-luvun aineistossa nimityksen esiintymät loppuvat 1850-luvun jälkeen. 1800-luvun alussa on käytössä myös kertamuodoste länsipohiainen. 1820-luvun nimityksiä ovat kesäpäivän lasku, joka on erityisesti itäsuomalainen ILMANSUUNNAN nimitys, ja luode, joka on esiintynyt länsimurteissa ja kirjakielessä Mikael Agricolasta alkaen (ALFE, 379; Jussila 1998). 1840-luvun nimityksiä ovat kertamuodosteet pohjaislänsi ja pohjoislänsi ja 1850-luvun kertamuodoste luodet ja luoteinen, jonka kirjakielinen ensiesiintymä on Hallsténin oppikirjasta vuodelta 1859. Luoteinen esiintyy aineistossa myös 1860- ja 1890-luvulla. 1860-luvun nimityksiä ovat kertamuodosteet länsipohja- nen ja luodepohjanen ja 1870-luvun kertamuodoste luodeilma. 1890-luvulla käytössä ovat nykykielen nimitykset luode ja luoteinen sekä uusi nimitys luode- pohjoinen, joka ei tosin ole luoteen suora synonyymi (vrt. esimerkit 36 ja 37): (36) Lännen ja pohjoisen keskivälillä on luode (< Topelius 1897, 250). 47 Luode mainitaan tavallisemmaksi nimitykseksi (CD-PS s. v. luoteinen). 5 Maapalloa kuvaavat nimitykset 127 (37) – – on liikkunut luodepohjoisesta eteläkaakkoon (Kartasto/Sederholm 1899c, 6). Vakiintunein nimityksistä on luode; se esiintyy kaiken kaikkiaan 40 lähteessä. Nimitysten variaatio on aluksi omaperäisen murrenimityksen ja käännös- lainanimityksen välistä onomasiologista variaatiota mutta myöhemmin näiden nimitysten asujen kontekstuaalista vaihtelua. TAULUKKO 22. LUOTEEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. LUODE 1800 1820 1840 1850 1860 1870 1880 1890 länsipohia/-pohja länsipohiainen kesäpäivän lasku luode pohjaislänsi pohjoislänsi luodet luoteinen luodepohjanen länsipohjanen luodeilma luodepohjoinen MAAN AKSELI Kuvitteellista maan pyörähdysakselia tarkoittavasta MAAN AKSELISTA käytetään nykykielessä sekä yhdyssana-asua maanakseli (NS) että sanaliittoasua maan ak- seli (NS s. v. akseli; CD-PS s. v. akseli). MAAN AKSELIN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 23. Tarkem- mat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Ensin aineis- tossa käytetään pelkkää nimitystä akseli, jolla on jo vanhassa kirjasuomessa ’ak- selinpään’ merkitys (SSA). Maan akselin merkityksessä akseli on käytössä 1800-luvulla pitkään; se esiintyy kaikkina muina vuosikymmeninä paitsi 1890- luvulla. 1840-luvulla MAAN AKSELIA nimitetään navaksi ja maan akseliksi. Napa on kertamuodoste mutta on kontekstissa selitetty kuten maan akseli: (38) Se menee eteenpäin ja samalla pyöriipi ympäri niinkuin olisi Napa eli Akseli hänesä (OVS1840-11-4). Nykykielen nimitys maan akseli esiintyy ensimmäisen kerran August Ahlqvistil- la 1844, ja siitä tulee akselia vakiintuneempi MAAN AKSELIN nimitys 1800- luvulla: akseli esiintyy yhteensä kymmenessä lähteessä ja maan akseli 24 läh- teessä. Maan akseli on suora käännöslaina ruotsin nimityksestä jordens axel. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 128 1860-luvulla näiden varianttina esiintyy enää nominatiivialkuinen käännöslaina maa-akseli, joka jää kertamuodosteeksi. Nimitysten variaation lähtökohta on semasiologinen: sekä akseli että napa (ks. MAANNAPA s. 128) ovat termeiksi po- lyseemisiä, ja akseli on siksi vakiintunut termiksi helpommin, kun siihen on lii- tetty tarkentava määriteosa maa. Määriteosan muodossa esiintyy lisäksi konteks- tuaalista variaatiota nominatiivi- ja genetiivialkuisuuden välillä. TAULUKKO 23. MAAN AKSELIN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. MAAN AKSELI 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 akseli napa maan akseli maa-akseli MAANNAPA MAANNAPA tarkoittaa maapallon (maantieteellistä) napaa, pyörähdysakselin ja maanpinnan leikkauspistettä. Siitä käytetään nykykielessä nimityksiä maannapa ja napa (NS; CD-PS). Käsitteen nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 24. Tarkemmat tiedot esiintymien mää- ristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Ensimmäisenä nimityksenä aineistossa on 1804 Samuel Rinta-Nikkolan vierassana poli. Nimitys maannapa esiintyy aineistossa ensimmäisen kerran vuoden 1820 Turun Viikko-Sanomissa. Myös Rapolan (1960) mukaan nimityksen ensiesiintymä on Beckeriltä, mutta nimitys on esiintynyt maan keskipisteen merkityksessä jo 1700-luvulla (Jussila 1998). Nimitys on käännöslaina ruotsin vastineesta jordpol (SAOB). Maannapa on käytössä 1820-luvun jälkeen kaikkina vuosikymmeninä. 1840-luvun uusia nimityksiä ovat vierassanan asu pooli, joka jää kerta- muodosteeksi, ja napa. Navan ensiesiintymä on jo vuodelta 1637 (SSA). 1800- luvun aineistossa se esiintyy vuonna 1845 useissa eri lähteissä. Napa ja maan- napa ovat aineistossa lähes yhtä käytettyjä synonyymeja: napa esiintyy 23 läh- teessä ja maannapa 19 lähteessä, esimerkiksi (39) – – ja sen [akselin] kumpasessa päässä olewan nawat, joitten warassa Maa kääntyilee ajatellun akselinsa ympäri (LSKH I 1845, 63 (Rapolan 1800-l)) (40) Maan-akselin molempia päitä nimitetään maan-nawoiksi (Ahlqvist 1861, 5). Nimitysten variaation lähtökohta on semasiologinen: sekä napa että akseli (ks. MAAN AKSELI s. 127) ovat termeiksi polyseemisiä, ja napa on siksi saanut syno- nyymisen vastineen, johon on liitetty tarkentava määriteosa maa. Lisäksi vieras- sananimitysten kirjoitusasuissa esiintyy kontekstuaalista variaatiota. 5 Maapalloa kuvaavat nimitykset 129 TAULUKKO 24. MAANNAVAN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. MAANNAPA 1800 1820 1840 1850 1860 1870 1880 1890 poli maannapa napa pooli ETELÄNAPA Maapallon hahmottaminen napojen ja akselin avulla on mukana maantieteen oppikirjoissa heti 1800-luvun alussa. Maapallon akselin eteläpäätä tarkoittavan ETELÄNAVAN nimitysten variaatio aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 25. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liit- teeseen 2. Aineiston ensimmäisenä nimityksenä esiintyy 1804 Samuel Rinta- Nikkolan osittain käännetty ja osittain lainattu eteläpoli. Samaa nimitystä käyte- tään asussa eteläpooli vuoden 1840 Oulun Viikko-Sanomissa: (41) – – sen [maamme] läpi Etelästä Pohjaseen on weetty piiru, joka kuttu- taan Maan-Napa eli Akseli, jonka kumpasetki päät mainitaan Poolit, Etelä Pooli etelään päin, ja Pohjas Pooli pohjaseen päin – – (OVS1840-13-2). Nykykielen (NS; CD-PS) nimitys etelänapa esiintyy ensimmäisen kerran 1820-luvulla, Reinhold von Beckerin Turun Viikko-Sanomissa. Sen jälkeen ete- länapa on vakiintunein ETELÄNAVAN nimitys. 1820-luvulla sillä on kaksi syno- nyymistä asua: eteläinen napa ja eteläinen maannapa. Eteläinen maannapa jää kertamuodosteeksi, mutta eteläinen napa esiintyy aineistossa myöhemmin. 1840-luvulla uutena synonyymina on käytössä eteläisnapa, joka esiintyy myös 1850-luvulla. Asu etelänapa on suora käännöslaina ruotsin nimityksestä sydpol. On mah- dollista, että myös sanaliittonimitykset ovat suoria käännöslainoja ruotsin vas- taavasta sanaliittonimityksestä. ETELÄNAVAN nimityksissä esiintyy kontekstuaa- lista variaatiota yhdyssana- ja sanaliittonimitysten välillä sekä määrite- ja edusosien muodoissa. TAULUKKO 25. ETELÄNAVAN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. ETELÄNAPA 1800 1820 1840 1850 1860 1870 1880 1890 eteläpoli/eteläpooli eteläinen maannapa eteläinen napa etelänapa eteläisnapa II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 130 POHJOISNAPA Maapallon hahmottaminen napojen ja akselin avulla on mukana maantieteen oppikirjoissa heti 1800-luvun alussa. Maapallon akselin pohjoispäätä tarkoitta- vasta POHJOISNAVASTA käytetään nykykielessä nimitystä pohjoisnapa (NS; CD- PS). 1800-luvun aineistossa suurin osa nimityksistä on lähellä nykynimitystä. Käsitteen nimitysten variaatio on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 26. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Vari- aatiossa on pitkälti kysymys eri asujen kontekstuaalisesta variaatiosta mutta jon- kin verran myös rakenteeltaan erilaisista synonyymeista. Ensimmäinen aineiston nimitys on kertamuodoste pohiapoli. 1820-luvun nimitykset ovat pohjainen na- pa, pohjannapa ja pohjainen maannapa, ja ne esiintyvät aineistossa myös myö- hemmin. 1840-luvun uusia nimityksiä ovat pohjaspooli, pohjoisnapa, pohjais- napa, pohjoinen napa ja pohoisnapa. Pohjaspooli, pohjoinen napa ja pohoisna- pa jäävät kertamuodosteiksi, mutta nykykielen pohjoisnapa ja pohjaisnapa esiintyvät tasaisesti koko 1800-luvun lopun ajan: pohjoisnapa 13 lähteessä ja pohjaisnapa 19 lähteessä, esimerkiksi (42) – – maan akselin pohjois pää kutsutaan Pohjois-nawaksi, – – (Ahlqvist 1844, 9). (43) Napa etelään päin meistä on etelänapa, pohjaiseen päin pohjaisnapa (< Dahm 1859, 1). Pohjoisnapa esiintyy aineistossa ensimmäistä kertaa 1844 August Ahlqvistilla. 1860-luvun ainoa uusi nimitysvariantti on pohjosnapa, mutta se jää kertamuo- dosteeksi, ja 1870-luvulta eteenpäin käytössä ovat vain pohjoisnapa ja pohjais- napa. Ne ovat käännöslainoja ruotsin vastineesta nordpol. Käsitteen nimitys va- litaankin nopeasti, mutta sen asussa on runsaasti kontekstuaalista variaatiota, joka johtuu pohjoinen-sanan variaatiosta eri murteissa (ks. POHJOINEN s. 140). TAULUKKO 26. POHJOISNAVAN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. POHJOISNAPA 1800 1820 1840 1850 1860 1870 1880 1890 pohiapoli pohjainen maannapa pohjainen napa pohjan napa pohjaisnapa pohjaspooli pohjoinen napa pohjoisnapa pohoisnapa pohjosnapa 5 Maapalloa kuvaavat nimitykset 131 MAANOSA Maapallon selvärajaista mannerosaa tarkoittavan maanosan (NS; CD-PS) syno- nyymina on Nykysuomen sanakirjassa maailmanosa. MAANOSAN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 27. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Ai- neiston ensimmäinen MAANOSAN nimitys mailmanosa esiintyy Samuel Rinta- Nikkolalla 1804 seuraavassa kontekstissa: (44) Mineralia löyty täsä – – enämmän kuin muisa mailman-osisa – – (Rin- ta-Nikkola 1804, 217). Nimitys on esiintynyt kirjakielessä 1700-luvulla, Abraham Achreniuksella 1761 (Jussila 1998) ja Suomenkielisissä Tieto-Sanomissa 1776. Alkujaan se on kään- nöslaina ruotsin vastineesta världsdel. 1800-luvun aineistossa yksinäis-a:llista asua ei myöhemmin enää esiinny. Rinta-Nikkolalla synonyymina on mailman pääosa, joka jää kertamuodosteeksi. 1820-luvun nimityksistä kertamuodosteeksi jää vain käännöslaina pääosa. Nimitys maailmanosa esiintyy pitkävokaalisena ensimmäistä kertaa Turun Viikko-Sanomissa 1821 ja sen jälkeen useina vuosi- kymmeninä. Myös toisen nykykielen nimityksen maanosa ensiesiintymä on 1820-luvulta, Turun Viikko-Sanomista 1825 (RAPOLA). Myös tämä nimitys on käännöslaina ruotsin vastineesta jorddel (SAOB). Maanosasta tulee yleisin 1800-luvun MAANOSAN nimitys 1840-luvulta al- kaen. 1830-luvulla siitä on käytössä suoraan käännetty nominatiivialkuinen asu maaosa. 1840-luvun ainoa uusi nimitys on maakunta, joka jää kertamuodosteek- si, mutta se on esiintynyt kirjakielessä maanosan merkityksessä myös vanhassa kirjasuomessa, Frosteruksella 1791. Viimeinen aineiston uusi nimitys, maanpii- rin osa, esiintyy 1850-luvulla. 1880- ja 1890-luvulla ainoa nimitys aineistossa onkin vakiintunut maanosa. Nimitysten variaatio selittyy osin ruotsin variaatios- ta: nimitykset on käännetty erilaisista ruotsin vastineista. Tätä variaatiota voi- daan pitää onomasiologisena nimitysten valintana. Lisäksi varianttien asuissa on kontekstuaalista variaatiota vokaalien pituuksissa ja määriteosan taivutuksessa. TAULUKKO 27. MAANOSAN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. MAANOSA 1800 1820 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 mailmanosa mailman pääosa pääosa maailmanosa maanosa maaosa maakunta maanpiirin osa II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 132 MAAPALLO MAAPALLOSTA käytetään nykykielessä nimitystä maapallo ja synonyymia maa, jolla tosin on monia muitakin merkityksiä (NS; CD-PS). Käsitteen nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 28. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. En- simmäinen nimitys maan kluutu on Samuel Rinta-Nikkolalta: (45) – – elää maan kluutun päällä – – (Rinta-Nikkola 1804, 5). Nimitys on osittain käännetty ja osittain lainattu ruotsin vastineesta jordklot, mutta se jää kertamuodosteeksi, vaikka 1840-luvulla esiintyy samoin muodostet- tu nimitys mailmanklootu. Maa esiintyy maapallon merkityksessä 1820-luvulla ja 1860-luvulta eteenpäin. Muita 1820-luvun nimityksiä ovat maanpiiri ja Turun Viikko-Sanomien kertamuodoste maailmanpiiri (molemmat myös NS). 1830- luvulla nimityksenä on maanpiirin lisäksi maanpallo, ja genetiivialkuinen asu esiintyy aineistossa myös myöhemmin. Sen kirjakielen ensiesiintymä on 1700- luvulta (Jussila 1998). Loput uudet MAAPALLON nimitykset ovat 1840-luvulta. Niistä globi, klootu, palli, mailma, mailman-klootu, maapalli, maapiiri, maankehä ja maailmanpallo jäävät kertamuodosteiksi. Ainoastaan nykynimitys maapallo esiintyy aineistossa myöhemmin, ja siitä tulee maan lisäksi vakiintunein MAAPALLON nimitys 1800- luvulla. 1840-luvulla maapallo esiintyy samana vuonna, 1845, useissa lähteissä (Rapola 1960), esimerkiksi seuraavissa (46) Näet tässä Maa-pallon kuvauksen – – (LSKH 1845 I, 66 (RAPOLA)). (47) – – sen piirron kohdalla joka kappaleen painokeskestä vedetään Maa- pallon keskeä kohden (Roos 1845, 3 (RAPOLA)). (48) – – meidän Maapallommekin? (Varelius 1845, 25) (49) Tämän lehden mukana seuraa lupaamamme Maapallon Kartta (MY 1845, no 37) Nimitys on suora käännöslaina ruotsin sanasta jordklot. Nykykielen synonymia selittynee ruotsin kautta, sillä toinen ruotsin nimitys, jorden, vastaa suomen maa-synonyymia. Nimitysten välinen variaatio on onomasiologista, sillä sanojen suhdetta voidaan pitää hyponyymisena. Variaation lähtökohta voi olla semasio- loginen: maa on termiksi liian polyseeminen. Lisäksi nimityksissä on kontekstu- aalista käännöslainanimityksen ja vierassananimityksen ja nimitysten asujen vaihtelua: variaatiota on sekä määrite- että edusosien muodoissa. Osittain variaa- tio selittyy alueellisista eroista, sillä esimerkiksi palli- ja pallo-sanoilla selkeä murteellinen jakauma: palli esiintyy lounaismurteissa, Pohjois-Pohjanmaalla ja Peräpohjolassa ja pallo koko Suomessa (SSA). 5 Maapalloa kuvaavat nimitykset 133 TAULUKKO 28. MAAPALLON nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. MAAPALLO 1800 1820 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 maan kluutu maa maailmanpiiri maanpiiri maanpallo globi klootu maailmapallo maankehä maapalli maapallo maapiiri mailma mailmanklootu palli NAPAPIIRI Maantieteen termistön (TN; MS) napapiiri esiintyy nyky-yleiskielen sanakir- joissa maantieteen erikoissanastoksi määriteltynä: ’maapallon leveyspiiri, jonka kulmaetäisyys navasta on 23,5°’ (NS maant.; CD-PS maant.). NAPAPIIRIN nimi- tysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukos- sa 29. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite tulee aineistoon 1840-luvulla. Kaikki 1800-luvulla käytössä olevat nimi- tykset esiintyvät jo tällä vuosikymmenellä. Nimityksistä vierassana-alkuiset poolin sirkkilä ja poolin ympäristö jäävät kertamuodosteiksi, ja napaympyrä esiintyy lisäksi vain 1860-luvulla. Napapiiristä tulee nopeasti ainoa NAPAPIIRIN nimitys, ja sitä voidaan pitää 1870-luvulta lähtien vakiintuneena. Termin ensi- esiintymä on August Ahlqvistilta vuodelta 1844: (50) Napapiiriksi kutsutaan niitä ymmyrjäisiä kaaria, jotka ajattelemme olewan weityt Maan ympäri samalle suunnalle kuin Päiwän tasaaja ja yhtä kaukana Maan nawoista kuin Käännepiirit owat Päiwäntasaajasta (Ahlqvist 1844, 10). Nimitys on suora käännöslaina ruotsin polkrets- tai polcirklar-nimityksistä. Kä- sitteen nimityksissä syntyy variaatiota, kun nimitys ensin lainataan ja sitten pik- kuhiljaa käännetään osa osalta. Käännösvastineissa variaatio voi selittyä ruotsin vastineiden eroista. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 134 TAULUKKO 29. NAPAPIIRIN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. NAPAPIIRI 1840 1850 1860 1870 1880 1890 napapiiri napaympyrä poolin sirkkilä poolin ympäristö ETELÄINEN NAPAPIIRI Eteläisen pallonpuoliskon napapiiriä kutsutaan nykykielessä eteläiseksi napapii- riksi (NS s. v. eteläinen; CD-PS s. v. napapiiri). Käsite esiintyy 1800-luvun ai- neistossa ensimmäistä kertaa 1840-luvulla asussa eteläinen napapiiri. Nimityk- sen ensiesiintymä on August Ahlqvistilta vuodelta 1844. Nimitys esiintyy sen jälkeen koko 1800-luvun ajan (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2), esi- merkiksi (51) – – napa-piirit, joista toista sanotaan pohjoiseksi toista eteläiseksi na- papiiriksi (Korander 1862, 17). (52) Pohjoinen ja eteläinen napapiiri ovat vedetyt – – asteen päähän ek- vaattorista (Nissinen 1896, 179). Nimityksellä on 1800-luvun aikana vain kaksi kontekstuaalista varianttia: ete- länapapiiri 1850–1880-luvulla sekä eteläinen napaympyrä 1860-luvulla (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2). Nimityksissä on variaatiota myös aineiston ruotsinkielisissä alkuteoksissa. Osassa lähteistä käytetään nimitystä den södra polcirkeln, osassa nimitystä den södra polkretsen. Ruotsin variaatio ei kuiten- kaan selitä suomen kielen piiri- ja ympyrä-edusosien vaihtelua: myös cirkeln on lähteissä käännetty piiriksi. Käännöslainoista nimityksissä on joka tapauksessa kyse, ja niiden välinen variaatio on kontekstuaalista. POHJOINEN NAPAPIIRI Pohjoisen pallonpuoliskon napapiiriä kutsutaan nykykielessä pohjoiseksi napa- piiriksi (CD-PS s. v. napapiiri). POHJOISEN NAPAPIIRIN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 30. Tarkem- mat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiin- tyy aineistossa 1840-luvulta alkaen. Ensimmäisistä, August Ahlqvistin nimityk- sistä pohjanen napapiiri jää kertamuodosteeksi mutta pohjainen-alkuinen nimi- tys esiintyy aineistossa myöhemmin. Nykykielen nimityksen asu pohjoinen na- papiiri esiintyy ensimmäisen kerran Ahlqvistilla 1855 ja sen jälkeen tasaisesti 1800-luvun loppuun saakka, esimerkiksi 5 Maapalloa kuvaavat nimitykset 135 (53) Leveyspiireistä ovat tärkeimpiä molemmat kääntöpiirit, pohjoinen – –, eteläinen – – sekä molemmat napapiirit, pohjoinen – – ja eteläinen – – (Dannholm 1889, 152). Nimitys on suora käännöslaina ruotsin vastineesta den norra polcirkeln. 1860- luvulla käsitettä nimitetään pohjoisen napapiirin lisäksi pohjaiseksi napaympy- räksi, pohjaisnapapiiriksi ja pohjoseksi napaympyräksi. Näistä vain pohjaisna- papiiri on käytössä myöhemmin. 1890-luvulla ainoana nimityksenä on pohjoi- nen napapiiri. Nimitysten välinen variaatio on kontekstuaalista: pohjoinen- määriteosan asu vaihtelee eri lähteissä, koska sanassa on alueellista vaihtelua (ks. POHJOINEN s. 140). TAULUKKO 30. POHJOISEN NAPAPIIRIN nimitykset 1800-luvun eri vuosikym- meninä. POHJOINEN NAPAPIIRI 1840 1850 1860 1870 1880 1890 pohjainen napapiiri pohjanen napapiiri pohjoinen napapiiri pohjainen napaympyrä pohjaisnapapiiri pohjonen napaympyrä NOLLAMERIDIAANI Nollameridiaani tarkoittaa maantieteen termistössä ja yleiskielessä Lontoon Greenwichin kautta kulkevaa pituuspiiriä (CD-PS maant.; NS). NOLLAMERIDI- AANIN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenit- täin taulukossa 31. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsitettä nimitetään aluksi kertamuodosteilla ensimäiseksi puolis- kaareksi ja Ferro-meridianiksi: (54) Ensimäinen Puoliskaari eli Ferro-meridiani on wedetty aiwan Wanhan Mailman läns-reunatse Ferro-nimisen saaren halki (< Modeen 1848, 5). Eniten NOLLAMERIDIAANIN nimityksiä esiintyy 1860-luvulla. Niistä ensim- mäinen meridiani, ensimäinen puolipäiväpiiri, Ferron puolipäiväpiiri, ensimäi- nen puolenpäivänkaari ja Ferron puolenpäivänkaari jäävät kertamuodosteiksi. Myös 1880-luvulla esiintyy nimitys ensimäinen puolipäivänpiiri. 1880-luvun uusia nimityksiä ovat kertamuodosteet alkumeridiani ja nollameridiani ja 1890- luvun keskimeridiaani. Yksikään nimitys ei 1800-luvun aikana ole yleisesti käy- tössä. Nykykielen nimityksen ensiesiintymä, vaikkakin lyhytvokaalisessa asus- sa, on vuodelta 1882, Aleksander Rahkosen suomentamasta Modeenin oppikir- jasta. Se on lainattu ruotsin vastineesta nollmeridian (SAOB). Nimitysten vari- II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 136 aatio on sekä onomasiologista nimityksen näkökulman valintaa että kontekstuaa- lista nimitysten asujen variaatiota. TAULUKKO 31. NOLLAMERIDIAANIN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymme- ninä. NOLLAMERIDIAANI 1840 1860 1880 1890 ensimäinen puoliskaari Ferro-meridiani ensimmäinen meridiani ensimäinen puolenpäivänkaari ensimäinen puolipäivänpiiri ensimäinen puolipäiväpiiri Ferron puolenpäivänkaari Ferron puolipäiväpiiri alkumeridiani nollameridiani keskimeridiaani PENINKULMA PENINKULMAN käsitettä on käytetty vanhassa kirjasuomessa kuvaamaan pinta- alaa ja välimatkaa (SSA; Jussila 1998). 1800-luvun maantieteen oppikirjoissa käsite esiintyy nimenomaan pinta-alan mittayksikkönä, sillä nykyinen metrijär- jestelmään perustuva järjestelmä tuli Suomessa käyttöön vasta 1800-luvun lo- pussa (VES s. v. metri). PENINKULMAN nimitysten variaatio 1800-luvun aineis- tossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 32. Tarkemmat tiedot esiintymi- en määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Nimityksissä aiheuttaa horjuntaa erityisesti nominatiivi- ja genetiivialkuisen nimityksen vaihtelu, jolla on juuren- sa vanhassa kirjasuomessa. Esimerkiksi Mikael Agricolalla on käytössä no- minatiivialkuinen asu penikulma (SSA; Jussila 1998), mutta 1600-luvulla esiin- tyy myös genetiivialkuinen asu peninkulma (Jussila 1998). 1800-luvun aineis- tossa nimitykset esiintyvät lähes yhtä yleisesti: penikulma esiintyy 24 lähteessä ja peninkulma 30 lähteessä, esimerkiksi (55) Penikulmalla tarkoitetaan Suomen penikulmaa – – (Dannholm 1889, 9). (56) Sitä mittaa, jolla paikkain kaukaisuus toisista paikoista määrätään, kut- sutaan peninkulmaksi (Ahlqvist 1844, 6). Toinen samalla tavalla vaihteleva nimityspari on penikuorma – peninkuor- ma, mutta esiintymiä on vähemmän. Harvinainen on myös peninkuulma, joka esiintyy vain 1840-luvulla. Nykykielen nimitys neliökilometri esiintyy aineistos- sa vasta 1890-luvun lopussa, Alli Nissisellä 1896. Nykynimitystä lukuun otta- 5 Maapalloa kuvaavat nimitykset 137 matta variaatio on kontekstuaalista, alueellisesta variaatiosta johtuvaa määrite- osan muodon vaihtelua. TAULUKKO 32. PENINKULMAN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. PENINKULMA 1800 1820 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 penikulma peninkulma penikuorma peninkuorma peninkuulma neliökilometri PINTA-ALA Esimerkiksi maan suuruutta kuvataan maantieteen termistössä PINTA-ALAN kä- sitteen avulla. Nyky-yleiskielessä PINTA-ALASTA käytetään nimityksiä pinta-ala, ala ja avaruus (NS; CD-PS). Käsitteen nimitysten variaatio 1800-luvun aineis- tossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 33. Tarkemmat tiedot esiintymi- en määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Aineiston ensimmäinen nimitys on Samuel Rinta-Nikkolan avarus, joka ei tässä asussa esiinny myöhemmin. Kirjakielessä sana on esiintynyt jo Mikael Agricolalla (VKS; SSA). 1820-luvun lähteissä käytössä on nimitys ala, joka on esiintynyt määräsuuruisen alan merki- tyksessä kirjakielessä ensimmäisen kerran asetustekstissä 1762 (VKS). Ala esiintyy aineistossa säännöllisesti 1860-luvun jälkeen. 1840-luvulla esiintyvät nimitykset laveus, pinnanala ja aluus. Laveus ja genetiivialkuinen pinnanala esiintyvät aineistossa myös myöhemmin. Laveus esiintyy pinta-alan merkityk- sessä jo vuoden 1776 Suomenkielisissä Tieto-Sanomissa. Nimitys aluus on ker- tamuodoste. 1850-luvun uusi nimitys on pitkävokaalinen asu avaruus, joka esiintyy en- simmäisen kerran vuonna 1860 Gustaf Cannelinilla. 1860-luvun uusia nimityk- siä ovat laajuus ja maanala. Nykykielen nimitys pinta-ala esiintyy aineistossa ensimmäisen kerran vasta Aleksander Rahkosella 1872: (57) Neliöpeninkuorma on neliskulmainen pinta-ala – – (Rahkonen 1872b, 1). Rapolan (1960) mukaan sanan ensiesiintymä on kuitenkin Blomilta 1854. Pinta- alan lisäksi 1870-luvulla uutena nimityksenä on pinta. Eniten nimitysvariantteja on käytössä 1860- ja 1870-luvun lähteissä, ja variantit vähenevät 1800-luvun loppua kohti. 1890-luvulla käytössä ovat enää ala, maanala ja pinta-ala. Käsit- teen nimityksissä on myös alkuperäisissä ruotsinkielisissä oppikirjoissa variaa- tiota. Suomen nimitystä pinta-ala vastaa alkuteoksissa yta tai landets yta, nimi- tyksiä laveus ja avaruus usein vidd. Ruotsin kielen variaatio selittänee siis suo- II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 138 men onomasiologista variaatiota. Lisäksi nimitysten välillä on kontekstuaalista variaatiota vokaalien pituuksissa ja määriteosan taivutuksessa. TAULUKKO 33. PINTA-ALAN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. PINTA-ALA 1800 1820 1840 1850 1860 1870 1880 1890 avarus/avaruus ala aluus laveus pinnanala laajuus maanala pinta pinta-ala PITUUS PITUUS tarkoittaa jonkin paikan sijaintia asteverkolla suhteessa nollameridiaa- niin, ja sitä nimitetään maantieteen termistössä pituudeksi ja longitudiksi (NS maant.; CD-PS maant.). Käsitteen nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 34. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy aineistossa 1840- luvulta alkaen. Ensimmäiset nimitykset ovat kertamuodoste pitke, pituus ja lon- gitud, esimerkiksi (58) Meridiaanit osoittaawat [!] paikan Pituuden halk'maan (Longitud) – – (< Modeen 1848, 6). Pituus esiintyy ensimmäisen kerran August Ahlqvistilla 1844 ja sen jälkeen säännöllisesti yhteensä 11 lähteessä. 1890-luvulta ei aineistossa ole käsitteen esiintymiä. Sekä pitke että pituus ovat käännöslainoja ruotsin vastineesta längd. Sitaattilaina longitud esiintyy sekä 1840- että 1850-luvulla koodinvaihtokon- tekstissa (ks. esimerkki 58). 1860-luvulla uusia nimityksiä on peräti kuusi: pitkinsuunta, pitkinil- ma ja pitkinilmansuunta jäävät kertamuodosteiksi ja longitudi, longitudo ja pi- tuusaste esiintyvät myös 1880-luvulla. Nykykielen toinen nimitys longitudi esiintyy ensimmäisen kerran Gustaf Cannelinilla 1860. Vakiintunein PITUUDEN nimitys on aineistossa pituus. Vierassanan ja omaperäisen nimityksen variaatio on suomen kielessä samanlaista kuin ruotsissa. Vierassana on haluttu molem- missa kielissä korvata omaperäisellä nimityksellä, mutta pituus on termiksi saat- tanut vaikuttaa liian polyseemiseltä. Siksi nimityksestä on pyritty tekemään lä- pinäkyvämpi ja kuvaavampi. Kontekstuaalista variaatiota on lisäksi vierassanan kirjoitusasussa ja käytetyissä johtimissa. 5 Maapalloa kuvaavat nimitykset 139 TAULUKKO 34. PITUUDEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. PITUUS 1840 1850 1860 1870 1880 longitud pitke pituus longitudi longitudo pitkinilma pitkinilmasuunta pitkinsuunta pituusaste ITÄINEN PITUUS Pituus eli jonkin paikan sijainti suhteessa nollameridiaaniin määritellään joko itäiseksi tai läntiseksi. Itäistä sijaintia nimitetään nykykielessä itäiseksi pituu- deksi (NS s. v. itäinen; CD-PS s. v. itäinen)48. ITÄISEN PITUUDEN käsite tulee 1800-luvun aineistoon 1840-luvulla, kuten monet muutkin käsitteet. Ensimmäi- nen käytetty nimitysvariantti on nykykielen nimitys itäinen pituus, jonka ensi- esiintymä on August Ahlqvistilta vuodelta 1844: (59) Pituus on taikka itäinen eli läntinen – – (Ahlqvist 1844, 11). 1840-luvun jälkeen nimitys esiintyy säännöllisesti yhteensä kymmenessä läh- teessä (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2). Sillä on 1800-luvun aineistos- sa vain kaksi nimitysvarianttia: yhdyssanat itäispituus 1870- ja 1880-luvulla ja itäpituus 1880- ja 1890-luvulla (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2). Ni- mitykset ovat käännöslainoja ruotsin vastineesta östlig längd, ja niiden välinen variaatio on kontekstuaalista yhdyssana- ja sanaliittonimityksen sekä yhdyssa- nan määriteosan taivutusmuodon vaihtelua. PITUUSASTE PITUUSASTE tarkoittaa maantieteen termistössä kulma-astetta vastaavaa itä- länsisuuntaista matkaa maapallon pinnalla, ja käsitettä nimitetään ainoastaan pituusasteeksi (NS maant.; CD-PS maant.). Käsitteen nimitysten variaatio 1800- luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 35. Tarkemmat tie- dot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Aineiston ensim- mäinen nimitys on kertamuodoste pituusviiva. Nimitys pituusaste esiintyy en- simmäisen kerran J. F. Granlundin suomennoksessa 1849 mutta hieman eri mer- kityksessä kuin nykykielessä: 48 LÄNTISEN PITUUDEN nimitykset ks. liite 2. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 140 (60) Samalla lailla on koko maan-kartta jaettu pohjasesta etelään wedetyillä wanoilla 360 yhtäläiseen osaan, joita kutsutaan pituus-asteiksi (Granlund 1849, 47). Pituusaste on käännöslaina ruotsin vastineesta längdgrad. Pituusasteesta tulee tämän jälkeen vakiintunein PITUUSASTEEN nimitys. Toinen yleisesti käytet- ty nimitys, pituusväli esiintyy ensimmäisen kerran myös 1840-luvulla. 1860- luvulla käytetään vain nimityksiä pituusaste ja pituusväli. Seuraava uusi nimitys on 1870-luvulta, kertamuodoste pituuslevy. 1880-luvulla esiintyy vain pituusaste ja 1890-luvulla lisäksi longitudi-aste. Vakiintuvana nimityksenä voidaan pitää pituusastetta. Varianttien kohdalla on lähinnä kyse kontekstuaalisesta variaatios- ta, vaikka edusosien variaatiota voi pitää myös onomasiologisena. TAULUKKO 35. PITUUSASTEEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. PITUUSASTE 1820 1840 1860 1870 1880 1890 pituusviiva pituusaste pituusväli pituuslevy longitudi-aste POHJOINEN Ilmansuunnan nimityksistä pohjoisen asu säilyy vakiintumattomana koko 1800- luvun ajan, ja myös Nykysuomen sanakirjassa on useita eri asuja: pohjoinen, pohja ja pohjainen49. POHJOISEN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 36. Tarkemmat tiedot esiintymien mää- ristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Aineiston ensimmäinen esiintymä on Samuel Rinta-Nikkolan nimitys pohja (kirjoitusasuna pohia), joka on esiintynyt jo Mikael Agricolalla 1544 (Jussila 1998). Pohja esiintyy 1800-luvun aineistos- sa tasaisesti koko vuosisadan ajan yhteensä 30 lähteessä, esimerkiksi (61) Ilmat elikkä pää-suunnat maailman avaruudessa ovat neljä: Pohja, Etelä, Itä ja Länsi. Aurinko on k:lo 12 päivällä juuri etelässä ja jospa kään- nät selkääsi aurinkoa vastaan niin pohja on ihan edessäsi – –. (Elmgren 1867, 3.) Toinen Rinta-Nikkolan käyttämä nimitys on pohjainen (kirjoitusasu pohiainen), joka on esiintynyt kirjakielessä Agricolasta alkaen (Jussila 1998). Molemmat Rinta-Nikkolan variantit ovat länsimurteisia (ALFE, 349). Pohjainen esiintyy aineistossa yhteensä 28 lähteessä koko 1800-luvun ajan, esimerkiksi 49 CD-Perussanakirjassa esiintyvät vain pohjoinen ja ylätyyliseksi määritelty pohja. 5 Maapalloa kuvaavat nimitykset 141 (62) (Ilmansuunnat: pohjainen, itä, etelä, länsi; koillinen, kaakko, lounas, luode) (Salonen 1895, 3). POHJOISEN nimityksistä kertamuodosteeksi jäävät 1820-luvun nimitys po- hinen ja 1840-luvun nimitykset pohoinen ja pohonen. Kaikki muut nimitysva- riantit esiintyvät useammassa kuin yhdessä lähteessä. Pohjan ja pohjaisen lisäksi yleinen on variantti pohjanen, joka esiintyy aineistossa yhteensä 12 lähteessä 1820-luvulta alkaen. Myös pohjanen on esiintynyt kirjakielessä jo Agricolalla 1548 (Jussila 1998). Nykykielen ensisijainen nimitys pohjoinen esiintyy 1800- luvun aineistossa ensimmäisen kerran Paavo Tikkasella 1848, ja siitä tulee yksi 1800-luvulla usein käytetyistä nimityksistä; se 15 esiintyy lähteessä. Sen i:tön vastine pohjonen on aineistossa selvästi harvinaisempi. Nimitysten variaatio on kontekstuaalista ja sen pohja on länsi- ja itämurteisen erossa: pohjainen on län- tinen variantti ja pohjoinen itäinen (ALFE, 349). POHJOISEN vakiintumattomuus aiheuttaa aineistossa paljon muuta variaatiota, sillä vastaavaa vaihtelua on myös muissa pohjoinen-sanan sisältävissä nimityksissä (ks. KOILLINEN s. 115, LUODE s. 126, POHJOISNAPA s. 130, POHJOINEN LEVEYS s. 122, POHJOINEN NAPAPIIRI s. 134 ja POHJOINEN PALLONPUOLISKO s. 111). TAULUKKO 36. POHJOISEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. POHJOINEN 1800 1820 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 pohia/pohja pohiainen/pohjainen pohinen pohjanen pohjoinen pohjonen pohoinen pohonen PUOLIPÄIVÄPIIRI Puolipäiväpiiri tarkoittaa maapallon napojen kautta kulkevaa isoympyrää (CD- PS). Sen synonyymeja ovat nykykielessä meridiaani (NS maant.; CD-PS maant.) ja pituuspiiri (NS maant.; CD-PS maant.). Maantieteen termistössä me- ridiaani on käsitteen ensisijainen nimitys (MS). PUOLIPÄIVÄPIIRIN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 37. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsi- te esiintyy aineistossa heti vuosisadan alussa. Samuel Rinta-Nikkolan nimityk- sistä puolipäivän linia ja meridian jäävät kertamuodosteiksi, mutta vierassana meridiani esiintyy lyhytvokaalisessa asussa säännöllisesti 1800-luvun aikana. 1820-luvun nimitykset puolipäivänviiva ja leveysviiva jäävät molemmat kerta- muodosteiksi, samoin kuin 1840-luvun nimitykset puolipäiväpiiru, puolipäivän- kaari ja puoliskaari. 1840-luvun nimityksistä August Ahlqvistin (1844) puoli- II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 142 päivänpiiristä tulee 1800-luvun vakiintunein nimitys ja puolipäiväke esiintyy myös 1850-luvulla. TAULUKKO 37. PUOLIPÄIVÄPIIRIN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeni- nä. PUOLIPÄIVÄPIIRI 1800 1820 1840 1850 1860 1870 1880 1890 meridian meridiani puolipäivän linia leveysviiva puolipäivänviiva puolipäiväke puolipäivänkaari puolipäivänpiiri puolipäiväpiiru puoliskaari pituuden piiri diameteri läpimitta läpiviiva poikkiviiva puolenpäivänkaari puolenpäivänviiva puolipäiväkaari puolipäiväpiiri puolipäiväympyrä puolenpäivänpiiri meridiaani pituusaste 1850-luvulla uutena nimityksenä esiintyy vain kertamuodoste pituuden pii- ri. Erityisen paljon uusia nimiehdotuksia on 1860-luvun lähteissä, kaikkiaan yh- deksän. Niistä kaikki muut paitsi nykykielen nimitys puolipäiväpiiri jäävät ker- tamuodosteiksi. Nominatiivialkuinen puolipäiväpiiri esiintyy ensimmäisen ker- ran Lavus Koranderilla 1862 ja sen jälkeen myös 1880- ja 1890-luvulla. 1870- luvun uusi nimiasu on kertamuodoste puolenpäivänpiiri. Nykykielen asu meri- diaani esiintyy ensimmäisen kerran Oskar Dannholmilla 1889: (63) Päiväntasaaja ajatellaan jaetuksi 360 yhtäsuureen osaan – –. Näitä vii- voja nimitetään meridiaaneiksi eli puolipäivän piireiksi. (Dannholm 1889, 151.) 5 Maapalloa kuvaavat nimitykset 143 1890-luvun uusi nimitys on pituusaste, mutta nykykielen pituuspiiri ei me- ridiaanin merkityksessä aineistossa vielä esiinny. Vakiintunein nimityksistä on- kin genetiivialkuinen puolipäivänpiiri. PUOLIPÄIVÄPIIRISTÄ käytetään ruotsin- kielisissä alkuperäisteoksissa yleisimmin nimitystä meridian, mutta aineistossa esiintyy myös muita nimityksiä, jotka usein ovat suomen kielen nimitysten suo- ria vastineita. Meridiaaneista käytetään myös nimityksiä längdgrad ja middags- linje. Vakiintunein nimitys puolipäivänpiiri on genetiivialkuisuutta myöden suo- ra käännöslaina. Käsitteen suomenkielisissä nimityksissä on sekä onomasiolo- gista että kontekstuaalista variaatiota. Nimityksissä haetaan näkökulmaa kuvata käsitettä, mutta samasta näkökulmasta kuvaavissa nimityksissä on runsaasti kon- tekstuaalista variaatiota: Vierassana mukautuu suomen kieleen vähitellen, ja sik- si sen asu vaihtelee eri lähteissä. Lisäksi nykykielen puolipäiväpiiri-nimityksellä on useita eriasuisia nominatiivi- tai genetiivialkuisia variantteja. PÄIVÄNTASAAJA Maan keskipistettä ja maapallon akselia leikkaavasta viivasta PÄIVÄNTASAAJAS- TA käytetään maantieteen termistössä ja yleiskielessä nimityksiä päiväntasaaja ja ekvaattori (MS; NS; CD-PS) sekä Nykysuomen sanakirjassa myös harvinai- seksi todettua nimitystä tasaaja. Käsitteen nimitysten variaatio 1800-luvun ai- neistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 38. Tarkemmat tiedot esiin- tymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. 1800-luvun alun nimitykset æquator50, auringon linea ja eqvator ovat Samuel Rinta-Nikkolalta. Niistä æquator esiintyy asussa æqatorin (gen.) jo vuoden 1705 almanakassa (Jussila 1998), auringon linea jää kertamuodosteeksi ja eqvator esiintyy aineistossa myös myöhemmin. 1830-luvun nimityksiä ovat päiväntasauskaari, päivätasaus- kaari, aeqvatori, päiväntasauspiiri ja maanpallonkeskipiiru. Näistä päivän- tasauskaari ja päiväntasauspiiri esiintyvät myös 1840-luvulla. 1840-luvulla uusia nimityksiä on peräti 12. Kertamuodosteiksi jäävät pa- lauspiiri, tasauskaari, maailmantasausviiva, päiväntasauspiiru, tasuuspiiri, kes- kupaikka, polttopiiri ja equator. Nimityksistä tasaaja esiintyy ensimmäisen ker- ran Maamiehen Ystävässä 1844 ja päiväntasaaja August Ahlqvistilla samana vuonna: (64) Maan keski (tasaajan) paikoilla tämä lumi raja on ylempänä kuin siitä- lähtein pohjoiseen taikka eteläiseen maan napaan päin – – (MY 1844, no 42). (65) Päiwän-tasaajaksi kutsutaan sitä ymmyrjäistä kaaria (sirkeliä), jonka me ajatuksissa kuwailemme olewan weitty aiwan maan yli, yhtä kaukana sekä Pohjois että Etelä nawasta (Ahlqvist 1844, 11). 50 VKS:ssa q:n jälkeinen u on tulkittu vierassanoissa v:ksi latinan mukaan. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 144 Molempia nimityksiä käytetään tämän jälkeen säännöllisesti, mutta päiväntasaa- ja on nimityksistä selvästi yleisempi: se esiintyy 43 lähteessä ja tasaaja 13 läh- teessä. Lisäksi 1840-luvun nimityksistä tasauspiiri esiintyy aineistossa myös 1850- ja 1860-luvulla ja asu päiväntasaja myös 1870-luvulla. TAULUKKO 38. PÄIVÄNTASAAJAN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeni- nä. PÄIVÄNTASAAJA 1800 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 aequator auringon linea eqvator aeqvatori maanpallonkeskipiiru päiväntasauskaari päiväntasauspiiri päivätasauskaari equator keskupaikka maailmantasausviiva palauspiiri polttopiiri päiväntasaaja päiväntasaja päiväntasauspiiru tasaaja tasauskaari tasauspiiri tasuuspiiri equatori päiväntasaajaviiva päivätasaaja ekvatori ekvaattori 1850-luvulla ei uusia PÄIVÄNTASAAJAN nimityksiä esiinny, ja 1860-luvun nimitykset equatori ja päiväntasaajaviiva jäävät kertamuodosteiksi ja asu päivä- tasaaja esiintyy aineistossa lisäksi vain 1870-luvulla. Myöskään 1870-luvulla ei esiinny uusia nimityksiä. Ekvatori esiintyy tässä asussa ensimmäisen kerran 1880-luvulla ja nykykielen asussa ekvaattori samalla vuosikymmenellä. Ekvaat- torin ensiesiintymä on Oskar Dannholmilta vuodelta 1889. Vuosisadan lopussa, 1890-luvulla esiintyvät vain Nykysuomen sanakirjaan otetut nimitykset päivän- tasaaja, tasaaja ja ekvaattori. 5 Maapalloa kuvaavat nimitykset 145 Alkuperäislähteissä ainoana terminä on vierassana ekvator, mutta variaatio- ta selittävät SAOB:sta löytyvät variantit, jotka ovat suomen kielen nimitysten suoria vastineita. PÄIVÄNTASAAJASTA on käytetty ruotsissa myös nimityksiä dagjämnare, dagjämningslinje ja jämnare (SAOB). Kyse onkin ruotsin kielen vaikutuksesta syntyvästä onomasiologisesta ja kontekstuaalisesta variaatiosta. Nimityksissä esiintyy myös onomasiologista variaatiota, joka ei selity ruotsin vastineista: nimitykset kuvaavat PÄIVÄNTASAAJAA sekä auringon liikkeiden että maapallon avulla. Kontekstuaalista variaatiota on vierassana ekvaattori kirjoi- tusasuissa sekä monien nimitysten määriteosan muodoissa. PÄÄILMANSUUNTA 1800-luvun aineistossa ilmansuunnista käytetään harvoin käsitteitä PÄÄILMAN- SUUNTA ja VÄLI-ILMANSUUNTA. Näille yläkäsitteille ei ole tarvetta. Niissä läh- teissä, joissa käsitettä käytetään, nimitysvaihtoehtoja on vain kolme (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2). Valtailma esiintyy sekä 1840- että 1860- luvun lähteissä ja pääsuunta 1860- ja 1880-luvulla. Nykykielen (NS; CD-PS) nimitys pääilmansuunta esiintyy aineistossa ensimmäisen kerran Oskar Dann- holmilla vuonna 1889: (66) Pää-ilmansuuntia on neljä – – (Dannholm 1889, 5). Nimitys on suora käännöslaina ruotsin vastineesta hufvudväderstreck. Käsitteen nimityksissä näkyvät kaikki ILMANSUUNNAN nykynimitykset: ilma, ilmansuunta ja suunta. Variaatio ILMANSUUNNAN nimityksissä selittääkin käsitteen edusosien variaatiota. SIJAINTI SIJAINTI on yläkäsite, joka kuvaa jonkin paikan asemaa. 1800-luvun aineistossa käsitettä ei nimitetä nykykielen sijainniksi (NS; CD-PS) vaan nimityksiä ovat sia, asema ja asento (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2). Näistä sia on käytössä 1840- ja 1860-luvulla, asema esiintyy 1860-luvulta eteenpäin ja asento vain 1870-luvulla, esimerkiksi (67) Näillä ympyröillä määrätään kunkin paikan sia maalla (Ahlqvist 1861, 9). (68) Yhdensuuntaiset piirit osoittavat paikan asemaa etelään ja pohjaiseen päin, jota sanotaan sen leveydeksi (latitudiksi) (Ervast 1865, 5). (69) Brittein saarilla on oiwallinen asento – – (Rahkonen 1872b, 98). Nimitysten välinen variaatio on sekä onomasiologista näkökulman valintaa että kontekstuaalista johdoksen asun valintaa. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 146 6 MAAN PINNANMUOTOJA JA ILMIÖITÄ KUVAAVAT NI- MITYKSET 6.1 Yleistä Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaava geomorfologinen sanasto kuuluu maantieteen ydinsanastoon. Sanastoa tarvitaan kaikissa 1800-luvun maantieteen oppikirjoissa maanosien ja maiden esittelyissä. Geomorfologinen sanasto muo- dostaakin luonnonmaantieteen sanaston ytimen. Sanastolla on vankka kirjakieli- nen ja murteellinen pohja, sillä ihmisellä on aina ollut tarve nimetä ympäristö- ään. Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavaa sanastoa esiintyy tämän vuoksi oppikirjojen lisäksi runsaasti muissa tutkimuksen aineslähteissä, esimerkiksi sa- nomalehdissä ja pitäjänkertomuksissa. Sanasto on alkujaan vähän termittynyttä, mutta 1800-luvun oppikirjoissa sanastoa pyritään määrittelemään ja siten va- kiinnuttamaan erikoiskieliseen merkitykseen. Nykymaantieteen termistössä geomorfologinen sanasto voidaan edelleen jakaa maan ja veden keskinäisiä suhteita kuvaavaan sanastoon, maankamaran ulkoisia piirteitä eli pinnanmuotoja ja korkeussuhteita kuvaavaan sanastoon sekä maankamaraan liittyvien ilmiöiden nimityksiin. Nykytermistöön kuuluvat esi- merkiksi termit alanko, alppimaa, harjanne, jäämeri, kohouma, laakso, lahti, lakeus, laskeuma, mäki, rannikko, salmi, tasanko, vuori ja ylänkö51. Aineiston 6 822 esiintymästä maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavaan sanastoon kuuluu 2 744, mikä tarkoittaa noin 40 prosenttia kaikista esiintymistä. Aineiston noin 1 770 nimityksestä tähän ryhmään kuuluu 680 nimitystä, mikä on noin 38 prosenttia kaikista nimityksistä. Pieni ero voi selittyä aineiston vakiintu- neisuudella: on mahdollista, että nimityksiä on suhteessa vähemmän kuin esiin- tymiä, koska esiintymät ovat kasaantuneet samoihin nimityksiin. Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaaviin nimityksiin kuuluu sekä vanhas- sa kirjasuomessa vakiintuneita, nopeasti 1800-luvulla vakiintuvia (luku 6.2) että runsaasti leksikaalista variaatiota sisältäviä (luku 6.3) käsitteitä. Lisäksi aineis- tossa on käsitteitä, joiden nimityksiä esiintyy vain viidessä tai harvemmassa eri lähteessä. Harvinaiset käsitteet on esitelty liitteessä 2. 6.2 Vakiintuneet nimitykset Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavassa sanastossa vanhassa kirjakielessä käyttöön vakiintuneita nimityksiä on jonkin verran. Joitakin käsitteitä nimitetään myös 1800-luvulla ensimmäisestä tai lähes ensimmäisestä esiintymästä alkaen yhtenäisesti. 51 Kaikki nykymaantieteen termit on poimittu J. G. Granön teoksesta Puhdas maantiede (1930). Olen tarkastellut teoksen termistöä pro gradu -tutkielmassani (Peltonen 1998). 6 Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset 147 Vakiintuneina voidaan aineistossa pitää käsitteiden JÄÄMERI, KALLIO, MERI, MÄKIMAA, SISÄMERI ja VUONO nimityksiä. JÄÄMERI Jäämeri esiintyy 1800-luvun aineistossa sekä proprina että appellatiivina. Ap- pellatiivinen on esimerkiksi sanan ensimmäinen esiintymä vuoden 1821 Turun Viikko-Sanomissa: (1) – – niihin jää-meriin, jotka owat pohjaisen ja eteläisen maan nawan tie- noissa (TVS 1821, 55 (RAPOLA)). Sen jälkeen käsite esiintyy melko tasaisesti 11 lähteessä koko 1800-luvun ajan; tosin sen käyttö vähenee 1800-luvun lopussa (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2). Nimityksellä ei ole aineistossa synonyymeja, ja se on todennäköisesti suora käännöslaina ruotsin vastineesta ishav. Jäämeri esiintyy appellatiivina myös nykykielessä (NS; CD-PS). KALLIO Kallio esiintyy 1800-luvun aineistossa kahden erimerkityksisen käsitteen nime- nä. Nimitys kallio tarkoittaa joko ’pientä vuorta tai kohoumaa’ tai ’kallioperää’. Molemmat merkitykset esiintyvät myös nykykielessä (NS; CD-PS). Kallio on vakiintunut kirjakieliseen käyttöön vanhassa kirjasuomessa. Sa- nan ensiesiintymä on Mikael Agricolalta vuodelta 1544 (Jussila 1998). 1800- luvun aineistossa nimitys esiintyy kohouman merkityksessä ensimmäisen kerran Suomettaressa 1847. Sen jälkeen nimitys esiintyy tässä merkityksessä harvaksel- taan 1860-luvun loppuun saakka (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2). Kallioperän merkityksessä nimitys esiintyy 1800-luvun aineistossa ensimmäisen kerran K. A. Fineliuksella 1848. Sen jälkeen kallioperän merkitys esiintyy vasta 1870-luvulta alkaen, mutta merkitysten pitäminen erillään aineistossa ei aina ole yksiselitteistä: (2) Matalimpia korkoja sanotaan kukkuloiksi, kallioiksi, mäiksi – – (Can- nelin 1860, 14–15). (3) Färsaaret owat korkeita puuttomia kallioita (Salonen 1871, 25). Esimerkki 2 tarkoittaa selvästi kohoumaa, mutta esimerkissä 3 on ehkä enem- män kyse saaren maaperästä. Käsitteet olisi 1800-luvun aineistossa voinut kat- soa myös yhdeksi merkitykseltään eriytymättömäksi kategoriaksi, jossa esiintyy semasiologisen vakiintumattomuuden takia polysemiaa. Kategorioiden päällek- käisyyttä voi selittää se, että Suomessa peruskallio on näkyvissä ja sekoittuu sik- si muihin kohoumiin. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 148 MERI Nimitys meri on vakiintunut kirjakieliseen käyttöön vanhassa kirjasuomessa. Nimityksen ensiesiintymä on Mikael Agricolalta vuodelta 1544 (Jussila 1998). Maantieteellisessä kontekstissa nimitys esiintyy jo 1700-luvulla Suomenkielisis- sä Tieto-Sanomissa ja Frosteruksella 1791. Aineistossa käsite esiintyy koko 1800-luvun ajan ja lähes kaikissa lähteissä: esiintymiä on 47 lähteestä (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2). Monissa lähteissä meri määritellään, vaikka nimitys onkin ollut käytössä: (4) Meri, Waltameri, Ocean on summatoin, suolainen mannermaata piirit- täwä wesi (< Modeen 1848, 4). (5) Meriksi, waltameriksi (ocean) kutsutaan maan suurimpia, toisiinsa yh- tywiä wesiä (Cannelin 1860, 16). Esimerkeissä 4 ja 5 meren synonyymeiksi nimetään valtameri ja ocean (toisessa todennäköisesti koodinvaihtona). Olen kuitenkin ryhmitellyt käsitteen VALTA- MERI nimitykset erikseen (ks. VALTAMERI s. 196). Nykykielen sanakirjoissa meri määritellään mantereita ympäröiväksi yhtenäiseksi vesialueeksi tai sen (selvära- jaiseksi) osaksi tai suurehkoksi suolaiseksi sisävedeksi (NS; CD-PS). Merellä ei selityksessä ole synonyymisiä nimityksiä. MÄKIMAA MÄKIMAAN käsite esiintyy 1800-luvun aineistossa 1840-luvulta alkaen (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2). Nimitys mäkimaa on esiintynyt jo vanhassa kirjasuomessa 1600-luvun asetustekstissä (Jussila 1998). 1800-luvun aineistossa käsitettä nimitetään vain mäkimaaksi, joten sitä voidaan pitää vakiintuneena. Prototyyppisesti mäkimaalla tarkoitetaan mäkistä maata, joka on vuorista maata matalampaa. Merkitystä ei lähteissä kuitenkaan määritellä tarkasti, esimerkiksi (6) – – hiekka-peräsiä mäki- ja wuorimaita (Tikkanen 1848, 15). Rakenteensa perusteella nimitys voisi olla vapaa käännöslaina, jonka vastineeksi sopisi esimerkiksi ruotsin jordbacke (SAOB), mutta mäkimaa on esiintynyt pit- kään myös murteissa. Nimitys esiintyy aineistossa tasaisesti koko vuosisadan ajan, ja sitä käytetään myös nyky-yleiskielessä (NS; CD-PS) ja maantieteen ter- mistössä (Granö 1930). SISÄMERI Sisämeri on sekä Nykysuomen sanakirjassa että CD-Perussanakirjassa määritel- ty maantieteen erikoissanastoon kuuluvaksi. Sisämeri tarkoittaa jonkin maan- osan sisään työntyvää laajaa, ahdassuista valtameren lahtea tai suolaista järveä tai kokonaan jonkin valtakunnan sisällä olevaa merta. Nykysuomen sanakirjassa sisämeren osittaisena synonyymina on välimeri, joka myös määritellään maan- 6 Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset 149 tieteen erikoissanastoon kuuluvaksi. 1800-luvun aineistossa sisämeri esiintyy ensimmäisen kerran K. A. Fineliuksella 1848. Sen jälkeen nimitystä käytetään 1860-luvulta eteenpäin useissa lähteissä (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2), esimerkiksi (7) Sisämereksi sanotaan semmoista merta, jota maa kaikilla puolin ympä- röitsee, niin että vaan salmi toiseen mereen sen yhdistää (Elmgren 1867, 12). Sisämeri on todennäköisesti suora käännöslaina ruotsin vastineesta innanhav. Ainoana synonyymina esiintyy välimeri, mutta sitä käytetään vain 1860-luvulla kahdessa Hallsténin oppikirjan suomennoksessa. Välimeren ensiesiintymä on Gustaf Cannelinilta 1860. Nimitys on käännöslaina ruotsin vastineesta medelhav eikä sen merkitys ole täysin läpinäkyvä. Proprina Välimeri on esiintynyt kirja- kielessä 1700-luvun lopusta alkaen (SSA). Sisämeren voi kuitenkin katsoa va- kiintuvan käyttöön 1800-luvun aikana. VUONO Nykyisessä maantieteen termistössä vuono tarkoittaa syviä ja pitkiä u-laaksoja, jotka jatkuvat merenpinnan alapuolella (TN). Yleiskielessä vuono tarkoittaa yleisemmin (meren)lahtea (NS; CD-PS). Käsittelen tässä yhteydessä vain ter- mimäisen vuonon merkityksessä esiintyviä nimityksiä. Yleiskielen merenlahden merkityksessä olevat vuono-nimitykset on käsitelty LAHDEN yhteydessä (ks. s. 166). Kirjakielessä vuono on esiintynyt ensimmäisen kerran Eurénin sanakirjas- sa 1860 (SSA). Sen jälkeen se on käytössä myös 1800-luvun oppikirja- aineistossa (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2). Vuono on lainattu suo- men kieleen saamen sanasta vuotna, ja kirjakieleen nimitys on otettu Pohjois- Suomen murteista (NES; SSA). 1800-luvun aineistossa vuonoa käytetäänkin pohjoisen ja erityisesti Norjan lahdista kerrottaessa lähes ainoana nimityksenä: (8) Warangin vuono. Teno vuono. [Kohdassa Meriä ja merenlahtia] (Elm- gren 1867, 22.) (9) – – vajoaman synnystä, muodostui pitkin rannikkoviivaa lukuisia uur- taumia, Norjan vuonot, – – (Kartasto/Sederholm 1899c, 4). Aineistossa on 1860-luvulla vuonolle vain yksi koodinvaihtona oleva syno- nyymi, fjordi. Se on erikoislaina ruotsin ’vuonoa’ tarkoittavasta sanasta fjord ja esiintyy esimerkin 10 kontekstissa: (10) – – saman nimellisen lahden (fjordin) rannalla [Norjassa] – – (Canne- lin 1860, 56). II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 150 Vuonoa voi yhdestä synonyymista huolimatta pitää Norjan vuonojen merkityk- sessä 1800-luvulla vakiintuneena nimityksenä. Vuonolla on kuitenkin myös muita, polyseemisiä merkityksiä, ja VUONON ja LAHDEN kategoriat ovat osittain päällekkäiset. 6.3 Leksikaalisen variaation takia vakiintumattomat nimitykset ALAMAA, ALANKO ALAMAAN käsite esiintyy 1800-luvun aineistossa pinnanmuotoja kuvailevassa sanastossa alueellisten ilmiöiden nimityksenä. ALAMAALLA tarkoitetaan sekä alankoa että ’maantieteellisesti alempana olevaa seutua, rantaseutua; ylämaan vastakohtaa’ (NS). Tästä käsitteestä on kontekstien perusteella vaikea erottaa nykykielen nimitystä alatasanko, joka tarkoittaa ’enintään 300 metriä merenpin- nan yläpuolella olevaa tasankomaata’ (NS, maant.). ALAMAAN nimitykset eivät ota kantaa alueen korkeussuhteisiin vaan kuvaavat maan pinnanmuotoja. Maan- tieteen termistössä alanko ja alamaa (NS; CD-PS) kuvaavat ensisijaisesti korke- ussuhteita. Alanko määritellään silloin 0–200 metriä merenpinnan yläpuolella olevaksi alueeksi. 1800-luvun aineistossa ALAMAAN käsite kuvaa yleensä maan pinnanmuotoja. Korkeussuhteita kuvailevana käsitteenä sitä ei aina määritellä metreissä, mutta määritelmä perustuu korkeuseroihin, esimerkiksi (11) Alangoiksi elikkä laksoiksi sanotaan sywiä paikkoja korkeampain wä- lissä (Cannelin 1860, 15). Joissakin konteksteissa esiintyy myös tarkkoja mittoja: (12) – – sitä, joka ei ole päälle 500 jalan ylempänä meren pintaa, sanotaan alamaaksi; korkeampaa sanotaan ylämaaksi (Cannelin 1860, 14). Nyky-yleiskielessä ALAMAASTA käytetään osittain synonyymisiä nimityksiä alamaa (NS; CD-PS), alanko (mt.) ja alankomaa (NS). Granön (1930) termis- tössä esiintyy vain alanko. Kirjakielessä alanko on esiintynyt ensimmäistä ker- taa Ljungolla 1601 ja alankomaa Lizeliuksella 1776 (Jussila 1998). 1800-luvun aineistossa esiintyy semasiologista variaatiota, koska kategoria on osittain po- lyseeminen: tasamaalla ja alangolla on muita – tosin läheisiä – merkityksiä. Li- säksi aineistossa on kontekstuaalista variaatiota, koska käsitteestä käytetään eriasuisia johdos- ja yhdyssananimitysvariantteja. Käsitteen nimitysten variaatio aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 39. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Ensimmäinen nimitys on alankomaa vuoden 1823 Turun Viikko-Sanomissa. Alankomaa esiintyy ai- neistossa tämän jälkeen tasaisesti koko 1800-luvun ajan 31 lähteessä, ja se on prototyyppisin ja vakiintunein ALAMAAN nimitys. 1830-luvulla aineistossa esiin- 6 Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset 151 tyy vain kertamuodoste aava maa. Useita uusia ALAMAAN nimityksiä otetaan käyttöön 1840-luvulla. Niistä alava jää kertamuodosteeksi, mutta tasamaa ja alanko esiintyvät aineistossa myöhemminkin. Erityisesti alangosta tulee alan- komaan yleinen synonyymi; se esiintyy 29 lähteessä. Alamaa esiintyy aineistos- sa ensimmäisen kerran 1850-luvulla, Dahmin oppikirjan suomennoksessa 1859: (13) Länsipohjainen Asia on tasaista alamaata – – (< Dahm 1859, 25). Myös alamaata käytetään tämän jälkeen alankomaan ja alangon synonyymina. Nimitys alamaa on todennäköisesti suora käännöslaina ruotsin vastineesta låg- land. Alkuperäislähteissä ei kuitenkaan esiinny synonyymisiä ilmauksia, joten lågland on käännetty myös vapaammin alangoksi ja alankomaaksi. 1860-luvulla Gustaf Cannelin käyttää asua alatasamaa, joka esiintyy asus- sa alatasanko Anders Liljeforsin käännöksestä 1868 alkaen. Molempia nimityk- siä voidaan pitää suorina käännöslainoina, koska ruotsin vastineena on lågslätt (SAOB). Niiden merkitys on lähellä alamaan merkitystä. Alatasanko lienee Lil- jeforsin uudismuodoste, sillä edusosa tasanko on esiintynyt kirjakielessä vasta D. E. D. Europaeuksella 1853 (Rapola 1960). Kolmas 1860-luvun uusi nimitys alankopaikka jää kertamuodosteeksi. Korkeussuhteita kuvaileva ALANGON käsi- te tulee aineistoon 1860-luvulla (ks. esimerkki 12). Koko aineistossa esiintyy tässä merkityksessä vain kaksi nimitysvarianttia: johdos alanko ja yhdyssana alamaa. Sekä alanko että alamaa esiintyvät korkeussuhteen nimityksenä 1860- luvun lisäksi 1880-luvulla. 1800-luvun lopussa ALAMAASTA käytetään rinnan nykykielen nimityksiä alankomaa, alanko ja alamaa. TAULUKKO 39. ALAMAAN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. ALAMAA 1820 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 alankomaa aava maa alava tasamaa alanko alamaa alatasamaa alatasanko alankopaikka ALPPIMAA Nykysuomen sanakirjan mukaan alppimaa tarkoittaa korkeaa vuoristomaata (NS). CD-Perussanakirjassa alppimaa ei esiinny, mutta se on mukana Granön (1930) termistössä. 1800-luvun aineistossa käsite esiintyy 1860-luvulta alkaen (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2). Nykyasuinen nimitys alppimaa esiintyy ensimmäisen kerran Edvard Ervastilla 1865: II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 152 (14) Jos ylämaa on tasainen, sitä sanotaan tasaiseksi ylämaaksi; jos siinä on pieniä vaaroja, sitä sanotaan vaaramaaksi; jos siinä on korkeita vuoria, sitä nimitetään vuori- tai alppimaaksi (Ervast 1865, 16). Sen jälkeen alppimaa-asu esiintyy 1860-, 1870-, 1880- ja 1890-luvulla seitse- mässä lähteessä. Aineiston toinen asu alpimaa esiintyy ensimmäisen kerran myös 1860-luvulla mutta sen jälkeen vain 1880-luvulla saman lähteen toisessa painoksessa. Kaikki ALPPIMAAN nimitykset on muodostettu ruotsin mallin mu- kaan lainaamalla ja kääntämällä, sillä alkuperäisteosten ainoana vastineena on alpland. Nimitysten variaatio onkin kontekstuaalista: sanojen kirjoitusasu on mukautettu suomen kieleen eriasteisesti. DYYNI DYYNI tarkoittaa lentohiekkakinosta, ja siitä käytetään nykykielessä ensisijaises- ti nimitystä dyyni (CD-PS) mutta myös nimityksiä hiekkakinos (mt.), lentohiek- kakinos (NS) ja lentohiekkakenttä (mt.). 1800-luvun aineistossa lentohiekka- kinoksen ja hiekkaisen tasangon merkitystä on vaikea erottaa. Siksi olen sijoit- tanut DYYNIN kategoriaan myös hiekkatasangon (NS) nimitykset. Käsitteen ni- mitysten variaatio aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 40. Tar- kemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. DYYNI esiintyy ensimmäisen kerran Dahmin oppikirjan suomennoksessa 1859, jossa nimityksenä on hiekka-aava. Se jää aineistossa kertamuodosteeksi. Nimitys on oppikirjassa polyseeminen, koska se tarkoittaa sekä aavikkoa että dyyniä: (15) – – hiekka-aawa, Sahara nimeltä – – (< Dahm 1859, 29). (16) – – soita, hiekka-aawoja ja metsiä [Puolassa] (< Dahm 1859, 9). 1860-luvulla DYYNISTÄ käytetään useita uusia nimityksiä (ks. taulukko 40), joista kaikki hietasäikkää, hietatanteretta ja dyyniä lukuun ottamatta jäävät ker- tamuodosteiksi. Nykykielen asu dyyni esiintyy ensimmäisen kerran Lavus Ko- randerin oppikirjassa 1868 ja uudestaan vasta Kartastossa 1899. Seuraavat, 1870-luvun uudet nimitykset puolestaan esiintyvät lietselkkä-asua lukuun otta- matta myös 1880- ja 1890-luvulla. Nimityksistä Klitter ja Dünen esiintyvät kon- tekstissa, jossa on kyse tietyn maan ilmiön kuvaamisesta alkukielisen vastineen eli koodinvaihdon avulla: (17) Tanskalaiset ”Klitter”-nimiset hiekkasärkät jatkautuvat ”Dünen”- nimisinä – – (Salonen 1874, 28). NS:n nimitys hiekkatasanko esiintyy aineistossa 1870- ja 1880-luvulla, saman oppikirjan eri painoksissa. Nimityksen ensiesiintymä on Aleksander Rahkoselta 1872. Ainakin nimitykset hietatasanko ja hiekkatasanko voivat olla suoria kään- nöslainoja ruotsin vastineesta sandslätt (SAOB). 6 Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset 153 TAULUKKO 40. DYYNIN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. DYYNI 1850 1860 1870 1880 1890 hiekka-aava santakumpu düni hietatasanko hietasäikkä hietatantere dyyni hiekkasalpaus hiekkamäki hietasärkkä Klitter hiekkatasanko hiekkasärkkä lietselkä Dünen lietselkkä särkkä hietanummi Düne juoksuhietasäikkä ajohiekkakumpu hiekkajoukko hiekkakumpu hiekkakinos hiekkavalli klitteri lentohiekkakenttä kenttä lentohiekkavalli hietakenttä 1880-luvun aineistossa esiintyy vain kaksi uutta DYYNIN nimitystä: särkkä ja hietanummi, mutta erityisen runsaasti uusia nimityksiä esiintyy vielä 1890- luvulla. Tämä kertoo siitä, ettei yleisesti hyväksyttyä vakiintunutta nimitystä ole. 1890-luvulla DYYNISTÄ käytetään seuraavia nimityksiä: hietasäikkä, dyyni, hie- tasärkkä, Klitter, hiekkasärkkä, Dünen, hietanummi, juoksuhietasäikkä, ajohiek- kakumpu, hiekkajoukko, hiekkakumpu, hiekkakinos, hiekkavalli, klitteri, lento- hiekkakenttä, kenttä, lentohiekkavalli sekä hietakenttä, esimerkiksi II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 154 (18) Länsi-Jyllanti on toisenlainen – – suuria lentohiekka-kenttiä – – (Nis- sinen 1896, 87). (19) Kummallakin alueella esiintyy moni paikoin pitkäkkäitä hietaharjuja ja niiden yhteydessä useasti tasaisia hietakenttiä, jota Laatokan ja Suomen- lahden välisellä seudulla ja Oulun tienoissa ovat laajimmilleen levenneet (Kartasto/Sederholm 1899c, 1). Nimitysten runsaus ei selity ruotsinkielisten alkuperäisteosten synonymial- la, sillä esimerkiksi Alli Nissinen (1896) on suomentanut nimitykset klitter ja dyn hiekkakinokseksi, hiekkasärkäksi, hiekkavalliksi ja hietasärkäksi. Ruotsissa käytetään kuitenkin myös vastineita sanddyn ja flygsandsdyn (SAOB), jotka ai- nakin selittäisivät ajohiekkakummun, hiekkakummun, hiekkavallin ja hiekka- kinoksen suoriksi käännöslainoiksi. Lentohiekkakenttä on suora käännöslaina ruotsin vastineesta flygsandsfält (myös mt.), ja sen ensiesiintymä on Nissiseltä vuodelta 1896. Myös hietakenttä on käännöslaina ruotsin vastineesta sandfält (mt.). Mikään nimityksistä ei vakiinnu muita yleisempään käyttöön. Poikkeuk- sellisen runsas variaatio selittyy sekä onomasiologisella että kontekstuaalisella variaatiolla. Käsitettä nimitetään eri alueilla eri tavoin ja kuvaamisen näkökulma vaihtelee. Variaation lähtökohta on kuitenkin semasiologinen: nimitykset ovat osittain polyseemisiä, ja niillä pyritään kuvaamaan vierasta ilmiötä murteista tutun merkityksen avulla. Osaksi kysymys on puhtaasti kontekstuaalisesta eri asujen vaihtelusta. HARJANNE Harjanne on määritelty Nykysuomen sanakirjassa osaksi maantieteen erikois- sanastoa. Harjanne on vuoren tai vuorijonon ylin, pitkänomainen osa rinteineen (NS). Harjanne esiintyy myös CD-Perussanakirjassa samassa merkityksessä, mutta sanaa ei ole määritelty maantieteen erikoissanastoon kuuluvaksi. Lisäksi harjanne voi tarkoittaa pitkänomaista kapeahkoa kohoumaa (NS; CD-PS). Har- janne esiintyy myös maantieteellisessä nimistössä (KH). Nykykielen sanakir- joissa sen synonyymisia ilmauksia voisivat olla vuorenharja (NS; CD-PS), vuo- renharjanne, vuoriharjanne, vuorenselkä, vuorenselänne ja vuoriselänne (NS). Useimmat nimityksistä esiintyvät NS:ssa vain hakusanoina, joten niiden merki- tys katsotaan läpinäkyväksi. HARJANTEEN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosi- kymmenittäin taulukossa 41. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy aineistossa 1840-luvulta alkaen. Ensim- mäiset nimitykset vuorenselkä, vuorenselkämä ja vuorenselänne esiintyvät Mo- deenin oppikirjan suomennoksessa 1848: (20) Wuori-kunnan ylimmäistä osaa kutsutaan Wuoren-seläksi eli -selkämäksi; jos se on kaita eli kapea, niin sitä sanotaan Wuoren-harjaksi; 6 Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset 155 jos se taas on leweä ja tasanen, niin sitä nimitetään Wuoren-selänneksi (< Modeen 1848, 20). Kaikki nimitykset ovat suoria käännöslainavariantteja ruotsin vastineesta bergs- rygg. 1840-luvun nimitykset esiintyvät aineistossa satunnaisesti myöhemmin. 1850-luvulla ainoa nimitys on mäkiharjanne, joka jää kertamuodosteeksi. 1860- luvulla esiintyvät uusina nimityksinä asut vuoriselänne ja vuoriselkä sekä nimi- tykset vuorenharjanne ja vuorenharja52. Nykysuomen sanakirjan nimityksistä vuoriselänne esiintyy ensimmäisen kerran Forsmanilla 1860, vuorenharjanne Carlssonilla 1862 ja vuorenharja tässä merkityksessä Ervastilla 1865. Kaikki 1860-luvun nimitykset esiintyvät aineistossa myöhemmin. 1870-luvun uusia nimityksiä ovat vuoriharjanne, vuoriharju ja harjanne. Vuoriharjanne esiintyy ensimmäisen kerran Rahkosella 1872 ja harjanne Jala- valla 1876. Rapolan (1960) mukaan harjanne on ollut käytössä kirjakielessä en- simmäistä kertaa Polénilla 1847. Kaikki 1870-luvun nimitykset esiintyvät ai- neistossa myöhemmin. 1870-luvun jälkeen ei uusia nimityksiä tule. 1880-luvulla käytössä on kuitenkin kuusi synonyymista nimitystä. Määrä putoaa huomatta- vasti 1890-luvun lähteissä: synonyymeja on enää kolme. Kaikki 1890-luvun ni- mitykset vuoriselänne, vuoriharjanne ja harjanne otetaan Nykysuomen sanakir- jaan. Yksikään nimityksistä ei kuitenkaan saa vakiintunutta asemaa. Eniten käy- tössä on vuoriselänne, jota voidaan pitää harjanteen prototyyppisenä nimitykse- nä 1800-luvulla, koska se on rakenteeltaan läpinäkyvä. Monet HARJANTEEN ni- mitykset ovat polyseemisiä, ja siksi aineistossa esiintyy semasiologista variaa- tiota. Toisaalta variaatiossa on kyse onomasiologisesta nimitysten vaihtelusta ja kontekstuaalisesta nominatiivi- ja genetiivimuodon ja johdinten variaatiosta. TAULUKKO 41. HARJANTEEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. HARJANNE 1840 1850 1860 1870 1880 1890 vuorenselkä vuorenselkämä vuorenselänne vuoriselkämä mäkiharjanne vuoriselänne vuorenharjanne vuorenharja vuoriselkä vuoriharjanne vuoriharju harjanne 52 Esimerkin 18 vuorenharjan olen tulkinnut vuorenhuipuksi (ks. VUORENHUIPPU s. 199). II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 156 HARJU Harju on määritelty Nykysuomen sanakirjassa maantieteen erikoissanastoksi. Harju tarkoittaa kohoumaa (NS; MS). CD-Perussanakirjassa harju on määritelty tarkemmin tietynlaiseksi kohoumaksi: ’maanpinnan pitkänomainen sora- t. hiekkaselänne; harjanne’. Harjun synonyymina esiintyvät myös nimitykset hiek- kaharju (NS; CD-PS), hietaharju ja hietaharjanne (NS). Nykykielessä hieta ja hiekka ovat karkeudeltaan erilaisia kiviaineksia, mutta Nykysuomen sanakirjan HARJUN nimityksissä ei tällaista eroa ole tehty. Lisäksi harjun synonyymina on harjanne, joka ensisijaisesti tarkoittaa ’vuoren tai vuorijonon ylintä osaa’ (ks. HARJANNE s. 154). Harjujen muodostuminen on tutkimuksessa selvitetty melko myöhään. 1800-luvun aineistossa HARJU alkaa tarkoittaa lähes nykyisenkaltaista sora- tai hiekkaselännettä vasta aivan 1800-luvun lopussa. Merkitystä ei kuiten- kaan ole otettu vielä Nykysuomen sanakirjaan. HARJUN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosi- kymmenittäin taulukossa 42. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy kohouman merkityksessä 1840-luvulta alkaen. Silloin nimityksinä ovat harjanne, harju, hiekkaharju, hietaharju ja maanniska. Harjanne tulee kirjakieliseen käyttöön ensimmäisen kerran Polénilla 1847 (Rapola 1960), mutta harju on esiintynyt jo 1700-luvulla, Aspegreenilla 1745 (Jussila 1998). Aineiston ensimmäinen esiintymä on Suomettaresta: (21) Monta ylhäistä harjua, monta korkiata kunnahata ja kukkulata, jotka sinne tänne juuri loitolle toisistansa täällä juoksevasta Maaselästä vetäyvät ja kohenevat, tulet samomaan; kauvaksi voit niiltä ympäristöäsi katsella (SMTR1847-34-4). Hiekkaharjun ja hietaharjun ensiesiintymät ovat Paavo Tikkaselta vuodelta 1848. Molemmat nimitykset voivat olla suoria käännöslainoja ruotsin vastinees- ta sandås. Hiekka-alkuinen asu on hieman hieta-alkuista harvinaisempi; se esiin- tyy kuudessa lähteessä ja hieta-alkuinen kymmenessä lähteessä. Kyse on kon- tekstuaalisesta alueellisesta variaatiosta: hiekka on itämurteinen ja hieta länsi- murteinen asu. 1840-luvun nimityksistä maanniska esiintyy aineistossa vain J. F. Granlundin suomennoksen eri painoksissa. Seuraavat uudet nimitykset ovat 1860-luvulta: hietavuori, santaharju, hie- takunnas ja maaharju jäävät kertamuodosteiksi, mutta särkkä esiintyy harjun merkityksessä myös 1880-luvulla. Nimitys ja sen merkitys on otettu murteista, joissa särkkä voi tarkoittaa pientä kukkulaa (SSA). Nimitys harju määritellään 1860-luvulla seuraavasti: (22) – – sanotaan vaaroiksi ja metsättömät kallioiksi. Vieläkin matalampia ovat mäet ja kukkulat; jos nämät toisihinsa yhtyneinä kulkevat yhtä jonoa, niitä sanotaan harjuiksi ja särkiksi; jos ovat korkeammat, silloin niitä – –. (Ervast 1865, 16.) 6 Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset 157 (23) Vuorenseliksi, Tunturinseliksi ja Alpiseliksi sanotaan toisiinsa yhtynei- tä, yhtä jonoa kulkevia korkeita vuoria; jos ovat matalampia harjuiksi ja särkiksi (Elmgren 1867, 13). Molemmat määritelmät kuvaavat kohoumaa tai pitkänomaista kohoumaa. Niissä ei esiinny harjun määritelmässä olennaista tietoa sora- tai hiekkamaaperästä. 1870-luvulla uutena nimityksenä esiintyvät asu hietaharjanne ja kertamuo- doste hölmä, jonka murremerkitys ’järvimalmi’ ei suoraan yhdisty harjun merki- tykseen (SMS). Hietaharjannetta käyttää ensimmäisen kerran vuonna 1871 B. F. Salonen. 1880-luvulla uutena nimityksenä on vuorenharju, mutta se jää ker- tamuodosteeksi. 1890-luvulla käytössä ovat nimitykset harjanne, harju, hiekka- harju, hietaharju ja hietaharjanne ja uusia nimityksiä ovat soramäki ja sorariut- ta, joista ainakin soramäki on suora käännöslaina ruotsin vastineesta grusbacke (SAOB). Vakiintuneimmat HARJUN nimitykset ovat kuitenkin polyseemiset har- ju ja harjanne, jotka esiintyvät aineistossa melko lailla yhtä usein. Vakiintunutta nimitystä ei ole myöskään ruotsinkielissä alkuperäislähteissä; niissä käytetään harjua ja harjannetta tarkoittavaa nimitystä ås, hiekkaharjua tarkoittavaa nimi- tystä sandås sekä nimitystä landhöjd. HARJUN nimityksissä on sekä semasiolo- gista, onomasiologista että kontekstuaalista variaatiota. Semasiologista variaa- tiota aiheuttavat monimerkityksiset nimitykset, esimerkiksi harju ja särkkä, jot- ka pyritään ottamaan murteista. Onomasiologista variaatiota synnyttävät erilaiset käännösvastineet ja näkökulmat, joista käsite nimetään. Kontekstuaalista variaa- tiota aiheutuu alueellisista eroista ja eri johtimien käytöstä. TAULUKKO 42. HARJUN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. HARJU 1840 1850 1860 1870 1880 1890 harjanne harju hiekkaharju hietaharju maanniska hietavuori maaharju hietakunnas särkkä santaharju hietaharjanne hölmä vuorenharju sorariutta soramäki II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 158 HUIPPU Käsite HUIPPU tarkoittaa ’luonnonmuodostuman korkeinta (suippenevaa) kohtaa, lakea, harjaa, kärkeä, latvaa’ (CD-PS). Nykykielessä HUIPUSTA voidaan käyttää useita nimityksiä: huipun lisäksi lakea, harjaa, kärkeä ja latvaa. Erityisesti ko- houmien huipuista käytetään nimityksiä huippu, laki ja harja (NS; CD-PS). Ny- kysuomen sanakirjassa on lisäksi kukkulalla merkitys ’mäen tai vuoren laki’. HUIPUN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikym- menittäin taulukossa 43. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy aineistossa 1820-luvulta alkaen. Silloin ni- mityksenä on harja, joka on esiintynyt vanhassa kirjasuomessa Mikael Agrico- lasta saakka (Jussila 1998). Harja esiintyy huipun merkityksessä 1820-luvun jälkeen säännöllisesti. 1830-luvulla ainoana nimityksenä on kukkula, joka on myös esiintynyt kirjakielessä Agricolasta alkaen (mt.). Kukkulaa käytetään ai- neistossa huipun merkityksessä kaikkina vuosikymmeninä yhteensä 17 lähtees- sä, esimerkiksi (24) Nämät vuoret, joiden korkeimmat kukkulat ovat peitetyt ikuisella jääl- lä ja lumella, juoksevat mustan meren rannoilta Kaspian mereen asti ja ovat näin muodoin piammasti 1000 Venäjän virstaa pitkät ja toista sataa laviat (SSV 1833-20-1). (25) Wuoren ylimmäistä osaa sanotaan kukkulaksi, huipuksi – – (Liljefors 1868, 12). TAULUKKO 43. HUIPUN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. HUIPPU 1820 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 harja kukkula nyppylä huippu hypäle kukkurainen tunturi kohta harju laki mäki 1840-luvulla uusia nimityksiä on kolme, mutta vain nykynimitys huippu esiintyy aineistossa myöhemmin; esiintymiä on kaiken kaikkiaan 20 lähteessä. Ensimmäisen kerran huippu esiintyy aineistossa Antero Vareliuksella 1845, mutta kirjakielessä se on esiintynyt jo Daniel Jusleniuksen sanakirjassa 1745 (Jussila 1998). Seuraavat uudet nimitykset ovat 1860-luvulta, mutta kukkurainen ja tunturi jäävät kertamuodosteiksi. Samoin käy 1870-luvun uusille nimityksille 6 Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset 159 kohta ja harju. Viimeiset uudet nimitykset esiintyvät 1890-luvulla. Nykykielen laki esiintyy ensimmäisen kerran vasta Kartastossa 1899. Aineiston yleisimmät huipun nimitykset ovatkin kukkula, harja ja huippu, mutta huippu esiintyy 1800- luvun lopussa yleisimpänä nimityksenä. HUIPUN nimityksistä ainakin harja, kukkula, tunturi, kohta, harju, laki ja mäki ovat polyseemisia, mikä vaikuttaa nimitysten vakiintumattomuuteen ja aiheuttaa runsaasti semasiologista variaatio- ta. Lisäksi nimitysten asuissa on kontekstuaalista variaatiota. Yleisestä HUIPUN käsitteestä erillisinä olen käsitellyt tunturi- ja vuori-alkuisten huippujen nimityk- set (ks. TUNTURINHUIPPU liite 2 ja VUORENHUIPPU s. 199). KALLAS KALTAAN kategoriaan olen ryhmitellyt aineiston vesistön viertä tarkoittavat ni- mitykset. Nimityksistä kallas tarkoittaa ’äyrästä, parrasta, reuna(ma)a, rinnettä’, ja se on määritelty CD-Perussanakirjassa yleiskielessä harvinaiseksi sanaksi. Tätä määritelmää ei ole Nykysuomen sanakirjassa. CD-Perussanakirjassa ja Ny- kysuomen sanakirjassa esiintyvät myös vieri, äyräs ja ahde sekä pelkästään Ny- kysuomen sanakirjassa lisäksi vieru ja kalta. 1800-luvun aineistossa kategorian nimityksiä esiintyy erityisesti muissa kuin oppikirjalähteissä, esimerkiksi mat- kakertomuksissa ja pitäjänkuvauksissa. Kategoria on kuvaileva, eikä siihen kuu- luvia nimityksiä käytetä termeinä. Yksikään esiintymistä ei ole kontekstissa, jos- sa sen merkitys olisi määritelty tarkasti. Nimitysten variaatio aineistossa on ku- vattu vuosikymmenittäin taulukossa 44. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Kategoria esiintyy 1820-luvulta alkaen: Ou- lun Viikko-Sanomissa esiintyy ahde vuonna 1829. Nimitys on ollut käytössä jo vanhassa kirjasuomessa Mikael Agricolasta alkaen (SSA). Seuraavat esiintymät kalta ja kallas ovat 1840-luvulta. Nykysuomen sanakirjassa harvinaiseksi määri- telty kalta esiintyy aineistossa vain Suomettaressa 1847. Myös kaltaalla on ai- neistossa vain yksi esiintymä, Modeenin oppikirjan suomennoksessa 1848. TAULUKKO 44. KALTAAN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. KALLAS 1820 1840 1850 1860 1890 ahde kalta kallas kalla hietakalla hietaäyräikkö rinne vieru vieri äyräs II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 160 1850-luvun nimityksistä yksikään ei esiinny nykykielessä, ja ne ovat 1800- luvun aineistossakin kertamuodosteita. 1860-luvun nimitykset esiintyvät mo- lemmat myös nykykielessä. Rinteellä on useita merkityksiä ja vieru esiintyy vain Nykysuomen sanakirjassa. Vieru esiintyy 1800-luvun aineistossa vain Carlssonilla 1869, mutta sanan ensiesiintymä on jo Jusleniukselta 1745 (Jussila 1998). 1890-luvun nimitykset vieri ja äyräs ovat molemmat Topeliukselta vuo- delta 1897. Vieri on esiintynyt kirjakielessä jo Agricolalla ja on yleinen murteis- sa (SSA). Myös äyrään ensiesiintymä on vanhan kirjasuomen ajalta, Kollaniuk- selta vuodelta 1648 (mt.). Kategorialle ei voida aineiston perusteella määritellä prototyyppistä ydintä, vaan se on kokonaisuudessaan vakiintumaton ja eriytymä- tön, ja siinä on sekä onomasiologista että kontekstuaalista alueellista variaatiota. KANNAS KANNAS on käsite, joka esiintyy lähes kaikissa 1800-luvun lähteissä. KANNAK- SESTA puhutaan jo Lizeliuksen Suomenkielisissä Tieto-Sanomissa 1776. Pääosin KANNAS mainitaan Panaman ja Suezin yhteydessä mutta myös Suomesta kerrot- taessa. Nykykielessä käsitteestä käytetään nimitystä kannas. CD-Perussanakirja määrittelee sen kahden veden tai muun sellaisen väliseksi maakaistaleeksi. Ny- kysuomen sanakirjan määritelmä on varsin samanlainen. Kannas esiintyy myös maantieteellisessä nimistössä (KH). Nykysuomen sanakirjassa kannaksella on yksi synonyymi taipale, jolla tarkoitetaan kahden paikan väliä varsinkin kulkua silmällä pitäen. Taipale esiintyy KANNAKSEN nimityksenä myös vanhassa kir- jasuomessa, sekä Jusleniuksella 1745 (Jussila 1998) että Lizeliuksella 1776. Asussa taival sana on esiintynyt kirjakielessä jo aiemmin 1700-luvulla, ensim- mäisen kerran Simon Forsströmillä 1704 (mt.). KANNAKSEN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosi- kymmenittäin taulukossa 45. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Ensimmäiset esiintymät ovat Samuel Rinta-Nikkolalta heti 1800-luvun alusta. Hän käyttää nimitystä soucka paicka ja selittää sitä ruot- sin vastineen smalt ed avulla: (26) Columbia – – hän itzens eroittaa keskeldä yhtä (smalt Ed) souckaa paickaa – – (Rinta-Nikkola 1804, 169). Smalt ed on todennäköisesti alkuperäisen ruotsinkielisen tekstin ilmaus, jolla Rinta-Nikkola selittää omaa suomennostaan, sillä ed tarkoittaa kannasta. Rinta- Nikkolan nimitykset jäävät kertamuodosteiksi. 1800-luvun aineistossa taipale esiintyy ensimmäisen kerran Turun Viikko- Sanomissa 1820. Sen jälkeen nimitystä käytetään tasaisesti koko 1800-luvun ajan; nimitys esiintyy yhteensä 30 lähteessä. Nykykielen nimitys kannas esiintyy ensimmäisen kerran Oulun Viikko-Sanomissa 1829. Se on todennäköisesti kir- jakielen ensiesiintymä tässä merkityksessä. Seuraavan kerran kannas esiintyy Ahlholmilla 1830 (RAPOLA) ja tasaisesti koko 1800-luvun ajan (kaiken kaikki- 6 Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset 161 aan 26 aineiston lähteessä). Kannas ja taipale ovat aineistossa siis lähes yhtä yleiset, ja niitä käytetään täysin synonyymisesti, esimerkiksi (27) Taipaleeksi ja kannakseksi kutsutaan hienoa maasuikaletta, joka, eroit- taen kaksi järweä, yhdistää kaksi maata (Ahlqvist 1855, 11). Nimitykset ovat vakiintuneimmat KANNAKSEN nimitykset 1800-luvun aineistos- sa. Tosin muitakin nimityksiä käytetään; vain 1880-luvulla kannas ja taipale esiintyvät ainoina nimityksinä. Vastineena ruotsinkielisissä alkuperäisteoksissa on aina näs, eli variaatio ei selity ruotsin vastineista. 1840-luvulla uusia nimityksiä ovat kertamuodosteet kannake, niemuke ja isthmus sekä myöhemminkin esiintyvät maasuikale ja maankannas. Nimityksis- tä erikoisin on isthmus, joka esiintyy selittävänä latinan nimityksenä seuraavassa kontekstissa: (28) Taipale (Lat. Isthmus) on kapea maa-suikale, joka, wesiä eroittaen, yhdistää kahta maata (< Modeen 1848, 7). Seuraavat uudet nimitykset ovat 1860-luvulta, mutta kaula, maankaula, maan- soikale ja asu taival jäävät kertamuodosteiksi. 1890-luvun uuden nimityksen, kynnyksen kohdalla vakiintumista ei voi arvioida. Nimityksissä esiintyy jonkin verran onomasiologista variaatiota, mutta pääasiassa variaatio on kontekstuaalis- ta johdinten ja sanojen asujen alueellista vaihtelua. TAULUKKO 45. KANNAKSEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. KANNAS 1800 1820 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 soucka paicka smalt ed taipale kannas maasuikale kannake maankannas niemuke isthmus kaula maankaula maansoikale taival kynnys II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 162 KARI KARIN kategoriaan olen ryhmitellyt nykykielen karia, luotoa, kalliota ja kivika- ria tarkoittavat nimitykset. Nykykielessä kari tarkoittaa ’lähelle veden pintaa t. hieman sen yläpuolelle ulottuvaa kalliota t. kivi(kko)a; pientä luotoa’ (NS; CD- PS). Luoto on karin synonyymi nimenomaan pienen kallioisen karin merkityk- sessä (mt.). Nykysuomen sanakirjassa karin merkityksessä esiintyvät myös kal- lio ja kivikari ja CD-Perussanakirjassa vedessä olevaa kiveä tarkoittava vesikivi. KARIN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenit- täin taulukossa 46. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy aineistossa ensimmäisen kerran 1840-luvulla, ja silloin nimityksiä on useita. Nykykielen kari on vakiintunut kirjakieliseen käyt- töön vanhassa kirjasuomessa: sanan ensiesiintymä on Mikael Agricolalta vuo- delta 1548 (Jussila 1998). Kari on vakiintunein KARIN nimitys myös 1800- luvulla, esimerkiksi (29) Kariksi sanotaan pieniä kiwisiä saaria merellä (< Modeen 1848, 7). Myös polyseeminen luoto on esiintynyt kirjakielessä Agricolan teksteistä alkaen. 1800-luvun aineistossa nimitystä käytetään karin merkityksessä 1870- luvulle saakka. Sekä kari että luoto esiintyvät 1840-luvulla myös yhdys- sananimitysten osina. Nimitys kivikari esiintyy aineistossa 1840- ja 1860- luvulla. Sen ensiesiintymä on Modeenin oppikirjan suomennoksesta 1848. Sala- luoto, vesikivi ja kiviluoto esiintyvät aineistossa vain 1840-luvulla; vesikiven en- siesiintymä on Elias Lönnrotilta vuodelta 1847. Ainoa 1860-luvun uusi nimitys on kallio, joka sen jälkeen esiintyy karin merkityksessä 1800-luvun lopun kaik- kina vuosikymmeninä. Myös polyseeminen kallio on esiintynyt kirjakielessä Agricolasta alkaen (Jussila 1998). Synonymiaa selittävät suomennosten alkupe- räistekstit, sillä niissä käytetään useita nimityksiä: bank, klippa ja skär. Nyky- ruotsissa varsinaista karia tarkoittaa esimerkiksi grund, bank on matala ja klippa ja skär tarkoittavat molemmat luotoa. KARIN kategoriassa variaatio onkin se- masiologista, vaikka prototyyppisin kategorian edustaja on nimitys kari. TAULUKKO 46. KARIN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. KARI 1840 1850 1860 1870 1880 1890 kari luoto salaluoto vesikivi kivikari kiviluoto kallio 6 Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset 163 KUKKULA Maantieteen erikoissanastossa kukkula määritellään tarkasti 10–25 metriä korke- aksi mäeksi (NS). Yleiskielessä kukkulalla tarkoitetaan pientä maan kohoamaa, pientä mäkeä (NS; CD-PS). 1800-luvun aineistossa KUKKULAA ei määritellä tie- tyn korkuiseksi kohoumaksi vaan KUKKULALLA voidaan tarkoittaa erilaisia ko- houmia. Polyseeminen kukkula esiintyy aineistossa myös huipun merkityksessä, mutta nämä esiintymät olen käsitellyt erikseen (ks. HUIPPU s. 158). Nykykielessä esiintyy myös muita pienen kohouman nimityksiä: kumpu, kunnas, mäki, töyry, töyränne (NS; CD-PS) ja törmä (CD-PS). Vaikka nimityksillä on pieniä merki- tyseroja, olen ryhmitellyt ne KUKKULAN käsitteen alle, koska 1800-luvun aineis- tossa eri kohoumien käsitteiden välillä ei ole tarkkoja eroja. KUKKULAN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosi- kymmenittäin taulukossa 47. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy aineistossa 1830-luvulta alkaen. Ensim- mäinen nimitys mäki esiintyy sen jälkeen kaikkina vuosikymmeninä. Mäki on kirjakieleen vakiintunut nimitys; sitä on käyttänyt jo Mikael Agricola 1544 (Jus- sila 1998). Myös nimitys kukkula esiintyy jo Agricolalla (mt.). 1800-luvun ai- neistossa se on käytössä 1840-luvulta alkaen. 1840-luvulla KUKKULAN nimityk- siä esiintyy valtavasti, peräti 12. Tämä on pitkälti Suomettaren ansiota, koska vuoden 1847 lehdessä luetellaan erilaisia kohoumien nimiä runsaasti. Näistä pieniksi kohoumiksi olen tulkinnut kahdeksan (kursivoitu): (30) Epätasaista vuorista maata osoittavia sanoja on kielessämme erinomai- sen monta, niinkuin: vuori, tunturi, vaara, kallio, kalta, mäki, köykämä, töy- kämä, töyry, kukkula, kunnas, kumpu, törmä, ahde'rotko, notko, alho, laak- so, onsi, ouru, luola, holma j.n.e. (SMTR1847-2-4). 1840-luvun nimityksistä myöhemmin aineistossa esiintyvät vain kukkula, kum- pu, kunnas ja töyry, jotka on otettu myös nykykielen sanakirjoihin. Kumpu, kun- nas, töyry ja törmä esiintyvät aineiston perusteella kirjakielessä ensimmäisen kerran juuri Suomettaressa. Nimitysten välillä saattaa olla kontekstuaalista vari- aatiota sen mukaan, miten niitä käytetään eri murteissa. 1850-luvulla uusia nimityksiä ei esiinny, mutta 1860-luvulla käytössä on kaksi uutta nimitystä: kertamuodoste pylvänne ja Anders Liljeforsilla 1868 en- simmäistä kertaa esiintyvä töyränne. Seuraavat uudet nimitykset esiintyvät vasta 1890-luvulla. Silloin mäen, kukkulan ja töyränteen lisäksi käytetään nimityksiä vuorentöyry, ylänne ja vuorenkukkula. Vakiintuneimpia kukkulan eli pienen ko- houman nimityksiä ovat mäki ja kukkula, sillä ne esiintyvät aineistossa muita nimityksiä useammin. Näiden nimitysten kesken variaatio on semasiologista ja kontekstuaalista, sillä kategoria on eriytymätön ja nimitykset saattavat vaihdella murrealueittain. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 164 TAULUKKO 47. KUKKULAN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. KUKKULA 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 mäki kukkula kumpu kunnas köykämä törmä töykämä töyry hyppylä vaara korkeus pättärä pylvänne töyränne vuorentöyry ylänne vuorenkukkula LAAKSO Laaksolla tarkoitetaan isohkoa, tavallisesti pitkänomaista maanpinnan las- keumaa, jota rajoittaa ainakin kahdelta vastakkaiselta sivulta korkeammalla ole- va maa (NS; CD-PS). Nykysuomen sanakirjassa hakusanana on lisäksi vanhah- tavaksi ja murteelliseksi määritelty asu lakso. Myös nykykielen notkolla (NS; CD-PS), alholla (CD-PS) ja syvänteellä (NS; CD-PS) on laskeuman merkitys. LAAKSON nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosi- kymmenittäin taulukossa 48. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy aineistossa 1830-luvulta eteenpäin. En- simmäinen nimitys laakso on esiintynyt kirjakielessä jo Mikael Agricolasta al- kaen (Jussila 1998). Laakso esiintyy aineistossa kaikkina vuosikymmeninä yh- teensä 36 lähteessä, esimerkiksi (31) Sywiä paikkoja korkeempain wälissä sanotaan laaksoiksi – – (Liljefors 1868, 12). 1840-luvulla uusia nimityksiä ovat asut laksopaikka ja lakso. Myös asu lakso on esiintynyt kirjakielessä Agricolasta alkaen (Jussila 1998), ja sitä käytetään rin- nan laakso-asun kanssa murteissa (SSA). Lakso esiintyy aineistossa 1870- luvulle saakka. Seuraavat uudet nimitykset ovat 1860-luvulta, jolloin käytetään kuutta uutta nimitystä. Nimityksistä vain polyseemiset alanko ja alanne esiinty- vät laakson merkityksessä aineistossa myöhemmin, molemmat 1880-luvulla. 6 Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset 165 Viimeiset uudet nimitykset esiintyvät 1890-luvulla. Silloin laakson synonyymi- nä ovat aukko, laaksonotkelma ja laaksorotko. Vakiintunein ja prototyyppisin LAAKSON nimitys on laakso, ja muiden nimitysten kohdalla on pääasiassa kyse kontekstuaalisesta variaatiosta, jossa nimityksen asu vaihtelee eri lähteissä: toi- sissa nimitys saa selittävän edusosan. Lisäksi käsitteen nimityksissä on ono- masiologista variaatiota. TAULUKKO 48. LAAKSON nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. LAAKSO 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 laakso laksopaikka lakso alho alanko notko alanne syvänne uurros laaksonsoikale aukko laaksonotkelma laaksorotko LAHDEKE Nykykielessä nimityksillä lahdeke, lahdelma ja poukama tarkoitetaan pienehköä tai leveäsuista lahtea (NS; CD-PS). Granön (1930) termistössä nimityksistä esiintyvät lahdeke ja poukama. LAHDEKKEEN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 49. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Ensimmäisenä nimityk- senä aineistossa esiintyy poukama, jonka kirjakielinen ensiesiintymä on Otto Tarvaselta vuodelta 1835 (Rapola 1960). Poukama esiintyy aineistossa tasaisesti tämän jälkeen lähes kaikkina vuosikymmeninä mutta vain kahdeksassa lähtees- sä. 1840-luvun uusia nimityksiä ovat lahdeke ja lahdelma. Lahdeke esiintyy en- simmäisen kerran Lukemisia Suomen kansan hyödyksi -teoksessa 1845 (RA- POLA). Tämä lienee sanan kirjakielinen ensiesiintymä. Lahdelma puolestaan esiintyy ensimmäisen kerran Elias Lönnrotin tulkkisanakirjassa 1847. Sekä lah- deke että lahdelma esiintyvät tämän jälkeen synonyymeina koko 1800-luvun ajan: nimitykset ovat lähes yhtä yleiset, sillä lahdeke esiintyy 12 lähteessä ja lahdelma 16 lähteessä, esimerkiksi (32) Jos lahti on pienenlainen, sitä nimitetään lahdekkeeksi eli lahdelmaksi elikkä poukamaksi (Elmgren 1867, 12). II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 166 Myöhemmin 1860-luvulla pienen lahden merkityksessä esiintyy myös mutka, mutta se ei vakiinnu käyttöön. 1800-luvun lopussa pienen lahden merkityksessä käytetäänkin vain nykykielen kolmea synonyymia, lahdeketta, lahdelmaa ja poukamaa. Ruotsinkielisissä alkuperäislähteissä ja esimerkiksi Lönnrotin tulk- kisanakirjassa nimityksiä ei erotella; vastineena on yleensä yksi nimitys, esimer- kiksi bugt tai vik. Variaatio ei siis selity ruotsin variaation kautta. Kyse saattaa- kin olla kontekstuaalisesta variaatiosta, joka johtuu murre-eroista. TAULUKKO 49. LAHDEKKEEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. LAHDEKE 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 poukama lahdeke lahdelma mutka LAHTI Lahti tarkoittaa merestä, järvestä tms. ranta-alueen sisään pistävää uloketta (NS; CD-PS). Nykysuomen sanakirjassa esiintyvät myös nimitykset lahtivesi, mutka ja vuono. Lahti on vakiintunut kirjakieliseen käyttöön vanhassa kirjasuomessa, jossa se on esiintynyt jo Mikael Agricolalla (Jussila 1998). LAHDEN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 50. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsi- te esiintyy aineistossa 1800-luvun alusta alkaen. Samuel Rinta-Nikkola käyttää nykykielen nimitystä lahti, ja lahti onkin yleisin LAHDEN nimitys aineistossa. 1820-luvulla LAHDESTA käytetään kerran asua laaksi ja 1830-luvulla asuna on laksi. Lahti-sanan vanhempi asu laksi esiintyy aineistossa myöhemminkin. 1840-luvun uutena nimityksenä on mutka, joka ei ole lahden täysi synonyymi vaan tarkoittaa kontekstissa tietynlaista lahtea: (33) Mutka on leweämpi, awonainen lahti (< Modeen 1848, 7). Mutka esiintyy aineistossa myöhemmin mutta vain muutamassa lähteessä. Kir- jakielessä mutka on esiintynyt Agricolasta alkaen (SSA) mutta muussa kuin lah- den merkityksessä. 1860-luvun nimityksistä lahtivesi jää kertamuodosteeksi mutta poukama esiintyy aineistossa myöhemmin. Nykykielessä poukama tarkoittaa ’pientä lah- tea, lahdeketta, lahdelmaa’ (CD-PS). Nykysuomen sanakirjassa poukaman mer- kitys on kuitenkin toisenlainen: ’leveäsuinen muttei kovin syvälle maahan pistä- vä lahti, lahdeke, lahdelma; lahden tapainen joen laajentuma’. 1800-luvun ai- neistossa poukama esiintyy joissakin lähteissä lahden synonyymina ilman pie- nen tai leveäsuisen lahden selvää merkitystä (vrt. LAHDEKE s. 165), esimerkiksi: (34) – – ja sen lahti Ranskan – – poukama – – (Korander 1868, 147). 6 Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset 167 (35) – – niillä on nimittäin suuri poukama eteläpuolella (Guinean lahti) – – (Rahkonen 1872b, 194). Kirjakielessä poukama on esiintynyt ensimmäisen kerran Otto Tarvasella 1836 (Rapola 1960; SSA) mutta todennäköisesti Nykysuomen sanakirjan mukaisessa merkityksessä. 1800-luvun lopun ainoaksi uudeksi nimitykseksi jää vuono, joka esiintyy lahden synonyymina ensimmäisen kerran B. F. Salosella 1871: (36) Semmoista wettä, joka sillä tawoin tunkeupi maahan, että sillä on kolmella puolella maata, sanotaan lahdeksi (mutkaksi, wuonoksi) (Salonen 1871, 4). Vuono on esiintynyt kirjakielessä Eurénin sanakirjassa 1860 (SSA). Nyky- yleiskielessä vuonolla on myös yleinen lahden merkitys (NS; CD-PS), vaikka sillä maantieteen termistössä onkin erityismerkitys (TN; ks. myös VUONO s. 149). 1800-luvun aineistossa vuono esiintyy yleisesti lahden merkityksessä lä- hinnä saman, Salosen suomentaman oppikirjan eri painoksissa. 1890-luvulla LAHDESTA käytetään edelleen aineistossa useita nimityksiä: lahtea, mutkaa, poukamaa ja vuonoa. Nämä nimitykset esiintyvät myös nyky- kielessä, tosin osittain tietynlaisen lahden nimityksinä. Vakiintuneimpana ja pro- totyyppisimpänä LAHDEN nimityksenä voidaan 1800-luvulla pitää lahtea, jolla on aineistossa eniten esiintymiä. Nimitysten välinen variaatio on sekä konteks- tuaalista asujen variaatiota että onomasiologista variaatiota. TAULUKKO 50. LAHDEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. LAHTI 1800 1820 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 lahti laaksi laksi mutka lahtivesi poukama vuono MERENLAHTI Nykykielessä ei ole tarpeen erotella LAHTEA ja MERENLAHTEA, sillä LAHDELLA on ensisijaisesti merenlahden merkitys. Merenlahti esiintyy kuitenkin hakusana- na niin CD-Perussanakirjassa kuin Nykysuomen sanakirjassakin. Läheinen mer- kitys on myös NS:n hakusanoilla merenlahdelma ja merenpoukama. 1800-luvun aineistossa merenlahti esiintyy yleisesti, koska alkuperäisteoksissa esiintyvät sekä vik että hafsvik. Ruotsin molemmat vastineet tarkoittavat samaa, mutta ni- mitykset on silti yleensä käännetty sananmukaisesti. Merenlahti onkin suora II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 168 käännöslaina, ja sen kirjakielinen ensiesiintymä on vanhasta kirjasuomesta vuo- den 1642 Bibliasta (Jussila 1998). MERENLAHDEN nimitysten variaatio 1800- luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 51. Tarkemmat tie- dot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Nimitys merenlahti esiintyy aineistossa ensimmäisen kerran Samuel Rinta-Nikkolalla 1804. Sen jäl- keen merenlahti on käytössä koko 1800-luvun ajan. Nimityksellä on vain muu- tamia synonyymeja. 1860-luvulla käytetään lisäksi nimityksiä merenmutka, val- tamerenlahti ja merenvuono, mutta ne jäävät kertamuodosteiksi. 1870-luvun uu- det nimitykset merenpoukama, merihaarukka ja merenlahdelma esiintyvät sa- man oppikirjan myöhemmässä painoksessa 1880-luvulla. 1890-luvulla meren- lahden synonyymina käytetään nimitystä rannikkomeri seuraavasti: (37) Niemimaiden välissä on avonaisia merenlahtia eli n. s. rannikkomeriä, joiden edustalla on saaria pitkissä kaarissa (Nissinen 1896, 127). Merenlahtea voi pitää 1800-luvun lopussa lähes vakiintuneena MERENLAHDEN nimityksenä, vaikka kontekstuaalista ja onomasiologista variaatiota nimityksissä ja erityisesti niiden edusosissa on jonkin verran. TAULUKKO 51. MERENLAHDEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. MERENLAHTI 1800 1820 1840 1850 1860 1870 1880 1890 merenlahti merenmutka valtamerenlahti merenvuono merenpoukama merihaarukka merenlahdelma rannikkomeri LAKEUS Lakeus tarkoittaa yleiskielessä lakeaa luonnonpaikkaa, kenttää, (pelto)aukeaa ja tasankoa (NS; CD-PS). Nykysuomen sanakirjassa lakeudelle annetaan myös maantieteen erikoismerkitys ’alue, jonka korkeuserot ovat pienemmät kuin 10 metriä’. 1800-luvun aineistossa lakeus esiintyy yleensä yleisemmässä lakean luonnonpaikan merkityksessä eikä alueen korkeuseroille aseteta rajoituksia. LA- KEUDEN käsite sekoittuu aineistossa TASANGON käsitteeseen, ja niitä voidaan käyttää täysin samanlaisissa konteksteissa (ks. TASANKO s. 191). LAKEUDEN nimitysten variaatio aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 52. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liit- teeseen 2. Nimitys lakeus esiintyy aineistossa ensimmäisen kerran vasta 1840- luvulla, vaikka se on esiintynyt jo vanhassa kirjasuomessa vuoden 1642 Biblias- 6 Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset 169 sa. 1840-luvulla LAKEUDESTA käytetään useita nimityksiä. Lakeuden lisäksi käy- tössä ovat lakea, auhto, laakamaa ja laakeus, esimerkiksi (38) Wuorten wälissä löytyi ihanoita, laksoja ja lakeuksia – – (MY 1846, no 32). (39) Isoin laaka-maa on Etelä Kainunmaa (Granlund 1849, 50). Nimityksistä lakea ja lakeus ovat tämän jälkeen käytössä säännöllisesti 1880- lukua lukuun ottamatta ja laakamaa sekä asu laakeus jäävät harvinaisemmiksi mutta esiintyvät aineistossa myöhemminkin. Vain auhto jää kertamuodosteeksi. Se esiintyy Paavo Tikkasella erikoisessa substantiivisessa kontekstissa, sillä NS määrittelee auhton vain adjektiiviksi, ja se esiintyy adjektiivina myös Kalevalas- sa (Turunen 1949): (40) – – suunnattomat hiekkameret ja auhtot (Tikkanen 1848, 6). 1860-luvun ainoa uusi nimitys on laaka ja 1890-luvun termimäinen lietyn- näismaa. Nimityksistä eniten käytössä ovat lakea ja lakeus, jotka esiintyvät mo- lemmat myös 1890-luvulla. Niiden ja muiden vastaavien nimitysten variaatio on kontekstuaalista. Onomasiologisena voi pitää vain nimitysten auhto ja lietyn- näismaa suhdetta muihin nimityksiin. TAULUKKO 52. LAKEUDEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. LAKEUS 1840 1850 1860 1870 1880 1890 lakea lakeus auhto laakamaa laakeus laaka lietynnäismaa LIMAANI Limaani on Nykysuomen sanakirjassa määritelty maantieteen erikoissanastoon kuuluvaksi, ja sen merkitys on lahdeksi levinnyt joen suu Mustan- ja Asovan meren rannikolla. CD-Perussanakirjassa limaania ei esiinny. Nykysuomen sana- kirjassa limaanin synonyymina voidaan pitää suulahtea, joka tarkoittaa joen tai muun sellaisen suussa olevaa lahtea; suulahden merkitys on siis yleisempi kuin limaanin. LIMAANIN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosi- kymmenittäin taulukossa 53. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy aineistossa 1860-luvulta alkaen, jolloin käytetään nimityksiä liman, suulahti ja limani, esimerkiksi II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 170 (41) Kullakin näillä wirroilla on joltinenkin suu-lahti tahi liman (Cannelin 1860, 43–44). Nykykielen nimitys suulahti esiintyy ensimmäisen kerran Gustaf Cannelinilla 1860, ja sen jälkeen nimitystä käytetään aineistossa kaikkina 1800-luvun lopun vuosikymmeninä. Se on käännöslaina ruotsin vastineesta mynningsvik (SAOB). Vierassanat liman ja limani jäävät käytössä harvinaisiksi. 1880-luvulla vierassa- na esiintyy asussa limàni, mutta varsinaista pitkävokaalista asua ei 1800-luvun aineistossa esiinny. 1870-luvulla esiintyvät uusina nimitykset haff ja suulahdelma: (42) Joet muodostawat erinomaisia suulahdelmia nimellä ”Haff” – – (Rah- konen 1872b, 69). Nykykielessä limaani tarkoittaa eri asiaa kuin haffi. Haffi tarkoittaa nykymaan- tieteen termistössä ’Itämeren – – rannan – – hiekkasärkän tai niemen ja rannan väliin jäävää – – laguunimaista lahtea’ (TN). Tämä merkitys on otettu myös Ny- kysuomen sanakirjaan, jossa haffi esiintyy maantieteen erikoissanastoon kuulu- vana: ’kapean maakaistaleen t. saarijonon merestä erottama, tav. matala rannik- kolahti t. järvi Saksan Itämeren-rannikolla’. NS:n määritelmän lähtökohta on sanan yleinen merkitys. Maantiedon sanastossa haffi määritellään kokonaan yleisesti ’maankielekkeen erottamaksi vesialueeksi’. CD-Perussanakirjassa haffi ei esiinny lainkaan. 1800-luvun aineistossa HAFFIN ja LIMAANIN merkitykset se- koittuvat. 1890-luvulla käytössä ovat enää nimitykset suulahti ja suulahdelma, jotka molemmat voivat olla käännöslainavariantteja. Nimitysten variaatio onkin kon- tekstuaalista vierassanan ja käännöslainanimityksen ja nimitysten asujen variaa- tiota. TAULUKKO 53. LIMAANIN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. LIMAANI 1860 1870 1880 1890 liman suulahti limani haff suulahdelma limàni LUOTO Luodolla tarkoitetaan nykykielessä pientä, puutonta saarta (NS; CD-PS). 1800- luvun aineistossa luoto esiintyy usein tavallisen saaren merkityksessä, eikä mer- kityksiä voi yksiselitteisesti pitää erillään. Kategoriassa onkin polyseemisyyden vuoksi semasiologista variaatiota. LUODON nimitysten variaatio 1800-luvun ai- 6 Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset 171 neistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 54. Tarkemmat tiedot esiin- tymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy aineistossa ensimmäisen kerran 1840-luvulla. Silloin käytetään nimityksiä luotomaa, luoto ja saari tarkoittamassa pientä saarta: (43) Luotoiksi, Luotomaiksi ja Saariksi kutsutaan pienemmät osat maasta, – – (Ahlqvist 1844, 13). Nykykielen nimitys luoto on esiintynyt kirjakielessä ensimmäisen kerran Mikael Agricolalla 1548 (Jussila 1998). Kaikki 1840-luvun nimitykset esiintyvät aineis- tossa myöhemmin, eikä muita synonyymejä enää esiinny. Vakiintunein ja proto- tyyppisin LUODON nimitys on luoto. Ruotsinkielisissä alkuteoksissa luodoksi on yleensä käännetty holm, kerran myös klippö. Vastaavasti saareksi on yleensä käännetty ruotsin vastine ö (vrt. SAARI s. 181). TAULUKKO 54. LUODON nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. LUOTO 1840 1850 1860 1870 1880 1890 luotomaa luoto saari MAANJÄRISTYS Maanjäristys liittyy maan pinnanmuotojen sanastoon maankuoren ilmiönä. Jo 1800-luvun lopussa tiedettiin, että maanjäristyksiä esiintyy myös Suomessa. Siksi en ole luokitellut käsitettä Suomen maantieteelle vieraisiin nimityksiin, vaikka pääosassa esiintymistä on kyse muualla kuin Suomessa esiintyvästä ilmi- östä. Nimitys maanjäristys esiintyy maantieteen termistössä (TN; MS) ja yleis- kielessä (NS; CD-PS). Sekä maantieteen termistössä että yleiskielessä maanjä- ristys tarkoittaa maansisäisen jännityksen äkillisestä laukeamisesta johtuvaa kiinteän maankuoren tärinää (mt.). Käsite on esiintynyt jo vanhassa kir- jasuomessa: Mikael Agricolalla esiintyy 1544 asu maan iäristoxella, ja asu maanjäristys esiintyy Bibliassa 1642 (Jussila 1998). 1800-luvun aineistossa MAANJÄRISTYKSEN käsite esiintyy koko vuosisadan ajan. Käsitteen nimitysten variaatio on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 55. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Ensimmäisen kerran käsitettä käyttää Samuel Rinta-Nikkola, jonka asuna on maan-iäristys. Kirjoitusasu on vanhahtava, sillä asu maanjäristys on ollut kirja- kielessä jo 1700-luvulla53. 1820-luvulla käytössä ovat asut maanjärinä, maanjä- 53 Samuel Rinta-Nikkola oli ilmajokelainen kyläräätäli, joka kuului ns. Pohjanmaan mystikoi- hin. Petri Lauerma (2001, 574–575) on todennut, että herännäisyyden piirissä julkaistut valis- tavat teokset säilyttivät joitakin vanhan kirjasuomen piirteitä, koska kirjoittajat tunsivat hen- gellistä kirjallisuuden perinteen. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 172 räys, maanjärähys ja maanjäristys. Kaikki nämä asut esiintyvät aineistossa myöhemmin ja ovat ainoita nimitysvariantteja 1830-luvulla. 1840- ja 1850-luvun uusista nimitysvarianteista maajäristys, maajäräys, maajäre’ ja tärähtämä jäävät kertamuodosteiksi, samoin kuin 1860-luvun maan- järähdys. 1840-luvun nimitysasuista maantäräys on käytössä aineistossa myös 1860- ja 1980-luvulla ja 1850-luvun asu maantäristys myös 1870-luvulla. 1880- luvun aineistossa esiintyy vain nimitys maanjäristys, mutta 1890-luvulla nimi- tysvariantteja on taas useita. Maanjäristyksen lisäksi käytetään asuja maantäräys ja maantärinä. Maantärinä tosin tarkoittaa lyhyttä maanjäristystä eikä ole täysin synonyyminen variantti: (44) Tämä on ainoastaan maantärinä, jota ei kauan kestä (< Topelius 1897, 263). MAANJÄRISTYKSEN yleisin nimitysasu on jo 1800-luvulla maanjäristys, ja se on myös ainoa nimitys, joka on otettu Nykysuomen sanakirjaan. Kaikki MAANJÄ- RISTYKSEN nimitykset ovat käännöslainoja: järähtämistä kuvaavien nimitysten vastineena on ruotsissa jordbäfning (esim. Lönnrot 1847) ja tärähtämistä kuvaa- vien nimitysten jordskakning (mt.). Niiden välinen variaatio on onomasiologista, mutta muuten käsitteen nimityksissä esiintyy kontekstuaalista määriteosan taivu- tuksen ja edusosan sananmuodostuksen vaihtelua. TAULUKKO 55. MAANJÄRISTYKSEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymme- ninä. MAANJÄRISTYS 1800 1820 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 maanjäristys maanjärinä maanjäräys maanjärähys maajäristys maajäre' maajäräys maantäräys maantäristys maanjärähdys maantärinä MANNER MANTEREEN käsitteestä käytetään nyky-yleiskielessä nimityksiä manner ja man- nermaa (NS; CD-PS). Molemmilla tarkoitetaan suurta yhtenäistä maa-aluetta (saaren tai saariston vastakohtana). Manner esiintyy myös maantieteellisessä nimistössä (KH). Nykysuomen sanakirjassa mantereen synonyymina esiintyy vierassana kontinentti. MANTEREEN käsitettä on käytetty jo vanhassa kir- 6 Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset 173 jasuomessa. Nimitys manner esiintyy Agricolalla 1544, asu mantere Hemmin- gillä 1601 ja mannermaa asiakirjateksteissä 1771 (Jussila 1998). Nimityksistä mannermaa voisi olla ruotsin fastland-mallin mukaan muodostettu käännöslai- na. 1800-luvun aineistossa MANNER esiintyy koko vuosisadan ajan. Käsitteen nimitysten variaatio on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 56. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Ensimmäiset esiintymät ovat Samuel Rinta-Nikkolalta. Hän käyttää nimityksiä kuiva maa ja vanha maa, joista kuiva maa on esiintynyt myös Frosteruksella 1791. Kuiva maa esiintyy aineistossa lisäksi 1860- ja 1870-luvulla, esimerkiksi: (45) Maanpallo on paljon suuremmalta osalta vedellä peitetty kuin kuivalla maalla – – (Ervast 1865, 15). Nimitys on aina epätermimäinen. 1820-luvun ainoat nimitykset ovat mantere- maa ja mantere, joista manteremaa jää kertamuodosteeksi. Mantere esiintyy ai- neistossa tasaisesti melkein koko 1800-luvun ajan. 1840-luvun uusia nimityksiä ovat maa, manner, mannermaa, kuiva ja man- ter’-maa. Näistä kertamuodosteita ovat kuiva ja manter’-maa, mutta manner ja mannermaa esiintyvät lähteissä yleisesti 1840-luvun jälkeen: manner 33 lähtees- sä ja mannermaa 38 lähteessä. Vierassana kontinentti esiintyy aineistossa en- simmäisen kerran 1860-luvulla, Edvard Ervastilla 1865. Toisen kerran nimitys esiintyy 1890-luvulla. Nimitysten variaatio on onomasiologista ja kontekstuaa- lista. Vaihtelua on sekä tavassa kuvata käsitettä että nimityksen asuissa. TAULUKKO 56. MANTEREEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. MANNER 1800 1820 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 kuiva maa vahva maa manteremaa mantere maa manner mannermaa kuiva manter'-maa kontinentti MATALIKKO Matalikko tarkoittaa laajahkoa matalaa kohtaa meressä, järvessä tai joessa (NS; CD-PS). Matalikko esiintyy myös maantieteellisessä nimistössä (KH). Sen sy- nonyymina on CD-Perussanakirjassa matala. 1800-luvun aineistossa MATALI- KON käsite esiintyy ensimmäisen kerran Oulun Viikko-Sanomissa 1832. Siinä II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 174 käytetään nimitystä matala. Matala esiintyy aineistossa myös 1840-, 1860-, 1870- ja 1890-luvulla (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2), esimerkiksi (46) Matalaksi sanotaan sitä paikkaa, jossa meren pohja nousee lähelle we- den pintaa – – (Cannelin 1860, 16). Se voisi olla käännöslaina tai merkityslaina ruotsin vastineesta grund (SAOB), mutta todennäköisesti sana on ollut käytössä jo ennen kirjakielistä perinnettä: matalalla on vastineita lähisukukielissä, ja matalaa veden kohtaa tarkoittavaa sanaa on tarvittu kielessä jo varhain kulkureittien vuoksi (SSA). Ainoa syno- nyyminen nimitys laaka esiintyy Lönnrotin sanakirjassa 1847. Nykykielen ma- talikko esiintyy aineistossa ensimmäisen kerran Topeliuksen Maamme kirjan suomennoksessa Paavo Cajanderilla 1878. Käsitteestä ei 1800-luvulla käytetä muita nimitysvariantteja: matalan ja matalikon variaatio on kontekstuaalista ja laa’an suhteessa niihin onomasiologista. NIEMENNENÄ Nykykielessä niemen kärjestä käytetään nimityksiä niemennenä ja niemennokka (NS; CD-PS). Nykysuomen sanakirjassa nimityksenä on myös niemenkärki. NIEMENNENÄN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosi- kymmenittäin taulukossa 57. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy aineistossa 1830-luvulta alkaen. Ensim- mäisenä nimityksenä käytetään nenää, joka esiintyy aineistossa myös myöhem- min, 1860-luvulta eteenpäin. 1840-luvulla uusia NIEMENNENÄN nimityksiä on peräti yhdeksän. Näistä kertamuodosteiksi jäävät johdos nenäke ja nominatii- vialkuinen yhdyssana niemikärki. Nykynimitys niemennenä esiintyy ensimmäi- sen kerran Sanan Saattajassa 1841: (47) Siinä on niin aavoja vesiä, että kuukausittain hyvällä tuulella yhtä juonta purjestiessa et näe muuta kuin päälläsi taivaan ja ympärilläsi veden, vaan ei pienoistakaan niemen nenää kullakaan kulmin (SSV1841-8-2). Tämän jälkeen niemennenä esiintyy aineistossa 1870-luvulle saakka. Sen rinnal- la käytetään nominatiivialkuista asua nieminenä. Myös polyseeminen niemeke esiintyy niemen kärjen ja pienen niemen merkityksessä 1800-luvun aineistossa (vrt. NIEMI s. 175). Pelkkä kärki esiintyy niemen kärjen merkityksessä harvoissa lähteissä. Nimitykset nuha, sikko ja huippu esiintyvät pääasiassa J. F. Granlun- din suomennoksen eri painoksissa. 1860-luvulla käytössä on yhdeksän erilaista NIEMENNENÄN nimitystä. Niistä uusia ovat nokka, kap ja niemi: (48) Pitkän-soikulaa ulos mereen pistäwää maata sanotaan niemen- soikaleeksi, lyhempää ja huippu-päistä nenäksi tahi nokaksi (kap) (Canne- lin 1860, 14). 6 Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset 175 Nimityksistä ainoastaan koodinvaihto kap jää kertamuodosteeksi. 1870-luvun uusi nimitys suippu esiintyy myös nykykielessä mutta vain yleisen kärjen merkityksessä (NS; CD-PS). Polyseeminen nimitys saarenne on niemen kärjen merkityksessä kertamuodoste (vrt. NIEMIMAA s. 177). 1880-luvun uutena nimityksenä on nykykielen niemennokka, jota käyttää ensimmäisen ker- ran K. J. Juuti 1884. Nimitys esiintyy aineistossa vain yhden kerran. 1890- luvulla esiintyy vielä yksi uusi nimitys, maankärki. Vuosisadan lopussa käyte- tään edelleen useita nimityksiä: nenää, niemekettä, kärkeä, suippua ja maankär- keä. Mielenkiintoista on, ettei käytössä ole yhtään varsinaista nyky-yleiskielen nimitystä, vain yleistä kärkeä tarkoittava suippu. Nimitysten variaation lähtö- kohta on semasiologinen: nimityksistä ainakin nenä, niemeke, kärki, nuha, huip- pu, nokka, niemi, suippu ja saarenne ovat polyseemisiä, ja niiden vakiinnuttami- nen on vaikeaa myös siksi, että kategoria sekoittuu NIEMEN kategoriaan. Lisäksi nimityksissä on kontekstuaalista muodon variaatiota ja todennäköisesti myös murre-eroista johtuvaa vaihtelua. TAULUKKO 57. NIEMENNENÄN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. NIEMENNENÄ 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 nenä nenäke niemennenä nieminenä niemeke niemikärki kärki nuha sikko huippu nokka kap niemi suippu saarenne niemennokka maankärki NIEMI Veteen pistävää maaulkonemaa tarkoittava niemi (NS; CD-PS) esiintyy kirjakie- lessä Mikael Agricolan teksteistä alkaen (Jussila 1998). Yleiskielessä sen osittai- sena synonyymina voidaan pitää niemekettä (NS; CD-PS), vaikka nimityksillä on periaatteessa merkitysero: niemeke tarkoittaa pientä niemeä. Niemi esiintyy NIEMEN nimityksenä 1800-luvun alusta saakka, mutta sillä on aineistossa useita II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 176 synonyymeja. Nimitysten variaatio aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 58. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liit- teeseen 2. Samuel Rinta-Nikkola käyttää 1804 ensimmäisinä nimityksinä nie- men lisäksi nimityksiä maan-sträi ja träi: (49) Tämä maa [Barbaria] ulos tekee yhden pitkän maan-sträin pitkin Me- delhavia – – (Rinta-Nikkola 1804, 154). (50) – – ulos tekee yhden pitkän träin liki Medelhavia (Rinta-Nikkola 1804, 156). Nimitysten alkuperä on epäselvä. Alkuperäinen ilmaus voisi olla ruotsin land- sträcka, joka tarkoittaa maakaistaletta tai -aluetta. Esimerkiksi linjaa ja viivaa tarkoittava sana träki esiintyy Etelä-Pohjanmaalla asussa träi (SKES), mutta träki-sanan merkitys sopii huonosti esimerkin 51 kontekstiin. Nimitykset jäävät aineistossa ainokaisiksi. TAULUKKO 58. NIEMEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. NIEMI 1800 1820 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 maan-sträi träi niemi niemeke niementö nenä maakielukka niemimaa haikka niemisuikale maannuha niemensoikale huippu saarento merenniemi niemikkö nokka kulppo merenniemeke 1820-luvulla esiintyy niemen synonyymina ensimmäisen kerran johdos niemeke. Sanan kirjakielinen ensiesiintymä on vuoden 1823 Turun Viikko- Sanomista (Rapola 1960). 1820-luvun jälkeen niemeke esiintyy aineistossa ylei- sesti. Se on niemen ohella vakiintunein NIEMEN nimitys 1800-luvulla: niemeke 6 Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset 177 esiintyy 28 lähteessä ja niemi 49 lähteessä. 1840-luvulla niemellä ja niemekkeel- lä on vielä useita synonyymeja. Niistä kertamuodosteeksi jäävät niementö ja ne- nä. Yleisimpään käyttöön 1840-luvun uusista nimityksistä tulee niemimaa, jota käytetään myös minkä tahansa niemen merkityksessä (vrt. NIEMIMAA s. 177). Vielä 1860-luvulla otetaan käyttöön useita uusia NIEMEN nimityksiä. Niistä nie- mensoikale ja saarento esiintyvät useimmin myöhempinä vuosikymmeninä. 1870-luvun uusia nimityksiä ovat nokka ja kulppo ja 1880-luvulla käännöslaina merenniemeke, mutta niitä ei oteta yleiseen käyttöön. Yleisimmät synonyymit ovat 1800-luvun ajan niemi ja niemeke. NIEMEN nimityksissä variaatio on ensisi- jaisesti semasiologista, koska kategorian nimitykset ovat polyseemisia. Lisäksi nimitysten välillä on onomasiologista ja kontekstuaalista variaatiota nimitysten sananmuodostustavassa ja johtimissa. NIEMIMAA Niemimaa esiintyy nykykielessä sekä yleiskielessä että maantieteen termistössä ja nimistössä (NS; CD-PS; KH). Nykysuomen sanakirjassa niemimaa on määri- telty maantieteen erikoissanastoksi. Käsite esiintyy jo vanhassa kirjasuomessa. 1700-luvulla siitä käytetään nimityksiä niemimaa (Jussila 1998), saarento (Jus- sila 1998; STS 1776) ja saari (STS 1776). NIEMIMAAN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 59. Tarkem- mat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Aineiston ensimmäinen nimitys maanniemi jää kertamuodosteeksi. 1820-luvulla käytetään johdoksia saareke ja saarento. Saareke esiintyy tämän jälkeen vain Elias Lönn- rotin sanakirjassa 1847, mutta vanhassa kirjasuomessakin esiintynyt saarento on käytössä koko 1800-luvun ajan, tosin vain seitsemässä lähteessä. 1840-luvulla NIEMIMAAN merkityksessä käytetään kerran nykykielessä pientä niemeä tarkoittavaa, polyseemista niemekettä (vrt. NIEMENNENÄ s. 174 ja NIEMI s. 175). Aineistossa on 1840-luvulla ensimmäisen kerran myös nimitys niemimaa, joka on esiintynyt kirjakielessä jo Daniel Jusleniuksella 1745. Nie- mimaasta tulee 1800-luvun vakiintunein NIEMIMAAN nimitys. 1860-luvun uusia synonyymeja ovat niemensoikale ja niemi, joista niemensoikale esiintyy myös 1880-luvulla. 1870-luvulla uutena nimityksenä on johdos saarenne, mutta se jää kertamuodosteeksi. 1890-luvulla käytetään enää nimityksiä saarento ja niemi- maa, joista niemimaa on selvästi yleisempi, esimerkiksi (51) Semmoista maankappaletta, jonka kolmella puolella on wettä, sano- taan niemimaaksi – – (Salonen 1895, 5). NIEMIMAAN nimityksissä variaatio on polyseemisyyden vuoksi semasiolo- gista mutta myös onomasiologista ja kontekstuaalista: nimitykset vaihtelevat lähteistä riippuen, ja olemassa oleville nimityksille tarjotaan uusia vaihtoehtoja. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 178 TAULUKKO 59. NIEMIMAAN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. NIEMIMAA 1800 1820 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 maanniemi saareke saarento niemeke niemimaa niemensoikale niemi saarenne NOTKO Notkolla tarkoitetaan nykykielessä ympäristöään alempana olevaa maaston koh- taa (NS; CD-PS). Sanan merkitys on hyvin yleinen. Notkolle luetellaan myös useita synonyymeja: notkelma, noro, alanne ja painanne (CD-PS); Nykysuomen sanakirjassa lisäksi alho ja laakso. NOTKO on yleiskielen sanakirjossa siis jon- kinlainen LASKEUMAA vastaava yläkäsite. 1800-luvun aineistossa NOTKO tarkoit- taa yleensä laaksoa pienempää laskeumaa, esimerkiksi (52) Laaksoksi sanotaan suurempaa alankoa kahden korkean paikan välis- sä; pienempää notkoksi; lyhyttä ja kapeaa onelmaksi (Elmgren 1867, 13). NOTKON nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosi- kymmenittäin taulukossa 60. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy aineistossa 1830-luvulta alkaen. Ensim- mäinen nimitys notko on käytössä ensin sanomalehdistössä ja sen jälkeen useis- sa oppikirjoissa 1840-luvulta eteenpäin. Erityisen paljon NOTKON nimityksiä esiintyy vuoden 1847 Suomettaressa, jossa luetellaan erilaisia, pieneksi las- keumaksi tulkittavia nimityksiä viisi (kursivoitu): (53) Epätasaista vuorista maata osoittavia sanoja on kielessämme erinomai- sen monta, niinkuin: vuori, tunturi, vaara, kallio, kalta, mäki, köykämä, töykämä, töyry, kukkula, kunnas, kumpu, törmä, ahde’rotko, notko, alho, laakso, onsi, ouru, luola, holma j.n.e. (SMTR1847-2-4). Lisäksi Suomettaressa esiintyy toisessa kontekstissa nimitys noro. Nimityksistä vain notko ja noro esiintyvät aineistossa myöhemmin. 1840-luvun jälkeen uusia nimityksiä ei esiinny ja käytössä ovat vain nimitykset notko ja noro. Kaiken kaikkiaan käsite esiintyy harvoissa lähteissä, ja nimitysten variaatio voi olla kontekstuaalista ja esimerkiksi murre-eroista johtuvaa. Vakiintunein NOTKON nimitys on aineiston perusteella notko. 6 Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset 179 TAULUKKO 60. NOTKON nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. NOTKO 1830 1840 1860 1870 1880 1890 notko holma luola onsi ouru noro RANNIKKO RANNIKOLLA tarkoitetaan meren tai suuren järven ja mantereen raja-aluetta. Kä- sitteestä käytetään nykykielessä ja maantieteellisessä nimistössä nimitystä ran- nikko (NS; CD-PS; KH). 1800-luvun aineistossa käsitteellä on erilaisia samasta kannasta johdettuja nimitysvariantteja. Yleisimmin käytössä on nykykielen ran- nikko. Se esiintyy aineistossa 1840-luvulta alkaen (tarkat esiintymä- ja lähdetie- dot ks. liite 2). Rannikko on esiintynyt myös Kristfrid Gananderilla 1700-luvun lopussa (Jussila 1998). 1840-luvulla ja satunnaisesti myöhemmin käytetään myös asua rannasto (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2), esimerkiksi (54) Pitkin rannastoa on karia ja saaria (Granlund 1849, 86). Varianteista harvinaisin on rannisto, joka esiintyy vain kahden Aleksander Rah- kosen suomentaman oppikirjan eri painoksissa 1870- ja 1880-luvulla. Nimitys- ten välinen variaatio on kontekstuaalista johdinten variaatiota. RANTA RANNALLA voidaan tarkoittaa sekä maata että vettä maan ja veden rajalla tai mo- lempia. Nykykielessä nimityksenä on ranta (NS; CD-PS). Nykysuomen sanakir- jassa synonyymisena asuna on ranne. RANNAN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 61. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Ensimmäisinä nimityk- sinä ovat kusti ja ranta, tosin kirjoitusasussa randa. Molemmat nimitykset jäävät näissä asuissa kertamuodosteiksi, mutta rannasta tulee yleisin RANNAN nimitys 1800-luvulla, ja sitä on käytetty myös vanhassa kirjasuomessa Mikael Agrico- lasta alkaen (Jussila 1998). Rannan synonyymina on 1850-luvulta alkaen asu ranne, joka esiintyy ensimmäisen kerran August Ahlqvistilla 1859: (55) – – wasen – – ranne sitä wastaan hyvin matalaa – – (Ahlqvist 1859b, 84). Nykykielessä rannikolla on erikoismerkitys meren tai suuren järven ja mante- reen raja-alue (NS; CD-PS). 1800-luvun aineistossa rannikko esiintyy kuitenkin II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 180 kerran joen rannan merkityksessä. Kertamuodosteiksi jäävät myös nimitykset rantavieri ja vieremä. Nimitysten variaatio on pääasiassa kontekstuaalista: ensin eri lainasanojen ja sitten nimitysten asun ja johdosten variaatiota. Vasta viimei- set uudet nimitykset edustavat onomasiologista variaatiota. TAULUKKO 61. RANNAN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. RANTA 1800 1840 1850 1860 1870 1880 1890 kusti ranta ranne rannikko rantavieri vieremä RANTAMAA Rantamaalla tarkoitetaan rantaa mutta myös rannikolla olevaa valtiota (NS). Jälkimmäinen merkitys voi olla merkityslaina ruotsin sanan kustland merkityk- sestä (SAOB). Nykykielessä rantamaan synonyymeina ovat rannikkomaa (NS) ja rannikkoalue (NS; CD-PS). RANTAMAAN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 62. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsitteen ero RANTAAN ja RANNIKKOON on aineistossa osittain epäselvä. Ensimmäisenä nimityksenä Samuel Rinta-Nikkola käyttää 1804 nimitystä randamaa, joka on esiintynyt myös vuoden 1796 almanakassa (Jussila 1998). Kontekstin perusteella kysymys voisi olla myös rannasta tai rannikosta: (56) – – asettanut kansaa randa-maihin, ia muutamijn wähijn paickoihin liki wirtoia; – – (Rinta-Nikkola 1804, 219). Asussa rantamaa nimitys esiintyy tämän jälkeen 21 lähteessä. Sen merkitys kui- tenkin vaihtelee: (57) Etelä-Wenäjä, rantamaa pohjaispuolella Mustaa merta – – (Ahlqvist 1859, 29). (58) Lähinnä wettä olewaa maata sanotaan rannaksi; meren rantoja sano- taan myös rantamaaksi (Cannelin 1860, 14). 1840-luvulla rantamaalla on yksi synonyymi, merimaa ja 1860-luvulla joi- takin synonyymeja: rannejakso, rannemaa, rantajakso ja merenranta, mutta kaikki synonyymit jäävät käytännössä kertamuodosteiksi. 1870-luvulla syno- nyymeina ovat rannikkolakso ja rannikkomaa, joista Johan Bäckwallin ensi- esiintymä rannikkomaa esiintyy myös 1890-luvulla. 1890-luvulla synonyymeina käytetään vierumaata ja rannikkoaluetta, mutta ne esiintyvät vain yhdessä läh- 6 Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset 181 teessä. Nykysuomen sanakirjaan otettu rannikkoalue esiintyy Alli Nissisellä 1896. Aineiston perusteella RANTAMAATA ei voi pitää täysin itsenäisenä käsit- teenä, ja nimitykset olisi voinut pääosin sijoittaa myös RANNAN tai RANNIKON käsitteiden alle. Kategorioiden päällekkäisyys aiheuttaa semasiologista vaihte- lua. Lisäksi nimityksissä on onomasiologista variaatiota: ne nimittävät käsitettä eri näkökulmista. Nimitysten määriteosissa on myös kontekstuaalista variaatiota sanamuodostuksessa. TAULUKKO 62. RANTAMAAN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. RANTAMAA 1800 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 rantamaa merimaa rannejakso rannemaa rantajakso merenranta rannikkolakso rannikkomaa vierumaa SAARI SAARESTA käytetään nykykielessä ja maantieteellisessä nimistössä nimitystä saari (NS; CD-PS; KH). Pientä saarta voidaan nimittää luodoksi (NS; CD-PS), saarekkeeksi tai saarenteeksi (NS). Sekä saari että luoto ovat olleet kirjakieli- sessä käytössä jo Mikael Agricolalla (Jussila 1998), ja molemmat nimitykset esiintyvät myös 1700-luvun maantieteellisissä lähteissä, luoto sekä Suomenkie- lisissä Tieto-Sanomissa 1776 että Frosteruksella 1791 ja saari 1791 Frosteruk- sella. 1700-luvun lähteissä luotoa käytetään saaren merkityksessä, ei erityisesti pienen saaren merkityksessä: (59) Se tietty Mantere eroitetan neljään Osaan, joista on 1. Europa, 2. Asia, 3. Afrika, 4. Amerika: joitten ympäri on enämpiä ja wähempiä luotoja (STS1776-10). (60) Tapahtuwat myös peljättäwät maan järistyxet, joisa wuoret, Kaupun- git, Kylät owat maan sisälle uponnet, ihmiset eläwäldä maan sisälle men- net, meren luodot kadonnet ja toiset siaan ylösnosnet (JAFro1791-33). SAAREN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosi- kymmenittäin taulukossa 63. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Ensimmäisiä aineiston SAAREN nimityksiä ovat holma, luoto ja saari, joista luoto on aluksi ensisijainen käsitteen nimitys. Saari esiintyy Samuel Rinta-Nikkolalla vain kerran ja vierassana holma jää kertamuodosteeksi. Koko 1800-luvun aineistossa saaresta tulee kuitenkin yleisin SAAREN nimitys, II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 182 sillä se esiintyy kaikkina vuosikymmeninä ja ainoana nimityksenä 1880-luvulta alkaen (vrt. LUOTO s. 170). Nimityksen voidaan katsoa vakiintuvan käyttöön 1800-luvun aikana. Luotoa käytetään polyseemisesti minkä tahansa saaren mer- kityksessä 1870-luvulle saakka seitsemässä lähteessä, joista viimeisimmät esiin- tymät ovat saman oppikirjan uusia painoksia. 1840-luvulla saarelle esitetään kaksi uutta synonyymia: luotomaa ja salo. Molemmat jäävät aineistossa kerta- muodosteiksi. SAAREN nimityksenä salo on vanha balttilainen, suurta saarta tar- koittava laina (NES). Aineistossa se esiintyy vain kahdessa lähteessä, Vikmanin sanakirjakäsikirjoituksessa (RAPOLA) ja Kanava-lehdessä 1845: (61) Islanni on iso salo melkein keskimerellä Jäämeren ja Atlantinmeren välillä (Kanava 1845: 50 (RAPOLA)). 1860-luvulla uutena nimityksenä on kertamuodoste saarenne ja 1870- luvulla kertamuodoste saareke (vrt. NIEMIMAA s. 177). 1870-luvun jälkeen ai- neistossa esiintyy vain saari. Saareksi on yleensä suomennettu ruotsinkielisten alkuperäisteosten nimitys ö ja holm on yleensä käännetty luodoksi. Kategoriat ovat osittain päällekkäiset ja eriytymättömät myös ruotsissa, mikä osaltaan vai- kuttaa suomen synonymiaan ja luoto-sanan polyseemisyyteen. Variaatio onkin ensisijaisesti semasiologista ja toiseksi kontekstuaalista vierassanan ja omape- räisen nimityksen sekä nimitysten johdinten ja sananmuodostustavan variaatiota. TAULUKKO 63. SAAREN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. SAARI 1800 1820 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 holma luoto saari luotomaa salo saarenne saareke MERENSAARI 1800-luvun aineistossa esiintyy erillisenä käsitteenä MERENSAARI (vrt. SAARI s. 181). Myös nykykielen sanakirjoissa on hakusanana nimitys merensaari (NS; CD-PS). Merensaari on esiintynyt jo vanhassa kirjasuomessa, vuoden 1762 ase- tustekstissä (Jussila 1998). 1800-luvun aineistossa nimitys esiintyy ensimmäisen kerran 1830-luvulla ja sen jälkeen myös August Ahlqvistin suomennoksessa 1850- ja 1870-luvulla sekä K. J. Juutilla 1895. Merensaaren synonyymina ai- neistossa esiintyy merenluoto, jota käytetään 1840-luvulta alkaen, esimerkiksi (62) – – walta-kaupunki meren-luodossa – – (Granlund 1849, 78). 6 Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset 183 Myös merenluoto on käytössä vain J. F. Granlundin suomennoksen eri painok- sissa 1840-, 1860- ja 1870-luvulla sekä Kartastossa 1899. Nimitysten variaatio selittyy luoto-sanan polyseemisyydestä ja variaatiosta aineistossa. SAARIJONO SAARIJONOSTA käytetään yleiskielessä nimitystä saarijono (NS; CD-PS). Maan- tieteen termi on kuitenkin saarikaari (TN), jolla voidaan tarkoittaa hieman eri asiaa kuin saarijonolla: saarikaaret ovat mannerlaattojen törmäysvyöhykkeiden saarijonoja. 1800-luvun aineistossa saarikaarta ei esiinny. SAARIJONON käsite tulee aineistoon 1860-luvulla. Käsitteen nimitysten variaatio on kuvattu vuosi- kymmenittäin taulukossa 64. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Nimitys saarijono esiintyy ensimmäisen kerran Gustaf Cannelinilla 1860, mutta sitä käytetään seuraavan kerran vasta 1890-luvulla. Se on käännöslaina ruotsin vastineesta ökedja. 1860-luvun toinen nimitys saarijak- so jää kertamuodosteeksi. 1870-luvulla ainoana nimityksenä on saarisarja, joka esiintyy aineistossa yleisimpänä SAARIJONON nimityksenä. Nimitys esiintyy kui- tenkin pääasiassa vain kahden oppikirjan eri painoksissa. 1890-luvulla esiintyvät nimitykset saaristo ja skärgård, joista jälkimmäisessä on kyse koodinvaihdosta, ei varsinaisesta suomen kielen nimityksestä: (63) – – saari- ja luoto-vyöllä, jota sanotaan saaristoksi, ruotsiksi ”skär- gård” – – (Ignatius 1890, 78). Vielä 1890-luvulla käytössä on useita nimityksiä: saaristo, saarijono ja saari- sarja. TAULUKKO 64. SAARIJONON nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. SAARIJONO 1860 1870 1880 1890 saarijono saarijakso saarisarja saaristo skärgård SAARISTO SAARISTOSTA käytetään nykykielessä nimityksiä saaristo, saariryhmä (NS; CD- PS) ja arkipelagi (NS). 1800-luvun aineistossa käsite esiintyy 1800-luvun alusta alkaen. Käsitteen nimitysten variaatio on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 65. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Ensimmäiset nimitykset flocki, ioucko, kokous luotoia ja seura luotoia jäävät kertamuodosteiksi ja ovat epätermimäisiä, esimerkiksi II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 184 (64) Westindia seisoo kolmesta seurasta eli kokouxesta luotoia – – (Rinta- Nikkola 1804, 181). Nimitysten kokous luotoia ja seura luotoia rakenne on epäsuomalainen, ja ne onkin voitu muodostaa suoriksi käännöslainoiksi ruotsin vastaavista rakenteista. TAULUKKO 65. SAARISTON nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. SAARISTO 1800 1820 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 flocki ioucko kokous luotoia seura luotoia saaristo luodosto saaresto saarimaa saarikisto merikulma merimaa saarikihermä saarirypälet luotomaa saarento arkipelag saariryhmä saarijoukko saarijakso arkipelagi luotoryhmä Nimitys saaristo esiintyy kirjakielessä ensimmäisen kerran 1826 Renvallin sanakirjassa (Rapola 1960). Maantieteellisessä aineistossa se esiintyy 1840- luvulla ja sen jälkeen kaikkina vuosikymmeninä. Saaristo onkin prototyyppisin ja vakiintunein SAARISTON nimitys jo 1800-luvulla. Sillä on kuitenkin koko vuo- sisadan ajan useita synonyymeja, joista monet jäävät käytössä harvinaisiksi. 1830-luvulla nimityksenä esiintyy ainoastaan kertamuodoste luodosto. 1840- luvulla uusia nimityksiä ovat asu saaresto, saarimaa, asu saarikisto, merikulma ja merimaa. Muut nimitykset kuin saaresto ovat Vikmanin sanakirjan käsikirjoi- tuksesta. 1850-luvun uusia nimityksiä ovat saarikihermä, saarirypälet, ja luoto- maa, joista vain saarirypälet jää kertamuodosteeksi. 1860-luvun uusia nimityk- siä ovat saarento, arkipelag ja saariryhmä, joista saariryhmä on käytössä myös 6 Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset 185 1880- ja 1890-luvulla. Nykykielessäkin esiintyvän saariryhmän ensiesiintymä on Edvard Ervastilla 1865. 1870-luvun uusia nimityksiä ovat saarijoukko ja saarijakso, jotka molem- mat esiintyvät aineistossa myöhemmin. 1880-luvulla uusia nimityksiä ei esiinny, mutta 1890-luvulla uusina nimityksinä ovat arkipelagi ja luotoryhmä. Asun ar- kipelagi ensiesiintymä on K. E. F. Ignatiukselta vuodelta 1890. Vuosisadan lo- pussa käytössä on siis edelleen useita SAARISTON nimityksiä: saaristo, saari- ryhmä, saarijoukko, arkipelagi ja luotoryhmä. Näistä saaristo, saariryhmä ja arkipelagi otetaan Nykysuomen sanakirjaan. Nimitysten variaatio on sekä ono- masiologista että kontekstuaalista. Käsite nimetään eri näkökulmista, ja konteks- tuaalista variaatiota on erilaisen johtamisen ja käännösvarianttien takia. Lisäksi on variaatiota vierassanan ja omaperäisen nimityksen välillä. SAARISTON nimi- tyksissä esiintyy onomasiologista variaatiota aiheuttavaa synonymiaa myös ruotsinkielisissä alkuperäisteoksissa. Niissä vaihtelevat koko 1800-luvun ajan ainakin nimitykset skärgård, arkipelag, ögrupp ja öflock. Suomenkielisistä vas- tineista suoria käännöslainoja ovat saariryhmä ja saarijoukko. SALMI SALMEN nimitys salmi esiintyy jo vanhassa kirjasuomessa 1600-luvulla (Jussila 1998). Nykykielessä kahta vesistöä yhdistävästä kapeasta vesistöstä käytetään vain nimitystä salmi (NS; CD-PS). 1800-luvun aineistossa SALMI esiintyy 1800- luvun alusta alkaen. Käsitteen nimitysten variaatio on kuvattu vuosikymmenit- täin taulukossa 66. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Ensimmäiset nimitykset ovat Samuel Rinta-Nikkolan (1804) vie- rassanat merensundi ja sundi, joka on lainattu suoraan ruotsin vastineesta sund. Vierassanat jäävät aineistossa kertamuodosteiksi. 1820-luvulla nimityksiä ovat suu ja salmi, joista salmesta tulee 1800-luvun vakiintunein SALMEN nimitys. Se esiintyy ainoana nimityksenä 1830-, 1840- ja 1850-luvun aineistossa. TAULUKKO 66. SALMEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. SALMI 1800 1820 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 merensundi sundi suu salmi luonnollinen kanava kanava 1860-luvulla salmella on kaksi uutta synonyymia luonnollinen kanava ja kanava, esimerkiksi II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 186 (65) Kaitaa vettä kahden aukeamman veden välissä sanotaan salmeksi eli luonnolliseksi kanavaksi (Ervast 1865, 15). Kanava esiintyy synonyymina myös 1880-luvulla, mutta 1890-luvulla käytössä on vain nimitys salmi (vars. KANAVASTA ks. luku 7.3). Käsitteen nimityksissä on sekä onomasiologista näkökulman vaihtelua että kontekstuaalista asun variaatio- ta: sekä sundi että kanava saavat myös tarkentavan määriteosan. SELÄNNE Sekä selkä että siitä johdettu selänne on CD-Perussanakirjassa määritelty osaksi maantieteen erikoissanastoa. Molemmat tarkoittavat CD-PS:n mukaan pitkää ja kapeaa maankohoamaa. Nykysuomen sanakirjassa nimitysten merkitys on sama, mutta niitä ei ole määritelty maantieteen erikoissanastoon kuuluviksi. NS:ssa selän ja selänteen synonyymina on johdos selkämä. 1800-luvun aineistossa SE- LÄNNE esiintyy 1840-luvulta alkaen. Käsitteen nimitysten variaatio on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 67. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Ensimmäinen nimitys, Paavo Tikkasen selkämä vuodelta 1848 jää kertamuodosteeksi, vaikka se esiintyy NS:ssa. Sen sijaan ny- kynimitys selkä, joka myös esiintyy aineistossa ensimmäisen kerran Tikkasella, esiintyy 1800-luvun aineistossa säännöllisesti. 1840-luvulla esiintyy ensimmäi- sen kerran myös asu seljänne, jota käytetään myöhemmin jonkin verran. Nyky- asu selänne esiintyy ensimmäisen kerran 1850-luvulla, mutta Rapolan (1960) mukaan se on tullut kirjakieleen 1820-luvulla. Aineistossa selänne esiintyy yhtä usein kuin asu selkä, esimerkiksi (66) Etelärannalla päättywät selänteet jyrkkinä mereen – – (Rahkonen 1872, 4). Nimityksien taustalla voi olla merkityslaina ruotsin vastineesta rygg, jota käyte- tään erityisesti yhdyssanoissa landrygg ’maaselkä’ ja bergrygg ’vuoriselkä’. Ky- se voi olla myös yleisemmästä, useassa kielessä esiintyvästä metaforasta: ko- houma muistuttaa ihmisen selkää. Nimitysten välinen variaatio on kontekstuaa- lista sananmuodostustavan vaihtelua. TAULUKKO 67. SELÄNTEEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. SELÄNNE 1840 1850 1860 1870 1880 1890 selkämä selkä seljänne selänne 6 Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset 187 SOLA Sola tarkoittaa nykykielessä paikkaa, jossa tie johtaa vuoriston tai harjanteen poikki lähekkäisten jyrkänteiden (tai jyrkänteen ja veden) välistä (NS; CD-PS). Nimityksen sola lisäksi CD-Perussanakirjassa ja Nykysuomen sanakirjassa esiintyy osittain synonyyminen nimitys loma, joka tarkoittaa yleisesti aukkoa tai välipaikkaa. Nykysuomen sanakirjassa esiintyvät myös hakusanat vuorensola ja vuorisola. 1800-luvun aineistossa SOLAA ei määritellä tien kautta vaan maas- tonmuotojen näkökulmasta, esimerkiksi (67) Wuoren-solaksi sanotaan sellaista laksoa, joka juurikuin katkaisee wuorijonon ja niin tawoin yhdistää molemmin puolin wuorta olewat maa- kunnat (Cannelin 1860, 15). SOLAN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikym- menittäin taulukossa 68. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite on käytössä aineistossa 1840-luvulta alkaen. Ensim- mäisistä nimityksistä lumionelma jää kertamuodosteeksi, mutta onelma esiintyy aineistossa myös 1850- ja 1870-luvulla August Ahlqvistin suomennoksen eri painoksissa. Nimitys loma esiintyy ensimmäisen kerran Ahlqvistin kääntämän oppikirjan toisessa painoksessa 1855 ja sen jälkeen vain saman teoksen myö- hemmissä painoksissa. Nimitys vuorensola on yksi 1860-luvun uusista nimityk- sistä. Se on käytössä ensimmäisen kerran Gustaf Cannelinilla 1860 (ks. esi- merkki 68) ja sen jälkeen myös myöhemmin. Muut 1860-luvun nimitykset vuo- rikouru ja vuorilakso jäävät kertamuodosteeksi. TAULUKKO 68. SOLAN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. SOLA 1840 1850 1860 1870 1880 1890 lumionelma onelma loma vuorensola vuorikouru vuorilakso alanne vuorisola solikko syvenne vuorisyvänne sola syvennys II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 188 1870-luvulla uusia nimityksiä on viisi. Alanne, solikko ja vuorisyvänne jää- vät kertamuodosteiksi, mutta syvenne esiintyy solan merkityksessä myös 1880- luvulla ja asu vuorisola 1880- ja 1890-luvulla. Nominatiivialkuinen vuorisola esiintyy ensimmäisen kerran 1871 B. F. Salosella. 1880-luvulla uusia nimityksiä on kaksi. Niistä syvennys jää kertamuodosteeksi. Nykynimitys sola esiintyy en- simmäisen kerran vasta 1889 Oskar Dannholmilla. 1890-luvulla ei uusia nimi- tyksiä enää tule. Käytössä ovat nimitykset vuorensola, vuorisola ja sola, jotka kaikki otetaan Nykysuomen sanakirjaan. Nimityksissä on kyse kontekstuaalises- ta variaatiosta, sillä solan perusmerkitykseen sisältyy vuori-alkuisen määriteosan tuoma lisämerkitys eikä sanojen välillä ole kyse hyponyymisestä suhteesta. Käy- tössä yleisin ja pitkäikäisin on nimityksistä vuorensola. Vuorensola ja vuorisola ovat suoria käännöslainoja ruotsin vastineesta bergpass. Alkuperäisteoksissa vastineena on myös kolmatta 1890-luvun nimitystä vastaava nimitys, pelkkä pass ’sola’, joten variaatio on samanlaista ruotsissa. Aineiston muiden variantti- en välillä on myös onomasiologista variaatiota: käsite nimetään eri näkökulmista ja kuvataan eri tavoin, esimerkiksi solaksi, syvennykseksi ja onelmaksi. SUISTO SUISTOSTA käytetään nyky-yleiskielessä ja maantieteen termistössä synonyymi- siä nimityksiä suisto ja delta (TN; MS; NS; CD-PS). CD-Perussanakirjassa maantieteen erikoissanastoksi on määritelty lisäksi suistomaa, joka esiintyy myös Nykysuomen sanakirjassa. Molemmissa sanakirjoissa suistomaa on määri- telty suiston synonyymiksi. Nykysuomen sanakirjassa esiintyvät lisäksi nimityk- set suistamo ja deltamaa. SUISTON nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosi- kymmenittäin taulukossa 69. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy aineistossa 1840-luvulta alkaen. Ensim- mäiset nimitykset ovat delta ja deltamaa, joista delta esiintyy kirjakielessä en- simmäisen kerran Maamiehen Ystävässä 1845 ja deltamaa Modeenin oppikirjan suomennoksessa 1848: (68) – – Egyptin hedelmällisintä osaa, niin kutsuttua Deltaa (MY 1845, no 3). (69) Näiden haarojen wälissä olewata maata sanotaan muukalaisella nimel- lä Delta-maaksi (< Modeen 1848, 31). 1850-luvulla käsitettä ei esiinny, mutta sekä vierassana delta että osittainen käännöslaina deltamaa esiintyvät aineistossa 1860-luvulta eteenpäin. 1860-luvun uusia nimityksiä ovat kertamuodosteet suuhaarusmaa ja suu- maa sekä nimitys suuhaaramaa, joka esiintyy myös 1870- ja 1880-luvulla. 1870-luvun uusia nimityksiä ovat suisto ja suistomaa sekä kertamuodosteeksi jäävä asu suintomaa. Suisto ja suistomaa esiintyvät ensimmäisen kerran 1872 Aleksander Rahkosella. 1880-luvulla ei uusia synonyymeja oteta käyttöön, mut- 6 Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset 189 ta 1890-luvulla uusina nimityksinä esiintyvät suistamo ja asu deltta. Suistamo esiintyy ensimmäisen kerran K. E. F. Ignatiuksella 1890, ja se on otettu myös Nykysuomen sanakirjaan. 1890-luvulla käytössä ovat lisäksi nimitykset delta, suisto ja suistomaa. Deltta-asua lukuun ottamatta kaikki 1890-luvun nimitykset esiintyvät nykykielen sanakirjoissa. SUISTON nimitysten variaatio on onomasio- logista: vakiintumattomalle ja vieraalle käsitteelle haetaan informatiivista tapaa nimetä se. Lisäksi nimityksissä esiintyy runsaasti kontekstuaalista variaatiota vierassanan ja käännöslainanimitysten välillä sekä sanojen kirjoitusasuissa. Näin runsasta variaatiota ei esiinny 1800-luvun ruotsinkielisissä alkuperäisteoksissa. Yleisin nimitys, jonka suomentajat ovat kääntäneet, on delta. Vain joissakin läh- teissä esiintyy 1800-luvun puolivälissä asu deltaland, yhdessä myös mynnings- land. Nimitys suumaa ja sen eri variantit ovatkin todennäköisesti käännöslaino- ja. Nimitystä deltaland ei ole aina käännetty deltamaaksi, vaan vastineena voi olla myös pelkkä delta. TAULUKKO 69. SUISTON nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. SUISTO 1840 1860 1870 1880 1890 delta deltamaa suuhaarusmaa suuhaaramaa suumaa suisto suistomaa suintomaa suistamo deltta SÄRKKÄ Särkällä tarkoitetaan vedenalaista tai matalana vedestä kohoavaa hiekka- tai muuta pohja-ainesten kasaumaa lähellä rantaa tai joen uomassa (NS; CD-PS). Särkkä esiintyy monikossa myös maantieteellisessä nimistössä (KH). Nykysuo- men sanakirjassa hakusanoina ovat lisäksi hietasärkkä ja hietamatalikko sekä säikkä, joka määritellään kansankieliseksi. CD-Perussanakirjassa esiintyy ha- kusanan särkkä selityksessä myös yhdyssana hiekkasärkkä. Nykysuomen sana- kirjassa särkälle mainitaan myös toinen kansankielinen merkitys ’(hiekka)harju, harjanne’. Aineistossa käsite esiintyy 1800-luvun alusta alkaen. Nimitysten vari- aatio on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 70. Tarkemmat tiedot esiintymi- en määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Ensimmäisen kerran käsite maini- taan Samuel Rinta-Nikkolan käsikirjoituksessa 1804. Rinta-Nikkolan nimityk- senä on hietapakka: II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 190 (70) Newfoundlandi – – on kuuluisa yhden hieta-pakan tähden kujn sijnä edesä makaa – – (Rinta-Nikkola 1804, 180). Ensimmäinen nimitys esiintyy uudestaan vain kerran, 1830-luvulla. Nimityksen loppuosa pakka on voitu lainata ruotsin mäkeä tarkoittavasta sanasta backe tai särkkää tarkoittavasta sanasta bank. 1820-luvun nimitystä hietakari käytetään lähteissä myöhemmin 1870-luvulta alkaen. 1840-luvulla käytössä on vain uusia nimityksiä. Niistä hiejikko, hiekkakari ja hiekkaluoto jäävä kertamuodosteiksi, mutta hietaluoto esiintyy uudelleen 1870-luvulla. Sekä hiekkaluoto että hieta- luoto voivat olla käännöslainoja ruotsin vastineesta sandö (SAOB). Myös 1860- luvulla käytössä on vain uusia nimityksiä. Kertamuodosteeksi jää hietamatala, vaikka lähellä sitä oleva nimitys hietamatalikko on otettu Nykysuomen sanakir- jaan. NS:n asua ei aineistossa kuitenkaan esiinny. Nimitys hietasäikkä on esiin- tynyt jo vanhassa kirjasuomessa, tosin asussa hiettasäikkä Kristfrid Gananderin sanakirjassa (VKS). TAULUKKO 70. SÄRKÄN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. SÄRKKÄ 1800 1820 1830 1840 1860 1870 1880 1890 hietapakka hietakari hiejikko hiekkakari hietaluoto hiekkaluoto hietasäikkä säikkä hietamatala nummi särkkä hietasärkkä 1870-luvulla käytössä ovat nimitykset hietakari ja hietaluoto, mutta lisäksi aineistossa esiintyy kaksi uutta nimitystä: nummi ja särkkä. Särkkä esiintyy ai- neistossa siis vasta 1870-luvulla, Johan Bäckwallin suomentamassa Topeliuksen Maamme kirjassa 1876, vaikka nimitystä on käytetty jo vanhassa kirjasuomessa: (71) Ja monissa paikoissa on hiekka kokounut särkiksi ja kankaiksi (Bäck- wall 1876, 19). Särkän ensiesiintymä on Porthanilta 1770-luvulta, ja sana esiintyy myös Renval- lin sanakirjassa 1826 (SSA). 1880-luvulla uutena nimityksenä käytetään hie- tasärkkää. Se esiintyy ensimmäisen kerran 1889 Oskar Dannholmilla. 1890- luvulla SÄRKÄSTÄ käytetään edelleen useita nimityksiä: hietakaria, hietasäikkää, 6 Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset 191 säikkää, särkkää ja hietasärkkää. Ainakin osa nimityksistä on käännöslainoja ruotsin vastineesta sandbank. Nimityksissä on runsaasti onomasiologista ja kon- tekstuaalista vaihtelua. Mikään nimityksistä ei saa muita vakiintuneempaa ase- maa. Variaation tausta voi olla semasiologinen: murteista otetuilla nimityksillä on eri merkityksiä, jotka vaikuttavat vakiintumiseen, sillä särkkää käytetään myös harjun merkityksessä. Lisäksi nimityksissä on onomasiologista vaihtelua etenkin yhdyssanojen edusosissa ja kontekstuaalista alueellista variaatiota. TASANKO TASANGOSTA käytetään nykykielessä nimityksiä tasanko, tasamaa ja tasanko- maa (NS; CD-PS). Nimityksistä tasanko on määritelty maantieteen erikoissanas- toon kuuluvaksi. Tasanko tarkoittaa suurehkoa maanpinnan aluetta, joka on pin- nanmuodoltaan tasainen (CD-PS). Nykysuomen sanakirjassa tasanko määritel- lään vielä tarkemmin: ’korkeussuhteiltaan enintään 10 metriä vaihteleva ja kal- tevuudeltaan enintään 1:170-suhteinen’. 1800-luvun aineistossa TASANKO esiin- tyy yleensä NS:n määritelmää yleisemmässä merkityksessä: sitä ei määritellä tarkasti korkeussuhteiltaan tietynlaiseksi. TASANGON käsite sekoittuu koko 1800-luvun ajan LAKEUDEN käsitteeseen (ks. LAKEUS s. 168). TASANGON Nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosi- kymmenittäin taulukossa 71. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy aineistossa 1840-luvulta alkaen. Ensim- mäisistä nimityksistä kangas jää kertamuodosteeksi, mutta tasamaa esiintyy ai- neistossa säännöllisesti 1880-luvulle saakka. Aineistossa tasamaan ensiesiinty- mä on Maamiehen Ystävästä vuodelta 1845: (72) Ala-Egyptissä lewityksen se taas lawealle tasamaalle – – (MY 1845, no 3). 1850-luvun uusi nimitys on tasanko, jonka kirjakielinen ensiesiintymä on Daniel Europaeuksen sanakirjasta vuodelta 1853 (Rapola 1960). Sen jälkeen tasangosta tulee aineiston yleisin TASANGON nimitys, esimerkiksi (73) Rantamaat Suomessa ovat kaikkialla tasankoja – – (Dannholm 1889, 10). 1860-luvun uusista nimityksistä polyseeminen käännöslaina alamaa jää kertamuodosteeksi mutta tasankomaa esiintyy aineistossa myös 1880- ja 1890- luvulla. Ensimmäisen kerran tasankomaata käyttää 1867 K. L. Elmgren. 1870- luvulla käytössä ovat vain nimitykset tasamaa ja tasanko, 1880-luvulla lisäksi tasankomaa ja 1890-luvulla vain tasanko ja tasankomaa. Prototyyppisimpänä TASANGON nimityksenä voisi aineiston nimityksistä pitää läpinäkyvintä ja suo- raan ruotsin slättland-nimitystä vastaavaa nimitystä tasamaa, mutta vakiintunein TASANGON nimitys on tasanko. Nimitysten variaatio on sekä onomasiologista II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 192 että kontekstuaalista; osassa nimityksiä myös polyseemisyyden ja kategorioiden eriytymättömyyden takia variaatio on semasiologista. TAULUKKO 71. TASANGON nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. TASANKO 1840 1850 1860 1870 1880 1890 tasamaa kangas tasanko alamaa tasankomaa TUNTURI Maantieteen termistössä ja yleiskielessä tunturilla on sama merkitys: ’puurajan yläpuolelle kohoava vuori’ (MS; NS; CD-PS). Tämä merkitys esiintyy myös 1800-luvun aineistossa, jossa TUNTURIA käytetään yleisesti VUOREN synonyymi- na, ei pelkästään Pohjoismaiden kohoumien nimityksenä. Nykykielessä tunturin synonyymina voi olla nimitys tunturivuori (NS). TUNTURIN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosi- kymmenittäin taulukossa 72. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite tulee aineistoon 1820-luvulla. Silloin nimityksenä on jo 1600-luvulla kirjakielessä esiintynyt tunturi (Jussila 1998): (74) Se [Euroopan, Aasian ja Afrikan manner, vanha maailma] on pie- nemmiltä meriltä ja isoilta tunturilta jaettu kolmeen pää-osaan, – – (TVS 1820-4-1). (75) Sen läntinen puoli on itäisestä erotettu tuntureilta, jotka ovat ikuiselta jäältä peitetyt ja joittenka yli ei ole ollut mahdollinen matkustaa (TVS 1823-39-2). Tämän jälkeen tunturi on käytössä aineistossa koko 1800-luvun ajan. Ensimmäinen synonyyminen ilmaus esiintyy 1830-luvulla, mutta konteks- tuaalinen synonyymi tunturien kukkula jää kertamuodosteeksi. Kertamuodostei- ta ovat myös 1840-luvun synonyymit kukkula ja oivi, joista oivi on lainattu saa- mesta. 1850- ja 1860-luvulla esiintyy vain nimitys tunturi, ja seuraava syno- nyymi tunturiselkä esiintyy vasta 1870-luvulla. Tunturiselkä esiintyy aineistossa myös 1880-luvulla. Useita uusia nimityksiä esiintyy aineistossa 1890-luvulla. Silloin käytössä ovat asut tunturikukkula ja oaivi sekä kokonaan uudet nimityk- set tunturivuori ja tunturilohko. NS:n nimitys tunturivuori esiintyy aineistossa ensimmäisen kerran K. E. F. Ignatiuksella 1890 ja sen jälkeen samana vuosi- kymmenenä myös muissa lähteissä. Se on suora käännöslaina ruotsin vastineesta fjällberg (SAOB). Vakiintunein TUNTURIN nimitys on koko 1800-luvun ajan tunturi; muiden nimitysten kohdalla kyse on yksittäisistä, epätermimäisistä ku- vaavista ilmauksista, joissa on myös kontekstuaalista asujen variaatiota. 6 Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset 193 TAULUKKO 72. TUNTURIN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. TUNTURI 1820 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 tunturi tunturien kukkula kukkula oivi tunturiselkä tunturikukkula tunturivuori oaivi tunturilohko TUNTURIJONO Tunturijonoa käytetään 1800-luvun aineistossa yleensä vuorijonon merkitykses- sä. Koska käsitteet TUNTURI ja VUORI eivät ole merkitykseltään erottuneet, tämä näkyy myös niistä muodostettujen yhdyssanojen merkityksessä. Ruotsinkielisten alkuperäisteosten berg-alkuiset nimitykset on voitu suomentaa joko vuori- tai tunturi-alkuisiksi. TUNTURIJONON vastineina esiintyvät siis esimerkiksi bergs- rygg ja fjällsträckning. Nykykielen sanakirjoissa (NS; CD-PS) tunturijono esiin- tyy vain hakusanana. Lisäksi hakusanana esiintyy tunturiselänne (mt.). Tunturi-alkuiset jonomaisen kohouman nimitykset alkavat esiintyä aineis- tossa 1840-luvulta alkaen. Nimitysten variaatio on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 73. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liit- teeseen 2. Ensimmäinen nimitys tunturiselkämä tarkoittaa vuorijonoa tai vuoris- toa mutta jää kertamuodosteeksi: (76) Wuoristo: Norjan tunturiselkämästä – – (Finelius 1848, 3). Seuraavat esiintymät ovat 1860-luvulta. Nykykielen nimitys tunturijono esiintyy ensimmäisen kerran Gustaf Cannelinilla 1860 ja sen jälkeen kaikkina 1800- luvun lopun vuosikymmeninä. Tunturijonosta tuleekin vakiintunein tunturi- alkuinen kohoumajonon nimitys 1800-luvulla; tosin nimitys esiintyy vain kuu- dessa lähteessä. Se on todennäköisesti suora käännöslaina. Toinen 1860-luvun nimitys tunturinselkä esiintyy aineistossa myös 1880-luvulla. 1870- ja 1880-luvulla ei aineistossa esiinny uusia nimityksiä, mutta 1890- luvulla uutena nimityksenä on nykykielen nominatiivialkuinen asu tunturiselän- ne, joka esiintyy ensimmäisen kerran K. E. F. Ignatiuksella 1890. Toinen 1890- luvun nimitys, tunturiselkä esiintyy aineistossa vain kerran. Selkämä-, selkä- ja selänne-loppuiset TUNTURIJONON nimitykset ovat käännöslainoja: vastineena voi olla joko bergsrygg tai fjällrygg (SAOB). Nimitysten jono- ja selkä-edusosien vaihtelua voidaan pitää onomasiologisena näkökulman valintana, mutta muuten variaatio on kontekstuaalista muodon ja edusosan sananmuodostuksen vaihtelua. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 194 TAULUKKO 73. TUNTURIJONON nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. TUNTURIJONO 1840 1860 1870 1880 1890 tunturiselkämä tunturijono tunturinselkä tunturiselänne tunturiselkä TUNTURISTO Käsitteellä TUNTURISTO tarkoitetaan 1800-luvun aineistossa sekä tunturistoa että vuoristoa. Nimitys tunturisto esiintyy Nykysuomen sanakirjassa tunturialueen merkityksessä. Samantapainen kollektiivinen merkitys voisi olla Nykysuomen sanakirjan hakusanalla tunturijakso. 1800-luvun aineistossa käsite esiintyy 1860-luvulta alkaen. Ensimmäinen nimitys tunturijakso tarkoittaa vuoristoa: (77) – – Pyreneitten tunturijakso (Ervast 1865, 160). Toinen 1860-luvun nimitys tunturisto esiintyy ensimmäisen kerran tunturijakson tapaan Edvard Ervastilla 1865. Tunturisto voisi tarkoittaa nimenomaan tunturien muodostamaa aluetta. Nimitys jää aineistossa kertamuodosteeksi. Seuraavan kerran tunturijakso esiintyy aineistossa 1890-luvulla. Vuosi- kymmenen muita nimityksiä ovat tunturijoukko ja tunturiryhmä, joista tunturi- joukko esiintyy kolmessa eri lähteessä (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2). Nykysuomen sanakirjaan sitä ei kuitenkaan ole otettu. 1800-luvun aineistos- sa se on esiintymien määrän perusteella yleisin nimitys. TUNTURISTON nimitys- ten variaatio on kontekstuaalista, mutta taustalla on myös kategorioiden eriyty- mättömyydestä ja vakiintumattomuudesta johtuvaa semasiologista variaatiota. UOMA UOMA on käsitteenä 1800-luvun aineistossa epämääräinen. Sen kohdalla voi- daan puhua UOMAN kategoriasta, johon olen ryhmitellyt kaikki virtaavan veden maaperään uurtamaa tai muuta samantapaista uraa tarkoittavat nimitykset. Ny- kykielessä nimityksinä voivat olla uoma (NS; CD-PS), juotti ja ojanne (NS). 1800-luvun aineistossa käsite esiintyy 1840-luvulta alkaen. Nimitysten variaatio on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 74. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Ensimmäinen nimitys vesijuova jää kertamuodosteeksi, samoin kuin 1850-luvun nimitys rotko ja 1860-luvun nimi- tys virranjuova, joka on käännöslaina joko ruotsin vastineesta strömbädd tai flodbädd (SAOB). 1860-luvun nimitys juova esiintyy uudelleen 1890-luvulla. Käsitettä ei esiinny 1870- ja 1880-luvun aineistossa, mutta 1890-luvulla nimityksiä on useita. Juovan lisäksi käytetään nimityksiä ojanne, uoma, juotti ja virtauoma. Nykysuomen sanakirjan ojanne esiintyy aineistossa K. E. F. Ignati- 6 Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset 195 uksella 1890 ja juotti Kartastossa 1899. Uoma esiintyy ensimmäisen kerran vas- ta Kartastossa 1899 kontekstissa: (78) – – virtain uurtamat uomat (Kartasto/Sederholm 1899b, 2). Kielessä uoma on ollut ennen, kuin se on päässyt kirjakieleen, sillä saamen met- säistä jokilaaksoa tarkoittava sana vuopmi on selitetty lainaksi itämerensuoma- laisesta sanasta uoma (NES). Nimitysten variaatio saattaakin olla murre-eroista johtuvaa kontekstuaalista variaatiota. Nimityksillä vesijuova, virranjuova ja juo- va sekä uoma ja virtauoma ei ole hyponyymistä suhdetta, jolloin niidenkin välil- lä on kyse kontekstuaalisesta variaatiosta. TAULUKKO 74. UOMAN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. UOMA 1840 1850 1860 1890 vesijuova rotko virranjuova juova ojanne uoma juotti virtauoma VAARA Nykykielessä vaara tarkoittaa tavallisesti loivarinteistä, luonnontilassa metsän peittämää korkeaa mäkeä mannerjään peitossa olleella alueella varsinkin Fenno- skandiassa (NS; CD-PS). 1800-luvun aineistossa VAARAN käsite esiintyy 1840- luvulta alkaen. Käsitteen nimitysten variaatio on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 75. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liit- teeseen 2. Ensimmäinen nimitys on vaara, jota on käytetty vanhassa kir- jasuomessa 1700-luvulta saakka vuoren ja mäen merkityksessä (SSA). Joissakin murteissa vaara on merkinnyt myös ’(metsäistä) kukkulaa ja vuorta’ (mt.). Ai- neistossa vaaralla on sekä vuoren (esimerkki 79) että metsäisen vuoren (esi- merkki 80) merkitys: (79) – – wuori-hyppylöitä, joita kutsutaan aina korkeutensa mukaan tuntu- reiksi, waaroiksi, ja Lappalaisilta oiwiksi (Tikkanen 1848, 20). (80) – – tuntureiksi; niitä matalammat metsäiset vuoret sanotaan vaaroiksi ja metsättömät kallioiksi (Ervast 1865, 16). Vaara esiintyy aineistossa yleisesti 1840-luvulta eteenpäin, ja sillä on vain joitakin synonyymeja. 1860- ja 1890-luvulla käytetään läpinäkyvää käännös- II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 196 lainanimitystä metsävuori ja 1890-luvulla lisäksi nimitystä harjuselänne, joka esiintyy hakusanana myös Nykysuomen sanakirjassa. Kartastossa (1899) har- juselänne on pyritty ottamaan murteellisen vaara-nimityksen tilalle: (81) – – omituinen maanpinnan muodostus, maa kun täällä on ikäänkuin saumattu yhdensuuntaisesti kulkevilla pitkänkapeilla harjuselänteillä (Kar- jalassa tavallisesti ”vaaroiksi” sanottuja), jotka ovat 15–50 m korkeita – – (Kartasto/Sederholm 1899, 7). Nykysuomen sanakirjassa tätä merkityksenselitystä ei esiinny, eikä nimitys ole vakiintunut käyttöön. Ehdottomasti yleisin ja vakiintunein VAARAN nimitys on jo 1800-luvulla murteista kirjakieleen saatu vaara. Muut eri näkökulmasta anne- tut nimitykset ovat onomasiologisia variantteja mutta jäävät harvinaisiksi. TAULUKKO 75. VAARAN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. VAARA 1840 1850 1860 1870 1880 1890 vaara metsävuori harjuselänne VALTAMERI VALTAMERESTÄ käytetään sekä maantieteen termistössä että yleiskielessä ensisi- jaisesti nimitystä valtameri. Nykysuomen sanakirjassa sen synonyymina esiintyy vierassana oseaani. Käsitteen nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 76. Tarkemmat tiedot esiintymien mää- ristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. VALTAMEREN käsite on käytössä heti 1800-luvun alussa. Samuel Rinta-Nikkola käyttää ensin nimitystä oceanus: (82) Se suuri meri kujn ymbärijns pijrittää sen kujvan maan maan kluutun päällä kutzutan Oceanus (Rinta-Nikkola 1804, 6). Rinta-Nikkolan nimitys jää tässä asussa kertamuodosteeksi. 1820-luvulta alkaen lähteissä esiintyy nimitys valtameri. Sen ensiesiintymä on jo vanhasta kir- jasuomesta Procopaeukselta vuodelta 1681 (Jussila 1998). Nimitys on yleisin VALTAMEREN nimitys myös 1800-luvulla. 1840-luvulla sillä on kuitenkin kolme kertamuodosteiksi jäänyttä synonyymia: mailmanmeri, oceani ja ocean. Mail- manmeri on nimityksistä ainoa suora käännöslaina ruotsin vastineesta världshav. Vierassana oseaani esiintyy 1870-luvulla asussa oseani ja nykyisessä kirjoi- tusasussa 1880-luvulla Oskar Dannholmilla. Vierassana ei kuitenkaan vakiinnu 1800-luvulla yleiseen käyttöön, vaikka myös ruotsinkielisissä alkuperäislähteis- sä esitetään vierassana ocean yleensä synonyymiseksi nimitykseksi. Nimityksis- sä on vähän onomasiologista variaatiota ja runsaasti kontekstuaalista variaatiota vierassanan ja omaperäisen nimityksen välillä sekä vierassanan kirjoitusasussa: 6 Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset 197 Vierassana mukautetaan suomen kielen äänne- ja kirjoitusjärjestelmään 1800- luvun aikana pikkuhiljaa. Myös sanan lainanantajakieli vaihtelee. TAULUKKO 76. VALTAMEREN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. VALTAMERI 1800 1820 1840 1850 1860 1870 1880 1890 oceanus valtameri mailmanmeri oceani ocean oseani oseaani VEDENJAKAJA Käsite VEDENJAKAJA tarkoittaa vesistöalueiden välistä ylänköä tai muuta sellais- ta rajaa, jonka eri puolilta vedet virtaavat eri suuntiin (CD-PS s. v. vedenjakaja). Nykysuomen sanakirjassa käsite on määritelty suppeammin vain jokialueen vä- liseksi rajaksi. Käsitteestä käytetään nykykielessä ensisijaisesti nimitystä veden- jakaja (NS; CD-PS), mutta Nykysuomen sanakirjassa esiintyvät myös nimityk- set maanselkä ja maanselänne. Maanselkä määritellään sanakirjassa vedenjaka- jan täydeksi synonyymiksi: ’jono maankohoumia, jotka muodostavat vedenjaka- jan, maanselänne’ (NS). Nimitys maanselkä esiintyy jo vanhassa kirjasuomessa, 1700-luvulla Aspegreenilla (Jussila 1998) ja Frosteruksella. VEDENJAKAJAN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 77. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy aineistossa ensimmäisen kerran 1820-luvulla. Silloin nimityksenä on maanselkä, joka on suora käännöslaina ruotsin vastineesta landrygg. Maanselkä on käytössä 1840-luvulta eteenpäin kaikkina vuosikymmeninä, ja siitä tulee vakiintunein 1800-luvun VEDENJAKAJAN nimitys, esimerkiksi (83) Maanselän harjanneet jakavat veden pitäjässä – – (SMTR 1847: 20, 4 (Polén) (RAPOLA)) 1840-luvulla nimityksellä on kuitenkin useita synonyymisia asuja ja nimityksiä. Niistä kertamuodosteiksi jäävät maanselkävä, maanselkäin, vesijako, vuoriselkä ja maanseljänne. Asu maaselkä esiintyy myös 1850-luvulla. 1840-luvun nimi- tyksistä yleisimpään käyttöön tulee nimitys maanselänne, joka on otettu myös Nykysuomen sanakirjaan. Nimitys esiintyy ensimmäisen kerran 1848 Modeenin oppikirjan suomennoksessa. 1850-luvun uusi nimitys, käännöslaina mäenselän- ne jää kertamuodosteeksi. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 198 1860-luvulla esiintyy ensimmäisen kerran nykynimitys vedenjakaja, joka myös on suora käännöslaina ruotsin vastineesta vattendelare. Vedenjakajan kir- jakielinen ensiesiintymä on todennäköisesti Gustaf Cannelinilta 1860: (84) Wuori- ja muita korkomaita, jotka owat wirta-alain wälissä, kutsutaan weden-jakajiksi (Cannelin 1860, 17). Nimitys esiintyy myös 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. 1860-luvun ni- mityksistä maanharju jää kertamuodosteeksi, mutta maaharjanne esiintyy ai- neistossa lisäksi 1890-luvulla. Molemmat nimitykset voivat olla käännöslainoja ruotsin vastineesta jordås (SAOB). 1870-luvulla uutena nimityksenä on vain asu maaselänne, joka jää kertamuodosteeksi. 1880-luvun uusi nimitys on vuorense- länne ja 1890-luvun murtosotaselkä. 1890-luvulla käytössä on vielä useita syno- nyymisiä VEDENJAKAJAN nimityksiä: maanselkä, vedenjakaja, maaharjanne, vuorenselänne ja murtosoraselkä. Näistä vain maanselkä ja vedenjakaja otetaan Nykysuomen sanakirjaan. Vaikka maanselkä on VEDENJAKAJAN yleisin nimitys 1800-luvulla, sitä ei voida pitää runsaan kontekstuaalisen ja onomasiologisen variaation takia vakiintuneena. TAULUKKO 77. VEDENJAKAJAN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. VEDENJAKAJA 1820 1840 1850 1860 1870 1880 1890 maanselkä maanselkävä maanselkäin maaselkä maanselänne vesijako vuoriselkä maanseljänne mäenselänne vedenjakaja maanharju maaharjanne maaselänne vuorenselänne murtosoraselkä VUORENHAARA 1800-luvun aineistossa käsitteellä VUORENHAARA tarkoitetaan selänteistä lähte- viä vuorijonoja, haaroja, esimerkiksi 6 Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset 199 (85) – – jos ovat korkeammat, silloin niitä sanotaan vuorenseliksi ja vuo- renselänteiksi, tunturiseliksi ja alppiselänteiksi; pienempiä vuorijonoja, jotka niistä lähtevät, sanotaan vuorenhaaroiksi (Ervast 1865, 16). Nykykielen sanakirjoissa ei esiinny hakusanoja vuorenhaara tai vuorihaara. Käsite on aineistossa kuitenkin selvästi eroteltu VUORIJONON käsitteestä (ks. VUORIJONO s. 204). VUORENHAARAN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 78. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Ensimmäisen kerran käsite esiintyy 1840-luvulla. Silloin käytetään nimityksiä vuoriselkämä, vuorihaara ja vuoren- haara. Nimityksistä vuoriselkämä jää vuorenhaaran merkityksessä kertamuo- dosteeksi, mutta vuorihaara ja vuorenhaara esiintyvät aineistossa myöhemmin. Ensimmäisen kerran asu vuorihaara esiintyy Fineliuksella 1848 ja vuorenhaara Granlundilla 1849. Molempia nimityksiä voi pitää ruotsin bergarm-nimityksen käännösvastineina. Käsitettä ei esiinny 1850-luvun aineistossa, joten seuraava esiintymä on 1860-luvulta. Silloin uutena nimityksenä esiintyy tunturinhaara. 1870-luvulta ei ole uusia nimityksiä, mutta 1880-luvulla esiintyvät nimitykset vuorenharju ja vuoriharju ja 1890-luvulla nimitys vuorenharjanne. Mikään nimityksistä ei saa aineistossa muita vakiintuneempaa asemaa. Esimerkiksi vuorenhaara ei ole käy- tössä enää 1870-luvun jälkeen. Nimityksissä esiintyy runsaasti kontekstuaalista variaatiota sekä määriteosan taivutuksessa että edusosan sanamuodostuksessa. TAULUKKO 78. VUORENHAARAN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeni- nä. VUORENHAARA 1840 1860 1870 1880 1890 vuoriselkämä vuorihaara vuorenhaara tunturinhaara vuorenharju vuoriharju vuorenharjanne VUORENHUIPPU Vuorenhuippu esiintyy hakusanana sekä CD-Perussanakirjassa että Nykysuomen sanakirjassa. Molemmissa nimitystä kuvataan adjektiivimääritteen lumipeittei- nen avulla. Sanakirjoissa esiintyy hakusanana myös vuorenharja, jota voidaan pitää vuorenhuipun synonyymina. 1800-luvun aineistossa VUORENHUIPUN käsite sekoittuu HUIPUN (ks. HUIPPU s. 158) ja TUNTURINHUIPUN (ks. liite 2) käsitteisiin siten, että sekä HUIPPU että TUNTURINHUIPPU tarkoittavat usein nimenomaan vuorenhuippua. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 200 VUORENHUIPUN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 79. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Vuori-alkuisia HUIPUN nimityksiä esiintyy ai- neistossa 1830-luvulta alkaen. Nykykielen nimitys vuorenharja esiintyy ensim- mäisen kerran Oulun Viikko-Sanomissa 1831 ja sen jälkeen kerran 1840-luvulla. Muita esiintymiä aineistossa ei ole, mutta nimitys on silti otettu molempiin ny- kykielen sanakirjoihin. Toinen 1830-luvun nimitys vuorenkukkula sen sijaan esiintyy aineistossa kaikkina vuosikymmeninä. 1840-luvun uusia nimityksiä ovat kertamuodoste vuorenlaki ja asu vuorikukkula, joka esiintyy joissakin läh- teissä myös myöhemmin. 1850-luvulla ainoa uusi nimitys on vuoriselänne. 1860-luvulla esiintyy ensimmäisen kerran nimitys vuorenhuippu, Edvard Ervas- tilla 1865: (86) Jos joku vuoren osa kohoaa muita ympärillä olevia osia korkeammalle, sitä sanotaan vuorenkukkulaksi ja soukempana vuorenhuipuksi (Ervast 1865, 16). Tämän jälkeen nimitys esiintyy aineistossa koko 1800-luvun ajan. Se on toden- näköisesti suora käännöslaina ruotsin vastineesta bergstopp tai bergspets. Toi- nen 1860-luvun nimitys vuoriharju esiintyy aineistossa myös 1870- ja 1880- luvulla. 1870-luvulla uusia nimityksiä ovat asut vuoriharja ja vuorihuippu, joista käännöslaina vuorihuippu esiintyy aineistossa myös myöhemmin. 1870-luvun jälkeen aineistossa ei esiinny uusia nimityksiä. 1880-luvulla käytössä ovat nimi- tykset vuorenkukkula, vuoriharju, vuorenhuippu ja vuorihuippu ja 1890-luvulla enää vuorenkukkula, vuorenhuippu ja vuorihuippu. Mikään nimityksistä ei saa lähteissä muita yleisempää asemaa, vaan sekä onomasiologista että kontekstuaa- lista variaatiota esiintyy runsaasti. Variaation lähtökohta on semasiologinen, sil- lä edusosissa esiintyvät harja, kukkula, selänne ja harju ovat polyseemisiä. TAULUKKO 79. VUORENHUIPUN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. VUORENHUIPPU 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 vuorenharja vuorenkukkula vuorenlaki vuorikukkula vuoriselänne vuoriharju vuorenhuippu vuoriharja vuorihuippu 6 Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset 201 VUOREN JUURI Nykykielessä juuri määritellään geologian erikoissanastoon kuuluvaksi ja silloin juuri esiintyy sanaliitossa vuoren juuri ’syvälle maan sisään ulottuva vuoren tai vuorijonon osa’ (NS s. v. juuri; CD-PS s. v. juuri). 1800-luvun aineistossa käsite esiintyy 1840-luvulta alkaen (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2). Silloin nimityksinä ovat juuri, vuoren juuri ja alus. Juuri esiintyy vuoren juuren merki- tyksessä ensimmäisen kerran Sanan Saattajassa 1841 ja myöhemmin 1850-, 1860-, 1880- ja 1890-luvulla. Se voisi olla merkityslaina ruotsin sanan fot ’jalka, juuri’ merkityksestä ’vuoren alin osa’ (SAOB), mutta juurella on ollut myös murteissa tyven ja kannan merkitys (SMS). Kirjakielessä juuri on esiintynyt Mi- kael Agricolan teksteistä alkaen (Jussila 1998). Sanaliitto vuoren juuri esiintyy ensimmäisen kerran Maamiehen Ystävässä 1845 ja sen jälkeen muutamassa läh- teessä 1860-luvulle saakka, esimerkiksi (87) – – lämpimissä laksoissa vuoren juurella kasvaa – – (Korander 1862, 15). Vuoren juuri voisi myös olla suora käännöslaina joko ruotsin vastineesta bergs- fot tai bergsrot (SAOB). Nimitys alus jää kertamuodosteeksi. 1850-luvulla An- tero Varelius ehdottaa VUOREN JUUREN nimitykseksi hedelmistöä, mutta kasvilli- suuteen perustuva nimitys jää myös kertamuodosteeksi. 1860-luvun jälkeen ai- neistossa esiintyy vain juuri, josta tulee yleisin VUOREN JUUREN nimitys 1800- luvulla. VUORENRINNE Nykykielen sanakirjoissa vuorenrinne esiintyy vain hakusanana (NS; CD-PS). Määriteltynä esiintyy yleisempi lekseemi rinne. Vuorenrinteen synonyymina voidaan pitää myös hakusanaa vuorenkylki (NS). Käsite on osittain päällekkäi- nen PENKEREEN käsitteen kanssa (ks. PENGER liite 2). VUORENRINTEEN nimitys- ten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 80. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy aineistossa 1840-luvulta alkaen. Silloin ainoana nimityksenä on rinne, joka on esiintynyt jo vanhassa kirjasuomessa, Kristfrid Gananderilla 1787 (SSA). Seuraavan kerran rinne esiintyy vuorenrinteen merkityksessä 1860-, 1880- ja 1890-luvulla. 1850-luvun ainoa nimitys on polyseeminen kuve: (88) – – vuoren juurella on aina hyvin lämmin suvi, kesku-paikalla eli ku- peilla kalpeempi – – (Varelius 1855, 59). Kuve esiintyy aineistossa myös 1860-luvulla. Silloin uusia nimityksiä on peräti kuusi. Nykysuomen sanakirjassa esiintyvä vuorenkylki esiintyy ensimmäisen kerran J. O. Forsmanilla 1860, mutta 1860-luvun jälkeen se ei enää esiinny. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 202 Nykykielen vuorenrinne esiintyy ensimmäisen kerran Edvard Ervastilla 1865 ja myöhemmin myös 1880-luvulla. Se on suora käännöslaina ruotsin vasti- neesta bergsluttning (SAOB). Nimitykset kylki, vierre, vieru ja vuorenpenger jäävät vuorenrinteen merkityksessä kertamuodosteiksi. 1860-luvun jälkeen uusia nimityksiä ei enää esiinny. Käsitettä ei käytetä lainkaan 1870-luvun lähteissä, ja 1880-luvulla esiintyvät vain nimitykset rinne ja vuorenrinne, joiden suhdetta voidaan pitää hyponyymisenä ja vaihtelua siten onomasiologisena. 1890-luvulla esiintyy vain polyseeminen nimitys rinne, jonka prototyyppinen merkitys ei ole vuorenrinne. Nimityksissä esiintyy näkökulman valinnasta johtuvaa onomasio- logista variaatiota. Variaation lähtökohta on kuitenkin semasiologinen: nimityk- set ovat merkitykseltään yleisiä tai polyseemisiä, eivätkä ne vakiinnu termeiksi. TAULUKKO 80. VUORENRINTEEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeni- nä. VUORENRINNE 1840 1850 1860 1870 1880 1890 rinne kuve kylki vuorenkylki vierre vieru vuorenpenger vuorenrinne VUORENSOLMU Käsitteellä VUORENSOLMU tarkoitetaan 1800-luvun lähteissä jonkinlaista vuoris- ton keskusta, josta lähtee vuorijonoja eri suuntiin. Lähteissä merkitystä kuvataan esimerkiksi näin: (89) Sitä vuoritukkua, josta haaroja useammalle puolelle juoksee, nimite- tään vuorensolmuksi (Ervast 1865, 16). Nykykielen sanakirjoissa käsitettä ei esiinny. VUORENSOLMUN nimitysten vari- aatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 81. Tar- kemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsitettä käytetään 1860-luvulta alkaen. Nimityksistä vuorensolmu esiintyy ensimmäisen kerran Gustaf Cannelinilla 1860 mutta myöhemmin vain 1880-luvulla. Se on todennäköisesti suora käännöslaina ruotsin vastineesta bergsknut. 1860-luvun nimityksistä tunturinsolmu jää kertamuodosteeksi ja vuoritukku esiintyy aineis- tossa myös 1880-luvulla mutta vain Collanin oppikirjan uudessa painoksessa. Vuoritukku on suora käännöslaina ruotsin vastineesta bergstock (SAOB). 1870-luvun uusia nimityksiä ovat nominatiivialkuiset asut tunturisolmu ja vuorisolmu, joista Aleksander Rahkosen käännöslaina vuorisolmu esiintyy ai- 6 Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset 203 neistossa myös 1880- ja 1890-luvulla mutta tunturisolmu jää kertamuodosteeksi. 1880-luvulla esiintyy Rahkosella tosin nimitys tunturisomu, jota voidaan pitää nimityksen virheellisesti kirjoitettuna esiintymänä. Myös tunturisolmu- nimityksellä on suora käännöslainavastine ruotsissa, fjällknut (SAOB). 1800- luvun lähteissä yleisin VUORENSOLMUN nimitys on vuorisolmu, mutta tätä asua ei esiinny nykykielen sanakirjoissa. Tunturi- ja vuori-alkuisten varianttien vaih- telussa on kyse semasiologisesta variaatiosta, koska määriteosat ovat polyseemi- sia ja eriytymättömiä. Lisäksi nimityksissä on kontekstuaalista variaatiota. TAULUKKO 81. VUORENSOLMUN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. VUORENSOLMU 1860 1870 1880 1890 vuorensolmu tunturinsolmu vuoritukku tunturisolmu vuorisolmu VUORI Vuori määritellään nyky-yleiskielessä ja maantieteen termistössä hieman eri ta- valla. Maantieteen termistössä vuori on yli 300 metriä korkea kohouma (TN). Yleiskielessä vuorta ei määritellä tarkasti korkeuden perusteella vaan selitetään vain korkeaksi kohoumaksi (NS; CD-PS). Nykysuomen sanakirjassa vuorelle on annettu myös maantieteen erikoismerkitys, mutta tämä merkitys poikkeaa ny- kyisestä vuoren määritelmästä. NS:n mukaan vuoren pitää olla vähintään 50 metriä korkea kohouma. 1800-luvun aineistossa VUORI kuvaa korkeussuhteita, mutta sitä ei yleensä määritellä tarkasti tietynkorkuiseksi, ja siksi käsite sekoit- tuu TUNTURIN käsitteeseen (ks. TUNTURI s. 192). VUORI esiintyy aineistossa kui- tenkin koko 1800-luvun ajan. Käsitteen nimitysten variaatio on kuvattu vuosi- kymmenittäin taulukossa 82. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. 1840-luvulle saakka ainoana nimityksenä esiintyy vuori, joka on ollut käy- tössä myös vanhassa kirjasuomessa, esimerkiksi Mikael Agricolalla, korkean mäen merkityksessä (Jussila 1998). 1840-luvulla vuorella on kuitenkin useita synonyymeja. Niistä todennäköisesti alkuperältään ruotsista suoraan käännetyt vuorihyppylä, vuorihypäle, vuorinyppylä ja vuoriselkämä jäävät kertamuodos- teiksi. Nimitys kukkula esiintyy aineistossa 1840-luvun jälkeen kaikkina vuosi- kymmeninä. Kukkulan merkitys on usein tulkinnanvarainen: kyseessä voisi olla myös huippu eli korkein kohta: (90) – – lumiset kukkulat meri-miehille jo kauwas merelle näkywät – – (Carlsson 1862, 6). II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 204 1840-luvun nimityksistä yhdyssanat vuorikukkula ja vuorenkukkula esiintyvät lähteissä myös myöhemmin. Ne ovat todennäköisesti suoria käännöslainoja ruotsin vastineesta berghöjd tai berghöjning (SAOB). Nimitys vuorennuha esiintyy vain Granlundin suomentaman oppikirjan eri painoksissa. TAULUKKO 82. VUOREN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. VUORI 1800 1820 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 vuori kukkula vuorihyppylä vuorihypäle vuorikukkula vuorinyppylä vuoriselkämä vuorenkukkula vuorennuha vuorennyppylä vuorenselkä vuorenselänne vuorenharju vuorikunnas vuoriraade vuorennenä vuorenselkämä vuorilo vuorenharjanne vuoripaasi 1850-luvulla uusia nimityksiä ovat vuorennyppylä, vuorenselkä ja vuoren- selänne, ja ne esiintyvät aineistossa vuoren merkityksessä myös myöhemmin. 1860-luvun uusista nimityksistä vain vuorenharju jää käyttöön ja muut ovat ker- tamuodosteita. 1870-luvun mielenkiintoinen johdos vuorilo on käytössä vain yhdessä lähteessä. Kertamuodosteiksi jäävät lisäksi 1880- ja 1890-luvun yhdys- sanat vuorenharjanne ja vuoripaasi. Vakiintunein ja yleisin VUOREN nimitys on- kin 1800-luvulla vuori. Toinen yleinen nimitys on kukkula, jolla voidaan tarkoit- taa myös huippua. Muut VUOREN nimitykset ovat kuvailevia ja epätermimäisiä eikä niiden merkitystä määritellä kontekstissa tarkasti. Aineistossa esiintyy run- saasti sekä onomasiologista että kontekstuaalista variaatiota. VUORIJONO VUORIJONOLLA tarkoitetaan jonovuoristoa, jossa on useita yhdensuuntaisia vuo- ristoja (NS). Käsitteestä käytetään nyky-yleiskielessä nimityksiä vuorijono (NS; 6 Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset 205 CD-PS), vuorenselkä ja vuorenselänne (NS). Nimityksiä vuorenselkä ja vuoren- selänne ei NS:ssa kuitenkaan määritellä, ja ne voisivat tarkoittaa nykykielessä myös yksittäistä, pitkänmuotoista vuorta. 1800-luvun aineistossa VUORIJONON käsite sekoittuu TUNTURIJONON käsit- teeseen: TUNTURIJONO voi tarkoittaa myös VUORIJONOA, koska VUOREN ja TUN- TURIN käsitteet sekoittuvat aineistossa muutenkin. Olen kuitenkin ryhmitellyt VUORIJONO-käsitteen alle vain vuori-alkuiset nimitykset. Niiden variaatio aineis- tossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 83. Tarkemmat tiedot esiintymi- en määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Vuori-alkuisia, jonovuoristoa tar- koittavia nimityksiä esiintyy 1830-luvulta alkaen. Ensimmäinen nimitys vuo- riseljäke jää kertamuodosteeksi. 1840-luvulla uusia nimityksiä on viisi: niistä vain vuorenselkä esiintyy aineistossa myöhemmin. Siitä tulee aineiston yleisin VUORIJONON nimitys. Vuorenselkä on suora käännöslaina ruotsin vastineesta bergsrygg (SAOB). TAULUKKO 83. VUORIJONON nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. VUORIJONO 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 vuoriseljäke vuorenselkä vuorijuna vuorikulma vuoririvi vuorikunta vuorijono vuorikaari vuorenselänne vuorensyrjä vuoriselänne vuorenharjanne Seuraavat uudet nimitykset ovat 1860-luvulta. Nykykielen vuorijono esiin- tyy ensimmäisen kerran Gustaf Cannelinilla 1860 ja sen jälkeen säännöllisesti koko 1800-luvun lopun ajan, esimerkiksi (91) Pitempiä, yhteen jonoon kulkewia korkoja nimitetään saman korko- määrän mukaan: kukkula-, kallio-, mäki-jonoksi; wuori-, tunturi-jonoksi – – (Cannelin 1860, 15). (92) Suomen wuorijonot owat yleensä hywin waihtelewan muotoisia (Juuti 1881, 9). Vuorijono on todennäköisesti suora käännöslaina ruotsin vastineesta bergsträck- ning (SAOB). Muut 1860-luvun neljä nimitystä jäävät kertamuodosteiksi. 1870- luvulla aineistossa esiintyy vain yksi uusi nimitys, vuorenharjanne, joka esiintyy II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 206 vuorijonon merkityksessä myös 1890-luvulla. 1880- ja 1890-luvulla uusia nimi- tyksiä ei enää esiinny. Käytössä ovat nimitykset vuorenselkä, vuorijono ja vuo- renharjanne, joista vuorijono on käytetyin; kaiken kaikkiaan se esiintyy 15 läh- teessä. 1800-luvun lopussa vuorijono syrjäyttääkin aiemmin paljon käytössä ol- leen polyseemisen nimityksen vuorenselkä. Nimitysten välillä on variaatiota myös ruotsin vastineissa, mikä saattaa selittää suomen kielen variaatiota. Nimi- tyksissä on sekä onomasiologista näkökulman variaatiota että kontekstuaalista variaatiota määriteosan taivutuksessa ja edusosan sananmuodostuksessa. VUORIMAA VUORIMAALLA tarkoitetaan maantieteen termistössä aluetta, jossa korkeusvaih- telut ovat 50–200 metriä (NS maant.; Granö 1930). Vuorimaa esiintyy myös maantieteellisessä nimistössä (KH). Käsitteen nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 84. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. 1800-luvulla vuorimaal- la on pääosin yleisempi, vuorisen alueen merkitys eikä kontekstista voi päätellä, onko kyse korkeusvaihtelultaan juuri tietynlaisesta maastosta: (93) Jos ylämaa on tasainen, sanotaan sitä ylä-tasamaaksi; jos siinä on wä- häisiä kallioita kalliomaaksi; jos siinä on wuoria wuorimaaksi (Cannelin 1860, 14). Osassa lähteistä vuorimaa määritellään myös korkeusvaihteluiden perusteella: (94) Ylämaaksi sanotaan maata, joka on 500 jalkaa korkeampi; Vuori- eli Alpimaaksi jos siinä on korkeita vuoria (Elmgren 1867, 14). Vuorisen maan merkityksessä käytetään aineistossa lisäksi nimityksiä tun- turimuuri ja tunturimaa, joka esiintyy myös nykykielessä (NS). Sanoilla ei ole selvää merkityseroa: vuorimaalla saatetaan tarkoittaa tunturimaata esimerkiksi Pohjois-Suomessa (esimerkki 95) ja tunturimaa voi olla esimerkiksi Armeniassa (esimerkki 96): (95) Lappi – – owat wähäistä wuorimaata – – (< Hallstén 1859, 2) (96) Armenian Tunturimaa (Elmgren 1867, 32). Nimitykset muodostavatkin eriytymättömän vuorisen seudun kategorian, jossa on semasiologista vaihtelua. Vuorimaa vakiintuu tässä asussa käyttöön heti en- simmäisestä esiintymästään alkaen. Nimitys esiintyy ensimmäisen kerran vuo- den 1833 Sanan Saattaja Viipurista -lehdessä. Sen jälkeen esiintymiä on 37 läh- teestä kaikilta 1800-luvun vuosikymmeniltä. Vuorimaa on todennäköisesti suora käännöslaina ruotsin vastineesta bergland. Tunturimaa ja tunturimuuri esiinty- vät vain harvoissa lähteissä: tunturimuuri on kertamuodoste ja tunturimaa esiin- 6 Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset 207 tyy viidessä lähteessä. Tunturimaan ensiesiintymä on Edvard Ervastilta vuodelta 1865. Sekin on käännöslaina ruotsin vastineesta fjäll-land (SAOB). TAULUKKO 84. VUORIMAAN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. VUORIMAA 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 vuorimaa tunturimuuri tunturimaa VUORISTO Vuoristo määritellään Nykysuomen sanakirjassa korkeussuhteiltaan huomatta- vasti vaihtelevaksi, ympäristöstään selvin rintein erottuvaksi laajaksi ja korkeak- si kallioperän kohoamaksi. CD-Perussanakirjassa vuoriston määritelmä on ylei- sempi: ’vuorinen alue, vuoriryhmä’. Vuoristo esiintyy myös maantieteellisessä nimistössä (KH). Vuoriston synonyymeina voidaan nykykielessä pitää sekä vuo- riryhmää (NS; CD-PS) että vuorijaksoa (NS), joiden merkitys on sanakirjoissa katsottu läpinäkyväksi. VUORISTON käsite esiintyy aineistossa koko 1800-luvun ajan. Käsitteen nimitysten variaatio on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 85. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Ensimmäinen ni- mitys vuorenselkä on Samuel Rinta-Nikkolalta vuodelta 1804: (97) Se näköisin wuoren Selkä on Andiska – – (Rinta-Nikkola 1804, 6). Vuorenselkä esiintyy aineistossa satunnaisesti myöhemmin. Nykynimitys vuo- risto on Otto Tarvasen uudissana vuodelta 1836 (Rapola 1960). Tämän jälkeen vuoristo esiintyy aineistossa kaikkina vuosikymmeninä. Nimitys saa nopeasti suosiota, sillä siitä tulee 1800-luvun vakiintunein VUORISTON nimitys. Kaiken kaikkiaan se esiintyy 25 lähteessä. Variaatiota esiintyy silti paljon. 1840-luvulla uusia synonyymeja tarjotaan peräti kuusi: vuorikunta, vuo- riselkänen, vuoriselkänne, vuorenselänne, vuorijakso ja vuorikinos. Nimityksistä muut kuin vuorikunta ja vuorijakso jäävät kertamuodosteiksi. Vuorikunta esiin- tyy August Ahlqvistin suomentaman oppikirjan myöhemmissä painoksissa myös 1850- ja 1870-luvulla. Nykykielessä sanalla on vain merkitys ’vuoriteollisuutta harjoittava yhtymä’ (NS), mutta edusosa kunta on kirjakielessä tarkoittanut myös esimerkiksi seuraa ja oliokokonaisuutta (NES), mikä selittää nimityksen vuoristo-merkitystä. Vuorijakso taas on käytössä joissakin lähteissä 1860-luvulta eteenpäin. Nykykielessäkin esiintyvä nimitys on ensimmäisen kerran kirjakieli- sessä käytössä Modeenin oppikirjan suomennoksessa ja Paavo Tikkasella 1848. 1850-luvulla ei uusia nimityksiä esiinny, mutta 1860-luvulla käytössä on vuoriston ja vuorijakson lisäksi viisi uutta nimitystä: tunturinselänne, vuorijouk- ko, vuorimuuri, tunturinselkä ja vuoriryhmä. Nimityksistä vain suorat käännös- lainat tunturinselänne (ruotsin fjällrygg (SAOB)) ja vuorimuuri (bergmur II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 208 (SAOB)) jäävät vuoriston merkityksessä kertamuodosteiksi. Vuorijoukko esiin- tyy kerran myös 1890-luvulla, tunturinselkä myös 1870-luvulla ja vuoriryhmä kaikkina 1800-luvun lopun vuosikymmeninä. Ensimmäisen kerran vuoriryhmä esiintyy Edvard Ervastilla 1865. Myös vuorijoukko ja vuoriryhmä ovat suoria käännöslainoja; vuorijoukon vastineena voisi olla bergmassa tai berggrupp ja vuoriryhmän berggrupp (SAOB). 1870-luvulla uusia nimityksiä ei esiinny, mutta 1880-luvulla niitä otetaan käyttöön kolme. Nimityksistä vain vuorijono on käytössä vuoriston merkityk- sessä myös 1890-luvulla. 1890-luvulla uusia nimityksiä ovat vuoriselänne ja tunturi, jota myös käytetään kontekstissa vuoriston merkityksessä: (98) Molemmissa seuduissa ovat useimmat vuoret kokoontuneet ryhmiksi eli tuntureiksi (Nissinen 1896, 7). Käytetyimmät VUORISTON nimitykset ovat 1800-luvulla vuoristo, vuorijakso ja vuoriryhmä. Näistä vakiintunein on vuoristo, mutta kaikki nimitykset otetaan Nykysuomen sanakirjaan. Nimitysten runsautta selittää ruotsikielisissä alkupe- räislähteissä esiintyvä synonymia. VUORISTOLLA ei ole ruotsinkielisessä aineis- tossakaan vakiintunutta nimitystä, vaan vastineina ovat esimerkiksi massbärg, grupp af bärg ja bärg. Variaatio on sekä onomasiologista että kontekstuaalista. TAULUKKO 85. VUORISTON nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. VUORISTO 1800 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 vuorenselkä vuoristo vuorikunta vuoriselkänen vuoriselkänne vuorenselänne vuorijakso vuorikinos tunturinselänne vuorijoukko vuorimuuri tunturinselkä vuoriryhmä vuorijono tunturiselkä tunturiharjanne vuoriselänne tunturi 6 Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavat nimitykset 209 YLÄNKÖ Ylängöllä tarkoitetaan maantieteen termistössä yli 200 metrin korkeudella me- renpinnasta olevaa aluetta (MS). Myös CD-Perussanakirjassa ja Nykysuomen sanakirjassa ylänkö on luokiteltu osaksi maantieteen erikoissanastoa, ja sille on annettu korkeuseroiltaan tarkasti määritelty merkitys. Yleiskielessä ylänkö tar- koittaa myös laajaa ylävää maa-aluetta ja ylämaata yleensä (NS; CD-PS). 1800- luvun aineistossa YLÄNGÖLLÄ ei ole vielä tarkasti korkeuden mukaan määritel- tyä merkitystä, vaan YLÄNKÖ tarkoittaa yleiskielen mukaisesti vain laajaa ylävää maa-aluetta. Nykykielessä ylängön synonyymeja ovat ylämaa (NS; CD-PS; KH), ylänkömaa ja ylimaa (NS). YLÄNGÖN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosi- kymmenittäin taulukossa 86. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Ensimmäisen kerran käsite esiintyy vuoden 1831 Oulun Viikko-Sanomissa. Lehdessä käytetään nimitystä ylimaa, joka on otettu myös Nykysuomen sanakirjaan. Ylimaa esiintyy aineistossa lisäksi 1850-luvulla mut- tei enää sen jälkeen. Eniten uusia nimitysvariantteja ehdotetaan 1840-luvulla. Silloin esiintyvät asut ylävä, ylänne, ylänkö ja ylänkömaa. Varianteista vain ylä- vä jää kertamuodosteeksi. Johdos ylänne esiintyy aineistossa 1800-luvun lopus- sa ja ylänkö ja ylänkömaa 1860-luvulta eteenpäin säännöllisesti. Rapolan (1960) mukaan ylänkö on Vareliuksen uudissana vuodelta 1848. Tässä aineistossa ylän- kö esiintyy ensimmäisen kerran vuonna 1848 Modeenin oppikirjassa: (99) – – meren rannasta korkeammalle nousewa maa saapi nimekseen Ylängön (< Modeen 1848, 19). Ylänkömaa esiintyy ensimmäisen kerran J. F. Granlundilla 1849. TAULUKKO 86. YLÄNGÖN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. YLÄNKÖ 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 ylimaa ylävä ylänne ylänkö ylänkömaa ylänköpaikka ylämaa maanselkämä 1850-luvulla uusia nimitysasuja ovat kertamuodoste ylänköpaikka ja ylä- maa, joka esiintyy kirjakielessä ensimmäisen kerran todennäköisesti Dahmin ja Hallsténin oppikirjojen suomennoksissa 1859. Tämän jälkeen ylämaa esiintyy aineistossa kaikkina vuosikymmeninä. 1860-luvulla uusia variantteja ei esiinny, mutta 1870-luvulla käytetään polyseemistä nimitystä maanselkämä, joka esiin- II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 210 tyy myös 1880-luvulla. YLÄNGÖN nimitysten kohdalla on pääasiassa kyse eri johdos- ja yhdyssana-asujen kontekstuaalista vaihtelusta, mutta maanselkämä eroaa tässä suhteessa muista nimityksistä. 1890-luvulla käytössä ovat nimitykset ylänne, ylänkö, ylänkömaa ja ylämaa. Nimityksistä ylänkö, ylänkömaa ja ylä- maa ovat aineiston käytetyimmät YLÄNGÖN nimitykset. Niistä ainakin ylämaa on todennäköisesti suora käännöslaina ruotsin vastineesta högland, mutta alku- peräisteosten högland on suomennettu myös ylängöksi tai ylänkömaaksi. YLÄTASANKO Ylätasangolla tarkoitetaan maantieteen termistössä tasaista ylänköä (MS). Myös CD-Perussanakirjassa ja Nykysuomen sanakirjassa ylätasanko on määritelty maantieteen erikoissanastoon kuuluvaksi. Nykysuomen sanakirjan määritelmä on MS:n määritelmää tarkempi: ylätasanko on tasanko, jonka pinta on enemmän kuin 300 (200) metriä merenpinnan yläpuolella. 1800-luvun aineistossa YLÄ- TASANKO tarkoittaa tasaista ylänköä eikä sitä määritellä tarkemmin. YLÄTASANGON nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuo- sikymmenittäin taulukossa 87. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteis- tä on koottu liitteeseen 2. Käsite tulee aineistoon 1860-luvulla, jolloin sille anne- taan myös seitsemän synonyymistä nimitystä. Nimityksistä ylävä tasamaa, ylä- tasamaa, ylänkölakeus, lakeus, ylänkötasamaa ja yläinen tasanko jäävät kerta- muodosteiksi. Vain tasainen ylämaa esiintyy myös 1880-luvulla: (100) Jos ylämaa on tasainen, sitä nimitetään tasaiseksi ylämaaksi (Collan 1881, 18). Nykykielen termi ylätasanko esiintyy ensimmäisen kerran 1870-luvulla, Alek- sander Rahkosella 1872. Sen jälkeen ylätasanko esiintyy myös 1880- ja 1890- luvulla, ja voidaan sanoa, että nimityksestä tulee vakiintunein YLÄTASANGON nimitys jo 1800-luvulla. Ruotsinkielisissä alkuperäislähteissä vastineena on ai- nakin högslätt, joten osa nimityksistä on suoria käännöslainoja. Variaatio on nii- den välillä kontekstuaalista. TAULUKKO 87. YLÄTASANGON nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. YLÄTASANKO 1860 1870 1880 1890 ylävä tasamaa ylätasamaa ylänkölakeus lakeus ylänkötasamaa tasainen ylämaa yläinen tasanko ylätasanko 7 Vesistönimitykset 211 7 VESISTÖNIMITYKSET 7.1 Yleistä Vesistösanastoon olen ryhmitellyt kaikki sellaiset vesistökäsitteet, jotka eivät liity maan ja veden keskinäisten suhteiden kuvaamiseen vaan ovat puhtaasti ve- sistöihin liittyviä käsitteitä. Käsitteet eivät kuitenkaan juurikaan kuulu nyky- maantieteen hydrologian sanastoon. Nykymaantieteen termistöön kuuluvat tästä ryhmästä esimerkiksi seuraavat J. G. Granön (1930) termit: joki, järvi, koski, kymi, lampi, lähdejärvi, puro, vesistö, virrasto ja virta. Aineiston vesistösanasto onkin pääasiassa hyvin yleiskirjakielistä. Oppikirjojen lisäksi vesistönimityksiä esiintyy sanomalehdissä ja esimerkiksi pitäjänkuvauksissa. Sanasto on koko 1800-luvun ajan melko epätermimäistä, vaikka käsitteitä määritellään oppikirja- lähteissä jonkin verran. Varsinaisesti termistö vakiinnutettiin vasta 1900-luvulla. Aineiston 6 822 esiintymästä vesistönimitysten esiintymiä on 828 eli noin 12 prosenttia. Aineiston noin 1 770 nimityksestä tähän ryhmään kuuluu puoles- taan 170 eli noin kymmenen prosenttia. Prosenttilukujen ero voi johtua siitä, että samoilla nimityksillä, esimerkiksi joella, on runsaasti esiintymiä mutta nimitys- variantteja on suhteessa tässä ryhmässä vähemmän. Tarkemmin aineiston vesis- tönimityksiin kuuluu 1) erikokoisten virtaavien vesien nimityksiä, 2) merien, järvien ja lampien nimityksiä, 3) koskien ja putousten nimityksiä, 4) ihmisten rakentamien vesistöjen nimityksiä, 5) veden liikkeen nimityksiä ja 6) vesien ko- konaisuuden nimityksiä. Vesistönimityksiin kuuluu sekä vanhassa kirjasuomessa vakiintuneita, no- peasti 1800-luvulla vakiintuvia (luku 7.2) että runsaasti leksikaalista variaatiota sisältäviä (luku 7.3) käsitteitä. Lisäksi aineistossa on käsitteitä, joiden nimityksiä esiintyy vain viidessä tai harvemmassa eri lähteessä. Harvinaiset käsitteet on esitelty liitteessä 2. 7.2 Vakiintuneet nimitykset Vakiintuneisiin nimityksiin olen ryhmitellyt vanhassa kirjasuomessa vakiintu- neet nimitykset sekä nimitykset, jotka vakiintuvat nopeasti, kun käsite tai kate- goria aineistossa esiintyy. Vesistönimityksissä vakiintuneiksi voi katsoa käsit- teiden JOENSUU, JOKI, LÄHDE ja SUUHAARA nimitykset. JOENSUU Joensuu tarkoittaa nykykielessä joen laskukohtaa (NS; CD-PS). Sama merkitys on suulla, mutta suulla voidaan tarkoittaa mitä tahansa vesistön alku- tai loppu- kohtaa (mt.). 1800-luvun aineistossa JOENSUUN käsite esiintyy 1830-luvulta al- kaen, mutta käsitettä käytetään kaiken kaikkiaan vain kymmenessä lähteessä (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2). Näistä lähteistä yhdeksässä käyte- II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 212 tään nimitystä suu, ja joensuu esiintyy vain kerran Modeenin oppikirjan suo- mennoksessa 1848. Joensuun kirjakielinen ensiesiintymä on jo Aspegreenilta 174554 (Jussila 1998). Tästä huolimatta suuta voidaan pitää aineiston vakiintu- neena JOENSUUN nimityksenä, koska se esiintyy aineistossa 1830-, 1840-, 1850-, 1860- ja 1890-luvulla, esimerkiksi (1) Wirran alkua sanotaan sen lähteeksi – – sen loppua sanotaan suuksi (Cannelin 1860, 17). JOKI Nimitys joki on esiintynyt vanhassa kirjasuomessa Mikael Agricolan teksteistä alkaen (Jussila 1998). Nyky-yleiskielessä joki tarkoittaa puroa suurempaa luon- nonuomassa liikkuvaa vesivirtaa (NS; CD-PS). Maantieteen termistössä joki määritellään 20–200 metriä leveäksi virraksi (Granö 1930, 73). 1800-luvun ai- neistossa joki esiintyy koko 1800-luvun ajan. Samuel Rinta-Nikkolalla kirjoi- tusasu on vielä ioki, mutta sen jälkeen asu joki on käytössä lähes kaikissa läh- teissä (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2). Vain Oulun Viikko-Sanomissa käytetään 1830-luvun taitteessa synonyymia oja. Ruotsinkielisissä alkuperäiste- oksissa joen vastineena on säännöllisesti nimitys flod. Joen merkitys on kuiten- kin läheinen ja osittain päällekkäinen VIRRAN käsitteen kanssa (ks. VIRTA s. 225). Missään lähteessä jokea ei määritellä tarkasti tietyn levyiseksi virraksi. LÄHDE Lähde tarkoittaa nyky-yleiskielessä paikkaa, missä pohjavettä pulppuaa maan pinnalle tai siinä olevaa vettä (NS; CD-PS). Lähteellä on myös joen alkukohdan merkitys (ks. LÄHDEJOKI s. 218). 1800-luvun aineistossa LÄHTEESTÄ käytetään vain nimitystä lähde, esimerkiksi (2) Lähteet owat pienempiä wesikokouksia, jotka omasta woimastansa nou- sewat maasta (Ahlqvist 1855, 12). Lähde on esiintynyt vanhassa kirjasuomessa Mikael Agricolan teksteistä alkaen (Jussila 1998). 1800-luvun aineistossa nimitys esiintyy vain yhdeksässä lähtees- sä eikä esiintymiä ole enää 1870-luvun jälkeen (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2). Yleisesti maantieteen oppikirjojen sanastoon se ei siis kuulu. SUUHAARA Suuhaaralla tarkoitetaan nykykielessä haarajokia, jotka muodostuvat ennen joen laskemista mereen (NS; CD-PS). 1800-luvun aineistossa käsite esiintyy 1860- luvulta alkaen (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2). Ainoana nimityksenä 54 Tarkastelen vain appellatiivien kirjakielisiä ensiesiintymiä. Jätän tarkastelun ulkopuolelle mahdolliset paikannimien esiintymät. 7 Vesistönimitykset 213 esiintyy suuhaara, joten nimitys vakiintuu käyttöön heti ensiesiintymänsä jäl- keen. Kirjakieleen nimityksen tuo Edvard Ervast 1865: (3) – – itse jokea kaikkine erinäisine lisäjokineen ja suuhaaroineen nimite- tään yhteisellä nimellä joki-vesistöksi (Ervast 1865, 17). Suuhaara on käännöslaina ruotsin vastineesta mynningsarm. 7.3 Leksikaalisen variaation takia vakiintumattomat nimitykset AVOMERI Nykykielessä avomerellä on useita synonyymeja. Avomeri voidaan määritellä parafraasilla aava meri ja siitä voidaan käyttää myös nimityksiä ulappa, ulkome- ri, merenselkä, selkä (NS; CD-PS) ja aukko (NS). Granöllä (1930) näistä esiin- tyvät ulappa, ulkomeri, selkä ja lisäksi selkävesi. AVOMEREN nimitysten variaa- tio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 88. Tar- kemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy aineistossa harvoissa lähteissä 1840-luvulta alkaen. Ensimmäisistä ni- mityksistä aava meri, veden aukko ja vesi jäävät kertamuodosteiksi ja vain ny- kykielen sanakirjoissa esiintyvä selkä esiintyy aineistossa myöhemmin. Avome- ren merkityksessä selkä esiintyy ensimmäisen kerran 1847 Elias Lönnrotilla. 1850-luvun uusi nimitys on merenselkä, joka esiintyy ensimmäisen kerran Hallsténin oppikirjan suomennoksessa 1859: (4) Merkittäwimmät ja lewiämmät merenselät Ahwenanmaan saariston keskellä owat – – (< Hallstén 1859, 42). Seuraavan kerran merenselkä esiintyy lähteissä vasta 1890-luvulla: (5) Merenselkää äsken-mainittujen saarien ja manteren välillä – – (Ignatius 1890, 96). AVOMEREN käsitettä ei esiinny lainkaan runsaassa 1860-luvun aineistossa. 1870-luvun aineistossa esiintymiä on vain yksi, mutta polyseeminen nimitys aa- vikko jää avomeren merkityksessä kertamuodosteeksi. 1880-luvulla esiintyy vain selkä, ja seuraavat uudet nimitykset ovat vasta 1890-luvulta. Silloin käytössä ovat nykykielen sanakirjoissakin esiintyvät nimitykset ulappa ja aukko. Tässä aineistossa ulappa esiintyy ensimmäisen kerran K. E. F. Ignatiuksella 1890 ja aukko K. J. Juutilla 1895. Ulappa on esiintynyt kirjakielessä jo 1700-luvulla Porthanilla ja Gananderilla (SSA). Kaikki 1890-luvulla käytössä olevat nimityk- set otetaan Nykysuomen sanakirjaan. Yleisimmässä käytössä on AVOMEREN ni- mityksistä selkä. Nimitysten välisen variaation lähtökohta on semasiologinen: II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 214 monet nimitykset ovat polyseemisiä ja enemmän kuvaavia kuin termimäisiä. Nimityksissä on myös onomasiologista näkökulman variaatiota. TAULUKKO 88. AVOMEREN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. AVOMERI 1840 1850 1860 1870 1880 1890 aava meri selkä veden aukko vesi merenselkä aavikko aukko ulappa JÄRVI JÄRVESTÄ käytetään nykykielessä ensisijaisesti nimitystä järvi (NS; CD-PS; Granö 1930). Sanakirjoissa esiintyy hakusanana lisäksi sisäjärvi, jota ei suositel- la käytettäväksi. Myös sisämerellä on sanakirjoissa ison järven tai suolaisen jär- ven merkitys (NS; CD-PS). 1800-luvun aineistossa JÄRVI esiintyy koko vuosisadan ajan. Käsitteen ni- mitysten variaatio aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 89. Tar- kemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Ensim- mäiset nimitykset ovat järvi, tosin asussa iärvi, ja sisävesi, jotka jäävät kerta- muodosteiksi. Nykykielen mukainen asu järvi esiintyy aineistossa 1820-luvulta alkaen. Nimitys on esiintynyt vanhassa kirjasuomessa 1500-luvulta saakka (Jus- sila 1998). 1820- ja 1840-luvulla järven synonyymina on lampi. TAULUKKO 89. JÄRVEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. JÄRVI 1800 1820 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 järvi sisävesi lampi sisäjärvi sisämeri 1860-luvulla synonyymeina ovat nykykielen synonyymit sisämeri ja sisä- järvi. Sisämeri esiintyy ensimmäisen kerran Lavus Koranderilla 1862 ja sisäjär- vi Wilhelm Carlssonilla 1869: (6) Maan syvennöksiin seisattunutta ja seisovaa vettä kutsutaan järviksi, ja suurimpia sisämeriksi (Korander 1862, 35). (7) – – ylänkömaan sisä- ja umpijärwiä – – (Carlsson 1869, 31). 7 Vesistönimitykset 215 Molemmat nimitykset ovat käännöslainoja ruotsin vastineesta insjö. 1860-luvun jälkeen uusia nimityksiä ei enää esiinny, ja 1800-luvun lopussa ovat käytössä vain nykykielessä esiintyvät nimitykset järvi, sisämeri ja sisäjärvi. Nimityksistä järvi on selvästi muita yleisempi. Nimitysten variaatio on onomasiologista käännöslainanimitysten ja vanhan omaperäisen nimityksen variaatiota. KANAALI Nimitystä kanaali käytetään joistakin kapeista merensalmista, ja se on vakiintu- nut osaksi maantieteellistä nimistöä, esimerkiksi Englannin kanaali (NS; CD- PS). Vanhahtavassa merkityksessä kanaali voi tarkoittaa myös kanavaa (CD- PS). Nimitystä kanaali on käytetty vanhassa kirjasuomessa 1700-luvulta alkaen (Jussila 1998). 1800-luvun aineistossa KANAALI esiintyy 1820-luvulta alkaen. Tavallisesti KANAALIN käsitettä käytetään paikannimien osana, esimerkiksi (8) Englannin Kanaali – – (TVS 1821, 31 (RAPOLA)). (9) – – Mosambikin kanaalin (Rahkonen 1882, 7). KANAALISTA käytetään aineistossa sekä pitkävokaalista asua kanaali että lyhyt- vokaalista asua kanali (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2). Kanaali esiin- tyy aineistossa 1820-, 1860-, 1870-, 1880- ja 1890-luvulla ja kanali 1860-, 1870- ja 1880-luvulla. Asuista kanaali on siis yleisempi ja vakiintuneempi asu. Nimitysten asujen variaatio on kontekstuaalista. KANAVA Kanavalla tarkoitetaan liikennettä tai veden johtamista varten tehtyä vesiväylää tai -uomaa (NS; CD-PS). KANAVAN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 90. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy aineistossa 1820- luvulta alkaen. Ensimmäisiä nimityksiä ovat kaivanto Turun Viikko-Sanomissa 1820 ja kaivantoväylä Oulun Viikko-Sanomissa 1829. (10) Sitä uutta kaivantoa ja niitä perattuja jokia myöten ovat pienemmät mylly-veneet päässeet Puulasta Ripatin myllyyn, jossa sitten menneen syk- syn on ollut kyllältä vettä yli koko ajastajan (TVS1820-39-3). (11) – – koski kuuluu paikkapaikoin olewan kaiwanto wäylää – – (OVS1829-25-2). Kaivanto on esiintynyt kirjakielessä myös vanhassa kirjasuomessa, Ruotsin val- takunnan laissa 1759 (VKS; SSA), ja se on käännöslaina ruotsin gräfning- sanasta (esim. Ahlman 1872 (RAPOLA)). 1820-luvun jälkeen kaivanto esiintyy KANAVAN nimityksenä 25 lähteessä kaikkina vuosikymmeninä paitsi 1880- luvulla. 1830-luvulla uusina nimityksinä esiintyvät kanaali, kanava, kaivos, ve- denjohto ja vedenjuopa. Nimityksistä kaivos, vedenjohto ja vedenjuopa jäävät II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 216 kertamuodosteiksi. Kanaali esiintyy KANAVAN nimityksenä myös 1840-luvulla ja nykynimitys kanava ensiesiintymänsä jälkeen kaikkina 1800-luvun vuosi- kymmeninä. Ensimmäisen kerran kanava esiintyy kirjakielessä Sanan Saattajas- sa 1833. Sana on lainattu venäjästä ja otettu kirjakieleen itämurteista. Sanaa alet- tiin käyttää kirjakielessä yleisesti, kun Saimaan kanavan rakentaminen aloitet- tiin. (SSA.) Kanavasta tuleekin kaivannon lisäksi vakiintunein KANAVAN nimi- tys aineistossa; se esiintyy 34 lähteessä. 1840-luvulla aineistossa ei esiinny uusia nimityksiä. 1850-luvulla KANA- VAN nimityksinä käytetään uusia nimityksiä salmi ja uitti. Seuraava ja viimeinen uusi nimitys esiintyy 1870-luvulla. Silloin nimityksenä on vesikulkutie. 1880- luvulla nimityksinä ovat vain kanava ja vesikulkutie ja 1890-luvulla lisäksi kai- vanto. Näistä nimityksistä Nykysuomen sanakirjaan otetaan kanava ja kaivanto, ja vesikulkutie esiintyy sanakirjassa asussa vesikulkuväylä. Nimitysten välinen variaatio on sekä onomasiologista näkökulman valintaa että kontekstuaalista va- riaatiota. Kontekstuaalista variaatiota on eri tavoin ja eri kielistä lainattujen ni- mitysten välillä. TAULUKKO 90. KANAVAN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. KANAVA 1820 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 kaivanto kaivantoväylä kaivos kanaali kanava vedenjohto vedenjuopa salmi uitti vesikulkutie KOSKI 1800-luvun aineistossa käsitteet KOSKI, PUTOUS ja VESIPUTOUS osittain sekoittu- vat, koska käsitteet esiintyvät usein yhdessä ilmauksena koskia ja putouksia. Olen kuitenkin ryhmitellyt KOSKEN nimitykset erilleen VESIPUTOUKSEN ja PUTO- UKSEN nimityksistä, koska nykykielessä niillä tarkoitetaan eri asiaa (ks. VESIPU- TOUS s. 222). Koskella tarkoitetaan nykykielessä maaston kaltevuuden vuoksi vuolasta, aaltoilevaa ja kohisevaa joen osaa (NS; CD-PS; Granö 1930). KOSKEN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin tau- lukossa 91. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liittee- seen 2. Käsite tulee aineistoon 1820-luvulta alkaen. Ensimmäisinä nimityksinä ovat koski ja putous. Koski on esiintynyt vanhassa kirjasuomessa jo Mikael Ag- ricolalla (Jussila 1998). Putous esiintyy kosken merkityksessä Renvallin sana- kirjassa 1826 (RAPOLA). Nimityksistä koski on 1840-luvulta eteenpäin aineis- 7 Vesistönimitykset 217 ton yleisin KOSKEN nimitys. 1830-luvulla ainoana nimityksenä on kuitenkin ker- tamuodoste langetus. 1840-luvulla kosken synonyymeja ovat houru ja kuohu. Seuraavat synonyymit esiintyvät 1870- ja 1880-luvulla: synonyymina on laina- sana porogi, joka esiintyy Aleksander Rahkosen suomennoksen eri painoksissa kahdessa eri kirjoitusasussa. Porogi tarkoittaa vain tietyn alueen, Venäjän kos- kia, ja nimitys on siksi lainattu venäjästä: (12) Tämän seudun [Venäjän] pääjokia haittawat [!] kosket (porogit) – – (Rahkonen 1872b, 17). 1890-luvulla käytössä on vain koski, joten sen voidaan katsoa vakiintuvan käyt- töön 1800-luvulla. Nimitysten variaatio on sekä onomasiologista että kontekstu- aalista. Näkökulman valinnan lisäksi variaatiota on vierassanan ja omaperäisen nimityksen välillä. Osittain nimitysten variaatio voi olla myös alueellista. TAULUKKO 91. KOSKEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. KOSKI 1820 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 koski putous langetus heitelmys houru kuohu porogi porògi LAMPI Lampi tarkoittaa maantieteen erikoissanastossa veden täyttämää luonnon allasta, jonka läpimitta on 10–200 metriä (NS maant.). Yleiskielessä lampi tarkoittaa järveä pienempää (luonnon)vesiallasta (CD-PS). Nykysuomen sanakirjassa ha- kusanana on myös lammen murteellinen asu lammi. LAMMEN nimitysten variaa- tio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 92. Tar- kemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy aineistossa 1840-luvulta alkaen. Elias Lönnrotin sanakirjassa ruotsin vastine insjö on sekä järvi että lampi, mutta sen jälkeen pienen järven tai vesial- taan merkityksessä käytössä ovat vain nimitykset lampi ja lammi, esimerkiksi (13) Järveksi sanotaan seisovaa vettä, jonka kaikilla puolin on maata; vä- häisempänä lammeksi – – (Collan 1867, 14). (14) Semmoista vesijoukkoa, joka ei edes minkään salmen kautta yhdisty valtamereen, nimitetään järveksi, ja vähäisenä lammiksi (Ervast 1865, 15). II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 218 Varianteista lammi esiintyy aineistossa tasaisesti kaikkina vuosikymmeninä mutta lampi esiintyy useammassa lähteessä. Kumpaakaan nimitystä ei voi pitää toista vakiintuneempana. Asujen variaatio vaikuttaa kontekstuaaliselta alueelli- selta vaihtelulta. TAULUKKO 92. LAMMEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. LAMPI 1840 1850 1860 1870 1880 1890 järvi lammi lampi LÄHDE(JOKI) Lähteellä tai lähdejoella tarkoitetaan 1800-luvun aineistossa joen alkukohtaa. Tämä merkitys on lähteellä myös Nykysuomen sanakirjassa. Aineistossa joen alkukohdan nimityksiä esiintyy vain kuudessa lähteessä (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2). Nimitysvariantteja on kaksi: lähde ja lähdejoki. Lähde esiintyy 1840-, 1860- ja 1890-luvulla, lähdejoki vain 1890-luvulla, esimerkiksi (15) Joen alkua sanotaan lähteeksi – – (Liljefors 1868, 11). (16) Kemijoki alkaa kolmesta suuresta lähdejoesta (Nissinen 1896, 9). Lähde on esiintynyt kirjakielessä vanhassa kirjasuomessa Mikael Agricolan teksteistä alkaen (Jussila 1998), ja lähdejoki on Alli Nissisen uudismuodoste vuodelta 1896. Se on suora käännöslaina ruotsin vastineesta källflod. Nimitysten variaatio on kontekstuaalista mutta johtuu lähde-sanan polyseemisyydestä: ter- miksi pyritään siksi esittämään 1800-luvun lopussa epeksegeesi-muotoa lähde- joki, joka on merkitykseltään lähdettä läpinäkyvämpi. PURO Nimitystä puro käytetään yleiskielessä kapeasta luonnonuomassa tavallisesti nopeasti liikkuvasta vähäisestä vesivirrasta (NS; CD-PS). Maantieteen erikois- sanastossa puro määritellään tarkemmin keskimäärin enintään viiden metrin le- vyiseksi (NS). Puron osittaisina synonyymeina voidaan pitää noroa ja ojaa (NS; CD-PS). PURON nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikym- menittäin taulukossa 93. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy aineistossa 1820-luvulta alkaen. Ensimmäi- sinä nimityksinä käytetään noroa ja puroa, jotka esiintyvät sen jälkeen aineis- tossa tasaisesti; puro tosin noroa selvästi useammassa lähteessä, esimerkiksi (17) Wesi-juoksu lähteestä kutsutaan noroksi eli puroksi (Ahlqvist 1855, 12). 7 Vesistönimitykset 219 (18) Suurimmat juoksevat vedet sanotaan jo'iksi, virroiksi, kymiksi; pie- nemmät puroiksi ja vielä pienemmät ojiksi (Elmgren 1867, 14). Molemmat nimitykset ovat esiintyneet kirjakielessä 1700-luvulta alkaen: noron ensiesiintymä on Daniel Jusleniukselta ja puron almanakasta ja H. G. Porthanilta (Jussila 1998). Seuraava uusi nimitys oja on 1840-luvulta. Oja on esiintynyt kir- jakielessä Mikael Agricolasta alkaen (mt.). Puron merkityksessä sitä käytetään aineistossa selvästi noroa ja puroa vähemmän mutta säännöllisesti. Viimeinen uusi nimitysvariantti esiintyy aineistossa 1860-luvulla, mutta nuru jää kerta- muodosteeksi. 1800-luvun lopussa yleisin nimitys on puro, vaikka myös noro ja oja esiintyvät joissakin lähteissä. Nimitysten välinen variaatio vaikuttaa ono- masiologiselta mutta voi olla myös alueellisista eroista johtuvaa kontekstuaalista variaatiota. TAULUKKO 93. PURON nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. PURO 1820 1840 1850 1860 1870 1880 1890 noro puro oja nuru PYÖRRE Pyörteellä tarkoitetaan vesistösanastossa sekä ilmiötä, jossa (virtaava) neste kiertää kehässä ympäri, että paikkaa, jossa sellainen ilmiö esiintyy (NS; CD-PS; Granö 1930). Nykykielessä pyörteen osittaisena synonyymina voisi olla kurimus ’iso pyörre virtaavassa vedessä’ (NS; CD-PS). 1800-luvun aineistossa PYÖRRE esiintyy yleensä yhtenä meriveden liikkeen tyyppinä aaltoilemisen (ks. AALTOI- LEMINEN liite 2) ja merivirtojen (ks. MERIVIRTA luku 8.3) lisäksi. PYÖRTEEN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosi- kymmenittäin taulukossa 94. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy aineistossa 1840-luvulta alkaen. Ensim- mäiset nimitykset ovat merinielukka, kurimus, pyörre ja vedennapa, joista ve- dennapa jää kertamuodosteeksi. Kurimus on esiintynyt kirjakielessä Daniel Jus- leniuksen sanakirjasta 1745 alkaen ja pyörre Kreanderilla 1770-luvulla Jusleni- uksen sanakirjan lisäyksissä (Jussila 1998). 1850-luvulla uutena nimitysvariant- tina on merinielu, ja 1860-luvulla uusia nimityksiä ovat merenkuohu, veden- pyörre ja merenpyörre, esimerkiksi (19) Merenpyörteitä tulee siitä, että erilaiset virrat kohtaavat toinen toisen- sa, tahi siinä, missä virrat lyövät kallioita eli karia vastaan (Elmgren 1867, 11). Näistä nimityksistä merenkuohu ja vedenpyörre jäävät kertamuodosteiksi. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 220 1860-luvun jälkeen uusia nimityksiä ei enää esiinny. 1870-luvulla käytössä ovat vielä nimitykset pyörre ja merinielu, mutta sen jälkeen enää vain meren- pyörre. Sitä ei ole kuitenkaan otettu Nykysuomen sanakirjaan. Nimitys on suora käännöslaina ruotsin vastineesta hafshvirfla. Nimitysten variaatio on onomasio- logista: haetaan näkökulmaa kuvata käsite. Lisäksi nimityksissä on kontekstuaa- lista variaatiota määriteosan taivutuksessa, edusosan sanamuodostuksessa sekä selittävissä määriteosissa (epeksegeesi). TAULUKKO 94. PYÖRTEEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. PYÖRRE 1840 1850 1860 1870 1880 1890 merinielukka kurimus pyörre vedennapa merinielu merenkuohu vedenpyörre merenpyörre PÄÄJOKI PÄÄJOEN käsite liittyy läheisesti SIVUJOEN käsitteeseen, sillä PÄÄJOELLA tarkoi- tetaan jokea, josta sivujoet lähtevät tai johon sivujoet yhdistyvät. PÄÄJOESTA käytetään nykykielessä nimityksiä pääjoki, emäjoki (NS; CD-PS) ja valtajoki (NS). Käsitteen nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosi- kymmenittäin taulukossa 95. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy aineistossa 1840-luvulta alkaen. Ensim- mäiset nimitykset ovat emävirta ja päävirta, joista emävirta jää kertamuodos- teeksi ja päävirta esiintyy myös 1860-luvulla. 1850-luvulla ainoa nimitys on valtakymi, joka esiintyy August Ahlqvistin suomennoksen uudessa painoksessa myös 1870-luvulla. Nykynimitykset pääjoki ja emäjoki esiintyvät aineistossa ensimmäisen ker- ran 1860-luvulla, molemmat Edvard Ervastilla 1865. Nimitykset esiintyvät hie- man erilaisissa konteksteissa eivätkä ole merkitykseltään täysin synonyymisiä. Ensisijainen, määritelty nimitys on esimerkin 21 emäjoki: (20) Maan pääjoki on Neckar – – (Ervast 1865, 133). (21) Tavallisesti isompi vesi syntyy sillä tavoin, että emäjokeen yhdistyy monta pienempää, joita sanotaan syrjäjo’iksi, lisäjo’iksi eli lisävesiksi (Er- vast 1865, 17). Nimitykset ovat käytössä aineistossa myös myöhemmin. Nimitys valtajoki esiin- tyy aineistossa ensimmäisen kerran B. F. Salosen suomentamassa oppikirjassa 1880 ja sen jälkeen saman oppikirjan painoksissa myös 1890-luvulla. Mikään 7 Vesistönimitykset 221 nimityksistä ei ole muita yleisemmässä käytössä. Nimitysten variaatio on pää- asiassa onomasiologista: vaihtelua on sekä määrite- että edusosan tavassa nimetä käsitettä. Edusosien vaihtelussa näkyy myös virta-, kymi-, ja joki-sanojen vaihte- lu aineistossa, sillä VIRRAN nimityksissä ei ole selvää merkityseroa. TAULUKKO 95. PÄÄJOEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. PÄÄJOKI 1840 1850 1860 1870 1880 1890 emävirta päävirta valtakymi pääjoki emäjoki valtajoki SIVUJOKI Sivujoella tarkoitetaan nykykielessä suurempaan jokeen yhtyvää jokea (NS; CD- PS). Sivujoella on useita synonyymeja: lisäjoki (NS; CD-PS), lisävesi, olkajoki, sivuhaara ja syrjäjoki (NS). Nimityksistä lisäjoki määritellään Nykysuomen sa- nakirjassa osaksi maantieteen erikoissanastoa. 1800-luvun aineistossa SIVUJOEN käsite esiintyy 1840-luvulta alkaen. Lähteissä esiintyy runsaasti variaatiota. Ni- mitysten variaatio on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 96. Tarkemmat tie- dot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. 1840-luvulla nimityksiä ovat sivujoki, pudas, haara, apuvirta, lisäjoki, si- vuvirta, apujoki ja juoksuhaara. Näistä kertamuodosteiksi jäävät pudas, apuvirta ja juoksuhaara. Nykykielen nimitys sivujoki esiintyy ensimmäisen kerran Oulun Viikko-Sanomissa 1840 ja sen jälkeen 1860-luvulta eteenpäin. Se on todennä- köisesti suora käännöslaina ruotsin vastineesta biflod ’sivujoki’. Yhtä yleisesti 1840-luvulla esiintyy toinen nykykielen nimitys lisäjoki, jonka on käytössä use- assa lähteessä vuonna 1848, esimerkiksi (22) – – niitä – – sanotaan Siwu-wirroiksi, Lisä-jokiloiksi (< Modeen 1848, 31). 1850-luvun ainoa nimitys on käännöslaina syrjäjoki, joka esiintyy ensim- mäisen kerran August Ahlqvistilla 1856 ja sen jälkeen säännöllisesti, esimerkik- si (23) Tavallisesti isompi vesi syntyy sillä tavoin, että emäjokeen yhdistyy monta pienempää, joita sanotaan syrjäjo’iksi, lisäjo’iksi eli lisävesiksi (Er- vast 1865, 17). 1860-luvun nimityksistä sisävirta jää kertamuodosteeksi mutta sivuhaara, lisä- vesi ja lisävirta esiintyvät lähteissä myöhemminkin. Sivuhaara esiintyy aineis- II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 222 tossa ensimmäisen kerran Wilhelm Carlssonilla 1862 ja lisävesi Edvard Ervastil- la 1865. Molemmat nimitykset otetaan Nykysuomen sanakirjaan. 1870-luvulla ainoa uusi nimitys on haarajoki, ja se esiintyy myös 1890-luvulla. 1880-luvun uusi nimitys on lisähaara ja 1890-luvun luontainen kanava ja olkajoki. Ny- kysuomen sanakirjaan otettu olkajoki esiintyy ensimmäisen kerran Topeliuksen Luonnonkirjan suomennoksessa 1897. SIVUJOEN nimityksissä esiintyy koko 1800-luvun ajan runsaasti variaatiota. Vielä 1890-luvulla käytössä ovat nimitykset sivujoki, haara, lisäjoki, apujoki, syrjäjoki, sivuhaara, lisävesi, lisävirta, haarajoki, lisähaara, luontainen kanava ja olkajoki. Yleisimpiä nimityksiä ovat sivujoki, lisäjoki ja syrjäjoki. Nimitysten variaatio on etenkin onomasiologista: käsite nimetään eri näkökulmista ja läh- teissä tarjotaan useita nimitysvariantteja. Tämä voi kertoa myös alueellisesta variaatiosta: kirjoittaja olettaa, että jokin nimityksistä on lukijalle tuttu. Alueel- lista voisi olla esimerkiksi sivu- ja syrjä-määriteosien vaihtelu. TAULUKKO 96. SIVUJOEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. SIVUJOKI 1840 1850 1860 1870 1880 1890 sivujoki pudas haara apuvirta lisäjoki sivuvirta apujoki juoksuhaara syrjäjoki sisävirta sivuhaara lisävesi lisävirta haarajoki lisähaara luontainen kanava olkajoki VESIPUTOUS Nykykielessä vesiputous ja putous tarkoittavat molemmat paikkaa, jossa virtaa- va vesi putoaa (NS; CD-PS). Kolmantena nimityksenä nykykielessä on köngäs, joka tarkoittaa jyrkkää, vaahtoavaa vesiputousta (mt.). Nykysuomen sanakirjassa esiintyvät lisäksi lekseemit pudoke ja katarakti. 1800-luvun aineistossa käsite sekoittuu usein KOSKEN käsitteeseen (ks. KOSKI s. 216). PUTOUKSEN käsite esiintyy aineistossa 1820-luvulta alkaen. Käsit- 7 Vesistönimitykset 223 teen nimitysten variaatio on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 97. Tar- kemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Ensim- mäinen nimitys putous on esiintynyt kirjakielessä jo 1700-luvulla (Jussila 1998), ja aineistossa putousta käytetään 1820-luvun jälkeen tasaisesti koko 1800-luvun ajan. Putous onkin aineiston vakiintunein nimitys; se esiintyy 33 lähteessä, esi- merkiksi (24) Imatra on Suomen suurin ja ihanin koski. Se on woimallisin weden pu- tous koko pohjois-Europassa. Schweitsin putoukset owat kyllä paljoa kor- keammat, mutta weden paljous on niissä wähempi. Niagaran koski eli pu- toelmus Amerikassa on waan werrattoman suurempi. (Länkelä 1875, 22.) 1840-luvulla sen synonyymeja ovat eno, vesiputooma, pudote, puote ja puotel- mus, mutta vain pudote ja puote esiintyvät lähteissä myöhemmin. 1850-luvun uusi nimitys on vedenputous, joka esiintyy aineistossa tämän jälkeen kaikkina vuosikymmeninä. TAULUKKO 97. VESIPUTOUKSEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. VESIPUTOUS 1820 1840 1850 1860 1870 1880 1890 putous eno vesiputooma pudote puote puotelmus vedenputous virranputous pudoke katarakti vedenpudoke vesiputous putoelmus köngäs 1860-luvulla uusia nimityksiä ovat virranputous, pudoke, katarakti ja ve- denpudoke. Vain J. F. Granlundin uudissana pudoke esiintyy aineistossa myös 1870-luvulla. Nykysuomen sanakirjassa esiintyvä katarakti esiintyy tässä aineis- tossa vain kerran, Edvard Ervastilla 1865. 1870-luvun uusia nimityksiä ovat käännöslaina vesiputous ja kertamuodoste putoelmus. Nykynimitys vesiputous esiintyy ensimmäisen kerran Aleksander Rahkosella 1872. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 224 (25) – – Imatran koskessa, Suomen merkillisimmässä wesiputouksessa – – (Rahkonen 1872b, 37). Viimeinen uusi nimitys köngäs esiintyy aineistossa ensimmäisen kerran B. F. Salosen suomentamassa Erslevin oppikirjassa 1895, mutta kirjakielessä köngäs on esiintynyt jo 1700-luvulla (SSA). 1890-luvulla lähteissä esiintyy vielä useita nimityksiä: putous, vedenputous, vesiputous ja köngäs. Nimitysten välinen vari- aatio on sekä onomasiologista että kontekstuaalista. Osittain onomasiologiselta näyttävä variaatio saattaa olla myös kontekstuaalista alueellista variaatiota. Ni- mitysten näkökulman valinnan lisäksi VESIPUTOUKSEN nimityksissä on runsaasti kontekstuaalista vaihtelua vierassanan, käännöslainanimitysten ja omaperäisten nimitysten välillä sekä nimitysten asuissa. Nimityksissä vaihtelevat niin johtimet kuin määriteosan taivutusmuodotkin. VESISTÖ Nykykielessä (NS; CD-PS) yhteistä laskujokea myöten purkautuvien vesien ko- konaisuutta tarkoittava vesistö esiintyy käsitteenä 1800-luvun aineistossa koko vuosisadan ajan. Käsitteen nimitysten variaatio on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 98. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liit- teeseen 2. 1800-luvun alussa käsitteestä käytetään vain nimitystä vesi, joka on esiintynyt myös Suomenkielisissä Tieto-Sanomissa 1776. Vesi esiintyy VESIS- TÖN nimityksenä koko 1800-luvun ajan. Variaatiota alkaa esiintyä 1840-luvulla. 1840-luvun varianteista kertamuodosteeksi jää vain vesinielu ja muut nimitykset vesijoukko, vesikokous, vesikunta, vesijakso, vesistö, vesikulku ja vedestö esiin- tyvät lähteissä myöhemminkin. Nimityksistä vesijoukko ja vesijakso ovat ha- kusanoina myös Nykysuomen sanakirjassa. Vesijoukko esiintyy ensimmäisen kerran August Ahlqvistilla 1844 ja vesijakso Paavo Tikkasella 1848: (26) Kaikki ne wesijoukot – – (Ahlqvist 1844, 38). (27) – – jokiloille ja wesi-jaksoille – – (Tikkanen 1848, 20). Nykykielen nimitys vesistö esiintyy aineistossa ensimmäisen kerran Tikkasella 1848, mutta kirjakielessä se on esiintynyt jo 1700-luvulla (Jussila 1998). 1850-luvulla uutena nimityksenä on vesijohto ja 1860-luvulla vesiura, mut- ta molemmat nimitykset jäävät kertamuodosteiksi. Viimeinen uusi nimitys on 1890-luvulta, vesikkö, mutta sekin vaikuttaa kertamuodosteelta. 1890-luvulla käytetään sen lisäksi edelleen useita muita nimityksiä: vesi, vesijoukko, vesikun- ta, vesijakso ja vesistö. Niistä vain vesikunta ja vesikkö puuttuvat Nykysuomen sanakirjasta. Nimityksissä esiintyvää, etenkin edusosien variaatiota voi pitää onomasiologisena, mutta lisäksi nimityksissä esiintyy kontekstuaalista variaatio- ta sananmuodostustavoissa ja johtimissa. 7 Vesistönimitykset 225 TAULUKKO 98. VESISTÖN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. VESISTÖ 1800 1820 1840 1850 1860 1870 1880 1890 vesi vesinielu vesijoukko vesikokous vesikunta vesijakso vesistö vesikulku vedestö vesijohto vesiura vesikkö VIRTA Isosta joesta voidaan nyky-yleiskielessä käyttää sekä nimitystä virta että nimi- tystä kymi. Yleiskielessä nimityksillä ei ole selvää merkityseroa, mutta CD- Perussanakirjassa kymi määritellään ylätyyliseksi ja virta on ison joen ensisijai- nen nimitys. Nykysuomen sanakirjassa sekä kymillä että virralla on myös maan- tieteen erikoismerkitys. Kymi tarkoittaa silloin yli 200 metriä leveätä jokea ja virta on kymin, joen ja puron yhteisnimitys. Nykysuomen sanakirjan määritel- mät noudattavat J. G. Granön (1930) määritelmiä. 1800-luvun aineistossa kymiä ja virtaa käytetään sekaisin eikä kymillä ole ylätyylistä tai tarkasti joen leveyden perustella tehtyä määritelmää. Isosta joesta puhutaan lähteissä koko 1800-luvun ajan (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2). Ensimmäisenä nimityksenä on virta, joka on esiintynyt kirjakielessä jo Mi- kael Agricolalla 1544 (Jussila 1998). Virta esiintyy kaikkina vuosikymmeninä ja on aineiston yleisin VIRRAN nimitys, esimerkiksi (28) – – useampien jokien yhdistyksestä wirta eli kymi (Ahlqvist 1844, 14). Kymi esiintyy aineistossa ensimmäisen kerran 1820-luvulla, mutta kirjakielessä sitä on käytetty jo Agricolan teksteistä alkaen (Jussila 1998). Nimitys on van- hassa kirjasuomessa melko harvinainen, sillä murteissa se esiintyy vain suppeal- la alueella Kymenlaaksossa ja Kaakkois-Hämeessä, Kymijoen läheisyydessä (VKS; NES). Kymi on kuitenkin yleisesti käytössä koko 1800-luvun ajan. 1840- luvulla ison joen merkityksessä käytetään myös nimityksiä enojoki ja joki, mutta ne jäävät kertamuodosteiksi. Nimitysten variaatiota voi selittää alkuperäisteosten onomasiologinen variaatio. Ruotsin vastineina esiintyvät aineistossa nimitykset flod, älv ja ström, jotka kaikki voivat tarkoittaa nykyruotsissakin virtaa. Näin nimitysten variaatio on onomasiologista, mutta sitä voivat selittää myös konteks- tuaaliset alueelliset erot. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 226 8 ILMASTONIMITYKSET 8.1 Yleistä Ilmastosanastoon kuuluvat klimatologian käsitteet. Niitä esiintyy lähinnä yleis- maantieteen oppikirjoissa erityisesti 1860-luvulta alkaen. Nykyisessä maantie- teen termistössä tähän ryhmään kuuluvat esimerkiksi termit mannerilmasto, me- ri-ilmasto, lämpövyöhyke, tuulivyöhyke, vuodenaikaistuuli, maatuuli ja merituuli (TN). Sanasto on varsin pitkälle erikoistermistöä jo 1800-luvun aineistossa, kos- ka käsitteistä vain harvat kuuluvat ihmisten jokapäiväisten havaintojen piiriin tai ovat tuttuja suomalaisille ennestään. 1800-luvun aineistossa ilmastonimitykset kuvaavat 1) ilmastoa ja ilmastovyöhykkeitä, 2) ilmakehää, 3) tuulivyöhykkeitä, 4) lämpötilaa ja lämpövyöhykkeitä sekä 5) merivirtoja. Aineiston 6 822 esiintymästä ilmastosanastoon kuuluu 566 esiintymää eli noin kahdeksan prosenttia. Aineiston noin 1 770 nimityksestä tähän ryhmään kuuluu puolestaan 200 nimitystä, mikä on noin 11 prosenttia kaikista nimityksis- tä. Tässä ryhmässä nimityksiä on siis suhteessa enemmän kuin esiintymiä, mikä voi tarkoittaa, että yhdestä nimityksestä on vähemmän esiintymiä kuin esimer- kiksi vesistönimitysten ryhmässä. Ilmastonimityksiin kuuluu sekä nopeasti 1800-luvulla vakiintuvia (luku 8.2) että runsaasti leksikaalista variaatiota sisältäviä (luku 8.3) käsitteitä. Lisäksi aineistossa on käsitteitä, joiden nimityksiä esiintyy vain viidessä tai harvemmas- sa eri lähteessä. Harvinaiset käsitteet on esitelty liitteessä 2. 8.2 Vakiintuneet nimitykset Ilmastoa kuvaavissa nimityksissä ei ole yhtään jo vanhassa kirjakielessä tiettyyn käyttöön ja nimitykseen vakiintunutta käsitettä. Tämä johtuu siitä, että ilmas- tosanasto tulee oppikirjoihin pääasiassa vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen. Vain yhtä käsitettä nimitetään ensimmäisestä esiintymästä alkaen yhtenäisesti. KESÄMAA Käsitteellä KESÄMAA tarkoitetaan 1800-luvun maantieteen oppikirjoissa aluetta, jolla ei ole varsinaista talvea eli kylmää vuodenaikaa. Nykysuomen sanakirjassa kesämaalla on eri merkitys, esimerkiksi lintujen kesäinen asuinpaikka ja kesan- to. Nykyisessä maantieteen termistössä käsitettä nimitetään lähinnä tropiikiksi. Myös 1800-luvun aineistossa nimityksellä voidaan tarkoittaa kuumaa vyöhyket- tä. Käsitettä kuvataan 1820-luvun Turun Viikko-Sanomissa kuumaksi maaksi, mutta 1840-luvulta alkaen kesämaaksi (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2), esimerkiksi 8 Ilmastonimitykset 227 (1) Vaikkaki maan napojen keski välillä, niissä niin kutsutuissa kesä maissa – – (Korander 1862, 14). Kesämaa esiintyy aineistossa viimeisen kerran 1881. 8.3 Leksikaalisen variaation takia vakiintumattomat nimitykset ILMAKEHÄ Maapalloa ympäröivästä kaasukehästä eli ILMAKEHÄSTÄ käytetään nykyisessä maantieteen termistössä nimityksiä ilmakehä ja atmosfääri (TN; MS; NS; CD- PS). ILMAKEHÄN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosi- kymmenittäin taulukossa 99. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy aineistossa ensimmäisen kerran Antero Vareliuksella 1845. Hänen ensiesiintymänsä on nykykielen nimitys ilmakehä, joka esiintyy 1800-luvun aineistossa vain Vareliuksella. Nimitys on suora kään- nöslaina ruotsin 1800-luvun vastineesta luftkrets. Muita Vareliuksen nimityksiä ovat atmosfer ja utukehä: (3) – – tämä klöntti, jonka sisällä Maa on, kutsutaan Ilma-kehäksi (Atmos- fer - Utu-kehä) (Varelius 1845, 83). Atmosfer esiintyy myös 1860- ja 1880-luvulla, mutta tuolloin asuna on atmos- feeri. Nykykielen asu atmosfääri esiintyy vasta Brummerilla 1905 (VES). Muita ILMAKEHÄN nimityksiä ovat ilma ja ilmapiiri, joista ilmapiiri esiintyy vain 1850- luvulla ja ilma säännöllisesti myöhemmin. Nimitysten välinen variaatio on sekä onomasiologista nimeämisen näkökulman valintaa että kontekstuaalista vieras- sanan ja käännöslainanimityksen ja vierassanan kirjoitusasun variaatiota. TAULUKKO 99. ILMAKEHÄN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. ILMAKEHÄ 1840 1850 1860 1880 1880 atmosfer ilmakehä ilma ilmapiiri utukehä atmosfeeri ILMASTO Maiden ja maanosien ilmastosta puhutaan lähes kaikissa 1800-luvun maantie- teellisissä lähteissä. Nykyisessä maantieteen termistössä ja yleiskielessä jonkin paikan tai alueen säiden keskiarvosta käytetään nimitystä ilmasto (TN; NS; CD- PS), ja yleiskielessä sen synonyymina on ilmanala (NS; CD-PS). ILMASTON ni- II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 228 mitysten variaatio aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 100. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. En- simmäiset nimitykset ovat Samuel Rinta-Nikkolalta vuodelta 1804: climati, il- man stäi ja ilma. (4) Climati eli Ilma on lämmin – – (Rinta-Nikkola 1804, 15). (5) Suurin osa makaa keskinkertaisesa ilman stäisä (Rinta-Nikkola 1804, 170). Rinta-Nikkolan nimityksistä ilma vakiintuu käyttöön koko 1800-luvun ajaksi. Nimitys on vakiintunut ilmaston merkitykseen jo vanhassa kirjasuomessa (Jussi- la 1998). Climati on puolestaan esiintynyt jo vuoden 1729 asetustekstissä (mt.), joten Rinta-Nikkolan käyttöön ottama vierassana se ei ole. Ilman stäi on alkupe- rältään ja rakenteeltaan hämärä. Todennäköisesti se vastaa jotakin ruotsin nimi- tystä, esimerkiksi sanaa luftstreck ’ilmastovyöhyke, ilmasto’ (SAOB), mutta sa- nassa on painovirhe. Sanan merkitys voisi olla myös ilmastovyöhyke. Seuraavat uudet ILMASTON nimitykset ovat 1830- ja 1840-luvulta. Ilman li- säksi käytetään nimityksiä ilmapiiri, kliimat, ilmalaatu ja ilmanne. Nimityksistä muut kuin ilmanlaatu ovat kertamuodosteita. Ilmapiiriä selitetään kontekstissa ruotsin vastineen climat avulla seuraavasti: (6) – – itäisillä mailla, ehkä eri ilmapiiri (climat) nähtävästi muuttaa lääke- tysten vaikutukset (OVS 1830: 52, 2 (RAPOLA)). Vierassana kliimat esiintyy Ahlholmilla ilman synonyymina: (7) Ruumiin, vartalon, muodon, kunnon ja osittain sielun woimain erinkal- taisuus tulee enimmiten siitä, että toiset aswat kylmemmän toiset lämpy- mämmän ilman (Kliimatin) alla (Ahlholm YMM, 8 (RAPOLA)). Ilmanlaatu on jo 1840-luvulla käytössä useissa lähteissä, ensimmäistä kertaa Elias Lönnrotilla 1847. Mielenkiintoinen johdos ilmanne on puolestaan Paavo Tikkaselta vuodelta 1848: (8) – – waan erityiset ilmanneet – – owat sälöneet sen moneen eri rotuun – – (Tikkanen 1848, 6). 1850-luvun nimityksiä ovat ilman ja ilmanlaadun lisäksi parafraasi ilman ja säiden suhta, nominatiivialkuinen ilmalaatu sekä ilmanala, joista jälkimmäinen on käytössä myös nykykielessä. Ilmanalan ensiesiintymä on tässä aineistossa D. E. D. Europaeukselta 1853. Synonyymina hän käyttää ilmaa. Europaeuksen jäl- keen ilmanala on käytössä koko 1800-luvun ajan. 1860-luvun uusia nimityksiä ovat nykykielen ilmasto, nominatiivialkuinen ilma-ala, vierassana klimati sekä 8 Ilmastonimitykset 229 kertamuodoste keski-ilmanala. Ilmasto esiintyy aineistossa ensimmäisen kerran Lönnrotilla 1860 (RAPOLA). 1800-luvun lopussa ILMASTOSTA käytetään edel- leen useita synonyymisiä nimityksiä: ilmaa, ilmanlaatua, ilmanalaa ja ilmastoa – yksittäisten ilma-ala- ja klimati-esiintymien lisäksi. Määriteltyä termimäistä käyttöä ei nimityksillä vielä ole. Nimityksissä on sekä onomasiologista että kon- tekstuaalista variaatiota: käsitettä kuvataan eri näkökulmista, ja lisäksi variaatio- ta on määriteosan taivutuksessa, sananmuodostuksessa ja johtimissa sekä vieras- sanan ja omaperäisen nimityksen välillä ja vierassanan kirjoitusasussa. TAULUKKO 100. ILMASTON nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. ILMASTO 1800 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 climati ilma ilman stäi ilmapiiri ilmanlaatu ilmanne kliimat ilmalaatu ilman ja säiden suhta ilmanala ilma-ala ilmasto keski-ilmanala klimati ILMASTOVYÖHYKE Viiden ilmastovyöhykkeen yläkäsite ILMASTOVYÖHYKE tulee maantieteen oppi- kirjoihin heti 1800-luvun alussa. Käsitteen nimitysten variaatio aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 101. Tarkemmat tiedot esiintymien mää- ristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Ensimmäisinä nimityksinä Samuel Rin- ta-Nikkola käyttää 1804 ilma träkiä ja ilmanlineaa: (9) Africa makaa suurimmasta osasta sijnä kuumas ilman träkis – – (Rinta- Nikkola 1804, 153). (10) Etelä-America makaa suurimmasta osasta sijnä kuumimmasa Ilman- Lineasa, – – (Rinta-Nikkola 1804, 217). Molemmat nimitykset on osittain käännetty ja osittain lainattu ruotsista, mutta ne jäävät aineistossa kertamuodosteiksi; käsikirjoituksella ei ole vaikutusta myöhempiin lähteisiin. 1840-luvun uusi nimitys on ilmapiiri, josta tulee 1800- luvun toinen melko vakiintunut ILMASTOVYÖHYKKEEN nimitys, esimerkiksi II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 230 (11) Ilmansa suhteen taitaa Europan jakaa 3 Ilmapiiriin – – (Ahlqvist 1855, 20). 1850-luvun uusi nimitys on ilmavyö ja 1860-luvun ilmanala, ilma-ala ja ilmavyöhyke. Nykykielen (NS; CD-PS) nimitystä ilmastovyöhyke ei 1800- luvulla esiinny lainkaan. Alkuosa ilmasto on Elias Lönnrotin uudissana vasta 1860-luvulta eikä sillä ole ILMASTONKAAN nimityksenä 1800-luvulla vakiintu- nutta asemaa. Muiden nimitysten käyttö on siis ymmärrettävää. 1800-luvun lo- pussa ainoa nimitys on ilmavyöhyke. Nimitysten edusosien variaatio on luonteel- taan onomasiologista, mutta muuten variaatio on kontekstuaalista määriteosan taivutusmuodon ja sananmuodostuksen variaatiota. TAULUKKO 101. ILMASTOVYÖHYKKEEN nimitykset 1800-luvun eri vuosi- kymmeninä. ILMASTOVYÖHYKE 1800 1840 1850 1860 1870 1880 1890 ilman träki ilmanlinea ilmapiiri ilmavyö ilma-ala ilmanala ilmavyöhyke ISOTERMI Isotermi tarkoittaa nykyisessä maantieteen termistössä ’kartassa niitä paikkoja yhdistävää käyrää, joiden lämpötila on sama, lämpökäyrää’ (TN; MS; NS; CD- PS). 1800-luvun aineistoon käsite tulee vasta aivan 1800-luvun loppupuolella. Ensimmäisen kerran se esiintyy Aleksander Rahkosella 1872. Rahkosen käyttä- mät nimitykset ovat vuoden lämpeysviiva, vuoden lämpöviiva ja isotermi: (12) Ne seudut, joilla on sama keskilämpeys, yhdistetään kartalla wiiwojen kanssa, joita kutsutaan wuoden lämpeyswiiwoiksi (isotermiksi) (Rahkonen 1872b, 18). (13) – – sitä enemmän menewät wuoden lämpöwiiwat (isotermit) etelään päin (Rahkonen 1872b, 124). Nykynimitys isotermi esiintyy joissakin lähteissä myös 1880- ja 1890-luvulla, mutta käsitteen esiintymiä on kaiken kaikkiaan vähän (tarkat esiintymä- ja läh- detiedot ks. liite 2). Myös vuoden lämpöviiva esiintyy tässä asussa Rahkosen suomentaman oppikirjan toisessa painoksessa 1880-luvulla. 1890-luvulla esiin- tyy isotermin lisäksi nimitys lämpöviiva, mutta sitä ei ole otettu Nykysuomen sanakirjaan. Nimitysten variaatio on kontekstuaalista vierassanan ja omaperäisen parafraasinimityksen sekä parafraasinimityksen sananmuodostuksen variaatiota. 8 Ilmastonimitykset 231 KESKILÄMPÖTILA Keskilämpötilasta eli jonkin ajanjakson keskimääräisestä lämpötilasta käytetään nykykielessä nimityksiä keskilämpötila (MS; NS; CD-PS) ja keskilämpö (MS; NS). Käsitteen nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosi- kymmenittäin taulukossa 102. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteis- tä on koottu liitteeseen 2. Käsitettä aletaan käyttää 1860-luvulla. Silloin nimityk- sinä ovat keskinkertainen lämpymyys, keskilämpömäärä, keskilämmin ja keski- määräinen lämpeys. Näistä vain keskimääräinen lämpeys esiintyy aineistossa myöhemmin. 1870-luvun uusia nimityksiä ovat keskilämpimyys, keskilämpö ja keskilämpeys (ks. esimerkki 12). Nykykielen nimitys keskilämpö esiintyy en- simmäisen kerran Aleksander Rahkosella 1872, ja sitä käytetään sen jälkeen myös 1880- ja 1890-luvulla, esimerkiksi (14) Vuoden keskilämmön voipi laskea mittaamalla lämmön jokaisena vuoden päivänä (Nissinen 1896, 19). Myös keskilämpeys on käytössä 1800-luvun lopun vuosikymmeninä. Kaikki ni- mitykset voisivat olla käännösvariantteja ruotsin vastineesta medelvärme (SAOB). Seuraavat uudet nimitykset ovat 1890-luvulta. Näiden nimitysten va- kiintumisesta käyttöön on mahdotonta sanoa mitään. Nykykielen nimitys keski- lämpötila ei 1800-luvun aineistossa esiinny. 1800-luvun nimitysten vaihtelu on kontekstuaalista sananmuodostustavan variaatiota. TAULUKKO 102. KESKILÄMPÖTILAN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymme- ninä. KESKILÄMPÖTILA 1860 1870 1880 1890 keskilämmin keskilämpömäärä keskimääräinen lämpeys keskinkertainen lämpymyys keskilämpeys keskilämpimyys keskilämpö keskilämpi keskilämpömäärä keskimääräinen lämpö keskimääräinen vuosilämpö KUUMA VYÖHYKE KUUMASTA VYÖHYKKEESTÄ käytetään maantieteen nykyisessä termistössä nimi- tyksiä kuuma vyöhyke ja trooppinen vyöhyke (MS). Nimityksillä tarkoitetaan aluetta, missä kuukauden keskilämpötila on vähintään 18 astetta (mt.). Ny- kysuomen sanakirjassa trooppinen vyöhyke esiintyy vielä asussa troopillinen II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 232 vyöhyke (NS s. v. troopillinen). KUUMAN VYÖHYKKEEN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 103. Tarkem- mat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiin- tyy aineistossa 1840-luvulta alkaen, jolloin on käytössä monia eri nimityksiä. Näistä kertamuodosteiksi jäävät kuuma vyöde, kuuma vyöteinen ja kuumma vyö. Lämmin vyö esiintyy myös 1850-luvulla ja kuuma piiri myös 1860-luvulla. Ny- kykielen nimitys kuuma vyöhyke esiintyy ensimmäisen kerran Aejmelaeuksella 1847 (RAPOLA). Sen jälkeen nimityksestä tulee vakiintunein KUUMAN VYÖ- HYKKEEN nimitys 1800-luvulla, esimerkiksi (15) Kuumaksi vyöhykkeeksi sanotaan sitä vyöhykettä, joka on molempain kääntöpiirien välissä molemmin puolin tasaajaa (Elmgren 1867, 9). 1850-luvun uusia nimityksiä ovat asu kuuma vyö ja lämmin osa. 1860- luvun uudet nimitykset kuuma ilmanala, kuuma ilma-ala ja kuuma-ala jäävät kertamuodosteiksi. Viimeinen uusi nimitys tropillinen vyöhyke on 1880-luvulta. Tämän lähellä Nykysuomen sanakirjan nimitystä olevan asun ensiesiintymä on Aleksander Rahkosen suomentaman Modeenin oppikirjan korjatusta painoksesta vuodelta 1882. Trooppinen-alkuista nimitystä ei 1800-luvun aineistossa esiinny; selvästi eniten on kuuma-alkuisia sanaliittonimityksiä. Käännöslaina kuuma vyöhyke on enää ainoa 1890-luvulla käytössä oleva nimitys. Nimitysten lämmin- ja kuuma-määriteosien vaihtelu sekä edusosien piiri, ilma, osa, ala ja vyö variaa- tio on onomasiologista, mutta muuten nimityksissä on paljon kontekstuaalista variaatiota etenkin vyö-kantaisen sanan sananmuodostuksessa. TAULUKKO 103. KUUMAN VYÖHYKKEEN nimitykset 1800-luvun eri vuosi- kymmeninä. KUUMA VYÖHYKE 1840 1850 1860 1870 1880 1890 kuuma piiri kuuma vyöde kuuma vyöhyke kuuma vyöteinen kuumma vyö lämmin vyö kuuma vyö lämmin osa kuuma ilma-ala kuuma ilmanala kuuma-ala tropillinen vyöhyke 8 Ilmastonimitykset 233 KYLMÄ VYÖHYKE Maapallo jaetaan viiteen ilmastovyöhykkeeseen siten, että eteläisellä ja pohjoi- sella pallonpuoliskolla on omat lauhkeat ja kylmät vyöhykkeensä. Käsite KYLMÄ VYÖHYKE on ETELÄISEN ja POHJOISEN KYLMÄN VYÖHYKKEEN yläkäsite. Nykyi- sessä maantieteen termistössä käsitteestä käytetään nimitystä kylmä vyöhyke, ja sillä tarkoitetaan aluetta, missä kuukauden keskilämpötila on 0–10 astetta (MS). KYLMÄN VYÖHYKKEEN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 104. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite tulee aineistoon 1840-luvulla. Ensimmäi- sistä nimityksistä kylmä vyöde ja kylmä vyöteinen jäävät kertamuodosteiksi mut- ta kylmä piiri esiintyy myös 1860-luvulla. 1850-luvun uusia nimityksiä ovat kylmä osa ja pohjaisin osa, jotka mo- lemmat esiintyvät myös 1870-luvulla, tosin saman, August Ahlqvistin suomen- noksen neljännessä painoksessa. Useita uusia nimityksiä esiintyy 1860-luvulla. Niistä vain ensimmäistä kertaa K. L. Elmgrenillä 1867 esiintyvä nykynimitys kylmä vyöhyke esiintyy aineistossa myöhemmin, esimerkiksi (16) – – napapiirien ja napain välisiä osia sanotaan kylmiksi vyöhykkeiksi (< Topelius 1897, 307). KYLMÄN VYÖHYKKEEN nimityksistä yksikään ei saa 1800-luvun aikana muita vakiintuneempaa asemaa. 1880- ja 1890-luvulla ainoa nimitys on kuitenkin kyl- mä vyöhyke, jota voidaan pitää suorana käännöslainana ruotsin vastineesta den kalla zonen. Nimitysten edusosien variaatio on onomasiologista mutta myös kontekstuaalista sananmuodostustavan ja taivutusmuotojen variaatiota. TAULUKKO 104. KYLMÄN VYÖHYKKEEN nimitykset 1800-luvun eri vuosi- kymmeninä. KYLMÄ VYÖHYKE 1840 1850 1860 1870 1880 1890 kylmä piiri kylmä vyöde kylmä vyöteinen kylmä osa pohjaisin osa kylmä ala kylmä ilma-ala kylmä ilmanala kylmä vyöhyke ETELÄINEN KYLMÄ VYÖHYKE ETELÄISESTÄ KYLMÄSTÄ VYÖHYKKEESTÄ käytetään nykykielessä nimitystä ete- läinen kylmä vyöhyke. Käsitteen nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 234 kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 105. Tarkemmat tiedot esiintymien mää- ristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite tulee aineistoon 1840-luvulla, ja ensimmäinen käytetty nimitys on eteläpuolinen kylmä vyö, joka esiintyy saman oppikirjan painoksissa myös 1850-luvulla: (17) 5. Eteläpuolinen kylmä Wyö, eteläisen Napapiirin ja Etelänawan wälil- lä (Ahlqvist 1844, 11). 1860-luvun nimityksiä ovat kertamuodoste etelänpuolinen kylmä ilmanala, ny- kynimitys eteläinen kylmä vyöhyke sekä yhdyssana etelänvyöhyke. Eteläinen kylmä vyöhyke esiintyy nykyasussa ensimmäisen kerran Edvard Ervastilla 1865: (18) Etelänavan ympäristöä eteläiseen napapiiriin asti sanotaan eteläiseksi kylmäksi vyöhykkeeksi (Ervast 1865, 29). Nimitys on suora käännöslaina ruotsin vastineesta den södra kalla zonen. Eteläi- sestä kylmästä vyöhykkeestä tulee 1800-luvun lopun käytetyin käsitteen nimitys. Sen rinnalla esiintyvät nimitykset etelänvyöhyke ja eteläinen kylmä vyö, mutta nämä ovat käytössä vain oppikirjoissa, joissa vastaava nimitys on ollut aiemmis- sa painoksissa. Nimitysten variaatio on kontekstuaalista asujen variaatiota: vaih- telua on sekä määriteosan että edusosan sananmuodostuksessa. TAULUKKO 105. ETELÄISEN KYLMÄN VYÖHYKKEEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. ETELÄINEN KYLMÄ VYÖHYKE 1840 1850 1860 1870 1880 1890 eteläpuolinen kylmä vyö eteläinen kylmä vyöhyke etelänpuolinen kylmä ilmanala etelänvyöhyke eteläinen kylmä vyö POHJOINEN KYLMÄ VYÖHYKE POHJOISESTA KYLMÄSTÄ VYÖHYKKEESTÄ käytetään nykykielessä nimitystä poh- joinen kylmä vyöhyke. Käsitteen nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 106. Tarkemmat tiedot esiintymien mää- ristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite tulee aineistoon 1820-luvulla, ja ensimmäinen käytetty nimitys on pohjaispuoleinen kylmä tienoo, joka jää ker- tamuodosteeksi. 1840-luvun nimityksistä pohjasvyöteinen on kertamuodoste ja pohjaispuolinen kylmä vyö esiintyy saman, August Ahlqvistin suomentaman op- pikirjan myöhemmissä painoksissa 1850- ja 1870-luvulla. Seuraavat uudet nimi- tykset esiintyvät aineistossa 1860-luvulla: pohjanpuolinen kylmä ilmanala jää kertamuodosteeksi, pohjainen vyöhyke esiintyy Collanin oppikirjan myöhem- 8 Ilmastonimitykset 235 mässä painoksessa 1880-luvulla, mutta pohjainen kylmä vyöhyke vakiintuu 1800-luvun nimityksistä parhaiten, esimerkiksi (19) Pohjaisnavan ympäristöä pohjaiseen napapiiriin asti sanotaan pohjai- seksi kylmäksi vyöhykkeeksi (Ervast 1865, 29). 1870-luvun nimitys pohjainen kylmä vyö ja 1880-luvun nimitys pohjoinen kylmä vyöhyke jäävät kertamuodosteiksi. Nykykielen asun pohjoinen kylmä vyö- hyke ensiesiintymä on Oskar Dannholmilta vuodelta 1889: (20) – – ilmanalan suhteen 5:teen vyöhykkeesen: 1) Kuuma vyöhyke – – 2) Pohjoinen lauhkea vyöhyke – – 3) Pohjoinen kylmä vyöhyke – – (Dann- holm 1889, 152). Nimitys on suora käännöslaina ruotsin vastineesta den norra kalla zonen. Nimi- tyksissä näkyy pohjoinen-sanan variaatio (ks. POHJOINEN luku 4.3). Kontekstu- aalista variaatiota on määriteosan lisäksi edusosan vyö-kantaisen sanan sanan- muodostuksessa. Onomasiologisena sen sijaan voi pitää tienoo-, vyöhyke- ja il- manala-sanojen variaatiota. TAULUKKO 106. POHJOISEN KYLMÄN VYÖHYKKEEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. POHJOINEN KYLMÄ VYÖHYKE 1820 1840 1850 1860 1870 1880 1890 pohjaispuoleinen kylmä tienoo pohjaispuolinen kylmä vyö pohjasvyöteinen pohjainen kylmä vyöhyke pohjainen vyöhyke pohjanpuolinen kylmä ilmanala pohjainen kylmä vyö pohjoinen kylmä vyöhyke LAUHKEA VYÖHYKE Maapallo jaetaan viiteen ilmastovyöhykkeeseen siten, että eteläisellä ja pohjoi- sella pallonpuoliskolla on omat lauhkeat ja kylmät vyöhykkeensä. Käsite LAUH- KEA VYÖHYKE on ETELÄISEN ja POHJOISEN LAUHKEAN VYÖHYKKEEN yläkäsite. Nykykielessä talvettomasta vyöhykkeestä, jonka kylmimmän kuukauden keski- lämpötila on 10–18 astetta, käytetään sekä nimitystä lauhkea vyöhyke (NS s. v. lauhkea; CD-PS s. v. vyöhyke) että nimitystä lämmin vyöhyke (MS). LAUHKEAN VYÖHYKKEEN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosi- kymmenittäin taulukossa 107. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteis- tä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy aineistossa ensimmäisen kerran 1840- II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 236 luvulla. Ensimmäiset nimitykset lauha vyöde, lauha vyöteinen ja lämmin vyöhy- ke jäävät kuitenkin kertamuodosteiksi. Nykykielen toinen nimitys lämmin vyö- hyke esiintyy ensimmäisen kerran Modeenin oppikirjan suomennoksessa 1848: (21) – – Napa- ja Käänne-ympyröiden wälillä olewat maat kutsutaan Lämmiksi Wyöhykkeiksi – – (< Modeen 1848, 6). 1850-luvun ainoa nimitys on kertamuodoste lempiä osa, ja 1860-luvun ni- mityksistäkin kertamuodosteiksi jäävät lauha ilmanala, lempeä piiri ja lämmin ala. Ainoastaan nykynimitys lauhkea vyöhyke on käytössä 1800-luvulla myö- hemmin. Sen ensiesiintymä on K. L. Elmgreniltä vuodelta 1867, ja nimityksestä tulee 1800-luvun aikana vakiintunein LAUHKEAN VYÖHYKKEEN nimitys: 1880- ja 1890-luvulla se on ainoa käsitteen nimitys, esimerkiksi (22) Käännepiirien ja napapiirien välisiä osia sanotaan lauhkeiksi vyöhyk- keiksi – – (< Topelius 1897, 307). 1870-luvulla synonyymina on lauhkea osa, mutta tämäkin nimitys jää kerta- muodosteeksi. Ruotsissa käsitteestä käytetään nimitystä den tempererade zonen, jonka suora yhteys suomenkieliseen vastineeseen ei ole aivan yksiselitteinen. Suomen kielen nimitys on voitu rakentaa myös kuuman ja kylmän vyöhykkeen mallin mukaan. Nimityksissä on sekä onomasiologista variaatiota tavassa kuvata käsi- tettä että kontekstuaalista variaatiota sananmuodostuksessa ja johtimissa. Lau- ha-, lauhkea- ja lempiä-määriteosien variaatio voi olla myös alueellista konteks- tuaalista variaatiota. TAULUKKO 107. LAUHKEAN VYÖHYKKEEN nimitykset 1800-luvun eri vuosi- kymmeninä. LAUHKEA VYÖHYKE 1840 1850 1860 1870 1880 1890 lauha vyöde lauha vyöteinen lämmin vyöhyke lempiä osa lauha ilmanala lauhkea vyöhyke lempeä piiri lämmin ala lauhkea osa ETELÄINEN LAUHKEA VYÖHYKE ETELÄISESTÄ LAUHKEASTA VYÖHYKKEESTÄ käytetään nykykielessä nimitystä eteläinen lauhkea vyöhyke (NS s. v. lauhkea). Käsitteen nimitysten variaatio 8 Ilmastonimitykset 237 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 108. Tarkem- mat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite tulee aineistoon 1840-luvulla, jolloin käytetään nimitystä eteläpuoliuen lempiä vyö. Se esiintyy aineistossa asussa eteläpuolinen lempiä vyö myös 1850-luvulla: (23) 3. Eteläpuolinen lempiä Wyö, Metsänkaurin ja eteläisen Napapiirin wälillä (Ahlqvist 1855, 9). 1860-luvun nimityksiä ovat kertamuodoste etelänpuolinen lauha ilmanala, ny- kynimitys eteläinen lauhkea vyöhyke ja etelä lauhkea vyöhyke. Nykynimitys esiintyy ensimmäisen kerran Edvard Ervastilla 1865: (24) Eteläisen kääntöpiirin ja eteläisen napapiirin välistä vyöhykettä sano- taan eteläiseksi lauhkeaksi vyöhykkeeksi (Ervast 1865, 29). Nimitys voisi olla käännöslaina ruotsin vastineesta den södra tempererade zo- nen tai muodostettu mallin mukaisesta (ks. LAUHKEA VYÖHYKE s. 235). Eteläi- nen lauhkea vyöhyke on ensiesiintymän jälkeen 1800-luvun lopun käytetyin kä- sitteen nimitys. Sen rinnalla esiintyvät nimitykset etelä lauhkea vyöhyke ja ete- läinen lauhkea vyö, mutta nämä ovat käytössä vain oppikirjoissa, joissa vastaava nimitys on ollut aiemmissa painoksissa. Nimitysten variaatio on kontekstuaalista määriteosan ja edusosan sanamuodostuksen variaatiota sekä lauha-, lauhkea- ja lempiä-sanojen alueellista variaatiota. TAULUKKO 108. ETELÄISEN LAUHKEAN VYÖHYKKEEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. ETELÄINEN LAUHKEA VYÖHYKE 1840 1850 1860 1870 1880 1890 eteläpuoliuen lempiä vyö eteläpuolinen lempiä vyö etelä lauhkea vyöhyke eteläinen lauhkea vyöhyke etelänpuolinen lauha ilmanala eteläinen lauhkea vyö POHJOINEN LAUHKEA VYÖHYKE POHJOISESTA LAUHKEASTA VYÖHYKKEESTÄ käytetään nykykielessä nimitystä pohjoinen lauhkea vyöhyke. Käsitteen nimitysten variaatio 1800-luvun aineistos- sa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 109. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite tulee aineistoon 1840-luvulla, ja ensimmäinen käytetty nimitys on pohjaispuolinen lempiä vyö. Tämä nimitys esiintyy aineistossa myös 1850-luvulla sekä samassa asussa että asussa pohjois- puolinen lempiä vyö. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 238 1860-luvun uusia nimityksiä ovat kertamuodoste pohjanpuolinen lauha il- manala, pohjainen lauhkea vyöhyke ja vain Collanin oppikirjassa esiintyvä poh- jaislauhkea vyöhyke. 1800-luvun aineiston vakiintuneimmaksi POHJOISEN LAUH- KEAN VYÖHYKKEEN nimitykseksi tulee pohjainen lauhkea vyöhyke, esimerkiksi (25) – – tämän [kuuman] vyöhykkeen pohjaispuolella alkaa pohjainen lauhkea ja eteläpuolella eteläinen lauhkea – – (Salonen 1871, 5). 1870-luvun uusi nimitys pohjainen lauhkea vyö jää kertamuodosteeksi, mutta 1880-luvulla ensimmäisen kerran esiintyvä nimityksen nykyasu pohjoinen lauh- kea vyöhyke esiintyy myös 1890-luvulla. Asun ensiesiintymä on Oskar Dann- holmilta vuodelta 1889: (26) – – ilmanalan suhteen 5:teen vyöhykkeesen: 1) Kuuma vyöhyke – – 2) Pohjoinen lauhkea vyöhyke – – (Dannholm 1889, 152). Myös tätä nimitystä voidaan pitää käännöslainana tai ainakin muiden vastaavien käännöslainanimitysten mallin mukaan muodostettuna (vrt. LAUHKEA VYÖHYKE s. 235). Nimityksissä näkyy sama variaatio kuin pohjoinen-sanassa (ks. POHJOI- NEN luku 4.3). Lisäksi vyöhyke-sanassa on kontekstuaalista sanamuodostuksen variaatiota. Lauha-, lauhkea- ja lempiä-sanojen variaatio on todennäköisesti alu- eellisista eroista johtuvaa. TAULUKKO 109. POHJOISEN LAUHKEAN VYÖHYKKEEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. POHJOINEN LAUHKEA VYÖHYKE 1840 1850 1860 1870 1880 1890 pohjaispuolinen lempiä vyö pohjoispuolinen lempiä vyö pohjanpuolinen lauha ilmanala pohjainen lauhkea vyöhyke pohjaislauhkea vyöhyke pohjainen lauhkea vyö pohjoinen lauhkea vyöhyke LUMIRAJA LUMIRAJAN käsitteellä tarkoitetaan lumipeitteen ja paljaan maan rajaa ja varsin- kin vuoristossa rajaa, jonka kylmemmällä puolella lumipeite säilyy läpi vuoden (NS; CD-PS). Tässä merkityksessä käsite esiintyy aineistossa jo 1840-luvulla, ja siitä käytetään nimitystä lumiraja. Sen ensiesiintymä on August Ahlqvistilta vuodelta 1844, ja nimitys esiintyy sen jälkeen kaikkina seuraavina 1800-luvun vuosikymmeninä (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2), esimerkiksi 8 Ilmastonimitykset 239 (27) Lumirajaksi kutsumme sitä korkeutta ylempänä merta, jonka yläpuo- lella Lumi ja Jää eiwät koskaan sula (Ahlqvist 1844, 12). (28) Lumiraja on niin korkealla, että ainoastaan Apenninein korkeimmat kukkulat sekä Etna owat lumella peitetyt (Rahkonen 1872b, 114). Lumirajalla on aineistossa vain kaksi varianttia: genetiivialkuinen lumenraja, joka esiintyy 1860- ja 1890-luvulla, sekä lumipiiri, joka esiintyy 1860- ja 1880- luvulla (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2). Lumirajasta tulee heti ensi- esiintymän jälkeen käsitteen vakiintunein nimitys. Se on suora käännöslaina ruotsin vastineesta snögräns. Nimitysten variaatio on sekä onomasiologista (edusosissa) että kontekstuaalista (määriteosissa). MANNERILMASTO MANNERILMASTOLLA tarkoitetaan mantereilla, varsinkin niiden sisäosissa vallit- sevaa ilmastoa (CD-PS). Nykyisessä maantieteen termistössä käytetään nimitys- tä mannerilmasto (TN; MS), ja sama nimitys on käytössä yleiskielessä (NS; CD- PS). MANNERILMASTON nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 110. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite tulee aineistoon 1860-luvulla; ensimmäi- siä nimityksiä ovat mantereen ilmanala, joka esiintyy kerran myös asussa man- teren ilmanala, ja mantereisilmasto. Molemmat nimitykset esiintyvät aineistossa myöhemmin. 1870-luvun uusia nimityksiä ovat mannermaan ilmanala, manne- rilmasto ja mantereinen ilmanala. Kaikki ovat käytössä myöhemmin. Nykykie- len nimitys mannerilmasto esiintyy ensimmäisen kerran Aleksander Rahkosella 1872: (29) – – (”meri-ilmasto” wastoin ”manner-ilmastoa”) (Rahkonen 1872b, 18). 1880-luvun uusia nimityksiä ovat mantereinen ilmasto ja mannermaan il- masto, jotka jäävät kertamuodosteiksi. 1890-luvun uusien nimitysten vakiintu- mista on vaikea arvioida. Ainakaan Nykysuomen sanakirjassa kontinentali- ilmanala, maa-ilmasto, sisämaan-ilmanala ja mannerilmanala eivät esiinny. MANNERILMASTON nimityksistä yksikään ei saa 1800-luvun aikana muita va- kiintuneempaa asemaa, mutta nykykielen nimitys mannerilmasto esiintyy man- tereisilmaston lisäksi kolmena vuosikymmenenä. 1800-luvun MANNERILMASTON nimityksistä etenkin mannermaa-alkuiset nimitykset ovat suoria käännöslainoja ruotsin vastineesta fastlandsklimat. Tämän nimityksen vapaina käännöslainoina voidaan pitää myös mannerilmastoa ja mannerilmanalaa. Nimitysten välinen variaatio on sisämaa-nimitystä lukuun ottamatta kontekstuaalista: variaatiota on sekä koko nimityksen sananmuodostustavoissa että määriteosien ja edusosien sananmuodostuksessa. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 240 TAULUKKO 110. MANNERILMASTON nimitykset 1800-luvun eri vuosikymme- ninä. MANNERILMASTO 1860 1870 1880 1890 mantereen ilmanala mantereisilmasto manteren ilmanala mannerilmasto mannermaan ilmanala mantereinen ilmanala mannermaan ilmasto mantereinen ilmasto kontinentali-ilmanala maa-ilmasto mannerilmanala sisämaan-ilmanala MERI-ILMASTO MERI-ILMASTOLLA tarkoitetaan merillä ja niiden lähettyvillä vallitsevaa ilmastoa (CD-PS). Maantieteen nykyisessä termistössä käsitteestä käytetään nimitystä meri-ilmasto ja se esiintyy myös yleiskielessä (TN; MS; NS; CD-PS). MERI- ILMASTON nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymme- nittäin taulukossa 111. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy aineistossa 1860-luvulta alkaen. Ensimmäi- siä MERI-ILMASTON nimityksiä ovat meren ilmanala, valtameren ilmanala ja me- renilmasto, esimerkiksi (30) Sentähden onkin eroitus mantereen ilmanalan ja meren ilmanalan wä- lillä – – (Cannelin 1860, 34). Näistä valtameren ilmanala jää kertamuodosteeksi, mutta muut esiintyvät ai- neistossa myöhemmin. 1870-luvun uusia nimityksiä ovat merenilma, meri-ilma ja meri-ilmasto. Nimitys merenilma jää kertamuodosteeksi, mutta meri-ilma ja meri-ilmasto esiintyvät 1880- ja 1890-luvulla. Meri-ilma on käytössä myös ny- kykielessä mutta eri merkityksessä kuin meri-ilmasto. Meri-ilmasto esiintyy en- simmäisen kerran Aleksander Rahkosella 1872 (ks. esimerkki 29). Nimitystä voidaan pitää käännöslainana ruotsin vastineesta hafsklimat, vaikka ruotsin yh- dyssanan alkuosa onkin genetiivimuotoinen. Suoria käännösvastineita ovat esi- merkiksi merenilmasto ja merenilma. 1880-luvun uudet nimitykset rannikkoilmasto, rantailmasto ja rantamaan ilmasto jäävät meri-ilmaston merkityksessä kertamuodosteiksi. Niitä voi pitää ruotsin vastineen kustklimat käännöksinä. 1890-luvun uusien nimitysten rannik- koilmanalan ja meri-ilmanalan vakiintumista myöhempään käyttöön ei aineiston perusteella voi arvioida; nykykielessä nimitykset eivät kuitenkaan esiinny. Va- 8 Ilmastonimitykset 241 kiintuneimmat MERI-ILMASTON nimitykset 1800-luvun lopun aineistossa ovat meri-ilma ja meri-ilmasto. Käsitteen nimityksissä on sekä onomasiologista ni- meämisen näkökulman variaatiota että kontekstuaalista variaatiota koko nimi- tyksen sananmuodostustavassa, määriteosan taivutuksessa sekä edusosien ja ranta-, rannikko- ja rantamaa-määriteosien sananmuodostuksessa. TAULUKKO 111. MERI-ILMASTON nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeni- nä. MERI-ILMASTO 1860 1870 1880 1890 meren ilmanala merenilmasto valtameren ilmanala merenilma meri-ilma meri-ilmasto rannikkoilmasto rantailmasto rantamaan ilmasto meri-ilmanala rannikkoilmanala MERIVIRTA Merivirralla tarkoitetaan nykymaantieteen termistössä meriveden liikettä, jota synnyttävät maapallon pysyväistuulet (TN; MS). Yleiskielessä sanalla on laa- jempi merkitys: ’pysyvän tuulen, maan pyörimisen t. veden erilaisen tiheyden aikaansaama meriveden liike’ (NS; CD-PS). 1800-luvun aineistossa käsite esiin- tyy 1840-luvulta alkaen (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2) (31) Mutta paitsi sitä juoksee muutamissa paikoin meressä vesi aina yhdä päin, tuulessa lukua pitämätä, ja se kutsutaan meren virraksi (SSV1841-8- 3). Koko 1800-luvun ajan käsitteestä käytetään kahta nimitysvarianttia: meren- virta ja merivirta. Niiden välinen variaatio on kontekstuaalista. Genetiivialkui- nen asu on ensimmäinen; se esiintyy 1840-luvun lisäksi 1860-luvulla. Merenvir- ran ensiesiintymä on Lavus Koranderilta vuodelta 1862. Nominatiivialkuinen, nykykielen asu tulee aineistoon 1860-luvulla. 1870-luvulla käytetään vain asua merenvirta ja 1880- ja 1890-luvulla sekä merenvirtaa että merivirtaa. 1800- luvun lopussa merivirtaa voi pitää yleisempänä nimityksenä. Kaiken kaikkiaan merivirta esiintyy kymmenessä lähteessä ja merenvirta 12 lähteessä. Molemmat nimitykset ovat käännöslainoja ruotsin genetiivialkuisesta vastineesta havsström (esim. SAOB). II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 242 POUTA-AIKA POUTA-AJALLA tarkoitetaan maantieteen termistössä vuodenaikaa, jolloin ei sada lainkaan. Nykysuomen sanakirjassa tästä vuodenajasta käytetään nimityksiä pouta-aika, kuiva-aika ja poutakausi, joista kuiva-aika tai kuiva aika on sel- keimmin määritelty sadeajan vastakohdaksi. Poutakausi esiintyy sanakirjassa vain hakusanana. Nykyisessä maantieteen termistössä ja esimerkiksi CD- Perussanakirjassa sadeajalla tai sadekaudella ei ole pouta-ajan kaltaista vasta- kohtaa. 1800-luvun aineistossa POUTA-AIKA esiintyy 1850-luvulta alkaen. Käsitteen nimitysten variaatio on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 112. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Nimitys pouta- aika esiintyy ensimmäisen kerran Antero Vareliuksella 1855 ja myöhemmin 1860-luvulla. 1860-luvun uusista nimityksistä genetiivialkuinen poudanaika jää kertamuodosteeksi, mutta poutakausi esiintyy myös 1890-luvulla. Sen ensiesiin- tymä on Edvard Ervastilta vuodelta 1865: (34) Kuumassa vyöhykkeessä on alituinen kuumuus, eikä siellä tunneta muita vuoden-aikoja kuin sadekausi ja poutakausi (Ervast 1865, 30). Nimitys kuiva aika esiintyy 1800-luvun aineistossa ensimmäisen kerran Alek- sander Rahkosella vuonna 1872, ja se on todennäköisesti käännetty suoraan, sil- lä alkuperäisteoksissa käytetään ilmausta en torr tid. Käsitteestä on vain yksi esiintymä 1890-luvun lähteistä, mutta silti Nykysuomen sanakirjaan on otettu kolme 1800-luvun nimityksistä. Pouta- ja kuiva-määriteosien ja aika- ja kausi- edusosien variaatio on onomasiologista, mutta nimityksissä on lisäksi konteks- tuaalista variaatiota määriteosien taivutuksessa. TAULUKKO 112. POUTA-AJAN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. POUTA-AIKA 1850 1860 1870 1880 1890 pouta-aika poudanaika poutakausi kuiva aika SADEAIKA SADEAJALLA tarkoitetaan varsinkin kuuman ja lauhkean vyöhykkeen vuodenai- kaa, jolloin sataa suurin osa vuotuisesta sademäärästä (CD-PS). Käsitteestä käy- tetään nykykielessä nimityksiä sadeaika (CD-PS maant.; NS) ja sadekausi (NS; CD-PS). 1800-luvun aineistossa käsite esiintyy 1850-luvulta alkaen (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2). Ensimmäinen nimitys on nykykielen ensisi- jainen termi sadeaika, jonka ensiesiintymä on Antero Vareliukselta vuodelta 1855: 8 Ilmastonimitykset 243 (35) Maan kesku-vyöhykkeellä, eli Tasaus-piirin lähemmillä paikoilla, ovat ilman muutteet vakavampia ja tietympiä. Siellä on vaan kaksi vuoden aikaa: Pouta-aika ja Sade-aika. (Varelius 1855, 54.) 1850-luvun jälkeen nimitys esiintyy myös 1860-, 1870-, 1880- ja 1890-luvulla. Sen synonyymeista 1860-luvun genetiivialkuinen nimitys sateenaika jää kerta- muodosteeksi ja nykykielessä esiintyvä sadekausi esiintyy 1860-luvun lisäksi 1870- ja 1880-luvulla. Sadekausi-nimityksen ensiesiintymä on Edvard Ervastilta vuodelta 1865 (ks. esimerkki 34). Vakiintuneimman aseman saa nimitys sadeai- ka, joka on käännöslaina ruotsin vastineesta regntid. Nimityksissä on kontekstu- aalista variaatiota, ja lisäksi aika- ja kausi-edusosien vaihtelua voi pitää ono- masiologisena. TUULETON VYÖHYKE 1800-luvun aineistossa kerrotaan eri alueiden tuulten (ks. luku 9.3) lisäksi tuuli- vyöhykkeistä. Tuulivyöhykkeitä käsitellään kuitenkin vain muutamissa oppikir- joissa, ja johdonmukaisena, nykyisenkaltaisena järjestelmänä ne eivät vielä 1800-luvulla esiinny. Eniten esiintymiä on käsitteestä, jolla kuvataan täysin tuu- letonta vyöhykettä (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2). Käsite tulee ai- neistoon 1860-luvulla, jolloin Lavus Korander nimittää sitä tyyneen ilman alak- si. Nimitys ei esiinny aineistossa myöhemmin. 1870-luvun uusi nimitys on tyyni vyöhyke, ja se esiintyy saman oppikirjan myöhemmässä painoksessa myös 1880- luvulla. 1880-luvun uusia nimityksiä ovat tuuleton seutu ja nykynimitys tuuleton vyöhyke, joka esiintyy ensimmäisen kerran Oskar Dannholmilla 1889: (38) – – voidaan maan pinnalla eroittaa 5 tuulivyöhykettä – – tuuleton vyö- hyke päiväntasaajan ympärillä – – (Dannholm 1889, 153). Nimityksen vakiintumista kirjakieliseen käyttöön ei aineiston perusteella voi arvioida. Käsitteen nimitysten variaatio on onomasiologista: nimitykset ovat epätermimäisiä ja kuvaavia ja hakevat havainnollisinta tapaa nimetä ilmiötä. VYÖHYKE Maapallon erilaiset ilmasto-olot jaetaan useisiin eri tavalla perusteltuihin vyö- hykkeisiin. VYÖHYKE on yksi ilmastosanaston keskeisistä yläkäsitteistä. Nyky- kielessä VYÖHYKETTÄ nimitetään vyöhykkeeksi (NS; CD-PS), ja vielä Nykysuo- men sanakirjassa vyöhyke määritellään osaksi maantieteen erikoissanastoa. Vyö- hykkeen synonyymina NS:ssa on vierassana zooni. Käsitteen nimitysten variaa- tio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 113. Tar- kemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy ensimmäisen kerran 1830-luvulla, jolloin käytetään nimitystä kulma, kun puhutaan vuoriston erilaisista ilmastovyöhykkeistä: II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 244 (39) Sitä ylempänä on kolmas osa eli luminen kulma, – – (SSV 1834, 2 (RAPOLA)). Kulma jää VYÖHYKKEEN nimityksenä kertamuodosteeksi. 1840-luvun nimityksiä ovat vyöde, maanvyö, vyöhyke ja piiri. Näistä erityi- sesti nykykielen nimitys vyöhyke esiintyy aineistossa tasaisesti koko 1800-luvun ajan. Se on vakiintunein VYÖHYKKEEN nimitys jo 1800-luvulla. Nimityksen en- siesiintymä on Aejmelaeukselta vuodelta 1847 (RAPOLA). 1850-luvun uusia nimityksiä ovat zoni ja ilmanala, joista zoni esiintyy aineistossa myöhemmin. 1890-luvulla vierassana esiintyy asussa zona, mutta Nykysuomen sanakirjan pitkävokaalista asua ei 1800-luvulla vielä esiinny. Nimityksissä on semasiolo- gista polyseemisyydestä johtuvaa variaatiota, onomasiologista näkökulman va- linnasta johtuvaa variaatiota sekä kontekstuaalista variaatiota vierassanan ja omaperäisen nimityksen välillä, vierassanan kirjoitusasussa ja vyö-kantaisen sa- nan sananmuodostuksessa. TAULUKKO 113. VYÖHYKKEEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. VYÖHYKE 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 kulma vyöde maanvyö vyöhyke piiri zoni ilmanala zona 9 Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitykset 245 9 SUOMEN MAANTIETEELLE VIERAIDEN ILMIÖIDEN NIMITYKSET 9.1 Yleistä Jokaisessa ns. yleismaantieteen oppikirjassa eli oppikirjassa, jossa esitellään Eu- rooppa ja mahdollisesti muutkin maanosat, käsitellään sellaisia maantieteellisiä ilmiöitä, joita ei tunneta Suomesta. Näiden ilmiöiden käsitteleminen erillään muista ryhmistä on kiinnostavaa, sillä usein kääntäjät ja kirjoittajat ovat joutu- neet erityisen haastavaan tilanteeseen nimetessään tuntemattomia ilmiöitä. Näi- den nimitysten kohdalla kääntäjät ovat olleet eniten riippuvaisia alkuperäisteks- tin kuvauksesta ja varhaisemmista oppikirjoista. Luonnollisesti kaikki tämän ryhmän termit olisi voinut luokitella edellisiin ryhmiin. Suomen maantieteelle vieraita ilmiöitä esitellään oppikirjojen lisäksi mat- kakertomuksissa ja sanomalehdissä. Matkakertomuksissa näiden ilmiöiden ku- vaukset on usein tuotettu suomeksi, mutta sanomalehtien artikkelit voivat olla oppikirjojen tapaan käännöksiä. Monissa sanomalehdissä ja lukemistoissa vie- raista maista esitellään vain joitakin mullistavia ja suomalaisille vieraita ja eri- koisia ilmiöitä. Esimerkiksi Turun Viikko-Sanomissa julkaistiin 1823 artikkeli- sarja ”Jäävuorista Grönlannissa”, ja Sanan Saattaja Viipurista julkaisi 1833 ar- tikkelin ”Islannin kiehuvista lähteistä” ja kertoi uutisessa lumivyöryistä seuraa- vasti: Tämän kaltainen iso lumi-palli eli Lavini, (joksi sitä myös kutsutaan), vieri 13:tenä päivänä elokuussa 1832. Kasbek nimisestä vuoresta maahan. Nykymaantieteen sanastossakin esiintyy paljon Suomen maantieteelle vie- raiden paikallisten maantieteellisten ilmiöiden nimityksiä. Tyypillistä tälle sa- nastolle on, että se on vierasperäistä. Eksoottisen, paikallisen ilmiön nimitystä ei ole tarpeen kääntää tai sepittää suomeksi, koska ilmausta ei tarvita Suomen olo- suhteiden kuvaamiseen. Nykymaantieteessä tällaisia termejä ovat mm. chapar- ral ’Kalifornian ja Espanjan pensaikkokasvillisuus’, pampa ’Argentiinan ja Uruguayn aroalue’, preeria ’Pohjois-Amerikan aroalue’ ja selva ’Amazonin sa- demetsäalue’ (TN). Koko aineiston 6 822 esiintymästä tähän ryhmään kuuluu noin 12 prosent- tia eli 846 esiintymää. Aineiston noin 1 770 nimityksestä eksoottiseen sanastoon kuuluu 290, mikä on noin 16 prosenttia nimityksistä. Suomen maantieteelle vie- raiden ilmiöiden nimitykset voi ryhmitellä seuraaviin merkitysryhmiin: 1) aavi- kon nimitykset, 2) arojen nimitykset, 3) jäätikön, jäävirran ja jäävuoren nimityk- set, 4) keitaan nimitykset, 5) korallin, koralliriutan ja laguunin nimitykset, 6) kuuman lähteen nimitykset, 7) lumivyöryn nimitykset, 8) marskimaan nimityk- set, 9) pengermaan nimitykset, 10) sademetsän nimitykset, 11) savannin nimi- tykset, 12) tulivuoren ja kraatterin nimitykset, 13) tuulten nimitykset sekä 14) vuorovesi-ilmiön nimitykset. Osa esiintymistä vakiintuu kirjakieleen heti 1800-luvun alussa, osa vakiin- tuu nopeasti ja variaatiota esiintyy vähän (luku 9.2), mutta osan kohdalla leksi- II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 246 kaalista variaatiota on runsaasti (luku 9.3). Lisäksi aineistossa on nimityksiä, joita ei ole nykykielessä tai joiden vakiintumisesta ei vielä 1800-luvun esiinty- mien perusteella voi sanoa mitään. Harvinaiset käsitteet on esitelty liitteessä 2. 9.2 Vakiintuneet nimitykset Vakiintuneisiin nimityksiin olen ryhmitellyt vanhassa kirjasuomessa vakiintu- neet nimitykset ja sellaiset nimitykset, jotka vakiintuvat nopeasti, kun käsite tai kategoria aineistossa esiintyy. Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden sanas- tossa vakiintuneisiin kuuluvat vain SADEMETSÄN nimitykset. SADEMETSÄ Gustaf Eurén tuo sanakirjassaan 1860 kirjakieleen uudismuodosteen aarniomet- sä tarkoittamaan nykykielen sademetsää (Rapola 1960; SSA). Se on vapaa käännöslaina ruotsin sanasta urskog. Aineistossa aarniometsä esiintyy sademet- sää tarkoittavana nimityksenä kaikissa 1800-luvun lopun lähteissä, joissa sade- metsästä puhutaan (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2). Lähteissä on aina kyse muualla kuin Suomessa tai Euroopassa kasvavasta metsästä, esimerkiksi (1) – – joen [Amazon] reunalla, kasvaa niin tihiöitä aarniometsiä – – (Er- vast 1865, 271). (2) Indiassa on runsas kaswullisuus ja siellä tawataan koreita aarniometsiä (Rahkonen 1872b, 132). Koko aineistossani aarniometsällä on vain yksi variantti, 1870- ja 1880-luvulla esiintyvä nimitys dsjunglepensaikko. Aarniometsä ja dsjunglepensaikko esiinty- vät molemmat saman maanosan kuvauksessa: (3) – – siinä kaswaa dsjunglepensaikkoa ja elää joukko tiikerejä, jättiliskoja j. n. e. (Rahkonen 1872b, 130). Dsjunglepensaikkoa nykyisin vastaava nimitys viidakko esiintyy 1800-luvun lähteissäni vain K. E. F. Ignatiuksella 1890 mutta ensisijaisessa ja murteissa esiintyvässä nuoria lehtipuita (varsinkin koivuja) tai pensaita kasvavan tiheän metsikön merkityksessä (NS). Nykykielen sanakirjat (NS; CD-PS) antavat aarniometsälle ensin yleisem- män merkityksen ’luonnontilainen metsä’ ja vasta sitten trooppisen sademetsän merkityksen. Sademetsän ja aarniometsän synonyymina yleiskielessä esiintyy viidakko. Maantieteen termistöstä aarniometsä on syrjäytynyt sademetsän mer- kityksestä kokonaan, ja nykyään käytetään vain nimitystä sademetsä (TN). 1800-luvun aineistossa sademetsä ei vielä esiinny. 9 Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitykset 247 9.3 Leksikaalisen variaation takia vakiintumattomat nimitykset AAVIKKO Nykykielen maantieteellistä termiä aavikko (TN; NS; CD-PS; KH) voidaan ni- mittää yleiskielessä ja maantieteellisessä nimistössä myös autiomaaksi (NS; CD- PS; KH). Yleiskielessä erämaalla on lisäksi CD-PS:ssa mainittu, joskin vanhah- tava, merkitys ’aavikko, autiomaa’ ja NS:ssa sama mutta erikoismerkitykseksi nimitetty merkitys. NS mainitsee 1800-luvulla esiintyvistä aavikon nimityksistä myös hieta-aavikon ja hietalakeuden, NSS myös hamadan (hamada = hammada ’maant. kivi- ja louhikkoaavikko Saharassa’) ja CD-PS hiekka-aavikon ja hiek- kaerämaan. Vanhassa kirjasuomessa Mikael Agricola käyttää aavikosta nimi- tyksiä erämaa ja aukiamaa (RAPOLA; Jussila 1998). Näistä erämaa periytyy myös 1800-luvun alun oppikirjoihin. AAVIKON nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 114. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Samuel Rinta-Nikkolan suomennoksessa 1804 AAVIKOLLA on monta nimi- tystä, vaikka muita Suomen maantieteelle vieraita nimityksiä suomennoksessa on vain kaksi. Hän nimittää AAVIKKOA uskonnollisen kielen mallin mukaisesti erämaaksi55 mutta myös korveksi, hietakankaaksi ja sandakorveksi, esimerkiksi (4) – – African (öde-markerne) erä-maat – – (Rinta-Nikkola 1804, 113). (5) – – sen suuren sanda-korven (se muinainen Egyptin korpi) – – (Rinta- Nikkola 1804, 124). Korpi periytyy Rinta-Nikkolan kieleen vanhasta kirjasuomesta. Se esiintyy en- simmäisen kerran jo Agricolalla 1544 (Jussila 1998). Hietakankaan ensiesiinty- mä on vuoden 1762 almanakassa (mt.). Sandakorpi ei ole esiintynyt kirjakieles- sä aikaisemmin. Erämaa on käytössä koko 1800-luvun ajan ja on aineiston vakiintunein AAVIKON nimitys; kaiken kaikkiaan se esiintyy 38 lähteessä, esimerkiksi (6) Jos sellainen tasamaa on kaswamatoin ja peitetty pieniltä kiwiltä taikka hiekalta, niin kutsutaan se Erämaaksi (Ahlqvist 1844, 13). (7) Erämaaksi kutsutaan melkein kaikkea kaswillisuutta wailla olewia hie- ta- tahi kiwilakeuksia (Juuti 1884, 14). Jossain määrin vakiintunut erämaa ei kuitenkaan jää 1800-luvun ainoaksi AAVI- KON nimitykseksi, vaan nimityksissä on runsaasti variaatiota: kaiken kaikkiaan nimityksiä on 47. Vanhan kirjasuomen nimityksistä korpi esiintyy aineistossa lähes yhtä pitkään kuin erämaa: 1880-luvulle saakka. Myöhemmin aineistossa esiintyvät myös sandakorpi ja hietakangas. 55 Erämaa on lainattu suomesta myös varhaisempaan uusruotsiin ja muinaisruotsiin, erä- marck, aeremarck jne. (SSA). II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 248 TAULUKKO 114. AAVIKON nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. AAVIKKO 1800 1820 1840 1850 1860 1870 1880 1890 erämaa hietakangas korpi sandakorpi autio hiekka-aho hiekka-aukko hiekkakangas hiekkameri hieta-aukko hietaerämaa hietalakeus hietameri sandalakeus aavikko hiekka-aava hiekkalakia hieta-aava hieta-aavikko hietikko aava aavikkomaa autiomaa autiopaikka hiekkalakeus hietajakso hietakenttä kiviaavikko santa-aava santameri someroaavikko eräalanko erähietikkö eräkivikko hamada hiedikko hiedikkoerämaa hiedikkomaa 9 Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitykset 249 hiekkaerämaa hieta-aro hieta-autio kivitasanko löysä hiekka kivilakeus hiekka-aavikko hietikko kivikkoerämaa Monia uusia aavikon nimityksiä otetaan käyttöön 1840-luvulla. Rinta- Nikkolan nimitysten lisäksi 1840-luvulla käytetään nimityksiä sandalakeus, au- tio, hietaerämaa, hietameri, hiekka-aukko, hietalakeus, hieta-aukko, hiekka-aho, hiekkakangas ja hiekkameri. Vain kerran esiintyvät nimitykset sandalakeus, hiekka-aukko, hieta-aukko ja hiekka-aho. Autio on käytössä yksittäisissä lähteis- sä myös 1860- ja 1870-luvulla, ja hietaerämaa esiintyy uudestaan 1870-luvulla. Varianteista hieta- ja hiekkameri hietameri esiintyy aineistossa useammin; 1840- luvun jälkeen vielä 1860-luvulla: (8) – – se on ikäänkun wiheriöitsewä saari hieta-meressä (Cannelin 1860, 15). Hiekkameri esiintyy vain Tikkasella 1848. Molemmat ovat käännöslainoja ruot- sin vastineesta sandhav (SAOB). Meri-loppuinen yhdyssana on oppikirjoissa (ks. esimerkki 8) kuvainnollisessa käytössä, eikä sen ole tarkoituskaan olla ter- mi. Joko ruotsin vastineesta sandvidd tai sandslätt (SAOB) todennäköisesti käännetty nimitys hietalakeus (myös NS) esiintyy kirjakielessä ensimmäisen kerran Suomettaressa 1847 ja uudelleen 1880-luvulla. Nimitys hiekkakangas on erämaan alakäsite: (9) Wiljatoin kangas, jossa ei löydy asukkaita, kutsutaan erä-maaksi; jos pinta on hietanen, sanotaan sitä Hiekka-kankaaksi (< Modeen 1848, 19– 20). Nimitys esiintyy myös 1860-luvulla muttei varsinaisesti määriteltynä käsitteenä. 1850-luvulla esiintyvät aiemmin käytetyistä nimityksistä vain erämaa ja korpi. Muut nimitykset ovat uusia. Nimityksen aavikko ensiesiintymä on Daniel Europaeukselta 1853 (Rapola 1860; SSA). Aavikko esiintyy aineistossa myös myöhemmin, esimerkiksi (10) Wedenpuutteesta hedelmätöntä maanpaikkaa sanotaan aawikoksi, hieta-aawikoksi, kun enemmiten on hietaista (Liljefors 1868, 12). II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 250 Muita 1850-luvun uusia nimityksiä ovat hieta-aava, hieta-aavikko, hiekkalakia, hiekka-aava ja hietikko. Esimerkissä 10 Liljefors määrittelee aavikon alakäsit- teeksi hieta-aavikon, jonka ensiesiintymä on myös Europaeukselta 1853. Hieta- aavikko esiintyy 1850-luvun jälkeen kaikkina vuosikymmeninä, mutta sitä ei kaikissa lähteissä määritellä alakäsitteeksi. Nimitys hieta-aava esiintyy myös 1860- ja 1880-luvulla mutta hyvin epätermimäisissä konteksteissa. Joko ruotsin vastineesta sandvidd tai sandslätt (SAOB) todennäköisesti käännetty nimitys hiekkalakia esiintyy tässä asussa vain August Ahlqvistin suomentaman oppikir- jan eri painoksissa 1850- ja 1870-luvulla. Nimitykset hiekka-aava ja hietikko esiintyy vain 1850-luvulla. 1860-luvulla esiintyy aiemmin käytettyjen nimitysten lisäksi paljon uusia nimityksiä. Niistä kertamuodosteita ovat aava, autiopaikka, santa-aava, hiekka- lakeus, hietajakso, hietakenttä, kiviaavikko, someroaavikko ja aavikkomaa. Ny- kykielessä edelleen aavikkoa tarkoittava autiomaa esiintyy 1800-luvun aineis- tossa vain 1860- ja 1870-luvulla ja näinäkin vuosikymmeninä vain kahdessa läh- teessä. Autiomaa esiintyy kirjakielessä ensimmäistä kertaa jo 1601 Ljungolla mutta autiotilan merkityksessä (Jussila 1998). Rapolan (1960) mukaan aavikon merkityksessä autiomaa esiintyy ensimmäisen kerran Reinhold vonBeckerillä 1821. Kivi- ja someroaavikko ovat AAVIKON alakäsitteitä. Niiden rinnakkaiskä- sitteenä esiintyy 1850-luvulla käyttöön otettu hieta-aavikko. Santameri esiintyy 1860-luvun lisäksi 1880-luvulla. Sitä käytetään samaan tapaan kuvainnollisesti kuin 1840-luvulla käytettyä hietamerta. 1870-luvulta on käytössä yhdeksän aiemmin esiintynyttä AAVIKON nimitys- tä, mutta uusia nimityksiä esiintyy peräti 12. Nimityksistä hiedikko, hiedik- koerämaa, hiedikkomaa, erähietikkö, hieta-aro ja hieta-autio jäävät kertamuo- dosteiksi. Nimitys kivitasanko esiintyy myös 1880- ja 1890-luvulla, ja se on to- dennäköisesti käännöslaina alkuteoksen vastineesta stenslätt. Eräalanko, eräki- vikko, hamada ja löysä hiekka esiintyvät saman oppikirjan eri painoksissa sekä 1870- että 1880-luvulla: (11) Sangen laweita osia Saharasta on kuitenkin autioita ja eräkiwikkoa, joiden yläisemmät paikat kutsutaan nimellä hamada, eli löysä hiekka, – – (Rahkonen 1872b, 157). Hamadan ensiesiintymä on siis Aleksander Rahkoselta vuodelta 1872. Nimitys hiekkaerämaa esiintyy kahdessa lähteessä 1870-luvulla ja 1890-luvulla. Sen en- siesiintymä on Jaakko Länkelältä vuodelta 1875. 1880-luvulla uusia AAVIKON nimityksiä tulee vain yksi: kivilakeus. 1890- luvulla erämaa esiintyy aavikon merkityksessä enää Alli Nissisen suomenta- massa Hultin ja Nordmannin oppikirjassa 1896. Muissa oppikirjoissa tilalle on tullut nykykielen aavikko, mutta variaatiota on edelleen jonkin verran. Uusia nimityksiä ovat hiekka-aavikko, kivikkoerämaa ja hietikko, esimerkiksi 9 Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitykset 251 (12) Jos tämä lakeus on niin kuiva, ettei siinä mitään kasva, nimitetään sitä hietikoksi (< Topelius 1897, 206–207). 1800-luvulla AAVIKOLLE on ollut tarpeen antaa monenlaisia nimityksiä. Olennaista on ollut alueen kuvaaminen ja esitteleminen. Suomenkielisten nimi- tysten perinne tulee aiemmasta kirjakielisestä perinteestä, sillä jo Raamatun teksteissä on esiintynyt aavikkoa tarkoittavia sanoja. Ruotsin vastineet eivät va- riaatiota selitä, sillä alkuteoksissa ja sanakirjoissa vastineina ovat öken ja sand- öken. Yhteen tarkkamerkityksiseen termiin ei ole edes pyritty, ja siksi erämaa ei ole kirjoittajille ja suomentajille riittänyt, vaan olennaista on ollut kuvata aavi- kon tasaisuutta, hiekkaisuutta tai kivikkoisuutta. Monesti nimitykset ovat lähellä nykykielen hietikon merkitystä eikä eroa aavikon ja hietikon välille ole tekstiyh- teydessä helppo tehdä. Usein oppikirjan alussa määritelty aavikkoa tarkoittava termi osoittautuu aavikoiden käsittelyssä riittämättömäksi, ja variaatiota syntyy sekä vakiintumattomuuden että elävöittämisen takia. Tämä variaatio on ono- masiologista: haetaan tapaa kuvata ilmiötä havainnollisesti ja lukijalle tutuista lähtökohdista. Kaikki aavikkoa tarkoittavat sanat esiintyvät kuuman vyöhykkeen aavikoiden merkityksessä. Nykymaantieteen termistössä aavikko tarkoittaa sekä kuuman vyöhykkeen aavikkoa että kylmän vyöhykkeen lumiaavikkoa (TN). Nykymaantieteessäkin aavikko voidaan tarkemmin määritellä hiekka-, kivikko- tai suola-aavikoiksi (TN, 88). Olen ryhmitellyt nämä alakäsitteet AAVIKON käsit- teen alle, koska 1800-luvun aineistossa hyponyyminen suhde ei ole kaikissa läh- teissä selvä. Hyponymia aiheuttaa aineistossa kuitenkin onomasiologista variaa- tiota. CD-PS:ssa on maantieteen termiksi määritelty aavikon erikoistyypeistä vain suola-aavikko, joka esiintyy myös 1800-luvulla Edvard Ervastilla 186556. Onomasiologisen variaation lisäksi nimityksissä on runsaasti kontekstuaalista variaatiota. Sitä syntyy esimerkiksi alueellisista eroista hiekka-, hieta- ja santa- sanojen käytössä sekä tarpeesta käyttää joissakin konteksteissa ns. epeksegeesi- muotoja. Myös sananmuodostuksen variaatio esimerkiksi lakeus- ja lakia- sanoissa voi olla murre-eroista johtuvaa. ARO Runsasta variaatiota on 1800-luvun aineistossa nykykielen arolla ’ruohoa kas- vava tasanko’ (TN; NS; CD-PS; KH). Variaatiota on myös nykykielessä, sillä NS mainitsee 1800-luvun nimityksistä aromaan, heinäaavikon, heinäaron (myös CD-PS), ruohoaron ja ruohotasangon. Näistä heinäaavikko, heinäaro ja ruohotasanko ovat NS:n mukaan käyttöalaltaan maantieteellisiä. Nykyisen ter- min merkitys kuitenkin kattaa näiden NS:n nimitysten tuomat lisämerkitykset: aro kasvaa ruohoa ja on tasanko. AROSTA aletaan puhua AAVIKON ja KEITAAN käsitteitä myöhemmin, eikä käytölle ole pohjaa vanhan kirjasuomen uskonnollisesta kielestä. Siksi kyse on 56 Hiekka-aavikko ja kivikkoaavikko eivät varsinaisesti esiinny 1800-luvun aineistossani, vaikka läheisiä variantteja on useita. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 252 puhtaasti maantieteellisestä käsitteestä. ARON nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 115. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Ensimmäinen AROA ku- vaava konteksti on Modeenilta 1848: (13) – – nimitetään näitä heinä-maita nimellä Pampas – – (< Modeen 1848, 29). Tässä esitelty ARON alakäsite pampa kuvataan siis yleisesti heinämaaksi57. Hei- nämaa esiintyy aineistossa uudestaan vain 1860-luvulla. Toinen Modeenin AROKSI tulkittava nimitys niittulakeus on myös ARON alakäsitettä kuvaavasta kontekstista: (14) – – äärettömiä niittu-lakeuksia sanotaan täällä Lanos- eli Ruoho- meriksi (< Modeen 1848, 29). Nykykäsityksen mukaanhan llanos on savannin alatyyppi, mutta 1840-luvulla savannia ja aroa ei osattu erottaa eri ilmastovyöhykkeiden kasvillisuusalueiksi58. Siksi savannia tarkoittavia yleisnimityksiä on ollut mahdotonta erottaa aroa tar- koittavista yleisnimityksistä. Niittulakeus on aineistossa kertamuodoste. 1850-luvulla esiintyy aineistossani ensimmäisen kerran nimitys aro Antero Vareliuksella 1853, mutta esiintymän kontekstissa – – korpina ja aroina – – (s. 12) sana on todennäköisesti vielä ensiesiintymän (Juslenius 1745) tapaisessa kostean luonnonniityn merkityksessä (Jussila 1998). Nykykielen aron merkityk- sessä aro esiintyy vasta 1860-luvulla Eurénin sanakirjassa 1860 (SSA). Aron maantieteellinen murteiden merkityksestä eroava merkitys onkin kirjakielistä perua. 1860-luvun jälkeen aro esiintyy ARON nimityksenä kaikkina vuosikymme- ninä. Vakiintumisesta ei kuitenkaan voida puhua, vaikka aro on pitkäikäisin ja pysyvin ARON nimitys; esiintymiä on kaikkiaan 23. Toisena yleisenä ARON nimi- tyksenä esiintyy 1860-luvulta alkaen aromaa, jonka ensiesiintymä on Kristfrid Gananderilta vuodelta 1786 (Jussila 1998; VKS). Aron ja aromaan lisäksi 1860- luvulla otetaan käyttöön lukuisia ARON nimityksiä, joista muut kuin Edvard Er- vastin ensiesiintymä ruohotasanko sekä ruoholakeus jäävät kertamuodosteiksi. Ruohotasanko on käytössä myös 1870- ja 1880-luvulla ja ruoholakeus 1870- luvulla. 1860-luvullakin yläkäsitteen nimitys oli vakiintumaton, esimerkiksi (15) – – tasamaata, jossa paikoin kaswaa laajoja ruoho-aukeoita (prairies- Sawannes) – – (Cannelin 1860, 32). 57 NS:ssa heinämaalla on eri merkitys, ’heinäniitty’, ja tämä merkitys esiintyy jo vanhassa kirjakielessä 1700-luvulla (As 1743 ja Ganander) (VKS). 58 Aro esiintyy lauhkeassa ja subtrooppisessa vyöhykkeessä ja savanni subtrooppisessa ja trooppisessa. 9 Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitykset 253 (16) Paikka paikoin on kuitenkin avaroita soita ja auhto-kankaita, joita tääl- lä sanotaan ”pustoiksi” (Korander 1868, 139). Preeriat ja pustat ovat nykykäsityksen mukaan aroja, mutta niitä ei lähteissä ni- mitetä aroiksi. 1860-luvun nimityksistä kangas on aron merkityksessä erikoisin. NS:n merkitys ’kova maa’ esim. suon vastakohtana on voinut johdattaa 1800- luvun kirjoittajat ja kääntäjät käyttämään kangasta aron merkityksessä. Hieta- kangasta on kuitenkin aiemmin käytetty kirjakielessä nykykielen mukaisessa ’mäntymetsää ja kanervaa kasvavan hietakankaan’ merkityksessä (NS; Jussila 1998), ja siksi sen yhdistäminen aron merkitykseen on epävarmaa. Kyse voi olla myös merkityslainasta, sillä nimityksen vastineena voidaan pitää ruotsin sanaa sandhed (SAOB). 1870-luvulla aro ja erityisesti aromaa esiintyvät yleisimpinä ARON nimi- tyksinä, ja variaatiota on vähän: vain ruohotasanko, ruoholakeus ja uusi nimitys erämaa kontekstissa, jossa puhutaan Mustanmeren erämaasta. Myös 1880- luvulla aromaa on yleisin ARON nimitys. Uusia ARON nimityksiä on 1880- luvulla kolme: heinäaavikko, heinäaro ja ruohoaro, esimerkiksi (17) Gobi on osaksi kuivaa ruoho-aroa, osaksi autiota hiekka- ja kiviperäis- tä erämaata (Dannholm 1889, 98). Kaikki kolme uutta nimitystä esiintyvät Nykysuomen sanakirjassa. Heinäaavi- kon ja heinäaron ensiesiintymät ovat K. J. Juutilta vuodelta 1884 ja ruohoaron Oskar Dannholmilta vuodelta 1889. Vuosisadan lopussa, 1890-luvulla aromaa on edelleen yleisin ARON nimitys, mutta myös aro esiintyy kolmessa lähteessä. 1890-luvun ainoa uusi nimitys on heinikkoaro. 1800-luvun ARON nimitysten tarkastelu on kahdella tapaa ongelmallista. Ensinnäkin ARON ja SAVANNIN käsitteitä ei ole vielä eroteltu, ja siksi aron määri- telmä ’ruohoa kasvava tasanko’ on merkinnyt kirjoittajille ja kääntäjille maan- tieteellistä sijaintia enemmän. Toisaalta oppikirjoissa esiintyy paljon määritte- lemättömiä aroksi tai yleensä ruohoa kasvavaksi tasangoksi tulkittavia nimityk- siä. Alkuteoksissa vastineina on ruotsin stepp tai grässtepp, joista jälkimmäinen selittää ruoho- tai heinä-alkuiset nimitykset käännöslainoiksi. Variaation lähtö- kohtana on semasiologinen kategorian eriytymättömyys ja vieraus kirjoittajille. Aron ja aromaan välinen variaatio on kontekstuaalista, sillä aromaata voi pitää epeksegeesi-muotona arosta. Muiden nimitysten välinen variaatio on sekä ono- masiologista että kontekstuaalista, sillä esimerkiksi ruoho- ja heinä-määriteosien variaatio voi olla alueellista. ARON alakäsitteistä eli erityyppisistä ja eri alueilla esiintyvistä aroista 1800- luvulla esiintyvät nykykielen Venäjän aro eli mustamullan seutu (NS; CD-PS) (ks. liite 2), Argentiinan ruohoaro eli pampa (TN; MS; NS; CD-PS) (ks. seur.), Amerikan aro eli preeria (mt.) (ks. liite 2) ja Unkarin aro eli pusta (NS; CD-PS) (ks. liite 2) sekä suola-aro (mt.) (ks. liite 2). II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 254 TAULUKKO 115. ARON nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. ARO 1840 1850 1860 1870 1880 1890 heinämaa niittulakeus aro aho aromaa auhtokangas heinikkö hietakangas hietanummi kangas niittytasanko nummi nurmikko ruohoaukea ruoholakeus ruohoniitty ruohotasanko erämaa heinäaavikko heinäaro ruohoaro heinikkoaro PAMPA Arotyyppien nimityksistä pampa esiintyy maantieteen oppikirjoissa ensimmäi- senä. Pampa on sitaattilaina ketšuan kielestä, jossa se tarkoittaa tasankoa, ja es- panjassa sana on monikossa muodossa pampas (USS). Se onkin otettu 1800- luvun oppikirjoihin usein espanjalaisen asun mukaisena ja hyvin proprimaisena. PAMPAN nimitysten variaatio aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulu- kossa 116. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liittee- seen 2. Nimityksen kirjoitusasuissa on runsaasti kontekstuaalista variaatiota. Vaikka ison alkukirjaimen käyttö 1800-luvulla poikkeaa nykyisistä suosituksis- ta, on pampa kirjoitettu isolla myös sellaisissa oppikirjoissa, joissa muita terme- jä ei ole kirjoitettu isolla alkukirjaimella. PAMPA on useimmissa oppikirjoissa määritelty jotenkin ja rinnalla käytetään usein edellä kuvattuja yleisempiä ARON nimityksiä. Ensimmäisen kerran pampa esiintyy ruotsin mallin mukaisesti asus- 9 Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitykset 255 sa pampas 184859, ja myös 1850- ja 1860-luvulla. Kaikissa näissä esiintymissä kyse on proprimaisesta paikallisesta sitaattilainasta: (18) – – nimitetään näitä heinä-maita nimellä Pampas, jotka owat samallai- sia, kun Sawannas-nimiset niityt – – (< Modeen 1848, 29). (19) Etelä-Amerikan etelä-puolessa, Plata-wirran rannoilla, on kans sellai- sia nurmisia aawoja, jossa niitten nimi on Pampas (Cannelin 1860, 32). 1850-luvulla esiintyy yhdyssana Pampas-tasamaa; pelkkä pampas ei teks- tiin ole sopinut. Pampas-tasamaa esiintyy myös 1860-luvulla, mutta sen variant- tina on yhdyssana pampas-tasanko, joka esiintyy aineistossa myös 1870- ja 1880-luvulla. Molempia yhdyssananimityksiä voi pitää kontekstuaalisina epek- segeesi-muotoina. Lisäksi 1860-luvulla esiintyy asu pampos. 1870-luvulla uute- na varianttina esiintyy ensimmäistä kertaa nykyisen mukainen kirjoitusasu pam- pa Aleksander Rahkosella 1872. Pampa kirjoitetaan edelleen isolla alkukirjai- mella. 1800-luvun lopun kirjoitusasuksi pampa ei vakiinnu. TAULUKKO 116. PAMPAN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. PAMPA 1840 1850 1860 1870 1880 1890 pampas pampos pampas- tasanko Pampas- tasamaa pampa HARMATTAN Nykysuomen sivistyssanakirja määrittelee harmattanin alkuaan arabiankielisek- si maantieteen erikoissanaston sanaksi, joka tarkoittaa Pohjois-Afrikassa talvella puhaltavaa koillistuulta. 1800-luvun aineistossa HARMATTAN esiintyy 1840- luvulta alkaen (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2); Maamiehen Ystäväs- sä 1846 sanan asuna on harmatan: (2) Ne tuulet jotka usiammin puhuwat täällä ja jotka on waarallisimmat matkustajalle, owat H arm a ta n ja Kamsin (MY 1846, no 3). Tämän jälkeen sana esiintyy myös 1850- ja 1860-luvulla mutta nykykielen asus- sa harmattan. Myöhemmin ainoana varianttina on yhdyssana harmattan-tuuli. Sanan asun vakiintumista 1800-luvulla ei kuitenkaan voi tehdä varmoja päätel- 59 NES:n mukaan pampas esiintyy vasta Meurmanilla 1887, mutta esiintymiä on useita vuosi- kymmeniä aikaisemmin. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 256 miä, kun esiintymiä ei ole vuoden 1868 jälkeen. Nimitysten välinen variaatio on kontekstuaalista vierassanan kirjoitusasun variaatiota. JÄÄTIKKÖ Varsin monimutkainen sanavyyhti ovat erilaisia jäätiköitä tarkoittavat nimityk- set, ja sanojen merkitysten selvittämistä 1800-luvun lähteistä vaikeuttaa nyky- kielen termistön sekavuus. TN:ssa gletseri tarkoittaa jäätikköä tai jäätikkövirtaa, MS:ssa jäävirtaa ja NS:ssa (geol.) vuoristojäätikköä tai jäävirtaa. Jäätikkö tar- koittaa TN:ssa ikuisesta lumesta ns. lumenkasautumisalueella syntyvää jäätä ja sanan englanninnos on glacier. Lisähuomautuksena todetaan, että ”vuoristojää- tikkö liukuu kielekkeinä eli laaksojäätiköinä (valley glacier) alas laaksoihin”. NS:ssa jäätikkö määritellään ensisijaisesti maantieteen ja geologian termiksi, jonka merkitys on ’maan pintaa peittävä pysyvä jääkasauma vuoristossa t. muussa kylmässä seudussa, maajää; jäävirta’. CD-PS:ssa jäätikkö on käyttöalal- taan maantieteen termi ja sen ensisijainen merkitys on pysyvä jäämassa napa- ja vuoristoseudulla. Jäävirta määritellään MS:ssa (laaksojäätiköksi eli gletseriksi) vuorien väliseen laaksoon liukuvaksi jäätikönkielekkeeksi. NS:ssa jäävirta on maantieteen ja geologian termi, jonka merkitys on ’liikkuva, virtamainen jäätik- kö, gletseri, glasieri, jöökeli’, ja CD-PS:ssa jäävirta on maantieteen termi, jonka merkitys on liikkuva virtamainen jäätikkö. Lisäksi NS:ssa määritellään glasieeri geologian termiksi, joka tarkoittaa jäävirtaa, jöökeli maantieteen ja geologia ter- miksi, joka tarkoittaa myös jäävirtaa, ja jääkenttä laajaksi jäätiköksi60. Jäälakeus kuvataan esimerkkien avulla joko aavaksi, lumiseksi tai hohtavaksi, lumiaavikko aaltoilevaksi tai napamaiden tai vuoristojen lumiaavikoiksi ja maajää määritel- lään geologian termiksi M. Sauramolta lainatulla selityksellä ”[Pohjois- Siperiassa] routa säilyy ”ikuisena” m:nä vuodesta vuoteen” ja kakkosmerkityk- seksi annetaan mannerjää(tikkö). Kaikki NS:n jollakin tavalla jäätikköä kuvaa- vat sanat esiintyvät myös 1800-luvun aineistossani. Liikkuvaa jäätä tai jäätikköä voidaan nykykielessä nimittää gletseriksi, laaksojäätiköksi, jäävirraksi (kolme ensimmäistä ovat termistyneimmät nimi- tykset), jäätiköksi, glasieeriksi ja jöökeliksi, ja paikallaan pysyvää jäätä gletse- riksi, jäätiköksi (termistyneimmät nimitykset), jääkentäksi (jos se on laaja) tai maajääksi. 1800-luvulla nimitysvariantteja on vielä enemmän, 21. Variaatio on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 117. Tarkemmat tiedot esiintymien mää- ristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Aineistossa JÄÄTIKÖSTÄ aletaan puhua 1840-luvun oppikirjoissa. August Ahlqvist käyttää 1844 nimitystä lumi- ja jäälakeus: (20) Lumija [!] Jää-lakeudet owat suuret joukot lunta eli jäätä, jotka ovat aina sulamatta, korkiain wuorten päällä tai lomissa (Ahlqvist 1844, 13–14). 60 CD-PS:ssa tätä merkitystä ei ole lainkaan vaan esimerkkinä on vain jääkenttä pelikenttänä 9 Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitykset 257 Lumi- ja jäälakeus esiintyy aineistossa myös myöhemmin. 1850-luvun painok- sissa Ahlqvist käyttää edelleen nimitystä lumi- ja jäälakeus, mutta sen rinnalla esiintyy 1850- ja 1870-luvun painoksissa nimitys lumijäätikkäjoukko. 1860-luvulla käytetään kuutta uutta JÄÄTIKÖN nimitystä. Nimityksistä lumi- aavikko ja iljanne61 esiintyvät vain 1860-luvulla, samoin kuin isbräer, jota käy- tetään tekstissä koodinvaihtona seuraavasti: (21) – – peitetyt ikuisilla lumi- ja jääjoukoilla, joiden nimi täällä on isbräer – – (Ervast 1865, 111). Muita myöhemmin aineistossa esiintyviä 1860-luvun nimityksiä ovat lumi- ja jääjoukko, lumiaukio ja gletschi. 1870-luvulla uusia jäätikön nimityksiä on nel- jä: jääselkä, Gletscher, jäävirta ja jäätikkö, esimerkiksi (22) – – ikuisella lumella peitetyistä jääselistä (”Gletscher”-nimisinä tunne- tut) (Salonen 1871, 27). Salonen on lainannut Gletscher-sanan suoraan alkuperäisen saksankielisen asun mukaisena sitaattilainana (vrt. Korander 1868; USS) ja käyttänyt sitä proprimai- sesti. Jääselkä jää näistä nimityksistä kertamuodosteeksi, mutta muut nimitykset esiintyvät aineistossa myöhemmin. Tähänastiset nimitykset ovat kuvanneet pai- kallaan pysyvää jäätä, jäätikköä, mutta jäävirralla on 1870-luvulla toisenlaisen merkitys. Sen ensiesiintymä on esimerkin 23 konteksti: (23) Nämät, jotka owat jäätä ja joita woi pitää jääwirtoina, wyörywät hiljaa alas laaksoihin – – (Rahkonen 1872b, 72). 1870-luvun nimityksistä nykykielen jäätikkö on esiintynyt kirjakielessä jo 1770- luvulla sekä Porthanilla että Kreanderilla (Jussila 1998); aineistossa se esiintyy vasta 1800-luvun lopussa. 1880-luvulla uusia nimityksiä on vain kolme: jäälakeus, glacieri ja jökel. Vain glasieri esiintyy asussa glacieeri 1890-luvulla, ja muut nimitykset ovat kertamuodosteita. 1890-luvulla uusia nimityksiä käytetään edelleen useita: niitä ovat jääkenttä, lumi- ja jääaavikko, kulkujää, lumikenttä, sisämaanjää ja maa- jää. Uusia nimityksiä on etenkin Alli Nissisen suomentamassa oppikirjassa (1896), josta nykykielen maajään ensiesiintymäkin on. Kulkujää on kontekstissa jäätikön ja glacieerin synonyymi: 61 Iljanne tarkoittaa CD-PS:ssa ja NS:ssa liukasta jääkerrosta varsinkin maassa. Tässä merki- tyksessä iljanne on esiintynyt kirjakielessä jo Pothanilla 1770-luvulla (Jusleniuksen sanakir- jan lisäykset) ja Gananderilla 1784 (SSA). Yleiskielen merkitys on niin lähellä jäätikön mer- kitystä, että sanan käyttö myös JÄÄTIKÖN nimityksenä on ymmärrettävää. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 258 (24) – – laajoja lumi- ja jää-aavikoita ja glacieereja eli kulkujäitä – – (Nis- sinen 1896, 79). NS:ssa kulkujää on ajojään synonyymi ja kiintojään vastakohta. Keskenään sy- nonyymeja ovat osittain lumikenttä ja lumi- ja jääaavikko. Lumikenttä esiintyy myös nykykielen sanakirjoissa ja sen ensiesiintymä on Nissiseltä 1896. Se on käännöslaina ruotsin vastineesta isfelt. JÄÄTIKÖN nimityksiksi vakiintuvat 1800-luvulla parhaiten johdos jäätikkö ja sen vieraskieliseksi vastineeksi gletseri joko asussa gletschi tai Gletscher. Liikkuvaa jäätä kuvataan nykytermin mukaisesti jäävirraksi mutta myös jääla- keudeksi. JÄÄTIKÖN nimityksissä on useita paikallisia nimityksiä, jotka hyväksy- tään omakielisten ilmausten rinnalle vielä 1800-luvulla, mutta nykytermistössä niitä ei enää gletseriä lukuun ottamatta ole. Käsitteen nimityksissä on runsaasti kontekstuaalista variaatiota vierassanan ja omakielisen nimityksen välillä ja vie- rassanan kirjoitusasussa. Muu nimitysten variaatio on onomasiologista: nimityk- set kuvaavat käsitettä eri tavoin, ja lisäksi osa nimityksistä on termimäisiä ja osa kuvaavia parafraasinimityksiä. TAULUKKO 117. JÄÄTIKÖN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. JÄÄTIKKÖ 1840 1850 1860 1870 1880 1890 lumi- ja jäälakeus lumijäätikkäjoukko gletschi iljanne isbräer lumi- ja jääjoukko lumiaavikko lumiaukio Gletscher jääselkä jäätikkö jäävirta glacieri, glacieeri jäälakeus jökel jääkenttä kulkujää lumi- ja jääaavikko lumikenttä maajää sisämaanjää 9 Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitykset 259 JÄÄVUORI JÄÄTIKÖN nimitykset vakiintuvat kirjakieleen hitaasti (ks. JÄÄTIKKÖ s. 256), mutta JÄÄVUOREN nimitykset vakiintuvat suhteellisen nopeasti. Jäävuori esiin- tyy nykymaantieteen termistössä (MS) ja yleiskielessä meressä uivan jäisen vuo- ren merkityksessä (NS; CD-PS). Käsitteen nimitysten variaatio 1800-luvun ai- neistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 118. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy aineis- tossa jo 1800-luvun alun sanomalehdissä ja silloin nimityksen asuna on jäävuo- ri. Turun Viikko-Sanomissa kerrotaan 1823 ”Jäävuorista Grönlannissa”: (25) – – jäävuoret liikkuvat veden liikunnosta, halkiavat suuren kohinan kanssa – – (TVS1823-39-2). Jäävuori on käännöslaina ruotsin vastineesta isberg, ja sana siirtyy tässä asussa myöhempiin lähteisiin ja on vakiintunein JÄÄVUOREN nimitys 1800-luvulla. Ni- mityksiin tulee variaatiota vasta 1870-luvulla, jolloin uusia nimityksiä ovat jää- lohkare ja lumivuori. Nykykielessä jäälohkareella ei ole jäävuoren merkitystä (NS; CD-PS). Lumivuoren merkitys voisi konteksti perusteella olla niin lumi- huippuinen vuori (tämä merkitys myös NS:ssa) kuin meressä uiva vuori: (26) – – on Grönlanti täynnä korkeita lumiwuoria – – (Rahkonen 1872b, 175). 1890-luvulla ainoa käytetty nimitys on jäävuori. Nimitysten variaatio on ono- masiologista: käsite kuvataan eri näkökulmista ja toisten nimitysten merkitys on prototyyppisempi kuin toisten. TAULUKKO 118. JÄÄVUOREN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. JÄÄVUORI 1820 1840 1860 1870 1880 1890 jäävuori jäälohkare lumivuori KEIDAS Aavikon yhteydessä maantieteen oppikirjoissa esiintyy heti 1800-luvun alussa myös KEITAAN nimityksiä. Nykykielessä keidas tarkoittaa esimerkiksi ympäris- töään kosteampaa ja kasvillisuudeltaan rehevämpää aluetta aavikolla (NS; CD- PS). Sana on vanha germaaninen laina, joka on tarkoittanut suota ja suossa ole- vaa saareketta (SSA). Maantieteenkin terminä keidas on ollut aavikon keitaan merkityksessä melko vähän aikaa, sillä NS määrittelee keitaan maantieteellisek- si merkitykseksi keidassuon, ja aavikon keitaan merkityksessä NS:ssa esiintyy myös kosteikko. Keitaan tai kosteikon vierassanavastineena käytetään nykykie- lessä oaasia (NS). KEITAAN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on ku- II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 260 vattu vuosikymmenittäin taulukossa 119. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Ensimmäisen kerran käsite esiintyy Samuel Rinta-Nikkolalla 1804, jossa käytetään kertamuodostetta mettäpuska. Varsinai- sesti KEITAAN nimitykset tulevat aineistoon vasta 1840-luvulla. Silloin esiintyvät nimitykset oasi, oas, kangassaari ja ruohosaari, esimerkiksi (27) Hiekka-kankaassa löytywä wesinen ja wihertäwä kohta saapi nimen Oas (< Modeen 1848, 20). Nimityksistä vain oasi vakiintuu käyttöön. Vierassanaa käytetään koko 1800- luvun ajan. 1850-luvulla uusina KEITAAN nimityksinä esiintyvät kertamuodoste koste- paikka ja kosteikko, joka Rapolan (1960) mukaan on Daniel Europaeuksen uu- dismuodoste vuodelta 1853. Kosteikko otetaan nopeasti käyttöön, ja se esiintyy koko 1800-luvun lopun ajan KEITAAN nimityksenä. Oasi ja kosteikko ovatkin vakiintuneimmat KEITAAN nimitykset 1800-luvulla. 1860-luvulla esiintyy kirjakielessä ensimmäisen kerran nykytermi keidas, jota Ahlman käyttää 1865 oaasin merkityksessä. Tätä ennen keidas on esiintynyt kirjakielessä 1745 Aspegreenilla, mutta NS:n mukaisessa suon merkityksessä. (SSA.) Aineistooni keidas tulee varsinaisesti vasta 1870-luvulla. Toinen 1860- luvun uusi nimitys saareke jää kertamuodosteeksi. 1870-luvun ainoa uusi nimi- tys on kertamuodoste asunto. 1880- ja 1890-luvulla ei uusia nimityksiä enää esiinny: käytössä ovat nimitykset keidas, kosteikko ja oasi. KEITAAN nimityksis- sä on sekä onomasiologista nimeämisen näkökulman variaatiota että kontekstu- aalista vierassanan, aiemmin lainatun mukautuneen nimityksen ja omaperäisen nimityksen variaatiota sekä vierassanan kirjoitusasun vaihtelua. TAULUKKO 119. KEITAAN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. KEIDAS 1800 1840 1850 1860 1870 1880 1890 mettäpuska kangassaari oas oasi, oaasi ruohosaari kosteikko kostepaikka keidas saareke asunto 9 Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitykset 261 KORALLIRIUTTA KORALLIRIUTTAA nimitetään nykymaantieteessä koralliriutaksi (MS; NS; CD- PS) ja yleiskielissä myös korallisaareksi (NS; CD-PS). Käsite esiintyy 1800- luvun aineistossa 1860-luvulta alkaen. Nimitysten variaatio aineistossa on ku- vattu vuosikymmenittäin taulukossa 120. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Ensimmäisenä käsitteen nimityksenä on 1865 Edvard Ervastilla korallisärkkä: (28) Monta tuliperäistä saarta – – ympäröitsee korallisärkät (Ervast 1865, 282). Korallisärkkä esiintyy myös NS:ssa koralliriutan synonyymina, vaikka aineis- tossa se esiintyy vain 1860-luvulla. Toinen 1860-luvun nimitys on koralliluoto. Osittain lainattu ja osittain käännetty nimitys esiintyy aineistossa myös muina vuosikymmeninä. Koralliriuttoja lähellä ovat korallisaaret, joista oppikirjoissa aletaan puhua samaan aikaan kuin koralliriutoista. Nykykielessä nimityksillä on merkitysero, jota ei 1800-luvun aineistossa vielä ole. Korallisaaren ensiesiinty- mä on myös Edvard Ervastilta vuodelta 1865, ja se esiintyy lisäksi 1890-luvulla. Nykytermi koralliriutta esiintyy aineistossa ensimmäistä kertaa 1870- luvulla Aleksander Rahkosella. Sana esiintyy myös 1880-luvulla: (29) Koralli-riutat ovat vedenalaisia kallioita, jotka ovat syntyneet äärettö- män monista pienistä koralli-eläimistä (Dannholm 1889, 147). Vakiintunein KORALLIRIUTAN nimitys on 1800-luvun aineistossa koralliluoto, joka nykykielen näkökulmasta tarkoittaa yleensä koralliriuttaa, ei korallisaarta. Kaikkiin KORALLIRIUTAN nimityksiin lainataan vierassana koralli samassa asus- sa; se on vakiintunut kirjakieliseen käyttöön vanhassa kirjasuomessa (Jussila 1998; SSA). Variaatiota on edusosissa. Tämä variaatio on sekä onomasiologista että kontekstuaalista. Käsite pyritään kuvaamaan nimityksellä, joka luo lukijoille tutun mielikuvan, ja tämä nimitys ja siten nimeämisen näkökulma vaihtelevat. Onomasiologisena voi pitää vanhan, kantaskandinaavisen lainasanan riutta ja omaperäisten varianttien välistä variaatiota. Todennäköisesti kontekstuaalisista, alueellisista eroista johtuu luoto- ja saari-edusosien vaihtelu. TAULUKKO 120. KORALLIRIUTAN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeni- nä. KORALLIRIUTTA 1860 1870 1880 1890 koralliluoto korallisaari korallisärkkä koralliriutta II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 262 KUUMA LÄHDE Kuumaa lähdettä tarkoittavia nimityksiä aineistossa esiintyy 1830-luvulta alka- en, sillä Islannin kuumia lähteitä esitellään 1800-luvun alun sanomalehdissä. KUUMAN LÄHTEEN nimitysten variaatio aineistossa on kuvattu vuosikymmenit- täin taulukossa 121. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koot- tu liitteeseen 2. Nykymaantieteen terminä käytetään geysiriä (TN; MS), ja sen merkitys voi olla varsin yleinen, sillä TN:ssa geysir määritellään ”kuumaksi läh- teeksi, joka aika ajoin purkaa Maan sisäisen lämmön kuumentamaa pohjavettä maanpinnalle”. Yleiskielessä geysir määritellään erikoiskielen määritelmän ta- paan, ja sana todetaan Nykysuomen sanakirjassa geologian ja maantieteen ter- miksi mutta CD-Perussanakirjassa täysin yleiskieliseksi. 1800-luvulla Geysir on propri, Islannissa olevan kuuman lähteen nimi. Kuuma lähde esiintyy nykykie- lessäkin TN:ssa ja CD-PS:ssa geysirin selityksessä. Ensimmäisen kerran kuu- mista lähteistä käytetään 1833 Sanan Saattaja Viipurista -lehdessä nimitystä kie- huva lähde otsikossa ”Islannin kiehuvista lähteistä”. Varsinaisessa tekstissä käy- tetään myös ilmausta kiehuvaiset lähteet: (30) Tulta-tuiskuvaiset vuoret aina tuhkaa ja sauvu-pilviä puhaltavat, välis- täkin pikiä ja tulikiveä sysävät; mutta erinomaiset tämän saaren [Islannin] ihmeet ovat kiehuvaiset lähteet, – – (SSV1833-49-1). Näitä nimityksiä ei käytetä aineistossa myöhemmin. Nykykielen asu kuuma lähde esiintyy ensimmäistä kertaa vuoden 1841 Sa- nan Saattajassa. Kuuma lähde esiintyy tämän jälkeen koko 1800-luvun ajan. Se on vakiintunein KUUMAN LÄHTEEN nimitys. Alkuperältään nimitys on todennä- köisesti käännöslaina ruotsin vastineesta het källa. Suurimmassa osassa oppikir- joista ei kuumia lähteitä ole määritelty, vaan nimitys mainitaan maantieteellisen nimistön esittelyn yhteydessä. Osassa oppikirjoista kuuma lähde kuitenkin mää- ritellään seuraavasti: (31) Maan sisuksen tuliperäisyyttä todistawat wielä kuumat lähteet, joista melkein kiehuwaa wettä suihkuaa ylös ilmaan (Juuti 1884, 13). Oppikirjoissa esiintyy kuuman lähteen melko vakiintuneesta asemasta huo- limatta jonkin verran variaatiota. 1840-luvulla käytetään vierassanaa geyseri, mutta se jää kertamuodosteeksi. 1870-luvulla KUUMAN LÄHTEEN nimityksinä esiintyvät kertamuodoste kuohulähde ja lämmin lähde, joka esiintyy aineistossa myös 1880- ja 1890-luvulla. Nimitysten variaatio on sekä onomasiologista että kontekstuaalista. Onomasiologista on määriteosien variaatio ja kontekstuaalista vierassanan ja kotoisesti muodostetun käännöslainanimityksen sekä sananmuo- dostuksen variaatio. 9 Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitykset 263 TAULUKKO 121. KUUMAN LÄHTEEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymme- ninä. KUUMA LÄHDE 1830 1840 1860 1870 1880 1890 kiehuva lähde kiehuvaiset lähteet geyseri kuuma lähde kuohulähde lämmin lähde LAGUUNI Lähinnä Venetsian yhteydessä esiintyvä laguuni on käytössä oppikirjoissa 1860- luvulta alkaen, mutta sanan kirjoitusasu vaihtelee sen mukaan, miten paljon vie- rassanaa mukautetaan suomenkieliseen asuun. Nykyisen maantieteen termistön kirjoitusasu on laguuni (KH), ja sanasta on tullut yleiskielinen, sillä Nykysuo- men sanakirjassa laguuni määritellään vielä maantieteen termiksi, mutta CD- Perussanakirjasta käyttöala puuttuu ja laguuni määritellään ’särkän tai riutan merestä erottamaksi lahdeksi; atollin keskusjärveksi’. LAGUUNIN nimitysten va- riaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 122. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsi- te esiintyy ensimmäisen kerran Gustaf Cannelinin suomennoksessa 1860. Tässä oppikirjassa asuna on laguna, joka on sitaattilaina italiasta (SSA): (32) Lagunat owat alhaisia ja wetisiä rantamaita, joista meri ja maa ikään- kuin riitelewät (Cannelin 1860, 16). 1860-luvulla käytetään myös kirjoitusasua lagûni ja 1870- ja 1880-luvulla asua laguni. Näiden kirjoitusasujen alkuperänä voi olla ruotsin asu lagun (NES), vaikka ˆ-merkki tarkoittaa todennäköisesti pitkää vokaalia. Nykykielen asu la- guuni esiintyy ensimmäisen kerran K. J. Juutilla 1884, mutta myöhempiin oppi- kirjoihin sitä ei oteta. 1890-luvulla sanan kirjoitusasuna on laguuna. Nimitysten variaatio on kontekstuaalista vierassanan kirjoitusasujen variaatiota. TAULUKKO 122. LAGUUNIN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. LAGUUNI 1860 1870 1880 1890 laguna lagûni laguni laguuni laguuna II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 264 LASKUVESI Vuorovesi-ilmiön, siis lasku- ja nousuveden, selittäminen on aiheuttanut 1800- luvun kirjoittajille päänvaivaa, eikä ilmiön nimittäminen nykykielessäkään ole aivan yksinkertaista. 1800-luvun oppikirjoissa vuorovesi-ilmiö käsitellään ko- konaan Suomessa esiintymättömänä ilmiönä, vaikka nykykäsityksen mukaan lievää vuoroveden vaihtelua tavataan Itämeren vaikutuksesta myös Suomen ran- nikolla. Nyky-yleiskielessä käytetään vuoroveden laskuvaiheesta nimityksiä las- kuvesi, pakovesi, luode (NS; CD-PS) ja luodevesi (CD-PS). Maantieteen termis- tölähteissäni nimityksiä ovat laskuvesi (TN) ja luode (TN; MS). LASKUVEDEN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosi- kymmenittäin taulukossa 123. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteis- tä on koottu liitteeseen 2. Vuoroveden laskuvaihe nimetään ensimmäisen kerran Renvallin sanakirjassa 1826, jossa käytetään nimitystä vuoksi (RAPOLA). Vuoksi esiintyy tämän jälkeen laskuveden nimityksenä erityisesti 1800-luvun lopussa. Varsinainen ensimmäinen vuorovesi-ilmiön tekstiesimerkki on vuoden 1833 Sanan Saattaja Viipurista -lehdestä, jossa käytetään nimitystä pakovesi, ja tämä esiintymä on myös Rapolan (1960) mukaan kirjakielen ensiesiintymä. Pa- kovedestä tulee yksi 1800-luvun vakiintunein LASKUVEDEN nimitys; se esiintyy yhteensä 15 lähteessä. Vuorovesi-ilmiöstä on puhuttu kirjakielessä jo ennen 1800-lukua. Vuoksi esiintyy vuoroveden merkityksessä Kristfrid Gananderilla 1787 ja luode 1551 Mikael Agricolalla nykymerkityksestä poiketen murteiden mukaisessa nousuveden ja tulvan merkityksessä (Jussila 1998; NES). Luode esiintyy oppitekoisena vuoroveden laskuvaiheen nimityksenä kirjakielessä en- simmäistä kertaa 1838 Heleniuksella (SSA; NES). Pakoveden lisäksi luode on- kin toinen yleisimmin LASKUVEDESTÄ käytetty nimitys koko 1800-luvun ajan; luode esiintyy yhteensä 16 lähteessä. 1840-luvulla luode esiintyy kerran muodossa luodet ja nimityksenä käyte- tään myös kertamuodostetta laskeuminen: (33) Meri myös nousee joka wuorokaus, ja tätä kutsutaan wirtomiseksi, jo- ka on 6 tuntia pitkä, ja laskeksen samoin, jota kutsutaan laskeumiseksi, ja on myös 6 tuntia pitkä (Ahlqvist 1844, 14). 1850-luvulla käytetyt nimitykset vuoksi ja pakovesi ovat molemmat aiemminkin esiintyneitä. Uusia nimityksiä otetaan käyttöön taas 1860-luvulla, jolloin pako- veden ja luoteen rinnalla esiintyvät nimitykset vesipako ja veden lasku. Nykykie- len nimitys laskuvesi esiintyy aineistossa ensimmäisen kerran 1870-luvulla, B. F. Salosella 1871. Sen jälkeen nimitys on käytössä lähinnä saman oppikirjan myöhemmissä painoksissa. 1880-luvulla ovat edelleen käytössä nimitykset vuoksi, pakovesi, luode, veden lasku ja laskuvesi, ja 1890-luvulla jää pois vain nimitys veden lasku. Vuoksi- ja luode-sanojen variaatio voisi olla semasiologis- ta. Nimitykset otetaan murteista ja niiden merkitykset vaihtelevat. Lisäksi sano- jen merkitys ei ole kielenkäyttäjille läpinäkyvä, mikä vaikeuttaa vakiintumista. 9 Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitykset 265 Siksi tilalle haetaan nimityksiä, jotka havainnollistavat ja kuvaavat käsitettä suo- remmin. TAULUKKO 123. LASKUVEDEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. LASKUVESI 1820 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 vuoksi luode pakovesi laskeuminen luodet veden lasku vesipako laskuvesi LUMIVYÖRY Lumivyöryjen kuvauksen olen poiminut ensimmäisen kerran sanomalehtilähteis- tä, sillä vuoden 1833 Sanan Saattaja Viipurista esittelee laviniksi eli lumipalliksi nimittämänsä ilmiön seuraavasti: (34) Tämän kaltainen iso lumi-palli eli Lavini, (joksi sitä myös kutsutaan), vieri 13:tenä päivänä elokuussa 1832. Kasbek nimisestä vuoresta maahan (SSV1833-20-2). Vuoden 1834 Sanan Saattajassa vierassanan asuna on lavina. Nykykielen nimi- tykset ovat lumivyöry ja laviini, jotka molemmat tarkoittavat vuoristorinnettä syöksyvää, liikkuessaan kasvavaa lumimassaa (NS; CD-PS). Lumivyöryjä esiin- tyy Suomessakin, mutta 1800-luvun oppikirjoissa ja sanomalehdissä lumivyöryt on esitelty suomalaisille vieraina ilmiöinä (poikkeuksena vain Ignatius 1890). LUMIVYÖRYN nimitysten variaatio aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 124. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Ensimmäiset nimitykset lumipalli ja lavina esiintyvät vain 1830- luvulla, mutta vierassana lavini on käytössä seuraavina vuosikymmeninä satun- naisesti, koska lumivyöryistä puhutaan harvoissa lähteissä. 1800-luvun lopussa lavini (1890-luvulla laviini) esiintyy kuitenkin melko säännöllisesti. 1840-luvulla LUMIVYÖRYN nimityksenä käytetään lumivyörykettä, joka esiintyy myös 1890-luvulla. Toinen 1840-luvun nimitys on laviaanmmilaakso, joka tarkoittaa hieman eri asiaa, ’lumivyörylaaksoa’: (35) – – lawiaanmmilaksoon [!], joka oli lähelle 6000 kyynärää ylempänä mertä. Tässä nähtiin kaksi suunnatointa isoa lumilohkaretta, jotka, kor- kiammista tienoista wieryneita, owat hajonneet pudotessaan ja nyt peittiwät irtauneilla kappaleillaan koko lakson. (MY 1845, no 13.) II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 266 Seuraavat uudet nimitykset otetaan käyttöön 1860-luvulla: nimitykset jääkinka ja lumikinos, mutta kontekstissa voidaan puhua sekä jäävirroista että lumi- vyöryistä, ja silloin sanat eivät ole synonyymisiä: (36) Välistä lohkeaa suuria jää-kinkoja ja lumi-kinoksia vuorista ja pudota rumaktaa laksoon – – (Korander 1868, 145). Nimitykset ovat joka tapauksessa kertamuodosteita. 1870-luvulla esiintyy ensimmäisen kerran nykynimitys lumivyöry, B. F. Sa- losella 1871. Nimitys on todennäköisesti käännöslaina ruotsin vastineesta snö- skred. 1880-luvun ainoa uusi nimitys on ruotsin vastineesta fjällskred käännetty tunturivyöry. Se jää kuitenkin kertamuodosteeksi. 1890-luvulla nimityksinä ovat aiemmin käytössä olleet laviini, lumivyöry ja lumivyöryke. LUMIVYÖRYN nimi- tysten variaatio on sekä onomasiologista (etenkin edusosien) että kontekstuaalis- ta. Kontekstuaalista variaatiota on vierassanan kirjoitusasuissa, vierassanan ja omaperäisen nimityksen välillä sekä edusosan vyöry sananmuodostuksessa. TAULUKKO 124. LUMIVYÖRYN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. LUMIVYÖRY 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 lavina lavini, laviini lumipalli (laviaanmmilakso) lumivyöryke jääkinka lumikinos lumivyöry tunturivyöry MARSKIMAA 1860-luvulla maantieteen oppikirjoihin tulee MARSKIMAAN käsite, josta käyte- tään nykyisessä maantieteen termistössä nimityksiä marskimaa ja marski (MS). Marskimaa tarkoittaa nousuveden, vuoksen peittämää rannikkotasankoa (mt.), ja se on sekä Nykysuomen sanakirjassa että CD-Perussanakirjassa määritelty käyt- töalaltaan maantieteelliseksi. Marski taas määritellään NS:ssa ja CD-PS:ssa maantieteen termiksi, jonka merkitys on marskimaa. MARSKIMAAN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 125. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Ensin käsitteestä käytetään 1860-luvun oppikirjoissa nimityksiä marskimaa, marsch- maa, march-maa, suolaniittymaa ja ahomaa, esimerkiksi 9 Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitykset 267 (37) – – lihavia, sangen ruohokkaita suolaniittymaita (marskimaita) – – (Ervast 1865, 118). (38) – – pohos-puolimaisilla aho-mailla eli, kuin Saksassa sanotaan, March-mailla (Korander 1868, 129). Nykyasun marskimaa ensiesiintymä on esimerkki 37, joka on peräisin Edvard Ervastilta. Siitä tulee 1800-luvun vakiintunein MARSKIMAAN nimitys. Nimityk- sistä marsch-maa esiintyy myös 1870-luvulla, mutta suolaniittymaa ja ahomaa ovat kertamuodosteita. 1870-luvulla uudeksi synonyymiksi tulee marschi, ja 1880-luvulla sama va- riantti esiintyy suomalaistetussa asussa marski. Marschi on tässä asussa esiinty- nyt kirjakielessä jo Mikael Agricolalla mutta ylimmän sotapäällikön eli marsal- kan merkityksessä, ja esiintymällä ei ole yhteyttä maantieteelliseen marskiin. Maantieteellinen merkitys tälle sanalle annetaan ilmeisesti ensimmäistä kertaa B. F. Salosen suomentamassa oppikirjassa 1871. Maantieteellinen merkitys on lainattu saksasta, jossa marskimaata tarkoittaa Marsch (USS). Nimitykset jäävät kuitenkin omana aikanaan kertamuodosteiksi. Nimitysten variaatio on pääasias- sa kontekstuaalista. Onomasiologista on vain omaperäisten nimitysten suolaniit- tymaa ja ahomaa variaatio. Kontekstuaalista variaatiota on vierassanan ja oma- peräisten nimitysten välillä, vierassanan kirjoitusasussa ja mukauttamisessa suomen kieleen sekä sananmuodostuksessa. TAULUKKO 125. MARSKIMAAN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. MARSKIMAA 1860 1870 1880 1890 ahomaa march-maa marsch-maa marskimaa suolaniittymaa marschi marski NOUSUVESI Nyky-yleiskielessä ja maantieteen termistössä käytetään vuoroveden nousuvai- heesta nimityksiä nousuvesi (NS; CD-PS; TN) ja vuoksi (NS; CD-PS; TN; MS). NOUSUVEDEN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosi- kymmenittäin taulukossa 126. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteis- tä on koottu liitteeseen 2. NOUSUVEDESTÄ puhutaan ensimmäistä kertaa Renval- lin sanakirjassa 1826, jossa käytetään nimityksiä luodetvesi ja luodet (RAPO- LA). Nimitykset jäävät näissä asuissa kertamuodosteiksi. Sanomalehtien en- simmäiset esiintymät ovat 1830-luvulta, vuoden 1830 Oulun Viikko-Sanomista II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 268 ja vuoden 1833 Sanan Saattajasta. Käytetyt nimitykset ovat luoetvesi ja nousu- vesi, esimerkiksi (39) Nousu-veden aikana tulee vesi niihin, ja suljetaan salpauksilla sinne jäämään, kuin vesi pakenee (SSV1833-13-2). Rapolan (1960) mukaan nousuvesi on esiintynyt kirjakielessä jo Vikmanilla 1829. Nousuvesi on käytössä aineistossa säännöllisesti, yhteensä 18 lähteessä, ja se on yksi vakiintuneimmista NOUSUVEDEN nimityksistä. Vuoksi esiintyy tässä merkityksessä kirjakielessä ensimmäistä kertaa myös 1830-luvulla, Heleniuksel- la 1838 (SSA). Vuoroveden merkityksessä vuoksi on esiintynyt jo Kristfrid Ga- nanderilla 1787 (Jussila 1998). 1840-luvun ainoa uusi nimitys on epätermimäi- nen virtominen (ks. esimerkki 33). TAULUKKO 126. NOUSUVEDEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. NOUSUVESI 1820 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 luodet luodetvesi luoetvesi nousuvesi vuoksi virtominen luode luodevesi veden nousu vesinousu kohovesi 1850-luvulla aineistossa ovat käytössä vain nousuvesi ja uusi nimitys luode. Luodetta on käytetty nousuveden merkityksessä kirjakielessä aiemminkin, sillä tulvan ja nousuveden merkitys esiintyy jo Mikael Agricolalla (Jussila 1998, 145). Luode esiintyy nousuveden merkityksessä tämän jälkeen koko 1800-luvun lopun. 1860-luvulla NOUSUVEDEN uusia nimityksiä ovat luodevesi, vesinousu ja veden nousu, joista vain veden nousu esiintyy saman lähteen myöhemmässä pai- noksessa 1880-luvulla. 1870-luvulla uutena nimityksenä on vain kohovesi, joka esiintyy myös 1880- ja 1890-luvulla. Nimitys voisi olla käännöslaina alkuteok- sen vastineesta högvatten. 1880- ja 1890-luvulla ei uusia nimityksiä enää oteta käyttöön, mutta rin- nakkaisia nimityksiä on lähteissä useita: nousuvesi, vuoksi, luode ja kohovesi. NOUSUVEDEN nimitykset eivät siis 1800-luvun aikana vakiinnu nykykielen mu- kaisiksi. Vuoksi- ja luode-sanojen variaatio voisi olla semasiologista. Nimitykset otetaan murteista ja niiden merkitykset vaihtelevat. Lisäksi sanojen merkitys ei 9 Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitykset 269 ole kielenkäyttäjille läpinäkyvä, mikä vaikeuttaa vakiintumista. Siksi tilalle hae- taan nimityksiä, jotka havainnollistavat ja kuvaavat käsitettä suoremmin. Kon- tekstuaalista, osittain alueellista variaatiota on luode-sanan kirjoitusasussa ja ve- si-määriteosan taivutuksessa. PASAATITUULI Nykymaantieteen termistön ja yleiskielen pasaati ja sen variantti pasaatituuli tarkoittavat päiväntasaajaa kohti puhaltavaa pysyvää tuulta (NS; CD-PS; TN; MS). Nykysuomen sanakirjassa sana on määritelty osaksi maantieteen erikois- sanastoa, mutta CD-Perussanakirjassa sillä ei ole erityistä käyttöalaa. 1800- luvun aineistoon käsite tulee 1860-luvulla (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2). Silloin nimitysvariantteja on neljä: passatituuli, passaatituuli, passad- tuuli ja purjetuuli: (32) Kääntöpiirien välillä ja vähän niitä ulompanakin tuulee alituinen itä- tuuli – passatituuli –, – – (Ervast 1865, 34). (33) Täällä tuulee itänen passad- eli purje-tuuli – – (Korander 1868, 249). 1870-luvulla esiintyy ensimmäisen kerran nykykielen asu pasaatituuli, 1872 Aleksander Rahkosella. 1880-luvulla asuina ovat passadituuli ja passaati-tuuli ja 1890-luvulla passaati-tuuli ja pasaadituuli (myöhemmästä kehityksestä ks. Pantermöller 2003, 286). Purjetuuli-nimitystä lukuun ottamatta nimitysvariantit on muodostettu osittain lainaamalla ja osittain kääntämällä, ja niiden variaatio on kontekstuaalista. Ruotsin vastine 1800-luvun alkuperäislähteissä on joko pas- sadvind tai passad. Yhdyssanan alkuosa on lainattu italian sanasta passata ’ohimeno’ (USS). PENGERMAA 1800-luvun oppikirjoissa penger- tai porrasmaan nimeäminen on vakiintumaton- ta ja monimutkaista. Kirjoittajat ovat pyrkineet nimeämään rinnemaata, jossa on porrasviljelmiä tai muuten porrasmainen rakenne. Käsite tulee oppikirjoihin vas- ta 1860-luvulla, ja esiintymien nykykielen vastineita on hankala selvittää; nimi- tykset voivat tarkoittaa vain yleensä mereen päin viettävää maata. PENGERMAAN nimitysten variaatio aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 127. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. 1860- luvulla käytetään nimityksiä luisumaa, pengermaa, porrasmaa, paramos ja vie- rumaa esimerkiksi seuraavasti: (40) Penger- tahi porras-maiksi sanotaan semmoisia wuorisia ja luisuja maan paikkoja, jotka porrasten tawoin alenewat ylämaasta alamaahan (Cannelin 1860, 15). (41) – – porras-maana tahi paramos – – [Kolumbiassa] (Cannelin 1860, 106). II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 270 (42) Mandsjuria on vierumaa Siolkivuoresta alas – – (Ervast 1865, 186). Nimityksistä vain Gustaf Cannelinin pengermaa ja porrasmaa jäävät käyttöön, ja ne esiintyvät lähes yhtä usein koko 1800-luvun lopun aineistossa. Nimityksis- tä porrasmaa on suora käännöslaina ruotsin vastineesta trappland (SAOB). 1890-luvulla käytössä on vain nimitys pengermaa. Nimitysten variaatio on sekä onomasiologista näkökulman variaatiota että kontekstuaalista vierassanan ja omaperäisen nimityksen variaatiota. TAULUKKO 127. PENGERMAAN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. PENGERMAA 1860 1870 1880 1890 luisumaa paramos pengermaa porrasmaa vierumaa SAMUMTUULI Nykykielen samum tai samumtuuli tarkoittaa Pohjois-Afrikassa ja Etu-Aasiassa autiomaasta puhaltavaa kuivaa ja kuumaa kesätuulta (NS; CD-PS). 1800-luvun aineistossa käsite esiintyy 1830-luvulta alkaen (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2). 1830-, 1840- ja 1850-luvulla käsitettä nimitetään samumiksi. Nimitys on osin proprimainen: (36) Hietikoissa ja niiden seuduilla tuulee kuumia tuulia, joilla on nimenä Samum ja Harmattan (< Dahm 1859, 29). 1860-luvulla nimityksenä on samumtuuli ja 1870- ja 1880-luvulla samum ja smum, joista vain samum esiintyy 1890-luvulla. Samum on sitaattilaina, joka esiintyy samassa asussa ruotsissa, saksassa ja englannissa ja on alun perin lainat- tu arabian tuulta tarkoittavasta sanasta samm (SAOB). Nimitysten variaatio on kontekstuaalista. SAVANNI 1840-luvulta alkaen maantieteen oppikirjoissa puhutaan sekä SAVANNEISTA että AROISTA (ks. s. 251), vaikka käsitteet ovat koko 1800-luvun ajan vaikeasti ero- tettavia (ks. myös PREERIA liitteessä 2). SAVANNIKSI olen siksi tulkinnut vain varsinaiset savanni-nimitykset, ja yleisimmät ruohoista tasankoa tarkoittavat nimitykset on käsitelty ARON nimitysten yhteydessä. Savanni tarkoittaa nykyi- sessä maantieteen termistössä tropiikin puistomaista ruohostomaata, jossa kas- vaa harvakseen puita tai pensaita (TN; MS). Sana on määritelty maantieteen ter- miksi myös Nykysuomen sanakirjassa ja CD-Perussanakirjassa, mutta CD- 9 Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitykset 271 PS:ssakin määritelmä yhdistyy aron merkitykseen, sillä savanni määritellään trooppisen vyöhykkeen kuivahkoksi harvapuustoiseksi aroalueeksi. 1800-luvulla SAVANNI on monien muiden vierassanojen ja Suomessa esiin- tymättömien ilmiöiden nimitysten tapaan hyvin proprimainen (tarkat esiintymä- ja lähdetiedot ks. liite 2). Ensimmäisen kerran savanni esiintyy Modeenin oppi- kirjan suomennoksessa 1848 sekä asussa savanni että savannas. Nimitys savan- ni määritellään, ja seuraavalla sivulla asun savannas on tarkoitus kuvata ja selit- tää lukijalle toista outoa ilmiötä, vaikka savannikin tulee 1800-luvun lukijalle tutuksi vasta tässä oppikirjassa: (43) Savanni-nimellä kutsutaan täällä semmoisia puuttomia, heinäkkäitä niitty-maita – – (< Modeen 1848, 28). (44) – – nimitetään näitä heinä-maita nimellä Pampas, jotka owat samallai- sia, kun Sawannas-nimiset niityt – – (< Modeen 1848, 29). Tämäntapainen eriasteinen lainaaminen näkyy myös ruotsissa, josta sana on to- dennäköisesti tullut suomenkielisiin lähteisiin. Ruotsissa savanni on savann, mutta aikaisemmin käytettiin myös asua savanna, joka on lähellä alkuperäistä espanjan asua sabana (Karibian alueen intiaanikielten çavána-sanasta). (SSA.) Modeenin oppikirjan käännöksen jälkeen oppikirjoihin vakiintuu SAVANNIN kir- joitusasuksi nykykielen mukainen savanni, esimerkiksi (45) Tämmöisiä silmän siintämättömiä, puuttomia, ruohoa runsaasti kasva- via niittytasangoita sanotaan täällä Savanneiksi (Ervast 1865, 250). Nimitysten variaatio on kontekstuaalista vierassanan asun variaatiota. LLANOS Etelä-Amerikassa savanneilla on paikallinen espanjankielinen (NSS) nimitys llanos, joka esiintyy maantieteen oppikirjoissa 1840-luvulta alkaen. LLANOKSEN nimitysten variaatio aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 128. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Lla- nos esiintyy nykykielen lähteissä vain Nykysuomen sivistyssanakirjassa, jossa sana on käyttöalaltaan maantieteellinen ja sen merkitys on ruohotasangot Etelä- Amerikassa. Savannin, pampan ja muiden suomalaisille vieraiden maiden ilmi- öitä kuvaavien nimitysten tapaan llanoskin esiintyy 1800-luvun lähteissä prop- rimaisena. Ensimmäinen esiintymä on Modeenin oppikirjan suomennoksesta 1848, jossa sanan asuna on lanos-meri: (46) – – äärettömiä niittu-lakeuksia sanotaan täällä Lanos- eli Ruoho- meriksi (< Modeen 1848, 29) II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 272 Modeenin suomentajalla llanoksen synonyymina on kuvainnollinen ruohomeri, ja llanos-sanaan meri-loppu tulee todennäköisesti tästä sanasta. Ruohomeri esiintyy aineistossa myös 1860-luvulla. Nimityksen alkuperä selittynee 1860- luvun kontekstista: (47) Orinoko-virran alangossa on taas äärettömiä, miehen korkuista heinää kasvavia niittuja, Llanos – – joita myös sanotaan Ruoho-meriksi (mar de yerbas) (Korander 1862, 34). Kysymys on siis alkuperäisestä espanjankielisestä kuvainnollisesta nimityksestä tullut käännöslaina, joka on kulkenut mukana oppikirjoihin, vaikka sana on epä- termimäinen ja samalla tavalla paikallinen on termi llanos. Nykykielen asu llanos esiintyy ensimmäisen kerran 1850-luvulla suppeassa Dahmin oppikirjassa, ja siksi on hämmästyttävää, että siinä esitellään näinkin eksoottista ilmiötä. Dahm esittelee llanoksen seuraavasti: (48) – – Llanos, Orinokon ympärillä, jotka wiheriöitsewät runsaasti sateen aikana, mutta kesillä muuttuwat kiwikowiksi – – (< Dahm 1859, 33). 1850-luvun jälkeen llanoksesta tulee vakiintunein Etelä-Amerikan savannin ni- mitys. 1850-luvulla llanoksen varianttina on myös llanos-tasamaa, joka esiintyy lisäksi 1860-luvulla. 1860-luvun ainoa uusi nimitys on llanos-sanan suomalais- tetumpi asu lianos, joka esiintyy vain tällä vuosikymmenellä ja on siten kerta- muodoste. 1870-luvulla llanos-nimityksen rinnalla esiintyy vain asu llano. 1880-luvulla uusina variantteina esiintyvät llanos-tasanko ja lukuasun mu- kainen ljanos. 1800-luvun lopussa Etelä-Amerikan savannin nimityksen vaihte- lussa alkaa olla kyse kontekstuaalisesta kirjoitusasun horjumisesta, ei enää ono- masiologisesta nimeämisen näkökulman hakemisesta. Vierassanan hankala tai- vuttaminen selittää aineistossa kontekstuaalista variaatiota ja llanos-tasanko- tyyppisiä epeksegeesi-yhdyssanoja. TAULUKKO 128. LLANOKSEN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. LLANOS 1840 1850 1860 1870 1880 1890 lanos-meri ruohomeri llanos llanos-tasamaa lianos llano ljanos llanos-tasanko 9 Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitykset 273 SELVA 1800-luvun oppikirjoissa käytetään yhtä paikallisen sademetsän nimitystä, sel- vaa, joka määritellään nykymaantieteen termistössä Amazonin sademetsäalu- eeksi (TN; MS). Sanan englanninnos on samanasuinen selva (TN), mutta NSS tuntee sanan vain espanjan ja portugalin sanan monikon mukaisessa asussa sel- vas (vrt. pampas) (USS). 1800-luvun lähteissä SELVA on proprimainen, ja sen nimitykset kirjoitetaan usein isolla alkukirjaimella (tarkat esiintymä- ja lähdetie- dot ks. liite 2). Ensimmäisen kerran käsite esitellään 1850-luvulla, jolloin sanan asuna on selvas: (49) Selwas, Maranhon ympärillä, joissa kaswaa niin tihiöitä metsiä, ettei pääse niissä kulkemaan – – (< Dahm 1859, 32–33). Selvas esiintyy aineistossa myös 1860-, 1870-, 1880- ja 1890-luvulla. 1850-luvulla käytetään myös 1860-luvulla esiintyvää synonyymia Selvas- tasamaa seuraavassa kontekstissa: (50) – – Llanos- ja Selwas-tasamaista” (< Dahm 1859, 35). Esimerkissä 50 savannia tarkoittava käsite LLANOS ja sademetsää tarkoittava SELVA menevät sekaisin, eikä tasamaa perusosana kuvaa selvaa onnistuneesti. 1860-luvulla uutena nimityksenä on asu silvas ja 1870-luvulla asu selva: (51) Sen [Amazon-joen] ympärillä olewalla tasamaalla kaswaa paikoin ti- heitä, läpipääsemättömiä ikiwanhoja metsiä (silwas) – – (Liljefors 1868, 21). (52) – – Etelä-Amerikassa on laajoja alankoja, nimittäin Pampat Platajoen ympärillä, Selvat Amazonin joen ympärillä – – (Rahkonen 1872b, 168). Nykyasu selva esiintyy ensimmäisen kerran esimerkin 52 kontekstissa Aleksan- der Rahkosella. Yhdyssananimityksenä käytetään 1880-luvulla asua Selvas- alanko. Nimityksen kirjoitusasun vakiintumisesta ei 1800-luvun kuluessa voida puhua, vaan variaatio on kontekstuaalista. ŠIROKKO 1800-luvun maantieteellisessä aineistossa esiintyy monia alueellisten tuuli- ilmiöiden nimityksiä, mutta suurin osa nimityksistä jää niin harvinaisiksi, ettei niiden vakiintumista voi aineiston perusteella arvioida. Yksi useammassa läh- teessä esiintyvä tuuli on sirokko tai širokko, joka Nykysuomen sanakirjassa mää- ritellään maantieteen erikoissanastoon kuuluvaksi. Širokko tarkoittaa Välimeren maissa puhaltavia tuulia ja NS:ssa huomioidaan edellisten lisäksi myös italiasta suoraan lainattu kirjoitusasu scirocco. ŠIROKON nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikymmenittäin taulukossa 113. Tarkemmat tiedot II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 274 esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Käsite esiintyy aineis- tossa 1840-luvulta alkaen. Vuoden 1844 Maamiehen Ystävässä nimitys on asus- sa sirokko, mutta 1840-luvun jälkeen tätä asua ei enää esiinny. 1860-luvun asuja ovat proprimainen kertamuodoste Sirocco-tuuli, Nykysuomen sanakirjassakin esiintyvä scirocco sekä kertamuodoste scirocco-ilma, esimerkiksi (37) Etelä-Italiassa puhaltaa wälistä kuuma etelätuuli, Scirocco – – (Rahko- nen 1872b, 114). Asu scirocco jää 1800-luvun vakiintuneimmaksi SIROKON nimitykseksi ja on ehkä siksi päätynyt myös Nykysuomen sanakirjaan (myöhemmästä kehityksestä ks. Pantermöller 2003, 245). Ainoa täysin käännetty parafraasinimitys kuuma etelätuuli esiintyy 1870-luvulla mutta jää aineistossa kertamuodosteeksi. Nimi- tysten variaatio on kontekstuaalista vierassanan ja parafraasinimityksen ja vie- rassanan kirjoitusasun variaatiota. TAULUKKO 129. ŠIROKON nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. ŠIROKKO 1840 1860 1870 1880 sirokko Sirocco-tuuli scirocco scirocco-ilma kuuma etelätuuli TULIVUORI Aavikoiden ja jäävuorten lisäksi ensimmäisissä suomenkielisissä sanomalehdis- sä kerrottiin tulivuorista. Tulivuoria käsiteltiin nimenomaan eksoottisina ilmiöi- nä ja Suomen tuliperäisyydestä tiedettiin 1800-luvun alussa vähän. Nykyisessä maantieteen termistössä ja yleiskielessä tulivuorista käytetään nimityksiä tuli- vuori ja vulkaani (MS; TN; NS; CD-PS). NS:ssa vulkaani on määritelty käyttö- alaltaan geologiseksi. Suomessa vierassanan vastineena on terminä haluttu käyt- tää edelleen omakielistä sepitettä, vaikka esimerkiksi englannin vastineena on vain latinasta lainattu volcano (TN; USS). Olen poiminut ensimmäisen TULIVUOREN nimityksen 1700-luvulta, Suo- menkielisistä Tieto-Sanomista. Siinä käytetään nimitystä tulta lennättävä vuori: (53) Neapelisa on wiimeis Joulun edellä, se siellä olewa tulta lennättäwä Wuori Wesuwius jällen tawallisesti ruwennut ruiskamaan ja heittämään ulos ilmei walkiaa (STS1776-31). TULIVUOREN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on kuvattu vuosikym- menittäin taulukossa 130. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Ensimmäinen esiintymä on Samuel Rinta-Nikkolalta 1804 9 Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitykset 275 poimittu sanaliitto palavainen vuori. Vaikka omapohjainen yhdyssanasepite tu- livuori esiintyi kirjakielessä jo 1766 S. Achreniuksella (Jussila 1998), 1800- luvun alun ja 1700-luvun lopun TULIVUOREN nimitysten taustalla on toisenlainen ruotsin kielen malli, sillä ruotsissa käytettiin TULIVUOREN nimityksenä sanaliit- toa eldsprutande berg (Horila 1967, 232). Tämän mallin mukaisesti kääntäjät kuvasivat jollakin tavalla purkautuvaa vuorta. 1820-luvulla sanaliitto on käännetty tulta suihtuavaksi vuoreksi ja palavaksi vuoreksi, esimerkiksi (54) Muutamia peninkulmia niiltä paikoilta, jossa maan järistys tapahtui, ilmestyi sellainen tulta suihtuava vuori, kuin Vesuvius, josta näissä Aviisis- sa jo on mainittu (TVS1820-7-3). (55) Islannin saaressa rupesi viimeis Heinäkuun 26:tenä päivänä sielä oleva Köttugian niminen palava vuori, joka on 68 vuotta ollut levossa, taas savua ja tuhkaa ulos ruiskumaan (TVS1823-45-3). Näistä ensimmäisistä TULIVUOREN nimityksistä palava vuori esiintyy myös 1830- ja 1840-luvun lehtiaineistossa. 1830-luvulla TULIVUORELLE annetaan monenlaisia uusia nimityksiä: pala- van vuoren lisäksi kahdeksan uutta nimitystä. Eldsprutande berg -mallin mukai- sia nimityksiä ovat tulta hyökyävä vuori, tulda puhaldava vuori, tultatuiskutta- vainen vuori ja tulda syöksevä vuori. Muunlaisia 1830-luvun nimityksiä ovat tulivuori, tulisuizunvuori, maansilmäke ja vulkaani. Nimityksistä muut kuin tuli- vuori ja vulkaani ovat kertamuodosteita ja esiintyvät vain 1830-luvulla; vulkaa- nin ensiesiintymä on Oulun Viikko-Sanomista vuodelta 1838 (RAPOLA). Tuli- vuori esiintyy yhtenä TULIVUOREN nimityksenä tästä eteenpäin kaikkina vuosi- kymmeninä, ja siitä tulee 1800-luvun vakiintunein TULIVUOREN nimitys. Myös vulkaani (tai vulkani) esiintyy tästä eteenpäin kaikkina muina vuosikymmeninä paitsi 1850-luvulla. Nimityksissä on runsaasti variaatiota. 1840-luvulla uusia TULIVUOREN nimityksiä ovat ruotsin mallin mukaiset nimitykset tulta suitsuttava vuori ja tulta oksentava vuori, jotka ovat käytössä myös 1850-luvulla; tulta suitsuttava vuori myös 1860- ja 1870-luvulla. Nimitys esiintyy lisäksi 1890-luvulla Nissisen suomentamassa oppikirjassa 1896, mutta varsinaisena TULIVUOREN nimityksenä siinä on tulivuori: (56) Tulivuoria sanotaan ”tulta suitsuttaviksi vuoriksi”, mutta se ei ole oi- kein, sillä tulta ja liekkejä ei koskaan suitsuta – – (Nissinen 1896, 88–89). 1850-luvulla uusia nimityksiä ovat asu tulta oksentavainen vuori, suitseva vuori ja tulta suitseva, jotka kaikki ovat kertamuodosteita. Kirjoittajat näyttävät olevan uskollisia omille TULIVUOREN nimityksilleen, ja myöhemmissä painoksissa käy- tetään usein aiemmissa painoksissa olleita nimityksiä, vaikka muissa lähteissä on käytetty muunlaisia nimityksiä. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 276 TAULUKKO 130. TULIVUOREN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. TULIVUORI 1800 1820 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 tulta lennättävä vuori palavainen vuori palava vuori tulta suihtuava vuori maansilmäke tulda puhaldava vuori tulda syöksevä vuori tulisuizunvuori tulivuori tulta hyökyävä vuori tultatuiskuttavainen vuori vulkaani, vulkani tulta oksentava vuori tulta suitsuttava vuori suitseva vuori tulta oksentavainen vuori tulta suitseva tulitunturi tulta huokuva vuori tulta syytävä vuori tulta tuiskuva tunturi tultatuiskuvainen vuori tulta suitseva vuori 1860-luvullakin eldsprutande berg -mallin mukaiset nimitykset ovat ylei- siä, mutta aineistossa esiintyy myös muunlaisia nimityksiä. Uusia nimityksiä on viisi: tulitunturi, tulta huokuva vuori, tulta syytävä vuori, tulta tuiskuva vuori ja tultatuiskuttavainen vuori, esimerkiksi (57) Keskellä selännettä on Aconcagua-niminen tuli-tunturi – – (Korander 1862, 32). Kaikki uudet nimitykset esiintyvät vain 1860-luvulla. 1870-luvulla eldsprutande berg -rakenne esiintyy enää vain 1871 Ahlqvistilla, jolla edelleen on käytössä nimitys tulta suitsuttava vuori. Muissa lähteissä käytetään nimitystä tulivuori ja jossain lähteissä myös vierassanaa vulkani. 1880-luvulla tulivuorta ja vulkania käytetään lähteissä jo pääasiassa. Vain yhdessä lähteessä on käytössä kertamuodoste tulta suitseva vuori. 1890-luvulla nykykielen nimitykset ovat ainoat käytössä olevat nimitykset. Tulivuori saa 9 Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitykset 277 1800-luvun loppupuolella melko vakiintuneen aseman, ja sen synonyymiksi va- kiintuu vierassana vulkaani. Nimityksissä on runsaasti onomasiologista variaa- tiota, jolla halutaan havainnollistaa ja kuvata ilmiötä erilaisin nimityksin. Lisäksi nimityksissä on kontekstuaalista variaatiota sananmuodostuksessa. KRAATTERI Tulivuoriin ja tulivuorten kuvaamiseen liittyy kraatteri ’tulivuoren purkautu- misaukko’ (TN; NS; CD-PS), joka käsitteenä tulee aineistoon TULIVUOREN nimi- tysten aikoihin. KRAATTERIN nimitysten variaatio 1800-luvun aineistossa on ku- vattu vuosikymmenittäin taulukossa 131. Tarkemmat tiedot esiintymien määristä ja lähteistä on koottu liitteeseen 2. Ensimmäisen kerran lähteissäni puhutaan tu- livuoren aukosta Oulun Viikko-Sanomissa 1831 ja Sanan Saattaja Viipurista -lehdessä 1833, ja nimityksenä käytetään reikää. Reikä tunnetaan kirjakielestä jo Mikael Agricolalta (SSA), mutta konteksti on lehdissä uusi, esimerkiksi (58) Vuoreen ilmaundui kolme uutta reikää, kukin ymbäri 50 jalkaa, ja usiambia riimoja 30–40 jalkaa pitkiä ja 15–20 jalkaa syviä (SSV1833-5-1). 1830-luvun lehdistössä esiintyvät myös krateri, tuliräppänä ja tulilakeinen. Ni- mitys krateri (tai kraateri) esiintyy aineistossa tämän jälkeen tasaisesti. TAULUKKO 131. KRAATTERIN nimitykset 1800-luvun eri vuosikymmeninä. KRAATTERI 1830 1840 1850 1860 1870 1880 1890 krateri, kraateri reikä tulilakeinen tuliräppänä aukko crater, krater kolo pikari aukein silmä suukko 1840-luvulla käytetään neljää uutta nimitystä: pikari, aukko, kolo, avaus ja crater tai krater. Näistä crater esiintyy selittävänä latinankielisenä käännöksenä ja krater kreikankielisenä, eivätkä ne ole varsinaisia suomenkielisiä nimityksiä: (59) Awausta, josta tämä aine’ wirtaa, sanotaan Latinalaiselta Crater- sanalla (< Modeen 1848, 20). II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 278 (60) Heidän huipussansa’ on yksi elikkä usiampi kolo eli’ Aukko (Kreikak- si: Krater) – – (Varelius 1845, 58). Sitaattilainat esiintyvät vain 1840-luvulla, samoin nimitys pikari. Kirjakielestä aiemmin tuttu kolo (SSA) esiintyy myös 1850-luvulla, mutta aukko vakiintuu yhdeksi 1800-luvun KRAATTERIN nimityksistä. Se esiintyy aineistossa säännölli- sesti ja nykykielessä esimerkiksi yhdyssanoissa purkautumisaukko (NS; CD-PS) ja purkausaukko (TN) sekä asussa tulivuoren aukko (esim. VES; NS s. v. auk- ko). Kirjakielessä aukko-sana on ollut jo aiemmin, mutta kraatterin merkitykses- sä sitä käyttää ensimmäisen kerran ilmeisesti Antero Varelius 1845. Aukko esiin- tyy myös Europaeuksen sanakirjassa 185362. 1860-luvulla KRAATTERISTA käytetään nimityksiä krateri ja aukko. Ainoa uusi nimitys on kertamuodoste aukein63: (61) Wulkanit tahi tuliwuoret owat sellaisia wuoria, jotka krateriksi kutsu- tusta aukeimesta syytäwät tulta – – (Cannelin 1860, 15). Nykykielessä kraateri tarkoittaa sekoitusmaljaa (vrt. kraatteri). Sanan krateri kirjoitusasu lainautuu ruotsista, jossa ’tulivuoren aukon’ merkityksessä käyte- tään ensimmäisen kerran 1774 latinasta periytyvää sanaa krater (VES). 1860- luvulla krateri esiintyy vielä Meurmanilla 1866 (VES) mutta muuten käytetään nimityksiä silmä (Ahlman 1865 (VES)) ja aukko (Ahlman 1865 (VES)). 1870-luvulla esiintyvät nimitykset krateri ja aukko; ainoa uusi nimitys on suukko, joka on käytössä saman oppikirjan uudessa painoksessa 1880-luvulla. Muuten 1880-luvulla käytetään vain vierassanaa krateri ja omaperäistä nimitystä aukko. 1890-luvulla kraterin kirjoitusasuksi tulee kraateri. Nykykielen kirjoi- tusasu kraatteri tulee kirjakieleen vasta 1926 (VES), joten sitä ei esiinny 1800- luvulla. Nimitysten variaation lähtökohta on semasiologinen: monet ehdotetut nimitykset, esimerkiksi reikä, aukko ja kolo, ovat merkitykseltään niin yleisiä ja epätarkkoja, etteivät ne vakiinnu käyttöön. Nimitysten valintaa voi pitää ono- masiologisena variaationa. Lisäksi nimityksissä on kontekstuaalista variaatiota vierassanan ja omaperäisen nimityksen välillä sekä vierassanan kirjoitusasussa. 62 VES esittää, että aukko esiintyy kraatterin nimityksen suomennoksena ensimmäisen kerran nimenomaan Europaeuksella 1853. 63 Aukein esiintyy 1700-luvulla adjektiivina Ganaderilla merkityksessä ’öppen’ ja esimerkiksi vuoden 1765 almanakassa kontekstissa ackunan eli aukeimen owen (VKS s. v. aukein). Can- nelinin konteksti on kuitenkin selvästi substantiivinen. 10 Kehityksen ajallinen kokonaiskuva 279 10 KEHITYKSEN AJALLINEN KOKONAISKUVA Luvussa 10 kokoan yhteen aineistoni ajallista kehitystä. Tarkastelen erityisesti käsitteiden lisääntymistä ja kategorioiden eriytymistä vuosikymmenittäin. Tar- kastelussa on koko 1800-luvun aineisto, myös edellisistä luvuista 4–9 harvinai- suuden vuoksi pois jätetyt käsitteet, jotka on koottu liitteeseen 2. Luvun tarkoi- tuksena on luoda ajallinen kokonaiskuva aineiston kehityksestä. Yhteensä ai- neistossa on noin 1 770 nimitystä, ja niiden esiintymiä on lähteissä 6 822. Tar- kastelen nimityksiä tässä luvussa pääasiassa esiintymien määrien avulla. Vanhan kirjasuomen tilannetta olen kuvannut aiemmin luvussa 3.1. 10.1 1800-luvun alussa esiintyvät käsitteet Vanhassa kirjasuomessa tarvittiin maantieteellisiä käsitteitä etenkin Raamatun maantieteen kuvaamiseen (ks. luku 3.1). 1800-luvun alussa kategorioiden ja kä- sitteiden määrä kasvaa ja kategorioiden kuvaus tarkentuu. Vanhan kirjasuomen prototyyppisistä, perustason käsitteistä alkaa tulla kategorioiden prototyyppisiä ytimiä. Samuel Rinta-Nikkolalla (1804) oli omaa käännöstään tehdessään käy- tössään Daniel Djurbergin ruotsinkielisen oppikirjan lisäksi mahdollisesti muita oppikirjoja ja esimerkiksi Lizeliuksen suomeksi kirjoittama sanomalehtiartikkeli (ks. luku 3.1; Laine 2003, 87–90). Koska käsikirjoitus rakentuu pääosin maan- tieteellisen nimistön esittelystä, siinä on vähän käsitteitä. Erillisiksi maantieteel- lisiksi kategorioiksi katsottavia ovat MAAPALLO sekä MAA, VESI ja ILMASTO, jot- ka voi tulkita myös MAAPALLON kategorian prototyyppisiksi ytimiksi. Rinta-Nikkolan suomennos kuvaa maapalloa monesta eri näkökulmasta. Omaksi kategoriakseen voidaan katsoa MAAPALLON KUVAAMINEN KARTTANA TAI KARTTAPALLONA. Lisäksi maapalloa on kuvattu MAAN, VEDEN ja ILMASTON nä- kökulmista. MAAPALLON kategoriaan kuuluvat MAANNAVAN ja LEVEYS- ja PI- TUUSPIIRIEN käsitteet, joista tarkemmin nimetään ETELÄ- ja POHJOISNAPA sekä PUOLIPÄIVÄPIIRI ja PÄIVÄNTASAAJA. Rinta-Nikkolan teksti hahmottaa maapallon napojen kautta kulkevan yhden pituuspiirin ja keskellä kulkevan leveyspiirin kautta. Lisäksi maapalloa kuvataan MAANOSAN sekä PINTA-ALAN ja PENINKUL- MAN käsitteiden avulla. Karttaan liittyvinä voidaan nähdä myös ILMANSUUNTIEN kategoria. MAAN kategoria on 1700-luvun aineslähteitä monimuotoisempi. Siitä voidaan erottaa kolme prototyyppistä ydintä: MAAN PINNANMUOTOJA, MAAN LUONTOA ja MAAN LUONNONILMIÖITÄ kuvaavat kategoriat. MAAN PINNANMUO- DOT Rinta-Nikkolan suomennos hahmottaa suhteessa veteen eli MANTEREEN, KANNAKSEN ja SAAREN käsitteiden kautta ja määrittelee näille osittain yhteiset alakäsitteet, kuten NIEMIMAAN, NIEMEN ja RANTAMAAN, sekä KOHOUMAN kate- goria, jonka prototyyppinen ydin on VUORI ja jonka erillisiä alakäsitteitä ovat VUORISTO ja TULIVUORI. MAAN LUONNON kategoria ei ole yhtä selvästi oma ra- jattu kategoriansa, sillä osa sen jäsenistä voisi kuulua MAAN PINNANMUOTOJEN II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 280 kategoriaan, ja Rinta-Nikkola esitteleekin nämä käsitteet pääasiassa pinnanmuo- tojen esittelyn yhteydessä. Tämän tutkimuksen aineistoon näistä kategorioista kuuluvat Suomessa esiintymättömät AAVIKKO, ARO ja KEIDAS, joita kaikkia luonnehtii merkittävästi kasvillisuus tai sen puute. MAAN ILMIÖIDEN kategoriaan kuuluu vain yksi prototyyppinen ydin, MAANJÄRISTYKSEN käsite. VEDEN katego- rian prototyyppinen jäsen on MERI, jonka edustajia ovat VALTAMERI, LAHTI ja SALMI. Lisäksi Rinta-Nikkola määrittelee JÄRVEN ja JOEN käsitteet. ILMASTON kategoriaan kuuluvat prototyyppisinä erilaiset ILMASTOVYÖHYKKEET, joita ei nimetä tarkemmin. Näiden kategorioiden lisäksi Rinta-Nikkola käyttää MAAN- TIETEEN käsitettä, jota ei tarkemmin määritellä. Kokonaisuudessaan Rinta- Nikkolan käännöksen maantieteellisten esiintymien määrä on 67. Esiintymistä kirjakielessä on aiemmin esiintynyt 33 nimitystä ja uudismuodosteita on 34. Rinta-Nikkolan aineistossa on jonkin verran tiettyyn merkitykseen vakiintuneita käsitteitä, joiden nimityksissä on 1800-luvun aineistossa vähän variaatiota tai jotka ovat nimityksiltäänkin vakiintuneet vanhassa kirjasuomessa. Tällaisia kä- sitteitä ovat ETELÄ, ITÄ, LÄNSI, MERI, JOKI ja JÄRVI. Joidenkin kategorioiden ni- meämisessä esiintyy myöhemmin 1800-luvun aineistossa semasiologista variaa- tiota, ja siksi kategoria on myös Rinta-Nikkolalla rajoiltaan epätarkka. Tällaisia vakiintumattomia kategorioita ovat NIEMI, NIEMIMAA, SAARI ja MAANNAPA, jois- sa vakiintumattomuutta aiheuttaa nimitysten polyseemisyys. Muiden käsitteiden ja kategorioiden nimeämisessä esiintyy onomasiologista ja kontekstuaalista va- riaatiota. Monet Rinta-Nikkolan nimityksistä esimerkiksi jäävät aineistossa ker- tamuodosteiksi: yhteensä niitä on 32 eli lähes puolet. 10.2 Käsitteet 1820-luvun sanomalehtiaineistossa Aineiston seuraavat lähteet ovat 1820-luvun suomenkielisiä sanomalehtiä, Turun ja Oulun Viikko-Sanomat64. Kaksi maantieteellistä ja oppikirjamaista artikkelia Maan Pää-osista ja Euroopan Pää-osista ilmestyi vuoden 1820 Turun Viikko- Sanomissa (tarkemmin Laine 2003, 90–93). Kategorioiden ja käsitteiden määrä ja laatu eivät 1820-luvulla olennaisesti poikkea 1800-luvun alun tilanteesta. Mallina ovat todennäköisesti olleet samanlaiset, ruotsinkieliset lähteet kuin Rin- ta-Nikkolalla, mutta Rinta-Nikkolan suomennos tuskin pystyi käsikirjoituksena vaikuttamaan suomenkielisen käsitteistön ja sanaston muotoutumiseen. Lähtökohta on edelleen MAAPALLON kategoria, jota aineistossa tarkastellaan eri näkökulmista. Omiksi kategorioikseen voidaan edelleen erottaa MAAN ja VE- DEN kategoriat, joskin niiden sisällä erottuu selvästi omia prototyyppisiä ytimi- ään ja jossain määrin myös omia kategorioita tai niiden alkuja. MAAN kategori- asta voidaan erottaa MANNER, KANNAS ja SAARI, kuten Rinta-Nikkolallakin, mut- ta MANTEREEN kategoria saa esimerkkien perusteella monipuolisemman piirre- 64 Koko 1820-luvun aineisto on poimittu Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen 1800-luvun korpuksesta tai Rapolan lipustosta (RAPOLA). 10 Kehityksen ajallinen kokonaiskuva 281 joukon ja erilaisia jäseniä. MANTEREESTA erotellaan NIEMEN ja NIEMIMAAN kä- sitteet. Esimerkissä 1 kuvataan SAAREN ja NIEMIMAAN eroa; NIEMIMAATA nimi- tetään siinä saarennoksi: (1) Pohjais Amerikan itäpohjasella puolella on suuri, Grönland niminen, saari, jota ennen on luultu saarennoksi, mutta nyt on näinä viimisinä vuosi- na tutkittu ja varmaksi nähty että se on suurelta ja leviältä salmelta itte wal- ta Amerikasta erotettu (TVS1823-39-2). VEDEN kategorian prototyyppinen jäsen on maanpinnan muotojen kuvauk- sessa 1820-luvulla edelleen MERI, mutta se nähdään piirteiltään monimuotoi- sempana, sillä aineistossa ovat mukana esimerkiksi 1820-luvun uusi käsite JÄÄ- MERI ja jo Rinta-Nikkolalla esiintynyt VALTAMERI. Osittain irrallaan ja osittain MEREEN kytkeytyvinä VEDEN kategoriaan kuuluvat myös LAHTI ja SALMI. Ne kytkeytyvät VEDEN kategorian käsitteisiin JÄRVI, LASKUVESI JA NOUSUVESI, joista jälkimmäiset ovat 1820-luvun uusia käsitteitä. Lisäksi VEDEN kategoriaan kuu- luu JOEN alakategoria, jonka prototyyppinen ydin on iso joki, VIRTA ja 1820- luvun uusia alakäsitteitä KANAALI, KANAVA, PURO, KOSKI ja VESIPUTOUS. MAAN kategoriaa tarkastellaan 1820-luvun aineistossa mantereen ja meren suhteiden kuvaamisen lisäksi maan pinnanmuotojen kautta. Silloin maan katego- riaan kuuluvat KOHOUMAN ja LASKEUMAN TAI TASANGON kategoriat, joiden piir- teet edelleen ovat yleisiä ja prototyyppisiä, koska kohoumien korkeus- tai mui- hin kokoeroihin tai tasaisen maan suhteeseen merenpinnasta ei oteta kantaa, ku- ten esimerkistä 2 käy ilmi: (2) Se [Euroopan, Aasian ja Afrikan manner, vanha maailma] on pienem- miltä meriltä ja isoilta tunturilta jaettu kolmeen pää-osaan, – – (TVS1820- 4-1). KOHOUMAN kategorian uusia alakäsitteitä ovat 1820-luvun aineistossa TUNTURI ja VEDENJAKAJA. KOHOUMISTA yleensä erottuvat 1820-luvun aineistossa HUIPPU, JÄÄVUORI ja TULIVUORI. LASKEUMAN TAI TASANGON kategorian prototyyppinen jäsen on 1820-luvulla ALAMAA TAI ALANKO, ja sen jäseneksi voidaan katsoa myös AAVIKON käsite. Näiden kategorioiden lisäksi MAAN kategoriaan kuuluu MAANJÄRISTYKSEN käsite. MAAPALLON kategoriaa tarkastellaan myös kartan näkökulmasta. Maapal- losta erotetaan MAAOSAN, PINTA-ALAN ja PENINKULMAN käsitteet sekä maapallon hahmottamiseen karttana tarvittavat 1820-luvun uudet käsitteet PALLONPUOLIS- KO sekä LEVEYS- ja PITUUSASTE ja aiemmin esiintynyt MAANNAVAN käsite. Kä- sitteitä on luonnehdittu kategorisemmin kuin Rinta-Nikkolalla: vain navat on tarkemmin määritelty ETELÄ- ja POHJOISNAVAN käsitteillä ja pituuspiireistä mai- nitaan PUOLIPÄIVÄPIIRI-alakäsite. Karttoihin liittyy myös ILMANSUUNTIEN kate- goria ja kategorian uusi yläkäsite. Lisäksi maapalloa kuvataan ILMASTON katego- II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 282 rian näkökulmasta. Sen prototyyppinen ydin ovat ILMASTOVYÖHYKKEET, jotka myös nimetään. Tämän vuosikymmenen aineistossa esiintymiä on 115. Niistä vanhassa kirjasuomessa käytettyjen nimitysten esiintymiä on 82 ja uudismuo- dosteiden esiintymiä 3365. Kertamuodosteita 1820-luvun nimityksistä on vain 17, mikä on suhteessa huomattavasti vähemmän kuin Rinta-Nikkolan aineistos- sa. 1820-luvulla hyödynnetäänkin olemassa olevaa perinnettä käsitteiden ku- vaamisessa. Uusien käsitteiden nimeämisessä esiintyy myöhemmin lähinnä onomasiologista ja kontekstuaalista variaatiota. Kategorioina eriytymättömiä ovat KOHOUMAN ja LASKEUMAN TAI TASANGON kategoriat. Polyseemisyydestä johtuvaa semasiologista variaatiota on LASKU- ja NOUSUVEDEN käsitteiden ni- meämisessä. 10.3 Käsitteiden kehitys 1830-luvulla 1830-luvun aineistoon kuuluu lehtitekstien, Oulun Viikko-Sanomien ja Sanan Saattaja Viipurista -lehden lisäksi etenkin Heleniuksen sanakirja vuodelta 183866. Sanakirja-aineiston pohjalta voi todeta, mitä käsitteitä on otettu mukaan, mutta käsitteiden suhteita tai kategorioita ei voi analysoida. Osittain Heleniuk- sen käsitteet ovat kuitenkin samoja kuin 1830-luvun muun aineiston käsitteet. 1830-luvulla maantieteellistä sanastoa esiintyykin pääasiassa sanomalehdissä, ja esiintymiä on edelleen vähän, koska oppikirjamaisia artikkeleita ei ilmesty. Ku- va käsitteistä ja kategorioista on kuitenkin edellistä vuosikymmentä monipuoli- sempi. Määriteltyjä käsitteitä ei ole lainkaan, joten tulkinnat kategorioista on tehtävä niukkojen kontekstien avulla. 1830-luvulla maapalloa ei kuvata maan eli mantereen ja veden eli meren eron lähtökohdasta vaan enemmän kuvaamalla erilaisia paikkoja ja alueita. MAAN kategoriaan kuuluvat edelleen MANTEREEN ja SAAREN kategoriat. MANTE- REEN kategoriasta voidaan tarkemmin erottaa SISÄMAA ja RANTAMAA, NIEMIMAA ja NIEMI sekä uusi käsite NIEMENNENÄ. SAAREN kategorian jäseniä ovat SAARIS- TO ja SÄRKKÄ sekä uudet käsitteet MERENSAARI ja JOENSAARI. Muita MAAN alaka- tegorioita 1830-luvulla ovat KOHOUMAN ja sen vastakohdan LASKEUMAN TAI TA- SANGON kategoriat. KOHOUMAN kategoria on yleisempi, ja sen prototyyppinen jäsen on VUORI. Kategoriaan kuuluvat TULIVUOREN ja HUIPUN lisäksi 1830-luvun uudet käsitteet KRAATTERI, VUORENHUIPPU, VUORIJONO, VUORIMAA, KUKKULA ja YLÄNKÖ. LASKEUMAN TAI TASANGON kategoria on määritelty KOHOUMAN kate- gorian vastakohdaksi ja siksi esiintymistä ei voi erotella tasankoa tai laskeumaa 65 Luvut eivät kuitenkaan kerro todellisia kirjakielessä aiemmin esiintyneiden ja 1800-luvulla muodostettujen nimitysten määriä, sillä lukuja on tarkasteltu tietokannan lähde-esiintyminä ja sama nimitys voi esiintyä 1820-luvulla useassa eri lähteessä. Tässä mielessä luvut ovat vain suuntaa antavia. 66 Heleniuksen sanakirjan aineisto on poimittu Rapolan 1800-luvun lipustosta. Tämän aineis- ton avulla olen myös täydentänyt 1800-luvun korpuksen sanomalehtiaineistoa. 10 Kehityksen ajallinen kokonaiskuva 283 tarkoittavia kategorioita. Erillisiksi alakäsitteiksi voidaan kuitenkin katsoa 1830- luvun uudet käsitteet LAAKSO ja ROTKO sekä aiemmin aineistossa esiintyneet kä- sitteet ALANKO ja AAVIKKO. Omana käsitteenään 1830-luvun esiintyy lisäksi MAANJÄRISTYS. VEDEN kategoriaan kuuluvat MEREN, LASKU- ja NOUSUVEDEN, LAHDEN, SALMEN, JÄRVEN ja JOEN käsitteet sekä uudet LAHDEKKEEN ja KUUMAN LÄHTEEN käsitteet. MEREN kategorian alakäsitteenä on vain JÄÄMERI ja JOEN kategorian alakäsitteinä KANAALI, KANAVA, JOENSUU, VIRTA ja PURO. Näistä JOENSUU on ainoa 1830-luvun uusi käsite. Muita suppeampia kategorioita 1830-luvun aineis- tossa ovat MAAPALLON, ILMASUUNTIEN ja ILMASTON kategoriat. MAAPALLON kategoriaan kuuluvat vain MAANOSAN ja PENINKULMAN käsitteet ja uusi MAAN AKSELIN käsite. 1830-luvun aineistossa ei käytetä muita maapallon kuvaamiseen liittyviä käsitteitä. ILMANSUUNTIEN kategoriaan kuuluvat kaikki PÄÄILMAN- SUUNNAT. Erityisesti uutta 1830-luvun aineistossa on ILMASTON kategoriassa. Aineis- tossa esitellään ILMASTOVYÖHYKKEIDEN lisäksi erilaisia eksoottisia tuulia: esillä ovat sekä SAMUM-TUULI että Haitilla puhaltava tuuli, jota nimitetään kirvespoh- jatuuleksi67: (3) Tämä [Haitilla] kirwes-pohja-tuulen tupru – – (OVS1831-50-1). Näiden lisäksi etenkin Heleniuksen sanakirjassa nimetään PÄIVÄNTASAAJAN, MAANTIETEEN ja LUMIVYÖRYN käsitteet. Kaiken kaikkiaan 1830-luvun aineistos- sa on 110 esiintymää eli lähes saman verran kuin 1820-luvun aineistossa. Esiin- tymistä on vanhassa kirjasuomessa käytössä ollut 63 ja uudismuodosteita on 47. Kertamuodosteita tämän vuosikymmenen nimityksistä on 25. Monet kertamuo- dosteista ovat TULIVUOREN nimityksiä. 1830-luvun uudet käsitteet ovat monet kategorioiltaan epätarkkoja ja niissä esiintyy myöhemmin semasiologista variaa- tiota. Tällaisia kategorioita ovat NIEMENNENÄ, VUORENHUIPPU, VUORIMAA, KUKKULA, MAANAKSELI ja VYÖHYKE. Muiden uusien käsitteiden variaatio on aineistossa onomasiologista ja kontekstuaalista. 10.4 Käsitteet ensimmäisissä oppikirjoissa 1840-luvulla 1840-luvulla maantieteellistä aineistoa sisältävien julkaisujen määrä kasvaa sel- västi. Varsinaisia maantieteen oppikirjoja ilmestyy neljä, ja lisäksi maantieteel- listä sanastoa esiintyy muissa luonnontieteellisissä julkaisuissa, sanomalehtien maantieteellisissä artikkeleissa ja sanakirjoissa. Kategorioiden ja käsitteiden määrä kasvaa 1820- ja 1830-luvulta huomattavasti, kategorian käsitteet määritel- lään tarkemmin kuin aikaisemmin ja kategorioihin kuuluu aiempaa enemmän 67 Nimitys tarkoittaa todennäköisesti kovaa tuulta, sillä SMS:ssa esiintyvät esimerkiksi ha- kusanat kirvespohjahanki ’kova hanki’ ja kirvespohjapakkanen ’kova pakkanen’. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 284 alakäsitteitä. 1840-luvulla vain alkuvuosikymmenen sanomalehtiartikkelit Oulun Viikko-Sanomissa 1840 ja Sanan Saattaja Viipurista -lehdessä 1841 lähtevät enää MAAN ja VEDEN kategorioiden erottelusta; muissa lähteissä lähtökohta on esimerkiksi MAAPALLO KARTTANA. MAAN kategoria on mukana kaikissa 1840-luvun lähteissä. Sillä on useita alakategorioita. Omiksi alakategorioikseen ovat erotettavissa SAAREN, MANTE- REEN, RANNIKON, NIEMIMAAN, KANNAKSEN, KOHOUMAN, TASANGON ja LAS- KEUMAN kategoriat. SAAREN kategoriaan kuuluvat aiempaa tarkemmat eriko- koisten ja -tyyppisten SAARTEN käsitteet: SAARI, uusi käsite LUOTO, uusi käsite KARI, SÄRKKÄ, SAARISTO sekä joissakin lähteissä erikseen esiintyvä MERENSAA- REN käsite. MANTEREEN kategorian jäsen on osassa lähteistä MAANOSAN käsite. RANNIKON kategoriaan kuuluvat 1840-luvulla myös alakäsitteet RANTAMAA ja RANTARINNE. NIEMIMAAN kategorian alakäsitteitä ovat NIEMI ja NIEMEKE. KO- HOUMAN kategoriasta voidaan erotella aiempaa tarkemmin alakäsitteiksi jaettava KOHOUMIEN KOON alakategoria, johon kuuluvat käsitteet KUKKULA, TUNTURI ja VUORI sekä uudet käsitteet HARJANNE, HARJU, SELÄNNE ja VAARA. Toinen KO- HOUMAN kategorian alakategoria on KOHOUMAN RAKENTEEN kategoria. Siihen kuuluvat käsitteet EMÄVUORI, VUORENSELKÄ, VUORISTO, VUORENHAARA, VUO- RENHUIPPU, VUORENRINNE, VUORENJUURI ja LUMIHUIPPU. Muita KOHOUMAN ka- tegorian alakäsitteitä ovat toisissa lähteissä ilman RAKENTEEN kategoriaa esiin- tyvä VUORISTO sekä TULIVUORI, KRAATTERI, YLÄNKÖ, VUORIMAA ja JÄÄVUORI. LASKEUMAN ja TASANGON kategorioita ei aiemmin ole eroteltu toisistaan yhtä selvästi. Uuteen TASANGON kategoriaan kuuluu AAVIKON ja KEITAAN lisäksi uu- sia käsitteitä: ARO ja SAVANNI sekä alakäsitteet PAMPA ja LLANOS eli ’ruoho- tasanko Etelä-Amerikassa’ (NSS). Näiden käsitteiden määritelmien yhdistävä piirre on maan tasaisuus, mutta käsitteet erottuvat toisistaan kasvillisuutensa kautta. LASKEUMAN kategoria on monissa lähteissä TASANGON kategoriaa epä- tarkempi mutta toisissa lähteissä jaettu jo tarkasti alakäsitteisiin. Kategorian ala- käsitteitä ovat ALANKO, LAAKSO, NOTKO, ROTKO, JÄÄLAKEUS ja RANNIKKO sekä uudet käsitteet JÄÄTIKKÖ, LAKEUS, SOLA ja SUISTO. Aikaisemmissa lähteissä näitä käsitteitä ei vielä eroteta toisistaan eikä erilaisia laskeumia kuvata näin tarkasti. Näiden kategorioiden lisäksi MAAN kategoriaan voidaan katsoa maan ilmiöiden käsitteet MAANJÄRISTYS, MAANVYÖRY ja LUMIVYÖRY. VEDEN kategorian alakategorioita ovat 1840-luvulla MERI, JOKI, JÄRVI ja VE- SISTÖ. Lisäksi kategoriaan kuuluvat LAHDEN, SALMEN, KANAVAN, LAHDEKKEEN, LÄHTEEN ja KUUMAN LÄHTEEN käsitteet. MEREN kategorian jäseniä ovat AVOME- RI, VALTAMERI, JÄÄMERI, SISÄMERI ja MERENLAHTI sekä vuorovesi-ilmiön käsit- teet NOUSU- ja LASKUVESI. JOEN kategoriaan kuuluvat käsitteet KOSKI, VESIPUTO- US, UOMA, JOENSUU, PÄÄJOKI ja SIVUJOKI sekä JOEN KOON kategoria, jossa erotel- laan pienen joen käsite PURO ja ison joen käsite VIRTA. Lisäksi kategoriaan kuu- luu joitakin harvinaisia erikoiskäsitteitä, kuten JÄÄVIRTA ja RANTAJOKI. JÄRVEN kategoriaan kuuluvat käsitteet JÄRVI ja uusi käsite LAMPI ja VESISTÖN kategori- aan VESISTÖ ja VESIKUNTA, jolla 1840-luvulla tarkoitetaan vesistöjen muodosta- 10 Kehityksen ajallinen kokonaiskuva 285 mia alueita. Näin tarkkaa eri vesistötyyppien kuvausta ei aiempien vuosikym- menten aineistossa ole. Aikaisempia vuosikymmeniä tarkempi on myös ILMASTON kategoria. Sen alakategoriana ovat edelleen ILMASTOVYÖHYKKEET, mutta ne nimetään kaikissa lähteissä, joissa ne esiintyvät tarkasti KYLMÄKSI, LAUHKEAKSI ja KUUMAKSI VYÖHYKKEEKSI ja edelleen näiden alavyöhykkeiksi. Lähteissä käytetään myös käsitteitä IKUISEN TALVEN ALUE, TALVETON VYÖHYKE ja TROPIIKKI. ILMASTO- VYÖHYKKEIDEN lisäksi ILMASTON kategoriaan kuuluvat uudet MERIVIRRAN ja LUMIRAJAN käsitteet sekä TUULTEN kategoria, jonka käsitteitä ovat Suomessa esiintymättömät tuulet ŠIROKKO ja HARMATTAN. Muut 1840-luvun aineiston kategoriat ovat käsitteiltään samanlaisia kuin aikaisempina vuosikymmeninä, vaikka käsitteitä esiintyy määrällisesti enem- män. MAAPALLON kategorian kuvaus on ollut tarkka jo aikaisemmissa lähteissä eikä sitä ole 1840-luvun oppikirjoissa tarkennettu. Kategoriaan kuuluvat PINTA- ALAN, MAANOSAN, SIJAINNIN, MAAPALLON KUVAAMISEN ja MAAN PYÖRIMISEN alakategoriat. PINTA-ALAN kategoriaan kuuluvat käsitteet PINTA-ALA ja PENIN- KULMA, MAANOSAN kategoriaan MAANOSAN lisäksi MAAKUNNAN käsite, jota käytetään vanhassa ’yhtenäisen luonnontieteellisen alueen’ merkityksessä (NS). Uuteen SIJAINNIN kategoriaan kuuluvat PITUUDEN ja LEVEYDEN sekä niiden il- moittamisen ASTEEN käsitteet ja alakäsitteet. Maata kuvataan karttana samaan tapaan kuin aikaisemmin. Kategoriaan kuuluvat PALLONPUOLISKON, PITUUS- ja LEVEYSPIIRIN käsitteet sekä PALLONPUOLISKON alakäsitteet ja LEVEYSPIIRIN ala- käsitteet PÄIVÄNTASAAJA, NAPAPIIRI ja KÄÄNTÖPIIRI, joka nimetään myös tar- kemmin KRAVUN ja KAURIIN KÄÄNTÖPIIRIN alakäsitteillä. MAAN PYÖRIMISEN kategoriaan kuuluvat MAAN AKSELIN ja MAANNAVAN käsitteet sekä alakäsitteet ETELÄ- ja POHJOISNAPA. Omaksi kategoriakseen voidaan katsoa ILMANSUUNTIEN kategoria. 1840-luvun aineistossa siihen kuuluvat kaikki pää- ja väli- ilmansuunnat sekä yläkäsitteet PÄÄILMANSUUNTA ja VÄLI-ILMANSUUNTA. Näiden kategorioiden lisäksi 1840-luvun aineistossa on käytössä aiemmin esiintynyt MAANTIETEEN käsite. Kaiken kaikkiaan aineistossa on noin 900 esiin- tymää, mikä on valtavasti enemmän kuin aikaisempina vuosikymmeninä. Monet nimitykset tosin esiintyvät useissa lähteissä, joten eri nimitysten määrä on sel- västi esiintymien määrää pienempi. Noin puolet 1840-luvun esiintymistä on ol- lut käytössä vanhassa kirjasuomessa ja näistä eri nimityksiä on noin 150. Uu- dismuodosteita on 1840-luvun esiintymistä noin puolet. Nimityksistä kertamuo- dosteita on 143, mikä suhteessa aineiston ja etenkin uudismuodosteiden esiinty- mien määrään ei ole paljon. Kaikista aineiston 731 kertamuodosteesta 1840- luvulla esiintyy kuitenkin noin 20 prosenttia. 1840-luvun uudet käsitteet ovat termimäisiä ja merkitykseltään heti melko tarkkoja. Niissä esiintyy aineistossa myöhemmin lähinnä onomasiologista ja kontekstuaalista variaatiota. Semasiolo- gista variaatiota on kuitenkin eriytymättömien KOHOUMIEN, LASKEUMIEN ja TA- SANKOJEN kategorioissa. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 286 10.5 Käsitteiden kehityksen pysähtyminen 1850-luvulla 1850-luvulla maantieteen oppikirjat joutuivat sensuurin alaisiksi. Siksi kymme- nen vuoden aikana ilmestyy lähinnä uusia painoksia 1840-luvulla ilmestyneistä oppikirjoista. Käsitteiden osalta niissä ei juuri ole muutoksia. Uusia oppikirjoja ilmestyy kaksi, suomennokset Dahmin ja Hallsténin oppikirjoista – molemmat kuitenkin vasta 1859. Kategoriat ja käsitteet ja erityisesti kuvauksen tarkkuus siis ennemmin vähenevät kuin kehittyvät 1850-luvulla. Tämä johtuu aineiston vähyydestä. August Ahlqvistin suomentaman oppikirjan kahdella uudella pai- noksella on keskeinen rooli. Antero Varelius tuo uutta vuoden 1855 Enon ope- tuksissaan kuvaamalla ILMASTON kategoriassa käsitteet POUTA-AIKA ja SADEAI- KA. Dahmin oppikirjan suomennoksessa esiintyvät ensimmäistä kertaa DYYNIN ja SELVAN käsitteet. Kaiken kaikkiaan 1850-luvun aineistossa myös esiintymiä on 1840-luvun aineistoa vähemmän, vain 581. Vuosikymmenen nimityksistä kertamuodosteita on 42, mikä myös kertoo, että uutta aineistoa on vähän. 10.6 Käsitteiden määrän räjähdysmäinen kasvu 1860-luvulla 1860-luvulla uusia maantieteen oppikirjoja ja muita maantieteellisiä lähteitä, esimerkiksi pitäjänkertomuksia, ilmestyy useita. Kaiken kaikkiaan aineistoon kuuluu yksitoista teosta, joista yhdeksän on ensimmäisiä painoksia. Vain J. F. Granlundin 1840-luvulla suomentamasta A. G. J. Hallsténin oppikirjasta tehdään 1860-luvulla vielä uusia painoksia. Lisäksi Lavus Korander tekee 1860-luvulla suomentamastaan oppikirjasta jo samalla vuosikymmenellä täydennetyn ja kor- jatun toisen painoksen. Vuosikymmen onkin maantieteen alan siihenastisesti vilkkain. Myös käsitteiden ja kategorioiden määrä kasvaa selvästi. Uusia käsitteitä tulee 1860-luvulla kaikkiin muihin paitsi maapallon ja il- mansuuntien kuvaamiseen. MAAPALLON kategoriaan kuuluvat edelleen SIJAIN- NIN, PINTA-ALAN, MAAN PYÖRIMISEN ja KARTTANA KUVAAMISEN alakategoriat. SIJAINNIN kategoriaan kuuluvat aikaisempien vuosikymmenten tapaan käsitteet PITUUS, LEVEYS ja ASTE, PINTA-ALAN kategoriaan käsitteet PINTA-ALA ja PENIN- KULMA, MAAN PYÖRIMISEN kategoriaan käsitteet MAAN AKSELI, MAANNAPA ja ETELÄ- ja POHJOISNAPA sekä KARTTANA KUVAAMISEN kategoriaan käsitteet KARTTAPALLO, PALLONPUOLISKO, PITUUSPIIRI, LEVEYSPIIRI, KÄÄNTÖPIIRI, NAPA- PIIRI, PÄIVÄNTASAAJA, KRAVUN KÄÄNTÖPIIRI ja KAURIIN KÄÄNTÖPIIRI. Lisäksi MAAPALLON kategoriaan kuuluu MAANOSAN käsite, joka voidaan katsoa myös osaksi KARTTANA KUVAAMISEN kategoriaa. ILMANSUUNTIEN kategoriaan kuulu- vat kaikki PÄÄ- ja VÄLI-ILMANSUUNNAT sekä nämä yläkäsitteet. Maapallon kuvaamisen lisäksi 1860-luvun lähteissä keskeisessä asemassa ovat MAAN ja VEDEN kategoriat. Niissä käsitteet ovat aiempien vuosikymmenten lähteitä tarkempia. MAAN kategoriaan kuuluvat SAAREN, NIEMEN, KOHOUMAN, TASANGON ja LASKEUMAN alakategoriat. SAAREN kategoriaan kuuluu MANTE- 10 Kehityksen ajallinen kokonaiskuva 287 REEN alakategoria, jonka prototyyppinen ydin on MANNERSAARI, joka erotetaan maapallon valtameristä. Lisäksi kategoriaan kuuluvat käsitteet SAARI, LUOTO, KARI ja SAARISTO sekä uudet käsitteet KARIKKO ja SAARIKAARI. Näistä erottuu kategoriaan kuuluva uusi KORALLIRIUTAN kategoria, josta ei kontekstien perus- teella voi selkeästi erotella erillisiä käsitteitä. NIEMEN kategorian prototyyppinen jäsen on merestä erottuva MAAKAISTALE, mutta kategoriaan kuuluvat erikokois- ten niemien käsitteistä NIEMIMAA, NIEMI ja NIEMENNENÄ. KOHOUMAN kategori- aan kuuluu kaksi isoa alakategoriaa, YLÄNGÖN ja KOHOUMAN RAKENTEEN kate- goriat sekä useita alakäsitteitä. YLÄNGÖN kategoriaan kuuluvat erilaisten YLÄN- KÖMAIDEN uudet käsitteet: VUORIMAA, VAARAMAA, ALPPIMAA, YLÄTASANKO, MÄKIMAA ja KALLIOMAA. Ne erotellaan toisistaan ylängön korkeuden sekä tasai- suuden perusteella. KOHOUMAN RAKENTEEN kategoriaan kuuluvat JUUREN, RIN- TEEN ja HUIPUN sekä LUMIHUIPUN käsitteet sekä kohouman korkeuden hahmot- tamiseen tarvittavat uudet ABSOLUUTTISEN ja SUHTEELLISEN KORKEUDEN käsit- teet. Lisäksi KOHOUMAN kategoriaan kuuluvat MATALAN KOHOUMAN kategoria, jonka prototyyppinen ydin on KUKKULA, sekä KOHOUMAJONON kategoria, jonka prototyyppinen jäsen on VUORIJONO ja eroteltavia alakäsitteitä MÄKIJONO, TUN- TURIJONO, VEDENJAKAJA, HARJU ja SÄRKKÄ. KOHOUMAN kategorian alakäsitteitä ovat lisäksi VUORI, TUNTURI, VAARA ja ALPPI. Nämä käsitteet erotetaan toisistaan ensimmäistä kertaa kohouman kor- keuden perusteella. Muita alakäsitteitä ovat JÄÄVUORI, VUORENHAARA, VUOREN- SOLMU, TULIVUORI, KRAATTERI ja VUORISTO. TASANGON kategorian prototyyppi- nen ydin on TASAMAA, ja kategoriaan kuuluvat käsitteet ALANKO, MARSKIMAA ja JÄÄTIKKÖ. LASKEUMAN kategoriaan kuuluvat alakategoriat LAAKSO, ALANKO ja SOLA, joista LAAKSON kategoriaan kuvataan lähteissä laakson sijainnin ja muo- don perusteella. Käytännössä kategorioiden erot eivät ole yksiselitteiset. Käsit- teet pyritään määrittelemään tarkasti mutta myöhemmin niitä käytetään epämää- räisemmin. Käytössä myöskään TASANGON ja LASKEUMAN kategorioiden erot- taminen ei ole yksiselitteistä, ja siksi esimerkiksi ALANGON käsite voidaan kat- soa molempien kategorioiden jäseneksi. Eri lähteissä näiden kategorioiden ala- käsitteet määritellään hieman eri tavoin. Joka tapauksessa LASKEUMAN kategori- aan voidaan katsoa alakäsitteet RANTAMAA, NOTKO ja SYVÄNNE, vaikka niiden suhde LAAKSON, ALANGON ja SOLAN kategorioihin vaihtelee eri lähteissä. Näiden alakategorioiden lisäksi MAAN kategoriaan kuuluu merkitykseltään eroteltavia mutta maan pinnanmuotoja kuvaavia käsitteitä. Niitä ovat DYYNI, SUISTO, POR- RASMAA, RANNIKKO ja KANNAS. Kasvillisuuden perusteella erotettavien maan pinnanmuotojen kuvaus on aiempaa tarkempaa. MAAN kategoriaan kuuluvat ai- emmin esiintyneet käsitteet SAVANNI, PAMPA, LLANOS, ARO, AAVIKKO ja KEIDAS sekä uudet käsitteet PENSAIKKOSEUTU (SCRUB), MAREMMI, SADEMETSÄ, PUSTA, SUOLA-ARO, SUOLA-AAVIKKO, HIEKKA-AAVIKKO, KIVI-AAVIKKO ja PREERIA. VEDEN kategorian alakategorioita ovat MERI, SISÄMAAN VESI, LAHTI, JOKI ja VUOROVESI-ILMIÖ. Näistä useimmat ovat uusia omia kategorioitaan, koska niihin liittyy monia alakäsitteitä. Aiemmin käytetystä prototyyppisestä käsitteestä on II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 288 1860-luvun aineistossa tullut kategorian prototyyppinen ydin. MEREN kategori- aan kuuluvat prototyyppisen ytimen MEREN lisäksi VÄLIMEREN, VALTAMEREN, JÄÄMEREN ja SISÄMEREN käsitteet. JÄRVEN kategoriaan kuuluvat prototyyppisen JÄRVEN käsitteen lisäksi pienen järven eli LAMMEN käsite sekä järveä rajatum- min määrittävät uudet käsitteet AROJÄRVI ja SUOLAJÄRVI. LAHDEN kategoriaan kuuluvat prototyyppisen LAHDEN käsitteen lisäksi LAHDEKE ja MERENLAHTI sekä uudet käsitteet VUONO, SUULAHTI ja osassa lähteistä LAHDEN alakäsitteeksi mää- ritelty LAGUUNI. JOEN kategoriaan kuuluvat alakäsitteet JOKIALUE, JOENLATVA, JOENSUU, JOISTO, UOMA, PÄÄJOKI, SIVUJOKI, AROJOKI, VUORIJOKI, ALPPIJOKI, RANTAJOKI, KOSKI, VESIPUTOUS, SUISTO sekä JOEN KOON alakategoria, jonka jä- seniä ovat suuri joki eli VIRTA, JOKI ja pieni joki eli PURO. Erityisesti JOEN kate- gorian kuvaus on tarkentunut ja monipuolistunut edellisistä vuosikymmenistä. Aiemmin esiintyneeseen VUOROVESI-ILMIÖN kategoriaan kuuluvat puolestaan vain tutut käsitteet NOUSU- ja PAKOVESI. Lisäksi VEDEN kategoriaan kuuluvat käsitteet SALMI, KANAALI, KANAVA, PYÖRRE, LÄHDE, KUUMA LÄHDE, MATALA, SÄRKKÄ, VESISTÖ ja VESIKUNTA. Kokonaan uusi on 1860-luvun MAANTIETEEN kategoria, sillä aikaisemmin MAANTIEDE on esiintynyt aineistossa vain käsitteenä. 1860-luvulla käsitteestä tulee kategoria, koska se saa alakäsitteitä. MAANTIEDE jaetaan eri alatieteisiin: VALTIOLLISEEN, LUONNOLLISEEN ja MATEMAATTISEEN MAANTIETEESEEN sekä IHMIS-, ELÄIN- ja KASVIMAANTIETEESEEN. ILMASTON kategoriaan kuuluvat edel- leen käsitteet LUMIRAJA, POUTA-AIKA, SADEAIKA ja MERIVIRTA sekä ILMASTO- VYÖHYKKEEN alakategoria ja sen käsitteet KYLMÄ, LÄMMIN ja KUUMA VYÖHYKE ja TUULEN kategoria ja sen käsitteet ŠIROKKO, HARMATTAN ja SAMUM. ILMASTON kategorian uusia käsitteitä ovat LUONNOLLINEN ja MATEMAATTINEN ILMASTO, KESKILÄMPÖTILA, MANNER- ja MERI-ILMASTO, MERIVIRRAN alakäsitteet TASAA- JANVIRTA ja MAANNAVANVIRTA, MAA- ja MERITUULI sekä TUULEN kategorian käsitteet MONSUUNI, PASAATI ja TORNADO. Uusi on myös TUULIVYÖHYKKEIDEN alakategoria. Kategorioiden lisäksi 1860-luvun aineistossa esiintyvät käsitteet MAANJÄRISTYS ja TULIPERÄISYYS. Kaiken kaikkiaan 1860-luvun aineistossa on 1 609 esiintymää, mikä on melkein kaksi kertaa enemmän kuin ensimmäisen voimakkaan kehityskauden, 1840-luvun esiintymien määrä. Vanhasta kirjakie- lestä periytyy vuosikymmenen esiintymistä noin 590. Uudismuodosteita esiin- tymistä on noin 1 020. Aiempina vuosikymmeninä vanhasta kirjasuomesta pe- riytyvää sanastoa ja uudissanastoa on ollut suurin piirtein yhtä paljon, mutta 1860-luvulla uudissanaston osuus on selvästi suurempi. Kertamuodosteiksi ni- mityksistä jää 224, mikä on määränä sinänsä suuri muttei suhteutettuna 1800- luvun uudismuodosteiden esiintymien määrään. Kaikista aineiston 731 kerta- muodosteesta 1860-luvulla esiintyy kuitenkin noin 30 prosenttia. 1860-luvun uudet käsitteet ovat melko tarkkarajaisia ja erikoistuneita, mutta niiden nimeä- misessä esiintyy aineistossa onomasiologista ja kontekstuaalista variaatiota. 10 Kehityksen ajallinen kokonaiskuva 289 10.7 Erikoiskäsitteiden aika 1870-luvulla 1870-luvulla suomennetaan edelleen uusia oppikirjoja ja aiemmin ilmestyneistä kirjoista otetaan useita uusia painoksia. 1870-lukua voi luonnehtia myös Topeli- uksen ajaksi Maamme kirjan ilmestymisen ansiosta. 1870-luvun aineistossa pääpaino on selvästi muissa kuin MAATA ja MAA- PALLOA kuvaavissa kategorioissa. MAAN kategoriaan kuuluvat vain käsitteet NIEMIMAA, NIEMI, MANNER, KANNAS, SAARI ja sen alakäsitteet LUOTO ja SAARI- KAARI. MAAPALLON kategoriaan kuuluvat käsitteet PUOLIPÄIVÄPIIRI, MAAN AK- SELI, MAANNAPA, POHJOISNAPA, ETELÄNAPA, LEVEYSPIIRI, KÄÄNTÖPIIRI, KAURIIN KÄÄNTÖPIIRI, KRAVUN KÄÄNTÖPIIRI, PÄIVÄNTASAAJA, NAPAPIIRI, ASTE, LEVEYS- ASTE, PITUUSASTE, PITUUS ja LEVEYS. Sekä MAAN että MAAPALLON kategoriaan kuuluu MAANOSAN käsite sekä alakäsite PALLONPUOLISKO. Kaikki käsitteet ja kategoriat ovat esiintyneet aineistossa aiemmin. Myös VEDEN kategoria on 1870-luvulla pääasiassa aikaisempien vuosi- kymmenten kaltainen. Sen käsitteitä ovat LAMPI, LÄHDE, PURO, JÄRVI, SUOLA- JÄRVI, AROJÄRVI, UMPIJÄRVI, JOKI, HAARAJOKI, SIVUJOKI, RANTAJOKI, KANAVA, LAHTI, POUKAMA, LIMAANI, MERENLAHTI, VUONO, SALMI, VIRTA, JÄÄVIRTA, MERI, SISÄMERI, VALTAMERI, KOSKI ja VESIPUTOUS. Uusia käsitteitä ovat JÄRVIJOKI, MERIJOKI ja JÄRVISTÖ sekä uusi alakategoria MEREN LIIKE, jonka alakäsitteitä ovat VUOROVESI, NOUSU- ja LASKUVESI, MERIVIRRAT, AALTOILEMINEN ja HYÖKY- AALTO. Myös KOHOUMAN, LASKEUMAN ja TASANGON kategorioihin kuuluu pääasi- assa aiemmin esiintyneitä käsitteitä. KOHOUMAN kategoriaan kuuluvat käsitteet JÄÄVUORI, VUORIMAA, ALPPIMAA, TUNTURI, HARJU, EMÄVUORISTO, YLÄNKÖ, TU- LIVUORI, KRAATTERI, KUKKULA, VUORISTO, SELÄNNE, VUORI, HUIPPU ja VAARA. LASKEUMAN kategoriaan kuuluvat käsitteet SOLA, RANNIKKO, LAAKSO, ALANKO ja uusi alakategoria LASKEUMAN RAKENNE, johon kuuluvat käsitteet YLÄNNE, RINNE ja POHJA. TASANGON kategoriaan kuuluvat käsitteet JÄÄTIKKÖ, PUSTA, PAMPA, PREERIA, SAVANNI, LLANOS, LAKEUS, ARO, AAVIKKO ja sen alakäsitteet KIVIAAVIKKO, HIEKKA-AAVIKKO ja HAMADA. Yhtään uutta käsitettä ei ole myös- kään ILMANSUUNTIEN kategorian kuvaamisessa. 1870-luvulla uusia käsitteitä kuitenkin on. Erityisesti tarkentuu ILMASTON kategorian kuvaus. Kategoriaan kuuluvat ILMASTOVYÖHYKKEIDEN käsitteiden lisäksi MANNERILMASTON, MERI-ILMASTON, ISOTERMIN, SADEKAUDEN, KUIVAN KAUDEN ja LUMIRAJAN käsitteet. Erilliseksi alakategoriaksi voidaan katsoa TUU- LEN kategoria ja sen käsitteet HIRMUMYRSKY, SAMUM, ERÄMAANTUULI, SIROKKO, FÖHN, SOLANO, PASAATI, MONSUUNI ja TYYNI VYÖHYKE. Oman alakategoriansa muodostaa myös MERIVIRTA ja sen alakäsitteet TASAAJANVIRTA, GOLFVIRTA ja NAPAVIRTA. Alakategoriana on myös uusi SADEVYÖHYKKEEN kategoria, johon kuuluvat käsitteet JATKUVAN SATEEN VYÖHYKE, KESÄSATEEN VYÖHYKE ja TAL- VISATEEN VYÖHYKE. II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 290 Kategoriana uusi on MAAN TULIPERÄISTEN ILMIÖIDEN kategoria. Siihen kuu- luvat käsitteet MAANJÄRISTYS, KUUMA LÄHDE, TULIVUORI, KAASUVUORI ja LIEJU- VUORI. Uusi on myös KORALLIRIUTAN kategoria, johon kuuluvat käsitteet RAN- TARIUTTA, ÄÄRIRIUTTA ja KEHÄRIUTTA. Näiden kategorioiden lisäksi 1870-luvun aineistossa esiintyy paljon käsitteitä, joita ei määritellä kategorioiden osaksi muiden käsitteiden kautta tai lainkaan. Erityisesti Topeliuksen Maamme kirja sisältää käsitteitä, joita ei käytetä termien tavoin ja jotka siksi jätetään määritte- lemättä. Käsitteitä jätetään määrittelemättä varmasti myös siksi, että ne oletetaan lukijoille tutuiksi. Erillisiä käsitteitä ovat kategorioiden lisäksi DELTA, DYYNI, KALLIO, KARI, KARTTAPALLO, KESKILÄMPÖTILA, KOSTEIKKO, LAGUUNI, MAAN- KARTTA, MAANTIEDE, MARSKIMAA, MATALA, MUSTANMULLAN SEUTU, PENGER- MAA, RANNIKKO, SAARISTO, SADEMETSÄ, SCRUB, SIJAINTI, SÄRKKÄ ja VIIDAKKO. Kaiken kaikkiaan 1870-luvun aineistossa on esiintymiä 1 137. Vanhasta kirjakielestä näistä esiintymistä tulee 472 ja 659 on uudismuodosteita. 1800- luvun uudismuodosteita käytetään tällä vuosikymmenellä edellistä vuosikym- mentä vähemmän. Kertamuodosteita nimityksistä on vain 50, mikä voisi kertoa 1800-luvulla käyttöön otettujen nimitysten alkavan pikkuhiljaa vakiintua. Uusi- en käsitteiden nimityksissä esiintyy kuitenkin onomasiologista ja kontekstuaalis- ta variaatiota. 10.8 Vakiintuvan erikoiskielen kehitys 1880-luvulla 1880-lukua voi luonnehtia uusien oppikirjojen ajaksi. Toki jonkin verran vanho- jen kirjojen uusia, vain vähän korjattuja painoksiakin ilmestyy, mutta erityisesti Maamme kirjan ilmestyminen sysäsi käyntiin kertovampien sekä sisällöltään ja käsitteiltään rikkaampien oppikirjojen tekemisen. Samoin kuin 1870-luvulla 1880-luvulla käsitteitä määritellään muihin kuin MAAN ja VEDEN kategorioihin. Koska käsitteiden määrä on jo melko suuri, niitä ei enää voida lähteä määritte- lemään laajojen yläkäsitteiden, esimerkiksi MAAN tai MEREN, avulla, vaan mo- nissa oppikirjoissa aiemmat alakäsitteet muodostavat omia kategorioitaan. MAAN kategoriaan kuuluvat käsitteet MANNER, MAANOSA, SAARI ja sen ala- käsitteet SAARIRYHMÄ, LAGUUNI, SAARISTO, KARI, KALLIO ja LUOTO, KANNAS, NIEMIMAA, NIEMI sekä AAVIKKO ja sen alakäsitteet HIEKKA-AAVIKKO, KEIDAS ja ARO. Toisissa lähteissä AAVIKKO muodostaa oman erillisen kategorian, johon kuuluvat käsitteet HIEKKA- ja KIVIAAVIKKO ja HAMADA. Omiksi kategorioikseen voidaan katsoa myös maan pinnanmuotoja kuvaavat kategoriat KOHOUMA, LAS- KEUMA ja TASANKO. KOHOUMAN kategoriaan kuuluvat käsitteet VUORIRYHMÄ, VAARA, VUORENSELKÄ, ALPPIMAA, YLÄNKÖ, VUORENHAARA, VEDENJAKAJA, TUN- TURI, VUORISOLMU, HUIPPU, KUKKULA, YLÄMAA, ALPPI, VUORI, VUORENRINNE, VUORENJUURI, VUORIMAA, TASAINEN YLÄMAA ja HARJU. LASKEUMAN kategori- aan kuuluvat käsitteet ALANKO, NOTKO, LAAKSO, SOLA, ALAMAA ja NEGATIIVINEN ALAMAA. TASANGON kategoriaan kuuluvat käsitteet LLANOS, SAVANNI, PAMPA, 10 Kehityksen ajallinen kokonaiskuva 291 JÄÄTIKKÖ, ARO, POLDERI ja PREERIA. Osassa lähteistä LASKEUMAN ja TASANGON kategorioita on vaikea erottaa, ja käsitteet voidaan sijoittaa LASKEUMAN TAI TA- SANGON kategoriaan. SAAREN alakäsitteestä irralliseksi voidaan katsoa joissakin lähteissä esiintyvä, uusi KORALLIRIUTAN kategoria. Siihen kuuluvat käsitteet KORALLI, RANTARIUTTA, ÄÄRIRIUTTA ja KEHÄRIUTTA. VEDEN kategoriaan kuuluvat käsitteet VESISTÖ ja sen alakäsitteet VALTA- VESISTÖ, VESIKUNTA, MERI ja sen alakäsite VALTAMERI, SEISOVA VESI ja sen ala- käsitteet JÄRVI ja LAMPI, JUOKSEVA VESI ja sen alakäsitteet JOKI, PUTOUS, VIRTA, KYMI, OJA ja PURO, SALMI sekä LAHTI ja sen alakäsitteet LAHDEKE, VUONO ja ME- RENLAHTI. Toisissa lähteissä omaksi erilliseksi kategoriakseen on määritelty MERI ja sen alakäsitteet JÄÄMERI, VALTAMERI, SAARISTOMERI, SISÄMERI ja UL- KOMERI. Myös MEREN LIIKKEEN kategoria voidaan katso erilliseksi niissä läh- teissä, joissa se esiintyy. Siihen kuuluvat käsitteet NOUSUVERI, LASKUVESI, AAL- TOILEMINEN, PYÖRRE sekä MERIVIRTA ja sen alakäsitteet TASAAJANVIRTA, NAPA- VIRTA ja GOLFVIRTA. Toisissa lähteissä irralliseksi omaksi kategoriakseen voi- daan katsoa myös JÄRVEN kategoria, johon kuuluvat käsitteet LAGUUNI, UMPI- JÄRVI, ALPPIJÄRVI, JÄRVIYLÄNKÖ, JÄRVISTÖ ja AROJÄRVI. Omaksi tarkkoja alakä- sitteitä saavaksi kategoriaksi hahmottuu toisissa lähteissä myös JOEN kategoria, johon kuuluvat käsitteet RANTAJOKI, MUTKA, DELTA, SUUHAARA, SIVUJOKI, VAL- TAJOKI, LASKUJOKI, JÄRVIJOKI ja MERIJOKI. MAAPALLON kategoria kuvaa maapalloa karttana ja siihen kuuluvat käsit- teet PINTA-ALA, PALLONPUOLISKO, SIJAINTI ja sen alakäsitteet PITUUSASTE ja LE- VEYSASTE, NADIR, ZENIT, KARTTAPALLO, LEVEYSPIIRI ja sen alakäsitteet NAPAPII- RI, PÄIVÄNTASAAJA ja KÄÄNTÖPIIRI sekä KRAVUN KÄÄNTÖPIIRI ja KAURIIN KÄÄN- TÖPIIRI, PUOLIPÄIVÄPIIRI, NOLLAMERIDIAANI, ASTE sekä MAANNAPA ja sen alakä- sitteet MAAN AKSELI, ETELÄNAPA ja POHJOISNAPA. Erittäin laaja on 1880-luvun aineistossa ILMASTON kategoria, johon kuuluu monia uusia käsitteitä. Siihen kuuluvat käsitteet ILMASTOVYÖHYKE ja sen alakä- sitteet KYLMÄ VYÖHYKE, LAUHKEA VYÖHYKE ja KUUMA VYÖHYKE sekä KESÄMAA ja TALVIMAA, MANNERILMASTO, MERI-ILMASTO, RANNIKKOILMASTO, MERI-ILMA, LUMIRAJA, PUURAJA, KESKILÄMPÖTILA, ISOTERMI, ILMAKEHÄ, LÄMPÖVYÖHYKE, VUOTUINEN SADEMÄÄRÄ, SADEVYÖHYKE ja se alakäsitteet KESÄSATEEN VYÖHY- KE, JATKUVAN SATEEN VYÖHYKE ja TALVISATEEN VYÖHYKE sekä SADEKAUSI ja POUTAKAUSI. ILMASTON kategoriasta erilliseksi voidaan katsoa TUULEN katego- ria, johon kuuluvat käsitteet MONSUUNI, PASAATITUULI, SAMUM, LEVECHE, FÖHN, MYRSKY, HIRMUMYRSKY, KUUMA ETELÄTUULI, ŠIROKKO sekä TUULIVYÖHYKE ja sen alakäsitteet TUULETON VYÖHYKE, VAIHTELEVIEN TUULTEN VYÖHYKE ja PA- SAATITUULTEN VYÖHYKE. Muita kategorioita 1880-luvun aineistossa ovat MAANTIETEEN kategoria, jo- hon kuuluvat käsitteet MATEMAATTINEN MAANTIEDE, VALTIOLLINEN MAANTIEDE, HISTORIALLINEN MAANTIEDE, LUONNONMAANTIEDE ja YLEINEN MAANTIEDE. Omiksi kategorioikseen erottuvat myös MAAN TULIPERÄISTEN ILMIÖIDEN katego- ria, johon kuuluvat käsitteet MAANJÄRISTYS, KUUMA LÄHDE, TULIVUORI ja II MAANTIETEEN NIMITYKSET JA NIIDEN VARIAATIO 292 KRAATTERI, KAASUVUORI sekä LIEJUVUORI, ja ILMANSUUNTIEN kategoria, johon kuuluu ilmansuuntien lisäksi käsite PÄÄILMANSUUNTA. Erillisiä käsitteitä ovat kategorioiden lisäksi 1880-luvulla seuraavat: SADEMETSÄ, SELVA, TUNTURIJÄRVI, JÄÄVUORI, MUSTANMULLANSEUTU, RANNIKKO, SUOLA-ARO, JÄÄVIRTA, LUMI- VYÖRY, TULIVUORIJONO, SUOLAJÄRVI, VIIDAKKO, SATEETON VYÖHYKE, TROOPPI- NEN ILMASTO, KOSKI, SCRUB, VESIPUTOUS, TULIVUORIVYÖHYKE, KANAVA, VUO- RISTO, PENGERMAA, SELÄNNE, KANAALI, SÄRKKÄ, LUMIVUORI, MARSKIMAA, DYY- NI, KANAVISTO ja EMÄVUORISTO. Näitä käsitteitä ei kontekstissa sidota muihin käsitteisiin. Osan niistä voisi nykykäytön ja -merkityksen perusteella luonnolli- sesti sijoittaa yllä oleviin kategorioihin tai liittää toisiinsa. Kaiken kaikkiaan 1880-luvun aineistossa on esiintymiä 1 169. Vanhasta kirjakielestä näistä periy- tyy 382 ja 1800-luvun uudismuodosteita on 784. Kertamuodosteita nimityksistä on enää 44. 10.9 Tieteellisten käsitteiden synty 1890-luvulla 1890-lukua voisi luonnehtia uusien tieteellisten käsitteiden ajaksi. Edelleen mo- net oppikirjat noudattavat topeliaanista perinnettä ja keskittyvät kategorioiden kuvaamisen ja tarkkojen käsitteiden määrittelyn sijaan elävään maantieteelliseen kuvauksen, mikä usein tarkoittaa kategorioiden epämääräisyyttä. Vain yhdessä oppikirjassa lähtökohta on MAAN ja VEDEN kategorioiden erottamisessa. MAAPALLON eli MAAN KUVAAMISEN kategoriassa uusia käsitteitä ovat ETE- LÄINEN ja POHJOINEN NAPAPIIRI sekä leveys- ja pituusasteiden ASTEVERKKO. IL- MASTON kategoriassa uusi käsitteitä ovat POLAARINEN ILMASTO, NAPAVYÖHYKE, ERÄMAASEUTU, TUNDRASEUTU, SATEETON SEUTU, METSÄRAJA, RANNIKKOILMAS- TO ja SISÄMAAILMASTO. Kategoriaan kuuluvat lisäksi esiintyneet käsitteet, kuten ILMASTOVYÖHYKE ja MANNER- ja MERI-ILMASTO. TUULEN kategoria voidaan kat- soa omaksi ILMASTON kategoriasta erilliseksi kategoriaksi. Siihen kuuluvat kä- sitteet SAMUM, PASAATI, MONSUUNI, JATKUVA ITÄTUULI, VAIHTELEVA TUULI, ME- RITUULI, MAATUULI, TYYNI, MYRSKY, HIRMUMYRSKY ja TORNADO. KOHOUMAN, LASKEUMAN ja TASANGON kategorioihin ei vielä 1890-luvulla kaikissa lähteissä kuulu selkeästi erottuvia alakäsitteitä. Toisissa lähteissä erityi- sesti erilaisten kohoumien erottaminen alkaa kuitenkin perustua nykyisen kaltai- siin mitattuihin korkeuseroihin. KOHOUMAN kategoriassa uusia käsitteitä ovat HARJU, RINNAKKAISHARJU, POIKKIHARJU, YHDENSUUNTAINEN HARJU, TUNTURI- VUORI, METSÄVUORI ja TUNTURISTO. LASKEUMAN kategoriassa uusia käsitteitä ovat JOKILAAKSO, UMPILAAKSO, PITKITTÄISLAAKSO, POIKITTAISLAAKSO sekä SY- VÄNNE ja TASANGON kategoriassa PUOLITASANKO ja YLÄNKÖARO. MAANTIETEEN kategoriassa uusi alakäsite on KLIMATOLOGIA, joka esiintyy vuoden 1899 Kartaston selityksissä, aineiston tieteellisimmässä lähteessä. 1890- luvulla VEDEN tai VESISTÖN kategoriassa uusia ovat selvät alakategoriat LAHTI, MERI, JOKI, JÄRVI ja SALMI sekä käsitteet AVOMERI, SYVÄNNE, RANNIKKOMERI, 10 Kehityksen ajallinen kokonaiskuva 293 RAUMA, SISÄLAHTI, SUULAHTI, VESIKULKUTIE, REITTI, JÄRVIJAKSO, JÄRVIVESISTÖ, JÄRVIALUE, ALPPIJÄRVI, LASKUVESI, KAKSOISJOKI, JOKIALUE, YLÄJUOKSU, ALA- JUOKSU ja KESKIJUOKSU. MAAN kategoriassa uusia käsitteitä ovat MANTEREEN alakategorian käsitteet SISÄMAA ja MANNERVALTIO, SAAREN alakategorian käsite SAARIVALTIO sekä käsite PINNANMUODOSTUS. VEDEN ja MAAN kategorioiden yh- teinen uusi rajakäsite on 1890-luvulla MERIALUE, joka rajaa mantereita. Uusia mutta suoraan kategorioihin kuulumattomia käsitteitä ovat 1890- luvulla HYÖKYAALTO, VIRTAUS (JOEN), MAANVYÖRYMÄ, MAANKOHOAMINEN, JÄRVIYLÄNKÖ, ALPPIMAA, SISÄMAANJÄÄ, HAUTAVAJOAMA, SUISTONMUODOSTUS, JOKIVERKOSTO sekä EROOSIO. Kaiken kaikkiaan 1890-luvulla aineistoa on vä- hemmän kuin muutamana aiempana vuosikymmenenä, ja se näkyy myös esiin- tymien määrässä. Esiintymiä on 1 038, ja niistä vanhassa kirjasuomessa on käy- tetty 399:ää ja 1800-luvun uudismuodosteita on 637. Vanhan kirjasuomen sanas- ton ja uudissanaston suhde näyttää säilyvän 1800-luvun lopussa lähes samanlai- sena. 1890-luvun aineistossa kertamuodosteita on kuitenkin enemmän kuin 1870- ja 1880-luvulla, yhteensä 141 eli noin 20 prosenttia aineiston 731 kerta- muodosteesta, mutta osa tässä aineistossa kertamuodosteiksi määritellyistä nimi- tyksistä esiintyy kuitenkin nykykielessä. III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 11 Semanttisten ilmiöiden vaikutus vakiintumiseen 297 11 SEMANTTISTEN ILMIÖIDEN VAIKUTUS VAKIINTUMI- SEEN Luvussa 11 kokoan yhteen lukujen 4–10 aineiston analyysissä esiin nousseita semanttisia huomioita. Tarkastelen kootusti luvussa 11.1 aineiston kategorioiden päällekkäisyyttä ja nimitysten monimerkityksisyyttä ja sijoittumista eri katego- rioihin. Lisäksi kokoan yhteen joitakin huomioita synonymiasta. Luvuissa 4–10 tarkasteltiin pääasiassa nimitysten variaatiota ja sivuttiin nimitysten synonyymi- syyttä. Luvussa 11.2 tarkastelen aineiston synonymian luonnetta ja synonyymis- tä variaatiota kootusti ja teen huomioita variaation ja synonymian vaikutuksesta vakiintumiseen. Käsittelen havaintoja kielitieteellisestä näkökulmasta enkä käy- tä pohjana aineiston maantieteellistä luokittelua. Tarkasteltavana ovat aineiston kaikki nimitykset, myös liitteessä 2 esitellyt harvinaisten käsitteiden nimitykset. 11.1 Polyseemisyys ja sen merkitys vakiintumiseen Polysemia on osoittautunut tutkimukseni keskeiseksi semasiologista variaatiota aiheuttavaksi tekijäksi. Kuvaan tässä luvussa polysemian merkitystä sanaston vakiintumiseen kootusti ja esimerkkien avulla. Tarkastelen aineiston polysemiaa yksityiskohtaisesti siten, että pyrin kuvaamaan myös kategorioiden päällekkäi- syyttä ja eriytymättömyyttä. Merkittävää polysemiaa esiintyy aineistossa kategorioiden eriytymättö- myyden takia. Eriytymättömyys ja sitä kautta polysemian laajuus kuitenkin vaihtelee. Samaa nimitystä käytetään eri merkityksissä esimerkiksi NIEMEN, NIEMIMAAN ja NIEMENNENÄN kategorioissa, koska nämä eivät muodosta selkeitä erottuvia kategorioita vaan sekoittuvat useissa lähteissä toisiinsa. Polyseemisiä nimityksiä ovat näissä kategorioissa esimerkiksi niemennenää ja niemeä tarkoit- tavat nimitykset nenä ja nokka, niemennenää, niemeä ja niemimaata tarkoittavat nimitykset niemeke ja niemi sekä niemeä ja niemimaata tarkoittavat nimitykset niemimaa ja niemensoikale. Samalla tavoin eriytymättömiä ovat aineistossa RANNAN, RANTAMAAN ja RANNIKON kategoriat sekä SAAREN, LUODON ja KARIN kategoriat. Molemmissa ryhmissä polysemiaa ja kategorioiden päällekkäisyyttä syntyy yhden nimityksen eli rannan tai luodon merkityksen laajuudesta. Ranta voi tarkoittaa rantavesistöä, rantamaata tai sekä rantavesistöä että rantamaata. Luoto voi aineistossa tarkoittaa kaikenkokoisia saaria, saarimaista kareihin. Sekä rannan että luodon merkitys tarkentuu, kun muita kategorioita ja merkityksel- tään tarkempia nimityksiä aletaan käyttää. Polysemiaa syntyy myös esimerkiksi TASANGON ja LASKEUMAN käsitteiden sekä erilaisten KOHOUMAN käsitteiden eriytymättömyydestä. Esimerkiksi tasamaa, alanko ja alamaa voivat tarkoittaa sekä tasankoa että laskeumaa lähteestä riippuen, ja esimerkiksi vuorta voivat tarkoittaa sekä vuori että tunturi eikä nimitysten välillä ole selvää korkeuseroa. III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 298 Polysemia näyttää aineistossa kasautuvan tiettyjen kategorioiden tai käsit- teiden nimityksiin. Runsaasti polyseemisiä nimityksiä on esimerkiksi AAVIKON nimityksissä. Polysemia johtuu kuitenkin eri syistä. AAVIKOSTA käytetään samo- ja nimityksiä kuin AROSTA, mutta erämaa ja hietakangas esiintyvät ARON nimi- tyksinä vain yksissä lähteissä. Kyse voi olla kääntäjän väärinymmärryksestä tai siitä, että esimerkiksi hietakangas on merkitykseltään niin yleinen, että sitä voisi käyttää sekä aavikon että aron tarkoitteesta. Nimitystä aavikko käytetään useassa lähteessä aavikon merkityksessä mutta yhdessä lähteessä myös avomeren merki- tyksessä. Tässä tapauksessa kyse voi olla sattumasta. Jos aavikon merkitys ei ole ollut kirjoittajalle tuttu, hän on voinut luoda saman johdoksen avomeren merki- tykseen. Sanan merkitys voi myös sopia kahteen hieman samantapaiseen merki- tykseen. Tällaisia nimityksiä ovat esimerkiksi hiekka-aava ja hietakenttä, joita käytetään sekä aavikon että dyynin merkityksessä, ja hietikko, joka tarkoittaa aavikon lisäksi yhdessä lähteessä myös rantavallia. Runsaasti polysemiaa on AAVIKON lisäksi ARON nimityksissä. Edellä on esi- telty polyseemisiä, myös aavikkoa tarkoittavia ARON nimityksiä. ARON nimityk- sinä käytetään myös nimityksiä, joilla on nyky-yleiskielessä kokonaan toinen mutta sillä tavalla yleinen merkitys, että yhdistäminen aron merkitykseen on ol- lut mahdollinen. Tällaisia nimityksiä ovat aho, heinämaa, kangas, nurmikko ja nummi. Nimitys hietanummi tarkoittaa aron lisäksi yhdessä lähteessä dyyniä. Myös AVOMEREN nimityksissä esiintyy polyseemisiä nimityksiä, joiden merkitys on niin yleinen, että niitä voidaan käyttää useassa yhteydessä. Tällaisia nimityk- siä ovat vesi, selkä ja aukko. Vesi tarkoittaa aineslähteissä avomeren lisäksi ve- sistöä, selkä selkää ja selännettä, aukko kraatteria ja laaksoa. Myös DYYNIN ni- mityksissä esiintyy paljon polysemiaa. Dyynejä tai dyynejä muistuttavia hiekka- alueita esiintyy myös Suomessa, ja murteissa on siksi tarkoitetta kuvaavia nimi- tyksiä. Sekä dyynin että särkän merkityksessä käytetään aineistossa nimityksiä hietasäikkä ja hietasärkkä. Molempia nimityksiä käytetään murteissa särkän merkityksessä ja nimityksen ottaminen dyynin merkitykseen selittyy yhteenso- pivasta merkityksestä. Nimitystä särkkä käytetään aineistossa dyynin, harjun, rantavallin ja särkän merkityksessä. Kaikki merkitykset ovat niin lähekkäisiä, että niitä voi pitää merkityksen laajentumisina. Kohouman nimityksissä esiintyy runsaasti polysemiaa erilaisia vuori- tai kohoumamuodostelmia kuvaavissa nimityksissä. Nimitys vuorenselkä voi tar- koittaa aineslähteissä harjannetta, vuorta, vuorijonoa ja vuoristoa. Kaikille mer- kityksille vuorta lukuun ottamatta on yhteistä kohoumaryhmän kuvaaminen. Nimityksellä pyritään siis kuvaamaan jonomaista tai muuten yhteen kuuluvaa kohoumaa, mutta polysemiaa syntyy, koska KOHOUMAN kategoria on eriytymä- tön. Kohoumat voidaan myös murre-erojen takia hahmottaa eri tavoin, jolloin syntyy polysemiaa: sama nimitys voi eri seuduilla merkitä erilaista kohoumaa. Tässäkin tapauksessa polyseemisiksi katsottavat merkitykset ovat läheisiä mer- kityksiä, eivät kokonaan erillisiä. Näyttääkin siltä, että aineiston polyseemisten eli useamman käsitteen alle sopivien nimitysten merkityksistä jokin on proto- 11 Semanttisten ilmiöiden vaikutus vakiintumiseen 299 tyyppisempi kuin toiset ja tämän prototyyppisen ydinmerkityksen ympärille voi laajentua muita merkityksiä. Vuorenselän prototyyppisenä merkityksenä voi ny- kykielen näkökulmasta pitää vuorijonoa, ja tässä merkityksessä nimitys esiintyy yleisimmin 1800-luvun aineistossa. Hyvin samantapainen polyseeminen merki- tys on aineistossa nimityksillä vuorenselänne ja vuoriselänne, joista vuorense- länne esiintyy harjanteen, vedenjakajan, vuoren, vuorijonon ja vuoriston merki- tyksessä ja vuoriselänne harjanteen, vuorenhuipun, vuoren, vuorijonon ja vuo- riston merkityksessä. Samantapaisia merkityksiä on myös nimityksillä vuorisel- kämä, vuorenharjanne, vuoriselkä, vuoriharju, vuorenharju, tunturiselkä ja tun- turinselkä. Kategorioiltaan eriytymättömiä ovat edellisten lisäksi HARJUN ja HARJAN- TEEN nimitykset. Harjua käytetään aineistossa myös huipun merkityksessä. Mui- ta polyseemisiä HUIPUN nimityksiä ovat kukkula, huippu, tunturi ja mäki, joista kukkulaa käytetään myös kukkulan, tunturin ja vuoren merkityksessä, huippua niemennenän ja niemen merkityksessä sekä tunturia tunturin ja vuoriston merki- tyksessä. Tunturin muut kuin tunturin merkitys ovat harvinaisia. Kukkula- nimityksen erilaiset merkitykset kertovat KOHOUMAN kategorian eriytymättö- myydestä, mutta huippu-nimityksen merkityksissä on kyse muusta: huippu on merkitykseltään niin yleinen, että se sopii monen käsitteen nimitykseksi. Vas- taavasti osittain eriytymättömiä ja siksi polyseemisiä ovat vesistönimitykset joki, virta ja oja, järvi ja lampi sekä poukama, mutka ja vuono, joilla on sekä yleinen merkitys että tarkempi erityismerkitys, ja polysemiaa syntyy näiden merkitysten yhtäaikaisesta käytöstä. Esimerkiksi oja voi tarkoittaa jokea yleensä ja pientä virtaavaa vettä, lampi sekä järveä että pientä sisämaan vesistöä ja poukamalla, mutkalla ja vuonolla on kaikilla sekä yleinen lahden merkitys että tietynlaisen lahden merkitys. Polysemiaa syntyy myös sekaannuksista. Sekä kaakko että koillinen tarkoit- tavat aineistossa molempia ilmansuuntia ja luode ja vuoksi molemmat sekä las- ku- että nousuvettä. Sanojen merkitys ei ole läpinäkyvä tai aivan yksiselitteinen (koillisen yhteys aamun koihin ’sarastus’), joten sekaannus voi selittyä merki- tyksen oppitekoisuudesta tai hämäryydestä. Merkitykseltään yleisiä ja siksi ter- miksi mahdollisesti liian polyseemisiä ovat esimerkiksi maa, napa, selkä ja ak- seli. Erikoiskielen kannalta tällaisella yleiskielen ja erikoiskielen välisellä po- lysemialla ei pitäisi olla merkitystä, mutta 1800-luvun aineistossa näin kuitenkin on, koska erikoiskieli ja yleiskieli ovat vasta syntymässä. Termiksi vakiintuukin helpommin merkitykseltään läpinäkyvämpi ja yksiselitteisempi sana, joka rajaa nimityksen aihepiirin tarkasti, esimerkiksi maan tilalle maapallo, selän tilanne vuorenselkä, navan tilalle maannapa ja akselin tilanne maan akseli. Mielenkiin- toista on, että tähän ryhmään kuuluu monia metaforisia nimityksiä, jotka nimit- tävät maantieteellisiä käsitteitä samankaltaisuutensa takia. Maan napa on vas- taavanlainen kuin ihmisen napa tai vuoren selkä muistuttaa ihmisen tai eläimen selkää. Tällaiset metaforiset nimitykset voivat kuvata myös käsitteitä, joita ei todellisuudessa ole olemassa, esimerkiksi MAANNAPAA ja MAAN AKSELIA. III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 300 Polysemia on 1800-luvun aineistossa monitahoinen ilmiö. Sen taustalla on usein kategorioiden päällekkäisyys ja epätarkat rajat, koska käsitejärjestelmä on vasta kehittymässä ja eri kirjoittajat mieltävät sen eri tavoin. Kategoriat ja käsit- teet eivät ole vakiintumattomia ainoastaan suomen kielessä vaan tieteenalalla ylipäätään. Vakiintumattomuus näkyy aineistossa käännösalkuperästä huolimat- ta, koska käsitejärjestelmä on vakiintumaton myös alkuperäisteoksissa. Osittain polysemiassa on kyse saman sanan täysin erilaisista merkityksistä, joille ei voi löytää selvää yhteyttä. Samaa sanaa voidaan käyttää eri merkityksissä merkityk- sen sekaantumisen vuoksi ja sattumalta, jolloin esimerkiksi johdos on sattumalta muodostettu kahteen eri merkitykseen. Täysin erillisiä merkityksiä on myös yleiskielen ja erikoiskielen sanoilla ja sanoilla, joiden merkitys on niin yleinen, että ne sopivat monen käsitteen nimityksiksi. Tällaisissa tapauksissa on usein kyse yksittäisistä polyseemisistä merkityksistä: nimityksellä on ensisijaisesti jo- kin merkitys, mutta joissakin lähteissä sanaa käytetään muussa merkitys. Laajempana ilmiönä polysemia on aineistossa sanan merkityksen proto- tyyppisyyttä. Polysemiaa syntyy silloin kategorioiden päällekkäisyydestä ja eriy- tymättömyydestä. Sanalla on yksi yleisimmin käytössä oleva prototyyppinen merkitys, ja tämän prototyyppisen ytimen ympärille syntyy kontekstien kautta yhteen sopivia sivumerkityksiä, jotka kuuluvat sanan merkitykseksi eriasteisesti. Polysemia on aineistossa sekä luova voima että vakiintumisen hidastaja. Kieles- sä olemassa olevia nimityksiä hyödynnetään aineistossa uusien käsitteiden ni- meämiseen, kun se sanan merkityksien pohjalta on mahdollista. Silloin uuden käsitteen merkitys assosioituu kielenkäyttäjän mielessä ennestään tuttuun merki- tykseen ja sanan merkitys voi laajentua. Toisaalta polysemiasta pyritään aineis- tossa yleensä pikkuhiljaa eroon ja nimitys pyrkii vakiintumaan yhden käsitteen nimitykseksi. Silloin polysemia liittyy kategorioiden kehittymiseen ja eriytymi- seen, ja sitä voidaan pitää nimityksen vakiintumista hidastavana ilmiönä, jota kielenkäyttäjät pyrkivät tietoisesti tai tiedostamattaan karsimaan. Aineistosta tekemäni huomiot vahvistavat Karihalmeen (1996, 188) käsitystä siitä, että po- lysemia liittyy erikoiskielen syntymiseen ja sanan yleis- ja erikoiskielisen merki- tyksen eriytymiseen. Aineiston polysemia näyttää sopivan myös Temmermanin (2000, 153–154) huomioihin, että polysemia on osa termistön diakronista kehi- tystä ja kategorioiden syntymistä ja eriytymistä. Polysemialla on myös 1800- luvun aineistossa oma funktionsa. 11.2 Synonyymisyys ja sen merkitys vakiintumiseen Luvuissa 4–9 on käsitelty aineiston nimitysten variaatiota. Variaatiolla on käsit- telyluvuissa tarkoitettu käsitteen nimitysten leksikaalista vaihtelua 1800-luvun aikana. Variaatio on käsittänyt esimerkiksi semasiologista nimitysten merkitys- ten variaatiota, onomasiologista nimeämisen näkökulman variaatiota ja konteks- tuaalista sanan kirjoitusasun variaatiota. Variaation käsite on sillä tavalla ongel- 11 Semanttisten ilmiöiden vaikutus vakiintumiseen 301 maton, ettei se ota kantaa varianttien keskinäiseen suhteeseen. Huomattavasti ongelmallisempaa on puhua käsitteen synonyymisistä nimityksistä. Vanhastaan erityisesti Wörter und Sachen -tutkimusperinne keskittyi nimenomaan syno- nyymisten nimitysten selvittämiseen (esim. Nirvi 1952). Nykyisen kognitiivisen semantiikan tutkimuksen mukaan täysi sanojen synonyymisyys on mahdoton ilmiö, koska sanojen käyttöalat ja synnyttämät assosiaatiot ovat yksilöllisiä ja vaihtelevia (ks. Langacker 1988, 10–11; Sivonen 2006, 402–403). Synonyymit eivät voi juuri koskaan kuvata täysin samoin samaa tarkoitetta. 1800-luvun ai- neiston variaatiossa on silti myös synonymiaa. Pyrin seuraavaksi kuvaamaan synonymiaa semanttisena ilmiönä aineistosta tekemieni havaintojen avulla. Aineiston nimitysten keskinäiset suhteet ovat synonymian kannalta erilai- sia; synonymia voidaan katsoa jatkumon omaiseksi ilmiöksi. Sen ääripäissä ovat täysin synonyymiset variantit ja suhteeltaan vain jossain määrin synonyymiset variantit. Tässä aineistossa on mielestäni siis myös täysiä synonyymeja, joita tosin voisi pitää samana nimityksenäkin. Kuvaan synonymian jatkumoa seuraa- vaksi esimerkkien ja kuvion 6 avulla. Nimitysvariantit Eri nimitykset A B C D E Täysi synonymia Täysi ei-synonymia Sama tarkoite Eri tarkoite KUVIO 6. Synonyymisyyden jatkumo suhteessa nimitysvariantteihin ja eri ni- mityksiin ja samaan ja eri tarkoitteeseen. Täydet synonyymit (kuvion 6 A) ovat luonteeltaan nimityksiä, joiden välil- lä on vain kontekstuaalista asujen variaatiota, joka voi johtua esimerkiksi vieras- sanan kirjoitusasun mukautumisasteesta, kuten sanoissa gradi ja graadi, tai sa- nan asun alueellisesta vaihtelusta, kuten sanoissa puolipäiväpiiri ja puolipäivä- piiru tai sanoissa pohjainen ja pohjoinen. Näillä varianteilla ei 1800-luvun ai- neistossa ole merkityseroja eivätkä ne synnytä erilaisia assosiaatioita, vaikka nykylukijan näkökulmasta varianteista toinen on esimerkiksi murteellinen. 1800-luvun aineistossa variantit kuvaavat samaa tarkoitetta eikä kirjoittaja tai kääntäjä ole tietoisesti valinnut nimityksen varianttia. Näin synonyymisiä va- riantteja voisi pitää jopa yhtenä nimityksenä, eikä niitä välttämättä tarvitse näh- dä eri synonyymeina. Variaation näkökulmasta ne kuitenkin ovat jollakin tavoin eroavia, vaikka ero ei ole semanttinen. Seuraavaan ryhmään (kuvion 6 B) voidaan katsoa nimitykset, jotka ovat lä- hes synonyymisiä mutta joissa on jokin pieni merkitysero esimerkiksi taivutus- muodon tai johtimen takia. Tällaisia sanapareja ovat esimerkiksi nimitykset, joi- III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 302 den määriteosan voi olla joko nominatiivissa tai genetiivissä, kuten maa-akseli ja maanakseli sekä vuorenhuippu ja vuorihuippu. Genetiivialkuinen määriteosa voi näissä sanoissa yhdistää tiiviimmin edusosan kokonaisuuden osaksi, kun nominatiivialkuinen määriteosa taas tarkentaa edusosaa. Pieniä merkityseroja voivat aiheuttaa myös varianttien eri johtimet, esimerkiksi ylänne ja ylänkö sekä vesijako ja vedenjakaja, joissa esimerkiksi teonnimen johdin ja tekijänjohdin voivat synnyttää erilaisen mielikuvan. Näissäkin tapauksissa nimitysten välinen variaatio on kontekstuaalista. Variaatio voi johtua alueellisista murre-eroista tai olla tietoinen valinta, jolloin kyse voi olla myös pienistä merkityseroista. Nimi- tykset kuitenkin nimeävät samaa tarkoitetta ja ovat tässä mielessä synonyymejä. Edellisiä nimitysvariantteja astetta vähemmän synonyymisiä ovat luonteel- taan nimitykset, joita käytetään kontekstissa synonyymeina mutta joiden merki- tys saattaa poiketa esimerkiksi sanan käyttöalan vuoksi jonkin verran (kuvion 6 C). Tällaisia melko synonyymisiä nimityksiä ovat esimerkiksi vierassanan ja omaperäisen nimityksen varianttiparit, kuten delta ja suuhaaramaa, scirocco ja kuuma etelätuuli sekä reikä ja kraateri ’kraatteri’. Muita merkitykseltään hyvin läheisiä nimityspareja ovat esimerkiksi selittävät parafraasinimitykset, kuten keidas ja asunto sekä napa ja maannapa, ja esimerkiksi koodinvaihdon kautta selittävät toisen kielen nimitykset, kuten saaristo ja skärgård. Näissäkin tapauk- sissa on kyse kontekstuaalisesta variaatiosta, ja eri nimityksillä voidaan esimer- kiksi auttaa erilaisia lukijoita ymmärtämään käsitettä ja pikkuhiljaa totuttaa uu- teen suomenkieliseen termiin. 1800-luvun oppikirjojen kaksi- ja monikielisille lukijoista oli helpompaa ymmärtää vierassana ja äidinkieltään suomenkielisten lukijoiden taas uusi suomenkielinen termi. Näin ikään kuin varmistettiin, että kaikki tiesivät, mitä tarkoitettiin. Nämäkin nimitykset kuvaavat melko yksiselit- teisesti samaa tarkoitetta. Merkitykseltään selvästi edellisiä vähemmän synonyymisiä ovat variantit, jotka kuvaavat käsitettä eri näkökulmista (kuvion 6 D). Näiden nimitysten väli- nen variaatio on onomasiologista. Onomasiologian katsotaan tutkivan nimitysten synonymiaa, mutta ainakin tässä aineistossa näiden nimitysten välillä voi nähdä selkeän merkityseron, vaikka ne käyttöalaltaan olisivat samanlaisia ja kuvaisivat samaa tarkoitetta. Tällaisia nimityspareja ovat esimerkiksi vuorijono, vuoriselkä ja vuoririvi sekä vuoristo ja vuorijoukko. Aineiston variaatiosta tähän ryhmään kuuluu valtaosa nimitysvarianteista, ja ne saattavat eriytyä myös kuvaamaan eri tarkoitteita tai olla polyseemisiä. Toinen onomasiologisen variaation synonyymityyppi ovat nimitykset, jotka ovat vain jossain määrin tai hyvin vähän synonyymisiä eivätkä ole yksiselittei- sesti saman tarkoitteen nimityksiä (kuvion 6 E). Tähän ryhmään kuuluvat nimi- tykset, joiden suhteen voisi myös tulkita hyponyymiseksi mutta jotka aineistossa esiintyvät saman käsitteen nimityksinä. Ryhmään kuuluvat nimitykset voivat myös kuulua kategoriaan, jossa ala- ja yläkäsitteet eivät ole selkeästi erottuneet. Tällaisia nimityksiä on esimerkiksi AAVIKON ja ARON nimityksissä. AAVIKON nimityksissä esimerkiksi korpi ja santakorpi voisivat muodostaa myös ylä- ja 11 Semanttisten ilmiöiden vaikutus vakiintumiseen 303 alakäsiteparin, mutta näin ei aineistossa ole. Vastaavanlainen pari voisi olla esi- merkiksi erämaa ja kivikkoerämaa. ARON nimityksissä vastaavia pareja ovat esimerkiksi aro ja ruohoaro sekä aro ja heinäaro. Ruohoisuus sisältyy myös aron merkitykseen, ja nimitystä ruohoaro voi pitää aron läpinäkyvämpänä va- rianttina. Samantapaisia pareja ovat esimerkiksi harju ja hiekkaharju, kari ja kivikari sekä vuori ja vuorikukkula. Aineistosta voidaan siis nimetä eriasteisesti synonyymisiä nimityksiä, ja synonymian käsitteen käyttäminen on tässä suhteessa osoittautunut ongelmalli- seksi. Vakiintumiseen synonyymisyyden aste näyttää vaikuttavan siten, että vain asultaan poikkeavat, täysin synonyymiset nimitykset mielletään selvästi saman käsitteen nimityksiksi samoin kuin vierassana ja sitä vastaava omaperäinen ni- mitys. Vierassanan ja omaperäisen nimityksen vakiintumista jonkin käsitteen nimitykseksi edesauttaa myös se, että ne esiintyvät lähteissä usein samassa kon- tekstissa, parina. Taivutusasun tai johtimen variaatio taas aiheuttaa enemmän vakiintumattomuutta ja pitää synonyymiset nimitykset pikemminkin erillään kuin yhdistää käsitteen eri nimityksiä. Eri taivutus- tai johdinvariantit, esimer- kiksi nimityksen nominatiivi- tai genetiivimuoto, esiintyvät eri lähteissä ja toisen muodon valinta voi olla joka tietoista tai tiedostamatonta. Taivutusmuotojen ja sanan asujen variaatio hidastaa selvästi vakiintumista. Vakiintumista vaikeutta- vat myös onomasiologisen variaation kautta syntyvät osittain tai vähän syno- nyymiset nimitykset. Näiden nimitysten kohdalla voi olla myös kyseenalaista, ovatko ne saman käsitteen tai kategorian nimityksiä: kielenkäyttäjäkään ei voi aina olla varma, mitä nimitys tarkalleen tarkoittaa, vaikka sana olisi rakenteel- taan melko läpinäkyvä, jos sana on hänelle ennestään vieras. III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 304 12 SANASTON RAKENTEEN VAIKUTUS VAKIINTUMISEEN Luvussa 12 keskityn aineiston nimitysten rakenteelliseen analyysin. Olen ryhmi- tellyt aineistoni sekä nimeämisen että sananmuodostuksen näkökulmasta. Ni- meämisen näkökulmasta tarkastelen sanaston alkuperää: nimitykset on saatu maantieteen sanastoon eri tavoin, ja ne voidaan jakaa kielessä ennen 1800-lukua esiintyneisiin nimityksiin (luku 12.1), 1800-luvulla muodostettuihin ja sepitet- tyihin nimityksiin (luku 12.2), 1800-luvun käännöslainanimityksiin (12.3) ja 1800-luvun vierassanoihin (12.4). Ensimmäisessä luvussa käsittelen pääasiassa vanhassa kirjasuomessa esiintyneitä nimityksiä ja muissa luvuissa 1800-luvulla kirjakieliseen käyttöön otettuja nimityksiä. Luvussa 12.1 ovat mukana kaikki aiemmin esiintyneet perussanat, johdokset, yhdyssanat ja sanaliitot. Luvussa kä- sitellään nimityksiä, jotka esiintyvät aineistossa, ja luvun lähtökohta on siksi eri- lainen kuin luvussa 3.1, jossa tarkastellaan vanhan kirjasuomen nimityksiä ensi- esiintymäluettelojen avulla. Luvussa 12.2 mukana ovat muodostetut ja sepitetyt nimitykset, ja lukuun 12.3 olen erotellut käännöslainanimitykset. Olen yhdistä- nyt muodostetut ja sepitetyt nimitykset, koska esimerkiksi analogian tai epäsuo- rasti muodostettujen ja vapaasti sepitettyjen nimitysten pitäminen erillään varsi- naisesti muodostetuista nimityksistä on osoittautunut hankalaksi. Otan rajan- käyntiin kantaa luvussa tapauskohtaisesti. Lisäksi olen ryhmitellyt aineistoa tarpeen mukaan alaluvuiksi sananmuo- dostustavan perusteella: tarkastelen erikseen perussanoja, johdoksia, yhdyssano- ja ja sanaliittoja. Luvuissa 12.2 ja 12.3 käsitellään molemmissa 1800-luvun joh- doksia, yhdyssanoja ja sanaliittoja eri luvuissa, koska olen tehnyt ensisijaisen jaottelun nimeämistavan perusteella ja koska pyrin käsittelemään jokaisen nimi- tyksen vain kerran. Luvussa 12.4 tarkastelen vierassanoja suomen kieleen mu- kautumisen perusteella erikseen yleis-, erikois- ja sitaattilainoina. Kaikissa lu- vuissa näkökulmana on sanojen rakenteen vaikutus vakiintumiseen, mutta erityi- sesti kokoan aineistosta nousseet huomiot lopuksi luvussa 12.5. 12.1 Kielessä ennen 1800-lukua esiintyneet nimitykset 12.1.1 Johtamattomat ja yhdistämättömät perussanat Nykykielessä johtamattomiin ja yhdistämättömiin perussanoihin kuuluu sekä vanhaa omaperäistä että eri aikoina muista kielistä lainattua sanastoa. Perussanat ovat morfologisesti yksinkertaista sanastoa, eikä niistä voi erotella morfologisia osia (esim. Häkkinen 1990, 83). Perussanojen ryhmä kasvaa pääasiassa lainasa- nojen kautta (tarkemmin esim. mt., 86–87). Tässä luvussa tarkasteltavina ovat sekä omaperäiset perussanat että sellaiset vanhat lainasanat, joita kielenkäyttäjät eivät enää tunnista lainatuiksi. Näihin nimityksiin voi kuulua myös käännös- ja 12 Sanaston rakenteen vaikutus vakiintumiseen 305 erityisesti merkityslainoja muista kielistä. Uudemmat mutta kirjakielessä ennen 1800-lukua esiintyneet vierassanat käsitellään erikseen luvussa 12.1.4. Suomen kielen vanhinta omaperäistä sanastoa edustavat sanat, joilla on vastineita sekä lähi- että etäsukukielissä. Esisuomalaisen kauden sanoja, joilla on vastineita samojedikielissä, sanotaan kantauralilaisiksi. Hyvin vanhoja ovat myös toisen kehityskauden ugrilaiskielten ja itämerensuomalaisten kielten yhtei- set suomalais-ugrilaiset sanat. Vanhimmat sanat nimittävät enimmäkseen joka- päiväisen elämän asioita, ja sanojen kantamuodot ovat useita tuhansia vuosia vanhoja. Kolmanneksi vanhinta suomen kielen sanastokerrostumaa ovat kanta- suomalaiset sanat, jotka muodostavat varhaiskantasuomen eli itämerensuoma- laisten kielten ja saamen yhteisen sanaston. Neljänteen, erityisesti myöhäiskan- tasuomen sanastokerrostumaan kuuluvat itämerensuomalaisten kielten yhteiset omaperäiset ja lainatut sanat. Nuorimpaan sanastokerrostumaan kuuluvat puo- lestaan suomen kielen erilliskehityksen aikana syntyneet tai lainatut sanat. (Häkkinen 1990, 163–164; NES, 12–13.) Kaikkiin suomen kielen sanastokerrostumiin kuuluu lainasanoja. Vanhim- mat lainasanat on saatu kantauraliin ja suomalais-ugrilaiseen kantakieleen indo- eurooppalaisesta kantakielestä. Erityisen paljon lainasanoja on myöhemmin saa- tu balttilaisista ja germaanisista kielistä. Kantabalttilaiset ja kantagermaaniset lainasanat ovat usein jo kantasuomen ajalta. Sen jälkeen suurin osa lainoista on germaanisia: ensin germaanisia ja kantaskandinaavisia, myöhemmin erityisesti skandinaavisia. Suomen kielen erityiskehityksen aikana runsaasti lainasanoja on saatu ruotsista mutta myös venäjästä. (Häkkinen 1990; NES, 13–14.) Ikivanhoja lainoja on erityisesti maantieteellisessä sanastossa, joka saattaa säilyttää alueen vanhoja nimityksiä esimerkiksi kielen vaihtuessa (ks. Saarikivi 2004, 207). Johtamattomia ja yhdistämättömiä perussanoja esiintyy 1800-luvun aineis- tossa 93, mikä on noin viisi prosenttia aineiston kaikista nimityksistä. Näistä sa- noista valtaosa on esiintynyt kirjakielessä jo vanhassa kirjasuomessa, ja ne on saatu kirjakieleen murteista, sillä kirjasuomi on vahvasti perustunut puhuttuun kieleen. 1800-luvun kirjoittajat hyödyntävät perussanoja käyttäessään pääasiassa kirjakielessä olemassa olevia käsitteitä ja niiden nimityksiä. Hyvin harvoja pe- russanoja otetaan aineistossa uuden käsitteen nimitykseksi eri merkityksessä kuin se on aiemmin esiintynyt (vrt. luku 2.4.2.1). Kantasuomea vanhempia omaperäisiä perussanoja eli sanoja, joilla on vas- tineita suomen lähisukukielissä ja ainakin yhdessä etäsukukielessä, ovat ala, aro ’kostea luonnonniitty’, ilma, joki, juuri, järvi, kaari, kehä, kenttä, kolo, koski, kulma, laakso, lampi, lounas (ja sen rinnakkaismuoto louna), maa, mäki, nenä, nummi, onsi, päivä, piiri, salmi, selkä, suu, sää, tuuli, vesi, vieri, vuo(ksi) ja vuo- ri (SSA; NES; vrt. Saarikivi 2004, 199–210). Järvelle, kentälle, maalle, selälle ja vuorelle on esitetty myös laina-alkuperä. Järvi ja selkä voivat olla balttilaisia lainoja, kenttä germaaninen laina, maa ikivanha indoeurooppalainen laina ja vuori vanha kanta-arjalainen laina. Vuori on sanana sikäli erikoinen, ettei sillä ole vastineita suomen lähisukukielissä. (NES.) Ikivanhoista nimityksistä juurel- III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 306 la, kololla, nenällä, päivällä, selällä ja suulla on kielessä ensisijaisesti muu kuin maantieteellinen merkitys. Vuoren juuren, kraatterin kolon, niemen nenän, päi- vän suunnan, vuoren selän ja joen suun merkitykset voisivat olla merkityksen siirtymisiä samankaltaisuuden takia; samanlaisia metaforisia ilmauksia on muis- sa kielissä. Näiden nimitysten kohdalla on kyse vanhan nimityksen hyödyntämi- sestä uuden käsitteen nimeämisessä. Itämerensuomalaisille kielille yhteisiä perussanoja ovat aho, haara, hetki, itä, korpi, kylki, kärki ja niemi. Aho vaikuttaa rakenteeltaan perussanalta mutta voisi olla myös johdos, jonka kantasana on vanha kantagermaaninen tai indoeu- rooppalainen laina. Hetki-sanalle on esitetty myös epävarmoja etäsukukielten vastineita. (NES.) Germaaniseen lainasanakerrostumaan kuuluvat autio, hauta, joukko, kallas, kallio, kalta, kangas, kankare, kari, keidas, kuve, laaka, lakea, laki, luode ’las- kuvesi’, paasi, palli ’maapallo’, pinta, ranta, rauma, riutta, sija ja äyräs. Sanoil- la kallas ja kalta on yhteinen germaaninen lainavartalo, jota kalta vastaa. Kallas voisi rakenteensa perusteella olla johdos. Sanan kankare -r- on lainattu, joten sana on perussana, vaikka näyttää rakenteeltaan johdokselta (ks. myös Hahmo 1994, 371–373). Samaa laina-alkuperää on myös kangas. (SSA; NES.) Balttilai- seen lainasanakerrostumaan kuuluvat harja, kaula, lahti, meri, reikä, salo, suun- ta ja virta; suunnalle on tosin esitetty myös slaavilainen laina-alkuperä (mt.). Saamesta suomeen on lainattu auhto, ja saamen kautta on voitu lainata myös ouru, joka voisi olla johdos (vrt. kouru) (mt.). Vaihtoehtoisia etymologioita on maantieteen sanoista esitetty seuraaville sanoille: kohta, kuohu ja loma ovat joko vanhoja omaperäisiä sanoja tai balttilaisia lainoja ja kenttä, kuiva, kumpu, kun- nas, luoto, nokka, noro ja pohja joko vanhoja omaperäisiä sanoja tai germaanisia lainoja (NES). Näistä sanoista kunnas voisi tosin rakenteensa perusteella olla johdos, mutta kantavartalo on tuntematon (mt.). Joko balttilainen tai germaani- nen laina on itämerensuomalaisissa kielissä esiintyvä napa (SSA; NES). Alkuperältään epäselviä mutta rakenteeltaan perussanoja ovat maantieteen sanoista aava, kalla, latva, länsi, mutka, nuha, pudas, saari, säikkä, törmä, vaa- ra ja vana (SSA; NES). Säikkä on todennäköisesti deskriptiivinen sana; vrt. sai- kara ’vapa, seiväs, oksa’ (SKES). Vaara on ilmeisesti lainattu suomen pohjoi- siin ja itäisiin murteisiin saamen kielestä, jossa sana voi olla ikivanhaa uralilaista alkuperää (SSA; NES). Selkeä enemmistö perussanoista kuuluu maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaaviin nimityksiin. Yhteensä tähän ryhmään68 kuuluu 52 perussanaa, mikä on lähes 50 prosenttia kaikista perussanoista (eri maantieteellisiin ryhmiin kuu- luvat perussanat on lueteltu taulukossa 132). Kertamuodosteita eli aineistossa vain kerran esiintyviä nimityksiä tämän ryhmän sanoista on vain 18, ja monet nimitykset kuuluvatkin maantieteellisen sanaston perusnimityksiin, esimerkiksi laakso, lahti, meri, niemi, saari ja vuori. Nämä nimitykset esiintyvät vakiintu- 68 Sama sana voi kuulua useampaan ryhmään, koska nimitykset ovat polyseemisia. 12 Sanaston rakenteen vaikutus vakiintumiseen 307 neina lähes kaikissa lähteissä. Perussanojen osuus aineiston nimityksistä on pie- ni, mutta ne kuuluvat usein yleisesti käytössä olevaan ja hyvin vakiintuneeseen sanastoon. Kaikista aineiston perussanoista kertamuodosteita onkin kaiken kaik- kiaan vain 27 eli noin 29 prosenttia. TAULUKKO 132. Kielessä ennen 1800-lukua esiintyneiden perussanojen ja- kautuminen maantieteellisiin luokkiin (kertamuodosteet sulkeissa). Maantieteellinen luokka Kielessä ennen 1800-lukua esiintynyt perussana Maan pinnanmuotojen ja ilmiöiden nimitykset (auhto), harja, hauta, (joukko), juuri, (kalla), (kallas), kallio, (kalta), kangas, (kankare), kari, (kaula), (kent- tä), (kohta), kuiva, kumpu, kunnas, kuve, (kylki), kärki, laaka, laakso, lahti, lakea, (laki), loma, luoto, maa, meri, mutka ’lahti’, mäki, nenä, niemi, nokka, nuha ’niemi’, nummi, (onsi), (ouru), (paasi), ranta, (rauma), riutta, saari, salmi, salo, selkä, (törmä), vaara, (vieri), vuori, (äyräs) Maapalloa kuvaavat nimitykset ala, (hetki), ilma, itä, länsi, lounas, maa, napa, (palli) ’maapallo’, (pinta) ’pinta-ala’, pohja ’pohjoinen’, (päivä) ’etelä’, sija ’sijainti’, suunta ’ilmansuunta’, tuuli ’ilmansuunta’ Vesistönimitykset haara, joki, järvi, koski, (kuohu), kymi, lampi, latva, noro, pudas, salmi, selkä, suu, vesi ’vesistö’, virta Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitykset (aava), (aho), aro, autio, kangas, keidas, (kolo), korpi, luode, reikä ’kraatteri’, riutta, vuoksi Ilmastonimitykset ilma, (kulma), (piiri) ’vyöhyke’, sää, tuuli Seuraavaksi eniten mutta huomattavasti vähemmän perussanoja on maapal- loa kuvaavissa nimityksissä. Tähän ryhmään kuuluu 15 sanaa, ja kertamuodos- teita näistä on neljä. Tämänkin ryhmän nimityksistä erityisesti ilmansuuntien nimet itä, lounas, länsi ja pohja ovat yleisesti käytössä; itä ja länsi ovat vakiin- tuneet käyttöön jo vanhassa kirjakielessä. Vesistösanastoon kuuluu perussanois- ta 14 nimitystä, joista vain yksi on kertamuodoste. Monet sanat kuuluvatkin va- kiintuneeseen ja aineistossa yleisesti käytössä olevaan sanastoon, esimerkiksi joki, järvi, koski, salmi ja virta. Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimi- tyksiin kuuluu perussanoista 12. Näistä kertamuodosteita on kolme, ja sanasto on muutenkin edellisiä ryhmiä vakiintumattomampaa, sillä erityisen yleisessä ja vakiintuneessa käytössä ei ole yksikään nimitys. Ilmastosanaston nimityksiä pe- russanoista on viisi, ja niistä kertamuodosteita on kaksi. Perussanojen osuus aineiston nimitysten kokonaismäärästä on pieni, mutta nimityksinä ne ovat pääasiassa yleisesti käytössä olevia. Perussanat muodosta- vatkin maantieteellisen sanaston pohjan ja ovat sanaston yleiskielisintä osaa, III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 308 jonka kirjakielinen perinne on syntynyt vanhan kirjasuomen aikana. Tämä sa- nasto on saatu kirjakieleen murteista, ja varsinaisia erikoistermejä perussanoissa on vähän. Perussanoihin kuuluvalle sanastolle on kuitenkin pyritty erityisesti 1900-luvun alussa määrittelemään yleiskieltä tarkempi erikoismerkitys. Tämä erikoissanaston määrittely alkaa jo 1800-luvun oppikirjoissa, joissa myös perus- sanastoon kuuluvia nimityksiä, esimerkiksi joki ja vuori, määritellään ja sijoite- taan osaksi käsitejärjestelmää, vaikka niiden voisi olettaa olevan merkityksel- tään kielenkäyttäjille ennestään tuttuja. 12.1.2 Johdokset Kielessä ennen 1800-lukua esiintyneet johdokset kuuluvat kaikki suomen kielen omaperäiseen sanastoon, mutta olen käsitellyt tässä luvussa myös sellaisia alku- perältään käännettyjä johdosnimityksiä, joita on käytetty kirjakielessä ennen 1800-lukua. Sananmuodostukseltaan johdoksia muistuttavat erikoislainoiksi tul- kittavat sanat, jotka on mukautettu kieleen esimerkiksi loppuvokaalin -i avulla, käsitellään kirjakielessä aiemmin esiintyneiden nimitysten osalta luvussa 12.1.4. Ennen 1800-lukua esiintyneitä johdoksia on aineistossa 60; vain noin kolme pro- senttia kaikista nimityksistä. Nimitykset ja niiden nimeämät käsitteet ovat yleen- sä esiintyneet jo vanhassa kirjasuomessa; vain harvoissa tapauksissa vanhaa ni- mitystä hyödynnetään uuden käsitteen nimeämisessä. Kaikki aineiston johdokset ovat substantiiveja, joten aineistossa esiintyy vain substantiivijohtimia tai sellai- sia adjektiivijohtimia, joiden avulla voidaan muodostaa myös substantiiveja. Sa- nojen kanta voi olla kuitenkin nomini tai verbi. Ennen 1800-lukua esiintyneet johdokset on muodostettu useilla joh- timilla. Muutamat johtimet ovat kuitenkin olleet muita produktiivisempia. Nämä ovat sanastossa yleisiä johtimia muutenkin. Teon ja teon tuloksen tai kohteen sekä välineen ja olotilan johdin -e esiintyy aineistossa nimityksissä ahde, luode, lähde, pyörre ja rinne. Johdinta on käytetty yleisesti vanhan kirjasuomen aikai- sessa sanastossa (Häkkinen 1994a, 426). Paikannimijohtimen -lA avulla on muodostettu ilmansuunnan nimitys etelä, joka tarkoittaa edessä oleva paikkaa, ’paikkaa kodan edessä’ (Hakulinen, L. 1979, 129). Johdin esiintyy myös kukku- laa tarkoittavassa kertamuodosteessa hyppylä, joka on etelää selvästi abstrak- timpi, deminutiivinen nimitys. Vanhassa kirjasuomessa hyppy-kannasta esiintyy kaksi varianttia, hyppylä ja hyppyrä, jotka voivat olla murteellisia variantteja (VKS). Ruotsin vastine on hympel, joten johtimen l-aines voi selittyä lainatuksi. Muita -lA-johtimellisia sanoja ovat kukkula, luola, matala ja nyppylä, mutta luo- la-sanan alkuperä on epäselvä; todennäköisesti sen kantana on luo- ja johtimena -la (NES). Muuta kuin paikkaa tarkoittaa astetta merkitsevä johdos pykälä. Ai- neiston kaikki -lA-johdokset kuuluvat kirjakielessä ennen 1800-lukua esiintynei- siin sanoihin. Tämä johdin kuuluukin aineistossa tyypillisiin vanhan kirjasuo- men ajan johtimiin, sillä sitä ei käytetä uudismuodosteiden muodostamisessa 12 Sanaston rakenteen vaikutus vakiintumiseen 309 enää 1800-luvulla. Tämä on yllättävää, sillä muuten -lA-johdinta on käytetty 1800-luvun uudissanojen luomisessa yleisesti (Häkkinen 1994a, 427, 429). Yleinen johdin ennen 1800-lukua kielessä esiintyneissä johdoksissa on -e- johtimen lisäksi -O, jonka avulla muodostettuja sanoja ovat 1800-luvulla kerta- muodosteiksi jäävät nimitykset alho (< alha-), eno (< enä- ’suuri’) ja keto ’jon- kinlainen tasanko’ (< kesi ’kuiva pintakerros’). Muutamassa aineslähteessä esiintyvät johdokset korko ’kohouma’ (sama kanta kuin sanassa korkea), notko (sama kanta kuin sanassa notkea), puro (joko sama kanta kuin sanassa puristaa tai < purra) ja rotko (samaa deskriptiivistä alkuperää kuin rotkottaa) (SSA; NES). -O voisi olla johtimena myös sanassa kaakko, joka voi olla samaa alkupe- rää kuin esimerkiksi linnunnimi kaakkuri (NES). -lA-johtimen tapaan tätäkään johdinta ei enää käytetä 1800-luvun uudismuodosteiden tekemiseen. Vastaavan- lainen johdin on -U. Aineiston johdoksista kirjakielessä ovat ennen 1800-lukua esiintyneet harju (< harja), myrsky (sama kanta kuin sanassa myristä), töyry (< töyrä) ja vieru ’rinne’ (sama kanta kuin sanassa vieriä) (SSA; NES), eikä joh- dinta käytetä enää 1800-luvun uudissanoissa. Vanhasta kirjasuomesta saatujen nimitysten neljäs yleinen johdin on etenkin ominaisuudennimitysten johdin -(U)Us : -(U)ute-. Tällä johtimella muodostettuja sanoja ovat kohoumaa tarkoit- tava korkeus, pituusastetta tarkoittava pituus sekä pinta-alaa tarkoittavat nimi- tykset avaruus, laajuus ja laveus. Nimityksistä korkeus ja pituus voisivat olla käännöslainoja ruotsin vastineista höjning ja längd. Johtimella onkin vanhassa kirjasuomessa muodostettu erityisesti mittojen nimityksiä (Hakulinen, L. 1979, 144). Lyhytvokaalinen muoto lakeus on puolestaan johdettu sanasta lakea, joka on germaaninen laina (NES). Paikannimijohtimella -Us : -Ukse- on johdettu vuoren juurta tai alaosaa tarkoittava sana alus, jonka kanta voisi olla ala- (esim. ISK, 210). Kannasta tarkoittava kynnys on todennäköisesti johdettu sanasta kynsi (NES). Yleisesti käytössä aineistossa on lisäksi pudota-verbin johdos putous. Kielessä ennen 1800-lukua esiintyneissä johdoksissa on lisäksi runsaasti yksittäisiä muita johtimia. Johdin -inen esiintyy sekä i:llisessä että i:ttömässä asussa sanoissa pohjainen ja pohjanen. Sanan särkkä alkuperä on epäselvä, mut- ta sana voisi rakenteensa perusteella olla johdos. Silloin kanta voisi olla sama kuin esimerkiksi sanoissa särmä ja särkeä. (NES.) Johdinaines -kkA on nykykie- lessäkin produktiivinen substantiivijohdin, jolla muodostetaan deminutiiveja ja teonnimiä. Johtimella -ke muodostetaan nykykielessä deminutiivisia ja kantasa- nan kaltaisuutta kuvaavia sanoja; vanhassa kirjasuomessa esiintyy yleisimmin niemimaata tarkoittava johdos saareke. Johdinta -(i)kkO käytetään merkitsemäs- sä esimerkiksi kollektiivisuutta ja paikkaa, kuten sanoissa jäätikkö ja rannikko. Johdin -mA esiintyy 1800-luvun aineistossa sijaintia tarkoittavassa sanassa ase- ma, joka on johdos ikivanhasta mutta kielestä kadonneesta asea-verbistä (SSA). Johtimen -mUs avulla on muodostettu veden pyörrettä tarkoittava kurimus, jon- ka kantana voi olla esimerkiksi solaa tarkoittava vanha omaperäinen sana kuru (ks. NES s. v. kuri). Johtimella -nkO on muodostettu erityisesti paikkaa tarkoit- tavia maantieteellisiä sanoja. Vanhassa kirjasuomessa niistä on esiintynyt vain III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 310 nimitys alanko. Myös johdin -nne on yleinen maastotermien johdin. Vanhassa kirjasuomessa käytössä on jäätikön merkityksessä sana iljanne, jonka kantasana on tuntematon (NES). Teonnimien tai teon tuloksen tai kohteen nimien johdin -ntO esiintyy sijaintia tarkoittavassa sanassa asento (< ase-, vrt. asema), kanavaa tarkoittavassa nimityksessä kaivanto sekä yleisimmin niemeä tai niemimaata tarkoittavassa sanassa saarento. Nimityksistä kaivanto voi olla kanavan merki- tyksessä käännöslaina ruotsin vastineesta grävning. Johtimella -Os on muodos- tettu aineistossa kanavaa tarkoittava kertamuodoste kaivos, joka voi kaivannon tavoin olla käännöslaina. Nykykielessä johdin -skO ei ole enää produktiivinen. 1800-luvun aineistossa se esiintyy kuitenkin pallonpuoliskoa tarkoittavassa sa- nassa puolisko. 1800-luvulla yleisellä johtimella -(i)stO on muodostettu vanhas- ta kirjakielestä pohjautuvassa aineistossa vain kollektiivisubstantiivi vesistö. Vanhalla possessiivisuutta ilmaisevalla *-pA-johtimella (ks. Hakulinen, L. 1979, 146–147) on 1800-luvun aineistossa muodostettu uomaa tarkoittava nimitys juo- va, jonka perusmuoto voi olla joko juova tai juopa. Johdinaines on joka tapauk- sessa samaa alkuperää. (SSA.) Sana huippu on tulkittu johdokseksi vanhasta puolaa tai käämiä tarkoitta- vasta sanasta hui. Johdin ei kuitenkaan ole nykykielessä produktiivinen. Sana voi olla myös deskriptiivinen, jolloin se tulkittaisiin perussanaksi. (SSA; NES.) Sanat manner ja mantere ovat molemmat *manta-vartalon (vrt. mantu) vanhoja johdoksia (SSA). Sana penger on vastaavanlainen johdos kuin sana manner; sen kantana on germaaninen laina, joka esiintyy johdoksessa penkki (NES). Sana esiintyy aineistossa myös asussa penner. Samantapaisia johdoksia ovat sanat taival ja taipale, joiden kantana on todennäköisesti sama sana kuin verbissä tai- pua. Näissä sanoissa johdinaineksena on -l tai -le. (SSA; NES.) Sana oja on johdettu vanhasta kantasuomen vartalosta *?- tai *??- (vrt. vuo ja vuotaa) (NES), ja johdin on todennäköisesti sama kuin nykykielen produktii- vinen -ja-johdin, esimerkiksi teki|jä. Etenkin Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan murteissa kukkulaa ja kumpua tarkoittava pättärä on johdos kannasta *pätä tai *pättä (SSA). Sana tyven on todennäköisesti rakenteensa perusteella johdos (ty- vene-). Sen kantana voisi olla vanha suomalais-ugrilainen sana *tiwä. (NES.) Sanan ulappa kantana on todennäköisesti sama sana kuin sanoissa ulko- ja ulot- tua (SSA). Johdinaines -ppA esiintyy aineistossa vain tässä sanassa eikä ole ny- kykielessä produktiivinen. Kielessä ennen 1800-lukua esiintyneet johdokset kuuluvat pääasiassa maan pinnanmuotojen nimityksiin, sillä 50 johdoksesta tähän ryhmään kuuluu 32 eli hieman yli puolet (eri maantieteellisiin ryhmiin kuuluvat johdokset on lueteltu taulukossa 133). Johdoksista monet kuuluvat maantieteen perussanastoon, esi- merkiksi alanko, harju, huippu, kukkula, manner ja rannikko. Nimityksistä yh- deksän on kuitenkin 1800-luvun aineistossa kertamuodosteita. Näitä nimityksiä käytetään esimerkiksi vanhasta kirjakielestä poikkeavassa merkityksessä uuden käsitteen nimityksinä, kuten alus ’vuoren juuri’ ja keto ’tasanko’, tai nimitys on otettu suppean alueen murteesta, kuten hyppylä. Toisen merkittävän ryhmän kie- 12 Sanaston rakenteen vaikutus vakiintumiseen 311 lessä ennen 1800-lukua esiintyneistä johdoksista muodostavat maapalloa kuvaa- vat nimitykset, joita on yhteensä 13. Ryhmään kuuluu erityisesti PINTA-ALAN nimityksiä (avaruus, laajuus ja laveus) ja ilmansuuntien nimityksiä (etelä, luo- de, pohjainen ja pohjanen). Kertamuodosteita nimityksistä on vain kolme. Lähes yhtä monta kielessä ennen 1800-lukua esiintynyttä johdosta kuuluu vesistönimi- tyksiin, joita on 11. Myös näissä nimityksissä on yleisiä perussanastoon kuulu- via nimityksiä, kuten puro, putous ja vesistö. Kertamuodosteita tämän ryhmän sanoista on kolme. Näiden ryhmien lisäksi kaksi johdosta kuuluu Suomen maan- tieteelle vieraiden ilmiöiden nimityksiin ja kaksi ilmastonimityksiin. Kaiken kaikkiaan näistä johdoksista kertamuodosteita 16 eli noin 27 prosenttia kaikista kielessä ennen 1800-lukua esiintyneistä johdoksista. Johdoksia voi pääasiassa pitää maantieteen perussanastoon kuuluvina ja melko vakiintuneina. Niiden muodostamiseen on käytetty useita yleisiä johtimia. TAULUKKO 133. Kielessä ennen 1800-lukua esiintyneiden johdosten jakau- tuminen maantieteellisiin luokkiin (kertamuodosteet sulkeissa). Maantieteellinen luokka Kielessä ennen 1800-lukua esiintynyt johdos Maan pinnanmuotojen ja ilmiöiden nimitykset (ahde), alanko, (alho), (alus), harju, huippu, (hyppylä) ’kukkula’, juova, (keto) ’jonkinlainen tasanko’, (kor- keus) ’kohouma’, korko ’kohouma’, kukkula, (kynnys) ’kannas’, lakeus, (luola), manner, mantere, matala, noro, notko, nyppylä, penger, pättärä ’kukkula’, ran- nikko, rinne, rotko, saareke, saarento, särkkä, taipale, (taival), vieru ’rinne’ Maapalloa kuvaavat nimitykset asema, (asento), avaruus ’pinta-ala’, etelä, kaakko, (laajuus) ’pinta-ala’, laveus ’pinta-ala’, luode, pituus, pohjainen, pohjanen, (puolisko) ja pykälä ’aste’ Vesistönimitykset (eno), kaivanto ’kanava’, (kaivos) ’kanava’, kurimus ’veden pyörre’, lähde, oja, puro, putous, pyörre, (ulappa), vesistö Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitykset (iljanne), jäätikkö Ilmastonimitykset myrsky, (tyven) 12.1.3 Yhdyssanat ja sanaliitot Suomen kielen etymologiset sanakirjat ovat keskittyneet etenkin perussanojen mutta myös johdosten analysointiin. Tietoa vanhoista yhdyssanoista on näissä sanakirjoissa vähän. Yhdyssanoja voidaan suomen kielessä muodostaa produk- tiivisesti olemassa olevista sanoista, ja niiden merkitystä pidetään usein lä- III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 312 pinäkyvänä. Siksi niiden selittäminen on esimerkiksi nykysuomen sanakirjoissa katsottu tarpeettomaksi. Osittain tästä johtuen yhdyssanojen etymologiointia ei juuri ole tehty (Häkkinen 1985, 41; Häkkinen 1990, 11; vrt. Hurskainen 2005). Tämä vaikeuttaa aineiston yhdyssanojen ryhmittelyä kielessä ennen 1800-lukua esiintyneisiin ja 1800-luvulla muodostettuihin nimityksiin. Sanaliittoja ei näihin sanakirjoihin ole kirjattu juuri lainkaan. Olen pyrkinyt kuvaamaan tässä luvussa sanastoa siten, että jokainen nimitys esiintyy vain yhdessä luvussa. Erityisesti yhdyssanat ja sanaliitot voisi kuitenkin käsitellä useissa luvuissa ja ryhmittely on osittain mielivaltainen. Käsittelen tässä luvussa kirjakielessä ennen 1800-lukua esiintyneet yhdyssanat ja sanaliitot ja luvuissa 12.2.2 ja 12.2.3 vain ne 1800- luvun yhdyssanat ja sanaliitot, joille en ole tämän aineiston perusteella pystynyt osoittamaan käännöslaina-alkuperää. 1800-luvulla käännöslainoina kieleen tul- leet yhdyssanat ja sanaliitot olen käsitellyt luvussa 12.3. Kokoan yhdyssanojen osia ja rakennetta koskevia tietoja yhteen lopussa luvussa 12.5. Kirjakielessä vanhassa kirjasuomessa esiintyneitä yhdyssanoja on aineis- tossa vähän ja niistä monet ovat käännöslainoja; yhteensä nimityksiä on 57. Ni- mityksistä varhaisimpia ovat erämaa, itäpohja, lounasilma, maakunta, maanjä- ristys, mailma, penikulema, penikulma, penikuorma, jotka esiintyvät jo Mikael Agricolalla 1500-luvulla (Jussila 1998). Sana autiomaa on esiintynyt autiotilan merkityksessä Ljungo Tuomaanpojalla 1600-luvulla (mt.). Muita 1600-luvun yhdyssanoja ovat kiviroukkio, länsipohja, merenlahti, merituuli, mäkimaa, pe- ninkulma, valtameri ja vuorikunta (mt.). Alankomaa esiintyy kirjakielessä Suo- menkielisissä Tieto-Sanomissa 1776 ja sen synonyymi alankopaikka on myös 1700-luvun sanastoa, almanakasta 1788 (VKS). Muita 1700-luvulla esiintyviä yhdyssanoja ovat hiekansekaista kangasmaata tarkoittava auhtokangas, hieta- kangas, hietanummi, kiviluoto, laaksomaa, maanosa, maanpallo, mailmanosa, mannermaa, merenpuoli ’etelä’, merensaari, meri-ilma, rantamaa ja tulivuori (Jussila 1998; SSA). Daniel Jusleniuksen sanakirjassa 1745 esiintyvät itäkaakko, joensuu, maannapa, maanselkä, maaselkä ja niemimaa sekä Kristfrid Ganande- rin sanakirjassa 1780-luvulla aromaa, hietasäikkä, itäpohjainen, itäpohjanen, järvenselkä, länsietelä, länsipohjanen ja peninkuorma (Jussila 1998; VKS). Mo- lemmissa sanakirjoissa esiintyy käännöslaina etelälänsi (VKS). J. A. Frosteruk- sella esiintyvät yhdyssanat ilmapiiri ’ilmakehä’ ja maanpiiri sekä Suomenkielis- sä Tieto-Sanomissa myös itäilma, kakoi-ilma, maanjärinä ja merilänsi ’lounas’. Aineiston sanaliitoista kirjakielessä on ennen 1800-lukua esiintynyt varmasti vain tulta lennättävä vuori, joka on käytössä 1700-luvun lähteissä (ks. luku 3.1). Kirjakielessä ennen 1800-lukua esiintyneet yhdyssanat ovat aineiston va- lossa pieni ja hajanainen joukko. Niistä laajemmassa käytössä ovat 1800-luvulla nimitykset alankomaa, autiomaa, erämaa, laaksomaa, maanjäristys, maannapa, maanosa, maanpallo, maanselkä, mannermaa, merenlahti, niemimaa, penikul- ma, peninkulma, tulivuori ja valtameri. Monet yhdyssanat kuuluvatkin myö- hemmin keskeiseen maantieteen sanastoon. Nimitykset jatkavat kirjakielen pe- rinnettä ja nimeävät jo vanhassa kirjasuomessa käytettyjä käsitteitä. Vain pieni 12 Sanaston rakenteen vaikutus vakiintumiseen 313 osa vanhan kirjasuomen yhdyssanoista siirtyy 1800-luvun aineistossa uuden kä- sitteen nimityksiksi, esimerkiksi aromaa. Vanhan kirjasuomen ensiesiintymät voivat olla yksittäisiä esiintymiä, mutta aineistossa kertamuodosteita niistä ovat vain auhtokangas, joensuu ja länsipohjanen. Ennen 1800-lukua esiintyneet yh- dyssanat ja sanaliitot kuuluvat pääasiassa kahteen maantieteelliseen ryhmään: sekä maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavia nimityksiä että maapalloa kuvaa- via nimityksiä on molempia noin 20 (eri maantieteellisiin ryhmiin kuuluvat yh- dyssanat on lueteltu taulukossa 134). Peräti kahdeksan nimitystä kuuluu Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimityksiin; mukana on esimerkiksi kaksi aa- vikon nimitystä, joita on tarvittu Raamatun käännöksissä, ja nimitykset tulivuori ja tulta lennättävä vuori, jotka esiintyvät 1700-luvun sanomalehdessä. TAULUKKO 134. Kielessä ennen 1800-lukua esiintyneiden yhdyssanojen ja- kautuminen maantieteellisiin luokkiin (kertamuodosteet sulkeissa). Maantieteellinen luokka Kielessä ennen 1800-lukua esiintynyt yhdyssana Maan pinnanmuotojen ja ilmiöiden nimitykset alankomaa, alankopaikka, hietanummi, hietasäikkä, kiviluoto, kiviroukkio, laaksomaa, maanjärinä, maan- järistys, maanselkä, maaselkä, mannermaa, merenlah- ti, merensaari, mäkimaa, niemimaa, rantamaa, valta- meri, vuorikunta, välimeri Maapalloa kuvaavat nimitykset etelälänsi, itäilma, itäkaakko, itäpohja, itäpohjainen, itäpohjanen, kakoi-ilma, lounasilma, länsietelä, länsi- pohja, (länsipohjanen), mailmanosa, maakunta, maan- napa, maanosa, maanpiiri, maanpallo, mailma, mail- manosa, merenpuoli, merilänsi, penikulma, penikuor- ma, peninkulma, peninkuorma, peninkuulma Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitykset aromaa, (auhtokangas), autiomaa, erämaa, hietakan- gas, hietanummi, jäävuori, tulivuori Ilmastonimitykset ilmapiiri, meri-ilma, merituuli Vesistönimitykset (joensuu), järvenselkä 12.1.4 Vierassanat Kirjakielessä ennen 1800-lukua esiintyneisiin vierassanoihin olen sijoittanut suomen kielen erilliskehityksen aikana lainatut yleis-, erikois- ja sitaattilainat. Raja yleis- ja erikoislainojen välillä on liukuva. Yleislainat ovat suomen kieleen äänteellisesti mukautuneita ja yleisesti tunnettuja lainasanoja. Ne ovat lähellä myös kieleen ennen 1800-lukua lainattuja lainasanoja, jotka olen analyysissäni sijoittanut perussanoihin. Lainatut nominit on tavallisimmin mukautettu suomen kieleen lisäämällä sanan loppuun ns. epenteettinen i, jos sana muuten olisi kon- III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 314 sonanttiloppuinen tai sanan lopussa olisi jokin muu taivutuksen kannalta hanka- lampi vokaali. Toinen tapa mukauttaa lainasana suomen kieleen on konsonantin geminoituminen, kuten sanassa koralli. Lainasana voi saada myös muunlaisen sanahahmon ja muistuttaa esimerkiksi johdosta. Tällaisia sanahahmoja ovat esi- merkiksi -Vs : -VV-, esimerkiksi köngäs. (ISK, 176–177.) Aineiston luokittelua on vaikeuttanut vierassanojen ikääminen. Vierassanojen ajoittaminen on ongel- mallista, koska sanojen ensiesiintymätiedoista ei aina käy ilmi sanan tarkkaa kir- joitusasua. Esimerkiksi meridiaani on mainittu Jussilan (1998) ensiesiintymä- luettelossa, eikä sanasta ole erityisiä huomioita, mistä voi päätellä, että sanan kirjoitusasuna on ollut meridiaani. Sanan muiden kirjoitusasujen esiintymistä ei lähteistä löydy tietoja, ja siksi olen sijoittanut ne samaan ryhmään meridiaani- kirjoitusasun kanssa, koska on todennäköistä, että sanasta on esiintynyt kirjakie- lessä myös muita kirjoitusasuja, esimerkiksi meridiani69. Näin määriteltyinä ai- neistossa on kirjakielessä ennen 1800-lukua esiintyneitä vierassanoja yhteensä 28, mikä on noin 1,6 prosenttia aineiston nimityksistä. 1800-luvun maantieteellisessä aineistossa kirjakielessä ennen 1800-lukua esiintyneitä yleislainoja on 13. Yleislainoista enemmistö on lainattu ruotsista. Ruotsalaisperäisiä tai ruotsin välityksellä lainattuja sanoja ovat akseli, kanaali (kanali), kartta, koralli, minuutti (minutti, minuuti), reitti, sekunti ja sola. Saa- mesta on suomen kieleen lainattu yleislainat köngäs ja tunturi. Erikoislainat eroavat yleislainoista esimerkiksi siten, että niissä on tallella vierasperäisiä ään- teitä tai äänneyhdistelmiä (esim. Häkkinen 1990, 259). Kirjakielessä ennen 1800-lukua esiintyneitä aineiston erikoislainoja ovat päiväntasaajaa tarkoittavan sanan ekvaattori kirjoitusasut æqvatori ja equatori, astetta tarkoittavan graadin kirjoitusasut gradi ja graadi, saarta tarkoittava holma, ilmastoa tarkoittava kli- mati, puolipäiväpiiriä tarkoittavan meridiaanin kirjoitusasut meridiaani ja meri- diani, asteen yksikön minuutin kirjoitusasu minuti ja sekunnin kirjoitusasu se- kundi. Nimityksistä vain holma on mukautettu suomen kieleen muuten kuin käyttämällä epenteettistä i:tä. Se voisi rakenteensa puolesta kuulua yleislainoi- hin, sillä siinä ei ole vierasperäisiä äänteitä; sana on kuitenkin käytössä harvi- nainen. Monissa muissa sanoissa tai sanojen asuissa sananloppuinen i on ainoa mukautuskeino ja muuten käytetään yleensä ruotsista tuttua sanan asua. Erikois- lainoista monet ovat tulleet kirjakieleen vasta 1700-luvulla, erityisesti 1700- luvun almanakkojen välityksellä (ks. VKS; Jussila 1998). Sitaattilainat edustavat kielen vierasperäisintä lainasanastoa, sillä ne on otettu kieleen ilman mukauttamista äänne- tai taivutusjärjestelmään. Kirjakieles- sä ennen 1800-lukua esiintyneitä sitaattilainoja ovat aineiston nimityksistä päi- väntasaajaa tarkoittavan ekvaattorin kirjoitusasut æquator, equator ja eqvator70, pituusastetta tarkoittava sana latitudo sekä puolipäiväpiiriä tarkoittavan sanan 69 Kumpaakaan kirjoitusasua ei esimerkiksi löydy Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen vanhan kirjasuomen korpuksesta. 70 Q:n jälkeinen u on VKS:ssa tulkittu vierassanoissa v:ksi, jolloin varianteissa olisi kyse sa- masta kirjoitusasusta. 12 Sanaston rakenteen vaikutus vakiintumiseen 315 kirjoitusasu meridian. Ekvaattoria tarkoittavat sanat on lainattu alkujaan latinas- ta: kirjoitusasu æquator vastaa latinan asua sellaisenaan (esim. USS), ja muut asut on voitu lainata suoraan ruotsista (ks. SAOB s. v. ekvator). Myös sanan la- titudo asu on lainattu sellaisenaan latinasta, ja meridian on sitaattilaina sanan ruotsinkielisestä asusta (ks. esim. SAOB s. v. latitud ja s. v. meridian). Kirjakielessä ennen 1800-lukua esiintyneet vierassanat ovat aineistossa pieni mutta melko vakiintunut nimitysryhmä. Sanoista tai niiden kirjoitusasuista kertamuodosteita on vain kuusi. Saman sanan eri kirjoitusasut kuitenkin lisäävät vakiintumattomuutta, koska usein kertamuodosteita ovat sanan erilaiset kirjoi- tusasut, esimerkiksi æquator. Nimitykset ovat erikoistuneita ja kuvaavat erikois- alan käsitteitä. Nimityksistä suurin osa, 19 kuuluukin maapalloa kuvaavaan sa- nastoon (eri maantieteellisiin ryhmiin kuuluvat vierassanat on lueteltu taulukos- sa 135). Vierassanoista harva, vain kolme nimitystä kuuluu maan pinnanmuoto- jen nimityksiin. Vesistönimityksiäkin on vain neljä. Ennen 1800-lukua esiinty- neet vierassanat nimittävät pääasiassa kirjakielessä jo olleita käsitteitä. Vain ni- mityksillä akseli, minuutti ja sekunti on aiemmin ollut toisenlainen merkitys, mutta sanat esiintyvät maantieteen termimäisessä merkityksessä myös ruotsissa, joten niiden merkityksenmuutos on lainattu sieltä. TAULUKKO 135. Kielessä ennen 1800-lukua esiintyneiden vierassanojen ja- kautuminen maantieteellisiin luokkiin. Maantieteellinen luokka Kielessä ennen 1800-lukua esiintynyt vierassana Maapalloa kuvaavat nimi- tykset æquator, ævatori, akseli, equator, equatori, eqva- tor, graadi, gradi, kartta, latitudo, meridiaani, me- ridian, meridiani, minuti, minuutti, minutti, minuu- ti, sekundi, sekunti Maan pinnanmuotojen ja ilmiöiden nimitykset holma, sola, tunturi Vesistönimitykset kanaali, kanali, köngäs, reitti Ilmastonimitykset klimati Suomen maantieteelle vie- raiden ilmiöiden nimityk- set koralli 12.2 1800-luvulla muodostetut ja sepitetyt nimitykset 12.2.1 Johdokset Yksi suomen kielelle ominainen tapa muodostaa sanoja on johtaminen. Sanan- muodostuksellinen johtaminen tapahtuu siten, että sanan vartaloon liitetään joh- din, jolla on jokin merkitys. Johdin muuttaa sanan merkityksen ja usein sanaluo- kan. Johdokset voivat olla myös sepitettyjä. Silloin johdinta voidaan käyttää pe- III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 316 rusmerkityksestä poikkeavasti. Johtimen tuoma merkitys voi olla tavallista abst- raktimpi. Lisäksi sepitetyt johdokset on voitu muodostaa rakenteellisesti epätyy- pillisesti ja selvä kantasana voi puuttua. Sepitettyjä johdoksia sanotaan oppite- koisiksi, koska ne ovat tietoisesti muodostettuja. 1800-luvulla suomen kielen kehittäjät suhtautuivat oppitekoisiin johdoksiin eri tavoin: toiset pyrkivät luo- maan ja noudattamaan johtamista koskevia sääntöjä, toiset kehittivät kieltä luo- vasti. (Häkkinen 1994a, 159–160; ISK, 173–174, 180; tarkemmin luku 2.4.2.2.) Omaperäisen sanaston johdoksiin kuuluvat kaikki muut kuin erikois- lainoiksi tulkittavat sanat, jotka on mukautettu kieleen esimerkiksi sananloppui- sen -i:n avulla. Tätä sananmuodostukseltaan johdoksia muistuttavaa ryhmää kä- sitellään erikseen luvussa 12.4, koska muodostaminen ja lainaaminen ovat var- sin erilaisia nimeämistapoja. Omaperäisiin johdoksiin ei siis kuulu esimerkiksi ekvaattori, vaan sitä käsitellään erikoislainojen yhteydessä. Vastaavasti sellaiset vierassanat, joista on edelleen tehty produktiivisesti johtamalla uusi sana, esi- merkiksi alpisto, käsitellään tässä luvussa. Tässä luvussa jätän käsittelemättä käännöslainoiksi tulkitsemani johdokset, sillä käsittelen käännöslainat erikseen luvussa 12.3. Omaperäiseen sanastoon kuuluvia, 1800-luvulla muodostettuja tai sepitettyjä johdoksia on aineistossa 111 eli noin kuusi prosenttia aineiston nimi- tyksistä. Yhteensä aineistossa on johdoksia noin kymmenen prosenttia, kun las- ketaan yhteen kielessä ennen 1800-lukua esiintyneet johdokset ja 1800-luvun uudismuodosteet. Kaikki johdokset ovat substantiiveja, joten aineiston johtimet ovat nomininjohtimia. Sanojen kanta voi kuitenkin olla nomini tai verbi. 1800-luvulla muodostetuissa tai sepitetyissä johdoksissa käytetään useita eri johtimia, mutta monet johtimet toistuvat useissa nimityksissä. Toisia johtimia voi siten pitää 1800-luvun nimeämisessä tyypillisesti käytettyinä johtimina. Esit- telen nämä johtimet aakkosjärjestyksessä: -e Johdin -e on suomen kielessä erittäin yleinen. Sen avulla on muodostettu teon ja teon tuloksen tai kohteen nimityksiä sekä välineen ja olotilan nimityksiä. Taval- lisesti näiden johdosten kantana on verbi mutta joskus myös nomini. (Hakulinen, L. 1979, 119–120; ISK, 219–220.) Johdin on ollut 1800-luvulla erityisen suosit- tu, koska sen merkitys on väljä ja sillä voidaan siten muodostaa merkitykseltään tarkkoja sepitteitä (Häkkinen 1994a, 426). Aineistossa tällä johtimella muodos- tettuja uudissanoja ovat aste, leve ’leveys’, pitke ’pituus’, pudote ’putous’, puote ’putous’, ranne ’ranta, reuna’, vierre ja vyöde ’vyöhyke’. Osa johdoksista on selvästi oppitekoisia sepitteitä, esimerkiksi pitke ja vyöde. Pääasiassa johtimella onkin muodostettu ja sepitetty erikoisalan termejä. Johdin on yksi yleisimmistä johtimista myös tämän aineiston 1800-luvun johdosten luomisessa. Yhteensä johdoksia on kahdeksan, mutta vakiintuneina niitä ei voi astetta lukuun ottamat- ta pitää, sillä johdoksista neljä on kertamuodosteita. 12 Sanaston rakenteen vaikutus vakiintumiseen 317 -inen Johdin -inen on tavallinen adjektiivijohdin, mutta joitakin muodostettuja adjek- tiiveja voidaan käyttää myös substantiivisesti. 1800-luvun aineistossa -inen- johtimella on muodostettu deminutiiviset nimitykset luoteinen, pohjoinen (myös asut pohinen ja pohoinen) ja kaakkoinen, joista esiintyvät myös i:ttömät asut pohjonen, pohonen ja kaakkonen. Variaatiota selittää se, ettei -inen ja -nen- johtimia vielä 1800-luvulla pyritty erottamaan (ks. Hakulinen, L. 1979, 124). Lisäksi -inen-johtimellinen on kertamuodoste kukkurainen ’kukkula’, jonka kan- ta kukkura on johdettu samasta sanasta kuin kukkula (NES). Yhteensä johdoksia on yhdeksän, jos sanojen eri kirjoitusasut lasketaan eri nimityksiksi. Asujen va- riaatio aiheuttaa vakiintumattomuutta, vaikka vain asut pohinen ja pohoinen ovat kertamuodosteita. -ke Johtimella -ke muodostetaan nykykielessä deminutiivisia ja kantasanan kaltai- suutta kuvaavia sanoja. Verbeistä johtimen avulla saadaan teon välineen nimiä. 1800-luvun aineistossa johdin esiintyy kertamuodosteessa kannake, joka tarkoit- taa kannasta ja on todennäköisesti johdettu samasta kantasanasta kanta- kuin kannas (NES). Muita -ke-johtimisia sanoja ovat pientä lahtea tarkoittava lahde- ke, niemeä tarkoittavat nenäke ja niemeke, kannasta tarkoittava niemuke, putous- ta tarkoittava pudoke, pientä salmea tarkoittava salmeke, asteiden sekuntia tar- koittava kertamuodoste toisike ja erilaisiin maantieteellisiin alueisiin liittyvä yläkäsite vyöhyke. Johdinta voi tämän aineiston perusteella pitää tyypillisenä 1800-luvun uudismuodosteiden johtimena, koska se esiintyy aineistossa varsin produktiivisena; johtimella on muodostettu yhdeksän erimerkityksistä johdosta. Johdoksista lahdeke, niemeke ja vyöhyke ovat aineistossa käytössä yleisesti; ker- tamuodosteita -ke-johdoksista on neljä. -(i)kkO Johdinta -(i)kkO käytetään merkitsemässä kollektiivisuutta, paikkaa, deminutii- visuutta tai possessiivisuutta. Paikkaa merkitsevät 1800-luvun aineiston johdok- sista aavikko, aukko ’kratteri’, kosteikko, niemikkö ’niemi’, solikko ’sola’ ja suukko ’kraatteri’. Kollektiivisana on kertamuodoste heinikkö. Kollektiiviseksi voidaan tulkita myös aavikkoa tarkoittavat hiedikko ja hietikko sekä särkkää tar- koittava murteellinen asu hiejikko, joissa kantana on todennäköisesti hieta. Kol- lektiivinen merkitys on lisäksi sanoilla karikko, matalikko, nurmikko ’aro’, ve- sikkö ’vesistö’, viidakko ’lehtipuumetsä’ sekä ruovokko ja sarvikko, jotka tar- koittavat jonkinlaista, todennäköisestä pensasmaista kasvillisuutta kasvavaa alu- etta Australiassa. Edellä mainitut kollektiivisanat ovat aineistossa kertamuodos- teita. Niemennenää ja yleiskielessä yleisemmin kärkeä tarkoittavan sanan sikko kanta on tuntematon, joten sana on todennäköisemmin deskriptiivinen perussana kuin johdos; sana esiintyy kirjakielessä kuitenkin vasta 1800-luvulla. -(i)kkO on tyypillinen 1800-luvun uudismuodosteiden johdin, jonka alkuperä on itämurtei- III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 318 nen (Häkkinen 1994a, 429). Maantieteen aineistossa sen avulla muodostettuja johdoksia on 18. Monet nimitykset ovat jääneet kertamuodosteiksi; vain yhdessä lähteessä esiintyy johdoksista 11. -mA Johdin -mA esiintyy yleisesti teonnimissä sekä teon tuloksen tai kohteen nimi- tyksissä. Johtimen avulla muodostetaan myös paikkaa tarkoittavia sanoja. Joh- dinta on käytetty yleisesti jo vanhassa kirjasuomessa, vaikka tässä aineistossa vanhoja -mA-johdoksia on vain yksi (ks. luku 12.1.2). Aineiston uusia -mA- johdoksia ovat astetta tarkoittava askelma, pientä kohoumaa tarkoittava kerta- muodoste köykämä, pientä lahtea tarkoittava poukama, pientä maanjäristystä tarkoittava kertamuodoste tärähtämä, kohoumaa tarkoittava deskriptiivinen sana töykämä, virtaavan veden uraa tarkoittava uoma, lahtimuodostelmaa tarkoittava uurtauma sekä maanvyörymää tarkoittava vieremä. Lahdelma ja onelma ovat todennäköisesti johdoksia, jotka on muodostettu verbeistä johdettujen -ma- johdosten, esimerkiksi katkelma, mallin mukaan, jolloin -lmA mielletään johti- meksi (Hakulinen, L. 1979, 167–168). Tämä johdostyyppi on tyypillinen 1800- luvun sepitteiden muodostamisessa (Häkkinen 1994a, 424). Johdin on aineistos- sa produktiivinen, ja sitä voi pitää 1800-luvun uudismuodosteiden yleisenä joh- timena, sillä yhteensä johdoksia on kymmenen. Johdoksista monet jäävät kui- tenkin tilapäismuodosteiksi, sillä vain kerran niistä esiintyy kuusi. -nne johdin -nne on yleinen maastotermien johdin, mutta sen avulla on muodostettu myös muita oppisanoja (Hakulinen, L. 1979, 172–173). 1800-luvun aineistossa esiintyy alangon synonyymina alanne ja harjun synonyymina harjanne. Muita maastotermejä ovat jyrkänne, ojanne ’uoma’, pylvänne ’pieni kohouma’, saa- renne ’saari, niemi’, syvenne, syvänne, töyränne ja ylänne. Merkitykseltään muu kuin maastotermi on aineistossa ilmastoa tarkoittava kertamuodoste ilmanne. -nne-johdin onkin aineistossa tyypillinen 1800-luvun uudismuodosteiden johdin; yhteensä johdoksia on 11. Nimityksistä vain harjanne esiintyy aineistossa useas- sa lähteessä. Kertamuodosteita johdoksista on vain neljä, mutta nimitykset ovat yleensä käytössä harvinaisia. -(i)stO Johtimella -(i)stO muodostetaan erityisesti kollektiivisubstantiiveja (Hakulinen, L. 1979, 180–181). 1800-luvun aineistossa tällaisia johdoksia ovat alppi-sanasta muodostettu kertamuodoste alpisto sekä ilmasto, järvistö, luodosto, rannasto, saaresto ’saaristo’, saaristo, tunturisto, virrasto ja vuoristo. Johdin voi olla sekä muodossa -stO että muodossa -istO. 1800-luvun aineistossa -i- esiintyy johti- messa hedelmä-kantasanasta muodostetussa kertamuodosteessa hedelmistö ’vuoren alin osa’, vierassanasta kanava muodostetussa kollektiivissa kanavisto, ranta-sanasta johdetussa sanassa rannisto sekä suu-sanasta johdettu suisto. Eri- 12 Sanaston rakenteen vaikutus vakiintumiseen 319 koinen kertamuodoste on johdos saarikisto ’saaristo’. Siinä johtimena voisi olla kontaminaatio -kko- ja -sto-johtimista. Kollektiivijohtimet -stO ja -kkO ovat tä- män aineiston yleisimmät uudismuodosteiden johtimet, sillä -kkO-johdoksia on 18 ja -stO-johdoksia 15. -stO on erittäin yleinen 1800-luvun uudissanojen johdin muutenkin (Häkkinen 1994a, 426–427). Molempien johdinten avulla muodoste- taan sekä vakiintuneita termejä että tilapäismuodosteita. Osittain johdinten välil- lä on alueellista kontekstuaalista vaihtelua, kuten sanoissa rannikko ja rannisto. -stO-johdokset ovat aineistossa -kkO-johdoksia vakiintuneempia; niistä kerta- muodosteita on vain kuusi. -Us : (-Ukse-) Johdin -Us : -Ukse- ilmaisee tavallisesti suhteellista paikkaa tai osaa jostakin (ISK, 210). 1800-luvun aineistossa johtimen avulla on muodostettu kertamuo- doste langetus ’putous’, joka on johdos itämurteissa putoamista tarkoittavasta langeta-verbistä (NES). Kertamuodosteita ovat myös asteiden ilmoittamisessa käytetty lerkkaus ’sekunti’, jonka pohjana voisi olla murteissa seinäkellon heilu- ria tarkoittava lerkku (NS), pengertä tarkoittava pengerrys sekä syvännettä tar- koittava vajotus. Johdos laakeus on muodostettu sanasta laakea, ja se voisi olla kontaminaa- tio sanoista lakea ja lakeus (NES). Todennäköisesti myös sanassa syvennys, joka esiintyy aineistossa kerran solan merkityksessä, on johdin -Us. Silloin sanan kantana on joko johdos syvenne tai syventä-. -Us esiintyy johtimena niin kirja- kielessä aiemmin esiintyneissä kuin 1800-luvulla muodostetuissa johdoksissa, joita on seitsemän. Johdoksista suurin osa on kuitenkin vakiintumattomia, sillä kertamuodosteita on kuusi. Aineistossa tyypillisten ja useiden johdosten muodostamiseen käytettyjen johtimien lisäksi yksittäisissä nimityksissä käytetään myös muita johtimia. Teki- jän- tai välineennimitysten johdin -in esiintyy kraatteria tarkoittavassa kerta- muodosteessa aukein, jonka kantasana on todennäköisesti verbi aueta (: auke-). Adjektiivijohtimen -llinen avulla voidaan johtaa produktiivisesti myös substan- tiiveja. 1800-luvun aineistossa johdin esiintyy koi-sanasta johdetussa ilman- suunnan nimityksessä koillinen, joka esiintyy aineistossa myös asussa koilinen. Johdin -lO on joidenkin substantiivien ja joidenkin adjektiivien johdin, ja sitä on käytetty myös oppitekoisissa sanoissa. 1800-luvun aineistossa se esiintyy sanas- sa vuorilo, joka tarkoittaa pientä vuorta. Sanalla on siten deminutiivinen merki- tys. Verbistä -minen-johtimella johdettuja teonnimiä on aineistossa kolme: aal- toileminen, laskeuminen ’laskuvesi’ ja virtominen ’nousuvesi’. Kaikki ovat har- vinaisia ja vaikuttavat epätermimäisiltä. Johdin -mO on nykykielessä tekopaikan nimien johdin, ja sen kantana on verbi. 1800-luvun aineistossa johdin esiintyy suistoa tarkoittavassa sanassa suistamo, joka ei varsinaisesti ole tekopaikan ni- mitys. Johtimella -mUs muodostetaan tavallisesti teonnimiä tai teon tuloksen tai kohteen nimiä. -mUs-johdin voi esiintyä myös olentoa tai paikkaa tarkoittavissa III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 320 sanoissa. 1800-luvun aineistossa esiintyvät kerran nimitykset heitelmys, puotel- mus ja putoelmus, jotka tarkoittavat putousta. Sanat voisivat olla johdoksia kan- noista heittää tai heitellä, pudota tai pudotella, tai niiden rakenne voisi vastata esimerkiksi sanan sisälmys rakennetta. Johtimella -nkO on muodostettu erityi- sesti paikkaa tarkoittavia maantieteellisiä sanoja. Aineistossa esiintyvät uudis- muodosteet tasanko ja ylänkö, jotka kuuluvat maan pinnanmuotoja kuvaavaan sanastoon. Teonnimien tai teon tuloksen tai kohteen nimien johdin -ntO esiintyy 1800-luvun aineistossa keidasta tarkoittavassa kertamuodosteessa asunto ja niemekettä tarkoittavassa kertamuodosteessa niementö. Johtimella -Os muodos- tetut sanat ovat yleensä teonnimiä tai teon tuloksen tai kohteen nimiä. 1800- luvun aineistossa tällä johtimella on muodostettu laaksoa tarkoittava kertamuo- doste uurros. Johdin -(U)Us esiintyy nykykielessä yleensä ominaisuudennimi- tyksissä, esimerkiksi syvyys. Johdinta käytetään jonkin verran myös muissa kuin ominaisuudennimityksissä. 1800-luvun aineistossa johdin esiintyy kertamuodos- teessa aluus ’pinta-ala’. Johdin -s esiintyy yleisesti teonnimissä tai teon tuloksen tai kohteen nimissä. Nominikantaan johdin tuo esimerkiksi tekoaineksen, pos- sessiivisuuden ja kaltaisuuden merkityksen. 1800-luvun aineistossa johdin -s esiintyy vain uudissanassa kannas. Johdinta -U käytetään nykykielessä hyvin samalla tavalla kuin johdinta -O. Aineistossa esiintyy kerran sana nuru, joka on todennäköisesti noron murteellinen vastine. Johdimella -vA on 1800-luvun ai- neistossa muodostettu kertamuodoste alava71 ja ylänköä tarkoittava sana ylävä. Näiden selkeiden tapausten lisäksi 1800-luvulla muodostetuissa ja sepite- tyissä johdoksissa on nimityksiä, joiden johtosuhde ei ole yhtä yksiselitteinen. Niemennenää ja yleiskielessä yleisesti suippoa kärkeä tai huippua tarkoittava sana suippu on todennäköisesti deskriptiivinen sana samalla tavalla kuin suippo (SSA). Huippua tarkoittava kertamuodoste hypäle on todennäköisesti muodos- tettu -le-johtimella, sillä vanhassa kirjasuomessa tunnettaan kukkulan merkityk- sessä asu hypäre (VKS), jossa on sama kanta. Johdin ei kuitenkaan ole nykykie- lessä produktiivinen ja esiintyy aineistossa vain tässä kertamuodosteessa, jossa se voi olla hypäre-asun murteellinen vastine. Kanavaa tarkoittavan sanan uitti alkuperä ja rakenne ovat epäselviä, mutta sana voisi olla johdos sanasta uittaa. 1800-luvulla muodostetuista ja sepitetyistä johdoksista selvä enemmistö, 64 nimitystä kuuluu maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavaan sanastoon (eri maantieteellisiin ryhmiin kuuluvat johdokset on lueteltu taulukossa 136). Ryh- män nimityksistä peräti puolet eli 33 jää kertamuodosteiksi. Kertamuodosteet ovat luonteeltaan tilapäismuodosteita, esimerkiksi alava, hiejikko, hypäle, kan- nake ja niementö, tai harvinaisia käsitteitä nimittäviä, kuten alpisto, hedelmistö ja uurtauma. Monet kertamuodosteet ovat asultaan leimallisen murteellisia. Maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä nimittäviin johdoksiin kuuluu kuitenkin myös keskeistä ja 1800-luvun aikana vakiintuvaa maantieteen sanastoa, esimerkiksi 71 Alava on tosin esiintynyt murteissa adjektiivisessa käytössä (SMS), joten sana on voitu ot- taa substantiiviseen käyttöön myös murteista, jolloin vanhaa nimitystä olisi hyödynnetty uu- dessa merkityksessä. 12 Sanaston rakenteen vaikutus vakiintumiseen 321 harjanne, jyrkänne, kannas, lahdeke, lahdelma, niemeke, poukama, saaristo, suisto, tasanko, vuoristo ja ylänkö. TAULUKKO 136. 1800-luvulla muodostettujen tai sepitettyjen johdosten ja- kautuminen maantieteellisiin luokkiin (kertamuodosteet sulkeissa). Maantieteellinen luokka Muodostettu tai sepitetty johdos Maan pinnanmuotojen ja ilmiöiden nimitykset alanne, (alava), (alpisto), aukko ’avomeri’, harjanne, (hedelmistö) ’vuoren alin osa’, (hiejikko) ’särkkä’, (hietikko), (hypäle) ’huippu’, jyrkänne, (kannake) ’kannas’, kannas, (karikko), (köykämä) ’kohouma’, (kukkurainen), laakeus, lahdeke, lahdelma, (luodosto), (matalikko), (nenäke) ’niemi’, niemeke, (niementö), (niemikkö), (niemuke) ’kannas’, (ojanne) ’uoma’, onelma ’sola’, (pengerrys), (penner), poukama, (pyl- vänne) ’kohouma’, rannasto, ranne, rannisto, saaren- ne, saaresto, (saarikisto) ’saaristo’, saaristo, salmeke, sikko ’niemennenä’, (solikko), suippu ’niemennenä’, suistamo ’suisto’, suisto, syvenne, (syvennys) ’sola’, (syvänne), tasanko, (tunturisto), (tärähtämä), (töykä- mä), töyränne, töyry, (uoma), (uurros), (uurtauma), (vajotus) ’syvänne’, (vieremä), (vierre) ’rinne, äyräs’, vuorilo, vuoristo, ylänkö, ylänne, ylävä ’ylänkö’ Maapalloa kuvaavat nimitykset (aluus), askelma, aste, kaakkoinen, kaakkonen, koilli- nen, (lerkkaus) ’sekunti’, (leve) ’leveys’, luoteinen, (pitke) ’pituus’, (pohinen) ’pohjoinen’, pohjoinen, poh- jonen, (pohoinen), (pohonen), (toisike) ’sekunti’ Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitykset aavikko, (asunto) ’keidas’, (aukein) ’kraatteri’, aukko ’kraatteri’, (heinikkö) ’aro’, (hiedikko) ’aavikko’, hie- tikko ’aavikko’, kosteikko, (laskeuminen) ’laskuvesi’, nurmikko ’aro’, (ruovokko), (sarvikko), suukko ’kraat- teri’, (viidakko), (virtominen) ’laskuvesi’ Vesistönimitykset aaltoileminen, (heitelmys) ’putous’, järvistö, kanavisto, (langetus) ’putous’, (nuru), pudoke ’putous’, pudote ’putous’, puote ’putous’, (puotelmus) ’putous’, (pu- toelmus) ’putous’, uitti ’kanava’, (vesikkö) ’vesistö’, (virrasto) Ilmastonimitykset (ilmanne) ’ilmasto’, ilmasto, (vyöde) ’vyöhyke’, vyö- hyke Tieteenalan nimitykset maidelma Seuraavaksi eniten mutta huomattavasti vähemmän 1800-luvulla muodos- tettuja ja sepitettyjä johdoksia on maapalloa kuvaavissa nimityksissä, yhteensä III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 322 16. Myös tämän ryhmän nimityksistä lähes puolet eli kahdeksan jää aineistossa kertamuodosteiksi. Kertamuodosteet ovat erityisesti sepitteitä, joiden merkitys ei ole läpinäkyvä, kuten lerkkaus ’sekunti’, leve ’leveys’, pitke ’pituus’ ja toisike ’sekunti’. Vakiintuvia maapalloa kuvaavia uudismuodosteita ovat esimerkiksi aste, koillinen ja pohjoinen. Kolmanneksi eniten johdoksia kuuluu Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimityksiin ja vesistönimityksiin. Eksoottisten ilmiöiden nimityksistä uusia johdoksia on 15, ja niistä yli puolet eli yhdeksän on kertamuodosteita. Suomessa esiintymättömien ilmiöiden nimeäminen on ollut kääntäjille ja kirjoittajille erityisen haastavaa, ja se näkyy johdettujen uudissano- jen kertamuodosteiden määrässä. Ryhmän nimityksistä vain aavikko, aukko ’kraatteri’ ja kosteikko ovat aineistossa laajemmassa käytössä. Vesistönimityk- sistä 1800-luvun uusia johdoksia on 14. Niistäkin puolet eli seitsemän on kerta- muodosteita eikä yksikään nimityksistä kuulu yleiseen, vakiintuvaan sanastoon. Pieni ryhmä johdoksia kuuluu ilmastosanastoon. Näitä nimityksiä on neljä, jois- ta kaksi on kertamuodosteita. Johdettuja tieteenalan nimityksiä on lisäksi yksi. Yhteensä muodostetuista ja sepitetyistä johdoksista 61 on kertamuodostei- ta, mikä tarkoittaa noin 53 prosenttia kaikista uudisjohdoksista. Kertamuodos- teiden määrä on siten suuri. Johdokset ovat usein uudismuodosteita, eikä niillä on kirjakielistä traditiota. Osa johdoksista on myös oppitekoisia kokeiluja, jotka eivät saa muiden kielenkäyttäjien suosiota. Johtaminen vaikuttaa tämän aineis- ton perusteella kyllä produktiiviselta nimeämistavalta, mutta johdokset vakiintu- vat käyttöön melko huonosti. 12.2.2 Yhdyssanat Yhdistäminen on nykykielen yleisin sananmuodostuskeino. Esimerkiksi Ny- kysuomen sanakirjan noin 200 000 hakusanasta kaksi kolmasosaa on yhdyssa- noja. Muodostettujen ja sepitettyjen yhdyssanojen osuus on huomattava myös 1800-luvun maantieteellisessä sanastossa. Yhteensä tällaisiksi yhdyssanoiksi olen katsonut 431 nimitystä, mikä on noin 25 prosenttia aineiston nimityksistä. Tarkastelun ulkopuolelle olen jättänyt käännöslaina-alkuperää olevat yhdyssa- nat, joita käsittelen erikseen luvussa 12.3. Tässä luvussa käsiteltävissä yhdyssa- noissa saattaa kuitenkin olla käännöslainanimityksiä, joiden alkuperää en aineis- ton avulla ole pystynyt selvittämään. Nimitysten alkuperän luokitteleminen joko omaperäisiksi tai käännetyiksi on aina tulkinnanvaraista, sillä jälkeenpäin ni- meäjän ajatuksia on mahdotonta selvittää. Muodostetut yhdyssanat ovat aineistossa suhteellisen vakiintumattomia, mikä osittain johtuu yhdyssanojen luonteesta: niitä voidaan produktiivisesti muodostaa tiettyyn tarpeeseen, esimerkiksi kuvaamaan jotakin ilmiötä mahdolli- simman havainnollisesti. Muodostettujen tilapäisyhdyssanojen tarkoituksena- kaan ei ole tulla käsitteen vakiintuneeksi nimitykseksi. Muodostetuista 1800- luvun yhdyssanoista kertamuodosteita onkin 255 eli lähes 60 prosenttia. Kuvaan 12 Sanaston rakenteen vaikutus vakiintumiseen 323 seuraavaksi tarkemmin muodostettuja ja sepitettyjä yhdyssanoja tarkastelemalla sekä määrite- että edusosien muotoa ja rakennetta vakiintumisen näkökulmasta. 12.2.2.1 Määriteosan muoto ja rakenne Suurin osa nykykielen yhdyssanoista on nominatiivialkuisia (esim. ISK, 396). Nominatiivialkuiset määritysyhdyssanat ovat avoin ja kasvava ryhmä; suurin osa uusista ja tilapäisistä yhdyssanoista on nominatiivialkuisia. Nominatiivimuotoi- nen määriteosa ilmaisee jotain edusosan tarkoitteeseen olennaisesti kuuluvaa tai edusosaa luonnehtivaa, mutta yhdysosien merkityssuhde on avoin ja tapauskoh- tainen. Usein nominatiivimuotoinen määriteosa ilmaisee ainetta tai ainesosaa, paikkaa tai sijaintia, aikaa, välinettä tai ominaisuutta. Verbikantaisten edusosien nominatiivimuotoinen määriteosa vastaa yleensä verbin laajennusta eli esimer- kiksi kantaverbin subjektia tai objektia. Osien suhde voi olla myös suuntainen: määriteosa kuvaa esimerkiksi edusosan tarkoitteen määränpäätä, tavoitetta tai lähtökohtaa (kotimatka, käyttövalmis). Sama nominatiivimuotoinen määriteosa voi yhdyssanoissa olla erilaisissa semanttisissa tehtävissä. (ISK, 396–397.) Noin puolet 1800-luvun aineiston uusista yhdyssanoista on pelkästään no- minatiivialkuisia. Yleisiä, määriteosina esiintyviä perussanoja aineistossa ovat ominaisuutta tai koostumusta ilmaisevat hieta ja hiekka; ne esiintyvät sekä muo- dostettujen nimitysten että käännöslainojen (ks. luku 12.3) määriteosina. Uu- dismuodosteiksi olen hieta-alkuisista yhdyssanoista tulkinnut kymmenen (ks. taulukko 137). Niistä valtaosa, seitsemän on kertamuodosteita. Vain nimitykset hieta-aava, hieta-aavikko ja hietatantere esiintyvät aineistossa useammassa kuin yhdessä lähteessä. Myös hiekka-alkuisista yhdyssanoista kymmenen on 1800- luvun uudismuodosteita (ks. taulukko 137). Nimityksistä seitsemän on kerta- muodosteita, ja käytössä ovat vain nimitykset hiekkaerämaa, hiekkakangas ja hiekkasärkkäreunus. Nimitysten variaatiota ja vakiintumattomuutta voi selittää alueellinen vaihtelu, sillä hieta on länsimurteinen asu ja hiekka itämurteinen. Yhdyssanojen runsas määrä ei siis kerro produktiivisuudesta vaan kontekstuaali- sesta variaatiosta ja vakiintumattomuudesta. Monet nimitykset ovat kuvaavia ja epätermimäisiä, ja ne pyrkivät olemaan merkitykseltään läpinäkyviä. Myös lumi-alkuisia yhdyssanoja on aineistossa sekä muodostettuja että käännettyjä (ks. luku 12.3). Lumi-määriteosa kuvaa yleensä edusosan ominai- suutta. Omaperäisiksi muodosteiksi olen tulkinnut yhdyssanoista kahdeksan (ks. taulukko 137). Nimityksistä puolet eli neljä on kertamuodosteita, ja ne kaikki nimeävät harvinaisia käsitteitä, esimerkiksi JÄÄTIKKÖÄ ja LUMIRAJAA. Seuraa- vaksi eniten on tuli-alkuisia yhdyssanoja, seitsemän (ks. taulukko 137). Nimi- tyksistä tulivuori on esiintynyt vanhassa kirjasuomessa ja muut tuli-alkuiset yh- dyssanat ovat 1800-luvun uudissanoja. Nimityksistä neljä on kertamuodosteita – TULIVUOREN ja KRAATTERIN nimityksissä on aineistossa paljon variaatiota ja va- kiintumattomuutta kaiken kaikkiaan. Vain nimitykset tulitunturi, tulivuorijono ja III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 324 tulivuoripiiri esiintyvät aineistossa useammassa kuin yhdessä lähteessä. Aineis- ton saari-alkuiset yhdyssanat ovat sekä muodostettuja että käännettyjä (ks. luku 12.3), ja niissä edusosa on yleensä merkitykseltään yleinen ja määriteosa kuvaa ja tarkentaa edusosaa olennaisesti. 1800-luvulla muodostetuiksi yhdyssanoiksi olen tulkinnut nimityksistä kuusi (ks. taulukko 137). Kaikki saari-alkuiset yh- dyssanat ovat aineistossa käytössä, eikä yksikään niistä ole kertamuodoste. TAULUKKO 137. Yleisimmät muodostettujen, pelkästään nominatiivialkuisten yhdyssanojen määriteosat (kertamuodosteet sulkeissa). Määriteosana oleva sana Nominatiivialkuinen yhdyssana emä emäjoki, (emävirta), (emävuori), emävuoristo erä eräalanko, (erähietikkö), eräkivikko hiekka (hiekka-aava), (hiekka-aavikko), (hiekka-aho), (hiekka-aukko), hiekkaerämaa, (hiekkajoukko), hiekkakangas, (hiekkamäki), (hiekkasalpaus), hiekkasärkkäreunus hieta hieta-aava, hieta-aavikko, (hieta-aukko), (hietaerämaa), (hie- tajakso), (hietakalla), (hietakunnas), (hietamatala), hietatante- re, (hietaäyräikkö) jää (jääkinka), (jäälakeus), jäälohkare, (jääselkä), (jääteli) kivi (kiviaavikko), kivikari, (kivilakeus) kukkula (kukkulajono), (kukkularivi), (kukkulasarja) leveys (leveysasema), leveyspykälä, (leveysviiva) lisä lisähaara, lisäjoki, lisävesi, lisävirta lumi (lumiaavikko), lumiaukio, lumijäätikkäjoukko, (lumikinos), (lumionelma), lumipalli, lumipiiri, (lumipuro) luode (luodeilma), (luodepohjanen), (luodepohjoinen) länsi (länsilouna), (länsiluode), länsipuolisko napa napaseutu, napavirta, napavyöhyke pituus (pituuslevy), (pituusviiva), pituusväli puoli puolipäiväke, (puolipallo), (puolitasanko) rannikko (rannikkoalue), (rannikkolakso), rannikkomaa, (rannikkomeri) ranta (rantailmasto), (rantajakso), rantajoki, (rantavalli), (ranta- vieri) saari saarijakso, saarikihermä, saarimaa, saarimeri, saarirypälet, saarisarja sade sadekausi, sademäärä, (sadetieno), (sadetienoo) suola (suolakulju), (suolaluoto), (suolaniittymaa) tuli (tulilakeinen), (tuliperäisyys), (tuliräppänä), (tulisuizunvuori), tulitunturi, tulivuorijono, tulivuoripiiri valta valtailma, valtajoki, valtakymi, (valtamerenlahti), valtavesistö ylänkö (ylänkölakeus), ylänkömaa, (ylänköpaikka), (ylänkötasamaa) 12 Sanaston rakenteen vaikutus vakiintumiseen 325 Jää-alkuisia yhdyssanoja on aineistossa viisi (ks. taulukko 137), ja niissä määriteosa kuvaa edusosan ominaisuutta tai koostumusta. Nimityksistä vain jää- vuorta tarkoittava jäälohkare esiintyy useammassa kuin yhdessä lähteessä, ja muut nimitykset jäävät kertamuodosteiksi. Myös ranta-alkuisia yhdyssanoja on viisi (ks. taulukko 137). Näistäkin nimityksistä vain rantajoki esiintyy aineistos- sa useammin kuin kerran ja muut neljä ovat kertamuodosteita. Kertamuodostei- den määrää eivät selitä kuvaavat tai epätermimäiset nimitykset, sillä kertamuo- dosteissa on useita mahdollisia ja havainnollisia nimityksiä, esimerkiksi jäätikön nimitykset jäälakeus ja jääselkä. Viidestä valta-alkuisesta yhdyssanasta kerta- muodoste on vain valtamerenlahti ja muut neljä nimitystä, valtailma, valtajoki, valtakymi ja valtavesistö esiintyvät useammassa kuin yhdessä lähteessä. Useampia yhdyssanoja on muodostettu lisäksi emä-, lisä-, rannikko-, sade- ja ylänkö-määriteosista. Kaikkia näitä yhdyssanoja on neljä (ks. taulukko 137). Emä- ja sade-alkuisista yhdyssanoista kaksi on kertamuodosteita ja rannikko- ja ylänkö-alkuisista kolme. Vakiintuneimpia ovat lisä-alkuiset nimitykset, joita käytetään sivujoen merkityksessä, kuten lisäjoki ja lisävirta. Kolme on erä-, ki- vi-, kukkula-, leveys-, luode-, länsi-, napa-, pituus-, puoli- ja suola-alkuisia yh- dyssanoja (ks. taulukko 137). Näistä 30 nimityksestä kertamuodosteita on peräti 20. Käytössä ovat vain nimitykset eräalanko, eräkivikko, kivikari, leveyspykälä, länsipuolisko, napaseutu, napavirta, napavyöhyke, pituusväli ja puolipäiväke. Kertamuodosteet ovat varsin hajanainen joukko. Kaikki kukkula-alkuiset nimi- tykset ovat jääneet kertamuodosteiksi, samoin luode-alkuiset nimitykset. Kaikki napa-alkuiset nimitykset taas kuuluvat käytössä oleviin nimityksiin. Rakenteen perusteella nimitysten vakiintumisen tai vakiintumattomuuden syitä on vaikea löytää. Aineiston yleisimpinä pelkästään nominatiivialkuisina esiintyvinä määrite- osina (ks. taulukko 137) on sekä perussanoja että johdoksia. Perussanoista vain luode, länsi, napa, ranta ja saari esiintyvät aineistossa itsenäisinä nimityksinä. Perussanat emä, erä, jää, kivi, lisä, lumi, puoli, suola, tuli ja valta ovat käytössä vain yhdyssanojen määriteosina. Johdoksista itsenäisiä nimityksiä ovat kukkula, leveys, pituus, rannikko ja ylänkö, mutta hiekka ja hieta esiintyvät vain yhdyssa- nojen osina. Aineistossa on lisäksi runsaasti yksittäisiä nominatiivialkuisia yhdyssanoja, joiden määriteosa esiintyy yhdessä tai kahdessa aineiston nimityksessä. Yhteen- sä tällaisia yksittäisiä määriteosia sisältäviä sanoja on 109, ja kertamuodosteita näistä on 65 eli noin 60 prosenttia. Määriteosina on näissä sanoissa sekä perus- sanoja että johdoksia. Yksittäisiä yhdyssanoja muodostavia perussanoja yhdys- III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 326 sanojen määriteosina on 4272. Niistä itsenäisinä perussanoina ovat aineistossa aho, haara, itä, kallio, kari, korpi, kumpu, kuohu, laaka, lahti, latva, louna, luo- de, luoto, mäki, pohja, riutta, suu ja vaara. Johdoksia yksittäisten yhdyssanojen määriteosista on 3973. Johdoksista ahde, eno, harju, kaivanto, korko, notko, pen- ger ja vieru esiintyvät myös itsenäisinä johdoksina, joilla on kirjakielistä käyttöä jo vanhassa kirjasuomessa. 1800-luvulla itsenäisesti esiintyviä uudisjohdoksia ovat määriteosista aavikko, harjanne, hiedikko, ranne, suisto ja tasanko. Näitä nimityksiä aletaan käyttää nopeasti myös yhdyssanojen muodostamisessa. Yksittäisiä genetiivialkuisia määriteosia on vain sanoilla pohja (pohjanpuo- likas) ja tasaaja (tasaajanvirta). Yhdyssubstantiiveissa genetiivimuotoinen mää- riteosa ilmaisee kokonaisuuden, alan tai piirin, johon edusosan tarkoite kuuluu (ISK, 398). Vakiintumisen näkökulmasta nominatiivialkuisia yhdyssanoja kiinnosta- vimpia ovat yhdyssanat, joiden määriteosissa esiintyy vaihtelua nominatiivi- ja genetiivialkuisen varianttien välillä. Tätä variaatiota on aineistossa runsaasti se- kä muodostetuissa että käännetyissä yhdyssanoissa. Nominatiivi- ja genetiivial- kuisten varianttien välillä on vaihtelua ilma-määriteosaisissa yhdyssanoissa (ks. taulukko 138): sekä nominatiivi- että genetiivialkuinen variantti esiintyy aineis- tossa sanoista ilma-ala, ilmanala, ilmalaatu, ilmanlaatu, ilmapieli ja ilmanpieli. Vain nominatiivialkuisia ovat nimitykset ilmavyö ja ilmavyöhyke, ja pelkästään genetiivialkuinen ilma-yhdyssana on ilmanlinea. Myös nykykielessä nominatii- vi- ja genetiivialkuisilla määriteosilla on samoja merkitystehtäviä, ja siksi no- minatiivi- ja genetiivialkuisten yhdyssanojen välille ei aineistossa voi tehdä sel- vää merkityseroa, vaan kyse on synonyymipareista. Usein toinen nimitysvariant- ti on kuitenkin toista vakiintuneempi. Vaihtelun taustalla voi olla murre-ero, sil- lä yhdyssubstantiiveissa genetiivialkuinen tyyppi on yleisempi länsimurteissa ja nominatiivialkuinen itämurteissa. Vain pienessä osassa vaihtelutapauksista on nykykielessä kyse selvästä merkityserosta. (ISK, 399–400.) Näissä sanoissa edusosa on yleensä johdettu verbistä ja määriteosa voi ilmaista esimerkiksi toi- mintaa (genetiivi) tai toiminnan tulosta (nominatiivi) (Vesikansa 1978, 31–32). 72 Nominatiivialkuisina, yksittäisinä määriteosina yhdyssanoissa (ks. liite 3) esiintyvät perus- sanat aho, apu, haara, heinä (liitteen 3 yhdyssanoista heinäaavikko ja heinämaa), itä (liittees- sä 3 itäkoillinen ja itäpuolisko), kaasu, kallio, kangas, kari, kartta, kesä, koivu, korpi, kumpu, kuohu, kuuma, kuva, laaka, lahti, latva, louna (liitteessä 3 lounapäivä), lounat, lieju, luode (liitteessä 3 luodevesi), luodet, luoto, metsä (liitteessä 3 metsäraja ja mettäpuska), mäki (liit- teessä 3 mäkiharjanne ja mäkijono), olka, pesä, pohja, purje, pää (liitteessä 3 päävuoristo), reuna, rinta, riutta, ruoho (liitteessä 3 ruohoniitty ja ruohosaari), sora (liitteessä 3 soramaa ja sorariutta), suu (liitteessä 3 suutasanko), talvi, utu ja vaara. 73 Nominatiivialkuisina, yksittäisinä määriteosina yhdyssanoissa (ks. liite 3) esiintyvät joh- dokset aavikko, ahde, eno, harjanne, harju, hiedikko (liitteen 3 yhdyssanoista hiedikkomaa), hirmu, hyökky, hyöky, juoksu (liitteessä 3 juoksuhaara), kaivanto, kasvi, kesku, korko, koste, kulutus, lasku, luisu, lämpö, niittu, niitty, notko, pako, palaus, penger, poltto, raju, ranne, somero, suihku, suinto, suisto, tasanko, tasaus, tasoitus, vierto, vieru, viljelys ja väli (liitteessä 3 välisuunta). 12 Sanaston rakenteen vaikutus vakiintumiseen 327 TAULUKKO 138. Muodostettujen yhdyssanojen määriteosat, joissa on no- minatiivi- ja genetiivimuodon vaihtelua (kertamuodosteet sulkeissa). Määri- teosa Nominatiivialkuinen yhdyssana Genetiivialkuinen yhdyssana etelä eteläkaakko, (etelälouna), (etelälounai- nen), etelälounas, eteläpallonpuolisko, eteläpuolisko etelänpuolikas, etelänvyöhyke ilma ilma-ala, ilmalaatu, (ilmapieli), ilmavyö, ilmavyöhyke ilmanala, ilmanlaatu, (ilmanlinea), ilmanpieli joki jokivesistö (joensaari) järvi järvijakso, (järviryhmä) (järvensyvänne) laakso (laaksonotkelma), (laaksorotko), (laakso- uoma), (laaksoura), laaksovana, (laakso- väylä), (laksopaikka), laksomaa (laaksonsoikale), laksonpohja maa (maailmasto), (maajää), (maakerto), maakielukka, (maakirjoitus), maasuikale, maatiede, maatieto (maammeselitys), maankannas, maankartta, maankaula, (maankär- ki), (maanniemi), maanniska, maan- nuha, maanopas, maanoppi, (maan- selitys), (maansilmäke), (maansoika- le), maantiede, maantieto meri (merialue), merihaarukka, (merikulma), merimaa, merinielu, merinielukka, me- riosa merenkuohu, merenluoto, merenran- ta, merensaaristo, merenselkä, (me- renvuono) niemi (niemikärki), nieminenä, niemisuikale niemennenä, (niemennokka), niemen- soikale pinta pinta-ala pinnanala, pinnanmuodostus pouta pouta-aika, poutakausi (poudanaika) tunturi (tunturiharja), (tunturiharjanne), tunturi- jakso, tunturijoukko, tunturikukkula, (tun- turilohko), tunturimaa, (tunturimuuri), (tunturiryhmä), (tunturiselkämä), tunturi- seutu, (tunturitienoo), tunturivuori, (tun- turiylänkö) tunturinkukkula, tunturinylämaa vesi vesiala, (vesijako), vesijakso, (vesijohto), (vesijuova), (vesikivi), vesikokous, vesi- kulku, vesikulkutie, vesikunta, vesinielu, (vesinousu), (vesipako), (vesiura) (vedenaukko), (vedenjohto), veden- lasku, (vedennapa), vedennousu, (ve- denjuopa) virta (virta-ala) virranputous, (virtainjuoksu) vuori (vuoriharja), vuoriharjanne, vuoriharju, vuorijakso, (vuorijuna), (vuorikaari), (vuorikinos), (vuorikouru), (vuorikulma), (vuorikunnas), (vuoripaasi), (vuoriraa- de), vuoriseutu, (vuorisyvänne) vuorenharja, vuorenharjanne, vuo- renharju, (vuorenkylki), (vuorenne- nä), vuorennuha, (vuorenpenger), (vuorenrotko), (vuorensyrjä), (vuo- rentöyry) Paljon nominatiivi- ja genetiivivaihtelua on vuori-alkuisissa yhdyssanoissa (ks. taulukko 138). Molemmat asut ovat sanoilla vuoriharja, vuorenharja, vuo- riharjanne, vuorenharjanne, vuoriharju ja vuorenharju. Näissä yhdyssanoissa III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 328 genetiivialkuinen määriteosa ilmaisee nominatiivialkuista selvemmin kokonai- suutta, johon edusosa kuuluu. Pelkästään nominatiivialkuiset nimitykset ovat kuitenkin yleisempiä, sillä niitä on 11. Nominatiivialkuisissakin vuori- yhdyssanoissa määriteosa tarkentaa edusosan kuuluvan tiettyyn kokonaisuuteen. Nimitykset ovat kuitenkin vakiintumattomia, sillä yhdeksän on kertamuodostei- ta. Pelkästään genetiivialkuisia vuoren-nimityksiä on seitsemän. Näissä yhdys- sanoissa genetiivialkuinen määriteosa kuvaa selvästi kokonaisuutta ja jossain määrin myös yläkäsitettä, jonka alakäsite edusosa on. Nämäkin nimitykset ovat vakiintumattomia, sillä kuusi on tilapäisiksi jääneitä kertamuodosteita. Vastaavanlaista nominatiivi- ja genetiivimääriteosan vaihtelua on maa- alkuisissa yhdyssanoissa (ks. taulukko 138). Sekä nominatiivi- että genetiivial- kuinen variantti on sanoista maatiede, maantiede, maatieto ja maantieto. Kuusi maa-alkuista yhdyssanaa on pelkästään nominatiivialkuisia. Yhdyssanat ovat vakiintumattomia, sillä neljä on kertamuodosteita. Pelkästään genetiivialkuiset maan-yhdyssanat ovat aineistossa yleisempiä; niitä on 13. Näissä sanoissa gene- tiivimääriteosalla on erilainen merkitys kuin nominatiivimääriteosalla; se nime- ää kokonaisuutta, jonka osaa edusosa kuvaa. Nominatiivialkuisissa tällainen suhde ei ole yhtä selvä. Genetiivialkuiset nimitykset ovat suhteessa vakiin- tuneempia; niistä kertamuodosteita on noin puolet eli kuusi. Myös vesi- alkuisissa sanoissa on nominatiivi–genetiivi-vaihtelua (ks. taulukko 138). Sekä nominatiivi- että genetiivialkuinen asu on sanoilla vesijohto, vedenjohto, vesi- nousu ja vedennousu. Sanojen vesijuova ja vedenjuopa asut ovat melkein vas- taavat. Pelkästään nominatiivialkuisia vesi-yhdyssanoja on 11. Nimitykset ovat käytössä melko yleisesti, sillä kertamuodosteita on vain neljä. Pelkästään gene- tiivialkuisia ovat vedenaukko, vedennapa ja vedenlasku. Kaikki genetiivialkuiset nimitykset ovat joko tilapäismuodosteita tai harvinaisia. Myös tunturi-alkuisissa sanoissa on nominatiivi- ja genetiivialkuisten mää- riteosien vaihtelua (ks. taulukko 138). Molemmat asut ovat sanoilla tunturikuk- kula ja tunturinkukkula. Enemmistö nimityksistä, 13, on nominatiivialkuisia. Kertamuodosteita on kahdeksan, joten osa tunturi-alkuisista nimityksistä on ai- neistossa myös käytössä. Pelkästään genetiivialkuinen on vain kertamuodoste tunturinylämaa. Niemi-alkuisissa sanoissa sekä nominatiivi- että genetiivialkui- nen variantti on sanoilla niemennenä ja nieminenä. Sanalla niemensoikale on lähes vastaava nominatiivialkuinen variantti niemisuikale. Näissäkin nimityksis- sä genetiivialkuinen määriteosa kuvaa nominatiivialkuista selkeämmin kokonai- suutta, johon edusosa kuuluu. Pelkästään nominatiivialkuinen on niemikärki ja pelkästään genetiivialkuinen niemennokka. Pinta-alkuisissa yhdyssanoissa vari- aatiota on sanoissa pinnanala ja pinta-ala. Pelkästään genetiivialkuinen on ker- tamuodoste pinnanmuodostus. Pouta-alkuisissa yhdyssanoissa vaihtelua on sa- noissa poudanaika ja pouta-aika. Pelkästään nominatiivialkuinen on poutakausi. Myös etelä-alkuisissa yhdyssanoissa esiintyy sekä nominatiivi- että gene- tiivialkuisia nimityksiä (ks. taulukko 138). Nominatiivialkuisia etelä- yhdyssanoja on selvästi enemmistö, kuusi, joista kaksi on kertamuodosteita. 12 Sanaston rakenteen vaikutus vakiintumiseen 329 Näillä nominatiivialkuisilla sanoilla ei ole genetiivialkuisia variantteja, vaan ge- netiivissä esiintyvät vain sanojen etelänpuolikas ja etelänvyöhyke määriteosat. Joki-alkuisissa sanoissa nominatiivialkuinen on jokivesistö ja genetiivialkuinen joensaari. Myös meri-alkuisissa yhdyssanoissa esiintyy rinnan nominatiivi- ja genetiivialkuisia variantteja (ks. taulukko 138). Pelkästään nominatiivissa esiin- tyy meri-alkuisista sanoista seitsemän. Nimitykset ovat pääasiassa käytössä, sillä kertamuodosteita on vain kaksi. Pelkästään genetiivialkuisia on kuusi uudis- muodostetta, joista vain yksi on kertamuodoste. Myös laakso-alkuisissa yhdys- sanoissa on sekä nominatiivi- että genetiivialkuisia nimityksiä (ks. taulukko 138). Pääasiassa laakso-alkuiset määriteosat ovat nominatiivissa, mutta kahdek- sasta nominatiivialkuisesta nimityksestä kuusi jää tilapäismuodosteiksi. Genetii- vimääriteosa on vain nimityksissä laaksonsoikale ja laksonpohja, eikä niillä ole nominatiivialkuisia variantteja. Vastaavasti sekä nominatiivi- että genetiivialkui- sia yhdyssanoja muttei rinnakkaisia variantteja on järvi-alkuisissa sanoissa. Nominatiivialkuisia ovat järvijakso ja järviryhmä ja genetiivialkuinen järvensy- vänne. Myös virta-alkuisissa sanoissa on sekä nominatiivi- että genetiivialkuisia sanoja muttei rinnakkaisia variantteja. Nominatiivialkuinen on virta-ala ja gene- tiivialkuisia sanat virranputous ja monikollinen virtainjuoksu. Sellaisissa yhdyssanoissa, joissa esiintyy määriteosassa vaihtelua no- minatiivi- ja genetiivimuodon välillä, pelkästään nominatiivialkuiset yhdyssanat ovat selvästi enemmistönä. 1800-luvun aineistossa nominatiivi- ja genetiivial- kuosan vaihtelua saman käsitteen nimityksissä voi lähes poikkeuksetta pitää alu- eellisena, länsi- ja itämurteiden vaihteluna: nimitysvarianttien välillä ei yleensä ole selvää merkityseroa ja usein toinen varianteista on vakiintuneempi. Määrite- osan muodon vaihtelu tuo aineistoon melko paljon vakiintumattomuutta. Nominatiivi- ja genetiivimuotoisten määriteosien lisäksi aineistossa esiin- tyy jonkin verran yhdysosamuotoisia määriteosia tai määriteosia, jotka eivät esiinny leksikossa varsinaisena lekseeminä. Yhdysosamuodolla tarkoitetaan sel- laista nominin tai verbin edustumaa, joka ei kuulu sanan taivutusparadigmaan. Muodosta käytetään myös nimityksiä yhdyssanamuoto ja casus componens. Ne voivat olla sanavartaloita (pohjois-) tai sisältää jonkin lisäaineksen (mestaris-). Yhdysosamuoto voi olla myös vierasperäinen, esimerkiksi geo-. Yhdysosamuo- tojen kaltaisia ovat myös nominaaliset vartalot, esimerkiksi vähä- ja lähi-, jotka eivät esiinny itsenäisinä lekseemeinä. -(i)nen-loppuisilla nomineilla yhdysosa- muotona on s-loppuinen konsonanttivartalo, esimerkiksi hevosurheilu. Tämä s- loppuinen yhdysosamuoto voi olla käytössä ainoastaan yhdyssanojen määrite- osissa, esimerkiksi tuulispää. Toisenlainen konsonanttivartalo voi olla yh- dysosamuotona joillakin e-vartaloisilla nomineilla, esimerkiksi suurajot. Lisäksi muutamilla lukusanoilla ja substantiiveilla on -i- tai -O-loppuinen yhdysosamuo- to, esimerkiksi nelivärinen. Verbien tavallisimmat yhdysosamuodot ovat -mA- tai -in-loppuisia, esimerkiksi kutsumanimi, olinpaikka. Joillakin verbeillä yh- dysosamuoto voi olla -U-, -O- tai -i-loppuinen, esimerkiksi hehkulamppu, tako- rauta, vihkitilaisuus. (ISK, 402–404.) 1800-luvun aineistossa tällaisia määrite- III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 330 osia ovat kaakkois-, keski-, liet-, lounais-, läpi-, pitkin-, pohjais-, pohjas-, poh- jois-, poikki-, pohjos-, pohois-, puolis-, rinnakkais-, sala-, tasa-, tuulis-, ulko-, umpi-, yhdensuuntais- ja ylä-. Yhteensä nimityksiä, joissa määriteosana on yh- dysosamuoto, on 3674, ja niistä kertamuodosteiksi on jäänyt 27, joten nimitykset ovat luonteeltaan tilapäisiä ja vakiintumattomia. Useammassa kuin yhdessä läh- teessä esiintyvät nimitykset ovat aineistossa harvinaisia: kaikista nimityksistä on aineistossa esiintymiä vain muutamasta lähteestä. Uudisyhdyssanojen määriteosa voi olla myös vierassana. Kaikkien vieras- sana-alkuisten sanojen määriteosa on nominatiivimuotoinen. Yhteensä näitä yh- dyssanoja on aineistossa 2075. Kertamuodosteita näistä yhdyssanoista on yli puo- let eli 13. Kertamuodosteista osa on sanan erilaisia kirjoitusasuja, esimerkiksi dshungle-pensaikko ja dsjungle-pensaikko. Kaikki nimitykset ovat harvinaisia. Myös useampiosaiset nominatiivialkuiset yhdyssanat ovat aineistossa harvinai- sia. Yksittäinen kaksiosainen määriteosa on 25 yhdyssanassa76, ja nimityksistä lähes kaikki eli 22 on kertamuodosteita. Nimitykset kuvaavat harvinaisia käsit- teitä tai ovat muuten muodoltaan ja rakenteeltaan vakiintumattomia. Sanojen merkitys saattaa silti olla läpinäkyvä, esimerkiksi maanpallonkeskipiiru, mutta nimityksiä on ehkä pidetty liian pitkinä ja siksi käytössä hankalina, koska ne ei- vät ole vakiintuneet käyttöön. 12.2.2.2 Edusosan rakenne Yhdyssanojen edusosina on johtamattomia ja yhdistämättömiä perussanoja, joh- doksia, yhdyssanoja sekä vierassanoja. Perussanoista produktiivisia yhdyssano- jen edusosia ovat 1800-luvun uudismuodosteissa ala, joki, jono, maa, piiri, sel- kä, seutu, suunta, tuuli, vesi, virta sekä vuori. Yhteensä produktiivisia perus- 74 Yhdyssanat, joiden määriteosana on yhdysosamuoto (kertamuodosteet sulkeissa), ovat kaakkosilma, (keski-ilmanala), keskijuoksu, (keskimeridiaani), (lietselkkä), lietselkä, (lounais- suunta), (läpimitta), (läpiviiva), (pitkinsuunta), (pohjaiskoillinen), (pohjaisluode), pohjaispal- lonpuolisko, (pohjaspuolisko), (pohjasvyöteinen), (pohjoiskoillinen), (pohjoispuolisko), (poik- kiharju), (poikkilaakso), (poikkisuunta), (poikkiviiva), (pohjospuolisko), (pohoispuolisko), (puoliskaari), (rinnakkaisharjanne), (rinnakkaisharju), (salakari), (salaluoto), tasapiiri, ta- saympyrä, (tuulispää), (ulkomeri), umpijärvi, umpilaakso, (yhdensuuntaisharju) ja yläjuoksu. 75 Vierassana-alkuiset yhdyssanat (kertamuodosteet sulkeissa) ovat alppitunturi, (alppivuori), (dshungle-pensaikko), (dsjungle-pensaikko), (harmattan-tuuli), (karrutasanko), (kluutu- pallo), (kontinentali-ilmanala), (korallisärkkä), (laviaanmmilaakso [!]), llanos-tasamaa, (lla- nos-tasanko), pampas-tasamaa, pampas-tasanko, paralleli-piiri, (parallelli-piiri), (scirocco- ilma), (selvas-alanko), selvas-tasamaa ja sirocco-tuuli. 76 Useampiosainen määriteosa on yhdyssanoissa (kertamuodosteet sulkeissa) (alppitunturijo- no), (erämaantuuli), (erämaaseutu), (havumetsäseutu), (hiedikkoerämaa), hiekkaerämaa, hiekkasärkkäreunus, hietaerämaa, (juoksuhietasäikkä), (kevätpäiväntasaaja), (kirvespohja- tuuli), (kivikkoerämaa), (lentohiekkavalli), (maailmanpiiri), (maailmapallo), (maakuntaintie- to), (maannavanvirta), (maanpallonkeskipiiru), (maanpiirinosa), (mailmantasausviiva), (mur- tosoraselkä), (sisävesienlakso), (syyspäiväntasaaja), (vierinkiviharju) ja (väkimultavyöhyke). 12 Sanaston rakenteen vaikutus vakiintumiseen 331 sanaedusosaisia 1800-luvun uudisyhdyssanoja on aineistossa 100 (ks. taulukko 139). Näissä perussanoissa on maantieteen peruskäsitteiden nimityksiä, kuten joki, maa, virta ja vuori. Erityisesti maa-loppuisia yhdyssanoja on aineistossa paljon. Lisäksi mukana on joitakin yleisiä termejä muodostavia edusosia, kuten ala, piiri, seutu ja suunta. Vakiintumattomimpia ovat näistä edusosista merki- tykseltään yleiset sanat, kuten vesi. Muutamissa sanoissa esiintyvät edusosina lisäksi perussanat harja, ilma, joukko, kaari, kulma, lakso, luoto, meri, nenä ja saari (ks. taulukko 139). Näissäkin perussanoissa on maantieteen peruskäsittei- den nimityksiä, esimerkiksi meri ja saari. Termimäisin edusosa on perussanoista kaari. Lisäksi aineistossa esiintyy yksittäisiä perussanaisia edusosia, jotka esiin- tyvät yhdessä tai kahdessa uudismuodosteessa77. TAULUKKO 139. Muodostettujen yhdyssanojen yleisimmät perussanaiset edusosat. Edusosana oleva sana Perussanasta muodostettu yhdyssana ala ilma-ala, ilmanala, kuuma-ala, pinnanala, pinta-ala, vesiala, virta-ala harja tunturiharja, vuorenharja, vuoriharja ilma kaakkosilma, luodeilma, scirocco-ilma, valtailma joki ahojoki, apujoki, emäjoki, enojoki, haarajoki, korpijoki, laskujo- ki, latvajoki, lisäjoki, olkajoki, rantajoki, valtajoki jono alppitunturijono, harjujono, kalliojono, kukkulajono, mäkijono, tulivuorijono joukko hiekkajoukko, lumijäätikkäjoukko, tunturijoukko kaari puoliskaari, tasauskaari, vuorikaari kulma ilmankulma, merikulma, vuorikulma lakso laviaanmmilakso, rannikkolakso, sisävesienlakso luoto merenluoto, salaluoto, suolaluoto 77 Yksittäisiä perussanaisia edusosia ovat aalto (hyökkyaalto, hyökyaalto), aava (hiekka-aava, hieta-aava), aho (hiekka-aho), aika (poudanaika, pouta-aika), haara (juoksuhaara, lisähaa- ra), juna (vuorijuna), järvi (umpijärvi), jää (maajää), kaakko (eteläkaakko), kalla (hietakal- la), kangas (hiekkakangas, hietakangas), kari (kivikari, salakari), kaula (maankaula), kehä (utukehä), kinka (jääkinka), kivi (vesikivi), korpi (santakorpi), kunnas (hietakunnas, vuori- kunnas), kunta (vesikunta), kuohu (merenkuohu), kylki (vuorenkylki), kymi (valtakymi), kärki (maankärki, niemikärki), laakso (poikkilaakso, umpilaakso), lahti (valtamerenlahti), louna (etelälouna, länsilouna), lounas (etelälounas), luode (länsiluode, pohjaisluode), metsä (aar- niometsä), mitta (läpimitta), mäki (hiekkamäki), napa (vedennapa), niemi (maanniemi), niska (maanniska), nokka (niemennokka), nuha (maannuha, vuorennuha), osa (maanpiirinosa, me- riosa), paasi (vuoripaasi), pieli (ilmanpieli, ilmapieli), pohja (laksonpohja), päivä (lounapäi- vä), pää (tuulispää), raja (metsäraja), ranta (merenranta, niittyranta), riutta (sorariutta, ää- ririutta), sarja (kukkulasarja, saarisarja), syrjä (vuorensyrjä), säikkä (juoksuhietasäikkä), teli (jääteli), tie (vesikulkutie), ura (laaksoura, vesiura), vana (laaksovana), vieri (rantavieri), vyö (ilmavyö) ja väylä (kaivantoväylä, laaksoväylä). III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 332 maa aavikkomaa, ahomaa, heinämaa, hiedikkomaa, kalliomaa, kesä- maa, korkomaa, kumpumaa, laakamaa, laksomaa, luisumaa, luo- tomaa, merimaa, notkomaa, pengermaa, rannemaa, rannikko- maa, saarimaa, soramaa, suintomaa, suistomaa, talvimaa, ta- sankomaa, vaaramaa, viertomaa, vierumaa, ylänkömaa meri rannikkomeri, saarimeri, ulkomeri nenä niemennenä, nieminenä, vuorennenä piiri lumipiiri, maailmanpiiri, palauspiiri, paralleli-piiri, parallelli- piiri, polttopiiri, tasapiiri, tasauspiiri, tulivuoripiiri saari joensaari, kangassaari, ruohosaari selkä jääselkä, lietselkä, merenselkä, murtosoraselkä seutu erämaanseutu, havumetsäseutu, napaseutu, vuoriseutu suunta lounaissuunta, lounassuunta, lounatsuunta, pitkinsuunta, poik- kisuunta, välisuunta tuuli erämaantuuli, harmattan-tuuli, kirvespohjatuuli, purjetuuli, ra- jutuuli, sirocco-tuuli vesi lahtivesi, laskuvesi, lisävesi, luodetvesi, luodevesi, pakovesi virta apuvirta, emävirta, lisävirta, maannavanvirta, napavirta, tasaa- janvirta vuori alppivuori, emävuori, kaasuvuori, liejuvuori, pesävuori, tulisui- zunvuori, tunturivuori Johdoksista 1800-luvun uudisyhdyssanojen edusosina produktiivisimpia ovat aavikko, harjanne, harju, jakso, lakeus, paikka, puolisko, tasanko, viiva sekä vyöhyke (ks. taulukko 140). Yhteensä näiden johdosten avulla on muodos- tettu 59 uudisyhdyssanaa. Johdoksista useimmat eli aavikko, harjanne, puolisko, tasanko ja vyöhyke ovat 1800-luvun uudismuodosteita, joita on nopeasti alettu käyttää myös uusien yhdyssananimitysten muodostamisessa. Muutamissa nimi- tyksissä edusosana ovat johdokset alue, aukko, juoksu, koillinen, rotko, soikale, särkkä, tienoo ja tieto (ks. taulukko 140). Näistä johdoksista monet ovat merki- tykseltään yleisiä: alue, aukko, soikale, tienoo ja tieto. Yhdyssanojen määriteosa kuvaakin sanan merkitystä olennaisesti, esimerkiksi hieta-aukko ’aavikko’ ja 12 Sanaston rakenteen vaikutus vakiintumiseen 333 vedenaukko ’avomeri’. Lisäksi aineistossa on yksittäisiä johdosedusosia, jotka esiintyvät yhdessä tai kahdessa uudisyhdyssanassa78. TAULUKKO 140. Muodostettujen yhdyssanojen yleisimmät johdosedusosat. Edusosana ole- va sana Johdoksesta muodostettu yhdyssana aavikko heinäaavikko, hiekka-aavikko, hieta-aavikko, kiviaavikko, lumiaavikko, someroaavikko alue merialue, rannikkoalue, viljelysalue aukko hiekka-aukko, hieta-aukko, vedenaukko harjanne kariharjanne, mäkiharjanne, rinnakkaisharjanne, tunturihar- janne, vuorenharjanne, vuoriharjanne harju poikkiharju, rinnakkaisharju, vierinkiviharju, vuorenharju, vuoriharju, yhdensuuntaisharju jakso harjannejakso, hietajakso, järvijakso, rannejakso, rantajak- so, saarijakso, tunturijakso, vesijakso, vuorijakso juoksu keskijuoksu, virtainjuoksu, yläjuoksu koillinen itäkoillinen, pohjaiskoillinen, pohjoiskoillinen lakeus jäälakeus, kivilakeus, niittulakeus, ylänkölakeus paikka autiopaikka, keskupaikka, kostepaikka, laksopaikka, ylänkö- paikka 78 Yksittäisiä johdosedusosia ovat alanko (eräalanko, selvas-alanko), asema (leveysasema), aukio (lumiaukio), haarukka (merihaarukka), hietikkö (erähietikkö), ilmasto (maailmasto, rantailmasto), jako (vesijako), johto (vedenjohto, vesijohto), juopa (vedenjuopa), juova (vesi- juova), jyrkänne (äkkijyrkänne), kannas (maankannas), kausi (poutakausi, sadekausi), kerto (maakerto), kielukka (maakielukka), kihermä (saarikihermä), kinos (lumikinos, vuorikinos), kirjoitus (maakirjoitus), kivikko (eräkivikko), kokous (vesikokous), kouru (vuorikouru), kukku- la (tunturikukkula, tunturinkukkula), kulju (suolakulju), kulku (vesikulku), lakeinen (tulilakei- nen), lasku (vedenlasku), levy (pituuslevy), lohkare (jäälohkare), lohko (tunturilohko), lounai- nen (etelälounainen), lähde (kuohulähde, suihkulähde), matala (hietamatala), muodostus (pinnanmuodostus, suistomuodostus), myrsky (hirmumyrsky), nielu (merinielu, vesinielu), nielukka (merinielukka), niitty (ruohoniitty), notkelma (laaksonotkelma), nousu (vedennousu, vesinousu), onelma (lumionelma), opas (maanopas), oppi (maanoppi), pako (vesipako), pen- ger (vuorenpenger), pensaikko (dshungle-pensaikko, dsjunglepensaikko), -peräisyys (tulipe- räisyys), pohjanen (luodepohjanen), pohjoinen (luodepohjoinen), puolikas (etelänpuolikas, pohjanpuolikas), puro (lumipuro), putous (virranputous), pykälä (leveyspykälä), päiväke (puolipäiväke), raade (vuoriraade), reunus (hiekkasärkkäreunus), ryhmike (kumpuryhmike), ryhmä (järviryhmä, luotoryhmä, tunturiryhmä), rypäle (saarirypälet), räppänä (tuliräppänä), saaristo (merensaaristo), salpaus (hiekkasalpaus), selitys (maammeselitys, maanselitys), se- länne (harjuselänne), silmäke (maansilmäke), suikale (maasuikale, niemisuikale), syvänne (järvensyvänne, vuorisyvänne), tantere (hietatantere), tasaaja (kevätpäiväntasaaja, syyspäi- väntasaaja), tiede (maantiede, maatiede), toimi (kulutustoimi, tasoitustoimi), töyry (vuoren- töyry), uoma (laaksouoma), vesistö (jokivesistö, valtavesistö), vuoristo (emävuoristo, päävuo- risto), vyöteinen (pohjasvyöteinen), väli (pituusväli), ylänkö (tunturiylänkö), ympyrä (rin- taympyrä, tasaympyrä) ja äyräikkö (hietaäyräikkö). III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 334 puolisko eteläpuolisko, itäpuolisko, länsipuolisko, pohjaspuolisko, pohjoispuolisko, pohjospuolisko, pohoispuolisko rotko ahderotko, laaksorotko, vuorenrotko soikale laaksonsoikale, maansoikale, niemensoikale särkkä hietasärkkä, korallisärkkä, pohjasärkkä tasanko karrutasanko, llanos-tasanko, niittytasanko, pampas-tasanko, puolitasanko, suutasanko tienoo sadetieno, sadetienoo, tunturitienoo tieto maakuntaintieto, maantieto, maatieto viiva leveysviiva, lämpöviiva, läpiviiva, poikkiviiva vyöhyke etelänvyöhyke, ilmavyöhyke, koivuvyöhyke, lämpövyöhyke, napavyöhyke, väkimultavyöhyke Kolmi- tai useampiosaisten yhdyssanojen rakenne on kaksiosaisia yhdyssa- noja monimutkaisempi. Osassa yhdyssanoja määriteosa on kaksiosainen, selvä yhdyssana ja edusosa yksiosainen. Joissakin sanoissa edusosaa voidaan pitää ensisijaisesti kaksiosaisena yhdyssanana. Tällaisia edusosia ovat erämaa, il- manala, keskipiiru, niittymaa, pallonpuolisko, tasamaa, tasausviiva ja ylämaa. Yhteensä näistä edusosista on muodostettu 15 1800-luvun uudismuodostetta79. Myös lainasana voi olla yhdyssanan edusosa. Edusosina esiintyviä lainasanoja ovat kartta (maankartta), laatu (ilmalaatu, ilmanlaatu), linea (ilmanlinea), me- ridiaani (keskimeridiaani), moreeni (reunamoreeni), muuri (tunturimuuri), mää- rä (sademäärä), palli (lumipalli), pallo (karttapallo, kluutupallo, kuvapallo, maailmapallo, puolipallo), puska (mettäpuska), rivi80 (kukkularivi, riuttarivi), tunturi (alppitunturi, tulitunturi), valli (lentohiekkavalli, rantavalli) ja vuono (merenvuono). Näistä produktiivisin on maantieteen sanastossa pallo. 12.2.3 Sanaliitot Erikoiskielten sanastoissa yhdeksi sananmuodostuskeinoksi katsotaan myös sa- naliitot, jotka vastaavat termeinä erityisesti yhdyssanoja. 1800-luvulla ero yh- dyssanojen ja sanaliittojen välillä oli häilyvä. Olen tulkinnut sanaliitoiksi nyky- kielen oikeinkirjoituksen mukaisesti sanaliitoiksi kirjoitettavat sanat. 1800- luvulla muodostetuista tai sepitetyistä maantieteellisessä nimityksistä tällaisia sanaliittoja on 165 eli lähes kymmenen prosenttia nimityksistä. Sanaliittojen 79 Yhdyssana on edusosana aineiston sanoissa hiedikkoerämaa, hiekkaerämaa, hietaerämaa, kivikkoerämaa; keski-ilmanala, kontinentali-ilmanala; maanpallonkeskipiiru; suolaniittymaa; eteläpallonpuolisko, pohjaispallonpuolisko; llanos-tasamaa, pampas-tasamaa, selvas- tasamaa; maailmantasausviiva sekä tunturinylämaa. 80 Sanan rivi alkuperä on epäselvä, mutta koska lähisukukielten vastineet puuttuvat, sitä on epäilty ruotsista lainatuksi sanaksi (NES). 12 Sanaston rakenteen vaikutus vakiintumiseen 335 muodostaminen ovat yhtä merkittävä tapa luoda erikoisalan kieleen omaperäi- sesti uusia nimityksiä kuin johtaminen. Aineiston sanaliitot ovat termimäisiä ja oppitekoisia, ja ne nimittävät usein abstrakteja käsitteitä, esimerkiksi maapalloa kuvaaviin nimityksiin kuuluu paljon sanaliittoja. Sanaliitoista 98 eli lähes 60 prosenttia on kuitenkin kertamuodosteita, mikä tarkoittaa, että suuri osa niistä vakiintuu 1800-luvun aikana käyttöön huonosti. Sanaliitot ovat selkeästi uudis- muodosteita, ja niitä otetaan käyttöön pääasiassa vasta 1800-luvulla. Monilla sanaliitoilla on useita samantapaisia variantteja: nimitykset hakevat ensin muo- toaan, mutta usein vakiintuvat sanaliittotermeiksi, esimerkiksi pohjoinen pallon- puolisko. Sanaliitoissa kertamuodosteita on selvästi enemmän kuin esimerkiksi johdoksissa, jotka myös osittain ovat oppitekoisia sanoja. Sanaliitot ovat sanaliittoja yleensä määriteosan81 sananmuodostuksen vuok- si. Seuraavissa alaluvuissa on tarkasteltu aineiston sanaliittoja erikseen määrite- ja edusosien kautta. 12.2.3.1 Yksiosaiset määriteosat Yksiosainen määriteosa voi sanaliitoissa olla joko adjektiivi tai substantiivi. Sa- naliiton määriteosana on adjektiivi 114 tapauksessa kaikista 1800-luvulla muo- dostetuista sanaliitoista (ks. taulukko 141). Osassa sanoista määriteosana oleva adjektiivi on perussana; perussanoja ovat aava, kuiva, kuuma, kylmä, lauha, lämmin, löysä ja vahva. Perussanaisia adjektiivimääriteosaisia 1800-luvulla muodostettuja sanaliittoja on aineistossa 26. Näistä kertamuodosteita on 11. Adjektiivimääriteosa on usein johdos. Yleisin johdin on -(i)nen. Suurim- man ryhmän muodostavat itäinen-alkuiset sanaliitot, joita on aineistossa yhdek- sän (kaikki adjektiivialkuiset sanaliitot on lueteltu taulukossa 141). Toiseksi eni- ten, kahdeksan on läntinen-alkuisia sanaliittoja. Lisäksi aineistossa on joitakin eteläinen-, länteinen-, pohjainen- ja pohjoinen-alkuisia sanaliittoja. Johdin -(i)nen esiintyykin yleisimmin maapalloa kuvaavissa nimityksissä, joihin kaikki edellä luetellut 24 nimitystä kuuluvat. Johdokset kuuluvat variaatiosta huolimat- ta käytössä olevaan sanastoon, koska kertamuodosteita ilmauksista on vain kuu- si. Ilmastonimityksiin kuuluvat kaikki keskimääräinen-alkuiset sanaliitot. Tau- lukossa 141 lueteltujen -(i)nen-johtimellisten sanaliittojen lisäksi aineistossa on useita yksittäisistä sanoista muodostettuja nimityksiä82. Superlatiivissa -inen- 81 Käytän sanaliitoista yhdyssanojen osien nimityksiä, koska ne vastaavat rakenteeltaan usein yhdyssanoja. Määriteosa tarkoittaa yleensä sanaliiton ensimmäistä osaa ja edusosa sanaliiton jälkimmäistä osaa. 82 Yksittäisiä määriteosaltaan -(i)nen-johdoksellisia sanaliittoja (kertamuodosteet sulkeissa) ovat (antarktinen talvimaa), (arktinen talvimaa), (keskinkertainen lämpymyys), (kiehuvainen lähde), (luontainen kanava), mantereinen ilmanala, mantereinen ilmasto, (palavainen vuori), (pitkinpäinen laakso), (pitkinpäinen lakso), (pitkittäinen laakso), (pohjonen maapuolisko), (poikkipäinen laakso), (poikkipäinen lakso), (polaarinen ilmanala), (pysyväinen tuuli), tasai- III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 336 loppuinen adjektiivi on nimityksessä pohjaisin osa ja genetiivissä kertamuodos- teessa pohjasen käännöspiiru. Näiden adjektiivimääriteosien kantana voi olla sekä omaperäinen että lainaperäinen sana, kuten sanoissa itäinen ja arktinen. Vierasperäisiä kantasanoja on kuitenkin vähän. Yhteensä -(i)nen-johdoksia on 1800-luvulla muodostetuista sanaliitoista 53. Kertamuodosteita näistä on noin puolet eli 28. Erityisen runsaasti kertamuodosteita on yksittäisissä -(i)nen- johdoksissa. Variaatiota ja kertamuodosteita syntyy myös tässä ryhmässä saman käsitteen nimityksen erilaisten asujen takia. Pidempi adjektiivijohdin -llinen on yleisimmin käytössä määriteosissa luonnollinen, tropillinen ja valtiollinen (ks. taulukko 141). Lisäksi aineistossa on joitakin yksittäisiä sanaliittoja, joiden määriteosana on -llinen-johtimellinen ad- jektiivi83. Yhteensä -llinen-johdoksellisen määriteosan sisältäviä sanaliittoja on 15, ja näistä yhdeksän on kertamuodosteita. Sanasto on siten vakiintumatonta, ja ilmausten kirjoitusasuissa on jonkin verran variaatiota. Muita mahdollisia johtimia ovat -vA, -mAinen ja -tOn. Yhteensä -vA- johdoksia on kolme: kiehuva lähde (kertamuodoste), palava vuori ja suitseva vuori (kertamuodoste). Johdin -mAinen esiintyy ilmauksissa luonnonomainen maantiede ja luonnonomainen maatiede (kertamuodoste), joissa määriteosa on molemmissa sama. Sanassa ensimäinen johtimena on superlatiivijohdin -mAinen. Nykykielessä superlatiivissa on komparatiivimuodon analogian takia sanan sisällä geminaatta -mm-. (NES s. v. ensimmäinen.) Yhteensä -mAinen- johdoksia on kuusi ja kertamuodosteita niistä on neljä (ks. taulukko 141). Va- kiintumattomuutta syntyy saman käsitteen nimitysten eri asuista, sillä kaikki ni- mitykset tarkoittavat Ferron meridiaania eli ensimmäistä puolipäiväpiiriä. Kari- tatiivinen adjektiivijohdin -tOn esiintyy aineistossa vain kertamuodosteissa tuu- leton seutu ja tuuleton vyöhyke. Kaiken kaikkiaan 11 yksittäisestä johdosalkui- sesta sanaliitosta kertamuodosteita on kahdeksan. Kertamuodosteiden runsas määrä voi johtua sekä siitä, että nimitykset ovat harvinaisten käsitteiden nimi- tyksiä, että nimitysten asujen variaatiosta. Yksittäisiä ja rakenteeltaan hämäräm- piä adjektiivijohdoksia on aineistossa kuudessa sanaliitossa84. nen ylämaa, yhdensuuntainen piiri, (yhdensuuntainen pyöriö), (yleinen korkeus) ja (yläinen tasanko). 83 Yksittäisiä määriteosaltaan -llinen-johtimellisia sanaliittoja (kertamuodosteet sulkeissa) ovat historiallinen maantiede, (määräysopillinen geografia), (todellinen ilmanala) ja (verran- nollinen korkeus). 84 Johdos lauhkea esiintyy kahdessa nimityksessä: lauhkea osa (kertamuodoste) ja lauhkea vyöhyke. Johdos lempeä esiintyy eri asuissa sanoissa lempeä piiri (kertamuodoste) ja lempiä osa. Vanha johdos tyyni esiintyy ilmauksessa tyyni vyöhyke. Rakenteensa perusteella johdos tai deskriptiivinen sana soukka esiintyy kertamuodosteen soucka paicka määriteosana. Yh- dysadjektiivi on määriteosana sanoissa kohtulämmin maa ’subtrooppisen eli lauhkean vyö- hykkeen maa’ (kertamuodoste), merta-alaisempi maa (kertamuodoste) ja pohjaislauhkea vyö- hyke. 12 Sanaston rakenteen vaikutus vakiintumiseen 337 TAULUKKO 141. Muodostetuissa sanaliitoissa esiintyvät perussanaiset ja ylei- simmät johdetut adjektiivimääriteosat (kertamuodosteet sulkeissa). Määriteosana ole- va adjektiivi Adjektiivin sisältävä sanaliitto aava (aava maa), (aava meri) ensimäinen (ensimäinen puolenpäivänkaari), ensimäinen puolipäivänpiiri, (ensi- mäinen puolipäiväpiiri), (ensimäinen puoliskaari) eteläinen eteläinen maapuoli, eteläinen pallonpuolisko, eteläinen pallopuolisko itäinen itäinen maanpuolisko, (itäinen maapallonpuolisko), (itäinen maapuo- likko), itäinen maapuolisko, itäinen pallonpuolisko, itäinen pallopuo- lisko, (itäinen puolikko), (itäinen puoliska), itäinen puolisko keskimääräinen keskimääräinen lämpeys, (keskimääräinen lämpö), (keskimääräinen vuosilämpö) kuiva kuiva maa kuuma kuuma etelätuuli, kuuma ilma-ala, (kuuma ilmanala), (kuuma maa), (kuuma piiri) kylmä kylmä ala, kylmä ilma-ala, (kylmä ilmanala), kylmä napavirta, kylmä osa, kylmä piiri lauha (lauha ilmanala), (lauha vyöde), (lauha vyöteinen) luonnollinen (luonnollinen geografia), (luonnollinen ilmanala), luonnollinen kana- va, luonnollinen maantiede lämmin lämmin ala, lämmin etelätuuli, lämmin lähde, lämmin osa, lämmin vir- ta, lämmin vyö, (lämmin vyöhyke) länteinen (länteinen maanpuolisko), (länteinen maapuolikko), länteinen maapuo- lisko, länteinen puolisko läntinen läntinen maanpuolisko, läntinen maapuoli, läntinen maapuolisko, län- tinen pallonpuolisko, läntinen pallopuolisko, (läntinen puolikko), (län- tinen puoliska), läntinen puolisko löysä löysä hiekka pohjainen pohjainen pallonpuolisko, pohjainen pallopuolisko pohjoinen pohjoinen maapuolisko, pohjoinen pallonpuolisko tropillinen (tropillinen ilmanala), (tropillinen ilmasto), tropillinen sadetienoo, tropillinen vyöhyke vahva (vahva maa) valtiollinen (valtiollinen geografia), valtiollinen maantiede, (valtiollinen maatiede) Yksiosaisena määriteosana on aineistossa substantiivi huomattavasti har- vemmin kuin adjektiivi: substantiivimääriteosa on vain 30 uudismuodosteessa (ks. taulukko 142). Kun sanaliittojen määriteosana on substantiivi, se on tavalli- sesti genetiivissä. Yhteensä genetiivisijaisen määriteosan sisältäviä sanaliittoja on aineistossa 29 ja näistä valtaosa, 25 on kertamuodosteita. Nimitykset ovat osittain epätermimäisiä. Vakiintumattomuutta voi selittää myös rakenne: gene- tiivimuotoinen määriteosa tekee sanaliitosta vähemmän kiinteän kokonaisuuden kuin nominatiivialkuinen määriteosa. Osa sanaliitoista onkin tiivistynyt yhdys- sanoiksi, esimerkiksi eläinmaantiede, kasvimaantiede, leveyspiiri ja pituuspiiri. Kaiken kaikkiaan sanaliittojen määriteosina esiintyvät substantiivit ovat luon- teeltaan varsin erilaisia kuin yhdyssanojen määriteosina esiintyvät substantiivit. III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 338 Monet määriteosat ovat yhdyssanoja, ja samaa nimitystä käytetään sanaliittojen määriteosina harvoin. TAULUKKO 142. Muodostetuissa sanaliitoissa esiintyvät substantiivimäärite- osat (kertamuodosteet sulkeissa). Määriteosana oleva sub- stantiivi Substantiivin sisältävä sanaliitto aurinko (auringon linea) eläin (eläinten maantiede) etelä (etelän käännöspiiru) Ferro (Ferron puolenpäivänkaari), (Ferron puolipäi- väpiiri) kasvi (kasvein maantiede) kesäpäivä (kesäpäivän lasku), (kesäpäivän nousu) kesäsade (kesäsateen tieno), (kesäsateen tienoo) leveys (leveyden piiri) maanpallo (maanpallon puolisko) maanpiiri maanpiirin osa mailma (mailman pääosa) merivesi (meriveden liikunto) passaati-tuuli (passaati-tuulien vyöhyke) pituus (pituuden piiri) pooli (poolin ympäristö) rantamaa (rantamaan ilmasto) talvipäivä talvipäivän lasku talvisade (talvisateen tieno), (talvisateen tienoo), talvisa- teen vyöhyke tunturi (tunturien kukkula) valtameri (valtameren ilmanala) vuosi (vuoden lämpeysviiva), vuoden lämpöviiva vuori (vuoren juuri), (vuoren laki) Rakenteeltaan edellisistä substantiivimääriteosaisista sanaliitoista poikkeaa vain nimitys seura luotoia (kertamuodoste). Se voisi vastata ruotsin av- rakennetta ja olla käännöslaina esimerkiksi ilmauksesta grupp av holmar. Ai- neistossa ei rakenteelle kuitenkaan ole selvää vastinetta. 12.2.3.2 Moniosaiset määriteosat Pieni osa aineiston 1800-luvulla muodostetuista sanaliitoista on kolmiosaisia. Näissä sanaliitoissa viidessä määriteosana on adjektiivin ja substantiivin muo- 12 Sanaston rakenteen vaikutus vakiintumiseen 339 dostama kokonaisuus: alituisen sateen tieno, muuttuvaisien tuulien ala, pysyvien tuulien ala, tyyneen ilman ala ja vaihtelevien tuulien vyöhyke (kertamuodoste). Tämäntyyppiset nimitykset ovat epätermimäisiä mutta termeinä mahdollisia. Joissakin kolmiosaisissa sanaliitoissa määriteosina on kaksi adjektiiveiksi tulkittavaa sanaa tai adjektiivisesti käytettyä sanaa, kuten ilmauksessa etelä lauhkea vyöhyke. 13 nimityksessä adjektiivit ovat selviä ja nykykielen mukaisia (kertamuodosteet sulkeissa): (eteläinen lauhkea vyö), eteläinen lauhkea vyöhyke, (etelänpuolinen kylmä ilmanala), (etelänpuolinen lauha ilmanala), eteläpuoli- nen lempiä vyö, (pohjainen lauhkea vyö), pohjainen lauhkea vyöhyke, (pohjais- puoleinen kylmä tienoo), pohjaispuolinen lempiä vyö, (pohjanpuolinen kylmä ilmanala), (pohjanpuolinen lauha ilmanala), pohjoinen lauhkea vyöhyke ja (pohjoispuolinen lempiä vyö). Nimitykset ovat vakiintumattomia, sillä niistä kahdeksan on kertamuodosteita. Sanaliitoissa, joissa on enemmän kuin kaksi osaa, on määriteosana kaksi rinnasteista substantiivia kertamuodosteessa ilman ja säiden suhta ’ilmasto’. Rakenteeltaan yhdyssanapohjaisia ovat nimitykset lumi- ja jääaavikko (kerta- muodoste) sekä lumi- ja jäälakeus. Ne esiintyvät tekstissä aina kiinteänä sana- liittoterminä. 12.2.3.3 Edusosan rakenne Sanaliittojen edusosina on aineistossa sekä perussanoja, johdoksia että yhdyssa- noja. Omaperäisistä perussanoista sanaliitoissa esiintyvät sanat ala, juuri, laak- so, laki, lakso, luoto, maa, meri, osa, piiri, tuuli, virta sekä vuori (ks. taulukko 143). Rakenteeltaan perussanoja mutta lainasanoja ovat geografia, joka esiintyy edusosana sanaliitoissa luonnollinen geografia, määräysopillinen geografia ja valtiollinen geografia, kanava, joka esiintyy sanaliitoissa luonnollinen kanava ja luontainen kanava, ja linja, joka esiintyy sanaliitossa auringon linea. Yhteensä sellaisia 1800-luvulla muodostettuja sanaliittoja, joiden edusosa on rakenteeltaan perussana, on aineistossa 38. Perussanoista ala, maa, piiri, tuuli, virta ja vuori ovat myös produktiivisia yhdysuudissanojen edusosia. Nimityksistä kuitenkin vain pienellä osalla on yhdyssanavariantti (leveyden piiri – leveyspiiri, pituuden piiri – pituuspiiri). TAULUKKO 143. Muodostetuissa sanaliitoissa esiintyvät perussanaiset edusosat. Edusosana oleva perussana Perussanan sisältävä sanaliitto ala kylmä ala, lämmin ala, muuttuvaisien tuulien ala, pysy- vien tuulien ala, tyynen ilman ala juuri vuoren juuri laakso pitkinpäinen laakso, pitkittäinen laakso, poikkipäinen III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 340 laakso laki vuoren laki lakso pitkinpäinen lakso, poikkipäinen lakso luoto seura luotoia maa aava maa, kohtulämmin maa, kuiva maa, kuuma maa, merta-alaisempi maa, vahva maa meri aava meri osa kylmä osa, lauhkea osa, lempiä osa, lämmin osa, maan- piirin osa, pohjaisin osa piiri kuuma piiri, kylmä piiri, lempeä piiri, leveyden piiri, pi- tuuden piiri, yhdensuuntainen piiri tuuli pysyväinen tuuli virta lämmin virta vuori palava vuori, palavainen vuori, suitseva vuori Sanaliittojen edusosina esiintyviä johdoksia ovat aavikko, ilmasto, korkeus, kukkula, lakeus, lasku, liikunto, lähde, lämpeys, lämpymyys, lämpö, nousu, paik- ka, puolikko, puoliska, puolisko, pyöriö, tasanko, vyöde, vyöhyke, vyöteinen sekä ympäristö (ks. taulukko 144). Yhteensä edusosana on johdos 42 sanaliitossa. Johdosedusosat ovat aineistossa produktiivisia erityisesti sanaliittojen muodos- tamisessa, sillä yhdyssanojen edusosina niistä esiintyvät vain aavikko, lakeus, puolisko, tasanko ja vyöhyke. Sanaliitoista osalla on aineistossa myös yhdys- sanavariantti, esimerkiksi mantereinen ilmasto – mannerilmasto. TAULUKKO 144. Muodostetuissa sanaliitoissa esiintyvät johdosedusosat. Edusosana oleva johdos Johdoksen sisältävä sanaliitto aavikko lumi- ja jääaavikko ilmasto mantereinen ilmasto, rantamaan ilmasto, tropillinen ilmasto korkeus verrannollinen korkeus, yleinen korkeus kukkula tunturien kukkula lakeus lumi- ja jäälakeus lasku kesäpäivän lasku, talvipäivän lasku liikunto meriveden liikunto lähde kiehuva lähde, kiehuvainen lähde, lämmin lähde lämpeys keskimääräinen lämpeys lämpymyys keskinkertainen lämpymyys lämpö keskimääräinen lämpö nousu kesäpäivän nousu paikka soukka paikka puolikko itäinen puolikko, läntinen puolikko puoliska itäinen puoliska, läntinen puoliska 12 Sanaston rakenteen vaikutus vakiintumiseen 341 puolisko itäinen puolisko, länteinen puolisko, läntinen puolisko, maapal- lon puolisko pyöriö yhdensuuntainen pyöriö tasanko yläinen tasanko vyöde lauha vyöde vyöhyke etelä lauhkea vyöhyke, lämmin vyöhyke, passaati-tuulien vyö- hyke, pohjaislauhkea vyöhyke, pohjoinen lauhkea vyöhyke, tal- visateen vyöhyke, tropillinen vyöhyke, tuuleton vyöhyke, tyyni vyöhyke, vaihtelevien tuulien vyöhyke vyöteinen lauha vyöteinen ympäristö poolin ympäristö Suurimmassa osassa 1800-luvulla muodostetuista ja sepitetyistä sanaliitois- ta edusosana on yhdyssana. Sanaliitoissa esiintyviä yhdyssanaedusosia ovat ete- lätuuli, ilma-ala, ilmanala, käännöspiiru, lämpeysviiva, lämpöviiva, maanpuo- lisko, maantiede, maapallonpuolisko, maapuoli, maapuolikko, maapuolisko, maatiede, napavirta, pallonpuolisko, pallopuolisko, puolenpäivänkaari, puoli- päivänpiiri, puolipäiväpiiri, puoliskaari, sadetienoo, talvimaa, vuosilämpö ja ylämaa (ks. taulukko 145). Yhteensä yhdyssanaedusosaisia sanaliitoja on aineis- tossa 63. Edusosissa on runsaasti variaatiota, koska sanoista esiintyy synonyy- misiä kirjoitusvariantteja, esimerkiksi ilma-ala – ilmanala, puolipäivänpiiri – puolipäiväpiiri. TAULUKKO 145. Muodostetuissa sanaliitoissa esiintyvät yhdyssanaedusosat. Edusosana oleva yhdyssana Yhdyssanan sisältävä sanaliitto etelätuuli kuuma etelätuuli, lämmin etelätuuli ilma-ala kuuma ilma-ala, kylmä ilma-ala ilmanala etelänpuolinen kylmä ilmanala, etelänpuolinen lauha il- manala, pohjanpuolinen kylmä ilmanala, pohjanpuolinen lauha ilmanala, kuuma ilmanala, kylmä ilmanala, lauha ilmanala, luonnollinen ilmanala, mantereinen ilmanala, polaarinen ilmanala, todellinen ilmanala, tropillinen il- manala, valtameren ilmanala käännöspiiru etelän käännöspiiru, pohjasen käännöspiiru lämpeysviiva vuoden lämpeysviiva lämpöviiva vuoden lämpöviiva maanpuolisko itäinen maanpuolisko, länteinen maanpuolisko, läntinen maanpuolisko maantiede eläinten maantiede, kasvein maantiede, historiallinen maantiede, luonnollinen maantiede, luonnonomainen maantiede, valtiollinen maantiede III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 342 maapallonpuolisko itäinen maapallonpuolisko maapuoli eteläinen maapuoli, läntinen maapuoli maapuolikko itäinen maapuolikko, länteinen maapuolikko maapuolisko itäinen maapuolisko, länteinen maapuolisko, läntinen maapuolisko, pohjoinen maapuolisko, pohjonen maapuo- lisko maatiede luonnonomainen maatiede, valtiollinen maatiede napavirta kylmä napavirta pallonpuolisko eteläinen pallonpuolisko, itäinen pallonpuolisko, läntinen pallonpuolisko, pohjainen pallonpuolisko, pohjoinen pal- lonpuolisko pallopuolisko eteläinen pallopuolisko, itäinen pallopuolisko, läntinen pallopuolisko, pohjainen pallopuolisko; puolenpäivänkaari ensimäinen puolenpäivänkaari, Ferron puolenpäivänkaa- ri puolipäivänpiiri ensimäinen puolipäivänpiiri puolipäiväpiiri ensimäinen puolipäiväpiiri, Ferron puolipäiväpiiri puoliskaari ensimäinen puoliskaari sadetienoo tropillinen sadetienoo talvimaa antarktinen talvimaa, arktinen talvimaa vuosilämpö keskimääräinen vuosilämpö ylämaa tasainen ylämaa 12.3 1800-luvun käännöslainat 12.3.1 Johdokset 1800-luvulla kirjakieleen tulleissa käännöslainoissa on vähän johdoksia. Johta- minen on aineistossa ennen kaikkea kotoinen sananmuodostuskeino. Monissa 1800-luvun lähteissä on käytössä August Ahlqvistin uudisjohdos leveys, joka on suora käännöslaina ruotsin vastineesta bredd. Volmar Kilpinen käyttää samasta käsitteestä käännösvastinetta leve, joka vaikuttaa enemmän oppitekoiselta sanal- ta kuin leveys. Levettä voisi pitää vapaana käännöslainana, koska sanan yhteys kantasanaan ei ole aivan suora. Vastaavanlainen johdos on Kilpisen uudissana pitke, joka tarkoittaa pituutta. Se on myös vapaa käännöslaina ruotsin vastineesta längd. Sanan längd suora käännösvastine pituus on esiintynyt jo vanhassa kir- jasuomessa (ks. luku 12.1.2). Vapaana käännöslainana voi pitää edellisten lisäksi Antero Vareliuksen uudissanaa pienike, joka on käännös ruotsin asteen yksikköä tarkoittavalle vasti- neelle minut. Johdos selänne esiintyy aineistossa yleisenä kohouman nimitykse- nä. Sen vastineena on yleensä ruotsinkielisissä alkuteoksissa joko rygg tai ås. 12 Sanaston rakenteen vaikutus vakiintumiseen 343 Suorana käännösvastineena voi siten pitää vanhassa kirjasuomessa esiintyvää nimitystä selkä, mutta selänne voisi olla samasta sanasta muodostettu vapaa käännöslaina, jolla ei ole ruotsissa suoraa morfologista vastinetta. Vastaavia va- paita käännöslainoja ovat selänteen murteellinen kirjoitusasu seljänne, joka esiintyy aineistossa erityisesti J. F. Granlundin suomentamissa oppikirjoissa, ja johdos selkämä, joka esiintyy aineistossa vain Paavo Tikkasella. Suora käännöslaina on päiväntasaaja tarkoittava johdos tasaaja, jonka vas- tineena esiintyy ruotsissa jämnare synonyymisen dagjämnare-nimityksen lisäksi (SAOB s. v. jämnare). Johdoksista valtaosa on vapaita käännöslainoja, sillä nii- den morfologinen yhteys käännösvastineeseen ei ole täysin suora. Käännetyt johdokset ovat luonteeltaan sekä vakiintumattomia että käytössä yleisiä termejä: kahdeksasta johdoksesta kertamuodosteita ovat leve, pienike, pitke ja selkämä, mutta nimitykset leveys, selänne ja tasaaja esiintyvät aineistossa yleisesti. 12.3.2 Yhdyssanat 1800-luvulla aineistoon tulleista käännöslainoista selvä enemmistö on yhdyssa- noja. Yhteensä 1800-luvun yhdyssanakäännöslainoja on 370, mikä on noin 21 prosenttia aineiston nimityksistä. Valtaosa yhdyssanakäännöslainoista on suoria käännöslainoja, mutta ne vastaavat morfologisesti eriasteisesti alkukielen (yleensä ruotsin) vastinetta. Täysin suoraan on käännetty esimerkiksi nimitys aaltoliikunto, jonka vasti- ne on vågrörelse (Dannholm 1889, 147). Vastaavanlainen suora käännös on ajo- jää, jonka vastineena voisi olla drivis (SAOB). Lähellä ajojään merkitystä on kulkujää, jonka vastine alkuteoksessa on skridis (Hult–Nordman 1896). Kään- nöslainan alamaa vastineena on alkuteoksissa aina lågland. Muita aineiston låg- alkuisia yhdyssanoja on ruotsin lågslätt vastineet alatasanko ja alatasamaa85. Vastaavasti högland on käännetty ylämaaksi tai ylimaaksi, ja ruotsin vastine högslätt on käännetty sekä ylätasamaaksi että ylätasangoksi. Suoria käännöslai- noja ovat myös aro-alkuiset nimitykset arojoki ja arovirta (stäppflod) sekä aro- järvi (stäppsjö). Käännöslaina aromaa (stäppland) on esiintynyt jo vanhassa kirjasuomessa (ks. luku 12.1.3). Nimityksellä aromaanjärvi ei ole suoraa kään- nösvastinetta: se on tavallaan yhdistelmä kahdesta käännöslainasta aromaasta ja arojärvestä. Aromaanjärveä voisi pitää vapaana käännöslainana. Heinäaro ja ruohoaro ovat suoria käännöslainoja ruotsin vastineesta grässtäpp, suola-aro ruotsin sanasta saltstäpp ja ylänköaro ruotsin sanasta högstäpp. Suora käännös- laina on myös asteverkko, jonka vastine on ruotsissa gradnät (esim. SAOB) ja josta esiintyy aineistossa myös osittainen käännöslaina-asu astetrapetsio. 85 Nimitys *lågslättland ei ole ainakaan SAOB:n mukaan mahdollinen, mutta lågslätt selite- tään aineistossa yläkäsitteen slätt(land) kautta. Slättland on aineistossa yleensä käännetty ta- samaaksi. III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 344 Suoria käännöslainoja ovat edellisten lisäksi ETELÄNAVAN nimitykset ete- läisnapa ja etelänapa, joiden vastineena on aina ruotsin sydpol. Suora käännös- laina on myös etelä-alkuinen yhdyssana eteläitä, jonka kaakkoa tarkoittavana vastineena on ruotsissa sydöst. Nimityksestä esiintyy aineistossa myös asu itä- etelä. Itä-alkuisia ovat lisäksi KOILLISEN nimitykset itäpohjoinen ja itäpohjonen, joiden vastineena on ruotsin östnord ’koillinen’. Nimitykset ovat esiintyneet vanhassa kirjasuomessa asuissa itäpohja, itäpohjainen ja itäpohjanen (ks. luku 12.1.3). a > o -muutos näkyy kantasanassa vasta 1800-luvun esiintymissä. Nimi- tyksestä esiintyy myös asu pohjaisitä, jonka vastine on nykyruotsin koillista tar- koittava sana nordöst. Lisäksi aineistossa esiintyvät luodetta tarkoittavat nimi- tykset pohjaislänsi ja pohjoislänsi, joiden vastine on ruotsin nordväst. Pohjoi- nen-alkuisista yhdyssanoista pohjaisnapa, pohjoisnapa, pohjosnapa ja pohois- napa ovat suoria käännöslainoja ruotsin vastineesta nordpol. Suora käännöslaina voisi olla myös sanan variantti pohjannapa. Yksittäisiä suoria käännöslainoja ovat järvi-alkuiset yhdyssanat järvialue (ruotsin sjöområde (SAOB)), järvijoki (sjöflod (SAOB)) sekä järviylänkö (sjö- platå, oikeastaan ’järviylätasanko’). Myös jää-alkuiset yhdyssanat ovat suoria käännöslainoja: jääkentän vastineena on ruotsin isfält (SAOB), jäämeren ishav, jäävirran isflod (SAOB) ja jäävuoren isberg. Kasvi-alkuisia yhdyssanoja on ai- neistossa vain yksi: kertamuodoste kasviseutu, jonka vastineena on ruotsin växt- region. Kivitasanko on suora käännöslaina ruotsin vastineesta stenslätt. Koivu- alkuisia yhdyssanoja on kaksi: björkregion on käännetty koivuseuduksi ja björk- zon koivuvyöhykkeeksi. Lähde-alkuinen yhdyssana lähdejoki on käännetty ruot- sin vastineesta källflod. Yksittäinen metsä-alkuinen yhdyssana metsävuori on mielenkiintoinen: se esiintyy aineistossa kotoisen vaaran synonyymina ja sen vastineena on ruotsin skogberg (SAOB). Napa-alkuisia suoria käännöslainoja on aineistossa kolme: napakorkeuden vastineena voisi olla polhöjd (SAOB), napa- piirin vastineena polkrets ja napaympyrän vastineena polcirkel (SAOB). Yksit- täinen suora käännöslaina on myös porrasmaa, jonka vastine on ruotsissa trapp- land (SAOB). Käännöslainoja ovat lisäksi termit kehäriutta ja rantariutta, joi- den vastineina ovat ruotsin ringrev ja kustrev. Riutta on niin vanha kantaskandi- naavinen laina (SSA), että sanat voi tulkita suoriksi käännöslainoiksi. Määriteosa pää esiintyy aineistossa etenkin käännöslainoissa. Ruotsin sa- nan huvudflod käännöksiä ovat aineistossa pääjoki ja päävirta ja huvuddel on käännetty pääosaksi. Näiden lisäksi aineistossa esiintyvät käännöslainat pää- suunta ja pääilmansuunta, joiden vastineet ovat ruotsissa huvudstreck ja huvud- väderstreck. Saari-alkuisissa yhdyssanoissa käännöslainoja esiintyy saaristoa tarkoittavissa nimityksissä, koska nimitys saaristo ei täysin vakiinnu käyttöön 1800-luvun aikana (ks. liite 2). Ruotsin sanojen ögrupp ja öflock vastineina esiintyvät nimitykset saariryhmä ja saarijoukko. Lisäksi aineistossa esiintyy saarijono, joka on käännetty ruotsin ökedja-sanasta. Aineiston kaikki sisä-alkuiset yhdyssanat ovat käännöslainoja. Suoria käännöslainoja ovat sisä-alkuisista sanoista sisäjärvi (insjö), sisälahti (invik), 12 Sanaston rakenteen vaikutus vakiintumiseen 345 sisämaa (inland), sisämeri (innanhav), sisävesi (invatten), sisävesistö (invatten) ja sisävirta (inström). Lisäksi sisäjärvi esiintyy määriteosana sanassa sisäjärvi- vesistö, joka on osittain vapaammin käännetty laina ruotsin vastineesta insjösys- tem. Sisämaa on määriteosana sanoissa sisämaanilmanala ja sisämaanjää, joi- den vastineina ovat ruotsin inlandsklimat ja inlandsis. Myös kaikki sivu-alkuiset yhdyssanat ovat käännöslainoja. Niitä vastaavat ruotsin bi- tai till-alkuiset yh- dyssanat: sivuhaaran vastineena voisi olla joko biarm tai bigren (SAOB), sivu- harjun vastineena biås sekä sivujoen ja sivuvirran vastineina biflod, biström tai tillflod. Biflod ja tillflod on käännetty aineistossa myös syrjäjoeksi. Nimitysten suola-aavikko ja suolaerämaa vastineena on saltöken, joka on osittain käännetty suoraan mutta osittain morfologisesti erilaisin vastinein. Ni- mityksiä voisi ehkä pitää myös suorina käännösvastineina. Suoria käännöslaino- ja ovat ainakin muut suola-alkuiset yhdyssanat suolajärvi (saltsjö), suolalähde (saltkälla), suolalätäkkö (saltgöl) ja suolavuori (saltberg). Myös suu-alkuiset yhdyssanat ovat käännöslainoja. Suu esiintyy joen suun merkityksessä ruotsissa, ja vastaava käyttö suomessa voi olla merkityslainaa tai samanlaista metaforista merkityksen kehittymistä molemmissa kielissä. 1800-luvun käännöslainoissa suu esiintyy tässä merkityksessä yhdyssanoissa suuhaara, suuhaaramaa, suu- haarusmaa, suulaakso, suulahdelma, suulahti ja suumaa. Näistä suuhaara on käännetty ruotsin genetiivialkuisesta vastineesta mynningsarm, mutta suuhaa- ramaan, suuhaarusmaan ja suumaan vastineena on aineistossa mynningsland. Näitä sanoja voisi luonnehtia ainakin osittain vapaasti käännetyiksi. Suulahdel- man ja suulahden vastineena on aineistossa genetiivialkuinen mynningsvik ja suulaakson vastineena mynningsdal. 1800-luvun suorissa käännöslainoissa on runsaasti hiekka-alkuisia yhdys- sanoja. Hiekka on yleinen määriteosa myös muodostetuissa 1800-luvun yhdys- sanoissa (ks. luku 12.2.2). Kaikille hiekka-alkuisille yhdyssanoille ei ole löyty- nyt käännösvastinetta, mutta jossain määrin raja muodostettujen ja käännettyjen nimitysten välillä on liukuva: kun määriteosa hiekka on yhdyssanojen osana produktiivinen, voidaan yhdyssana muodostaa sekä kielen omista lähtökohdista että toisen kielen mallin mukaan. Monet hiekka-alkuiset käännöslainanimitykset ovat termimäisiä, mikä voisi selittää kääntämistä. Yhteensä hiekka-alkuisia suo- ria käännöslainoja on aineistossa 11, ja kaikkien niiden vastineena voidaan pitää ruotsin sand-määriteosaisia yhdyssanoja: nimitys sandås on käännetty hiekka- harjuksi, nimitys sandbank hiekkakariksi, ruotsin sanddyn hiekkakinokseksi, hiekkakummuksi, hiekkasärkäksi tai hiekkavalliksi, nimitys sandvidd hiekkala- keudeksi tai hiekkalakiaksi, nimitys sandö hiekkaluodoksi, nimitys sandhav hiekkamereksi sekä sandslätt hiekkatasangoksi. Kuten muodostettujenkin yh- dyssanojen kohdalla hiekka-alkuisten sanojen rinnalla aineistossa esiintyy hieta- alkuisia variantteja (ks. luku 12.2.2). 1800-luvun käännöslainoiksi olen hieta- alkuisista yhdyssanoista tulkinnut 14. Ruotsin sanan sandås vastineita ovat hie- taharjanne ja hietaharju, sanan sandbank vastine hietakari, nimityksen sandvidd vastine hietalakeus, nimityksen sandö vastine hietaluoto, nimityksen sandhav III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 346 vastine hietameri, esimerkiksi sanan sanddyn vastine hietasärkkä sekä sanan sandslätt vastine hietatasanko. Pelkästään hieta-alkuisia ovat aineistossa yhdys- sanan sandfält vastine hietakenttä, nimityksen sandstorm vastine hietamyrsky sekä sanan sandberg vastine hietavuori. Osittaisia käännöslainoja ovat nimityk- set hietapaka ja hietapakka, joiden vastineena on todennäköisesti ruotsin sand- bank (SAOB). Lisäksi aineistossa on osittaisia käännöslainoja, joissa ruotsin sand-määriteosa on säilytetty murteiden santa-asussa. Ruotsin sandås-sanan vastineena esiintyy edellisten lisäksi santaharju, sandvidd-sanan vastineina san- talakeus ja santa-aava, sanddyn-sanan vastineena santakumpu ja sandhav-sanan vastineena santameri. Useita käännösvariantteja on myös muista kuin sand-alkuisista sanoista. Ruotsin flodområde voisi olla nimitysten jokiala, jokialue ja jokipiiri vastine. Suoria käännöslainoja voisivat olla myös ruotsin medelvärme-sanan vastineet keskilämmin, keskilämpeys, keskilämpi, keksilämpimyys ja keksilämpö. Nimityk- sen högvatten vastineena esiintyy aineistossa sekä kohovesi että nousuvesi. Myös ruotsin termillä vändkrets on useita eriasuisia suoria käännösvariantteja: käännepiiri, käännetpiiri, käänneympyrä, käännöspiiru, kääntymäpiiri ja kään- töpiiri. Sanan leveysaste vastine on ruotsissa breddgrad, ja se on käännetty suomeksi myös asuissa levyaste ja levytaste. Vastaavasti ruotsin längdgrad- sanan vastineena esiintyy aineistossa vain nimitys pituusaste. Nimityksen breddcirkel vastineina ovat termit leveyspiiri ja leveysympyrä. Myös lumi- alkuisia käännöslainoja on aineistossa useita. Ne vastaavat kuitenkin yleensä eri vastineita. Nimityksen lumikenttä vastineena on snöfält, lumiseudun vastineena snöregion, lumikukkulan vastineena snöhöjd, lumitunturin vastineena snöfjäll ja lumivuoren vastineena snöberg (SAOB). Sekä lumivyöryn että lumivyörykkeen vastine voisi olla snöskred, mutta vastineena esiintyy myös vierassana lavin. Muodostetuissa yhdyssanoissa esiintyy runsaasti nominatiivi- ja genetiivi- muotoisten määriteosien vaihtelua (ks. luku 12.2.2). Samanlaista vaihtelua on käännöslainanimityksissä. Usein varianteista toinen on käännetty täysin suoraan ruotsista ja toisessa ainoana erona on määriteosan muoto. Näitäkin käännöslai- noja voi silti pitää suorina, koska niissä leksikaaliset yksiköt ovat vastaavia. Ruotsin sana väderstreck on käännetty aineistossa sekä ilmasuunnaksi että il- mansuunnaksi; täysin suoraan käännetty ilmasuunta on tosin huomattavasti il- mansuuntaa harvinaisempi. Kertamuodoste on myös genetiivialkuinen nimitys joenlaakso. Yleisempänä asuna on nominatiivialkuinen jokilaakso, joka on käännetty ruotsin floddal-nimityksestä. Nominatiivialkuinen asu lumiraja vastaa ruotsin asua snögräns, mutta sanasta esiintyy myös genetiivialkuinen asu lumen- raja, joka on aineistossa harvinainen. Vain yhdessä yhdyssanassa ruotsin asu on genetiivimuotoinen, mutta suomen vastine yhdysosamuotoinen: sana tvillings- flod on käännetty kaksoisjoeksi. Meri-alkuisissa yhdyssanoissa nominatiivi– genetiivi-vaihtelua on sanoissa merenilma ja meri-ilma, joista meri-ilma esiintyy jo vanhassa kirjasuomessa (ks. luku 12.1.3). Merenilman vastineena on alkute- oksessa sjöluft (Erslev–Modeen 1871). Lähellä näiden sanojen merkitystä ovat 12 Sanaston rakenteen vaikutus vakiintumiseen 347 merenilmasto, meri-ilmasto ja meri-ilmanala, joiden vastineena on ruotsin gene- tiivimääriteosainen yhdyssana havsklimat. Toisaalta nimitysten rannikkoil- manala ja rannikkoilmasto vastine on nominatiivialkuinen kustklimat, joka on aina käännetty nominatiivialkuiseksi. Sanan havsvind suora käännösvastine on aineistossa merentuuli, mutta kielessä yleisempi on nominatiivialkuinen meri- tuuli (ks. luku 12.2.3). Vastaavanlainen vaihtelu on sanan havsström vastineissa: merenvirta on suora mutta harvinaisempi käännösvastine kuin merivirta. 1800- luvulla ruotsissakin esiintyy sanassa vaihtelua ja myös nominatiivialkuinen asu havström on käytössä (SAOB s. v. havsström). Genetiivialkuisia ovat ruotsissa yhdyssanat havsvik ja havsbukt, joiden vastineita aineistossa ovat genetiivialkui- set yhdyssanat merenlahdelma, merenmutka ja merenpoukama. Genetiivialkui- sia ovat myös ruotsin havsudde-sanan vastineet merenniemeke ja merenniemi, samoin kuin merenpyörre, jonka vastine on havsvirvel. Nominatiivi- ja genetiivivaihtelua on runsaasti meridiaania tarkoittavissa yhdyssanoissa. Ruotsissa käsitteestä käytetään vierassanaa meridian ja omape- räistä nimitystä middagslinje (esim. SAOB). Suomen käännösvastineet ovat puolenpäivänkaari, puolenpäivänviiva, puolenpäivänpiiri, puolipäiväpiiru, puo- lipäiväkaari, puolipäivänlinia, puolipäivänviiva, puolipäivänkaari, puolipäivän- piiri, puolipäiväpiiri ja puolipäiväympyrä. Kaikkia variantteja voi pitää suorina käännöslainoina, vaikka ne vastaavat ruotsin termiä eriasteisesti. Nykykielen termi on kokonaan nominatiiviasuinen puolipäiväpiiri, ja ruotsissa käytössä on yleisemmin vierassana meridian. Vastaavanlaista variaatiota on päiväntasaajaa tarkoittavissa käännöslainoissa. Nykyruotsissa PÄIVÄNTASAAJASTA käytetään ensisijaisesti vierassananimitystä ekvator, mutta käsitteellä on ollut käytössä kaksi omaperäistä nimitystä dagjämnare ja dagjämningslinje (SAOB). 1800- luvun aineistossa näiden nimitysten suoria käännöslainavastineita ovat päivä- tasauskaari, päiväntasa(a)ja, päiväntasaajaviiva, päiväntasauspiiru, päivän- tasauskaari ja päiväntasauspiiri. Sade-alkuisissa käännösyhdyssanoissa no- minatiivi- ja genetiivivaihtelua on sanaparissa sadeaika ja sateenaika. Sanojen vastineena on ruotsin nominatiivialkuinen regntid. Muissa sade-alkuisissa sa- noissa tällaista vaihtelua ei ole: sadejoki vastaa ruotsin sanaa regnflod ja sade- puro sanaa regnbäck. Tunturi-alkuisissa käännösyhdyssanoissa nominatiivi–genetiivivaihtelua on sanoissa tunturihuippu ja tunturinhuippu, tunturiselkä ja tunturinselkä, tuntu- riselänne ja tunturinselänne sekä tunturisolmu ja tunturinsolmu, joiden vastinei- ta ovat esimerkiksi nominatiivialkuiset fjälltopp, fjällrygg ja fjällknut (SAOB). Pelkästään nominatiivialkuisia ovat tunturi-alkuiset suorat käännöslainat tunturi- jono (esim. fjällsträckning), tunturijärvi (fjällsjö), tunturilakso (fjälldal), tuntu- rimaa (fjäll-land), tunturiselkämä (fjällrygg), tunturiseutu (fjällregion), tunturi- vuori (fjällberg) sekä tunturivyöry (fjällskred). Genetiivialkuisena on käännetty nimitys tunturinhaara, vaikka fjällarm on ruotsissa nominatiivialkuinen. Myös vesi-alkuisissa käännöslainoissa on jonkin verran määriteosan taivutuksen vaih- telua. Ruotsin vattenfall on käännetty vedenpudokkeeksi, vedenputoukseksi, ve- III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 348 siputoomaksi ja vesiputoukseksi. Pelkästään genetiivialkuisia ovat nimitykset vedenjakaja ja vedenpyörre, joiden vastineet ovat ruotsissa nominatiivialkuisia (vattendelare ja vattenvirvel). Pelkästään nominatiivialkuinen on nimitys vesi- joukko, joka vastaa alkuteoksen yhdyssanaa vattenmassa. Nominatiivi- ja genetiivivaihtelua on myös vuori-alkuisissa käännöslai- noissa. Vaihtelu on hyvin samanlaista kuin muodostetuissa vuori-alkuisissa yh- dyssanoissa (ks. luku 12.2.3). Ruotsin vastineet ovat usein genetiivialkuisia: Ruotsin bergshöjd tai bergshöjning on käännetty vuorennyppyläksi, vuorinyppy- läksi, vuorihyppyläksi ja vuorihypäleeksi. Sen vastineita voivat olla lisäksi vuo- renkukkula ja vuorikukkula, mutta ne vastaavat myös alkuteosten sanoja bergs- topp ja bergspets, jotka on voitu kääntää vuorenhuipuksi ja vuorihuipuksi. Ruot- sin bergsrygg taas on käännetty vuorenseläksi, vuorenselkämäksi, vuorenselän- teeksi, vuoriseljäkkeeksi, vuoriseläksi, vuoriselkämäksi ja vuoriselänteeksi. Bergsarm on käännetty sekä vuorenhaaraksi että vuorihaaraksi. Nominatiivial- kuisia ovat ruotsin vastineet bergkittel, joka on käännetty vuorenkattilaksi, bergsluttning, joka on käännetty vuorenrinteeksi, bergpass, joka on käännetty sekä vuorensolaksi että vuorisolaksi, bergknut, joka on käännetty vuorensolmuk- si ja vuorisolmuksi, bergras, joka on käännetty vuorenvieremäksi, bergflod, joka on käännetty vuorijoeksi, bergsträcka, joka on käännetty vuorijonoksi, bergdal, joka on käännetty vuorilaksoksi, bergland, joka on käännetty vuorimaaksi, berg- strand, joka on käännetty vuorirannaksi, bergmur, joka on käännetty vuorimuu- riksi, bergstock, joka on käännetty vuoritukuksi86, bergrad, joka on käännetty vuoririviksi, sekä bergslätt, joka on käännetty sekä vuoritasamaaksi että vuori- tasangoksi. Vuorojoukon ja vuoriryhmän vastineina esiintyy alkuteoksissa toi- senlaisia ilmauksia: grupp av berg ja massberg. Nimitykset eivät olekaan yhtä suoria käännöslainoja kuin edelliset vuori-alkuiset yhdyssanat. Runsaasti nominatiivi–genetiivivaihtelua on maa-alkuisissa yhdyssanoissa. Vaihtelu on samanlaista myös muodostetuissa maa-alkuisissa yhdyssanoissa (ks. luku 12.2.2). Ruotsin sanaa jordås vastaavat aineistossa nimitykset maaharjan- ne, maaharju ja maanharju. Sanasta jordbävning esiintyvät 1800-luvulla suorat käännösvastineet maajäristys, maajäräys, maanjärähys ja maanjäräys. Aiem- min kirjakielessä ovat esiintyneet jo vastineet maanjärinä ja maanjäristys (ks. luku 12.1.3). Lisäksi aineistossa esiintyy asu maajäre, joka on sananmuodostuk- seltaan niin erilainen, että sana on lähellä vapaata käännöslainaa. Aineistossa käytetään erikseen pientä maanjäristystä tarkoittavia nimityksiä maantärinä, maantäristys ja maantäräys, joiden vastineena on ainakin Lönnrotin sanakirjassa (1847) jordskakning. Nimityksistä esiintyy aineistossa vain genetiivialkuisia asuja. Sekä nominatiivi- että genetiivialkuinen asu on sanoilla maanosa ja maa- osa, joiden vastineena ruotsissa on nominatiivialkuinen jorddel (SAOB). No- 86 Vuoriranta, vuorimuuri ja vuoritukku ovat osittaisia käännöslainoja, koska niiden edusosa on lainattu ruotsista ja vain määriteosa käännetty. Edusosat ovat esiintyneet jo vanhassa kir- jasuomessa, mutta näissä nimityksissä ne ovat todennäköisesti 1800-luvun käännöslainoja, koska niillä on suorat vastineet ruotsissa. 12 Sanaston rakenteen vaikutus vakiintumiseen 349 minatiivi- ja genetiivivaihtelua on myös MAANSELÄN nimityksissä. Niistä maan- selkä ja maaselkä ovat esiintyneet jo vanhassa kirjasuomessa ja ovat ruotsin vas- tineen landrygg suoria käännösvastineita (ks. luku 12.1.3). 1800-luvun käännös- lainoista ruotsin sanan landrygg vastineita ovat maanseljänne, maanselkäin, maanselkämä, maanselkävä, maanselänne ja maaselänne. Mikään nimityksistä ei vastaa ruotsin landrygg-nimitystä yhtä suoraan kuin maaselkä, joten niitä voi- si pitää myös vapaina käännöslainoina (vrt. johdos selänne, luku 12.3.1). Pelkäs- tään genetiivialkuisia ovat yhdyssanat maanala, maanpinta, maankehä, maan- kohoaminen, maanrinne ja maanvyö, joiden vastineet ruotsissa ovat nominatii- vialkuisia. Maanalan ja maanpinnan vastineena voisi olla esimerkiksi jordyta (SAOB), maankehän vastineena jordkrets (SAOB), maankohoamisen vastineena landhöjning (esimerkiksi Hult–Nordman 1896), maanrinteen vastineena jord- backe (SAOB) ja maanvyön vastineena jordbälte (SAOB). Lönnrotin (1847) kertamuodosteet maanraukeema ja maanraue esiintyvät sanakirjassa nominatii- vialkuisen sanan jordras vastineina. Nimitykset tarkoittavat maanvyörymää, mutta ne on käännetty myös äänteellisesti ruotsin vastinetta mukaillen. Lönnro- tilla esiintyy vastineena lisäksi maanvierimä, joka esiintyy aineistossa myös asussa maanvieremä. Pelkästään nominatiivialkuinen on maapalloa tarkoittava maapiiri, jonka vastineena voisi olla nykykielessä harvinainen ja ylätyylinen maapallon nimitys jordkrets (SAOB). Nominatiivialkuisia maa-yhdyssanoja ovat myös maatuuli, jonka vastineena on landvind (Hult–Nordman 1896), ja maavesi, jonka vastine voisi olla jordvatten (SAOB). Määriteosa on genetiivissä sekä suomessa että ruotsissa vain sanassa mailmanmeri eli världshav. Aina suoran käännöslainan vastineena ei ruotsissa ole yhdyssana, mutta suomessa luontevin suora käännös on silti asultaan yhdyssana. Tällaisia tapauk- sia ovat alajuoksu ja alijuoksu, joiden vastineena on nedre loppet (esim. Hult– Nordman 1896). Eteläisen kääntöpiirin ja pohjoisen kääntöpiirin vastineina ovat ruotsissa aina sanaliitot södra vändkrets ja norra vändkrets, mutta suomessa joskus yhdyssanat eteläkääntöpiiri ja pohjaiskääntöpiiri, joita voi silti pitää suo- rina käännöslainoina. Vastaavanlaisia yhdyssanoja ovat eteläleveys ja etelälevy sekä etelänapapiiri, joiden vastineena ovat sanaliitot sydling bredd ja södra pol- cirkel, sekä pohjaisleveys, pohjaislevy, pohjaslevy, pohjoisleveys, pohjoislevy ja pohjaisnapapiiri, joiden vastineina ovat sanaliitot nordlig bredd ja norra polcir- kel. Samanlaisia käännöslainoja ovat yhdyssanat itäispituus ja itäpituus, joiden vastineena on sanaliitto östlig längd. Osittain vapaammin ja osittain suoraan on käännetty yhdyssana ajohiekka- kumpu, jonka vastineena on flytsandsdyn ’valuva + hiekka GEN + dyyni’. Tosin nimitystä voisi pitää myös suorana käännöslainana, jos ajo-alkuosa tulkittaisiin flyta-verbin ’ajelehtia’-merkityksen vastineeksi. Nimityksen suora käännös- lainavariantti on flygsandfält eli lentohiekkakenttä (vain Nissinen 1896, 87). Osittain suoraan on käännetty myös yhdyssana etelälänsipuoli, jonka pohjana on ruotsin ilmansuunnan nimitys sydväst ’lounas’. Edusosaa puoli ei ruotsin vasti- neessa kuitenkaan esiinny, ja 1800-luvun aineistossakin nimitys on kertamuo- III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 350 doste. Kääntäminen on osittain epäsuoraa myös manner-alkuisissa yhdyssanois- sa. Ruotsin yhdyssanan fastlandklimat suoria käännösvastineita ovat esimerkiksi sanaliitot mannermaan ilmanala ja mannermaan ilmasto (ks. luku 12.3.3). Käännösvastineita ovat myös yhdyssanat mannerilmanala, mannerilmasto ja mantereisilmasto, joita voi pitää osittain vapaasti ja osittain suoraan käännettyi- nä tai suoraan käännettyinä, jos manner katsotaan leksikaalisesti ruotsin fast- land-yhdyssanaa vastaavaksi. 1800-luvun aineistossa fastland on käännetty ker- ran myös manteremaaksi (mannermaa on esiintynyt jo vanhassa kirjasuomessa, ks. luku 12.1.3). Vuorenkattilalaakson vastine ruotsissa on kitteldal ’kattilalaak- so’, joka on käännetty osittain vapaammin ja merkitykseltään läpinäkyvämmäk- si. Nimitysten ruohoaukea ja ruoholakeus vastineena voisi pitää ruotsin sanaa grässtäpp ’ruohoaro’, sillä suoraa vastinetta ei esimerkiksi SAOB:ssa ole. Nimi- tyksiä voi siten pitää vapaina käännöslainoina. Aineistossa esiintyvä nimitys ruohotasanko voisi sen sijaan olla suora käännös sanasta grässlätt. Vapaana käännöslainana voi pitää yhteydeltään tulkinnanvaraista sademetsän nimitystä aarniometsä, jonka vastine on nykyruotsissa urskog ’alkumetsä’ (SSA). Käännöslainojen ja vierassanojen välissä ovat ns. osittaiset käännöslainat, joissa joko määriteosa tai edusosa on käännetty ja määriteosa tai edusosa lainat- tu. Yhdyssanoja, joiden määriteosa on käännöslaina ja edusosa erikoislaina, ovat alkumeridiani ’nollameridiaani’ (ruotsin vastine initialmeridian (SAOB)), aste- trapetsio ’asteverkko’ (vastine voisi olla latinan sana trapetsium), eteläpoli ’ete- länapa’, eteläpooli ’etelänapa’, merensundi ’salmi’ (vastineena voisi olla ruotsin havssund), neliökilometri (ruotsin vastine kvadratkilometer) sekä pohjapoli ’pohjoisnapa’ ja pohjaspooli. Sana maapalli ’maapallo’ voisi olla myös osittai- nen käännöslaina vastineesta jordboll tai suora käännöslaina vastineesta jord- klot. Klot-esiintyy edusosana myös sanassa mailman-klootu, jonka vastine voisi olla världklot. Mielenkiintoinen määriteosaltaan käännetty ja edusosaltaan lai- nattu nimitys on etelämonsuuni, joka esiintyy aineistossa vasta Kartastossa 1899. Nimityksen vastineena on ruotsissa sydmonsun, joka SAOB:n mukaan on tullut ruotsiin Kartaston ruotsinkielisesti osasta 1899. Nimitys on siten tullut yh- tä aikaa sekä suomen että ruotsin kieleen. Termi maa-akseli on osittain käännös- laina ja osittain erikoislaina ruotsin vastineesta jordaxel (SAOB), mutta termi on aineistossa tavallisimmin genetiivialkuisessa sanaliittoasussa maan akseli (ks. luku 12.3.3). Alkuperältään epäselvä on Samuel Rinta-Nikkolan (1804) yhdys- sana maan-sträi, joka tarkoittaa maakaistaletta tai niemimaata. Sen edusosan vastine voisi olla ruotsin sträcka, joka tarkoittaa esimerkiksi taipaletta. Silloin sanan merkitys voisi olla myös kannas. Sana vesibassiini on osittainen käännös- laina, sillä sen edusosa on esikoislaina ruotsin vastineesta bassin, joka on lainat- tu ruotsiin latinasta ja jonka vastine nykyruotsissa on bassäng ’allas’ (SAOB s. v. bassäng). Vesibassiini tarkoittaa kontekstissa vesialuetta (Ignatius 1890, 74). Määriteosa on erikoislaina ja edusosa käännöslaina yhdyssanoissa alpimaa ja alppimaa, joiden vastineena on esimerkiksi ruotsin alpland. Muita alppi- alkuisia yhdyssanoja ovat alppijoki (alpflod (SAOB)), alppijono (alpkedja 12 Sanaston rakenteen vaikutus vakiintumiseen 351 (SAOB)), alppijärvi (alpsjö (SAOB)), alppilaidun (alpbete), alppilakso (alp- dal), alpiselkä (alprygg) ja alppiselänne (alprygg). Näistä edusosista muut kuin selänne ovat suoria käännöslainoja. Koralli-alkuisia osittain lainattuja ja osittain käännettyjä yhdyssanoja esiintyy aineistossa kolme: koralliluoto ja korallisaari, joiden molempien vastine ruotsissa voisi olla korallö (esim. SAOB), sekä koral- liriutta, jonka vastine on ruotsissa korallrev. Termin longitudiaste vastine voisi olla ruotsin longitudgrad (SAOB), jossa longitudi-määriteosa on erikoislaina. Vierassana monsuuni esiintyy määriteosana osittaisessa käännöslainassa mun- sunituuli, jonka vastine ruotsissa voisi olla monsunvind (SAOB). Pasaati- alkuisia yhdyssanoja aineistossa esiintyy useita siksi, että pasaati-sanasta esiin- tyy useita kirjoitusasuja. Lähes kaikissa yhdyssanoissa määriteosa pasaati on erikoislaina-asuinen ja edusosa käännetty: pasaadituuli, pasaatituuli, passaati- tuuli, passaativyöhyke, passadituuli ja passatituuli. Ruotsin vastineita ovat pas- sadvind, passadbälte ja passavind. Sitaattilaina-asuinen määriteosa esiintyy ker- tamuodosteessa passad-tuuli. Erikoislaina on myös sanan polarimaa määriteosa; sanan vastineena voisi olla polarland (SAOB). Sanassa deltamaa määriteosa on sitaattilaina, joka esiintyy samassa muo- dossa myös ruotsissa, ja edusosa on käännetty todennäköisesti ruotsin vastinees- ta deltaland. Sitaattilaina on määriteosana myös sanassa golfvirta, jonka vasti- neena ruotsissa on golfström. Sitaattilaina on lisäksi sanan lanos-meri määrite- osa. Nimitystä voi pitää osittaisena käännöslainana lähinnä kontekstin takia: sa- na esiintyy ilmauksessa Lanos- eli Ruoho-meri (< Modeen 1848, 29), jossa ruo- homeri on alkuaan käännöslaina espanjan ilmauksesta mar de yerbas (esim. Ko- rander 1862, 34). Sanasta marskimaa esiintyy 1800-luvun aineistossa erilaisia ja eri tavoin suomen kieleen kotoutettuja variantteja, joissa edusosa on käännetty ja määriteosa lainattu. Varhaisin on asu marsch-maa, jonka määriteosa on sitaatti- laina saksasta. Myöhemmin sana esiintyy kerran asussa march-maa ja useammin suomen kieleen mukautetussa erikoislaina-asussa marskimaa, joka vastaa suo- remmin ruotsin vastinetta marskland (esim. Erslev–Modeen 1871). Sitaattilaina on myös yhdyssanan samum-tuuli määriteosa, joka on lainattu eurooppalaisiin kieliin arabiasta. Ruotsissa sana esiintyy asussa samum-vind (SAOB). Käännöslainojen osuutta aineiston yhdyssanoista selittävät aineiston laatu ja käännösalkuperä. Erikoisalan käsitteet ovat monimutkaisia ja niissä edusosien ja määriteosien suhde ja merkitykset tuovat sanaan olennaisia merkityksiä ja tie- toa käsitejärjestelmästä. 1800-luvun maantieteen erikoissanasto syntyy pitkälti valmiin mallin pohjalta, koska alan sanastoa lähdettiin luomaan suomeksi kään- tämällä ruotsinkielisiä oppikirjoja. Käsitteiden nimityksiä ei haluttu lainata suo- raan, mutta tutuiksi koetut termit otettiin suomen kielen sanaston osaksi kääntä- mällä tai osittain kääntämällä ja osittain lainaamalla. Valtaosa 1800-luvun kään- nösyhdyssanoista on suoria käännöslainoja, mutta yllättävän paljon aineistossa on myös osittaisia käännöslainoja. Käännösyhdyssanat muodostavat keskeisen osan 1800-luvun maantieteellisestä sanastosta: viidesosan kaikista nimityksistä. Yhdyssanoista kuitenkin 166 eli 45 prosenttia on yksittäistapauksiksi jääneitä III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 352 kertamuodosteita. Kertamuodosteissa on runsaasti osittaisia käännöslainoja, jo- ten ne eivät saa kielenkäyttäjien suosiota87. Kertamuodosteita syntyy myös asu- jen variaatiosta, ja osa varianteista jää tilapäismuodosteiksi. Kertamuodosteita ovat käännösyhdyssanojen asuista esimerkiksi keskilämmin, keskilämpi ja keski- lämpimyys sekä päivätasauskaari, päiväntasauspiiru ja päiväntasaajaviiva. 12.3.3 Sanaliitot Yhdyssanojen lisäksi merkittävä osa sanaliitoista on käännöslainoja. Käänne- tyiksi sanaliitoiksi olen tulkinnut 99 nimitystä, mikä on kuusi prosenttia aineis- ton nimityksistä. Yhteensä aineistossa on sanaliittoja 265, joten sanaliitoista lä- hes 40 prosenttia on käännöslainoja. Muut sanaliitot kuuluvat 1800-luvulla muodostettuihin omaperäisiin nimityksiin (ks. luku 12.2.4). Sanaliittoina nykykielessä esiintyviä käännöslainatermejä ovat aineistossa ilmastovyöhykkeiden nimitykset, joita vastaavat myös ruotsissa leksikaalisesti samanlaiset sanaliittonimitykset. Ilmastovyöhykkeet jaetaan karkeasti kolmeen ja sen jälkeen edelleen tarkemmin. Kuuma vyöhyke on vyöhykkeistä keskim- mäinen; sitä nimitetään aineistossa kuumaksi vyöksi, kuumaksi vyöteeksi, kuu- maksi vyöhykkeeksi ja kuumaksi vyöteiseksi. Ruotsin vastineena on aina het zon. Kylmää vyöhykettä nimitetään kylmäksi vyöteeksi, kylmäksi vyöhykkeeksi ja kyl- mäksi vyöteiseksi, ja nimitykset ovat suoria käännöslainoja ruotsin vastineesta kall zon. Kylmä vyöhyke jaetaan edelleen eteläiseen ja pohjoiseen. Södra kalla zonen on käännetty 1800-luvun aineistossa eteläiseksi kylmäksi vyöksi, eteläi- seksi kylmäksi vyöhykkeeksi sekä eteläpuoliseksi kylmäksi vyöksi ja norra kalla zonen pohjaiseksi kylmäksi vyöksi, pohjaiseksi kylmäksi vyöhykkeeksi, pohjais- puoliseksi kylmäksi vyöksi ja pohjoiseksi kylmäksi vyöhykkeeksi. Edellisistä poikkeava on nimitys pohjainen vyöhyke, jonka vastineena alkuteoksessa esiin- tyy kuitenkin norra kalla zonen. Maapalloa kuvaavissa nimityksissä on useita käännettyjä sanaliittotermejä. Kauriin kääntöpiirin synonyymisena nimityksenä esiintyvät eteläinen käänne- piiri, eteläinen kääntymäpiiri ja eteläinen kääntöpiiri, joiden vastineena on myös ruotsissa synonyyminen nimitys södra vändkrets. Kravun kääntöpiirin synonyymina esiintyvät pohjainen kääntöpiiri, pohjoinen käännepiiri ja pohjoi- nen kääntöpiiri, joiden vastine ruotsissa on norra vändkrets. Maapallon leveys- ja pituusasteet ilmoitetaan myös sanaliittotermein: eteläinen leveys on käännös- laina ruotsin vastineesta sydlig bredd, pohjainen leveys ja pohjoinen leveys ruot- sin sanaliitosta nordlig bredd, itäinen pituus ruotsin ilmauksesta östlig längd ja 87 Osittaisista käännöslainoista kertamuodosteita ovat alppijoki, alppijono, alppilaidun, alppi- lakso, astetrapetsio, eteläpoli, eteläpooli, etelämonsuuni, golfvirta, hietapaka, hietapakka, lanos-meri, longitudi-aste, mailman-klootu, march-maa, merensundi, munsunituuli, neliöki- lometri, pasaadituuli, pasaatituuli, passaativyöhyke, passadituuli, passad-tuuli, passatituuli, pohjapoli, pohjaspooli, polarimaa, puolipäivänlinia, sandalakeus, santa-aava, santaharju, santakumpu, vesibassiini, vuorimuuri ja vuoriranta. 12 Sanaston rakenteen vaikutus vakiintumiseen 353 läntinen pituus vastineesta västlig längd. Myös napapiirit määritellään tarkem- min sanaliittojen avulla eteläiseksi ja pohjoiseksi napapiiriksi. 1800-luvun ai- neistossa eteläisestä napapiiristä käytetään nimityksiä eteläinen napapiiri ja eteläinen napaympyrä, jotka molemmat ovat suoria käännöslainoja ruotsin sy- nonyymisistä vastineista södra polkrets ja södra polcirkel. Pohjoista napapiiriä nimitetään pohjaiseksi napapiiriksi, pohjaiseksi napaympyräksi, pohjaseksi na- papiiriksi, pohjoiseksi napapiiriksi sekä pohjoseksi napaympyräksi. Kaikkien varianttien vastineita ovat ruotsin synonyymiset sanaliitot norra polkrets ja nor- ra polcirkel. Suoria käännöslainoja ovat myös kauriin kääntöpiirin nimitykset kauriin käännepiiri, kauriin käännetpiiri, kauriin käänneympyrä, kauriin kään- tymäpiiri, kauriin kääntöpiiri, metsäkauriin käännepiiri, metsäkauriin käännet- piiri sekä metsäkaurin käännepiiri, joiden vastineena on alkuteoksissa ruotsin stenbockens vändkrets. Sadeajan vastakohtana aineistossa käytetään nimitystä kuiva aika, jonka vastine alkuteoksissa on torr tid. Myös kuuma lähde esiintyy sanaliittoterminä niin ruotsissa kuin suomessa: ruotsissa vastineena on het källa. Ainoa karitiivijohtimen sisältävä nimitys on sanaliitto sateeton seutu, joka on käännös ruotsin vastineesta regnfattiga trakt. Sanaliitoissa on jonkin verran nimityksiä, joista esiintyy aineistossa myös käännetty yhdyssananimitys. Tällainen on esimerkiksi aaltoava liikunto, jonka vastineena voi olla ruotsin yhdyssanan vågrörelse ja josta esiintyy aineistossa myös sanasta sanaan käännetty yhdyssana aaltoliikunto (ks. luku 12.3.2). Alku- teoksen ilmaus vågformig slätt on suorimmin käännetty sanaliitoksi aaltomainen tasanko, mutta aineistossa esiintyvät myös käännökset aaltoinen tasanko ja aal- toinen tasamaa. Etelänavasta käytetään nykykielessä yhdyssanatermiä mutta 1800-luvun aineistossa myös sanaliittonimityksiä eteläinen maannapa ja eteläi- nen napa. Ruotsissa näiden vastine on yhdyssana sydpol. Pohjoisnavan vastaa- vat sanaliittokäännöslainat ovat pohjainen maannapa, pohjainen napa ja pohjoi- nen napa. Sanaliitto ihmisen maantiede on todennäköisesti käännetty ruotsin yhdyssanasta antropogeografi, joka nykytermistössä on suomessakin yhdyssana ihmismaantiede. Mannerilmastosta käytetään nykykielessä yhdyssanaksi tiivis- tynyttä termiä. Käsitteen nimitys on myös ruotsissa yhdyssana fastlandsklimat. 1800-luvun aineistossa esiintyy sekä yhdyssana- että sanaliittonimityksiä (ks. luku 12.3.2). Sanaliitto mannermaan ilmanala on sanasta sanaan käännetty ni- mitys ja mantereen ilmasto ja manteren ilmanala osittain suoria ja osittain va- paita käännöslainoja. Vastaavasti meri-ilmastosta käytetään aineistossa sekä yh- dyssana- että sanaliittonimityksiä: sanaliittona esiintyy tosin vain meren il- manala. Ruotsin yhdyssanat svartmyllebälte ja svartjordbälte on käännetty sana- liitoiksi mustanmullan alue ja mustanmullan seutu. Ruotsin årtidsvind taas on käännetty sanaliitoksi vuodenajan tuuli ja högslätt myös sanaliitoksi ylävä ta- samaa. Rakenteeltaan muista poikkeava sanaliitto on kokous luotoia, joka on selvästi käännöslaina ruotsin av-rakenteisesta ilmauksesta (grupp av berg). Sa- naliitto ei olekaan yhtä selkeä kiinteä termi kuin aineiston monet muut sanaliitot. Termeinä rakenteeltaan poikkeavia ovat myös ilmaukset lumen ja jään seutu ja III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 354 lumi- ja jääjoukko, joiden ruotsinkieliset vastineet alkuteoksissa ovat snöns och isens område sekä snö- och ismassor. Ilmaukset esiintyvät aineistossa aina yh- dessä, vaikka ne voisi käsittää myös kahdeksi erilliseksi termiksi. Erityisen runsaasti aineistossa on ruotsin eldsprutande berg -sanaliiton käännösvastineita: tulda puhaldava vuori, tulda syöksevä vuori, tulta huokuva vuori, tulta hyökyävä vuori, tulta oksentava vuori, tulta suihtuava vuori, tulta suitseva vuori, tulta suitsuttava vuori, tulta syytävä vuori, tulta tuiskuva tunturi, tultatuiskuttavainen vuori ja tultatuiskuvainen vuori. Nykykielessä sanaliitto on tiivistynyt yhdyssanaksi tulivuori, joka esiintyy myös 1800-luvun aineistossa. Nykyruotsissa käytössä on vierassana vulkan. Yhdyssanoissa esiintyy jonkin verran osittaisia käännöslainoja, joissa sanan toinen osa on käännetty ja toinen lainattu. Myös sanaliitoista osan voi katsoa tällä perusteella osittaisiksi käännöslainoiksi. Tällaisia käännöslainoja ovat en- simmäinen meridiani, ilman stäi, ilman träki, krapun käännepiiri, krapun kään- netpiiri, krapun kääntymäpiiri, kravun käännepiiri, kravun kääntymäpiiri, kra- vun kääntöpiiri, maan akseli, maan kluutu, mathematillinen ilmanala, negativi- nen alamaa, ravun käänneympyrä ja ravun käännepiiri. Monien lähellä toisiaan olevien varianttien lisäksi kravun kääntöpiiristä esiintyy aineistossa myös koko- naan käännetty variantti äyriäisen käännetpiiri. Myös mathematillinen maantie- de esiintyy toisissa lähteissä kokonaan käännettynä joko asussa suureopillinen maantiede tai asussa suureopillinen maatiede. Näillä sanoilla on yleensä suora käännösvastine, ja kirjakielessä aiemmin esiintynyt lainasana on valittu kään- nöslainaan vastineen mukaisesti, esimerkiksi akseli maan akseliin. Käännetyt sanaliitot ovat luonteeltaan varsin erikoistunutta sanastoa. Val- taosa nimityksistä kuuluu maapalloa kuvaaviin nimityksiin. Sanaliitot ovat mel- ko vakiintumattomia, sillä samalla käsitteellä on useita läheisiä mutta joillain tavoin eroavia variantteja. Käännössanaliitoista kertamuodosteiksi jää aineistos- sa 54 nimitystä eli hieman yli puolet. Suurin osa kertamuodosteista on käsitteen nimitysten erilaisia asuja; jokin asu kuitenkin yleensä vakiintuu termiksi. 12.4 1800-luvun vierassanat 12.4.1 Yleislainat 1800-luvulla ensimmäistä kertaa esiintyvissä aineiston nimityksissä on joitakin rakenteeltaan yleislainoiksi tulkittavia nimityksiä, mutta raja yleis- ja erikoislai- nojen välillä on liukuva. Olen tulkinnut yleislainoiksi sekä yleisesti käytössä olevia lainoja että lainoja, joissa ei ole suomen kielelle vieraita äänteitä tai ään- neyhtymiä. Tällaisia yleislainoja on usein lainattu suomeen ruotsin välityksellä. Eurooppalaisista kielistä ruotsin kautta on lainattu alppi, jolla tarkoitetaan kor- keaa vuorta. Ruotsin kautta on suomeen tullut myös sana atolli, joka on alun pe- rin lainattu Malediivien kehäriuttaa tarkoittavasta atolu-sanasta (NES). Myös 12 Sanaston rakenteen vaikutus vakiintumiseen 355 tulivuoren aukkoa tarkoittava sana pikari on lainattu ruotsin sanasta bikar (NES). Sanan loppuun on lisätty i, ja sana muistuttaa muuten yleislainoja. Todennäköisesti ruotsin välityksellä saksasta on lainattu sana dyyni, joka esiintyy aineistossa myös sitaattilaina-asussa (ks. luku 12.4.3). Kirjoitusasun mukautumiseen on voinut vaikuttaa ruotsin kirjoitusasun dyn mukautuminen. Yleislainana voi yleisen tunnettuuden perusteella pitää myös päiväntasaajaa tar- koittavan sanan asua ekvaattori. Sana kanava on lainattu sellaisenaan venäjästä mutta on asultaan ja tunnettuudeltaan yleislaina. Saamesta on puolestaan lainattu niemeä tarkoittava sana kulppo, joka voisi harvinaisuutensa vuoksi olla myös erikoislaina, vaikka asultaan muistuttaakin muita suomen kielen sanoja. Kaiken kaikkiaan 1800-luvulla kirjakieleen tulleita yleislainoja on aineis- tossa vain seitsemän. Näistä kertamuodoste on ainoastaan pikari. Muut nimityk- set ovat sellaista maantieteen erikoissanastoa, joka kuuluu myös nyky- yleiskieleen. 12.4.2 Erikoislainat 1800-luvulla kieleen tulleet erikoislainat eroavat yleislainoista erityisesti siten, että niissä esiintyy vieraita äänteitä tai äänneyhtymiä (ks. Karlsson 1983, 58–59, 95, 104–125). Erikoislainoista suurin osa on lainattu muuten sellaisenaan ruot- sista, mutta sanan loppuun on lisätty epenteettinen i. Sanat saattavat olla ruotsis- sa lainoja esimerkiksi latinasta. Aineistossa tällaiset erikoislainat vastaavat kui- tenkin ruotsin kirjoitusasua. Tällaisia ruotsista tai ruotsin välityksellä lainattuja erikoislainoja ovat seuraavat nimitykset: alpi ruotsin vastine alp arkipelagi ruotsin vastine arkipelag cirkeli ruotsin vastine cirkel climati ruotsin vastine klimat; sanan alussa on esiintynyt c 1700- luvulle saakka (SAOB) diameteri ’maapallon läpiviiva’, ruotsin vastine diameter düni ruotsin vastine dyn, saksan vastine düne ekvatori ruotsin vastine ekvator fjordi ’vuono’, ruotsin vastine fjord flocki ’joukko, (saari)ryhmä (myös Jussila 1999, 257)’, ruotsin vastine flock geyseri 1800-luvun ruotsissa geyser; alun perin islannin geysir (SAOB) glacieri ’jäätikkö’, 1800-luvulla ruotsin vastine glacier (SAOB s. v. glaciär) gletschi ’jäätikkö’, 1800-luvulla ruotsin vastine esim. gletsch (SAOB s. v. gletscher) III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 356 globi ’maapallo’, ruotsin vastine glob isotermi ’lämpökäyrä’, ruotsin vastine isoterm katarakti ’vesiputous’, ruotsin vastine katarakt klitteri ruotsin vastine klitter88 krateri ruotsin vastine krater kusti ’rannikko’, ruotsin vastine kust laguni ruotsin vastine lagun latitudi ruotsin vastine latitud lavini ruotsin vastine lavin longitudi ruotsin vastine longitud marschi ’marskimaa’, ruotsin yksi vastine 1800-luvulla vastaa saksan kirjoitusasua marsch marski ruotsin vastine marsk monsuni ruotsin vastine monsun oasi ruotsin vastine oas oceani ruotsin vastine ocean orkani ’hirmumyrsky’, ruotsin vastine orkan paralleli 1800-luvulla yksi ruotsin kirjoitusvastine parallel (SAOB s. v. parallell) peneplani ’puolitasanko’, ruotsin vastine peneplan polderi ’Alankomaiden marskimaa’, ruotsin vastine vastaa hol- lannin asua polder poli ’napa’, ruotsin vastine pol savanni ruotsin vastine savann sirkeli ruotsin vastine cirkel; sanan alussa on esiintynyt s 1700- luvulle saakka (SAOB) sundi ’salmi’, ruotsin vastine sund tropiki ’kääntöpiiri’, ruotsin vastine tropik vulkani ruotsin vastine vulkan zoni ’vyöhyke’, ruotsin vastine zon. Osa sanoista on äänteellisesti muuten suomen mukaisia, esimerkiksi alpi ja isotermi, mutta sanat kuuluvat erikoisalan sanastoon eivätkä ole yleislainojen tapaan yleisesti tunnettuja. Niiden kirjoitusasu on mukautettu suomen kieleen mahdollisimman vähän. Osassa sanoista vieraita äänteitä on vain sanan alussa, esimerkiksi cirkeli ja zoni, ja osassa sanan alussa on vieras konsonanttiyhtymä, esimerkiksi climati, fjordi, flocki, galcieri ja tropiki. Vieraita konsonanttiyhty- miä on joissakin sanoissa myös sanan sisällä, esimerkiksi gletschi ja marschi. Joissakin tapauksissa sana voisi olla yleislaina, jos sen asu olisi muutettu pitkä- vokaaliseksi, esimerkiksi monsuni ja vulkani. Aineistossa esiintyy näistä sanois- ta myös enemmän suomen kieleen mukautettuja asuja, esimerkiksi sirkkeli, ek- 88 Sanan perusmuoto on ruotsissa klitt, mutta sitä käytetään yleensä monikossa klitter (SAOB s. v. klitt). Suomeen sana on lainattu monikossa. 12 Sanaston rakenteen vaikutus vakiintumiseen 357 vaattori, monsuuni ja oaasi. Ainoa poikkeus edellä kuvattuihin erikoislainoihin on limani, joka tarkoittaa Mustanmeren suulahtea. Sana on todennäköisesti laina venäjästä, ja siihen on 1800-luvun aineistossa lisätty loppuun -i; nykykielessä sanan kirjoitusasu on limaani (esim. NS). Venäjästä on lainattu myös koskea tarkoittava sana porogi, jonka loppuun on lisätty epenteettinen i. Englannista puolestaan on todennäköisesti lainattu kuivaa Australian pensaikkoseutua tar- koittava erikoislaina scrubi, joka esiintyy tässä asussa vain yhdessä lähteessä ja kahdessa muussa lähteessä sitaattilainana. Osa aineiston erikoislainoista on mukautettu suomen kieleen enemmän kuin vain lisäämällä loppuun epenteettinen i. Joissakin sanoissa on lisäksi piden- tynyt, ääntämisasun mukainen vokaali, kuten sanoissa atmosfeeri, bassiini, glacieeri, kraateri, laguuni, laviini, monsuuni, oaasi, oseaani, pooli ja vulkaani. Nimityksistä atmosfeeri vastaa ruotsin äänneasua. Todennäköisesti ruotsin ään- neasua vastaa myös kirjoitusasu munsuni, johon on lisätty loppuun epenteettinen i. Toisissa vierassanoissa sana on mukautettu suomen kieleen epenteettisen i:n lisäksi geminaation kautta. Tällaisia sanoja ovat kontinentti, parallelli, sirkkeli ja tropiikki. Muulla tavoin mukautettuja ovat sanat laguuna, lavina ja zona, joissa loppuvokaalina on a. Laguuna-sanassa loppuvokaali voi tosin olla myös alkupe- räinen, sillä sanan italiankielinen alkuperäisasu on laguna (SSA). Sanassa klootu mukauttaminen on tehty vokaalinpidennyksen ja loppuvokaalin u avulla (vrt. ruotsin klot). Sana prairi on mukautettu suomen kielen taivutusjärjestelmään jättämällä esimerkiksi englannissa ja ranskassa sanassa oleva viimeinen e-kirjain pois (prairie). Ruotsissa sana esiintyy 1800-luvulla englannin alkuperäisasussa (SAOB s. v. prärie). Sanan toisessa asussa prairia viimeinen kirjain on muutettu a:ksi. Lisäksi aineistossa on äänneasun mukainen kirjotusasu prerii. Näitä asuja vastaavaa asua ei esiinny ruotsissa lainkaan (SAOB). Sanan karru alkuperä on aineiston perusteella epäselvä, sillä sitä ei esiinny nykykielessä. Sillä voitaisiin tarkoittaa Etelä-Afrikan karroo-aluetta, jolloin suomen sana karru jäljittelisi sa- nan äänneasua89. Träi tarkoittaa kannasta tai niemeä ja sen synonyyminä on maan-sträi. Sana on todennäköisesti alkuosaltaan kotoistettu laina ruotsin vasti- neesta sträcka ’taival’. Saamesta on lainattu sanat oaivi ja oivi, jotka tarkoittavat tunturia ja päätä. Aineistossa on jonkin verran myös sellaisia yhdyssanoja tai sanaliittoja, joiden määrite- ja edusosat ovat vierassanoja. Erikoislainoina näitä yhdyssanoja voi pitää etenkin edusosan perusteella ja sanaliittoja sekä määrite- että edusosan perusteella. Kokonaan lainattuja ovat yhdyssanat ferro-meridiani ’nollameridi- aani’, latitudi-gradi ’leveysaste’ ja nollameridiani sekä sanaliitot poolin sirkkilä ’ napapiiri’ ja sirkkelin graadi ’leveysaste’. 1800-luvulla kirjakieleen tulleita erikoislainoja on aineistossa 73. Kerta- muodosteita näistä nimityksistä on 36: arkipelagi, bassiini, climati, diameteri, düni, fjordi, flocki, geyseri, glacieeri, karru, katarakti, klootu, kusti, latitudi- 89 Kiitän tulkinnasta maantieteilijä Jorma Kytömäkeä. III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 358 gradi, lavina, marski, monsuuni, munsuni, nollameridiani, oaasi, oaivi, oceani, oseaani, oseani, parallelli, peneplani, poli, pooli, poolin sirkkilä, prairi, prairia, prerii, scrubi, sirkkelin graadi, sundi, träi ja zona. 12.4.3 Sitaattilainat Sitaattilainoiksi olen 1800-luvulla aineistoon tulleista nimityksistä sijoittanut ne, joiden asu vastaa ruotsin tai muun lainanantajakielen asua eikä sanaa ole mukau- tettu suomen kieleen lainkaan. Monista tällaisista nimityksistä esiintyy aineis- tossa myös enemmän mukautettu, erikoislaina-asu. Tällaisia eriasteisesti laina- tessa suomen kieleen mukautettuja sanoja ovat sitaattilainoista arkipelag, atmos- fer, crater, düne, dünen, gletscher, glob, kliimat, klitter, laguna, latitud, liman, longitud, longitudo, oas, ocean, oceanus, savannas ja scrubs. Näiden sitaattilai- nojen vastineita ruotsissa ja muissa kielissä olen käsitellyt luvussa 12.4.2. Sitaattilainoja ovat aineistossa lisäksi seuraavat vierassanat: delta, deltta esimerkiksi ruotsin, saksan ja englannin vastine delta, joka on alun perin lainattu kreikan sanasta delta (esim. SAOB) föhn alun perin latinan sanasta fav?nius ’länsituuli’ (NES s. v. föönata), saksan Föhn geografia, geographia kreikan vastine geographi’a (USS) haff ’matala rannikkolahti Saksan Itämeren-rannikolla’ (NS), saksan vastine haff hamada ’kivi- ja louhikkoaavikko Saharassa’ (NSS), arabiaa harmatan, harmattan ’Pohj.-Afrikassa talvella puhaltava koillistuuli’ (NSS), arabian vastine harmattan isbäer ’jäävuori’, koodinvaihto: ”– – peitetyt ikuisilla lumi- ja jääjoukoilla, joiden nimi täällä on isbräer – –” (Ervast 1865, 111) isthmus ’kannas’, koodinvaihto: ”Taipale (Lat. Isthmus) on kapea maa-suikale, joka, wesiä eroittaen, yhdistää kah- ta maata” (< Modeen 1848, 7). jökel ’jäätikkö’, koodinvaihto: ” – – Kölin avarin lumi-aukio (jökel) on Fondi – –” (Rahkonen 1882, 61) kamsin ruotsin vastine kamsin, joka on alun perin lainattu ara- biasta (khams_in) (SAOB). kap ’niemi’, koodinvaihto: ”Niemeksi (kap) sanotaan uloimpaa osaa maata, joka pistää mereen” (Elmgren 1867, 12). 12 Sanaston rakenteen vaikutus vakiintumiseen 359 klimatologia latinan mallin mukaan muodostettu oppitekoinen sana, vastine ruotsissa klimatologi, saksassa klimatologie ja esimerkiksi englannissa climatology (SAOB) leveche ’vuoristotuuli’, koodinvaihto: ”Alppiseudulla on sa- mankaltaisella tuulella nimi Föhn, ja Andalusiassa Le- veche” (Rahkonen 1882, 127) lianos, ljanos, llano, llanos ’ruohotasangot Etelä-Amerikassa’ (NSS s. v. llanos), vastine espanjan monikollinen llanos maremma, maremman, maremmon, maremna ’räme Italiassa’ (NS s. v. maremmi), italian vastine maremma nadir ’piste, missä havaintopaikan kautta kulkeva luotiviiva – – leikkaa taivaanpallon’ (NS s. v. nadiiri), vastine ruotsissa nadir, joka on alun perin lainattu arabiasta (nadr) (SAOB) pampa, pampas, pampos vastine espanjassa pampa, monikossa pampas, joka on lainattu ketšuankielen tasankoa tarkoittavasta sanasta (USS) paramos ’porrasmaa’, koodinvaihto, esim.: ” – – porras-maana tahi paramos – – [Kolumbiassa]” (Cannelin 1860, 106). prairies vastine englannissa ja ranskassa prairie; ruotsissa sana esiintyy 1800-luvulla englannin alkuperäisasussa (SAOB s. v. prärie) prairies-Savannes koodinvaihto: ” – – tasamaata, jossa paikoin kaswaa laajoja ruoho-aukeoita (prairies-Sawannes) – –” (Can- nelin 1860, 32) pusta, puszta ruotsin vastine pusta, joka on lainattu alun perin unka- rista (puszta) ja edelleen slaavilaisista kielistä (vrt. ve- näjän pustoj ’tyhjä, autio; tyhjänpäiväinen’) (SSA; SAOB) samum, smum ’Pohjois-Afrikassa ja Etu-Aasiassa autiomaasta puhal- tava kuiva ja kuuma kesätuuli’ (CD-PS), vastine ruot- sissa samum, 1800-luvulla myös smum; alun perin sa- na on lainattu arabiasta (samm) (SAOB) savannas vastine esimerkiksi englannissa savanna, asua käytetty ruotsissa 1800-luvulle saakka (SAOB s. v. savanne) scirocco, sirokko ruotsissa 1800-luvulla vastineina esim. scirocko, sci- rocco, saksassa esim. sirokko; lainattu italian vastineis- ta scirocco ja sirocco, jotka on edelleen lainattu arabi- asta (SAOB) selva, selvas, silvas ’sademetsäalue Etelä-Amerikassa’ (NSS), espanjan ja portugalin vastine selva, monikossa selvas (USS) III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 360 skärgård ’saaristo’, koodinvaihto: ”– – saari- ja luoto-vyöllä, jota sanotaan saaristoksi, ruotsiksi ”skärgård” – –” (Ig- natius 1890, 78). solano espanjan vastine solano ’itätuuli’, koodinvaihto: ”Kul- kien Alpeilla saa Scirocco nimen Föhn, ja Andalusias- sa on sen nimenä Solano” (Rahkonen 1872b, 114) tornados ruotsin vastine tornado; alun perin lainattu portugalin kääntymistä tarkoittavasta sanasta (USS) zenit, zenith ’taivaan lakipiste’ (NS s. v. zeniitti), alun perin arabi- asta Yhteensä sitaattilainoja on 1800-luvun aineistossa 65. Osa nimityksistä esiintyy ns. koodinvaihtona, jossa jotakin käsitettä selitetään tai nimetään myös alkukielen kautta. Näitä sanoja ei kaikkia varsinaisesti lainata suomen kielen sanaston osaksi. Koodinvaihtoa on lähteissä käytetty eri tavoin. Toiset todetaan paikallisen kielen ilmauksiksi ja erotetaan siten suomen nimityksestä, esimer- kiksi isbäer, toisille ilmiöille annetaan vain paikallisen kielen nimitys, esimer- kiksi leveche. Toisissa lähteissä koodinvaihto esiintyy osana tekstiä ilman seli- tyksiä ja on lähellä lainaamista, esimerkiksi jökel. Sitaattilainat jäävät tästä joh- tuen ja laina-asujen variaation takia pääasiassa kertamuodosteiksi (yhteensä 29) tai harvinaisiksi. Kertamuodosteita ovat nimityksistä tai niiden asuista arkipelag, crater, deltta, düne, glob, harmatan, isbräer, isthmus, kamsin, kap, klimatologia, lianos, liman, ljanos, maremma, maremman, maremmon, maremna, ocean, oceanus, pampos, prairies-Savannes, puszta, savannas, sirokko, silvas, skär- gård, solano, zenit ja zenith. 12.5 Maantieteen sanaston rakenteen kokoavaa tarkastelua Tutkimukseni aineistoon kuuluu yhteensä noin 1 770 nimitystä. Edellä on tar- kasteltu, miten nimitykset on saatu maantieteen kieleen ja millaisia nimitykset ovat rakenteeltaan. Seuraavassa esitän nimitysten alkuperästä ja rakenteesta ko- koavia huomioita. Tarkastelen 1800-luvun aineistoa ja aineiston kaikkia nimi- tyksiä. Kuviossa 7 on esitetty aineiston nimitysten jakautumista alkuperän mukai- siin ryhmiin90. Nimityksistä suurimman ryhmän muodostavat 1800-luvulla muodostetut tai sepitetyt, kotoisista aineksista rakennetut uudisnimitykset. Yh- teensä näitä neologismeja on noin 710. Luvut ovat tulkinnanvaraisia, koska ni- mitysten toisilleen läheiset variantit voisi tulkita myös samaksi nimitykseksi. Uudismuodosteiden runsas määrä aineistossa on kuitenkin odotuksenmukainen: 90 Nimitysten määrä ei vastaa aineiston nimitysten määrää (noin 1 770), sillä eri nimityksiksi on liitteessä 2 laskettu käsitteiden polyseemiset nimitykset, jotka alkuperän ja rakenteen nä- kökulmasta ovat yksi nimitys. 12 Sanaston rakenteen vaikutus vakiintumiseen 361 1800-luvun kirjakielen kehitystä leimaa sanaston runsas, tietoinen kehittäminen, jonka taustalla vaikuttanut kansallismielinen ideologia sopii hyvin pyrkimyk- seen luoda omaperäistä sanastoa. Näistä lähtökohdista on myös ymmärrettävää, ettei 1800-luvun sanastossa ole voitu hyödyntää merkittävässä määrin kielessä ennen 1800-lukua käytössä ollutta sanastoa: nimityksistä kirjakielessä aiemmin esiintyneitä eli sellaisia nimityksiä, joita on käytetty jo vanhan kirjasuomen ai- kana, on noin 240. Ideologisista syistä pyrittiin varmasti välttämään myös vie- rassanojen suurta osuutta. Tässä aineistossa vierassanat muodostavat pienimmän ryhmän; niitä on yhteensä noin 145. 1800-luvun sanaston kehityksen kuvauksis- sa on korostettu johtamisen ja muun kotoisen sananmuodostuksen keskeisyyttä. Näistä oletuksista poiketen 1800-luvun nimityksistä hämmästyttävän suuri osa on käännöslainoja. Yhteensä käännösalkuperä on aineistossa noin 480 nimityk- sellä. Käännöslainojen suuri osuus selittyy aineiston luonteesta: 1800-luvun maantieteellinen sanasto luotiin pitkälti ruotsin pohjalta kääntämällä oppikirjoja. Käännöslainat sopivat ideologisesti suomen sanaston osaksi vierassanoja pa- remmin. Niihin lainattiin vain idea ja sanan rakenne toisesta kielestä mutta itse nimitys luotiin kotoisista aineksista. Käännöslainojen osuutta erikoisalan sanas- ton luomisessa täytyy tämän aineiston perusteella pitää erittäin merkittävänä. Tähän seikkaan ei aiemmin ole kiinnitetty niin paljon huomiota, kun tarkastelun keskipisteessä on ollut 1800-luvun yleiskirjakielinen sanasto. Kielessä ennen 1800-lukua esiintyneet 1800-luvun muodosteet 1800-luvun käännöslainat 1800-luvun vierassanat KUVIO 7. Aineiston nimitysten alkuperä. Sananmuodostukseltaan aineiston nimitykset jakautuvat perussanoihin, johdoksiin, yhdyssanoihin, sanaliittoihin ja vierassanoihin. Sananmuodostusta- pojen osuutta aineistossa on kuvattu kuviossa 8. III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 362 Perussanat Johdokset Yhdyssanat Sanaliitot KUVIO 8. Aineiston nimitysten jakautuminen sananmuodostustavan perusteel- la. Yhdistäminen on nykykielen yleisin sananmuodostuskeino. Esimerkiksi Nykysuomen sanakirjan noin 200 000 hakusanasta kaksi kolmasosaa on yhdys- sanoja. Yhdyssanoja on myös 1800-luvun maantieteellisessä sanastossa eniten, 864, mikä on noin 50 prosenttia aineiston kaikista nimityksistä. Yhdyssanojen osuus vastaa lähes Nykysuomen sanakirjan yhdyssanojen osuutta. Yhdyssanojen suurta määrää selittää aineiston luonne: yhdyssanojen avulla voidaan erikoisalan sanastossa kuvata esimerkiksi sanan kuulumista johonkin käsitejärjestelmään ja määritellä rinnakkaiskäsitteitä. Perussanat ja johdokset ovat tässä mielessä usein liian läpinäkymättömiä, eikä niihin voi yhtä luontevasti yhdistää esimerkiksi yläkäsitteen merkitystä. Seuraavaksi eniten aineistossa on sanaliittoja, 265. Valtaosa sanaliitoista on merkitykseltään kiinteitä ja termimäisiä. Ne rakentavat yleensä samanlaisia, kä- sitejärjestelmää kuvaavia ja käsitteitä tarkemmin määrittäviä järjestelmiä kuin yhdyssanat. Yhdyssanat ja sanaliitot nimeävät jossain tapauksessa samaa käsitet- tä siten, että sanaliitto tiivistyy myöhemmin yhdyssanaksi. Tällaisia sanaliittoja ovat esimerkiksi eteläinen napa ja tulta lennättävä vuori. Erityisen yleistä tämä ei aineistossa kuitenkaan ole, vaikka tällainen sanojen tiivistyminen on yleinen sanastonkehityksen ilmiö. Valtaosa sanaliitoista vakiintuukin sanaliittona osaksi erikoisalan termistöä. Usein näiden sanaliittojen edusosa on yhdyssana, joka esiintyy aineistossa myös itsenäisesti. Kolmanneksi eniten aineistossa on johdoksia, 179. Johdoksia on aineiston nimityksistä noin kymmenen prosenttia, mikä on selvästi vähemmän kuin esi- merkiksi Nykysuomen sanakirjassa, jossa johdoksia on noin 27 prosenttia. Häk- kinen (1994a, 419) on laskenut johdosten ja yhdyssanojen osuutta myös 1800- luvun kielestä Lönnrotin sanakirjasta. Sanakirja ei tosin edusta todellista kielen- käyttöä, ja sen johdosten osuus onkin valtava: johdoksia on 72 prosenttia. Monet Lönnrotin johdoksista ovat kuitenkin teoreettisia. Tässä aineistossa johdoksia esiintyy itsenäisten johdosten lisäksi myös yhdyssanojen ja sanaliittojen määrite- 12 Sanaston rakenteen vaikutus vakiintumiseen 363 ja edusosina. Itsenäisinä nimityksinä niillä näyttää kuitenkin olevan erikoisalan sanaston luomisessa yllättävän pieni merkitys myös 1800-luvulla. Pienimmän ryhmän muodostavat aineistossa perussanat. Perussanoja on yhteensä alle 100, mikä tarkoittaa alle kuutta prosenttia nimityksistä. Perussano- jen osuus on siis vielä esimerkiksi Nykysuomen sanakirjaa pienempi. Näiden sanamuodostustapojen lisäksi aineistossa on vierassanoja, jotka olen laskenut alkuperänsä ja rakenteensa vuoksi erilliseksi ryhmäksi. Vierassanat oli voinut sijoittaa myös perussanoihin, mutta olen halunnut säilyttää ne erillään, koska ne poikkeavat rakenteeltaan niin olennaisesti omaperäisistä perussanoista. Vieras- sanoja on aineistossa yhteensä noin 200. Jos vierassanat laskettaisiin osaksi pe- russanoja, olisi aineiston nimityksistä perussanoja peräti noin 17 prosenttia. Aineiston eri tavoin muodostettuja nimityksiä voi tarkastella myös maan- tieteen näkökulmasta. Kuviossa 9 on esitetty perussanojen jakautuminen maan- tieteellisiin luokkiin, joita tässä tutkimuksessa on käytetty lukujen 4–9 jaottelus- sa. Perussanoista valtaosa kuuluu maan pinnanmuotojen ja ilmiöiden nimityk- siin, kuten edeltä luvusta 12.1.1. on käynyt ilmi. Merkittäviä ryhmiä ovat myös maapalloa kuvaavat nimitykset ja vesistönimitykset. Kaikki nimitykset ovat esiintyneet kielessä ennen 1800-lukua. Maan pinnanmuotojen ja ilmiöiden nimitykset Maapalloa kuvaavat nimitykset Vesistönimitykset Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitykset Ilmastonimitykset KUVIO 9. Perussanojen jakautuminen maantieteellisiin luokkiin. Kuviossa 10 on kuvattu johdosten jakautumista maantieteellisiin luokkiin. Johdosten jakautuminen näyttää hyvin samanlaiselta kuin perussanojen: selvä enemmistö nimityksistä on maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavia, ja seuraa- vaksi eniten ja lähes yhtä paljon on maapalloa kuvaavia nimityksiä ja vesis- tönimityksiä. Olen jättänyt kuviosta pois yhden tieteenalan nimityksen, joka on johdos. Johdoksista puolet kuuluu kielessä ennen 1800-lukua esiintyneisiin ni- mityksiin ja puolet 1800-luvun uudismuodosteisiin tai sepitteisiin. Käännöslai- na-alkuperäiset johdokset ovat aineistossa erittäin pieni ryhmä. III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 364 Maan pinnanmuotojen ja ilmiöiden nimitykset Maapalloa kuvaavat nimitykset Vesistönimitykset Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitykset Ilmastonimitykset KUVIO 10. Johdosten jakautuminen maantieteellisiin luokkiin. Kuviossa 11 on kuvattu aineiston yhdyssanojen jakautuminen maantieteel- lisiin luokkiin. Enemmistö nimityksistä kuuluu tässäkin ryhmässä maan pin- nanmuotojen ja ilmiöiden nimityksiin, mutta näiden nimitysten osuus on edelli- siä ryhmiä pienempi. Seuraavaksi eniten on maapalloa kuvaavia nimityksiä, mutta näiden nimitysten suhteellinen osuus on suurempi kuin muissa ryhmissä. Yhdyssanoissa kolmanneksi eniten on yllättävästi Suomen maantieteelle vierai- den ilmiöiden nimityksiä. Uutena ryhmänä yhdyssanoissa on pieni tieteenalan nimitysten joukko. Yhdyssanoista noin puolet kuuluu 1800-luvulla muodostet- tuihin ja noin puolet 1800-luvun käännöslainoihin. Aiemmin kirjakielessä esiin- tyneet yhdyssanat ovat aineistossa marginaalinen ryhmä. Maan pinnanmuotojen ja ilmiöiden nimitykset Maapalloa kuvaavat nimitykset Vesistönimitykset Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitykset Ilmastonimitykset Tieteenalan nimitykset KUVIO 11. Yhdyssanojen jakautuminen maantieteellisiin luokkiin. 12 Sanaston rakenteen vaikutus vakiintumiseen 365 Kuviossa 12 on kuvattu sanaliittojen jakautuminen maantieteellisiin luok- kiin. Sanaliittojen osalta kuvio on hyvin erinäköinen kuin muiden sanamuodos- tustapojen. Enemmistö sanaliitoista kuuluu yllättäen ilmastonimityksiin, ja lähes yhtä paljon aineistossa on sanaliittoja, jotka kuuluvat maapalloa kuvaaviin nimi- tyksiin. Muihin ryhmiin kuuluvia nimityksiä on huomattavan vähän. Seuraavak- si suurimmat ryhmät ovat Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitykset ja maan pinnanmuotojen ja ilmiöiden nimitykset, joita on erityisen vähän suh- teessa aiempiin määriin. Myös vesistönimityksiä on erittäin vähän. Sanaliitot kuuluvat aineiston erikoistuneempaan sanastoon, mikä vahvistaa kuvaa, joka sanaliitoilla termistöissä yleensä on: sanaliitot ovat termeinä samanarvoisia kuin esimerkiksi yhdyssanat. Sanaliitoista enemmistö kuuluu 1800-luvulla muodos- tettuihin omaperäisiin nimityksiin ja loput käännöslainoihin. Maan pinnanmuotojen ja ilmiöiden nimitykset Maapalloa kuvaavat nimitykset Vesistönimitykset Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitykset Ilmastonimitykset Tieteenalan nimitykset KUVIO 12. Sanaliittojen jakautuminen maantieteellisiin luokkiin. Kuviossa 13 on kuvattu vierassanojen jakautuminen maantieteellisiin luok- kiin. Sanaliittojen tapaan vierassanat jakautuvat muusta aineistosta poikkeavasti eri maantieteellisiin luokkiin. Enemmistö vierassanoista on Suomen maantieteel- le vieraiden ilmiöiden nimityksiä. Seuraavaksi eniten vierassanoja on maapalloa kuvaavissa nimityksissä, ja kolmanneksi eniten mutta jo selvästi vähemmän on maan pinnanmuotojen ja ilmiöiden nimityksiä. Vierassanoja käytetään sekä vie- raista että erikoiskäsitteistä. Niitä ei ole ollut tarpeen tai mahdollista kääntää tai muodostaa suomeksi. Vierassanoja on ollut jo vanhassa kirjasuomessa, mutta niitä on otettu käyttöön useita myös 1800-luvulla. III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 366 Maan pinnanmuotojen ja ilmiöiden nimitykset Maapalloa kuvaavat nimitykset Vesistönimitykset Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitykset Ilmastonimitykset Tieteenalan nimitykset KUVIO 13. Vierassanojen jakautuminen maantieteellisiin luokkiin. Maan pinnanmuotojen ja ilmiöiden nimitykset muodostavat merkittävän osan perussanoista, johdoksista ja yhdyssanoista. Ne ovat maantieteen peruskä- sitteiden nimityksiä ja muodostavat olennaisen osan kielessä ennen 1800-lukua esiintyneistä perussanoista. Maapalloa kuvaavat nimitykset ovat tyypillisimmil- lään yhdyssanoja ja sanaliittoja ja edustavat aineiston erikoistuneinta sanastoa, vaikka niillä on merkittävä osuus myös perussanoista ja johdoksista. Vesis- tönimityksistä suhteellisesti suurin osa kuuluu perussanoihin ja johdoksiin, vaikka määrällisesti suurin osa niistä on yhdyssanoja. Vesistönimityksen ovat luonteeltaan samanlaisia kuin maan pinnanmuotojen nimitykset: monet vesis- tönimitykset ovat peruskäsitteiden nimityksiä. Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitykset jakautuvat kaikkiin sanamuodostusryhmiin, mutta määräl- lisesti ja suhteellisesti suurin osa tämän luokan nimityksistä on yhdyssanoja. Il- mastonimitykset ovat suhteellisesti suurin ryhmä sanaliitoista, mutta määrälli- sesti niistä lähes yhtä paljon on yhdyssanoja. Ne ovat luonteeltaan termimäisiä ja merkitykseltään erikoistuneita. Tieteenalan nimityksiä on aineistossa vähän. Niistä yhdyssanoja ja sanaliittoja on lähes yhtä paljon, mutta niiden suhteellinen osuus kaikista sanaliitoista on suurempi kuin yhdyssanoista. Olen tarkastellut sanaston vakiintumista esimerkiksi laskemalla kertamuo- dosteiden eli aineistossa vain yhden kerran esiintyvien nimitysten määrää. Ai- neiston noin 1 770 nimityksestä kertamuodosteita on 740 eli 42 prosenttia. Ker- tamuodosteiden määrää eri sananmuodostusryhmissä on kuvattu kuviossa 14. Vakiintumattominta sanastoa tässä aineistossa ovat yhdyssanat, joita voidaan muodostaa tarpeen mukaan produktiivisesti ja joiden merkitys voi olla ilman vakiintumistakin käytössä läpinäkyvä. Yhdyssanoja ei siten aina ole yritettykään luoda termeiksi eli vakiintuviksi nimityksiksi, vaan yhdyssanoissa on mukana runsaasti kuvailevaa, tilapäistä sanastoa. Seuraavaksi eniten kertamuodosteita on sanaliitoissa, joissa myös on jonkin verran luonteeltaan tilapäisiä ja vähemmän 12 Sanaston rakenteen vaikutus vakiintumiseen 367 kiinteitä nimityksiä sekä runsaasti variaatiota nimitysten asuissa. Näiden lisäksi aineistossa on kertamuodosteiksi jääneitä vierassanoja yhtä paljon kuin johdok- sia. Nämä vierassanat olisi voinut ryhmitellä myös sananmuodostusryhmiin, mutta olen halunnut tarkastella niitä tässäkin tapauksessa erillään. Vierassanois- ta kertamuodosteita on hieman yli 30 prosenttia. Perussanat Johdokset Yhdyssanat Sanaliitot KUVIO 14. Kertamuodosteiden jakautuminen sananmuodostusryhmiin. Kertamuodosteiden sijoittumista aineiston maantieteellisiin luokkiin on ku- vattu kuviossa 15. Koska kertamuodosteista suurin osa on yhdyssanoja ja yhdys- sanoja on eniten maan pinnanmuotojen nimityksissä ja maapalloa kuvaavissa nimityksissä, voisi olettaa, että kertamuodosteitakin on näissä ryhmissä eniten. Kertamuodosteita on kaikissa maantieteellisissä ryhmissä ja niiden suhteellinen määrä vastaa suurin piirtein aineiston nimitysten jakautumista näihin ryhmiin kokonaisuudessaan. Eniten kertamuodosteita on suurimmassa aineistoryhmässä, maan pinnanmuotojen ja ilmiöiden nimityksissä, ja toiseksi suurimman ryhmän muodostavat maapalloa kuvaavat nimitykset. Kertamuodosteiden osuus aineis- tossa on siten odotuksenmukainen eikä osoita, että jokin sanaston osa olisi eri- tyisen vakiintumatonta. III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 368 KUVIO 15. Kertamuodosteiden jakautuminen maantieteellisiin luokkiin. Maantieteen käsitteiden nimeämisessä hyödynnetään kielessä ennen 1800- lukua ollutta sanastoa, ja tämä sanasto muodostaa vakiintuneen ja hyvin säilyvän pohjan erityisesti maan pinnanmuotojen ja vesistön nimeämiseen. Nämä nimi- tykset ovat sananmuodostukseltaan joko perussanoja tai johdoksia. Perussanasto ei kuitenkaan riitä erikoiskielen tarpeisiin, vaan 1800-luvun aikana on luotava valtavasti uutta sanastoa sekä sananmuodostuksen että kääntämisen avulla. Ai- neiston nimityksistä suurin osa onkin yhdyssanoja ja sanaliittoja. Johdoksilla on erikoisalan sanaston luomisessa melko pieni rooli. Sanaliitot edustavat aineiston termittyneimpiä nimityksiä ja kuuluvat erikoistuneimpiin maapalloa ja ilmastoa kuvaaviin nimityksiin. Lainaamista käytetään sanaston kasvattamisen keinona keskeisesti vain vieraiden käsitteiden nimeämisessä: niitä on vaikein kääntää, ja niitä ei yleensä tarvita kaikille tutussa yleiskielessä. Vakiintumisen näkökulmasta yhdyssanat ovat aineiston vakiintumattomim- pia nimityksiä. Sanaliittojen ja johdosten muodostaminen on lähteissä ollut tie- toisemmin erikoiskäsitteitä nimeävää, ja siksi ne ovat vakiintuneet käyttöön yh- dyssanoja paremmin. Sanaliittojen asuissa esiintyy kuitenkin runsaasti variaatio- ta. Vakiintumisen näkökulmasta muodostaminen ja kääntäminen ovat olleet ai- neistossa varsin tasa-arvoisia nimeämistapoja. Suhteellisesti vakiintumattominta on aineiston ilmastosanasto, joka tulee lähteisiin pääasiassa vasta 1800-luvun loppupuolella. Maan pinnanmuotojen ja ilmiöiden nimitykset Maapalloa kuvaavat nimitykset Vesistönimitykset Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitykset Ilmastonimitykset Tieteenalan nimitykset 13 Kielenkäyttäjien vaikutus vakiintumiseen 369 13 KIELENKÄYTTÄJIEN VAIKUTUS VAKIINTUMISEEN Edellä luvussa 11 olen tarkastellut semanttisten ilmiöiden vaikutusta sanaston vakiintumiseen ja luvussa 12 maantieteen sanaston alkuperää eli tapoja saada nimityksiä erikoiskielen sanastoon. Olen analysoinut myös sanaston rakennetta sekä nimeämistapojen ja rakenteen vaikutusta sanaston vakiintumiseen. Luvussa 13 keskityn vielä yhteen sanaston vakiintumiseen vaikuttavaan tekijään, kielen- käyttäjiin eli kääntäjien ja kirjoittajien rooliin sanaston luomisessa ja vakiinnut- tamisessa. Tarkastelen teosten kautta kääntäjien ja kirjoittajien merkitystä nimi- tysten vakiintumisessa (luku 13.1). Kuvaan sanaston vakiintumista myös nyky- kielen ensiesiintymien kautta (luku 13.2) ja pohdin lopuksi ajan aatemaailman näkymistä sanastossa (luku 13.3.). 13.1 Kääntäjien ja teosten vaikutus 1800-luvun alussa ei vielä ollut tahoja, jotka normittivat kieltä, tai esimerkiksi sanakirjoja, jotka ohjasivat kielenkäyttöä – kielenohjailua alettiin tehdä vasta 1800-luvun loppupuolella. Siksi voisi olettaa, että yksittäisillä kielenkäyttäjillä ja esimerkiksi oppikirjoilla olisi 1800-luvun aikana merkittävä rooli kielenkäy- tön ja käsitteiden nimeämisen esimerkkeinä. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Kääntäjät eivät ehkä tunteneet aiempia teoksia, koska painosmäärät olivat pieniä ja teokset levisivät vain jossain osassa Suomea. Kääntämisen mallina saatettiin pitää yksinomaan ruotsinkielistä alkuteosta, ei esimerkiksi aiempia suomeksi käännettyjä oppikirjoja. Seuraavaksi tarkastelen kääntäjien ja teosten merkitystä sanaston vakiinnuttamisessa joidenkin aineiston esimerkkien kautta. Ensimmäinen suomennettu maantieteen oppikirja oli ilmajokelaisen kylä- räätälin Samuel Rinta-Nikkolan käsikirjoitus ruotsalaisen Daniel Djurbergin pal- jon käytetystä oppikirjasta. Käännös ilmestyi vuonna 1804, ja sitä levitettiin jonkin verran kopioina lähinnä Etelä-Pohjanmaalla. Koska käännöstä ei 1800- luvulla painettu, sen mahdollisuudet vaikuttaa myöhempiin teoksiin ovat ole- mattomat. Teoksen kautta voi kuitenkin pohtia vakiintumisen ja suomeksi kir- joittamisen lähtökohtia 1800-luvun alussa. Rinta-Nikkolan käännöksessä maan- tieteellisiä nimityksiä on 67. Nimityksistä puolet (33) on esiintynyt kirjakielessä ennen 1800-lukua ja puolet (34) on saatu kirjakieleen 1800-luvun aikana. Rinta- Nikkolan nimityksistä kuitenkin puolet eli 34 jää aineistossa kertamuodosteiksi, jotka esiintyvät vain tässä käännöksessä. Lukujen valossa voidaan todeta, että Rinta-Nikkolan kaikki uudismuodosteet jäävät ainokaisiksi mutta että käytetyllä sanastolla on pohja vanhassa kirjasuomessa. Ensimmäisen painetun maantieteen oppikirjan suomensi August Ahlqvist 1844. Ahlqvistista tuli merkittävä kielimies ja suomen kielen professori, jolla oli kieliasioissa vahva auktoriteetin rooli. Oppikirjansa hän kuitenkin suomensi jo 18-vuotiaana, tuntemattomana koululaisena. Oppikirjasta otettiin uusia painok- III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 370 sia ainakin 1850-luvulla, jolloin sensuuriasetus rajoitti uusien teosten julkaise- mista (painosten eroista ks. Kiuru 2000, 252–253). Siitä julkaistiin osia myös Ahlqvistin opettajan J. W. Snellmanin Maamiehen Ystävä -lehdessä. Teosta siis käytettiin omana aikanaan jonkin verran, eikä se voinut jäädä aikalaisille täysin tuntemattomaksi. Ahlqvistin käännöksessä on 96 maantieteellistä nimitystä, ja aineiston alkuperän suhde on hyvin samanlainen kuin Rinta-Nikkolan käännök- sessä: puolet nimityksistä (47) on vanhassa kirjakielessäkin esiintyneitä ja puolet (48) 1800-luvun uudismuodosteita. Ahlqvistin käännöksessä kertamuodosteiksi jääneiden nimitysten osuus on huomattavan pieni; kertamuodosteita on vain yh- deksän. Tätä selittää oppikirjan uusien painosten samanlaisuus mutta myös Ahl- qvistin kielitietoisuus (tarkemmin Laine 2001). Uudismuodosteista nykykielessä (NS:ssa, NSS:ssa tai CD-PS:ssa) on käytössä 35 prosenttia eli 17 nimitystä. Ahlqvistin lisäksi Antero Vareliusta pidetään merkittävänä 1800-luvun kie- lenkäyttäjänä. Olen tarkastellut hänen sanastonsa vakiintumista 1850-luvun te- oksista. Hänen teoksissaan Enon opetuksia luonnon asioista I ja II (1855 ja 1856) maantieteellisiä nimityksiä on vain 37. Nimityksistä alle 40 prosenttia (13) on esiintynyt vanhassa kirjasuomessa ja yli 60 prosenttia on 1800-luvun uudismuodosteita. Tämän laskelman perusteella Vareliusta voi perustellusti pi- tää nimenomaan 1800-luvun sanaston käyttäjänä ja uudistajana. Vareliuksen käyttämistä ja luomista uudismuodosteista yli 40 prosenttia (10) esiintyy myös nykykielessä ja kertamuodosteita on vain viisi. Vareliuksen sanasto on pieni mutta sisältää suhteessa suurin piirtein yhtä paljon vakiintuvaa aineista kuin Ahlqvistin suomennos. 1860-luvulta aineistoa on huomattavasti enemmän kuin aiemmilta vuosi- kymmeniltä. Monet 1860-luvun teokset ovat laajoja ja sanastoltaan monipuolisia ja erikoistuneita. Kirkkoherra Gustaf Cannelinin suomentama A. G. J. Hallstenin oppikirja vuodelta 1860 sisältää yhteensä 233 maantieteellistä nimitystä. Canne- linin sanastossa huomattava osa nimityksistä on 1800-luvun uudissanastoa; nii- den osuus on yli 60 prosenttia (152), kuten Vareliuksellakin. Vanhasta kir- jasuomesta periytyvää sanastoa on Cannelinilla myös alle 40 prosenttia (81). Kaikista Cannelinin nimityksistä kertamuodosteiksi jää 56 eli noin 24 prosenttia, ja nykykielessä esiintyy Cannelinin käyttämistä ja muodostamista 1800-luvun uudismuodosteista kolmannes eli 47. Kertamuodosteiden osuus on suhteessa suurempi kuin esimerkiksi Ahlqvistilla, mitä varmasti selittää osittain se, että aineistossa esiintyy runsaasti uusia käsitteitä. Lavus Koranderin91 oppikirjan ensimmäinen painos vuodelta 1862 on sa- naston vakiintumisen kannalta mielenkiintoinen, sillä Korander käyttää murteel- lista ja jossain määrin muista oppikirjoista poikkeavaa kieltä. Oppikirjassa on yhteensä 137 maantieteellistä nimitystä. Yli 60 prosenttia nimityksistä (92) on 1800-luvun uudissanastoa ja alle 40 prosenttia vanhasta kirjasuomesta periyty- vää ainesta. Sanaston rakenne vastaa tässä mielessä 1840-luvun teoksia ja Can- 91 Nimen Klas Corander suomalaistettu asu. 13 Kielenkäyttäjien vaikutus vakiintumiseen 371 nelinin sanastoa. Koranderin oppikirjassa kertamuodosteita on vähän, vain kymmenen. Koranderin käyttämistä ja muodostamista 1800-luvun uudismuo- dosteista nykykielessä esiintyy noin 40 prosenttia (38). Hyvin samanlainen on kuva K. L. Elmgrenin (1867) suomentaman oppikirjan sanastosta. Nimitysten näkökulmasta aineiston laajin oppikirja on Edvard Ervastin 1865 suomentama yleismaantieteen oppikirja, jossa on 359 maantieteellistä ni- mitystä. Aineiston nimityksistä tästä oppikirjasta on noin 20 prosenttia. Ervastin sanaston rakenne poikkeaa selvästi edellisistä oppikirjoista: Ervastin sanastosta alle 30 prosenttia (92) periytyy vanhasta kirjasuomesta ja yli 70 prosenttia (267) on 1800-luvun uudissanastoa. Ervastin käyttämistä ja luomista uudissanoista nykykielessä esiintyy hieman yli 40 prosenttia (117) eli saman verran kuin esi- merkiksi Koranderin uudissanastosta. Kertamuodosteiden määrä on melko suuri, 94, eli kaikista Ervastin nimityksistä niitä on neljännes. Ervast joutuu luomaan paljon uutta sanastoa, eikä se kaikilta osin saa kielenkäyttäjien suosiota. Pelkäs- tään prosenttilukujen valossa Ervast ei olennaisesti onnistu kasvattamaan nyky- kieleen saakka säilyvän uudissanaston määrää, mutta määrällisesti uudissanoja on aiempia lähteitä enemmän. 1870-luvulta kiinnostavia esimerkkejä ovat Aleksander Rahkosen ja B. F. Salosen suomentamat oppikirjat, sillä niistä otetaan useita uusia painoksia 1890- luvulle saakka. Näillä oppikirjoilla voi ajatella suuren painosmäärän takia olleen vaikutusta sanaston vakiintumiseen, sillä oppikirjoja käytettiin pitkään. Ne olivat käytössä myös Jyväskylän opettajaseminaarissa, jossa oppikirjojen sanasto tuli opettajille tutuksi. Rahkosen suomentamassa yleisen maantieteen oppikirjassa (1872b) nimityksiä on yhteensä 265, ja se on aineiston toiseksi laajin oppikirja. Rahkosen sanaston rakenne on samanlainen kuin Ervastin: vanhasta kir- jasuomesta periytyvää sanastoa on alle 30 prosenttia ja 1800-luvulla käyttöön otettua sanastoa yli 70 prosenttia. Rahkosen sanastoa voi kuitenkin pitää vakiin- tuneempana kuin Ervastin. Kertamuodosteita Rahkosella on erittäin vähän, vain 18, mutta määrää vähentävät samasta oppikirjasta 1880- ja 1890-luvulla otetut uudet, melko muuttamattomat painokset. Rahkosen sanaston vakiintumisesta kertoo myös nykykielessä käytössä olevien uudismuodosteiden määrä. Rahko- sen käyttämästä tai luomasta 1800-luvun uudissanastosta nykykielessä esiintyy 104 nimitystä, mikä on yli 50 prosenttia uudismuodosteista. Lukujen perusteella voidaan todeta, että 1800-luvulla käyttöön otetussa sanastossa alkaa olla vakiin- tunut, useissa oppikirjoissa käytetty osa ja että Rahkosen oma uudissanasto va- kiintuu myöhempään käyttöön. Salosen suomentamassa oppikirjassa maantie- teellisiä nimityksiä on 157. Niistä vanhassa kirjasuomessa on käytössä hieman yli 30 prosenttia (52) ja 1800-luvun uudissanastoa on noin 67 prosenttia (105). Myös Salosen suomennoksessa kertamuodosteiden määrä on erittäin pieni (8), joten nimityksiä käytetään ainakin oppikirjan myöhemmissä painoksissa laajasti. Salosen sanasto näyttää muutenkin vakiintuneelta: Salosen käyttämästä tai luo- masta 1800-luvun uudissanastosta nykykielessä esiintyy vielä suurempi osuus III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 372 kuin Rahkosen sanastosta. Uudismuodosteista noin 56 prosenttia (59) esiintyy nykykielen sanakirjoissa. 1870-luvun melko teoreettisiin ja laajoihin oppikirjoihin on mielenkiintoista verrata Paavo Cajanderin suomentaman Zachris Topeliuksen Maamme kirjan sanastoa, koska teos on luonteeltaan lukemisto ja siksi oletettavasti sanastoltaan erilainen kuin käsitteitä opettava oppikirja. Cajanderin käännöksessä maantie- teellisiä nimityksiä on vähän, vain 61. Sanasto näyttää oletuksen mukaisesti las- kelmallisesti varsin erilaiselta kuin 1800-luvulla ilmestyneiden oppikirjojen sa- nasto. Vanhasta kirjasuomesta periytyvää sanastoa on teoksessa paljon, yli 60 prosenttia ja 1800-luvun uudissanastoa alle 40 prosenttia. Sanaston suhde on päinvastainen kuin oppikirjoissa. Sanasto vaikuttaa tästä syystä käyttöön vakiin- tuneelta: kertamuodosteita on vain kaksi ja käytetystä 1800-luvun uudissanastos- ta valtaosa eli yli 70 prosenttia esiintyy myös nykykielessä. Topeliuksen Maamme kirja ei pyri luomaan uutta erikoisalan sanastoa, vaan se kuvaa maan- tieteen ilmiöitä tutuin ja vähän erikoistunein nimityksin ja käsittein. 1880-luvun oppikirjojen sanastoa tarkastelen Oskar Dannholmin oppikirjan pohjalta. Siinä maantieteellisiä nimityksiä on 184. Rakenteeltaan Dannholmin sanasto muistuttaa Salosen sanastoa siinä mielessä, että vanhan kirjasuomen sa- naston osuus on hieman yli 30 prosenttia (61) ja 1800-luvun uudissanaston osuus hieman alle 70 prosenttia (123). Dannholmin sanastosta kertamuodosteik- si jää noin 13 prosenttia (23), mutta toisaalta nykykielessä esiintyviä uudismuo- dosteita on yli 70 prosenttia (90), mikä on selvästi enemmän kuin Rahkosen ja Salosen sanastossa. Tämä voisi tarkoittaa, että sanasto on 1880-luvulle tultaessa vakiintunut ja että Rahkosen ja Salosen sanastotyöllä on ollut vaikutusta. 1890-luvun aineistossa sanasto ei kuitenkaan näytä yhtä vakiintuneelta kuin 1880-luvulla. K. E. F. Ignatiuksen Suomen maantieteen laajassa esityksessä ai- neistoon poimimiani nimityksiä on 188, joista lähes 40 prosenttia (74) on peräi- sin vanhasta kirjasuomesta ja noin 60 prosenttia (114) on 1800-luvulla kirjakie- leen tullutta sanastoa. Ignatiuksella 1800-luvun uudismuodosteet eivät kuiten- kaan ole yhtä vakiintuneita kuin esimerkiksi Dannholmilla: nykykielen sanakir- joissa niistä esiintyy hieman alla 60 prosenttia (66). Kertamuodosteita Ignatiuk- sen nimityksistä on 28 prosenttia (34). Merkittävä 1890-luvulla ilmestynyt maantiedon oppikirja on Alli Nissisen 1896 suomentama Ragnar Hultin ja Pet- rus Nordmanin teos, jota arvostettiin ja käytettiin vielä 1900-luvulla. Teoksessa on 147 maantieteellistä nimitystä. Nissisen sanaston rakenne on toisenlainen kuin Ignatiuksen ja muistuttaa 1880-luvun lopun tilannetta: vanhasta kir- jasuomesta periytyvää sanastoa on noin 23 prosenttia (34) ja 1800-luvulla kirja- kieleen tulleita nimityksiä selvästi yli 70 prosenttia (112). Nissisen sanastossa kertamuodosteita on melko paljon; tosin en ole seurannut sanojen kehitystä enää 1900-luvulla. Nissisen sanastoon kuuluu kuitenkin useita sellaisia aineistossa kertamuodosteiksi jääneitä nimityksiä, jotka esiintyvät nykykielessä (ks. luku 13.2). Yhteensä kertamuodosteita on 44 eli noin 30 prosenttia Nissisen nimityk- sistä, mutta luku on nykykielen aineiston perusteella virheellinen. Nykykielessä 13 Kielenkäyttäjien vaikutus vakiintumiseen 373 esiintyvien 1800-luvun uudismuodosteiden määrä on 70, mikä on hieman yli 60 prosenttia uudissanoista. Aineiston viimeisessä teoksessa, Suomen Kartastossa sanaston koostumus on samanlainen kuin Nissisellä. Nimityksiä on yhteensä 174, ja niistä noin 30 prosenttia (45) periytyy vanhasta kirjasuomesta ja noin 70 prosenttia (122) on 1800-luvun uudissanastoa. Kertamuodosteiksi jää tässäkin teoksessa melkein 30 prosenttia nimityksistä, jos ei huomioida nykykielessä esiintyviä nimityksiä. 1800-luvun uudismuodosteista nykykielessä esiintyviä on noin 60 prosenttia (73). 1890-luvun teoksilla on todennäköisesti ollut vaikutusta myöhempään maantieteen termistön kehitykseen, koska näistä kolmesta lähtees- tä esiintyy esimerkkejä Nykysuomen sanakirjan selitteissä ja teoksilla on ollut 1900-luvun alussa myös tieteellistä arvoa. 13.2 Ensiesiintymät ja niiden vakiintuminen Nykykielen sanakirjoissa (NS; NSS; CD-PS) esiintyvien hakusanojen ensiesiin- tymiä on 1800-luvun maantieteen aineistossa yhteensä 339 (ensiesiintymäluette- lo ks. liite 4). Olen kirjannut ensiesiintymäksi sanan nykykieltä vastaavan kirjoi- tusasun; sana on saattanut esiintyä muussa asussa aineistossa aiemminkin. Ensi- esiintymistä vain 33 on mainittu Rapolan (1960) ensiesiintymäluettelossa tai etymologisissa sanakirjoissa (SSA; NES), joissa mainitaan jonkin verran myös 1800-luvun kirjakielen ensiesiintymiä (Jussilan (1998) ensiesiintymäluettelo kä- sittelee vain vanhan kirjasuomen aikaa). Valtaosa ensiesiintymistä on siten sel- laisia, joita ei aiemmin ole kirjattu. Sanakirjoissa ei hakusanoina esiinny sanaliit- toja, mutta niiden pitäminen tasa-arvoisina nimityksinä yhdyssanojen kanssa on erikoiskielissä ja aineistossa perusteltua. Ensiesiintymistä sanaliittoja on 22. Ensiesiintymät jakautuvat tasaisesti koko vuosisadalle. Ensimmäiset ensi- esiintymät ovat Samuel Rinta-Nikkolalta vuodelta 1804, geografia ja vuorensel- kä. Nämä ensiesiintymät ovat Rinta-Nikkolan ainoita. Seuraavat ensiesiintymät ovat 1820-luvulta. Olen tästä eteenpäin kirjannut ensiesiintymät vuosikymmenit- täin taulukkoon 146. 1820-luvulta on 13 ensiesiintymää, joista suurin osa on Tu- run Viikko-Sanomista. Etelänavan sepittäjäksi Rapola (1960) on merkinnyt leh- den päätoimittajan Reinhold von Beckerin ja niemekettä hän on arvellut Antti Vikmanin uudissanaksi. 1830-luvun uudissanat ovat myös sanomalehdistä, Ou- lun Viikko-Sanomista ja Sanan Saattaja Viipurista -lehdestä. Yhteensä 1830- luvulta on 12 ensiesiintymää. Sanomalehdet ovat merkittävässä osassa myös 1840-luvulla, jolloin ensiesiintymiä on huomattavasti aiempia vuosikymmeniä enemmän, yhteensä 64. Sanomalehtien lisäksi merkittävä osa uudismuodosteista on August Ahlqvistilta vuoden 1844 oppikirjakäännöksestä sekä Paavo Tikka- selta 1848. Ensiesiintymiä on useita myös A. E. Modeenin oppikirjan suomen- noksesta vuodelta 1848, mutta teoksen kääntäjä on tuntematon. III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 374 TAULUKKO 146. Ensiesiintymät vuosikymmenittäin. Vuosi- kymmen Ensiesiintymä 1820- luku etelänapa, jäämeri, jääteli, jäävuori, kannas, leveysviiva, maailman- piiri, niemeke, nousuvesi, pituusviiva, rajutuuli, saaristo, selänne 1830- luku ilmankulma, kanava, koillinen, maanpallo, pakovesi, poukama, sa- mum, vulkaani, vuorenharja, vuorimaa, vuoristo, ylimaa 1840- luku aste, auhto, aukko ’kraatteri’, delta, deltamaa, eteläinen napapiiri, eteläkaakko, eteläpuolisko, harjanne, hiekkaharju, hiekkameri, hie- taharju, hietalakeus, itäetelä, itäinen pituus, jäälakeus, kalta, kanna- ke, kivikari, kuuma lähde, kuuma vyöhyke, käännepiiri, lahdeke, lah- delma, leveys, lisäjoki, lounat, lumiraja, lumitunturi, lumivuori, län- tinen pituus, maan akseli, maanselänne, maantiede, merimaa, napa- piiri, niemennenä, pallokartta, piiru, pituusaste, pohjoisnapa, päi- väntasaaja, rantajoki, salaluoto, salmeke, savanni, selkämä, sirokko, sisämeri, sivujoki, tasaaja, tasamaa, vaaramaa, vesijakso, vesijouk- ko, vesikivi, vuorenrotko, vuorenselänne, vuorijakso, vyöhyke, väli- suunta, ylänkö, ylänkömaa, ylänne 1850- luku aavikko, alamaa, harmattan, hieta-aavikko, hietikko, ilmanala, il- mansuunta, keskijuoksu, kosteikko, kääntöpiiri, llanos, luoteinen, me- renselkä, pinta-ala, pohjoinen napapiiri, pouta-aika, puolipallo, ran- ne, sadeaika, selvas, syrjäjoki, tasanko, tropiikki, vuorennyppylä, vuoriselänne, ylämaa 1860- luku aarniometsä, ajojää, alanne, alatasanko, alppi, alppijono, alppimaa, dyyni, emäjoki, eteläinen kylmä vyöhyke, eteläinen kääntöpiiri, ete- läinen lauhkea vyöhyke, eteläinen pallonpuolisko, etelälounainen, etelälounas, hiekkakangas, hietaharjanne, ilmasto, itäinen pallon- puolisko, itäpohjoinen, itäpuolisko, kalliomaa, karikko, karttapallo, kauriin kääntöpiiri, keidas ’oaasi’, kontinentti, korallisaari, koral- lisärkkä, kravun kääntöpiiri, kukkulajono, kylmä vyöhyke, lahtivesi, latvajoki, lauhkea vyöhyke, leveyspiiri, leveysympyrä, lisävesi, longi- tudi, lumiaavikko, luodevesi, läntinen pallonpuolisko, läpimitta, maavesi, marskimaa, merenranta, merivirta, napakorkeus, notko- maa, pengermaa, pohjoispuolisko, poikkiviiva, porrasmaa, pouta- kausi, pudoke, puolipäiväpiiri, pusta, pääjoki, ruohoniitty, ruoho- 13 Kielenkäyttäjien vaikutus vakiintumiseen 375 tasanko, saarenne, saarijono, saarimaa, saariryhmä, sadekausi, sa- lakari, samum-tuuli92, sisäjärvi, sivuhaara, suola-aavikko, suola-aro, suolajärvi, suolalähde, suuhaara, suulahti, syvänne, tasankomaa, tunturijakso, tunturijono, tunturijärvi, tunturimaa, tunturinhuippu, tunturiseutu, tunturisto, töyränne, umpijärvi, umpilaakso, uurros, vedenjakaja, vierre, vuono, vuorenharjanne, vuorenhuippu, vuoren- kylki, vuorenrinne, vuorensola, vuorijono, vuoriryhmä, vuoriseutu, vuoriylänkö 1870- luku atolli, hamada, hiekkasärkkä, hiekkatasanko, hietasärkkä, hirmu- myrsky, hyökyaalto, isotermi, järvistö, järviylänkö, jäälohkare, jää- virta, kaakkoinen, kanavisto, kehäriutta, koralliriutta, kuiva aika, kumpumaa, laskujoki, laskuvesi, lumivyöry, lämpövyöhyke, maanko- hoaminen, mannerilmasto, matalikko, merenlahdelma, merenpouka- ma, meri-ilmasto, merijoki, mustanmullan seutu, napavirta, napa- vyöhyke, pampa, pasaatituuli, polderi, rannikkomaa, rantariutta, sel- va93, sisävesi, suisto, suistomaa, tunturihuippu, vesiala, vesiputous, vuoriharjanne, vuorisola, ylätasanko 1880- luku asteverkko, heinäaavikko, heinäaro, järviryhmä, kulppo, marski, niemennokka, niittyranta, oaasi, oseaani, pohjoinen kylmä vyöhyke, pohjoinen lauhkea vyöhyke, pohjoinen leveys, pääilmansuunta, ruo- hoaro, sademäärä, tuulivyöhyke, ulkomeri, valtajoki, ylänköaro 1890- luku alajuoksu, arkipelagi, golfvirta, harjannejakso, harjujono, har- juselänne, hiekkavalli, jokialue, jokilaakso, juotti, jääkenttä, kulku- jää, laaksouoma, laviini, lentohiekkakenttä, lumikenttä, lähdejoki, maajää, maanpinta, maanvieremä, maatuuli, merialue, metsäraja, monsuuni, napaseutu, neliökilometri, ojanne, pengerrys, pohjoinen pallonpuolisko, pohjoiskoillinen, poikkiharju, poikkilaakso, puoli- tasanko, rannikkoalue, rannikkomeri, rantavalli, reunamoreeni, sisä- lahti, sisämaa, sisävesistö, soramaa, suihkulähde, suistamo, tuntu- riselänne, tunturivuori, tunturiylänkö, tuulispää, uoma, vieremä, vie- rinkiviharju, viljelysalue, vuorenvieremä, yläjuoksu, äkkijyrkänne 1850-luvulta ensiesiintymiä on selvästi 1840-lukua vähemmän, vain 26. Jonkin verran ensiesiintymiä on D. E. D. Europaeuksen sanakirjasta vuodelta 1853, August Ahlqvistin oppikirjakäännöksen toisesta painoksesta sekä Antero 92 NS:ssa ja CD-PS:ssa esiintyy hakusanoina sekä samun että samum-tuuli, ja olen siksi kir- jannut molempien asujen ensiesiintymät. 93 Nykykielessä esiintyvät sekä asu selva (TN) että asu selvas (NSS), ja olen siksi kirjannut molempien asujen ensiesiintymät. III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 376 Vareliukselta. 1850-luvulla ei ole ensiesiintymien näkökulmasta yhtä, muita merkittävämpää lähdettä. 1860-luvulta ensiesiintymiä on eniten, yhteensä 100. Määrää selittää ilmestyvien oppikirjojen runsaus mutta myös tietoinen kielen ilmaisuvoimien kehittäminen, jolle 1860-luvulle tultaessa oli luotu vahva pohja. 1860-luvulta erottuu joitakin merkittäviä ensiesiintymien sepittäjiä. Heistä tuot- teliain on Edvard Ervast, jonka nimiin olen kirjannut 47 ensiesiintymää. Custaf Cannelin on toinen merkittävä 1860-luvun sanaseppo: hänen käännöksessään ensiesiintymiä on 20. 1870-luvulta ensiesiintymiä on 48. Niistä enemmistö on Aleksander Rahkosen uudismuodosteita, yhteensä 32. Toinen 1870-luvun nimi on B. F. Salonen, mutta häneltä ensiesiintymiä on huomattavasti Rahkosta vä- hemmän. 1880-luvulta uusia ensiesiintymiä on enää vain 20, ja ne ovat pääasias- sa Oskar Dannholmilta vuodelta 1889. 1890-luvulta ensiesiintymiä on vielä 54. Silloin ilmestyivät ensimmäiset tieteelliset maantieteen julkaisut, mikä selittää ensiesiintymien määrää. Aika katsotaan kirjakielen kehityksessä nykysuomen ajaksi, ja esimerkiksi Nykysuomen sanakirjaan poimittiin aineistoa 1890-luvun lähteistä. On siksi luonnollista, että monet tämän vuosikymmenen nimitykset esiintyvät nykykielen sanakirjoissa. 1890-luvun ensiesiintymät ovat melko tasai- sesti kolmesta lähteestä: K. E. F. Ignatiukselta, Alli Nissiseltä ja Suomen Kartas- ton kirjoittajilta. Ensiesiintymät ovat aineistossa suhteessa lähteiden määrään. 1840-luvulla ilmestyvät ensimmäiset oppikirjat, joista nykykieleen saakka säilyy runsaasti ensiesiintymiä. Monet ensiesiintymät ovat August Ahlqvistilta, koska hänen op- pikirjansa ilmestyy ensimmäisenä. 1850-luku on sensuuriasetuksen takia hiljai- sempaa, ja 1860-luvulla ensiesiintymiä on paljon, koska ilmestyy useita uusia oppikirjakäännöksiä, samoin kuin 1870-luvulla. Näinä vuosikymmeninä ensi- esiintymiä on paljon laajoista yleismaantieteen oppikirjoista, joissa määritellään runsaasti erikoisalan käsitteitä. 1880-luvulla uusia kirjoja ilmestyy vähemmän ja myös ensiesiintymiä on vähemmän. 1890-lukua leimaa tieteellisen maantieteen synty ja myös ensiesiintymät kertovat tästä kehityksestä: 1890-luvun ensiesiin- tymät ovat pääasiassa maantieteen termien ensiesiintymiä ja nykykieleen niitä on otettu erityisesti Suomen Kartastosta. Ensiesiintymiin kuuluu tosin alusta saakka paljon erikoitunutta mutta yleiskielen sanakirjoissa esiintyvää sanastoa. 1860-luvulle saakka ensiesiintymät liittyvät usein maapallon kuvaamiseen tai Suomen maantieteelle vieraisiin ilmiöihin. 1860-luvulta alkaen ensiesiintymissä on yhä enemmän myös maan pinnamuotoja kuvaavaa erikoissanastoa. Kaiken kaikkiaan ensiesiintymistä melkein puolet eli 145 on maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavia nimityksiä. Selvästi vähemmän on muihin maantieteellisiin ryhmiin kuuluvia nimityksiä (ks. kuvio 16). Kuviosta puuttuvat tieteenalan nimi- tykset, joita on ensiesiintymistä vain kolme. 13 Kielenkäyttäjien vaikutus vakiintumiseen 377 KUVIO 16. Ensiesiintymien jakautuminen maantieteellisiin luokkiin. Ensiesiintymät ovat 1800-luvun aineistossa erilaisessa asemassa. Ensiesiin- tymiin kuuluu 1) nimityksiä, jotka esiintyvät ensiesiintymän jälkeen lähteissä yleisesti, 2) nimityksiä, jotka esiintyvät vain yhdessä tai muutamassa lähteessä, sekä 3) nimityksiä, jotka esiintyvät aineistossa vain kerran. Yleiseen käyttöön tulevat esimerkiksi ensiesiintymät aavikko, ilmansuunta, kosteikko, niemeke, nousuvesi, päiväntasaaja, saaristo ja tasanko. Harvinaisiksi jäävät esimerkiksi ensiesiintymät alanne, harmattan ja kehäriutta. Usein harvinaiset ensiesiintymät nimeävät harvinaisia, Suomen maantieteelle vieraita käsitteitä tai jäävät aineis- tossa toissijaiseksi synonyymiseksi variantiksi. Moni aineiston ensiesiintymistä jää kertamuodosteiksi. Yhteensä kertamuodosteita on 97 eli lähes kolmannes (ks. taulukko 147). Määrä on yllättävän suuri, koska kertamuodosteet on vähäi- sestä käytöstä huolimatta otettu nykykielen sanakirjoihin. Kertamuodosteiden suurta määrää selittävät etenkin 1890-luvun ensiesiintymät, joiden esiintymistä kielessä myöhemmin en ole tässä tutkimuksessa seurannut. 1890-luvun lähteitä käytettiin Nykysuomen sanakirjan sana-aineistona, mikä myös selittää sanaston runsasta osuutta nykykielen sanakirjoissa. Kertamuodosteista yhteensä 39 on 1890-luvun lähteistä. Eniten ensiesiintymiä on aineistossa Edvard Ervastin suo- mennoksessa, ja näistä ensiesiintymistä kertamuodosteiksi jää 17. Näiden nimi- tysten jäämistä kertamuodosteiksi on vaikeampi selittää kuin 1890-luvun kerta- muodosteiden. Osa kertamuodoste-ensiesiintymistä on sellaisia, että niistä esiin- tyy aineistossa toinen, lähellä nykykielen asua oleva variantti, esimerkiksi oaasi esiintyy aineistossa asussa oasi ja pohjoinen kylmä vyöhyke asussa pohjainen kylmä vyöhyke. Maan pinnanmuotojen ja ilmiöiden nimitykset Maapalloa kuvaavat nimitykset Vesistönimitykset Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimitykset Ilmastonimitykset III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 378 TAULUKKO 147. Aineistossa kertamuodosteiksi jääneet ensiesiintymät vuosi- kymmenittäin. Vuosi- kymmen Kertamuodoste-ensiesiintymä 1820- luku jääteli, leveysviiva, maailmanpiiri, pituusviiva 1840- luku auhto, hiekkameri, kalta, kannake, lounat, puolisko, salaluoto, sel- kämä, vesikivi, vuorenrotko 1850- luku hietikko, puolipallo 1860- luku ajojää, alppijono, etelälounainen, karikko, korallisärkkä, kukkulajo- no, lahtivesi, latvajoki, leveysympyrä, lumiaavikko, läpimitta, notko- maa, pohjoispuolisko, poikkiviiva, salakari, suola-aavikko, suolaläh- de, tunturinhuippu, tunturisto, uurros, vierre, vuorenkylki, vuo- riylänkö 1870- luku hyökyaalto, kumpumaa, matalikko, pasaatituuli, sisävesi 1880- luku heinäaavikko, järviryhmä, jäälakeus, marski, niemennokka, niitty- ranta, oaasi, oseaani, pohjoinen kylmä vyöhyke, pääilmansuunta, tuulivyöhyke, ulkomeri 1890- luku arkipelagi, golfvirta, harjannejakso, harjujono, harjuselänne, hiek- kavalli, juotti, kulkujää, laaksouoma, lentohiekkakenttä, lumikenttä, maajää, maanvieremä, maatuuli, merialue, metsäraja, monsuuni, mustanmullan alue, neliökilometri, ojanne, pengerrys, pohjoiskoilli- nen, poikkiharju, poikkilaakso, puolitasanko, rannikkoalue, rannik- komeri, rantavalli, reunamoreeni, sisälahti, sisävesistö, soramaa, syvänne, tunturiylänkö, tuulispää, uoma, vieremä, vierinkiviharju, viljelysalue, vuorenvieremä, äkkijyrkänne 13.3 Ajan ideologian näkyminen sanastossa 1800-luvun maantieteen sanastossa näkyy joitakin ilmiöitä, joiden voi nähdä heijastavan 1800-luvun aatemaailmaa. Sanasto on koottu pääasiassa oppikirjois- ta, jotka on tarkoitettu suomenkielisen kansan opettamiseen ja valistamiseen. Tieteenalana maantiede kehittyy vasta 1800-luvun lopussa, ja tieteellisinä voi pitää vain 1890-luvun kahta lähdettä, Ignatiuksen Suomen maantiedettä ja Suo- men Kartastoa. Aineistossa korostuu Suomen maantieteen rooli: vaikka Suomel- la ei itsenäistä valtiollista asemaa ollutkaan, oppikirjoissa Suomea käsitellään erillisenä, itsenäisenä valtiona. Oman maan maatieteen tuntemista pidetään tär- keänä, ja siksi alan oppikirjoja ilmestyy 1800-luvulla paljon. Maantiedon opet- tamisella on puhtaasti kansallinen tehtävä. 13 Kielenkäyttäjien vaikutus vakiintumiseen 379 Maantiedon opettamisessa käytettiin 1800-luvulla pääasiassa käännettyjä oppikirjoja. Kääntämistä pidettiin hyvänä keinona kasvattaa suomenkielisen kir- jallisuuden määrää. Käännökset muokattiin yleensä Suomen oloihin sopivaksi siten, että Suomen maantiedettä käsiteltiin erikseen. Maantieteen kansallinen merkitys ja oppikirjojen käännösalkuperä vaikuttavat väistämättä sanastoon. Ajan ideologia näkyy sanastossa monin tavoin. Maantieteen sanastoon saa- daan 1800-luvun aikana nimityksiä useilla eri tavoilla. Lähtökohtana on vanhan kirjasuomen traditio, mutta sitä arvostetaan lähteissä eri tavoin. 1700-luvun lo- pun tapa kuvata maailmaa on hyvin raamatullinen. 1800-luvun alussa tämä pe- rinne on vielä vahva ja maantieteestä kirjoitetaan ensisijaisesti kirjakielessä olemassa olevan sanaston avulla. Uuden sanaston luomiseen syntyy voimakas tarve jo 1820-luvulla mutta erityisesti 1840- ja 1860-luvulla. Uuden luomisen ja vanhan säilyttämisen suhde on poikkeuksellinen taas 1870-luvulla Zachris Tope- liuksen Maamme kirjan suomennoksissa. Näitä voi pitää 1800-luvun uudistus- mielisestä kehityksestä poikkeavina. Uusia nimityksiä saadaan maantieteen sanastoon sananmuodostuksen, se- pittämisen, kääntämisen ja lainaamisen kautta. Ensisijaisesti käytetään kotoisia sananmuodostuskeinoja. Vierassanojen määrä on suhteessa vähäinen: vierassa- nat kelpaavat hyvin vieraiden tai erikoistuneiden käsitteiden nimityksiksi. Niitä tarvitaan ja otetaan käyttöön erityisesti 1870-luvulta eteenpäin, kun erikoiskäsit- teiden määrä kasvaa, ja toisaalta niitä tarvitaan 1800-luvun alussa, kun sanastoa ei suomeksi ole. Kotoisten ainesten suosiminen selittää myös käännöslainojen suurta määrää. Kääntämistä pidettiin 1800-luvulla lainaamista parempana tapana tuoda kieleen uutta sanastoa. Aineistossa korostuu uuden sanaston luomisen val- tava tarve. Sanastoa luodaan ensisijaisesti käytännön tarpeisiin, ja kielenkäyttä- jät välttävät sen luomisessa liian erikoista sananmuodostusta ja turvautuvat hel- posti nimityksen kääntämiseen. 1800-luvulla ei pyrkimystä kielen yhtenäisyyteen ja nimitysten vakiinnut- tamiseen nykykielen mittakaavassa ole. Kirjoittajat pyrkivät kuvaamaan ja ni- meämään asian lukijalle ymmärrettävästi mutta ottavat vähän mallia muista kir- joittajista. Tämän aineiston valossa näyttää siltä, että 1800-luvulla oli vähän sel- laisia maantieteen oppikirjojen kääntäjiä tai kirjoittajia, jotka olisivat saavutta- neet omana aikanaan merkittävän auktoriteettiaseman, jos kirjoittajia tarkastel- laan sanaston vakiinnuttamisen näkökulmasta. Vakiintumisen kannalta merkit- täviä ovat vain Aleksander Rahkosen ja B. F. Salosen suomennokset. Jokainen kirjoittaja ja kääntäjä toimi jossain määrin itsenäisesti. Mallien puuttuminen vai- kutti esimerkiksi siten, että kirjoittajat käyttivät omasta puhekielestään tuttuja sanojen asuja (esimerkiksi pohjoinen, pohja, pohjainen). 1800-luvulla tätä ei pidetty ongelmana, vaan ajan ideologiaan sopi ajatus kansakielen ja suomen kie- len rikkauden arvostamisesta. III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 380 14 LOPUKSI Tutkimukseni loppuluvussa arvioin käyttämiäni teoreettisia lähtökohtia ja meto- deja sekä työni tuloksia. Luvussa 14.1 tarkastelen valitsemieni leksikologian ja terminologian metodien soveltumista aineistoni käsittelyyn ja pohdin tutkimuk- seni merkitystä leksikologian ja terminologian tutkimusperinteen jatkajana. Lu- vussa 14.2 kuvaan kootusti aineistosta tekemiäni havaintoja sanaston kehitys- prosessista, käsitteiden nimeämisestä ja nimitysten variaatiosta. Lopuksi arvioin luvussa 14.3 maantieteen sanastoa osana suomen kielen kehitystä sivistyskielek- si 1800-luvulla. 14.1 Huomioita leksikologian ja terminologian metodeista Maantieteen käsitteiden nimitysten tutkimus jatkaa suomalaista Wörter und Sachen -tutkimusperinnettä. Leksikologisen tutkimuksen teoreettiset lähtökohdat ovat esimerkiksi R. E. Nirvin ja Veikko Ruoppilan tutkimusten ajoista kuitenkin muuttuneet. Voimakkaimmin sanastontutkimukseen ovat vaikuttaneet kielen ja ajattelun suhteesta tehdyt huomiot, erityisesti kognitiivinen käsitys kielestä. Myös aineisto on omassa tutkimuksessani erilainen: tarkasteltavana on kirjalli- nen aineisto, ja nimityksiä analysoidaan kontekstissa. Tutkimuksessani teoreetti- sena lähtökohtana ovat kahden eurooppalaisen tutkijan Dirk Geeraertsin ja Rita Temmermanin huomiot sanastosta: Geeraertsin näkökulma edustaa kognitiivista leksikologiaa ja Temmermanin sosiokognitiivista terminologiaa. Tutkimuksia ja metodeja ei ole aiemmin hyödynnetty suomen kielen tutkimuksessa näin laajasti. Oman aineistoni analyysiin olen soveltanut erityisesti ajatuksia leksikaalisesta variaatiosta ja erikoiskielen sanaston diakronisista kehitysprosesseista. Ana- lysoin seuraavaksi tarkemmin käyttämieni leksikologian ja terminologian teori- oiden soveltumista aineistoni tutkimukseen. Kognitiivinen leksikologia lähtee ajatuksista, että kieli kategorioi maailmaa ja että kategoriat rakentuvat prototyyppisten esimerkkien pohjalta. Erikoiskielis- sä ainakin osa käsitteistä on kategorioita. 1800-luvun kehittyvän erikoiskielen aineistossa käsitteet ovat sekä merkitykseltään ja rajoiltaan yksiselitteisiä että merkitykseltään ja rajoiltaan epätarkkoja kategorioita, joita toiset nimitykset ni- meävät prototyyppisemmin kuin toiset. Näitä käsitteitä oli mahdotonta hahmot- taa ilman ajatusta kategorioista ja niiden prototyyppisistä edustajista. Kun aineisto on poimittu tekstiyhteydestä, ei ole mahdollista rakentaa au- kottomia käsitejärjestelmiä, joiden jäsenet on tarkasti määritelty ja eroteltu toi- sistaan. Tämä perinteisen terminologisen tutkimuksen lähtökohta sopii 1800- luvun tekstiaineistoon huonosti. Siinä keskeistä on selvittää, mitä käsitettä nimi- tykset nimeävät ja millaisia nimettävät käsitteet ovat luonteeltaan. Aina ei ole yksiselitteistä, nimeävätkö tietyt nimitykset merkitykseltään tai käyttötavoiltaan täysin samaa käsitettä, koska eri kielenkäyttäjät mieltävät kategoriat ja käsitteet 14 Lopuksi 381 eri tavoin. Käsitteen nimityksistä ei siksi ole mahdollista puhua synonyymeina. Käsitteen eri nimitykset ovat onomasiologisia variantteja, joiden valintaa voi- daan pyrkiä selvittämään. Tarkastelen onomasiologisen variaation roolia sanas- ton kehityksessä tarkemmin luvussa 14.2. Koska 1800-luvun aineiston kategori- at on osittain otettu toisesta kielestä ja ne ovat kehittyviä ja koska syntyy paljon uusia nimettäviä käsitteitä, nimitykset eivät yksiselitteisesti nimeä yhtä käsitettä tai kategoriaa. Kategorioiden rajat muuttuvat ja ovat jossain määrin kirjoittaja- ja kontekstikohtaisia sekä alueellisia, sillä esimerkiksi kansankielen ja tieteen- kielen kategoriat ovat erilaisia. Samaa nimitystä voidaan myös käyttää useasta eri käsitteestä, jolloin on kyse polysemiasta. Kaikkea nimitysten merkitysten variaatiota ja päällekkäisyyttä ei kuitenkaan voi aineistossa nimittää polysemi- aksi, sillä käsitteissä ja kategorioissa esiintyy laajemmin semasiologista variaa- tiota. Tarkastelen variaation roolia sanastonkehityksessä tarkemmin luvussa 14.2. 1800-luvun aineisto poikkeaa nykykielen onomasiologisesta ja semasiolo- gisesta variaatiosta siinä mielessä, että aineisto on pääasiassa käännettyä. Käsit- teet ja kategoriat saadaan käännösaineistossa toisesta kielestä ja siirretään kään- tämisen kautta osaksi toista kieltä. Tämä vaikuttaa sekä onomasiologiseen että semasiologiseen variaatioon: semasiologisen variaation keskeisenä muotona on polysemia, koska käsitteille ei ole olemassa kielessä nimityksiä, ja käsitteiden nimeäminen korostuu. Kun tutkitaan kehittyvän erikoiskielen sanastoa ja käsitteitä, tarkasteltavak- si tulevat hierarkkisesti monentasoiset käsitteet. Kognitiivista leksikologista tut- kimusta on tehty etenkin perustason käsitteistä, mutta ne eivät erikoiskielen kä- sitejärjestelmässä ole riittävän tarkkoja. Diakronisesti pohja on peruskäsitteissä ja niiden nimityksissä, mutta erikoiskieli kehittyy juuri käsitejärjestelmien mo- nipuolistumisen kautta. Vaikka tutkimukseni aineistona ovat pääasiassa maantie- teen yleistajuiset oppikirjat, niiden voidaan katsoa olevan kehittyvän erikoiskie- len pohjana, koska muuta erikoisalan aineistoa ei vielä 1800-luvulla ollut. Oppi- kirjat eivät luo käsitteitä, mutta niiden oppimisen pohjalta erikoisala ja erikois- kieli Suomessa syntyvät. Aineiston käsitejärjestelmät ovat pitkälti tunnettuja yleiskielessä, ja olen tarkastellut aineiston vakiintumista nyky-yleiskielen sana- kirjojen avulla, mutta tästä huolimatta aineistoa voidaan pitää luonteeltaan eri- koiskielisenä ja siihen voidaan soveltaa erikoiskielistä tehtyjä huomioita. Koska 1800-luvun erikoiskielen käsitteiden nimitykset saadaan suomen kieleen kääntämällä ja koska kirjakieli on tuona aikana nykykieltä vakiintumat- tomampaa, aineiston analyysissä on nykykieltä suurempi osuus kontekstuaalisel- la variaatiolla. Semasiologisen ja onomasiologisen variaation lisäksi aineiston nimityksissä esiintyy runsaasti kontekstuaalista variaatiota. 1800-luvun aineis- tossa kontekstuaalinen variaatio on semasiologista ja onomasiologista variaatio- ta laajempi ilmiö, vaikka se nykykielen tutkimuksissa on osoittautunut melko marginaaliseksi tyylilliseksi tai alueelliseksi variaatioksi. Tarkastelen kontekstu- aalisen variaation muotoja tarkemmin luvussa 14.2. Kognitiivisen leksikologian, erityisesti leksikaalisen variaation metodit ovat sopineet tutkimukseni aineiston III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 382 analyysin välineiksi osittain hyvin ja osittain huonosti. Aineistoon ei ole voinut soveltaa Geeraertsin ym. (1994) käyttämiä tilastollisia menetelmiä, mutta aja- tuksia variaation luonteesta on voinut soveltaa kvalitatiivisesti. Leksikaalisen variaation analyysia voisi soveltaa myös muunlaisiin aineistoihin. 1800-luvun aineistossa variaation analyysiä on ollut tarpeen tarkentaa kontekstuaalisen vari- aation osalta, ja sen painotukset ovat jonkin verran poikenneet nykykielen ai- neiston variaation analyysistä myös semasiologisessa ja onomasiologisessa ana- lyysissä. Uusi metodologinen lähestymistapa on hyödyllisellä tavalla auttanut yhdistämään aineiston semanttista ja rakenteellista analyysiä. Nimitysten näke- minen osana leksikaalista variaatiota on sopinut aineistoon esimerkiksi sy- nonymian ja polysemian käsitteitä paremmin. Terminologian yhdistäminen leksikologiaan on aineiston luonteen vuoksi ollut tutkimuksessani luontevaa. Analyysi on kuitenkin painottunut leksikologi- sesti. Nimitysten analyysissä on ollut keskeistä selvittää, mitä käsitteitä ne ni- meävät, ja siksi esimerkiksi määritelmien luonteen ja käsitteiden loogis- ontologisten ja ensyklopedisten sisältöjen arvioiminen ei ole ollut juurikaan tar- peellista. Teoreettisesti tärkeintä on tutkimuksessani ollut erikoiskielen sanaston näkeminen kehittyvinä, prototyyppisinä kategorioina. Tämä näkemys on yhdis- tynyt luontevasti kognitiivisen leksikologian tutkimukseen. 14.2 Sanaston kehittymisen variaatio Kirjakielen sanasto ei 1800-luvulla kehity tyhjästä. Kirjallisella suomen kielellä on olemassa vahva mutta kapea-alainen perinne. Tämä pohja on lähtökohtana erikoisalan sanastojen kehittymiselle. Maantieteen sanastossa on joitakin käsit- teitä, joiden nimitykset ovat vakiintuneet vanhassa kirjasuomessa. Ne ovat sa- naston perusta ja nimeävätkin usein peruskäsitteitä. Koska maantieteen alalta ei vanhan kirjasuomen aikana juurikaan julkaistu suomenkielisiä kirjoituksia, 1800-luvulla kieleen tuli valtavasti uusia maantie- teen käsitteitä. Käsitejärjestelmät tuotiin kieleen kääntämällä, ja käsitteille tarvit- tiin valtavasti uusia nimityksiä. Uusien käsitteiden nimeämisessä voitiin hyö- dyntää jonkin verran kielessä olemassa olevaa sanastoa, perussanoja, johdoksia ja yhdyssanoja. Jos nimettävä käsite oli uusi ja sen nimityksenä käytettiin ennes- tään käytössä ollutta nimitystä, jouduttiin nimityksen merkitystä muuttamaan tai laajentamaan. Käsitteiden nimeämisessä hyödynnettiin sekä puhe- että kirjakie- len sanoja. Usein olemassa olevan nimityksen käyttäminen tuo aineistoon po- lysemiaa. Erikoisalan käsitteiden nimityksiksi pyrittiin 1800-luvulla ottamaan useita merkitykseltään riittävän yleisiä kirjakielessä olleita sanoja, esimerkiksi akseli, napa, selkä ja kärki. Näiden sanojen yleinen merkitys säilyi ja niiden va- kiintuminen oli polysemian takia vaikeaa. Sanaston kehittymisessä vakiintumat- tomuutta ja polysemiaa syntyy silloin tilanteessa, jossa uuden käsitteen nimityk- senä hyödynnetään vanhaa, merkitykseltään erilaista nimitystä. Vanhan nimityk- 14 Lopuksi 383 sen merkitys voi aineistossa olla myös lähellä uuden käsitteen merkitystä. Täl- laisia nimityksiä ovat puhekielestä saadut sanat. Niiden merkitykseksi uusi käsi- te voitiin sijoittaa merkitystä laajentamalla. Osittain tämäkin vanhan nimitysten hyödyntäminen saattoi aiheuttaa aineistossa semasiologista variaatiota: nimityk- sillä oli eri murteissa eri merkitys ja samaa murresanaa voitiin käyttää eri käsit- teiden nimityksinä, kuten sanaa särkkä 1800-luvun maantieteen aineistossa. Kirjakielessä olemassa olevan sanastopohjan ja vanhojen nimitysten hyö- dyntämisen suhde uusiin sananmuodostuksen kautta syntyviin nimityksiin on tulkinnanvarainen ja riippuu vanhan kirjasuomen dokumentoidusta sanastosta. Uudet nimitykset muodostetaan kuitenkin aina olemassa olevien nimitysten poh- jalta johtamalla tai yhdistämällä. Näin uusi nimitys voidaan muodostaa erilaisis- ta lähtökohdista ja näkökulmista, mikä synnyttää nimityksiin onomasiologista variaatiota, koska tehdyt ratkaisut ovat yksilöllisiä ja käännettävästä teoksesta riippuvia. Johtamalla muodostetut nimitykset ovat jossain tapauksissa merkityk- seltään yhdistämällä muodostettuja yhdyssanoja ja sanaliittoja läpinäkymättö- mämpiä. Merkitykseltään yleisiä ovat yleiset johtimet, esimerkiksi -e, joiden avulla voidaan muodostaa abstrakteja oppitekoisia sanoja. Tällaiset nimitykset voivat varioida merkitykseltään yksiselitteisempien johdosten kanssa, esimer- kiksi leve – leveys. Johdoksissa voi olla myös alueellisista tai yksilöllisistä erois- ta johtuvaa kantasanan tai johtimen kontekstuaalista vaihtelua, esimerkiksi ran- nikko – rannisto – rannasto. Yhdistämällä muodostetut nimitykset rakentuvat tavallisesti selittävästä tai tarkentavasta määriteosasta ja kokonaisuutta kuvaa- vasta edusosasta, esimerkiksi hiekka-aavikko. Rakenne on samanlainen yhdys- sanoissa ja sanaliitoissa. Osien suhde voi olla myös toisenlainen, jolloin määri- teosa kuvaa kokonaisuutta, johon edusosa kuuluu, esimerkiksi vuorenhuippu, vuoren juuri. Yhdistetyn nimityksen valinnassa on runsaasti kontekstuaalista variaatiota. Nimityksenä voidaan käyttää leksikaalisesti samamerkityksisiä osia joko yhdyssanana tai sanaliittona, mutta sanaliitto ei tiivisty vakiintumisen myö- tä yleensä yhdyssanaksi. Termeinä yhdyssanat ja sanaliitot ovat siten samanar- voisia. Leksikaalisesti samamerkityksisten yhdyssanojen tai sanaliittojen osat on myös voitu muodostaa eri tavoin, esimerkiksi käyttämällä eri johdinta, mikä ai- heuttaa variaatiota ja hidastaa nimityksen vakiintumista. Yhdyssanoissa on run- saasti kontekstuaalista variaatiota lisäksi määriteosan taivutuksessa, koska no- minatiivi- ja genetiivimuodoilla on alueellista variaatiota eikä niillä ole määrite- osina aina selkeää merkityseroa. Eri sananmuodostustapojen variaatio voi olla sekä semasiologista että kontekstuaalista: samasta käsitteestä voidaan käyttää esimerkiksi perussana- tai johdosnimitystä ja tarkempaa epeksegeesi-nimitystä, joka on yhdyssana tai sanaliitto. Tämä variaatio syntyy sekä polysemiasta ja sa- nan liian yleisestä merkityksestä, esimerkiksi napa – maannapa, että tilanteises- ta kontekstuaalisesta variaatiosta, esimerkiksi llanos – llanos-tasamaa. Sananmuodostuksen suhde sepittämiseen on erilainen johtamisessa ja yh- distämisessä. Johdoksista muodostetut ja sepitetyt nimitykset voidaan erottaa morfologisin perustein: muodostettujen johdosten johtosuhde on selvä ja merki- III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 384 tykseltään läpinäkyvä, sepitteiden epäsuora, esimerkiksi leve – leveys. Yhdiste- tyistä aineiston nimityksistä valtaosa on muodostettuja: niiden merkitys on lä- pinäkyvä. Sepitteiksi voi katsoa vain sellaiset yhdyssanat, joiden merkitys muo- dostettuna on niin yleinen, ettei se vastaa aineistossa kontekstista tulkittavaa merkitystä, esimerkiksi pääsuunta ’pääilmansuunta’. Muodostettujen ja sepitet- tyjen nimitysten pitäminen erillään ei aineistossa vaikuttanut tarpeelliselta, kos- ka nimeämisen kannalta ne ovat samanlaisia tapoja saada nimitys uudelle käsit- teelle. Sepitettyjen ja muodostettujen nimitysten vaihtelu tuo aineistoon kuiten- kin kontekstuaalista variaatiota. Uusi käsite voidaan nimetä lisäksi kääntämällä. Silloin hyödynnetään kie- len sananmuodostuskeinoja, tässä aineistossa johtamista ja yhdistämistä, tai ote- taan kielessä olemassa oleva nimitys uuteen merkitykseen lainaamalla merkitys toisesta kielestä. 1800-luvun aineistossa erityisesti nimitysten kääntäminen ko- toisten sananmuodostustapojen avulla on keskeinen tapa saada uutta erikois- sanastoa. Kääntämällä muodostetuissa nimityksissä variaatio on samanlaista kuin muodostamalla saaduissa nimityksissä. Saman käsitteen nimityksiksi voi- daan lisäksi kääntää useita alkukielessä olevia variantteja, joiden välinen variaa- tio on onomasiologista. Jossain tapauksissa kääntämällä muodostetun nimityk- sen ja kielessä olemassa olevan tai toisella tavalla muodostetun nimityksen välil- le syntyy 1800-luvun aineistossa kontekstuaalista variaatiota, jos kääntämällä muodostettu nimitys on esimerkiksi merkitykseltään läpinäkyvämpi kuin oma- peräinen nimitys, kuten sanoissa luode ja laskuvesi. Kääntämällä kieleen tuodut nimitykset tuovat mukanaan aina käsitteen tai käsitejärjestelmän, johon käännet- tävä nimitys kuuluu. Nämä käsitteet voivat olla aiemmin esiintyneitä tarkempia tai kokonaan uusia. Ne voivat muuttaa kielessä olemassa olevia kategorioita jo- ko lisäämällä kategoriaan kuuluvia alakäsitteitä tai jakamalla kategorian pie- nempiin osiin. Uudet kategoriat voivat tuoda sanastoon semasiologista variaatio- ta mutta aina näin ei ole. Käsitteelle voidaan saada nimitys myös osittain kääntämällä ja osittain lai- naamalla. Silloin nimeämisessä hyödynnetään sekä oman kielen sananmuodos- tusta tai olemassa olevaa sanastoa että vieraan kielen sanastoa. Näillä nimityksil- lä on selvä yhteys lainaamalla kieleen saatuihin nimityksiin. Jos käsitettä ei ole tarpeen esimerkiksi sen termimäisyyden tai suppean käyttöalueen takia nimetä kotoisin keinoin, se voidaan lainata muista kielistä. Lainaaminen on nimeämis- keinona erilainen lainaamisen asteesta riippuen. Yleislainat ovat asultaan oma- peräiseen tai käännettyyn sanastoon rinnastettavia sanoja, joista voi tulla erotta- maton ja lainaperäiseksi tunnistamaton sanastonosa. Erikoislainat säilyttävät jonkinlaisen vierauden, koska ne esimerkiksi sisältävät kotoisille sanoille vierai- ta äänteitä tai äänneyhtymiä. Erikoislainat mukautuvat harvoin kieleen niin, että niistä tulee yleislainoja. Tämä voi johtua myös erikoislainojen termimäisyydestä ja siten suppeasta käytöstä. 1800-luvun aineistossa erikoislainoja käytetään usein termeinä kotoiseksi muodostettujen nimitysten synonyymeina. Tästä ai- heutuu kontekstuaalista variaatiota. Sitaattilainat ovat tässä mielessä erilainen 14 Lopuksi 385 ryhmä. Niitä käytetään usein ns. koodinvaihtona eli selittämässä omaperäistä nimitystä. Sitaattilainat voivat myös mukautua erikoislainoiksi, jolloin niihin lisätään epenteettinen i ja myöhemmin esimerkiksi lyhyt vokaali korvataan pit- källä vokaalilla. Sitaattilainat mukautuvat kieleen pikkuhiljaa, ja siksi sitaatti- ja erikoislainoissa on runsaasti kontekstuaalista kirjoitusasujen vaihtelua. Monille 1800-luvun uusille käsitteille annetaan aineistossa useita nimitys- variantteja. Vain harvat aineiston käsitteet nimetään ensimmäisistä esiintymistä alkaen jollakin tietyllä nimityksellä. Tällaisia 1800-luvun uusia käsitteitä ovat vain JÄÄMERI, SISÄMERI, VUONO, SUUHAARA, KESÄMAA ja SADEMETSÄ. Merki- tyksen kannalta pienintä on vierassanojen mukauttamisasujen variaatio ja muu sanojen kirjoitusasun variaatio. Merkityksen kannalta vähäistä voi olla myös johdinten tai kantasanan vaihtelu, määriteosan taivutuksen vaihtelu tai omape- räisen ja lainatun nimityksen vaihtelu. Onomasiologinen variaatio synnyttää sa- nastossa kontekstuaalista variaatiota monipuolisempaa variaatiota, koska käsit- teitä nimetään eri näkökulmista. Semasiologinen variaatio kertoo kategorioiden päällekkäisyydestä ja epätarkoista rajoista ja selittää esimerkiksi polyseemisten nimitysten käyttöä. Semasiologisessa variaatiossa näkyy kategorioiden ja käsit- teiden kehittyminen, ja onomasiologinen variaatio hakee tapaa nimetä kategoria tai käsite. Kontekstuaalisessa variaatiossa kategoria ja nimeämisen näkökulma on valittu, mutta nimityksen asu on vakiintumaton. 1800-luvulla suomen kirja- kieli oli vakiintumatonta ja kehittymätöntä, ja siksi kontekstuaalinen variaatio korostuu sanaston kehityksessä. 14.3 Maantieteen sanaston merkitys suomen kielen kehittymisessä sivistys- kieleksi Olen pyrkinyt maantieteen sanaston kautta kuvaamaan suomen kielen kehitty- mistä sivistyskieleksi. Silloin tarkasteltavana on ollut yhden erikoisalan sanaston kehitys sadan vuoden aikana. Tästä erikoisalasta pyrittiin tekemään kaikille tuttu kouluopetuksen avulla. Maantieteen sanaston pohja on syntynyt ennen kirjakiel- tä, sillä ihminen on aina nimennyt ympäristöään. Tämä pohja on myös sivistys- kielen pohja, vaikkei se erikoiskielen tarpeisiin riitäkään. Maantieteen sanaston vanha pohja kattaa pääasiassa perustason käsitteiden nimityksiä, ja niiden käyttö ja ymmärtäminen on voinut vaihdella yksilöllisesti ja alueellisesti. Tarkempi asioiden nimeäminen ja tieteellisen tiedon lisääntyminen edellyttää yksityiskoh- taisempaa määrittelyä ja käsitteiden erottamista. Tämä on yhteistä kaikille eri- koisaloille. Kehityksen kuvaaminen maantieteessä kertoo todennäköisesti jota- kin erikoisalojen käsitejärjestelmien kehityksestä 1800-luvulla yleisemminkin, vaikka kaikilla erikoisaloilla ei yleiskielistä tai yleistajuista pohjaa olisikaan. Maantieteen systemaattista termistötyötä ryhdyttiin tekemään vasta 1900- luvulla, joten maantieteen sanasto edustaa erilaista erikoisalaa kuin esimerkiksi linnunnimistö (Häkkinen 2004) tai kasvisanasto (esim. Pitkänen 2005), joissa III SANASTON VAKIINTUMISEEN VAIKUTTAVAT TEKIJÄT 386 systemaattiseen nimisysteemiin pyrittiin jo 1800-luvulla. Tässä mielessä maan- tieteen sanasto on vielä 1800-luvulla osittain lähempänä yleiskieleksi kehittyvää sanastoa. Sen eri osat ovat erikoistumisasteeltaan kuitenkin erilaisia: maapalloa kuvaavat nimitykset ja ilmastonimitykset ovat systemaattisempia käsitejärjes- telmiä kuin maan pinnanmuotojen nimitykset ja vesistönimitykset. Maantieteen sanasto luodaan 1800-luvulla ensisijaisesti kääntämällä maan- tiedettä käsitteleviä tekstejä, mikä on tavallinen tapa kasvattaa sivistyskieleksi pyrkivän kielen sanavaroja. Se oli luonnollisin tapa aloittaa jostakin alasta kir- joittaminen suomeksi maassa, jossa virallinen kieli oli ruotsi ja jossa siksi oli olemassa erikoisalan kirjoituksia kääntäjien hyvin osaamalla kielellä. Tässä mie- lessä maantieteen sanasto on samanlaista kuin monen muun erikoisalan sanasto. Sanasto monipuolistuu 1800-luvun aikana pikkuhiljaa, ja kehitys on yhteydessä maantieteen käsitteistön kehitykseen Ruotsissa ja Euroopassa. Kehitykseen vai- kuttaa ennen kaikkea tieteellisen tiedon lisääntyminen monilla aloilla. Tutkimukseni ajanjakso, koko 1800-luku antaa kuvan yhden erikoisalan kirjakielen sanaston kehityksestä vanhasta kirjasuomesta nykysuomeen. Tuona aikana tapahtuva muutos on valtava. Kielen ilmaisuvarat kasvavat moninkertai- siksi eikä niitä kaikkia tarvita yleiskielisessä käytössä. Kun suomesta luodaan monialainen sivistyskieli, luodaan samalla pohja erikoisalan erikoistuneelle kie- lenkäytölle. Erikoiskielen kehityksen voi nähdä jatkuvan edelleen 1900-luvun alussa, kun nyky-yleiskielen maantieteellinen sanasto saadaan 1800-luvun aika- na pääpiirteissään luotua. Valmiiksi sanasto ei kuitenkaan tule koskaan, sillä maailma ja tieto maailmasta muuttuvat. Muutos tekee sanaston ja sen avulla ku- vatun maailman tutkimisesta äärimmäisen mielenkiintoista. Kokonaiskuva suo- men kielen kehittymisestä sivistyskieleksi saadaan vasta, kun erikoisalojen sa- nastonkehitystä on kuvattu riittävän laajasti. 387 LÄHTEET JA LYHENTEET 1 Aineslähteet sekä niistä käytetyt viitetiedot ja lyhenteet Ahlqvist 1844 = PLATOU, LUDWIG STOUD 1844: Geografia eli Maan Opas. Suomentanut A[ugust]. E[ngelbrekt]. Ahlqvist. Kuopio. Ahlqvist 1855 = PLATOU, LUDWIG STOUD 1855: Geografia eli Maan-Tieto. Toi- nen painos. Kuopio. Ahlqvist 1856 = AHLQVIST, AUGUST 1856: Ensimmäinen matka-kertomus. Toi- nen matka-kertomus. Suomi. Tidskrift i fosterländska ämnen. Utgifven på Finska Litteratur-Sällskapets förlag. Finska Litteratur-Sällskapets Tryckeri, Helsingfors 1857. Ahlqvist 1859a = [PLATOU, LUDWIG STOUD] 1859: Maan-Tiede. Kolmas painos. Turku. Ahlqvist 1859b = AHLQVIST, AUGUST 1859: Muistelmia Matkoilta Venäjällä vuosina 1854–1858. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon kustannuk- sella. Helsinki. Ahlqvist 1861 = WENNBERG, M. 1861: Oswiitta Yleiseen Maatieteesen, ala- alkeis- ja kansakoulujen tarpeeksi. F[redrik]. A[hlqvist] - n suomentama. J. W. Lilljan kirjapaino, Turku. Ahlqvist 1871 = [PLATOU, LUDWIG STOUD] 1871: Yleinen Maatiede. Neljäs, pa- rannettu painos. Turku. Bäckwall 1876 = TOPELIUS, Z[ACHARIAS]. 1876: Lukukirja alimmaisille oppilai- toksille Suomessa. Toinen Jakso. Maamme Kirja. Suomentanut Joh[an]. Bäck- wall. Hufwudstadsblad’in kirjapaino, Helsinki. Cajander 1878 = TOPELIUS, Z[ACHRAIAS]. 1878: Lukukirja alimmaisille oppilai- toksille Suomessa. Toinen Jakso. Maamme Kirja. Suomentanut Joh[an]. Bäck- wall. Toinen painos. Toisen painoksen suomen kieltä korjannut P[aavo]. Cajan- der. Hufwudstadsblad’in kirjapaino, Helsinki. Cannelin 1860 = HALLSTÉN, A. G. J. 1860: Maantieto. Suomentanut G[ustaf]. C[annelin]. J. W. Lilljan kirjapaino, Turku. Carlsson 1862 = CARLSSON, WILH[ELM]. 1862: Palestinan Maantiede Karttane. Beskowin Matkakertomusta y. m. seuraten. J. W. Lilljan kirjapaino, Turku. 388 Carlsson 1869 = CARLSSON, WILH[ELM]. 1869: Historiallinen ja maantieteelli- nen kertomus Pirkkalan pitäjäästä. Pitäjänkertomuksia I. Suomalaisen Kirjalli- suuden Seuran toimituksia 47. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. COLLAN, K. 1851: Kurs i mathematiska och fysiska geografin. Finska Litteratur- Sällskapets Tryckeri, Helsingfors. Collan 1881 = COLLAN, K. 1881: Ensimäiset alkeet suure-opillisessa ja luon- non-omaisessa maantieteessä. Toinen painos. Helsingin Kirjapaino-Yhtiön kir- japaino, Helsinki. < Dahm 1859 = DAHM, O[SCAR]. E[LIS]. L[EONARD]. 1859: Maantieteen Ensi- mäiset Alkeet, Ala-alkeis, Rahwas- ja Sunnuntaikouluin tarpeeksi. P. Aschan ja kumpp., Kuopio. Dannholm 1889 = DANNHOLM, OSKAR 1889: Maantiede kansakouluja ja muita oppilaitoksia sekä yksinään lukemista varten. K. E. Holm, Helsinki. DANNHOLM, OSKAR 1889: Geografi för folkskolan och andra läroinrättningar äfvensom till själfstudium. K. E. Holm, Helsingfors. Elmgren 1867 = COLLAN, K. 1867: Ensimäiset alkeet suure-opillisessa ja luon- non-omaisessa maantieteessä. Suomentanut K. L. Elmgren. Suomalaisen Kirjal- lisuuden Seura, Helsinki. ERSLEV, ED. – MODEEN, A. E. 1870: Lärobok i geografin af A. E. Modeen; bear- betad efter Ed. Erslev. ERSLEV, ED. – MODEEN, A. E. 1871: Allmän Geografi för Folkskolor och den första Underwisningen af Ed. Erslev. Bearbeting efter Danskan af A. E. Modeen. Clouberg & C:o förlag, Wiborg. Ervast 1865 = PALMBLAD, W. F. 1865: Geografian eli Maantieteen Oppikirja. 11:nnestä painoksesta suomentanut [Petter] Edv[ard]. Ervast. Suomalaisen Kir- jallisuuden Seuran toimituksia 36. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Finelius 1848 = FINELIUS, K. A. 1848: Suomen Maanopas, ynnä Johdatuksen kanssa Yhteiseen Maatietoon, Sunnuntai-Kouluin tarpeeksi. P. M. F. Lundbergin Kirjapaino, Vaasa. Forsman 1860 = [FORSMAN, JAAKKO OSKAR] 1860: Maanpallon kansakunnat. Tietoja Maailman Kansoista, heidän tawoista, uskonnoista ja waiheista. Saksas- ta mukailtu. Frenckellin paino, Turku. 389 Granlund 1849 = [HALLSTEN, A. G. J. ] 1949: Lyhy Suomen Historia ja Maan- tiede kansa-koulujen tarpeeksi. Suomentanut J[ohan]. F[redrik]. Granlund. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 13. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Granlund 1861 = [HALLSTEN, A. G. J. ] 1861: Lyhy Suomen Historia ja Maantie- to kansa-koulujen tarpeeksi. Suomentanut J. F. Granlund. Kolmas korjailtu pai- nos. Suomalaisen Kirjallisuuden-seuran Helsingissä entisiä toimituksia. Turussa Frenckellin kirjapainossa. J. F. Granlundin kustantama. Granlund 1873 = [HALLSTÉN, A.G. J.] 1873: Lyhy Suomen Historia ja Maantieto kansa-koulujen tarpeeksi. Suomentanut J. F. Granlund. Kuudes painos. Suoma- laisen Kirjallisuuden-seuran Helsingissä entisiä toimituksia. Frenckelliläisessä kirjapainossa, J. F. Granlundin kustannuksella, Turku. < Hallstén 1859 = HALLSTÉN, A. G. J. 1859: Oppikirja Suomen Maatietehesen. Suomentama kolmannesta painoksesta. P. Aschan ja Kumpp., Kuopio. HULT, RAGNAR – NORDMANN, PETRUS 1896: Folkskolans geografi. Söderström & C:o Förlagsaktiebolag, Helsingfors. Ignatius 1890 = IGNATIUS, K. E. F. 1890: Suomen maantiede kansalaisille. I, yleinen katsaus maahan ja kansaan kartoilla ja kuvilla varustettu. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran antaman toimen johdosta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. JAFro1791 = Hyödyllinen Huwitus Luomisen Töistä, Yxinkertaisille awuxi Ju- malan Hywyden Tundoon Ja Palweluxeen. TURUSA, 179. Prändätty Frenckel- lin Kirjan Prändisä, omalla kustannuxella. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuk- sen vanhan kirjasuomen korpus. Käytetty tammikuussa 2000. Jalava 1876 = JALAVA, ANTTI 1876: Unkarin maa ja kansa. Neljäkymmentä Matkakirjettä. (Liitteenä Unkarin valtakunnan kartta.). Omalla kustannuksella. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino, Helsinki. Juuti 1881 = JUUTI, K. J. 1881: Suomen Maantiede. Kansakouluja warten. Wei- lin ja Göös'in kirjapaino, Jyväskylä. Juuti 1884 = Maantieteen oppikirja kansakouluja warten. Toimittanut K. J. Juu- ti. Weilin ja Göös'in Osake-yhtiö, Helsinki. Juuti 1891 = JUUTI, K. J. 1891: Suomen Maantiede. Kansakouluja warten. Neljäs painos. Weilin ja Göös’in Osake-yhtiö, Helsinki. 390 Juuti 1895 = JUUTI, K. J. 1895: Suomen Maantiede. Kansakouluja warten. Vii- des, korjattu painos. Weilin ja Göös’in Osake-yhtiö, Helsinki. Kartasto = Suomen kartasto. Teksti. Suomen Maantieteellinen Seura, Helsinki 1899. Korander 1862 = KORANDER, LAVUS 1862: Yleinen maatiede. I. Luonnollinen Maatiede ynnä Venäjän valtakunta, Euroopassa olevine alusmainensa, valtiolli- sesti. N. A. Zilliakus, Viipuri. Korander 1868 = KORANDER, LAVUS 1868: Yleinen Maa-tiede. Toinen laitos. W. S. Schildtin kirjapaino, Jyväskylä. Koskinen 1851 = KOSKINEN, YRJÖ 1851: Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä. Suomi. Tidskrift i fosterländska ämnen. Elfte årgången. Utgifven på Finska Lit- teratur-Sällskapets förlag. Finska Litteratur-Sällskapets Tryckeri, Helsingfors 1852. Laitinen 1875 = LAITINEN, H[ENRIK]. 1875: Kertomus Kangasniemen pitäjästä Mikkelin läänissä. Kokoillut H. Laitinen, Kansakoulu-opettaja. Weilin ja Göös’in kirjapaino, Jyväskylä. Liljefors 1868 = HALLSTÉN, A. G. J. 1868: Maatieteen Oppikirja. Seitsemännes- tä painoksesta suomennettu. Suomentaja Anders Liljefors. Wilén’in ja kumpp. kirjapaino, Turku. Länkelä 1875 = Kolmas Luku-Kirja Kansakoulun tarpeeksi. Toimittanut J[aakko]. Länkelä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1875. Lönnrot 1847 = L[ÖNNROT], E[LIAS] 1847: Svensk, Finsk och Tysk Tolk. Ruotsin, Suomen ja Saksan Tulkki. Schwedisch-Finnisch-Deutsches Wörter- und Ge- spräch-Buch. A. C. Öhmans förlag, Helsingfors. < Modeen 1848 = [MODEEN, A. E.] 1848: Os-wiitta Yhteiseen ja Suomen Geo- grafi’an. Stenhammar’in ja Palmblad’in mukaan suomennettu. J. Cederwaller poikineen, Viipuri. MY = Maamiehen ystävä 1844, 1845 ja 1846. Helsingin yliopiston historiallinen sanomalehtikirjasto 1771–1860. Elektroninen palvelu: http://digi.lib.helsinki.fi/. Helsingin yliopiston kirjasto, Helsinki. Käyttöaika maaliskuu 2002. Nissinen 1896 = HULT, RAGNAR – NORDMANN, PETRUS 1896: Kansakoulun maantiede. Suomentanut Alli Nissinen. Otava, Helsinki. 391 OVS = Oulun Viikko-Sanomat 1829, 1830, 1831, 1832 ja 1840. Helsingin yli- opiston historiallinen sanomalehtikirjasto 1771–1860. Elektroninen palvelu: http://digi.lib.helsinki.fi/. Helsingin yliopiston kirjasto, Helsinki. Käyttöaika maaliskuu 2002. Rahkonen 1872 = MODEEN, A. E. 1872: Oppikirja Suomen Maantieteessä. Toi- nen, uudestaan suomennettu painos. Ed. Erslevin y.m. mukaan kirjoittanut A. E. Modeen. Sen toisesta painoksesta suomentanut A[leksander]. Rahkonen. Viipu- ri. Rahkonen 1872b = MODEEN, A. E. 1872: Oppikirja Maantieteessä. Ed. Erslevin y. m. mukaan kirjoittanut A. E. Modeen. Suomentanut A. Rahkonen. N. A. Zil- liacus’en kirjapaino, Viipuri. Rahkonen 1878 = MODEEN, A. E. 1878: Oppikirja Suomen Maantieteessä. Nel- jäs painos. N. A. Zilliacus’en kirjapaino, Viipuri. Rahkonen 1882 = MODEEN, A. E. 1882: Oppikirja maantieteessä. Ed. Erslevin y. m. mukaan kirjoittanut A. E. Modeen. Suomennos. Neljäs painos. N. A. Zil- liacus’en kirjapaino, Viipuri. Rahkonen 1886 = MODEEN, A. E. 1886: Oppikirja maantieteessä. Ed. Erslevin y. m. mukaan kirjoittanut A. E. Modeen. Suomennos. Viides painos. N. A. Zil- liacus’en kirjapaino, Viipuri. Rahkonen 1894 = MODEEN, A. E. 1894: Oppikirja Suomen Maantieteessä. Seit- semäs painos. N. A. Zilliacus’en kirjapaino, Viipuri. RAPOLA = Martti Rapolan 1800-luvun lipusto. Merkityksen mukaisesti järjes- tetty. Säilytteillä Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa. Lipustoon on poimit- tu maantieteen sanastoa esimerkiksi sanomalehdistä, Ahlmanin, Eurénin, Euro- paeuksen, Heleniuksen, Lönnrotin ja Vikmanin sanakirjoista sekä teoksista Lu- kemisia Suomen kansan hyödyksi, Yhteinen historia (Aejmelaeus 1847) ja Min- tähden ja Sentähden (Roos 1845). Rinta-Nikkola 1804 = DJURBERG, DANIEL 1804: Geografia alkavillen. Suomen- tanut Samuel Rinta-Nikkola. Käsikirjoitus. Salonen 1871 = ERSLEV, ED[VARD]. 1871: Yleinen maantiede kansakouluja ja ensimmäistä opetusta warten. A. E. Modeen’in mukailuksesta suomentanut B[irger]. F[erdinand]. S[alonen]. Viipuri. 392 Salonen 1874 = ERSLEV, ED[VARD]. 1874: Yleinen Maantiede Kansakouluja ja ensimmäistä opetusta warten. A. E. Modeen’in mukailuksesta suomennettu. Kolmas painos. N. A. Zilliacus’en kirjapaino, Viipuri. Salonen 1880 = ERSLEV, ED[VARD]. 1880: Yleinen Maantiede kansakouluja ja ensimmäistä opetusta warten. A. E. Modeen’in mukailuksesta suomennettu. Viides painos. N. A. Zilliacus’en kirjapaino, Viipuri. Salonen 1885 = ERSLEV, ED[VARD]. 1885: Yleinen Maantiede Kansakouluja ja ensimmäistä opetusta warten. A. E. Modeen’in mukailuksesta suomennettu. Seitsemäs painos. N. A. Zilliacus’en kirjapaino, Viipuri. Salonen 1895 = ERSLEV, ED[VARD]. 1895: Yleinen Maantieto. Kansakouluja ja ensimmäistä opetusta warten. A. E. Modeen’in mukailuksesta suomennettu. Kymmenes painos. N. A. Zilliacuksen kirjapaino, Viipuri. Salonen 1899 = ERSLEV, ED[VARD]. 1899: Yleinen Maantieto Kansakouluja ja ensimmäistä opetusta warten. A. E. Modeenin y. m. mukailuksesta korjaten suomennettu. Yhdestoista painos. N. A. Zilliacuksen kirjapaino, Viipuri. SMTR1847 = Suometar 1847. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen 1800- luvun korpus. Käyttöaika tammikuu 2000. SMTR1848 = Suometar 1848. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen 1800- luvun korpus. Käyttöaika tammikuu 2000. SSV1833 = Sanan Saattaja Viipurista, Vuonna 1833. Numerot 5, 13, 16, 20, 21, 27, 32, 36, 40, 45, 48, 49. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen 1800-luvun korpus, ssv1833.sen. Käyttöaika tammikuu 2000. SSV1841 = Sanan Saattaja Viipurista, Vuonna 1841. Numerot 8, 12, 22, 29. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen 1800-luvun korpus, ssv1841.sen. Käyt- töaika tammikuu 2000. STS1776 = Suomenkieliset Tieto-Sanomat 1776. Numerot 1–5, 7, 9–11, 19, 22– 24. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen vanhan kirjasuomen korpus, tietosa- nomat.sen. Sisältää yhtenä tiedostona Antti Lizeliuksen Suomalaiset Tieto- Sanomat (lähdekoodi STS1775) ja Suomenkieliset Tieto-Sanomat (lähdekoodi STS1776). Käyttöaika tammikuu 2000. Tikkanen 1848 = [TIKKANEN, PAAVO] 1848: Suomen Suuriruhtinanmaan Nykyi- nen Tilasto. Yritös Alkeis- ja Rahwaan-kouluin tarpeeksi. J. Simeliuksen perillis- ten Kirjapaja, Helsinki. 393 < Topelius 1897 = TOPELIUS, Z. 1897: Luonnonkirja. Ala-alkeiskouluin tarpeek- si. Suomennos. Yhdestoista painos. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimi- tuksia 23. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. TVS1820 = Turun Viikko-Sanomat. V. 1820. Numerot 4–7, 20–22, 28, 39, 46, 47. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen 1800-luvun korpus, tvs1820.sen. Käyttöaika tammikuu 2000. TVS1823 = Turun Viikko-Sanomat. V. 1823. Numerot 2, 3, 8, 9, 17, 18, 21, 39, 45, 51, 52. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen 1800-luvun korpus, tvs1823.sen. Käyttöaika tammikuu 2000. Varelius 1845 = VARELIUS, ANTERO 1845: Enon opetuksia Luonnon asioista. 1 osa. Helsinki. Varelius 1853 = VARELIUS, ANTERO 1853: Kertomus Tyrvään pitäjästä. Julkais- tu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran aikakauskirjassa ”Suomi, tidskrift i foster- ländska ämnen 1854”. Tyrvään Sanomain luvalla alkuperäisestä valokuvaamalla valmistama uusi painos. Varelius 1855 = VARELIUS, ANTERO 1855: Enon opetuksia Luonnon asioista. 1 Osa. Toinen painos. J. E. Frenckellin ja Pojan kirjapaino, Turku. Varelius 1856 = VARELIUS, ANTERO 1856: Enon Opetuksia Luonnon asioista. 2 Osa. J. E. Frenckellin ja Pojan kirjapaino, Turku. Teoksessa Enon opetuksia luonnon asioista Antero Vareliukselta. Osat 1 ja 2. Oy Tyrvään Sanomat 1987. 2 Muut lähteet ja niistä käytetyt lyhenteet AHLMAN, FERDINAND 1882: Kieliopillisen Osaston keskustelut. Suomi, s. 169– 170. SKS, Helsinki. AHLQVIST, AUGUST 1871: Agricolan kielestä. Kieletär. Tutkimuksia, arvosteluja ja muistutuksia Suomen kirjallisuuden ja kielitieteen alalta. Toim. AUGUST AHLQVIST. 1. vihko. G. W. Edlund, Helsinki. AINIALA, TERHI 1997: Muuttuva paikannimistö. SKST 667. SKS, Helsinki. AITCHISON, JEAN 1987: Words in the Mind. An Introduction to the Mental Lexi- con. Basil Blackwell, Oxford – New York. 394 ALFE = Atlas linguarum fennicarum. Itämerensuomalainen kielikartasto. Osa 1, 2004. SKST 800, KKTKJ 118. SKS–KKTK, Helsinki. BERLIN, BRENT 1978: Ethnobiological Classification. Cognition and Categoriza- tion. S. 9–26. BLACK STENROOS, MERJA 2002: Words for MAN in the transmission of Piers Plowman. A Changing World of Words. Studies in English Historical Lexicog- raphy, Lexicology and Semantics. S. 375–407. BLÅFIELD, MARTTI 1988: J. A. Palménin selonteko Suomen maantieteen tilasta vuodelta 1889. Terra 100: 1. BLANK, ANDREAS 2001: Words and Concepts in Time: towards Diachronic Cog- nitive Onomasiology. metaphorik.de 1/2001. Das online-Journal zur Metaphorik in Sprache, Literatur und Medien. Universität Bonn, Romanisches Seminar, Bonn. Saanti: Internet http://www.metaphorik.de/01/index.htm. Käyttöaika: elo- kuu 2003. CD-PS = CD-Perussanakirja. CD-ROM. PC/Windows. KKTKJ 94. KKTK, Oy Edita Ab, Helsinki 1997. A Changing World of Words. Studies in English Historical Lexicography, Lexi- cology and Semantics. Toim. JAVIER E. DÍAZ VERA. Costerus New Series 141. Rodopi, Amsterdam – New York. Cognition and categorization. Toim. ELEANOR ROSCH – BARBARA B. LLOYD. Lawrence Erlbaum Associates, Hillsdale, New Jersey. DÍAZ, VERA, JAVIER E. 2002: Lexicography, semantics and lexicology in English historical linguistics. A Changing World of Words. Studies in English Historical Lexicography, Lexicology and Semantics. Teoksen johdanto. DJURBERG, DANIEL 1999 [1804]: Geografia alkavillen Samuel Rinta-Nikkolalta. Toim. ESKO M. LAINE. SKST 736. SKS, Helsinki. ERELT, TIIU 1982: Eesti oskuskeel. ENSV TA. Keele ja kirjanduse instituut. Toimetanud Ustus Agur. Valgus, Tallinn. Erikoiskielet ja käännösteoria 1987. VAKKI-seminaari VII. Vaasan korkeakou- lu, kielten laitos, käännösteorian ja ammattikielten tutkijaryhmä, Vaasa. 395 Erikoiskielet ja käännösteoria 2003. VAKKI-symposiumi XXIII. Toim. MERJA KOSKELA – NINA PILKE. Vaasan yliopiston käännösteorian, ammattikielten ja monikielisyyden tutkijaryhmän julkaisut 30. Vaasan yliopisto, Vaasa. ERVASTI, VEIKKO – KYTÖMÄKI, JORMA – PAANANEN, JUHANI 1995: Terra nova. Toinen painos. WSOY, Porvoo–Helsinki. FILLMORE, CHARLES J. – ATKINS, BERYL T. 1992: Toward a frame-Based Lexi- con: the Semantics of RISK and its Neighbours. Frames, Fields, and Contrasts. New Essays in Semantic and Lexical Organization. Toim. ADRIENNE LEHRER – EVA FEDER KITTAY. S. 75–102. Lawrence Erlbaum Associates, Hillsdale, New Jersey. GEERAERTS, DIRK 1997: Diachronic Prototype Semantics. A Contribution to Historical Lexicology. Oxford Studies in Lexicography and Lexicology. Claren- don Press, Oxford. GEERAERTS, DIRK – GRONDELAERS, STEFAN – BAKEMA, PETER 1994: The Struc- ture of Lexical Variation. Meaning, Naming, and Context. Cognitive Linguistics Research 5. Mouton de Gruyter, Berlin – New York. GRANÖ, J. G. 1930: Puhdas maantiede. Tutkimusesimerkeillä Suomesta ja Viros- ta valaistu metodologinen selvitys. WSOY, Porvoo. HAARALA, RISTO 1981: Sanastotyön opas. KKTKJ 16. KKTK, Valtion painatus- keskus, Helsinki. ––––– 1989: Sanat tiedon ja taidon palveluksessa. Nykysuomen sanavarat, s. 259–275. HAHMO, SIRKKA-LIISA 1994: Grundlexem oder Ableitung? Die finnischen Nomina der Typen kämmen und pähkinä und ihre Geschichte. Studia Fennica Linguistica 5. SKS, Helsinki. HAKULINEN, AULI 1983: Kielitieteen suomalaisuus. Kauas on pitkä matka. Kir- joituksia kahdesta kotiseudusta. Kalevalaseuran vuosikirja 72. Toim. PEKKA LAAKSONEN – SIRKKA-LIISA METTOMÄKI. S. 18–26. SKS, Helsinki. HAKULINEN, AULI – OJANEN, JUSSI 1993: Kielitieteen ja fonetiikan termistöä. SKST 324. Kolmas painos. SKS, Helsinki. HAKULINEN, KERKKO 1978: Sirpaleita maantieteen menneisyydestä. Suomen antropologi 2/1978, s. 91–100. Suomen antropologinen seura, Helsinki. 396 HAKULINEN, LAURI 1933: Über die semasiologische Entwicklung einiger meteo- rologisch-affektivischen Wortfamilien in den ostseefinnischen Sprachen. Studia Fennica 1. SKS, Helsinki. ––––– 1966: Polysemiasta. Sananjalka 8, s. 5–16. ––––– 1969: Suomen sanaston käännöslainoja. SKST 293. SKS, Helsinki. ––––– 1979: Suomen kielen rakenne ja kehitys. Neljäs, korjattu ja lisätty painos. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. HALLIDAY, M. A. K. 1976: System and Function in Language. Selected Papers. Toim. G. R. KRESS. Oxford university Press, London. ––––– 1985: An Introduction to Functional Grammar. Edward Arnold, London. HALILA, AIMO 1949: Suomen kansakoululaitoksen historia. Kolmas osa: piirija- koasetuksesta oppivelvollisuuteen. Suomen tiedettä No 3,3. Suomalainen tie- deakatemia. WSOY, Porvoo–Helsinki. ––––– 1963: Jyväskylän seminaarin historia. WSOY, Porvoo–Helsinki. HERLIN, ILONA 2003: Sanat ja asiat. Virittäjä 1/2003, s. 116–122. HOFFMANN, LOTHAR 1985: Kommunikationsmittel Fachsprache. Eine Einfüh- rung. 2. korjattu painos. Gunter Narr Verlag, Tübingen. HORILA, TAPIO 1967: 1800-luvun geologiset uudissanat Antero Vareliuksen kie- lessä. SKST 285. SKS, Helsinki. HURSKAINEN, SILJA 2005: Mutkamäenlaskusta alppihiihtoon. 43 urheilumuodon nimen etymologiaa. Suomen kielen pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto. HUUMO, KATJA 2005: ”Perkeleen kieli” – suomen kieli ja poliittisesti korrekti tiede 1800-luvulla. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 166. Suo- men Tiedeseura, Helsinki. HÄKKINEN, KAISA 1985: Suomen kielen vanhimmasta sanastosta ja sen tutkimi- sesta. Suomalais-ugrilaisten kielten etymologisen tutkimuksen perusteita ja me- todiikkaa. Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitoksen julkai- suja 17. Toinen, muuttamaton painos. Turun yliopisto, Turku. 397 ––––– 1990: Mistä sanat tulevat? Suomalaista etymologiaa. Tietolipas 117. SKS, Helsinki. ––––– 1994a: Agricolasta nykykieleen. Suomen kirjakielen historia. WSOY, Porvoo–Helsinki–Juva. ––––– 1994b: Miten suomesta tehtiin sivistyskieli 1800-luvulla. Volgalaiskielet muutoksessa. Volgalaiskielten symposiumi Turussa 1.–2.9.1993. Turun yliopis- ton suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitoksen julkaisuja 45. S. 149–163. Tu- run yliopisto, Turku. ––––– 2000: Suomen kirjakielen sanaston vakiintuminen. Esimerkkinä suoma- laiset linnunnimet. Pipliakielestä kirjakieleksi. S. 254–278. ––––– 2003: Diakronia synkroniassa: Suomen linnunnimistön rakenne ja kehi- tys. Erikoiskielet ja käännösteoria, s. 30–48. ––––– 2004: Linnun nimi. Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki. ––––– (tulossa): Suomen kielen historia 2: Suomen kielen tutkimuksen historia. Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitoksen julkaisuja. IKOLA, OSMO 1965: Suomen kielen kehityskaudet. Sananjalka 7, s. 32–40. ––––– 1983: Porthan kielentutkijana. Sananjalka 25: s. 7–22. ––––– 1984: Suomen kielen historia. Nykysuomen rakenne ja kehitys 2, s. 111– 138. ––––– 1985: Lauri Hakulinen 6.10.1899–2.3.1985. Sananjalka 27, s. 157–160. ––––– 2000: Nykysuomen opas. Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitie- teen laitoksen julkaisuja 66. Turun yliopisto, Turku. ISK = HAKULINEN, AULI (päätoim.) – VILKUNA, MARIA – KORHONEN, RIITTA – KOIVISTO, VESA – HEINONEN, TARJA RIITTA – ALHO, IRJA 2004: Iso suomen kie- lioppi. SKST 950. SKS, Helsinki. ITKONEN, ERKKI 1966: Kieli ja sen tutkimus. WSOY, Helsinki. ITKONEN, TERHO 1993: ”Armeenian invaliidit”. Pitkä vai lyhyt vokaali vierassa- noissa? Kielikello 4/1993, 17–22. KKTK, Helsinki. 398 JARVA, VESA 2003: Venäläisperäisyys ja ekspressiivisyys suomen murteiden sa- nastossa. Jyväskylä studies in humanities 5. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä. JOKI, AULIS J. 1989: Sanastomme perusainekset. Nykysuomen sanavarat, s. 7– 27. JOHNSON, MARK 1987: The Body in the Mind. The University of Chicago Press, Chicago–Lontoo. JOHNSON-LAIRD, PHILIP NICHOLAS 1988: The computer and the mind. An intro- duction to cognitive science. Cambridge, Harvard University Press. JUSSILA, RAIMO 1988: Agricolan sanasto ja nykysuomi. Mikael Agricolan kieli. Toim. ESKO KOIVUSALO. Tietolipas 112. S. 203–228. SKS, Helsinki. ––––– 1998: Vanhat sanat. Vanhan kirjasuomen ensiesiintymiä. SKST 696. KKTKJ 101. SKS–KKTK, Helsinki. JUSSILA, RAIMO 2000: Vanhan kirjasuomen sanaston kasvu. Pipliakielestä kirja- kieleksi. S. 279–292. JÄÄSKELÄINEN, PETRI 2004: Instrumentatiivisuus ja nykysuomen verbinjohto. Semanttinen tutkimus. Jyväskylä Studies in Humanities 22. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä. KAGEURA, KYO 1995: Towards the Theoretical Study of Terms – A Sketch from the Linguistic Viewpoint. Terminology 1(1), s. 103–119. International journal of theoretical and applied issues in specialized communication. John Benjamins Publishing Company, Amsterdam. KANGASNIEMI, HEIKKI 1997: Sana, merkitys, maailma. Katsaus leksikaalisen se- mantiikan perusteisiin. Finn Lectura, Helsinki. KAPIALA, ULLA-HELENA 2003: Voiko mielenterveyden häiriöitä ymmärtää ja nimetä? Psykiatria ja sen diagnoosinimikkeet. Acta Wasaensis No 121. Kielitie- de 25. Vaasan yliopisto, Vaasa. KARIHALME, OILI 1996: Muotoilun teoriasanaston termistyminen. Acta Wasaen- sis No 51. Kielitiede 10. Vaasan yliopisto, Vaasa. ––––– 1997: Muotoilun teoriasanaston termistyminen. Väitöksenalkajaisesitelmä Vaasan yliopistossa 9. marraskuuta 1996. Virittäjä 101, s. 251–256. 399 KARLSSON, FRED 1983: Suomen kielen äänne- ja muotorakenne. WSOY, Por- voo–Helsinki–Juva. KARVONEN, PIRJO 1995: Oppikirjateksti toimintana. SKST 632. SKS, Helsinki. KH = HAKULINEN, KERKKO 1996: Maailman paikannimet. Oikeinkirjoitusopas. Uusittu laitos. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. Kielitoimiston sanakirja. 2004. MOT-sanakirjasto. KKTK–Kielikone, Helsinki. Kielitoimiston sanakirja. 2006. KKTKJ 140. KKTK, Helsinki. KIURU, SILVA 2000: Näkökulmia 1800-luvun kirjasuomen variaatioon. Kään- nöskirjallisuus ja sen kritiikki. S. 243–264. KKTK = Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. KKTKJ = Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja. KOCH, PETER 2001: Lexical typology from a cognitive and linguistic point of view. Language Typology and Language Universals. An International Hand- book. Volume 2. Handbooks of Linguistics and Communication Science 20.2. S. 1142–1178. Walter de Gruyter, Berlin – New York. KOIVUSALO, ESKO 1979: Mitä yleiskieli on? Virittäjä 81, s. 216–221. KOSKI, MAUNO 1982: Suomen johto-opin morfologiaa. Fennistica 4. Suomen kielen laitos, Åbo Akademi, Turku. KOSTERA, PAUL 1985: Vastineenmuodostuksesta. Kielitieteellisiä tutkimuksia nro 4. Joensuun yliopisto, Humanistinen tiedekunta, Joensuu. KOVÁCS, MAGDOLNA 2001: Code-Switching and Language Shift in Australian Finnish in Comparison with Australian Hungarian. Åbo Akademi University Press, Turku. KROHN, JULIUS 1862: Kemiallisia tiedesanoja. Suomi, s. 159–169. SKS, Helsinki Käsitteet liikkeessä. Suomen poliittisen kulttuurin käsitehistoria. Toim. MATTI HYVÄRINEN – JUSSI KURUNMÄKI – KARI PALONEN – TUIJA PULKKINEN – HENRIK STENIUS. Vastapaino, Tampere 2003. 400 Käännöskirjallisuus ja sen kritiikki. Toim. OUTI PALOPOSKI – HENNA MAKKO- NEN-CRAIG. Helsingin yliopiston käännöstieteellisiä julkaisuja 1. Ammattikiel- ten ja kääntämisen opintokokonaisuus, Helsingin yliopisto, Helsinki. LAINE, PÄIVI 2000: Synteesitieteen sanaston erityispiirteet ja tutkimisen ongel- mat: esimerkkinä maantiede. Virittäjä 4/2000, s. 589–596. ––––– 2001: August Ahlqvist maantieteen sanaston kehittäjänä. Sananjalka 43, s. 80–96. ––––– 2003a: Milloin erikoiskielestä tulee erikoiskieli? Erikoiskielet ja käännös- teoria, s. 158–168. ––––– 2003b: Sanomalehdet oppikirjoina. Esimerkkinä ensimmäiset suomenkie- liset maantieteelliset kirjoitukset. Suomettaren helmoista. S. 85–122. LAKOFF, GEORGE – JOHNSON, MARK 1980: Metaphors we live by. University of Chicago Press, Chicago. LAKOFF, GEORGE 1987: Women, Fire, and Dangerous Things. What Categories Reveal about the Mind. The University of Chicago Press, Chicago. LANDAU, SIDNEY I. 1989: Dictionaries. The Art and Craft of Lexicography. Cambridge University press, Cambridge. LANGACKER, RONALD W. 1987: Foundations of Cognitive Grammar. Volume I: Theoretical Prerequisites. Stanford University Press, Stanford. ––––– 1988: On overview of cognitive grammar. Topics in cognitive linguistics. Toim. BRYGIDA RUDZKA-OSTYN. S. 53–94. John Benjamins, Amterdam. ––––– 1991: Foundations of Cognitive Grammar. Volume II: Descriptive Appli- cation. Stanford University Press, Stanford. LAPPALAINEN, ANTTI 1984: Alexander Ervard Modeen, oppikirjantekijä ja maan- tieteen opetuksen uranuurtaja. Koulu ja menneisyys. Suomen kouluhistoriallisen seuran vuosikirja XXII. Suomen kouluhistoriallinen seura, Helsinki. LAUERMA, PETRI 2001: Klaus Kemelli ja varhaisnykysuomen unohdetut uudista- jat. Virittäjä 4/2001, s. 561–579. ––––– 2004: Aluemurre vai murteiden yhdistelmä? Keskustelu kirjakielen perus- tasta 1800-luvun alkupuolella. Yhteistä kieltä tekemässä, s. 136–170. 401 LAURÉN, CHRISTER – MYKING, JOHAN – PICHT, HERIBERT 1997: Terminologi som vetenskapsgren. Med bidrag av Anita Nuopponen och Nina Puuronen. Stu- dentlitteratur, Lund. LEHIKOINEN, LAILA – KIURU, SILVA 1998: Kirjasuomen kehitys. 4. painos, uudis- tettu laitos. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, Helsinki. LEHRER, ADRIENNE 1990: Prototype theory and its implications for lexical analy- sis. Meanings and prototypes. Studies in linguistic categorization. Toim. S. L. TSOHATZIDIS. S. 368–381. Routledge, Lontoo – New York. LEINO, PENTTI 1983: Ajaako suomen kieli ajattelemaan suomalaisesti? Ny- kysuomen rakenne ja kehitys 1. Näkökulmia kielen rakenteeseen. Toim. AULI HAKULINEN – PENTTI LEINO. S. 190–208. Tietolipas 93. SKS, Helsinki ––––– 1993: Polysemia – kielen moniselitteisyys. Suomen kielen kognitiivista kielioppia 1. Kieli 7. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, Helsinki. ––––– 1994: Morfeemien polysemia. Näkökulmia polysemiaan, s. 11–35. LEIVISKÄ, IIVARI 1938: Matemaattinen maantiede. WSOY, Porvoo–Helsinki. LÖNNROT, ELIAS 1858: Kasvikon oppisanoja. SKS, Helsinki. ––––– 1860: Flora Fennica – Suomen kasvisto: kokoelma. SKS, Helsinki. ––––– 1958 [1867–1880]: Suomalais-ruotsalainen sanakirja. Kolmas manul- menetelmällä jäljennetty painos. WSOY, Porvoo–Helsinki. LÖYTÖLÄ, RAIJA 1987: Geografiska forskningsrapporter – några aspekter på geografins teknolekt. Erikoiskielet ja käännösteoria. S. 25–46. Maamiehen ystävä 1844. Numero 23. Helsingin yliopiston historiallinen sano- malehtikirjasto. Elektroninen palvelu: http://digi.lib.helsinki.fi/. Helsingin yli- opiston kirjasto, Helsinki. Käyttöaika maaliskuu 2002. Maat ja kansat. Maantieteellinen tietokirja. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsin- ki 1980. Mehiläinen, maaliskuu, 1836. Elias Lönnrotin valitut teokset 2: Mehiläinen. Toim. Raija Majamaa. S. 33–48. SKST 531. SKS, Helsinki. 402 MIKONE, EVE 2002: Deskriptiiviset sanat. Määritelmät, muoto ja merkitys. SKST 879. SKS, Helsinki. MS = MAKKONEN, YRJÖ 1984: Maantiedon sanastoa. Omakustanne, Ruovesi. NES = HÄKKINEN, KAISA 2004: Nykysuomen etymologinen sanakirja. WSOY, Helsinki. NIRVI, R. E. 1952: Synonyymitutkimuksia sukulaisnimistön alalta. Suomi 106:1. SKS, Helsinki. NORDMAN, PETRUS 1898: Maantieteen Opetuksen tarkoitus, Välikappaleet ja Metoodi. Suom. A. R. Blomqvist. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. NS = Nykysuomen sanakirja. WSOY, Porvoo–Helsinki 1951–1961. NSS = Nykysuomen sivistyssanakirja. Vierasperäiset sanat. Toim. Nykysuomen laitos. SKS, WSOY, Porvoo–Helsinki 1973. NUOLIJÄRVI, PIRKKO 1999: Yleiskielen ja erikoiskielten raja – veteen piirretty viiva. Terminfo 4, s. 12–16. NUOPPONEN, ANITA 1987: Bakrund till en terminologisk undersökning. Erikois- kielet ja käännösteoria. S. 90–95. NUOPPONEN, ANITA 2003, Käsiteanalyysi asiantuntijan työvälineenä. Kieli ja asiantuntijuus. AFinLa-vuosikirja, s. 13–24. Toim. MERJA KOSKELA – NINA PILKE. Suomen soveltavan kielitieteen yhdistys, Jyväskylä. NUUTINEN, OLAVI 1962: Nykysuomen sanakirjan VI osa valmistunut. Virittäjä, s. 84–85. NUUTINEN, OLLI 1989: Käännöslainat. Nykysuomen sanavarat, s. 110–126. Nykysuomen rakenne ja kehitys 2. Toim. HEIKKI PAUNONEN – PÄIVI RINTALA. Tietolipas 95. SKS, Helsinki. Nykysuomen sanavarat. Toim. JOUKO VESIKANSA. Werner Söderström Osakeyh- tiö, Porvoo–Helsinki–Juva 1989. NYLANDER, WILLIAM 1849: Finska Foglars Finska namn, systematiskt ordnade. Suomi 1848. SKS, Helsinki. 403 Näkökulmia polysemiaan. Suomen kielen kognitiivista kielioppia 2. Kieli 8. Toim. PENTTI LEINO – TIINA ONIKKI. Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, Helsinki 1994. OGDEN, C. K. – RICHARDS, I. A. 1979 [1923]: The Meaning of Meaning. A Study of the Influence of Language upon thought and of the Science of Symbolism. A Harvest / HBJ Book, New York – Lontoo. ONIKKI, TIINA 1996: Kahden suunnan taitteessa. Lauri Hakulisen väitöskirjan vastaanotto. Virittäjä 2/1996, s. 259–267. PAIKKALA, SIRKKA 2004: Se tavallinen Virtanen. Suomalaisen sukunimikäytän- nön modernisoituminen 1850-luvulta vuoteen 1921. SKST 959. SKS, Helsinki. PALOPOSKI, OUTI 2000: ”Nerontuotteita maailmankirjallisuudesta” – Suomen- nosten historia 1800-luvulta nykypäivään. Käännöskirjallisuus ja sen kritiikki. S. 20–33. ––––– 2004: Suomennoskirjallisuus 1800-luvun alkupuolella. Yhteistä kieltä te- kemässä, s. 41–72. PANTERMÖLLER, MARKO 2003: Zur orthographischen Integration von Fremd- wörten im Finnischen. Veröffentlichungen der Societas Uralo-Altaica 60. Har- rassowitz Verlag, Wiesbaden. PAUNONEN, HEIKKI 1996: Suomen kielen ohjailun myytit ja stereotypiat. Virittä- jä 4/1996, s. 544–555. PAUNONEN, HEIKKI – RINTALA, PÄIVI 1984: Kielen vaihtelu ja muuttuminen tut- kimuskohteena. Nykysuomen rakenne ja kehitys 2, s. 9–26. PEKKANEN, TUOMO 1985: Johdanto. BURE, ANDERS: Pohjoismaiden kuvaus v. 1626. Suomennos, johdanto, selitykset TUOMO PEKKANEN. SKST 427. PELTONEN, PÄIVI 1998: Luonnonmaantieteen suomenkielisen termistön muotou- tuminen ja vakiintuminen. Suomen kielen pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto. PENTTILÄ, AARNI 1963: Suomen kielioppi. Toinen, tarkistettu painos. WSOY, Porvoo–Helsinki. PICHT, HERIBERT – DRASKAU, JENNIFER 1985: Terminology: an introduction. The Copenhagen School of Economics. The University of Surrey, Surrey. 404 PIETARINEN, AHTI-VEIKKO 2006: Semantiikan historia Suomessa vuosina 1900– 1950. Virittäjä 1/2006, s. 70–84. PIHKALA, TEIJA 2001: Sosioterminologia: lyhyt oppimäärä. Terminfo 1, s. 6–7. Pipliakielestä kirjakieleksi. Toim. MATTI PUNTTILA – RAIMO JUSSILA – HELENA SUNI. KKTKJ 105. KKTK, Helsinki 2000. PITKÄNEN, KAARINA 2003: Kasvitieteellinen terminologia ja sen syntyhistoria suomen kielessä. Erikoiskielet ja käännösteoria, s. 263–273. ––––– 2004: Lainaamalla uudissanoja – käännöslainat kasvitieteen terminologi- assa. Erikoiskielet ja käännösteoria. VAKKI-symposiumi XXIV. Vaasa 7.– 8.2.2004. Toim. MERJA KOSKELA – NINA PILKE. Vaasan yliopiston käännösteo- rian, ammattikielten ja monikielisyyden tutkijaryhmän julkaisut 31. S. 252–261. Vaasan yliopisto, Vaasa. ––––– 2005: Kasviopin termityötä 1850-luvun Suomessa. Terminfo 2, s. 7–9. ––––– (tulossa): Suomi tieteen kieleksi. Elias Lönnrot kasvitieteellisen termistön luojana. Tekeillä oleva väitöstutkimus. RAHKO, HANNA 2005: Frans Ferdinand Ahlmanin ruotsalais-suomalaisessa sa- nakirjassaan (1865) suomen kieleen lainaamien vierassanojen ensiesiintymät. Suomen kielen pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto. RAPOLA, MARTTI 1936: Suomen sanat erä ja erämaa. Virittäjä 40, s. 106–121. ––––– 1956: Murteiden taistelu – mitä se oli ja mitä se ei ollut. Kalevalaseuran vuosikirja 36. s. 15–24. WSOY, Porvoo–Helsinki. ––––– 1960: Sanojemme ensiesiintymiä Agricolasta Yrjö Koskiseen. Valikoima. Tietolipas 22. SKS, Helsinki. ––––– 1962: Vanha kirjasuomi. Toinen, uudistettu painos. Tietolipas 1. SKS, Helsinki. RAUKKO, JARNO 1994: Polysemia: Merkitysten verkosto – merkityksen verkko. Näkökulmia polysemiaan, s. 36–69. RIKKINEN, HANNELE 1980: Maantieteen asema ja sisällön kehitys Suomen oppi- kouluissa 1500–1770. Terra 92/2, s. 88–105. 405 RINTALA, PÄIVI 1998: Kielikäsitys ja kielenohjailu. Sananjalka 40, s. 47–65. ROSBERG, J. E. 1919: Mitä on maantiede? Terra 31, s. 1–26. ROSCH, ELEANOR 1978: Principles of Categorization. Cognition and Categoriza- tion. S. 27–48. ROSCH, ELEANOR – MERVIS, CAROLYN B. 1975: Family Resemblances: Studies in the Internal Structure of Categories. Cognitive Psychology 7, s. 573–605. El- sevier. ROSCH, ELEANOR – MERVIS, CAROLYN B. – GRAY, WAYNE D. – BOYNES-BRAEM, PENNY 1976: Basic Objects in Natural Categories. Cognitive Psychology 8, s. 382–439. Elsevier. RUOPPILA, VEIKKO 1943: Kotieläinten nimitykset suomen murteissa I. Hevonen, nauta, lammas, vuohi. SKS, Helsinki. ––––– 1947: Kotieläinten nimitykset suomen murteissa II. Sika, koira, kissa, sii- pikarja. SKST 222. SKS, Helsinki. SAARIKIVI, JANNE 2004: Is there Palaeo-European substratum interference in western branches on Uralic? Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 90, s. 187–214. Suomalais-ugrilainen Seura, helsinki. SAGER, JUAN C. 1990: A Practical Course in Terminology Processing. John Benjamins Publishing Company, Amsterdam–Philadelphia. SAJAVAARA, PAULA 1989: Vierassanat. Nykysuomen sanavarat, s. 64–109. Sananjalka. Suomen Kielen Seuran vuosikirja. Suomen Kielen Seura, Turku. SAOB = Svenska Akademiens Ordbok. Hakusanat A–till. Saanti: Internet http://g3.spraakdata.gu.se/saob/. Käyttöaika tammikuu 2006 – syyskuu 2006. SCHIPPAN, THEA 1992: Lexikologie der deutschen Gegenwartssprache. Max Niemeyer Verlag, Tübingen. SIVONEN, JARI 2005: Mutkia matkassa. Nykysuomen epäsuoraa reittiä ilmaisevi- en verbien kognitiivista semantiikkaa. SKST 1017. SKS, Helsinki. ––––– 2006: R. E. Nirvi synonymianäkemys sanasemantiikan tutkijana. Virittäjä 3/2006, s. 397–407. 406 SIVULA, JAAKKO 1989: Deskriptiiviset sanat. Nykysuomen sanavarat, s. 165– 182. SKES = Suomen kielen etymologinen sanakirja. Suomalais-ugrilainen Seura, Helsinki 1974–1978. SKS = Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. SKST = Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia. Suomalaisen Kirjalli- suuden Seura, Helsinki. SMS = Suomen murteiden sanakirja. A–konkelopuu. KKTKJ 36. KKTK–SKS, Helsinki 1985–2003. SSA = Suomen sanojen alkuperä. Etymologinen sanakirja. SKST 556. KKTKJ 62. SKS–KKTK, Helsinki 1992–2000. Suomettaren helmoista. Tutkielmia 1800-luvun suomen kielestä. Toim. TOMMI KURKI – PÄIVI LAINE – ARJA LAMPINEN. Kirja-Aurora, Turku. TAPANA, PENTTI 2003: Maantiedettä, ideologiaa ja idealismia. Suomi kansakou- lun maantiedon oppikirjoissa 1900–1939. Turun yliopiston julkaisuja C 196. Turun yliopisto, Turku. TARKIAINEN, V[ILJO] 1958: Mikael Agricola. Tutkielmia. Toim. SULO HALTSO- NEN. SKS, Helsinki. TAYLOR, JOHN R. 1995: Linguistic Categorization. Prototypes in Linguistic The- ory. Toinen painos. Clarendon Press, Lontoo. TEMMERMAN, RITA 2000: Towards new ways of terminology description. The sosiocognitive-approach. Terminology and lexicography research and practice volume 3. John Benjamins Publishing Company, Amsterdam–Philadelphia. Terminfo. Sanastokeskus TSK, Helsinki. Terra. Suomen maantieteellisen seuran aikakauskirja. Suomen maantieteellinen seura, Helsinki. TIITTA, ALLAN 1994: Harmaakiven maa. Zacharias Topelius ja Suomen maan- tiede. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 147. Suomen Tiedeseura, Helsinki. 407 ––––– 1999: Daniel Djurberg ja koulumaantieteen kehitys. DJURBERG, DANIEL 1999 [1804]: Geografia alkavillen Samuel Rinta-Nikkolalta. S. 263–279. ––––– 2000: Maantieteellisen tutkimuksen vakiintuminen. Suomen tieteen histo- ria 3: luonnontieteet, lääketieteet ja tekniset tieteet. Päätoim. PÄIVIÖ TOMMILA. S. 308–313. WSOY, Helsinki. TOMMILA, PÄIVIÖ 1988: Suomen sanomalehdistön alkuvaiheet. Suomen lehdis- tön historia I. Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905. Toim. PÄIVIÖ TOMMILA – LARS LUNDGREN – PIRKKO LEINO-KAUKIAINEN. Sanomalehtien liitto, Kuopio. TN = ERVASTI, VEIKKO – KYTÖMÄKI, JORMA – PAANANEN, JUHANI 1995: Terra nova. Toinen painos. WSOY, Porvoo–Helsinki. TS = Terminologian sanasto. Tekniikan Sanastokeskuksen julkaisuja 9. Teknii- kan Sanastokeskus, Helsinki 1986. TSK = Sanastotyön sanastoa. Sanastokeskus TSK. Saanti: Internet www.tsk.fi. Päivitetty 11.3.2003. Käyttöaika maaliskuu 2006. TUNKELO, E. A. 1906: Vierasperäisten sanain oikeinkirjoituksesta. Virittäjä, s. 148–156. ––––– 1907: Vierasperäiset sanat. Virittäjä, s. 53–89. TUOMI, TUOMO 1989: Yleiskielemme murrepohjainen sanasto. Nykysuomen sa- navarat, s. 28–56. TUOVILA, SEIJA 2005: Kun on tunteet. Suomen kielen tunnesanojen semantiik- kaa. Acta Universitatis Ouluensis. B Humaniora 65. Oulun yliopisto, Oulu. TURUNEN, AIMO 1949: Kalevalan sanakirja. SKST 235. SKS, Helsinki. ––––– 1952: Nykysuomen sanakirjan I osa ilmestynyt. Virittäjä, s. 44–49. USS = Uusi sivistyssanakirja. Toim. ANNUKKA AIKIO, uusinut RAUNI VORNA- NEN. 15. painos. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. VAITTINEN, TANJA 2003: Daniel Europaeus ja suomen kielen johto-oppi. Suo- mettaren helmoista. S. 174–199. VASENIUS, VALFRED 1878–1901: Suomalainen kirjallisuus 1544–1900. Aak- kosellinen ja aineenmukainen luettelo. SKST 57. SKS, Helsinki. 408 VES = KALEVI KOUKKUNEN 1990: Atomi ja missi. Vierassanojen etymologinen sanakirja. WSOY, Porvoo–Helsinki–Juva. VESIKANSA, JOUKO 1978: Miljoona sanaa. WSOY, Porvoo–Helsinki–Juva. ––––– 1989: Yhdyssanat. Nykysuomen sanavarat, s. 213–258. WIGNELL. P. – MARTIN, J. R. – EGGINS, S. 1993: The Discourse of Geography: Ordering and Explaining the Experiental world. HALLIDAY, M. A. K. – MARTIN, J. R.: Writing Science: Literacy and Discursive Power. S. 136–165. The Falmer Press, London. VILKUNA, KUSTAA 1930: Kansanomaiset hevosvaljaat. Sanakirjasäätiö, Helsin- ki. ––––– 1950: Vuotuinen ajantieto: vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomai- sesta talous- ja sääkalenterista enteineen. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki. Virittäjä. Kotikielen Seuran aikakauslehti. Kotikielen Seura, Helsinki. WITTGENSTEIN, LUDWIG 1981 [1953]: Filosofisia tutkimuksia. Suom. Heikki Nyman. WSOY, Porvoo–Helsinki–Juva. VKS = Vanhan kirjasuomen sanakirja. A–K. KKTKJ 33. KKTK – Valtion pai- natuskeskus, Helsinki 1985–1994. WÜSTER, EUGEN 1979: Einführung in die allgemeine Terminologielehre und terminologische Lexicographie. Springer, Wien. Yhteistä kieltä tekemässä. Näkökulmia suomen kirjakielen kehitykseen 1800- luvulla. Toim. KATJA HUUMO – LEA LAITINEN – OUTI PALOPOSKI. SKST 979. SKS, Helsinki. ZGUSTA, LADISLAV 1990: Onomasiological change: Sachen-change reflected by Wörter. Research Guide on Language Change. Toim. EDGAR C. POLOMÉ. Trends in Linguistics Studies and Monographs 48. S. 389–398. Mouton de Gruyter, Berlin. 409 LIITE 1. Aineiston oppikirjat ja lukemistot Ahlqvist 1844 = Platou, Ludwig Stoud 1844: Geografia eli Maan Opas. Suomentanut A[ugust]. E[ngelbrekt]. Ahlqvist. Ahlqvistin kääntämän oppikirjan sisältö poikkeaa varhaisemman, Daniel Djurbergin oppikir- jan sisällöstä olennaisesti. Oppikirja on kirjoitettu Venäjän vallan alla, ja se vastaa hallinnolli- sesta paineesta syntyneeseen oppikirjapaineeseen. Teos on myös suppeampi kuin Rinta- Nikkolan käännös. Oppikirja alkaa sanastollisesti mielenkiintoisella johdanto-osalla, jossa määritellään kä- sitteitä laajasti. Jonkinlaisen määritelmän saavat tieteenala, kartat ja karttapallot, näköala, pää- ilmansuunnat, maailmankaikkeus eli tähdet ja planeetat, peninkulma, ja kaikki kartografiset käsitteet, ilmasto ja peruskäsitteet, kuten SAARI, NIEMI, LAAKSO, VUORI, MERI ja SALMI. Lisäksi perustellaan monelta kannalta maan pyöreys ja kerrotaan ajanlaskun perusteista, vuodeajoista ja vuorokausista. Johdannossa nimetään myös maanosat ja valtameret sekä käydään läpi ns. väestömaantiedettä, sivistystä, uskontoja ja kansoja. Myös maat ja niiden hallinnot esitellään lyhyesti. Johdanto päättyy kauppatavaroiden ja elinkeinojen esittelyyn. Johdannon ja määrit- telyn pituus on yhteensä 19 sivua. Seuraavaksi käsitellään Eurooppa. Ensin esitellään yleisesti rajat, pinta-ala, asukkaat, meret, lahdet, salmet, joet, järvet, vuoret, niemet ja ilmasto sekä luonnontuotteet. Yleisesti mainitaan myös maat ja uskonto, sivistys ja kauppa. Seuraavaksi esitellään maat varsin tark- kaan. Kerrotaan rajat, pinta-ala, vuoret, järvet ja joet sekä esitellään kaupungit, esim. Ruotsis- ta on mainittu kymmenen kaupunkia. Kaupungeista annetaan tietoja vähän, vain asukasluku ja hallinnollisesti keskeiset laitokset. Jokaisesta maasta esitellään myös maan laatua, kansaa, hallintoa ja kauppaa. Selvästi laajemmin on kuvattu ”Suur Ruhtinanmaa Suomi”, jonka läänit on esitelty tarkkaan, ja esimerkiksi kaupungeista kerrottu paljon. Eurooppaa käsittelevistä 73 sivuista 20 käsittelee Suomea. Aasia on esitelty kokonaisuutena. Yleisesti käsitellään rajat, pinta-ala, väkiluku, vesis- töt, vuoret, maat ja kaupungit sekä maanlaatu, elinkeinot ja kauppa. Tarkemmin esitellään maittain vain joitakin kaupunkeja, joista kerrotaan sijainti ja hallinnollinen merkitys. Kaiken kaikkiaan Aasia käsitellään kuusi sivua. Afrikka ja Amerikka käsitellään Aasian tapaan. Afri- kan käsittelyä on neljä sivua ja Amerikkaa kahdeksan. Australia on esitelty lyhyesti vain osil- taan, alaltaan ja elinkeinoiltaan. Kaupunkeja ei ole esitelty lainkaan, ja sivuja Australia on saanut vain kaksi. Ahlqvist 1855 = Platou, Ludwig Stoud 1855: Geografia eli Maan-Tieto. Toinen painos. Ahlqvistin kääntämän Platoun oppikirjan muut painokset noudattavat perusrakenteeltaan en- simmäistä painosta. Toisessa painoksessa erona on vain Afrikan osuuden supistuminen edelli- sestä painoksesta. Nyt Afrikka on esitelty vain yleisesti ja kaupungit on jätetty pois. Sivumää- rissä teoksissa on eroja, mutta nämä erot selittyvät paljolti painoteknisistä syistä. Ahlqvist 1859a = [Platou, Ludwig Stoud] 1859: Maan-Tiede. Kolmas painos. Ahlqvistin kääntämän Platoun oppikirjan muut painokset noudattavat perusrakenteeltaan en- simmäistä painosta. Kolmannessa painoksessa sisältö pysyy samana. Sivumäärissä teoksissa on eroja, mutta nämä erot selittyvät painoteknisistä syistä. LIITE 1 410 Ahlqvist 1861 = Wennberg, M. 1861: Oswiitta Yleiseen Maatieteesen, ala-alkeis- ja kansa- koulujen tarpeeksi. F[redrik]. A[hlqvist] - n suomentama. Wennbergin oppikirja on kooltaan hyvin pieni, ja sen sivumääräkin jää 29:ään. Kirjan jokai- nen sivu on rakennettu selitys- tai opetusosasta ja laajasta kysymysosasta. Tekijän mukaan tekstiosasta ei pitäisikään löytyä vastauksia kaikkiin kysymyksiin, vaan kartoista ja päättele- mällä tehtävät voidaan ratkaista. Kysymykset ovatkin sekä sisällöltään että sanastoltaan vai- keita. Monia termejä ei tekstissä ole lainkaan. Ensin käsitellään kartografisia ja tähtitieteellisiä peruskäsitteitä, ja sitten määritellään keskeiset geomorfologiset ja vesistölliset termit: manner, mannermaa, saari, niemi, taipale, kannas, niemennenä, merenlahti, mutka, lahdelma, salmi, järvi, saaristo ja erämaa. Seuraavaksi esitellään lyhyesti maapallon keskeiset paikat ja meret. Eurooppaa käsitellään tarkemmin kolme ja puoli sivulla, siis lyhyesti vain luettelemalla maan- tieteellinen nimistö. Maita ei tekstiosassa käsitellä lainkaan. Aasian käsittely saa kolme sivua, Afrikan kaksi, Pohjois-Amerikan kaksi, Etelä-Amerikan kaksi ja Australian yhden. Ahlqvist 1871 = [Platou, Ludwig Stoud] 1871: Yleinen Maatiede. Neljäs, parannettu painos. Ahlqvistin kääntämän Platoun oppikirjan muut painokset noudattavat perusrakenteeltaan en- simmäistä painosta. Neljännessä parannetussakin painoksessa sisältö pysyy suunnilleen sa- mana. Sivumäärissä teoksissa on eroja, mutta nämä erot selittyvät painoteknisistä syistä. Bäckwall 1876 = Topelius, Z. 1876: Lukukirja alimmaisille oppilaitoksille Suomessa. Toinen Jakso. Maamme Kirja. Suomentanut Joh. Bäckwall. Topeliuksen Maamme kirjan maantieteellisen sanaston anti on suhteellisen vähäinen. Muuta- missa luvuissa on esitelty vesistöjä ja vuoristoja sekä yksittäisiä paikkoja. Cajander 1878 = Topelius, Z. 1878: Lukukirja alimmaisille oppilaitoksille Suomessa. Toinen Jakso. Maamme Kirja. Suomentanut Joh. Bäckwall. Toinen painos. Toisen painoksen suomen kieltä korjannut P. Cajander. Topeliuksen Maamme kirjan toinen painos on kielen osalta Paavo Cajanderin parantelema. Sen maantieteellisen sanaston anti on suhteellisen vähäinen. Muutamissa luvuissa on esitelty vesistöjä ja vuoristoja sekä yksittäisiä paikkoja. Cannelin 1860 = Hallstén, A. G. J. 1860: Maantieto. Suomentanut G[ustaf]. C[annelin]. Hallstenin oppikirja jakautuu ns. määräysopilliseen, luonnolliseen ja valtiolliseen geografiaan. Määräysopillisen geografian osassa selvitetään maantieteellisen tähtitieteen peruskäsitteet ja kartografiset käsitteet. Tässä osassa jaetaan maa myös ilmastovyöhykkeisiin ja esitellään ajan- laskun perusteita. Luonnollisen geografian osassa määritellään laajahko joukko maanpinnan muotoihin liittyviä peruskäsitteitä ja vesistöjen nimitykset sekä esitellään maanosat ja valta- meret. Maanosista luetellaan tarkemmin rajat, niemimaat, saaret ja vuoristot ja vesistöt. Ylei- sesti esitellään ilmaston ja kasvi- ja eläinkunnan peruskäsitteet. Viimeinen kappale luonnolli- sen geografian osassa käsittelee ihmistä, kielikuntia, elinkeinoja, hallintoa ja uskontoja. Valtiollisen geografian osassa käsitellään maanosat ja maat tarkemmin. Käsittelyn pää- paino on paikannimien luettelemisessa. Tärkeitä ovat vuoristot ja vesistöt ja myös elinkeinoja ja luonnonrikkauksia selitetään tarkoin. Suomen suuriruhtinaanmaa on jätetty käsittelemättä kokonaan, koska ”sen maantieto on erittäin präntätty”. Eurooppaa käsitellään muuten laajasti, noin 40 sivun verran. Aasian käsittely noudattaa samaa kaavaa kuin Euroopankin. Nimien Aineiston oppikirjat ja lukemistot 411 luettelon joukossa on myös jonkin verran paikkojen luonnehdintoja. Aasian osuus on noin kymmenen sivua. Afrikan käsittelylle on varattu noin kuusi sivua ja rakenne on edellisten kaltainen. Amerikan käsittelyn sivumäärä on noin kymmenen ja Australian vain kaksi. Koko- naissivumäärä on 109. Carlsson 1862 = Carlsson, Wilh[elm]. 1862: Palestinan Maantiede Karttane. Carlssonin kirjoittama Palestinan Maantiede perustuu useaan eri lähteeseen ja sen tarkoitus on esitellä Pyhää maata. Teoksessa esitellään rajat, vesistöt, vuoristot ja kaupungit mutta pää- huomio on muussa kuin maantieteellisessä tiedossa. Suurin osa aineistosta on raamatullisia ja historiallisia tarinoita, jotka esitellään tarinaan liittyvän paikan yhteydessä. Sivujakin on vain hieman yli 30. Collan 1881 = Collan, K. 1881: Ensimäiset alkeet suure-opillisessa ja luonnon-omaisessa maantieteessä. Toinen painos. Ensimmäisen painoksen (ks. Elmgren 1867) kopio, jossa ei ole muutoksia sanastossa. < Dahm 1859 = Dahm, O[scar]. E[lis]. L[eonard]. 1859: Maantieteen Ensimäiset Alkeet, Ala- alkeis, Rahwas- ja Sunnuntaikouluin tarpeeksi. Dahmin alkujaan ruotsinkielisen alkeisoppikirjan suomennos on suppea ja luettelomainen maanosien yleisesitys. Aluksi esitellään kartografiset peruskäsitteet ja maan jako meriin ja maanosiin. Johdannoksi esitellään myös sekä sademetsä- että laviini-ilmiö. Seuraavaksi esi- tellään jokainen maanosa. Euroopasta esitellään ensin meriä, järviä ja vuoria ja sitten tarkem- min maita, joista myös luetellaan tärkeimmät maantieteelliset paikat, vuoret, niemet, vesistöt ja kaupungit. Suomi on Venäjän alla käsitelty tarkimmin eli luettelot eri paikkojen nimistä ovat laajimmat. Suomea käsitellään noin kuusi sivua. Muista maanosista maat on esitelty vain luettelemalla. Kaiken kaikkiaan kuvailevaa tietoa on vähän ja se on yleistävää. Oppikirjan kokonaissivumäärä on 38. Dannholm 1889 = Dannholm, Oskar 1889: Maantiede kansakouluja ja muita oppilaitoksia sekä yksinään lukemista varten. Alkuperäisteos: Dannholm 1889: Geografi för folkskolan och andra läroinrättningar äfven- som till själfstudium. Oppikirjan kirjoittaja kertoo itse tekevänsä oppikirjan muuttuneita vaatimuksia varten. Pää- paino on aluemaantieteellä, ja luettelemisen sijaan on pyritty kuvaamaan paikkojen piirteitä ja olosuhteita. Lyhyen johdannon, jossa mainitaan maanosat ja ilmansuunnat, jälkeen käsitteel- lään Eurooppaa. Ensin esitellään rajat, tärkeimmät niemimaat, merenlahdet ja saaret. Maiden esittely aloitetaan yllättävästi Suomesta, josta esitellään rajat, pinta-ala, vuoristot, vesistöt, ilmasto, kasvi- ja eläinkunta, asukkaat, elinkeinot ja läänit. Esittely on tarkkaa ja havainnollis- ta. Kaupungit käsitellään lääneittäin ja huomio kiinnitetään merkittäviin hallinnollisiin laitok- siin ja henkilöihin. Lopuksi käsitellään hallintoa ja vasta tässä yhteydessä mainitaan, että Suomi kuuluu Venäjän vallan alle, muuten käsittely on itsenäisen maan tapaista. Suomea kä- sitellään noin 20 sivua. Seuraavaksi esitellään Venäjää. Koko Euroopan käsittely painottuu hyödyllisiin tietoi- hin ja tarpeen mukaan määritellään esiintyviä termejä. Euroopan käsittelylle on varattu tilaa noin 90 sivua. Aasian käsittely on myös perusteellinen ja luonnonoloja kuvataan paljon. Aasia käsitellään noin 20 sivulla. Afrikan käsittelykin on monia oppikirjoja seikkaperäisempi. LIITE 1 412 Luonnonolot ja asukkaat ovat saaneet suhteellisen paljon huomiota, mutta maat esitellään luettelomaisesti ja siirtomaahallinnon näkökulmasta. Afrikkaa käsitellään alle kymmenessä sivussa. Amerikan käsittely vastaa Afrikan käsittelyä. Sivuja sille on uhrattu kuitenkin lähes 20. Australian käsittely on suppein, vain kolme sivua. Oppikirjan lopussa on yleinen osa, jos- sa esitellään ensin valtameriin liittyviä ilmiöitä, paikan määrittämistä eli kartografisia perus- käsitteitä, ilmakehää eli ilmasto- ja tuulivyöhykkeitä, ajanlaskun luonnontieteellisiä perusteita ja aurinkokunnan peruskäsitteet. Loppuosa on lyhyt ja ytimekäs, mutta kaikki käsitteet ovat saaneet jonkinlaisen määritelmän. Oppikirjan kokonaissivumäärä on 150. Elmgren 1867 = Collan, K. 1867: Ensimäiset alkeet suure-opillisessa ja luonnon-omaisessa maantieteessä. Suomentanut K. L. Elmgren. Alkuperäisteos: Collan, K. 1851: Kurs i mathematiska och fysiska geografin. Collanin oppikirja paneutuu nimensä mukaisesti kahteen maantieteen osa-alueeseen, suure- opilliseen eli kartografis-tähtitieteelliseen maantieteeseen ja luonnon-omaiseen eli maanpin- nan muotoja ja vesistöjä sekä biogeografiaa käsittelevään maantieteeseen. Teos koostuu käsit- teiden määrittelystä ja maanosien paikat on vain lueteltu seuraavasti: Salmia. Meren kurkku. Deli. Lappvesi. Skifti. Ahvenanmeri. Käsitteiden määrittelyosat ovat ansiokkaita. Käsitteet on määritelty johdonmukaisesti ja perusteellisesti. Tähtitieteellinen ja kartografinen käsitteistö on laaja, vaikka siihen on uhrattu vain kymmenen sivua. Luonnon-omaisen maantieteen peruskä- sitteet esitellään myös vain kuudella sivulla, mutta määrittelyt ovat nykymaantieteen tapaan jopa mitallisia. Teoksen heikkoutena ovat esiteltyjen ja määriteltyjen termien unohtuminen nimistön esittelyssä ja todellisessa käytössä, jossa termistö on kirjavaa. Oppikirjan teoriaosan pituus on 16 sivua ja loput 47 sivua käytetään nimiluetteloihin. Ervast 1865 = Palmblad, W. F. 1865: Geografian eli Maantieteen Oppikirja. 11:nnestä pai- noksesta suomentanut [Petter] Edv[ard]. Ervast. Edvard Ervastin suomentaman Palmbladin oppikirjan 11. painos on laaja ja perusteellinen oppikirja. Alkulauseessa ilmoitetaan, että neljä ensimmäistä arkkia on suomentanut D. E. D. Europaeus, ja hänen työtään on kiireessä jatkanut Ervast. Suomentaja on myös ajantasaistanut Palmbladin teoksen tietoja ja supistanut Ruotsin osuutta. Ruotsia on silti käsitelty laajasti. Jo esipuheesta käy ilmi, että Suomen osuus on lyhyt, mutta suomentaja ei ole katsonut tarpeelli- seksi laajentaa Suomen maantieteen esittelyä. Kokonaisuudessaan kirjassa on 367 sivua. Se on siis laajin tutkimuksen yleismaantieteen oppikirjoista. Alussa esitellään 13 sivulla suure- opillisen maantieteen alkeet. Määrittely on perusteellista: ensin kuvataan Maan muotoa ja liikuntoa, sitten Leveyttä ja pituutta, Maan akselin asemaa, Ekliptikan tähdistöjä ja merkkejä, Maan oloa auringon valossa ja Maan kuvaamista. Seuraavan luvun Luonnon-omaisen Maantieteen alkeet aloittaa Yleisiä selityksiä -osa, jossa on määritelty kaikki keskeiset geomorfologiaan ja vesistöihin liittyvät käsitteet. Määrit- telyjen jälkeen esitellään lyhyesti maapallon mantereet ja meret, vuoret ja tasangot ja järvet ja joet. Luvussa käsitellään myös maapallon klimatologiset olot yleisesti, kasvimaantieteen ylei- set ilmiöt ja jotakin eläimistäkin. Tässä luvussa on sivuja 31. Seuraavan luvun nimenä on Ih- misen Maantieteen alkeet, ja luku jakautuu osiin Sukukuntain jako ja Elämänlaatu, hallitus ja uskonto. Luvun käsittely vie kuusi sivua. Seuraavassa Valtiollisen Maantieteen luvussa käsitellään tarkemmin maanosat ja maat. Huomioon otetaan kaikissa määrittelevissä ja johdattavissa luvuissa käsiteltyjä asioita, vaikka luonnollisesti paikallisen maantieteellisen nimistön esittelylle on uhrattu paljon tilaa. Koko- naisuudessaan luku on laaja, 237 sivua. Jokaisen maanosan esittely alkaa yleisellä vesistöjen, Aineiston oppikirjat ja lukemistot 413 manneralueiden, kohoumien ja tasankojen ja järvien ja jokien esittelyllä. Myös kansallisuudet ja valtakunnat esitellään yleisesti ennen tarkempaa maittaista käsittelyä. Suomennoksessa aloitetaan Venäjän käsittelyllä. Suomen suuriruhtinaanmaa käsitellään yhtenä Venäjän osana suppeasti vain kuudella sivulla. Ruotsin ja Norjan käsittelyyn käytetään vieläkin 34 sivua, vaikka suomentaja on lyhentänyt Ruotsin osuutta. Muut Euroopan maat käsitellään kaupunkikeskeisesti lyhyesti. Saksalle on kuitenkin annettu muita enemmän tilaa. Euroopan käsittely on 129 sivua. Aasian, Afrikan, Pohjois- ja Etelä-Amerikan sekä Australian käsittelyt noudattavat Euroopan käsittelyjen kaavaa mutta ovat suppeampia. Aasiaa käsitel- lään 48, Afrikkaa 17, Pohjois-Amerikkaa 22, Etelä-Amerikkaa 12 ja Australiaa 9 sivulla. Kirjan loppuosassa on vielä luku Vanha Maantiede, jossa käsitellään ns. maantieteen historiaa eli esimerkiksi antiikin ajan valtiollista jakoa ja löytöretkiä. Oppikirjan lopussa on luettelo maantieteellisestä nimistöstä. Sanastoltaan teos on monipuolinen, sillä jo määriteltyjä termejä on paljon. Varsinaisessa maita käsittelevässä osassa termien käyttö on kuitenkin hor- juvaa. Ruotsin korostunut osuus kiinnittää nykylukijan huomion. Finelius 1848 = Finelius, K. A. 1848: Suomen Maanopas, ynnä Johdatuksen kanssa Yhteiseen Maatietoon, Sunnuntai-Kouluin tarpeeksi. Fineliuksen oppikirjassa on vain 16 sivua. Ensiksi esitellään Suomen suuriruhtinaanmaa. Ly- hyesti luetellaan rajat ja vuoristot. Vesistöt on lueteltu hieman laajemmin ja lääneittäin tarkas- tellaan myös kaupunkeja. Koko Suomen käsittely vie 10 sivua. Oppikirjan lopussa on Johda- tus yhteiseen Maa-tietoon -osa, jossa määritellään muutamia käsitteitä, mainitaan maanosat ja valtameret ja niiden lahdet ja rannoilla olevat maat. Maanosista luetellaan vielä maat ja pää- kaupungit. Kuvailevaa ainesta ei ole lainkaan. Forsman 1860 = [Forsman, Jaakko Oskar] 1860: Maanpallon kansakunnat. Tietoja Maail- man Kansoista, heidän tawoista, uskonnoista ja waiheista. Forsmanin teos on kohtuullisen laaja, etnografinen kuvaus. Siinä esitellään eri kansakunnat ja esitetään havaintoja kielestä ja elintavoista. Tarkemmin kansat jaetaan Kristusta edeltäviin ja Kristuksen jälkeisiin. Jako kuvastaa teoksen näkökulmaa, joka on saatu paljolti Raamatusta. Kansoista esitellään myös historiaa. Kokonaissivumäärä on 127. Granlund 1849 = [Hallsten, A. G. J. ] 1949: Lyhy Suomen Historia ja Maantiede kansa- koulujen tarpeeksi. Suomentanut J[ohan]. F[redrik]. Granlund. Granlundin käännös keskittyy omassa osassaan Suomen maantieteen esittelyyn. Yleisen maantieteen välttämättömät kartografiset käsitteet Granlund on sijoittanut alaviitteisiin, joissa ne myös määritellään. Suomesta esitellään sijainti kartografisesti, rajat, maakunnat, vuoret ja laaksot, vesistöt, ilmasto, luonnonvarat, eläin- ja kasvikunta, kauppa ja teollisuus, asukkaat, hallinto ja lainsäädäntö, oppilaitokset ja kirkko sekä armeija. Tarkempaan esittelyyn on otettu kokonaisuuksina läänit, joista esitellään edellä mainittuja asioita tarkemmin sekä lisäksi kau- pungit. Kokonaissivumäärä on 58. Granlund 1861 = [Hallsten, A. G. J. ] 1861: Lyhy Suomen Historia ja Maantieto kansa- koulujen tarpeeksi. Suomentanut J. F. Granlund. Kolmas korjailtu painos. Kolmas painos noudattaa täysin ensimmäisen painoksen rakennetta. Sivuja on enemmän, 77, lähinnä kirjan koon takia. Loppuun on lisätty kuitenkin piirros ja selitykset ilmansuuntien nimityksistä, sillä suomentajan mukaan niistä syntyy helposti sekaannusta. LIITE 1 414 Granlund 1873 = [Hallstén, A.G. J.] 1873: Lyhy Suomen Historia ja Maantieto kansa- koulujen tarpeeksi. Suomentanut J. F. Granlund. Kuudes painos. Kuudes ja viimeinen painos noudattaa täysin ensimmäisen ja kolmannen painoksen rakennet- ta. Sivuja on saman verran kuin kolmannessa painoksessa, 76, ja tekstiin on tehty vähän muu- toksia. Myös tämän painoksen lopussa on piirros ja selitykset ilmansuuntien nimityksistä. < Hallstén 1859 = Hallstén, A. G. J. 1859: Oppikirja Suomen Maatietehesen. Oppikirjan sisältö on hyvin samanlainen kuin Granlundin kääntämien oppikirjojen. Paljon huomiota ovat saaneet kauppa ja teollisuus, asukkaat ja hallinto ja lainsäädäntö ja oppilaitok- set. Myös vesistöt ja vuoristot esitellään tarkasti. Esitystapa on luettelomainen. Kaikki käyte- tyt termit jätetään määrittelemättä. Sivuja oppikirjassa on 62. Ignatius 1890 = Ignatius, K. E. F. 1890: Suomen maantiede kansalaisille. I, yleinen katsaus maahan ja kansaan kartoilla ja kuvilla varustettu. Ignatiuksen työ on laaja kymmenen vuoden aikana Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toi- mesta tehty teos, jonka takana on kansallisaatteen mukainen isänmaan arvostus ja sen maan- tieteen tuntemuksen tärkeyden korostaminen. Ignatius itse korostaa teoksen pyrkimystä tie- teellisyyteen mutta myös soveltumista koko kansan luettavaksi. Ignatiuksen työ onkin uraa- uurtava. Hän on käyttänyt laajasti tehtyjä tutkimuksia ja kuvauksia ja viitannut niihin alaviit- teissä. Myös Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran edistämä pitäjänkuvausten sarja on huomioi- tu teoksessa tarkasti. Teos siis lähtee silloisen suomalaisen tieteellisen tiedon pohjalta. Ky- seessä on ensimmäinen osa, mutta toista osaa ei koskaan ilmestynyt. Tekstillisesti Ignatiuksen tyyli on saanut vaikutteita niin Topeliukselta kuin pitäjänkertomuksistakin, ja hän ei pyri ny- kykäsityksen mukaan tieteellisen eksaktiin ilmaisuun. Teos on myös uraauurtavan laaja ja perusteellinen. Sivuja on 587. Lukujen otsikot ovat seuraavat: Katsaus Suomen maantieteen historiaan, Nimi, asema ja suuruus, Ympärillä olevat meret, Maan pintasuhteet ja ulkomuoto, Silmäys Suomen geologillisiin oloihin, Vuoret, Sisämaan vedet, Ilman-ala, Kasvikunta, Eläi- mistö, Suomenmaan asutus, Väestö ja sen muutokset, Suomenmaan luonnontuotteista ja niihin perustuvista elinkeinoista sekä Teollisuus, kauppa ja merenkulku. Juuti 1881 = Juuti, K. J. 1881: Suomen Maantiede. Kansakouluja warten. Juutin oppikirja jakautuu kolmeen osaan: luonnolliseen, valtiolliseen ja historialliseen maan- tieteeseen. Käsitteitä ei määritellä lainkaan. Luonnollisen maantieteen osassa käsitellään Suomen rajat ja sijainti ja maanlaatu ja nimetään vuoret ja vesistöt tarkasti. Lisäksi käsitellään ilmastoa ja elinkeinoja. Valtiollisen maantieteen osassa käsitellään valtiollisia oloja ja läänija- koa. Lääneistä esitellään tarkasti kaupungit ja luonnonolot. Historiallisen maantieteen osassa käsitellään asukkaita ja kansojen alkuperää, maan uskontoa ja maan historiallista jakoa. Ko- konaissivumäärä on 54. Teos on tekijän mukaan kirjoitettu korvaamaan jo vanhentunutta Hallsténin Suomen maantieteen oppikirjaa vuodelta 1859. Juuti 1884 = Maantieteen oppikirja kansakouluja warten. Toimittanut K. J. Juuti. Juutin toimittama oppikirja noudattaa Modeenin oppikirjan mallia siinä suhteessa, että teok- sen aloittaa perusteellinen käsitteiden määrittelyosa, jossa esitellään maailmaa tähtitieteen, kartografia, vulkanologian, geomorfologian, klimatologian, meteorologian ja etnografian kä- sittein. Osan laajuus on 11 sivua. Seuraavaksi esitellään merten ja mannerten yleinen jako ja Aineiston oppikirjat ja lukemistot 415 maanosat ja sitten käsittely etenee maanosittain. Jokaisesta maanosasta esitellään luonnolli- nen, valtiollinen ja historiallinen maantiede. Luonnolliseen maantieteeseen kuuluvat rajat, vesistöt, niemimaat, saaret, vuoret, ilmasto, elinkeinot ja infrastruktuuri. Valtiollinen maan- tiede käsittää hallitusmuodon ja uskonnon, ja historiallisessa osassa esitellään kansoja ja maan historiallisia vaiheita lyhyesti. Vain Euroopasta käsitellään tarkemmin eri maat. Maiden esit- telyn painopiste on valtion, sivistyksen, armeijan, rahaliikenteen ja kaupunkien esittelyssä. Venäjä aloittaa ja erikseen on käsitelty laajemmin isänmaa, Suomen suuriruhtinaanmaata. Suomen osalta on esitelty tarkasti niin kaupungit, kohoumat, vesistöt kuin elinkeinotkin. Myös valtiollisen ja historiallisen maantieteen osat ovat laajat. Suomen käsittely on laajuudel- taan noin 50 sivua. Muuta maanosat käsitellään lyhyesti. Koko teoksen sivumäärä on 140 si- vua. Juuti 1891 = Juuti, K. J. 1891: Suomen Maantiede. Kansakouluja warten. Neljäs painos. Vastaa täysin ensimmäisen painoksen tekstiä. Juuti 1895 = Juuti, K. J. 1895: Suomen Maantiede. Kansakouluja warten. Viides, korjattu painos. Juutin oppikirjan viides korjattu painos poikkeaa neljännen painoksen tekstistä lähes täysin. Kyse on oikeastaan uudesta oppikirjasta. Viidennen painoksen esipuheessa sanotaan, että en- simmäiseen painokseen ei muissa myöhemmissä painoksissa ole tehty muutoksia, ja siksi viidenteen painokseen haluttiin korjata virheelliset tiedot. Korjaustyö on tehty seuraavaan tapaan: ”Tätä korjaustyötä ei kumminkaan tekijä ole suorittanut, waan on se ollut uskottuna toiselle miehelle, siitä syystä, että tekijä asuu kaukana ja kirjan julkaiseminen on waatinut kiirettä.” Oppikirja jakautuu edelleen kolmeen osaan. Luonnollisen maantieteen osassa käsitel- lään edelleen Suomen rajat ja sijainti ja maanlaatu ja nimetään vuoret ja vesistöt tarkasti. Li- säksi käsitellään ilmastoa ja elinkeinoja. Teksti on kuitenkin uutta. Valtiollisen maantieteen osassa käsitellään valtiollisia oloja ja läänijakoa. Lääneistä esitellään tarkasti kaupungit ja luonnonolot. Tekstissä on joitakin samoja osia kuin edellisissä painoksissa, mutta pääosaltaan se on uutta. Historiallisen maantieteen osassa käsitellään asukkaita ja kansojen alkuperää, maan uskontoa ja maan historiallista jakoa. Tämä osa on säilynyt samanlaisena kuin edellisis- sä painoksissa. Oppikirjan kokonaissivumäärä on 47. Kartasto 1899 = Suomen kartasto. Suomen kartaston tekstiosa ilmestyi sekä suomeksi, ruotsiksi että ranskaksi. Sen tarkoitus oli ennen kaikkea todistaa Euroopalle Suomen edistynyttä kartografiaa ja tilastointia. Perustyylil- tään kartasto on Ignatiuksen teoksen kaltainen, sillä se esittelee yksityiskohtaisesti varsinai- sessa kartastossa esiintyviä ilmiöitä ja tilastoja. Tekstiosa on laaja, sillä siinä on sivuja yli 400. Maantieteellistä sanastoa olen siitä poiminut Ignatiuksen teoksen tavoin vain joitakin osista, sillä elinkeinot eli maanviljelys ja teollisuus ovat saaneet varsin runsaasti tilastollista huomiota. Suomen geologiaa on esitelty myös tarkasti. Eläimistöä ei Suomesta taas ole esitel- ty juuri lainkaan ja kasvistoakin vain joiltain osin. Teoksessa on useita arvovaltaisia kirjoitta- jia, sen aikaisia alansa huippuja. Suomenkielisen laitoksen kääntäjistä ei ole merkintää, sillä monet kirjoittivat artikkelinsa varmasti ruotsiksi. LIITE 1 416 Korander 1862 = Korander, Lavus 1862: Yleinen maatiede. I. Luonnollinen Maatiede ynnä Venäjän valtakunta, Euroopassa olevine alusmainensa, valtiollisesti. Oppikirja alkaa johdannolla, jossa esitellään laajasti maapallo ja aurinkokunta eli tähtitieteen ja kartografian peruskäsitteet. Mukana on myös ajanlaskun perusteita. Sivuja tässä osassa on 17. Johdanto jatkuu vielä maanosien rajojen ja merien esittelyllä. Myös tuulet ja merivirrat on esitelty koko maapallolta ilmiöinä. Lyhyesti käydään läpi maapallon vuoristot ja alangot sekä järvet, sisämeret ja joet. Lopuksi esitellään vielä keskeiset rodut, uskonnot ja hallitsemismuo- dot. Kokonaisuudessaan alun yleinen osa on 42 sivua. Seuraavaksi esitellään tarkasti Suomen maantieto. Suomi käsitellään kuin itsenäisenä valtiona, sillä vasta hallinnollisten olojen selvi- tyksessä käy ilmi, että Suomi kuuluu Venäjän vallan alle. Käsittely on perusteellinen, ja sivuja se on saanut noin 25. Vesistöjen ja vuoristojen lisäksi elinkeinot ja kauppa esitellään tarkasti. Kaupungit esitellään lääneittäin. Lopuksi käsitellään samaan tapaan perusteellisesti Venäjä ja lyhyesti Puola. Sivuja on kaiken kaikkiaan 97. Korander 1868 = Korander, Lavus 1868: Yleinen Maa-tiede. Toinen laitos. Koranderin oppikirjan toinen painos on oikeastaan uusi oppikirja. Se sisältää ensimmäisen painoksen kokonaan mutta on saanut jatkoksi noin 200 sivua lisää tekstiä, sillä oppikirjassa käsitellään kaikki maanosat. Ensimmäisen painoksen jatkoksi aloitetaan Skandinavian nie- mimaan esittelystä. Pääpaino on elinkeinoissa ja kaupungeissa. Näin edetään koko Eurooppa, jonka käsittely on nyt saanut kokonaisuudessaan 90 sivua. Aasian käsittely on myös laaja eikä oikeastaan poikkea Euroopan käsittelystä. Sivuja Aasia on saanut noin 40. Afrikan käsittely- kin on monipuolinen ja poikkeuksellisen laaja. Afrikan maat ja kaupunkeja on esitelty erik- seen. Sivuja Afrikan käsittelyyn on noin 20. Amerikkaa käsitellään taas Afrikkaa hieman laa- jemmin, noin 30 sivulla ja Australia lyhyesti lopussa alle kymmenellä sivulla. Teos on laaja, kuvaileva mutta painopisteeltään elinkeinoihin ja kaupunkeihin keskittyvä. Mielenkiintoista on sen kielen murteellisuus. Liljefors 1868 = Hallstén, A. G. J. 1868: Maatieteen Oppikirja. Suomentaja Anders Liljefors. Liljeforsin suomennos on aineiston ensimmäinen uuden maantieteen ajan oppikirja, jossa lu- ettelomaisuudesta on pyritty eroon. Kirja on jaettu kahteen osaa, ensimmäiseen ja toiseen jak- soon, joista ensimmäisessä jaksossa käydään lyhyesti läpi perusasiat: maa, maailma, ilmake- hä, luonnontuotteet, ilmasto sekä esitellään meriin ja maahan liittyvät käsitteet. Teoksen ansio on käsitteiden huolellinen ja järjestelmällinen määrittely. Ensimmäisessä jaksossa esitellään vielä lyhyesti maanosat. Toinen jakso on tarkka jatko ensimmäiselle jaksolle. Käsittely on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäisessä, suure-opillisen maatieteen osassa määritellään ja esitellään kartografi- set peruskäsitteet. Toisessa, luonnon-omaisen maatieteen osassa käsitellään ilmastoa, luon- nontuotteita ja ihmistä (rodut, uskonnot, eri hallintomuodot). Kolmannessa, valtiollisen maa- tieteen osassa käsitellään perusteellisesti eri maanosat. Päähuomio on luonnollisesti Euroo- passa. Koko Eurooppaa on käsitelty 131 sivulla. Aluksi käsitellään Venäjän keisarikunta si- ten, että varsinainen Venäjä ja Puola käsitellään suppeammin ja Suomi erittäin tarkasti. Suo- men käsittely on saanut 70 sivua. Maantieteellisiä paikkoja ja kaupunkeja on kirjassa esitelty paljon, joka edelleen säilyttää oppikirjassa tietynasteisen luettelomaisuuden. Muiden maan- osien käsittely on monien oppikirjojen tapaa suppeaa. Aasiaa käsitellään laajimmin, 24 sivul- la. Afrikkaa käsitellään 6, Amerikkaa 11 ja Australiaa 2 sivulla. Oppikirjan lopussa on vielä maantieteen nimistön luettelo. Aineiston oppikirjat ja lukemistot 417 Länkelä 1875 = Kolmas Luku-Kirja Kansakoulun tarpeeksi. Toimittanut J[aakko]. Länkelä. Länkelän maantieteelliseen lukemistoon on koottu muiden kirjoittajien suomeksi, ruotsiksi ja saksaksi kirjoittamia artikkeleita. Länkelä on suomentanut itse ruotsin- ja saksankieliset alku- tekstit. Artikkelit käsittelevät Suomen maata, kansaa ja historiaa. Tähän osuuteen on käytetty lukemistosta noin 200 sivua. Vieraista maista eli muista maanosista ja niiden kansoista kerro- taan sadalla sivulla. Lisäksi lukemistossa on yleisen historian kertomuksia ja tietoa luonnosta. < Modeen 1848 = [Modeen, A. E.] 1848: Os-wiitta Yhteiseen ja Suomen Geografia’an. Modeenin oppikirja alkaa käsitteiden esittely- ja määrittelyosalla. Johdatuksessa esitellään kartografiset peruskäsitteet monipuolisesti ja maanpintaa käsittelevässä osassa mereen ja mantereeseen liittyvät käsitteet. Toisessa osassa esitellään myös mantereet ja maanosat ylei- sesti, mainitaan niemiä ja saaria. Myös valtameret ja niiden lahdet nimetään ja paikannetaan. Seuraavassa luvussa Mantereen pinta määritellään maanpinnan muotoja kuvaavat peruskäsit- teet ja esitellään maanosittain kohoumat, laskeumat ja tasangot. Osassa on määritelty myös merta pienempien vesistöjen nimitykset. Seuraavaksi esitelläänkin maanosittain virrat ja nii- den laskumeret. Kolmannessa luvussa Ihminen esitellään rodut, hallinnolliset muodot ja us- konnot. Yleisen maantieteen käsittely on lähes 40 sivua. Tarkemmin käsitellään maista vain Suomen suuriruhtinaanmaa, jonka esittely on laaja paikannimien luettelo. Suomesta esitellään rajoja, vesistöjä, maankohoumia ja väestötietoja. Kaupungit mainitaan lääneittäin. Oppikirjas- sa on kokonaisuudessaan 47 sivua. Nissinen 1896 = R. Hult ja P. Nordmann 1896: Kansakoulun maantiede. Suom. Alli Nissinen. Alkuperäisteos: Folkskolans geografi af R. Hult och P. Nordmann. ”Tämä oppikirja on lyhennetty käännös ruotsinkielisestä oppikirjasta ”Folkskolans geografi”, jonka ovat kirjoittaneet R. Hult ja P. Nordmann. Ensimmäinen näistä kahdesta on kirjoittanut Suomea koskevan osan; muu on t:ri Nordmannin työtä. Alkuperäisessä teoksessa on 176 si- vua, joista 68 käsittelee Suomen maantiedettä. Osakeyhtiö Otavan pyynnöstä ovat tekijät ly- hentäneet kumpainenkin kirjoittamansa osan suomen kielelle kääntämistä varten, kuitenkin siten, että kotimaan ja muiden maiden maantieteen laajuus on verrannollisesti pysynyt samas- sa suhteessa toisiinsa.” Teoksessa aloitetaan Euroopan rajojen kuvauksesta ja edetään Suomen maantieteen tarkkaan esittelyyn. Suomea tarkastellaan yleisesti sijainnin ja rajojen, pinnanmuotojen, vesis- töalueiden, ilmaston, kasvillisuuden, eläimistön, asukkaiden, uskonnon ja sivistyksen, elin- keinojen, liikenteen ja yhteiskunnan näkökulmasta sekä tarkasti lääneittäin. Lääneistä esitel- lään lähinnä kaupungit. Seuraavaksi esitellään Venäjän maantiedettä. Käsiteltävät asiat ovat samoja kuin Suomen kohdalla, mutta esitys on huomattavasti suppeampi. Samoin käydään läpi Skandinavian niemimaa, Brittein saaret, Keski-Eurooppa, Pyreneittein niemimaa, Balka- nin niemimaa ja edetään Aasian, Afrikan, Amerikan ja Australian käsittelyyn. Lopuksi käsi- tellään aurinkokuntaa, maapallon liikettä, ilmastoa, meriä, väestöä ja liikennettä yleisesti. Rahkonen 1872 = Modeen, A. E. 1872: Oppikirja Suomen Maantieteessä. Toinen, uudestaan suomennettu painos. Suomentanut A[leksander]. Rahkonen. Oppikirjassa käsitellään vain Suomen Suuriruhtinanmaa. Sivuja on 22, joten käsittely on sup- peahko. Yleisemmin käsitellään ilmastoa ja asukkaita ja tarkemmin läänejä. Lääneistä on esi- telty kaupungit. Teos ei ole enää pelkkä luettelo, mutta yleisemmän tason käsittely käsittei- neen ja määritelmineen puuttuu kokonaan. LIITE 1 418 Rahkonen 1872b = Modeen, A. E. 1872: Oppikirja Maantieteessä. Suomentanut A. Rahko- nen. Alkuperäisteos: Erslev–Modeen 1870: Lärobok i geografin af A. E. Modeen; bearbetad efter Ed. Erslev. Tämä Modeenin oppikirjan käännös edustaa uuden tieteellisen maantieteen ensi askeleita Suomessa. Oppikirja on laaja, 202-sivuinen esitys maantieteen peruskäsitteistä ja maanosista. Johdannossa esitellään maapalloon ja maantieteelliseen avaruuteen liittyvät keskeiset käsitteet sekä kartografiset peruskäsitteet lyhyesti. Seuraavaksi esitellään tarkemmin merien ja maiden jakoa eli valtameriä ja maanosia. Maanosista esitellään myös tärkeimmät saaret, niemet ym. Laajin osa teoksesta käsittelee tarkemmin eri maanosia. Pääpaino on Euroopassa. Aluksi esi- tellään Wenäjän Europa ja sen osana Suomen Suuriruhtinanmaa. Yleisten ilmaston, kasvilli- suuden ym. esittelyn jälkeen maista esitellään asukkaat, elinkeinot, uskonnot, vesistöt, vuoris- tot ja maakunnat tarkasti ja kuvailevasti. Suomea on käsitelty 21 sivua. Euroopan jälkeen kä- sitellään Aasia kohtuullisen tarkasti. Aasian merkitys on tärkeä etenkin Aasian Venäjän ja siirtomaiden osalta. Aasian käsittely saa 28 sivua. Muut maanosat jäävät käsittelyssä selvästi vähemmälle huomiolle. Afrikkaa käsitellään 10, Amerikkaa 18 ja Australiaa 6 sivulla. Kirjan lopussa on vielä Yleisiä katsauksia -luku, jossa lähestytään alkua tarkemmin ja tieteellisem- min merta, maata, ilmaa (ilmastoa), kasvikuntaa, ihmistä ja löytöjä (löytöretkiä). Kaupunkien ym. esittely ei ole enää niin luettelomaista. Rahkonen 1878 = Modeen, A. E. 1878: Oppikirja Suomen Maantieteessä. Neljäs painos. Asiasisältö sama kuin toisessa painoksessa. Rahkonen 1882 = Modeen, A. E. 1882: Oppikirja maantieteessä. Neljäs painos. Painoksen sisältö on lähes sama kuin ensimmäisen painoksen. Sivuja on 237. Lopun Yleisiä katsauksia -osaan on lisätty luvut Maailma (ilmansuunnat ym.), Tähdet, Aurinkokunta ja Kuu. Rahkonen 1886 = Modeen, A. E. 1886: Oppikirja maantieteessä. Viides painos. Sisällöltään täysin neljättä painosta vastaava. Tekstiin on tehty jonkin verran korjauksia ja tarkennuksia. Sivuja on 242. Rahkonen 1894 = Modeen, A. E. 1894: Oppikirja Suomen Maantieteessä. Seitsemäs painos. Seitsemännessä painoksessa sivuja on enemmän (27) ja sisältökin on muuttunut sen verran, että kaupunkien esittelyä on laajennettu ja ajantasaistettu. Rinta-Nikkola 1804 = Djurberg, Daniel 1804: Geografia alkavillen. Suomentanut Samuel Rinta-Nikkola. Käsikirjoitus. Geografia alkavillen on laaja oppikirja. Siinä on käsikirjoituksessa 240 sivua ja näköispainok- sessakin 207 sivua. Oppikirja alkaa ns. määrittelyosalla, jossa esitellään ensin astrologisen maantieteen perusteet eli määritellään planeetat ja tähdet. Seuraavaksi määritellään maantie- teen tutkimusalat, jotka tässä oppikirjassa ovat matemaattinen, fyysinen ja poliittinen, ja sitten määritellään näiden alojen peruskäsitteet. Määrittelyosa on lyhyt, vain neljä sivua. Seuraavaksi käsitellään Eurooppaa, ensin yleisesti ja sitten maittain. Yleisessä osassa määritellään rajat, mainitaan tärkeimmät vesistöt sekä annetaan väestö- ja hallintotietoja. Aineiston oppikirjat ja lukemistot 419 Myös maat ja pääkaupungit mainitaan nimeltä. Maiden esittelyissä annetaan pinta-alat, väki- luvut ja hallinnolliset tiedot. Sitten esitellään maakunnat tai muu valtiollinen jako ja kaupun- git. Kaupungit esitellään tarkkaan sikäli, että niitä mainitaan useita, esimerkiksi Portugalista kahdeksan kaupunkia. Tietoja jokaisesta kaupungista on vähän, sillä vain kaupan ja hallinnon kannalta merkittävät laitokset mainitaan. Eurooppaa on esitelty laajasti, sivuja on noin 110. Laajin on Ruotsin osuus, jossa myös Suomea on esitelty tarkasti. Myös Aasia esitellään ensin lyhyesti yleisesti. Kerrotaan pinta-ala, meret, joet ja nie- mimaat sekä luonnon tarjoamista erikoisuuksista ja esitellään maat. Jokaisesta maasta kerro- taan lyhyesti perustietoja, keskeiset kaupungit, rajat ym. Aasia esitellään yhteensä 30 sivulla. Afrikasta mainitaan rajat, meret, joet, ilmasto, eläinkunta, väkiluku ja osat. Osat esitellään lyhyesti. Afrikan kokonaisosuus on vain 15 sivua. Amerikka on esitelty ensin lyhyesti yhdes- sä ja sitten jaettu Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan, joista esitelty maat, vuoret, joet, asukkaat ja kaupungit. Amerikkaa on kokonaisuudessaan käsitelty 23 sivua. Viimeksi on käsitelty lyhyes- ti Polynesia, josta ensin mainitaan ala, sijainti, osat ja saaret ja sitten esitellään osat lyhyesti tarkemmin. Kokonaissivumäärä on kymmenen. Rinta-Nikkolan käännöksestä poimimia maantieteellisiä sanoja on 67, mikä on näin laajasta teoksesta vähän. Suurin osa sisällöstä muodostuu propreista, ja oppikirjan vaikutelma on nimistöluettelomainen. Salonen 1871 = Erslev, Ed. 1871: Yleinen maantiede kansakouluja ja ensimmäistä opetusta warten. A. E. Modeen’in mukailuksesta suomentanut B[irger]. F[erdinand]. S[alonen]. Alkuperäisteos: Erslev–Modeen 1871: Allmän Geografi för Folkskolor och den första Un- derwisningen af Ed. Erslev. Bearbeting efter Danskan af A. E. Modeen. Modeenin mukailema Erslevin oppikirja alkaa johdattavalla osalla, jossa esitellään kartografi- set ja tähtitieteelliset peruskäsitteet lyhyesti mutta määrittelevästi. Seuraavaksi määritellään ja esitellään yleisellä tasolla maat ja meret eli mantereet ja valtameret. Euroopan käsittely alkaa yleisellä osalla, ja sen jälkeen esitellään Eurooppaa maittain. Ensimmäisenä käsiteltävän Ve- näjän yleisen esittelyn jälkeen luetellaan suurimmat kaupungit, ja sen jälkeen käsitellään pe- rusteellisesti Suomen suuriruhtinanmaa. Suomen käsittelylle on annettu kahdeksan sivua. Ko- ko Euroopan käsittelylle on varattu 43 sivua. Käsittelyn pääpaino on yleisissä oloissa, merkit- tävimmissä vesistöissä ja vuoristoissa ja muissa kohoumissa sekä kaupungeissa. Aasian koko käsittely mahtuu kahdeksaan sivuun. Yleisesittelyt ovat lyhyitä ja kaupungeista mainitaan vain isoimmat. Afrikkaa käsitellään viidellä sivulla, eikä maita ole enää kuin maininnallisesti eroteltu erillisiksi. Kaupunkeja on esitelty vähän ja yleisesittelytkin ovat suppeita. Amerikan käsittely on saanut seitsemän sivua, ja eri maat on vain mainittu. Yleisesittely on kuitenkin laajempi kuin Afrikan osalta. Australian esittely on saanut vain vajaat kaksi sivua ja on yleis- luontoinen. Kokonaisuudessaan teoksessa on 68 sivua. Salonen 1874 = Erslev, Ed. 1874: Yleinen Maantiede Kansakouluja ja ensimmäistä opetusta warten. Kolmas painos. Kolmannen painoksen sivumäärä on hieman ensimmäistä painosta pienempi, 64 sivua. Sisältö on pääpiirteissään kuitenkin samanlainen. Salonen 1880 = Erslev, Ed. 1880: Yleinen Maantiede kansakouluja ja ensimmäistä opetusta warten. Viides painos. Viidennen painoksen sisältö on rakentunut paljolti samoin kuin ensimmäisen ja kolmannessa painoksen. Teos on kuitenkin kuvitettu painos ja siksi sivumäärä on suurempi, 76 sivua. LIITE 1 420 Salonen 1885 = Erslev, Ed. 1885: Yleinen Maantiede Kansakouluja ja ensimmäistä opetusta warten. Seitsemäs painos. Seitsemännen painoksen sisältö on paljolti sama kuin edellisten painosten. Teos on myös ku- vitettu painos ja siksi sivumäärä on hieman suurempi. Suomen käsittely saa yhdeksän sivua, ja koko teoksessa on 78 sivua, josta Eurooppaa käsitellään 53 sivulla. Salonen 1895 = Erslev, Ed. 1895: Yleinen Maantieto. Kansakouluja ja ensimmäistä opetusta warten. Kymmenes painos. Oppikirjan sisältö on periaatteessa sama kuin edellisissä painoksissa. Sivumäärä on kasvanut 93:een. Tietoja on lisätty jonkin verran, mutta ennen kaikkea kuvitus lisää sivumäärää. Salonen 1899 = Erslev, Ed. 1899: Yleinen Maantieto Kansakouluja ja ensimmäistä opetusta warten. Yhdestoista painos. Vastaa kymmenennen painoksen sisältöä. Tikkanen 1848 = [Tikkanen, Paavo] 1848: Suomen Suuriruhtinanmaan Nykyinen Tilasto. Yritös Alkeis- ja Rahwaan-kouluin tarpeeksi. Tikkanen aloittaa määrittelemällä joitakin yleisen maantieteen käsitteitä, kuten VALTAMERI ja MANNER, ja nimeämällä maanosat. Hän määrittelee myös kansat ja hallitusmuodot. Varsinai- sesti Suomen käsittelyn hän aloittaa rajojen ja pinta-alan määrittelyllä. Edelleen käydään tar- kasti läpi maanpinnan laatu, vuoristot, vesistöt, asukkaat ja maakunnat. Pianopiste on muussa kuin maantieteellisessä tiedossa, sillä laajalti on esitelty valtiollista tilaa ja lakeja, säätyjä, hengellistä tilaa, teollisuutta ja kauppaa sekä hallintoa. Sivuja on yhteensä 139. < Topelius 1897 = Topelius, Z. 1897: Luonnonkirja. Ala-alkeiskouluin tarpeeksi. Suomennos. Yhdestoista painos. Topeliuksen Luonnonkirjan sisältö on yleisluonnontieteellinen. Maantieteellinen aines on kuitenkin saanut kohtuullisen paljon huomiota. Eläinten ja kasvien esittelyn jälkeen luvussa Maasta käsitellään perusteellisesti geomorfologista sanastoa. Kaikki termit on pyritty määrit- telemään, ja teos onkin oppikirjamainen, vaikka se on tarkoitettu lukukirjaksi. Luvussa Vedes- tä esitellään samalla tavalla määrittelemällä keskeinen vesistösanasto. Luvussa Ilmasta esiin tulee joitakin klimatologisia termejä sekä ilmansuunnat ja tuulet. Luvun Tulesta yhteydessä ihmetellään myös tuliperäistä toimintaa. Maantieteellistä sanastoa on vielä luvussa Suuresta avarasta maailmasta, jossa määritellään keskeisimmät kartografiset ja tähtitieteelliset käsit- teet. Kokonaisuudessaan teos on laaja; sivuja on 318. Varelius 1845 = Varelius, Antero 1845: Enon opetuksia Luonnon asioista. 1 osa. Vareliuksen teos on laajemmin luonnontieteellinen, ja sen muoto on muista oppikirjoista poikkeava. Kirja on kirjoitettu enon ja Jusun dialogiksi. Liikkeelle lähdetään yliluonnollisista asioista. Varsinaisesti kolmannesta luvusta alkaa maantieteellisten asioiden käsittely. Luvun nimi on Maanrakennuksesta, ja siinä käsitellään kartografiaa, tähtitiedettä ja ajanlaskua. Mui- ta maantiedettä käsitteleviä lukuja ovat Tuli-wuorista ja Ilmasta. Teoksessa on 113 sivua. Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 421 LIITE 2. Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin. AALTOILEMINEN vakiintumista ei voi arvioida94 vesistönimitykset aaltoava liikunto Ervast 186595 aaltoileminen Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Nissinen 1896 aaltoliikunto Dannholm 1889 AAVIKKO leksikaalista variaatiota vieraiden ilmiöiden nimitykset96 aava Cannelin 1860 aavikko Europaeus 1853 (SSA; Rapola 1960), Eurén 1860 (RAPOLA), Ervast 1865, Liljefors 1868, Ahlman 1872 (RAPOLA), Salonen 1895, Salonen 1899 aavikkomaa Liljefors 1868 autio MY 1844, Eurén 1860 (RAPOLA), Godenhj. 1873 (RAPOLA) autiomaa Forsman 1860, Godenhj. 1873 (RAPOLA) autiopaikka Forsman 1860 eräalanko Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882, Rahkonen 1886 erähietikkö Rahkonen 1872b eräkivikko Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 erämaa Rinta-Nikkola 1804, TVS 1820, TVS 1822 (RAPOLA), TVS 1823, OVS 1832, SSV 1835 (RAPOLA), Mehiläinen 1837 (RAPOLA), OVS 1840, SSV 1841, Ahlqvist 1844, MY 1844, LSKH I:n osan karttaliite (RAPO- LA), MY 1846, SMTR 1847 (RAPOLA), < Modeen 1848, Europaeus 1853 (RAPOLA), Ahlqvist 1855, Granlund, Muhamm. 1856 (RAPOLA), Ahlqvist 1859, Cannelin 1860, Ahlqvist 1861, Carlsson 1862, Korander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Korander 1868, Ahl- qvist 1871, Ahlman 1872 (RAPOLA), Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Salonen 1880, Collan 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Nissinen 1896 hamada Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 hiedikko Salonen 1871 hiedikkoerämaa Salonen 1871 hiedikkomaa Salonen 1871 hiekka-aava < Dahm 1859 hiekka-aavikko Nissinen 1896 hiekka-aho < Modeen 1848 hiekka-aukko SMTR 1847 hiekkaerämaa Länkelä 1875, Nissinen 1896 hiekkakangas < Modeen 1848, Korander 1868 hiekkalakeus Korander 1862, Korander 1868 hiekkalakia Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1871 hiekkameri Tikkanen 1848 hieta-aava Europaeus 1853 (RAPOLA), Forsman 1860, Cannelin 1860, Dannholm 1889 94 Tähän ryhmään on sijoitettu ne käsitteet, joilla on aineiston eri lähteissä esiintymiä viisi tai vähemmän. 95 Lihavointi tarkoittaa lähdettä, jonka konteksti kuvaa nimityksen merkitystä tarkasti. 96 Liitteeseen lyhennetty vieraiden ilmiöiden nimitykset tarkoittaa Suomen maantieteelle vieraiden ilmiöiden nimityksiä. LIITE 2 422 hieta-aavikko Europaeus 1853 (RAPOLA), Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Ahlman 1872 (RAPOLA), Collan 1881, Rahkonen 1882, Rahkonen 1886, Salonen 1895, < Topelius 1897, Salonen 1899 hieta-aro Ahlman 1872 (RAPOLA) hieta-aukko Ahlholm 1847 (RAPOLA) hieta-autio Ahlman 1872 (RAPOLA) hietaerämaa MY 1846, Ahlman 1872 (RAPOLA) hietajakso Ervast 1865 hietakangas Rinta-Nikkola 1804, MY 1846, Cannelin 1860, Liljefors 1868, Ahlman 1872 (RAPOLA) hietakenttä Ervast 1865 hietalakeus SMTR 1847 (RAPOLA), < Modeen 1848 , Juuti 1884 hietameri MY 1846, Cannelin 1860, Ervast 1865, Liljefors 1868 hietikko < Dahm 1859, < Topelius 1897 kiviaavikko Ervast 1865 kivikkoerämaa Nissinen 1896 kivilakeus Juuti 1884 kivitasanko Salonen 1871, Salonen 1874, Salonen 1880, Juuti 1884, Salonen 1885, Sa- lonen 1895, Salonen 1899 korpi Rinta-Nikkola 1804, MY 1844, MY 1846, Varelius 1853, Forsman 1860, Elmgren 1867, Ahlman 1872 (RAPOLA), Collan 1881 löysä hiekka Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 sandalakeus Vikman 1840-luku (RAPOLA) santa-aava Forsman 1860 santakorpi Rinta-Nikkola 1804, OVS 1840 santameri Ervast 1865, Elmgren 1867, Collan 1881 someroaavikko Ervast 1865 AALTOILEVA TASANKO vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset97 aaltoinen tasamaa Cannelin 1860, Ervast 1865 aaltoinen tasanko Liljefors 1868 aaltomainen tasanko Rahkonen 1882 ABSOLUUTTINEN KORKEUS vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset yleinen korkeus Ervast 1865 ALAJUOKSU vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset alajuoksu Juuti 1891, Nissinen 1896 alijuoksu Kartasto/Sederholm 1899c ALAMAA, ALANKO leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset aava maa OVS 1831 97 Liitteeseen lyhennetty maan pinnanmuotojen nimitykset tarkoittaa maan pinnanmuotoja ja ilmiöitä kuvaavia nimityksiä. Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 423 alamaa < Dahm 1859, Cannelin 1860, Korander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Korander 1868, Liljefors 1868, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Bäckwall 1876, Salonen 1880, Collan 1881, Rahkonen 1882, Salonen 1885, Salonen 1895, Salonen 1899 alanko SSV 1841, < Modeen 1848, Granlund 1849, Ahlqvist 1856, < Dahm 1859, < Hallstén 1859, Ahlqvist 1859b, Cannelin 1860, Granlund 1861, Korander 1862, Ervast 1865, Liljefors 1868, Korander 1868, Carlsson 1869, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Granlund 1873, Salonen 1874, Länkelä 1875, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1895, Salonen 1895, Nissinen 1896, Salonen 1899 alankomaa TVS 1823, SMTR 1847 (RAPOLA), Granlund 1849, Varelius 1853, Ahlqvist 1859b, < Hallstén 1859, < Dahm 1859, Forsman 1860, Cannelin 1860, Gran- lund 1861, Carlsson 1862, Elmgren 1867, Korander 1868, Liljefors 1868, Sa- lonen 1871, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Granlund 1873, Salonen 1874, Jalava 1876, Rahkonen 1878, Cajander 1878, Salonen 1880, Collan 1881, Rahkonen 1882, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Rahkonen 1894, Nissinen 1896, Kartasto/Sederholm 1899c alankopaikka Carlsson 1869 alatasamaa Cannelin 1860 alatasanko Liljefors 1868, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882, Dannholm 1889 alava SSV 1841 tasamaa SSV 1841, Ahlqvist 1844, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1871 ALPISTO vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset alpisto Ervast 1865 ALPPI vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset alpi Elmgren 1867, Collan 1881 alppi Ervast 1865, Liljefors 1868 alppitunturi Cannelin 1860, Ervast 1865 alppivuori Cannelin 1860 ALPPIJOKI vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset alppijoki Ervast 1865 lumipuro < Modeen 1848 ALPPIJONO vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset alpiselkä Elmgren 1867, Collan 1881 alppijono Ervast 1865 alppiselänne Ervast 1865, Liljefors 1868 alppitunturijono Cannelin 1860 ALPPIJÄRVI vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset alppijärvi Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882, Nissinen 1896 LIITE 2 424 ALPPILAAKSO vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset alppilakso Ervast 1865 ALPPIMAA leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset alpimaa Elmgren 1867, Collan 1881 alppimaa Ervast 1865, Cannelin 1860, Liljefors 1868, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882, Dannholm 1889, Nissinen 1896 ARO leksikaalista variaatiota vieraiden ilmiöiden nimitykset aho Korander 1868 aro Varelius 1853, Cannelin 1860, Forsman 1860, Ervast 1865, Liljefors 1868, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Jalava 1876, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Dannholm 1889, Salonen 1895, Nissinen 1896, Salonen 1899 aromaa Cannelin 1860, Forsman 1860, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Jalava 1876, Salo- nen 1880, Collan 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Salonen 1895, < Topelius 1897, Salonen 1899 auhtokangas Korander 1868 erämaa Länkelä 1875 heinikkoaro Nissinen 1896 heinikkö Korander 1868 heinäaavikko Juuti 1884 heinäaro Juuti 1884, Nissinen 1896 heinämaa < Modeen 1848, Korander 1868 hietakangas Ervast 1865 hietanummi Ervast 1865 kangas Korander 1862, Ervast 1865, Korander 1868 niittulakeus < Modeen 1848 niittytasanko Ervast 1865 nummi Ervast 1865 nurmikko Cannelin 1860 ruohoaro Dannholm 1889, Salonen 1895, Salonen 1899 ruohoaukea Cannelin 1860 ruoholakeus Liljefors 1868, Rahkonen 1872b ruohoniitty Korander 1862, Korander 1868 ruohotasanko Ervast 1865, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882, Dannholm 1889 AROJOKI vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset ahojoki < Modeen 1848 arojoki Ervast 1865, Liljefors 1868 arovirta Cannelin 1860 AROJÄRVI vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset arojärvi Ervast 1865, Salonen 1871, Salonen 1874, Salonen 1880, Salonen 1885, Dannholm 1889, Salonen 1895 Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 425 aromaanjärvi Ervast 1865 ASTE leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset askelma MY 1845, LSKH 1845 (RAPOLA), SMTR 1847, Europaeus 1853 (RAPOLA), Ahlqvist 1855, Varelius 1856, Ahlqvist 1859 aste 1846 (tuntematon) (SSA), Lönnrot 1847, Granlund 1849, Europaeus 1853 (RA- POLA), Varelius 1856, Cannelin 1860, Granlund 1861, Korander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Korander 1868, Liljefors 1868, Ahlqvist 1871, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Granlund 1873, Salonen 1874, Laitinen 1875, Salonen 1880, Collan 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Salonen 1895 astelma Lönnrot 1847 graadi OVS 1840, Ahlqvist 1844, MY 1845, LSKH 1845 (RAPOLA), Ahlqvist 1855 gradi SMTR 1847, < Modeen 1848, Cannelin 1860, Korander 1862, Korander 1868 pykälä < Modeen 1848, < Hallstén 1859 ASTEVERKKO vakiintumista ei voi arvioida maapalloa kuvaavat nimitykset astetrapetsio Ignatius 1890 asteverkko Dannholm 1889, Ignatius 1890 ATOLLI vakiintumista ei voi arvioida vieraiden ilmiöiden nimitykset atolli Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882, kehäriutta Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 AVOMERI leksikaalista variaatiota vesistönimitykset aava meri SSV 1841 aavikko Länkelä 1875 aukko Juuti 1895 merenselkä < Hallstén 1859, Ignatius 1890, Juuti 1895 selkä Lönnrot 1847, Tikkanen 1848, Granlund 1849, Koskinen 1851, Juuti 1881, Ignatius 1890, Juuti 1891, Juuti 1895, < Topelius 1897 ulappa Ignatius 1890 vedenaukko SSV 1841 vesi Lönnrot 1847 DYYNI leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset ajohiekkakumpu Salonen 1895, Salonen 1899 Düne Ignatius 1890 Dünen Salonen 1874, Salonen 1880, Salonen 1885, Salonen 1895, Salonen 1899 düni Ervast 1865 dyyni Korander 1868, Kartasto/Sederholm 1899c hiekka-aava < Dahm 1859 hiekkajoukko Salonen 1895, Salonen 1899 hiekkakinos Nissinen 1896 LIITE 2 426 hiekkakumpu Salonen 1895, Salonen 1899 hiekkamäki Korander 1868 hiekkasalpaus Korander 1868 hiekkasärkkä Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Sa- lonen 1885, Nissinen 1896 hiekkasärkkäreunus Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 hiekkatasanko Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 hiekkavalli Nissinen 1896 hietakenttä Kartasto/Sederholm 1899c hietanummi Dannholm 1889, < Topelius 1897 hietasäikkä Ervast 1865, Ignatius 1890 hietasärkkä Salonen 1871, Salonen 1880, Dannholm 1889, Nissinen 1896 hietatantere Ervast 1865, Kartasto/Sederholm 1899c hietatasanko Ervast 1865 juoksuhietasäikkä Ignatius 1890 kenttä < Topelius 1897 Klitter Salonen 1871, Salonen 1874, Salonen 1880, Salonen 1885, Salonen 1895 klitteri Nissinen 1896 lentohiekkakenttä Nissinen 1896 lentohiekkavalli Kartasto/Sederholm 1899c lietselkkä Salonen 1874 lietselkä Rahkonen 1872b, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Salonen 1885 santakumpu Carlsson 1862 särkkä Dannholm 1889 ELÄINMAANTIEDE vakiintumista ei voi arvioida tieteenalan nimitykset eläinten maantiede Ervast 1865 EMÄVUORI vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset emävuori < Modeen 1848 pesävuori < Modeen 1848 EROOSIO vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset kulutustoimi Kartasto/Sederholm 1899c tasoitustoimi Kartasto/Sederholm 1899c ETELÄ leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset etelä STS 1776, Rinta-Nikkola 1804, TVS 1820, TVS 1823, OVS 1830, OVS 1831, SSV 1841, Ahlqvist 1844, MY 1844, Varelius 1845, Tikkanen 1848, Finelius 1848, < Modeen 1848, Granlund 1849, Koskinen 1851, Ahlqvist 1855, Varelius 1856, < Hallstén 1859, Ahlqvist 1859, < Dahm 1859, Canne- lin 1860, Forsman 1860, Ahlqvist 1861, Granlund 1861, Carlsson 1862, Ko- rander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, < Hallsten 1868, Korander 1868, Ahlqvist 1871, Salonen 1871, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Granlund 1873, Salonen 1874, Bäckwall 1876, Jalava 1876, Rahkonen 1878, Cajander Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 427 1878, Salonen 1880, Juuti 1881, Collan 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Rahkonen 1894, Salonen 1895, Juuti 1895, < Topelius 1897, Salonen 1899, Kartas- to/Sederholm 1899 merenpuoli STS 1776 meri STS 1776, Granlund 1861 myötämerinen OVS 1840 päivä < Hallstén 1859 ETELÄINEN KYLMÄ VYÖHYKE leksikaalista variaatiota ilmastonimitykset eteläinen kylmä vyö Ahlqvist 1871 eteläinen kylmä vyöhyke Ervast 1865, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Salo- nen 1880, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Salonen 1895, Salonen 1899 etelänpuolinen kyl- mä ilmanala Cannelin 1860 etelänvyöhyke Elmgren 1867, Collan 1881 eteläpuolinen kylmä vyö Ahlqvist 1844, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859 ETELÄINEN LAUHKEA VYÖHYKE leksikaalista variaatiota ilmastonimitykset etelä lauhkea vyö- hyke Elmgren 1867, Collan 1881 eteläinen lauhkea vyö Ahlqvist 1871 eteläinen lauhkea vyöhyke Ervast 1865, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Salo- nen 1880, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Salonen 1895, Salonen 1899 etelänpuolinen lau- ha ilmanala Cannelin 1860 eteläpuolinen lem- piä vyö Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859 eteläpuoliuen lem- piä vyö Ahlqvist 1844 ETELÄINEN LEVEYS vakiintumista ei voi arvioida maapalloa kuvaavat nimitykset eteläinen leveys Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882, Dannholm 1889 eteläleveys Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1871 etelälevy Granlund 1849, Granlund 1861, Granlund 1873 ETELÄINEN NAPAPIIRI leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset eteläinen napa- piiri Ahlqvist 1844, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Cannelin 1860, Korander 1862, Liljefors 1868, Ahlqvist 1871, Salonen 1871, Salonen 1874, Salo- nen 1880, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Salonen 1895, Nissinen 1896, Salonen 1899 eteläinen na- Cannelin 1860, Ahlqvist 1861, Korander 1868 LIITE 2 428 paympyrä etelänapapiiri < Dahm 1859, Ervast 1865, Elmgren 1867, Rahkonen 1872b, Collan 1881, Rahkonen 1882 ETELÄINEN PALLONPUOLISKO leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset eteläinen maapuoli Korander 1862, Korander 1868 eteläinen pallonpuo- lisko Cannelin 1860, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Salonen 1871, Rahkonen 1872, Salonen 1874, Collan 1881, Juuti 1884, Sa- lonen 1895, Salonen 1899 eteläinen pallopuo- lisko Salonen 1880, Rahkonen 1882, Salonen 1885 etelänpuolikas Granlund 1849, Granlund 1861, Granlund 1873 eteläpallonpuolisko Elmgren 1867, Collan 1881 eteläpuolisko OVS 1840, < Modeen 1848, Korander 1862, Korander 1868 ETELÄKAAKKO vakiintumista ei voi arvioida maapalloa kuvaavat nimitykset eteläkaakko MY 1845, Tikkanen 1848, Ervast 1865, Kartasto/Sederholm 1899c ETELÄLOUNAS, ETELÄLOUNAINEN vakiintumista ei voi arvioida maapalloa kuvaavat nimitykset etelälouna MY 1845 etelälounainen Ervast 1865 etelälounas Ervast 1865, Kartasto/Sederholm 1899c ETELÄNAPA leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset eteläpoli Rinta-Nikkola 1804 eteläinen maannapa TVS 1821 (RAPOLA) eteläinen napa TVS 1820, Varelius 1845, LSKH 1845 (RAPOLA), Varelius 1855, Cannelin 1860 eteläisnapa Finelius 1848, Varelius 1856 etelänapa Becker 1820 (Rapola 1960, 30) = TVS 1820, Ahlqvist 1844, LSKH 1845 (RAPOLA), < Modeen 1848, Ahlqvist 1855, Varelius 1856, Ahlqvist 1859, < Dahm 1859, Forsman 1860, Ahlqvist 1861, Korander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Korander 1868, Liljefors 1868, Ahlqvist 1871, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Salonen 1880, Collan 1881, Rahko- nen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Salonen 1895, < To- pelius 1897, Salonen 1899, Kartasto/Sederholm 1899c eteläpooli OVS 1840 FÖHN, FÖHNTUULI vakiintumista ei voi arvioida vieraiden ilmiöiden nimitykset föhn Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 lämmin etelätuuli Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 429 GOLFVIRTA vakiintumista ei voi arvioida ilmastonimitykset golfvirta Nissinen 1896 HARJANNE leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset harjanne 1847 Polén (Rapola 1960), Jalava 1876, Rahkonen 1894 mäkiharjanne Ahlqvist 1859b vuorenharja Ervast 1865, Elmgren 1867, Collan 1881 vuorenharjanne Carlsson 1862, Dannholm 1889 vuorenselkä < Modeen 1848, Cannelin 1860 vuorenselkämä < Modeen 1848 vuorenselänne < Modeen 1848, Bäckwall 1876, Cajander 1878 vuoriharjanne Rahkonen 1872b, Juuti 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Rahkonen 1894, Salonen 1895, Juuti 1895 vuoriharju Salonen 1874, Juuti 1884 vuoriselkä Liljefors 1868, Salonen 1874, Jalava 1876, Salonen 1880, Salonen 1885 vuoriselkämä Tikkanen 1848, Korander 1862, Korander 1868 vuoriselänne Forsman 1860, Korander 1862, Korander 1868, Salonen 1871, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Cajander 1878, Rahkonen 1878, Rahkonen 1882, Ignatius 1890 HARJANNEJAKSO, HARJUJONO vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset harjannejakso Kartasto/Sederholm 1899 harjujono Kartasto/Sederholm 1899c kumpuryhmike Kartasto/Sederholm 1899c HARJU leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset harjanne 1847 Polén (Rapola 1960), SMTR 1847, Ahlqvist 1856, Ahlqvist 1859b, Cannelin 1860, Korander 1862, Korander 1868, Liljefors 1868, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Laitinen 1875, Rahkonen 1878, Juuti 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Rahkonen 1894, Juuti 1895, Salonen 1895, Kartasto/Sederholm 1899 harju SMTR 1847, < Modeen 1848, Tikkanen 1848, Finelius 1848, Granlund 1849, Koskinen 1851, Varelius 1853, < Hallstén 1859, Ahlqvist 1859b, Granlund 1861, Korander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Korander 1868, Liljefors 1868, Carlsson 1869, Salonen 1871, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Gran- lund 1873, Rahkonen 1878, Cajander 1878, Collan 1881, Rahkonen 1882, Ignatius 1890, Juuti 1891, Rahkonen 1894, Salonen 1895, Juuti 1895, Nissi- nen 1896, Kartasto/Sederholm 1899 hiekkaharju Tikkanen 1848, Rahkonen 1872b, Bäckwall 1876, Cajander 1878, Rahkonen 1882, Juuti 1895 hietaharjanne Salonen 1871, Salonen 1874, Salonen 1880, Salonen 1885, Salonen 1895, Salonen 1899, Kartasto/Sederholm 1899 hietaharju Tikkanen 1848, Cannelin 1860, Ervast 1865, Liljefors 1868, Bäckwall 1876, Juuti 1884, Ignatius 1890, Juuti 1895, < Topelius 1897, Kartasto/Sederholm 1899 LIITE 2 430 hietakunnas Ervast 1865 hietavuori Forsman 1860 hölmä Länkelä 1875 maaharju Ervast 1865 maanniska Granlund 1849, Granlund 1861, Granlund 1873 santaharju Carlsson 1869 soramäki Kartasto/Sederholm 1899 ? (NS) sorariutta Juuti 1895 särkkä Ervast 1865, Elmgren 1867, Collan 1881 vuorenharju Juuti 1884 HARMATTAN leksikaalista variaatiota vieraiden ilmiöiden nimitykset harmatan MY 1846 harmattan < Dahm 1859, Cannelin 1860, Ervast 1865, Liljefors 1868 harmattan-tuuli Korander 1868 HAVUMETSÄVYÖHYKE vakiintumista ei voi arvioida ilmastonimitykset havumetsäseutu Nissinen 1896 HIRMUMYRSKY, ORKAANI vakiintumista ei voi arvioida vieraiden ilmiöiden nimitykset hirmumyrsky Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882, Dannholm 1889, < Topelius 1897 orkani Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 HISTORIALLINEN MAANTIEDE vakiintumista ei voi arvioida tieteenalan nimitykset historiallinen maantiede Juuti 1881, Juuti 1891, Juuti 1895 HUIPPU leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset harja OVS 1829, SSV 1841, Ahlqvist 1859b, Ervast 1865, Jalava 1876, Ignatius 1890, < Topelius 1897 harju Laitinen 1875 huippu Varelius 1845, Ervast 1865, Liljefors 1868, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Jalava 1876, Salonen 1880, Juuti 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Salonen 1895, Juuti 1895, Nissinen 1896, < Topelius 1897, Kartasto/Sederholm 1899 hypäle < Modeen 1848 kohta Rahkonen 1872 kukkula SSV 1833, SSV 1841, SMTR 1847, < Modeen 1848, Ahlqvist 1855, < Dahm 1859, Ahlqvist 1859, Forsman 1860, Korander 1862, Ervast 1865, Korander 1868, Liljefors 1868, Ahlqvist 1871, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882, Nissi- nen 1896, Kartasto/Sederholm 1899 kukkurainen Carlsson 1862 laki Kartasto/Sederholm 1899 mäki Kartasto/Sederholm 1899 nyppylä Ahlqvist 1844, MY 1845 Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 431 tunturi Korander 1862, Korander 1868 HYÖKYAALTO, TSUNAMI, HYÖKY vakiintumista ei voi arvi- oida vieraiden ilmiöiden nimi- tykset hyökkyaalto Ignatius 1890 hyökyaalto Bäckwall 1876 IHMISMAANTIEDE vakiintumista ei voi arvioida tieteenalan nimitykset ihmisen maantiede Ervast 1865 IKUISEN TALVEN ALUE vakiintumista ei voi arvioida ilmastonimitykset antarktinen tal- vimaa Ervast 1865 arktinen talvi- maa Ervast 1865 talvimaa < Modeen 1848, Ahlqvist 1861, Korander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Korander 1868, Collan 1881 ILMAKEHÄ leksikaalista variaatiota ilmastonimitykset atmosfeeri Dannholm 1889 atmosfer Varelius 1845, Varelius 1855, Cannelin 1860 ilma Varelius 1856, Cannelin 1860, Nissinen 1896 ilmakehä Varelius 1845, Varelius 1855 ilmapiiri Varelius 1856 utukehä Varelius 1845, Varelius 1855, Varelius 1856 ILMANSUUNTA leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset ilma TVS 1820, OVS 1829, Ahlqvist 1844, MY 1845, Lönnrot 1847, < Modeen 1848, Granlund 1849, Varelius 1853, Europaeus 1853 (RAPOLA), Granlund 1861, Elmgren 1867, Ahlman 1872 (RAPOLA), Granlund 1873, Collan 1881 ilmankulma Helenius 1838 (RAPOLA), Europaeus 1853 (RAPOLA), Eurén 1860 (RA- POLA), Ahlman 1872 (RAPOLA) ilmanpieli Helenius 1838 (RAPOLA), Eurén 1860 (RAPOLA) ilmansuunta 1853 Europaeus (Rapola 1960; RAPOLA), Varelius 1856, Granlund 1860 (RAPOLA), Granlund 1861, Ahlman 1872 (RAPOLA), Juuti 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Rahkonen 1886, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Juuti 1895, Salonen 1895, < Topelius 1897, Salonen 1899, Kartasto/Sederholm 1899c ilmapieli TVS 1821 (RAPOLA) ilmasuunta Lönnrot 1836 (Rapola 1960), Granlund 1873 suunta MY 1845, Lönnrot 1847 tuuli Europaeus 1853 (RAPOLA), Granlund 1861, Granlund 1873 LIITE 2 432 ILMASTO leksikaalista variaatiota ilmastonimitykset climati Rinta-Nikkola 1804 ilma Rinta-Nikkola 1804, SSV 1833, Helenius 1838 (RAPOLA), Ahlqvist 1844, MY 1844, Ahlholm 1847 (RAPOLA), Finelius 1848, Europaeus 1853 (RA- POLA), Ahlqvist 1859, < Hallstén 1859, < Dahm 1859, Granlund 1861, Ko- rander 1862, Liljefors 1868, Korander 1868, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Granlund 1873, Rahkonen 1878, Juuti 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Juuti 1891 ilma-ala Forsman 1860, Mehiläinen 1861 Y. K. (RAPOLA), Koskinen 1862 (RAPO- LA), Meurman 1877 (RAPOLA) ilmalaatu < Hallstén 1859, Bonsd. Zoo 1867 (RAPOLA) ilman ja säiden suhta Koskinen 1851 ilman stäi Rinta-Nikkola 1804 ilmanala Europaeus 1853 (Rapola 1960; RAPOLA), Cannelin 1860, Lönnrot 1860 (RAPOLA), Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Salonen 1871, Ahlman 1872 (RAPOLA), Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Godenhjelm 1873 (RAPOLA), Salonen 1874, Jalava 1876, Cajander 1878, Juuti 1881, Rahkonen 1878, Collan 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Rahkonen 1894, Salonen 1895, Juuti 1895, Nissinen 1896, < Topelius 1897, Salonen 1899 ilmanlaatu Lönnrot 1847 (RAPOLA), < Modeen 1848, Tikkanen 1848, Granlund 1849, Varelius 1853, Granlund 1861, Carlsson 1862, Korander 1862, Korander 1868, Salonen 1871, Ahlqvist 1871, Ahlman 1872 (RAPOLA), Granlund 1873, Juuti 1881, Juuti 1884, Juuti 1891, Juuti 1895 ilmanne Tikkanen 1848 ilmapiiri OVS 1830 (RAPOLA) ilmasto Lönnrot 1860 (RAPOLA), Eurén 1860 (Rapola 1960), Rahkonen 1872b, Ahlman 1872 (RAPOLA), Salonen 1874, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Juu- ti 1884, Salonen 1885, Nissinen 1896, Kartasto/Sederholm 1899c keski- ilmanala Cannelin 1860 kliimat Ahlholm 1847 (RAPOLA) klimati Ervast 1865, Elmgren 1867, Collan 1881 ILMASTOVYÖHYKE leksikaalista variaatiota ilmastonimitykset ilma-ala Ahlqvist 1861 ilman träki Rinta-Nikkola 1804 ilmanala Cannelin 1860, Korander 1862, Korander 1868 ilmanlinea Rinta-Nikkola 1804 ilmapiiri Ahlqvist 1844, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Lönnrot 1860 (RAPOLA), Ahlqvist 1861, Ahlqvist 1871 ilmavyö Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1871 ilmavyöhyke Elmgren 1867, Rahkonen 1872b, Collan 1881, Rahkonen 1882, Ignatius 1890 ISOTERMI leksikaalista variaatiota ilmastonimitykset isotermi Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882, Ignatius 1890, Kartasto/Biese Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 433 1899 lämpöviiva Ignatius 1890 vuoden lämpeysvii- va Rahkonen 1872b vuoden lämpöviiva Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 ITÄ vakiintunut vanhassa kirjakielessä maapalloa kuvaavat nimitykset itä STS1776, Rinta-Nikkola 1804, TVS1820, OWS1831, Ahlqvist 1844, MY 1844, Warelius 1845, < Modeen 1848, Finelius 1848, Tikkanen 1848, Granlund 1849, Koskinen 1851, Warelius 1853, Ahlqvist 1855, Warelius 1855, Warelius 1856, < Dahm 1859, < Hallstén 1859, Ahlqvist 1859, Cannelin 1860, Granlund 1861, Ahl- qvist 1861, Carlsson 1862, Korander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Korander 1868, Ahlqvist 1871, Salonen 1871, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Granlund 1873, Salonen 1874, Bäckwall 1876, Cajander 1878, Rahkonen 1878, Salonen 1880, Juuti 1881, Collan 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salo- nen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Rahkonen 1894, Salonen 1895, Juuti 1895, < Topelius 1897, Salonen 1899, Kartasto/Savander 1899 itäilma STS 1776 ITÄINEN PALLONPUOLISKO leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset itäinen maan- puolisko MY 1845, Finelius 1848, Cannelin 1860, Korander 1862, Korander 1868, Ignatius 1890 itäinen maapal- lonpuolisko Cannelin 1860 itäinen maapuo- likko Ahlqvist 1859 itäinen maapuo- lisko Ahlqvist 1844, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1871 itäinen pallon- puolisko Cannelin 1860, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Collan 1881, Juuti 1884, Salo- nen 1895, Salonen 1899 itäinen pallopuo- lisko Salonen 1880, Rahkonen 1882, Salonen 1885 itäinen puolikko Ahlqvist 1859 itäinen puoliska Ahlqvist 1855 itäinen puolisko Ahlqvist 1844, < Modeen 1848, Ahlqvist 1871 itäpuolisko Korander 1862, Korander 1868 ITÄINEN PITUUS leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset itäinen pituus Ahlqvist 1844, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1871, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Juuti 1881, Rahkonen 1882, Dannholm 1889, Juuti 1891 itäispituus Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Rahkonen 1878, Rahkonen 1882 itäpituus Salonen 1880, Salonen 1885, Rahkonen 1894, Salonen 1895, Salonen 1899 LIITE 2 434 ITÄKAAKKO vakiintumista ei voi arvioida maapalloa kuvaavat nimitykset itäkaakko MY 1845, Ervast 1865 ITÄKOILLINEN vakiintumista ei voi arvioida maapalloa kuvaavat nimitykset itäkoillinen MY 1845 JATKUVAN SATEEN ALUE vakiintumista ei voi arvioida ilmastonimitykset alituisen sateen tieno Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 sadetieno Rahkonen 1872b sadetienoo Rahkonen 1882 JOENSAARI vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset joensaari OVS 1832 JOENSUU vakiintuu nopeasti vesistönimitykset joensuu < Modeen 1848 suu OVS 1830, OVS 1840, Lönnrot 1847, Ahlqvist 1856, Cannelin 1860, Ervast 1865, Liljefors 1868, Carlsson 1869, Kartasto/Savander 1899 JOKI vakiintunut vanhassa kirjasuomessa vesistönimitykset ioki Rinta-Nikkola 1804 joki TVS 1820, TVS 1821 (RAPOLA), TVS 1823, Pg 2580 1831 (RAPOLA), OVS 1831, OVS 1832, SSV 1833, OVS 1840, SSV 1841, Ahlqvist 1844, Varelius 1845, Lönnrot 1847, SMTR 1848, Finelius 1848, Tikkanen 1848, < Modeen 1848, Granlund 1849, Koskinen 1851, Varelius 1853, Varelius 1855, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1856, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1859b, < Hallstén 1859, < Dahm 1859, Cannelin 1860, Granlund 1861, Carlsson 1862, Korander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Korander 1868, Liljefors 1868, Carlsson 1869, Ahlqvist 1871, Salonen 1871, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Granlund 1873, Salonen 1874, Laitinen 1875, Cajander 1878, Rahkonen 1878, Salonen 1880, Collan 1881, Juuti 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Rahkonen 1894, Juuti 1895, Salonen 1895, < Topelius 1897, Kartasto/Savander 1899, Salonen 1899 oja OVS 1829, OVS 1832 JOKIALUE vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset jokiala Ervast 1865, Liljefors 1868 jokialue Nissinen 1896 jokipiiri < Topelius 1897 vesiala Ervast 1865 JOKILAAKSO vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset joenlakso Ervast 1865 Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 435 jokilaakso Ervast 1865, Juuti 1895, Nissinen 1896, Kartasto/Sederholm 1899 suulaakso Ervast 1865 suutasanko Ervast 1865 virta-ala Cannelin 1860 JOKIVESISTÖ, VIRRASTO vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset jokivesistö Ervast 1865, Liljefors 1868 virrasto Cannelin 1860 virtaverkko Kartasto/Sederholm 1899c JYRKÄNNE, PUTOUS, ÄKKI- JYRKÄNNE vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimi- tykset jyrkänne Poppius n. 1820 (SSA; RAPOLA), Ignatius 1890 putous Ahlqvist 1844, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859 äkkijyrkänne Kartasto/Sederholm 1899c JÄRVENSELKÄ vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset järvenselkä Juuti 1895 JÄRVI leksikaalista variaatiota vesistönimitykset iärvi Rinta-Nikkola 1804 järvi JAFro 1791, TVS 1820, TVS 1823, OVS 1829, SSV 1833, OVS 1840, SSV 1841, Ahlqvist 1844, Lönnrot 1847, < Modeen 1848, Tikkanen 1848, Finelius 1848, Granlund 1849, Koskinen 1851, Varelius 1853, Ahlqvist 1855, < Dahm 1859, Ahlqvist 1859b, < Hallstén 1859, Cannelin 1860, Ahlqvist 1861, Granlund 1861, Korander 1862, Carlsson 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Korander 1868, Liljefors 1868, Carlsson 1869, Salonen 1871, Ahlqvist 1871, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Granlund 1873, Salonen 1874, Laitinen 1875, Bäckwall 1876, Cajander 1878, Rahkonen 1878, Salonen 1880, Collan 1881, Juuti 1881, Rahko- nen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Rahkonen 1894, Juuti 1895, Salonen 1895, < Topelius 1897, Kartasto/Savander 1899, Salonen 1899 lampi OVS 1829, Lönnrot 1847 sisäjärvi Carlsson 1869, Nissinen 1896, Kartasto/Sederholm 1899c sisämeri Korander 1862, Korander 1868, Juuti 1884 ?, Juuti 1895 sisävesi Rinta-Nikkola 1804 JÄRVIALUE vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset järvialue Nissinen 1896 sisävesienlakso Bäckwall 1876 JÄRVIJOKI vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset järvijoki Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 LIITE 2 436 JÄRVIRYHMÄ, JÄRVISTÖ, JÄRVIJAKSO vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset järvijakso Juuti 1895, Kartasto/Sederholm 1899c järviryhmä Dannholm 1889 järvistö Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 JÄRVIYLÄNKÖ vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset järviylänkö Salonen 1871, Salonen 1874, Salonen 1880, Salonen 1885, Salonen 1895, Salo- nen 1899, Kartasto/Sederholm 1899 JÄÄLAUTTA, AJOJÄÄ, JÄÄTELI vakiintumista ei voi arvioida vieraiden ilmiöiden nimitykset ajojää Ervast 1865 jääteli TVS 1823 JÄÄMERI vakiintuu heti maan pinnanmuotojen nimitykset jäämeri TVS 1821 (RAPOLA), SSV 1835 (RAPOLA), LSKH I 1845 (RAPOLA), SMTR 1847, Lönnrot 1847 (RAPOLA), Lönnrot 1854 (RAPOLA), Korander 1862, Pu- heita 1864 (RAPOLA), Korander 1868, Juuti 1884, Kartasto/Sederholm 1899c JÄÄTIKKÖ leksikaalista variaatiota vieraiden ilmiöiden nimitykset glacieeri Nissinen 1896 glacieri Rahkonen 1882, Rahkonen 1886 Gletscher Salonen 1871, Salonen 1874, Salonen 1880, Salonen 1885, Salonen 1895, Salonen 1899 gletschi Korander 1868, Rahkonen 1882, Rahkonen 1886 iljanne Korander 1868 isbräer Ervast 1865 jääkenttä Salonen 1895, Salonen 1899 jäälakeus Juuti 1884 jääselkä Salonen 1871 jäätikkö Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Nissinen 1896 jäävirta Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 jökel Rahkonen 1882, Rahkonen 1886 kulkujää Nissinen 1896 lumi- ja jääaavikko Nissinen 1896 lumi- ja jääjoukko Ervast 1865, Nissinen 1896 lumi- ja jäälakeus Ahlqvist 1844, < Modeen 1848, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Korander 1862, Korander 1868, Ahlqvist 1871 lumiaavikko Ervast 1865 lumiaukio Ervast 1865, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882, Rahkonen 1886 lumijäätikkäjoukko Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1871 lumikenttä Nissinen 1896 maajää Kartasto/Sederholm 1899c Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 437 sisämaanjää Nissinen 1896 JÄÄVUORI leksikaalista variaatiota vieraiden ilmiöiden nimitykset jäälohkare Salonen 1871, Salonen 1874, Salonen 1880, Salonen 1885 jäävuori TVS 1823, SSV 1841, MY 1845, SMTR 1847 (RAPOLA), < Hallsten 1860, Er- vast 1865, Liljefors 1868, Juuti 1884, Ignatius 1890, Dannholm 1889, Salonen 1895, Nissinen 1896, < Topelius 1897, Salonen 1899 lumivuori Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 KAAKKO leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset eteläitä Ahlqvist 1844 itäetelä MY 1845, Finelius 1848, < Hallstén 1859, Cannelin 1860 kaakko MY 1845, Tikkanen 1848, Varelius 1853, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Er- vast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Korander 1868, Ahlqvist 1871, Sa- lonen 1871, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Rahkonen 1878, Cajander 1878, Salonen 1880, Collan 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salo- nen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Rahkonen 1894, Juuti 1895, Salo- nen 1895, < Topelius 1897, Salonen 1899, Kartasto/Sederholm 1899 kaakkoinen Salonen 1871, Salonen 1874, Kartasto/Sederholm 1899 kaakkonen Korander 1862, Korander 1868 kaakkosilma Korander 1862, Korander 1868 kako Granlund 1849, < Hallstén 1859, Granlund 1861, Granlund 1873 kakoi-ilma STS 1776 koilinen < Modeen 1848 KAASUVUORI vakiintumista ei voi arvioida vieraiden ilmiöiden nimitykset kaasuvuori Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 KAKSOISJOKI vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset kaksoisjoki Nissinen 1896 KALLAS leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset ahde OVS 1829 hietakalla Ahlqvist 1859b, hietaäyräikkö Ahlqvist 1859b kalla Ahlqvist 1859b, kallas < Modeen 1848, kalta SMTR 1847 rinne Carlsson 1869 vieri < Topelius 1897 vieru Carlsson 1869 äyräs < Topelius 1897 LIITE 2 438 KALLIO vakiintunut vanhassa kirjasuomessa maan pinnanmuotojen nimitykset kallio SMTR 1847, Finelius 1848, Varelius 1853, Cannelin 1860, Ervast 1865, Carlsson 1869, Salonen 1871, Salonen 1874, Salonen 1880, Salonen 1885, Juuti 1895, Salonen 1895, < Topelius 1897, Kartasto/Sederholm 1899, Salonen 1899 kiviroukkio Carlsson 1869 KALLIOJONO vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset kalliojono Cannelin 1860 KALLIOMAA vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset kalliomaa Cannelin 1860, Ignatius 1890 KANAALI leksikaalista variaatiota vesistönimitykset kanaali TVS 1821 (RAPOLA), Cannelin 1860, Liljefors 1868, Salonen 1871, Rahkonen 1882, Salonen 1895, Salonen 1899 kanali Ervast 1865, Ahlqvist 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1880, Salonen 1885 KANAVA leksikaalista variaatiota vesistönimitykset kaivanto TVS 1820, Renvall 1826 (RAPOLA), Helenius 1838 (RAPOLA), OVS 1840, MY 1844 (RAPOLA), SMTR 1847 (RAPOLA), Kanava 1845 (RA- POLA), Tikkanen 1848, Finelius 1848, < Modeen 1848, Granlund 1849, Ahlqvist 1859, < Hallstén 1859, Forsman 1860, Eurén 1860 (RAPOLA), Granlund 1861, Korander 1862, Korander 1868, Ahlqvist 1871, Granlund 1873, Ahlman 1872 (RAPOLA), Länkelä 1875, Ignatius 1890, Juuti 1895 kaivantoväylä OVS 1829 kaivos Helenius 1838 (RAPOLA) kanaali OVS 1832, OVS 1840 kanava SSV 1833 (SSA), MY 1844 (RAPOLA), Ahlqvist 1844, Kanava 1845 (RA- POLA), Lönnrot 1847, SMTR 1848, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859b, < Hallstén 1859, Cannelin 1860, Korander 1862, Ervast 1865, Korander 1868, Liljefors 1868, Salonen 1871, Ahlqvist 1871, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Jalava 1876, Rahkonen 1878, Salonen 1880, Juuti 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Rahkonen 1894, Salonen 1895, Juuti 1895, < Topelius 1897, Kartasto/Palmén 1899 salmi Koskinen 1851 uitti Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859 vedenjohto Helenius 1838 (RAPOLA) vedenjuopa Helenius 1838 (RAPOLA) vesikulkutie Salonen 1874 (vedenjuoksu Salonen 1871), Salonen 1880, Salonen 1885, Salonen 1895, Salonen 1899 KANAVISTO vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset kanavisto Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 439 KANKARE vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset kankare Finelius 1848 KANNAS leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset Isthmus < Modeen 1848 kannake MY 1845 kannas OVS 1829, Ahlholm 1830 (RAPOLA), LSKH I 1845 (RAPOLA), Lönnrot 1847, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1859b, < Hallstén 1859, < Dahm 1859, Ahlqvist 1861, Ervast 1865, Liljefors 1868, Salonen 1871, Ahlqvist 1871, Salonen 1874, Salonen 1880, Juuti 1881, Juuti 1884, Salo- nen 1885, Ignatius 1890, Juuti 1891, Salonen 1895, Juuti 1895, Nissinen 1896, < Topelius 1897, Kartasto/Sederholm 1899 kaula Cannelin 1860 kynnys Kartasto/Sederholm 1899 maankannas MY 1845, Liljefors 1868 maankaula Cannelin 1860 maansoikale Cannelin 1860 maasuikale Ahlqvist 1844, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1871 niemuke Kanava 1847 (RAPOLA) smalt Ed Rinta-Nikkola 1804 soucka paicka Rinta-Nikkola 1804 taipale STS 1776, TVS 1820, Ahlqvist 1844, LSKH I 1845 (RAPOLA), < Modeen 1848, Finelius 1848, Granlund 1849, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, < Dahm 1859, Ahlqvist 1861, Granlund 1861, Korander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Korander 1868, Liljefors 1868, Salonen 1871, Ahlqvist 1871, Rahko- nen 1872b, Granlund 1873, Salonen 1874, Salonen 1880, Collan 1881, Rah- konen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Nis- sinen 1896, < Topelius 1897 taival Ahlqvist 1861 KARI leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset kallio Elmgren 1867, Liljefors 1868, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1878, Collan 1881, Rahkonen 1882, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Rahkonen 1894 kari OVS 1840, Lönnrot 1847, < Modeen 1848, Granlund 1849, Cannelin 1860, Granlund 1861, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Carlsson 1869, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Granlund 1873, Bäckwall 1876, Cajander 1878, Collan 1881, Rahkonen 1882, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Rahkonen 1894, < Topelius 1897 kivikari < Modeen 1848, Korander 1862, Korander 1868 kiviluoto < Modeen 1848 luoto Ahlqvist 1844, < Modeen 1848, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Cannelin 1860, Liljefors 1868, Ahlqvist 1871 salaluoto Lönnrot 1847 vesikivi Lönnrot 1847 LIITE 2 440 KARIHARJANNE vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset kariharjanne Ervast 1865 KARIKKO vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset karikko Ervast 1865 KARRU vakiintumista ei voi arvioida vieraiden ilmiöiden nimitykset karru Ervast 1865 KARRUTASANKO vakiintumista ei voi arvioida vieraiden ilmiöiden nimitykset karrutasanko Ervast 1865 KARTTAPALLO leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset glob Cannelin 1860 globi Koulujärj. 1843 (RAPOLA) karttapallo Cannelin 1860, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Salonen 1880, Collan 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Salonen 1895, < Topelius 1897, Salonen 1899 kluutupallo Rinta-Nikkola 1804 kuvapallo < Modeen 1848 maanpallo < Topelius 1897 maapallo Ahlqvist 1844, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1861, Ahlqvist 1871, Dannholm 1889 pallokartta MY 1845, Cannelin 1860, Korander 1862, Ervast 1865, Korander 1868, Lil- jefors 1868, Juuti 1884 KASVILLISUUSVYÖHYKE vakiintumista ei voi arvioida ilmastonimitykset kasviseutu Nissinen 1896 KASVIMAANTIEDE vakiintumista ei voi arvioida tieteenalan nimitykset kasvein maantiede Ervast 1865 KAURIIN KÄÄNTÖPIIRI leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset eteläinen käännepiiri LSKH 1845 (RAPOLA) eteläinen kääntymä- piiri Cannelin 1860 eteläinen kääntöpiiri Ervast 1865, Elmgren 1867, Collan 1881, Dannholm 1889, Nissi- nen 1896 eteläkääntöpiiri Elmgren 1867, Collan 1881 etelän käännöspiiru OVS 1840 kauriin käännepiiri Korander 1862, Ahlqvist 1871, Juuti 1884 Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 441 kauriin käännetpiiri < Dahm 1859 kauriin käänneympy- rä Korander 1868 kauriin kääntymäpiiri Cannelin 1860, Salonen 1871 kauriin kääntöpiiri Elmgren 1867, Liljefors 1868, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Salonen 1880, Collan 1881, Rahkonen 1882, Salonen 1885, Salo- nen 1895 kevätpäiväntasaaja LSKH 1845 (RAPOLA) metsäkauriin kään- nepiiri Ahlqvist 1859 metsäkauriin kään- netpiiri Ahlqvist 1855 metsäkaurin käänne- piiri Ahlqvist 1844 KEIDAS leksikaalista variaatiota vieraiden ilmiöiden nimitykset asunto Rahkonen 1872b kangassaari Vikman 1840-l (RAPOLA) keidas Ahlman 1865 (SSA), Rahkonen 1872b, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Salo- nen 1885, Dannholm 1889, Nissinen 1896 kosteikko < Dahm 1859, Forsman 1860, Cannelin 1860, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Korander 1868, Salonen 1871, Salonen 1874, Collan 1881, Juuti 1884, Salonen 1895, Salonen 1899 kostepaikka Granlund, Muhamm. 1856 (RAPOLA) mettäpuska Rinta-Nikkola 1804 oaasi Dannholm 1889 oas < Modeen 1848, Cannelin 1860 oasi MY 1844, MY 1846 (RAPOLA), < Dahm 1859, Ervast 1865, Salonen 1871, Salonen 1874, Salonen 1880, Juuti 1884, Salonen 1885, Salonen 1895, Salo- nen 1899 ruohosaari Vikman 1840-l (RAPOLA) saareke Korander 1868 KESKIJUOKSU vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset keskijuoksu Ahlqvist 1856, Kartasto/Sederholm 1899 KESKILÄMPÖTILA leksikaalista variaatiota ilmastonimitykset keskilämmin Liljefors 1868 keskilämpeys Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882, Ignatius 1890 keskilämpi Juuti 1891 keskilämpimyys Rahkonen 1872b keskilämpö Rahkonen 1872b, Rahkonen 1872, Rahkonen 1878, Juuti 1881, Rah- konen 1882, Juuti 1884, Ignatius 1890, Rahkonen 1894, Juuti 1895, Nissinen 1986, Kartasto/Biese 1899 keskilämpömäärä Ervast 1865, Kartasto/Biese 1899 keskimääräinen läm- peys Liljefors 1868, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 LIITE 2 442 keskimääräinen läm- pö Ignatius 1890 keskimääräinen vuo- silämpö Ignatius 1890 keskinkertainen läm- pymyys Carlsson 1862 KESÄMAA vakiintuu nopeasti ilmastonimitykset kesämaa < Modeen 1848, Ahlqvist 1861, Korander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Korander 1868, Collan 1881 kuuma maa TVS 1820 KESÄSATEEN ALUE vakiintumista ei voi arvioida ilmastonimitykset kesäsateen tieno Rahkonen 1872b kesäsateen tienoo Rahkonen 1882 KLIMATOLOGIA vakiintumista ei voi arvioida tieteenalan nimitykset klimatologia Kartasto/Biese 1899 KOHOUMA, KORKO vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset korko Cannelin 1860, Ervast 1865, Liljefors 1868 ylävä < Modeen 1848 KOILLINEN leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset itäpohiainen Rinta-Nikkola 1804 itäpohja Ahlqvist 1844, MY 1845, < Modeen 1848, Ahlqvist 1855, < Hallstén 1859 itäpohjainen Finelius 1848, Granlund 1849, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1871 itäpohjanen OVS 1829, Granlund 1861, Granlund 1873 itäpohjoinen Ahlqvist 1861, Korander 1862 itäpohjonen Korander 1868 kaakko < Modeen 1848 kesäpäivän nousu Ahlqvist 1861 koilinen Ahlqvist 1855, < Hallstén 1859 koillinen Lönnrot 1836 (SSA), MY 1845, Granlund 1849, Koskinen 1851, Varelius 1853, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1861, Granlund 1861, Korander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Korander 1868, Liljefors 1868, Ahlqvist 1871, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Granlund 1873, Länkelä 1875, Bäckwall 1876, Jala- va 1876, Cajander 1878, Rahkonen 1878, Salonen 1880, Collan 1881, Rah- konen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Rahkonen 1894, Juuti 1895, Salonen 1895, < Topelius 1897, Kartas- to/Sederholm 1899 pohjaisitä Ahlqvist 1844 Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 443 KOIVUVYÖHYKE vakiintumista ei voi arvioida ilmastonimitykset koivuseutu Nissinen 1896 koivuvyöhyke Nissinen 1896 KORALLI vakiintumista ei voi arvioida vieraiden ilmiöiden nimitykset koralli Ervast 1865, Korander 1868, Rahkonen 1872b Rahkonen 1882, < Topelius 1897 KORALLIRIUTTA leksikaalista variaatiota vieraiden ilmiöiden nimitykset koralliluoto Ervast 1865, Korander 1868, Salonen 1871, Salonen 1874, Salonen 1880, Sa- lonen 1885, Salonen 1895, Salonen 1899 koralliriutta Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882, Dannholm 1889 korallisaari Ervast 1865, Korander 1868, Nissinen 1896 korallisärkkä Ervast 1865 KORPIJOKI vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset korpijoki Ahlqvist 1859b KOSKI leksikaalista variaatiota vesistönimitykset heitelmys Granlund 1849 houru Koskinen 1851 koski JAFro 1791, OVS 1829, Ahlqvist 1844, Lönnrot 1847, SMTR 1847, Finelius 1848, < Modeen 1848, Tikkanen 1848, Granlund 1849, Koskinen 1851, Warelius 1853, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, < Dahm 1859, Ahlqvist 1859b, < Hallstén 1859, Cannelin 1860, Granlund 1861, Korander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Korander 1868, Carlsson 1869, Ahlqvist 1871, Salonen 1871, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Granlund 1873, Salonen 1874, Länkelä 1875, Bäckwall 1876, Cajander 1878, Rahkonen 1878, Salonen 1880, Collan 1881, Juuti 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Rahkonen 1894, Salonen 1895, Juuti 1895, < Topelius 1897, Salonen 1899, Kartasto/Sederholm 1899c kuohu Koskinen 1851 langetus SSV 1834 (RAPOLA) porogi Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 putous Renvall sk 1826 (RAPOLA) KRAATTERI leksikaalista variaatiota vieraiden ilmiöiden nimitykset aukein Cannelin 1860 aukko Varelius 1845, Europaeus 1853 (VES), Varelius 1855, Ahlman 1865 (VES), Liljefors 1868, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Salonen 1895, < Topelius 1897, Salonen 1899 crater < Modeen 1848 kolo Varelius 1845, Varelius 1855 LIITE 2 444 kraateri OVS 1840, Salonen 1895, Salonen 1899 krateri SSV 1834 (RAPOLA), Cannelin 1860, Meurman 1866 (VES), Salonen 1871, Salonen 1874, Salonen 1880, Salonen 1885 pikari OVS 1840 reikä OVS 1831, SSV 1833, OVS 1840 suukko Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 tulilakeinen SSV 1834 (RAPOLA) tuliräppänä SSV 1834 (RAPOLA) KRAVUN KÄÄNTÖPIIRI leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset kesäinen päivän- seisanto LSKH 1845 (RAPOLA) krapun käännepiiri Ahlqvist 1844, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1871 krapun käännetpiiri Ahlqvist 1855 krapun kääntymäpii- ri Cannelin 1860 krapun kääntöpiiri Ahlqvist 1855 kravun käännepiiri Juuti 1884 kravun kääntymäpii- ri Salonen 1871 kravun kääntöpiiri Elmgren 1867, Liljefors 1868, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Salonen 1880, Collan 1881, Rahkonen 1882, Salonen 1885, Salo- nen 1895, Salonen 1899 pohjainen kääntöpiiri Ervast 1865, Elmgren 1867, Collan 1881 pohjaiskääntöpiiri Elmgren 1867, Collan 1881 pohjasen käännöspii- ru OVS 1840 pohjaskäännöspiiru OVS 1840 pohjoinen käännepii- ri LSKH 1845 (RAPOLA) pohjoinen kääntöpii- ri Dannholm 1889, Nissinen 1896 ravun käännepiiri Korander 1862 ravun käänneympyrä Korander 1868 syyspäiväntasaaja LSKH 1845 (RAPOLA) äyriäisen käännetpii- ri < Dahm 1859 KUKKULA leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset hyppylä Tikkanen 1848 korkeus Granlund 1849 kukkula JAFro 1791, Varelius 1845, MY 1845, SMTR 1847, Finelius 1848, Gran- lund 1849, Koskinen 1851, Varelius 1853, Varelius 1855, Cannelin 1860, Ervast 1865, Elmgren 1867, Carlsson 1869, Jalava 1876, Bäckwall 1876, Cajander 1878, Collan 1881, Dannholm 1889, < Topelius 1897 kumpu SMTR 1847, < Modeen 1848, Jalava 1876, Ignatius 1890, Juuti 1895, Kar- tasto/Sederholm 1899b kunnas SMTR 1847, Koskinen 1851, Ervast 1865, Liljefors 1868, Dannholm 1889, Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 445 Ignatius 1890, Juuti 1895 köykämä SMTR 1847 mäki SSV 1833, SSV 1841, Ahlqvist 1844, SMTR 1847, Finelius 1848, < Mo- deen 1848, Tikkanen 1848, Granlund 1849, Koskinen 1851, Varelius 1853, Ahlqvist 1855, < Hallstén 1859, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1859b, < Dahm 1859, Cannelin 1860, Granlund 1861, Korander 1862, Ervast 1865, Elm- gren 1867, Korander 1868, Liljefors 1868, Carlsson 1869, Ahlqvist 1871, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Granlund 1873, Rahkonen 1878, Collan 1881, Rahkonen 1882, Rahkonen 1894, Juuti 1895, < Topelius 1897 pylvänne Cannelin 1860, Granlund 1861 pättärä Granlund 1849, Granlund 1873 törmä SMTR 1847 töykämä SMTR 1847 töyry SMTR 1847, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 töyränne Liljefors 1868, Kartasto/Sederholm 1899c vaara < Modeen 1848 vuorenkukkula Kartasto/Sederholm 1899 vuorentöyry Ignatius 1890 ylänne Ignatius 1890 KUKKULAJONO vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset kukkulajono Cannelin 1860 kukkularivi Bäckwall 1876 kukkulasarja Dannholm 1889 KUMPUMAA, KORKOMAA vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset korkomaa Cannelin 1860, Ervast 1865 kumpumaa Jalava 1876 KUUMA LÄHDE leksikaalista variaatiota vieraiden ilmiöiden nimitykset geyseri OVS 1840 kiehuva läh- de SSV 1833 kiehuvainen lähde SSV 1833 kuohulähde Ervast 1865, Salonen 1871 kuuma lähde OVS 1840, SSV 1841, Cannelin 1860, Ervast 1865, Elmgren 1867, Korander 1868, Liljefors 1868, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Salonen 1880, Collan 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Salonen 1895, Nissinen 1896, Salonen 1899 lämmin lähde Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882, < Topelius 1897 KUUMA VYÖHYKE leksikaalista variaatiota ilmastonimitykset kuuma ilma- ala Korander 1862, Korander 1868 LIITE 2 446 kuuma il- manala Cannelin 1860 kuuma piiri < Modeen 1848, Ahlqvist 1861 kuuma vyö Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1871 kuuma vyö- de OVS 1840 kuuma vyö- hyke Aejmelaeus 1847 (RAPOLA), Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Salonen 1880, Collan 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Salonen 1895, < Topelius 1897, Salonen 1899 kuuma vyö- teinen OVS 1840 kuuma-ala Korander 1862, Korander 1868 kuumma vyö Ahlqvist 1844 lämmin osa Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859 ?, Ahlqvist 1871 ? lämmin vyö Ahlqvist 1844, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859 tropillinen vyöhyke Rahkonen 1882 KYLMÄ VYÖHYKE leksikaalista variaatiota ilmastonimitykset kylmä ala Korander 1862, Korander 1868 kylmä ilma-ala Korander 1862, Korander 1868 kylmä ilmanala Cannelin 1860 kylmä osa Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1871 kylmä piiri < Modeen 1848, Ahlqvist 1861 kylmä vyöde OVS 1840 kylmä vyöhyke Elmgren 1867, Liljefors 1868, Collan 1881, < Topelius 1897 kylmä vyöteinen OVS 1840 pohjaisin osa Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1871 KÄÄNTÖPIIRI leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset käännepiiri Ahlqvist 1844, LSKH 1845 (RAPOLA), Warelius 1856, Ahlqvist 1859, Korander 1862, Ahlqvist 1871, Juuti 1884, < Topelius 1897 käännetpiiri Ahlqvist 1855 käänneympyrä < Modeen 1848, Ahlqvist 1861, Korander 1868 käännöspiiru OVS 1840 kääntymäpiiri Cannelin 1860, Salonen 1871 kääntöpiiri Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Ahlqvist 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1880, Collan 1881, Rahkonen 1882, Salonen 1885, Dannholm 1889, Salonen 1895, Salonen 1899 palauspiiri Varelius 1856 tropiikki Ahlqvist 1861 tropiki < Modeen 1848, Ervast 1865, Elmgren 1867, Collan 1881 LAAKSO leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset alanko Cannelin 1860, Carlsson 1862, Korander 1862, Elmgren 1867, Korander Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 447 1868, Collan 1881 alanne Ervast 1865, Rahkonen 1882 alho SMTR 1847 aukko Salonen 1895 laakso SSV 1833, Varelius 1845, SMTR 1847, Finelius 1848, < Modeen 1848, Varelius 1855, Ahlqvist 1859b, < Dahm 1859, < Hallstén 1859, Forsman 1860, Carlsson 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Koran- der 1868, Carlsson 1869, Salonen 1871, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Jalava 1876, Rahkonen 1878, Cajander 1878, Salonen 1880, Juuti 1881, Collan 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dann- holm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Rahkonen 1894, Salonen 1895, Juuti 1895, < Topelius 1897, Kartasto/Sederholm 1899 laaksonotkelma Kartasto/Sederholm 1899c laaksonsoikale Liljefors 1868 laaksorotko Kartasto/Sederholm 1899 lakso OVS 1840, SSV 1841, Ahlqvist 1844, MY 1846, SMTR 1847, Tikkanen 1848, Granlund 1849, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Cannelin 1860, Granlund 1861, Korander 1862, Korander 1868, Ahlqvist 1871, Granlund 1873, Bäckwall 1876 laksopaikka OVS 1840 laxo JAFro 1791 notko Korander 1862, Korander 1868 syvänne Ervast 1865 uurros Ervast 1865 LAAKSOMAA, NOTKOMAA vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset laaksomaa Liljefors 1868, Carlsson 1869 laksomaa MY 1846, Cannelin 1860, Ervast 1865 notkomaa Ervast 1865 LAAKSONPOHJA vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset laksonpohja Ervast 1865 pohja Bäckwall 1876, Cajander 1878 LAAKSON RINNE vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset rinne Bäckwall 1876, Cajander 1878 LAAKSON YLÄOSA vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset ylänne Jalava 1876, Bäckwall 1876, Cajander 1878 LAAKSOUOMA vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset laaksouoma Kartasto/Sederholm 1899 laaksoura Kartasto/Sederholm 1899 laaksovana Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 LIITE 2 448 laaksoväylä Kartasto/Sederholm 1899 LAGUUNI leksikaalista variaatiota vieraiden ilmiöiden nimitykset laguna Cannelin 1860, Ervast 1865 laguni Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Salonen 1885 lagûni Korander 1868 laguuna Salonen 1895, Salonen 1899 laguuni Juuti 1884 LAHDEKE leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset lahdeke LSKH I 1845 (RAPOLA), Lönnrot 1847, Koskinen 1851, Ervast 1865, Elmgren 1867, Bäckwall 1876, Cajander 1878, Collan 1881, Juuti 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Juuti 1891 lahdelma Lönnrot 1847, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1859b, Ahlqvist 1861, Ervast 1865, Elmgren 1867, Ahlqvist 1871, Rahkonen 1872b, Bäckwall 1876, Cajander 1878, Collan 1881, Rahkonen 1882, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1895, Kartas- to/Sederholm 1899c mutka Cannelin 1860, Ahlqvist 1861, Liljefors 1868 poukama 1835 Tarvanen (Rapola 1960, SSA), Lönnrot 1847, Koskinen 1851, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Collan 1881, < Topelius 1897 LAHTI leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset laaksi TVS 1823 lahti JAFro1791, Rinta-Nikkola 1804, TVS 1823, OVS 1831, OVS 1840, Ahlqvist 1844, Lönnrot 1847, Finelius 1848, Tikkanen 1848, < Modeen 1848, Granlund 1849, Koskinen 1851, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1859b, < Dahm 1859, < Hallstén 1859, Cannelin 1860, Forsman 1860, Granlund 1861, Ahlqvist 1861, Carlsson 1862, Korander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Korander 1868, Carlsson 1869, Salonen 1871, Ahlqvist 1871, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Granlund 1873, Salonen 1874, Bäckwall 1876, Rahkonen 1878, Cajander 1878, Salonen 1880, Collan 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Rahkonen 1894, Juuti 1895, Salo- nen 1895, Nissinen 1896, < Topelius 1897, Kartasto/Sederholm 1899c lahtivesi Ervast 1865 laksi SSV 1833, Ahlqvist 1844, Lönnrot 1847, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1871 mutka < Modeen 1848, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Ignatius 1890 poukama Korander 1868, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Ignatius 1890 vuono Salonen 1871, Salonen 1874, Salonen 1880, Salonen 1885, Dannholm 1889, Salonen 1895, Salonen 1899 LAKEUDEN OSA vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset keto < Topelius 1897 Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 449 LAKEUS leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset lakea Ahlqvist 1844, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859b, Ahlqvist 1859, Liljefors 1868, Ahlqvist 1871, Länkelä 1875, Cajander 1878, Ignatius 1890, Juuti 1895 auhto Tikkanen 1848 (NS vain adj., ei CD-PS) laaka Granlund 1861, Granlund 1873 laakamaa Granlund 1849, Granlund 1861, Granlund 1873 laakeus Granlund 1849, Granlund 1861, Granlund 1873 lakeus MY 1846, < Modeen 1848, < Hallstén 1859, Ahlqvist 1859b, Forsman 1860, Korander 1862, Carlsson 1862, Carlsson 1869, Rahkonen 1872b, Länkelä 1875, Ignatius 1890, Juuti 1895, < Topelius 1897, Kartasto/Sederholm 1899 lietynnäismaa Ignatius 1890 LAMPI leksikaalista variaatiota vesistönimitykset järvi Lönnrot 1847 lammi < Modeen 1848, Ahlqvist 1859b, Cannelin 1860, Ervast 1865, Cajander 1878, Juuti 1881, Juuti 1891, Juuti 1895 lampi Lönnrot 1847, Finelius 1848, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Carlsson 1869, Collan 1881, Dannholm 1889, Ignatius 1890, < Topelius 1897, Kartas- to/Sederholm 1899c LASKUJOKI vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset laskujoki Salonen 1874, Salonen 1880, Salonen 1885, Nissinen 1896 laskuvesi Rahkonen 1894 LASKUVESI leksikaalista variaatiota vieraiden ilmiöiden nimitykset laskeuminen Ahlqvist 1844 laskuvesi Salonen 1871, Salonen 1874, Salonen 1880, Salonen 1885, Dannholm 1889, Salonen 1895, Salonen 1899 luode Helenius 1838 (SSA, nykymerkitys, RAPOLA), SSV 1841, SMTR 1847 (RA- POLA), Lönnrot 1847, Ervast 1865, Ahlman 1865 (RAPOLA), Elmgren 1867, < Hallsten 1868, Ahlqvist 1871, Salonen 1871, Collan 1881, Rahko- nen 1882, Juuti 1884, Ignatius 1890, Nissinen 1896, < Topelius 1897 luodet Roos 1845 (RAPOLA) pakovesi SSV 1833 (Rapola 1960), Europaeus 1853 (RAPOLA), Cannelin 1860, Eurén 1860 (RAPOLA), Ahlman 1865 (RAPOLA), Korander 1868, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Salonen 1885, Salonen 1895, < Topelius 1897, Salonen 1899 vedenlasku Ervast 1865, Elmgren 1867, Collan 1881 vesipako Korander 1862 vuoksi Renvall 1826 (RAPOLA; SKES), Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Cannelin 1860, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Salonen 1880, Salonen 1885, Salo- nen 1895, Salonen 1899 LATVAJOKI vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset latvajoki Ervast 1865 LIITE 2 450 LAUHKEA VYÖHYKE leksikaalista variaatiota ilmastonimitykset lauha il- manala Cannelin 1860 lauha vyöde OVS 1840 lauha vyö- teinen OVS 1840 lauhkea osa Ahlqvist 1871 lauhkea vyöhyke Elmgren 1867, Liljefors 1868, Salonen 1871, Salonen 1874, Salonen 1880, Collan 1881, Salonen 1885, Salonen 1895, < Topelius 1897 lempeä piiri Ahlqvist 1861 lempiä osa Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859 lämmin ala Korander 1862, Korander 1868 lämmin vyöhyke < Modeen 1848 LEVEYS leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset latitud < Modeen 1848, < Dahm 1859 latitudi Cannelin 1860, Ervast 1865, Rahkonen 1882, Rahkonen 1886 latitudo Elmgren 1867, Collan 1881 leve Kilpinen 1842 (RAPOLA) leveys Ahlqvist 1844, < Modeen 1848, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, < Dahm 1859, < Hallstén 1859, Ahlqvist 1861, Ervast 1865, Liljefors 1868, Ahl- qvist 1871, Rahkonen 1882, Rahkonen 1886 leveysaste Elmgren 1867, Collan 1881 napakorkeus Elmgren 1867, Liljefors 1868, Collan 1881 poikki-ilma Cannelin 1860 poikki- ilmasuunta Cannelin 1860 poikkisuunta Cannelin 1860 LEVEYSASTE leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset latitudi-gradi Cannelin 1860 leveysasema Ignatius 1890 leveysaste (Rapolan mukaan vasta 1885 Ferd. Ahlman ja K. Forsman), Ervast 1865, Lil- jefors 1868, Salonen 1871, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Rahkonen 1878, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Rahkonen 1894, Salonen 1895, Nissinen 1896, Kartasto/Savander 1899 leveysviiva TVS 1821 (RAPOLA) (Rapola (1960)) levyaste Granlund 1849, Granlund 1861, Granlund 1873 levytaste Länkelä 1875 sirkkelin graadi MY 1845 LEVEYSPIIRI leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset leveyden piiri < Dahm 1859 Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 451 leveyspiiri Korander 1862, Salonen 1871, Salonen 1874, Salonen 1880, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Salonen 1895, Salonen 1899 leveyspykälä Ahlqvist 1856, Ahlqvist 1859b leveysympyrä Korander 1868 (NS eri merkitys, täht.) paralleli Cannelin 1860, Ervast 1865, Elmgren 1867, Collan 1881 paralleli-piiri Rahkonen 1882, Ignatius 1890 parallelli Kartasto/Savander 1899 parallelli-piiri Rahkonen 1882 rintaympyrä < Modeen 1848, Ahlqvist 1861, Korander 1868 tasapiiri Korander 1862, Korander 1868 tasaympyrä < Modeen 1848, Ahlqvist 1861, Korander 1862, Korander 1868 yhdensuuntainen piiri Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Rahkonen 1872b, Col- lan 1881, Rahkonen 1882 yhdensuuntainen pyöriö Ignatius 1890 yhdensuuntaispiiri Liljefors 1868 LIEJUVUORI vakiintumista ei voi arvioida vieraiden ilmiöiden nimitykset liejuvuori Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 LIMAANI leksikaalinen variaatio maan pinnanmuotojen nimitykset haff Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 liman Cannelin 1860 limani Liljefors 1868, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 suulahdelma Rahkonen 1872b, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Salonen 1885, Ignatius 1890, Salonen 1895, Salonen 1899 suulahti Cannelin 1860, Ervast 1865, Liljefors 1868, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882, Salonen 1895, Salonen 1899 LLANOS leksikaalista variaatiota vieraiden ilmiöiden nimitykset lanos-meri < Modeen 1848 lianos Korander 1868 ljanos Juuti 1884 llano Rahkonen 1872b, Salonen 1874 llanos < Dahm 1859, Cannelin 1860, Korander 1862, Ervast 1865, Liljefors 1868, Salonen 1871, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Salonen 1885, Rahkonen 1886, Dannholm 1889, Salonen 1895, Salonen 1899 llanos- tasamaa < Dahm 1859, Cannelin 1860, Liljefors 1868 llanos- tasanko Rahkonen 1882 ruohomeri < Modeen 1848, Korander 1862, Ervast 1865, Korander 1868 LOUNAS leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset etelälänsi Rinta-Nikkola 1804, Ahlqvist 1844 etelälänsipuoli Laitinen 1875 LIITE 2 452 louna MY 1845, Varelius 1845, Tikkanen 1848, Granlund 1849, Varelius 1853, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Granlund 1861, Liljefors 1868, Ahlqvist 1871, Granlund 1873, Cajander 1878, Ignatius 1890, < Topelius 1897 lounailma Varelius 1855 lounaissuunta Korander 1862 lounapäivä Varelius 1853 lounas Varelius 1845, Ahlqvist 1861, Korander 1862, Carlsson 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Korander 1868, Salonen 1871, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Länkelä 1875, Rahkonen 1878, Salonen 1880, Juuti 1881, Collan 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Rahkonen 1894, Juuti 1895, Salonen 1895, Salonen 1899, Kartasto/Savander 1899 lounasilma TVS 1820 lounassuunta Korander 1868 lounat < Modeen 1848 lounatsuunta Korander 1862, Korander 1868 lounna < Hallstén 1859 länsietelä OVS 1829, MY 1845, SMTR 1847, Finelius 1848, < Hallstén 1859, Can- nelin 1860, Bäckwall 1876 merilänsi STS 1776, Granlund 1861 talvipäivän lasku TVS 1820, Ahlqvist 1861 LUMIRAJA leksikaalista variaatiota ilmastonimitykset lumiraja Ahlqvist 1844, MY 1844, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Korander 1868, Ahl- qvist 1871, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Nissinen 1896 lumenraja Ervast 1865, < Topelius 1897 lumipiiri Elmgren 1867, Collan 1881 LUMIVUORI vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset lumikukkula Ervast 1865 lumitunturi < Modeen 1848, Korander 1862, Ervast 1865, Korander 1868, Dannholm 1889 lumivuori MY 1845, Ervast 1865 LUMIVYÖHYKE vakiintumista ei voi arvioida ilmastonimitykset lumen ja jään seutu Nissinen 1896 lumiseutu Nissinen 1896 LUMIVYÖRY leksikaalista variaatiota vieraiden ilmiöiden nimitykset (lawiaanmmilakso [!] MY 1845) jääkinka Korander 1868 laviini Salonen 1895, Salonen 1899 lavina SSV 1834 (RAPOLA) lavini SSV 1833, < Dahm 1859, Salonen 1871, Salonen 1874, Salonen Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 453 1880, Salonen 1885 lumikinos Korander 1868 lumipalli SSV 1833, SSV 1834 (RAPOLA) lumivyöry Salonen 1871, Salonen 1874, Salonen 1880, Salonen 1885, Dannholm 1889, Salonen 1895, Salonen 1899 lumivyöryke OVS 1840, Ignatius 1890 tunturivyöry Dannholm 1889 LUODE leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset kesäpäivän lasku TVS 1820 luode TVS 1820, MY 1845, < Modeen 1848, Tikkanen 1848, Granlund 1849, Koskinen 1851, Varelius 1853, Ahlqvist 1855, Varelius 1856 ?, Ahlqvist 1859, Granlund 1861, Korander 1862, Carlsson 1862, Ervast 1865, Elm- gren 1867, Korander 1868, Liljefors 1868, Salonen 1871, Ahlqvist 1871, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Granlund 1873, Salonen 1874, Länkelä 1875, Bäckwall 1876, Jalava 1876, Cajander 1878, Rahkonen 1878, Salo- nen 1880, Collan 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dann- holm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1895, Salonen 1895, < Topelius 1897, Kartasto/Sederholm 1899, Salonen 1899 luodeilma Cajander 1878 luodepohjanen Ervast 1865 luodepohjoinen Kartasto/Sederholm 1899c luodet < Hallstén 1859 luote STS 1776 luoteinen < Hallstén 1859, Ervast 1865, Kartasto/Sederholm 1899c länsipohia Rinta-Nikkola 1804 länsipohiainen Rinta-Nikkola 1804 länsipohja MY 1845, < Hallstén 1859 länsipohjanen Cannelin 1860 pohjaislänsi Ahlqvist 1844 pohjoislänsi MY 1844, SMTR 1847 LUONNOLLINEN ILMASTO vakiintumista ei voi arvioida ilmastonimitykset luonnollinen ilmanala Ervast 1865 todellinen ilmanala Ervast 1865 LUONNONMAANTIEDE leksikaalista variaatiota tieteenalan nimitykset luonnollinen geografia Cannelin 1860 luonnollinen maantiede Juuti 1881, Juuti 1884, Juuti 1891, Juuti 1895 luonnonomainen maantiede Ervast 1865, Elmgren 1867, Collan 1881 luonnonomainen maatiede Liljefors 1868 LUOTO leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset luotomaa Ahlqvist 1844, Finelius 1848, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1871 luoto MY 1845, Lönnrot 1847, Tikkanen 1848, Finelius 1848, < Hallstén 1859, Koran- LIITE 2 454 der 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Korander 1868, Carlsson 1869, Salonen 1871, Salonen 1874, Bäckwall 1876, Cajander 1878, Salonen 1880, Collan 1881, Juuti 1881, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Juuti 1891, Salonen 1895, Juuti 1895, < Topelius 1897, Salonen 1899, Kartasto/Sederholm 1899 saari Varelius 1845, Varelius 1855, Granlund 1861, Granlund 1873 LÄHDE vakiintunut vanhassa kirjasuomessa vesistönimitykset lähde Ahlqvist 1844, < Modeen 1848, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1859b, Cannelin 1860, Ervast 1865, Liljefors 1868, Ahlqvist 1871 lähte JAFro1791 LÄHDEJOKI leksikaalista variaatiota vesistönimitykset lähde SMTR 1847, Cannelin 1860, Ervast 1865, Liljefors 1868, Kartasto/Savander 1899 lähdejoki Nissinen 1896 LÄMPÖVYÖHYKE vakiintumista ei voi arvioida ilmastonimitykset lämpövyöhyke Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 LÄNSI vakiintunut vanhassa kirjasuomessa maapalloa kuvaavat nimitykset länsi STS 1776, Rinta-Nikkola 1804, TVS 1820, OVS 1831, Ahlqvist 1844, MY 1844, Va- relius 1845, Tikkanen 1848, < Modeen 1848, Granlund 1849, Koskinen 1851, Vareli- us 1853, Ahlqvist 1855, Varelius 1855, Varelius 1856, Ahlqvist 1859, < Hallstén 1859, < Dahm 1859, Cannelin 1860, Ahlqvist 1861, Granlund 1861, Carlsson 1862, Korander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Korander 1868, Ahlqvist 1871, Salonen 1871, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Granlund 1873, Salonen 1874, Bäckwall 1876, Cajander 1878, Rahkonen 1878, Salonen 1880, Collan 1881, Juuti 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Rahkonen 1894, Salonen 1895, Juuti 1895, < Topelius 1897, Salo- nen 1899, Kartasto/Sederholm 1899c läntä TVS 1820 LÄNSILOUNAS, LÄNSILOUNAINEN vakiintumista ei voi arvioida maapalloa kuvaavat nimitykset länsilouna MY 1845 LÄNSILUODE vakiintumista ei voi arvioida maapalloa kuvaavat nimitykset länsiluode MY 1845 LÄNTINEN PALLONPUOLISKO leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset läntinen maapuo- lisko Ahlqvist 1844, Korander 1862, Korander 1868 Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 455 länsipuolisko Korander 1862, Korander 1868 länteinen maan- puolisko MY 1845 länteinen maa- puolikko Ahlqvist 1859 länteinen maa- puolisko Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1871 länteinen puolis- ko < Modeen 1848 läntinen maan- puolisko Finelius 1848, Cannelin 1860, Ignatius 1890 läntinen maapuo- li < Modeen 1848 läntinen pallon- puolisko Cannelin 1860, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Collan 1881, Juuti 1884, Salo- nen 1895, Salonen 1899 läntinen pallo- puolisko Salonen 1880, Rahkonen 1882, Salonen 1885 läntinen puolikko Ahlqvist 1859 läntinen puoliska Ahlqvist 1855 läntinen puolisko Ahlqvist 1844, Ahlqvist 1871 LÄNTINEN PITUUS vakiintumista ei voi arvioida maapalloa kuvaavat nimitykset läntinen pituus Ahlqvist 1844, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1871, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882, Dannholm 1889 MAAN AKSELI leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset akseli SSV 1835 (RAPOLA), OVS 1840, LSKH 1845 (RAPOLA), < Modeen 1848, < Dahm 1859, Korander 1862, Ervast 1865, Korander 1868, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 maa- akseli Korander 1862, Elmgren 1867, Collan 1881 maan akseli Ahlqvist 1844, Varelius 1845, Ahlqvist 1855, Varelius 1855, Ahlqvist 1859, Can- nelin 1860, Ahlqvist 1861, Korander 1862, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Koran- der 1868, Salonen 1871, Ahlqvist 1871, Salonen 1874, Salonen 1880, Collan 1881, Rahkonen 1882, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Salonen 1895, < Topelius 1897, Salonen 1899 napa OVS 1840 MAANJÄRISTYS leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset maajäre’ Lönnrot 1847 maajäristys Lönnrot 1847 maajäräys Lönnrot 1847 maaniäristys Rinta-Nikkola 1804 maanjärinä STS 1776, TVS 1820, OVS 1829, OVS 1830, SSV 1833, OVS 1840, Carls- son 1862 maanjäristys STS 1776, JAFro 1791, TVS 1820, TVS 1823, SSV 1833, OVS 1840, MY LIITE 2 456 1844, Varelius 1845, Varelius 1855, Varelius 1856, Cannelin 1860, Granlund 1861, Carlsson 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Korander 1868, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Granlund 1873, Salonen 1874, Bäckwall 1876, Cajander 1878, Salonen 1880, Collan 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, < Topelius 1897 maanjärähdys Liljefors 1868 maanjärähys OVS 1829, OVS 1830 maanjäräys OVS 1829, MY 1846, Korander 1868 maantärinä < Topelius 1897 maantäristys < Dahm 1859, Bäckwall 1876 maantäräys Lönnrot 1847, Korander 1868, Kartasto/Sederholm 1899c tärähtämä Lönnrot 1847 MAANKOHOAMINEN vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset maankohoaminen Bäckwall 1876, Nissinen 1896, Kartasto/Sederholm 1899c MAANNAPA leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset maannapa Becker 1820 (Rapola 1960), TVS 1820, TVS 1821 (RAPOLA), Vikman 1840-l (RAPOLA), OVS 1840, Ahlqvist 1844, MY 1844, LSKH 1845 (RAPOLA), < Modeen 1848, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Forsman 1860, Cannelin 1860, Ahlqvist 1861, Korander 1862, Korander 1868, Liljefors 1868, Ahlqvist 1871, Juuti 1884, < Topelius 1897 napa MY 1845, Varelius 1845, LSKH 1845 (RAPOLA), Lönnrot 1847, Aejmelaeus 1847 (RAPOLA), Warelius 1855, < Dahm 1859, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Bäckwall 1876, Salonen 1880, Collan 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Ignati- us 1890, Salonen 1895, Salonen 1899, Kartasto/Biese 1899 poli Rinta-Nikkola 1804 pooli OVS 1840 MAANOSA leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset maailmanosa TVS 1821 (RAPOLA), OVS 1831, OVS 1840, Bredow-Erenius 1858 (RA- POLA), Ahlman 1872 (RAPOLA) maakunta JAFro1791, Ahlqvist 1844 maanosa TVS 1825 (RAPOLA), Ahlholm 1830 (RAPOLA), Ahlqvist 1844, LSKH 1845 (RAPOLA), SMTR 1847 (RAPOLA), SMTR 1848 (RAPOLA), Ahl- qvist 1859, Cannelin 1860, Forsman 1860, Ervast 1865, Elmgren 1867, Sa- lonen 1871, Ahlqvist 1871, Rahkonen 1872b, Ahlman 1872 (RAPOLA), Salonen 1874, Salonen 1880, Collan 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Salonen 1895, Nissinen 1896, < Topelius 1897 maanpiirin osa Europaeus 1853 (RAPOLA), Forsman 1860 maaosa Mehiläinen 1836 (RAPOLA), MY 1845, Tikkanen 1848, < Modeen 1848, Finelius 1848, Ahlqvist 1855, < Dahm 1859, Cannelin 1860, Ahlqvist 1861, Korander 1862 Liljefors 1868, Korander 1868 mailman Rinta-Nikkola 1804 Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 457 pääosa mailmanosa STS 1776, Rinta-Nikkola 1804 pääosa TVS 1820 MAANPINTA vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset maanpinta Juuti 1891, Juuti 1895 MAANTIEDE leksikaalista variaatiota tieteenalan nimitykset geografia Rinta-Nikkola 1804, OVS 1840, Koulujärj. 1843 (RAPOLA), Ahlqvist 1844, MY 1844, < Modeen 1848, Ahlqvist 1855, < Dahm 1859, Cannelin 1860, Ahlqvist 1861, Korander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Ko- rander 1868, Bäckwall 1876, Collan 1881, Ignatius 1890, < Topelius 1897 geographia Ahlholm YMH 1830 (RAPOLA), Ahlman 1872 (RAPOLA), Goden- hjelm 1873 (RAPOLA) maakerto Lönnrot, Muistelmia I 1836 (RAPOLA) maakirjoitus Helenius 1838 (RAPOLA) maakuntaintieto MY 1845 (RAPOLA) maammeselitys OVS 1840 maanopas Ahlqvist 1844, MY 1844, SMTR 1847, Kanava 1847 (RAPOLA), Finelius 1848, Krohn 1862 (RAPOLA), Ahlman 1872 (RAPOLA) maanoppi Kanava 1847 (RAPOLA), Aejmelaeus YH 1847 (RAPOLA) maanselitys MY 1844 maantiede SMTR 1847, 1847 Lönnrot (Rapola 1960), Granlund 1849, Koskinen 1851, Ahlqvist 1859b, Ahlqvist 1859, < Dahm 1859, Koskinen, Mehil. 1861 (RAPOLA), Carlsson 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Salonen 1871, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Ahlman 1872 (RAPOLA), Goden- hjelm 1873 (RAPOLA), Salonen 1874, Jalava 1876, Rahkonen 1878, Salo- nen 1880, Juuti 1881, Collan 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Rahkonen 1894, Juuti 1895, Nissinen 1896, < Topelius 1897, Kartasto/Savander 1899 maantieto Abr. Poppius 1818 (RAPOLA, Rapola 1960), MY 1844, Europaeus 1853 (RAPOLA) , Ahlqvist 1855, Cannelin 1860, Granlund 1861, Granlund 1873, Cajander 1878, Salonen 1895 maatiede LSKH II 1846 ja III 1847 (Tikkanen)(RAPOLA), SMTR 1847 (RAPOLA), < Modeen 1848, Tikkanen, Annikka II (RAPOLA), Lönnrot 1851 (RAPO- LA), Ahlqvist 1859b, < Hallstén 1859, Ahlqvist 1861, Korander 1862, Liljefors 1868, Korander 1868, Ahlqvist 1871, Rahkonen 1882 maatieto LSKH 1845 (RAPOLA), Finelius 1848 maidelma Lönnrot Muistelmia I 1836 (RAPOLA), Kilpinen 1842 (RAPOLA), Kana- va 1845 (RAPOLA), Kanava 1846 (R. Tiihonen) (RAPOLA), < Modeen 1848, C.F. Coranderin kirje Ahlqvistille 1848 (RAPOLA), mâtiede Kilpinen, SMTR 1864 (RAPOLA) MAANVYÖRYMÄ vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset maanraukeema Lönnrot 1847 maanrinne < Modeen 1848 maanvieremä < Topelius 1897 LIITE 2 458 maanvierimä Lönnrot 1847 maaraue’ Lönnrot 1847 vuorenvieremä Nissinen 1896 MAAPALLO leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset maan kluutu Rinta-Nikkola 1804 globi OVS 1840, Koulujärj. 1843 (RAPOLA) klootu OVS 1840 maa TVS 1820, OVS 1840, Granlund 1849, Ervast 1865, Salonen 1871, Salonen 1874, Salonen 1880, Salonen 1885, Salonen 1895 maailmanpiiri TVS 1821 (RAPOLA) maailmapallo MY 1844 maankehä Koulujärj. 1843 (RAPOLA) maanpallo Helenius 1838 (RAPOLA + 1960), MY 1844, Cannelin 1860, Forsman 1860, Korander 1862, Ervast 1865, Korander 1868, Ignatius 1890, Salonen 1895, Nissinen 1896, Salonen 1899, Kartasto/Sederholm 1899c maanpiiri JAFro 1791, TVS 1821 (RAPOLA), Ahlholm 1830 (RAPOLA), MY 1844, LSKH 1845 (RAPOLA), Aejmelaeus 1847 (RAPOLA), SMTR 1847 (RA- POLA) maapalli OVS 1840 maapallo Rapolan (1960) mukaan vasta Roos, Tikkanen, Varelius 1845, Roos 1845 (RAPOLA), MY 1845, Varelius 1845, LSKH 1845 (RAPOLA), Tarvanen 1846 (RAPOLA), < Modeen 1848, Europaeus 1853 (RAPOLA), Varelius 1855, Varelius 1856, Carlsson 1862, Korander 1862, Elmgren 1867, Lilje- fors 1868, Korander 1868, Rahkonen 1872b, Collan 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Ignatius 1890, < Topelius 1897 maapiiri OVS 1840, Koulujärj. 1843 (RAPOLA) mailma OVS 1840 mailmanklootu OVS 1840 palli OVS 1840 MAAVESI vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset maavesi Ervast 1865, < Topelius 1897 MANNER leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset kontinentti Ervast 1865, Ignatius 1890 kuiva STS 1776, Tikkanen 1848 kuiva maa JAFro 1791, Rinta-Nikkola 1804, Ervast 1865, Salonen 1871, Bäckwall 1876 maa SSV 1841, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1871, Nissinen 1896 manner OVS 1840, SSV 1841, Ahlqvist 1844, < Modeen 1848, Finelius 1848, < Dahm 1859, < Hallstén 1859, Granlund 1861, Ahlqvist 1861, Korander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Korander 1868, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Granlund 1873, Salonen 1874, Bäckwall 1876, Cajander 1878, Salonen 1880, Juuti 1881, Collan 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dann- holm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Rahkonen 1894, Salonen 1895, Juuti 1895, Nissinen 1896, Kartasto/Biese 1899 mannermaa OVS 1840, Ahlqvist 1844, MY 1845, < Modeen 1848, Granlund 1849, Vareli- Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 459 us 1853, Ahlqvist 1855, < Dahm 1859, Ahlqvist 1859, Cannelin 1860, Fors- man 1860, Granlund 1861, Ahlqvist 1861, Korander 1862, Ervast 1865, Elm- gren 1867, Liljefors 1868, Korander 1868, Carlsson 1869, Salonen 1871, Ahlqvist 1871, Rahkonen 1872b, Granlund 1873, Salonen 1874, Länkelä 1875, Bäckwall 1876, Rahkonen 1878, Cajander 1878, Salonen 1880, Collan 1881, Rahkonen 1882, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Salonen 1895, < Topelius 1897, Salonen 1899, Kartasto/Savander 1899 mantere STS 1776, TVS 1820, OVS 1830, Varelius 1845, LSKH I 1845 (RAPOLA), Tikkanen 1848, Varelius 1855, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Cannelin 1860, Liljefors 1868, Salonen 1871, Ahlqvist 1871, Salonen 1874, Rahkonen 1878, Ignatius 1890, Rahkonen 1894 manteremaa TVS 1820 mantermaa Granlund 1849 vahva maa Rinta-Nikkola 1804 MANNERILMASTO leksikaalista variaatiota ilmastonimitykset kontinentali- ilmanala Ignatius 1890 maailmasto Ignatius 1890 mannerilmanala Nissinen 1896 mannerilmasto Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Nissinen 1986, Kartasto/Biese 1899 mannermaan il- manala Salonen 1871, Dannholm 1889 mannermaan il- masto Dannholm 1889 mantereen il- manala Cannelin 1860, Salonen 1895, Salonen 1899 mantereinen il- manala Salonen 1874, Salonen 1895, Salonen 1899 mantereinen ilmas- to Salonen 1880, Salonen 1885 mantereisilmasto Elmgren 1867, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Collan 1881, Rahko- nen 1882 manteren ilmanala Ervast 1865, Liljefors 1868 sisämaanilmanala Ignatius 1890 MAREMMI vakiintumista ei voi arvioida vieraiden ilmiöiden nimitykset maremma Ervast 1865 maremman Cannelin 1860 maremmon Cannelin 1860 maremna Korander 1868 MARSKIMAA leksikaalista variaatiota vieraiden ilmiöiden nimitykset ahomaa Korander 1868 march-maa Korander 1868 LIITE 2 460 marschi Salonen 1871 marsch-maa Cannelin 1860, Liljefors 1868, Salonen 1871, Salonen 1874 marski Dannholm 1889 marskimaa Ervast 1865, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Salonen 1885, Dannholm 1889, Salonen 1895, Nissinen 1896, Salo- nen 1899 suolaniittymaa Ervast 1865 MATALIKKO leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset laaka Lönnrot 1847 matala OVS 1832, Lönnrot 1847, Cannelin 1860, Ervast 1865, Bäckwall 1876, Igna- tius 1890, < Topelius 1897 matalikko Cajander 1878 MATEMAATTINEN ILMASTO vakiintumista ei voi arvioida ilmastonimitykset mathematillinen ilmanala Ervast 1865 MATEMAATTINEN MAANTIEDE, KARTOGRAFIA vakiintumista ei voi arvioida tieteenalan nimitykset määräysopillinen geografia Cannelin 1860 suureopillinen maantiede Ervast 1865, Elmgren 1867, Collan 1881 suureopillinen maatiede Liljefors 1868 MERENLAHTI leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset merenlahdelma Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882, Ignatius 1890 merenlahti Rinta-Nikkola 1804, TVS 1820, OVS 1829, SSV 1841, Ahlqvist 1844, Tik- kanen 1848, Finelius 1848, < Modeen 1848, Granlund 1849, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, < Hallstén 1859, Forsman 1860, Cannelin 1860, Granlund 1861, Ahlqvist 1861, Ervast 1865, Elmgren 1867, Korander 1868, Liljefors 1868, Ahlqvist 1871, Salonen 1871, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Granlund 1873, Salonen 1874, Bäckwall 1876, Cajander 1878, Salonen 1880, Collan 1881, Juuti 1881, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Juuti 1895, Salonen 1895, Nissinen 1896, < To- pelius 1897, Kartasto/Savander 1899, Salonen 1899 merenmutka Cannelin 1860, Ahlqvist 1861, Liljefors 1868 merenpoukama Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 merenvuono Ervast 1865 merihaarukka Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 rannikkomeri Nissinen 1896 valtamerenlahti Ahlqvist 1861 MERENSAARI leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset merenluoto Granlund 1849, Granlund 1861, Granlund 1873, Kartasto/Biese 1899 merensaari OVS 1831, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1859b, Ahlqvist 1871, Juuti 1895 Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 461 MERENSAARISTO vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset merensaaristo Länkelä 1875, Juuti 1895 MERI vakiintunut vanhassa kirjasuomessa maan pinnanmuotojen nimitykset meri STS 1776, JAFro 1791, Rinta-Nikkola 1804, TVS 1820, OVS 1829, SSV 1833, OVS 1840, Ahlqvist 1844, Lönnrot 1847, < Modeen 1848, Finelius 1848, Tikkanen 1848, Granlund 1849, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1856, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1859b, < Dahm 1859, Cannelin 1860, Forsman 1860, Carlsson 1862, Korander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Korander 1868, Carlsson 1869, Salonen 1871, Ahlqvist 1871, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Bäckwall 1876, Rahkonen 1878, Salonen 1880, Collan 1881, Juuti 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Rahkonen 1894, Salonen 1895, Juuti 1895, < Topelius 1897, Kartasto/Biese 1899, Salonen 1899 MERIALUE vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset merialue Nissinen 1896 meriosa (vrt. maanosa) Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 MERI-ILMASTO leksikaalista variaatiota ilmastonimitykset meren ilmanala Cannelin 1860, Liljefors 1868, Salonen 1871, Salonen 1895, Salonen 1899 merenilma Salonen 1871 (voi tarkoittaa myös mereltä tulevaa ilmaa, meri-ilmaa) merenilmasto Elmgren 1867, Collan 1881 meri-ilma Rahkonen 1872b (NS ja CD-PS eri merkitys, tässäkin nykymerk. mahd.), Salonen 1874 (nykymerk. mahd.), Salonen 1880 (nykymerk. mahd.), Salonen 1885 (nykymerk. mahd.), Salonen 1895 (nykymerk. mahd.) meri-ilmanala Nissinen 1896 meri-ilmasto Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Nissinen 1896, Kartasto/Biese 1899 rannikkoilmanala Ignatius 1890 rannikkoilmasto Dannholm 1889, Nissinen 1896 rantailmasto Dannholm 1889 rantamaan ilmas- to Dannholm 1889 valtameren il- manala Ervast 1865 MERIJOKI ’mereen laskeva joki’ vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset merijoki Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 MERITUULI vakiintumista ei voi arvioida ilmastonimitykset merentuuli Ervast 1865 merituuli Korander 1868, Nissinen 1896 LIITE 2 462 MERIVEDEN LIIKE vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset meriveden liikunto Nissinen 1896 MERIVIRTA leksikaalista variaatiota ilmastonimitykset merenvirta SSV 1841, Cannelin 1860, Korander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Ko- rander 1868, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Collan 1881, Nis- sinen 1896, < Topelius 1897 merivirta Korander 1862, Liljefors 1868, Korander 1868, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Salonen 1895 METSÄNRAJA, METSÄ- RAJA vakiintumista ei voi arvioida ilmastonimitykset metsäraja Nissinen 1896 MINUUTTI leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset hetki SMTR 1847 minuti SMTR 1847, Cannelin 1860, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Ahlqvist 1871, Collan 1881 minutti Rahkonen 1872b minuuti Ignatius 1890 minuutti MY 1845, < Modeen 1848, Granlund 1849, Ahlqvist 1855, Varelius 1856, Ahlqvist 1859, < Hallstén 1859, Granlund 1861, Granlund 1873, Rahkonen 1882, Dannholm 1889 pienike Varelius 1856 äske Ahlqvist 1855 MONSUUNI vakiintumista ei voi arvioida vieraiden ilmiöiden nimitykset etelämonsuuni Kartasto/Biese 1899 monsuni Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882, Dannholm 1889 monsuuni Nissinen 1896 munsuni Ervast 1865 munsunituuli Ervast 1865 vuodenajan tuuli Nissinen 1896 MULTAHARJU vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset multaharju Juuti 1895 MUSTANMULLAN SEUTU vakiintumista ei voi arvioida vieraiden ilmiöiden nimitykset mustanmullan alue Nissinen 1896 mustanmullan seutu Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Salonen 1895 väkimultavyöhyke Salonen 1871 Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 463 MYRSKY, RAJUTUULI vakiintumista ei voi arvioida ilmastonimitykset myrsky Dannholm 1889, < Topelius 1897 rajutuuli OVS 1829, OVS 1831 MÄKIJUOTTI vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset mäkijono Cannelin 1860 MÄKIMAA vakiintunut vanhassa kirjakielessä maan pinnanmuotojen nimitykset mäkimaa Tikkanen 1848, Cannelin 1860, Korander 1868, Liljefors 1868, Carlsson 1869, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Laitinen 1875, Rahkonen 1882, Juuti 1895 NADIIRI vakiintumista ei voi arvioida maapalloa kuvaavat nimitykset nadir Rahkonen 1882, Rahkonen 1886 NAPAPIIRI leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset napapiiri Ahlqvist 1844 (voisi olla myös leveyspiiri yleensä?), Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Granlund 1861, Korander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Koran- der1868, Liljefors 1868, Ahlqvist 1871, Salonen 1871, Rahkonen 1872, Rah- konen 1872b, Granlund 1873, Salonen 1874, Rahkonen 1878, Salonen 1880, Juuti 1881, Collan 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dann- holm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Rahkonen 1894, Juuti 1895, Salonen 1895, Nissinen 1896, < Topelius 1897, Kartasto/Sederholm 1899 napaympyrä < Modeen 1848, Cannelin 1860 (NS eri merkitys), Ahlqvist 1861 poolin sirk- kilä OVS 1840 poolin ym- päristö OVS 1840 NAPASEUTU, NAPAVYÖHYKE vakiintumista ei voi arvioida ilmastonimitykset napaseutu Nissinen 1896, < Topelius 1897 napavyöhyke Ignatius 1890 NAPAVIRTA vakiintumista ei voi arvioida ilmastonimitykset kylmä napavirta Korander 1862, Korander 1868 maannavanvirta Ervast 1865 napavirta Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882, Juuti 1884 NIEMENNENÄ leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset huippu Granlund 1849, Granlund 1861, Granlund 1873 kap Cannelin 1860 kärki < Modeen 1848, Juuti 1895 maankärki < Topelius 1897 LIITE 2 464 nenä SSV 1833, Cannelin 1860, Carlsson 1869, Salonen 1874, Juuti 1881, Juuti 1891, Kartasto/Biese 1899 nenäke Vikman 1840-l (RAPOLA) niemeke < Modeen 1848, Korander 1862, Korander 1868, < Topelius 1897 niemennenä SSV 1841, < Modeen 1848, Ahlqvist 1859b, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1861, Korander 1862, Korander 1868, Ahlqvist 1871 niemennokka Juuti 1884 niemi Elmgren 1867, Liljefors 1868, Collan 1881 niemikärki < Modeen 1848 nieminenä Ahlqvist 1844, Ahlqvist 1855 nokka Cannelin 1860, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Collan 1881 nuha Granlund 1849, < Hallstén 1859, Granlund 1861, Granlund 1873 saarenne Cajander 1878 sikko Granlund 1849, Granlund 1861, Granlund 1873 suippu Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1878, Rahkonen 1882, Rahko- nen 1894 NIEMI leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset haikka Varelius 1845, Varelius 1855 huippu Ervast 1865 kulppo Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 maakielukka Ahlqvist 1844, < Modeen 1848, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1871 maannuha Granlund 1849, Granlund 1861, Granlund 1873 maansträi Rinta-Nikkola 1804 merenniemeke Juuti 1881, Juuti 1884, Juuti 1891, Juuti 1895 merenniemi Liljefors 1868 nenä Vikman 1840-l (RAPOLA) niemeke 1823 TVS (? Wikman) (Rapola 1960), TVS 1823, Tarvanen 1835 (RAPO- LA), Vikman 1840-l (RAPOLA), LSKH II 1846 (RAPOLA), SMTR 1847, Lönnrot 1847, Koskinen 1851, Korander 1862, Liljefors 1868, Korander 1868, Ahlqvist 1871, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1872, Sa- lonen 1874, Rahkonen 1878, Salonen 1880, Juuti 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Rah- konen 1894, Salonen 1895, Juuti 1895, Salonen 1899 niemensoikale Cannelin 1860, Ervast 1865, Liljefors 1868, Laitinen 1875, Ignatius 1890 niementö Lönnrot 1847 niemi Rinta-Nikkola 1804, TVS 1823, Vikman 1840-l (RAPOLA), OVS 1840, Ahlqvist 1844, Varelius 1845, MY 1845, Lönnrot 1847, Tikkanen 1848, < Modeen 1848, Finelius 1848, Granlund 1849, Koskinen 1851, Varelius 1853, Ahlqvist 1855, Varelius 1855, < Dahm 1859, < Hallstén 1859, Ahl- qvist 1859, Ahlqvist 1859b, Cannelin 1860, Granlund 1861, Ahlqvist 1861, Korander 1862, Ervast 1865, Korander 1868, Carlsson 1869, Salonen 1871, Ahlqvist 1871, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Granlund 1873, Salonen 1874, Bäckwall 1876, Rahkonen 1878, Cajander 1878, Salonen 1880, Rah- konen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Rahkonen 1894, Salonen 1895, Juuti 1895, < Topelius 1897, Salonen 1899, Kartasto/Sederholm 1899 niemikkö Carlsson 1869 Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 465 niemimaa Ahlqvist 1844, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859b, Ahlqvist 1859, Cannelin 1860, Elmgren 1867, Ahlqvist 1871, Collan 1881 niemisuikale < Modeen 1848, Korander 1862, Korander 1868 nokka Salonen 1871, Salonen 1874 saarento Ervast 1865, Elmgren 1867, Collan 1881, < Topelius 1897 träi Rinta-Nikkola 1804 NIEMIMAA leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset maanniemi Rinta-Nikkola 1804 niemeke Aejmelaeus 1847 (RAPOLA) niemensoikale Elmgren 1867, Collan 1881 niemi Korander 1862, Korander 1868 niemimaa Lönnrot 1847, < Modeen 1848, Finelius 1848, Ahlqvist 1856, < Dahm 1859, Korander 1862, Ervast 1865, Korander 1868, Liljefors 1868, Carlsson 1869, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Bäckwall 1876, Ca- jander 1878, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Salonen 1895, Nissinen 1896, < Topelius 1897, Salonen 1899, Kartasto/Sederholm 1899 saareke TVS 1821 (RAPOLA), Lönnrot 1847 saarenne Bäckwall 1876 (RAPOLA) saarento STS 1776, TVS 1822 (RAPOLA), TVS 1823, Lönnrot 1836 (RAPOLA), Lönnrot 1847, Granlund, M. 1856 (RAPOLA), Länkelä 1875, Ignatius 1890 saari STS 1776 NIITTYRANTA vakiintumista ei voi arvioida vieraiden ilmiöiden nimitykset niittyranta Rahkonen 1882 NOLLAMERIDIAANI leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset alkumeridiani Rahkonen 1882, Rahkonen 1886 ensimmäinen meridiani Cannelin 1860 ensimäinen puolenpäivänkaari Korander 1868 ensimäinen puolipäivänpiiri Elmgren 1867, Collan 1881 ensimäinen puolipäiväpiiri Korander 1862 ensimäinen puoliskaari < Modeen 1848 Ferro-meridiani < Modeen 1848, Cannelin 1860 Ferron puolenpäivänkaari Korander 1868 Ferron puolipäiväpiiri Korander 1862 keskimeridiaani Kartasto/Savander 1899 nollameridiani Rahkonen 1882, Rahkonen 1886 NOTKO leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset holma SMTR 1847 luola SMTR 1847 noro SMTR 1847, < Modeen 1848, Kartasto/Sederholm 1899 notko SSV 1833, SMTR 1847, < Modeen 1848, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Collan 1881, Juuti 1895, < Topelius 1897 LIITE 2 466 onsi SMTR 1847 ouru SMTR 1847 NOUSUVESI leksikaalista variaatiota vieraiden ilmiöiden nimitykset kohovesi Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Salonen 1880, Salonen 1885, Salonen 1895, Salonen 1899 luode Europaeus 1853 (RAPOLA), Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Cannelin 1860, Eurén 1860 (RAPOLA), Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Salonen 1880, Salonen 1885, Salonen 1895, Salonen 1899 luodet Renvall 1826 (RAPOLA) luodetvesi Renvall 1826 (RAPOLA) luodevesi Cannelin 1860, Eurén 1860 (RAPOLA) luoetvesi OVS 1830 (RAPOLA) nousuvesi SSV 1833 (myös 1829 Wikman, SSV 1833 (Rapola 1960)), Europaeus 1853 (RAPOLA), Eurén 1860 (RAPOLA), Cannelin 1860, Koskinen 1861 (RA- POLA), Ahlman 1865 (RAPOLA), Korander 1868, Liljefors 1868, Salonen 1871, Salonen 1874, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Salonen 1885, Dannholm 1889, Salonen 1895, < Topelius 1897, Salonen 1899 veden nousu Ervast 1865, Elmgren 1867, Collan 1881 vesinousu Korander 1862 virtominen Ahlqvist 1844 vuo Ignatius 1890 vuoksi Helenius 1838 (SKES, RAPOLA), SSV 1841, Roos 1845 (RAPOLA), SMTR 1847 (RAPOLA), Lönnrot 1847, Eurén 1860 (RAPOLA), Ervast 1865, Elmgren 1867, Ahlman 1865 (RAPOLA), Liljefors 1868, Salonen 1871, Ahlqvist 1871, Collan 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Rahkonen 1886, Nissinen 1896, < Topelius 1897 ONELMA vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset onelma Ervast 1865, Elmgren 1867, Collan 1881 PAASI vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset paasi < Topelius 1897 PALLONPUOLISKO, PUOLIPALLO, HEMISFÄÄRI vakiintumista ei voi arvioida maapalloa kuvaavat nimitykset maanpallon puolisko Varelius 1856 (käännös hemisfer) puolipallo Varelius 1856 puolisko OVS 1840 PAMPA leksikaalista variaatiota vieraiden ilmiöiden nimitykset pampa Rahkonen 1872b, Salonen 1874 pampas < Modeen 1848, < Dahm 1859, Cannelin 1860, Ervast 1865, Korander 1868, Liljefors 1868, Salonen 1871, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Salonen 1895, Salonen 1899 Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 467 Pampas- tasamaa < Dahm 1859, Cannelin 1860, Liljefors 1868 pampas- tasanko Ervast 1865, Salonen 1871, Salonen 1874, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Salo- nen 1885 pampos Korander 1862 PASAATITUULI leksikaalista variaatiota vieraiden ilmiöiden nimitykset pasaadituuli Nissinen 1896 pasaatituuli Rahkonen 1872b passaatituuli Liljefors 1868, Dannholm 1889, < Topelius 1897 passadituuli Rahkonen 1882 passad-tuuli Korander 1868 passatituuli Ervast 1865 purjetuuli Korander 1868 PASAATIVYÖHYKE vakiintumista ei voi arvioida ilmastonimitykset passaatituulien vyöhyke Dannholm 1889 passaativyöhyke Dannholm 1889 PENEPLAANI, PUOLI- TASANKO vakiintumista ei voi arvi- oida maan pinnanmuotojen nimi- tykset peneplani Kartasto/Sederholm 1899c puolitasanko Kartasto/Sederholm 1899c PENGER vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset penger Ervast 1865, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882, Ignatius 1890 pengerrys Ignatius 1890 (nykykielessä eri merkitys) penner Ahlqvist 1859b PENGERMAA leksikaalista variaatiota vieraiden ilmiöiden nimitykset luisumaa Cannelin 1860 paramos Cannelin 1860, Liljefors 1868 pengermaa Cannelin 1860, Ervast 1865, Korander 1868, Liljefors 1868, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Salonen 1885, Dannholm 1889, Salonen 1895, Salonen 1899 porrasmaa Cannelin 1860, Ervast 1865, Korander 1868 (voisi vastata NS:n merkitystä), Liljefors 1868, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 vierumaa Ervast 1865, Liljefors 1868 PENINKULMA leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset neliökilometri Nissinen 1896 penikulema JAFro 1791 penikulma STS 1776, Rinta-Nikkola 1804, TVS 1823, OVS 1829, OVS 1830, OVS 1831, SSV 1833, SSV 1841, Varelius 1845, < Modeen 1848, Granlund 1849, LIITE 2 468 Varelius 1853, Varelius 1856, Ahlqvist 1859, Granlund 1861, Korander 1862, Carlsson 1862, Korander 1868, Liljefors 1868, Carlsson 1869, Ahlqvist 1871, Granlund 1873, Rahkonen 1878, Laitinen 1875, Dannholm 1889 penikuorma TVS 1823 peninkulma TVS 1820, Ahlqvist 1844, MY 1844, Granlund 1849, Koskinen 1851, Ahl- qvist 1855, Ahlqvist 1859b, < Hallstén 1859, < Dahm 1859, Forsman 1860, Ahlqvist 1861, Korander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Korander 1868, Salonen 1871, Bäckwall 1876, Jalava 1876, Cajander 1878, Salonen 1880, Collan 1881, Juuti 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Ignatius 1890, Juuti 1891, Rahkonen 1894, Juuti 1895, < Topelius 1897 peninkuorma OVS 1840, SMTR 1848, Cannelin 1860, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Salonen 1874 peninkuulma LSKH 1845 (RAPOLA), < Modeen 1848, Finelius 1848, Tikkanen 1848 PINNANMUODOSTUS vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset pinnanmuodostus Nissinen 1896 PINTA-ALA leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset ala OVS 1829, Granlund 1861, Ervast 1865, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Gran- lund 1873, Salonen 1874, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Salonen 1885, Salonen 1895 aluus < Modeen 1848 avarus Rinta-Nikkola 1804 avaruus Koskinen 1851, Varelius 1853, < Hallstén 1859, < Dahm 1859, Cannelin 1860, Granlund 1861, Korander 1862, Carlsson 1862, Ervast 1865, Korander 1868, Lil- jefors 1868, Carlsson 1869, Salonen 1871, Granlund 1873, Salonen 1874, Laiti- nen 1875, Länkelä 1875, Salonen 1880, Salonen 1885 laajuus Ahlqvist 1861 laveus STS 1776, MY 1844, MY 1846, Ahlqvist 1855, Cannelin 1860, Ervast 1865, Lil- jefors 1868, Salonen 1871, Salonen 1874, Länkelä 1875 maanala Elmgren 1867, Jalava 1876, Collan 1881, Salonen 1895 pinnanala LSKH 1845 (RAPOLA), Tikkanen 1848, Ervast 1865 pinta Bäckwall 1876 pinta-ala 1854 Blom (Rapola 1960), Rahkonen 1872b, Cajander 1878, Juuti 1881, Rahko- nen 1882, Juuti 1884, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Juuti 1895, Sa- lonen 1895, Nissinen 1896, Salonen 1899, Kartasto/Savander 1899 PITKITTÄISLAAKSO vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset pitkinpäinen laakso Ervast 1865 pitkinpäinen lakso Cannelin 1860 pitkittäinen laakso Nissinen 1896 PITUUS leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset longitud < Modeen 1848, < Dahm 1859 longitudi Cannelin 1860, Ervast 1865, Rahkonen 1882, Rahkonen 1886 longitudo Elmgren 1867, Collan 1881 Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 469 pitke Kilpinen 1842 (RAPOLA) pitkinilma Cannelin 1860 pitkinilmasuunta Cannelin 1860 pitkinsuunta Cannelin 1860 pituus Ahlqvist 1844, < Modeen 1848, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, < Dahm 1859, Ahlqvist 1861, Ervast 1865, Liljefors 1868, Ahlqvist 1871, Rah- konen 1882, Juuti 1884 pituusaste Elmgren 1867, Collan 1881 PITUUSASTE leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset longitudiaste Ignatius 1890 pituusaste Granlund 1849, Granlund 1861, Ervast 1865, Liljefors 1868, Rahkonen 1872b, Granlund 1873, Rahkonen 1882, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Kartasto/Savander 1899 pituuslevy Laitinen 1875 pituusviiva TVS 1821 (RAPOLA) pituusväli Granlund 1849, Granlund 1861, Granlund 1873 POHJASÄRKKÄ vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset pohjasärkkä Kartasto/Sederholm 1899c POHJOINEN leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset meren puoli STS 1776 (NS eri merkitys) pohia Rinta-Nikkola 1804 pohiainen Rinta-Nikkola 1804 pohinen TVS 1820 pohja STS 1776, TVS 1823, Ahlqvist 1844, MY 1845, < Modeen 1848, Ahlqvist 1855, Varelius 1855, < Hallstén 1859, Ahlqvist 1859, < Dahm 1859, Granlund 1861, Korander 1862, Elmgren 1867, Korander 1868, Liljefors 1868, Ahlqvist 1871, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Granlund 1873, Salonen 1874, Bäckwall 1876, Salonen 1880, Collan 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Ignati- us 1890, Juuti 1895, Salonen 1895, Kartasto/Biese 1899, Salonen 1899 pohjainen SSV 1841, Varelius 1845, Finelius 1848, Granlund 1849, Ahlqvist 1855, Vareli- us 1856, Ahlqvist 1859, < Dahm 1859, Cannelin 1860, Carlsson 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Ahlqvist 1871, Salonen 1871, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Jalava 1876, Salonen 1880, Collan 1881, Juuti 1881, Juuti 1884, Salonen 1885, Juuti 1891, Rahkonen 1894, Salonen 1895, Juuti 1895 pohjanen TVS 1820, OVS 1831, MY 1845, Granlund 1849, Varelius 1853, Cannelin 1860, Forsman 1860, Granlund 1861, Ervast 1865, Liljefors 1868, Granlund 1873, Ig- natius 1890 pohjoinen MY 1844, Tikkanen 1848, Koskinen 1851, Ahlqvist 1855, Varelius 1856, Ahl- qvist 1861, Korander 1862, Länkelä 1875, Cajander 1878, Rahkonen 1878, Dannholm 1889, Salonen 1895, < Topelius 1897, Kartasto/Sederholm 1899, Sa- lonen 1899 pohjonen SMTR 1847, Korander 1868 LIITE 2 470 pohoinen < Modeen 1848 pohonen < Modeen 1848 POHJOINEN KYLMÄ VYÖHYKE leksikaalista variaatiota ilmastonimitykset pohjainen kylmä vyö Ahlqvist 1871 pohjainen kylmä vyöhyke Ervast 1865, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Salo- nen 1880, Juuti 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Juuti 1891, Juuti 1895, Salonen 1895, Salonen 1899 pohjainen vyöhyke Elmgren 1867, Collan 1881 pohjaispuoleinen kylmä tienoo TVS 1820 pohjaispuolinen kyl- mä vyö Ahlqvist 1844, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1871 pohjanpuolinen kyl- mä ilmanala Cannelin 1860 pohjasvyöteinen OVS 1840 pohjoinen kylmä vyöhyke Dannholm 1889 POHJOINEN LAUHKEA VYÖHYKE leksikaalista variaatiota ilmastonimitykset pohjainen lauhkea vyö Ahlqvist 1871 pohjainen lauhkea vyöhyke Ervast 1865, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Salo- nen 1880, Juuti 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Juuti 1891, Juuti 1895 pohjaislauhkea vyö- hyke Elmgren 1867, Collan 1881 pohjaispuolinen lem- piä vyö Ahlqvist 1844, Ahlqvist 1859 pohjanpuolinen lauha ilmanala Cannelin 1860 pohjoinen lauhkea vyöhyke Dannholm 1889, Salonen 1895, Salonen 1899 pohjoispuolinen lem- piä vyö Ahlqvist 1855 POHJOINEN LEVEYS leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset pohjainen le- veys < Hallstén 1859, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Juuti 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Juuti 1891, Juuti 1895 pohjaisleveys Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Liljefors 1868, Ahlqvist 1871, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1872, Salonen 1874, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Salo- nen 1885, Rahkonen 1894 pohjaislevy Granlund 1849, Granlund 1861, Granlund 1873 pohjaslevy Granlund 1861, Granlund 1873 pohjoinen le- veys Dannholm 1889, Ignatius 1890 pohjoisleveys Rahkonen 1878, Ignatius 1890, Salonen 1895, Salonen 1899 Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 471 pohjoislevy Laitinen 1875 POHJOINEN NAPAPIIRI leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset pohjanen napapiiri Ahlqvist 1844 pohjainen napapii- ri Ahlqvist 1844, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, < Dahm 1859, Ervast 1865, Ahlqvist 1871, Salonen 1871, Salonen 1874, Salonen 1880, Juu- ti 1884, Salonen 1885 pohjainen na- paympyrä Cannelin 1860 pohjaisnapapiiri Ervast 1865, Elmgren 1867, Rahkonen 1872b, Collan 1881, Rahko- nen 1882 pohjoinen napapii- ri Ahlqvist 1855, Korander 1862, Dannholm 1889, Salonen 1895, Nissi- nen 1896, Salonen 1899 pohjonen na- paympyrä Korander 1868 POHJOINEN PALLONPUOLISKO leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset pohjainen pallonpuo- lisko Cannelin 1860, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Sa- lonen 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Collan 1881, Juuti 1884 pohjainen pallopuolis- ko Salonen 1880, Rahkonen 1882, Salonen 1885 pohjaispallonpuolisko Elmgren 1867, Collan 1881 pohjanpuolikas Granlund 1849, Granlund 1861, Granlund 1873 pohjaspuolisko OVS 1840 pohjoinen maapuolisko LSKH 1845 (RAPOLA), Korander 1862 pohjoinen pallonpuo- lisko Salonen 1895, Salonen 1899, Kartasto/Sederholm 1899c pohjoispuolisko Korander 1862 (NS vain yleinen merkitys) pohjonen maapuolisko Korander 1868 pohjospuolisko Korander 1868 pohoispuolisko < Modeen 1848 POHJOISKOILLINEN vakiintumista ei voi arvioida maapalloa kuvaavat nimitykset pohjaiskoillinen MY 1845 pohjoiskoillinen Kartasto/Sederholm 1899c POHJOISLUODE vakiintumista ei voi arvioida maapalloa kuvaavat nimitykset pohjaisluode MY 1845 POHJOISNAPA leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset pohiapoli Rinta-Nikkola 1804 pohjainen maannapa TVS 1821 (RAPOLA), Varelius 1855 LIITE 2 472 pohjainen napa TVS 1820, Varelius 1845, LSKH 1845 (RAPOLA), Varelius 1855, Canne- lin 1860 pohjaisnapa MY 1845, Vikman 1840-l? (RAPOLA), Ahlqvist 1855, Varelius 1856, Ahlqvist 1859, < Dahm 1859, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Ahlqvist 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Jalava 1876, Salonen 1880, Collan 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Salonen 1895 pohjannapa TVS 1821 (RAPOLA), Varelius 1845, Varelius 1855 pohjaspooli OVS 1840 pohjoinen napa LSKH I 1845 (RAPOLA) pohjoisnapa Ahlqvist 1844, Ahlqvist 1855, Forsman 1860, Ahlqvist 1861, Korander 1862, Salonen 1871, Bäckwall 1876, Cajander 1878, Dannholm 1889, Igna- tius 1890, Nissinen 1896, < Topelius 1897, Salonen 1899 pohjosnapa Korander 1868 pohoisnapa < Modeen 1848 POIKITTAISHARJU, POIKKIHARJU vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset poikkiharju Kartasto/Sederholm 1899 sivuharju Bäckwall 1876 POIKITTAISLAAKSO, POIKKILAAKSO vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset poikkilaakso Nissinen 1896 poikkipäinen laakso Ervast 1865 poikkipäinen lakso Cannelin 1860 POLAARINEN ILMASTO vakiintumista ei voi arvioida ilmastonimitykset polaarinen ilmanala Ignatius 1890 POLDERI vakiintumista ei voi arvioida vieraiden ilmiöiden nimitykset polderi Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 POUTA-AIKA leksikaalista variaatiota ilmastonimitykset kuiva aika Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882, Dannholm 1889, Nissinen 1896 poudanaika Cannelin 1860 pouta-aika Varelius 1855, < Dahm 1859, Korander 1868 poutakausi Ervast 1865, Elmgren 1867, Collan 1881 PREERIA vakiintumista ei voi arvioida vieraiden ilmiöiden nimitykset prairi Rahkonen 1872b prairia Dannholm 1889 prairies Liljefors 1868, Rahkonen 1882 Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 473 prairies-Sawannes Cannelin 1860 prerii Juuti 1884 PUDAS vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset pudas Ignatius 1890 PUOLIPÄIVÄPIIRI leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset diameteri Cannelin 1860 leveysviiva TVS 1821 (RAPOLA) läpimitta Liljefors 1868 läpiviiva Cannelin 1860 meridiaani Dannholm 1889, Nissinen 1896 meridian Rinta-Nikkola 1804 meridiani Rinta-Nikkola 1804, < Modeen 1848, Cannelin 1860, Ahlqvist 1861, Korander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Korander 1868, Collan 1881, Rahkonen 1882, Ignatius 1890 pituuden piiri < Dahm 1859 pituusaste Nissinen 1896 poikkiviiva Liljefors 1868 puolenpäivänkaari Korander 1868 puolenpäivänpiiri Rahkonen 1872b, Salonen 1874 puolenpäivänviiva Cannelin 1860 puolipäiväkaari Korander 1862, Korander 1868 puolipäiväke LSKH 1845 (RAPOLA), Varelius 1856 puolipäivän linia Rinta-Nikkola 1804 puolipäivänkaari < Modeen 1848 puolipäivänpiiri Ahlqvist 1844, MY 1844, LSKH 1845 (RAPOLA), < Modeen 1848, Ahlqvist 1855, Varelius 1856, < Dahm 1859, Ahlqvist 1859, < Hallstén 1859, Cannelin 1860, Korander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Salonen 1871, Ahlqvist 1871, Juuti 1881, Collan 1881, Juuti 1884, Dannholm 1889, Juuti 1891, Salonen 1895, Nissinen 1896 puolipäivänviiva TVS 1821 (RAPOLA) puolipäiväpiiri Korander 1862, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Salonen 1885, Igna- tius 1890 puolipäiväpiiru OVS 1840 puolipäiväympyrä Ahlqvist 1861 puoliskaari < Modeen 1848 PURO leksikaalista variaatiota vesistönimitykset noro OVS 1829, Varelius 1853, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1871, < Topelius 1897 nuru Carlsson 1869 oja JAFro 1791, Lönnrot 1847, Cannelin 1860, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Collan 1881 puro OVS 1829, Ahlqvist 1844, Lönnrot 1847, Tikkanen 1848, < Modeen 1848, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1856, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1859b, Carlsson 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Carlsson 1869, Ahlqvist 1871, Collan 1881, Juuti LIITE 2 474 1884, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1895, < Topelius 1897, Kartasto/Savander 1899 PUSTA vakiintumista ei voi arvioida vieraiden ilmiöiden nimitykset pusta Cannelin 1860, Liljefors 1868, Korander 1868, Jalava 1876 puszta Jalava 1876 PYSYVIEN TUULTEN VYÖHYKE vakiintumista ei voi arvioida ilmastonimitykset pysyvien tuulien ala Korander 1862, Korander 1868 PYÖRRE leksikaalista variaatiota vesistönimitykset merinielukka Ahlqvist 1844, Ahlqvist 1855 kurimus Lönnrot 1847, Korander 1868 merenkuohu Cannelin 1860, Liljefors 1868 merenpyörre Elmgren 1867, Collan 1881, < Topelius 1897 merinielu Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1871 pyörre Lönnrot 1847, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ervast 1865, Ahlqvist 1871 vedennapa Lönnrot 1847 vedenpyörre Cannelin 1860, Liljefors 1868 PÄIVÄNTASAAJA leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset aequator Rinta-Nikkola 1804 aeqvatori SSV 1834 (RAPOLA) auringon linea Rinta-Nikkola 1804 ekvaattori Dannholm 1889, Nissinen 1896 ekvatori Rahkonen 1882, Rahkonen 1886 equator SMTR 1847, < Modeen 1848 equatori Cannelin 1860, Korander 1862, Korander 1868 eqvator Rinta-Nikkola 1804, < Modeen 1848, < Dahm 1859 keskupaikka Varelius 1845 (RAPOLA) maailmantasausviiva Vikman 1840-l (RAPOLA) maanpallonkeskipiiru Helenius 1838 (RAPOLA) palauspiiri Poppius 1840-l? (RAPOLA) polttopiiri Aejmelaeus 1847 (RAPOLA) päinwäntasaaja? Juuti 1891 (kirjoitusvirhe) päiväntasaaja Ahlqvist 1844 (myös Rapola 1960, 58), Varelius 1845, LSKH 1845 (RAPOLA), Aejmelaeus 1847 (RAPOLA), SMTR 1847, < Modeen 1848, Finelius 1848, Granlund 1849, Europaeus 1853 (RAPOLA), Ahlqvist 1855, Varelius 1855, Varelius 1856, Ahlqvist 1859, < Dahm 1859, < Hallstén 1859, Forsman 1860, Cannelin 1860, Gran- lund 1861, Ahlqvist 1861, Korander 1862, Ervast 1865, Ahlman 1865 (RAPOLA), Elmgren 1867, Korander 1868, Liljefors 1868, Salonen 1871, Ahlqvist 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Sa- lonen 1880, Collan 1881, Juuti 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Salonen 1895, Juuti 1895, Nissinen 1896, < Topelius 1897, Kartasto/Biese 1899, Salonen Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 475 1899 päiväntasaajaviiva Liljefors 1868 päiväntasaja MY 1845, Granlund 1873 päiväntasauskaari SSV 1834 (RAPOLA), SSV 1841 päiväntasauspiiri Helenius 1838 (RAPOLA), Lönnrot 1847 päiväntasauspiiru OVS 1840 päivätasaaja Forsman 1860, Rahkonen 1872b päivätasauskaari SSV 1835 (RAPOLA) tasaaja MY 1844, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Salonen 1880, Collan 1881, Rahkonen 1882, Salonen 1885, Salonen 1895, Salonen 1899 tasauskaari Poppius 1840-l? (RAPOLA) tasauspiiri Varelius 1845, Varelius 1855, Varelius 1856, Ahlman 1865 (RA- POLA) tasuuspiiri Varelius 1845 PÄIVÄNTASAAJANVIRTA vakiintumista ei voi arvioida ilmastonimitykset lämmin virta Korander 1862, Korander 1868 tasaajanvirta Ervast 1865, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 PÄÄILMANSUUNTA leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset pääilmansuunta Dannholm 1889 pääsuunta Cannelin 1860, Elmgren 1867, Collan 1881 valtailma MY 1844, < Modeen 1848, Ahlqvist 1861 PÄÄJOKI leksikaalista variaatiota vesistönimitykset emäjoki Ervast 1865, Elmgren 1867, Collan 1881 emävirta < Modeen 1848 pääjoki Ervast 1865, Kartasto/Sederholm 1899c päävirta < Modeen 1848, Cannelin 1860, Liljefors 1868 valtajoki Salonen 1880, Rahkonen 1882, Salonen 1885, Salonen 1895 valtakymi Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1871 PÄÄVUORISTO vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset emävuoristo Rahkonen 1878, Rahkonen 1882, Rahkonen 1894, Salonen 1895 päävuoristo Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b RANNIKKO leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset rannasto Granlund 1849, Granlund 1861, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Granlund 1873, Salonen 1874, Salonen 1880, Salonen 1885 rannikko Tikkanen 1848, Koskinen 1851, < Hallstén 1859, < Dahm 1859, Forsman 1860, Ervast 1865, Liljefors 1868, Bäckwall 1876, Cajander 1878, Salonen 1880, Juuti 1881, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Rah- konen 1894, Juuti 1895, Nissinen 1896, < Topelius 1897, Kartasto/Sederholm 1899 LIITE 2 476 rannisto Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1878, Rahkonen 1882 RANTA leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset kusti Rinta-Nikkola 1804 randa Rinta-Nikkola 1804 ranne Ahlqvist 1859b, Ervast 1865, Juuti 1895 rannikko Carlsson 1862 ranta Lönnrot 1847, < Modeen 1848, Ahlqvist 1856, Ahlqvist 1859b, Cannelin 1860, Ervast 1865, Liljefors 1868, Carlsson 1869, Rahkonen 1872, Rahkonen 1878, Rahkonen 1882, Juuti 1881, Juuti 1891, Rahkonen 1894, Juuti 1895, < Topelius 1897 rantavieri Ervast 1865 vieremä Ignatius 1890 RANTAJOKI vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset rantajoki < Modeen 1848, Ervast 1865, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 RANTAMAA leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset merenranta Ervast 1865, Juuti 1895 merimaa Lönnrot 1847, Granlund 1849 randamaa Rinta-Nikkola 1804 rannejakso Ervast 1865 rannemaa Ervast 1865 rannikkoalue Nissinen 1896 rannikkolakso Bäckwall 1876 rannikkomaa Bäckwall 1876, Kartasto/Sederholm 1899 rantajakso Ervast 1865 rantamaa OVS 1831, OVS 1832, Ahlqvist 1844, Lönnrot 1847, < Modeen 1848, Granlund 1849, Varelius 1853, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Cannelin 1860, Granlund 1861, Ervast 1865, Liljefors 1868, Ahlqvist 1871, Rahko- nen 1872, Granlund 1873, Rahkonen 1878, Juuti 1881, Juuti 1891, Rahkonen 1894, Juuti 1895 vierumaa Ignatius 1890 RANTARIUTTA, PALLERIUTTA vakiintumista ei voi arvioida vieraiden ilmiöiden nimitykset rantariutta Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 RANTAVALLI vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset hietikko Ahlqvist 1859b hietaharjanne Liljefors 1868 rantavalli Kartasto/Sederholm 1899c särkkä Liljefors 1868 Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 477 RAUMA vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset rauma < Topelius 1897 REITTI vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset reitti Nissinen 1896 RELATIIVINEN KORKEUS vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset verrannollinen korkeus Ervast 1865 REUNAMOREENI, REUNAHARJU vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset reunamoreeni Kartasto/Sederholm 1899 RINNAKKAISHARJU, RINNAK- KAISHARJANNE vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset rinnakkaisharjanne Kartasto/Sederholm 1899c rinnakkaisharju Juuti 1895 yhdensuuntaisharju Kartasto/Sederholm 1899 RIUTTA vakiintumista ei voi arvioida vieraiden ilmiöiden nimitykset riutta Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 RIUTTA ’kari’ vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset riutta Dannholm 1889, Ignatius 1890 riuttarivi Ignatius 1890 ROTKO, VUORENROTKO vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset ahde’rotko SMTR 1847 rotko Ignatius 1890, < Topelius 1897 vuorenrotko < Modeen 1848 RUOVIKKO, RUOVOKKO vakiintumista ei voi arvioida vieraiden ilmiöiden nimitykset ruovokko Cannelin 1860 sarvikko Cannelin 1860 SAARI leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset holma Rinta-Nikkola 1804 luoto STS 1776, JAFro 1791, Rinta-Nikkola 1804, OVS 1829, Varelius 1845, Granlund LIITE 2 478 1849, < Dahm 1859, Granlund 1861, Granlund 1873 luotomaa MY 1844 saareke Cajander 1878 saarenne Ahlqvist 1861 saari JAFro 1791, Rinta-Nikkola 1804, TVS 1820, TVS 1823, OVS 1829, SSV 1833, OVS 1840, SSV 1841, Ahlqvist 1844, Lönnrot 1847, Tikkanen 1848, Finelius 1848, < Modeen 1848, Granlund 1849, Koskinen 1851, Ahlqvist 1855, Varelius 1853, Ahlqvist 1859, < Hallstén 1859, Ahlqvist 1859b, Forsman 1860, < Hallsten 1860, Ahlqvist 1861, Korander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Korander 1868, Carlsson 1869, Salonen 1871, Ahlqvist 1871, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1872, Salonen 1874, Bäckwall 1876, Cajander 1878, Rahkonen 1878, Salonen 1880, Collan 1881, Juuti 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Sa- lonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Rahkonen 1894, Salo- nen 1895, Juuti 1895, Nissinen 1896, < Topelius 1897, Kartasto/Savander 1899, Salonen 1899 salo Vikman 1840-l (RAPOLA), Kanava 1845 (RAPOLA) SAARIJONO leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset saarijakso Ervast 1865 saarijono Cannelin 1860, Ervast 1865, Juuti 1895 saarisarja Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Salonen 1885, Salonen 1895 saaristo Ignatius 1890 skärgård Ignatius 1890 SAARIMAA vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset luotomaa Ahlqvist 1859 saarimaa Forsman 1860, Ahlqvist 1871, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882, Ignatius 1890 SAARIMERI vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset saarimeri Salonen 1880, Salonen 1885, Salonen 1895, Salonen 1899 SAARISTO leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset arkipelag Cannelin 1860 arkipelagi Ignatius 1890 flocki Rinta-Nikkola 1804 ioucko Rinta-Nikkola 1804 kokous luo- toia Rinta-Nikkola 1804 luodosto Cajan 1839 (RAPOLA) luotomaa < Dahm 1859, Carlsson 1869 luotoryhmä Ignatius 1890 merikulma Vikman 1840-l (RAPOLA) merimaa Vikman 1840-l (RAPOLA) saarento Forsman 1860, Liljefors 1868 saaresto Ahlqvist 1844, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1871 Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 479 saarijakso Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 saarijoukko Salonen 1871, Salonen 1874, Salonen 1880, Salonen 1885, Salonen 1895, Salonen 1899 saarikihermä Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1871 saarikisto Vikman 1840-l (RAPOLA) saarimaa Lönnrot 1847 saariryhmä Ervast 1865, Liljefors 1868, Juuti 1881, Juuti 1884, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Juuti 1895, Nissinen 1896 saarirypälet Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859 saaristo 1826 Renvall (Rapola 1960), OVS 1840, Ahlqvist 1844, MY 1844, Lönnrot 1847, Finelius 1848, < Modeen 1848, Tikkanen 1848, Granlund 1849, Ahl- qvist 1855, Ahlqvist 1859, < Dahm 1859, < Hallstén 1859, Cannelin 1860, Forsman 1860, Ahlqvist 1861, Granlund 1861, Korander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Korander 1868, Liljefors 1868, Ahlqvist 1871, Salonen 1871 ?, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Granlund 1873, Salonen 1874, Länkelä 1875, Bäckwall 1876, Cajander 1878, Rahkonen 1878, Salonen 1880, Collan 1881, Juuti 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Rahkonen 1894, Salonen 1895, Juuti 1895, Nissinen 1896, < Topelius 1897, Salonen 1899, Kartasto/Savander 1899 seura luotoia Rinta-Nikkola 1804 SADEAIKA leksikaalista variaatiota ilmastonimitykset sadeaika Varelius 1855, < Dahm 1859, Carlsson 1862, Korander 1862, Ervast 1865, Liljefors 1868, Korander 1868, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Salonen 1895, Nissinen 1896, Salonen 1899 sadekausi Ervast 1865, Elmgren 1867, Salonen 1871, Collan 1881 sateenaika Cannelin 1860 SADEJOKI, SADEPURO vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset sadejoki Ervast 1865 sadepuro Ervast 1865 SADEMETSÄ vakiintuu nopeasti vieraiden ilmiöiden nimitykset aarniometsä Eurén 1860 (Rapola 1960), Ervast 1865, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Salonen 1895, Salonen 1899 SADEMÄÄRÄ vakiintumista ei voi arvioida ilmastonimitykset saademäärä Juuti 1891 sademäärä Juuti 1881, Juuti 1895, Kartasto/Biese 1899 SALAKARI vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset salakari Ervast 1865 LIITE 2 480 SALMEKE vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset salmeke 1845 Hannikainen ja Europaeuksen kansanrunon muistiinp. Suojärveltä (Rapola 1960), Kanava 1845 (RAPOLA, sama kuin ed.?), Juuti 1884, Juuti 1891, Juuti 1895 SALMI leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset kanava Elmgren 1867, Collan 1881 luonnollinen kanava Cannelin 1860, Ervast 1865 merensundi Rinta-Nikkola 1804 salmi TVS 1820, TVS 1823, OVS 1830, SSV 1833, Ahlqvist 1844, Lönnrot 1847, SMTR 1847, Tikkanen 1848, < Modeen 1848 (kaivanto samassa merkityk- sessä), Finelius 1848, Granlund 1849, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, < Hallstén 1859, < Dahm 1859, Cannelin 1860, Forsman 1860, Ahlqvist 1861, Granlund 1861, Korander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Korander 1868, Liljefors 1868, Carlsson 1869, Ahlqvist 1871, Salonen 1871, Rahko- nen 1872, Rahkonen 1872b, Granlund 1873, Salonen 1874, Bäckwall 1876, Rahkonen 1878, Cajander 1878, Salonen 1880, Collan 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Rahkonen 1894, Juuti 1895, Salonen 1895, Nissinen 1896, < Topelius 1897, Salonen 1899, Kartasto/Sederholm 1899c sundi Rinta-Nikkola 1804 suu TVS 1821 (RAPOLA) SAMUM leksikaalista variaatiota vieraiden ilmiöiden nimitykset samum OVS 1832, MY 1844, < Dahm 1859, Rahkonen 1872b, Dannholm 1889, < Topelius 1897 samum- tuuli Cannelin 1860, Liljefors 1868, Korander 1868 Smum Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 SATEETON ALUE vakiintumista ei voi arvioida ilmastonimitykset sateeton seutu Rahkonen 1882, Nissinen 1896 SAVANNI leksikaalista variaatiota vieraiden ilmiöiden nimitykset sawannas < Modeen 1848 savanni < Modeen 1848, < Dahm 1859, Cannelin 1860, Korander 1862, Ervast 1865, Korander 1868, Liljefors 1868, Rahkonen 1872b, Länkelä 1875, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Dannholm 1889 SCRUB vakiintumista ei voi arvioida vieraiden ilmiöiden nimitykset scrubi Rahkonen 1872b scrubs Ervast 1865, Rahkonen 1882 Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 481 SEKUNTI leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset lerkkaus Ahlqvist 1855 sekundi MY 1845, < Modeen 1848 sekunti Granlund 1849, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Cannelin 1860, Granlund 1861, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Ahlqvist 1871, Rahkonen 1872b, Granlund 1873, Collan 1881, Rahkonen 1882, Dannholm 1889, Ignatius 1890 toisike Varelius 1856 SELKÄ vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset selkä Kartasto/Sederholm 1899c SELVA vakiintuu nopeasti vieraiden ilmiöiden nimitykset selva Rahkonen 1872b, Salonen 1874 selvas < Dahm 1859, Cannelin 1860, Korander 1862, Korander 1868, Liljefors 1868, Salonen 1871, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Salonen 1895, Salonen 1899 selvas-alanko Rahkonen 1882 Selvas-tasamaa < Dahm 1859, Cannelin 1860, Liljefors 1868 silvas Liljefors 1868 SELÄNNE leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset seljänne Granlund 1849, Granlund 1861, Ahlqvist 1871, Granlund 1873, < Topelius 1897 selkä Tikkanen 1848, Granlund 1849, Granlund 1861, Granlund 1873, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Salonen 1885, Kartasto/Sederholm 1899c selkämä Tikkanen 1848 selänne 1828 Gottlund (Rapola 1960), Koskinen 1851, Ahlqvist 1859b, Korander 1862, Korander 1868, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1872, Granlund 1873, Salonen 1874, Länkelä 1875, Rahkonen 1878, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Ignatius 1890, Nissinen 1896, Kartasto/Sederholm 1899 SELÄNNE vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset selänne Kartasto/Sederholm 1899 SIJAINTI leksikaalista variaatiota maapalloa kuvaavat nimitykset asema Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Salonen 1871, Salonen 1874, Salonen 1880, Collan 1881, Juuti 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Juuti 1895, Salonen 1895, Nissinen 1896, Kartas- to/Biese 1899, Salonen 1899 asento Rahkonen 1872b sia < Modeen 1848, Cannelin 1860, Ahlqvist 1861 SIROKKO leksikaalista variaatiota vieraiden ilmiöiden nimitykset kuuma etelätuuli Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 LIITE 2 482 scirocco Ervast 1865, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 scirocco-ilma Korander 1868 Sirocco-tuuli Cannelin 1860, Liljefors 1868 sirokko MY 1844, SMTR 1847 SISÄLAHTI vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset sisälahti Ignatius 1890 SISÄMAA vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset sisämaa Juuti 1895, Nissinen 1896, Kartasto/Sederholm 1899c SISÄMERI leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset sisämeri Finelius 1848, Cannelin 1860, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Salo- nen 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Salonen 1880, Collan 1881, Rahkonen 1882, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Salonen 1895, < Topelius 1897, Salonen 1899 välimeri Cannelin 1860, Liljefors 1868 SISÄVESI, SISÄVESISTÖ vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset sisäjärvivesistö Nissinen 1896 sisävesi Bäckwall 1876 sisävesistö Ignatius 1890 SIVUJOKI leksikaalista variaatiota vesistönimitykset apujoki Granlund 1849, Juuti 1895 apuvirta < Modeen 1848 haara < Modeen 1848, Cannelin 1860, Rahkonen 1882, Rahkonen 1886, Salonen 1895, Salonen 1899 haarajoki Rahkonen 1872b, Rahkonen 1894, Salonen 1895, Salonen 1899 juoksuhaara Granlund 1849 lisähaara Juuti 1881, Juuti 1884, Juuti 1891 lisäjoki < Modeen 1848, Finelius 1848, Tikkanen 1848, Granlund 1861, Korander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Korander 1868, Liljefors 1868, Granlund 1873, Salonen 1874, Collan 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Kartasto/Sederholm 1899 lisävesi Ervast 1865, Rahkonen 1872, Kartasto/Sederholm 1899c lisävirta Korander 1862, Korander 1868, Ignatius 1890 luontainen kanava Ignatius 1890 olkajoki < Topelius 1897 pudas Lönnrot 1847 sisävirta Korander 1862 sivuhaara Carlsson 1862, Ignatius 1890 sivujoki OVS 1840, Carlsson 1862, Korander 1868, Liljefors 1868, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882, Nissinen 1896, Kartasto/Sederholm 1899c Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 483 sivuvirta < Modeen 1848, Korander 1862, Korander 1868 syrjäjoki Ahlqvist 1856, Ahlqvist 1859b, Ervast 1865, Elmgren 1867, Salonen 1871, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Jalava 1876, Rahkonen 1878, Salonen 1880, Collan 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Ignatius 1890, Nissinen 1896 SOLA leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset alanne Salonen 1871 loma Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1871 lumionelma MY 1845 onelma MY 1845, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1871 sola Dannholm 1889, Nissinen 1896 solikko Rahkonen 1872b syvenne Salonen 1874, Salonen 1880, Salonen 1885 syvennys Dannholm 1889 vuorensola Cannelin 1860, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Jalava 1876, Salonen 1880, Collan 1881, Salonen 1885, Dannholm 1889, Salonen 1895, Salonen 1899 vuorikouru Ervast 1865 vuorilakso Korander 1862, Ervast 1865, Korander 1868 vuorisola Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Salonen 1885, Salonen 1895, Salonen 1899 vuorisyvänne Jalava 1876 SOLANO vakiintumista ei voi arvioida vieraiden ilmiöiden nimitykset Solano Rahkonen 1872b SORAMAA vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset soramaa Kartasto/Sederholm 1899 SUIHKULÄHDE vakiintumista ei voi arvioida vieraiden ilmiöiden nimitykset kuohulähde Ervast 1865 suihkulähde < Topelius 1897 SUISTO leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset delta MY 1845, Ervast 1865, Elmgren 1867, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Salonen 1880, Collan 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Salonen 1895 deltamaa < Modeen 1848, Cannelin 1860, Ervast 1865, Liljefors 1868, Salonen 1871, Salonen 1874, Dannholm 1889 deltta Nissinen 1896 suintomaa Salonen 1874 suistamo Ignatius 1890, Juuti 1895 suisto Rahkonen 1872b, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Salonen 1885, Salonen 1895, Kartasto/Sederholm 1899 LIITE 2 484 suistomaa Rahkonen 1872b, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Salonen 1895, Nissinen 1896 suuhaaramaa Cannelin 1860, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Salonen 1871, Collan 1881 suuhaarusmaa Cannelin 1860, Liljefors 1868 suumaa Liljefors 1868 SUISTONMUODOSTUS vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset suistomuodostus Kartasto/Sederholm 1899c SUO vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset suo < Modeen 1848 SUOLA-AAVIKKO vakiintumista ei voi arvioida vieraiden ilmiöiden nimitykset suola-aavikko Ervast 1865 SUOLA-ARO vakiintumista ei voi arvioida vieraiden ilmiöiden nimitykset suola-aro Cannelin 1860, Ervast 1865, Dannholm 1889, Nissinen 1896 suolaerämaa Cannelin 1860 SUOLAJÄRVI vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset suolajärvi Ervast 1865, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882, Dannholm 1889 suolakulju Ervast 1865 suolalätäkkö Dannholm 1889 SUOLALUOTO vakiintumista ei voi arvioida vieraiden ilmiöiden nimitykset suolaluoto Ervast 1865 SUOLALÄHDE vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset suolalähde Ervast 1865 SUOLAVUORI vakiintumista ei voi arvioida vieraiden ilmiöiden nimitykset suolavuori Ervast 1865 SUUHAARA vakiintuu heti vesistönimitykset suuhaara Ervast 1865, Rahkonen 1872, Salonen 1874, Rahkonen 1878, Salonen 1880, Salo- nen 1885, Rahkonen 1894, Salonen 1895, Juuti 1895, Nissinen 1896, < Topelius 1897, Salonen 1899 Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 485 SYVÄNKÖ vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset merta-alaisempi maa Ervast 1865 negativinen alamaa Ervast 1865, Elmgren 1867, Collan 1881 SYVÄNNE vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset hauta OVS 1840, Kartasto/Sederholm 1899c järvensyvänne Kartasto/Sederholm 1899c laksonpohja Bäckwall 1876 syvänne < Topelius 1897, Kartasto/Sederholm 1899c vajous Kartasto/Sederholm 1899c SYVÄNNE vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset syvänne Ignatius 1890 SÄRKKÄ leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset hiejikko OVS 1840 hiekkakari Lönnrot 1847 hiekkaluoto < Modeen 1848 hietakari TVS 1823, Rahkonen 1872b, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salo- nen 1885, Salonen 1895, Salonen 1899 hietaluoto < Modeen 1848, Salonen 1871, Salonen 1874 hietamatala Ervast 1865 hietapakka Rinta-Nikkola 1804, OVS 1832 hietasäikkä Cannelin 1860, Ervast 1865, Liljefors 1868, Ignatius 1890 hietasärkkä Dannholm 1889, < Topelius 1897 nummi Cajander 1878 säikkä Cannelin 1860, Ervast 1865, Ignatius 1890 särkkä Bäckwall 1876, Cajander 1878, Ignatius 1890, < Topelius 1897 SÄÄ vakiintumista ei voi arvioida ilmastonimitykset ilma OVS 1829, SSV 1833, Cannelin 1860 sää Salonen 1874, Salonen 1880, Salonen 1885, Salonen 1895, Salonen 1899, Kartas- to/Biese 1899 TALVISATEEN ALUE vakiintumista ei voi arvioida ilmastonimitykset talvisateen tieno Rahkonen 1872b talvisateen tienoo Rahkonen 1882 talvisateen vyöhyke Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 TASANKO leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset alamaa Ervast 1865 kangas < Modeen 1848 tasamaa MY 1845, SMTR 1847, < Modeen 1848, Granlund 1849, < Dahm 1859, < LIITE 2 486 Hallstén 1859, Cannelin 1860, Granlund 1861, Carlsson 1862, Korander 1862, Ervast 1865, Liljefors 1868, Korander 1868, Granlund 1873, Länkelä 1875, Jalava 1876, Dannholm 1889 tasanko 1853 Europaeus (Rapola 1960), Ahlqvist 1856, Ahlqvist 1859b, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1872, Salonen 1874, Länkelä 1875, Jalava 1876, Cajander 1878, Rahkonen 1878, Salonen 1880, Juuti 1881, Collan 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Rahkonen 1894, Juuti 1895, Salonen 1895, Nissinen 1896, Salonen 1899, Kartasto/Sederholm 1899 tasankomaa Elmgren 1867, Collan 1881, Juuti 1881, Juuti 1884, Juuti 1891, Kartas- to/Sederholm 1899 TORNADO, PYÖRREMYRSKY, TUULISPÄÄ vakiintumista ei voi arvioida ilmastonimitykset pyörre < Topelius 1897 tornados Cannelin 1860, Liljefors 1868 tuulispää < Topelius 1897 TROOPPINEN ILMASTO, TROOPILLINEN ILMASTO vakiintumista ei voi arvioida ilmastonimitykset tropillinen ilmanala Rahkonen 1872b tropillinen ilmasto Rahkonen 1882 TROOPPISEN SATEEN ALUE vakiintumista ei voi arvioida ilmastonimitykset tropillinen sadetienoo Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 TULIPERÄISYYS vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset tuliperäisyys Ervast 1865 TULIVUORI leksikaalista variaatiota vieraiden ilmiöiden nimitykset maansilmäke OVS 1838 (RAPOLA) palava vuori TVS 1820, TVS 1823, OVS 1831, OVS 1840 palavainen vuori Rinta-Nikkola 1804 suitseva vuori < Dahm 1859 tulda puhaldava vuori SSV 1833 tulda syöksevä vuori SSV 1835 (RAPOLA) tulisuizunvuori Helenius 1838 (RAPOLA) tulitunturi Korander 1862, Korander 1868 tulivuori SSV 1833, SSV 1834 (RAPOLA), OVS 1840, Varelius 1845, Kanava 1845, Roos 1845 (RAPOLA), < Modeen 1848, Europa- eus 1853 (RAPOLA), Varelius 1855, Varelius 1856, Cannelin 1860, Korander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Korander 1868, Liljefors 1868, Ahlqvist 1871, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Salonen 1880, Collan 1881, Rahkonen Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 487 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Salonen 1895, Nissinen 1896, < Topelius 1897, Salonen 1899 tulta huokuva vuori Ervast 1865 tulta hyökyävä vuori OVS 1831 tulta lennättävä vuori STS 1776 tulta oksentava vuori Varelius 1845, Varelius 1855 tulta oksentavainen vuori Varelius 1855 tulta suihtuava vuori TVS 1820 tulta suitseva < Dahm 1859 tulta suitseva vuori Dannholm 1889 tulta suitsuttava vuori Ahlqvist 1844, MY 1845, < Modeen 1848, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Korander 1868, Ahlqvist 1871, Nissinen 1896 tulta syytävä vuori Ervast 1865 tulta tuiskuttavainen vuo- ri SSV 1833 tulta tuiskuva tunturi Korander 1868 tultatuiskuvainen vuori Korander 1868 vulkaani OVS 1838 (RAPOLA), OVS 1840, Salonen 1895, Salonen 1899 vulkani < Modeen 1848, Cannelin 1860, Ervast 1865, Salonen 1871, Salonen 1874, Salonen 1880, Salonen 1885 TULIVUORIJONO, TULIVUORI- ALUE vakiintumista ei voi arvi- oida vieraiden ilmiöiden nimi- tykset tulivuorijono Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 tulivuoripiiri Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 TUNTURI leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset kukkula Tikkanen 1848 oaivi Kartasto/Sederholm 1899 oivi Tikkanen 1848, < Modeen 1848 tunturi TVS 1820, TVS 1823, SSV 1833 (myös tunduri), OVS 1840, SSV 1841, Ahlqvist 1844, MY 1844, SMTR 1847, Finelius 1848, < Modeen 1848, Tik- kanen 1848, Granlund 1849, Ahlqvist 1855, < Hallstén 1859, Ahlqvist 1859, < Dahm 1859, Cannelin 1860, Forsman 1860, Granlund 1861, Korander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Korander 1868, Salonen 1871, Ahlqvist 1871, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Granlund 1873, Salonen 1874, Bäckwall 1876, Cajander 1878, Rahkonen 1878, Salonen 1880, Collan 1881, Juuti 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Rahkonen 1894, Juuti 1895, Salonen 1895, < Topelius 1897, Salonen 1899, Kartasto/Savander 1899 tunturien kuk- kula SSV 1833 tunturikukkula Ignatius 1890, Juuti 1895, Kartasto/Sederholm 1899 tunturilohko Kartasto/Sederholm 1899 tunturiselkä Salonen 1874, Salonen 1880, Salonen 1885 tunturivuori Ignatius 1890, Juuti 1895, Kartasto/Sederholm 1899 LIITE 2 488 TUNTURIJONO leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset tunturijono Cannelin 1860, Ervast 1865, Rahkonen 1872b, Dannholm 1889, Salonen 1895, Salonen 1899 tunturinselkä Ervast 1865, Elmgren 1867, Collan 1881 tunturiselkä Kartasto/Sederholm 1899 tunturiselkämä Finelius 1848 tunturiselänne Ignatius 1890, Kartasto/Sederholm 1899c TUNTURIJÄRVI vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset tunturijärvi Ervast 1865, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 TUNTURILAAKSO vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset tunturilakso Ervast 1865 TUNTURINHUIPPU, TUNTURIHUIPPU, TUNTURINHARJA vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset tunturiharja Ignatius 1890 tunturihuippu Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 tunturinhuippu Ervast 1865 tunturinkukkula Ervast 1865, Cajander 1878 TUNTURISEUTU vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset tunturiseutu Ervast 1865, Nissinen 1896, Kartasto/Sederholm 1899 tunturitienoo Ervast 1865 TUNTURISTO leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset tunturijakso Ervast 1865, Ignatius 1890 tunturijoukko Ignatius 1890, Salonen 1895, Salonen 1899, Kartasto/Sederholm 1899 tunturiryhmä Kartasto/Sederholm 1899 tunturisto Ervast 1865 TUNTURIYLÄNKÖ vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset tunturinylämaa Ervast 1865 tunturiylänkö Ignatius 1890 TUULETON VYÖHYKE leksikaalista variaatiota ilmastonimitykset tuuleton seutu Dannholm 1889 tuuleton vyöhyke Dannholm 1889 tyyneen ilman ala Korander 1862, Korander 1868 tyyni vyöhyke Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 489 TUULI vakiintumista ei voi arvioida ilmastonimitykset tuuli Dannholm 1889, Nissinen 1896, < Topelius 1897 TUULIVYÖHYKE vakiintumista ei voi arvioida ilmastonimitykset tuulivyöhyke Dannholm 1889 ULKOMERI vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset ulkomeri Dannholm 1889 UMPIJÄRVI vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset umpijärvi Carlsson 1869, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 UMPILAAKSO vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset umpilaakso Ervast 1865, Nissinen 1896 vuorenkattila Cannelin 1860, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Collan 1881 vuorenkattilalaakso Liljefors 1868 vuorenkattilalakso Cannelin 1860 UOMA leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset juotti Kartasto/Savander 1899 juova Carlsson 1869, < Topelius 1897 ojanne Ignatius 1890 rotko Ahlqvist 1859b uoma Kartasto/Sederholm 1899b vesijuova < Modeen 1848 virranjuova Ervast 1865 virtauoma Kartasto/Sederholm 1899c (myös virranuoma) UURROS vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset uurtauma Kartasto/Sederholm 1899c VAARA leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset harjuselänne Kartasto/Sederholm 1899 metsävuori Ervast 1865, Ignatius 1890 vaara SMTR 1847, Tikkanen 1848, Ahlqvist 1859b, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1878, Collan 1881, Rahkonen 1882, Ignatius 1890, Rahkonen 1894, Juuti 1895, < Topelius 1897, Kartasto/Sederholm 1899 LIITE 2 490 VAARAMAA vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset vaaramaa OVS 1840, Ervast 1865, Liljefors 1868 VAIHTELEVIEN TUULIEN VYÖHYKE vakiintumista ei voi arvioida ilmastonimitykset muuttuvaisien tuulien ala Korander 1862, Korander 1868 vaihteleva tuuli Nissinen 1896 vaihtelevien tuulien vyöhyke Dannholm 1889 VALTAMERI leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset mailmanmeri Vikman 1840-luku (RAPOLA) ocean < Modeen 1848 oceani OVS 1840 oceanus Rinta-Nikkola 1804 oseaani Dannholm 1889 oseani Salonen 1871 valdameri Vikman 1840-luku (RAPOLA) valtameri TVS 1820, TVS 1821 (RAPOLA), OVS 1829 (RAPOLA), OVS 1840, SSV 1841, Ahlqvist 1844, LSKH I 1845 (RAPOLA), Kanava 1845 (RAPOLA), Lönnrot 1847, Tikkanen 1848, Finelius 1848, < Modeen 1848, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, < Dahm 1859, Cannelin 1860, Ahlqvist 1861, Carlsson 1862, Korander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Korander 1868, Liljefors 1868, Ahlqvist 1871, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Bäck- wall 1876, Cajander 1878, Salonen 1880, Juuti 1881, Collan 1881, Rahko- nen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Salonen 1895, Nissinen 1896, < Topelius 1897, Salonen 1899, Kartas- to/Biese 1899 VALTAVESISTÖ vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset valtavesistö Salonen 1880, Salonen 1885, Salonen 1895, Salonen 1899 VALTIOLLINEN MAANTIEDE leksikaalista variaatiota tieteenalan nimitykset valtiollinen geogra- fia Cannelin 1860 valtiollinen maan- tiede Ervast 1865, Elmgren 1867, Collan 1881, Juuti 1881, Juuti 1884, Juuti 1891, Juuti 1895 valtiollinen maatie- de Liljefors 1868 VEDENJAKAJA leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset maaharjanne Liljefors 1868, Salonen 1895, Salonen 1899 maanharju Korander 1862 maanseljänne Granlund 1849 maanselkä JAFro 1791, OVS 1829, Ahlqvist 1844, SMTR 1847 (RAPOLA), Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1859b, Cannelin 1860, Granlund 1861, Ervast 1865, Lilje- Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 491 fors 1868, Carlsson 1869, Ahlqvist 1871, Rahkonen 1872b, Granlund 1873, Rahkonen 1882, Dannholm 1889, Kartasto/Sederholm 1899 maanselkäin SSV 1841 maanselkävä OVS 1840 maanselänne < Modeen 1848, Ahlqvist 1859b, < Hallstén 1859, Granlund 1861, Salonen 1871, Granlund 1873, Salonen 1874, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Sa- lonen 1885, Dannholm 1889 maaselkä Ahlqvist 1844, Ahlqvist 1855 maaselänne Rahkonen 1872b murtosoraselkä Kartasto/Sederholm 1899 mäenselänne Ahlqvist 1859b vedenjakaja Cannelin 1860, Ervast 1865, Liljefors 1868, Dannholm 1889, Juuti 1895, Kartasto/Savander 1899 vesijako < Modeen 1848 vuorenselänne Juuti 1881, Juuti 1891 vuoriselkä Tikkanen 1848 VESIALA vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset bassiini Ignatius 1890 vesiala Salonen 1871, Ignatius 1890 vesibassiini Ignatius 1890 VESIPUTOUS leksikaalista variaatiota vesistönimitykset eno Lönnrot 1847 katarakti Ervast 1865 köngäs Salonen 1895, < Topelius 1897, Salonen 1899 pudoke Granlund 1861, Liljefors 1868, Granlund 1873 pudote Lönnrot 1847, < Modeen 1848, Korander 1868 puote Tikkanen 1848, < Modeen 1848, Korander 1868 puotelmus < Modeen 1848, Länkelä 1875 putous OVS 1829, Finelius 1848, Tikkanen 1848, Koskinen 1851, < Hallstén 1859, Cannelin 1860, Ervast 1865, Elmgren 1867, Korander 1868, Ahlqvist 1871, Salonen 1871, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Länkelä 1875, Bäckwall 1876, Rahkonen 1878, Cajander 1878, Salonen 1880, Juuti 1881, Collan 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Rahkonen 1894, Salonen 1895, Juuti 1895, < Topelius 1897, Salonen 1899, Kartasto/Sederholm 1899c vedenpudoke Liljefors 1868 vedenputous Ahlqvist 1859b, Cannelin 1860, Ervast 1865, Rahkonen 1872b, Länkelä 1875, Juuti 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Ignatius 1890, Juuti 1891, < Topelius 1897 vesiputooma Lönnrot 1847 vesiputous Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Rahkonen 1882, Dannholm 1889, Kartasto/Palmén 1899 virranputous Cannelin 1860 LIITE 2 492 VESISTÖ leksikaalista variaatiota vesistönimitykset vedestö Granlund 1849, Granlund 1861, Granlund 1873 vesi STS 1776, Rinta-Nikkola 1804, TVS 1820, SSV 1841, Ahlqvist 1844, < Mo- deen 1848, Finelius 1848, Koskinen 1851, Varelius 1853, Ahlqvist 1855, < Hallstén 1859, < Dahm 1859, Ahlqvist 1859, Cannelin 1860, Ervast 1865, Lilje- fors 1868, Carlsson 1869, Salonen 1871, Ahlqvist 1871, Rahkonen 1872, Rah- konen 1872b, Salonen 1874, Rahkonen 1878, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Salonen 1885, Juuti 1891, Rahkonen 1894, Salonen 1895, Salonen 1899 vesijakso Tikkanen 1848, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1878, Juuti 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Ignatius 1890, Juuti 1891, Rahkonen 1894, Juuti 1895, Kartasto/Palmén 1899 vesijohto Koskinen 1851 vesijoukko Ahlqvist 1844, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ervast 1865, Ahlqvist 1871, Rah- konen 1872, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Rahkonen 1878, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Salonen 1885, Rahkonen 1894, Salonen 1895, Salonen 1899 vesikkö Kartasto/Sederholm 1899c vesikokous Ahlqvist 1844, Tikkanen 1848, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1871, Juuti 1884 vesikulku Granlund 1849 (voisi olla vedenjuoksu), Granlund 1861, Granlund 1873 vesikunta SMTR 1847 (RAPOLA), < Modeen 1848, Tikkanen 1848, Finelius 1848, Gran- lund 1849, Koskinen 1851, Varelius 1853, Ahlqvist 1859b, < Hallstén 1859, Granlund 1861, Carlsson 1862, Korander 1862, Elmgren 1867, Korander 1868, Liljefors 1868, Granlund 1873, Länkelä 1875, Collan 1881, Juuti 1881, Juuti 1884, Juuti 1891 vesinielu SSV 1841, Finelius 1848 vesistö Tikkanen 1848, Granlund 1849, Varelius 1853, Granlund 1861, Korander 1862, Ervast 1865, Liljefors 1868, Salonen 1871, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Granlund 1873, Salonen 1874, Länkelä 1875, Rahkonen 1878, Cajander 1878, Salonen 1880, Juuti 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Rahkonen 1894, Juuti 1895, Nissinen 1896, Salonen 1895, Salonen 1899, Kartasto/Sederholm 1899 vesiura Korander 1868 (NS vain hakusanana) VIERINKIVIHARJU vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset vierinkiviharju Kartasto/Sederholm 1899c VIIDAKKO vakiintumista ei voi arvioida vieraiden ilmiöiden nimitykset dshunglepensaikko Rahkonen 1882, Rahkonen 1886 dsjunglepensaikko Rahkonen 1872b VILJELYSALUE vakiintumista ei voi arvioida ilmastonimitykset viljelysalue Nissinen 1896 VIRTA leksikaalista variaatiota vesistönimitykset enojoki Lönnrot 1847 Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 493 joki Lönnrot 1847 kymi TVS 1820, TVS 1821 (RAPOLA), TVS 1824 (RAPOLA), Pg 2580 1831 (RAPO- LA), SSV 1833, SSV 1841, Vikmanin sanakirja 1840-l (RAPOLA), Ahlqvist 1844, Lönnrot 1847, Aejmelaeus 1847 (RAPOLA), < Modeen 1848, Granlund 1849, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Forsman 1860, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Ahlqvist 1871, Collan 1881, Juuti 1884, Ignatius 1890, < Topelius 1897 virta STS 1776, JAFro 1791, Rinta-Nikkola 1804, TVS 1823, OVS 1829, OVS 1830, SSV 1841, Ahlqvist 1844, Varelius 1845, Lönnrot 1847, SMTR 1847, Finelius 1848, Tikkanen 1848, < Modeen 1848, Granlund 1849, Koskinen 1851, Warelius 1855, Ahlqvist 1855, < Dahm 1859, < Hallstén 1859, Ahlqvist 1859, Forsman 1860, Cannelin 1860, Granlund 1861, Ahlqvist 1861, Korander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Korander 1868, Liljefors 1868, Carlsson 1869, Ahlqvist 1871, Sa- lonen 1871, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Granlund 1873, Salonen 1874, Jala- va 1876, Bäckwall 1876, Rahkonen 1878, Cajander 1878, Salonen 1880, Collan 1881, Juuti 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Igna- tius 1890, Juuti 1891, Salonen 1895, Juuti 1895, < Topelius 1897, Kartas- to/Sederholm 1899b VIRTA, VIRTAUS vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset virta Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 virtainjuoksu Kartasto/Sederholm 1899c VUONO vakiintuu nopeasti maan pinnanmuotojen nimitykset fjordi Cannelin 1860 vuono Eurén 1860 (SSA), Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Korander 1868, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1878, Collan 1881, Rahkonen 1882, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Rahkonen 1894, < Topelius 1897, Kartasto/Sederholm 1899c VUORENHAARA leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset tunturinhaara Ervast 1865 vuorenhaara Granlund 1849, Cannelin 1860, Granlund 1861, Ervast 1865, Liljefors 1868, Granlund 1873 vuorenharjanne Ignatius 1890 ? vuorenharju Juuti 1881, Juuti 1891 vuorihaara Finelius 1848, < Modeen 1848, Granlund 1849, Cannelin 1860, Elmgren 1867, Collan 1881 vuoriharju Juuti 1881, Juuti 1891 vuoriselkämä SSV 1841 VUORENHUIPPU leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset vuorenharja OVS 1831, < Modeen 1848 vuorenhuippu Ervast 1865, Elmgren 1867, Salonen 1871, Salonen 1874, Salonen 1880, Collan 1881, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1895, Salonen 1895 vuorenkukkula SSV 1833, OVS 1840, < Dahm 1859, Cannelin 1860, Ervast 1865, Elm- LIITE 2 494 gren 1867, Liljefors 1868, Ahlqvist 1871, Collan 1881, Juuti 1881, Juuti 1884, Juuti 1891 vuorenlaki OVS 1840 vuoriharja Rahkonen 1872b vuoriharju Korander 1862, Korander 1868, Salonen 1871, Rahkonen 1882 vuorihuippu Rahkonen 1872b, Salonen 1880, Rahkonen 1882, Salonen 1885, Salonen 1895 vuorikukkula MY 1845, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1871 vuoriselänne Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1871 VUOREN JUURI leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset alus < Modeen 1848 hedelmistö Varelius 1855 juuri SSV 1841, Cannelin 1860, Ervast 1865, Liljefors 1868, Juuti 1884, Kartas- to/Sederholm 1899c vuoren juu- ri MY 1845, Varelius 1855, Korander 1862, Korander 1868 VUORENRINNE leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset kuve Varelius 1855, Liljefors 1868 kylki Cannelin 1860 rinne < Modeen 1848, Cannelin 1860, Korander 1862, Liljefors 1868, Korander 1868, Juuti 1881, Juuti 1884, Juuti 1891, < Topelius 1897 vierre Ervast 1865 vieru Ervast 1865 vuorenkylki Forsman 1860 vuorenpenger Ervast 1865 vuorenrinne Ervast 1865, Dannholm 1889 VUORENSOLMU leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset tunturinsolmu Ervast 1865 tunturisolmu Rahkonen 1872b tunturisomu [!] Rahkonen 1882 vuorensolmu Cannelin 1860, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Collan 1881, Juuti 1884, Dannholm 1889 vuorisolmu Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1878, Rahkonen 1882, Ignatius 1890, Rahkonen 1894 vuoritukku Ervast 1865, Elmgren 1867, Collan 1881 VUORI leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset kukkula Ahlqvist 1844, < Hallstén 1859, Granlund 1861, Carlsson 1862, Rahkonen 1872, Granlund 1873, Rahkonen 1878, Juuti 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Ignatius 1890, Juuti 1891, Rahkonen 1894, Juuti 1895 vuorenharjanne Juuti 1884 vuorenharju Ervast 1865, Salonen 1874, Salonen 1880, Salonen 1885, Dannholm 1889, Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 495 Ignatius 1890, Kartasto/Sederholm 1899 vuorenkukkula Granlund 1849, Cajander 1878, Juuti 1881, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Juuti 1895 vuorennenä Liljefors 1868 vuorennuha Granlund 1849, Granlund 1861, Granlund 1873 vuorennyppylä Ahlqvist 1855, Jalava 1876 vuorenselkä < Hallstén 1859, Kartasto/Sederholm 1899 vuorenselkämä Carlsson 1869 vuorenselänne < Hallstén 1859, Ahlqvist 1861, Carlsson 1869, Juuti 1884 vuori JAFro 1791, Rinta-Nikkola 1804, TVS 1820, TVS 1823, OVS 1831, SSV 1833, OVS 1840, SSV 1841, Ahlqvist 1844, Varelius 1845, MY 1845, SMTR 1847, Finelius 1848, Tikkanen 1848, < Modeen 1848, Granlund 1849, Koskinen 1851, Varelius 1853, Ahlqvist 1855, < Hallstén 1859, < Dahm 1859, Ahlqvist 1859, Cannelin 1860, Forsman 1860, Granlund 1861, Carlsson 1862, Korander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Korander 1868, Carlsson 1869, Ahlqvist 1871, Salonen 1871, Rahko- nen 1872, Rahkonen 1872b, Granlund 1873, Salonen 1874, Jalava 1876, Bäckwall 1876, Rahkonen 1878, Cajander 1878, Salonen 1880, Collan 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Rahkonen 1894, Salonen 1895, Juuti 1895, Nissinen 1896, < Topelius 1897, Kartasto/Sederholm 1899 vuorihyppylä Tikkanen 1848 vuorihypäle < Modeen 1848 vuorikukkula < Modeen 1848, Rahkonen 1872b vuorikunnas Ervast 1865 vuorilo Jalava 1876 vuorinyppylä < Modeen 1848 vuoripaasi Kartasto/Sederholm 1899 ’pieni vuori’ vuoriraade Ervast 1865 ? vuoriselkämä < Modeen 1848 vuoriselänne Ahlqvist 1861 VUORIJOKI vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset vuorijoki Ervast 1865 VUORIJONO leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset vuorenharjanne Bäckwall 1876, Cajander 1878, < Topelius 1897 vuorenselkä Ahlqvist 1844, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ervast 1865, Elmgren 1867, Ahlqvist 1871, Bäckwall 1876, Collan 1881, < Topelius 1897 vuorenselänne Ervast 1865, Liljefors 1868 vuorensyrjä Ervast 1865 vuorijono Cannelin 1860, Ervast 1865, Elmgren 1867, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Salonen 1874, Collan 1881, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Salonen 1895, Juuti 1895, Nissinen 1896, Kartasto/Sederholm 1899, Salonen 1899 vuorijuna < Modeen 1848 vuorikaari Cannelin 1860 vuorikulma < Modeen 1848 LIITE 2 496 vuorikunta < Modeen 1848 (NS eri merkitys) vuoririvi < Modeen 1848 vuoriseljäke Ahlholm YMH 1830? (RAPOLA) vuoriselänne Liljefors 1868 VUORIMAA leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset tunturimaa Ervast 1865, Elmgren 1867, Liljefors 1868, Collan 1881, Dannholm 1889 tunturimuuri Ervast 1865 vuorimaa SSV 1833, OVS 1840, Ahlqvist 1844, MY 1846, SMTR 1847, < Modeen 1848, Tikkanen 1848, Ahlqvist 1855, < Hallstén 1859, < Dahm 1859, Ahlqvist 1859, Cannelin 1860, Forsman 1860, Granlund 1861 (Suomessa), Korander 1862, Carlsson 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Korander 1868, Liljefors 1868, Carlsson 1869, Ahlqvist 1871, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Gran- lund 1873, Salonen 1874, Jalava 1876, Salonen 1880, Collan 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Salonen 1895, Nissinen 1896, < Topelius 1897, Kartasto/Sederholm 1899 VUORIRANTA vakiintumista ei voi arvioida vieraiden ilmiöiden nimitykset vuoriranta Rahkonen 1882 VUORISEUTU vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset vuoriseutu Ervast 1865, Jalava 1876 VUORISTO leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset tunturi Nissinen 1896 tunturiharjanne Dannholm 1889 tunturinselkä Ervast 1865, Rahkonen 1872b tunturinselänne Ervast 1865 tunturiselkä Rahkonen 1882 vuorenselkä Rinta-Nikkola 1804, < Dahm 1859, Juuti 1881, Juuti 1891 vuorenselänne Ahlholm 1847 (RAPOLA) vuorijakso < Modeen 1848, Tikkanen 1848, Ervast 1865, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882, Ignatius 1890, Kartasto/Sederholm 1899 vuorijono Salonen 1880, Juuti 1881, Juuti 1884, Juuti 1891 vuorijoukko Ervast 1865, Nissinen 1896 vuorikinos < Modeen 1848 vuorikunta Ahlqvist 1844, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1859b, Ahlqvist 1871 vuorimuuri Ervast 1865 vuoriryhmä Ervast 1865, Liljefors 1868, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1895, Nissinen 1896 vuoriselkänen MY 1845 vuoriselkänne MY 1845 vuoriselänne Juuti 1895 vuoristo Tarvanen 1836 (Rapola 1960), Ahlqvist 1844, MY 1846, SMTR 1847, Tik- kanen 1848, Finelius 1848, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, < Hallstén 1859, Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 497 Cannelin 1860, Korander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Korander 1868, Liljefors 1868, Salonen 1871, Ahlqvist 1871, Salonen 1874, Salonen 1880, Collan 1881, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Salonen 1895, Nissinen 1896, Salonen 1899 VUORIYLÄNKÖ vakiintumista ei voi arvioida maan pinnanmuotojen nimitykset vuoritasamaa Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1871 vuoritasanko Ervast 1865, Elmgren 1867, Salonen 1871, Salonen 1874, Salonen 1880, Col- lan 1881, Salonen 1885, Salonen 1895, Salonen 1899 vuoriylänkö Ervast 1865 vuoriylänne Jalava 1876 VYÖHYKE leksikaalista variaatiota ilmastonimitykset ilmanala Varelius 1856 kulma SSV 1834 (RAPOLA) maanvyö Ahlqvist 1844, Ahlqvist 1855, Ahlqvist 1859, Ahlqvist 1871 piiri < Modeen 1848 vyöde OVS 1840 vyöhyke Aejmelaeus 1847 (RAPOLA), < Modeen 1848, Varelius 1856, Ervast 1865, Lil- jefors 1868, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Ignatius 1890 zona Ignatius 1890 zoni Ahlqvist 1855, Cannelin 1860 VÄLI-ILMANSUUNTA, VÄLI- SUUNTA vakiintumista ei voi ar- vioida maapalloa kuvaavat nimi- tykset välisuunta MY 1845, Granlund 1860 (RAPOLA) YLÄJUOKSU, LATVA vakiintumista ei voi arvioida vesistönimitykset latva SMTR 1847, Ervast 1865 yläjuoksu Nissinen 1896, Kartasto/Sederholm 1899c YLÄNKÖ leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset maanselkämä Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 ylimaa OVS 1831, Varelius 1853 ylämaa < Dahm 1859, < Hallstén 1859, Cannelin 1860, Granlund 1861, Carlsson 1862, Korander 1862, Ervast 1865, Elmgren 1867, Korander 1868, Liljefors 1868, Salonen 1871, Rahkonen 1872b, Granlund 1873, Salonen 1874, Bäck- wall 1876, Cajander 1878, Salonen 1880, Juuti 1881, Collan 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Juuti 1891, Salonen 1895, Kartasto/Sederholm 1899 ylänkö < Modeen 1848, Granlund 1861, Korander 1862, Carlsson 1862, Ervast 1865, Liljefors 1868, Korander 1868, Carlsson 1869, Salonen 1871, Rahko- nen 1872b, Granlund 1873, Salonen 1874, Cajander 1878, Salonen 1880, Juuti 1881, Rahkonen 1882, Juuti 1884, Salonen 1885, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Juuti 1891, Rahkonen 1894, Juuti 1895, Salonen 1895, Nissi- LIITE 2 498 nen 1896, Kartasto/Sederholm 1899 ylänkömaa Granlund 1849, Granlund 1861, Liljefors 1868, Carlsson 1869, Salonen 1871, Rahkonen 1872, Rahkonen 1872b, Granlund 1873, Cajander 1878, Rahko- nen 1878, Rahkonen 1882, Dannholm 1889, Ignatius 1890, Nissinen 1896, Kartasto/Sederholm 1899 ylänköpaikka Varelius 1853 ylänne SMTR 1847, Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882, Nissinen 1896, Kartas- to/Sederholm 1899 ylävä SSV 1841 YLÄNKÖARO vakiintumista ei voi arvioida vieraiden ilmiöiden nimitykset ylänköaro Dannholm 1889, Nissinen 1896 YLÄTASANKO leksikaalista variaatiota maan pinnanmuotojen nimitykset lakeus Korander 1862, Korander 1868 tasainen ylämaa Ervast 1865, Elmgren 1867, Collan 1881 yläinen tasanko Liljefors 1868 ylänkölakeus Carlsson 1862 ylänkötasamaa Liljefors 1868 ylätasamaa Cannelin 1860 ylätasanko Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882, Dannholm 1889, Nissinen 1896 ylävä tasamaa Cannelin 1860, Liljefors 1868 ZENIITTI vakiintumista ei voi arvioida maapalloa kuvaavat nimitykset zenit Rahkonen 1882 zenith Ervast 1865 ÄÄRIRIUTTA, VALLIRIUT- TA vakiintumista ei voi arvioi- da vieraiden ilmiöiden nimityk- set ääririutta Rahkonen 1872b, Rahkonen 1882 Aineiston nimitykset ja nimitysten lähdetiedot käsitteittäin 499 LIITE 3. Aakkosellinen sanahakemisto. Nimitys Sivu(t) aaltoava liikunto aaltoileminen aaltoinen tasamaa aaltoinen tasanko aaltoliikunto aaltomainen tasanko aarniometsä aava aava maa aava meri aavikko aavikkomaa aequator aeqvatori ahde ahde’rotko aho ahojoki ahomaa ajohiekkakumpu ajojää akseli ala alajuoksu alamaa alanko alankomaa alankopaikka alanne alatasamaa alatasanko alava alho alijuoksu alituisen sateen tieno alkumeridiani alpi alpimaa alpiselkä alpisto alppi alppijoki alppijono alppijärvi alppilakso alppimaa alppiselänne alppitunturi alppitunturijono alppivuori alus aluus antarktinen talvimaa apujoki apuvirta arkipelag arkipelagi arktinen talvimaa aro arojoki arojärvi aromaa aromaanjärvi arovirta asema asento askelma aste astelma aste-trapetsio asteverkko asunto atmosfeeri atmosfer atolli auhto auhtokangas aukein aukko auringon linea autio autiomaa autiopaikka avarus avaruus bassiini climati crater delta deltamaa deltta diameteri dshunglepensaikko dsjunglepensaikko Düne LIITE 3 500 Dünen düni dyyni ekvaattori ekvatori eläinten maantiede emäjoki emävirta emävuori emävuoristo eno enojoki ensimmäinen meridiani ensimäinen puolenpäivänkaari ensimäinen puolipäivänpiiri ensimäinen puolipäiväpiiri ensimäinen puoliskaari equator equatori eqvator eräalanko erähietikkö eräkivikko erämaa etelä etelä lauhkea vyöhyke eteläinen kylmä vyö eteläinen kylmä vyöhyke eteläinen käännepiiri eteläinen kääntymäpiiri eteläinen kääntöpiiri eteläinen lauhkea vyö eteläinen lauhkea vyöhyke eteläinen leveys eteläinen maannapa eteläinen maapuoli eteläinen napa eteläinen napapiiri eteläinen napaympyrä eteläinen pallonpuolisko eteläinen pallopuolisko eteläisnapa eteläitä eteläkaakko eteläkääntöpiiri eteläleveys etelälevy etelälouna etelälounainen etelälounas etelälänsi etelälänsipuoli etelämonsuuni etelän käännöspiiru etelänapa etelänapapiiri etelänpuolikas etelänpuolinen kylmä ilmanala etelänpuolinen lauha ilmanala etelän-vyöhyke eteläpallonpuolisko eteläpoli eteläpooli eteläpuolinen kylmä vyö eteläpuolinen lempiä vyö eteläpuolisko eteläpuoliuen lempiä vyö Ferro-meridiani Ferron puolenpäivänkaari Ferron puolipäiväpiiri fjordi flocki föhn geografia geographia geyseri glacieeri glacieri Gletscher gletschi glob globi globi golfvirta graadi gradi haara haarajoki haff haikka hamada harja harjanne harjannejakso harju harjujono harjuselänne harmatan harmattan harmattan-tuuli Aakkosellinen sanahakemisto 501 hauta havumetsäseutu hedelmistö heinikkoaro heinikkö heinäaavikko heinäaro heinämaa heitelmys hetki hiedikko hiedikkoerämaa hiedikkomaa hiejikko hiekka-aava hiekka-aavikko hiekka-aho hiekka-aukko hiekkaerämaa hiekkaharju hiekkajoukko hiekkakangas hiekkakari hiekkakinos hiekkakumpu hiekkalakeus hiekkalakia hiekkaluoto hiekkameri hiekkamäki hiekkasalpaus hiekkasärkkä hiekkasärkkäreunus hiekkatasanko hiekkavalli hieta-aava hieta-aavikko hieta-aro hieta-aukko hieta-autio hietaerämaa hietaharjanne hietaharju hietajakso hietakalla hietakangas hietakari hietakenttä hietakunnas hietalakeus hietaluoto hietamatala hietameri hietanummi hietapakka hietasäikkä hietasärkkä hietatantere hietatasanko hietavuori hietaäyräikkö hietikko hirmumyrsky historiallinen maantiede holma houru huippu hyppylä hypäle hyökkyaalto hyökyaalto hölmä ihmisen maantiede iljanne ilma ilma-ala ilmakehä ilmalaatu ilman ja säiden suhta ilman stäi ilman träki ilmanala ilmankulma ilmanlaatu ilman-linea ilmanne ilmanpieli ilmansuunta ilmapieli ilmapiiri ilmasto ilmasuunta ilmavyö ilmavyöhyke ioki ioucko isbräer isotermi Isthmus itä LIITE 3 502 itäetelä itä-ilma itäinen maanpuolisko itäinen maapallonpuolisko itäinen maapuolikko itäinen maapuolisko itäinen pallonpuolisko itäinen pallopuolisko itäinen pituus itäinen puolikko itäinen puoliska itäinen puolisko itäispituus itäkaakko itäkoillinen itäpituus itäpohiainen itäpohja itäpohjainen itäpohjanen itäpohjoinen itäpohjonen itäpuolisko iärvi joen saari joenlakso joensuu joki jokiala jokialue jokilaakso jokipiiri jokivesistö juoksuhaara juoksuhietasäikkä juotti juova juuri jyrkänne järvenselkä järvensyvänne järvi järvialue järvijakso järvijoki järviryhmä järvistö järviylänkö jääkenttä jääkinka jäälakeus jäälohkare jäämeri jääselkä jääteli jäätikkö jäävirta jäävuori jökel kaakko kaakkoinen kaakkonen kaakkosilma kaasuvuori kaivanto kaivantoväylä kaivos kako kakoi-ilma kaksoisjoki kalla kallas kallio kalliojono kalliomaa kalta kanaali kanali kanava kanavisto kangas kangassaari kankare kannake kannas kap kari kariharjanne karikko karru karrutasanko karttapallo kasvein maantiede kasviseutu katarakti kaula kauriin käännepiiri kauriin käännetpiiri kauriin käänneympyrä kauriin kääntymäpiiri Aakkosellinen sanahakemisto 503 kauriin kääntöpiiri kehäriutta keidas kenttä keski-ilmanala keskijuoksu keskilämmin keskilämpeys keskilämpi keskilämpimyys keskilämpö keskilämpömäärä keskimeridiaani keskimääräinen lämpeys keskimääräinen lämpö keskimääräinen vuosilämpö keskinkertainen lämpymyys keskupaikka kesäinen päivänseisanto kesämaa kesäpäivän lasku kesäpäivän nousu kesäsateen tieno kesäsateen tienoo keto kevätpäiväntasaaja kiehuva lähde kiehuvainen lähde kiviaavikko kivikari kivikkoerämaa kivilakeus kiviluoto kiviroukkio kivitasanko kliimat klimati klimatologia Klitter klitteri klootu kluutupallo kohovesi kohta koilinen koillinen koivuseutu koivuvyöhyke kokous luotoia kolo kontinentali-ilmanala kontinentti koralli koralliluoto koralliriutta korallisaari korallisärkkä korkeus korko korkomaa korpi korpijoki koski kosteikko kostepaikka kraateri krapun käännepiiri krapun käännetpiiri krapun kääntymäpiiri krapun kääntöpiiri krateri kravun käännepiiri kravun kääntymäpiiri kravun kääntöpiiri kuiva kuiva aika kuiva maa kukkula kukkulajono kukkularivi kukkulasarja kukkurainen kulkujää kulma kulppo kulutustoimi kumpu kumpumaa kumpuryhmike kunnas kuohu kuohulähde kurimus kusti kuuma etelätuuli kuuma ilma-ala kuuma ilmanala kuuma lähde kuuma maa kuuma piiri LIITE 3 504 kuuma vyö kuuma vyöde kuuma vyöhyke kuuma vyöteinen kuuma-ala kuumma vyö kuvapallo kuve kylki kylmä ala kylmä ilma-ala kylmä ilmanala kylmä napavirta kylmä osa kylmä piiri kylmä vyöde kylmä vyöhyke kylmä vyöteinen kymi kynnys kärki käännepiiri käännetpiiri käänneympyrä käännöspiiru kääntymäpiiri kääntöpiiri köngäs köykämä laajuus laaka laakamaa laakeus laaksi laakso laaksomaa laaksonotkelma laaksonsoikale laaksorotko laaksouoma laaksoura laaksovana laaksoväylä laguna laguni lagûni laguuna laguuni lahdeke lahdelma lahti lahtivesi lakea lakeus laki laksi lakso laksomaa laksonpohja laksopaikka lammi lampi langetus lanos-meri laskeuminen laskujoki laskuvesi latitud latitudi latitudi-gradi latitudo latva latvajoki lauha ilmanala lauha vyöde lauha vyöteinen lauhkea osa lauhkea vyöhyke laveus laviaanmmilakso [!] laviini lavina lavini laxo lempeä piiri lempiä osa lentohiekkakenttä lentohiekkavalli lerkkaus leve leveyden piiri leveys leveysasema leveysaste leveyspiiri leveyspykälä leveysviiva leveysympyrä levyaste levytaste Aakkosellinen sanahakemisto 505 lianos liejuvuori lietselkkä lietselkä lietynnäismaa liman limani lisähaara lisäjoki lisävesi lisävirta ljanos llano llanos llanos-tasamaa llanos-tasanko loma longitud longitudi longitudiaste longitudo louna lounailma lounaissuunta lounapäivä lounas lounasilma lounassuunta lounat lounatsuunta lounna luisumaa lumen ja jään seutu lumenraja lumi- ja jääaavikko lumi- ja jääjoukko lumi- ja jäälakeus lumiaavikko lumiaukio lumijäätikkäjoukko lumikenttä lumikinos lumikukkula lumionelma lumipalli lumipiiri lumipuro lumiraja lumiseutu lumitunturi lumivuori lumivyöry lumivyöryke luode luode luodeilma luodepohjanen luodepohjoinen luodet luodet luodet luodetvesi luodevesi luodosto luoetvesi luola luonnollinen geografia luonnollinen ilmanala luonnollinen kanava luonnollinen maantiede luonnonomainen maantiede luonnonomainen maatiede luontainen kanava luote luoteinen luoto luotomaa luotoryhmä lähde lähde lähdejoki lähte lämmin ala lämmin etelätuuli lämmin lähde lämmin osa lämmin virta lämmin vyö lämmin vyöhyke lämpöviiva lämpövyöhyke länsi länsietelä länsilouna länsiluode länsipohia länsipohiainen länsipohja länsipohjanen länsipuolisko LIITE 3 506 länteinen maanpuolisko länteinen maapuolikko länteinen maapuolisko länteinen puolisko läntinen maanpuolisko läntinen maapuoli läntinen maapuolisko läntinen pallonpuolisko läntinen pallopuolisko läntinen pituus läntinen puolikko läntinen puoliska läntinen puolisko läntä läpimitta läpiviiva löysä hiekka maa maa-akseli maaharjanne maaharju maailmanosa maailmanpiiri maailmantasausviiva maailmapallo maailmasto maajäre’ maajäristys maajäräys maajää maakerto maakielukka maakirjoitus maakunta maakuntaintieto maammeselitys maan akseli maan kluutu maanala maanharju maaniäristys maanjärinä maanjäristys maanjärähdys maanjärähys maanjäräys maankannas maankaula maankehä maankohoaminen maankärki maannapa maannavanvirta maanniemi maanniska maannuha maanopas maanoppi maanosa maanpallo maanpallon puolisko maanpallonkeskipiiru maanpiiri maanpiirin osa maanpinta maanraukeema maanrinne maanselitys maanseljänne maanselkä maanselkäin maanselkämä maanselkävä maanselänne maansilmäke maansoikale maan-sträi maantiede maantieto maantärinä maantäristys maantäräys maanvieremä maanvierimä maanvyö maaosa maapalli maapallo maapiiri maaraue’ maaselkä maaselänne maasuikale maatiede maatieto maavesi maidelma mailma mailman pääosa mailmanklootu Aakkosellinen sanahakemisto 507 mailmanmeri mailmanosa manner mannerilmanala mannerilmasto mannermaa mannermaan ilmanala mannermaan ilmasto mantere mantereen ilmanala mantereinen ilmanala mantereinen ilmasto mantereisilmasto manteremaa manteren ilmanala mantermaa march-maa maremma maremman maremmon maremna marschi marsch-maa marski marskimaa matala matalikko mathematillinen ilmanala mâtiede meren ilmanala meren puoli merenilma merenilmasto merenkuohu merenlahdelma merenlahti merenluoto merenmutka merenniemeke merenniemi merenpoukama merenpyörre merenranta merensaari merensaaristo merenselkä merensundi merentuuli merenvirta merenvuono meri merialue meridiaani meridian meridiani merihaarukka meri-ilma meri-ilmanala meri-ilmasto merijoki merikulma merilänsi merimaa merinielu merinielukka meriosa merituuli meriveden liikunto merivirta merta-alaisempi maa metsäkauriin käännepiiri metsäkauriin käännetpiiri metsäkaurin käännepiiri metsäraja metsävuori mettäpuska minuti minutti minuuti minuutti monsuni monsuuni multaharju munsuni munsunituuli murtosoraselkä mustanmullan alue mustanmullan seutu mutka muuttuvaisien tuulien ala myrsky myötämerinen mäenselänne mäki mäkiharjanne mäkijono mäkimaa määräysopillinen geografia nadir napa LIITE 3 508 napakorkeus napapiiri napaseutu napavirta napavyöhyke napaympyrä negativinen alamaa neliökilometri nenä nenäke niemeke niemennenä niemennokka niemensoikale niementö niemi niemikkö niemikärki niemimaa nieminenä niemisuikale niemuke niittulakeus niittyranta niittytasanko nokka nollameridiani noro notko notkomaa nousuvesi nuha nummi nurmikko nuru nyppylä oaasi oaivi oas oasi ocean oceani oceanus oivi oja ojanne olkajoki onelma onelma onsi orkani oseaani oseani ouru paasi pakovesi palauspiiri palauspiiri palava vuori palavainen vuori palli pallokartta pampa pampas Pampas-tasamaa pampas-tasanko pampos paralleli paralleli-piiri parallelli parallelli-piiri paramos pasaadituuli pasaatituuli passaatituuli passaatituulien vyöhyke passaativyöhyke passadituuli passad-tuuli passatituuli peneplani penger pengermaa pengerrys penikulema penikulma penikuorma peninkulma peninkuorma peninkuulma penner pesävuori pienike piiri pikari pinnanala pinnanmuodostus pinta pinta-ala pitke Aakkosellinen sanahakemisto 509 pitkinilma pitkinilmasuunta pitkinpäinen laakso pitkinpäinen lakso pitkinsuunta pitkittäinen laakso pituuden piiri pituus pituusaste pituuslevy pituusviiva pituusväli pohia pohiainen pohiapoli pohinen pohja pohjainen pohjainen kylmä vyö pohjainen kylmä vyöhyke pohjainen kääntöpiiri pohjainen lauhkea vyö pohjainen lauhkea vyöhyke pohjainen leveys pohjainen maannapa pohjainen napa pohjainen napapiiri pohjainen napaympyrä pohjainen pallonpuolisko pohjainen pallopuolisko pohjainen vyöhyke pohjaisin osa pohjaisitä pohjaiskoillinen pohjaiskääntöpiiri pohjaislauhkea vyöhyke pohjaisleveys pohjaislevy pohjaisluode pohjaislänsi pohjaisnapa pohjaisnapapiiri pohjaispallonpuolisko pohjaispuoleinen kylmä tienoo pohjaispuolinen kylmä vyö pohjaispuolinen lempiä vyö pohjanen pohjanen napapiiri pohjannapa pohjanpuolikas pohjanpuolinen kylmä ilmanala pohjanpuolinen lauha ilmanala pohjasen käännöspiiru pohjaskäännöspiiru pohjaslevy pohjaspooli pohjaspuolisko pohjasvyöteinen pohjasärkkä pohjoinen pohjoinen kylmä vyöhyke pohjoinen käännepiiri pohjoinen kääntöpiiri pohjoinen lauhkea vyöhyke pohjoinen leveys pohjoinen maapuolisko pohjoinen napa pohjoinen napapiiri pohjoinen pallonpuolisko pohjoiskoillinen pohjoisleveys pohjoislevy pohjoislänsi pohjoisnapa pohjoispuolinen lempiä vyö pohjoispuolisko pohjonen pohjonen maapuolisko pohjonen napaympyrä pohjosnapa pohjospuolisko pohoinen pohoisnapa pohoispuolisko pohonen poikkiharju poikki-ilma poikki-ilmasuunta poikkilaakso poikkipäinen laakso poikkipäinen lakso poikkisuunta poikkiviiva polaarinen ilmanala polderi poli polttopiiri pooli poolin sirkkilä poolin ympäristö LIITE 3 510 porogi porrasmaa poudanaika poukama pouta-aika poutakausi prairi prairia prairies prairies-Sawannes prerii pudas pudoke pudote puolenpäivänkaari puolenpäivänpiiri puolenpäivänviiva puolipallo puolipäiväkaari puolipäiväke puolipäivän linia puolipäivänkaari puolipäivänpiiri puolipäivänviiva puolipäiväpiiri puolipäiväpiiru puolipäiväympyrä puoliskaari puolisko puolitasanko puote puotelmus purjetuuli puro pusta puszta putous pykälä pylvänne pysyvien tuulien ala pyörre päinwäntasaaja [!] päivä päiväntasaaja päiväntasaajaviiva päiväntasaja päiväntasauskaari päiväntasauspiiri päiväntasauspiiru päivätasaaja päivätasauskaari pättärä pääilmansuunta pääjoki pääosa pääsuunta päävirta päävuoristo rajutuuli randa randamaa rannasto ranne rannejakso rannemaa rannikko rannikkoalue rannikkoilmanala rannikkoilmasto rannikkolakso rannikkomaa rannikkomeri rannisto ranta rantailmasto rantajakso rantajoki rantamaa rantamaan ilmasto rantariutta rantavalli rantavieri rauma ravun käännepiiri ravun käänneympyrä reikä reitti reunamoreeni rinnakkaisharjanne rinnakkaisharju rinne rintaympyrä riutta riuttarivi rotko ruohoaro ruohoaukea ruoholakeus ruohomeri ruohoniitty Aakkosellinen sanahakemisto 511 ruohosaari ruohotasanko ruovokko saademäärä saareke saarenne saarento saaresto saari saarijakso saarijono saarijoukko saarikihermä saarikisto saarimaa saarimeri saariryhmä saarirypälet saarisarja saaristo sadeaika sadejoki sadekausi sademäärä sadepuro sadetieno sadetienoo salakari salaluoto salmeke salmi salo samum samum-tuuli sandalakeus santa-aava santaharju santakorpi santakumpu santameri sarvikko sateenaika sateeton seutu sawannas savanni scirocco scirocco-ilma Scrubi scrubs sekundi sekunti seljänne selkä selkämä selva selvas selvas-alanko Selwas-tasamaa selänne seura luotoia sia sikko silwas sirkkelin graadi Sirocco-tuuli sirokko sisäjärvi sisäjärvivesistö sisälahti sisämaa sisämaanilmanala sisämaanjää sisämeri sisävesi sisävesienlakso sisävesistö sisävirta sivuhaara sivuharju sivujoki sivuvirta skärgård smalt Ed Smum sola Solano solikko someroaavikko soramaa soramäki sorariutta soucka paicka suihkulähde suintomaa suippu suistamo suisto suistomaa suistomuodostus suitseva vuori LIITE 3 512 sundi suo suola-aavikko suola-aro suolaerämaa suolajärvi suolakulju suolaluoto suolalähde suolalätäkkö suolaniittymaa suolavuori suu suuhaara suuhaaramaa suuhaarusmaa suukko suulaakso suulahdelma suulahti suumaa suunta suureopillinen maantiede suureopillinen maatiede suutasanko syrjäjoki syvenne syvennys syvänne syyspäiväntasaaja säikkä särkkä sää taipale taival talvimaa talvipäivän lasku talvisateen tieno talvisateen tienoo talvisateen vyöhyke tasaaja tasaajanvirta tasainen ylämaa tasamaa tasanko tasankomaa tasapiiri tasauskaari tasauspiiri tasaympyrä tasoitustoimi tasuuspiiri todellinen ilmanala toisike tornados tropiikki tropiki tropillinen ilmanala tropillinen ilmasto tropillinen sadetienoo tropillinen vyöhyke träi tulda puhaldava vuori tulda syöksevä vuori tulilakeinen tuliperäisyys tuliräppänä tulisuizunvuori tulitunturi tulivuori tulivuorijono tulivuoripiiri tulta huokuva vuori tulta hyökyävä vuori tulta lennättävä vuori tulta oksentava vuori tulta oksentavainen vuori tulta suihtuava vuori tulta suitseva tulta suitseva vuori tulta suitsuttava vuori tulta syytävä vuori tulta tuiskuttavainen vuori tulta tuiskuva tunturi tultatuiskuvainen vuori tunturi tunturien kukkula tunturiharja tunturiharjanne tunturihuippu tunturijakso tunturijono tunturijoukko tunturijärvi tunturikukkula tunturilakso tunturilohko tunturimaa tunturimuuri tunturinhaara Aakkosellinen sanahakemisto 513 tunturinhuippu tunturinkukkula tunturinselkä tunturinselänne tunturinsolmu tunturinylämaa tunturiryhmä tunturiselkä tunturiselkämä tunturiselänne tunturiseutu tunturisolmu tunturisomu [!] tunturisto tunturitienoo tunturivuori tunturivyöry tunturiylänkö tuuleton seutu tuuleton vyöhyke tuuli tuulispää tuulivyöhyke tyyneen ilman ala tyyni vyöhyke tärähtämä törmä töykämä töyry töyränne uitti ulappa ulkomeri umpijärvi umpilaakso uoma utukehä uurros uurtauma vaara vaaramaa vahva maa vaihteleva tuuli vaihtelevien tuulien vyöhyke vajous valdameri valtailma valtajoki valtakymi valtameren ilmanala valtamerenlahti valtameri valtavesistö valtiollinen geografia valtiollinen maantiede valtiollinen maatiede veden nousu vedenaukko vedenjakaja vedenjohto vedenjuopa vedenlasku vedennapa vedenpudoke vedenputous vedenpyörre vedestö verrannollinen korkeus vesi vesiala vesibassiini vesijako vesijakso vesijohto vesijoukko vesijuova vesikivi vesikkö vesikokous vesikulku vesikulkutie vesikunta vesinielu vesinousu vesipako vesiputooma vesiputous vesistö vesiura vieremä vieri vierinkiviharju vierre viertomaa vieru vierumaa viljelysalue virranjuova virranputous virrasto LIITE 3 514 virta virta-ala virtainjuoksu virtauoma virtaverkko virtominen vulkaani vulkani vuo vuoden lämpeysviiva vuoden lämpöviiva vuodenajan tuuli vuoksi vuono vuoren juuri vuorenhaara vuorenharja vuorenharjanne vuorenharju vuorenhuippu vuorenkattila vuorenkattilalaakso vuorenkattilalakso vuorenkukkula vuorenkylki vuorenlaki vuorennenä vuorennuha vuorennyppylä vuorenpenger vuorenrinne vuorenrotko vuorenselkä vuorenselkämä vuorenselänne vuorensola vuorensolmu vuorensyrjä vuorentöyry vuorenvieremä vuori vuorihaara vuoriharja vuoriharjanne vuoriharju vuorihuippu vuorihyppylä vuorihypäle vuorijakso vuorijoki vuorijono vuorijoukko vuorijuna vuorikaari vuorikinos vuorikouru vuorikukkula vuorikulma vuorikunnas vuorikunta vuorilakso vuorilo vuorimaa vuorimuuri vuorinyppylä vuoripaasi vuoriraade vuoriranta vuoririvi vuoriryhmä vuoriseljäke vuoriselkä vuoriselkämä vuoriselkänen vuoriselkänne vuoriselänne vuoriseutu vuorisola vuorisolmu vuoristo vuorisyvänne vuoritasamaa vuoritasanko vuoritukku vuoriylänkö vuoriylänne vyöde vyöhyke väkimultavyöhyke välimeri välisuunta yhdensuuntainen piiri yhdensuuntainen pyöriö yhdensuuntaisharju yhdensuuntaispiiri yleinen korkeus ylimaa yläinen tasanko yläjuoksu ylämaa Aakkosellinen sanahakemisto 515 ylänkö ylänköaro ylänkölakeus ylänkömaa ylänköpaikka ylänkötasamaa ylänne ylätasamaa ylätasanko ylävä ylävä tasamaa zenit zenith zona zoni äkkijyrkänne äske äyriäisen käännetpiiri äyräs ääririutta Aineiston ensiesiintymät 517 LIITE 4. Aineiston ensiesiintymät. aarniometsä 1860 Eurén (Rapola 1960; SSA) aavikko 1853 Europaeus (Rapola 1960; SSA) ajojää 1865 Ervast alajuoksu 1891 Juuti ? alamaa 1859 < Dahm alanne 1865 Ervast alatasanko 1868 Liljefors alppi 1865 Ervast alppijono 1865 Ervast alppimaa 1860 Cannelin arkipelagi 1890 Ignatius aste 1846 (tuntematon) (SSA) asteverkko 1889 Dannholm atolli 1872 Rahkonen auhto 1848 Tikkanen ’lakeus’ aukko 1845 Varelius ’kraatteri’ delta 1845 MY deltamaa 1848 < Modeen dyyni 1868 Korander emäjoki 1865 Ervast eteläinen kylmä vyöhyke 1865 Ervast eteläinen kääntöpiiri 1865 Ervast eteläinen lauhkea vyöhyke 1865 Ervast eteläinen napapiiri 1844 Ahlqvist eteläinen pallonpuolisko 1860 Cannelin eteläkaakko 1845 MY etelälounainen 1865 Ervast etelälounas 1865 Ervast etelänapa 1820 Becker (Rapola 1960) eteläpuolisko 1840 OVS geografia 1804 Rinta-Nikkola golfvirta 1896 Nissinen hamada 1872 Rahkonen harjanne 1847 Polén (Rapola 1960) harjannejakso 1899 Kartasto/Sederholm harjujono 1899 Kartasto/Sederholm harjuselänne 1899 Kartasto/Sederholm harmattan 1859 < Dahm heinäaavikko 1884 Juuti heinäaro 1884 Juuti hiekkaharju 1848 Tikkanen hiekkakangas 1862 Korander hiekkameri 1848 Tikkanen hiekkasärkkä 1872 Rahkonen, nykykielessä eri merkitys hiekkatasanko 1872b Rahkonen hiekkavalli 1896 Nissinen hieta-aavikko 1853 Europaeus LIITE 4 518 hietaharjanne 1868 Liljefors, nykymerkityksessä 1871 Salonen hietaharju 1848 Tikkanen hietalakeus 1847 SMTR (Rapolan 1800-l) hietasärkkä nykymerkityksessä 1889 Dannholm, sitä ennen 1871 Salonen hietikko 1859 Ahlqvist ja < Dahm hirmumyrsky 1872b Rahkonen hyökyaalto 1876 Bäckwall ilmanala 1853 Europaeus (Rapola 1960) ilmankulma 1838 Helenius ilmansuunta 1853 Europaeus (Rapola 1960) ilmasto 1860 Eurén (Rapola 1960) isotermi 1872b Rahkonen itäetelä 1845 MY itäinen pallonpuolisko 1860 Cannelin itäinen pituus 1844 Ahlqvist itäpohjoinen 1861 Ahlqvist, F. itäpuolisko 1862 Korander (merkitys erikoistuneempi kuin nykykielessä) jokialue 1896 Nissinen jokilaakso 1895 Juuti juotti 1899 Kartasto/Savander järviryhmä 1889 Dannholm järvistö 1872 Rahkonen järviylänkö 1871 Salonen jääkenttä 1895 Salonen jäälakeus sanaliiton osana 1844 Ahlqvist, yhdyssanana 1884 Juuti jäälohkare 1871 Salonen jäämeri 1821 TVS jääteli 1823 TVS jäävirta 1872 Rahkonen jäävuori 1823 TVS kaakkoinen 1871 Salonen kalliomaa 1860 Cannelin kalta 1847 SMTR kanava 1833 SSV (SSA) kanavisto 1872 Rahkonen kannake 1845 MY kannas OVS 1829 karikko 1865 Ervast karttapallo 1860 Cannelin kauriin kääntöpiiri 1867 Elmgren kehäriutta 1872 Rahkonen keidas 1865 Ahlman ’oaasi’ keskijuoksu 1856 Ahlqvist kivikari 1848 < Modeen koillinen 1836 Lönnrot (SSA) kontinentti 1865 Ervast koralliriutta 1872 Rahkonen korallisaari 1865 Ervast Aineiston ensiesiintymät 519 korallisärkkä 1865 Ervast kosteikko 1853 Europaeus (Rapola 1960) kravun kääntöpiiri 1867 Elmgren kuiva aika 1872b Rahkonen kukkulajono 1860 Cannelin kulkujää 1896 Nissinen kulppo 1872 Rahkonen kumpumaa 1876 Jalava kuuma lähde 1840 OVS kuuma vyöhyke 1847 Aejmelaeus (Rapolan 1800-l) kylmä vyöhyke 1867 Elmgren käännepiiri 1844 Ahlqvist kääntöpiiri 1855 Ahlqvist laaksouoma 1899 Kartasto/Sederholm lahdeke 1845 LSKH (Rapolan 1800-l) lahdelma 1847 Lönnrot lahtivesi 1865 Ervast laskujoki 1874 Salonen laskuvesi 1871 Salonen latvajoki 1865 Ervast lauhkea vyöhyke 1867 Elmgren laviini 1895 Salonen lentohiekkakenttä 1896 Nissinen leveys 1844 Ahlqvist leveyspiiri 1862 Korander leveysviiva TVS 1821 (Rapolan 1800-l) (Rapola (1960)) leveysympyrä 1868 Korander lisäjoki 1848 Modeen, Tikkanen, Finelius lisävesi 1865 Ervast llanos 1859 < Dahm longitudi 1860 Cannelin lounat 1848 < Modeen lumiaavikko 1865 Ervast lumikenttä 1896 Nissinen lumiraja 1844 Ahlqvist ja MY lumitunturi 1848 < Modeen lumivuori 1845 MY lumivyöry 1871 Salonen luodevesi 1860 Cannelin ja Eurén, mutta Cannelin päinvastainen merkitys luoteinen 1859 < Hallstén lähdejoki 1896 Nissinen lämpövyöhyke 1872b Rahkonen läntinen pallonpuolisko 1860 Cannelin läntinen pituus 1844 Ahlqvist läpimitta 1868 Liljefors maailmanpiiri TVS 1821 (Rapolan 1800-l) maajää 1899 Kartasto/Sederholm maan akseli 1844 Ahlqvist LIITE 4 520 maankohoaminen 1876 Bäckwall maanpallo 1838 Helenius (Rapola 1960) maanpinta 1891 Juuti maanselänne 1848 < Modeen maantiede 1847 Lönnrot (Rapola 1960) maantieto 1818 Poppius (Rapola 1960) maanvieremä 1897 < Topelius maatuuli 1896 Nissinen maavesi 1865 Ervast mannerilmasto 1872b Rahkonen marski 1889 Dannholm marskimaa 1865 Ervast matalikko 1878 Cannelin merenlahdelma 1872b Rahkonen merenpoukama 1872 Rahkonen merenranta 1865 Ervast merenselkä 1859 < Hallstén merialue 1896 Nissinen meri-ilmasto 1872b Rahkonen merijoki 1872 Rahkonen merimaa 1847 Lönnrot merivirta 1862 Korander metsäraja 1896 Nissinen monsuuni 1896 Nissinen mustanmullan seutu 1872 Rahkonen napakorkeus 1867 Elmgren napapiiri 1844 Ahlqvist napaseutu 1896 Nissinen napavirta 1872b Rahkonen (sanaliitossa kylmä napavirta 1862 Korander) napavyöhyke 1872b Rahkonen neliökilometri 1896 Nissinen niemeke 1823 TVS (? Wikman) (Rapola 1960) niemennenä 1841 SSV niemennokka 1884 Juuti niittyranta 1882 Rahkonen notkomaa 1865 Ervast nousuvesi 1829 Wikman, 1833 SSV (Rapola 1960) oaasi 1889 Dannholm ojanne 1890 Ignatius oseaani 1889 Dannholm pakovesi 1833 SSV (Rapola 1960) pallokartta 1845 MY pampa 1872 Rahkonen pasaatituuli 1872b Rahkonen pengermaa 1860 Cannelin pengerrys 1890 Ignatius piiru 1840 OVS pinta-ala 1854 Blom (Rapola 1960) Aineiston ensiesiintymät 521 pituusaste 1849 Granlund pituusviiva 1821 TVS (Rapolan 1800-l) pohjoinen kylmä vyöhyke 1889 Dannholm pohjoinen lauhkea vyöhyke 1889 Dannholm pohjoinen leveys 1889 Dannholm pohjoinen napapiiri 1855 Ahlqvist pohjoinen pallonpuolisko 1895 Erslev pohjoiskoillinen 1899 Kartasto/Sederholm pohjoisnapa 1844 Ahlqvist pohjoispuolisko 1862 Korander poikkiharju 1899 Kartasto/Sederholm poikkilaakso 1896 Nissinen poikkiviiva 1868 Liljefors polderi 1872b Rahkonen porrasmaa 1860 Cannelin poukama 1835 Tarvanen (Rapola 1960, SSA) pouta-aika 1855 Varelius poutakausi 1865 Ervast pudoke 1861 Granlund puolipallo 1856 Varelius puolipäiväpiiri 1862 Korander puolitasanko 1899 Kartasto/Sederholm pusta 1860 Cannelin päiväntasaaja 1844 Ahlqvist (Rapola 1960) pääilmansuunta 1889 Dannholm pääjoki 1865 Ervast rajutuuli 1829 OVS ranne 1859b Ahlqvist rannikkoalue 1896 Nissinen rannikkomaa 1876 Bäckwall rannikkomeri 1896 Nissinen rantajoki 1848 < Modeen rantariutta 1872 Rahkonen rantavalli 1899 Kartasto/Sederholm reunamoreeni 1899 Kartasto/Sederholm ruohoaro 1889 Dannholm ruohoniitty 1862 Korander ruohotasanko 1865 Ervast saarenne 1861 Ahlqvist, F. saarijono 1860 Cannelin saarimaa 1860 Forsman nykymerkityksessä, 1847 Lönnrot ’saaristo’ saariryhmä 1865 Ervast saaristo 1826 Renvall (Rapola 1960) sadeaika 1855 Varelius sadekausi 1865 Ervast sademäärä 1881 Juuti salakari 1865 Ervast salaluoto 1847 Lönnrot LIITE 4 522 salmeke 1845 Hannikainen ja Europaeus (Rapola 1960) samum 1832 OVS samum-tuuli 1860 Cannelin savanni 1848 < Modeen selkämä 1848 Tikkanen selva 1872 Rahkonen selvas 1859 < Dahm selänne 1828 Gottlund (Rapola 1960) sirokko 1844 MY sisäjärvi 1861 Carlsson sisälahti 1890 Ignatius sisämaa 1895 Juuti sisämeri 1848 Finelius sisävesi 1876 Bäckwall sisävesistö 1890 Ignatius sivuhaara 1862 Carlsson sivujoki 1840 OVS soramaa 1899 Kartasto/Sederholm suihkulähde 1897 < Topelius suistamo 1890 Ignatius suisto 1872b Rahkonen suistomaa 1872b Rahkonen suola-aavikko 1865 Ervast suola-aro 1860 Cannelin suolajärvi 1865 Ervast suolalähde 1865 Ervast suuhaara 1865 Ervast suulahti 1860 Cannelin syrjäjoki 1856 Ahlqvist syvänne 1865 Ervast tasaaja 1844 MY tasamaa 1841 SSV tasanko 1853 Europaeus (Rapola 1960) tasankomaa 1867 Elmgren tropiikki 1859 (SSA) tunturihuippu 1872b Rahkonen tunturijakso 1865 Ervast tunturijono 1860 Cannelin tunturijärvi 1865 Ervast tunturimaa 1865 Ervast tunturinhuippu 1865 Ervast tunturiselänne 1890 Ignatius tunturiseutu 1865 Ervast tunturisto 1865 Ervast tunturivuori 1890 Ignatius tunturiylänkö 1890 Ignatius tuulispää 1897 < Topelius tuulivyöhyke 1889 Dannholm Aineiston ensiesiintymät 523 töyränne 1868 Liljefors ulkomeri 1889 Dannholm umpijärvi 1869 Carlsson umpilaakso 1865 Ervast uoma 1899b Kartasto/Sederholm uurros 1865 Ervast vaaramaa 1840 OVS valtajoki 1880 Salonen vedenjakaja 1860 Cannelin vesiala 1871 Salonen vesijakso 1848 Tikkanen vesijoukko 1844 Ahlqvist vesikivi 1847 Lönnrot vesiputous 1872 Rahkonen vieremä 1890 Ignatius vierinkiviharju 1899 Kartasto/Sederholm vierre 1865 Ervast viljelysalue 1896 Nissinen vulkaani 1838 OVS vuono 1860 Eurén (SSA) vuorenharja 1831 OVS vuorenharjanne 1862 Carlsson vuorenhuippu 1865 Ervast vuorenkylki 1860 Forsman vuorennyppylä 1855 Ahlqvist vuorenrinne 1865 Ervast vuorenrotko 1848 < Modeen vuorenselkä 1804 Rinta-Nikkola ? vuorenselänne 1847 Ahlholm (Rapolan 1800-l) vuorensola 1860 Cannelin vuorenvieremä 1896 Nissinen vuoriharjanne 1872b Rahkonen vuorijakso 1848 < Modeen, Tikkanen vuorijono 1860 Cannelin vuorimaa 1833 SSV vuoriryhmä 1865 Ervast vuoriselänne 1855 Ahlqvist vuoriseutu 1865 Ervast vuorisola 1871 Salonen vuoristo 1836 Tarvanen (Rapola 1960; SSA) vuoriylänkö 1865 Ervast vyöhyke 1847 Aejmelaeus (Rapolan 1800-l; SSA) välisuunta 1845 MY ylimaa 1831 OVS yläjuoksu 1896 Nissinen ylämaa 1859 < Dahm, < Hallstén ylänkö 1848 < Modeen ylänköaro 1889 Dannholm LIITE 4 524 ylänkömaa 1849 Granlund ylänne 1847 SMTR ylätasanko 1872b Rahkonen äkkijyrkänne 1899 Kartasto/Sederholm