Ёмас сымыӈ нэ̄кве во̄ртур э̄тпост самын патум — Scripta miscellanea in honorem Ulla-Maija Forsberg. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia ~ Mémoires de la Société Finno-Ougrienne 275. Helsinki 2020. Pp. Kaisa Häkkinen Turku Jeesuksen muorista Stadin friiduun Naisten nimitykset suomen kirjakielessä 1. Suomen kirjakielen taustaa Suomen kirjakielen synty liittyy kiinteästi luterilaiseen reformaatioon. Vaikka suoma- lainen puhekieli silloin tällöin pilkahtaa näkyviin jo keskiajan muun kielisissä kirjoituk- sissa, yhtenäisiä suomenkielisiä tekstejä alettiin tuottaa vasta 1530-luvun jälki puoliskolla, kun reformaatio tuotiin kirkollisten käytäntöjen tasolle Uppsalan kirkko provinssissa, Suomi mukaan lukien (tarkemmin esim. Knuutila 2010). Reformaatio edellytti kirkol listen toimitusten ja keskeisten hengellisten teosten kääntämistä kansan kielelle. Vanhimmat suomenkieliset tekstit sisältävät messukaavoja, käsikirjoja, rukouksia ja Raamatun osia. Aluksi niitä kirjoitettiin käsin, kunnes Mikael Agricola vuosina 1543‒1552 onnistui painattamaan Tukholmassa kokonaisen käsikirjaston. Ruotsin itäisen maakunnan pääkaupunki oli 1800-luvun alkuun asti Turku. Pernajassa syntynyt ja Viipurissa koulunsa käynyt Mikael Agricola tavoitteli omissa teoksissaan tietoisesti Varsinais-Suomen kielenpartta, koska Varsinais-Suomi oli ikään kuin ”muiden maakuntien äiti”. Itämurteiset ainekset alkoivat yleistyä kirjakielessä vasta 1800-luvulla, kun kieltä tietoisesti kehitettiin kansankielen suuntaan ja samalla puhdistettiin vieraiden kielten vaikutuksesta. Tärkeässä esikuvallisessa roolissa olivat Kalevala ja kansanperinne. Murrepohjan ja kielenulkoisen maailman muutokset näkyvät monin tavoin kirjakielen sanaston kehityksessä. Tässä artikkelissa on tarkastelun kohteeksi valittu naista merkitsevät sanat, joista osa on vanhaa perintösanastoa, osa nuorempia muodos- teita tai eri aikoina saatuja lainoja. Naisiin viittaavat sukulaistermit (miniä, nato ym.) on jätetty tarkastelun ulkopuolelle lähimpiä sukulaisuussuhteita lukuun ottamatta. Artik- kelin tavoitteena on tarkastella sanojen elämänkaarta ja sanaston muuttumista suomen 89—102. ‹https://doi.org/10.33341/sus.11.6› 90 Kaisa Häkkinen kirjakielen lyhyehkön historian aikana, ei niinkään sanojen etymologioiden pohtimi- nen, vaikka myös alkuperiä käsitellään lyhyesti. Käsittelyn painopiste on vanhan kirja- suomen puolella. Tällä tarkoitetaan Vanhan kirjasuomen sanakirjan vakiinnuttaman käytännön mukaisesti suomen kirjakieltä sen perustamisesta vuoteen 1810 asti. 2. Aikuiset naiset vanhimmissa suomenkielisissä teksteissä Vanhin suomenkielinen käsikirjoitus on mitä todennäköisimmin 1530-luvun lopul- le ajoittuva Uppsalan evankeliumikirjan katkelma, joka sisältää kokoelman jumalan- palveluksessa luettavia suomenkielisiä evankeliumi- ja epistolatekstejä sekä kaksi kollehta rukousta. Katkelman alussa on Johanneksen evankeliumin 18. ja 19. luvut (sisällöstä tarkemmin Häkkinen 2016). Teksti kertoo pääsiäisajan tapahtumista: Jeesus saapuu Jerusalemiin, hänet vangitaan ja naulitaan ristiin. Tapahtumien yhteydessä mai- nitaan myös muutamia naisia: Niin s[ei]s[oi]t Jeesuksen ristin tykönä hänen muorins ja hänen muorins sisar Maria Kleofaksen emäntä.1 Ruotsalainen lainasana muori voi suomen murteissa tarkoittaa sekä äitiä, vaimoa että muuta vanhahkoa naista, mutta tässä on asiayhteyden perusteella selvää, että se tarkoittaa äitiä. Tämä merkitys esiintyy mm. Kymenlaakson murteissa (äitiä merkitsevistä sanoista tarkemmin ALFE 2: 227–231). Agricolan Uudessa testamentissa on vastaavassa kohdassa vanha germaaninen lainasana äiti, äitei. Agricolalla muori- sanaa ei ole lainkaan, mutta sen sijaan esiintyy muutaman kerran vanhaan perintö- sanastoon kuuluva emä sekä sinänsä että yhdyssanassa emäpuoli. Agricolan emä ei kaikissa tapauksissa ole äidin synonyymi, sillä se voi viitata myös käärmeiden emään ja mytologiseen veden emään. Turun tuomiokirkkoa Agricola nimittää emäkirkoksi. Emä-sana on ollut tuttu myös Uppsalan evankeliumikirjan suomentajalle, sillä hän on käyttänyt johdosta emätön ’äiditön’, vaikka perussana emä ei katkelmassa esiin- nykään. Myöskään äitiä ei mainita tässä käsikirjoituksessa yhtään kertaa. Muita nais- puoliseen henkilöön viittaavia sanoja katkelmassa ovat edellä mainittujen emännän, muorin ja sisaren lisäksi tytär ja vaimo. Vanhimmassa kirjakielessä emä-sanan johdos emäntä tarkoittaa tavallisesti aviovaimoa, kuten edellä olevassa esimerkissä. Vaimo-sanakin esiintyy yleisesti, ja se voi tarkoittaa sekä aviovaimoa että naista yleensä. On luontevaa, että aikuiseen naiseen, aviovaimoon ja perheenemäntään viitataan samoilla sanoilla, sillä naisen oletus arvoinen rooli kirjakielen syntymisen aikoihin oli mennä naimisiin ja toimia talon emäntänä ja perillisten äitinä. Agricolan teoksissa emäntä esiintyy 113 kertaa, vaimo peräti 364 kertaa (MATT). Vanhaa naista, mummoa tai isoäitiä merkitsevää eukko-sanaa on arveltu emä-sanan hypokoristiseksi johdokseksi, jollaiset ovat tavallisia läheisten ihmisten 1. Vanhan kirjakielen esimerkit on kirjoitettu ääntämistä kuvaavalla tavalla. 91Jeesuksen muorista Stadin friiduun nimityksissä. Sanalle on tosin ehdotettu etymologisia vastineita ugrilaiskielistä, esim. mansin ēkwa, jolloin se voisi olla ikivanhaa perua. (SSA 1 s. v. eukko.) Etymologian auk- koisuuden ja suomen sanan oman rakenteen takia rinnastus on kuitenkin epäuskottava. Suomen eukko-sanalla ei karjalaa lukuun ottamatta ole vastineita edes lähi suku kielissä, joten on ilmeistä, että se on syntynyt vasta suomen itsenäisen kehityksen aikana. Siihen viittaavat myös sanan kirjakielinen ikä (ensiesiintymä Jusleniuksen sanakirjassa 1745) ja murrelevikki (Kymenlaakso ja itämurteiden eteläosat; SMS s. v. eukko). Vaimo kuuluu vanhaan perintösanastoon. Sen alkuperäinen merkitys näyttää olleen ’henki, sielu, sydän’, ja naispuolisen henkilön nimitykseksi se on täsmentynyt erityisesti suomessa ja karjalassa (SSA 3 s. v. vaimo). Kirkkokäsikirjan alussa, jossa on Agricolan itsensä muotoilemia ”reguloita ja ojennuksia” avioliiton edellytyksistä, mai- nitaan osapuolet sanaliitoin ilmaistuina: miehen puoli ja vaimon puoli (MAT III  17). Suomen murteissa naista tarkoittava yhdyssana vaimonpuoli tunnetaan Varsinais- Suomen lisäksi hämäläis- ja pohjalaismurteissa, ja jonkin verran esiintymiä on Kainuus- takin (ALFE 2: 251). Agricolalla esiintyy yhden kerran ilmeisesti hänen itsensä muodostama hypo- koristinen johdos vaimokainen Timoteuksen toisen kirjeen 3. luvussa (MAT II: 589), jossa on puhe syntiensä ja oikkujensa piinaamista naisparoista. Agricolalla on mui- takin muodoltaan samantapaisia, hellyttävän omaperäisiä johdoksia, esimerkiksi miehukainen ja jalopeurukainen. Nainen on Agricolan kielessä harvinainen sana. Se esiintyy vain neljä kertaa (MATT; ks. myös Kiuru 2009: 203‒205). Sitä ei käytetä Raamatun teksteissä vaan muissa yhteyksissä, kuten Agricolan itsensä kirjoittamissa esipuherunoissa. Se näyttää esiintyvän joko pakanallisen tai huonon naisen merkityksessä. Tunnettu esimerkki on Psalttarin esipuheessa, jossa Agricola luettelee hämäläisten ja karjalaisten muinaisia epäjumalia: näitä kumarsit hämäläiset, sekä miehet että naiset. Muodoltaan erityinen variantti on naini. Karjalaisten jumalien joukossa mai- nitaan Ukon kiimainen puoliso Rauni, Ukon naini. Sanan äänneasu viittaa Vienan karjalaismurteisiin (KKS s.v. naine). Ei ole tiedossa, mistä tai keneltä Agricola on saanut ainekset kuvaukseensa. Piispantarkastusmatkoillaan hänellä oli tilaisuus perehtyä kansan kieleen ja kansanuskomuksiin koko Suomen2 kattavan hiippakunnan alueella. Agricolan lisäksi muussakin vanhassa kirjakielessä nainen on pysynyt harvinai- sena. Traditio suosi neutraalia vaimo-sanaa, ja vaikka esimerkkejä löytyy myös nainen- sanan neutraalista käytöstä, siihen liittyi aikanaan se riski, että se ymmärrettäisiin kielteiseksi tai arveluttavaan moraaliin viittaavaksi sanaksi. Esimerkiksi Henrik Flori- nuksen sanakirjassa (1678: 53) nainen mainitaan portto-sanaa koskevassa kohdassa ruot- sin horkona-sanan vastineena. Nainen kuuluu samaan etymologiseen yhteyteen kuin naida-verbi (esim. SSA s. v. nainen), ja mahdollisesti tästä syystä sanaan on yhdistetty seksuaalinen lataus, joka ei sovi kaikkiin yhteyksiin. Esimerkit neutraalista käytöstä 2. Turun hiippakunta jaettiin kahtia vuonna 1554, kun Agricola nimitettiin Turun piispaksi ja Paulus Juusten Viipu- rin piispaksi. Agricola teki kuitenkin tarkastusmatkoja jo tätä ennen piispa Martinus Skytten avustajana tai sijaisena. 92 Kaisa Häkkinen alkavat lisääntyä vasta 1700-luvun loppupuolelta lähtien (VKS s. v. nainen). Etenkin lakikielessä nainen on voinut esiintyä miehen neutraalina vastinparina. Parissa tapauksessa Agricola on ilmeisesti itse muodostanut yhdyssanan, jossa hän on korvannut vakiintuneen yhdyssanan loppuosan -mies naisella sukupuolta tähdentääkseen: sotamies ‒ sotanainen, vihamies ‒ vihanainen. Agricola käyttää myös nimitystä naisjumala tarkoittaessaan Efesoksen Dianaa (MAT II: 367). Agricolan ajan kirjakielessä ei vielä käytetty jumalatar-tyyppisiä feminiinisiä johdoksia. Niitä alkaa tulla kirjallisuuteen vasta 1700-luvun lopulla kansankielisen mate- riaalin myötä. Christfrid Gananderin Mythologia Fennicassa (1789) on suuri määrä tällä johtimella muodostettuja uskomusolennon nimityksiä: Etelätär, Hiilitär, Hyrytär, Juo- letar, Kangatar, Katrinatar, Käreitär, Kipinätär, Kivutar, Kunotar, Kuutar, Lavia- tar, Lemmetär, Louhiatar, Lovehetar, Luonotar, Mammotar, Mariatar, Otavatar, Panutar, Päivätär, Ruojuatar, Synnytär, Syöjätär, Tapiotar, Tuuletar, Vaavatar, Vai- viotar, Vauvutar, Villatar, Vuotar, Äijätär ja Äimätär. Johtimen on selitetty syntyneen balttilaisperäisestä tytär-sanasta, ja se on ollut käytössä erityisesti itämurteissa, joissa sillä on muodostettu mm. tytärtä tai vaimoa merkitseviä sukulaistermejä (Hakulinen 1979: 181‒182). Gananderin johdoksissa on matronyymiksi selitetty Mariatar, joka ”taika- uskoisten ihmisten mukaan” tarkoittaa neitsyt Marian tytärtä. Toisaalta Katrinatar on selitetty samaksi henkilöksi kuin Pyhä Katarina, joka oli karjan suojelija. Samassa Agricolan Psalttarin esipuherunossa, jossa kerrotaan hämäläisten ja karjalaisten muinaisista epäjumalista, käytetään rahvaan naisista nimitystä akka. Agri- cola kertoo pakanallisesta hedelmällisyysjuhlasta: Ja kuin keväkylvö kylvettiin / silloin ukon malja juotiin./ Siihen haettiin ukon vakka / niin juopui piika että akka./ Siittä paljo häpiää siellä tehtiin / kuin sekä kuultiin että nähtiin. (MAT III: 213.) Tämä on vanhaan perintösanastoon kuuluvan akka-sanan ainoa esiintymä Agricolan teoksis- sa. Akka ei esiinny lainkaan ensimmäisessä suomenkielisessä Raamatussa, vuoden 1642 Bibliassa. Silmäys murrekarttaan (ALFE 2: 248) selittää, miksi akka on lounais- murteiden pohjalta syntyneessä kirjakielessä harvinainen: sanaa ei ole käytetty Varsinais- Suomessa eikä Satakunnassa. Koko itämerensuomea ajatellen akka on selvästi itäinen sana. Vastineita löytyy karjalasta ja vepsästä, mutta ei läntisistä lähisukukielistä. 1600-luvun tulkkisanakirjoissa akka kyllä mainitaan. Oulussa koostetus- sa Ericus Schroderuksen sanakirjassa (1637) se esiintyy vanhan naisen merkityksessä, tuntemattoman tekijän Variarum rerum vocabulassa (1644) ja Henrik Florinuksen Nomenclaturassa (1678) se mainitaan sukulaisterminä isoäidin äitiä tarkoittamassa. Daniel Jusleniuksen sanakirjassa vuonna 1745 mainitaan molemmat merkitykset. Agricolan teoksissa on isoäidin nimityksenä vanha perintösana ämmä. Mer- kitys on selvä asiayhteyden perusteella. Sana mainitaan Timoteuksen toisessa kirjeessä (MAT II: 586): se vilpitöin usko [– –] joka myös ennen asui sinun ämmäsäs Loidas ja sinun äitisäs Eunicas. Isoäidin merkitys esiintyy useaan kertaan myös herra Martin suo- mentaman maanlain lopussa olevassa sukulaisten luettelossa, joka on tapana ajoittaa 1570-luvulle. Vuoden 1642 Bibliassa ämmä ei esiinny isoäidin nimityksenä vaan yleensä vanhaa naista tarkoittavana sanana. 93Jeesuksen muorista Stadin friiduun Ämmä on murteissa laajalti tunnettu sana (Nirvi 1952: 141–146; kartta ämmä- sanueen merkityksistä esim. Mallat 2007: 123), mutta sen käyttöä kirjakielessä on ilmei- sesti rajoittanut sanaan osassa länsimurteita liittyvä pejoratiivisuus. Halventava sävy näkyy sekä Agricolalla että Bibliassa. Timoteuksen 1. kirjeessä Agricola kehottaa välttä- mään joutavia ja ämmälisiä juttuja (MAT II: 580), Biblian vastaavassa kohdassa puhu- taan kelvottomista ämmän jutuista. Peräpohjan ja Länsipohjan murteille ominainen ämmi-johdos (Nirvi 1952: 142) mainitaan neutraalina isoäidin nimityksenä Elias Lönn- rotin sanakirjassa vuonna 1880, mutta se ei ole missään vaiheessa kotiutunut yleiskielen sanastoon. Isoäiti esiintyy ensi kertaa Ericus Erici Sorolaisen katekismuksessa vuonna 1614. Se on ruotsin stormor-sanan mallin mukaan muodostettu käännöslaina (Nirvi 1952: 137–138). Ruotsista lainattu mamma voi merkitä äitiä, isoäitiä tai kypsää naista yleensä. Sitä on käytetty etenkin lounais- ja kaakkoismurteissa sekä Uudellamaalla. (SSA 2 s. v. mamma.) Kirjakielessä mamma on ensi kertaa esitetty Jusleniuksen sanakirjassa (1745) äidin merkityksessä. Gananderin sanakirjassa (1787) siitä on mainittu myös karjalaisia kansanrunoesimerkkejä. Niiden mukaan mamma voi esiintyä äitiin viittaavan emän toisintosanana mutta myös vertauskuvallisesti eräänlaisen käärmeen (tomt-orm) nimi- tyksenä. Mythologia Fennicassaan (1789) Ganander tarkentaa, että mamma tarkoittaa maanalaista noita-akkaa, joka on kaikkien käärmeiden kantaäiti. Huonoa naista merkitsevät huora ja portto ovat esiintyneet kirjakielessä Agri- colan Uudesta testamentista alkaen. Huora mainitaan 26 kertaa, portto 12 kertaa. Molemmat ovat ilmeisesti kotiutuneet kieleen jo ennen kirjakielen syntyä. Huora voisi äänneasunsa puolesta olla jopa vanha germaaninen laina, vaikka yleensä se katsotaan iältään tarkemmin määrittelemättömäksi skandinaaviseksi lainaksi. (LÄGLOS I s.  v. huora.) Monissa tapauksissa huora ja portto ovat synonyymeja, mutta muutamissa kohdin niillä on selvä merkitysero. Vanhimmassa lakikielessä huora tarkoittaa avion- rikkojaa, joka on tyypillisesti naimisissa oleva nainen. Tämä huoran määritelmä löytyy kuningas Kristofferin maanlain naimisen kaaresta (VKSK: Martti, Ljungo). Lisäksi sekä huora että portto mainitaan herjaussanoina, joiden käyttämisestä hyvän vaimon nimittelyyn joutuu maksamaan sakkoja (VKSK: Ljungo, Kollanius). Alun perin portto näyttää olevan eräänlainen ammattinimitys, joten siihen palataan jäljempänä. Aivan poikkeuksellinen naisen nimitys on naara, joka mainitaan Jonas Men- nanderin sepittämässä opettavaisessa runossa vuonna 1699 (VKS). Sana esiintyy nai- seen viittaavana myös Christfrid Gananderin satukokoelmassa ja piispa Henrikin koh- talosta kertovassa kansanrunossa, mutta muuten se tarkoittaa naaraseläintä. Ihmisistä puhuttaessa se on epäilemättä ollut rahvaanomainen, halventava sana, jonka esiintymis- mahdollisuudet kirjakielessä ovat olleet rajalliset. Samaa kantaa edustava naaras esiin- tyy vain eläinten tai kasvien (erit. hampun) sukupuoleen viittaavana sanana. Sanojen on arveltu etymologisesti liittyvän nainen-sanan yhteyteen (SSA 2 s. v. naaras), mutta neutraaleja naisten nimityksiä ne eivät kirjakielessä ole koskaan olleet. Arvonimen tyyppisiä naisiin viittaavia sanoja ovat olleet matroona ja rouva. Rouva lienee alasaksalainen laina (Bentlin 2008: 86‒89), ja se on frouva- tai 94 Kaisa Häkkinen fraava-asussa esiintynyt kirjakielessä Agricolasta alkaen. Alkuaan latinasta juontuva matroona on tullut käyttöön 1600-luvun puolimaissa. Ensiesiintymä on Laurentius Petrin saarnassa vuonna 1649. (VKS s. v. matroona.) Naisen arkissävyinen nimitys muija ei nykyasussaan esiinny vielä vanhassa kirjakielessä. Gananderin sanakirjassa se on eräänlaisena sukulaisterminä muodossa muuja. Merkitykseksi on ilmoitettu ’isänisän äiti’. Rinnakkaismuotoina on mainittu mojja tai momma. Asu muija mainitaan Renvallin sanakirjan ensimmäisessä osassa 1823, jossa sen synonyymiksi on esitetty monna. Tämän on selitetty tarkoittavan samaa kuin matroona. Muija lienee lainaa ruotsin murteista (SSA 2 s. v. muija). Monna on alun perin muinaisitalian madonna-sanan lyhentynyt muoto. Se on esiintynyt mm. Anders Lizeliuksen toimittamien Suomenkielisten Tieto-Sanomien numerossa 9 vuonna 1776, ja se on varmuuden vuoksi selitetty alaviitteessä: ”Monna on yksi kunnia- nimi, jolla suuresa kunnia-arvosa pidetyt naineet vaimot ja äitit kutsuttiin, ja on vielä nytkin muutamisa paikoisa Suomesa tavalinen.” Gananderin sanakirjassa monnan merkitykseksi on ilmoitettu ’perheenemäntä; vanha, kunniallinen, hyvä nainen’. Syno- nyymiksi on ilmoitettu momma, joka lienee ruotsin mormor-sanan pohjalta syntynyt lastenkielinen sukulaistermi mumma-, mummo- ja mummi-sanojen tapaan (viimeksi mainituista SSA 2 s. v. mummo). 3. Piikoja ja neitoja Vanhaan perintösanastoon kuuluva tytön nimitys neiti ei esiinny 1500-luvun kirja- kielessä lainkaan. Se mainitaan ensimmäistä kertaa vasta Laurentius Petrin saarna- kokoelmassa 1644 (VKS s. v. neiti). Christfrid Gananderin sanakirjassa (1787) todetaan neiti kansanrunoissa esiintyväksi sanaksi. Suunnilleen sama näyttää pätevän myös neiti-sanan johdokseen neito, jolla on runollinen sävy edelleenkin. Sen ensiesiintymä on Matias Salamniuksen kalevalamittaisessa runossa vuonna 1690 (VKS s.  v. neito). Salamniuksella on myös pitempi johdos neitonen. Neiti-sanueen vanhimmat kirjalliset esiintymät ovat deminutiiviset johdokset neitse, neitsy, neitsyt, neitsö. Nämä kaikki löytyvät Agricolan teoksista. Kaikkein tavalli- sin on neitsyt (43 esiintymää), mutta muutkaan eivät ole satunnaisia poikkeuksia (neitse 32 esiintymää, neitsy ja neitsö molemmat 13 esiintymää; MATT). Usein sanat viittaavat neitsyt Mariaan, mutta ne voivat tarkoittaa myös tavallista nuorta naista. Neitoakin runollisempi sana on impi tai immi, joka ilmestyy kirjallisiin lähteisiin kansanrunouden myötä 1700-luvun lopulla. Ensimmäinen esiintymä on käsin kirjoite- tuissa lisäyksissä, joita Henrik Gabriel Porthan teki omistamaansa Daniel Jusleniuksen sanakirjan kappaleeseen 1770-luvulla.3 Lisäyksissä impi-sanan varianttina on mainittu myös (gen.) immun ja hieman epäröiden imonen. Impu-variantti on esiintynyt jo vuonna 1702 painetussa Henrik Florinuksen sananlaskukokoelmassa piika-sanan synonyymina. 3. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura on julkaissut kappaleesta näköispainoksen vuonna 1968. 95Jeesuksen muorista Stadin friiduun Porthanilla on impi-sanasta kaksi käyttöesimerkkiä perinneaineistosta sekä yhdyssana immin-tuska, jonka hän arvelee merkitsevän kevytmielisyyttä. Lönnrot on sanakirjassaan (1866‒1880) selittänyt sen tarkoittavan nymfomaniaa. Porthan on rin- nastanut impi-sanan hantin naista merkitsevään imi-sanaan, jota myöhemmin on yri- tetty yhdistää ikivanhaan emä-sanaan (Castrén 2018: 128). Gananderin sanakirjassa on impi ja impu erillisinä hakusanoina sekä useita esimerkkejä impi-sanan esiintymisestä runoudessa. Impi-sanalle on myöhemmin esitetty vastineet karjalasta ja etelävirosta, mutta niissäkin sana on selvästi runokielinen. Suomen murteiden normaalisanastossa sitä ei tunneta, eikä sille ole olemassa mitään yleisesti hyväksyttyä etymologiaa. Ralf-Peter Ritter (1993: 199‒200) on yrittänyt selittää sanaa germaaniseksi lainaksi yhdistämällä sen mehiläisparvea tai mehiläistä merkitsevään sanaan *imbi(j)a-, mutta tämä selitys näyttää ongelmalliselta kaikin etymologisin kriteerein. Todennäköisemmin sana on runo kielelle ominainen kuvailevansävyinen luomus, joka saattaa liittyä imelä-sanueeseen. Toinen mahdollisuus on, että se on syntynyt ihminen-sanan immeinen-tyyppisen variantin poh- jalta.4 Murteissa ihminen esiintyy myös naisen nimityksenä (SMS s. v. ihminen; ALFE 2: 250). Kansanrunoissa on runsaasti deskriptiivisiä sanoja ja todellista sanaa varioimalla syntyneitä toistosanoja, jotka eivät ole tavanomaisen sananmuodostusprosessin tuloksia. Samaan vyyhteen voi kerääntyä erilähtöisiä sanoja, jotka vaikuttavat toistensa muotoon ja merkitykseen. Gananderin sanakirjassa on immen synonyymeiksi mainittu hymmi ja junni, joista viimeksi mainittu on selitetty väännökseksi ruotsin jungfru-sanasta. Hym on interjektio, jolla kuvataan hymisevää ääntä, ja samaan etymologiseen yhteyteen kuu- lunevat myös verbit hymistä ja hymyillä. Gananderin mukaan hymmi tarkoittaa ystäväl- listä, hymyilevää neitoa. Gustaf Renvall, joka omasta sanakirjastaan (1826) on karsinut pois Gananderin käsikirjoituksen marginaaliseksi katsomaansa aineistoa, on säilyttänyt hymmi-sanan selityksineen. Samoin on menetellyt Elias Lönnrot suomalais-ruotsalai- sessa sanakirjassa. Kalevalaan on valikoitunut impi, joka tarjoaa monia mahdollisuuk- sia alkusoinnun hyödyntämiseen: ilman impi, impyet ihasteleisi, itki saaren impy’itä, impiparvesta ihanin (esim. Jussila 2009 s. v. immikkö, immyt, impeys, impi, impiparvi). Balttilaisperäisestä tytär-sanasta muodostettu deminutiivinen johdos tyttö on vanhassa kirjakielessä äärimmäisen harvinainen. Siitä tunnetaan pari esiintymää 1600- luvun lopulla sepitetyistä runoista ja muutama tapaus lisää 1700-luvun loppupuolelta Gananderin kansankielisistä aineistoista (Jussila 1998; VKSK). Varsinaisesti tyttö mur- tautui kirjakieleen vasta vuonna 1820 Kangasniemellä syntyneen Reinhold von Becke- rin perustamissa Turun Wiikko-Sanomissa, joissa sanaa käyteltiin ahkerasti ensimmäi- sestä vuosikerrasta lähtien. Aluksi lisättiin varmuuden vuoksi selitys: tyttö (eli flikka) (TWS 44/1820). Ruotsista lainattu tytön nimitys flikka on mainittu ensi kertaa asetus tekstissä vuonna 1756 (VKS s. v. flikka). Sana esiintyy myös Gananderin sanakirjassa, jossa eril- lisinä hakusanoina ovat sekä flikka että sen suomalaistetumpi asu likka. Jälkimmäistä 4. Levikkikartta (asu i(m)meinen): ‹http://kaino.kotus.fi/sms/?p=map&map_id=174271› 96 Kaisa Häkkinen ei tunneta muista lähteistä ennen 1800-lukua. Lisäksi Gananderilla on yhdyssana flikkanainen sekä naispuolista palvelijaa merkitsevä flikkapiika. Muissa vanhan kirja- kielen lähteissä näitä ei mainita. Tyttöä ja nuorta, naimatonta naista nimitetään vanhimmassa kirjakielessä yleensä piiaksi. Tätä sanaa on pidetty skandinaavisena lainana (Falk & Torp s. v. pige; SAOB s.  v. piga), mutta myös päinvastaista lainasuuntaa on pidetty mahdollisena (SSA 2 s. v. piika). Koska sanaa ei kummallakaan taholla voi osoittaa vanhaan perintö- sanastoon kuuluvaksi, on pohdittava lainautumista ulkopuolelta. Mahdollisesti sana onkin levinnyt Pohjolaan Volgan seudun turkkilaiskielistä itäisten kauppakontaktien myötä (Räsänen 1947: 355; Karttunen 2013 s. v. bei). Agricolalla piika esiintyy 58 kertaa (MATT), ja sanaa käytetään sekä tytön että palvelustytön merkityksessä. Muussakin vanhassa kirjakielessä piika on hyvin tavallinen sana, ja vuoden 1642 Bibliasta sel- viää, mikä on neitseen ja piian ero: Ja he löysit Jabeksen asuvaisist Gileadis neljäsataa piikaa kuin neitseet olit ja ei olleet yhdenkään miehen tykönä maanneet (Tuom. 21: 12). Piika-sana ei siis välttämättä kerro koskemattomuudesta. Usein piika on kuitenkin nähty naidun naisen vastakohtana. Tähän ajatukseen perustuu neitsyyttä merkitsevä johdos piikuus, joka kirjakielessä esiintyy ensimmäistä kertaa Abraham Kollaniuksen lain suomennoksen naimisen kaaressa vuonna 1648: ”Joka myös jonkun miehen tyttä- ren haukuttelee, joka neiϑϑy5 ompi eli hänen orpanansa, niin että hänen piikuuδensa häväistyksi tulee, lunastakaan nenänsä neljälläkymmenellä markalla, kolmia jaettaa” (VKSK: Kollanius). Neitsyys on esiintynyt kirjakielessä Agricolasta alkaen. Avioliittoon astuvaa tai vastavihittyä vaimoa nimitetään morsiameksi Westhin koodeksissa, Agricolan teoksissa ja Uppsalan käsikirjassa eli niissä kaikissa kolmessa kirkkokäsikirjassa, jotka ovat säilyneet reformaation alkuajalta. Tämä balttilainen laina näyttää vakiintuneen nykymerkitykseensä jo kauan ennen kirjakielen syntyä. Ruotsin fröken-sanasta lainattu ylhäisen neidon nimitys fröökinä on ensim- mäistä kertaa mainittu kuningatar Kristiinan nimissä annetussa julistuksessa vuonna 1638. Ranskasta ruotsin kautta lainattu mamselli-sana on tullut kieleen 1700-luvun lopulla. Se on ollut arvonimen tyyppinen, hienoon neitiin viittaava sana, jota on käy- tetty muista kuin varsinaisista aatelisneidoista. Sanaa on varsinkin 1800-luvulla käytetty myös emännöitsijän, opettajan tai kamarineidon nimityksenä. 4. Naisia ammateissa Vanhan perintösanaston vanhin ammattinimitys on noita, jolla lienee alkuaan tarkoi- tettu šamaania tai tietäjää. Noita esiintyy Agricolan teoksissa 15 kertaa. Lisäksi mainitaan noituus, noituminen ja noidalliset konstit. Agricolan kielessä noituminen voi tarkoittaa myös ennustamista ja noita niin muodoin ennustajaa. Useimmat noita-sanan esiintymät 5. Kollaniuksen kielen erityispiirteenä on, että nykyisen yleiskielen ts-yhtymää vastaavat soinnittomat dentaali- spirantit on merkitty yksiselitteisesti spiranttiääntämykseen viittaavalla tavalla. 97Jeesuksen muorista Stadin friiduun ovat sellaisia, joista sukupuoli ei käy ilmi. Kolmannen Mooseksen kirjan käännöksessä tulee eksplisiittisesti selväksi, että molemmat ovat mahdollisia: Jos joku mies eli vaimo noidaksi eli velhoksi tulepi, ne pitää kuolemalla kuoleman (MAT III: 780). Kaksi kertaa Agricola on käyttänyt yhdyssanaa noitavaimo, joka viittaa yksiselitteisesti naiseen. Maailman vanhimmaksi ammatiksi on tapana mainita huora. Kuten edellä on jo todettu, tähänkin aihepiiriin kuuluvaa sanastoa löytyy vanhimmasta kirja suomesta. Yleisen käsityksen mukaan portto perustuu alkuaan satamaa merkitsevään kansain- väliseen sanaan, jonka taustalla on latinan portus (esim. SSA 2 s. v. portto). Näin ollen portto on sananmukaisesti satamanainen. Suomen sanalle tekisi mieli etsiä lähtökohtaa keskiajan ruotsista tai alasaksasta, mutta kummastakaan ei löydy lainalähteeksi tarkal- leen sopivaa sanaa (Bentlin 2008: 103, 202). H. J. Streng on tästä huolimatta esittänyt Agricolan portto-sanan ruotsalaisten lainojen joukossa. Vertailukohdaksi on esitetty muinaisnorjan portkona ja muinaisruotsin portkuna6 (Streng 1915: 160; ks. myös FLD), mutta lainalähteeksi tämä on siinä mielessä ongelmallinen, että se on yhdyssana ja nai- seen siinä viittaa varsinaisesti vain jälkiosa, jollaisesta suomessa ei ole merkkiäkään. On kuitenkin mahdollista, että vierasta, pitkää ja semanttisesti läpinäkymätöntä sanaa on lainattaessa lyhennetty ottamalla käyttöön vain alkuosa kokonaisuuden merkityksessä. Vastaavalla tavalla on selitetty muitakin tapauksia, joissa koko yhdyssanan merkitys on siirtynyt pelkästään alkuosalle (kulo < kulovalkea, yskä < yskätauti). Rinnakkaistapaus löytyy virosta, jossa port (: pordo) esiintyy monissa murteissa ja vanhassa kirjakielessä (VMS s. v. port). Lisäksi murteista on merkitty ominaisuuden- nimi portus ’porttous’. Molemmat mainitaan myös Wiedemannin sanakirjassa. Itse asiassa vastaavanlainen johdos porttuus esiintyy kerran myös Agricolan kielessä, Hoo- sean kirjan toisessa luvussa: Käskekäät häntä huoruuttans poisheittää hänen kasvostans ja hänen porttuuttans hänen rinnastans (MAT III: 607). On vaikea sanoa, mikä yhteys suomen ja viron sanoilla on. On mahdollista, että sana on lainattu viron kautta suomeen. Toinen mahdollisuus on, että portto on levinnyt vanhan uskonnollisen kielen välityksellä sekä suomen että viron murteisiin, ja sen ovat alkuaan ottaneet käyttöön ne keskiaikaiset, monikieliset papit tai saarnaajaveljet, jotka ovat liikkuneet Pohjois-Euroopassa selittämässä uskonasioita ja Raamatun tapahtumia kansan omalla kielellä jo ennen kirjakielten syntyä. Vanhimmassa kirjakielessä portto näyttää jo täysin vakiintuneelta sanalta, jota käytetään sekä perus merkityksessään että vertauskuvallisesti, kun tarkoitetaan uskostaan luopunutta kirkkoa. Sen esiintymä- yhteyksissä ei ole mitään satamaan viittaavaa, vaan sana on selvästikin alkanut jo elää omaa elämäänsä. Viron sanan iästä on kirjallisten lähteiden perusteella mahdotonta sanoa mitään, koska laajempia tekstiaineistoja on saatavissa vasta 1600-luvun alusta läh- tien. Tällöin port esiintyy jo useissa eri lähteissä (VAKK). Kunniallisia naisten ammatteja ovat ikimuistoisista ajoista lähtien olleet kätilön ja imettäjän tehtävät. Imettäjää merkitsevä, ruotsista lainattu (Streng 1915: 5‒6) amma 6. Strengillä sana on protkuna, jossa lienee painovirhe. 98 Kaisa Häkkinen esiintyy Agricolan teoksissa kolme kertaa. Esimerkki on Jesajan kirjan 49. luvusta: ”Ja kuninkaat pitää oleman sinun elättäjäs, ja heidän trötinkins sinun ammas” (MAT III: 119‒120). Ruotsalaisperäinen trötinki tarkoittaa kuningatarta ja on pikemmin arvo- kuin ammattinimi. Amma mainitaan myös Martin maanlain suomennoksessa, mutta Kollanius on vaihtanut sen tilalle vanhaan perussanastoon kuuluvista aineksista muo- dostetun imettäjän. Jo tätä ennen imettäjä on mainittu Ericus Erici Sorolaisen julkai- semassa kirkkokäsikirjassa vuonna 1614. (VKS s. v. imettäjä.) Lapsenpäästäjän vanhin kirjakielinen nimitys näyttää olevan lastenämmä, joka mainitaan ensi kertaa Ericus Ericin Postillassa vuonna 1621. Samaa sanaa käytetään myös vuoden 1642 Bibliassa. (VKS s. v. lastenämmä.) Kätilöiden koulutus ja tutkinto viral- listettiin Suomessa vuonna 1711 (FHO s. v. barnmorska). Käsi-sanasta johdettu kätilöin on ensi kertaa mainittu niissä Porthanin lisäyksissä, jotka on tehty Jusleniuksen sana- kirjan välilehditettyyn kappaleseen. Nykymuotoinen kätilö on otettu käyttöön vasta vuonna 1860 Edvard Winterin väitöskirjassa, joka käsitteli raskautta ja synnyttämistä (VNSK s. v. kätilö). Jonkin verran on käytetty alasaksasta lainattua (Bentlin 2008: 240) sanaa paatermuori, joka löytyy esimerkiksi Lönnrotin sanakirjasta. Eräänlainen ammattinimitys on myös abbedissa, joka tarkoittaa nunnaluos- tarin johtajaa. Agricolan aikana Naantalin birgittalaisluostari oli vielä toiminnassa ja Agricola joutui henkilökohtaisesti neuvottelemaan sen alasajosta, mutta abbedissa ei esiinny hänen suomenkielisissä kirjoituksissaan. Se mainitaan vasta vuonna 1644 paine- tussa tulkkisanakirjassa Variarum rerum vocabula, jonka sanavalikoima perustuu mitä ilmeisimmin runsaat sata vuotta aiemmin ilmestyneeseen latinalais-saksalaiseen sana- kirjaan (Nummila 2010: 190). Agricola mainitsee vain nunnan kirkko käsi kirjansa vihki- kaavaa pohjustavassa esipuheessa, jossa hän paheksuu munkkien ja nunnien ”häijyä yksipuolisuuselämää” eli selibaattia. Naisiin viittaavien ammattinimikkeiden määrä kasvaa olennaisesti vasta 1800-luvulla, kun naiset alkavat siirtyä palkkatyöhön kodin ulkopuolelle. Monet tekijän- nimet ja muut ammattinimikkeet ovat tällöinkin muodoltaan sukupuoli neutraaleja, kuten kehrääjä, neuloja, ompelija, pesijä, sairaanhoitaja, mutta esi merkiksi 1800-luvun puolimaissa ilmestyneiden tulkkisanakirjojen (Lönnrot 1847; Harjotuksia 1847) muun- kielisistä vastineista näkyy, että niiden ajatellaan viittavan naispuoliseen työntekijään. Itse asiassa muutamia vastaavanlaisia nimikkeitä on esiintynyt jo vanhemmassakin kirja kielessä (esim. paimen, peseväinen tai pesijä). 1800-luku oli kirjakielen tietoisen kehittämisen aikaa. Muodoltaan selväs- ti naispuoliseen työntekijään viittaavat -tAr-päätteiset johdokset ovat oppitekoisia, ja niitä alkaa tulla käyttöön 1800-luvun alkupuoliskolla. Sanan Saattaja Wiipurissa -lehden julkaisemissa nimitysuutisissa ja työpaikkailmoituksissa mainitaan jo vuonna 1840 useita kertoja opettajatar. Kuten edellä on todettu, johdostyyppi oli tullut kirja- kieleen jo 1700-luvun lopulla, mutta johtimen funktio oli tällöin toinen: sillä muodos- tettiin kansanperinteeseen kuuluvien uskomusolentojen nimityksiä. Samantapaista käyttötarkoitusta edustavat myös 1800-luvun oppitekoiset johdokset, joilla viitattiin kuvitteellisiin, ihanteellisiin naishahmoihin: hengetär, kieletär, suometar (VNSK). 99Jeesuksen muorista Stadin friiduun 1800-luvulla naiset astuivat esiin myös taiteilijoina. Sanomalehti Suomettaressa (5/1855) kerrottiin, kuinka ”nuori ja ylistetty laulajatar, röökkynä Toll” oli esiintynyt Viipurin teatterissa. Helsingin Uutisissa (15/1863) selostettiin Victor Hugon näytel- mää Angelo ja todettiin näyttelijätär Thisben olevan koko draaman keskushenkilö. Tapio-lehdessä (30/1866) oli uutinen Seurahuoneella esiintyneestä leikkisästä silmän- kääntäjästä A. v. Olivosta ja hänen tyttärestään Mathildasta, jonka kerrottiin olevan kansallis-tanssijatar ja puheäänellä lukijatar. Uudessa Suomettaressa (47/1869) kuvail- tiin rouva L. Michaelin järjestämiä laulajaisia ja ylistettiin taiteilijattaren suloista laulua. 5. Rajat syntyvät ja kaatuvat 1800-luku oli murteiden taistelun ja kirjakielen tietoisen uudistamisen aikaa. Tilan- ne vakiintui 1800-luvun lopulla. Kirjakielen ja murteiden ero selkiytyi, ja sivistyksen merkkinä pidettiin kirjakielen puhumista. Murre- ja uudissanaston vyöryä kirjakieleen haluttiin hillitä, koska muuten kieli ”ei koskaan valmistuisi” (esim. Kohtamäki 1956: 61‒64, 132‒139). Varsinkin erikoisaloilla sanaston lainaamiseen alettiin suhtautua suo- peammin kuin purismin huippuvuosina 1800-luvun puolivälissä. Suomen itsenäistymisen jälkeen herättiin huomaamaan, ettei suomen kielestä ollut olemassa ajantasaista kirjakielen sanakirjaa. Eduskunnan aloitteesta käynnistet- tiin vuonna 1927 Nykysuomen sanakirjan toimittaminen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran suojissa. Sanakirja ilmestyi kuutena niteenä vuosien 1951‒1961 aikana. Fred Karlsson (1974) on tutkinut, miten sukupuoliroolit heijastuvat Nyky- suomen sanakirjassa. Hän toteaa, että miesten dominanssi on havaittavissa sekä sana- artikkelien laajuudessa että maskuliiniseen sukupuoleen viittaavien sanojen tunnus merkittömyydessä. Miestä käsittelevät sana-artikkelit ovat pidempiä ja moni- puolisempia, ja maskuliinisen komponentin sisältävät sanat, esimerkiksi sen tapai- set ammattinimikkeet kuin esimies, lautamies ja nimismies, voivat neutraalistua tar- koittamaan myös naista. Yhdessä suhteessa naiset näyttävät pääsevän voitolle: naisiin viittaa vien sanojen (nainen, tyttö, vaimo, eukko, muija, akka jne.) kirjo on paljon laajempi kuin miehiin viittaavien. Kuitenkin myös tämä selittyy miehen hallitsevasta näkö kulmasta: miehen kannalta on olennaista luokitella naiset kielen avulla nuoriin ja vanhoihin, koskemattomiin ja naituihin, moraalisesti moitteettomiin ja arvelutta- viin. Kuten edellä on todettu, monet naisiin viittaavat sanat ovat olleet pysyvästi (esim. huora, naara, portto) tai ainakin jossakin historiansa vaiheessa (esim. akka, nainen, ämmä) sävyltään pejoratiivisia. Mies ei kerro mitään tarkoitteensa aviosäädystä tai sukupuolisista kokemuksista. Nykysuomen sanakirja edustaa kirjakielen kehityksen kurinalaista vaihetta, jol- loin rehevä kansankieli, oli se sitten maaseutujen murretta tai kaupunkien slangia, pyrit- tiin tietoisesti rajaamaan kirjakielen ulkopuolelle. Jonkin verran kansankielisiä sanoja kyllä poimittiin mukaan esim. arvostetusta kaunokirjallisuudesta, mutta niiden taustas- ta mainittiin erikseen. Sanakirjan valmistuttua tilanne on muuttunut: yleiskieli saa yhä 100 Kaisa Häkkinen enemmän ainesta arkisesta puhekielestä ja slangista. Mediassa ja kauno kirjallisuudessa kuvataan suorasukaisesti asioita, jotka ennen naamioitiin häveliäiksi kiertoilmauksiksi. Nykysuomen sanakirjan perinnettä jatkavassa Kielitoimiston sanakirjassa on aineksia, jollaisia aiemmin kelpuutettiin vain slangisanakirjaan. Jotkut tällaisista sisältävät myös naisten erisnimiä: lappuliisa, mustamaija, marittaa. Myös naisten nimityksiä tulee lisää. Monia erisnimiä on alettu käyttää yleis- niminä: eeva, elli, friidu, mimmi; maija meikäläinen, tarja tavallinen. Slangissa tytöt ja naiset ovat todellinen attraktiokeskus, joka poikii koko ajan uutta sanastoa (esim. Paunonen 2006: 345‒353). Nykykieli tarjoaa sekä etymologian tutkijalle että kielen elämää muuten seuraavalle loistavan tilaisuuden laajentaa käsitystään siitä, miten sanas- to tosielämässä muuttuu ja miten monenlaiset asiat siihen voivat vaikuttaa. Lähteet ja kirjallisuus Painetut lähteet ja kirjallisuus ALFE 2 = Atlas Linguarum Fennicarum. Itämerensuomalainen kielikartasto. Helsinki: Suo- malaisen Kirjallisuuden Seura – Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 2007. Bentlin, Mikko 2008: Niederdeutsch-finnische Sprachkontakte. Suomalais-Ugrilaisen Seuran toimituksia 256. Helsinki. Castrén, Matthias Alexander 2018: Ostiacica. Toim. Ulla-Maija Forsberg. Manuscripta Castreniana, Linguistica V. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura. Falk, Hjalmar & Torp, Alf [1906]: Etymologisk ordbog over det norske og det danske sprog. Oslo: Bjørn Ringstrøms Antikvariat 1994. Florinus, Henrik 1678: Nomenclatura. Näköispainos Henrik Florinuksen vuonna 1678 painetusta latinalais-ruotsalais-suomalaisesta sanakirjasta. Helsinki: Suomalaisen Kir- jallisuuden Seura 1976. Ganander, Christfrid 1787: Nytt Finskt Lexicon. Alkuperäiskappaleesta ja sen näköis- painoksesta toimittanut Liisa Nuutinen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 1997. Ganander, Christfrid 1789: Mythologia Fennica. Näköispainos. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1960. Hakulinen, Lauri 1979: Suomen kielen rakenne ja kehitys. Neljäs, korjattu ja lisätty painos. Helsinki: Otava. Harjotuksia 1847 = Harjotuksia Wenäjän, Suomen, Ruotsin ja Saksan kielessä. Turku: Frenckell ja Poika 1847. Häkkinen, Kaisa 2016: Uppsalan evankeliumikirjan katkelma, vanhin suomenkielinen teksti. ‒ Reformaatio 500 vuotta. Suomen Kirkkohistoriallisen Seuran vuosikirja 2016. Helsinki. 138‒165. Juslenius, Daniel 1745: Suomalaisen Sana-Lugun Coetus. Näköispainos. Helsinki: Suoma- laisen Kirjallisuuden Seura 1968. Jussila, Raimo 1998: Vanhat sanat. Vanhan kirjasuomen ensiesiintymiä. Suomalaisen Kirjal- lisuuden Seuran Toimituksia 696, Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 101. Helsinki. Jussila, Raimo 2009: Kalevalan sanakirja. Helsinki: Otava. 101Jeesuksen muorista Stadin friiduun Karlsson, Fred 1974: Sukupuoliroolien kielellisistä heijastumista. ‒ Sananjalka 16: 24‒33. Karttunen, Klaus 2013: Orientin etymologinen sanakirja. Helsinki: Gaudeamus. Kiuru, Silva 2009: Vaimosta naiseksi vanhassa kirjasuomessa. – Palavasta rakkaudesta äidin- kieleen. Kieli 18: 201‒219. Toimittaneet Lea Laitinen, Taru Nordlund, Mari Siiroinen. Helsinki: Helsingin yliopiston suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden laitos. Knuutila, Jyrki 2010: Tukholman suomenkielisen seurakunnan ”messukirja” ja jumalan- palveluselämän muuttuminen evankeliseksi 1500-luvulla. ‒ Facultas ludendi. Erkki Tuppuraisen juhlakirja. Toimittanut Jorma Hannikainen. Sibelius-Akatemia, Kuo- pion osasto. 79‒113. Kohtamäki, Ilmari 1956: August Ahlqvist suomen kielen ja kirjallisuuden arvostelijana. [Omakustanne.] Helsinki. LÄGLOS = Lexikon der älteren germanischen Lehnwörter in den ostseefinnischen Sprachen. Bd. I–III. A. D. Kylstra & Sirkka-Liisa Hahmo & Tette Hofstra & Osmo Nikkilä. Amster- dam – Atlanta, GA: Rodopi 1991–2012. Lönnrot, Elias 1847: Ruotsin, Suomen ja Saksan Tulkki. Helsingfors: A. C. Öhman. Lönnrot, Elias 1866–1880: Suomalais-Ruotsalainen Sanakirja I–II. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Mallat, Kaija 2007: Naiset rajalla. Kyöpeli, Nainen, Naara(s), Neitsyt, Morsian, Akka ja Ämmä Suomen paikannimissä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1122. Helsinki. MAT = Mikael Agricola: Teokset I–III. Uudistettu näköispainos. Porvoo – Helsinki – Juva: Werner Söderström Osakeyhtiö 1987. MATT = Mikael Agricolan teosten morfosyntaktinen tietokanta. Suomen kielen ja suomalais- ugri laisen kielentutkimuksen oppiaine, Turun yliopisto. [Luettu 21.8.2018]. Nirvi, R. E. 1952: Synonyymitutkimuksia sukulaisnimistön alalta. Suomi 106:1. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Nummila, Kirsi-Maria 2010: 1600-luvun sanakirjojemme suomalaissanasto ja sen alku- perä. ‒ Sanoista kirjakieliin. Juhlakirja Kaisa Häkkiselle. Suomalais-Ugrilaisen Seuran toimituksia 259. Helsinki. 189‒202. Nykysuomen sanakirja I–VI. Päätoimittaja Matti Sadeniemi. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö 1951–1961. Paunonen, Heikki 2006: Synonymia Helsingin slangissa. ‒ Virittäjä 110: 336‒364. Renvall, Gustaf 1823–1826: Suomalainen Sana-Kirja. Aboae: Typis Frenckellianis. Ritter, RalF-Peter 1993: Studien zu den ältesten germanischen Entlehnungen im Ostsee- finnischen. Frankfurt am Main – Berlin – Bern – New York – Paris – Wien: Peter Lang. Räsänen, Martti 1947: Uralilais-altailaisia sanavertailuja. – Virittäjä 51: 162–173. Schroderus, Ericus 1637: Lexicon Latino-Scondicum. Holmiae. [Näköispainos.] Utg. av Bengt Hesselman. Uppsala 1941. SSA 1‒3 = Suomen sanojen alkuperä. Etymologinen sanakirja. Päätoimittajat Erkki Itkonen ja Ulla-Maija Kulonen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura – Kotimaisten kielten tutki- muskeskus 1992‒2000. Streng, H. J. 1915: Nuoremmat ruotsalaiset lainasanat vanhemmassa suomen kirjakielessä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino osakeyhtiö. Variarum rerum vocabula Latina, cum Svetica et Finnonica interpretatione. Holmiae 1644. Wiedemann, Ferdinand Johann: Eesti–saksa sõnaraamat. Neljas, muutmata trükk tei- sest, Jakob Hurda redigeeritud väljaandest. Tallinn: Valgus 1973. 102 Kaisa Häkkinen Internet-lähteet FHO = Förvaltningshistorisk ordbok. Svenska litteratursällskapet i Finland 2016. ‹http://fho.sls.fi› [viitattu 21.10.2019]. FLD = Fornsvensk lexikalisk databas. ‹https://spraakbanken.gu.se/fsvldb/index2.html› Helsingin Uutiset. ‹https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/titles/1458-0829› Kielitoimiston sanakirja. 2018. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus. URN:NBN:fi:kotus-201433. ‹https://www.kielitoimistonsanakirja.fi/›. Päivitettävä julkaisu. Päivitetty 6.6.2018 [viitat- tu 21.10.2019]. KKS = Karjalan kielen sanakirja. 2009. Helsinki: Kotimaisten kielten keskuksen verkkojul- kaisuja 18. ‹http://kaino.kotus.fi/kks/›. Päivitetty 22.2.2019 [viitattu 21.10.2019]. Sanan Saattaja Wiipurista. ‹https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/titles/1457-4586› SAOB = Svenska Akademiens Ordbok. ‹https://www.saob.se/› SMS = Suomen murteiden sanakirja. 2012. Kotimaisten kielten keskuksen verkkojulkaisuja 30. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus. URN:NBN:fi:kotus-201110. ‹http://kaino.kotus.fi/sms/›. Jatkuvasti päivitettävä julkaisu. Päivitetty 22.5.2019 [viitattu 21.10.2019]. Suometar. ‹https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/titles/1457-4705› Tapio. ‹https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/titles/1458-8609› TWS = Turun Wiikko-Sanomat. ‹https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/titles/1457-4888?year=1820› Uusi Suometar. ‹https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/titles/1457-4721› VAKK = Vana kirjakeele korpus. Tartu ülikool. ‹http://vakk.ut.ee/›, doi:10.15155/TY.0005. VKS = Vanhan kirjasuomen sanakirja. 2014. Kotimaisten kielten keskuksen verkkojulkaisuja 38. Helsinki: Kotimaisten kielten keskus. URN:NBN:fi:kotus201435. ‹http://kaino.kotus.fi/vks/›. Jatkuvasti päivitettävä julkaisu. Päivitetty 23.11.2018 [viitattu 21.10.2019]. VKSK = Vanhan kirjasuomen korpus [tekstikorpus]. Kielipankki – Kotimaisten kielten tutki- muskeskus 2013. ‹http://urn.fi/urn:nbn:fi:lb-201407165› VMS = Väike murdesõnastik. Eesti keele instituut. ‹http://www.eki.ee/dict/vms/› VNSK = Varhaisnykysuomen korpus, Kielipankki-versio [tekstikorpus]. Kielipankki – Koti- maisten kielten tutkimuskeskus 2016. ‹http://urn.fi/urn:nbn:fi:lb-20140730147›