2 TUTKIMUS SKAS 2 | 2018 JOHDANTO Kristillisen kulttuurin piirissä ruumiin hau­ taaminen vihittyyn maahan oikein toimite­ tuin kirkollisin menoin on ollut keskeistä, jotta vainaja voisi nousta tuomiopäivänä haudastaan.1 Katolisena aikana noudate­ tun kanonisen lain mukaan vain kastetut ja kunnollista kristillistä elämää eläneet olivat oikeutettuja kristilliseen hautaustapaan. Ta­ IN TERRA PROPHANA KUOLEMAANTUOMITTUJEN JA SYNTISTEN HAUTAAMINEN JA RANGAISTUSPAIKKOJEN ARKEOLOGINEN POTENTIAALI Ulla Moilanen, ilari aalto & Veli Pekka toroPainen ABSTRACT In Terra Prophana - The Archaeological Potential of the Burial Sites of the Death Row In the Medieval and Pre-Modern era, the burial place and funerary rituals were mostly controlled and dictated by the ecclesiastical authority, and either the church or secular jurisdiction determined who could be buried in consecrated cemeteries. In this paper, we will take an overview of practices and regulations affecting the burial or disposal of criminals, mortal sinners and suiciders, and discuss how the graves and disposal sites of these individuals could be visible in the Finnish archaeological re- cord. We conclude that based on historical sources, the treatment of criminal corpses was varied and they could have been buried in both common and separate cemeteries, execution sites, and remote locations in forests and marshes. However, "deviant" burials at ordinary cemeteries are unlikely to represent only criminals and people who have committed suicide, as the jurisdiction offered guide- lines only on the locations of burials. We also discuss the potential of further studies on execution site archaeology in Finland. Keywords: Burial customs, criminals, suicide, deviant burial, burial location, historical archaeology, place of punishment Hakusanat: Hautaustavat, rikolliset, itsemurha, poikkeavat hautaustavat, hautapaikka, historiallinen arkeologia, rangaistuspaikka vallisesti tämä ymmärretään kirkkomaahan tehtynä ruumishautauksena, vaikka käytän­ nössä esimerkiksi keskiajan kanoninen laki salli henkilön päättää jo eläessään hautapai­ kastaan, eikä varhainen kirkko kategorisesti kieltänyt polttohautaustakaan.2 Hautaami­ sen tärkeydestä kertoo esimerkiksi keski­ ajan Suomessakin noudatetun Uplannin maakuntalain kirkkokaaren määräys, jonka mukaan pappi joutui maksamaan melko 3SKAS 2 | 2018 TUTKIMUS suuren kolmen markan sakon, jos tämä jätti ruumiin siunaamatta.3 Saman lain mukaan myös vieraassa seurakunnassa kuolleiden matkalaisten ja kulkureiden kunnollisesta hautauksesta ja sielunmessuista oli huoleh­ dittava, vaikka vainajan mukana olleesta omaisuudesta ei olisi saanut papille riittä­ vää korvausta.4 Esimerkiksi Someron talon­ pojat valittivat vuonna 1492 kirkkoherras­ taan Mikaelista, joka oli lain vastaisesti jättänyt hautaamatta kuolleen matkalaisen tai pyhiinvaeltajan (peregrinus) ruumiin, jolta koirat olivat jo ehtineet syödä toisen käden.5 Vakaviin rikoksiin tai itsemurhaan syyl­ listyneet voitiin rangaistuksena sulkea kris­ tillisen yhteisön ulkopuolelle, jolloin heillä ei ainakaan periaatteessa ollut oikeutta tulla haudatuksi kirkkomaahan.6 Silti tällaisten henkilöiden hautapaikasta ja seremoniois­ ta ei varsinkaan myöhemmin keskiajalla ja uudella ajalla määrännyt enää kirkko vaan maallinen oikeus. Lopullisen hautapaikan määräytymiseen saattoi vaikuttaa myös vainajan sosiaalinen asema, joten kuole­ maantuomittujen ja itsemurhan tehneiden hautaustapoja ei voida pitää täysin yhden­ mukaisina ja suoraan toisiinsa verrattavina. Suomessa rangaistuspaikkoja ja niihin mahdollisesti liittyviä ihmisjäännöksiä ei toistaiseksi ole juurikaan tutkittu arkeolo­ gisesti. Myös kohteista käytetyt nimitykset ovat jossain määrin päällekkäisiä ja epäyhte­ näisiä. Rangaistuspaikkojen yhteydessä voi­ daan esimerkiksi puhua piiskaus­, hirtto­, mestaus­, teili­ tai teloituspaikoista. Samalla Kuva 1. Hirsipuu Ahvenanmaan Salt vikin pitäjän Haraldsbyn maakirjakartassa. KA MHA A2d: 114–115. 4 TUTKIMUS SKAS 2 | 2018 termillä on voitu kuvata paikkaa, jossa on toteutettu erilaisia ruumiillisia rangaistuksia aina piiskauksista kuolemanrangaistuksiin. Tässä artikkelissa käytämme kattotermiä rangaistuspaikka7 ja sen synonyyminä toisi­ naan termiä teloituspaikka. Artikkelin kon­ tekstissa tarkoitamme näillä termeillä lä­ hinnä paikkaa, jossa on eri tavoin toteutettu kuolemanrangaistuksia. Vaikka rangaistuspaikat ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä8, löytyy vain osa niis­ tä muinaisjäännösrekisteristä. Rangaistus­ paikkoja on kuitenkin ollut kymmeniä, ja osa niistä on mahdollista paikantaa ainakin suurpiirteisesti kartoista (kuva 1) ja asiakir­ jalähteistä. Tällaisten paikkojen systemaatti­ set tutkimukset mahdollistavat rangaistus­ käytäntöjen kulttuurihistorian tutkimuksen sekä rikollisuuden ja ruumiillisten rangais­ tusten laajemman merkityksen pohtimisen maisemassa ja sosiaalisissa konteksteissa. Lisäksi kohteisiin liittyvät ihmisjäännökset tarjoavat yleisesti ottaen parhaimman mah­ dollisuuden tutkia yhteisön ulkopuolelle suljettuja yksilöitä sekä sitä, miten tällaisten henkilöiden ruumiita on käsitelty ja kohdel­ tu ja minkälaisia muita merkityksiä ruumii­ siin on liittynyt.9 Tässä artikkelissa luomme katsauksen siihen, miten tunnetussa historiallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa sosiaalisesti marginaalisiksi miellettyjen henkilöiden eli rikollisten, kuolemaantuomittujen ja itse­ murhan tehneiden ruumiita on käsitelty ja minkälaisiin paikkoihin heitä on asiakir­ jalähteiden perusteella haudattu. Normien ja käytäntöjen perustana toimivat lait ja kirkolliset säädökset. Kirjallisten lähtei­ den esittelyn jälkeen pohdimme sitä, miten edellä mainittujen marginaalisten henki­ löiden hautaukset näkyvät arkeologisessa aineistossa ja mihin hautapaikat kirjallisten lähteiden valossa sijoittuvat. Lähestymista­ pamme on oikeushistoriallinen ja toisaalta sosiaaliarkeologinen. Vaikka sosiaaliarkeo­ logialla on jo kymmeniä vuosia vanha taus­ ta, on kiinnostus sosiaalisesti poikkeavien henkilöiden ja marginaalisten ryhmien ar­ keologiseen tutkimukseen kasvanut vasta parin viimeisen vuosikymmenen aikana.10 Usein tällaisia henkilöitä ja ryhmiä on py­ ritty tunnistamaan niin sanotuista "poik­ keavista hautauksista", jotka erottuvat sel­ västi muista esimerkiksi haudan sijainnin tai ruumiin käsittelytavan johdosta. Ns. poikkeavina piirteinä hautauksissa on usein pidetty esimerkiksi erikoisia hautausasento­ ja, ruumiin mestaamista, silpomista tai sei­ västämistä sekä suurten kivien asettamista vainajan päälle.11 Tästä syystä käsittelemme lyhyesti myös sitä, voidaanko "poikkeavia hautauksia" pitää yleisesti ottaen rikollisille tai muuten sosiaalisesti marginaalisille hen­ kilöille kuuluvina. Lopuksi käsittelemme yleisesti suomalaisten rangaistuspaikkojen arkeologista potentiaalia. RUUMIIDEN KÄSITTELY JA HAUTAAMINEN KESKIAJAN LÄHTEISSÄ Keskiajalla katolisen kirkon toimintaa oh­ jasi kanoninen laki, jonka pohjalla olivat 1100­luvulla laadittu Decretum Gratiani ja vuonna 1500 lopullisen muotonsa saa­ nut Corpus iuris canonici ­lakikokoelmat. Kanonisen lain hautauskäytäntöjä tutki­ neen Bertil Nilssonin mukaan12 näissä lakikokoelmissa mainitaan vain kaksi ih­ misryhmää, joihin kuuluneet vainajat oli haudattava kirkkomaan ulkopuolelle ilman kristillisiä toimituksia. Näin toimittiin nii­ den vainajien kanssa, joita ei alun perin­ kään ollut kastettu ja jotka kuolivat siis pakanoina, ja toisaalta kirkonkirouksen alaisina kuolleiden kanssa. Jälkimmäiseen 5SKAS 2 | 2018 TUTKIMUS kuuluivat julkisesti kymmentä käskyä vas­ taan rikkoneet, varkaat ja ryövärit. Kanoni­ sen laintulkinnan mukaan rikollisen mah­ dollinen katumus sekä paikallisten pappien henkilökohtaiset päätökset saattoivat kui­ tenkin käytännössä vaikuttaa siihen, miten rangaistus toteutettiin.13 Keskiajalla Suomessakin käytössä ollut Uplannin maakuntalain kirkkokaari ja ruot­ salaisen oikeuden kylissä sovellettu hyvin samansisältöinen Hälsinglandin maakunta­ lain kirkkokaari liikkuivat samoilla linjoil­ la kanonisen lain kanssa. Lait mainitsevat ainoastaan kirkonkiroukseen joutuneiden kohdalla, että nämä tuli haudata kirkko­ maan (eli vihityn hautausmaan) ulkopuo­ lelle, mikäli he eivät suostuneet vuoden ja yhden päivän kuluessa katumaan syntejään, mutta esimerkiksi lainsuojattomien kohdal­ la mainitaan, että heidät saa haudata kirkko­ maahan.14 Taalainmaan, Uplannin ja Väst­ manlandin keskiaikaisissa maakuntalaeissa mainitaan myös elävältä hautaaminen, joka oli rangaistus eläimiinsekaantumisesta.15 Elävältä hautaamista ei Suomessa tapahtu­ nut mahdollisesti koskaan, ja Ruotsissakin varmuudella vain kerran keskiajan kuluessa. Tosin perimätiedon mukaan Savitaipaleella olisi eräs eläimiinsekaantuja haudattu elä­ vältä hyväksikäyttämänsä hevosen kanssa, mutta todellisuuspohjaa tarinalla ei välttä­ mättä ole – etenkään kun hautaaminen ta­ rinan mukaan tapahtui niin, että rikollinen haudattiin kaulaansa myöten samalla istuen hevosen selässä.16 Maallisen vallan puolella kirkollisen hautauksen kieltäminen oli merkittävä osa kuolemantuomioita, mikä saattoi olla ri­ kollisille suurempi pelote kuin itse teloit­ taminen – estihän ruumiin hajoaminen teloituspaikalla ylösnousemisen viimeise­ nä päivänä.17 Keskiajan maanlait ovat kui­ tenkin vaitonaisia sen suhteen, miten teloi­ tettujen rikollisten ruumiit tulisi haudata. 1300­luvun puolivälissä laaditussa Maunu Eerikinpojan maanlaissa18 on mukana kuolemanrangaistus, mutta ruumiiden hau­ taamisesta ei mainita mitään.19 Kristoffer Baijerilaisen maanlaissakin (1442) kirkko­ maan ulkopuolelle hautaaminen mainitaan suoraan vain itsemurhan tehneiden kohdal­ la: lain mukaan itsemurhan tehneen ruumis oli vietävä metsään ja poltettava siellä.20 Kuitenkin jos vainaja oli tiedetty vähämie­ liseksi, ruumis voitiin haudata kirkkoaidan viereen.21 Vaikka keskiajan lakitekstit eivät muu­ ten suoraan mainitse ruumiiden hautaa­ mista kirkkomaan ulkopuolelle, on selvää, että monet teloitustavat ovat estäneet ruu­ miiden tavanomaisen hautaamisen. Kes­ kiajalla useimmista vakavista rikoksista rangaistuksena oli miehillä teilipyörällä te­ loittaminen ja naisilla elävänä hautaaminen tai roviolla polttaminen. Tällaisia rikoksia olivat murhan salaaminen, oman lapsensa tai vanhempansa tappaminen, kaksinnai­ minen, isäntänsä murhaaminen ja noituu­ della tappaminen.22 Teilauksen yhteydessä kuolemaantuomitun ruumis paloiteltiin, ja ruumiinosat jätettiin teilipyörille nostettu­ na mätänemään. Tuhopolttajat ja eläimiin­ sekaantujat määrättiin puolestaan poltetta­ vaksi roviolla – roviolle joutui myös eläin, johon sekaantuminen oli tapahtunut.23 Maakuntalaissa säädettyjä rangaistuksia ei kuitenkaan pantu täytäntöön mustavalkoi­ sesti, vaan tapauksissa otettiin huomioon henkilön ominaisuudet ja rikokseen vaikut­ taneet olosuhteet.24 Keskiajan Suomesta on tiedossa ainakin yksi tapaus, jossa mainitaan henkilön tul­ leen haudatuksi kirkkomaan ulkopuolelle. Vuonna 1472 paavin kuuriassa Roomassa käsiteltiin tapausta, jossa turkulainen pappi Magnus Petri oli joutunut taisteluun Pe- 6 TUTKIMUS SKAS 2 | 2018 ter Bengtsson ­nimisen maallikon kanssa. Magnus oli ollut matkalla seurakuntaansa, kun Peter oli hyökännyt tiellä hänen kimp­ puunsa, koska epäili papin vieneen hänen toisen kannuksensa. Seuranneessa miek­ katappelussa Peter sai kuolettavan iskun. Koska hyökkääjä oli näin aiheuttanut oman kuolemansa, hänet "haudattiin pyhittämät­ tömään maahan kirkkomaan viereen" (in terra prophana extra cimiterium sepultus extitit).25 Maanlain kannalta tapauksessa oli kyse yleistä tietä koskevan rauhan rikkomi­ sesta, jonka seurauksena Peteriltä evättiin hautaus kristilliseen maahan. Varsinainen tuomio oli annettu maallisessa oikeudessa, mutta penitentiariaatissa asiaa jouduttiin käsittelemään, jotta Peterin kuoleman ai­ heuttanut Magnus saattoi jatkaa toimin­ taansa pappina.26 Keskiajan kuluessa katolisen kirkon viralliseksi teologiak­ si muodostui osittain antiikin auktoreiden vaikutuksesta, että toisen henkilön surmaamisen ohella myös itsemurha oli syn­ tiä Jumalaa kohtaan sekä luon­ non järjestyksen ja viidennen käskyn "älä tapa" rikkomista. Kenties vakavinta itsemurhassa oli, että te­ kijä kuoli kuolemansynnin tilassa vailla mahdollisuutta katua tekoaan. Tämä teki itsemurhan tehneen ruumiista yhteisön kannalta vaarallisen. Koko keskiajan Eu­ roopassa olikin tyypillistä, että itsemurhan tehneiden ruumiita oli käsiteltävä poikke­ uksellisella tavalla. Tyypillisesti tämä näkyi vainajan hautaamisessa joutomaalle, avoi­ melle niitylle tai tienristeykseen.27 Toisinaan itsemurhan synnistä saas­ tuneen ruumiin hävittäminen vaati hyvin poikkeuksellisia toimia: esimerkiksi sak­ sankielisten alueiden eteläosissa kerrotaan myöhäiskeskiajalla itsemurhan tehneiden ruumiin sulkemisesta tynnyriin ja tynny­ rin heittämisestä voimakkaaseen virtaan.28 Itsemurhan luokittelu ei kuitenkaan ol­ lut yksiselitteistä. Esimerkiksi vanhuuden Kuva 2. Turun Kerttulin hautausmaa sijaitsi Karjakadun eli nykyisen Uuden- maankadun varrella kuvan alaosassa ja se on merkitty tekstillä Skarprätta- replan (kuvassa nuolella). Sen alapuo- lella sijaitsee numerolla 300 pyövelin asunto ja kaalimaa. Jakob Gadolinin Turun kartta 1756, Turun museokeskus. Muokkaus ja lisäykset: Ulla Moilanen. 7SKAS 2 | 2018 TUTKIMUS muistisairaudet voitiin rinnastaa mielenvi­ kaisuuteen ja näin ollen iäkkään henkilön poikkeava käytös saattoi johtaa kirkkomaan ulkopuolelle hautaamiseen.29 KUOLEMAANTUOMITTUJEN JA RIKOLLISTEN HAUTAAMINEN REFORMAATION JÄLKEEN Reformaation jälkeen joitakin sääntöjä lie­ vennettiin. Vuoden 1571 kirkkojärjestys Then Swenska Kyrkeordningen kielsi edel­ leen kristillisen hautauksen itsemurhaajilta, mutta kristillisesti kuolleet mestatut voitiin haudata kirkkomaalle esivallan luvalla.30 Vuonna 1686 säädetyn kirkkolain mu­ kaan kirkkomaan ulkopuolelle piti haudata yksiselitteisesti enää avioliiton ulkopuolella syntyneet tai murhatut lapset. Kiinnostavaa kyllä, muuhun uskontokuntaan kuin luteri­ laiseen kirkkoon kuuluneilla oli oikeus tul­ la haudatuksi kirkkomaahan, mutta ilman kirkollisia toimituksia. Rikollisten, syntisten tai muuten "jumalatonta elämää pitäneiden" hautaamiseen liittyvät seikat annettiin sen sijaan maallisen oikeuden päätettäväksi.31 Oikeuden päätöksiä ei seurakunnissa tosin välttämättä odotettu, vaan vainajat saatettiin laskea hautaan jo ennen päätöksen saapu­ mista.32 1600­luvulla kuolemaantuomitun hauta­ paikan määräytymistä ei sanellut ainoastaan laki, vaan myös vainajan sosiaalisella ase­ malla ja suhteilla oli merkitystä. Esimerkiksi Turussa haudattiin Kerttulin hautausmaa­ han (kuva 2) sekä Turun torilla mestattujen että hautausmaalla hirtettyjen ja mestattu­ jen ruumiit. Tämä koski säätyasemaltaan alhaisempia rikollisia, sillä parempiosaiset saivat hautapaikkansa Turun tuomiokirkon luota Unikankarelta. Myös kuolemaantuo­ mittuihin rinnastettavat itsemurhaajat sai­ vat hautauksessa saman kohtelun. Oikeu­ delle ilmoitettiin esimerkiksi huhtikuussa 1656, että Kerttulin hirsipuun alla makasi kuolleena Agneta Henriksdotter. Järjes­ tetyn tutkimuksen jälkeen päätettiin, että pyöveli hautaisi kaulansa hirsipuun juurella auki viiltäneen vainajan sille paikalle, jolla hän kuoli. Vainajalle ei ilmeisesti hankittu arkkua, vaan hänet käärittiin päällään ollei­ siin vaatteisiin.33 Pyöveli tai hänen renkinsä määrättiin myös vuonna 1664 hautaamaan itsemurhaaja Margareta Henriksdotter hir­ sipuun juurelle. Tehtävä jäi rengeille, jotka hautasivat hänet 16. elokuuta.34 Syntiselle Agnes Andersdotterille ilmoitettiin syys­ kuussa 1669, että hovioikeus oli määrännyt hänelle kaivettavaksi ensin kuopan maahan, jonka jälkeen hänet mestattaisiin kirveellä Kerttulin teloituspaikalla. Sen jälkeen hänet vietäisiin arkussa roviolle ja poltettaisiin. Hänet voitaisiin haudata maahan, jos hän hankkisi sitä varten arkun itselleen.35 Kak­ si päivää myöhemmin Agnes Andersdotter mestattiin ja poltettiin, mutta asiakirjat ei­ vät valaise sitä, haudattiinko hänet Kerttulin hautausmaahan vai rovion läheisyyteen.36 Keskiajan jälkeen ruumiillisten rangais­ tusten muodot osittain muuttuivat, sillä yhteiskunnallisen ja sosiaalisen kontrollin vuoksi ruumista tai ruumiinosia voitiin pi­ tää esillä varoittavana esimerkkinä.37 Mar­ raskuussa 1670 kuolemaan tuomittu Turun pyöveli Henrik Knutsson pyysi, että hänet hirtettäisiin keskikohdalle hirsipuun por­ taiden korkeutta. Hän ei halunnut roikkua korkeimmalla kohdalla spektaakkelina ja pilkattavana. Hän myös pyysi, että hänen ruumiinsa voitaisiin ottaa alas muutaman päivän kuluttua. Hänelle vastattiin, ettei häntä voitaisi hirttää niin alas, mutta että hänen ruumiinsa voitaisiin ottaa alas kuten hän pyysi, mikäli hän menisi suosiolla kuo­ lemaansa. Henrikin tuomio pantiin täytän­ 8 TUTKIMUS SKAS 2 | 2018 töön Kerttulin hirsipuussa 21. marraskuuta 1670 ja hänet haudattiin sen juurelle.38 Mikäli kuolemaantuomittu oli aatelinen, säätyläinen, virkamies tai johtavan porva­ riston jäsen, hänet voitiin haudata Kerttulin hautausmaan sijasta Turun tuomiokirkkoon tai sitä ympäröineeseen hautausmaahan. Kun esimerkiksi Turun kaupunginviskaa­ li Robert Såger, joka oli myös kauppias ja kuului erääseen kaupungin johtavista per­ heistä, tappoi 3.5.1695 ylioppilas Henrik Tarvoniuksen, mestattiin hänet virkamie­ helle kirvestä paremmin sopivalla miekalla torilla 28.9.1695. Tuomiokirkon sukuhau­ taan häntä ei sentään päästetty, mutta kui­ tenkin tuomiokirkon eteläpuolelle. Hauta­ jaisia ei myöskään vietetty hiljaisesti, sillä hänen arkullaan kirkossa käytettiin paari­ vaatetta ja hänelle soitettiin tiima sunnun­ taikelloja, jotka olivat suuria kelloja pie­ nempiä. Hänen tapauksessaan menettelyyn saattoi vaikuttaa myös pyövelin hutilointi, sillä hän löi Sågeria ensin pääkallon ta­ kaosaan ja toisella kerralla oikeaan poskeen ennen onnistunutta iskua.39 Myös kuolemaantuomitun tai itsemur­ haajan käytös ja kääntyminen Jumalan puo­ leen saattoivat vaikuttaa hänen viimeiseen leposijaansa. Maaliskuun 15. päivä vuon­ na 1668 lähetettiin Turussa kämneri Bertil Letzle ja välskäri Petter Barberare tutki­ maan pyövelin lesken Brita Klemetsdotte- rin haavat. Barberare ilmoitti, että ne olivat kuolemaksi, eikä niitä voinut lääkitä. Toinen oli kaulassa ja toinen vatsassa. Leski sanoi aiheuttaneensa ne itse suuren heikkouten­ sa ja tuskansa vuoksi. Kun 18. päivä saatiin tietää, että leski oli kuollut, kysyttiin hänen isännältään Erik Påvalssonilta, miksi hän oli viillellyt itseään. Tämä kertoi lesken ol­ leen kolme viikkoa kovassa poltetaudissa ja saaneen viimeisen ehtoollisenkin. Kuo­ linhetkellä paikalla olleet Mickel Turskan vaimo Scholastika Henriksdotter ja Erik Knutssonin vaimo Barbro Bertilsdotter kertoivat lesken kutsuneen heidät luokseen edellisenä iltana kello neljän aikoihin. Hän oli pyytänyt heiltä anteeksi, että oli aiheut­ tanut heille vaivaa levottomalla elämällään. Tämä oli tapahtunut jumalisesti, sillä les­ ki oli huokaillut Jumalan ja Luojansa puo­ leen. Koska asiassa ei voitu todeta muuta, kuin että vaimo oli viiltänyt itseään päänsä heikkoudessa, annettiin lupa haudata hänet kirkkomaahan.40 Tuomioistuimet perustivat rangaistus­ käytäntönsä keskiaikaisiin maakunta­ ja maanlakeihin aina vuoteen 1734 saakka, jolloin käyttöön otettiin Ruotsin valtakun­ nan laki.41 Näin ollen rikollisten hautaus­ tapa ja ­paikka saattoivat vaihdella suu­ resti. Vuoden 1734 Ruotsin valtakunnan laki määräsi vielä kuolemantuomion mm. lapsenmurhasta, eläimiinsekaantumisesta ja noituudesta. Rangaistus voitiin toteut­ taa hirttämällä, polttamalla tai teilaamalla (kuva 3), ja pyövelin tuli haudata ruumis tai sen jäännökset maahan joko teloituspaikalla Kuva 3. E. D. Clarken teoksessa 1798 ilmestynyt kuva Raahen Olkijoella teilatusta rikollisesta (Clarke 1819). 9SKAS 2 | 2018 TUTKIMUS tai syrjässä metsässä.42 Käytännössä iso osa kuolemantuomioista lievennettiin sakko­ ja vankeusrangaistuksiksi.43 1700­luvun ku­ luessa maallisen oikeuden merkitys myös itsemurhatapausten tutkimuksissa kasvoi. Ruumiinavauksen avulla tutkittiin, oliko itsemurhan tehnyt henkilö toiminut tarkoi­ tuksellisesti tai mahdollisesti päätynyt rat­ kaisuun syyntakeettomana eli mielenvikai­ sena. Mielenhäiriöt pyrittiin tunnistamaan sisäelinten, erityisesti sydämen, suolten ja naisten tapauksessa myös kohdun poikkea­ mien perusteella.44 Kaikissa epävarmoissa tapauksissa oikeus pyrki välttämään viat­ toman rankaisua, joten oikeudenkäynti­ asiakirjojen perusteella iso osa itsemurhan tehneistä päätyi lopulta haudatuksi kirkko­ maalle, tosin ilman kirkollisia seremonioi­ ta.45 Lain mukaan myös kuolleena löydetyt, joiden kuolintapa oli tuntematon, tuli hau­ data normaaliin tapaan. Jos tällainen vainaja kuitenkin oli tunnetusti viettänyt "jumala­ tonta elämää", tämä piti haudata syrjäiseen paikkaan hautausmaalla.46 Hautausrituaalit määrittävät lait säilyivät pitkään, sillä vielä vuoden 1869 kirkkolaissa määrättiin, että kastamattomat lapset, tuntemattomat vai­ najat, viinanjuontiin kuolleet, itsemurhan tehneet, surmatut tai murhaajat tulee hau­ data kirkkomaalle lyhyen kaavan mukaisesti ilman puheita, saarnaa ja kellojen soittoa.47 Myös kuolemaantuomitun sosiaalinen ase­ ma vaikutti läpi historiallisen ajan siihen, haudattiinko hänet teloittamisen jälkeen kirkkomaalle vai sen ulkopuolelle.48 HAUDAT JA IHMISJÄÄNNÖKSET TELOITUSPAIKOILLA Teloitettujen ruumiita ja ruumiinosia hau­ dattiin tai jätettiin toisinaan teloituspaikoille tai niiden läheisyyteen. Teloitus­ ja rangais­ tuspaikat ovat kaikkialla Euroopassa tavalli­ sesti sijainneet näkyvillä ja merkityksellisillä paikoilla, usein rajojen tuntumassa, kulku­ reittien varrella, risteyksissä (kuva 4) tai kir­ kon vieressä.49 Paikkojen näkyvyys liittyy fyysisen rangaistuksen rooliin julkisen ja yhteisöllisen kontrollin välineenä. Suomessa hyvänä esimerkkinä tällaisesta sijainnista on Espoon Galgbacken (Hirttomäki), jossa tie­ detään toimeenpannun kuolemantuomioita. Paikka sijaitsee kahden kylän, Morbyn ja Fannsbyn, rajalla ja myös suuren rantatien varrella.50 Varhaismodernista Skandinaviasta ja Länsi­Euroopasta tunnetaan myös tapa käyttää teloituspaikkoina esikristillisiä kal­ mistoja ja käytöstä jääneitä hautapaikko­ Kuva 4. Teiden risteykseen mer- kitty rangaistuspaikka Gävlen lähellä sijaitsevan Torsåkerin kartassa vuodelta 1815 (Lant- mäteriverkets forskningsarkiv, Gävle; Karta V51-9:1 (1815) Torsåker, Gammelstilla Bruk). 10 TUTKIMUS SKAS 2 | 2018 ja. Näistä paikoista on siten löytynyt myös nuorempia ihmisjäännöksiä, jotka ovat kuulu neet kuolemaantuomituille.51 Joskus vanhat teloituspaikat ovat puolestaan sopi­ neet myöhempään hautaamiseen tapauk­ sissa, joissa vainajia ei ole haluttu haudata muualle. Esimerkiksi Virossa Haapsalun keskiajalla käytössä olleelle teloituspaikal­ le on arkeologisten tutkimusten mukaan haudattu vielä vuosisatoja myöhemmin ruumiita, joille on tehty lääketieteellinen ruumiinavaus ja joita ei oletettavasti so­ siaalisten syiden vuoksi haluttu hauda­ ta muualle.52 Myös Tartossa keskiaikaiselle hirsipuupaikalle on 1600­luvulla haudattu itsemurhan tehneitä.53 Suomessa teloituspaikkoja ei toistaiseksi ole juurikaan tutkittu arkeologisesti.54 Pie­ tarsaaren Galgbackenilla sijainneen teloitus­ paikan ja hautausmaan paikkaa on tutkittu koekaivauksin vuonna 1989, mutta tuolloin ei löydetty rangaistuspaikkaan viittaavia jäl­ kiä ja kohteen todettiin luultavasti tuhou­ tuneen hiekanoton ja myöhemmän raken­ tamisen yhteydessä.55 Raaseporin linnan pohjoispuolella Galgbackenilla sijainnutta keskiaikaista mestauspaikkaa on yritetty paikallistaa vuonna 2009, mutta siinäkään ei tuolloin onnistuttu.56 Virossa ja Ruotsissa tehdyt teloituspaikkojen arkeologiset tutki­ mukset kuitenkin antavat hyvän esimerkin paikkojen tutkimuspotentiaalista. Tallinnasta on löytynyt 1300–1400­lu­ vuilla käytössä olleen hirsipuun ympäriltä useita yksilöitä sisältänyt hautausmaa, jos­ sa vainajat on pyritty hautaamaan lähelle hirsipuuta.57 Myös Ruotsista on useilta te­ loituspaikoilta, muun muassa Visbyn Gal­ gbackenilta, Vadstenan Kvarnbackenilta ja Smålannissa sijaitsevasta Hamnedasta löy­ detty 1200–1500­luvuille ajoittuvia teloi­ tettujen hautauksia.58 Keskiaikaisten kuo­ lemaantuomittujen hautojen ja jäännösten tutkiminen voi avata kapeaksi jääviä kirjal­ lisia lähteitä laajempia näkökulmia rikol­ listen vainajien käsittelyyn.59 Haudat mah­ dollistavat myös rikoksiin syyllistyneiden elämänhistorian tarkastelun yksilötasolla ja laajempien teloitushautausmaiden kohdalla rikollisuuden demografisen jakauman tut­ kimuksen. Kuten aikaisemmin mainittiin, on teloituspaikoille myös myöhemmin voi­ tu haudata sellaisia henkilöitä, joita ei jos­ tain syystä haluttu haudata kirkkomaalle. Rangaistuspaikoilla sijaitsevat hautaukset saattavat siis kertoa myös paikan itsensä merkityksestä ja laajemmin teloituspaikois­ ta osana yhteiskunnallista ja sosiaalista mai­ semaa. SYRJÄISET HAUTAPAIKAT METSISSÄ JA SOILLA Ainakin osa kuolemaantuomituista tai syyntakeellisiksi katsotuista itsemurhan tehneistä haudattiin keskeisellä paikalla si­ jainneen rangaistuspaikan sijasta syrjäisiin paikkoihin, ja ruumiin hautauksesta tai hä­ vittämisestä vastasi pyöveli tai rankkuri.60 Tavallisesti syrjäinen hautapaikka on selitet­ ty varotoimenpiteenä, jonka tarkoituksena oli estää levotonta vainajaa palaamasta elä­ vien joukkoon.61 Rikollisten ruumiinosilla tai ruumiiseen kosketuksissa olleilla ma­ teriaaleilla oli myös merkitystä erityisen voimakkaina taikaesineinä.62 Jopa vuonna 1648 kuolleen Tanskan ja Norjan kuninkaan Kristian IV:n on kerrottu yrittäneen paran­ taa epilepsiaansa jauheella, jonka valmistus­ aineena oli käytetty teloitettujen rikollisten päitä.63 Ruumiinosat tai rovion jäännökset voitiin haudata myös muualle kuin teloi­ tuspaikalle, jotta ne eivät olisi päätyneet tai­ kuuden harjoittajien käsiin. Tällaisia met­ sähautoja tehtiin vielä varsin myöhään, sillä 11SKAS 2 | 2018 TUTKIMUS metsään haudattiin esimerkiksi itsemurhan tehnyt Suomen kaartin tarkk'ampuja Johan Wahlman vuonna 185064 ja Haminassa kaksi saman vuoden aikana hirttäytynyttä miestä 1855.65 Metsien ohella myös suot mainitaan toisinaan asiakirjoissa rikollisten ja itse­ murhan tehneiden hautapaikkoina. Kan­ gasniemellä vainajia kerrotaan haudatun kirkon lähistöllä sijainneeseen Hurskaisen suohon.66 Syksyllä 1796 Alahärmässä rank­ kuri määrättiin hovioikeuden päätöksen mukaisesti hautaamaan hirttäytyneen les­ ken Maria Kalliokosken ruumis suohon.67 Suohon hautaaminen saattoi tapahtua ilman oikeuden päätöstä. Raudussa 1663 itsensä hirttänyt Helga jätettiin oikeudessa tuo­ mitsematta, sillä tämän vanhemmat olivat jo ennen käräjiä ehtineet haudata ruumiin suohon.68 Loviisassa puolestaan sattui elo­ kuussa 1810 vain muutaman päivän sisällä kaksi poikkeuksellista kuolemantapausta. Renki Thomas Johansson tukehtui juopu­ neena paloviinaan ja kulkukauppias Jonas Stenforss surmasi itsensä. Raastuvanoikeu­ den päätöksen mukaan molemmat vainajat sai haudata kirkkomaahan, mutta kirkon­ kirjojen mukaan kumpikin päädyttiin oi­ keuden päätöksestä huolimatta laskemaan suohon.69 Syrjäisien metsähautojen sekä vaina­ jien poltettujen, asuinpaikkojen takamaille sijoitettujen jäännösten tavoittaminen ar­ keologisesti on systemaattisella etsimisellä käytännössä mahdotonta. Toisaalta satun­ naisen suohaudan tullessa vastaan olisi hyvä tuntea niitä syitä, joiden vuoksi vainajia on haudattu tällaisille paikoille. Tämä helpot­ taa mahdollisen suohaudan kontekstin tun­ nistamista ja tulkintaa. Täysin poissuljettua suohaudan löytyminen ei ole, sillä tarkoi­ tuksella tehtyjä historiallisia suohautoja tunnetaan esimerkiksi juuri Virosta.70 Ran­ gaistuspaikoilta löytyviä mahdollisia hauto­ ja kaivettaessa on syytä varautua paitsi ir­ rallisiin ja fragmentaarisiin luuaineistoihin myös vaihteleviin anatomisiin asentoihin, kuten selän taakse sidottuihin käsiin.71 Hy­ vin säilyneissä luurangoissa voi myös erot­ tua esimerkiksi mestaamiseen tai hirttämi­ seen liittyviä niskanikamien vammoja.72 KUOLEMAANTUOMITUT SIUNATUILLA HAUTAUSMAILLA Keskiajan Euroopassa rikollisia varten voi­ tiin perustaa erillisiä hautausmaita, jotka oli siunattu ja niitä ylläpitivät kirkolliset vi­ ranomaiset.73 Myös teloituspaikat itsessään saattoivat sijaita hautausmaalla. Esimerkiksi Turussa Mätäjärven kaupunginosassa Uu­ dellemaalle johtavan tien varressa sijaitsi erityisesti köyhille ja teloitetuille tarkoitet­ tu Pyhän Gertrudin killan ylläpitämä kap­ peli ja hautausmaa.74 Kaupungin hirsipuu nykyisine muistomerkkeineen on yleensä sijoitettu tämän hautausmaan takaiselle Kerttulinmäelle.75 Ainakin 1600­luvun al­ kupuolelta hirsipuu seisoi kuitenkin juuri Kerttulin hautausmaalla (kuva 2).76 Siellä se oli luultavasti myös aiemmin, sillä kalliolle olisi ollut vaikea pystyttää tukevaa rakennel­ maa hirttämistä varten. Kirkkomaan viereen, kirkkoaidan ulko­ puolelle tehtyjen hautausten tavoittaminen on arkeologisesti haastavaa, koska useim­ pia historiallisia kirkkomaita on laajennettu alkuperäistä alaansa suuremmiksi, jolloin hautausmaiden ulkopuoliset hautaukset ovat jääneet kirkkomaan sisään. Myös siu­ nattua kirkkomaata arvotettiin eri tavoin sijainnin perusteella. Kirkon pohjoispuolis­ ta kirkkomaan osaa pidettiin noin 1300­lu­ vulta lähtien huonona ja halveksittavana paikkana, johon ei mielellään haudattu.77 12 TUTKIMUS SKAS 2 | 2018 Etenkin perimätiedon mukaan kirkkojen pohjoispuolelle voitiin haudata lähinnä ri­ kollisia ja itsemurhan tehneitä, mutta to­ dellisuudessa pohjoispuolisella hautaus­ maalla sijaitsi usein myös köyhille sekä palvelusväelle tarkoitettuja merkitsemät­ tömiä rivihautoja.78 Todennäköisesti juuri tällaista kirkon pohjoispuolelle tehtyä yh­ teishautaa on tutkittu mm. Pälkäneen rau­ niokirkon arkeologisissa kaivauksissa vuon­ na 2003.79 Hautausmaille tehtyjen rikollisille kuulu­ neiden hautojen tunnistamisesta on esitetty erilaisia näkemyksiä. Toisten mukaan rikol­ listen hautaustavat eivät välttämättä eroa muista millään tavalla.80 Vastakkaisen nä­ kemyksen mukaan rikolliset on voitu hau­ data poikkeavasti, jolloin mm. päättömät tai sidotut vainajat sekä poikkeavat hautausa­ sennot ja ­suunnat edustaisivat tuomittuja henkilöitä.81 Poikkeavana kohteluna voi­ daan pitää vainajan tai haudan seivästämis­ tä, mistä on mahdollisesti löytynyt merkkejä ainakin Turun Koroisten ja Hailuodon kes­ kiaikaisilta hautausmailta.82 Seivästämisestä löytyy myös asiakirjalähteitä, sillä esimer­ kiksi vuonna 1692 Hedemorassa, Ruotsissa, määrättiin oikeuden päätöksellä, että pyöve­ lin tuli paitsi haudata itsemurhan tehneen sotilaan ruumis metsään myös seivästää tä­ män ruumis.83 Vaikka rikollisten ruumiita on voitu kä­ sitellä useilla eri tavoilla, ei kirkkomailla si­ jaitsevien poikkeuksellisten hautausten syitä välttämättä voi selittää yksinomaan rikok­ silla. Niissä tapauksissa, joissa oikeus salli rikollisen haudattavaksi vihittyyn kirkko­ maahan, voidaan vainajan käsittelyn olettaa olleen pääpiirteissään samanlaista kuin ns. "normaaleissa" tapauksissa. Lait ja säädökset eivät sisältäneet määräyksiä ruumiin poik­ keavasta kohtelusta, vaan ainoastaan hau­ tausrituaalin ulkoisista elementeistä, kuten kellojen soitosta tai saarnasta. Kristillisten Kuva 5. Sastamalan Kilpijoella historiallisen kulkutien varrella sijaitseva rangaistuspaikka Ruoskamäki, jossa kerro- taan sijainneen mm. teilipyöriä. Nykyisin paikalla sijaitsee muistomerkkinä moderni paalu. Ympäristö on kuiten- kin koskematonta. Kuva: Ulla Moilanen. 13SKAS 2 | 2018 TUTKIMUS kirkkomaiden poikkeavien hautausten syitä voi etsiä kansanuskomuksista, joiden mu­ kaan poikkeavasti on voitu haudata esimer­ kiksi hukkumalla tai salamaniskusta kuol­ leita tai epätavallisen vanhaksi eläneitä.84 Poikkeavia hautauksia ei siis voi pitää yksin­ omaan rikollisille tai itsemurhan tehneille kuuluvina, vaan niiden taustalla voi olla lu­ kuisia erilaisia syitä.85 LOPUKSI: TULEVIA TUTKIMUSMAHDOLLISUUKSIA Suomessa sijaitsee useita historiallisia rangaistuspaikkoja, joiden arkeologisia tutkimus mahdollisuuksia ei toistaiseksi ole hyödynnetty. Rangaistuspaikkoja on luultavasti ollut lähes joka pitäjässä, joten paikkojen tutkimus vaatii systemaattista kartoitusta ja paikantamista asiakirjaläh­ teistä sekä arkeologista inventointia ennen tarkempia tutkimuksia. Osa rangaistus­ paikoista, kuten Turun Kerttulinmäki tai Kangasniemen Hurskaisen suo, on jäänyt myöhemmän rakentamisen alle, mutta rakentamattomiakin kohteita on useita. Kiinnostavia tutkimuskohteita voisivat olla esimerkiksi tässä artikkelissa mainit­ tu Espoon Galgbacken86 sekä Hämeen­ linnan Kaupunginpuiston Pyövelin mäki, Savonlinnan pohjois puolella sijaitseva Hir­ sipuunsaari, Sastamalan Kilpi joen Ruoska­ mäki (kuva 5), Kokkolan Kälviän Hamp­ pujärvi87 ja Raaseporin linnan lähellä sijaitseva Galgbacken – siitäkin huolimatta, että aikaisemmissa tutkimuksissa raken­ teita tai hautoja paikalta ei paikannettu.88 Salon Teilinummella maaperä ja topogra­ fia saattaisi olla otollista hautoja ajatellen, sillä mäellä on vielä 1960­luvulla erottunut kuopanteita ja myöhemmin paikalta on otettu hiekkaa89. Teilinummen alue voi­ sikin myöhemmästä kajoamisesta huoli­ matta olla potentiaalinen tutkimuskohde. Myös Sastamalan Huidan teilipaikka90 ja Reinilän teilipaikka91 saattaisivat paljastaa kiinnostavaa tutkimusaineistoa. Entä minkälaisia kaivauslöytöjä ran­ gaistuspaikoilta olisi konkreettisesti odo­ tettavissa? Historiallisen ajan kiinteiden muinaisjäännösten oppaan mukaan ran­ gaistuspaikoilla ei todennäköisesti ole löy­ dettävissä kiinteitä rakenteita,92 mutta aina­ kin Tarton 1600–1700­luvuille ajoittuvalla hirsipuumäellä on havaittu mahdollisesti hirsipuuhun liittyneitä paalunsijoja.93 Hir­ sipuiden perustukset voivat keskieuroop­ palaisten esimerkkien mukaan olla myös tuulimyllyn perustaa tai kaivon reunustaa muistuttavia pyöreitä rakenteita tai vaihto­ ehtoisesti kivistä ja tiilistä tehtyjä neliskul­ maisia rakenteita.94 Ruotsalaisten, virolaisten, brittiläisten ja keskieurooppalaisten esimerkkien va­ lossa teloitettuja vainajia on jo keskiajalta lähtien voitu haudata paikoille, joissa kuo­ lemantuomioita on toteutettu. Hirsipuiden tapauksessa hautaaminen on voinut ta­ pahtua joko aivan hirsipuun alle tai sen lä­ heisyyteen.95 Esiksi Hamnedan kaivaukset Ruotsissa ovat osoittaneet, ettei hirtettyjä suinkaan jätetty aina hirsipuuhun odotta­ maan ruumiin hajoamista.96 Suomesta hau­ toja tai ihmisjäännöksiä ei toistaiseksi ole rangaistus paikkojen yhteydestä löydetty, mutta kiinnostava on esimerkiksi Kalajo­ en Vuorenkallion Heusalaan liittyvä peri­ mätieto. Sen mukaan erään rakennuksen puutarhasta löytyi 1930­luvulta ihmisluita, jotka jätettiin siirtämättä kirkkomaahan. Luiden löytöpaikka on paikannettu noin 200 metrin päähän isojakokartassa maini­ tusta rangaistuspaikasta, mutta molemmat paikat ovat nykyisin rakennettuja, eikä niillä ole todettu sijaitsevan muinaisjäännöstä.97 14 TUTKIMUS SKAS 2 | 2018 Rangaistuspaikkoihin liittyvää perimätietoa käsitellessä on kuitenkin hyvä muistaa, et­ tei edes melko tuoreessa käytössä olleiden paikkojen sijaintiin liittyvä perimätieto pidä välttämättä paikkansa.98 Kokonaisten vainajien ja koskematto­ mien hautojen lisäksi rangaistuspaikoilta on todennäköisesti odotettavissa fragmentaa­ rista luuaineistoa, sillä ruumiiden hautaa­ matta jättämisestä on arkeologisia esimerk­ kejä esimerkiksi Visbyn Galgbackenista, jossa laajalle alueelle levinneet ihmisluut viittaavat tällaiseen käytäntöön.99 Toisaal­ ta myös sekundaarinen kajoaminen voi le­ vittää luuaineistoa. Ainakin perimätiedon mukaan teloitettujen omaiset saattoivat ha­ kea ruumiinosia teloituspaikoilta ja haudata niitä salaa.100 Fragmentaarisia luujäänteitä voisi odottaa löytyvän myös teilipaikoilta, joissa vainajia on voitu paloitella ja joissa ruumiit tai niiden osat altistuivat luonnon­ ilmiöille ja olivat lintujen ja eläinten tavoi­ tettavissa. Ihmisjäännösten lisäksi myös eläinten luut ja palaneet luut voivat kuulua rangais­ tuspaikkojen löytöaineistoon. Esimerkiksi Visbyn Galgbackenilta on löytynyt koti­ eläinten luita, joista ainakin osa on saattanut päätyä paikalle eläimiinsekaantumistuo­ mioiden yhteydessä.101 Galgbackenin kaiva­ uksissa on tavattu myös roviolla poltettujen vainajien jäännöksiä. Luiden käsittelyssä voi yleisesti ottaen nähdä tarkoituksenmukai­ suutta: poltetut luut on kerätty roviopaikalta ja levitetty hirttopuukehikon alle.102 Etenkin tuoreempia teloituspaikkoja on mahdollista tutkia myös muistitiedon ja muistamisen teorian valossa (kuitenkin lähdekriittisesti), kuten oululaisessa tut­ kimuksessa Taavetti Lukkarisen vuonna 1916 toteutetun teloituksen tapahtuma­ paikan tutkimuksessa on tehty.103 Myös maisema ja kohteiden sijoittuminen muo­ dostavat omat osa­alueensa104 ja tulevissa tutkimuksissa onkin hyvä pohtia tarkem­ min nimenomaan rangaistuspaikkojen to­ pografiaa. Esimerkiksi tässä artikkelissa on aikaisemmin esitetty, kuinka kallioiselle Turun Kerttulinmäelle tavallisesti sijoitettu teloituspaikka on todennäköisesti jo kes­ kiajalla sijainnut Kerttulin hautausmaalla. Rangaistus paikkoja ja erityisesti niihin liit­ tyviä hautauksia voisi muuallakin mahdol­ lisesti etsiä tärkeiden kulkureittien ja teiden sekä rajojen lähistöllä sijaitsevien kallioisten mäkien läheisyydestä paikoista, joissa maa­ perä sopii paremmin rakenteiden pystyttä­ miseen ja mahdollisesti myös vainajien hau­ taamiseen. Parhaimmillaan keskiaikaisten ja var­ haismodernien teloituspaikkojen arkeo­ loginen tutkimus hyötyy holistisesta lä­ hestymistavasta, jossa voidaan yhdistää sosiaaliarkeologian teoreettinen viitekehys esimerkiksi oikeushistoriaan ja osteologian menetelmiin. Teloituspaikoilta tavattavien hautojen tutkimus sopii kontekstuaalisesti ns. poikkeavien hautausten tutkimusperin­ teeseen, vaikka kuten edellä olemme toden­ neet, poikkeavia piirteitä sisältäviä hautauk­ sia ei voida pitää yksinomaan sosiaalisesti marginaalisille henkilöille kuuluvina. Rikol­ listen ja itsemurhaajien hautapaikkojen sekä hautaustapojen lopullinen muoto on mää­ räytynyt hyvin erilaisista syistä ja tekijöistä, mistä syystä tällaisten henkilöiden hautojen tunnistaminen ei ole yksioikoista ja help­ poa. Mahdollisilta rangaistuspaikoilta löy­ tyvät hautaukset voivat kuulua rikollisten lisäksi muunlaisille sosiaaliseen marginaa­ liin kuuluville henkilöille, kuten esimerkiksi itsemurhan tehneille, joten rangaistuspaik­ kojen löytöaineisto – jota toistaiseksi ei vielä Suomesta tunneta – mahdollistaa monipuo­ lisen arkeologisen tutkimuksen ja tulkinto­ jen tekemisen. 15SKAS 2 | 2018 TUTKIMUS Ulla Moilanen ullamoilanen1@gmail.com Arkeologia, Turun yliopisto Ilari Aalto ilari.aalto@aboavetusarsnova.fi Aboa Vetus & Ars Nova Veli Pekka Toropainen toropekka@gmail.com Suomen historia, Turun yliopisto VIITTEET 1 Hansson 2012: 192. 2 Coriden 2004: 149–150. 3 The Provincial Law of Uppland. The Law of the Church: XII §1. 4 The Provincial Law of Uppland. The Law of the Church: VIII §1; §2. 5 DF 4434. 6 Esim. Talve 1988: 9–10. 7 Ks. esim. Arkeologisen kulttuuriperinnön opas: Rangaistuspaikka http://akp.nba.fi/wi­ ki;rangaistuspaikka. 8 Niukkanen 2009: 10, 117–118. 9 Vrt. Tarlow & Battell Lowman 2018. 10 Esim. Aspöck 2010; Ward 2015. 11 Ks. esim. Aspöck 2010: 27; Moilanen 2018: 19−20, 30; Reynolds 2009a. 12 Nilsson 1989: 242, 255, 271–272. 13 Coriden 2004: 129, 150, 185; Pihlajamäki et al. 2007: 264–265. 14 The Provincial Law of Uppland. The Law of the Church: XIII §2; Hälsingelagen. Kyrko­ balken: XIX §4. 15 Ekholst 1975: 187. 16 Keskisarja 2006: 42. 17 Esim. Hansson 2012, 192. 18 MEML. 19 Hansson 2012, 199. 20 "Nijn pitä hänen kohta medzän wietämän ia tulesa poltettaman." KrML, Korkeimbain syiden kaari § 4. 21 "Muutoin ios se tiettäwä on, että hän nijn taidottomaxi tuli, etteij hän mitäkän waara taitanut karta, nijn mahdetan hän maahan kaiwetta kircko aidan wieren". KrML, Kor­ keimbain syiden kaari § 4. 22 KrML, Korkeimbain syiden kaari § 1, § 2, § 5, § 6, § 10, §15. 23 KrML, Korkeimbain syiden kaari § 11, § 14. 24 Lamberg et al. 2009: 212. 25 DF 6762. 26 Salminen 2010. 27 Murray 2000: 41–53; Tienristeyksiin hau­ taamisen kirjallisista lähteistä myöhemmin historiallisella ajalla ks. esim. Tarlow 2017: 17–18, 36. 28 Murray 2000: 37–41. 29 Miettinen 2009. 30 Rimpiläinen 1971: 155. 31 KL 1686 luku XVIII § 9, § 10, § 11, § 12. 32 Salmela 2017: 163. 33 TKA, TRO BIa 26, 15.4.1656, 97; 26.4.1656, 98−99. 34 TKA, TRO BIa 34, 1664, hovioikeuden tuo­ mioita, sp. 35 TKA, TRO BIa 38, 11.9.1669, 484; 13.9.1669, 484. "På Rättare platzen Gertrud." 36 TKA, TRO BIa 38, 13.9.1669, 485. 37 Tarlow & Battell Lowman 2018: 15; Ward 2015: 3. 38 TKA, TRO BIa 39, 11.11.1670, 609−613; 21.11.1670, 627−628. 39 TKA, TRO BIa 64, 30.9.1695, 597–599; KA, Turun tuomiokirkon isännistön arkisto GIa 7, Åbo Domkyrkas Räkenskaper 1694–1703, sp. 40 TKA, TRO BIa 37, 15.3.1668, 108−110. 41 Lamberg et al. 2009: 207; Tikka & Eilola 2014: 182. 42 RL 1734 Rangaistuskaaren 2. luku § 1, 3. luku § 7. 43 Vaikka kuolemantuomioita ryhdyttiin jo 1700­luvulla lieventämään vankeusrangais­ tuksiksi, niitä pantiin täytäntöön satunnai­ sesti vielä 1800­luvulla ja tämän jälkeenkin. 1900­luvun alkupuolella toteutetut kuole­ mantuomiot liittyivät enää poikkeustilan­ teisiin ja niiden taustalla oli poikkeuksetta valtiorikos. Ks. esim. Kekkonen 1999: 26, 58, 93. 44 Salmela 2017: 90, 180, 187. 16 TUTKIMUS SKAS 2 | 2018 45 Luef & Miettinen 2012: 107–108. 46 RL 1734 Rikoskaaren 13. luku § 3. 47 KL 1869 luku 11, § 88. 48 Esim. Karlsson 2009, 51; Oravisjärvi 2011: 294. 49 Esim. Coolen 2013: 773; Niukkanen 2009: 117; Reynolds 2009b. 50 MJR, tunnus 1000032339. 51 Coolen 2013: 773. 52 Malve et al. 2013: 198–199. 53 Malve et al. 2012: 211. 54 Kappaleessa mainittujen esimerkkien lisäk­ si Oulussa on tutkittu vuoden 1916 poliit­ tiseen kuolemantuomioon liittyvää teloi­ tuspaikkaa lähinnä muistamisen ja paikan merkityksen näkökulmasta, ks. tarkemmin Ikäheimo & Äikäs 2018. 55 Fewster 1990: 9. 56 Haggrén et al. 2009: 45. 57 Malve et al. 2012: 207, 210. 58 Widerström 2011; Karlsson 2009; Hansson 2012. 59 Esim. Hansson 2012: 189. 60 Forsius 1989: 5. 61 Mm. Miettinen 2012: 14; Oravisjärvi 2011: 287. 62 Harrington 2013: 118; Tarlow & Battell Lo­ wman 2018: 19; Tittonen 2008: 4. 63 Larson 2014: 152. 64 KA, Suomen kaartin seurakunnan kirkon­ kirjat, haudattujen luettelo 1850. 65 KA, Haminan ja Vehkalahden seurakunnan kirkonkirjat, haudattujen luettelo 1855. 66 Manninen 1953: 186–187. 67 KA, Alahärmän seurakunnan kirkonkirjat, haudattujen luettelo 1796. 68 Miettinen 2012: 15. 69 KA, Loviisan seurakunnan kirkonkirjat, haudattujen luettelo 1810. Itsensä hengiltä juominen miellettiin itsemurhaksi. 70 Kama 2017. 71 Esim. Hansson 2012: 195. 72 Waldron 1996. 73 Reynolds 2009a: 246. 74 Mm. Toropainen 2014. 75 Kuujo 1981: 196. 76 TKA, TRO BIa 26, 15.4.1656, 97; 26.4.1656, 98−99. 77 Mm. Rimpiläinen 1971: 72. 78 Mm. Kuuliala 1960: 240. 79 Mikkola 2004: 36. 80 Esim. Oravisjärvi 2011: 294. 81 Reynolds 1997; 2009b: 78, 246. Ks. poikkea­ vien hautausten tulkintojen kritiikistä myös esim. Harjula & Moilanen 2018: 163–164. 82 Harjula & Moilanen 2018: 164–165; Hailuo­ don seivästetty vainaja oli myös mestattu, ks. Núñez 2015. 83 Miettinen 2012: 14. 84 Weiss­Krejci 2013: 285–286; Pentikäinen 1990: 98. 85 Ks. myös Moilanen 2018. 86 MJR, tunnus 1000032339. 87 MJR, tunnus 1000027970. 88 Haggrén et al. 2009: 45. 89 MJR, tunnus 252010037. 90 MJR, tunnus 1000029729. 91 MJR, tunnus 1000017893. 92 Niukkanen 2009: 118. 93 Malve et al. 2012: 214. 94 Auler 2013: 143–144. 95 Esim. Auler 2013; Hansson 2012; Malve et al. 2012; Reynolds 1997; 2009a. 96 Hansson 2012: 199. 97 Jussila & Tiainen 2015: 30. 98 Vrt. esim. Ikäheimo & Äikäs 2018. 99 Widerström 2011. 100 Muhonen 2016: 35. 101 Widerström 2011: 95. 102 Widerström 2011, 92. 103 Ikäheimo & Äikäs 2018. 104 Esim. Reynolds 2009b. LÄHTEET JA KIRJALLISUUS Käytetyt lyhenteet KA = Kansallisarkisto KL = Kirkkolaki (1686 ja 1869) KrML = Kristoffer Baijerilaisen maanlaki (1442) MEML = Maunu Eerikinpojan maanlaki RL = Ruotsin valtakunnan laki (1734) 17SKAS 2 | 2018 TUTKIMUS Painamattomat lähteet Kansallisarkisto Alahärmän seurakunnan arkisto Haminan ja Vehkalahden seurakunnan arkisto Loviisan seurakunnan arkisto Suomen kaartin seurakunnan arkisto Museovirasto arkisto Muinaisjäännösrekisteri (MJR) Turun kaupunginarkisto (TKA) Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat (TR0) Painamattomat lähteet Fewster, Derek 1990. De arkeologiska utgräv- ningarna på Jakobstad Galgbacken och Nynäs- backen 1989. Forskningsrapport. Museoviraston arkisto. Jussila, Timo & Tiainen, Teemu 2015. Kalajoki. Keskustan osayleiskaava-alueen muinaisjäännö- sinventointi 2015. Inventointiraportti. Mikroliitti Oy. Museoviraston arkisto. Painetut lähteet Diplomatarium Fennicum (DF). Kansallisarkisto (KA). (df.narc.fi) Hälsingelagen. Svenska landskapslagar 3. Söder- mannalagen och Hälsingelagen. Åke Holmbäck och Elias Wessén (red.) 1940. Hugo Gebers För­ lag, Stockholm, 261–413. Kircko-laki ja ordningi 1686. Hellemaa, L.­I., Jus­ sila, A. & Parvio, M. (toim.) 1986. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia, 444, Suoma­ laisen kirjallisuuden seura, Helsinki. Kirkkolaki Suomen Suuriruhtinaanmaan evan- kelis-luhterilaiselle kirkolle: annettu Joulukuun 6 p:nä 1869. Helsinki. King Magnus Eriksson´s Law of the Realm. A Me- dieval Swedish Code. (MEML) Translated and edited by Ruth Donner. 2000, Ius Gentium As­ sociation, Helsinki. Ruotsin valtakunnan vuoden 1734 laki (http:// agricola.utu.fi/hist/kktk/lait/1734/ 1.8.2018). The Provincial Law of Uppland. The Law of the Church. King Magnus Eriksson´s Law of the Realm. A Medieval Swedish Code, Translated and edited by Ruth Donner. 2000. Ius Gentium As­ sociation, Helsinki, 141–162. Talonpoikain laki. Kuningas Kristofferin maan- lain (1442) suomennos Caloniuksen kopion mu- kaisena. (KrML) Esko Koivusalo (toim.) 2005. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Painettu tutkimuskirjallisuus Aspöck, Edeltraud 2010. What actually is a 'de­ viant burial'? Comparing German­ language and Anglophone research on 'deviant burials'. Eileen M. Murphy (ed.), Deviant Burial in the Archaeo- logical Record. Oxbow Books, Oxford, 17–34. Auler, Josh 2013. The Archaeology of Execution Sites in Early Modern Central Europe. Natascha Mehler (ed.), Historical Archaeology in Central Europe, Special Publication Number 10, Society for Historical Archaeology, 139–147. Clarke, Edward Daniel 1819. Travels in va- rious countries of Europe, Asia and Africa: Part the third, Scandinavia. T. Cadell and W. Davies Strand, R. Watts Crown Court, Temple Bar, Lon­ don. (http://www.doria.fi/handle/10024/69401 15.8.2018) Coolen, Joris 2013. Places of justice and awe: the topography of gibbets and gallows in medieval and early modern north­western and Central Europe, World Archaeology, 45:5, 762–779. Coriden, James A. 2004. An Introduction to Ca- non Law (Revised). Paulist Press, New York. Ekholst, Christine 1975. A Punishment for Each Criminal: Gender and Crime in Swedish Medieval Law. Brill, Leiden. Forsius, Arno 1989. Lahden kaupungin rankkuri eli putimies. Hollolan Lahti 1/1989: 5. Hansson, Martin 2012. Fortgående straffdom – en medeltida avrättningsplats i Hamneda i Små­ land. Fornvännen 3/2012, 189–202. Haggrén, Georg, Holappa, Maija, Jansson, Hen­ rik & Knuutinen, Tarja 2009. Alla tiders Rase­ borg – Kaikkien aikojen Raseborg 2008–2009. SKAS 4/2009, 36–45. Harjula, Janne & Moilanen, Ulla 2018. Poikkea­ via piirteitä hautauksissa ja hautarakenteissa. Janne Harjula, Sonja Hukantaival, Visa Immo­ nen, Tanja Ratilainen & Kirsi Salonen (toim.), Koroinen - Suomen ensimmäinen kirkollinen kes- kus, Turun Historiallinen Arkisto. Turun Histo­ riallinen Yhdistys, Turku, 154–168. 18 TUTKIMUS SKAS 2 | 2018 Harrington, Joel F. 2013. The Faithful Executi- oner: Life and Death, Honor and Shame in the Turbulent Sixteenth Century. Farrar, Straus and Giroux, New York. Ikäheimo, Janne & Äikäs, Tiina 2018. Han­ ging tree as a place of memories: Encounters at a 1916 execution site. Journal of Community Archaeology and Heritage 5(3), 166–181. Kama, Pikne 2017. Arheoloogiliste ja folkloorse- te allikate kooskasutusvõimalused: inimjäänus- ed märgaladel (Combining archaeological and folkloristic sources: human remains in wetlands). Dissertationes Archaeologiae Universitatis Tar­ tuensis 7, Tartu. Karlsson, Emma 2009. Glömda gravar på galg­ backen. Titti Fendin (red.), Döden som straff. Glömda gravar på galgbacken, Östergötlands länsmuseum, Linköping, 15–67. Kekkonen, Jukka 1999. Suomen oikeuden histo- riallisia kehityslinjoja. Helsingin yliopiston oike­ ustieteellisen tiedekunnan julkaisut, Helsinki. Keskisarja, Teemu 2006. "Secoituxesta järjettö- mäin luondocappalden canssa". Perversiot, oi- keuselämä ja kansankulttuuri 1700-luvun Suo- messa. Väitöskirja, Helsingin yliopisto, Helsinki. Kuujo, Erkki 1981. Turun kaupungin historia 1366–1521. Turun kaupunki. Turun Sanomat, Turku. Kuuliala, Wiljo­Kustaa 1960. Entisajan talonpoi- kaisyhteisö ja kirkko. WSOY, Porvoo. Lamberg, Marko, Lahtinen, Anu & Niiranen, Susanna (toim.) 2009. Keskiajan avain. Suoma­ laisen kirjallisuuden seuran toimituksia 1203, Bookwell oy, Juva. Larson, Frances 2014. Severed. A History of Heads Lost and Heads Found. Liveright Pub­ lishing Corporation, New York & London. Luef, Evelyne & Miettinen, Riikka 2012. Fear and Loathing? Suicide and the Treatment of the Corpse in Early Modern Austria and Sweden. Frühneuzeit-Info, vol. 23, no. 1–2, 105–118. Malve, Martin, Kivirüut, Anu, Roog, Raido, Maasing, Madis & Wärmländer, Sebastian K. T. S. 2012. Archaeological pilot study of the gallo­ ws hill in Tartu. Archaeological Fieldwork in Es- tonia 2012, 207­216. Malve, Martin, Varul, Liivi, Roog, Raido, Maa­ sing, Madis, Wärmländer, Sebastian K. T. S. & Jaago, Kalev 2013. The Haapsalu Gallows Hill. Archaeological Fieldwork in Estonia 2013, 193– 200. Manninen, Antero 1953. Kangasniemen historia I. Pieksämäki. Miettinen, Riikka 2009. 'Metsään vietäväk­ si ja roviolla poltettavaksi' – Itsemurhan kä­ sittely Lounais­Suomen maaseudun kärä­ jillä 1600­luvulla. Ennen ja nyt – historian tietosanomat, 1/2009. (http://www.ennenjanyt. net/2009/06/%E2%80%99%E2%80%99met­ saan­vietavaksi­ja­roviolla­poltettavaksi%E2%8 0%99%E2%80%99/ 15.8.2018) Miettinen, Riikka 2012. Itsemurhan rituaa­ lisen rankaisemisen merkitykset uuden ajan alun Ruotsissa ja Suomessa. Thanatos vol. 1 1/2012, 1–31. (https://thanatosjournal.files.wor­ dpress.com/2011/09/miettinen_itsemurhan­ri­ tuaalisen­rankaisemisen­merkitykset_thana­ tos­201211.pdf 16.8.2018) Mikkola, Esa 2004. Pälkäneen Pyhän Mikaelin kirkon kaivaukset vuonna 2003. Muinaistutkija 1/2004, 31–41. Moilanen, Ulla 2018. Facing the Earth for Eter­ nity? Prone Burials in Early Medieval and Medi­ eval Finland (c. AD 900–1300). Leah Damman & Sam Leggett (eds.), The Others. Archaeological Review from Cambridge 33.2, 19–36. Muhonen, Timo 2016. Vuorenpeikkoja ja vaa­ ranpaikkoja – kaksi kivirauniota Pohjanmaalta. Muinaistutkija 1/2016, 26–39. Murray, Alexander 2000. Suicide in the Midd- le Ages Vol. 2. The curse on self-murder. Oxford University Press, Oxford. Nilsson, Bertil 1989. De sepulturis: Gravrätten i Corpus Iuris Canonici och i medeltida nordisk la- gstiftning. Almqvist & Wiksell, Stockholm. Niukkanen, Marianna 2009. Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset. Tunnistaminen ja suojelu. Museoviraston rakennushistorian osas­ ton oppaita ja ohjeita 3. Museovirasto, Helsinki. Núñez, Milton 2015. Remedies against Revenan­ ce: Two Cases from Old Hailuoto (Karlö), North Ostrobothnia, Finland. Thanatos vol. 4 2/2015, 78–92. (https://thanatosjournal.files.wordpress. com/2016/01/nunez_remedies_against.pdf 15.7.2018) Oravisjärvi, Jani 2011. Rikollisten kuolema ja hautaaminen 1200­luvulta 1800­luvulle. Jan­ ne Ikäheimo, Risto Nurmi & Reija Satokangas (toim.), Harmaata näkyvissä. Kirsti Paavolan juhlakirja, Vaasa, 285–296. 19SKAS 2 | 2018 TUTKIMUS Pentikäinen, Juha 1990. Suomalaisen lähtö – Kir- joituksia pohjoismaisesta kuolemankulttuurista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Pihlajamäki, Heikki, Mäkinen, Virpi & Varke­ maa, Jussi 2007. Keskiajan oikeushistoria. Tie­ tolipas 218. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki. Reynolds, Andrew 1997. The definition and ide­ ology of Anglo­Saxon execution sites and ceme­ teries. Guy De Boe & Frans Verhaege (eds.), De- ath and burial in medieval Europe. Papers of the Medieval Europe 1997 Conference, Volume 202, Zellik, 33–41. Reynolds, Andrew 2009a. Anglo-Saxon Deviant Burial Customs. Oxford University Press, Ox­ ford. Reynolds, Andrew 2009b. The Landscape Archaeology of Secular Power in 8th to 11th Century England, in Francisco J. Fernandez Conde and Cesar Carcia de Castro Valdes (eds.), Poder y Simboligia en Europa, Siglos VIII a X. University of Oviedo, Oviedo, 67–88. Rimpiläinen, Olavi 1971. Läntisen perinteen mu- kainen hautauskäytäntö Suomessa ennen Isoavi- haa. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran toimi­ tuksia 84. Suomen Kirkkohistoriallinen Seura, Helsinki. Salmela, Anu 2017. Kuolemantekoja. Naisten it- semurhat 1800-luvun jälkipuolen tuomioistuin- prosesseissa. Turun yliopiston julkaisuja – An­ nales Universitatis Turkuensis, Sarja C osa 440, Turku. Salminen, Tapio 2010. Common Road, Com­ mon Duty – Public Road, Private Space?: King Magnus Eriksson's law and the understanding of road as a space in late medieval Finland and the Swedish realm. Scandinavian Journal of History, Volume 35, Issue 2 June 2010, 115–134. Talve, Ilmar 1988. Kalmisto – hautausmaa – kirkkotarha. Kulttuurihistoriaa Suomen hautaus- mailla. Scripta Ethnologica 38, Turun yliopiston kansatieteen laitoksen julkaisuja, Turku. Tarlow, Sarah 2017. The Golden and Ghoulish Age of the Gibbet in Britain. Palgrave Historical Studies in the Criminal Corpse and its Afterlife. Palgrave Macmillan, United Kingdom. Tarlow, Sarah & Battell Lowman, Emma 2018. Harnessing the Power of the Criminal Corpse. Palgrave Historical Studies in the Criminal Cor­ pse and its Afterlife. Palgrave Macmillan, United Kingdom. Tikka, Marko, & Eilola, Jari (2014). Lakien syn­ ty ja oikeudenkäytön ihanteet. Petri Karonen, & Antti Räihä (toim.), Kansallisten instituutioiden muotoutuminen: Suomalainen historiakuva Oma Maa -kirjasarjassa 1900–1960. Historiallisia tut­ kimuksia, 267. Suomalaisen Kirjallisuuden Seu­ ra, Helsinki, 179–201. Tittonen, Emmi 2008. "Nouse ylös vanha väki, lastujen perään!" Hautausmaiden tai­ kuus 1700­luvun lopulla. J@RGONIA 14/2008. (http://research.jyu.fi/jargonia/artikkelit/jargo­ nia14.pdf 19.8.2018) Toropainen, Veli Pekka 2014. Pyöveli, mesta­ rismies, skarprättäri – Turun lääninmestaajien minäkuva 1643–1722. Ennen ja nyt. Historian tietosanomat 3/2014: Kohtaamisia 1700­luvul­ la. http://www.ennenjanyt.net/2014/11/pyove­ li­mestarismies­skarprattari­turun­laaninmes­ taajien­minakuva­1643%E2%88%921722­2/ 19.8.2018) Waldron, Tony 1996. Legalized trauma. Interna- tional Journal of Osteoarchaeology, Volume 6, Is­ sue 1, January 1996, 114–118. Ward, Richard 2015. Introduction: A Global History of Execution and the Criminal Corpse. Richard Ward (ed.), A Global History of Executi- on and the Criminal Corpse, Palgrave Macmillan UK, 1–36. Weiss­Krejci, Estella 2013. The Unburied Dead. Sarah Tarlow & Liv Nilsson Stutz (eds.), The Oxford Handbook of the Archaeology of Death & Burial, Oxford University Press, Croydon, 281– 302. Widerström, Per 2011. En annan del av Visby. Gotländskt arkiv 2011, Föreningen Gotlands Fornvänner, 87–100.