Elisa Pääkkö Katariina Mäkelä Arto Saikkonen Saara Tynys Marja Anttonen Peter Johansson Jouko Kumpula Kari Mikkola Yrjö Norokorpi Otso Suominen Minna Turunen Risto Virtanen Henry Väre Tunturit 9 760 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Kilpisjärvi, Enontekiö. Kuva: Seppo Tuominen 761Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit SISÄLLYS | 9 TUNTURIT T01 Tunturikoivikot ................................................................................................................. 766 T01.01 Kuivat ja kuivahkot tunturikoivikot........................................................................... 769 T01.01.01 Variksenmarja-jäkälä-tunturikoivikot ........................................................ 769 T01.01.02 Variksenmarja-jäkälä-seinäsammal-tunturikoivikot ................................ 771 T01.01.03 Variksenmarja-mustikka-tunturikoivikot .................................................. 774 T01.02 Tuoreet tunturikoivikot .............................................................................................. 776 T01.02.01 Variksenmarjatunturikoivikot ..................................................................... 776 T01.02.02 Ruohokanukka-variksenmarja-mustikka-tunturikoivikot ...................... 778 T01.02.03 Ruohokanukka-mustikka-tunturikoivikot ................................................. 780 T01.03 Lehtomaiset tunturikoivikot ja tunturikoivulehdot ............................................... 783 T01.03.01 Lehtomaiset tunturikoivikot........................................................................ 783 T01.03.02 Tunturien suurruoholehdot ........................................................................ 785 T1.03.03 Tunturien suursaniaislehdot ........................................................................ 788 T02 Erillismetsiköt ................................................................................................................... 790 T02.01 Tunturihaavikot ............................................................................................................. 790 T02.02 Erillismänniköt ............................................................................................................... 792 T02.03 Erilliskuusikot ................................................................................................................ 794 T03 Tunturikangaspensaikot .............................................................................................. 797 T03.01 Tunturikangaspajukot................................................................................................... 797 T03.02 Tunturikatajikot ............................................................................................................ 798 T03.03 Tunturikoivupensaikot ................................................................................................. 799 T04 Tunturikankaat ................................................................................................................. 801 T04.01 Tuulikankaat ................................................................................................................... 805 T04.02 Variksenmarjakankaat .................................................................................................. 807 T04.03 Vaivaiskoivukankaat ...................................................................................................... 809 T04.04 Mustikkakankaat ............................................................................................................811 T04.05 Kurjenkanervakankaat ................................................................................................. 813 T04.06 Kanervakankaat ............................................................................................................ 815 T04.07 Liekovarpiokankaat ...................................................................................................... 816 T04.08 Ravinteiset lapinvuokkokankaat ................................................................................ 819 T04.09 Karut lapinvuokkokankaat .......................................................................................... 821 T05 Tunturien heinäkankaat .............................................................................................. 823 T05.01 Jäkkikankaat ................................................................................................................... 823 T05.02 Lampaannata-tunturivihviläkankaat .......................................................................... 825 762 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 T06 Tunturiniityt ....................................................................................................................... 826 T06.01 Tunturien pienruohoniityt .......................................................................................... 826 T06.02 Tunturien suurruohoniityt .......................................................................................... 828 T06.03 Pajukkoiset puronvarsiruohostot .............................................................................. 829 T06.04 Tunturien saniaisniityt ................................................................................................. 830 T07 Lumenviipymät ja lumenpysymät ........................................................................ 832 T07.01 Lumenviipymät .............................................................................................................. 832 T07.01.01 Karut lumenviipymät ..................................................................................... 835 T07.01.01.01 Vaivaispajulumenviipymät ....................................................... 835 T07.01.01.02 Matalasaraiset ja -heinäiset lumenviipymät .......................... 836 T07.01.01.03 Karut pienruoholumenviipymät .............................................. 837 T07.01.01.04 Karut sammalvaltaiset lumenviipymät .................................. 838 T07.01.01.05 Jääleinikkilumenviipymät ........................................................ 839 T07.01.02 Ravinteiset lumenviipymät ........................................................................... 841 T07.01.02.01 Ravinteiset kangasmaiset lumenviipymät ............................. 841 T07.01.02.02 Ravinteiset pienruoholumenviipymät.................................... 843 T07.01.02.03 Ravinteiset sammalvaltaiset lumenviipymät ........................ 844 T07.02 Lumenpysymät .............................................................................................................. 846 T08 Kuviomaat ja vuotomaat ............................................................................................ 848 T08.01 Kuviomaat ...................................................................................................................... 849 T08.02 Vuotomaat ..................................................................................................................... 851 T09 Routanummet ................................................................................................................... 853 T10 Tunturien dyyni- ja deflaatioalueet ..................................................................... 855 T11 Tunturikalliot ja -kivikot ............................................................................................. 858 T11.01 Tunturien karut ja keskiravinteiset laakeat kalliot ................................................. 859 T11.02 Tunturien karut ja keskiravinteiset jyrkänteet ....................................................... 860 T11.03 Tunturien kalkkikalliot ja -kivikot .............................................................................. 862 T11.04 Tunturien serpentiinikalliot ja -kivikot .................................................................... 865 T11.05 Tunturien kiisupitoiset kalliot ja kivikot ................................................................... 866 T11.06 Tunturien karut ja keskiravinteiset kivikot .............................................................. 868 T11.07 Vyörysorat ..................................................................................................................... 870 T11.07.01 Karut ja keskiravinteiset vyörysorat ......................................................... 870 T11.07.02 Kalkkivyörysorat .......................................................................................... 872 T12 Tunturien luontotyyppiyhdistelmät .................................................................... 873 T12.01 Tunturien rotkolaaksot ............................................................................................... 873 T12.02 Tunturien rotkot, kurut ja uomat ............................................................................. 875 Kiitokset ........................................................................................................................................ 879 Kirjallisuus ................................................................................................................................... 879 763Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit Tunturiluonnon kokonaisuus Tunturilla tarkoitetaan vuorimuodostumaa, jolla on puuton lakiosa. Varsinaisilla tuntureilla on erotettavissa arktis-alpiinisen kasvillisuuden luonnehtima aito tun- turipaljakka. Eteläisillä tuntureilla ei juuri esiinny aitoa tunturipaljakkaa, vaan ne ovat vaaroja, joilla metsänraja on alentunut talviaikaisten tekijöiden, etenkin tykky- muodostuksen vuoksi (Norokorpi ja Kärkkäinen 1985). Varsinaisella paljakalla erotetaan korkeusvyöhykkeitä, jotka ovat arktisten vyöhykkeiden oroarktisia vastineita (kuva 9.1). Oroarktinen vyöhyke (alpiininen, paljakka) jaetaan yleisesti kolmeen osaan, jotka ovat alaoroarkti- nen (ala-alpiininen, alapaljakka), keskioroarktinen (kes- kialpiininen, keskipaljakka) ja yläoroarktinen (yläalpii- ninen, yläpaljakka) vyöhyke. Kasvillisuuden korkeus- vyöhykkeet sijaitsevat sitä alempana mitä pohjoisem- massa ollaan. Pohjoisimmassa Euroopassa metsänrajan yläpuolinen oroarktinen (alpiininen) vyöhyke alkaa jo heti merenpinnan tasolta. Tunturien paljakkavyöhyk- keen alapuolella sijaitsee hemioroarktinen kasvillisuus- vyöhyke, jolle ovat ominaisia pienet metsäsaarekkeet sekä erilliset matalat, harvassa kasvavat tunturikoi- vuryhmät ja yksittäiset tunturikoivut (Betula pubescens subsp. czerepanovii) (Ahti ym. 1964; Haapasaari 1988). Hemioroarktisen vyöhykkeen alapuoliset metsän- rajametsät ovat Suomen tunturialueella koivumetsiä, tunturikoivikoita. Tunturikoivikot erotetaan usein bo- reaalisesta vyöhykkeestä puulajin perusteella, ja niistä on käytetty erilaisia nimityksiä, kuten subalpiininen vyöhyke, subarktinen vyöhyke tai metsätundra. Alus- kasvillisuuden perusteella tunturikoivikot voidaan kuitenkin lukea osaksi boreaalisen vyöhykkeen kasvil- lisuutta (Hämet-Ahti 1963). Tunturikoivikot peittävät laajoja alueita Tunturi-Lapissa, missä ne muodostavat tunturien metsänrajan paljakkaa vastaan (Hämet-Ah- ti 1978). Metsä-Lapin ja Peräpohjolan havumetsiköistä kohoavilla tuntureilla, joille kosteutta tulee mereisten Tunturit 9 Kuva 9.1. Tunturien korkeusvyöhykkeet kaavamaisesti esitettyinä (pääosin Haapasaaren ym. 1982 mukaan). 764 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 tuulten mukana, on myös metsänrajan muodostavia tunturikoivumetsiköitä. Eteläisillä erillistuntureilla tunturikoivikot ovat pienialaisia tai puuttuvat (Hä- met-Ahti 1978; 1988). Metsänrajaa pidetään tavallisesti arktisen ja boreaalisen kasvillisuuden välisenä rajana. Metsänraja voi kuitenkin sijaita myös etelämpänä (tai alempana); Suomessa se sijaitsee joko hemioroarktises- sa tai pohjoisboreaalisessa vyöhykkeessä. Ekologisina metsänrajan syinä voivat olla esimerkiksi kallioisuus, kivisyys, tuulisuus tai tykky (Norokorpi 1981; 1995; No- rokorpi ja Kärkkäinen 1985). Suomen matalat tunturit kuuluvat pääasiassa ala- paljakkaan. Keski- ja yläpaljakkaa on vain Käsivarren suurtunturien alueella. Siellä keskipaljakan alaraja on noin 850–900 m mpy. ja yläpaljakan noin 1 100–1 200 m mpy. (Eurola ym. 2003). Vyöhykkeiden korkeusrajat ei- vät ole yksiselitteisiä, vaan ne vaihtelevat maantieteel- lisen sijainnin sekä ilmastollisten tekijöiden mukaan. Maaston pinnanmuotojen eli topografian vaihtelun (erot kaltevuudessa, rinteiden ilmansuunnassa, varjos- tuksessa, tuulisuudessa) vuoksi samalla korkeudella sijaitsevat kohdat voivat olla pienilmastoltaan huo- mattavan erilaisia (Haapasaari 1988). Pohjoisorobore- aalinen, hemioroarktinen ja alaoroarktinen paljakka- kasvillisuus muodostuu pääasiassa varpukankaista, jotka vähälumisilla paikoilla ovat variksenmarja- ja runsaslumisilla mustikkavaltaisia (Haapasaari 1988). Tuulisilta, talvella vähälumisilta kohdilta varvut lä- hes puuttuvat, samoin kuin metsävarvut hyvin paksun lumipeitteen alueilta. Keskioroarktisessa vyöhykkees- sä varpukankaita on vähän, ja niiden luonnehtijalaji on liekovarpio (Cassiope tetragona). Luonteenomaista kasvillisuutta edustavat lampaannata- ja tunturivih- vilävaltaiset kangasniityt (heinäkankaat) sekä erilaiset lumenviipymät ja routimisilmiöiden leimaamat kas- viyhdyskunnat (Oksanen ja Virtanen 1995; Virtanen ja Eurola 1997). Kasvillisuusvyöhykkeet määräytyvät ensisijassa lämpöilmaston perusteella, mutta ilmaston manterei- suus–mereisyys-vaihtelun perusteella voidaan myös erottaa kasvillisuuslohkoja. Mereisyyttä ilmentäviä tekijöitä ovat pienemmät lämpötilaerot kylmimmän ja lämpimimmän kuukauden välillä, suurempi sade- määrä ja suhteessa kokonaissademäärään vähäisem- mät kesäsateet kuin mantereisilla alueilla. Mereisillä alueilla on runsaasti ruohoisia, mantereisilla alueilla taas jäkäläisiä luontotyyppejä (Eurola 1978). Mante- reisuus–mereisyys-vaihtelun perusteella Suomessa voidaan erottaa lievästi mantereiset (C1), indifferentit (OC) ja lievästi mereiset (O1) ilmastolliset lohkot (Ahti ym. 1968). Pääosa Suomen kallioperästä kuuluu niin sanottuun prekambrisen peruskalliokilven alueeseen. Happaman kallioperän vuoksi tunturien vallitsevana kasvillisuu- tena ovat karut varpukankaat. Geologisesti verraten nuoreen, noin 400 miljoonaa vuotta sitten syntynee- seen kaledoniseen vuoripoimutukseen eli Skandeihin kuuluvat Suomesta vain Enontekiön Käsivarren luo- teisimmat osat, joiden kalkkialueilla tavataan myös kalkkia vaativaa tai suosivaa tunturikasvillisuutta (Kalliola 1973). Tunturiluontotyyppien luokittelu ja rajanveto muihin luontotyyppiryhmiin Edellisessä luontotyyppien uhanalaisuuden arvioin- nissa (Norokorpi ym. 2008) tunturiluontotyyppeihin luettavien ja muiden asiantuntijaryhmien erottamien luontotyyppien keskinäinen rajanveto perustui erik- seen sovittuihin periaatteisiin. Nyt tunturialue haluttiin määrittää ja rajata tarkemmin. Tämän vuoksi laadit- tiin erillisenä työnä kattava paikkatietoaineisto tuntu- riluontotyyppien sijainnista (kuva 9.2; Tunturialueet 2017). Tunturialueaineiston koostamisessa hyödynnet- tiin monia eri lähtöaineistoja, tarkasteltiin ilmakuvia ja yhtenäistettiin tulkintoja. Tunturialueaineiston laatimi- sesta on kerrottu tarkemmin loppuraportin ensimmäi- sessä osassa (osa 1, luku 5.8.1). !( !( !( !( !( !( !( !( !( !( !( !( !( Salla Ivalo Inari Muonio Kuusamo Kittilä Utsjoki Rovaniemi Kemijärvi Savukoski Enontekiö Pelkosenniemi Sodankylä © SYKE (lähde: Metsähallitus,Maanmittauslaitos) Kuva 9.2. Tunturialueen sijainti (Tunturialueet 2017). Jotta eteläiset tunturit erottuisivat, on niiden kokoa korostettu. Tunturialue kattaa noin 1,7 miljoonaa hehtaaria. Tällä alueella sijaitsevista luontotyypeistä tunturien asiantuntijaryhmä arvioi pääosan. Kuitenkin tunturi- alueen suot kuuluivat soiden tarkastelun piiriin (luku 5). Tunturialueen suotyyppejä (Eurola ja Virtanen 1991) ei luokiteltu omiksi luontotyypeikseen, vaan ne on käsi- telty suotyyppien arviointiyksiköiden maantieteellisinä variantteina. Luontotyyppiyhdistelmätasolla arvioitiin tunturisuot, joihin luettiin aapa- ja palsasuot poislukien kaikki paljakan ja tunturikoivuvyöhykkeen suot. Tunturialueen perinnebiotoopit on luokiteltu ja ku- vattu perinnebiotooppien yhteydessä (luku 8). Näitä ovat muun muassa vanhoilla asuinpaikoilla esiintyvät erilaiset kedot, tuoreet ja kosteat niityt sekä tulvanii- tyt. Tunturialueen vedet ja rannat kuuluvat kokonai- suudessaan sisävesien tarkasteluun (luku 4). Tuntu- rialueelta omiksi tyypeikseen erotettuja sisävesien luontotyyppejä ovat Pohjois-Lapin järvet, tunturilam- met, tunturialueen norot, tunturialueen latvapurot, tunturialueen pikkujoet ja purot, tunturialueen joet sekä tunturialueen putoukset ja könkäät. Muut tun- turialueen sisävedet sisällytettiin muuallakin maassa 765Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit arvioinnissa jaettu yhteentoista luontotyyppiryhmään, jotka ovat: tunturikoivikot, erillismetsiköt, tunturikan- gaspensaikot, tunturikankaat, tunturien heinäkankaat, tunturiniityt, lumenviipymät ja lumenpysymät, kuvio- maat ja vuotomaat, routanummet, tunturien dyyni- ja deflaatioalueet sekä tunturikalliot ja -kivikot. Näiden yhteispinta-ala on noin 1,3 miljoonaa hehtaaria (tauluk- ko 9.1). Laajimpia alueellisia kokonaisuuksia ovat tuntu- rikankaat ja tunturikoivikot, joista ensin mainittu kattaa noin 40 % ja jälkimmäinen noin 27 % koko tunturialueen alasta (taulukko 9.1). Lumenviipymät on esimerkki pie- nialaisesta luontotyyppiryhmästä. Lumenviipymien ja lumenpysymien, erillismetsiköiden, tunturiniittyjen, kuviomaiden ja vuotomaiden sekä tunturien dyyni- ja deflaatioalueiden pinta-alat kattavat kukin vain alle prosentin tunturialueen kokonaisalasta (taulukko 9.1). Tunturien omaleimaisena kokonaisuutena ovat routimi- sen tuloksena syntyneet geomorfologiset luontotyypit: kuviomaat, vuotomaat ja routanummet. Nämä luonto- tyypit liittyvät liukuvasti myös muihin tunturiluon- totyyppeihin; esimerkiksi kuviomaita tavataan myös tunturikankailla ja lumenviipymillä. Tässä arvioinnissa erotettiin lisäksi kaksi luontotyyppiyhdistelmää (tuntu- rien rotkolaaksot sekä tunturien rotkot, kurut ja uomat). Ne ovat laajempia kokonaisuuksia ja sisältävät useita luontotyyppitason luontotyyppejä, esimerkiksi erilaisia kallioita ja vyörysoria. Edellä mainituissa luontotyyppiryhmissä on erotet- tu vaihteleva määrä alimman tason arviointiyksiköitä. Taulukko 9.1. Tunturiluontotyyppien tarkastelussa erotetut luontotyyppiryhmät ja luontotyyppiyhdistelmät sekä eri luontotyyppiryhmissä kuvattujen ja arvioitujen luontotyyppien lukumäärä. Ilmoitettu myös kunkin luontotyyppiryhmän kokonaispinta-ala (ha) sekä pinta-alan osuus (%) tunturiluontotyyppien ja koko tunturialueen pinta-alasta. Luontotyyppi- ryhmien pinta-alat perustuvat pääosin Metsähallituksen biotooppiaineiston (SAKTI 2017) tietoihin sekä joihinkin julkais- tuihin lähteisiin (ks. osa 1, luku 5.8.2) ja asiantuntijatietoon. Osa tunturien dyyni- ja deflaatioalueiden pinta-alasta voi olla päällekkäinen tunturikoivikoiden tai tunturikankaiden kanssa ja kuvio- ja vuotomaiden pinta-ala tunturikankaiden kanssa. Luontotyyppiryhmä/-yhdistelmä Luontotyyppiryhmän luontotyyppien lukumäärä (kpl)* Pinta-ala (ha) Pinta-alan osuus (%) tunturiluontotyyppien pinta-alasta Pinta-alan osuus (%) tunturialueesta Tunturikoivikot 9 470 000 36,6 27,3 Erillismetsiköt 3 7 900 0,6 0,5 Tunturikangaspensaikot 3 18 000 1,4 1,0 Tunturikankaat 9 680 000 52,9 39,5 Tunturien heinäkankaat 2 25 000 1,9 1,5 Tunturiniityt 4 1 100 0,1 0,1 Lumenviipymät ja lumenpysymät 9 3 000 0,2 0,2 Kuviomaat ja vuotomaat 2 5 700 0,4 0,3 Routanummet 1 25 000 1,9 1,5 Tunturien dyyni- ja deflaatioalueet 1 11 000 0,9 0,6 Tunturikalliot ja -kivikot 8 39 000 3,0 2,3 Tunturien rotkolaaksot 1 ** Tunturien rotkot, kurut ja uomat 1 ** Yhteensä 53 1 285 700 100,0 74,7 *Sisältää vain alimpien arviointiyksiköiden lukumäärän, paitsi jos ryhmätaso on samalla alin arviointiyksikkö. Tällöin luonto- tyyppien lukumäärä on yksi. **Pinta-alaa ei arvioitu, sisältyy luontotyyppitason yksiköihin. esiintyviin sisävesityyppeihin. Tunturialueen ranta- luontotyyppejä ei tarkasteltu erikseen, vaan ne sisäl- lytettiin arvioituihin rantatyyppeihin. Kaikki tunturialueen kivennäismaiden puustoiset luontotyypit on luokiteltu ja arvioitu tunturiluontotyyp- pien yhteydessä. Sekä tunturialueella että sen ulkopuo- lella esiintyvien puustoisten luontotyyppien luokittelu poikkeaa näillä eri alueilla jonkin verran: esimerkiksi tunturialueen tulvametsät ja harjumetsien valorinteet sisältyvät erotettuihin tunturikoivikkotyyppeihin ja tunturikoivulehtojen luokittelu poikkeaa tunturialueen ulkopuolisten lehtojen luokittelusta. Nyt tunturialueelta erotettiin omina luontotyyppeinään myös erillismänni- köt ja -kuusikot sekä tunturihaavikot, jotka edellisessä arvioinnissa (Raunio ym. 2008) sisältyivät metsäluonto- tyyppeihin. Myös kaikki tunturialueen kalliot ja kivikot on luokiteltu ja arvioitu tunturiluontotyyppien yhtey- dessä. Tunturialueen ja sen ulkopuolisten kallioiden ja kivikoiden (luku 7) luokittelut poikkeavat jonkin verran toisistaan, eikä tunturialueen kivikoita ole luokiteltu alatyypeiksi esimerkiksi niiden syntytavan perusteella. Uusina luontotyyppeinä erotettiin nyt myös tunturien kiisupitoiset kalliot ja kivikot sekä tunturien rotkolaak- sojen ja tunturien rotkojen, kurujen ja uomien luonto- tyyppiyhdistelmät. Tunturiluontotyypit muodostavat melko hetero- geenisen ryhmän eritasoisia ja eri perustein rajattuja luontotyyppejä, luontotyyppiryhmiä tai luontotyyppi- yhdistelmiä. Tunturiluontotyypit on uhanalaisuuden 766 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Kuvatut ryhmätason yksiköt eivät välttämättä ole keske- nään samantasoisia, ja toisinaan ryhmätason yksiköistä on erotettu vielä alemman hierarkiatason ryhmiä. Jois- sakin tapauksissa alimman tason arvioidut yksiköt ovat samalla myös ryhmätason yksikköjä, kuten routanum- met ja tunturien dyyni- ja deflaatioalueet, joista etenkin ensin mainittuun sisältyy suurta vaihtelua. Myös mo- niin muihin, alimmalla tasolla kuvattuihin yksiköihin sisältyy paljon vaihtelua. Esimerkiksi variksenmarja- kankaat, vaivaiskoivukankaat ja mustikkakankaat ovat niin sanottuja kollektiivityyppejä, eikä niitä ole jaettu mantereisuus–mereisyys-vaihtelun perusteella alatyyp- peihin (kasvillisuustyyppeihin), vaan kyseinen vaihtelu sisältyy erotettuun luontotyyppiin ja on kuvattu sen maantieteellisenä vaihteluna. Pienimpiin yksiköihin on jaettu lumenviipymien luontotyypit, jotka vastaavat osin perinteisiä kasvillisuustyyppejä. Kaikkiaan arvioitiin 56 luontotyypin, luontotyyp- piryhmän tai luontotyyppiyhdistelmän uhanalaisuus. Näistä kaksi on luontotyyppiyhdistelmää (tunturien rotkolaaksot sekä tunturien rotkot, kurut ja uomat), kolme ryhmätason luontotyyppiä (tunturikoivikot, tunturikankaat ja lumenviipymät) ja 51 alimman tason luontotyyppiä. Tunturiluontotyypit sijaitsevat pääosin suojelu- ja erämaa-alueilla, joten esiintymätiedot perustuvat suurimmaksi osaksi Metsähallituksen biotooppiai- neistoon (SAKTI 2017). Lisäksi on käytetty asiantunti- jatietoa. Tunturiluontotyyppien esiintymistä kuvataan luontotyyppikohtaisilla kartoilla. Kartoilla on osoitet- tu ne 10 km x 10 km -esiintymisruudut, joiden alueella on luontotyypin tunnettuja esiintymiä. Kartat voivat olla osin puutteellisia, ja toisaalta ne voivat sisältää myös virheellisiä esiintymisruutuja, koska erotettuja luontotyyppejä kuvaavien hakuehtojen laatiminen bio- tooppiaineistosta ei kaikilta osin ollut yksiselitteistä. Näin ollen esitetyt luontotyyppien esiintymisalueet ovat suuntaa-antavia, eivätkä kartat tehdyistä tarkis- tuksista huolimatta välttämättä vastaa täysin luon- totyyppien todellista esiintymiskuvaa. Kaikista tun- turiluontotyypeistä, joitakin lumenviipymätyyppejä lukuun ottamatta, on esitetty oma esiintymiskarttansa. Luontotyyppien esiintymistä on joissakin tapauksissa kerrottu tarkemmin. Paikannimistä on käytetty ensisi- jaisesti suomenkielisiä nimiä, mutta niiden puuttuessa peruskartoilla esitettyjä saamenkielisiä nimiä (Maas- totietokanta 2016). Myös luontotyyppien pinta-alojen määrittely pe- rustui pääosin Metsähallituksen biotooppiaineistoon (SAKTI 2017), Käsivarren suurtunturien alueella myös Eurolan ym. (2003) keräämään tutkimusaineistoon. Tä- män lisäksi on hyödynnetty lukuisia julkaistuja tutki- muksia sekä julkaisemattomia aineistoja, joista on ker- rottu tarkemmin loppuraportin ensimmäisessä osassa (osa 1, luku 5.8.2). Esitetyt pinta-alat ovat suuntaa-an- tavia arvioita, ja luontotyyppien todellinen ala voi olla esitettyjä arvioita suurempi tai pienempi. Tunturiluontotyyppien luokittelun tarkemmat peri- aatteet, uhanalaisuusarvioinnin toteutus, karttojen tuot- taminen sekä arvioihin käytetyt aineistot ja asiantuntija- arvion osuus on esitelty tarkemmin loppuraportin ensimmäisessä osassa (osa 1, luku 5.8) yhdessä uhan- alaisuusarvioinnin tulosyhteenvedon ja toimenpide- ehdotusten kanssa. T01 Tunturikoivikot Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa VU (VU–EN) A2a, CD1, CD3 – Etelä-Suomi Pohjois-Suomi VU (VU–EN) A2a, CD1, CD3 – Luonnehdinta: Suomen tunturikoivikot edustavat pohjoisia oroboreaalisia metsiä, joissa tunturikoivu (Betula pubescens subsp. czerepanovii) on pääpuulaji. Tunturikoivikoiksi luetaan tässä yhteydessä ne kiven- näismailla olevat alueet, joilla tunturikoivun korkeus on vähintään kaksi metriä, puuston latvuspeittävyys on vähintään 10 % ja tunturikoivun osuus latvuspeit- tävyydestä on vähintään 70 %. Tunturikoivikoissa voi tunturikoivun seassa olla yksittäispuina tai puuryhmi- nä haapaa (Populus tremula), pihlajaa (Sorbus aucuparia), raitaa (Salix caprea), lehtotuomea (Prunus padus) ja puu- maista oudanmustuvapajua (Salix myrsinifolia subsp. borealis) sekä havumetsänrajan lähettyvillä myös mäntyä (Pinus sylvestris). Luontotyypin luonnehdinta perustuu pääosin edellisessä luontotyyppien uhan- alaisuusarvioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitettyyn kuvaukseen. Tunturikoivulla on monia ominaisuuksia, jotka mahdollistavat sen menestymisen ankarissakin olo- suhteissa. Näitä ovat muun muassa taipumus moni- runkoisuuteen, hyvä vesomiskyky, katkeroaineisiin perustuva puolustus kasvinsyöjiä vastaan, hyvä pak- kasenkestävyys ja kuivuudensieto sekä kyky yhteyttää kuoressa olevan lehtivihreän avulla. Lisäksi tunturi- koivun kasvupaikkavaatimukset ovat varsin väljät, ja siementuottoon se tarvitsee havupuita alhaisemman lämpösumman. Tunturikoivun ominaisuudet johtu- vat ainakin osittain siitä, että se on syntynyt hies- ja vaivaiskoivun (B. pubescens, B. nana) risteytymisen tuloksena. Tämä voidaan nähdä lajin kasvutavan li- säksi muun muassa lehden muodossa ja rakenteessa sekä yksilökohtaisena ruskavärityksenä, jossa voi ol- la hieskoivun keltaisen lisäksi vaivaiskoivun punaa. Suurilmasto ja maaperä vaikuttavat tunturikoivikon latvuskorkeuteen huomattavasti. Tunturikoivikot ryhmitellään tässä kuiviin ja kui- vahkoihin, tuoreisiin sekä lehtomaisiin koivikoihin ja tunturikoivulehtoihin. Ryhmitys ei liity pelkästään maaperätekijöihin, vaan myös ilmasto-olosuhteisiin, sillä kuivat tunturikoivikot lähes puuttuvat mereisiltä alueilta, tuoreet koivikot puolestaan mantereisilta alu- eilta. Tunturikoivikot vallitsevat Tunturi-Lapissa (Hä- met-Ahti 1963), mutta niitä tavataan myös Metsä-Lapin sekä vähäisessä määrin Peräpohjolan tuntureilla. Jotkin tuoreet ja sitä ravinteisemmat tunturikoivikkotyypit esiintyvät lähinnä Enontekiöllä Käsivarren luoteisim- massa osassa, jossa ilmasto-olosuhteet ovat Suomessa 767Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit kaikkein mereisimmät. Nämä alueet voidaankin lukea Vuono-Lappiin (mm. Eurola 1999), jonka pääalue on me- reisessä Pohjois-Norjassa. Kalela (1961) ja Hämet-Ahti (1963) lukevat Käsivarren pohjoisimman alueen vielä Tunturi-Lappiin, jossa mereiset luontotyypit esiintyvät yksittäisinä ääriesiintyminä. Maantieteellinen vaihtelu: Suomen tunturikoivikot kuuluvat pohjoisoroboreaaliseen vyöhykkeeseen. Il- maston mantereisuus–mereisyys-vaihtelun mukai- sessa lohkojaossa tunturikoivikkomme sijaitsevat pääosin mantereisessa (C1) tai indifferentissä (OC) lohkossa (Ahti ym. 1968; Haapasaari 1988; Oksanen ja Virtanen 1995). Kilpisjärven seudulla ja Inarin Lapin pohjoisosissa Tenon laaksossa sekä ainakin Kaldoai- vin ja Vätsärin erämaiden pohjoisosissa ilmastossa on lievää mereisyyttä (O1) (Kauhanen 2004; Tynys 2000), ja metsäkasvillisuutta leimaa ruohokanukan (Cornus suecica) yleisyys, jopa runsaus. Tunturikoivuvyöhyk- keen yläraja on Utsjoella noin 200–300  m, Lapin si- sämaatuntureilla 450–500 m ja Kilpisjärven alueella 600–700 m mpy. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Tunturikoivi- kot liittyvät ylärajallaan yksittäispuiden, puuryhmien, harmaapajujen (tunturipaju Salix glauca, pohjanpaju S. lapponum, villapaju S. lanata) ja tunturikankaiden lei- maamaan hemioroarktiseen vyöhykkeeseen. Raja on mutkitteleva maaston topografian ja kivikkokielekkei- den takia. Alarajallaan ne liittyvät tunturikoivu-män- tyvyöhykkeen kautta mäntymetsiin. Tunturikoivikot Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Asiantuntijatieto Esiintyminen: Tunturikoivikoita esiintyy laajalti Tun- turi- ja Metsä-Lapissa sekä Peräpohjolan tuntureilla. Luontotyypin kokonaispinta-ala on vajaa 470  000 ha (SAKTI 2017). Pinta-ala ei sisällä tunturi- ja hallamit- tarin (Epirrita autumnata, Operophtera brumata) tuhojen seurauksena 1960- ja 2000-luvuilla kuolleita koivikoita. Tunturikoivikot kattavat reilun neljänneksen tunturi- alueen kokonaisalasta. Uhanalaistumisen syyt: Porojen laidunnuspaineen ja ilmastonmuutoksen yhteisvaikutus (Lp & Im 3), porojen aiheuttama voimakas laidunnuspaine (Lp 3), ilmaston- muutos (Im 2). Uhkatekijät: Porojen laidunnuspaineen ja ilmaston- muutoksen yhteisvaikutus (Lp & Im 3), porojen aiheut- tama voimakas laidunnuspaine (Lp 3), ilmastonmuutos (Im 2), kuluminen (Ku 1), rakentaminen (R 1). Porolaidunnus vaikuttaa luontotyyppiin pääosin kielteisesti, ilmastonmuutos sekä kielteisesti että myön- teisesti. Voimakkaan kesälaidunnuspaineen vaikutuk- sesta tunturikoivun uudistuminen heikkenee tai estyy kokonaan ja koivikoiden rakenne kärsii. Jäkäläisillä tyypeillä laidunnus ja tallaus vaikuttavat jäkälikköjen tilaan heikentävästi. Lehtomaisissa tunturikoivikoissa ja tunturikoivulehdoissa kohtuullinen laidunnus voi sen sijaan vaikuttaa myönteisesti monipuolistaen ruo- holajistoa. Ilmastonmuutoksen seurauksena tunturi- ja hal- lamittarituhot lisääntyvät, ja ilmaston lämmetessä mänty voi levittäytyä luontotyypin esiintymisalueelle. Laidunnus voimistaa ilmastonmuutoksen kielteisiä vai- kutuksia, koska voimakkaan kesälaidunnuksen alueil- la tunturikoivikot eivät toivu kunnolla mittarituhojen jäljiltä. Näin ollen ilmastonmuutoksen ja laidunnuksen yhteisvaikutus on suurempi uhka kuin mainitut uh- kat erikseen. Ilmaston lämpeneminen lisää koivikoi- den kasvua ja voi johtaa koivumetsänrajan nousuun ylemmäs tuntureilla, mutta kesälaidunalueilla tuntu- rikoivun levittäytyminen estyy. Tunturikoivulehtojen ja lehtomaisten tunturikoivikoiden toipumiskyky sekä mittarituhoista että voimakkaan porolaidunnuksen ai- heuttamista muutoksista on parempi kuin tuoreilla ja etenkin kuivilla ja kuivahkoilla tyypeillä. Romahtamisen kuvaus: Luontotyyppi katsotaan ro- mahtaneeksi, jos tunturikoivun uudistuminen heiken- tyy tai sen määrä vähenee siten, etteivät esiintymät enää luokitu tunturikoivikoiksi. Luontotyyppi katsotaan ro- mahtaneeksi myös, jos sille luonteenomainen kasvilli- suus ja lajisto puuttuvat. Arvioinnin perusteet: Tunturikoivikot arvioitiin vaa- rantuneeksi (VU) luontotyypiksi tulevan 50 vuoden ai- kana ennustetun määrän vähenemisen (A2a) sekä jo ta- pahtuneen laadun heikentymisen vuoksi (CD1 & CD3). Luontotyypin määrän kehitystä viimeisen 50 vuoden aikana tarkasteltiin Metsähallituksen biotooppiaineis- ton (SAKTI 2017) ja satelliittikuvista tulkittujen mit- tarituhoalueiden laajuuden perusteella (ks. kuvasarja kehityksestä loppuraportin 1. osan luvussa 5.8.3.1). 1960-luvun tunturimittarin massaesiintymisen seurauk- sena pysyvästi tuhoutuneita tunturikoivikoita, nykyisin niin sanottua sekundääripaljakkaa, on lähes 104 000 ha. Tuoreempia, 2000-luvulla hallamittarin tuhon kohteina useampana peräkkäisenä vuonna olleita, tuhoutuneita tunturikoivikoita on noin 20 000 ha (osa 1, taulukko 5.29). Nämä sijaitsevat pääosin Kaldoaivin erämaa-alueella. Kaikkiaan tiedossa olevien tuhoutuneiden koivikoiden osuus on 21 % luontotyypin 1960-luvun pinta-alasta. Tä- män perusteella luontotyypin vähenemisen arvioitiin olleen välillä 20–30 %, mikä vastaa luokkaa silmälläpi- dettävä (A1: NT). Syksyllä 2017 havaittiin lisäksi Muotkatunturilla hal- lamittarin tuhoja noin 3 500 ha:n alalla. Alue on tähän mennessä eteläisin tiedossa oleva hallamittarituho, mi- kä osoittanee lajin levittäytyvän yhä etelämmäs ilmas- 768 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 tonmuutoksen edetessä. Kyseiset tuhoalueet luetaan vielä koivikoksi, mutta laadultaan heikentyneiksi. Tunturikoivikoiden määrän kehitystä tulevan 50 vuo- den aikana arvioitiin männyn leviämistä ennustavan mallinnuksen (osa 1, kuva 5.118, taulukko 5.30) perus- teella. Lisäksi tarkasteltiin luontotyypin esiintymien sijoittumista talvi-, kesä- ja ympärivuotisille laiduna- lueille (osa 1, taulukko 5.33), mikä vaikuttaa esiintymien toipumiseen tulevista mittarien massaesiintymistä. Ilmaston lämpenemisen seurauksena mittarituhot hy- vin todennäköisesti jatkuvat tai jopa lisääntyvät, mihin viittaa esimerkiksi edellä kuvattu hallamittarin levittäy- tyminen etelämmäksi. Tunturikoivikoiden toipumiseen vaikuttaa kasvupaikan ravinteisuus: lehtomaiset tun- turikoivikot ja tunturikoivulehdot toipuvat parhaiten mittarien massaesiintymisistä. Tunturikoivikoista val- taosa on kuitenkin kuivia ja kuivahkoja tyyppejä, joiden toipumiskyky on heikompi. Tunturikoivikoista 56 % sijaitsee kesälaidunalueilla, 35 % ympärivuotisilla laidunalueilla ja 9 % talvilai- dunalueilla. On oletettavaa, että mittarituhojen sekä voimakkaana jatkuvan kesälaidunnuksen yhteisvai- kutuksen seurauksena luontotyypin määrä vähenee seuraavan 50 vuoden aikana, vaikkakaan laidunnus- paineessa ja laidunkierrossa tapahtuvat muutokset eivät kyseisellä aikajänteellä ole hyvin ennustettavis- sa. Luontotyypin pinta-alasta 57 % sijaitsee männyn leviämiselle herkällä alueella, jonne mänty kykenisi ennusteen mukaan levittäytymään vain 0,5 °C kor- keamman heinäkuun keskilämpötilan seurauksena. Jos heinäkuun keskilämpötila nousisi 0,7 °C, männyn leviämiselle altis alue kattaisi lähes 70 % luontotyy- pin alasta (osa 1, taulukko 5.30). Tunturikoivikoiden tulevaisuudennäkymät ovat ilmastonmuutoksen ja voimakkaan laidunnuspaineen puristuksessa melko heikot. Varovaisenkin arvion mukaan tunturikoivi- koiden määrä tulee vähenemään noin 30 % lämpötilan noustessa ja männyn vallatessa alaa. Ilmastonmuutok- sen seurauksena lisääntyvät mittarien massaesiinty- mät ja voimakas laidunnuspaine etenkin kesälaidu- nalueilla heikentävät tai estävät koivikoiden uudistu- mista ja levittäytymistä ylöspäin tunturien rinteillä. Luontotyyppi arvioitiin tulevan 50 vuoden aikana tapahtuvaksi ennustetun määrän muutoksen perus- teella vaarantuneeksi (A2a: VU, vaihteluväli NT–EN). Luontotyypin määrän muutosta vuodesta 1750 ei pys- tytty arvioimaan, joten se on A3-kriteerin perusteella puutteellisesti tunnettu (A3: DD). Tunturikoivikot on yleinen ja laaja-alainen luonto- tyyppi, ja sen levinneisyysalue (90 000 km2) ja esiintymi- salue (353 ruutua) ovat niin suuret, että luontotyyppi on niiden perusteella säilyvä (B1 & B2: LC). Luontotyyppi on säilyvä (LC) myös B3-kriteerin perusteella. Tunturikoivikoiden laadun muutosta tarkasteltiin tähän ryhmätason tyyppiin kuuluvien luontotyyp- pien laatukriteerien antamien uhanalaisuusluokkien pinta-alapainotettuna keskiarvona. Eri tunturikoi- vikkotyypeillä on käytetty laadun arvioinnissa eri menetelmiä: jäkäläbiomassan muutosta (T01.01.01), laidunaluetarkastelua (T01.01.02, T01.01.03, T01.03.01) sekä laatutaulukkoa (T01.02.01–T01.02.03, T01.03.02, T01.03.03) (osa 1, luku 5.8.3.3). Sekä viimeisen 50 vuo- den aikana että pidemmällä aikavälillä (vuodesta 1750) tapahtuneen laatumuutoksen arvioitiin vastaa- van uhanalaisuusluokkaa vaarantunut (CD1 & CD3: VU). Pinta-alapainotettuihin laatutuloksiin vaikuttaa merkittävimmin yleisimmän tunturikoivikkotyypin eli variksenmarja-jäkälä-seinäsammaltyypin laadun kehitys, sillä kyseisen tyypin osuus on noin 70 % kai- kista tunturikoivikoista. Ympärivuotinen ja etenkin kesälaidunnus vaikut- tavat tunturikoivikoiden puuston rakenteeseen: porot syövät koivujen taimia ja vesoja, minkä seurauksena koivikot muuttuvat avoimemmiksi ja puut yleisilmeel- tään omenapuumaisiksi. Voimakkaan kesälaidunnuk- sen alueilla koivikoiden tuottavuus ja tiheys alenevat, niiden pituusjakauma ja ikärakenne muuttuvat, ja koi- vikon uudistuminen voi estyä kokonaan. Vaikka sie- mentaimia kehittyisikin runsaasti, ne eivät pääse va- kiintumaan jatkuvan ja voimakkaan porolaidunnuksen alueella (Helle 1980; Helle ym. 1998; Herder ja Niemelä 2003; Kumpula ja Virtanen 2007). Jäkälikköjen kulumiseen laidunnus vaikuttaa erityi- sesti luontaisesti jäkäläisissä kuivissa ja kuivahkoissa tunturikoivikoissa. Voimakkaan laidunnuspaineen vuoksi jäkälälaidunten kunnon on arvioitu heikenty- neen koko 1900-luvun ajan, mutta erityisesti 1970-lu- vun jälkeen jäkäliköiden kuluminen on ollut selvää, ja heikentyminen on jatkunut myös 1990-luvun jälkeen (Kumpula ym. 2009; 2014a) Laidunnuksen ohella myös lämpötilan nousu ilmastonmuutoksen seurauksena saattaa olla jäkälille haitallista (esim. Lang ym. 2012). Jäkälikköjen kulumisen lisäksi jäkälälajien runsaus- suhteet muuttuvat pensasmaisten jäkälien vähentyessä. Voimakas kulutus lisää myös kasvittoman maanpinnan osuutta ja aiheuttaa humuskerroksen ohenemista. Po- rot syövät myös koivun runkojen epifyyttijäkäliä. Sen sijaan ravinteisilla koivikkotyypeillä, kuten tunturien suurruoholehdoissa, kohtuullinen laidunnus voi vai- kuttaa myönteisesti monipuolistaen ruoholajistoa. Tu- levaisuudessa tunturikoivikoiden laatuun vaikuttavat edelleen laidunnuspaine ja kasvavassa määrin myös ilmastonmuutos sekä näiden yhteisvaikutus. Laaja-alai- simmilla tunturikoivikkotyypeillä laadun tulevan 50 vuoden aikana tapahtuvaa kehitystä ei arvioitu, joten se jätettiin arvioimatta myös tunturikoivikoiden ryh- mätasolla (CD2a: NE). Luokkamuutoksen syyt: Menetelmän muutos, aito muutos, tiedon kasvu. Kehityssuunta: Heikkenevä. Ilmastonmuutoksen seu- rauksena mittarituhot lisääntyvät ja mänty voi levit- täytyä tunturikoivikoiden esiintymisalueelle. Voimak- kaana jatkuva kesäaikainen laidunnuspaine heikentää tunturikoivikon uudistumista ja levittäytymistä sekä jäkälikköjen tilaa. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy tuntu- rikoivulehtoja lukuun ottamatta luontodirektiivin luon- totyyppiin tunturikoivikot (9040). Tunturikoivulehdot sisältyvät luontodirektiivin luontotyypin lehdot (9050). Vastuuluontotyypit: Kuivin tunturikoivikkotyyppi, variksenmarja-jäkälä-tunturikoivikot on vastuuluonto- tyyppi. 769Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit T01.01 Kuivat ja kuivahkot tunturikoivikot Kuiviin ja kuivahkoihin tunturikoivikoihin luetaan variksenmarja-jäkälä-tunturikoivikot, variksenmar- ja-jäkälä-seinäsammal-tunturikoivikot ja variksen- marja-mustikka-tunturikoivikot. Niiden esiintymis- alueet ovat laajoja ja kattavat lähes koko tunturialueen lukuun ottamatta kaikkein eteläisimpiä erillistuntu- reita. Esiintyminen kuitenkin painottuu mantereiselle alueelle. Kuivien ja kuivahkojen tunturikoivikoiden kokonaispinta-ala on 460  000 ha eli 98 % kaikkien tunturikoivikoiden pinta-alasta. Nimensä mukaisesti variksenmarja-jäkälä-tunturikoivikot ja variksenmar- ja-jäkälä-seinäsammal-tunturikoivikot ovat jäkäläisiä luontotyyppejä. Variksenmarja-mustikka-tunturikoivi- kot ovat pohjakerrokseltaan sammalvaltaisia. Tunturi- alueella mustikka ei ilmennä kasvupaikan tuoreutta. T01.01.01 Variksenmarja-jäkälä-tunturikoivikot Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa CR D1 – Etelä-Suomi Pohjois-Suomi CR D1 – Humuskerros on parin senttimetrin vahvuinen. Myös deflaatiopintoja eli paljaan maan laikkuja esiintyy. Rin- teen suunta ei juuri vaikuta luontotyypin esiintymiseen. Puuston kokonaislatvuspeittävyys on keskimää- rin 20–30 %. Tunturikoivut (Betula pubescens subsp. czerepanovii) esiintyvät monirunkoisina ryhminä, joiden keskikorkeus on noin 3 m (2–5 m). Harvassa pensas- kerroksessa tavataan katajaa (Juniperus communis), ete- läisimmillä alueilla myös kangaspajua (Salix bebbiana). Kenttäkerroskasvillisuus on mosaiikkimaisina laikkui- na ja sen peittävyys on jopa 40–50 %. Varvut ovat yleen- sä puuryhmien ympärillä ja jäkälät välipaikoissa. Kent- täkerros koostuu lähinnä variksenmarjasta (Empetrum nigrum) ja vaivaiskoivusta (Betula nana), joiden seas- sa on yleisesti tunturikurjenkanervaa (Phyllodoce caerulea), mustikkaa (Vaccinium myrtillus) ja puolukkaa (V. vitis-idaea). Muita tavallisia lajeja ovat metsälauha (Avenella flexuosa), lampaannata (Festuca ovina), lapin- kastikka (Calamagrostis lapponica), kultapiisku (Solidago virgaurea), metsätähti (Lysimachia europaea) ja lapinkuusio (Pedicularis lapponica). Tunturilajeista esiintyy etenkin tunturivihvilää (Juncus trifidus) ja tunturisaraa (Carex bigelowii). Myös pohjakerros on mosaiikkimainen ja sii- nä vallitsevat jäkälät, erityisesti poronjäkälät (Cladonia spp.). Jäkälien peittävyys on noin 40–50 %. Sammalten peittävyys on alle 20 %, ja tyypillisimpiä lajeja ovat met- säkerrossammal (Hylocomium splendens) ja seinäsammal (Pleurozium schreberi). Lajistossa voi aarin alueella olla noin 10 putkilokasvia sekä 20 sammalta ja jäkälää. Luontotyypin luonnontilaa on muuttanut erityises- ti voimakas porolaidunnus, jonka seurauksena eten- kin poronjäkälät ovat vähentyneet, kenttäkerroslajisto köyhtynyt ja tunturikoivun uudistuminen heikentynyt tai estynyt. Tämän vuoksi nykyesiintymät eivät pää- sääntöisesti edusta edellä kuvattua luonnontilaista esiintymää (ks. Arvioinnin perusteet). Myös tunturi- ja hallamittarin (Epirrita autumnata, Operophtera brumata) toukkien aiheuttama tunturikoivun lehtien syönti muuttaa tunturikoivikoiden luonnontilaa. Maantieteellinen vaihtelu: Variksenmarja-jäkälä-tun- turikoivikoista on olemassa mustikkavariantti, jota esiintyy Tunturi-Lapin eteläosassa ja puolukkavariantti, jota esiintyy suojaisissa laaksoissa Tunturi-Lapin etelä- osassa lähellä mäntymetsävyöhykkeen pohjoisrajaa tai erillisten pohjoisten mäntymetsäalueiden läheisyydes- sä. (Hämet-Ahti 1963) Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Luontotyyppi liittyy läheisesti variksenmarja-jäkälä-seinäsammal- tunturikoivikoihin. Påhlsson (1998) ei ole erotellut näitä kahta tyyppiä toisistaan. Metsätyyppien perussarjassa (Kalliola 1973) vastaava tyyppi Metsä-Lapin havumet- säalueella on jäkälätyyppi (Cladina-tyyppi, ClT). Tun- turikangastyypeissä vastaava tyyppi on variksenmar- ja-jäkäläkankaat (Empetrum-Lichenes-tyyppi, ELiT). Esiintyminen: Variksenmarja-jäkälä-tunturikoivikoi- den esiintymät painottuvat Tunturi- ja Metsä-Lapin lievästi mantereisille alueille. Luontotyyppi on yleisin Itä-Enontekiön (mm. Pöyrisjärvi), Inarin ja Etelä-Uts- joen hiekkakankailla. Variksenmarja-jäkälä-tunturikoi- vikoiden kokonaispinta-ala on lähes 30 000 ha (SAKTI 2017). Pinta-ala on edellisessä arvioinnissa (Norokorpi Lätäseno, Käsivarren erämaa-alue, Enontekiö. Kuva: Arto Saikkonen Luonnehdinta: Variksenmarja-jäkälä-tunturikoivikot (subalpiininen Empetrum-Lichenes-tyyppi, sELiT) on kuivin ja vähäravinteisin tunturikoivikkotyyppi. Luon- totyypin luonnehdinta perustuu pääosin edellisessä luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitettyyn, Hämet-Ahdin (1963) tutkimukseen perustuvaan kuvaukseen. Luontotyypin esiintymät sijaitsevat tyypillisesti mui- ta tunturikoivikkotyyppejä ylemmillä korkeusvyöhyk- keillä, yleensä suhteellisen kuivilla, avoimilla ja tuulille alttiilla mailla, joilla lumipeite on ohut ja maalaji hiekkaa tai soramoreenia. Luontotyyppiin sisältyvät myös liik- kumattomille dyynialueille syntyneet tunturikoivikot. 770 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 ym. 2008) esitettyä alaa huomattavasti pienempi, sillä tarkentuneen tiedon perusteella luontotyypin esiinty- miä pystyttiin hakemaan Metsähallituksen biotooppiai- neistosta luotettavampien hakuehtojen mukaisesti. Uhanalaistumisen syyt: Porojen laidunnuspaineen ja ilmastonmuutoksen yhteisvaikutus (Lp & Im 3), porojen aiheuttama voimakas laidunnuspaine (Lp 3), ilmaston- muutos (Im 2). Uhkatekijät: Porojen laidunnuspaineen ja ilmastonmuu- toksen yhteisvaikutus (Lp & Im 3), porojen aiheuttama voimakas laidunnuspaine (Lp 3), ilmastonmuutos (Im 2). Porolaidunnus vaikuttaa luontotyyppiin kielteisesti, ilmastonmuutos sekä kielteisesti että myönteisesti. Voi- makkaan laidunnuspaineen vaikutuksesta tunturikoi- vun uudistuminen heikkenee tai estyy ja koivikoiden rakenne kärsii. Laidunnuksen ja tallauksen vaikutuk- sesta myös jäkälikköjen tila heikkenee jäkäläbiomassan vähetessä. Ilmastonmuutoksen seurauksena tunturi- ja hallamittarituhot lisääntyvät ja ilmaston lämmetessä mänty (Pinus sylvestris) voi levittäytyä luontotyypin esiintymisalueelle. Laidunnus voimistaa ilmastonmuu- toksen kielteisiä vaikutuksia, koska tunturikoivikot ei- vät toivu kunnolla mittarituhojen jäljiltä voimakkaan kesälaidunnuksen vaikutuksessa olevilla alueilla. Näin ollen ilmastonmuutoksen ja laidunnuksen yhteisvaiku- tuksessa uhka on suurempi kuin mainitut uhkat erik- seen. Ilmaston lämpeneminen lisää koivikoiden kasvua ja voi johtaa koivumetsänrajan nousuun ylemmäs tun- tureilla, mutta kesälaidunalueilla tunturikoivun levit- täytyminen estyy. Kuivan koivikkotyypin toipuminen mittarituhoista on heikompaa kuin tuoreemmilla tyy- peillä. Romahtamisen kuvaus: Luontotyyppi katsotaan ro- mahtaneeksi, jos tunturikoivun uudistuminen heiken- tyy tai sen määrä vähenee niin, etteivät esiintymät enää luokitu tunturikoivikoiksi. Laadullisesti luontotyyppi on romahtanut myös silloin, kun jäkäläbiomassaa on sen esiintymissä jäljellä keskimäärin enintään 10 kg/ha. Tämä vastaa tilannetta, jossa jäkälikkö on niin kulunut, että siitä on jäljellä vain pientä jäkälämurua harvaksel- taan. Jäkälikkö voi palautua, mutta laiduntamattomana- kin sen uudistuminen kestää vuosikymmeniä. Arvioinnin perusteet: Variksenmarja-jäkälä-tuntu- rikoivikot arvioitiin äärimmäisen uhanalaiseksi (CR) luontotyypiksi jo tapahtuneen bioottisen laadun heik- kenemisen vuoksi (D1). Luontotyypin määrän kehitystä viimeisen 50 vuo- den aikana tarkasteltiin Metsähallituksen biotooppiai- neiston (SAKTI 2017) ja satelliittikuvista tulkittujen mittarituhoalueiden laajuuden perusteella. 1960-luvun tunturimittarin massaesiintymisen seurauksena py- syvästi tuhoutuneita variksenmarja-jäkälätyypin tun- turikoivikoita, nykyisin niin sanottua sekundääripal- jakkaa, on lähes 24  000 ha. Tuoreempia, 2000-luvulla hallamittarin tuhon kohteina useampana peräkkäisenä vuonna olleita ja tuhoutuneita luontotyypin esiintymiä on runsas 300 ha lähinnä Pulmankijärven ja laajemmin Kaldoaivin alueella (osa 1, taulukko 5.29). Tiedossa ole- vien tuhoutuneiden koivikoiden osuus on noin 45 % luontotyypin 1960-luvun pinta-alasta, mikä vastaa uhan- alaisuusluokkaa vaarantunut (A1: VU). Variksenmarja-jäkälä-tunturikoivikot Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Asiantuntijatieto Variksenmarja-jäkälä-tunturikoivikoiden määrän kehitystä tulevan 50 vuoden aikana arvioitiin män- nyn leviämistä ennustavan mallinnuksen (osa 1, luku 5.8.3.1) perusteella. Lisäksi tarkasteltiin luontotyypin esiintymien sijoittumista talvi-, kesä- ja ympärivuo- tisille laidunalueille, mikä vaikuttaa esiintymien toipumiseen tulevista mittariperhosten massaesiin- tymisistä. On hyvin todennäköistä, että ilmaston lämpenemisen seurauksena mittarituhot jatkuvat ja kohdistuvat myös variksenmarja-jäkälä-tunturikoi- vikoihin. Tämän kuivimman tunturikoivikkotyypin toipumiskyky on muita koivikkotyyppejä heikompi. Luontotyypin nykyisestä pinta-alasta yli 45 % sijaitsee kesälaidunalueilla ja runsas puolet ympärivuotisilla laidunalueilla. On oletettavaa, että mittarituhojen sekä voimakkaana jatkuvan kesälaidunnuksen yhteisvai- kutuksen seurauksena luontotyypin määrä vähenee seuraavan 50 vuoden aikana, vaikkakaan laidunnus- paineessa ja laidunkierrossa tapahtuvat muutokset ei- vät kyseisellä aikajänteellä ole hyvin ennustettavissa. Luontotyypin pinta-alasta yli 60 % sijaitsee männyn leviämiselle herkällä alueella, jonne sen ennustetaan kykenevän leviämään vain 0,5 °C:n heinäkuun keski- lämpötilan nousun seurauksena. Jos heinäkuun kes- kilämpötila nousee 0,7 °C, männyn leviämiselle altis alue kattaisi 70 % luontotyypin alasta (osa 1, taulukko 5.30). Ilmaston lämpeneminen lisää myös koivikoiden kasvua ja voisi johtaa koivumetsänrajan nousuun, mut- ta kesälaidunalueilla tunturikoivun levittäytyminen estyy. Tunturikoivun levittäytymistä ylöspäin tuntu- rien rinteillä rajoittaa lisääntyvän mittarituhoriskin ja voimakkaan laidunnuksen lisäksi myös sopivien maa- peräolosuhteiden puuttuminen. Onkin todennäköistä, että tämän kuivimman tunturikoivikkotyypin määrä tulee vähenemään merkittävästi etenkin pidemmällä aikavälillä. Seuraavan 50 vuoden aikana luontotyypin määrän arvioidaan vähenevän vähintään 30 %, mikä vastaa uhanalaisuusluokkaa vaarantunut (A2a: VU, vaihteluväli NT–EN). Vaihteluväli kuvaa arvioon liit- tyvää epävarmuutta. Luontotyypin määrän muutosta vuodesta 1750 ei pystytty arvioimaan (A3: DD). 771Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit Variksenmarja-jäkälä-tunturikoivikoiden levinnei- syysalue (noin 63 000 km²) ja esiintymisalue (173 ruutua) ovat niin suuret, että luontotyyppi on niiden perusteella säilyvä (B1 & B2: LC). Luontotyyppi on säilyvä (LC) myös B3-kriteerin perusteella. Variksenmarja-jäkälä-tunturikoivikoiden bioottista laatua (kriteeri D) arvioitiin poronjäkälikköjen biomassa- muutosten (kg/ha) perusteella. Jäkäläbiomassaa voidaan käyttää tämän luontaisesti runsasjäkäläisen luontotyy- pin kokonaislaadun indikaattorina, sillä jäkäläbiomassan muutokset heijastuvat myös muihin luontotyypin tärkei- siin rakenteen ja toiminnan tekijöihin, kuten tunturikoi- vikon rakenteeseen ja uudistumiseen. Voimakas laidun- nuspaine vaikuttaa jäkälikköjen lisäksi haitallisesti myös tunturikoivuun, koska se on poron tärkeä kesäravinto- kasvi. Tieto jäkälikköjen laadusta 1960-luvulla perustuu Helteen (1980) esittämään karttaan, jossa paliskunnilta saatujen tietojen mukaan jäkälikköjen tila oli vuonna 1965 ”kohtalainen”, mikä tarkoittaa noin 3–3,5 cm kor- keaa jäkälikköä (Helle 1980). Laskentakaavan (Kumpula ym. 2014b) perusteella tämä vastaa jäkäläbiomassaa 950– 1 150 kg/ha, kun jäkälikön peittävyytenä käytetään noin 45 %:a (ks. myös osa 1, luku 5.8.4.2). VMI3:n yhteydes- sä toteutetussa laiduninventoinnissa (1951–1953; VMI3) Ylä-Lapin koivuvaltaisten jäkälä- ja puolukkatyyppien jäkäläbiomassa oli keskimäärin runsaat 2 000 kg/ha, ja on oletettavaa, että 1960-luvulle tultaessa jäkäläbiomassa on tästä jonkin verran pienentynyt. Arvioinnissa 1960-luvun vertailubiomassana sovittiin edellä mainittujen tietojen perusteella käytettäväksi 1 000 kg/ha. Porolaidunkomis- sioonin tietojen perusteella saatiin suuntaa-antava arvio jäkälikköjen historiallisesta laadusta vuodelta 1900 (Helle 1980). Jäkälikköjen tila oli tuolloin ”hyvä” ja se vastaa noin 5 cm:n korkuista jäkälikköä, joka jäkälikön 45 %:n keskimääräisellä peittävyydellä tuottaa laskentakaavan (Kumpula ym. 2014b) mukaan jäkäläbiomassaksi noin 2 000 kg/ha. Tahvosen ym. (2014) mukaan kyseinen bio- massa vastaa myös maksimituottoisen jäkälälaitumen biomassaa. Laiduntamattomana jäkäläbiomassa olisi huomattavasti tätä korkeampi, mutta 1750-luvun vertai- lukohtana laiduntamaton tila olisi epärealistinen, sillä poro ja tunturipeura ovat vaikuttaneet pohjoiseen tuntu- riluontoon jo satoja vuosia. Tarkastelussa päädyttiinkin käyttämään vuoden 1750 jäkäläbiomassan estimaattina 2 000 kg/ha. Arviot jäkälikköjen nykytilasta luontotyy- pin esiintymillä saatiin päällekkäistarkastelusta käyt- tämällä Luonnonvarakeskuksen laiduninventoinnin 2005–2008 tuloksista (Kumpula ym. 2009) interpoloituja alueellisesti kattavia jäkäläbiomassa-arvioita. Pinta-ala- osuudet erilaisille muutoksen suhteellisen vakavuuden luokille laskettiin suhteuttamalla nykyisiä biomassa-ar- vioita oletettuihin aikaisempiin vertailuarvoihin sekä romahdusarvoon (10 kg/ha). Tarkastelun perusteella jäkäläbiomassa on vähenty- nyt yli 80 %:lla luontotyypin pinta-alasta viimeisen 50 vuoden kuluessa. Muutoksen suhteellinen vakavuus ylittää 80 %, mikä vastaa uhanalaisuusluokkaa äärim- mäisen uhanalainen (D1: CR). Pidemmällä aikavälillä jäkäläbiomassan muutoksen suhteellinen vakavuus ylittää 90 % yli 80 %:lla pinta-alasta, mikä vastaa uhan- alaisuusluokkaa erittäin uhanalainen (D3: EN). Jäkäläbiomassan vähentyminen johtuu ennen muuta voimakkaasta laidunnuspaineesta kesä-, mutta myös ympärivuotisilla laidunalueilla. Myös lämpötilan nou- su saattaa olla jäkälille haitallista (Lang ym. 2012). Lai- dunnus kuluttaa karummilla luontotyypeillä monin paikoin voimakkaasti jäkäläpeitettä ja muuta kasvilli- suutta, ohentaa humuskerrosta ja kulutuksen jatkuessa voimakkaana altistaa maaperää eroosiolle. Laidunnus vaikuttaa myös tunturikoivikon rakenteeseen vähentä- mällä taimien, tyvivesojen ja puiden alaoksien määrää. Koivikoiden uudistuminen voi estyä kokonaan kesä- ja ympärivuotisilla laidunalueilla, joita on 98 % luontotyy- pin pinta-alasta. Erityisesti voimakas kesälaidunnus on vaikuttanut eniten tähän karuimpaan koivikkotyyppiin ja se on edelleen yhdessä ilmastonmuutoksen aiheutta- mien mittarituhojen ja männyn levittäytymisen kanssa erittäin merkittävä uhka. Luokkamuutoksen syyt: Menetelmän muutos, aito muutos, tiedon kasvu. Kehityssuunta: Heikkenevä. Ilmastonmuutoksen seu- rauksena mittarituhot lisääntyvät ja mänty voi levit- täytyä tunturikoivikoiden esiintymisalueelle. Voimak- kaana jatkuva kesäaikainen laidunnuspaine heikentää tunturikoivikon uudistumista ja levittäytymistä sekä jäkälikköjen tilaa. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- todirektiivin luontotyyppiin tunturikoivikot (9040). Vastuuluontotyypit: Variksenmarja-jäkälä-tunturikoivi- kot on vastuuluontotyyppi. T01.01.02 Variksenmarja-jäkälä-seinäsammal- tunturikoivikot Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa VU (NT–EN) A2a, CD1, CD3 – Etelä-Suomi Pohjois-Suomi VU (NT–EN) A2a, CD1, CD3 – Opukasjärvi, Kaldoaivin erämaa-alue, Utsjoki. Kuva: Saara Tynys 772 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Luonnehdinta: Variksenmarja-jäkälä-seinäsam- mal-tunturikoivikot (subalpiininen Empetrum-Liche- nes-Pleurozium-tyyppi, sELiPlT) esiintyvät variksen- marja-jäkälä-tunturikoivikoita laaja-alaisempina. Maa- laji tällä luontotyypillä on enimmäkseen hiekkamoree- nia ja humuskerros on 3–5 cm paksu. Variksenmarja-jä- kälä-seinäsammal-tunturikoivikoita esiintyy yleensä rinteillä, kun taas variksenmarja-jäkälä-tunturikoivikot vallitsevat kuivemmilla ja pienilmastoltaan äärevillä paikoilla. Luontotyypin luonnehdinta perustuu pääosin edellisessä luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitettyyn, Hämet-Ahdin (1963) tutkimukseen perustuvaan kuvaukseen. Puuston kokonaislatvuspeittävyys on keskimäärin 40 %. Monirunkoisten puuryhmien keskikorkeus on noin 4 m (3–6 m). Harvassa pensaskerroksessa on ka- tajaa (Juniperus communis) ja havumetsävyöhykkeen lä- heisyydessä kangaspajua (Salix bebbiana). Sekä kenttä- että pohjakerroslajisto esiintyy edellisen luontotyypin tavoin mosaiikkimaisina laikkuina. Pohjakerroksessa sammalet ovat jäkäliä runsaampia. Jäkälien peittä- vyys on 20–40 %. Variksenmarja (Empetrum nigrum) on kenttäkerroksen valtalaji, mutta myös mustikkaa (Vaccinium myrtillus) ja puolukkaa (V. vitis-idaea) on kohtalaisesti. Lisäksi juolukkaa (V. uliginosum) ja tun- turikurjenkanervaa (Phyllodoce caerulea) voi esiintyä. Mustikka on runsaampi paksulumisilla alueilla. Metsä- lauha (Avenella flexuosa), kultapiisku (Solidago virgaurea), metsätähti (Lysimachia europaea) ja lapinkastikka (Calamagrostis lapponica) ovat melko tavallisia. Heinien ja ruohojen yhteispeittävyys on alle 5 %. Pohjakerrok- sen valtasammal on seinäsammal (Pleurozium schreberi), jonka ohella esiintyy kynsisammalia (Dicranum spp.). Kokonaislajimäärä on suunnilleen sama kuin varik- senmarja-jäkälä-tunturikoivikoissa, mutta tunturila- jeja esiintyy niukemmin. Luontotyypin luonnontilaa ovat muuttaneet eri- tyisesti voimakas porolaidunnus, ilmastonmuutos ja niiden yhteisvaikutus. Edellä mainittujen tekijöiden seurauksena etenkin poronjäkälät ovat vähentyneet, kenttäkerroslajisto on köyhtynyt ja tunturikoivun uu- distuminen on heikentynyt tai estynyt. Tämän vuoksi nykyesiintymät eivät pääsääntöisesti edusta edellä ku- vattua hyvälaatuista esiintymää. Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Luontotyyppi on läheinen variksenmarja-jäkälä-tunturikoivikoille. Påhlsson (1998) ei ole erotellut näitä kahta tyyppiä toisis- taan. Metsätyyppien perussarjassa (Kalliola 1973) vas- taava tyyppi Metsä-Lapin havumetsäalueella on juoluk- ka-puolukka-variksenmarja-tyyppi (Uliginosum-Vac- cinium-Empetrum-tyyppi, UVET). Tunturikangastyy- peissä luontotyyppi vastaa variksenmarja-sammal-jä- käläkankaita (Empetrum-Dicranum-Lichenes-tyyppi, EDiLiT), jotka kuuluvat tässä raportissa kuvattuihin variksenmajakankaisiin. Esiintyminen: Variksenmarja-jäkälä-seinäsammal-tun- turikoivikot on yleisin tunturikoivikkotyypeistä. Sen pinta-ala kattaa noin 70 % tunturikoivikkojen koko- naisalasta ja sitä esiintyy laajasti eri tunturialueilla. Luontotyypin esiintymät sijaitsevat lievästi manterei- silla alueilla lähinnä Tunturi-Lapissa, mutta esiintymiä on myös Metsä-Lapissa. Peräpohjolassa luontotyypin esiintymiä on erillistuntureilla. Ilmastollisesti indiffe- renteillä ja lievästi mereisillä alueilla variksenmarja-jä- kälä-seinäsammal-tunturikoivikoita tavataan lähinnä kuivilla harjanteilla. Luontotyypin kokonaispinta-ala on noin 330 000 ha (SAKTI 2017). Se on edellisessä arvioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitettyä alaa selvästi suurempi, sillä tarken- tuneen tiedon ansiosta esiintymiä pystyttiin hakemaan Metsähallituksen biotooppiaineistosta luotettavampien hakuehtojen mukaisesti. Edellisessä arvioinnissa osa variksenmarja-jäkälä-tunturikoivikoihin luetuista ku- vioista luetaan nyt tähän luontotyyppiin. Uhanalaistumisen syyt: Porojen laidunnuspaineen ja ilmastonmuutoksen yhteisvaikutus (Lp & Im 3), porojen aiheuttama voimakas laidunnuspaine (Lp 3), ilmaston- muutos (Im 2). Uhkatekijät: Porojen laidunnuspaineen ja ilmastonmuu- toksen yhteisvaikutus (Lp & Im 3), porojen aiheuttama voimakas laidunnuspaine (Lp 3), ilmastonmuutos (Im 2). Porolaidunnus vaikuttaa luontotyyppiin kielteisesti, ilmastonmuutos sekä kielteisesti että myönteisesti. Voi- makkaan kesälaidunnuspaineen vaikutuksesta tunturi- koivun uudistuminen heikkenee tai estyy ja koivikoiden rakenne kärsii. Laidunnuksen ja tallauksen vaikutuk- sesta myös jäkälikköjen tila heikkenee jäkäläbiomassan vähetessä. Ilmastonmuutoksen seurauksena tunturi- ja hallamittarin (Epirrita autumnata, Operophtera brumata) aiheuttamat tuhot lisääntyvät ja ilmaston lämmetessä mänty (Pinus sylvestris) voi levittäytyä luontotyypin esiin- tymisalueelle. Laidunnus voimistaa ilmastonmuutoksen kielteisiä vaikutuksia, koska tunturikoivikot eivät toivu kunnolla mittarituhojen jäljiltä voimakkaan kesälaidun- nuksen vaikutuksessa olevilla alueilla. Näin ollen ilmas- tonmuutoksen ja laidunnuksen yhteisvaikutuksessa uh- ka on suurempi kuin mainitut uhkat erikseen. Ilmaston lämpeneminen lisää koivikoiden kasvua ja voi johtaa koivumetsänrajan nousuun ylemmäs tuntureilla, mutta kesälaidunalueilla tunturikoivun levittäytyminen estyy. Variksenmarja-jäkälä-seinäsammal-tunturikoivikot Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus 773Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit Romahtamisen kuvaus: Luontotyyppi katsotaan ro- mahtaneeksi, jos tunturikoivun uudistuminen heiken- tyy tai sen määrä vähenee niin, etteivät esiintymät enää luokitu tunturikoivikoiksi tai jos luontotyypille luon- teenomainen kasvillisuus ja lajisto puuttuvat. Arvioinnin perusteet: Variksenmarja-jäkälä-seinäsam- mal-tunturikoivikot arvioitiin vaarantuneeksi (VU) luontotyypiksi tulevan 50 vuoden aikana ennustetun määrän vähenemisen (A2a) sekä jo tapahtuneen laadun heikentymisen vuoksi (CD1 & CD3). Luontotyypin määrän kehitystä viimeisen 50 vuo- den aikana tarkasteltiin Metsähallituksen biotooppiai- neiston (SAKTI 2017) ja satelliittikuvilta tulkittujen mittarituhoalueiden laajuuden perusteella. 1960-luvun tunturimittarin massaesiintymisen seurauksena py- syvästi tuhoutuneita variksenmarja-jäkälä-seinäsam- maltyypin tunturikoivikoita, nykyisin niin sanottua sekundääripaljakkaa, on lähes 62  000 ha (osa 1, tau- lukko 5.29). Tuoreempia, 2000-luvulla hallamittarin useampana peräkkäisenä vuonna aiheuttamia pa- hoja tuhoja esiintyy noin 17  500 ha:lla luontotyypin pinta-alasta (osa 1, taulukko 5.29). Nämä sijaitsevat pääosin Kaldoaivin erämaa-alueella. Tiedossa olevien tuhoutuneiden koivikoiden osuus on yli 19 % luonto- tyypin 1960-luvun pinta-alasta. On oletettavaa, että hävinneiden koivikoiden määrä on jonkin verran tätä suurempi, joten luontotyyppi arvioitiin silmälläpidet- täväksi (A1: NT). Lisäksi syksyllä 2017 havaittiin Muot- katunturin alueella hallamittarin aiheuttamia tuhoja koivikoissa, joista noin 2  500 ha on variksenmarja- jäkälä-seinäsammal-tyypin tunturikoivikoita. Alue on tähän mennessä eteläisin tiedossa oleva hallamittarin aiheuttama tuhoalue, mikä osoittanee, että laji on il- mastonmuutoksen edetessä levittäytymässä yhä ete- lämmäs. Kyseiset tuhoalueet luetaan vielä koivikoiksi, mutta laadultaan heikentyneiksi. Variksenmarja-jäkälä-seinäsammal-tunturikoivikoi- den määrän kehitystä tulevan 50 vuoden aikana arvioitiin männyn leviämistä ennustavan mallinnuksen perusteel- la (osa 1, taulukko 5.30). Lisäksi tarkasteltiin luontotyypin esiintymien sijoittumista talvi-, kesä- ja ympärivuotisille laidunalueille (osa 1, taulukko 5.33), mikä vaikuttaa esiin- tymien toipumiseen tulevista mittarien massaesiintymi- sistä. On hyvin todennäköistä, että ilmaston lämpene- misen seurauksena mittarituhot jatkuvat ja kohdistuvat edelleen tähän yleisimpään tunturikoivikkotyyppiin. Myös edellä kuvattu hallamittarin levittäytyminen ete- lämmäs lisää luontotyypin esiintymien häviämisriskiä. Kuivahkoihin tunturikoivikoihin kuuluvan luontotyypin toipumiskyky on tuoreita ja lehtomaisia koivikoita selväs- ti heikompi. Luontotyypin nykyisestä pinta-alasta runsas puolet sijaitsee kesälaidunalueilla ja kolmannes ympäri- vuotisilla laidunalueilla. Oletettavasti mittarituhojen ja voimakkaana jatkuvan kesälaidunnuksen yhteisvaiku- tuksen seurauksena luontotyypin määrä vähenee seuraa- van 50 vuoden aikana, vaikkakaan laidunnuspaineessa ja laidunkierrossa tapahtuvat muutokset eivät kyseisellä aikajänteellä ole hyvin ennustettavissa. Luontotyypin pinta-alasta peräti 60 % sijaitsee männyn leviämiselle herkällä alueella, jonne männyn ennustetaan voivan levi- tä vain 0,5 °C:n heinäkuun keskilämpötilan nousun seu- rauksena. Jos heinäkuun keskilämpötila nousisi 0,7 °C, mallinnuksen mukaan männyn leviämiselle altis alue kattaisi 73 % luontotyypin alasta (osa 1, taulukko 5.30). Onkin oletettavaa, että tämän yleisimmän tunturikoi- vikkotyypin määrä tulee vähenemään merkittävästi etenkin pidemmällä aikavälillä. Seuraavan 50 vuoden aikana luontotyypin määrän arvioidaan vähenevän vä- hintään 30 %, mikä vastaa uhanalaisuusluokkaa vaaran- tunut (A2a: VU, vaihteluväli NT–EN). Vaihteluväli kuvaa arvioon liittyvää epävarmuutta. Luontotyypin määrän historiallista muutosta ei pystytty arvioimaan (A3: DD). Variksenmarja-jäkälä-seinäsammal-tunturikoivikot on yleisin ja runsain tunturikoivikkotyyppi, ja sen le- vinneisyysalue (yli 90 000 km²) ja esiintymisalue (335 ruutua) ovat niin suuret, että luontotyyppi on niiden perusteella säilyvä (B1 & B2: LC). Luontotyyppi on säi- lyvä (LC) myös B3-kriteerin perusteella. Variksenmarja-jäkälä-seinäsammal-tunturikoivikoi- den kokonaislaatua kuvaavana muuttujana käytettiin luontotyypin esiintymien jakautumista laidunalue- tyyppeihin eli kesä-, talvi- ja ympärivuotisille laidun- alueille (osa 1, tietolaatikko 5.12), sillä laidunnuksen vaikutukset tunturikoivikoihin vaihtelevat eri laidun- aluetyypeillä. Sekä ympärivuotinen että erityisesti ke- sälaidunnus heikentävät merkittävästi tai jopa estävät tunturikoivun uudistumista, muuttavat koivikon ra- kennetta sekä vähentävät etenkin poronjäkälien mää- rää. Eri laidunaluetyyppien osuudet 1960-luvulla ja vuonna 1750 määriteltiin asiantuntija-arviona (osa 1, tietolaatikko 5.12), nykytiedot eri paliskuntien laidun- kiertoalueista taas koottiin paliskuntien antamien tietojen perusteella Suomen ympäristökeskuksen ja Luonnonvarakeskuksen TOKAT-hankkeessa. Kukin laidunaluetyyppi pisteytettiin laadun osalta kahdella eri laskentatavalla. Ensimmäisessä tarkastelussa lasket- tiin kullakin laidunaluetyypillä sijaitsevien esiintymien jäkälikköjen jäkäläbiomassat Kumpulan ym. (2014a; 2014b) esittämää jäkäläbiomassakaavaa käyttäen, minkä jälkeen eri laidunaluetyyppien keskimääräiset jäkälä- biomassat muutettiin laatupisteiksi (osa 1, tietolaatikko 5.12). Toisessa tarkastelussa nykytilaa vastaavat laatupis- teet laskettiin kuten edellä, mutta myös jäkäläbiomassan todettu väheneminen pitkällä aikavälillä otettiin huo- mioon. 1960-luvun ja vuoden 1750 tarkasteluajankohtien jäkäläbiomassa-arvioina talvilaidunalueilla käytettiin vastaavia lähtötietoja kuin variksenmarja-jäkälä-tuntu- rikoivikoiden arvioinnissa (T01.01.01; Helle 1980; VMI3). Lisäksi otettiin huomioon ero variksenmarja-jäkälä- ja variksenmarja-jäkälä-seinäsammal-tunturikoivikoiden luontaisessa jäkäläisyydessä. Käytetystä menetelmästä, laidunaluetyyppijakaumasta ja laatupisteistä kerrotaan tarkemmin osan 1 luvussa 5.8.3.3 ja porojen laidunnuk- sesta ja laidunnuksessa tapahtuneista muutoksista ylei- semmin luvussa 5.8.4.2. Laidunaluetarkastelun perusteella variksenmar- ja-jäkälä-seinäsammal-tunturikoivikoiden laatumuu- toksen suhteelliseksi vakavuudeksi arvioitiin 20–60 % viimeisen 50 vuoden aikana ja 45–90 % vuoteen 1750 verrattuna. Tämän lisäksi on otettava huomioon mit- tariperhosten massaesiintymisten vaikutukset: mit- tarituhojen harsuunnuttamia variksenmarja-jäkälä- 774 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 seinäsammaltyypin koivikoita on noin 37 000 ha eli run- sas 10 % luontotyypin pinta-alasta. Laidunnuspaineen ja mittarituhojen aiheuttamien laatumuutosten vuoksi luontotyyppi arvioitiin sekä lyhyen että pidemmän ai- kavälin tarkastelussa vaarantuneeksi (CD1 & CD3: VU, vaihteluväli NT–EN). Luokkamuutoksen syyt: Menetelmän muutos, aito muutos, tiedon kasvu. Kehityssuunta: Heikkenevä. Ilmastonmuutoksen seu- rauksena mittarituhot lisääntyvät ja mänty voi levit- täytyä tunturikoivikoiden esiintymisalueelle. Voimak- kaana jatkuva kesäaikainen laidunnuspaine heikentää tunturikoivikon uudistumista ja levittäytymistä sekä jäkälikköjen tilaa. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- todirektiivin luontotyyppiin tunturikoivikot (9040). T01.01.03 Variksenmarja-mustikka-tunturikoivikot Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa VU (VU–EN) A2a, CD1, CD3 – Etelä-Suomi Pohjois-Suomi VU (VU–EN) A2a, CD1, CD3 – Luonnehdinta: Variksenmarja-mustikka-tunturikoivi- koita (subalpiininen Empetrum-Myrtillus-tyyppi, sEMT) esiintyy tavallisesti loivilla rinteillä, laaksojen pohjissa ja suojaisissa painanteissa. Luontotyypin luonnehdinta pe- rustuu pääosin edellisessä luontotyyppien uhanalaisuus- arvioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitettyyn, Hämet-Ah- din (1963) tutkimukseen perustuvaan kuvaukseen. Luontotyypin maalaji on moreenia ja humuksen paksuus on 3–4 cm. Puuston kokonaislatvuspeittävyys on 30–60 %. Puuryhmien keskikorkeus on noin 5 m (3–7 m). Sekapuuna voi olla haapaa (Populus tremula). Pensaskerroksessa on katajaa (Juniperus communis), vai- vaiskoivua (Betula nana), haapaa ja kangaspajua (Salix bebbiana). Kenttäkerros ei ole selvästi mosaiikkimaisina laikkuina kuten kuivemmilla tyypeillä ja sen peittä- vyys on yleensä yli 70 %. Variksenmarja (Empetrum nigrum) ja mustikka (Vaccinium myrtillus), sekä toisinaan puolukkakin (V. vitis-idaea) esiintyvät kenttäkerrokses- sa suunnilleen yhtä suurin osuuksin. Vanamo (Linnaea borealis) on yleinen, kuten myös lieot (Lycopodium spp., Diphasiastrum spp.) ja tunturikurjenkanerva (Phyllodoce caerulea). Muusta kenttäkerroslajistosta mainittakoon lisäksi metsätähti (Lysimachia europaea), kangasmaitikka (Melampyrum pratense), kultapiisku (Solidago virgaurea), lapinkuusio (Pedicularis lapponica), metsälauha (Avenella flexuosa), lampaannata (Festuca ovina) ja lapinkastikka (Calamagrostis lapponica). Ruo- hojen ja heinien yhteispeittävyys on yleensä alle 10 %. Ruohokanukka (Cornus suecica) puuttuu tai esiintyy hy- vin niukkana. Pohjakerros on sammalvaltainen ja jäkä- lien osuus on vain alle 10 %. Seinäsammal (Pleurozium schreberi) on valtalaji. Sen ohella metsäkerrossammal- ta (Hylocomium splendens) tavataan paikoin runsaasti. Jäkälistä yleisimmät ovat pilkkunahkajäkälä (Peltigera aphthosa), poronjäkälät (Cladonia spp.) ja pohjankorva- jäkälä (Nephroma arcticum). Maantieteellinen vaihtelu: Luontotyypin puolukka- variantti esiintyy lähellä mäntymetsävyöhykkeen poh- joisrajaa. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Variksenmar- ja-mustikka-tunturikoivikot ovat läheisiä variksenmar- jatunturikoivikoiden (subalpiininen Empetrum-tyyppi, sET) kanssa, joita tavataan vain Käsivarren luoteisim- massa osassa. Metsätyyppien perussarjassa (Kalliola 1973) vastaava tyyppi Metsä-Lapin havumetsäalueella on juolukka-variksenmarja-mustikka-tyyppi (Uligi- nosum-Empetrum-Myrtillus-tyyppi, UEMT). Tunturi- paljakalla lähinnä vastaava tyyppi edustaa lumensuo- jaisten paikkojen mustikka-sammal-jäkäläkankaita. Esiintyminen: Variksenmarja-mustikka-tunturikoivi- koiden esiintyminen painottuu Tunturi- ja Metsä-Lapin alueille ja se on vallitseva luontotyyppi Tunturi-Lapissa moreenialustalla. Luontotyypin esiintymät yleistyvät pohjoiseen päin mentäessä mereisyyden lisääntyessä. Eteläisimmillä tuntureilla Peräpohjolassa luontotyypin esiintymiä on satunnaisesti. Metsähallituksen biotoop- piaineiston (SAKTI 2017) mukaan niiden kokonaispin- ta-ala on vajaa 100 000 ha, joka on 20 % kaikkien tuntu- rikoivikkojen pinta-alasta. Variksenmarja-mustikka-tunturikoivikot Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Asiantuntijatieto Uhanalaistumisen syyt: Porojen laidunnuspaineen ja ilmastonmuutoksen yhteisvaikutus (Lp & Im 3), porojen aiheuttama voimakas laidunnuspaine (Lp 2), ilmaston- muutos (Im 2). Uhkatekijät: Porojen laidunnuspaineen ja ilmastonmuu- toksen yhteisvaikutus (Lp & Im 3), porojen aiheuttama voimakas laidunnuspaine (Lp 2), ilmastonmuutos (Im 2). Porolaidunnus vaikuttaa luontotyyppiin kielteisesti, ilmastonmuutos sekä kielteisesti että myönteisesti. Voi- makkaan laidunnuspaineen vaikutuksesta tunturikoi- vun uudistuminen heikkenee tai estyy ja koivikoiden rakenne kärsii. Mustikka on myös poron tärkeä kesäai- kainen ravintokasvi. Ilmastonmuutoksen seurauksena tunturi- ja hallamittarin (Epirrita autumnata, Operophtera brumata) aiheuttamat tuhot lisääntyvät ja ilmaston lämmetessä mänty (Pinus sylvestris) voi levittäytyä luontotyypin esiintymisalueelle. Laidunnus voimistaa ilmastonmuutoksen kielteisiä vaikutuksia, kun mittari- 775Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit tuhojen jäljiltä tunturikoivikot eivät toivu voimakkaan kesälaidunnuksen alueilla. Näin ollen laidunnuksen ja ilmastonmuutoksen yhteisvaikutuksessa (Lp & Im) uh- ka on suurempi kuin mainitut uhkat erikseen. Ilmaston lämpeneminen lisää koivikoiden kasvua ja voi johtaa koivumetsänrajan nousuun, mutta kesälaidunalueilla tunturikoivun levittäytyminen estyy. Romahtamisen kuvaus: Luontotyyppi katsotaan ro- mahtaneeksi, jos tunturikoivun uudistuminen heiken- tyy tai sen määrä vähenee niin, etteivät esiintymät enää luokitu tunturikoivikoiksi, tai jos luontotyypille luon- teenomainen kasvillisuus ja lajisto puuttuvat. Arvioinnin perusteet: Variksenmarja-mustikka-tun- turikoivikot arvioitiin vaarantuneeksi (VU) luontotyy- piksi tulevan 50 vuoden aikana ennustetun määrän vähenemisen (A2a) sekä jo tapahtuneen laadun heiken- tymisen vuoksi (CD1 & CD3). Luontotyypin määrän kehitystä viimeisen 50 vuo- den aikana tarkasteltiin Metsähallituksen biotooppiai- neiston (SAKTI 2017) ja satelliittikuvista tulkittujen mittarituhoalueiden laajuuden perusteella. 1960-luvun tunturimittarin massaesiintymisen seurauksena py- syvästi tuhoutuneita variksenmarja-mustikkatyypin tunturikoivikoita, nykyisin niin sanottua sekundää- ripaljakkaa, on runsaat 16 000 ha, joka on hieman vä- hemmän kuin muilla tunturikoivikoilla keskimäärin. Tuoreempia, 2000-luvulla tuhoutuneita luontotyypin esiintymiä on vajaa 2 300 ha (osa 1, taulukko 5.29). Tie- dossa olevien tuhoutuneiden koivikoiden osuus on noin 16 % luontotyypin 1960-luvun alun pinta-alasta (A1: LC). Lisäksi syksyllä 2017 havaittiin Muotkatuntu- rin alueella hallamittarin pahasti tuhoamia koivikoita, joista runsas 900 ha on variksenmarja-mustikkatyypin tunturikoivikoita. Alue on tähän mennessä eteläisin tiedossa oleva hallamittarin aiheuttama tuhoalue, mi- kä osoittanee, että hallamittari on ilmastonmuutoksen edetessä levittäytymässä yhä etelämmäs. Kyseiset tu- hoalueet luetaan vielä koivikoiksi, mutta laadultaan heikentyneiksi. Variksenmarja-mustikka-tunturikoivikoiden mää- rän kehitystä tulevan 50 vuoden aikana arvioitiin män- nyn leviämistä ennustavan mallinnuksen perusteella (osa 1, taulukko 5.30). Lisäksi tarkasteltiin luontotyypin esiintymien sijoittumista talvi-, kesä- ja ympärivuotisil- le laidunalueille (osa 1, taulukko 5.33), mikä vaikuttaa esiintymien toipumiseen tulevista mittarien massae- siintymisistä. Ilmaston lämpenemisen seurauksena mittarituhot hyvin todennäköisesti jatkuvat ja kohdis- tuvat edelleen myös variksenmarja-mustikka-tunturi- koivikoihin. Luontotyypin nykyisestä pinta-alasta 57 % sijaitsee kesälaidun-, 37 % ympärivuotisilla ja noin 6 % talvilaidunalueilla. On oletettavaa, että mittarituhojen sekä voimakkaana jatkuvan kesälaidunnuksen yhteis- vaikutuksen seurauksena luontotyypin määrä vähenee seuraavan 50 vuoden aikana, vaikkakaan laidunnus- paineessa ja laidunkierrossa tapahtuvat muutokset eivät Sollanpää, Urho Kekkosen kansallispuisto, Sodankylä. Kuva: Saara Tynys 776 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 kyseisellä aikajänteellä ole ennustettavissa. Luontotyy- pin pinta-alasta lähes 60 % sijaitsee männyn leviämiselle herkällä alueella, jonne männyn ennustetaan voivan levi- tä vain 0,5 °C:n heinäkuun keskilämpötilan nousun seu- rauksena. Jos heinäkuun keskilämpötila nousisi 0,7 °C, männyn leviämiselle mahdollinen alue kattaisi noin 70 % luontotyypin alasta (osa 1, taulukko 5.30). Onkin todennäköistä, että variksenmarja-mustikka-tunturi- koivikoiden määrä tulee vähenemään merkittävästi etenkin pidemmällä aikavälillä. Seuraavan 50 vuoden aikana luontotyypin määrän arvioidaan vähenevän vä- hintään 30 %, mikä vastaa uhanalaisuusluokkaa vaa- rantunut (A2a: VU, vaihteluväli NT–EN). Vaihteluväli kuvaa arvioon liittyvää epävarmuutta. Luontotyypin määrän historiallista muutosta ei pystytty arvioimaan (A3: DD). Variksenmarja-mustikka-tunturikoivikoiden levin- neisyysalue (noin 89  000 km2) ja esiintymisalue (264 ruutua) ovat niin suuret, että luontotyyppi on niiden perusteella säilyvä (B1 & B2: LC). Luontotyyppi on säi- lyvä (LC) myös B3-kriteerin perusteella. Variksenmarja-mustikka-tunturikoivikoiden koko- naislaatua kuvaavana muuttujana käytettiin luonto- tyypin esiintymien jakautumista laidunaluetyyppeihin eli kesä-, talvi- ja ympärivuotisille laidunalueille, sillä laidunnuksen vaikutukset tunturikoivikoihin vaihte- levat eri laidunaluetyypeillä. Kesälaidunnus ylläpitää harvapuustoista rakennetta vaikeuttamalla tai jopa es- tämällä tunturikoivun uudistumista. Tunturikoivun ty- vivesoja, taimia ja alle kaksimetristä tunturikoivua on kesälaidunalueilla vähän. Lisäksi luontotyypillä yleisenä ja runsaana esiintyvä mustikka on poron tärkeä kesä- aikainen ravintokasvi. On toisaalta myös viitteitä siitä, että mustikka voi hyötyä kesälaidunnuksesta porojen lannoittavan ja ravinteiden kiertoa nopeuttavien vaiku- tusten vuoksi (Kumpula ym. 2011). Porolaidunnuksesta johtuvat kenttä- ja pohjakerroksessa tapahtuvat muutok- set ovat tällä luontaisesti vähäjäkäläisellä luontotyypil- lä vähäisempiä kuin edellä kuvatuilla jäkäläisemmillä tunturikoivikkotyypeillä. Kenttäkerroksessa heinämäi- set kasvit voivat lisääntyä laidunnuksen vaikutuksesta. Eri laidunaluetyyppien osuudet 1960-luvulla ja vuonna 1750 määriteltiin asiantuntija-arviona (osa 1, luku 5.8.3.3), ja nykytilaa vastaavat osuudet koottiin paliskuntien an- tamien tietojen perusteella Suomen ympäristökeskuksen ja Luonnonvarakeskuksen TOKAT-hankkeessa. Laadun arvioinnissa käytettiin asiantuntija-arvioon perustuvia laatupisteitä eri laidunaluetyypeille. Käytettyä menetel- mää, laidunaluetyyppijakaumaa ja käytettyjä laatupistei- tä on selostettu tarkemmin loppuraportin ensimmäisessä osassa (osa 1, luku 5.8.3.3). Porolaidunnuksesta ja siinä tapahtuneista muutoksista yleisemmin on kerrottu myös raportin ensimmäisessä osassa (osa 1, luku 5.8.4.2) Laidunaluetarkastelun perusteella variksenmar- ja-mustikka-tunturikoivikoiden laatumuutoksen suh- teelliseksi vakavuudeksi arvioitiin yli 30 % viimeisen 50 vuoden aikana ja lähes 60 % vuoteen 1750 verrattuna. Mittarituhojen harsuunnuttamia koivikoita on lisäksi noin 4 %:lla luontotyypin pinta-alasta. Laidunnuspai- neen ja mittarituhojen aiheuttamien laatumuutosten vuoksi luontotyyppi arvioitiin vaarantuneeksi sekä ly- hyellä (CD1: VU, vaihteluväli NT–VU) että pidemmällä aikavälillä (CD3: VU). Luokkamuutoksen syyt: Menetelmän muutos, aito muutos, tiedon kasvu. Kehityssuunta: Heikkenevä. Ilmastonmuutoksen seu- rauksena mittarituhot lisääntyvät ja mänty voi levit- täytyä luontotyypin esiintymisalueelle. Voimakkaana jatkuva kesäaikainen laidunnuspaine heikentää tuntu- rikoivikon uudistumista ja levittäytymistä. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- todirektiivin luontotyyppiin tunturikoivikot (9040). T01.02 Tuoreet tunturikoivikot Tuoreisiin tunturikoivikoihin luetaan tässä variksen- marja-, ruohokanukka-variksenmarja-mustikka- ja ruohokanukka-mustikka-tunturikoivikot. Ne ovat Suo- messa maantieteellisesti suppeahkolla, puolimereisellä alueella esiintyviä luontotyyppejä, joiden kokonaisala edellä kuvattuihin kuiviin ja kuivahkoihin tunturikoi- vikkotyyppeihin verrattuna on hyvin vähäinen. Tuo- reille tunturikoivikoille on tyypillistä, että pohjakerros on sammalten vallitsema tai epäyhtenäinen. Jäkäliä on vain vähän ja harvassa tai niitä tavataan ainoastaan ki- villä. Variksenmarjatunturikoivikot luetaan tuoreisiin tunturikoivikoihin sammaleisuutensa vuoksi, vaikka maaperä on niukkaravinteinen. T01.02.01 Variksenmarjatunturikoivikot Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa EN B1,2a(i,ii,iii)bc – Etelä-Suomi Pohjois-Suomi EN B1,2a(i,ii,iii)bc – Luonnehdinta: Luontotyypin luonnehdinta perustuu ensimmäisessä luontotyyppien uhanalaisuuden arvi- oinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitettyyn kuvaukseen. Variksenmarjatunturikoivikkoa (subalpiininen Empet- rum-tyyppi, sET) esiintyy Suomessa lievästi mereisillä alueilla, pääasiassa tuulisten rinteiden ohutlumisilla paikoilla. Lumipeite voi tosin vaihdella ja olla jopa met- rin paksuinen. Maalajina luontotyypin esiintymillä on hiekkainen moreeni. Luontotyyppi on varsinaisesti me- reisten Vuono- ja Meri-Lapin tyyppi (Hämet-Ahti 1963; Virtanen ja Eurola 2006). Variksenmarjatunturikoivikoissa puuston lat- vuspeittävyys on keskimäärin 25 % ja puuryhmien keskikorkeus on noin 3–4 m (2–6 m). Osa puustosta on pensaskorkuista, jopa tasalatvaisia pöytäkoivu- ja tavataan. Pensaskerroksessa on katajaa (Juniperus communis). Variksenmarjavarvikko (Empetrum nigrum) on luonteenomainen ja sen peittävyys on 50–80 %, seassa on yleisesti ruohokanukkaa (Cornus suecica). Variksen- marjan lisäksi muita varpuja kuten puolukkaa (Vaccinium vitis-idaea) ja mustikkaa (V. myrtillus) on harvassa. Täh- käliekoja (Lycopodium spp.) on melko yleisesti, kuten myös riekonmarjaa (Arctous alpina). Pohjakerroskasvil- 777Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit lisuus on runsaan karikkeen takia epäyhtenäinen tai jopa puuttuu. Seinäsammalen (Pleurozium schreberi) peit- tävyys on yleensä metsäkerrossammalen (Hylocomium splendens) peittävyyttä suurempi. Jäkäliä on harvassa. Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Påhlsson (1998) sisällyttää tämän luontotyypin joko variksenmar- ja-mustikka- tunturikoivikoihin (subalpiininen Empet- rum-Myrtillus-tyyppi, sEMT) tai ruohokanukka-varik- senmarja-mustikka-tunturikoivikoihin (subalpiininen Cornus-Empetrum-Myrtillus-tyyppi, sCoEMT), joita tämä luontotyyppi läheisesti muistuttaa. Variksenmarjatunturikoivikot Asiantuntijatieto © SYKE, Metsähallitus Esiintyminen: Variksenmarjatunturikoivikoiden esiin- tyminen on painottunut Käsivarren luoteisimman osan mereisimmille alueille, jotka Eurolan (1999) mukaan kuuluvat Vuono-Lappiin. Luontotyypin esiintymiä on Hämet-Ahdin (1963) mukaan Kilpisjärvellä Ailak- kavaaralla ja Salmivaaralla sekä Koltalahdella Mallan luonnonpuistossa. Eurolan ym. (2003) mukaan luonto- tyyppiä esiintyy muun muassa Termisjärven ja Ropin suunnalla. Utsjoella luontotyypin esiintymiä tavataan Karigasniemen lähistöllä (Hämet-Ahti 1963). Esiintymiä on mahdollisesti muuallakin Tenon laaksossa. Asian- tuntija-arvion mukaan variksenmarjatunturikoivikoi- den kokonaispinta-ala on 100–200 ha. Uhanalaistumisen syyt: Ilmastonmuutoksen ja porojen laidunnuspaineen yhteisvaikutus (Lp & Im 3), mittari- tuhojen yleistyminen ilmastonmuutoksen seurauksena (Im 2), porojen voimakas laidunnuspaine (Lp 2). Uhkatekijät: Ilmastonmuutoksen ja porojen laidun- nuspaineen yhteisvaikutus (Lp & Im 3), mittarituhojen yleistyminen ilmastonmuutoksen seurauksena (Im 2), porojen voimakas laidunnuspaine (Lp 2), rakentaminen (R 2), kuluminen (Ku 1). Porolaidunnus vaikuttaa kielteisesti luontotyyp- piin, ilmastonmuutos sekä kielteisesti että myöntei- sesti. Voimakkaan laidunnuspaineen vaikutuksesta tunturikoivun uudistuminen heikkenee tai estyy ja koivikoiden rakenne kärsii. Ilmastonmuutoksen seu- rauksena tunturi- ja hallamittarin (Epirrita autumnata, Operophtera brumata) aiheuttamat tuhot lisääntyvät ja ilmaston lämmetessä mänty (Pinus sylvestris) voi levit- täytyä luontotyypin esiintymisalueelle lähinnä Utsjoel- la Tenon laaksossa. Laidunnus voimistaa ilmastonmuu- toksen kielteisiä vaikutuksia, kun tunturikoivikot eivät voimakkaan kesälaidunnuksen alueilla toivu kunnolla mittarituhojen jäljiltä. Näin ollen laidunnuksen ja il- mastonmuutoksen yhteisvaikutus (Lp & Im) on suu- rempi uhka kuin mainitut uhkat erikseen. Ilmaston lämpeneminen lisää koivikoiden kasvua ja voi johtaa koivumetsänrajan nousuun, mutta kesälaidunalueilla tunturikoivun levittäytyminen estyy. Romahtamisen kuvaus: Luontotyyppi katsotaan ro- mahtaneeksi, jos tunturikoivun uudistuminen heiken- tyy tai sen määrä vähenee niin, etteivät esiintymät enää luokitu tunturikoivikoiksi tai jos luontotyypille luon- teenomainen kasvillisuus ja lajisto puuttuvat. Arvioinnin perusteet: Variksenmarjatunturikoivikot arvioitiin erittäin uhanalaiseksi (EN) luontotyypiksi suppean levinneisyys- ja esiintymisalueen sekä luonto- tyypin esiintymiin kohdistuvan taantumisen ja uhkien vuoksi (B1 & B2). Rakentaminen oheisvaikutuksineen sekä maa-aines- ten otto ovat voineet paikallisesti pienentää variksenmar- jatunturikoivikoiden pinta-alaa. Mittariperhosten mas- saesiintymiä on viimeisen 50 vuoden aikana ollut sekä Kilpisjärvellä että Utsjoella, mutta niiden vaikutuksista luontotyypin määrään ei ole aineistoja. Tulevaisuudessa ilmaston lämpenemisen seurauksena mittarituhot toden- näköisesti jatkuvat ja kohdistuvat myös variksenmarja- tunturikoivikoihin. Mittarituhojen sekä voimakkaana jatkuvan kesälaidunnuksen yhteisvaikutuksen seurauk- sena tämän pienialaisen luontotyypin määrä voi romah- taa nopeastikin. Luontotyypin esiintymiä voi edelleen paikallisesti tuhoutua myös rakentamisen seurauksena erityisesti Kilpisjärven alueella. Männyn leviämistä en- nustavan mallinnuksen mukaan (osa 1, luku 5.8.4.3) on epätodennäköistä, että mänty levittäytyisi voimakkaasti luontotyypin pääesiintymisalueelle Käsivarren pohjois- osaan seuraavan 50 vuoden aikana. Variksenmarjatun- turikoivikoiden määrän menneitä tai tulevia muutoksia 50 vuoden ajanjaksolla tai pidemmällä aikavälillä ei pys- tytty luotettavasti arvioimaan (A1–A3: DD). Čáhkaljávri, Enontekiö. Kuva: Saara Tynys 778 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Variksenmarjatunturikoivikot on Suomessa har- vinainen ja pienialainen, mereisyyttä vaativa luon- totyyppi. Luontotyypin levinneisyysalue on suppea (7 200 km2) ja esiintymisruutuja tunnetaan vain seitse- män. Tiedot esiintymistä ovat kuitenkin puutteelliset, ja luontotyyppiä saattaa olla etenkin Utsjoella Tenon laaksossa aiemmin tunnettua laajemmin. On kuiten- kin epätodennäköistä, että luontotyypin levinneisyys- ja esiintymisalueet olisivat merkittävästi nyt tunnettua suuremmat, koska luontotyypin esiintyminen rajoit- tuu tunturien puolimereisiin osiin. Luontotyypillä on useita merkittäviä uhkatekijöitä. Kaikki variksenmar- jatunturikoivikoiden tunnetut esiintymät Kilpisjärvel- lä ja Utsjoella sijaitsevat porojen kesälaidunalueilla, joten lisääntyvät mittarituhot voivat nopeasti johtaa luontotyypin esiintymien tilan heikkenemiseen tai hä- viämiseen. Myös rakentaminen uhkaa edelleen osaa esiintymistä Kilpisjärvellä. Luontotyyppi arvioitiin erittäin uhanalaiseksi (EN) suppean levinneisyys- ja esiintymisalueen, luontotyyppiin kohdistuvan taan- tumisen ja uhkien sekä esiintymispaikkojen vähäisen määrän vuoksi (B1,2a(i,ii,iii)bc). B3-kriteerin perusteel- la luontotyyppi on vaarantunut (B3: VU). Esiintymis- paikat (ks. osa 1, luku 3.4.2) määriteltiin suurimman uhkatekijän eli mittarituhojen ja niiden jälkeisen po- rojen kesälaidunnuksen yhteisvaikutuksen perusteel- la, jolloin maantieteellisesti erilliset Käsivarren ja Te- nojoen laakson esiintymät luettiin kumpikin omaksi esiintymispaikakseen. Variksenmarjatunturikoivikoiden bioottista ja abioottista kokonaislaatua tarkasteltiin asiantuntija-ar- viona laatutaulukkoa (osa 1, luku 5.8.3.3) apuna käyt- täen. Luontotyypin esiintymien laadun arvioitiin hei- kentyneen erityisesti porojen kesälaidunnuksen, mutta myös kulumisen ja rakentamisen vuoksi. Porolaidun- nus on vaikuttanut puuston rakenteeseen vähentämällä tunturikoivua ja muuttamalla alueita avoimemmiksi. Kesälaidunnus ylläpitää harvapuustoista rakennet- ta vaikeuttamalla ja paikoin estämällä tunturikoivun uudistumista. Tunturikoivun tyvivesoja, taimia ja alle kaksimetristä tunturikoivua on kesälaidunalueilla vä- hän. Myös mittarituhot ovat vaikuttaneet koivikoiden rakenteeseen. Rakentaminen, asuminen ja retkeily ku- luttavat kasvillisuutta. Variksenmarjatunturikoivikoi- den kokonaislaadun arvioitiin heikentyneen selvästi. Laatumuutoksen suhteelliseksi vakavuudeksi arvioitiin 42–50 % viimeisen 50 vuoden aikana ja 50–57 % vuoteen 1750 verrattuna, mikä vastaa luokkaa vaarantunut (CD1 & CD3: VU). Tulevaisuudessa mittarituhot toistunevat ilmastonmuutoksen myötä yhä useammin, ja yhdessä kesälaidunnuksen kanssa ne aiheuttavat koivikoiden harsuuntumista tai häviämistä. Luontotyypin laadun ennustetaan heikkenevän myös tulevan 50 vuoden ai- kana, ja laatumuutoksen muutoksen suhteelliseksi va- kavuudeksi arvioitiin 25–33 % (CD2a: VU). Luokkamuutoksen syyt: Menetelmän muutos, aito muutos, tiedon kasvu. Kehityssuunta: Heikkenevä. Ilmastonmuutoksen seu- rauksena mittarituhot lisääntyvät ja voimakkaana jat- kuva kesäaikainen laidunnuspaine heikentää tunturi- koivikon uudistumista ja levittäytymistä. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- todirektiivin luontotyyppiin tunturikoivikot (9040). T01.02.02 Ruohokanukka-variksenmarja-mustikka- tunturikoivikot Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa VU B1,2a(iii)bc, CD1, CD2a – Etelä-Suomi Pohjois-Suomi VU B1,2a(iii)bc, CD1, CD2a – Kautsasvaara, Muotkatunturin erämaa-alue, Inari. Kuva: Arto Saikkonen Luonnehdinta: Luontotyypin luonnehdinta perus- tuu ensimmäisessä luontotyyppien uhanalaisuuden arvioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitettyyn kuva- ukseen. Ruohokanukka-variksenmarja-mustikka-tun- turikoivikko (subalpiininen Cornus-Empetrum-Myr- tillus-tyyppi, sCoEMT) on Lapin lievästi mereisten alueiden yleistyyppi. Maalajina luontotyypin esiinty- millä on hiekkamoreeni ja humuskerroksen paksuus on 6–8 cm. Puuston latvuspeittävyys on keskimäärin 40 %. Puu- ryhmien keskikorkeus on noin 4–5 m, vaihdellen kui- tenkin tuulisuuden mukaan. Tuulisilla rinteillä puiden pituus saattaa olla vain kaksi metriä, kun taas suojaisis- sa laaksoissa puut voivat saavuttaa jopa kuuden metrin pituuden. Pensaskerroksen peittävyys on keskimäärin alle 2 %. Pensaista kataja (Juniperus communis) on yleisin, pajuja (Salix spp.) on harvassa. Varpujen yhteispeittä- vyys on 60–80 %. Variksenmarja (Empetrum nigrum) ja mustikka (Vaccinium myrtillus) esiintyvät tasavertaisina. Liekoja (Lycopodium spp.), vanamoa (Linnaea borealis) ja tunturikurjenkanervaa (Phyllodoce caerulea) sekä metsä- lauhaa (Avenella flexuosa) on satunnaisesti. Ruohojen ja heinien peittävyys on yli 10 %. Ruohokanukkaa (Cornus suecica) on yleisesti, jopa runsaasti. Metsälauha runsas- tuu selvästi latvuspeittävyyden laskiessa tunturi- ja 779Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit hallamittarin (Epirrita autumnata, Operophtera brumata) aiheuttamien tuhojen ja laidunnuksen seurauksena. Lehto- ja metsäkorte (Equisetum pratense, E. sylvaticum) ovat tavallisia. Pohjakerros on tavallisesti sammalvaltai- nen. Lajeista mainittakoon pykäsammalet (Barbilophozia spp.), metsäkerrossammal (Hylocomium splendens) ja sei- näsammal (Pleurozium schreberi). Jäkälien peittävyys on vain 3–4 %. Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Ruohokanuk- ka-variksenmarja-mustikka-tunturikoivikot vaihettu- vat variksenmarja-mustikka- sekä ruohokanukka-mus- tikka-tunturikoivikoihin. Lajistollisesti erona variksen- marja-mustikkatyyppiin on etenkin ruohokanukan ja metsälauhan runsaampi esiintyminen (Hämet-Ahti 1963). Påhlsson (1998) pitää ruohokanukka-variksen- marja-mustikka-tunturikoivikoita variksenmarja-mus- tikkatyypin sisäisenä ryhmänä. Ruohokanukka-variksenmarja-mustikka-tunturikoivikot Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Asiantuntijatieto Esiintyminen: Ruohokanukka-variksenmarja-mus- tikka-tunturikoivikoiden esiintyminen on painot- tunut Käsivarren luoteisimman osan mereisimmille alueille, jotka Eurolan (1999) mukaan kuuluvat Vuo- no-Lappiin. Enontekiöllä luontotyypin esiintymiä on muun muassa Saanalla, Siilasjärvellä, Mukkavaaralla ja Mallalla (Hämet-Ahti 1963) ja Mikkolan ja Sepposen (1986) mukaan myös Lámmasoaivilla. Enontekiön ete- läosassa luontotyyppiä esiintyy Tarvantovaaran erä- maa-alueella. Inarin Lapissa luontotyyppiä esiintyy Utsjoella Karigasniemen Ailikkaan lounais- ja etelä- rinteillä (Hämet-Ahti 1963) sekä Tenon laakson jyrk- käpiirteisillä rinteillä. Luontotyyppiä esiintyy myös Muotkatunturin erämaa-alueella vaarojen ja tunturei- den pohjois- ja länsirinteillä. Esiintymiä on mahdolli- sesti myös Kaldoaivin sekä Vätsärin erämaa-alueiden pohjoisosissa (Tynys 2000; Kauhanen 2004). Lisäksi ruohokanukka-variksenmarja-mustikka-tunturikoi- vikoita tavataan pienialaisesti Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Luontotyypin esiintymien koko- naispinta-alaksi arvioidaan 500–1 000 ha. Esiintymät ovat pääasiassa pienialaisia. Uhanalaistumisen syyt: Ilmastonmuutoksen ja porojen laidunnuspaineen yhteisvaikutus (Lp & Im 2), porojen voimakas laidunnuspaine (Lp 2), mittarituhojen yleisty- minen ilmastonmuutoksen seurauksena (Im 1). Uhkatekijät: Ilmastonmuutoksen ja porojen laidunnus- paineen yhteisvaikutus (Lp & Im 2), porojen voimakas laidunnuspaine (Lp 2), mittarituhojen yleistyminen il- mastonmuutoksen seurauksena (Im 1), kuluminen (Ku 1), rakentaminen (R 1). Porolaidunnus vaikuttaa kielteisesti luontotyyppiin, ilmastonmuutos sekä kielteisesti että myönteisesti. Voi- makkaan laidunnuspaineen vaikutuksesta tunturikoi- vun uudistuminen heikkenee tai estyy ja koivikoiden rakenne kärsii. Ruohokanukka ei sen sijaan kuulu poron ravintokasveihin. Ilmastonmuutoksen seurauk- sena tunturi- ja hallamittarituhot lisääntyvät ja ilmas- ton lämmetessä mänty (Pinus sylvestris) voi levittäytyä luontotyypin esiintymisalueelle lähinnä Inarin Lapin ja Pallastunturien esiintymillä. Laidunnus voimistaa ilmastonmuutoksen kielteisiä vaikutuksia, koska tuntu- rikoivikot eivät voimakkaan kesälaidunnuksen alueilla toivu mittarituhojen jälkeen. Näin ollen laidunnuksen ja ilmastonmuutoksen yhteisvaikutus on suurempi uhka kuin mainitut uhkat erikseen. Ilmaston lämpeneminen lisää koivikoiden kasvua ja voi johtaa koivumetsänra- jan nousuun, mutta kesälaidunalueilla tunturikoivun levittäytyminen estyy. Romahtamisen kuvaus: Luontotyyppi katsotaan ro- mahtaneeksi, jos tunturikoivun uudistuminen heiken- tyy tai sen määrä vähenee niin, etteivät esiintymät enää luokitu tunturikoivikoiksi tai jos luontotyypille luon- teenomainen kasvillisuus ja lajisto puuttuvat. Arvioinnin perusteet: Ruohokanukka-variksenmar- ja-mustikka-tunturikoivikot arvioitiin vaarantuneeksi (VU) luontotyypiksi suppean levinneisyys- ja esiintymi- salueen ja luontotyypin esiintymiin kohdistuvan taantu- misen ja uhkien vuoksi (B1 & B2) sekä jo tapahtuneen että tulevan 50 aikana tapahtuvaksi arvioidun luontotyypin laadun heikkenemisen takia (CD1 & CD2a). Rakentaminen oheisvaikutuksineen sekä maa-ai- nesten otto ovat voineet paikallisesti pienentää luon- totyypin pinta-alaa Kilpisjärvellä ja Utsjoella Tenojoen laaksossa. Mittarituhoja on esiintynyt viimeisen 50 vuoden aikana sekä Kilpisjärvellä, Utsjoella että Ina- rissa, mutta niiden vaikutuksesta ruohokanukka-varik- senmarja-mustikka-tunturikoivikoiden määrään ei ole aineistoja. Luontotyypin määrän muutosta viimeisen 50 vuoden aikana tai pidemmällä aikavälillä ei pystytty arvioimaan (A1 & A3: DD). Tulevaisuudessa ilmaston lämpenemisen seuraukse- na mittariperhosten massaesiintymät saattavat yleistyä ja kohdistua myös ruohokanukka-variksenmarja-mus- tikka-tunturikoivikoihin. Luontotyypin palautumisky- ky mittarituhoista on parempi kuin karumpien tuntu- rikoivikkotyyppien, ja esiintymät ovat usein laakson pohjilla ja alarinteillä, missä kylmä pienilmasto suojaa niitä mittarien massaesiintymisiltä. Hallamittarin on kuitenkin havaittu aiheuttaneen jopa tunturikoivuleh- tojen kuolemia 2000-luvulla Utsjoen kesälaidunalueilla. Mittarituhojen ja voimakkaana jatkuvan kesälaidun- nuksen yhteisvaikutuksesta pienialaisena esiintyvien 780 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 ruohokanukka-variksenmarja-mustikka-tunturikoivi- koiden määrä voi romahtaa nopeastikin. Paikallisesti luontotyypin esiintymiä voi edelleen tuhoutua myös ra- kentamisen seurauksena erityisesti Kilpisjärven alueella. Männyn leviämistä ennustavan mallinnuksen mukaan (osa 1, luku 5.8.4.3) on epätodennäköistä, että mänty le- vittäytyisi voimakkaasti luontotyypin esiintymisalueelle Käsivarren luoteisosaan seuraavan 50 vuoden aikana. Utsjoen ja Inarin esiintymät sen sijaan sijaitsevat männyn leviämiselle herkällä alueella Tenon laaksossa ja Muot- katunturin erämaa-alueen etelä- ja länsiosissa. Ruoho- kanukka-variksenmarja-mustikka-tunturikoivikoiden määrän tulevaa muutosta on kuitenkin vaikea arvioida, sillä kaikkien esiintymien pinta-aloja ja sijaintia ei tarkas- ti tunneta. Myös mittarituhojen ja männyn leviämisen vaikutusta luontotyypin määrään tulevaisuudessa on vaikea ennakoida, joten luontotyyppi arvioitiin tulevan 50 vuoden aikana tapahtuvan määrän muutoksen osalta puutteellisesti tunnetuksi (A2a: DD). Ruohokanukka-variksenmarja-mustikka-tunturikoi- vikot on Suomessa melko pienialainen, lievästi mereisil- lä alueilla esiintyvä luontotyyppi. Sen levinneisyysalue on suppea (30 000 km2) ja esiintymisruutuja tunnetaan vain 22. Luontotyyppi saattaa olla tunnettua jonkin verran yleisempi Utsjoella ja Inarissa etenkin Teno- ja Inarijokien laaksoissa. On kuitenkin epätodennäköistä, että luontotyypin levinneisyys- ja esiintymisalueet oli- sivat nyt tunnettua selvästi suurempia. Luontotyypillä on useita merkittäviä uhkatekijöitä. Kaikki tunnetut esiintymät sijaitsevat porojen kesälaidunalueilla, joten lisääntyvät mittarituhot voivat nopeasti johtaa esiinty- mien tilan heikkenemiseen tai häviämiseen. Inarin ja Utsjoen esiintymät ovat lähellä mäntymetsänrajaa, ja männyn levittäytyminen ainakin osalle esiintymistä on mahdollista ilmaston lämmetessä. Myös rakentaminen ja muu maankäyttö uhkaavat edelleen osaa esiintymis- tä Kilpisjärvellä ja Utsjoella, missä esiintymiä on myös yksityismailla. Luontotyyppi arvioitiin vaarantuneek- si (VU) suppean levinneisyys- ja esiintymisalueen se- kä taantumisen, uhkien ja esiintymispaikkojen pienen lukumäärän perusteella (B1,2a(iii)bc). Esiintymispaikat määriteltiin suurimman uhkatekijän eli mittarituhojen ja niiden jälkeisen porojen kesälaidunnuksen yhteisvaiku- tuksen perusteella siten, että maantieteellisesti toisistaan erillään olevat esiintymisalueet luettiin omiksi paikoik- seen. Luontotyypillä on 5 esiintymispaikkaa. Kriteerin B3 perusteella luontotyyppi arvioitiin säilyväksi (LC). Ruohokanukka-variksenmarja-mustikka-tunturi- koivikoiden bioottista ja abioottista kokonaislaatua tar- kasteltiin asiantuntija-arviona käyttäen apuna laatutau- lukkoa (osa 1, luku 5.8.3.3). Luontotyypin esiintymien laadun arvioitiin heikentyneen erityisesti porojen kesä- laidunnuksen, mutta myös kulumisen ja rakentamisen vuoksi. Porolaidunnus on vaikuttanut puuston raken- teeseen vähentämällä tunturikoivua ja muuttamalla alueita avoimemmiksi. Laidunnus ylläpitää harvapuus- toista rakennetta vaikeuttamalla uudistumista; tuntu- rikoivun tyvivesoja, taimia ja alle kaksimetristä tuntu- rikoivua on kesälaidunalueilla vain vähän. Kylmissä laaksoissa sijaitsevat tuoreet koivikot ovat säästyneet suuremmilta mittarituhoilta, mutta muilla esiintymillä myös mittarituhot ovat vaikuttaneet koivikoiden raken- teeseen. Esimerkiksi Muotkatunturin erämaa-alueella on kesälaidunalueella sijaitsevia, mittarituhon harsuun- nuttamia ruohokanukka-variksenmarja-mustikka-tun- turikoivikoita. Rakentaminen ja muu maankäyttö sekä jossain määrin myös asuminen ja retkeily kuluttavat kasvillisuutta erityisesti Kilpisjärven ja Tenonlaak- son esiintymillä. Luontotyypin laatumuutoksen suh- teelliseksi vakavuudeksi viimeisen 50 vuoden aikana arvioitiin 29–33 % (CD1: VU, vaihteluväli NT–VU) ja pidemmällä aikavälillä 38–43 % (CD3: NT). Tulevaisuu- dessa mittariperhosten massaesiintymät toistunevat ilmastonmuutoksen myötä yhä useammin, ja yhdessä kesälaidunnuksen kanssa ne aiheuttavat koivikoiden harsuuntumista tai häviämistä. Myös männyn leviämi- nen eteläisimmille esiintymille on ilmastomallien mu- kaan todennäköistä. Luontotyypin laadussa tulevan 50 vuoden aikana tapahtuvan muutoksen suhteelliseksi vakavuudeksi arvioitiin 40–50 % (CD2a: VU). Luokkamuutoksen syyt: Menetelmän muutos, aito muutos, tiedon kasvu. Kehityssuunta: Heikkenevä. Ilmastonmuutoksen seu- rauksena mittarituhot lisääntyvät ja voimakkaana jat- kuva kesäaikainen laidunnuspaine heikentää tunturi- koivikon uudistumista ja levittäytymistä. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- todirektiivin luontotyyppiin tunturikoivikot (9040). T01.02.03 Ruohokanukka-mustikka-tunturikoivikot Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa VU (VU–EN) B1,2a(iii)bc, CD1, CD2a – Etelä-Suomi Pohjois-Suomi VU (VU–EN) B1,2a(iii)bc, CD1, CD2a – Luonnehdinta: Luontotyypin luonnehdinta perustuu pääosin ensimmäisessä luontotyyppien uhanalaisuu- den arvioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitettyyn ku- vaukseen. Ruohokanukka-mustikka-tunturikoivikot sijaitsevat ilmastollisesti Lapin mereisimmillä alueilla. Maalaji luontotyypin esiintymillä on hiekkamoreeni. Humuskerros on paksu ja tummanruskea. Luonto- tyyppi on tiheäpuustoinen latvuspeittävyyden ollessa keskimäärin 60 %. Koivuryhmien keskikorkeus on lä- hes 6 m (3–10 m). Myös puumaisia pajuja, kuten oudan- mustuvapajua (Salix myrsinifolia subsp. borealis) ja raitaa (Salix caprea) on yleisesti. Pensaskerroksessa on pihlajaa (Sorbus aucuparia), tunturipajua (Salix glauca), kiiltopajua (S. phylicifolia), pohjanpajua (S. lapponum) ja mustuvapajua (S. myrsinifolia) sekä katajaa (Juniperus communis). Mus- tikka (Vaccinium myrtillus) on kenttäkerroksen valtavar- pu ja sen korkeus on 20–30 cm. Mustikan peittävyys on keskimäärin noin 30 %, kun koko kenttäkerroksen peittävyys on 60–80 %. Variksenmarjaa (Empetrum nigrum), puolukkaa (Vaccinium vitis-idaea) ja juolukkaa (V. uliginosum) on harvassa tai ne puuttuvat kokonaan. Heinien, lähinnä metsälauhan (Avenella flexuosa) ja ruo- hojen, varsinkin ruohokanukan (Cornus suecica) osuus on 781Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit huomattava. Niiden keskimääräinen peittävyys on noin 30 %. Sammalkerros on epäyhtenäinen. Lajeista tavalli- simpia ovat metsäkerrossammal (Hylocomium splendens), seinäsammal (Pleurozium schreberi) ja vaarapykäsammal (Barbilophozia lycopodioides), mutta myös isokynsisammal- ta (Dicranum majus) ja korpikarhunsammalta (Polytrichum commune) tavataan. Jäkäliä on vain kivillä. Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Ruohokanuk- ka-mustikka-tunturikoivikot vaihettuvat ruohokanuk- ka- variksenmarja-mustikka-tunturikoivikoihin ja leh- tomaisiin tunturikoivikoihin. Påhlsson (1998) sisällyttää tämän tyypin ruohokanukka-variksenmarja-mustikka- tyyppiin (Cornus-Empetrum-Myrtillus-tyyppi, CoEMT). Hämet-Ahti (1963) erottaa luontotyypistä tuoreemman Lastrea-variantin, jossa metsäimarre (Gymnocarpium dryopteris) on vallitseva. Tunturikankaissa vastaava tyyppi on mustikka-sammalkangas, joka tässä käyte- tyssä luokittelussa kuuluu mustikkakankaisiin. Esiintyminen: Suomessa harvinaisten ruohokanuk- ka-mustikka-tunturikoivikoiden esiintymien painopis- te on ilmastollisesti mereisimmillä alueilla Enontekiön luoteisosassa. Norjan submaritiimisella alueella luonto- tyyppi on hyvin yleinen. Suomessa luontotyyppi esiin- tyy Hämet-Ahdin (1963) mukaan pohjoisoroboreaalise- na Kilpisjärven alueella, muun muassa Salmivaaralla, Saanalla, Kilpisjärven pohjoispäässä ja Kuohkimajär- vellä Mallan luonnonpuistossa. Lisäksi luontotyypin esiintymiä on muun muassa Termisjärven ja Ropin suunnalla (Eurola ym. 2003). Inarin Lapissa esiintymiä on Lemmenjoen kansallispuistossa Kietsimävaarojen rinteillä, Utsjoella Pulmankijärven ympäristössä ja Tsieskuljoella sekä mahdollisesti myös Tenon laaksos- sa sekä Vätsärin erämaan pohjoisosassa (Tynys 2000). Pienialaisena luontotyypin esiintymiä tavataan myös Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Ruohokanuk- ka-mustikka-tunturikoivikoiden kokonaispinta-alaksi arvioidaan noin 500 ha. Uhanalaistumisen syyt: Ilmastonmuutoksen ja porojen laidunnuspaineen yhteisvaikutus (Lp & Im 2), porojen voimakas laidunnuspaine (Lp 2), mittarituhojen yleisty- minen ilmastonmuutoksen seurauksena (Im 1). Uhkatekijät: Ilmastonmuutoksen ja porojen laidunnus- paineen yhteisvaikutus (Lp & Im 2), porojen voimakas laidunnuspaine (Lp 2), mittarituhojen yleistyminen il- mastonmuutoksen seurauksena (Im 1), kuluminen (Ku 1), rakentaminen (R 1). Porolaidunnus vaikuttaa kielteisesti luontotyyppiin, ilmastonmuutos sekä kielteisesti että myönteisesti. Voimakkaan laidunnuspaineen vaikutuksesta tuntu- rikoivun uudistuminen heikkenee tai estyy kokonaan ja koivikoiden rakenne kärsii. Ilmastonmuutoksen seu- rauksena tunturi- ja hallamittarin (Epirrita autumnata, Operophtera brumata) aiheuttamat tuhot lisääntyvät, ja ilmaston lämmetessä mänty (Pinus sylvestris) voi levit- täytyä luontotyypin esiintymisalueelle lähinnä Inarin Lapin ja Pallastunturin esiintymillä. Laidunnus voimis- taa ilmastonmuutoksen kielteisiä vaikutuksia, koska tunturikoivikot eivät voimakkaan kesälaidunnuksen alueilla toivu mittarituhojen jälkeen. Näin ollen lai- Kautsasvaara, Muotkatunturin erämaa-alue, Inari. Kuva: Arto Saikkonen 782 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 dunnuksen ja ilmastonmuutoksen yhteisvaikutus on suurempi uhka kuin mainitut uhkat erikseen. Ilmaston lämpeneminen lisää koivikoiden kasvua ja voi johtaa koivumetsänrajan nousuun, mutta kesälaidunalueilla tunturikoivun levittäytyminen estyy. Ruohokanukka-mustikka-tunturikoivikot Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Asiantuntijatieto Romahtamisen kuvaus: Luontotyyppi katsotaan ro- mahtaneeksi, jos tunturikoivun uudistuminen heiken- tyy tai sen määrä vähenee niin, etteivät esiintymät enää luokitu tunturikoivikoiksi tai jos luontotyypille luon- teenomainen kasvillisuus ja lajisto puuttuvat. Arvioinnin perusteet: Ruohokanukka-mustikka-tun- turikoivikot arvioitiin vaarantuneeksi (VU) luonto- tyypiksi suppean levinneisyys- ja esiintymisalueen ja esiintymiin kohdistuvan taantumisen ja uhkien vuoksi (B1 & B2) sekä luontotyypin laadussa jo tapahtuneen ja tulevan 50 vuoden aikana tapahtuvaksi arvioidun heikentymisen vuoksi (CD1 & CD2a). Rakentaminen oheisvaikutuksineen sekä maa-aines- ten otto ovat voineet paikallisesti pienentää luontotyypin pinta-alaa ainakin Kilpisjärvellä ja Utsjoen Pulmankijär- vellä. Mittariperhosten massaesiintymiä on ollut viimei- sen 50 vuoden aikana sekä Kilpisjärvellä, Utsjoella että Inarissa, mutta niiden vaikutuksista ruohokanukka-mus- tikka-tunturikoivikoiden määrään ei ole aineistoja. Riit- tämättömien tietojen vuoksi luontotyyppi arvioitiin puutteellisesti tunnetuksi sekä lyhyemmän että pidem- män aikavälin määrän muutoksen osalta (A1 & A3: DD). Tulevaisuudessa mittarituhot todennäköisesti lisään- tyvät ilmaston lämpenemisen seurauksena ja kohdistu- vat myös ruohokanukka-mustikka-tunturikoivikoihin. Luontotyypin palautumiskyky mittarituhoista on tosin parempi kuin karumpien tunturikoivikkotyyppien. Li- säksi luontotyypin esiintymät sijaitsevat usein laakson- pohjilla ja alarinteillä, missä kylmä pienilmasto suojaa niitä mittarien massaesiintymisiltä. Hallamittarin on kuitenkin havaittu aiheuttaneen jopa tunturikoivuleh- tojen kuolemia 2000-luvulla Utsjoen kesälaidunalueilla. Mittarituhojen ja voimakkaana jatkuvan kesälaidun- nuksen yhteisvaikutuksesta pienialaisten ruohokanuk- ka-mustikka-tunturikoivikoiden määrä voi romahtaa nopeastikin. Paikallisesti luontotyypin esiintymiä voi edelleen tuhoutua myös rakentamisen seurauksena erityisesti Kilpisjärven alueella. Männyn leviämistä ennustavan mallinnuksen mukaan mänty tuskin levit- täytyy luontotyypin esiintymisalueelle Käsivarren luo- teisosaan seuraavan 50 vuoden aikana. Utsjoen, Inarin ja Pallastunturin esiintymät sen sijaan sijaitsevat män- nyn leviämiselle herkällä alueella (ks. osa 1, luku 5.8.4.3). Ruohokanukka-mustikka-tunturikoivikoiden määrän tulevaa muutosta on kuitenkin vaikea arvioida, sillä kaikkien esiintymien pinta-aloja ja sijaintia ei tarkasti tunneta. Myös mittarituhojen ja männyn leviämisen vaikutusta luontotyypin määrään tulevaisuudessa on vaikea ennustaa, joten luontotyyppi arvioitiin tulevan 50 vuoden aikana tapahtuvan määrän muutoksen osalta puutteellisesti tunnetuksi (A2a: DD). Ruohokanukka-mustikka-tunturikoivikot on Suo- messa melko pienialainen, lievästi mereisillä alueilla esiintyvä luontotyyppi. Sen levinneisyysalue on sup- pea (30  000 km2) ja esiintymisruutuja tunnetaan vain 11. Luontotyyppi lienee kuitenkin tunnettua yleisempi etenkin Tenon laaksossa, ja esiintymisruutujen todellisen määrän arvioidaan olevan luokkaa 20–25. Luontotyypillä on useita merkittäviä uhkatekijöitä. Lemmenjoen kansal- lispuiston koivikoita lukuun ottamatta kaikki tunnetut esiintymät sijaitsevat porojen kesälaidunalueilla, joten lisääntyvät mittarituhot voivat yhdessä tunturikoivuun kohdistuvan laidunnuspaineen kanssa johtaa nopeasti tunturikoivun taantumiseen ja siten luontotyypin ti- lan heikkenemiseen tai häviämiseen. Inarin ja Utsjoen esiintymät ovat lähellä mäntymetsänrajaa ja männyn levittäytyminen ainakin osalle esiintymistä on mah- dollista ilmaston lämmetessä. Myös rakentaminen ja muu maankäyttö uhkaavat edelleen osaa esiintymistä ainakin Kilpisjärvellä. Luontotyyppi arvioitiin vaaran- tuneeksi (VU) suppean levinneisyys- ja esiintymisalueen sekä taantumisen, uhkien ja esiintymispaikkojen pienen lukumäärän vuoksi (B1,2a(iii)bc). B2-kriteerin vaihtelu- väli VU–EN osoittaa epävarmuutta esiintymisruutujen Kietsimävaarat, Lemmenjoen kansallispuisto, Inari. Kuva: Arto Saikkonen 783Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit lukumäärässä. Esiintymispaikat määriteltiin suurimman uhkatekijän eli mittarituhojen ja niiden jälkeisen porojen kesälaidunnuksen yhteisvaikutuksen perusteella siten, että maantieteellisesti toisistaan erillään olevat esiinty- misalueet luettiin omiksi paikoikseen. Luontotyypillä on 5 esiintymispaikkaa. Kriteerin B3 perusteella luonto- tyyppi arvioitiin säilyväksi (LC). Ruohokanukka-mustikka-tunturikoivikoiden bioot- tista ja abioottista kokonaislaatua tarkasteltiin asiantun- tija-arviona käyttäen apuna laatutaulukkoa (osa 1, luku 5.8.3.3). Esiintymien laadun arvioitiin heikentyneen vii- meisen 50 vuoden aikana erityisesti porojen kesälai- dunnuksen, mutta myös kulumisen ja rakentamisen vuoksi. Ruohokanukka-mustikka-tunturikoivikoiden esiintymät Enontekiöllä ja Utsjoella kuuluvat porojen kesälaidunalueisiin, mikä on vaikuttanut puuston ra- kenteeseen vähentämällä tunturikoivua ja muuttamalla alueita avoimemmiksi. Laidunnus ylläpitää harvapuus- toista rakennetta vaikeuttamalla uudistumista: kesälai- dunalueilla tunturikoivun tyvivesoja, taimia ja alle kak- simetristä tunturikoivua on vähän. Kylmissä laaksoissa sijaitsevat tuoreet koivikot ovat säästyneet suuremmilta mittarituhoilta, mutta muilla esiintymillä myös mittari- tuhot ovat vaikuttaneet koivikoiden rakenteeseen. Ra- kentaminen ja muu maankäyttö, jossain määrin myös asuminen ja retkeily, kuluttavat kasvillisuutta erityisesti Kilpisjärven ja Utsjoen esiintymillä. Luontotyypin ko- konaislaadun arvioitiin heikentyneen menneisyydessä selvästi; laatumuutoksen suhteelliseksi vakavuudeksi arvioitiin 29–33 % viimeisen 50 vuoden aikana (CD1: VU, vaihteluväli NT–VU) ja 38–43 % pidemmällä ai- kavälillä (CD3: NT). Tulevaisuudessa mittariperhosten massaesiintymät toistunevat ilmastonmuutoksen myötä yhä useammin, ja yhdessä kesälaidunnuksen kanssa ne aiheuttavat koivikoiden harsuuntumista tai häviämistä. Myös männyn leviäminen osalle esiintymistä on ilmas- tomallien mukaan todennäköistä. Luontotyypin laadun tulevan 50 vuoden aikana tapahtuvan muutoksen suh- teelliseksi vakavuudeksi arvioitiin 40–50 % (CD2a: VU). Luokkamuutoksen syyt: Menetelmän muutos, aito muutos, tiedon kasvu Kehityssuunta: Heikkenevä. Ilmastonmuutoksen seu- rauksena mittarituhot lisääntyvät ja voimakkaana jat- kuva kesäaikainen laidunnuspaine heikentää tunturi- koivikon uudistumista ja levittäytymistä. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- todirektiivin luontotyyppiin tunturikoivikot (9040). Luonnehdinta: Lehtomaiset tunturikoivikot ovat poh- joisboreaalisia tai pohjoisoroboreaalisia koivuvaltaisia metsiä. Ne käsittävät ruohoisia ruohokanukka-mustik- ka-koivikoita ja myös melko reheviä pienruoholehtoja. Luontotyypin luonnehdinta perustuu pääosin edellises- sä luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa (Norokor- pi ym. 2008) esitettyyn, Hämet-Ahdin (1963) tutkimuk- seen perustuvaan kuvaukseen. Luontotyypin esiintymät ovat hyvin monimuotoisia rinteen kaltevuuden sekä maa- ja kallioperän laadun mukaan. Lumipeite on lehtomaisissa tunturikoivikoissa suhteellisen paksu (70–150 cm) ja lumen sulamisvesi- tai tulvavaikutus on usein nähtävissä. Maaperän humuk- sen pH on 5,2–6,2 ja kivennäismaan 5,0–6,5. Maannos on vaihteleva. Humuskerros on 5–8 cm paksu, huuhtou- tumiskerros on melko ohut tai voi puuttua kokonaan. Puuston valtapituus on 7–10 metriä. Latvuskerros on useimmiten sulkeutunut tai lähes sulkeutunut. Tuntu- rikoivut (Betula pubescens subsp. czerepanovii) ovat etu- päässä yksirunkoisia. Pensaskerros on epäyhtenäinen ja sen yleisin laji on kataja (Juniperus communis). Pihlajaa (Sorbus aucuparia) esiintyy usein niukkana. Varvuista mustikka (Vaccinium myrtillus) on vallitsevin. Matalat saniaiset, kuten metsä- ja korpi-imarre (Gymnocarpium dryopteris, Phegopteris connectilis) sekä ruohoista ja hei- nistä lillukka (Rubus saxatilis), metsälauha (Avenella flexuosa), metsäkorte (Equisetum sylvaticum), metsäkur- jenpolvi (Geranium sylvaticum), ruohokanukka (Cornus suecica) ja lapinorvokki (Viola biflora) ovat kenttäkerrok- sessa runsaimpia. Viettävillä, pienilmastoltaan suotui- silla rinteillä nuokkuhelmikkä (Melica nutans) ja lehto- nurmikka (Poa nemoralis) voivat olla luonteenomaisia. Metsäkerrossammal (Hylocomium splendens) on pohja- kerroksessa yleinen, mutta paikoitellen esiintyy kynsi- (Dicranum spp.), lehvä- (Plagiomnium spp.) ja suikerosam- malia (Brachythecium spp. ja Sciuro-hypnum spp.). Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Lehtomaiset tunturikoivikot vaihettuvat suurruoholehtoihin ja tuo- reisiin tunturikoivikkotyyppeihin sekä erityisesti met- sänrajaseuduilla tunturiniittyihin. Esiintyminen: Lehtomaisia tunturikoivikoita esiintyy yleisesti Tunturi-Lapissa ja harvinaisena Metsä-Lapis- sa. Enontekiöllä lehtomaisia tunturikoivikoita esiintyy lähes koko Käsivarren alueella. Laaja-alaisia esiintymiä on muun muassa Mallan luonnonpuistossa ja Saanan luonnonsuojelualueella. Utsjoella ja Inarissa lehtomaisia tunturikoivikoita esiintyy myös laajalti etenkin suurten jokien, muun muassa Kevo-, Vetsi- ja Kielajokien varsil- la. Eteläisimmät esiintymät sijaitsevat Urho Kekkosen kansallispuistossa, Tuntsan erämaa-alueella ja Sallan Jauratustunturilla. Metsähallituksen biotooppiaineiston (SAKTI 2017) mukaan lehtomaisten tunturikoivikoiden kokonaispin- ta-ala on noin 7 300 ha. Esiintymät ovat yleensä melko pienialaisia, ja vaikka luontotyyppiä esiintyy melko laajalla alueella, sen osuus on vain alle kaksi prosenttia kaikista tunturikoivikoista. Uhanalaistumisen syyt: Porojen laidunnuspaineen ja ilmastonmuutoksen yhteisvaikutus (Lp & Im 2), porojen laidunnuspaine (Lp 1), ilmastonmuutos (Im 1). T01.03 Lehtomaiset tunturikoivikot ja tunturi- koivulehdot T01.03.01 Lehtomaiset tunturikoivikot Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa NT (NT–VU) A2a, CD1, CD3 – Etelä-Suomi Pohjois-Suomi NT (NT–VU) A2a, CD1, CD3 – 784 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Lehtomaiset tunturikoivikot Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Uhkatekijät: Porojen laidunnuspaineen ja ilmaston- muutoksen yhteisvaikutus (Lp & Im 2), porojen laidun- nuspaine (Lp 1), ilmastonmuutos (Im 1). Voimakas laidunnuspaine vaikuttaa luontotyyppiin kielteisesti, sillä sen seurauksena tunturikoivun uudis- tuminen heikkenee tai estyy ja koivikoiden rakenne kärsii. Kohtuullinen laidunnus voi sen sijaan vaikuttaa myönteisesti edistäen ruohomaisten ja heinämäisten kasvien menestymistä. Ilmastonmuutos vaikuttaa sekä kielteisesti että myönteisesti. Ilmastonmuutoksen seu- rauksena tunturi- ja hallamittarin (Epirrita autumnata, Operophtera brumata) aiheuttamat tuhot lisääntyvät ja mänty (Pinus sylvestris) voi levittäytyä luontotyypille etenkin Utsjoella Tenon laaksossa sekä eteläisimmillä esiintymisalueilla. Laidunnus voimistaa ilmastonmuu- toksen kielteisiä vaikutuksia, kun mittarituhojen jäljiltä tunturikoivikot eivät toivu voimakkaan kesälaidunnuk- sen alueilla. Laidunnuksen ja ilmastonmuutoksen yh- teisvaikutuksessa uhka on suurempi kuin mainitut uh- kat erikseen. Ilmaston lämpeneminen lisää koivikoiden kasvua ja voi johtaa koivumetsänrajan nousuun, mutta kesälaidunalueilla tunturikoivun levittäytyminen es- tyy. Lehtomaisten tunturikoivikoiden toipumiskyky mittarituhoista ilman voimakasta laidunnuspainetta on kuitenkin kohtuullisen hyvä. Romahtamisen kuvaus: Luontotyyppi katsotaan ro- mahtaneeksi, jos tunturikoivun uudistuminen heiken- tyy tai sen määrä vähenee niin, etteivät esiintymät enää luokitu tunturikoivikoiksi tai jos luontotyypille luon- teenomainen kasvillisuus ja lajisto puuttuvat. Arvioinnin perusteet: Lehtomaiset tunturikoivikot arvioitiin silmälläpidettäväksi (NT) luontotyypiksi tu- levan 50 vuoden aikana ennustetun määrän vähenemi- sen (A2a) sekä luontotyypin laadussa jo tapahtuneen heikentymisen vuoksi (CD1 & CD3). Luontotyypin pinta-alan kehitystä viimeisen 50 vuoden aikana tarkasteltiin Metsähallituksen biotoop- piaineiston (SAKTI 2017) ja satelliittikuvista tulkittujen Mallan luonnonpuisto, Enontekiö. Kuva: Arto Saikkonen 785Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit mittarituhoalueiden laajuuden perusteella. 1960-luvun tunturimittarin massaesiintymiset kohdistuivat vain vähäisessä määrin luontotyypin esiintymiin. Niiden seurauksena pysyvästi tuhoutuneita lehtomaisia tun- turikoivikoita, nykyisin niin sanottua sekundääripal- jakkaa, on noin 240 ha. Lisäksi tuoreempia, 2000-luvulla tuhoutuneita lehtomaisia tunturikoivikoita on runsas 60 ha (osa 1, taulukko 5.29). Luontotyypin määrän arvi- oidaan vähentyneen selvästi alle 5 % (A1: LC). Lehtomaisten tunturikoivikoiden määrän kehitystä tulevan 50 vuoden aikana arvioitiin männyn leviämis- tä ennustavan mallinnuksen perusteella (osa 1, luku 5.8.3.1). Lisäksi tarkasteltiin luontotyypin esiintymien sijoittumista talvi-, kesä- ja ympärivuotisille laidun- alueille (osa 1, luku 5.8.3.3), mikä vaikuttaa esiintymien toipumiseen tulevista mittarien massaesiintymisistä. Il- maston lämpenemisen seurauksena mittarituhot hyvin todennäköisesti jatkuvat ja kohdistuvat jossain määrin myös lehtomaisiin tunturikoivikoihin. Luontotyypin esiintymistä noin 40 % sijaitsee kesälaidunalueilla, ja lähes kaikki muut esiintymät ovat ympärivuotisen lai- dunnuksen alueilla. Mittarituhojen sekä voimakkaana jatkuvan kesälaidunnuksen yhteisvaikutuksen seu- rauksena luontotyypin määrän arvioidaan vähenevän seuraavan 50 vuoden aikana, vaikkakaan laidunnus- paineessa ja laidunkierrossa tapahtuvat muutokset eivät tällä aikajänteellä ole ennustettavissa. Luontotyypin pinta-alasta noin 46 % sijaitsee män- nyn leviämiselle herkällä alueella, jonne männyn en- nustetaan kykenevän levittäytymään vain 0,5 °C:n heinäkuun keskilämpötilan nousun seurauksena. Jos heinäkuun keskilämpötila nousisi 0,7 °C, männyn le- viämiselle herkkä alue kattaisi noin 50 % luontotyypin alasta (osa 1, taulukko taulukko 5.30). Vaikka osuudet ovat suuria, ne ovat tunturikoivulehtoja lukuun otta- matta pienempiä kuin muilla tunturikoivikkotyypeillä. Lehtomaisten tunturikoivikoiden määrä tulee toden- näköisesti vähenemään etenkin pidemmällä aikavälil- lä. Seuraavan 50 vuoden aikana luontotyypin määrän arvioidaan vähenevän 20–30 %, mikä vastaa uhanalai- suusluokkaa silmälläpidettävä (A2a: NT, vaihteluväli NT–VU). Luontotyypin määrän historiallista muutosta ei pystytty arvioimaan (A3: DD). Lehtomaisten tunturikoivikoiden levinneisyysalue (71  000 km2) ja esiintymisalue (144 ruutua) ovat niin suuret, että luontotyyppi on niiden perusteella säily- vä (B1 & B2: LC). Luontotyyppi on säilyvä (LC) myös B3-kriteerin perusteella. Lehtomaisten tunturikoivikoiden kokonaislaatua ku- vaavana muuttujana käytettiin luontotyypin esiinty- mien jakautumista laidunaluetyyppeihin eli kesä-, tal- vi- ja ympärivuotisille laidunalueille, sillä laidunnuksen vaikutukset tunturikoivikoihin vaihtelevat eri laiduna- luetyypeillä. Kesälaidunnus ylläpitää harvapuustoista rakennetta vaikeuttamalla ja paikoin estämällä tunturi- koivun uudistumista. Tunturikoivun tyvivesoja, taimia ja alle kaksimetristä tunturikoivua on kesälaidunalueil- la vähän. Voimakkaan kulutuksen jatkuessa myös lajisto köyhtyy. Kohtuullinen laidunnus voi toisaalta ylläpitää ja edistää luontotyypille luonteenomaisten ruohomais- ten ja heinämäisten kasvien menestymistä. Maaperän ravinteisuuden ansiosta myös tunturikoivut toipuvat mittarituhoista ja kestävät laidunnusta lehtomaisilla tunturikoivikoilla paremmin kuin karummilla tyy- peillä. Luontotyypin laadun arvioinnissa käytettiin asiantuntija-arvioon perustuvia laatupisteitä eri laidun- aluetyypeille, joiden osuudet 1960-luvulla ja vuonna 1750 määriteltiin niin ikään asiantuntija-arviona (osa 1, luku 5.8.3.3). Nykytiedot paliskuntien eri vuodenai- koina käyttämistä laidunalueista koottiin paliskuntien antamien tietojen perusteella Suomen ympäristökes- kuksen ja Luonnonvarakeskuksen TOKAT-hankkeessa. Käytettyä menetelmää, laidunaluetyyppijakaumaa ja käytettyjä laatupisteitä on selostettu tarkemmin loppu- raportin ensimmäisessä osassa (osa 1, tietolaatikko 5.12). Porolaidunnuksesta ja siinä tapahtuneista muutoksista on myös kerrottu yleisemmin loppuraportin ensimmäi- sessä osassa (osa 1, luku 5.8.4.2). Laidunaluetarkastelun perusteella lehtomaisten tun- turikoivikoiden laatumuutoksen suhteelliseksi vaka- vuudeksi viimeisen 50 vuoden aikana arvioitiin yli 20 % ja pidemmällä aikavälillä noin 48 %. Tämän lisäksi on otettava huomioon mittariperhosten massaesiintymis- ten harsuunnuttamat koivikot, joita on kuitenkin vain alle 2 % luontotyypin alasta. Luontotyyppi arvioitiin silmälläpidettäväksi sekä lyhyemmän aikavälin että vuodesta 1750 tapahtuneiden laatumuutosten vuoksi (CD1 & CD3: NT). Luokkamuutoksen syyt: Ei muutoksia. Kehityssuunta: Heikkenevä. Ilmastonmuutoksen seu- rauksena mittarituhot lisääntyvät ja voimakkaana jat- kuva kesäaikainen laidunnuspaine heikentää tunturi- koivikon uudistumista ja levittäytymistä. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy pää- osin luontodirektiivin luontotyyppiin tunturikoivikot (9040) ja osin (pienruoholehdot) luontotyyppiin lehdot (9050). T01.03.02 Tunturien suurruoholehdot Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa VU B1,2a(i,ii,iii)bc, CD1, CD2a – Etelä-Suomi Pohjois-Suomi VU B1,2a(i,ii,iii)bc, CD1, CD2a – Luonnehdinta: Luontotyypin luonnehdinta perustuu ensimmäisessä luontotyyppien uhanalaisuuden arvi- oinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitettyyn kuvaukseen. Tunturien suurruoholehtoja esiintyy ravinteisilla, riittä- vän kosteilla tunturin alarinteillä ja pahtojen alustoilla sekä pienialaisena vesistöjen ja lähteikköjen läheisyy- dessä. Suurruoholehdoissa on usein sulamisvesinoro- ja, kivikoita, tihkupintoja tai lettomaista kasvillisuutta. Lumipeite on suhteellisen paksu, 70–150 cm. Maaperä on moreenia tai soraikkoa, ja sen päällimmäinen kerros on yleensä ruskomaannosta. Lehtikariketta on useim- miten runsaasti. Puuston valtapituus on 7–11 m ja latvuspeittävyys vähintään 50 %. Latvuskerros on tavallisesti sulkeutu- 786 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 nut tai lähes sulkeutunut. Tunturikoivu (Betula pubescens subsp. czerepanovii) on valtapuu. Koivut ovat etupäässä yksirunkoisia. Puumainen oudanmustuvapaju (Salix myrsinifolia subsp. borealis) ja pihlaja (Sorbus aucuparia) ovat sekapuuna yleisiä. Harvinaisempana esiintyy lehtotuomea (Prunus padus) ja raitaa (Salix caprea). Pen- saskerros on tiheydeltään vaihteleva ja monet pajulajit, kuten kalvas- (Salix hastata), kiilto- (S. phylicifolia), ou- danmustuva- ja tunturipaju (S. glauca), ovat yleisiä sa- moin kuin kataja (Juniperus communis) ja pihlaja. Varpuja esiintyy niukasti. Kenttäkerros voi olla varsin vaihteleva kosteusolo- suhteiden mukaan. Korkeat ruohot kuten kullero (Trollius europaeus), metsäkurjenpolvi (Geranium sylvaticum) ja huopaohdake (Cirsium heterophyllym) ovat kenttäker- roksessa runsaimpia, ja niiden ohella esiintyy lukui- sia korkeita heiniä, muun muassa lehtotesmaa (Milium effusum), korpikastikkaa (Calamagrostis phragmitoides) ja koiranvehniötä (Elymus caninus) sekä muita ruohoja ja joskus myös saniaisia. Läntisessä Lapissa tavataan lisäksi pohjansinivalvattia (Lactuca alpina). Jokivarsien tulvalehdot ovat heinäisempiä ja valtalajina on usein korpikastikka. Ruohoista tulvavaikutusta ilmentävät muun muassa mesiangervo (Filipendula ulmaria) ja kur- jenjalka (Comarum palustre). Lähteikköisillä paikoilla väinönputki (Angelica archangelica) on usein valtala- jina, ja sen seurassa esiintyy toisinaan vuoriloikkoa (Cystopteris montana). Myös matalampia ruohoja, ku- ten lapinlemmikkiä (Myosotis decumbens), rantatädy- kettä (Veronica longifolia) lapinorvokkia (Viola biflora) ja lillukkaa (Rubus saxatilis) voi olla runsaasti. Inarin Lapin parhaimmissa lehdoissa voi tavata myös oja- kellukkaa (Geum rivale), siperiansinivalvattia (Lactuca sibirica), kellosinilatvaa (Polemonium acutiflorum), ke- minpikkuängelmää (Thalictrum minus subsp. elatum) sekä pensaskerroksessa lapinpunaherukkaa (Ribes spicatum subsp. lapponicum) (Mäkinen ja Laine 2006; Mäkinen ym. 2011a). Kenttäkerroksen monilajisuus on erityisen silmiinpistävää. Pohjakerroksessa esiintyvät lieko- (Rhytidiadelphus spp.), suikero- (Sciuro-hypnum spp., Brachythecium spp.) ja lehväsammalet (Mnium spp., Plagiomnium spp., Pseudobryum spp.). Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Tunturien suurruoholehdot vaihettuvat lehtomaisiin tunturikoi- vikoihin, saniaislehtoihin, reheviin korpiin ja metsänra- jalla suurruohoniittyihin. Ne voivat vaihettua pahtojen alustoilla myös vyörysoriin ja louhikoihin. Esiintyminen: Tunturien suurruoholehdot ovat ylei- simmillään mereisillä alueilla. Sisämaassa ne ovat harvinaisia. Luontotyyppiä tavataan yleisimmin poh- joisimmassa Lapissa Käsivarren alueella ja Utsjoella. Käsivarren lisäksi esiintymiä tunnetaan Enontekiöllä vain muutamia Pöyrisjärven erämaasta ja Ounastun- tureilta. Utsjoen esiintymät sijaitsevat Kevon luonnon- puistossa, Tsieskuljoella, Vetsikossa ja Pulmankijär- vellä. Kietsimäjoella Lemmenjoen kansallispuistossa on tulvavaikutteisia lehtoja. Laaja-alaisimmat ja edus- tavimmat esiintymät ovat Kilpisjärvellä. Esiintymien kokonaispinta-ala on Metsähallituksen biotooppiai- neiston (SAKTI 2017) mukaan runsaat 300 ha. Asian- tuntija-arvion mukaan luontotyypin kokonaispinta-ala on noin 500 ha. Uhanalaistumisen syyt: Ilmastonmuutoksen ja porojen laidunnuspaineen yhteisvaikutus (Lp & Im 2), mittari- tuhojen yleistyminen ilmastonmuutoksen seurauksena (Im 1), porojen voimakas laidunnuspaine (Lp 1). Uhkatekijät: Ilmastonmuutoksen ja porojen laidun- nuspaineen yhteisvaikutus (Lp & Im 2), mittarituhojen yleistyminen ilmastonmuutoksen seurauksena (Im 1), porojen voimakas laidunnuspaine (Lp 1), kuluminen (Ku 1), rakentaminen (R 1). Porojen voimakas kesälaidunnus vaikuttaa luonto- tyyppiin kielteisesti, kun tunturikoivun uudistuminen heikkenee tai estyy kokonaan ja koivikoiden rakenne kärsii. Voimakas kesälaidunnus vähentää suurruoho- jen ja lisää heinien ja muiden ruohojen määrää. Koh- tuullinen laidunnus voi siten vaikuttaa myönteisesti monipuolistaen lajistoa. Ilmastonmuutoksen seurauk- sena tunturi- ja hallamittarien (Epirrita autumnata, Operophtera brumata) massaesiintymät toistuvat aiem- paa useammin ja voivat myös levittäytyä uusille alueil- le. Laidunnus voimistaa ilmastonmuutoksen kielteisiä vaikutuksia, kun tunturikoivikot eivät voimakkaan kesälaidunnuksen alueilla pääse toipumaan mittari- tuhojen jäljiltä. Laidunnuksen ja ilmastonmuutoksen yhteisvaikutus on täten suurempi uhka kuin mainitut uhkat erikseen. Suurruoholehtojen toipumiskyky mit- tarituhoista ilman voimakasta laidunnuspainetta on kuitenkin kohtuullisen hyvä. Romahtamisen kuvaus: Luontotyyppi katsotaan ro- mahtaneeksi, jos tunturikoivun uudistuminen heiken- tyy tai määrä vähenee siten, etteivät esiintymät enää luokitu suurruoholehdoiksi. Luontotyyppi katsotaan myös romahtaneeksi, jos muu sille luonteenomainen kasvillisuus ja lajisto puuttuvat. Arvioinnin perusteet: Tunturien suurruoholehdot ar- vioitiin vaarantuneeksi luontotyypiksi (VU) suppean levinneisyys- ja esiintymisalueen ja esiintymiin koh- distuvan taantumisen ja uhkien vuoksi (B1 & B2) se- kä luontotyypin laadussa jo tapahtuneen ja tulevan 50 vuoden aikana tapahtuvaksi arvioidun heikentymisen vuoksi (CD1 & CD2a). Tunturien suurruoholehdot Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Asiantuntijatieto 787Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit Tiedot luontotyypin pinta-alan kehityksestä ovat puutteelliset. Rakentaminen oheisvaikutuksineen on vä- hentänyt paikallisesti luontotyypin määrää Kilpisjärven alueella, mutta tarkka pinta-alan muutos ei ole tiedossa. Mittariperhosten massaesiintymiä on ollut viimeisen 50 vuoden aikana sekä Kilpisjärvellä, Utsjoella että Inaris- sa. Kilpisjärvellä mittarituhojen vaikutus suurruoho- lehtojen määrään on ollut vähäinen, joskin pienialaisia esiintymiä on hävinnyt ja osassa lehtoja on tapahtunut harsuuntumista vielä 2000-luvulla. Lisäksi harsuuntu- minen jatkuu 2000-luvun tuhoalueilla edelleen vanho- jen, paljon oksia menettäneiden runkojen kuollessa vä- hitellen. Metsähallituksen biotooppiaineiston mukaan 1960-luvun tunturimittarin massaesiintymäalueilla Utsjoella ja Inarissa ei hävinnyt tunturikoivulehtoja. Sen sijaan 2000-luvun hallamittarin massaesiintymän seurauksena Utsjoella Kaldoaivin erämaa-alueella tu- houtui puustoa 30 ha:n alueelta (osa 1, taulukko 5.29) Tsuomasvaaran rinteiden suurruoholehdoissa. Alue on kesälaidunta, eikä koivikko ole pystynyt uudistumaan hallamittarituhon jäljiltä. Tuhoalue voi sitä vastoin vielä laajentua vaurioituneiden koivujen kuollessa vähitellen. Tiedossa olevien kuolleiden suurruoholehtojen osuus kaikista suurruoholehdoista on noin 10 %, joten luon- totyyppi on menneen 50 vuoden määrän muutoksen osalta säilyvä (A1: LC). Määrän muutosta vuodesta 1750 ei pystytty arvioimaan (A3: DD). Ilmaston lämmetessä mittarituhot hyvin todennä- köisesti jatkuvat ja kohdistuvat edelleen myös suurruo- holehtoihin. Mittarituhojen ja voimakkaana jatkuvan kesälaidunnuksen yhteisvaikutuksesta tämän pienialai- sen luontotyypin määrä voi tulevaisuudessa romahtaa nopeastikin, vaikka suurruoholehtojen palautumiskyky on ravinteisen maaperän ansiosta parempi kuin karum- pien tunturikoivikkotyyppien. Valtaosa luontotyypin pinta-alasta sijaitsee Kilpisjärvellä, jossa mittarituhot ovat kohdistuneet 2000-luvulla myös suurruoholeh- toihin. Tuhojen mahdollinen toistuminen lehtoalueilla useana perättäisenä vuonna voi aiheuttaa suuriakin muutoksia luontotyypin pinta-aloissa. Luontotyypin esiintymiä voi pienialaisesti tuhoutua Kilpisjärvellä edelleen myös rakentamisen seurauksena. Männyn (Pinus sylvestris) leviämistä ennustavan mallinnuksen mukaan (osa 1, luku 5.8.4.3) on epätodennäköistä, että mänty leviäisi voimakkaasti luontotyypin pääesiinty- misalueelle Käsivarren luoteisosaan seuraavan 50 vuo- den aikana. Utsjoen ja Inarin esiintymät sen sijaan ovat männyn leviämiselle herkällä alueella. Mittarituhojen ja männyn leviämisen vaikutusta luontotyypin määrään tulevan 50 vuoden aikana on kuitenkin hyvin vaikea ennakoida, joten luontotyyppi arvioitiin A2a-kriteerin osalta puutteellisesti tunnetuksi (DD). Suurruoholehtojen levinneisyysalue on suppea (34  000 km2) ja esiintymisruutuja tunnetaan vain 33. Luontotyypillä on lisäksi useita merkittäviä uhkateki- jöitä. Lähes kaikki luontotyypin tunnetut esiintymis- alueet sijaitsevat porojen kesälaidunalueilla, ja tulevai- suudessa lisääntyvät mittariperhosten massaesiintymät voivat yhdessä laidunnuksen kanssa nopeasti johtaa luontotyypin tilan heikkenemiseen tai esiintymien hä- viämiseen. Myös rakentaminen ja muu maankäyttö uh- kaavat Kilpisjärvellä edelleen pientä osaa esiintymistä. Luontotyyppi arvioitiin vaarantuneeksi (VU) suppean levinneisyys- ja esiintymisalueen sekä taantumisen, uh- kien ja esiintymispaikkojen pienen lukumäärän vuoksi (B1,2a(i,ii,iii)bc). Esiintymispaikat määriteltiin suurim- man uhkatekijän eli mittarituhojen ja niiden jälkeisen porojen kesälaidunnuksen yhteisvaikutuksen perus- teella siten, että maantieteellisesti toisistaan erillään ole- vat esiintymisalueet luettiin omiksi paikoikseen. Luon- totyypillä on seitsemän esiintymispaikkaa. Kriteerin B3 perusteella luontotyyppi arvioitiin säilyväksi (LC). Tunturien suurruoholehtojen bioottista ja abioot- tista kokonaislaatua tarkasteltiin asiantuntija-arviona käyttäen apuna laatutaulukkoa (osa 1, luku 5.8.3.3). Luontotyypin esiintymät Enontekiöllä ja Utsjoella kuuluvat porojen kesä- tai ympärivuotisiin laidunalu- eisiin. Esiintymien laadun on arvioitu heikentyneen viimeisen 50 vuoden aikana erityisesti mittarituho- jen ja porojen kesälaidunnuksen, mutta myös kulu- misen ja rakentamisen vuoksi. Mittarituhot ovat vai- kuttaneet puuston rakenteeseen sekä vähentämällä koivujen määrää että harsuunnuttamalla yksittäisiä tunturikoivuja, jolloin suurruoholehdot ovat muuttu- neet avoimemmiksi erityisesti Kilpisjärvellä ja Uts- joen Tsuomasvaaralla. Osa koivuista kuolee melko pian toistuvien mittarituhojen jälkeen, mutta koivikon harsuuntuminen jatkuu vielä useita vuosia heikenty- neiden koivujen kuollessa vähitellen. Kesälaidunnus ylläpitää mittarituhojen seurauksena syntynyttä har- vapuustoista rakennetta vaikeuttamalla koivujen uu- distumista tai estämällä sen kokonaan. Sopiva laidun- nuspaine ylläpitää ja edistää lajiston monimuotoisuut- ta lisäämällä heinien ja joidenkin ruohojen määrää, mutta voimakas kesälaidunnus vähentää suurruohoja ja niiden kukintaa. Rakentaminen ja muu maankäyttö sekä jossain määrin myös asuminen ja retkeily kulut- tavat kasvillisuutta erityisesti Kilpisjärven ja Tenojoen laakson esiintymillä. Luontotyypin laadun arvioidaan heikentyneen selvästi. Laatumuutoksen suhteelliseksi Pikku-Malla, Mallan luonnonpuisto, Enontekiö. Kuva: Saara Tynys 788 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 vakavuudeksi arvioitiin 29–33 % menneen 50 vuoden aikana, mikä vastaa uhanalaisuusluokkaa vaarantunut (CD1: VU, vaihteluväli NT–VU). Pidemmällä aikavälil- lä (vuodesta 1750) tapahtuneen muutoksen suhteelli- nen vakavuus, 38–43 %, vastaa luokkaa silmälläpidet- tävä (CD3: NT). Luontotyypin laadun heikkenemisen arvioidaan jatkuvan myös tulevan 50 vuoden aikana ja muutoksen suhteelliseksi vakavuudeksi arvioidaan 40–50 % (CD2a: VU). Luokkamuutoksen syyt: Menetelmän muutos, aito muutos, tiedon kasvu Kehityssuunta: Heikkenevä. Ilmastonmuutoksen seu- rauksena mittarituhot lisääntyvät ja voimakkaana jat- kuva kesäaikainen laidunnuspaine heikentää tunturi- koivun uudistumista. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- todirektiivin luontotyyppiin lehdot (9050). T1.03.03 Tunturien suursaniaislehdot Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa NT B1,2b, CD2a – Etelä-Suomi Pohjois-Suomi NT B1,2b, CD2a – Luonnehdinta: Luontotyypin luonnehdinta perustuu ensimmäisessä luontotyyppien uhanalaisuuden arvi- oinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitettyyn kuvaukseen. Tunturialueen suursaniaislehtoja esiintyy ravinteisilla, kosteilla tunturin rinteillä sekä tunturipurojen läheisyy- dessä. Lumipeitteen syvyys vaihtelee, mutta usein se on paksu, jopa kaksi metriä. Maaperä on moreenia. Maape- rän päällimmäinen kerros on yleensä ruskomaannosta. Suursaniaislehdoissa on usein sulamisvesinoroja, kivi- koita, tihkupintoja tai lettomaista kasvillisuutta. Maa on valtaosin karikkeen peittämää. Puuston valtapituus on 8–11 m, ja latvuskerros on useimmiten sulkeutunut tai lähes sulkeutunut ja peittävyydeltään yli 40 %. Tunturi- koivu (Betula pubescens subsp. czerepanovii) on valtapuu ja se kasvaa etupäässä yksirunkoisena. Harmaaleppä (Alnus incana), lehtotuomi (Prunus padus) ja oudanmus- tuvapaju (Salix myrsinifolia subsp. borealis) esiintyvät yleisinä puustossa. Pensaskerros on melko vaihteleva ja monet pajulajit, kuten kalvas- (Salix hastata), kiilto- (S. phylicifolia), oudanmustuva- ja tunturipaju (S. glauca) ovat yleisiä samoin kuin kataja (Juniperus communis) ja pihlaja (Sorbus aucuparia). Harvinaisempana esiintyy pohjanpunaherukkaa (Ribes spicatum). Varpuja on niukasti. Kenttäkerros voi olla kosteus- olosuhteiden mukaan varsin vaihteleva. Vallitsevim- pia ovat saniaiset, kuten tunturihiirenporras (Athyrium distentifolium), kotkansiipi (Matteuccia struthiopteris), iso- alvejuuri (Dryopteris expansa), korpi-imarre (Phegopteris connectilis), vuoriloikko (Cystopteris montana) ja joskus myyränporras (Diplazium sibiricum) (Kallio ym. 1969) se- kä ruohot ja heinät, kuten metsäkurjenpolvi (Geranium sylvaticum), kullero (Trollius europaeus), huopaohda- ke (Cirsium heterophyllum), mesiangervo (Filipendula ulmaria), lehtotesma (Milium effusum) ja korpikastikka (Calamagrostis phragmitoides). Läntisessä Lapissa tava- taan lisäksi pohjansinivalvattia (Lactuca alpina). Lajimää- rä on pienempi kuin suurruoholehdoissa. Pohjakerros on aukkoinen ja koostuu lähinnä lieko- (Rhytidiadelphus spp.), suikero- (Sciuro-hypnum spp., Brachythecium spp.) ja lehväsammalista (Mnium spp., Plagiomnium spp., Pseudo- bryum spp., Rhizomnium spp.). Lajeista mainittakoon eri- tyisesti kiiltosuikerosammal (Brachythecium salebrosum) ja lettolehväsammal (Rhizomnium pseudopunctatum). Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Suursaniais- lehdot vaihettuvat suurruoholehtoihin sekä reheviin korpiin. Tunturien suursaniaislehdot Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Esiintyminen: Suursaniaislehdot ovat yleisimmillään lievästi mereisillä alueilla. Niitä esiintyy ainakin Ut- sjoen Vetsikossa ja Tsieskuljoella, sekä hyvin pienia- laisesti Tsuomasvaaralla Kaldoaivin erämaa-alueella. Kevon luonnonpuistossa Čieskadasjohkalla on myy- ränporraslehtoa. Lisäksi suursaniaislehtoa on Inarissa ainakin Muotkatunturin erämaa-alueella. Enontekiöl- lä suursaniaislehtoja on Mallan alueella. Esiintymien kokonaispinta-ala on asiantuntija-arvion mukaan vain noin 10 ha. Esiintymät ovat pienialaisia, usein vain yh- den tai muutaman aarin suuruisia. Uhanalaistumisen syyt: Ilmastonmuutoksen ja porojen laidunnuspaineen yhteisvaikutus (Lp & Im 1–2), mittari- tuhojen yleistyminen ilmastonmuutoksen seurauksena (Im 1), porojen voimakas laidunnuspaine (Lp 1). Uhkatekijät: Ilmastonmuutoksen ja porojen laidunnus- paineen yhteisvaikutus (Lp & Im 1–2), mittarituhojen yleistyminen ilmastonmuutoksen seurauksena (Im 1), porojen voimakas laidunnuspaine (Lp 1). Voimakas porojen laidunnuspaine vaikuttaa luon- totyyppiin kielteisesti, sillä sen vaikutuksesta tuntu- rikoivun uudistuminen heikkenee tai estyy kokonaan ja koivikoiden rakenne kärsii. Sen sijaan saniaiset eivät kuulu poron ravintokasveihin. Ilmastonmuutoksen seu- rauksena tunturi- ja hallamittarien (Epirrita autumnata, Operophtera brumata) massaesiintymät lisääntyvät. Lai- dunnus voimistaa ilmastonmuutoksen kielteisiä vai- kutuksia, kun tunturikoivikot eivät voimakkaan kesä- laidunnuksen alueilla pääse toipumaan mittarituhojen jäljiltä. Laidunnuksen ja ilmastonmuutoksen yhteis- 789Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit vaikutus on täten suurempi uhka kuin mainitut uhkat erikseen. Uhkien voimakkuus ei kuitenkaan ole kovin suuri, sillä suursaniaislehtojen sijainti suojaa niitä mit- tarituhoilta eivätkä ne ole tärkeitä laidunalueita poroille. Romahtamisen kuvaus: Luontotyyppi katsotaan ro- mahtaneeksi, jos tunturikoivun uudistuminen heiken- tyy tai määrä vähenee siten, etteivät esiintymät enää luokitu suursaniaislehdoiksi. Luontotyyppi katsotaan myös romahtaneeksi, jos muu sille luonteenomainen kasvillisuus ja lajisto puuttuvat. Arvioinnin perusteet: Tunturien suursaniaislehdot arvi- oitiin silmälläpidettäväksi luontotyypiksi (NT) suppean levinneisyys- ja esiintymisalueen ja luontotyyppiin koh- distuvien uhkien takia (B1 & B2) sekä tulevan 50 vuoden aikana ennustetun laadun heikkenemisen vuoksi (CD2a). Luontotyypin määrän arvioidaan säilyneen jokseen- kin ennallaan viimeisten 50 vuoden aikana (A1: LC). 2000-luvun hallamittarituhot Utsjoella kohdistuivat myös Tsuomasvaaran lehtoalueelle, missä saniaislehtoja esiintyy hyvin pienialaisina laikkuina. Lehtolaikkujen puusto kärsi ja ainakin yhdellä noin aarin kokoisella laikulla jopa kuoli kokonaan. Missään muualla mittari- tuhon ei kuitenkaan tiedetä kohdistuneen suursaniais- lehtoihin yhtä voimakkaana. Ilmastonmuutoksen myötä lisääntyvät hallamittarituhot saattavat tulevaisuudessa kohdistua myös reheviin suursaniaislehtoihin. Määrän kehitystä tulevan 50 vuoden aikana ja määrän histo- riallista muutosta vuodesta 1750 ei kuitenkaan pystytty arvioimaan (A2a & A3: DD). Saniaislehtojen levinneisyysalue on suppea (vajaat 20 000 km2) ja esiintymisruutuja tunnetaan vain kuusi. Luontotyypin määrän tai laadun ei ole havaittu merkit- tävästi taantuneen viimeisen 50 vuoden aikana, mutta luontotyyppiin kohdistuu uhkatekijöitä. Kaikki luonto- tyypin tunnetut esiintymisalueet sijaitsevat porojen ke- sä- tai ympärivuotisilla laidunalueilla, mikä vaikuttaa esiintymien puuston rakenteeseen ja uudistumiseen ja voi myös johtaa suurruohoston taantumiseen saniais- lehdoissa. Toisaalta laidunnuspaine on luontotyypin esiintymillä kuitenkin harvoin voimakasta, minkä li- säksi rehevät saniaislehdot kestävät laidunnusta verra- ten hyvin ja palautuvat siitä paremmin kuin karummat tunturikoivikkotyypit. Saniaislehdot palautuvat hyvin myös mittarituhoista, joilta niitä suojaa lisäksi esiinty- mien sijainti jokien ja purojen varsilla laaksonpohjissa, joissa vallitsee talvisin kylmä pienilmasto. Epäsuotuisat sääolosuhteet ja perättäisinä vuosina toistuvat mittaritu- hot voivat kuitenkin aiheuttaa puuston kuolemia myös saniaislehdoissa, ja mikäli talvet lämpenevät huomat- tavasti tulevaisuudessa, voivat mittarituhot kohdistua myös laaksonpohjien koivikoihin. Luontotyyppi arvioi- tiin silmälläpidettäväksi (NT) suppean levinneisyys- ja esiintymisalueensa sekä saniaislehtojen mahdolliseen taantumiseen johtavien uhkien perusteella (B1,2b). Luontotyyppi on säilyvä (LC) B3-kriteerin perusteella. Tunturien suursaniaislehtojen bioottista ja abioottista kokonaislaatua tarkasteltiin asiantuntija-arviona käyt- täen apuna laatutaulukkoa (osa 1, luku 5.8.3.3). Luonto- Tsieskuljoki, Utsjoki. Kuva: Arto Saikkonen 790 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 tyypin esiintymät kuuluvat porojen kesä- ja ympärivuo- tisiin laidunalueisiin. Esiintymien laadun arvioitiin kui- tenkin heikentyneen porojen kesälaidunnuksen takia vain vähän, sillä saniaisvaltaiset lehdot eivät ole porojen ensisijaisia laidunalueita. Laidunnus vaikuttaa kuiten- kin jonkin verran puustoon ja sen uudistumiseen eten- kin suurruoholehtojen yhteydessä olevilla suurruohoi- silla saniaislehdoilla. Osa esiintymistä, kuten Tsieskul- joen kotkansiipilehto, on lähes täysin saniaisvaltaisia, eikä porolla ole siellä koivua lukuun ottamatta tärkeitä ravintokasveja. Mittarituhot ovat kohdistuneet toistai- seksi vain hyvin pieneen osaan saniaislehtoja lähinnä Utsjoella, eikä niillä ole ollut vaikutuksia luontotyypin kokonaislaatuun. Luontotyypin laadun arvioitiin hei- kentyneen vain vähän sekä viimeisen 50 vuoden aikana että vuodesta 1750 (CD1 & CD3: LC). Mittariperhosten massaesiintymät toistunevat tulevan 50 vuoden aikana yhä useammin ja sääolosuhteiden ollessa hallamittarille suotuisat mittarituhot saattavat kohdistua myös sani- aislehtoihin. Tulevan laatumuutoksen suhteelliseksi vakavuudeksi arvioitiin 28–33 %, mikä vastaa luokkaa silmälläpidettävä (CD2a: NT). Luokkamuutoksen syyt: Ei muutoksia. Kehityssuunta: Heikkenevä. Ilmastonmuutoksen seu- rauksena mittarituhot lisääntyvät ja voimakkaana jat- kuva kesäaikainen laidunnuspaine heikentää tunturi- koivun uudistumista. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- todirektiivin luontotyyppiin lehdot (9050). T02 Erillismetsiköt Kuusen (Picea abies), männyn (Pinus sylvestris) ja haavan (Populus tremula) levinneisyys ulottuu yhtenäisen havu- metsävyöhykkeen pohjoispuolelle. Männyn erillismet- siköitä ja tunturihaavikoita kasvaa myös Pohjois-Nor- jassa, joten Suomen esiintymät eivät edusta puulajin pohjoista rajaa. Kuusen levinneisyys ulottuu suunnil- leen männyn metsänrajalle, mutta tunturihaavikoita esiintyy aina Tenojoen rantapenkereillä Norjan puolelle asti. Kasvukauden lämpöolot, joihin maaston korkeus ja maantieteellinen sijainti vaikuttavat, rajoittavat olen- naisesti puulajien levinneisyyttä. Muita merkittäviä te- kijöitä ovat maaperän ravinteisuus ja kosteus. Riittävän suotuisissa oloissa mänty ja kuusi voivat muodostaa erillisen metsikön lajin metsänrajaa pohjoisempana. Luontotyyppien luokittelussa erillismetsiköksi lue- taan kuvio, jonka pinta-ala on vähintään 5–10 aaria ja puuston korkeus yli kaksi metriä. Latvuspeittävyys on vähintään 10 % ja kuusen, männyn tai haavan osuus latvuspeittävyydestä on vähintään 20–30 %. Sekä kuu- sen että männyn esiintyminen on ilmaston manterei- suus–mereisyys-vaihtelussa luonteeltaan mantereinen. Kuusi, erityisesti sen alalaji siperianmetsäkuusi (Picea abies subsp. obovata), menestyy mäntyä ankarammissa ja mantereisemmissa ilmasto-oloissa, mutta sen levin- neisyyttä rajoittavat Inarissa olennaisesti kallioperän granuliittivyöhykkeen maaperän karuus ja kuivuus sekä huono siementuotanto. Erilliskuusikot sijaitsevat ympäristöään viljavammilla ja kosteammilla moree- nimailla. Kasvupaikkatyypiltään ne ovat pääasiassa tuoreita kankaita. Maaperän kosteuden ja soistunei- suuden lisääntyessä tunturikoivu valtaa alaa kuu- selta. Erillismänniköt kasvavat ainoastaan kuivilla ja kuivahkoilla kankailla, jotka voidaan jakaa kolmeen kasvillisuustyyppiin. Haapa selviytyy monenlaisilla kasvupaikoilla syvän juuristonsa avulla. Liian matala ja toisaalta liian syvä pohjavesipinta rajoittaa haavan menestymistä. Pohjoisuuden lisääntyessä kasvualustan ravinteisuusvaatimus kasvaa. Inarin karu granuliitti- vyöhyke rajoittaa olennaisesti haavankin esiintymistä. Pohjoisimmassa Lapissa haapa kasvaa puun mittoihin vain melko alhaalla etelänpuoleisilla rinteillä. Kaikkien puulajien erillismetsiköissä kasvaa lähes poikkeuksetta tunturikoivua. Ilmaston lämpeneminen edistää kaik- kien erillismetsiköiden laajenemista ja pienten puuryh- mien muuttumista metsiköiksi, eniten hyötyy mänty. T02.01 Tunturihaavikot Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa LC + Etelä-Suomi Pohjois-Suomi LC + Luonnehdinta: Luontotyyppiin luetaan yhtenäisen havumetsävyöhykkeen pohjoispuoliset kivennäis- maa-alueet, joilla haavan korkeus on vähintään kaksi met- riä, puuston kokonaislatvuspeittävyys vähintään 10 % ja haavan osuus latvuspeittävyydestä vähintään noin 20–30 %. Latvuspeittävyysosuus on viitteellinen, sillä vaikka haavan osuus ei olisi kovin suuri, ovat haapaa kasvavat kuviot silti maastossa selvästi erottuvia, ja ne voidaan lukea omaksi luontotyypikseen. Tunturihaa- vikoissa kasvaa haavan (Populus tremula) ohella lähes aina tunturikoivua (Betula pubescens subsp. czerepanovii) ja joskus harvakseltaan myös mäntyä (Pinus sylvestris). Luontotyypin esiintymät ovat pienialaisia koostuen usein muutamasta tai vain yhdestä haapakloonista. Tunturihaavikoiksi voidaan lukea jo 5–10 aarin kokoi- set haavikot. Tunturikoivuvyöhykkeellä haapa kasvaa ravinteisil- la moreenimailla tunturikoivua selvästi pidemmäksi ja erottuu hyvin maisemassa erityisesti ruskan aikaan. Tunturialueiden puurajalla haapa jää yleensä pensas- maiseksi eikä muodosta metsiköitä. Haapapensaikkoja esiintyy muun muassa Itä-Lapin tunturien lakialueiden tunturikoivikoissa (Nikula ja Annala 2012). Haavikoissa voi olla seassa myös pihlajaa (Sorbus aucuparia) ja pensaskerroksessa tavataan usein katajaa (Juniperus communis). Kenttäkerroksessa esiintyy taval- lisesti variksenmarjaa (Empetrum nigrum), puolukkaa (Vaccinium vitis-idaea), mustikkaa (V. myrtillus), juoluk- kaa (V. uliginosum), kultapiiskua (Solidago virgaurea), kevätpiippoa (Luzula pilosa), lillukkaa (Rubus saxatilis) ja metsätähteä (Lysimachia europaea) sekä liekokasveja (Lycopodiaceae). Tuoreemmilla ja rehevämmillä kohdilla 791Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit voi esiintyä muun muassa ruohokanukkaa (Cornus suecica), metsäkurjenpolvea (Geranium sylvaticum) ja metsäimar- retta (Gymnocarpium dryopteris). Pohjakerros on runsaan karikkeen vuoksi epäyhtenäinen tai jopa puuttuu. Haavan selviytymiseen monenlaisilla kasvupaikoil- la vaikuttaa muun muassa haavan juuriston rakenne, varsinkin juuriyhteydet, jotka kehittyvät juurivesojen syntyessä. Myös pohjavesipinnan sijainti vaikuttaa haavan menestymiseen. Jos pohjavesipinnan syvyys on pienempi kuin 60 cm tai suurempi kuin 250 cm, se ra- joittaa haavan esiintymistä (Kärkkäinen ja Voipio 1980). Haapa pystyy myös säätelemään haihduntaa lähes yhtä hyvin kuin mänty, ja se kestää pitkää talvea ja pakkasia hyvin. Pohjoiset kasvuolot rajoittavat tehokkaasti haa- van suvullista lisääntymistä, mutta suvuton leviäminen jatkuu juurivesoista (Hämet-Ahti ym. 1992). Siten koko yksittäinen tunturihaavikko saattaa olla samaa kloonia. Tästä puolestaan seuraa, että kaksikotisena puulajina haavan eri sukupuolet esiintyvät usein eri metsikköinä Ylä-Lapissa, mikä heikentää pölytyksen mahdollisuut- ta. Haavan siemenen tuleentumisen vaatimukset ovat suunnilleen samat kuin tunturikoivulla. Siemen itää hyvin nopeasti, mutta pieni taimi on altis monenlaisille tuhoille (Kärkkäinen ja Voipio 1980). Monet hyönteislajit lisääntyvät hyödyntäen haavan puuainesta tai lehtiä. Haapa kuuluu myös hirven (Alces alces), metsäjäniksen (Lepus timidus) ja myyrien ruo- kavalioon. Haapa elää harvemmin yli 100-vuotiaaksi (Kärkkäinen 1981). Vanhojen haapojen kuolemista jou- duttavat erilaiset lahottajasienet. Silti on löydetty jopa yli tuhatvuotiaita klooneja, jotka ovat pysyneet elossa toistuvalla vesomisella. Utsjoen haapametsiköistä löy- detty vanhin haaparunko on 250-vuotias. Yleensä tun- turihaavikoiden paksuimmat rungot ovat 100–150-vuo- tiaita. Ikärakenne on voimakkaasti eri-ikäisrakenteinen suurimman ikäluokan ollessa 6–15-vuotiaita vesoja ja laskennallisen keski-iän 35–45 vuotta (Ng 2013). Haapa- runkojen tiheyden vaihteluväli on 500–3 000 kpl/ha ja vesojen tiheys vastaavasti 300–8 000 kpl/ha eli metsiköt ovat verraten tiheitä. Puuston tiheys pienenee puuston vanhetessa itseharvenemisen ja tuhojen seurauksena. Utsjoen hirvikanta on viisinkertaistunut 20 vuodessa ja se lisää merkittävästi haavan vesojen syöntiä ja vaurioi- tumista. Porot eivät havaintojen mukaan käytä haapaa ravintonaan (Ng 2013). Oletettavasti ilmaston lämpe- neminen edistää haavan leviämistä erillismetsiköistä rajoittavista tekijöistä huolimatta. Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Luontotyypin esiintymät liittyvät useimmiten tuoreisiin ja lehtomai- siin tunturikoivikoihin sekä tunturikoivulehtoihin, mutta myös kuivahkoihin tunturikoivikoihin, joiden ympäröiminä ne sijaitsevat muun muassa Muotkatun- turien ja Lemmenjoen alueilla. Tunturihaavikot Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Asiantuntijatieto Esiintyminen: Haavan leviäminen Suomen alueella on alkanut pian jääkauden jälkeen. Lapin vihreäkivivyö- hykkeessä haapa on vielä verrattain yleinen maaperän viljavuuden ansiosta, mutta sen kuten kuusenkin (Picea abies) esiintyminen vähenee jyrkästi Inarin granuliit- tivyöhykkeessä (Sutinen ym. 2002). Myös Enontekiön puolella mäntymetsävyöhykkeellä kasvupaikkojen karuuden ja kuivuuden vuoksi haavan esiintyminen muuttuu paikoittaiseksi. Pohjoisuuden lisääntyessä haavikot keskittyvät yhä selvemmin jokilaaksojen mi- kroilmastollisesti suotuisille etelänpuoleisille rinteille (Kallio ja Mäkinen 1975), missä maaperä on sopivan kosteaa ja ravinteikasta. Utsjoella haapametsiköiden esiintyminen rajoittuu alle 250 metrin korkeudelle ja rinteille, joiden kaltevuuskulma on pienempi kuin 20° (Ng 2013). Metsähallituksen biotooppiaineiston (SAKTI 2017) perusteella tunturihaavikoita sisältäviä kuvioita on noin 1 300 kpl. Tunturihaavikoiden kokonaispinta-ala-arvio noin 2 000–4 000 ha. Pinta-ala-arvio perustuu otostar- kasteluun, jossa osin ilmakuvatulkinnan, osin maas- tossa tehtyjen pistotarkastusten avulla selvitettiin joi- denkin tunturihaavikoiden koko ja laskettiin otoksen perusteella haavikoiden keskimääräinen kuviokoko (2,9 ha) ja kuviokoon mediaani (1,6 ha). Näiden tietojen se- kä tunturihaavikoita sisältävien kuvioiden lukumäärän perusteella tuotettiin pinta-alan vaihteluväli. Vetsikko, Utsjoki. Kuva: Katariina Mäkelä 792 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Uhkatekijät: Hirven, jäniksen ja myyrien aiheuttama syönti (Lp 1). Romahtamisen kuvaus: Luontotyyppi katsotaan ro- mahtaneeksi, jos haavan uudistuminen heikentyy tai sen määrä vähenee siten, etteivät esiintymät enää mis- sään luokitu tunturihaavikoiksi. Arvioinnin perusteet: Tunturihaavikot arvioitiin säi- lyväksi (LC) luontotyypiksi (A1 & A2a, B1–B3, CD1). Tunturihaavikoiden pinta-alan kehityksestä ei ole tietoaineistoja 1960-luvulta, mutta asiantuntijahavain- tojen perusteella niiden määrä on viime vuosikymme- ninä pikemminkin lisääntynyt kuin vähentynyt (A1: LC). Syynä tähän pidetään ilmastonmuutosta, sillä ko- honneet lämpötilat edistävät haavan leviämistä. Tun- turihaavikoita on muodostunut etenkin mikroilmas- tollisesti suotuisille alueille ja suhteellisen ravinteisille paikoille. Tulevan 50 vuoden aikana niiden määrän arvioidaan edelleen kasvavan, vaikka Ylä-Lapin kas- vava hirvikanta rajoittaa haavan uudistumista (A2a: LC). Luontotyypin määrän kehitystä vuodesta 1750 ei pystytty tiedon puutteessa arvioimaan (A3: DD). Tunturihaavikoiden levinneisyysalue (60 000 km2) ja esiintymisalue (127 ruutua) ovat niin suuret, että luonto- tyyppi on niiden perusteella säilyvä (B1 & B2: LC). Luon- totyyppi on säilyvä (LC) myös B3-kriteerin perusteella. Tunturihaavikoiden laadusta ei juuri ole tietoa, mutta etenkin hirvi vaikuttaa puustorakenteeseen syömällä haavan vesoja. Voimakkaana jatkuessaan syönti vai- keuttaa haavan uudistumista. Viimeisen 50 vuoden ai- kana luontotyypin laatu on asiantuntija-arvion mukaan säilynyt jokseenkin ennallaan (CD1: LC). Laadun tuleva ja historiallinen muutos arvioitiin puutteellisesti tunne- tuiksi (CD2a & CD3: DD). Luokkamuutoksen syyt: Uusi luontotyyppi. Kehityssuunta: Paraneva. Ilmastonmuutoksen myötä kohonneet lämpötilat edistävät haavan leviämistä. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Ei ole. T02.02 Erillismänniköt Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa LC + Etelä-Suomi Pohjois-Suomi LC + Luonnehdinta: Luontotyyppiin luetaan yhtenäisen havumetsävyöhykkeen pohjoispuoliset kivennäis- maa-alueet, joilla männyn (Pinus sylvestris) korkeus on vähintään kaksi metriä, puuston kokonaislatvuspeittä- vyys vähintään 10 %, ja männyn osuus latvuspeittävyy- destä vähintään noin 20–30 %. Latvuspeittävyysosuus on viitteellinen, sillä vaikka männyn osuus ei olisi kovin suuri, mäntyä kasvavat kuviot ovat maastossa selvästi erottuvia, ja ne voidaan lukea omaksi luontotyypikseen. Sekapuuna erillismänniköissä on usein tunturikoivua (Betula pubescens subsp. czerepanovii). Pohjoisimmat eril- lismänniköt kasvavat ainoastaan kuivilla ja kuivahkoilla kankailla, kun taas tuoreemmat ja kosteammat kasvu- paikat ovat pääasiassa tunturikoivikoita. Etelämpänä metsänrajan läheisyydessä erillismänniköitä voi kasvaa myös karuhkoilla tuoreilla kankailla. Suurin osa erillis- männiköistä on ilmaston mantereisuus–mereisyys-vaih- telussa luonteeltaan mantereisia (Hämet-Ahti 1963). Mäntymetsänrajaa indikoivat parhaimmin kasvu- kauden lämpösumma 590–600 päiväastetta tai heinä- kuun keskilämpötilan raja-arvo 12,2 °C (Mikkola ja Vir- tanen 2006). Jääkauden jälkeisellä niin kutsutulla atlant- tisella lämpökaudella mäntymetsät levittäytyivät Lapin alueelle niin, että vain Käsivarren alueen korkeimmat tunturit olivat metsänrajan yläpuolella 8300–4000 vuot- ta sitten (Kultti ym. 2006). Sen jälkeen ilmaston viiletes- sä mäntymetsänraja alkoi vähitellen vetäytyä alaspäin (Nikolov ja Helmisaari 1992; Eronen ja Zetterberg 1996; MacDonald ym. 2000). Alhaisimmillaan se oli viime vuosisadan alussa pitkään jatkuneen kylmän vaiheen jälkeen (Juntunen ym. 2006; Sutinen ym. 2007). Metsänrajan aletessa sen pohjoispuolelle muodostui erillisiä männiköitä ilmaston ja maaperän kannalta riit- tävän suotuisille kasvupaikoille jokilaaksoihin ja tuntu- rien välisille alueille (Sutinen ym. 2002; 2011). Niitä on etenkin Utsjoella jokilaaksoissa sekä Inarijärven poh- joispuolella ja Enontekiöllä alavimmilla alueilla (Kal- lio ym. 1971). Ilmaston lämmetessä vähitellen runsaan sadan vuoden ajan jäljelle jäänet mäntypuuryhmät ja pienet metsiköt ovat laajentuneet ja tihentyneet taimet- tumisen seurauksena. Enontekiöllä mäntymetsänraja on edennyt melko laakeilla alueilla viimeisen 50 vuoden aikana noin 20 km. Metsän- ja puurajan väliselle vaihet- tumisvyöhykkeelle on muodostunut paikoin erillisiä mäntymetsiköitä vanhojen puuryhmien läheisyyteen (Juntunen ym. 2006; Sutinen ym. 2007). Monet tunturikoivuvyöhykkeen tunturikoivikoissa harvinaiset tai niistä kokonaan puuttuvat lajit esiintyvät tavallisina erillismänniköissä. Männyn ohella näitä ovat muun muassa kanerva (Calluna vulgaris), sianpuoluk- ka (Arctoptaphylos uva-ursi) ja monet kynsisammallajit, kuten räme-, pohjan- ja kangaskynsisammal (Dicranum undulatum, D. drummondii, D. polysetum). Sen sijaan tunturikoivuvyöhykkeessä muuten yleiset lajit, kuten vaivaiskoivu (Betula nana), kataja (Juniperus communis), tunturilieko (Diphasiastrum alpinum) ja lapinkastikka (Calamagrostis lapponica) ovat harvinaisia tällä luonto- tyypillä. (Hämet-Ahti 1963). Kevon kanjonin erillismän- niköissä viihtyvät lisäksi useat talvikkilajit, keltalieko (Diphasiastrum complanatum), riidenlieko (Lycopodium annotinum) ja kultapiisku (Solidago virgaurea) sekä poh- joisille mäntymetsille tyypillinen kangaspaju (Salix bebbiana) (Mäkinen ja Laine 2006). Erillismänniköt voidaan jakaa kolmeen tyyppiin: niukkasammalinen mänty-jäkäläkangas, runsassam- malinen mänty-jäkäläkangas sekä mänty-sammal- kangas (Hämet-Ahti 1963). Nämä alatyypit vastaavat läheisesti myös Kalelan (1961) havumetsävyöhykkeeltä erottamia Metsä-Lapin metsätyyppejä (ks. Liittymi- nen muihin luontotyyppeihin). Niukkasammalinen mänty-jäkäläkangas vastaa tunturikoivikkotyypeistä variksenmarja-jäkälätyyppiä, mutta eroaa siitä lähes puuttuvan pensaskerroksen sekä erittäin niukkoina esiintyvien heinien ja ruohojen perusteella. Varvuis- ta runsaita ovat puolukka (Vaccinium vitis-idaea), sekä 793Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit etenkin hiekkamailla myös variksenmarja (Empetrum nigrum), ja usein myös mustikka (Vaccinium myrtillus). Runsassammalisten mänty-jäkäläkankaiden maape- rä on hiekkaa, soraa tai hiekkamoreenia ja niitä luon- nehtii mosaiikkimainen kasvillisuus, jossa sammal- ja jäkälälaikut vuorottelevat. Pensaskerros on niukka, mutta männyn taimia voi joskus olla runsaasti. Varik- senmarja ja puolukka ovat pääasialliset varvut. Mus- tikkaa esiintyy pieninä laikkuina. Pohjakerroksessa on poronjäkälien (Cladonia spp.) ohella muun muassa ti- najäkäliä (Stereocaulon spp.), seinäsammalta (Pleurozium schreberi), kivikynsisammalta (Dicranum scoparium), kangaskarhunsammalta (Polytrichum juniperinum) sekä pykäsammalia (Barbilophozia spp.). Mänty-sammalkankaita luonnehtii paksu sammalker- ros. Variksenmarja, puolukka ja suopursu (Rhododendron tomentosum) ovat yleisiä, mutta ruohomaisia kasveja on vain vähän. Puolukka voi kasvaa usein jopa 30 cm kor- keina kasvustoina. (Hämet-Ahti 1963) Metsänrajamänniköistä on hakattu puutavaraa koti- tarvekäyttöön asutuksen levittyä pohjoiseen muutaman vuosisadan ajan. Erityisesti 1800-luvun loppupuolel- la puutavaraa myytiin runsaasti Norjaan Tenojoen, Pulmankijoen, Näätämöjoen ja Pakanajoen laaksojen männiköistä. Metsähallitus alkoi viljellä mäntyä ha- kattujen metsiköiden tilalle 1900-luvun alkupuolella. Vanhimmat viljelyt tehtiin Näätämöjoen Harrisuvan- nossa vuonna 1911. Utsjoella on tehty 1920–1950-luvuilla yhteensä 480 ha onnistuneita männynviljelyitä (Veijola 1998a; 1998b). Maantieteellinen vaihtelu: Pääosin esiintymät ovat kuivilla ja kuivahkoilla kankailla, mutta etelämpänä metsänrajan läheisyydessä erillismänniköitä voi kasvaa myös tuoreilla kankailla. Suurin osa erillismänniköistä on ilmaston mantereisuus–mereisyys -vaihtelussa luon- teeltaan mantereisia (Hämet-Ahti 1963). Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Luontotyypin esiintymät liittyvät pääsääntöisesti erilaisiin tunturi- koivikoihin. Hämet-Ahdin (1963) erottamista erillismänniköistä niukkasammalisen mänty-jäkäläkankaan vastintyyp- pi tunturikoivikoiden luokittelussa on variksenmar- ja-jäkälä-tunturikoivikot (sELiT), runsassammalisen mänty-jäkäläkankaan vastintyyppi variksenmarja-jä- kälä-seinäsammal-tunturikoivikot (sELiPlT) ja män- ty-sammalkankaan vastintyyppi variksenmarjatuntu- rikoivikot (ET). Havumetsävyöhykkeen metsätyypeistä niukkasam- malinen mänty-jäkäläkangas vastaa lähinnä Metsä-La- pin juolukka-puolukka-variksenmarjatyyppiä (UVET), runsassammalinen mänty-jäkäläkangas lähinnä juo- lukka-variksenmarja-mustikkatyyppiä (UEMT) ja män- ty-sammalkangas suopursu-mustikkatyyppiä (LMT) (Kalela 1961; Hämet-Ahti 1963). Esiintyminen: Erillismänniköitä esiintyy etenkin Ut- sjoella jokilaaksoissa sekä Inarijärven pohjoispuolella ja Enontekiöllä alavimmilla alueilla. Erinomainen esi- merkki luontotyypin esiintymistä on Utsjoen Pulman- kijoen laakson rinteillä kasvava, 40 hehtaarin laajuinen noin 200-vuotias luonnontilainen männikkö (Tynys Pulmankijoki, Kaldoaivin erämaa-alue, Utsjoki. Kuva: Arto Saikkonen 794 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 2003). Metsähallituksen paikkatietoaineiston perusteel- la erillismänniköiden kokonaispinta-ala on noin 4 100 ha (SAKTI 2017). Uhkatekijät: Hirven (Alces alces) aiheuttama laidun- nuspaine (Lp 1). Romahtamisen kuvaus: Luontotyyppi katsotaan ro- mahtaneeksi, jos männyn uudistuminen heikentyy tai sen määrä vähenee siten, etteivät esiintymät enää mis- sään luokitu erillismänniköiksi. Erillismänniköt Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Arvioinnin perusteet: Erillismänniköt arvioitiin säi- lyväksi (LC) luontotyypiksi (A1 & A2a, B1–B3, CD1 & CD2a). Mäntymetsien raja oli alhaisimmillaan viime vuosi- sadan alussa, jonka jälkeen männiköt ovat levittäyty- neet etenkin metsän- ja puurajan väliselle alueelle (ks. Esiintyminen). Joitakin erillisiä männiköitä on hakattu esimerkiksi Tenon laaksossa ja Pulmankijärven ym- pärillä muun muassa rakennuspuuksi, jonka jälkeen ne eivät ole enää uudistuneet. Luontotyypin määrän historiallista muutosta (A3) on puutteellisten tietojen ja luontotyypin määritelmän vuoksi vaikea arvioida, koska muun muassa yhtenäisen metsänrajan noustes- sa aiemmin erillismetsiköiksi luettavat männiköt ”siir- tyvät” osaksi havumetsävyöhykkeen luontotyyppejä. Tämän vuoksi määrän muutos vuodesta 1750 arvioitiin puutteellisesti tunnetuksi (A3: DD). Viime vuosikymmeninä luontotyypin määrä on männyn leviämisen seurauksena pikemminkin lisään- tynyt kuin vähentynyt (A1: LC). Syynä tähän on ilmas- ton lämpeneminen, sillä suuremman lämpösumman ja pidemmän kasvukauden ansiosta hyvät siemensato- vuodet toistuvat useammin ja taimettuminen paranee (Juntunen ym. 2006; Mikkola ja Virtanen 2006). Män- niköt leviävät etenkin metsän- ja puurajan väliselle alueelle. Taimettumista rajoittavat kuitenkin paikoin maaperäolosuhteet (lohkareisuus, kaltevuus) sekä ää- revät lämpötilat (Sutinen ym. 2002; 2011). Taimien ke- hitykselle merkityksellistä on myös sienitautien, kuten männyntalvihomeen (Phacidium infestans) ja surmakan (Gremmeniella abietina) esiintyminen, ja myös kesäkui- vuuden lisääntyminen heikentää männyn uudistumista (Sutinen ym. 2011). Tulevan 50 vuoden aikana luonto- tyypin määrän arvioidaan edelleen kasvavan (A2a: LC), vaikka toisaalta on huomattava, että havumetsänrajan siirtyessä pohjoisemmaksi myös luontotyypin esiinty- misen eteläraja siirtyy pohjoisemmaksi ja korkeammille alueille, ja osa nykyisistä erillismänniköistä ”siirtyy” havumetsävyöhykkeen luontotyyppeihin. Erillismänniköiden levinneisyysalue (26 000 km2) ja esiintymisalue (41 ruutua) ovat suppeat, mutta luonto- tyyppi ei kuitenkaan ole taantuva eikä siihen kohdistu merkittäviä uhkia. Luontotyyppi on siten B1- ja B2-kri- teerin perusteella säilyvä (LC). Luontotyyppi on säilyvä (LC) myös B3-kriteerin perusteella. Luontotyypin laatuun vaikuttaa tällä hetkellä ehkä voimakkaimmin hirvi. Hirvi katkoo männyn taimia, minkä seurauksena metsiköiden luontainen puusto- rakenne on muuttunut taimien ja mäntyalikasvoksen puuttumisen tai vähäisyyden vuoksi. Porolaidunnus vaikuttaa etenkin männyn runkojen ja oksien epifyyt- tijäkälien sekä maajäkälien määrää vähentävästi. Toi- saalta laidunnus voi edistää männyn taimettumista. Asiantuntija-arvion mukaan erillismänniköiden laatu on kuitenkin viimeisen 50 vuoden aikana säilynyt jok- seenkin ennallaan, eikä laadun arvioida heikentyvän merkittävästi myöskään tulevan 50 vuoden aikana (CD1 & CD2a: LC). Luontotyypin historiallista laatumuutosta ei pystytty arvioimaan (CD3: DD). Luokkamuutoksen syyt: Uusi luontotyyppi. Kehityssuunta: Paraneva. Ilmastonmuutoksen myötä kohonneet lämpötilat edistävät männyn leviämistä. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Voivat sisältyä luontodirektiivin luontotyyppiin luonnonmetsät (9010). T02.03 Erilliskuusikot Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa LC + Etelä-Suomi Pohjois-Suomi LC + Luonnehdinta: Luontotyyppiin luetaan yhtenäisen kuusimetsänrajan pohjois- ja yläpuoliset kivennäis- maa-alueet, joilla kuusen (Picea abies) korkeus on vähin- tään kaksi metriä, puuston kokonaislatvuspeittävyys vähintään 10 % ja kuusen osuus latvuspeittävyydestä vähintään noin 20–30 %. Latvuspeittävyysosuus on viit- teellinen, sillä vaikka kuusen osuus ei olisi kovin suuri, kuusta kasvavat kuviot ovat maastossa selvästi erottu- via, ja ne voidaan lukea omaksi luontotyypikseen. Eril- liskuusikoissa kasvaa kuusen ohella aina tunturikoivua (Betula pubescens subsp. czerepanovii), sillä pohjoisessa kuusi ei menesty puhtaina metsiköinä. Kuusi alkoi levitä maahamme puulajeistamme viimei- simpänä vasta noin 5 000 vuotta sitten ja saavutti ny- kyisen levinneisyytensä noin 2 000 vuotta sitten. Muista puulajeista poiketen kuusi levisi idästä länteen. Kuolan niemimaalla ja idempänä Euroopan puoleisella Venä- jällä kuusi muodostaa havumetsänrajan (Tolonen 1983; Nikolov ja Helmisaari 1992; Eronen ja Zetterberg 1996; Tunturit MacDonald ym. 2000). Kuusen leviämistä Inarissa on olennaisesti rajoittanut kallioperän granuliittivyöhyke, jossa maaperä on vähäravinteista, hapanta ja melko kar- keajakoista moreenia (Sutinen ym. 2002; 2005; 2007; 2011). Tällä männylle (Pinus sylvestris) hyvin sopivalla maalla kuusi pääsee levittäytymään hyvin hitaasti kuivuuden ja karuuden vuoksi. Leviämistä rajoittavat myös niukat ja harvat siemenvuodet ja ajoittaiset metsäpalot. Kuusen metsänraja sijaitsee 60–140 km etelämpänä kuin männyn metsänraja (Veijola 1998a). Kuitenkin kuusen levinnei- syys ulottuu männyn metsänrajalle niin, että erillisiä kuusimetsiköitä, puuryhmiä ja yksittäisiä puita esiintyy Utsjoen puolella asti (Kallio ym. 1971). Inarin alueella kuusimetsiä on aikojen kuluessa hakattu paljaaksi ja yri- tetty uudistaa männylle. Vasta 1960-luvun lopulla Metsä- hallitus kielsi metsänrajaseutujen kuusikoiden hakkuut (Veijola 1998b). Kuitenkaan hakkuilla ei todennäköisesti ole siirretty kuusen metsänrajaa alemmaksi. Suomen laajimmat kuusen erillismetsiköt sijaitsevat Sarmitunturin alueella (Kemppi 1989). Erilliskuusikot sijaitsevat lähes poikkeuksetta ympäristöään ravin- teikkaammilla ja kosteammilla moreenimailla, kuten soistuneissa notkelmissa, puronvarsinotkelmissa, soi- den laiteilla ja kasvupaikoilla, joilla liikkuva pohjavesi on lähellä maanpintaa (Sutinen ym. 2005). Kasvupaik- katyypiltään ne ovat lähinnä tuoreita ja kuivahkoja kankaita, joita vastaavat Metsä-Lapin metsätyypit ovat suopursu-mustikkatyyppi (LMT, Ledum(Rhododendron tomentosum)-Myrtillus-tyyppi ja juolukka-variksen- marja-mustikkatyyppi (UEMT, Uliginosum-Empet- rum-Myrtillus-tyyppi). Kasvupaikan kosteus ehkäisee myös metsäpalojen leviämistä ja edistää siemenen itämistä. Saariselän Kuusipään kuusikko edustaa mel- ko tyypillistä erilliskuusikkoa, vaikkakin sen yhteys kuusimetsäalueisiin on ilmeisesti katkennut aikoinaan hakkuiden ja metsäpalojen seurauksena (Koski 1984). Metsänraja- ja erilliskuusikoille on tyypillistä mel- ko runsas tunturikoivusekoitus, jonka osuus kasvaa maaston korkeuden noustessa sekä siirryttäessä idän- ja pohjoisenpuoleisille rinteille. Kuivimmissa kohdissa on myös mäntyä (Pinus sylvestris). Puusto on voimakkaasti eri-ikäisrakenteista vanhimpien kuusten ollessa yleen- sä 200–300-vuotiaita. Saariselän Kuusipäällä vanhin kuusi on jopa lähes 500 vuotta vanha (Koski 1984). Alle 100-vuotiaista kuusista suuri osa on syntynyt 1920- ja 1930-luvun lämpimien kesien siemenvuosien seurauk- sena. Viimeksi poikkeuksellisen hyvä kuusen siemen- sato tuuleentui metsänrajaoloissa vuonna 1970, jolloin syntyneet taimet ovat vielä pääasiassa alle kaksimetri- siä. Kuusen siementuotto on yleensä hyvin niukkaa ja siemen heikosti itävää metsänrajalla sekä erillismetsi- köissä, vaikkakin sitä voi muodostua lähes vuosittain (Kemppi 1989). Kuusen siemen tuleentuu alemmassa lämpötilassa kuin männyn siemen, mutta harvoissa ja pienialaisissa metsiköissä pölytys jää niukaksi. Kuusen taimettumista haittaava pintakasvillisuus niukkenee maaston korkeuden noustessa, mutta vastaavasti muut taimettumista heikentävät tekijät lisääntyvät. Kuusen Urho Kekkosen kansallispuisto, Sodankylä. Kuva: Arto Saikkonen 796 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 suvuton lisääntyminen taivukkailla on yleistä anka- rissa ilmasto-oloissa. Metsän- ja puurajan välisellä vaihettumisvyöhykkeellä tai pienissä puuryhmissä se voi olla yksinomainen uudistumistapa. Saariselän Kuusipäällä sen osuus on noin neljännes kokonaistai- mimäärästä (Koski 1984). Hankirajan alapuolella olevia taimia uhkaa lähinnä kuusentalvihome (Lophophacidium hyperboreum) ja hankirajan ylittämisen jälkeen ne ovat alttiina lumituhoille ja pakkaskuivumiselle (Kurkela ja Norokorpi 1975). Maantieteellinen vaihtelu: Erityisesti Itä-Lapissa kas- vaa yleisesti kuusen pohjoista alalajia, kapealatvuksis- ta siperianmetsäkuusta (Picea abies subsp. obovata), joka eroaa morfologialtaan ja kasvutavaltaan euroopanmet- säkuusesta (Picea abies subsp. abies) (Hämet-Ahti ym. 1992). Sen lyhyet oksat kestävät hyvin tykkylumen ja jään painoa. Siperianmetsäkuusi menestyy muutenkin ankarammassa ilmastossa kuin euroopanmetsäkuusi. Sen keskipituus on vain 8–20 metriä. Puhtaimmillaan siperianmetsäkuusi esiintyy Sarmitunturin ja Hammas- tunturin metsänrajalla, missä se muodostaa havumet- sänrajan selvästi männyn metsänrajaa korkeammalla (Norokorpi 1994). Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Luontotyypin esiintymät liittyvät pääsääntöisesti erilaisiin tunturi- koivikoihin. Erilliskuusikot Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Asiantuntijatieto Esiintyminen: Luontotyyppiä esiintyy yhtenäisen kuu- simetsänrajan pohjois- ja yläpuolella pääasiassa tuntu- rialueella. Tunturialueen ulkopuoliset erilliskuusikot rajautuvat tunturialueeseen muodostaen metsänrajan Sarmitunturin alueella. Lisäksi esimerkiksi Lemmen- joen alueella erilliskuusikoita esiintyy mäntymetsä- vyöhykkeen sisällä. Pohjoisin tunnettu erilliskuusikko sijaitsee Nitsijärven länsipuolella mäntymetsävyöhyk- keessä. Tunturialueella luontotyypin esiintymät ovat usein pienialaisia, ja myös pienet kuusiryhmät luetaan eril- liskuusikoiksi. Viitteellinen kuvion minimikoko on 5–10 aaria, koska tällaiset useiden kuusien ryhmät erottuvat selvästi ympäristöstään ja ovat usein hyvin selvärajaisia. Ryhmän kuuset voivat myös olla samaa kloonia. Metsähallituksen paikkatietoaineiston (SAK- TI 2017) perusteella erilliskuusikoiden pinta-ala on noin 750 ha. Uhkatekijät: Poron aiheuttama laidunnuspaine (Lp 1). Romahtamisen kuvaus: Luontotyyppi katsotaan ro- mahtaneeksi, jos kuusen uudistuminen heikentyy tai sen määrä vähenee siten, etteivät esiintymät enää mis- sään luokitu erilliskuusikoiksi. Arvioinnin perusteet: Erilliskuusikot arvioitiin säi- lyväksi (LC) luontotyypiksi (A1 & A2a, B1–B3, CD1 & CD2a). Kuusen erillismetsiköiden lukumäärä ja kokonais- pinta-ala supistui jossain määrin 1950- ja 1960-luvun avohakkuiden seurauksena Inarin alueella (Veijola 1998b), mutta sen jälkeen kuusikot ovat olleet puus- ton ikääntymisestä huolimatta varsin vakiintunees- sa tilassa. Kuusten luontainen uudistuminen korvaa vähäisyydestään ja hitaudestaan huolimatta puuston luontaista kuolemista. Kuluneen sadan vuoden aika- na uudistuminen on myös tihentänyt puustoa. Viime vuosikymmeninä luontotyypin määrä on kuusen le- viämisen seurauksena pikemminkin lisääntynyt kuin vähentynyt (A1: LC) (Kemppi 1989; Sutinen ym. 2011). Syynä tähän on ilmastonmuutos, sillä suuremman lämpösumman ja pidemmän kasvukauden ansiosta hyvät siemensatovuodet toistuvat useammin ja taimet- tuminen paranee. Kuusikot leviävät etenkin metsän- ja puurajan väliselle alueelle (Sutinen ym. 2007). Taimet- tumista rajoittavat kuitenkin paikoin maaperäolosuh- teet (lohkareisuus, kaltevuus) sekä äärevät lämpötilat. Taimien kehitykselle merkityksellistä on myös muun muassa sienitautien esiintyminen, ja myös kesäkui- vuuden lisääntyminen heikentää kuusen uudistumista (Sutinen ym. 2005). Luontotyypin määrän arvioidaan tulevan 50 vuoden aikana edelleen kasvavan (A2a: LC), vaikka toisaalta on huomattava, että havumetsänrajan siirtyessä poh- joisemmaksi myös luontotyypin esiintymisen eteläraja siirtyy pohjoisemmaksi ja nykyiset erilliskuusikot sisäl- tyvät havumetsävyöhykkeen luontotyyppeihin. Luon- totyypin määrän kehitystä vuodesta 1750 ei pystytty tiedon puutteessa arvioimaan (A3: DD). Luontotyypin levinneisyysalue (21 000 km2) ja esiin- tymisalue (50 ruutua) ovat melko suppeat, mutta luonto- tyyppi ei kuitenkaan ole taantuva eikä siihen kohdistu merkittäviä uhkia. Luontotyyppi on siten B1- ja B2-kri- teerin perusteella säilyvä (LC). Luontotyyppi on säilyvä (LC) myös B3-kriteerin perusteella. Asiantuntija-arvion mukaan luontotyypin laatu on viimeisen 50 vuoden aikana säilynyt jokseenkin ennal- laan eikä laadun arvioida heikentyvän merkittävästi myöskään tulevan 50 vuoden aikana (CD1 & CD2a: LC). Kuusen erillismetsiköissä on aina myös tunturikoivua, jonka rakenteeseen ja uudistumiseen laidunnus kuiten- kin vaikuttaa. Toisaalta laidunnus voi edistää kuusen taimettumista. Luontotyypin historiallista laatumuu- tosta ei pystytty arvioimaan (CD3: DD). Luokkamuutoksen syyt: Uusi luontotyyppi. Kehityssuunta: Paraneva. Ilmastonmuutoksen myötä kohonneet lämpötilat edistävät kuusen leviämistä. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Voivat sisältyä luontodirektiivin luontotyyppiin luonnonmetsät (9010). 797Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit T03 Tunturikangaspensaikot Tunturikangaspensaikot ovat kivennäismaalla esiinty- viä pensaikkoja. Pensasto on korkeudeltaan alle kak- simetristä, ja se voi olla joko pajua (Salix spp.), katajaa (Juniperus communis) tai tunturikoivua (Betula pubescens subsp. czerepanovii). Vallitsevan pensaan mukaan tun- turikangaspensaikot jaetaan kolmeen luontotyyppiin: tunturikangaspajukoihin, tunturikatajikoihin ja tun- turikoivupensaikkoihin. Pensaston peittävyyden tulee pajukoissa olla vähintään 30 %, katajikoissa 20 % ja tun- turikoivupensaikoissa 10 %. Puuston latvuspeittävyy- den tulee olla alle 10 %. Pajuja, katajaa ja pensasmaista tunturikoivua voi esiintyä huomattavassa määrin myös tunturikoivikoiden pensaskerroksessa, mutta tällöin puuston latvuspeittävyys on vähintään 10 %. T03.01 Tunturikangaspajukot Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa LC = Etelä-Suomi Pohjois-Suomi LC = näsammal (Pleurozium schreberi) ja metsäkerrossammal (Hylocomium splendens) sekä jäkälät ja varvut ilmentävät luontotyypin kangaspiirteitä kenttä- ja pohjakerrokses- sa. Niittymäisillä kuvioilla tavataan myös vaatimatto- mia ruohoja, heiniä ja saroja. Maantieteellinen vaihtelu: Ei tunneta. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Tunturikan- gaspajukkojen esiintymät sijoittuvat varpukankaiden ja niittyjen tai puronvarsikasvillisuuden välimaastoon. Luontotyyppi liittyy läheisesti vaivaiskoivukankaisiin ja pajukkoisiin puronvarsiruohostoihin. Tunturikangaspajukot Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Asiantuntijatieto Esiintyminen: Tunturikangaspajukkojen esiintyminen painottuu hemioroarktiseen vyöhykkeeseen. Ylempänä alaoroarktisessa vyöhykkeessä niitä on lähinnä laak- soissa ja painanteissa, varsinkin kevätkosteilla alueilla. Luontotyypin esiintymiä on Tunturi-Lapissa erityisesti Käsivarren alueella. Metsähallituksen biotooppiaineis- ton (SAKTI 2017) mukaan esiintymien kokonaispin- ta-ala on noin 1 100 ha. Uhkatekijät: Voimakas laidunnuspaine (Lp 2), laidun- nuksen ja ilmastonmuutoksen yhteisvaikutus (Lp & Im 1). Tunturikangaspajukot saattavat laajentua ilmaston- muutoksen seurauksena. Sekä porojen että hirvien lai- dunnus vähentää pajujen määrää ja muuttaa pajukoiden rakennetta sekä kenttäkerroksen kasvillisuutta. Pajukot palautuvat laidunnuksesta hyvin. Ilmaston lämpenemi- nen ja laidunnus tasapainottavat toistensa vaikutuksia. Kesälaidunnus estää pajukoiden laajentumista ja koi- vun levittäytymistä lähellä koivumetsänrajaa oleville esiintymille. Romahtamisen kuvaus: Luontotyyppi katsotaan ro- mahtaneeksi, jos pajujen määrä vähenee siten, etteivät esiintymät enää luokitu tunturikangaspajukoiksi. Arvioinnin perusteet: Tunturikangaspajukot arvioi- tiin säilyväksi (LC) luontotyypiksi (A1–A3, B1–B3, CD1– CD3). Asiantuntija-arvion mukaan tunturikangaspajukoi- den määrän ei katsota muuttuneen tai muuttuvan merkit- tävästi 50 vuoden ajanjaksolla tai pidemmällä aikavälillä (A1–A3: LC). Suurin osa luontotyypin esiintymistä sijait- see luonnonsuojelualueilla, eikä niihin kohdistu luonto- Mallan luonnonpuisto, Enontekiö. Kuva: Risto Virtanen Luonnehdinta: Luontotyypin luonnehdinta perustuu pääosin ensimmäisessä luontotyyppien uhanalaisuu- den arvioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitettyyn kuva- ukseen. Tunturikangaspajukoissa pensaston kokonais- peittävyys on vähintään 30 % ja korkeus yleensä 0,5–1,0 metriä. Luontotyypin valtalajeina ovat pajut (Salix spp.), ja seassa kasvaa usein pensasmaista tunturikoivua (Betula pubescens subsp. czerepanovii). Pajulajeista esiinty- vät kiiltopaju (Salix phylicifolia) ja harmaapajut, etenkin tunturipaju (S. glauca) ja pohjanpaju (S. lapponum), sekä joskus villapaju (S. lanata). Pensaskerrosta luonnehtii usein myös korkeakasvuinen vaivaiskoivu (Betula nana). Vaatimattomat metsäsammalet, muun muassa sei- 798 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 tyypin määrään merkittävästi vaikuttavia laaja-alaisia maankäyttöhankkeita. Tulevaisuudessa ilmaston läm- metessä pajukoiden pinta-ala saattaa jopa kasvaa. Tunturikangaspajukoiden levinneisyysalue on sup- pea (40 000 km²) ja luontotyypillä on 54 esiintymisruu- tua. Luontotyypin ei kuitenkaan katsota taantuneen, eikä siihen kohdistuvien uhkien arvioida aiheuttavan taantumista myöskään lähitulevaisuudessa, koska uh- katekijät tasapainottavat toistensa vaikutuksia. Poron ja hirven (Alces alces) laidunnuspaine vaikuttaa paju- jen määrään ja pajukoiden rakenteeseen sekä muuttaa kenttäkerroksen kasvillisuutta (Pajunen 2010). Toisaalta pajukot myös palautuvat laidunnuksesta hyvin, ja nii- den kasvun on havaittu voimistuneen ilmaston läm- penemisen seurauksena (Kitti ym. 2009; Olofsson ym. 2009). Näin ollen tunturikangaspajukot arvioitiin B1- ja B2-kriteerin perusteella säilyväksi (B1–B2: LC). Luonto- tyyppi on säilyvä (LC) myös B3-kriteerin perusteella. Tunturikangaspajukoiden kokonaislaatua tarkastel- tiin asiantuntija-arviona laatuvaihtelua nykyhetkellä ja eri vertailuajankohdissa kuvaavan taulukon avulla (osa 1, luku 5.8.3.3). Luontotyypin esiintymät ovat mie- luisia ruokailupaikkoja sekä poroille että hirville nii- den runsaan pensaskerroksen takia. Laidunnus vähen- tää pajujen biomassaa ja muuttaa pajukoiden kenttä- kerroksen kasvillisuutta (Pajunen 2010), mutta pajukot pystyvät toipumaan voimakkaastakin laidunnuksesta etenkin ilmaston lämmetessä (Kitti ym. 2009; Pajunen ym. 2010). Kesälaidunnuksen puuttuessa pajukot voi- vat myös laajentua. Laidunnus ehkäisee koivun levit- täytymistä koivumetsänrajan läheisille esiintymille. Arvion mukaan tunturikangaspajukoiden laadun ei katsottu muuttuneen tai muuttuvan merkittävästi 50 vuoden ajanjaksolla tai pidemmällä aikavälillä (CD1– CD3: LC). Luokkamuutoksen syyt: Tiedon kasvu, menetelmän muutos. Kehityssuunta: Vakaa. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- todirektiivin luontotyyppiin tunturipajukot (4080). T03.02 Tunturikatajikot Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa LC = Etelä-Suomi Pohjois-Suomi LC = Luonnehdinta: Tunturikatajikkojen luonnehdinta pe- rustuu pääosin ensimmäisessä luontotyyppien uhan- alaisuuden arvioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitet- tyyn kuvaukseen. Tunturikatajikoissa pensaston ko- konaispeittävyyden tulee olla vähintään 20 %. Kataja (Juniperus communis) on pajuja (Salix spp.), vaivaiskoivua (Betula nana) ja tunturikoivupensaita (B. pubescens subsp. czerepanovii) peittävämpi. Pajuista voi pensaskerrok- sessa esiintyä muun muassa tunturipajua (Salix glauca), pohjanpajua (S. lapponum) ja kiiltopajua (S. phylicifolia). Kataja on herkkä tuulen, pakkasen ja kevättalvisen au- ringonpaisteen kuivattavalle vaikutukselle, ja se muo- dostaa herkästi lumensyvyyttä peilaavia tasalatvakas- vustoja. Yleisesti kataja suosii kuivempia kasvupaikkoja kuin pajut ja vaivaiskoivu, kuten esimerkiksi aikaisin sulavia etelärinteitä (Kallio ym. 1971; Orava 2003). Tunturikatajikkojen kenttäkerroksessa esiintyy muun muassa metsälauhaa (Avenella flexuosa), variksenmarjaa (Empetrum nigrum), puolukkaa (Vaccinium vitis-idaea) ja kultapiiskua (Solidago virgaurea). Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Tunturika- tajikot liittyvät läheisesti variksenmarjakankaisiin, mustikkakankaisiin, vaivaiskoivukankaisiin ja kur- jenkanervakankaisiin. Lumensuojan suhteen katajikot sijoittuvat vähälumisten variksenmarjakankaiden ja sy- välumisten mustikkakankaiden välimaastoon. Katajaa esiintyy yleisesti myös tunturikoivikoiden ja -haavikoi- den pensaskerroksessa. Tunturikatajikot Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Asiantuntijatieto Esiintyminen: Tunturikatajikkoja esiintyy sekä hemi- että alaoroarktisessa vyöhykkeessä, laaja-alaisempana ensin mainitussa. Katajikkoja voi olla myös tunturikoi- vuvyöhykkeen painanteissa. Laaja-alaisimmillaan luon- totyyppi esiintyy Lemmenjoen kansallispuistossa ja Ke- von luonnonpuistossa sekä Paistunturin ja Pöyrisjärven erämaa-alueilla. Metsähallituksen biotooppiaineiston (SAKTI 2017) mukaan tunturikatajikoiden kokonaispin- ta-ala on lähes 1 500 ha. Uhkatekijät: – Romahtamisen kuvaus: Luontotyyppi katsotaan ro- mahtaneeksi, jos katajan määrä vähenee siten, etteivät esiintymät enää luokitu tunturikatajikoiksi. Arvioinnin perusteet: Tunturikatajikot arvioitiin säily- väksi (LC) luontotyypiksi (A1–A3, B1–B3, CD1). Tunturikatajikkojen määrän kehityksestä ei ole tieto- aineistoja, mutta asiantuntija-arvion perusteella niiden määrä on säilynyt sekä viimeisen 50 vuoden aikana että pidemmällä aikavälillä ennallaan tai lähes ennallaan (A1 & A3: LC). Sekä 1960- että 2000-luvun tunturi- ja hallamittarien (Epirrita autumnata, Operophtera brumata) massaesiintymisten seurauksena tuhoutuneiden tun- turikoivikoiden pensaskerroksessa katajat ovat olleet paikoin niin runsaita, että kyseiset kohteet täyttävät 799Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit tunturikatajikkojen määritelmän. Koivikoiden tuhoutu- minen lisäsi näiden alueiden tuulisuutta, jolloin tuulen kuivattava vaikutus sekä lumisuojan väheneminen johti puolestaan osalla alueista katajien kuolemaan (Kallio ja Lehtonen 1973; Hallikainen 1982; 1985). Vaikka katajikot saattoivatkin tilapäisesti lisääntyä mittarituhojen seu- rauksena, ei näillä paikoilla liene vaikutusta katajikko- jen nykyiseen kokonaisalaan. Sen sijaan lumensuojaisil- la paikoilla katajat säilyivät ja hyötyivät tunturikoivujen kuolemisesta (Kallio ja Lehtonen 1973). Luontotyypin määrän arvioidaan säilyvän jokseen- kin ennallaan myös tulevan 50 vuoden aikana (A2a: LC). Lumisuuden mahdollisesti lisääntyessä katajikkojen- kin määrä saattaa kasvaa, joskin niiden kehittyminen on hyvin hidasta. Katajikot vaativat lumisuojan ja on epäselvää, miten mittarituhojen seurauksena kuolleiden tunturikoivikkojen alta paljastuneiden katajikkojen käy, koska koivikoiden tuhoutuessa lumisuoja oletettavasti heikkenee. Toisaalta metsänrajan lähellä sijaitsevat kata- jikot voivat metsittyä ilmastonmuutoksen seurauksena. Tunturikatajikkojen levinneisyysalue (61 000 km2) ja esiintymisalue (55 ruutua) ovat niin suuret, että luon- totyyppi on niiden perusteella säilyvä (B1 & B2: LC). Luontotyyppi on säilyvä (LC) myös B3-kriteerin perus- teella. Luontotyypin esiintymiin ei juuri kohdistu ihmisen vaikutusta, eikä katajan käytöllä polttopuuna (kynsi- tulet) ole merkittävää vaikutusta luontotyypin laatuun. Porolaidunnuksen vaikutukset voivat tunturikatajik- kojen kannalta olla myönteisiä poron käyttäessä ja poistaessa tunturikoivua. Laidunnus voi myös moni- puolistaa luontotyypin kasvilajistoa. Asiantuntija-ar- vion mukaan luontotyypin kokonaislaatu on säilynyt viimeisen 50 vuoden aikana jokseenkin ennallaan (CD1: LC). Tulevan 50 vuoden tai vuodesta 1750 tapahtuneen laatumuutoksen osalta luontotyyppi on puutteellisesti tunnettu (CD2a & CD3: DD). Luokkamuutoksen syyt: Ei muutoksia. Kehityssuunta: Vakaa. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Ei ole. T03.03 Tunturikoivupensaikot Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa NT A1, A2a – Etelä-Suomi Pohjois-Suomi NT A1, A2a – Luonnehdinta: Tunturikoivupensaikkojen luonneh- dinta perustuu pääosin ensimmäisessä luontotyyp- pien uhanalaisuuden arvioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitettyyn kuvaukseen. Tunturikoivupensaikois- sa pensaston kokonaispeittävyys on vähintään 10 % ja tunturikoivu (Betula pubescens subsp. czerepanovii) on vaivaiskoivua (B. nana), katajaa (Juniperus communis) ja pajuja (Salix spp.) peittävämpi. Tunturikoivut ovat pensasmaisia ja korkeudeltaan alle kaksimetrisiä. Tun- turikoivupensaikot on karun maaperän, paikallisten tuuliolojen ja mantereisen ilmaston muokkaama pen- saikkotyyppi. Äärevät olot ja runsaslumisuus pitävät tunturikoivupensaat matalina. Kenttä- ja pohjakerrok- sen kasvillisuus on samankaltaista kuin tunturikoi- vikoissa. Tunturikoivupensaikoihin kuuluvat myös tunturikoivun matalakasvuisen muodon, kiilopään- koivun (B. pubescens subsp. czerepanovii var. appressa) esiintymät. Kiilopäänkoivua esiintyy Urho Kekkosen kansallispuistossa etenkin Raututuntureilla (Kallio ja Mäkinen 1978), ja harvakseltaan myös muilla Saariselän tuntureilla. Tunturikoivupensaikoihin ei lueta nuoria ja väliaikaisia tunturikoivupensaikkoja, jotka ovat ke- hittymässä tunturikoivikoiksi. Tunturikoivupensaikot voidaan jakaa edelleen kasvillisuustyyppeihin tuntu- rikoivikkotyyppien mukaisesti. Pääosa niistä sisältyy kuiviin jäkäläisiin ja kuivahkoihin tyyppeihin. Maantieteellinen vaihtelu: Saariselän alueella esiin- tyy myös kiilopäänkoivun vallitsemaa tyyppiä. Muuta maantieteellistä vaihtelua ei ole kuvattu. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Luontotyyppi liittyy läheisesti tunturikoivikoihin ja tunturikankai- siin, joiden välille se fysiognomisesti eli rakennepiir- teiltään sijoittuu. Esiintyminen: Tunturikoivupensaikkoja esiintyy sekä Tunturi- että Metsä-Lapissa. Tunturikoivupensaikkoja on Sodankylässä Urho Kekkosen kansallispuistossa, Inarissa muun muassa Lemmenjoen kansallispuistossa ja Muot- katunturin erämaa-alueella, Utsjoella Kaldoaivin sekä Enontekiöllä Käsivarren ja Pöyrisjärven erämaa-alueilla. Esiintymien pinta-ala on painottunut Saariselän alueel- le Urho Kekkosen kansallispuistoon, jossa on noin 50 % Suomen tunturikoivupensaikoista (Sihvo 2002). Myös kii- lopäänkoivun esiintymät ovat Saariselän alueella. Met- sähallituksen biotooppiaineiston (SAKTI 2017) mukaan esiintymien kokonaispinta-ala on noin 15 000 ha. Uhanalaistumisen syyt: Voimakas laidunnuspaine (Lp 2), laidunnuspaineen ja ilmastonmuutoksen yhteisvai- kutus (Lp & Im 2), ilmastonmuutos (Im 1). Uhkatekijät: Voimakas laidunnuspaine (Lp 2), laidun- nuspaineen ja ilmastonmuutoksen yhteisvaikutus (Lp & Im 2), tunturi- ja hallamittarituhojen yleistyminen ja männyn metsänrajan nousu ilmastonmuutoksen seu- rauksena (Im 1). Vatikuru, Pallas-Yllästunturin kansallispuisto, Muonio. Kuva: Arto Saikkonen 800 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturikoivupensaikot Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Porolaidunnus vaikuttaa luontotyyppiin kielteisesti ja ilmastonmuutos sekä kielteisesti että myönteisesti. Kesälaidunalueilla tunturikoivupensaikon uudistu- minen heikkenee tai estyy ja pensaikoiden rakenne kärsii voimakkaan laidunnuspaineen vaikutuksesta. Ilmastonmuutoksen seurauksena tunturi- ja hallamit- tarin (Epirrita autumnata, Operophtera brumata) aiheut- tamat tuhot lisääntyvät. Voimakas laidunnuspaine voimistaa ilmastonmuutoksen kielteisiä vaikutuksia, jos mittarituhojen jäljiltä voimakas kesälaidunnus jat- kuu, eivätkä tunturikoivupensaikot pysty toipumaan ja uudistumaan. Tunturikoivupensaikoiden esiintymistä huomat- tava osuus (noin 50 %) on talvilaidunalueilla, joilta voimakas kesäajan laidunnuspaine puuttuu. Ilmaston lämmetessä mänty (Pinus sylvestris) voi levittäytyä luontotyypin esiintymisalueelle etenkin Metsä-Lapis- sa. Tykky hillitsee männyn leviämistä. Ilmastonmuu- tos voi edistää tunturikoivupensaikoiden levittäyty- mistä uusille alueille, mutta laidunnus hidastaa ja estää leviämistä. Romahtamisen kuvaus: Luontotyyppi katsotaan ro- mahtaneeksi, jos tunturikoivupensaiden määrä vähe- nee siten, etteivät esiintymät enää luokitu tunturikoi- vupensaikoiksi. Arvioinnin perusteet: Tunturikoivupensaikot arvi- oitiin silmälläpidettäväksi (NT) luontotyypiksi jo ta- pahtuneen ja tulevan 50 vuoden aikana tapahtuvaksi arvioidun määrän vähenemisen perusteella (A1 & A2a). Luontotyypin määrä on vähentynyt etenkin Utsjoel- la ja Inarin pohjoisosissa 1960-luvulla tapahtuneiden tunturimittarin massaesiintymien jälkeen. Laajojen mittarituhojen ja niitä seuranneen voimakkaan porolai- dunnuksen vaikutuksesta tunturikoivupensaikot eivät ole päässeet uusiutumaan. Tunturikoivupensaikkoja on todennäköisesti ollut Tunturi- ja Metsä-Lapissa 50 vuotta sitten laajemmin kuin nykyään. Metsähallituk- sen 1940-luvulla laatimien metsätalousarviointikartto- jen mukaan ”koivupensaikkoa kasvavaa vyöhykettä” oli Inarin ja Utsjoen alueilla laajalti muun muassa Pais- tunturin ja Kaldoaivin erämaa-alueilla. Edellä mainittu vyöhyke on ilmeisesti sisältänyt sekä tunturikoivupen- Iisakkipää, Urho Kekkosen kansallispuisto, Sodankylä. Kuva: Saara Tynys 801Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit saikkoja että pensaikkoja, jotka ovat olleet kehittymässä tunturikoivikoiksi. Urho Kekkosen kansallispuistossa tunturikoivupensaikkojen määrä ei ole vähentynyt yhtä paljon, koska siellä ei 1960-luvulla ollut niin laajoja mit- tarituhoja kuin pohjoisempana. Kansallispuiston tuntu- rikoivupensaikot ovat myös säilyneet hyvin, koska ne ovat porojen talvilaidunaluetta. Noin puolet nykyisistä tunturikoivupensaikoista sijaitsee Urho Kekkosen kan- sallispuistossa. Käytettävissä olleiden vanhojen met- sätalousarviointikarttojen (Hiilivirta 1941; Hiilivirta ja Palosaari 1941; Kallio ja Kylmälä 1941) sekä vuoden 1960 kasvillisuusvyöhykekartan (Aario 1960) pohjalta arvioi- tiin, että tunturikoivupensaikkojen määrä on voinut vä- hentyä noin 20 %, mutta väheneminen on ollut alle 30 % (A1: NT). Historiallista määrän kehitystä ei pystytty arvioimaan (A3: DD). Ilmastonmuutos saattaa tulevaisuudessa lisätä mitta- rituhoja, ja tunturikoivupensaikkojen uusiutuminen voi estyä ja niiden määrä vähetä etenkin kesälaidunalueilla. Tunturikoivupensaikot muuttuvat tällöin tunturikan- kaiksi. Ilmastonmuutos saattaa vähentää tunturikoivu- pensaikkojen määrää etenkin havumetsänrajalla, jossa havupuiden leviäminen on mahdollista. Männyn leviä- mistä ennustavan mallinnuksen mukaan (osa 1, luku 5.8.4.3) 61 % luontotyypin alasta sijaitsee männyn le- viämiselle herkällä alueella, jonne männyn ennustetaan levittäytyvän vain 0,5 °C:n heinäkuun keskilämpötilan nousun seurauksena. Jos heinäkuun keskilämpötila nousisi 0,7 °C, mallinnettu alue pitäisi sisällään 69 % tunturikoivupensaikoiden alasta (osa 1, taulukko 5.30). Männyn leviämistä hillitsevät muun muassa tykky ja talvihome. Toisaalta ilmastonmuutos voi lisätä tuntu- rikoivupensaiden kasvua ja elinvoimaa, mutta myös edistää esiintymien muuttumista tunturikoivikoiksi. Ilmastonmuutoksen vaikutusten ennustamiseen liittyy epävarmuustekijöitä ja mallin antamia tuloksia voidaan pitää suuntaa-antavina. Tulevan 50 vuoden aikana luon- totyypin arvioidaan vähenevän 20–30 %, mikä vastaa luokkaa silmälläpidettävä (A2a: NT). Tunturikoivupensaikkojen levinneisyysalue (60 000 km2) ja esiintymisalue (90 ruutua) ovat niin suu- ret, että luontotyyppi on niiden perusteella säilyvä (B1 & B2: LC). Luontotyyppi on säilyvä (LC) myös B3-kriteerin perusteella. Tunturikoivupensaikkojen kokonaislaatua kuvaa- vana muuttujana käytettiin luontotyypin esiintymien jakautumista laidunaluetyyppeihin eli kesä-, talvi- ja ympärivuotisille laidunalueille, sillä laidunnuksen vai- kutus luontotyyppiin vaihtelee eri laidunaluetyypeillä. Käytettyä menetelmää on selostettu tarkemmin osassa 1 luvussa 5.8.3.3. Tunturikoivupensaikoista 17 % sijaitsee kesä-, 29 % ympärivuotisilla ja 52 % talvilaidunalueilla (osa 1, taulukko 5.33). Talvilaidunalueilla luontotyypin laatu on säilynyt hyvänä, kesäaikainen porolaidunnus sen sijaan vaikuttaa tunturikoivupensaikoihin vähentä- mällä koivujen vesoittumista ja madaltamalla pensaita. Kesäaikainen laidunnus vaikuttaa myös pohjakerrok- sen jäkälien määrään etenkin kuivilla tyypeillä. Koska suuri osa luontotyypin esiintymistä on talvilaiduna- lueilla, luontotyypin laadun arvioidaan säilyneen jok- seenkin ennallaan sekä viimeisen 50 vuoden aikana että pidemmällä aikavälillä (CD1 & CD3: LC). Tunturi- koivupensaikoiden laadun muutosta tulevan 50 vuoden aikana ei arvioitu (CD2a: NE). Luokkamuutoksen syyt: Ei muutoksia. Kehityssuunta: Heikkenevä. Ilmastonmuutoksen seu- rauksena mittarituhot lisääntyvät ja mänty voi levitä luontotyypin esiintymisalueelle. Noin puolet luonto- tyypin esiintymistä sijaitsee talvilaidunalueilla, joten voimakas kesäaikainen laidunnuspaine heikentää uu- distumista vain osalla esiintymiä. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- todirektiivin luontotyyppiin tunturikankaat (4060). T04 Tunturikankaat Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa NT (NT–VU) A2a, CD1, CD3 – Etelä-Suomi Pohjois-Suomi NT (NT–VU) A2a, CD1, CD3 – Luonnehdinta: Tunturikankaiden ryhmän luonnehdinta perustuu pääosin ensimmäisessä luontotyyppien uhan- alaisuuden arvioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitet- tyyn kuvaukseen. Tunturikankaat on laaja-alaisin pal- jakan luontotyyppiryhmä. Ne ovat puuttomia tai lähes puuttomia; tässä käytettävän rajauksen mukaan puuston latvuspeittävyys on alle 10 %. Sekundääripaljakaksi tai sekundääriseksi tunturikankaaksi sanotaan alueita, jotka ovat aiemmin olleet tunturikoivikkoa, mutta tunturimit- tarin (Epirrita autumnata) aiheuttamien tuhojen ja poron voimakkaan kesälaidunnuksen seurauksena koivujen latvuspeittävyys on pienentynyt alle 10 %:iin. Sekundää- ripaljakkaa on muodostunut 1960-luvun mittarituhojen seurauksena varsinkin Utsjoelle ja Inarin pohjoisosiin. Tunturikankaiden kasvillisuutta luonnehtii puutto- muuden lisäksi varpuvaltaisuus. Näin rajattuna tuntu- rikankaisiin ei lueta keskioroarktisessa vyöhykkeessä esiintyvää, heinämäisten kasvien leimaamaa karua tun- turikasvillisuutta eli tunturien heinäkankaita. Tunturi- kankaiden kasvillisuuden muodostumiseen vaikuttavat lumensyvyyden, ilmaston mantereisuuden–mereisyy- den ja ja korkeuden luoma vaihtelu. Mantereisuus–me- reisyys-vaihtelu ilmenee kasvillisuudessa sammalien ja jäkälien runsaussuhteiden perusteella mantereisina jä- kälä-, indifferentteinä sammal-jäkälä- ja mereisinä sam- malvaltaisina alueina, ja tunturikangastyypit voidaan jakaa edellä kuvatun vaihtelun mukaan alatyyppeihin (Haapasaari 1988; Eurola 1999; Virtanen ja Eurola 2006; Väre ja Partanen 2009). Tunturikankaat luokitellaan eri luontotyyppeihin valtavarvun mukaan, joita karuilla tunturikankailla ovat variksenmarja (Empetrum nigrum), vaivaiskoivu (Betula nana), mustikka (Vaccinium myrtillus), tunturi- kurjenkanerva (Phyllodoce caerulea), kanerva (Calluna vulgaris) ja liekovarpio (Cassiope tetragona). Tuulikankaat (tuulenpieksämäkankaat) sijaitsevat talvisin paljailla, ohuen jääkuoren tai erittäin ohuen lumivaipan peittä- 802 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 millä paikoilla. Riekonmarja (Arctous alpina), sielikkö (Kalmia procumbens) ja variksenmarja ovat valtavarpuja tuulikankailla. Vaivaiskoivu, kurjenkanerva ja liekovar- pio ovat tuulikankailla harvalukuisia ja kasvutavaltaan maanmyötäisiä. Arktisen alueen liekovarpiokankaat esiintyvät rajatulla alueella keskioroarktisessa vyö- hykkeessä Käsivarren pohjoisosassa. Puolivarpuihin luettava lapinvuokko (Dryas octopetala) on valtalaji la- pinvuokkokankailla, joista ravinteisimmilla on myös heiniä, saroja (Carex spp.) ja ruohoja runsaammin kuin karuilla kankailla. Myös niiden lajikirjo on suurempi. Korkeuden vaikutus näkyy sekä eri tunturikangas- tyyppien runsaudessa että tyyppien lajistossa. Vaivais- koivu- ja mustikkakankaat ovat yleisimpiä ja laaja-alai- simpia hemioroarktisessa vyöhykkeessä (Haapasaari 1988; Oksanen ja Virtanen 1995; Eurola 1999; Eurola ym. 2003). Tämä johtuu ilmastollisten syiden lisäksi siitä, että vyöhykkeessä on metsänrajan luoma paksu ja ta- saisesti jakautunut lumipeite (lumiaitavaikutus). Monet metsävyöhykkeen lajit, kuten putkilokasveista sianpuo- lukka (Arctostaphylos uva-ursi), suopursu (Rhododendron tomentosum), kevätpiippo (Luzula pilosa), metsämaitik- ka (Melampyrum sylvaticum), nuokkutalvikki (Orthilia secunda) ja pihlaja (Sorbus aucuparia), sekä sammalista muun muassa pohjan- ja kangaskynsisammal (Dicranum drummondii ja D. polysetum), sulkasammal (Ptilium crista-castrensis) ja metsäliekosammal (Rhytidiadelphus triquetrus) harvinaistuvat tai puuttuvat hemioroarkti- sessa vyöhykkeessä (Haapasaari 1988). Edellä mainittujen metsävyöhykkeen lajien puut- tumisesta huolimatta hemioroarktisen vyöhykkeen kenttä- ja pohjakerroksen yleisilme on vielä boreaali- nen, joskin tunturilajejakin kuten tunturisaraa (Carex bigelowii), uuvanaa (Diapensia lapponica), tunturiliekoa (Diphasiastrum alpinum), tunturivihvilää (Juncus trifidus), sielikköä, tähkäpiippoa (Luzula spicata), lapinkuusiota (Pedicularis lapponica), tunturikurjenkanervaa ja lapi- norvokkia (Viola biflora) alkaa näkyä (Haapasaari 1988). Lisäksi on pohjoisvoittoisia, tuntureilla yleistyviä lajeja, muun muassa lapinkastikka (Calamagrostis lapponica), tunturipaju (Salix glauca), lääte (Saussurea alpina), poh- jankarhunruoho (Tofieldia pusilla) ja koko maassa yleinen nurmikonnantatar (Bistorta vivipara). Tässä vyöhykkees- sä mustikkakankaat ovat yleisiä syvälumisilla paikoilla. Alaoroarktisessa vyöhykkeessä monet metsälajit har- vinaistuvat tai katoavat (Haapasaari 1988; Eurola ym. 2004). Näitä ovat muun muassa ruohokanukka (Cornus suecica), keltalieko (Diphasiastrum complanatum), lehto- korte (Equisetum pratense), metsäimarre (Gymnocarpium dryopteris), vanamo (Linnaea borealis), metsäriidenlieko ja etelänkatinlieko (Spinulum annotinum subsp. annotinum ja Lycopodium clavatum subsp. clavatum), kangasmai- tikka (Melampyrum pratense), lapinsuolaheinä (Rumex lapponicus), metsäkultapiisku (Solidago virgaurea subsp. virgaurea), metsätähti (Lysimachia europaea), seinäsammal (Pleurozium schreberi), metsäkerrossammal (Hylocomium splendens) ja palleroporonjäkälä (Cladonia stellaris). Ala- oroarktisen vyöhykkeen karussa kasvillisuudessa yleis- tyviä tunturilajeja ei juuri ole. Maaston pientopografia vaikuttaa lumipeitteen paksuuteen, mikä näkyy eri tun- turikangas- ja muiden luontotyyppien muodostamina laikkuina, jopa hyvinkin pienipiirteisenä kasvillisuus- mosaiikkina, esimerkiksi variksenmarja- ja vaivais- koivu-mustikkakangasmosaiikkina (Eurola ym. 2003). Mustikkakangas-rakka-yhdistelmä on taas esimerkki maaperän ominaisuuksien pienpiirteisyydestä. Variksenmarjakankaat on vallitseva tunturikan- gastyyppi alaoroarktisessa vyöhykkeessä. Mustikka- kankaat korvautuvat keskioroarktisessa vyöhykkeessä muun muassa liekovarpio- ja heinäkankailla. Variksen- marjakankaatkin vähenevät osin ilmastollisista syistä (kasvukauden lyhyys, alhainen lämpötila, tuuli), osin kasvualustan kivikkoisuuden takia. Tuulikankaat ovat yleisiä keskioroarktisessa vyöhykkeessä. Monilla Peräpohjolan tuntureilla lakialueiden kasvil- lisuudessa tavataan vielä yleisesti metsälajistoa, muun muassa kangasmaitikkaa, vanamoa, metsätähteä, kevät- piippoa ja nuokkutalvikkia sekä tuoreemmilla kohdil- la metsäimarretta ja ruohokanukkaa. Tunturikasvisto on vaatimatonta, putkilokasvilajistossa esiintyy vain riekonmarjaa, tunturikurjenkanervaa, tunturiliekoa ja -vihvilää (Väre ja Partanen 2009; Nikula ja Annala 2012). Suomen eteläisimmät tunturit sijaitsevat Koillismaalla. Ne ovat melko matalia (430–490 m) ja niiltä puuttuu tunturikoivuvyöhyke. Näillä tuntureilla havumetsän raja yltää lähes huipulle asti; lakialueellakin kasvaa harvakseltaan matalaa tykyn runtelemaa kuusta (Picea abies) ja mäntyä (Pinus sylvestris). Tunturikankaat jaetaan ravinteisuuden mukaan ka- ruihin tunturikankaisiin ja lapinvuokkokankaisiin. Ka- ruja tunturikankaita ovat tuulikankaat (tuulenpieksä- mäkankaat), variksenmarjakankaat, vaivaiskoivukan- kaat, mustikkakankaat, kurjenkanervakankaat, kaner- vakankaat ja liekovarpiokankaat. Karut tunturikankaat ovat Suomen tunturialueella vallitsevia, ja niitä tavataan silikaattipitoisella mineraalimaalla. Lapinvuokkokan- kaat on jaettu ravinteisiin ja karuihin lapinvuokkokan- kaisiin. Ravinteisiin lapinvuokkokankaisiin sisältyy niin kuivia kuin tuoreitakin kasvillisuustyyppejä. Lapinvuokkokankaat edustavat Suomessa melko harvinaista luontotyyppiryhmää, ja niillä on merkit- täviä luontoarvoja, kuten harvinainen lajisto ja geolo- ginen omaleimaisuus. Lapinvuokkokankaat on pohjoi- sen pallonpuoliskon arktisilla ja vuoristoalueilla tavat- tava luontotyyppi. Suurin osa lapinvuokkokankaista esiintyy kalkkipitoisilla mailla, kallioilla ja soraikoissa erityisesti Skandien kaledonidisen vuorijonon ylityön- töalueen reunamilla Käsivarren pohjoisosassa. Kalk- kivaikutuksen vuoksi kasvillisuudessa on runsaasti kalkinsuosija- tai kalkinvaatijalajeja. Monet näistä ovat Suomessa harvinaisia, vain Kaledoniideilla esiinty- viä. Muualla Suomen tuntureilla lapinvuokkokankaat esiintyvät karun kallioperän alueilla, joilla yleisiä ki- vilajeja ovat muun muassa graniitit ja gneissit. Karuja lapinvuokkokankaita tavataan harvakseltaan Inarin ja Sodankylän pohjoisosien korkeilla tuntureilla sekä Uts- joella. Joillakin tuntureilla on poikkeuksellisesti kal- lioperässä kalkkivaikutusta, kuten Utsjoen Gistuskái- dilla ja Ounastunturin Rautuvaaralla Pallas-Yllästun- turin kansallispuistossa. Myös Tsuomasvaaran alueen kallioperä poikkeaa ympäristöstään, ja siellä tavataan ultraemäksisiä kivilajeja (gabroa, dioriittia). Itä-Lapis- 803Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit sa ja Inarin Lapissa lapinvuokko ei ole niin vaatelias kasvupaikan suhteen kuin muualla Skandinaviassa (Rintanen 1968; Mäkinen ym. 2011). Vähäravinteisilla kasvupaikoilla kalkkivaikutuksen puuttumisen korvaa maaperän routiminen, mikä rikkoo humuskerrosta ja alentaa maaperän happamuutta. Myös ilmastollisilla tekijöillä on vaikutuksensa la- pinvuokon ja monien muiden harvinaisten tunturila- jien, kuten varvassaran (Carex glacialis) ja kalliosaran (C. rupestris) esiintymiseen Suomessa. Tätä nykyä Pal- las-Ounastuntureilla lapinvuokkoa tiedetään esiinty- vän vain Rautuvaaralla, vaikka tunturijakso on yhtä pohjoisessa ja siellä on useita yhtä korkeita tuntureita kuin Urho Kekkosen kansallispuistossa. Tähän vaikut- taa maa- ja kallioperän ohella se, että Pallas-Ounastun- turien alue on lämpimämpää; sadanta on suurempi ja lumipeite paksumpi. Routiminen ei ole niin voimakasta eikä lapinvuokolle sopivia routamaita ole yhtä laajalti (Rintanen 1967; 1968). Erillistuntureilla Keski-Lapissa lapinvuokkoa ei enää esiinny, mihin vaikuttavat etenkin tunturien rinteiden rakkaisuus ja kuivuus. Maantieteellinen vaihtelu: Mantereisuus–merei- syys-vaihtelu jakaa karun tunturikangaskasvillisuu- den mantereisiin jäkälävaltaisiin, indifferentteihin sammal-jäkälävaltaisiin ja mereisiin sammalvaltaisiin kasvillisuustyyppeihin (Haapasaari 1988). Ilmasto- alueet määrittelevät kasvillisuuden ominaisuuksia vain karkeasti, koska muillakin kasvupaikkatekijöillä, kuten korkeusvyöhykkeellä, maaperällä ja sen kosteudella se- kä rinteen suunnalla, on merkityksensä kasvilajistoon ja sen runsauteen. Täten mantereisia tunturikankaita on hieman puolimereisellä alueella ja mereisiä tun- turikankaita puolimantereisella alueella (Haapasaari 1988). Varsinkin indifferenttien kasvillisuustyyppien kasvillisuutta tavataan yleisimmin kaikkialla, eniten toki painopistealueellaan. Haapasaaren (1988) rajaamaan puolimantereiseen alueeseen kuuluvat Metsä-Lapin vyöhykkeen pohjois- osa ja Tunturi-Lappi noin Karesuvannosta Näätämöön eli tunturikoivualueen sisämaan puoleinen osa. Indiffe- rentti alue ulottuu luoteessa Skandien sisämaareunaan Käsivarressa, muualla pitkälti Norjan puolelle. Myös Metsä-Lapin eteläosa ja Peräpohjola ovat indifferentte- jä. Näin ollen puolimereistä aluetta on Suomessa vain Käsivarren suurtuntureilla (Eurola 1999). Lapinvuokkokankailla ei ole nähtävissä samanlaista maantieteellistä vaihtelua kuin karuilla tunturikankail- la. Lapinvuokkokankaiden esiintyminen on painottu- nut kalkkivaikutteisille alueille Käsivarren suurtuntu- reille, joka on puolimereistä aluetta. Eteläisimmät tunturit ovat vaarojen kaltaisia ja tunturikasvillisuus edustaa indifferenttiä boreaalisen vyöhykkeen kasvillisuutta. Tykky on merkittävä tuntu- rinlakien avoimuutta ylläpitävä tekijä. Jäkälä-sammal- valtaiset kanervakankaat ovat valitsevia Koillismaalla. Tunturikasvisto on vaatimatonta. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Tunturikan- kaat liittyvät tunturikoivikoihin ja -haavikoihin, tuntu- rikangaspensaikoihin, heinäkankaisiin, tunturiniittyi- hin sekä lumenviipymiin, kuviomaihin, routanummiin, tunturien dyyni- ja deflaatioalueisiin, tunturikallioihin ja -kivikoihin sekä vyörysoriin. Ne voivat sisältyä tai liittyä myös tunturien rotkolaaksoihin sekä tunturien rotkoihin, kuruihin ja uomiin. Tunturikankaat voivat joko vaihettua asteittain toisiksi luontotyypeiksi tai muodostaa muiden tyyppien tai tyyppiryhmien kanssa mosaiikkeja ja yhdistelmiä (Eurola ym. 2003; Virtanen ja Eurola 2006). Tunturikankaat Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Asiantuntijatieto Esiintyminen: Tunturikankaita esiintyy laajalti Tun- turi- ja Metsä-Lapissa. Peräpohjolassa niitä on yleises- ti erillistuntureilla, mutta alueen eteläosassa ne ovat harvinaisia. Koillismaalla tunturikankaita esiintyy vain muutamilla tuntureilla, kuten Riisitunturin kan- sallispuistossa, Rukalla ja Iivaaralla. Lapinvuokko- kankaita on runsaimmin Käsivarren suurtuntureilla, jossa kallioperä poikkeaa muusta Suomesta. Muualla lapinvuokkokankaat edustavat pääosin karua tyyppiä vähäravinteisen kallioperän vuoksi. Tunturikankaiden kokonaispinta-ala on noin 680 000 ha (SAKTI 2017). Tun- turikankaiden osuus koko tunturialueen pinta-alasta on noin 40 %. Uhanalaistumisen syyt: Voimakas laidunnuspaine (Lp 2), ilmastonmuutos (Im 2) ja näiden tekijöiden yhteisvai- kutus (Lp & Im 1). Uhkatekijät: Voimakas laidunnuspaine (Lp 2), ilmas- tonmuutos (Im 2) ja näiden tekijöiden yhteisvaikutus (Lp & Im 1). Porolaidunnus ja ilmastonmuutos vaikuttavat tun- turikankaisiin sekä kielteisesti että myönteisesti. Voi- makas laidunnuspaine etenkin kesäaikaan vähentää jäkälien määrää kuivilla tyypeillä ja kuluminen pal- jastaa mineraalimaata. Lajistosuhteissa voi tapahtua muutoksia, esimerkiksi heinien määrä voi lisääntyä, varpujen peittävyys vähentyä ja poronjäkälien (Cladonia spp.) tilalle tulla muun muassa tinajäkäliä (Stereocaulon spp.) ja rupijäkäliä. Voimakas laidunnus voi aiheuttaa myös eroosiota ja huuhtoutumista, mikä näkyy etenkin tuulikankailla. Ilmastonmuutos aiheuttaa varvikoitu- mista, sammaloitumista (Lang ym. 2012), pensoittu- 804 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 mista ja metsänrajan nousua; tunturikoivupensaikot, tunturikoivikot ja havupuut (mänty, kuusi) pyrkivät levittäytymään ylemmäksi. Tunturikangastyypin mu- kaan herkkyys ilmastonmuutoksen vaikutuksille vaih- telee, kanervakankaiden arvellaan olevan muutoksille herkimpiä. Porolaidunnus estää tunturikoivun leviämistä ja pensoittumista, muttei vaikuta samalla tavalla havu- puiden leviämiseen. Ilmastonmuutoksen seurauksena tunturi- ja hallamittarien (Operophtera brumata) tuhot lisääntyvät. Jos tunturikoivikko ei uusiudu, se häviää ja tilalle muodostuu niin sanottua sekundääristä tun- turipaljakkaa. Romahtamisen kuvaus: Tunturikankaat katsotaan romahtaneiksi silloin, kun ne ovat pensoittuneet tai metsittyneet niin, etteivät ne enää rakenteeltaan vastaa avointa tunturikangastyyppiä. Luontotyyppi katsotaan romahtaneeksi myös, jos kasvillisuuden lajistosuhteet eivät enää vastaa alkuperäistä tyyppiä. Arvioinnin perusteet: Tunturikankaat arvioitiin sil- mälläpidettäväksi (NT) luontotyypiksi tulevan 50 vuo- den aikana ennustetun määrän vähenemisen (A2a) ja laadussa jo tapahtuneen heikentymisen vuoksi (CD1 & CD3). Tunturikankaiden määrä on asiantuntija-arvion mu- kaan kasvanut viimeisen 50 vuoden aikana tunturimit- tarituhojen seurauksena, kun tunturikoivikot eivät ole uudistuneet ja tilalle on muodostunut sekundääristä tunturikangasta (A1: LC). Tunturikankaiden pinta-ala on lisääntynyt kaikkiaan noin 20 % 1960-luvun tuhojen jälkeen (Sihvo 2002; Sihvo ym. 2007). Uusia mittaritu- hoalueita on 2000–2010-luvuilla syntynyt noin 20  000 ha (osa 1, taulukko 5.29). Näitä ei ole toistaiseksi luet- tu mihinkään arvioinnissa erotettuun luontotyyppiin. On kuitenkin todennäköistä, että tunturikoivu ei niillä uudistu ja aikaa myöten ne kehittyvät sekundäärisiksi tunturikankaiksi. Tunturi- ja hallamittarituhot luultavasti yleistyvät ilmaston lämmetessä. Tunturikankaiden pinta-ala todennäköisesti kasvaa entisestään, kun kaikki mit- tarituhoalueiden tunturikoivikot eivät voimakkaan kesäaikaisen laidunnuksen takia uudistu. Ilmaston- muutos voi aiheuttaa umpeenkasvua (sammaloitumi- nen, pensoittuminen, metsittyminen) etenkin matalilla tuntureilla. Laidunnus kuitenkin kumoaa ilmaston- muutoksen vaikutuksia ehkäisemällä ja hidastamalla tunturikoivujen ja pensaikkojen leviämistä ylöspäin. Toisaalta havumetsänrajalla porolaidunnus ei estä havupuiden leviämistä. Männyn leviämistä ennusta- van mallinnuksen mukaan (osa 1, luku 5.8.4.3) 21 % tunturikankaiden alasta sijaitsee männyn leviämi- selle herkällä alueella, jonne männyn ennustetaan le- vittäytyvän vain 0,5 °C:n heinäkuun keskilämpötilan nousun seurauksena. Jos heinäkuun keskilämpötila nousisi 0,7 °C, mallinnettu alue pitäisi sisällään 29 % tunturikankaiden alasta (osa 1, taulukko 5.30). Ilmas- tonmuutoksen vaikutusten ennustamiseen liittyy kui- tenkin epävarmuustekijöitä ja tunturikasvillisuuden vastetta ilmaston lämpenemiseen on vaikea ennustaa kovin tarkkaan. Mallin antamia tuloksia voidaan pitää ainoastaan suuntaa-antavina. Tunturikankaiden arvi- oidaan tulevan 50 vuoden aikana vähenevän 20–30 %, mikä vastaa uhanalaisuusluokkaa silmälläpidettävä (A2a: NT, vaihteluväli LC–NT). Tunturikankaiden pinta-alasta pääosa on suojelu- ja erämaa-alueilla, ja vain pieneen osaan kohdistuu mää- rää vähentäviä maankäyttöhankkeita, rakentamista tai muuta ihmistoimintaa. Luontotyypin määrän his- toriallisesta kehityksestä ei ole tietoaineistoja, mutta asiantuntija-arvion mukaan tunturikankaat eivät ole merkittävästi vähentyneet vuodesta 1750 (A3: LC). Tunturikankaat on paljakan laaja-alaisin luontotyyp- piryhmä, ja sen levinneisyysalue (120 000 km2) ja esiin- tymisalue (379 ruutua) ovat niin suuret, että luontotyyp- pi on niiden perusteella säilyvä (B1 & B2: LC). Luonto- tyyppi on säilyvä (LC) myös B3-kriteerin perusteella. Tunturikankaiden kokonaislaatua kuvaavana muut- tujana käytettiin luontotyypin esiintymien jakautumis- ta laidunaluetyyppeihin eli kesä-, talvi- ja ympärivuo- tisille laidunalueille, sillä laidunnuksen vaikutukset tunturikankaisiin vaihtelevat eri laidunaluetyypeillä. Käytettyä menetelmää on selostettu tarkemmin osassa 1 luvussa 5.8.3.3. Tunturikankaista 57 % sijaitsee kesä-, 37 % ympärivuotisilla ja 6 % talvilaidunalueilla. Valta- osa Suomen tunturikankaista edustaa jäkäläisiä tyyp- pejä. Kesäaikainen laidunnus vaikuttaa laaja-alaises- ti jäkäläpeitteeseen (Kumpula ym. 2000; Kumpula ja Virtanen 2007; Kumpula ym. 2014a). Kesälaidunalueilla poronjäkälien suhteellinen osuus on vähentynyt ja pio- neerijäkälien, lähinnä torvijäkälien (Cladonia spp.) ja tinajäkälien osuus on lisääntynyt. Myös jäkälien määrä suhteessa sammaliin on muuttunut ja heinämäisten kasvien osuus lisääntynyt. Kenttäkerroksesta poro hyö- dyntää useita kasvilajeja, kuten erityisesti ikivihreää variksenmarjaa, mutta myös mustikkaa ja erilaisia ruo- hoja. Tallaus ja kasvillisuuden kuluminen paljastavat mineraalimaata, mikä puolestaan lisää maan eroosio- ja huuhtoutumisalttiutta. Ilmastonmuutoksen myötä tapahtuva umpeenkas- vu ja metsittyminen ovat saattaneet heikentää tuntu- rikankaiden laatua etenkin matalilla tuntureilla, joilla männyn metsänraja on lähellä. Tutkimuksissa on todet- tu myös varvikoitumisen ja sammaloitumisen lisään- tymistä ilmaston lämmetessä (Lang ym. 2012). Suomen tunturialueella on tutkittu kasvillisuuden muutoksia viimeisen 40–50 vuoden aikajaksoilla ja todettu muun muassa sammalten peittävyyden lisääntymistä ja lu- mensuojaamilla puuttomilla kankailla myös variksen- marjan runsastumista (Vuorinen ym. 2017; Maliniemi ym. 2018). Selkeimmät muutokset havaittiin boreaali- sen metsän ja tunturipaljakan vaihettumisvyöhykkeel- lä, missä lumensuojaisilla paikoilla variksenmarjan peittävyys oli lisääntynyt ja mustikan vähentynyt. Lisäksi boreaalisen metsävyöhykkeen sammalis- ta muun muassa seinäsammal (Pleurozium schreberi) ja vaarapykäsammal (Barbilophozia lycipodoioides) olivat yleistyneet (Maliniemi ym. 2018). Porolaidun- nus on jossain määrin hillinnyt ilmaston lämpenemi- sen vaikutuksia. Poro pitää kasvillisuutta avoimena syömällä tunturikoivun taimia ja erilaisia pensaita. Toisaalta laidunnuksen aiheuttama kuluminen luo uutta kasvutilaa puuntaimille. Laidunaluetarkastelun 805Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit pohjalta viimeisen 50 vuoden aikana tapahtuneen laa- tumuutoksen suhteelliseksi vakavuudeksi arvioitiin 27 %, mutta männyn mahdollinen leviäminen lisää arvion epävarmuutta (CD1: NT, vaihteluväli NT–VU). Vuodesta 1750 tapahtuneen laadullisen muutoksen suhteelliseksi vakavuudeksi arvioitiin noin 50 % (CD3: NT, vaihteluväli NT–VU). Tunturikankaiden tulevaa laatua ei arvioitu (CD2a: NE). Luokkamuutoksen syyt: Ei muutoksia. Kehityssuunta: Heikkenevä. Ilmastonmuutoksen seu- rauksena tunturikankaat voivat pensoittua tai metsit- tyä. Voimakkaana jatkuva kesäaikainen laidunnuspai- ne heikentää jäkälikköjen tilaa ja aiheuttaa muutoksia lajistosuhteissa. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- todirektiivin luontotyyppiin tunturikankaat (4060). Vastuuluontotyypit: Koillismaan ja Peräpohjolan boreaa- liset tunturikankaat on Suomen vastuuluontotyyppi. Se on maantieteellisesti rajattu ja pinta-alallisesti pieni osa tunturikankaiden luontotyyppiryhmästä. Vastuuluon- totyypin esiintymisalue ulottuu lähinnä yksittäistuntu- reina lännessä Yllästunturille ja idässä noin Saariselän korkeudelle, mistä pohjoiseen vaivaiskoivukankaat al- kavat yleistyä. T04.01 Tuulikankaat Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa VU CD1 – Etelä-Suomi Pohjois-Suomi VU CD1 – määrää lajiston koostumuksen ja sen ulkoiset piirteet, kuten kasvipeitteen mataluuden ja aukkoisuuden. Tuulikankaat erottuvat sydäntalvellakin lumettomina laikkuina tai niiden kasveja verhoaa vain aivan ohut lumipeite tai jääkuori. Tuulikankaiden esiintymispaik- koja ovat kohoumat, harjanteet, kumpareiden lakiosat ja kuperat selänteet. Kenttäkerroksen peittävyys on tuulikankailla noin 15 % (Haapasaari 1988). Myös pohjakerros on epäyhte- näinen ja siinä kasvavat sammalet ja pensasjäkälät ovat maanmyötäisiä. Jäkäläpeitto on noin 10 %, josta pensas- jäkäliä on noin 3 % (Haapasaari 1988, kenttähavainnot 1960-luvulta). Tuulisimmilla paikoilla paljastuu jopa mineraalimaata ja syntyy kulumapintoja eli deflaatioi- ta. Varvut ja heinät kasvavat yksittäin tai pieninä kloo- neina, eivätkä muodosta laajoja peittäviä kasvustoja. Varvut esiintyvät vallitsevaan tuulensuuntaan nähden kivien suojassa. Varvusto on matalaa ja sen korkeus on noin 5 cm (Haapasaari 1988). Variksenmarja (Empetrum nigrum) on runsain varpu. Muita lajeja ovat riekonmar- ja (Arctous alpina), vaivaiskoivu (Betula nana), sielikkö (Kalmia procumbens), puolukka (Vaccinium vitis-idaea) ja juolukka (V. uliginosum). Kenttäkerroksen muusta la- jistosta mainittakoon heinämäiset puolipiilijät, kuten lapinkastikka (Calamagrostis lapponica), tunturivihvilä (Juncus trifidus), tankipiippo (Luzula confusa) ja tuntu- rimaarianheinä (Hierochloë alpina). Ruohoja ei juuri ole. Tyypillisiä sammalia ovat muun muassa tunturi- ja turkkikynsisammal (Dicranum elongatum ja D. fuscescens), lapin- ja karvakarhunsammal (Polytrichum hyperboreum ja P. piliferum), hopeasammalet (Gymnomitrion spp.) sekä isokorallisammal (Ptilidium ciliare). Jäkälät ovat samma- lia yleisempiä ja runsaampia. Lajistoon kuuluvat muun muassa tunturi- ja rakkaluppo (Gowardia nigricans ja Alectoria ochroleuca), tunturiokajäkälä (Bryocaulon divergens), hietaoka- ja pikkuhirvenjäkälä (Cetraria aculeata ja C. ericetorum), kouru- ja lapalumijäkälä (Flavocetraria cucullata ja F. nivalis), torvijäkälät (Cladonia spp.), kermajä- kälät (Ochrolechia spp.), tappilaikkajäkälä (Lepra dactylina), pikku- ja isokorallijäkälä (Sphaerophorus fragilis ja S. globosus), tinajäkälät (Stereocaulon spp.) ja matojäkälä (Thamnolia vermicularis). Haapasaari (1988) luettelee tuulikankailta 35 putkilokasvilajia, noin 30 lehti- ja yli 30 maksasammallajia sekä yli 80 jäkälää. Maantieteellinen vaihtelu: Alueellinen vaihtelu liit- tyy korkeuteen merenpinnasta, mantereisuus–merei- syys-vaihteluun sekä maaperään. Oksanen ja Virtanen (1995) erottavat mantereiselta alapaljakalta riekonmar- ja-luppo- ja variksenmarja-sielikkö-tuulenpieksämä- tyypit (Arctostaphylos-Alectoria- ja Empetrum-Loise- leuria-tyypit). Edellinen on yleisimmillään hemioro- arktisessa vyöhykkeessä tai glasifluviaalisella (jäätik- köjoen synnyttämällä) maaperällä. Jälkimmäinen on alapaljakan moreenimaitten yleistyyppi. Paljaan maan laikut (deflaatiot) ovat yleisimpiä glasifluviaalisella tai tuulen kuljettamalla maa-aineksella. Keskioroarktisel- la vyöhykkeellä tavataan puolukka-luppo- ja variksen- marja-kurjenkanerva-luppo-tuulikankaita (Vaccinium (vitis-idaea)-Alectoria- ja Empetrum-Phyllodoce-Alecto- ria-tuulikankaita). Yleisesti ottaen alaoroarktisesta vyö- hykkeestä keskioroarktiseen siirryttäessä sielikön osuus Čáhkaljávri, Enontekiö. Kuva: Saara Tynys Luonnehdinta: Tuulikankaiden luonnehdinta perustuu pääosin ensimmäisessä luontotyyppien uhanalaisuu- den arvioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitettyyn ku- vaukseen. Tuulikankaiden (tuulenpieksämäkankaiden) yleisrakenteen määrää tuulen vaikutus lumipeitteen paksuuteen, mikä yhdessä tuulivaikutuksen kanssa 806 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 vähenee ja liekovarpion (Cassiope tetragona) osuus kas- vaa. Puolimereisillä ja mereisillä alueilla pensasjäkälät vähenevät ja hopeasammalten ja kermajäkälien osuus kasvaa (Haapasaari 1988; Virtanen ym. 1999). Deflaatio- laikut ovat harvinaisempia kuin mantereisilla tuulikan- kailla tai puuttuvat kokonaan. Lumenviipymäkasveihin kuuluva vaivaispaju (Salix herbacea) on yleisempi merei- sillä kuin mantereisilla tuulikankailla. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Tuulikankaat vaihettuvat variksenmarja-, liekovarpio- ja heinäkan- kaisiin, dyyni- ja deflaatioalueisiin sekä tunturikivikoi- hin (rakkoihin) ja kallioihin. Esiintyminen: Tuulikankaita tavataan pienialaisina mutta yleisinä Tunturi- ja Metsä-Lapissa. Eteläisimmät Metsä-Lapin tuulikankaat ovat Pallas-Yllästunturin ja Urho Kekkosen kansallispuistoissa. Tätä etelämpänä tuulikankaat ovat harvinaisia ja niitä esiintyy vain muutamilla Itä-Lapin tuntureilla. Eteläisin esiintymä on Kuusamon Rukatunturilla. Metsähallituksen bio- tooppiaineistossa (SAKTI 2017) tarkasti rajattuja tuu- lenpieksämäkuviota on 2  500 ha ja tuulenpieksämä- laikkuisia tunturikangaskuvioita 29 000 ha. Käsivarren suurtunturien otoksen (Eurola ym. 2003) perusteella koko tunturialueelle yleistetty pinta-ala on noin 22 000 ha, joka vastannee kohtuullisen hyvin tuulikankaiden todellista pinta-alaa. Uhanalaistumisen syyt: Voimakas laidunnuspaine (Lp 3). Uhkatekijät: Voimakas laidunnuspaine (Lp 3), kulu- minen (Ku 1). Romahtamisen kuvaus: Tuulikankaat katsotaan ro- mahtaneiksi silloin, kun kenttä- ja pohjakerroksen kas- villisuuden peittävyys on pienentynyt kulumisen ja eroosion seurauksena ja tilalla on vain paljasta maata. Tuulikankaat Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Asiantuntijatieto Balloaivi, Muotkatunturin erämaa-alue, Inari. Kuva: Arto Saikkonen 807Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit Arvioinnin perusteet: Tuulikankaat arvioitiin vaaran- tuneeksi (VU) luontotyypiksi laadussa jo tapahtuneen heikentymisen perusteella (CD1). Tuulikankaiden määrän kehityksestä ei ole tietoai- neistoja, mutta asiantuntija-arvion mukaan niiden mää- rän arvioidaan säilyneen sekä viimeisen 50 vuoden ai- kana että pidemmällä aikavälillä jokseenkin ennallaan (A1 & A3: LC). Tuulikankaat sijaitsevat yleensä tuulisilla vähälumisilla alueilla, eivätkä ne ole herkkiä umpeen- kasvulle (sammaloituminen, pensoittuminen, metsitty- minen). Ilmaston lämmetessä tuulisuuden arvioidaan pysyvän ennallaan tai jopa lisääntyvän. Tämä pitää tuulikankaat vähälumisina, vaikka sateisuus ja lumi- suus tulevaisuudessa lisääntyisivät ilmastonmuutoksen seurauksena. Olosuhteet tuulikankaiden säilymiselle ovat hyvät myös tulevan 50 vuoden aikana (A2a: LC). Tuulikankaiden levinneisyysalue (100  000 km2) ja esiintymisalue (140 ruutua) ovat niin suuret, että luon- totyyppi on niiden perusteella säilyvä (B1 & B2: LC). Luontotyyppi on säilyvä (LC) myös B3-kriteerin perus- teella. Tuulikankaiden laatumuutoksista ei ole tietoaineis- toja, joten luontotyypin abioottista ja bioottista koko- naislaatua (CD-kriteeri) käsiteltiin asiantuntija-arviona laatutaulukkoa apuna käyttäen (osa 1, luku 5.8.3.3). Tuu- likankaista 55 % sijaitsee kesä-, 22 % ympärivuotisilla ja 23 % talvilaidunalueilla. Tuulikankaat ovat herkkiä kulumiselle ja eroosiolle. Ne paljastuvat lumesta var- hain kevättalvella, jolloin porot liikkuvat niillä. Myös lisäruokinta vähälumisilla tunturinrinteillä aiheuttaa lisätallausta ja kulumista. Porolaidunnus vaikuttaa tuulikankaisiin vähentämällä jäkälien määrää ja pal- jastamalla mineraalimaata. Laidunnus ja tallaus vä- hentävät pensasjäkälien, kuten poron- ja hirvenjäkälien sekä luppojen määrää. Ilmastonmuutoksen vaikutukset tuulikankaisiin lienevät vähäisiä. Tuulikankaat eivät ole herkkiä umpeenkasvulle. Ihmistoiminnan vaiku- tus tällä luontotyypillä on vähäinen, mutta kulumista on nähtävissä muun muassa retkeilyalueiden ja mat- kailukeskusten liepeillä. Jos talvien lumisuus lisään- tyy alarinteissä, porot nousevat kaivamaan ravintoaan herkemmin ylemmäs vähälumisille tunturikankaille ja viipyvät niillä pidempään. Myös luppometsien vähene- minen alempana havumetsävyöhykkeessä voi aiheut- taa porojen siirtymistä tunturialueille. Tuulikankaiden laadussa arvioitiin tapahtuneen voimakasta heikkene- mistä viimeisen 50 vuoden aikana. Muutoksen suhteel- liseksi vakavuudeksi arvioitiin 33–40 %, mikä vastaa uhanalaisuusluokkaa vaarantunut (CD1: VU). Vuodesta 1750 tapahtuneen laadullisen muutoksen suhteelliseksi vakavuudeksi arvioitiin 38–43 %, mikä vastaa luokkaa silmälläpidettävä (CD3: NT). Tuulikankaiden laadun ke- hitykseen tulevan 50 vuoden aikana vaikuttaa laidun- nuspaineen voimakkuus, joita ei pystytty arvioimaan (CD2a: DD). Luokkamuutoksen syyt: Ei muutoksia. Kehityssuunta: Heikkenevä. Tuulikankaat ovat herkkiä voimakkaana jatkuvan kesäaikaisen laidunnuspaineen aiheuttamalle kulumiselle ja eroosiolle. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- todirektiivin luontotyyppiin tunturikankaat (4060). T04.02 Variksenmarjakankaat Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa NT (NT–VU) A2a, CD1, CD3 – Etelä-Suomi Pohjois-Suomi NT (NT–VU) A2a, CD1, CD3 – Luonnehdinta: Variksenmarjakankaiden luonnehdinta perustuu pääosin ensimmäisessä luontotyyppien uhan- alaisuuden arvioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitet- tyyn kuvaukseen. Variksenmarjakankailla lajisto on pakkasenkestävää ja samalla kionofobista eli sille riittää suhteellisen ohut lumisuoja. Lumisuojan puuttuessa la- jisto kärsii kevätahavasta ennen roudan sulamista. Vai- vaiskoivu (Betula nana) ei variksenmarjakankailla kasva juuri 30 cm korkeammaksi. Variksenmarjakankailla ta- vataan 30–40 putkilokasvilajia, 15–25 lehtisammallajia, 20–30 maksasammallajia ja 50–70 jäkälälajia. Lajien lu- kumäärät vaihtelevat kasvillisuustyypin mukaan (Haa- pasaari 1988). Lajimäärän ja ilmasto-olosuhteiden välillä ei näytä olevan selvää yhteyttä, vaan ilmastolliset erot näkyvät lajistossa ja lajien peittävyyksissä. Jäkäläiset kankaat kattavat kaksi kolmasosaa variksenmarjakan- kaiden alasta. Variksenmarjakankailla variksenmarja (Empetrum nigrum) on kenttäkerroksen valtalaji, joskin muiden lajien yhteispeittävyys voi yltää sen tasolle. Vaivais- koivua, juolukkaa (Vaccinium uliginosum) ja puolukkaa (V. vitis-idaea) tavataan lähes aina, samoin heinämäi- sistä lajeista lapinkastikkaa (Calamagrostis lapponica), lampaannataa (Festuca ovina) ja tunturivihvilää (Juncus trifidus). Pohjakerroksessa jäkälät, kuten poronjäkälät (Cladonia spp.), tinajäkälät (Stereocaulon spp.) ja lapa- lumijäkälä (Flavocetraria nivalis), ovat sammalia peit- tävämpiä. Sammalista vallitsevia ovat kynsisammalet (Dicranum spp.), metsäkerrossammal (Hylocomium splendens), seinäsammal (Pleurozium schreberi) ja Gistuskáidi, Utsjoki. Kuva: Katariina Mäkelä 808 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 isokorallisammal (Ptilidium ciliare). Korkeussuuntainen vaihtelu näkyy seinäsammalen puuttumisena alaoro- arktisessa vyöhykkeessä. Korkeus vaikuttaa selvimmin sammalien ja jäkälien määrään siten, että sammalia on hemioroarktisessa vyöhykkeessä mereisillä alueilla ja jäkäliä mantereisilla alueilla enemmän kuin vastaavilla alueilla alaoroarktisessa vyöhykkeessä (Eurola 1999; Virtanen ja Eurola 2006). Maantieteellinen vaihtelu: Variksenmarjakankaista voidaan erottaa useita kasvillisuustyyppejä mante- reisuus–mereisyys-vaihtelun suhteen. Variksenmarja runsastuu mereisillä alueilla ja sen vuoksi koko kenttä- kerroksen peittävyys kasvaa. Variksenmarjan runsas- tuminen ei siis tapahdu muun kenttäkerroslajiston kus- tannuksella. Pohjakerroksessa jäkälien määrä vähenee ja sammalten määrä runsastuu mantereisilta alueilta mereisille. Yleisin tyyppi mantereisessa Tunturi-Lapis- sa on variksenmarja-jäkälä-tyyppi (Empetrum-Liche- nes-tyyppi), kun taas pohjoisilla puolimereisillä tun- tureilla alapaljakalla esiintyy variksenmarja-sam- mal-jäkäläkankaita (Empetrum-Dicranum-Liche- nes-tyyppi). Edellistä vieläkin mereisempää tyyppiä edustavat variksenmarja-sammalkankaat (Empet- rum-Dicranum-tyyppi), joita tavataan ainakin Kilpis- järven alueella. Myös pohjoisboreaalinen (variksen- marja)-kalliotierasammal (Racomitrium lanuginosum) -tyyppi on mereinen, ja sen kasvillisuutta tavataan Suomessa vain pieninä laikkuina. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Variksenmar- jakankaat voivat joko vaihettua asteittain tai muodostaa mosaiikkeja ja yhdistelmiä muiden tunturikankaiden, tunturien hiekkapaljastumien, tunturikallioiden ja -ki- vikoiden, kuviomaiden, routanummien, vyörysorien, heinäkankaiden ja lumenviipymien kanssa. Yleisimmät mosaiikit tai yhdistelmät esimerkiksi Käsivarren suur- tuntureilla ovat variksenmarja-mustikkakangas, varik- senmarja-heinäkangas ja variksenmarjakangas-rakka- kivikko (Eurola ym. 2003). Variksenmarjakankaat Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Asiantuntijatieto Esiintyminen: Variksenmarjakankaat on paljakan ylei- sin luontotyyppi. Variksenmarjakankaita esiintyy kaik- kialla Tunturi- ja Metsä-Lapissa sekä Peräpohjolan ja Koillismaan erillistuntureilla. Painopiste on Tunturi-La- pissa. Variksenmarjakankaiden kokonaispinta-alaksi arvioitiin noin 450 000 ha. Pinta-ala-arvio vastaa edel- lisessä luontotyyppien uhanalaisuuden arvioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitettyä pinta-alaa. Uhanalaistumisen syyt: Voimakas laidunnuspaine (Lp 2), ilmastonmuutos (Im 2) ja näiden tekijöiden yhteisvai- kutus (Lp & Im 1). Uhkatekijät: Voimakas laidunnuspaine (Lp 2), ilmas- tonmuutos (Im 2) ja näiden tekijöiden yhteisvaikutus (Lp & Im 1). Porolaidunnuksella ja ilmastonmuutoksella on luon- totyyppiin sekä kielteisiä että myönteisiä vaikutuksia. Voimakas laidunnuspaine etenkin kesäaikaan vähentää jäkälien määrää kuivilla tyypeillä ja kuluminen paljas- taa mineraalimaata. Ilmastonmuutos aiheuttaa samma- loitumista, varvikoitumista, pensoittumista ja metsän- rajan nousua; tunturikoivupensaikot, tunturikoivikot ja havupuut pyrkivät levittäytymään ylemmäksi. Porolaidunnus estää tunturikoivun leviämistä ja pensoittumista, muttei vaikuta samalla tavalla havu- puiden leviämiseen. Ilmastonmuutoksen seurauksena tunturi- ja hallamittarin (Epirrita autumnata, Operophtera brumata) aiheuttamat tuhot lisääntyvät. Jos tunturikoi- vikko ei uusiudu, se häviää ja tilalle muodostuu niin sanottua sekundääristä tunturipaljakkaa. Osa edellä mainituista voi muuttua variksenmarjakankaiksi. Romahtamisen kuvaus: Variksenmarjakankaat katso- taan romahtaneiksi silloin, kun ne ovat pensoittuneet tai metsittyneet niin, etteivät ne enää rakenteeltaan vastaa avointa tunturikangastyyppiä. Luontotyyppi katsotaan romahtaneeksi myös, jos kasvillisuuden lajistosuhteet eivät enää vastaa alkuperäistä tyyppiä. Arvioinnin perusteet: Variksenmarjakankaat arvioi- tiin silmälläpidettäväksi (NT) luontotyypiksi tulevan 50 vuoden aikana ennustetun määrän vähenemisen (A2a) ja laadussa jo tapahtuneen heikentymisen vuoksi (CD1 & CD3). Variksenmarjakankaiden määrän kehityksestä ei ole tietoaineistoja, mutta asiantuntija-arvion mukaan luontotyypin määrä ei ole merkittävästi vähentynyt vii- meisen 50 vuoden aikana tai vuodesta 1750 (A1 & A3: LC). Tunturimittarituhoalueilla luontotyypin pinta-ala on itse asiassa kasvanut, kun kaikki tunturikoivikot ei- vät ole uudistuneet ja tilalle on tullut tunturikangasta. Luontotyypin esiintymät sijaitsevat pääosin suojelu- ja erämaa-alueilla, eikä niihin kohdistu luontotyypin mää- rään vaikuttavia maankäyttöhankkeita. Ilmastonmuu- toksen seurauksena variksenmarjakankaat altistuvat etenkin erillistuntureilla, mutta myös muilla matalilla tuntureilla metsittymiselle. Toisaalta ne voivat myös laajentua ja korvata ylempänä sijaitsevia heinäkankaita. Männyn (Pinus sylvestris) leviämistä ennustavan mallin- nuksen mukaan (osa 1, luku 5.8.4.3) 21 % luontotyypin alasta sijaitsee männyn leviämiselle herkällä alueella, jonne männyn ennustetaan levittäytyvän vain 0,5 °C:n heinäkuun keskilämpötilan nousun seurauksena. Jos heinäkuun keskilämpötila nousisi 0,7 °C, mallinnettu 809Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit alue pitäisi sisällään 29 % tunturikankaiden alasta (osa 1, taulukko 5.30). Toisaalta variksenmarjalla on puun tai- mien siemenellistä lisääntymistä ehkäisevä vaikutus (González ym. 2015; Vuorinen ym. 2017). Ilmastonmuu- toksen vaikutusten ennustamiseen liittyy epävarmuus- tekijöitä ja mallin antamia tuloksia voidaan pitää vain suuntaa-antavina. Tunturikasvillisuuden vastetta il- maston lämpenemiseen on vaikea arvioida täsmällises- ti. Tulevan 50 vuoden aikana variksenmarjakankaiden arvioidaan vähenevän 20–30 % (A2a: NT, vaihteluväli LC–NT). Variksenmarjakankaat on yleisin ja laaja-alaisin tun- turikangastyyppi, ja sen levinneisyysalue (120 000 km2) ja esiintymisalue (365 ruutua) ovat niin suuret, että luontotyyppi on niiden perusteella säilyvä (B1 & B2: LC). Luontotyyppi on säilyvä (LC) myös B3-kriteerin perusteella. Variksenmarjakankaiden laatumuutoksista Suomen tunturialueelta ei ole kattavia tietoaineistoja. Variksen- marjakankaiden levinneisyys- ja esiintymisalueet ovat lähes samat kuin tunturikankaiden ryhmällä. Varik- senmarjakankaiden laadun muutoksen arvioinnissa käytettiin laidunaluetarkastelua (osa 1, luku 5.8.3.3, tietolaatikko 5.12). Sen perusteella variksenmarjakan- kaiden laatumuutoksen suhteelliseksi vakavuudeksi ar- vioitiin viimeisen 50 vuoden aikana 27 % ja pidemmällä aikavälillä (vuodesta 1750) 50 %, mikä vastaa luokkaa silmälläpidettävä (CD1 & CD3: NT, vaihteluväli NT– VU). Vaihteluväli kuvaa arvion epävarmuutta. Voima- kas laidunnuspaine etenkin kesäaikaan on vähentänyt jäkälien määrää erityisesti kuivilla ja jäkäläisillä varik- senmarjakankailla, joita on kaksi kolmasosaa variksen- marjakankaiden alasta. Voimakas jatkuva kulutus on myös paljastanut mineraalimaata. Ilmastonmuutos ja sen myötä tapahtuva umpeenkasvu ja metsittyminen ovat saattaneet heikentää variksenmarjakankaiden laa- tua etenkin matalilla tuntureilla, joilla männyn met- sänraja on lähellä. Ilmastonmuutos aiheuttaa samma- loitumista ja varvikoitumista (Lang ym. 2012), jolloin tunturikankaiden rakenne ja lajistosuhteet muuttuvat. Suomen tunturialueella tehdyissä seurantatutkimuksis- sa on todettu muun muassa sammalten peittävyyden li- sääntymistä ja lumensuojaamilla puuttomilla kankailla variksenmarjan runsastumista (Vuorinen ym. 2017; Ma- liniemi ym. 2018). Porolaidunnus on luultavasti jossain määrin hillinnyt ilmaston lämpenemisen vaikutuksia. Toisaalta laidunnuksen aiheuttama kuluminen paljas- taa mineraalimaata ja luo uutta kasvutilaa puuntaimil- le. Variksenmarjakankaiden tulevaa laatua ei arvioitu (CD2a: NE). Luokkamuutoksen syyt: Ei muutoksia. Kehityssuunta: Heikkenevä. Ilmastonmuutoksen seu- rauksena luontotyyppi voi pensoittua tai metsittyä. Voimakkaana jatkuva kesäaikainen laidunnuspaine heikentää jäkälikköjen tilaa ja aiheuttaa muutoksia la- jistosuhteissa. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- todirektiivin luontotyyppiin tunturikankaat (4060). Vastuuluontotyypit: Sisältyy osittain vastuuluonto- tyyppiin Koillismaan ja Peräpohjolan boreaaliset tunturi- kankaat. T04.03 Vaivaiskoivukankaat Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa NT (NT–VU) CD1, CD3 – Etelä-Suomi Pohjois-Suomi NT (NT–VU) CD1, CD3 – Pikku-Malla, Mallan luonnonpuisto, Enontekiö. Kuva: Saara Tynys Luonnehdinta: Vaivaiskoivukankaiden luonnehdinta perustuu pääosin ensimmäisessä luontotyyppien uhan- alaisuuden arvioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitet- tyyn kuvaukseen. Vaivaiskoivu (Betula nana) kuuluu variksenmarjan (Empetrum nigrum) kanssa karuilla he- mi- ja alaoroarktisilla kankailla noin 68. leveyspiiriltä pohjoiseen kaikille tunturikangastyypeille yleiseen la- jistoon. Laaja-alaisena valtalajina vaivaiskoivu esiintyy hemioroarktisessa vyöhykkeessä metsänrajan yläpuo- lella, missä lumipeitteen paksuus vaihtelee vähemmän ja kosteusolot ovat tasaisemmat. Tunturikoivikoissa se ei menesty valtalajina muualla kuin koivuvyöhykkeen soistumilla ja avorämeillä. Haapasaari (1988) esittää vai- vaiskoivukankaat vain hemi(oro)arktisina, mutta Ok- sanen ja Virtanen (1995) sekä Eurola ym. (2003) myös alaoroarktisina. Valtalajin lisäksi muukin lajisto on sa- mankaltainen kuin variksenmarjakankailla, yleisim- pinä lajeina jo mainittujen lisäksi tunturikurjenkaner- va (Phyllodoce caerulea), mustikka (Vaccinium myrtillus), puolukka (V. vitis-idaea), juolukka (V. uliginosum), tun- turivihvilä (Juncus trifidus), lapinkastikka (Calamagrostis lapponica), metsälauha (Avenella flexuosa), tunturisara (Carex bigelowii), lapinkuusio (Pedicularis lapponica), iso- korallisammal (Ptilidium ciliare), pykä- ja lovisammalet (Barbilophozia spp., Lophozia spp.), karhunkynsisammal (Dicranum flexicaule), karhunsammalet (Polytrichum spp.), hirven- ja poronjäkälät (Cetraria spp., Cladonia spp.) sekä kangastinajäkälä (Stereocaulon paschale). Ilmastolli- set kasvillisuuslohkot tuovat esiin yleisyyseroja mainit- tujen lajien välillä. Vähiten putkilokasveja, alle 30 lajia, on jäkälävaltaisella tyypillä ja eniten, noin 50 lajia, me- reisellä sammalvaltaisella tyypillä (Haapasaari 1988). 810 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Maantieteellinen vaihtelu: Vaivaiskoivukankaissa voidaan erottaa omia alatyyppejään mereisyys–man- tereisuus-vaihtelun mukaisilla ilmastoalueilla. Jäkä- läiset tyypit ovat Suomessa yleisimpiä. Oksanen ja Vir- tanen (1995) kuvaavat Pohjois-Fennoskandiasta kaksi jäkäläistä tyyppiä monine variantteineen. Mantereisil- la alueilla vaivaiskoivukasvillisuus on aukkoinen, ja vaivaiskoivun korkeus on 20–60 cm. Jäkälävaltaisella tyypillä kangastinajäkälä on pohjakerroksen valtalaji. Indifferenteillä vaivaiskoivukankailla kenttäkerros on melko yhtenäinen ja pohjakerroksessa sammalet ovat jäkäliä runsaampia. Seinäsammal (Pleurozium schreberi) on runsain sammallaji hemioroarktisessa vyöhykkees- sä. Muista lajeista mainittakoon turkkikynsisammal (Dicranum fuscescens) ja isokorallisammal. Haapasaa- ren (1988) aineistossa sammalien peittävyys on noin 75 %. Mereisillä kankailla vaivaiskoivu on jopa 110 cm korkeaa, ja kenttäkerroksen peittävyys on noin 90 %. Tiheän ja korkean kenttäkerroksen ja karikkeen takia sammalkerroksen peittävyys ei ole suurempi kuin indifferentissä vaivaiskoivukasvillisuudessakaan, vaikka jäkälien peittävyys on mitätön. Seinäsammal ja metsäkerrossammal (Hylocomium splendens) ovat poh- jakerroksen valtalajeja, isokorallisammal ja pykäsam- malet ovat merkittäviä. Kenttäkerroksen kasvullisen rehevyyden lisäksi mereisyyttä ilmentää myös ruo- hokanukan (Cornus suecica) esiintyminen. Pajuja, lä- hinnä tunturipajua (Salix glauca) on runsaammin kuin mantereisilla ja indifferenteillä vaivaiskoivukankailla. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Vaivaiskoivu- kankaat liittyvät erilaisin väliastein mustikkakankai- siin. Esimerkiksi Käsivarren suurtuntureilla vaivais- koivukankaat muodostavat mosaiikkeja variksenmar- jakankaiden, mustikkakankaiden, kurjenkanervakan- kaiden ja heinä-vihviläkankaiden kanssa (Eurola ym. 2003). Ne muodostavat lisäksi yhdistelmiä erilaisten kivikko-, paljakkasuo- ja niittytyyppien kanssa. Vaivaiskoivukankaat Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Asiantuntijatieto Esiintyminen: Vaivaiskoivukankaita esiintyy yleisesti Tunturi-Lapissa ja vähäisemmässä määrin Metsä-La- pissa. Eteläisillä tykkyvaikutteisilla tuntureilla vaivais- koivukankaita ei esiinny. Metsähallituksen biotoop- piaineiston mukaan vaivaiskoivukankaiden kokonais- pinta-ala on lähes 56 000 ha (SAKTI 2017). Käsivarren suurtunturien otoksen (Eurola ym. 2003) perusteella koko tunturialueelle yleistetty vaivaiskoivukankaiden pinta-ala on suurempi, noin 74 000 ha. Asiantuntija-arvi- on mukaan vaivaiskoivukankaiden pinta-alan suuruus- luokkana voidaan pitää 50 000–60 000 ha. Uhanalaistumisen syyt: Voimakas laidunnuspaine (Lp 2), ilmastonmuutos (Im 2) ja näiden tekijöiden yhteisvai- kutus (Lp & Im 1). Uhkatekijät: Voimakas laidunnuspaine (Lp 2), ilmas- tonmuutos (Im 2) ja näiden tekijöiden yhteisvaikutus (Lp & Im 1). Porolaidunnuksella ja ilmastonmuutoksella on luontotyyppiin sekä kielteisiä että myönteisiä vaiku- tuksia. Voimakas laidunnuspaine etenkin kesäaikaan vähentää jäkälien määrää ja paljastaa mineraalimaata etenkin kuivilla tyypeillä. Ilmastonmuutos aiheut- taa varvikoitumista, pensoittumista ja metsänrajan nousua; tunturikoivupensaikot, tunturikoivikot ja havupuut pyrkivät levittäytymään ylemmäksi. Tämä tyyppi ei ole niin herkkä ilmastonmuutokselle kuin variksenmarjakankaat. Koivun taimettuminen ja le- viäminen korkeassa ja tiheässä varvikossa on hidasta tuoreemmilla tyypeillä. Porolaidunnus estää tunturikoivun leviämistä ja pensoittumista, muttei vaikuta samalla tavalla havu- puiden leviämiseen. Ilmastonmuutoksen seurauksena tunturi- ja hallamittarin (Epirrita autumnata, Operophtera brumata) aiheuttamat tuhot lisääntyvät. Jos tunturikoi- vikko ei uusiudu, se häviää ja tilalle muodostuu niin sanottu sekundääristä tunturipaljakkaa, josta osa voi muuttua vaivaiskoivukankaiksi. Romahtamisen kuvaus: Vaivaiskoivukankaat katso- taan romahtaneiksi silloin, kun ne ovat pensoittuneet tai metsittyneet niin, etteivät ne enää rakenteeltaan vastaa avointa tunturikangastyyppiä. Luontotyyppi katsotaan romahtaneeksi myös, jos kasvillisuuden lajistosuhteet eivät enää vastaa alkuperäistä tyyppiä. Arvioinnin perusteet: Vaivaiskoivukankaat arvioitiin silmälläpidettäväksi (NT) luontotyypiksi laadussa jo tapahtuneen heikentymisen vuoksi (CD1 & CD3). Vaivaiskoivukankaiden määrän kehityksestä ei ole tietoaineistoja, mutta asiantuntija-arvion mukaan luontotyypin määrä ei ole merkittävästi vähentynyt vii- meisen 50 vuoden aikana tai vuodesta 1750 (A1 & A3: LC). Tunturimittarituhoalueilla luontotyypin pinta-ala on itse asiassa saattanut hieman kasvaa, kun kaikki tunturikoivikot eivät ole uudistuneet ja tilalle on muo- dostunut tunturikangasta. Vaivaiskoivukankaat met- sittyvät huonosti ja ilmastonmuutoksen aiheuttama umpeenkasvu on tällä luontotyypillä hidasta. Koivu taimettuu ja leviää hitaasti etenkin korkeassa ja tiheäs- sä varvikossa. Kuivilla luontotyypeillä tunturikoivun levittäytyminen on helpompaa. Vaivaiskoivukankaat eivät leviä helposti ylemmäs tunturinrinteelle, mutta ne voivat laajentua entisille tunturikoivikoille. Routi- 811Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit minen edesauttaa luontotyypin avoimuutta. Tulevai- suudessa ilmastonmuutos voi aiheuttaa jäkäläisten vaivaiskoivukankaiden määrän vähenemistä ja sam- maleisten kankaiden lisääntymistä. Männyn (Pinus sylvestris) leviämistä ennustavan mallinnuksen mu- kaan (ks. osa 1, luku 5.8.4.3) 11 % luontotyypin alasta sijaitsee männyn leviämiselle herkällä alueella, jonne männyn ennustetaan leviävän vain 0,5 °C:n heinäkuun keskilämpötilan nousun seurauksena. Jos heinäkuun keskilämpötila nousisi 0,7 °C, mallinnettu alue pitäi- si sisällään 15 % vaivaiskoivukankaiden alasta (osa 1, taulukko 5.30). Tulevan 50 vuoden aikana luontotyypin määrä ei luultavasti vähene yli 20 % (A2a: LC). Vaivaiskoivukankaiden levinneisyyalue (90 000 km2) ja esiintymisalue (209 ruutua) ovat niin suuret, että luontotyyppi on niiden perusteella säilyvä (B1 & B2: LC). Luontotyyppi on säilyvä (LC) myös B3-kriteerin perusteella. Vaivaiskoivukankaiden laatumuutoksista ei ole tie- toaineistoja. Vaivaiskoivukankaiden kokonaislaatua kuvaavana muuttujana käytettiin luontotyypin esiin- tymien jakautumista laidunaluetyyppeihin eli kesä-, talvi- ja ympärivuotisille laidunalueille, sillä laidun- nuksen vaikutukset luontotyyppiin vaihtelevat eri lai- dunaluetyypeillä. Käytettyä menetelmää on selostettu tarkemmin loppuraportin osassa 1 luvussa 5.8.3.3. Vai- vaiskoivukankaista 63 % on kesä-, 36 % ympärivuotisil- la ja alle 1 % talvilaidunalueilla (osa 1, taulukko 5.33). Voimakas kesäaikainen laidunnuspaine on vähentänyt jäkälien määrää (Kyllönen 1988; Kumpula ja Virtanen 2007; Maliniemi ym. 2018). Voimakas ja jatkuva kulu- tus näkyy etenkin kuivilla ja jäkäläisillä, ei niinkään rehevillä ja sammaleisilla tyypeillä. Kulutus paljastaa myös mineraalimaata. Porolaidunnuksen seurauksena heinämäiset kasvit voivat runsastua. Ilmastonmuutos ja sen myötä tapahtunut umpeenkasvu ja metsittymi- nen ovat saattaneet jossain määrin heikentää vaivais- koivukankaiden laatua. Porolaidunnus on luultavasti hillinnyt ilmastonmuutoksen vaikutuksia. Ilmaston lämpeneminen parantaa vaivaiskoivikoiden kasvua, mikä kompensoi laidunnuksen aiheuttamaa rasitusta. Mittarituhot voivat heikentää myös vaivaiskoivikoita. Tunturi- ja hallamittarit syövät myös vaivaiskoivun lehtiä ja toukkien massaesiintyminen vaivaiskoivuilla on merkittävintä tunturikoivikoiden läheisyydessä. Vii- meisen 50 vuoden aikana vaivaiskoivukankaiden laatu- muutoksen suhteelliseksi vakavuudeksi arvioitiin 34 %, mutta menetelmän epävarmuuden vuoksi arviossa pää- dyttin luokkaan silmälläpidettävä (CD1: NT, vaihtelu- väli NT–VU). Vastaavasti vuodesta 1750 tapahtuneen laatumuutoksen suhteelliseksi vakavuudeksi arvioitiin 55 %, mutta lopullisessa arviossa päädyttin luokkaan silmälläpidettävä menetelmän epävarmuuden vuoksi (CD3: NT, vaihteluväli NT–VU). Vaivaiskoivukankaiden tulevaa laatua ei arvioitu (CD2a: NE). Luokkamuutoksen syyt: Ei muutoksia. Kehityssuunta: Heikkenevä. Voimakkaana jatkuva ke- säaikainen laidunnuspaine heikentää jäkäläisten vai- vaiskoivukankaiden tilaa. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- todirektiivin luontotyyppiin tunturikankaat (4060). T04.04 Mustikkakankaat Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa NT CD1–CD3 = Etelä-Suomi Pohjois-Suomi NT CD1–CD3 = Vatikuru, Pallas-Yllästunturin kansallispuisto, Muonio. Kuva: Arto Saikkonen Luonnehdinta: Mustikkakankaiden luonnehdinta pe- rustuu pääosin ensimmäisessä luontotyyppien uhan- alaisuuden arvioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitet- tyyn kuvaukseen. Mustikka (Vaccinium myrtillus) on vallitseva kenttäkerroslaji tai yhtä runsas variksen- marjan (Empetrum nigrum) tai tunturikurjenkanervan (Phyllodoce caerulea) kanssa. Peräpohjolan tuntureilla juolukka (Vaccinium uliginosum) voi painanteissa ja uo- missa paikoin olla mustikkaa runsaampi valtavarpu. Myös vaivaiskoivu (Betula nana) kuuluu vakiolajis- toon. Paksu, yli 80 cm:n lumipeite (Eurola ym. 1980), sijainti painanteissa ja rinteiden alaosassa sekä tuo- reempi maaperä tuovat omia piirteitään jäkälätyypin mustikkakankaille variksenmarjakankaisiin verrat- tuna (Haapasaari 1988). Tunturilieko (Diphasiastrum alpinum), tunturisara (Carex bigelowii), metsälauha (Avenella flexuosa), kultapiisku (Solidago virgaurea), pykäsammalet (Barbilophozia spp.), korpikarhunsam- mal (Polytrichum commune) ja isohirvenjäkälä (Cetraria islandica) ovat yleisempiä kuin variksenmarja-jäkälä-kas- villisuudessa. Sen sijaan lapinkastikka (Calamagrostis lapponica), lampaannata (Festuca ovina), lapinkarhun- sammal (Polytrichum hyperboreum), lapalumijäkälä (Flavocetraria nivalis) ja kermajäkälät (Ochrolechia spp.) esiintyvät variksenmarjakankailla yleisempinä kuin mustikkakankailla. Mustikkakankaiden kenttäkerros on monilajisempi (35–65 lajia kasvillisuustyypin mu- kaan) kuin vastaavan ilmastolohkon variksenmarja- kankaiden. Myös sammallajeja on enemmän, jäkäläla- jeja taas vähemmän. Lumenviipymälajisto on mustik- kakankailla yleisempää ja vaivaiskoivut kookkaampia kuin variksenmarjakankailla. 812 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Paksu lumipeite puskuroi talven pakkasvaikutusta. Lumipeite, joka kuitenkin sulaa nopeasti lyhentämät- tä paljoakaan kasvukautta, pehmentänee myös kor- keuden vaikutusta. Mustikkakankaita ei enää esiin- ny Käsivarren suurtuntureilla 850–900 m mpy., vaan ne ovat siellä yleisimmillään korkeudella 600–700 m mpy. (Eurola ym. 2003). Muualla mustikkakankaat esiintyvät Metsä-Lapissa 400–450 ja Tunturi-Lapin puolella muun muassa Utsjoen tuntureilla 250–300 m mpy. Hemi(oro)arktisten ja pohjoisboreaalisten sam- malvaltaisten mustikkakankaiden tyyppinimissäkin ilmenevä seinäsammal (Pleurozium schreberi) on yleinen laji. Mereisillä alueilla esiintyy myös ruohokanukkaa (Cornus suecica). Maantieteellinen vaihtelu: Mustikkakankailla on sa- mankaltainen alueellinen vaihtelu kuin variksenmarja- ja vaivaiskoivukankailla. Mustikkakankaista voidaan erottaa mantereiset ala- ja hemi(oro)arktiset sekä poh- joisboreaaliset mustikka-jäkäläkankaat, indifferentit ala(oro)arktiset ja pohjoisboreaaliset mustikka-kynsi- sammal-jäkäläkankaat sekä hemi(oro)arktiset ja poh- joisboreaaliset mustikka-seinäsammal-jäkäläkankaat, mereiset ala(oro)arktiset ja pohjoisboreaaliset mustik- ka-kynsisammalkankaat ja lisäksi hemi(oro)arktiset ja pohjoisboreaaliset mustikka-seinäsammalkankaat (Haapasaari 1988). Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Mustikkakan- kaat voivat vaihettua muihin karuihin tunturikangas- tyyppeihin ja muodostaa yhdistelmiä (Eurola ym. 2003) muun muassa lumenviipymien, kivikkojen, pensaik- kojen, tunturiniittyjen, heinäkankaiden ja tunturikoi- vikoiden kanssa. Mustikkakankaat Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Asiantuntijatieto Esiintyminen: Mustikkakankaita esiintyy yleisesti Tunturi- ja Metsä-Lapin alueilla, etelämpänä ne ovat tunturien mataluuden ja kivisyyden vuoksi harvinai- sempia. Esiintymien kokonaispinta-ala on Käsivarren suurtunturien (Eurola ym. 2003) otoksesta yleistykse- nä arvioituna noin 70 000 ha, mutta todellinen ala on kuitenkin tätä arviota suurempi. Esiintymäkartta on laadittu Metsähallituksen biotooppiaineiston (SAKTI 2017) ja asiantuntijatiedon perusteella. Uhanalaistumisen syyt: Voimakas laidunnuspaine (Lp 2), ilmastonmuutos (Im 2) ja näiden tekijöiden yhteisvai- kutus (Lp & Im 1). Uhkatekijät: Voimakas laidunnuspaine (Lp 2), ilmas- tonmuutos (Im 2) ja näiden tekijöiden yhteisvaikutus (Lp & Im 1). Porolaidunnuksella ja ilmastonmuutoksella on luon- totyyppiin sekä kielteisiä että myönteisiä vaikutuksia. Voimakas laidunnuspaine etenkin kesäaikaan vähentää jäkälien määrää ja kuluminen paljastaa mineraalimaata etenkin kuivilla tyypeillä. Ilmastonmuutos aiheuttaa varvikoitumista, pensoittumista ja metsänrajan nousua; tunturikoivupensaikot, tunturikoivikot ja havupuut pyrkivät levittäytymään ylemmäksi. Mustikkakankaat vaativat enemmän lumensuojaa ja ovat herkempiä met- sittymiselle kuin vaivaiskoivukankaat. Porolaidunnus estää tunturikoivun leviämistä ja pensoittumista, muttei vaikuta samalla tavalla havu- puiden leviämiseen. Ilmastonmuutoksen seurauksena tunturi- ja hallamittarin (Epirrita autumnata, Operophtera brumata) aiheuttamat tuhot lisääntyvät. Jos tunturikoi- vikko ei uusiudu, se häviää ja tilalle muodostuu niin sanottua sekundääristä tunturipaljakkaa, josta osa voi muuttua mustikkakankaaksi. Romahtamisen kuvaus: Mustikkakankaat katsotaan romahtaneiksi silloin, kun ne ovat pensoittuneet tai metsittyneet niin, etteivät ne enää rakenteeltaan vastaa avointa tunturikangastyyppiä. Luontotyyppi katsotaan romahtaneeksi myös, jos kasvillisuuden lajistosuhteet eivät enää vastaa alkuperäistä tyyppiä. Arvioinnin perusteet: Mustikkakankaat arvioitiin silmälläpidettäväksi (NT) luontotyypiksi laadussa jo tapahtuneen (CD1 & CD3) sekä tulevan 50 vuoden aikana tapahtuvaksi arvioidun heikentymisen (CD2a) perusteella. Mustikkakankaiden määrän kehityksestä ei ole tie- toaineistoja, mutta asiantuntija-arvion mukaan luonto- tyypin määrä ei ole merkittävästi vähentynyt viimei- sen 50 vuoden aikana tai vuodesta 1750 (A1 & A3: LC). Tunturimittarituhoalueilla luontotyypin pinta-ala on saattanut jopa hieman kasvaa, kun kaikki tunturikoi- vikot eivät ole uudistuneet ja tilalle on tullut tunturi- kangasta. Mustikkakankaat ovat variksenmarja- ja vaivais- koivukankaita hieman tuoreempi tyyppi. Ne vaativat enemmän lumensuojaa ja ovat herkempiä metsitty- miselle. Tulevaisuudessa ilmastonmuutoksen vuoksi lumen aikaistunut sulaminen voi edistää metsänrajan siirtymistä ylöspäin syvälumisilla paikoilla (Kullman 1977; 2005). Jäkälien määrä voi vähentyä ja sammalien ja mustikan määrä lisääntyä. Ilmastonmuutos voi ai- heuttaa umpeenkasvua (sammaloituminen, pensoittu- minen, metsittyminen). Havumetsänrajalla havupuiden levittäytyminen ylöspäin voi kaventaa mustikkakan- kaiden esiintymistä ja pienentää luontotyypin pinta- 813Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit alaa. Ilmaston lämpeneminen voi lisätä tunturi- ja hal- lamittarituhoja, mikä voi vaikuttaa luontotyyppiin myös myönteisesti, jos mittarituhoalueiden tunturi- koivikoita häviää ja osa niistä muuttuu mustikkakan- kaiksi. Laidunnus kumoaa ilmastonmuutoksen vaiku- tuksia ehkäisemällä ja hidastamalla tunturikoivun tai -pensaikon leviämistä ylöspäin. Ihmisen aiheuttamaa kulumista esiintyy paikallisesti matkailukeskusten ja asutuksen lähistöllä sekä kulkureittien varsilla. Mus- tikkakankaiden määrän kehitystä tulevan 50 vuoden aikana ei pystytty arvioimaan useiden eri suuntiin vai- kuttavien tekijöiden vuoksi (A2a: DD). Mustikkakankaiden levinneisyysalue (110 000 km2) ja esiintymisalue (368 ruutua) ovat niin suuret, että luontotyyppi on niiden perusteella säilyvä (B1 & B2: LC). Luontotyyppi on säilyvä (LC) myös B3-kriteerin perusteella. Mustikkakankaiden laatumuutoksista ei ole kattavia tietoaineistoja Suomen tunturialueelta. Luontotyypin abioottista ja bioottista kokonaislaatua (CD-kriteeri) käsiteltiin asiantuntija-arviona laatutaulukkoa apuna käyttäen (osa 1, luku 5.8.3.3). Mustikkakankaista kak- si kolmasosaa on jäkälävaltaisia, ja voimakas laidun- nuspaine etenkin kesäaikaan on vähentänyt jäkälien määrää ja kulutus paljastanut mineraalimaata, mikä on aiheuttanut eroosiota. Jyrsijävuodet tuovat oman lisära- sitteensa mustikkakankaille (Kyllönen 1988; Kumpula ja Virtanen 2007). Ne pystyvät kuitenkin toipumaan jyr- sijätuhoista, koska jyrsijähuippuja on melko harvoin. Mustikkakankaiden laadun arvioitiin heikentyneen sekä lyhyemmällä että pidemmällä aikavälillä: muu- toksen suhteelliseksi vakavuudeksi arvioitiin 17–20 % viimeisen 50 vuoden aikana ja 38–43 % vuodesta 1750, mikä vastaa luokkaa silmälläpidettävä (CD1 & CD3: NT, vaihteluväli LC–NT). Tulevaisuudessa mustikka- kankaiden laatu voi edelleen heikentyä, jos voimakas laidunnuspaine jatkuu. Ilmastonmuutos voi heiken- tää mustikkakankaiden laatua muuttamalla niiden ra- kennetta ja lajistosuhteita. Ilmastonmuutos aiheuttaa sammaloitumista, varvikoitumista (Lang ym. 2012), pensoittumista ja metsänrajan nousua. Suomen tuntu- rialueella tehdyissä seurantatutkimuksissa on todettu muun muassa sammalten peittävyyden lisääntymis- tä ja variksenmarjan runsastumista (Vuorinen ym. 2017) sekä mustikan vähentymistä lumensuojaamilla paikoilla (Maliniemi ym. 2018). Laidunnus hillitsee ilmastonmuutoksen vaikutuksia ehkäisemällä tun- turikoivikkojen tai pensaikkojen leviämistä ylöspäin. Ilmastonmuutosta kumoava vaikutus näkyy etenkin umpeenkasvun hidastumisessa, ei niinkään pohjakas- villisuuden rakenteessa. Seuraavan 50 vuoden aikana tapahtuvan laatumuutoksen suhteelliseksi vakavuu- deksi arvioitiin 20–25 %, mikä vastaa luokkaa silmäl- läpidettävä (CD2a: NT). Luokkamuutoksen syyt: Ei muutoksia. Kehityssuunta: Vakaa. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- todirektiivin luontotyyppiin tunturikankaat (4060). Vastuuluontotyypit: Sisältyy osittain vastuuluonto- tyyppiin Koillismaan ja Peräpohjolan boreaaliset tunturi- kankaat. T04.05 Kurjenkanervakankaat Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa NT CD1–CD3 = Etelä-Suomi Pohjois-Suomi NT CD1–CD3 = Kevo, Utsjoki. Kuva: Arto Saikkonen Luonnehdinta: Kurjenkanervakankaiden luonneh- dinta perustuu pääosin ensimmäisessä luontotyyp- pien uhanalaisuuden arvioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitettyyn kuvaukseen. Kurjenkanervakankaita esiintyy ilmastollisesti lievästi mantereisilla ja indiffe- renteillä alueilla, pääpainon ollessa ensin mainituilla. Tunturikurjenkanervan (Phyllodoce caerulea) ekologiset vaatimukset ovat melko samanlaiset kuin mustikalla (Vaccinium myrtillus). Påhlsson (1998) yhdistääkin kur- jenkanerva- ja mustikkakasvillisuuden yhdeksi tyy- piksi. Kurjenkanervaa esiintyy myös tuulikankailla ja lumenviipymillä. Se sietää mustikkaa paremmin routi- mista, koska maanalaista biomassaa on vähemmän kuin mustikalla (Oksanen ja Virtanen 1995). Kurjenkanervakankaiden lajisto on hyvin saman- laista kuin mustikkakankailla. Valtalaji tunturikur- jenkanerva on lumensuojaa vaativa, maaperän ravin- teisuuden suhteen indifferentti kuivan kasvupaikan laji. Muista kurjenkanervakankailla tavallisista lajeis- ta mainittakoon vaivaiskoivu (Betula nana), puolukka (Vaccinium vitis-idaea), metsälauha (Avenella flexuosa) ja turkkikynsisammal (Dicranum fuscescens) sekä poron- ja tinajäkälät (Cladonia spp., Stereocaulon spp.) (Virtanen ja Eurola 2006). Haapasaaren (1988) mukaan kurjenka- nervakankailla voidaan tavata yli 30 putkilokasvilajia. Maantieteellinen vaihtelu: Kurjenkanervakankaista voidaan mahdollisesti erottaa indifferentti sammalei- sempi ja mantereinen jäkäläisempi alatyyppi. Kuiva kasvupaikka ilmeisesti vaikeuttaa ilmastoerojen muo- dostumista. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Kurjenkaner- vakankaat vaihettuvat muihin karuihin tunturikangas- 814 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 tyyppeihin ja muodostavat yhdistelmiä muun muassa lumenviipymien, kivikkojen, tunturiniittyjen ja heinä- kankaiden kanssa (Eurola ym. 2003). Esiintyminen: Kurjenkanervakankaiden pääesiinty- misaluetta ovat Metsä-Lapin pohjoisosat ja Tunturi- Lappi niin Enontekiön kuin Inarin alueilla. Suomes- sa on neljä kurjenkanervakankaiden keskittymää: Pallas-Ounastuntureilla, Saariselän Raututuntureilla (Kalliola 1939; Haapasaari 1988), Muotkatuntureilla (Haapasaari 1988) ja Käsivarren suurtuntureilla (Eu- rola ym. 2003). Kurjenkanervakankaiden eteläisimmät esiintymät ovat Peräpohjolan metsäkasvillisuusvyö- hykkeen pohjoisosassa, vaikkakin kurjenkanervaa esiintyy Koillismaalla asti. Kurjenkanervakankaiden kokonaispinta-alaksi on Käsivarren suurtunturien otoksesta (Eurola ym. 2003) yleistyksenä arvioitu noin 54 000 ha. Kurjenkanervakankaat Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Asiantuntijatieto Uhanalaistumisen syyt: Voimakas laidunnuspaine (Lp 2), ilmastonmuutos (Im 2) ja näiden tekijöiden yhteisvai- kutus (Lp & Im 1). Uhkatekijät: Voimakas laidunnuspaine (Lp 2), ilmas- tonmuutos (Im 2) ja näiden tekijöiden yhteisvaikutus (Lp & Im 1). Porolaidunnus ja ilmastonmuutos vaikuttavat luon- totyyppiin sekä kielteisesti että myönteisesti. Voimakas laidunnuspaine etenkin kesäaikaan vähentää jäkälien määrää ja kuluminen paljastaa mineraalimaata etenkin kuivilla tyypeillä. Ilmastonmuutos aiheuttaa varvikoi- tumista, pensoittumista ja metsänrajan nousua; tuntu- rikoivupensaikot, tunturikoivikot ja havupuut pyrki- vät levittäytymään ylemmäksi. Kurjenkanervakankaat eivät ilmeisesti ole niin herkkiä metsittymiselle kuin mustikkakankaat. Porolaidunnus estää tunturikoivun leviämistä ja pensoittumista, muttei vaikuta samalla tavalla havu- puiden leviämiseen. Ilmastonmuutoksen seurauksena tunturi- ja hallamittarin (Epirrita autumnata, Operophtera brumata) aiheuttamat tuhot lisääntyvät. Jos tunturikoi- vikko ei uusiudu, se häviää ja tilalle muodostuu niin sanottua sekundääristä tunturipaljakkaa. Osa edellä mainituista voi muuttua kurjenkanervakankaiksi. Romahtamisen kuvaus: Kurjenkanervakankaat katso- taan romahtaneiksi silloin, kun ne ovat pensoittuneet tai metsittyneet niin, etteivät ne enää rakenteeltaan vastaa avointa tunturikangastyyppiä. Luontotyyppi katsotaan romahtaneeksi myös, jos kasvillisuuden lajistosuhteet eivät enää vastaa alkuperäistä tyyppiä. Arvioinnin perusteet: Kurjenkanervakankaat arvioi- tiin silmälläpidettäväksi (NT) luontotyypiksi laadussa jo tapahtuneen (CD1 & CD3) sekä tulevan 50 vuoden aikana tapahtuvaksi arvioidun heikentymisen (CD2a) perusteella. Kurjenkanervakankaiden määrän kehityksestä ei ole tietoaineistoja, mutta asiantuntija-arvion mukaan luontotyypin määrä ei ole merkittävästi vähentynyt vii- meisen 50 vuoden aikana tai vuodesta 1750 (A1 & A3: LC). Tunturimittarituhoalueilla luontotyypin pinta-ala on saattanut jopa hieman kasvaa, kun kaikki tunturikoi- vikot eivät ole uudistuneet ja tilalle on tullut tunturikan- gasta. Luontotyyppi ei ilmeisesti ole niin herkkä metsit- tymiselle tai pensoittumiselle kuin mustikkakankaat. Kurjenkanervakankaita ei esiinny yhtä etelässä kuin mustikkakankaita (Haapasaari 1988). Tulevaisuudessa ilmastonmuutoksen myötä aikaistunut lumen sulami- nen voi edistää metsänrajan siirtymistä ylöspäin syvä- lumisilla paikoilla (Kullman 1977; 2005). Jäkälien määrä voi vähentyä ja sammalien ja mustikan määrä lisääntyä. Ilmaston lämpeneminen voi lisätä tunturi- ja hallamit- tarituhoja, millä voi olla tälle tyypille myös myönteistä vaikutusta, jos mittarituhoalueiden tunturikoivikoita häviää ja osa niistä muuttuu kurjenkanervakankaiksi. Laidunnus kumoaa ilmastonmuutoksen vaikutuksia ehkäisemällä ja hidastamalla tunturikoivujen ja pen- saikkojen leviämistä ylöspäin. Ihmisen aiheuttamaa kulumista esiintyy paikallisesti matkailukeskusten ja asutusten lähistöllä sekä kulkureittien varsilla. Tulevan 50 vuoden aikana kurjenkanervakankaiden määrä ei luultavasti vähene yli 20 % (A2a: LC). Kurjenkanervakankaiden levinneisyysalue (70  000 km2) ja esiintymisalue (119 ruutua) ovat niin suuret, että luontotyyppi on niiden perusteella säily- vä (B1 & B2: LC). Luontotyyppi on säilyvä (LC) myös B3-kriteerin perusteella. Kurjenkanervakankaiden laatumuutoksista ei ole tie- toaineistoja, joten luontotyypin abioottista ja bioottista kokonaislaatua (CD-kriteeri) käsiteltiin asiantuntija-ar- viona laatutaulukkoa apuna käyttäen (osa 1, luku 5.8.3.3). Voimakas laidunnuspaine on vähentänyt jäkälien mää- rää ja vaikuttanut lajistosuhteisiin. Kulutus on paljastanut mineraalimaata, mikä on aiheuttanut eroosiota. Kurjen- kanerva kärsii myös tallauksesta. Kurjenkanervakankai- den laadun arvioitiin heikentyneen sekä lyhyemmällä että pidemmällä aikavälillä: muutoksen suhteelliseksi vakavuudeksi arvioitiin 17–20 % viimeisen 50 vuoden aikana ja 38–43 % vuodesta 1750, mikä vastaa luokkaa silmälläpidettävä (CD1 & CD3: NT, vaihteluväli LC–NT). Tulevaisuudessa kurjenkanervakankaiden laatu voi edel- leen heikentyä, jos voimakas laidunnuspaine jatkuu. 815Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit Myös ilmastonmuutoksen aiheuttama umpeenkasvu voi heikentää kurjenkanervakankaiden laatua. lmaston- muutos aiheuttaa sammaloitumista, varvikoitumista (Lang ym. 2012), pensoittumista ja metsänrajan nousua. Tuoreimmissa Suomen tunturialueilla tehdyissä tutki- muksissa todettiin muun muassa sammalten peittävyy- den lisääntymistä ja variksenmarjan runsastumista lu- mensuojaamilla paikoilla (Vuorinen ym. 2017; Maliniemi ym. 2018). Laidunnus hillitsee ilmastonmuutoksen vai- kutuksia ehkäisemällä tunturikoivikkojen tai pensaik- kojen leviämistä ylöspäin. Ilmastonmuutosta kumoava vaikutus näkyy etenkin umpeenkasvun hidastumisessa, ei niinkään pohjakasvillisuudessa. Seuraavan 50 vuo- den aikana tapahtuvan laatumuutoksen suhteelliseksi vakavuudeksi arvioitiin 20–25 %, mikä vastaa luokkaa silmälläpidettävä (CD2a: NT). Luokkamuutoksen syyt: Ei muutoksia. Kehityssuunta: Vakaa. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- todirektiivin luontotyyppiin tunturikankaat (4060). T04.06 Kanervakankaat Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa VU CD2a – Etelä-Suomi Pohjois-Suomi VU CD2a – lukka (V. vitis-idaea), kynsisammalet (Dicranum spp.), seinäsammal (Pleurozium schreberi) ja mietoporonjäkälä (Cladonia mitis) ovat tavallisia lajeja. Kanervan rinnalla variksenmarja tai mustikka voivat paikoin olla yhtä val- litsevia. Sammalien peittävyys on noin 60 % ja jäkälien al- le 5 % (Haapasaari 1988). Jäkälistä poronjäkälät (Cladonia spp.) ja okatorvijäkälä (C. uncialis subsp. uncialis) ovat valtalajeja. Soistuneet kanervakankaat ovat yleisiä Koillismaalla ja Peräpohjolan tuntureilla. Tähän vai- kuttaa Kainuun ja Koillismaan vaaroille ja tuntureille tyypillinen hygrisesti eli kosteusolosuhteiltaan merei- nen ilmasto. Paksu lumipeite ja paksukunttaisuus ovat tyypillisiä, ja jokatalvinen tykky madaltaa metsänrajan sijaintia (Norokorpi ja Kärkkäinen 1985). Maantieteellinen vaihtelu: Kanervakankaat jakautuvat levinneisyytensä puolesta selvästi kahteen ryhmään. Kanerva-sammaltyyppiä tavataan Pohjois-Norjan ran- nikon läheisillä sekundäärinummilla, kanerva-sam- mal-jäkälätyyppiä lähinnä Suomen Lapin matalilla tuntureilla. Varsinkin Koillismaalla, mutta myös Pe- räpohjolassa kanervakankaat ovat soistuneempia kuin Metsä-Lapissa (Haapasaari 1988). Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Kanervakan- kaat vaihettuvat paljakalla muihin karuihin tunturi- kankaisiin, ja alempana paikoin metsä- ja rämekasvil- lisuuteen. Esiintyminen: Kanervakankaita esiintyy Länsi-Lapin alueella, Utsjoen–Inarin tuntureilla, Saariselän Rautu- tuntureilla, Itä-Lapissa ja Koillismaalla (Mikkonen-Ke- ränen 1986; Haapasaari 1988). Kanervan puuttuessa ka- nervakankaita ei esiinny Käsivarressa. Luontotyypin esiintymisen painopistealueita ovat havumetsävyöhyk- keen boreaaliset tunturit eli puolitunturit keskimäärin korkeudella 400–450 m mpy., esiintymisen vaihteluvälin ollessa 360–540 m mpy. (Haapasaari 1988). Riisitunturin vähäpuisella lakialueella kanervakankaita on poikkeuk- sellisen paljon. Niiden osuus lakialueen kasvillisuudes- ta on 40–70 %. Luontotyypin kokonaispinta-alan arvi- oidaan Haapasaaren (1988) aineiston perusteella olevan noin 2 000 ha. Uhanalaistumisen syyt: Ilmastonmuutos (Im 3), voi- makas laidunnuspaine (Lp 1), rakentaminen (R 1). Uhkatekijät: Ilmastonmuutos (Im 3), voimakas laidun- nuspaine (Lp 1), rakentaminen (R 1), kuluminen (Ku 1). Romahtamisen kuvaus: Kanervakankaat katsotaan romahtaneiksi silloin, kun ne ovat pensoittuneet tai metsittyneet niin, etteivät ne enää rakenteeltaan vastaa avointa tunturikangastyyppiä. Luontotyyppi katsotaan romahtaneeksi myös, jos kasvillisuuden lajistosuhteet eivät enää vastaa alkuperäistä tyyppiä. Arvioinnin perusteet: Kanervakankaat arvioitiin vaa- rantuneeksi (VU) luontotyypiksi tulevan 50 vuoden aikana tapahtuvaksi arvioidun laadun heikkenemisen (CD2a) perusteella. Kanervakankaiden määrän kehityksestä ei ole tieto- aineistoja, mutta asiantuntija-arvion mukaan luontotyy- pin määrä on viimeisen 50 vuoden aikana vähentynyt rakentamisen vuoksi enintään 5 % (A1: LC). Esiintymien pinta-ala on pienentynyt erityisesti eteläisillä erillistun- tureilla, joille on rakennettu matkailu- ja laskettelukes- kuksia sekä -rinteitä. Näin on tapahtunut muun muassa Ahopäät, Urho Kekkosen kansallispuisto, Inari. Kuva: Saara Tynys Luonnehdinta: Kanervakankaiden luonnehdinta pe- rustuu pääosin ensimmäisessä luontotyyppien uhan- alaisuuden arvioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitettyyn kuvaukseen. Avoimien tai lähes avoimien kanervakan- kaiden kasvillisuus on pohjoisboreaalista. Kanervakan- kaat muistuttavat esimerkiksi Pohjois-Norjan nummia. Nimilaji kanervan (Calluna vulgaris) lisäksi riekonmarja (Arctous alpina), variksenmarja (Empetrum nigrum), mus- tikka (Vaccinium myrtillus), juolukka (V. uliginosum), puo- 816 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Rukalla, Pallastunturilla ja Saariselän tuntureilla. Myös pidemmällä aikavälillä (vuodesta 1750) kanervakankai- den määrän arvioidaan säilyneen jokseenkin ennallaan (A3: LC). Kanervakankaat ovat harvinaisempia kuin mustik- ka- ja kurjenkanervakankaat. Luontotyyppi on ilmas- tonmuutoksen vuoksi uhatuimpia tunturikangastyyp- pejä, koska kanervakankaat voivat metsittyä helposti. Esiintymiä uhkaa etenkin havumetsänrajan nousu. Kanervakankaita on paljon alueilla, jotka ovat herkkiä ilmaston lämpenemisen aiheuttamalle männyn (Pinus sylvestris) leviämiselle (osa 1, luku 5.8.4.3). Matalilla tuntureilla kanervakankaat eivät voi siirtyä ylemmäs. Kuusi (Picea abies) pyrkii levittäytymään korkeammalle muun muassa Riisitunturien alueella ja Pallastuntu- reilla. Havumetsien leviäminen voi johtaa kiihtyvällä vauhdilla esiintymien häviämiseen ja merkittävään levinneisyysalueen pienenemiseen. Jos tykyn muo- dostus vähenee, havupuusto levittäytyy helpommin tuntureiden lakialueille. Lisäksi sateisuuden muutok- set voivat johtaa lajiston runsaussuhteiden voimakkai- siinkin muutoksiin. Koska metsittymisuhka on erityi- sesti havumetsänrajalla, laidunnus ei juuri kompensoi ilmastonmuutoksen vaikutuksia. Männyn leviämistä ennustavaa mallinnusta (osa 1, luku 5.8.4.3) ei voitu käyttää kanervakankaille, koska mallinnus koski vain Tunturi- ja Metsä-Lapin tunturialueita. Kanervakankai- den esiintymistä ei lisäksi ollut riittävää paikkatietoa arvioinnin tueksi. Kanervakankaat arvioitiin tulevan 50 vuoden aikana tapahtuvan määrän muutoksen suhteen puutteellisesti tunnetuksi (A2a: DD). Kanervakankaiden levinneisyysalue (80 000 km2) ja esiintymisalue (56 ruutua) ovat niin suuret, että luon- totyyppi on niiden perusteella säilyvä (B1 & B2: LC). Luontotyyppi on säilyvä (LC) myös B3-kriteerin pe- rusteella Kanervakankaiden laatumuutoksista ei ole kattavia tietoaineistoja Suomen tunturialueelta. Luontotyypin abioottista ja bioottista kokonaislaatua (CD-kriteeri) käsiteltiin asiantuntija-arviona laatutaulukkoa apu- na käyttäen (osa 1, luku 5.8.3.3). Kanervakankaiden laadussa arvioitiin tapahtuneen ainakin paikallisia muutoksia viimeisen 50 vuoden aikana; muutoksen suhteelliseksi vakavuudeksi arvioitiin 25–29 %, mikä vastaa uhanalaisuusluokkaa silmälläpidettävä (CD1: NT). Pidemmällä aikavälillä eli vuodesta 1750 tapah- tuneen laatumuutoksen suhteelliseksi vakavuudeksi arvioitiin myös 25–29 %, mikä vastaa luokkaa säilyvä (CD3: LC). Tulevaisuudessa ilmastonmuutos on suurin uhka luontotyypin laadulle. Kanervakankaat kuuluvat ilmastonmuutokselle herkimpiin tunturikangastyyp- peihin, ja etenkin eteläiset tunturit voivat metsittyä helposti. Metsittyminen uhkaa etenkin havumetsän rajalla olevia esiintymiä, eikä laidunnus juuri kompen- soi ilmastonmuutoksen vaikutuksia, sillä porot eivät käytä havupuita tai havupuiden taimia ravinnokseen. Ilmaston lämpeneminen voi aiheuttaa muutoksia myös kanervakankaiden rakenteessa ja lajistosuhteissa. Suo- men tunturialueella tehdyissä tutkimuksissa on todettu muun muassa sammalten peittävyyden lisääntymistä ja variksenmarjan runsastumista lumensuojaamilla pai- koilla (Vuorinen ym. 2017; Maliniemi ym. 2018). Voi- makas kesäaikainen laidunnuspaine vähentää jäkälien määrää ja kuluminen paljastaa mineraalimaata kuivilla tyypeillä. Porot voivat täten jopa edistää havupuiden taimettumista paljastamalla maata ja uutta kasvutilaa taimille. Porolaidunnuksen vaikutusten kanervakan- kaisiin arvioitiin kuitenkin olevan vähäisiä. Ihmisen toiminnalla on kanervakankaiden laatuun paikallisia vaikutuksia asutusten ja matkailu- ja retkeilykeskusten läheisyydessä sekä retkipolkujen ja muiden kulkureit- tien varsilla. Seuraavan 50 vuoden aikana tapahtuvan laatumuutoksen suhteelliseksi vakavuudeksi arvioitiin 33–40 %, mikä vastaa luokkaa vaarantunut (CD2a: VU). Kanervakankaat Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Asiantuntijatieto Luokkamuutoksen syyt: Ei muutoksia. Kehityssuunta: Heikkenevä. Ilmastonmuutoksesta ai- heutuva metsittyminen (havupuut) uhkaa kanervakan- kaita etenkin eteläisillä tuntureilla. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- todirektiivin luontotyyppiin tunturikankaat (4060). Vastuuluontotyypit: Kanervakankaat on merkittävin vastuuluontotyyppiin Koillismaan ja Peräpohjolan boreaa- liset tunturikankaat kuuluvista luontotyypeistä. T04.07 Liekovarpiokankaat Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa NT (NT–EN) B1,2a(ii,iii)b – Etelä-Suomi Pohjois-Suomi NT (NT–EN) B1,2a(ii,iii)b – Luonnehdinta: Liekovarpiokankaiden luonnehdinta perustuu pääosin ensimmäisessä luontotyyppien uhan- alaisuuden arvioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitet- tyyn kuvaukseen. Liekovarpiokankailla variksenmarja (Empetrum nigrum) ja tunturivihvilä (Juncus trifidus) voi- 817Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit vat olla yhtä runsaita liekovarpion (Cassiope tetragona) kanssa, jopa sitä runsaampia. Runsaasti variksenmar- jaa kasvavilla paikoilla kenttäkerroksen peittävyys voi olla yli 70 %. Sen sijaan paikoilla, joilta variksenmarja puuttuu, kenttäkerroksen peittävyys on noin 20–30 %. Liekovarpio muistuttaa kasvupaikkojensa puolesta tun- turikurjenkanervaa (Phyllodoce caerulea). Se on lumen- suojakasvi, kalkin suhteen indifferentti ja kuivan pai- kan laji (kserofyytti) (Virtanen ja Eurola 2006). Se voi silti kasvaa tuulenpieksämillä kuten myös lumenviipymillä olematta silti varsinaisesti kyseisten kasvupaikkojen la- ji. Edellä mainittujen lisäksi muista liekovarpiokankai- den kenttäkerroksen lajeista mainittakoon nurmikon- nantatar (Bistorta vivipara), lapinkastikka (Calamagrostis lapponica), tunturisara (Carex bigelowii), lampaannata (Festuca ovina), tunturimaarianheinä (Hierochloë alpina), vaivaispaju (Salix herbacea) ja puolukka (Vaccinium vitis-idaea) (Virtanen ja Eurola 1997). Pohjakerroksen lehtisammallajistoa ovat muun muassa särmäsammal (Conostomum tetragonum), kallio- karstasammal (Andreaea rupestris), turkkikynsisammal (Dicranum fuscescens), metsäkerrossammal (Hylocomium splendens), varstasammalet (Pohlia spp.), kangas- ja kar- vakarhunsammal (Polytrichum juniperinum ja P. piliferum) ja kalliotierasammal (Racomitrium lanuginosum) sekä maksasammalista pikkuraippasammal (Sphenolobus minutus), pykäsammalet (Barbilophozia spp.), seittisam- mal (Blepharostoma trichophyllum), lovisammalet (Lophozia spp.) ja isokorallisammal (Ptilidium ciliare). Liekovarpio- kankaiden jäkälälajeista mainittakoon pikku- ja iso- hirvenjäkälä (Cetraria ericetorum ja C. islandica mukaan lukien var. crispiformis), mietoporonjäkälä (Cladonia mitis) ja torvijäkälät (Cladonia spp.), joista erityisesti oka- torvijäkälä (C. uncialis subsp. uncialis). Jäkälälajistoon kuuluvat myös muun muassa lapa- ja kourulumijäkälä (Flavocetraria nivalis ja F. cucullata), laikkajäkälät (mm. Pertusaria spp.), tinajäkälät (Stereocaulon spp.) ja mato- jäkälä (Thamnolia vermicularis). Niin sammalien kuin jäkälienkin peittävyys on yleensä alle 30 % (Virtanen ja Eurola 1997). Maantieteellinen vaihtelu: Liekovarpiokankaiden vaihtelu liittyy korkeusvyöhykkeisiin. Variksenmarja- valtaisia liekovarpiokankaita tavataan lähinnä alaoro- arktisessa vyöhykkeessä ja keskioroarktisen vyöhyk- keen alaosassa. Tunturivihvilävaltaisia liekovarpiokan- kaita tavataan koko keskioroarktisessa vyöhykkeessä. Liekovarpio-jääleinikki (Ranunculus glacialis)-kasvil- lisuutta tavataan jopa yläoroarktisessa vyöhykkeessä (Oksanen ja Virtanen 1995). Liekovarpio-tunturivihvi- lä- ja lumenviipymäkasvillisuuden yleisyys sekä mus- tikkakankaiden puuttuminen erottaa näkyvimmin kes- kioroarktisen vyöhykkeen alaoroarktisesta. Korkea-Jehkas, Enontekiö. Kuva: Arto Saikkonen 818 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Liekovarpio- kankaat liittyvät variksenmarja-, vaivaiskoivu-, mus- tikka-, kurjenkanerva- ja heinäkankaisiin sekä lumen- viipymiin, paikoin jopa kalkkia suosivaan lapinvuok- kokasvillisuuteen (Dryas octopetala) (Virtanen ja Eurola 1997). Esiintyminen: Liekovarpiokankaat on lähinnä keskio- roarktisen vyöhykkeen luontotyyppi, minkä vuoksi niitä esiintyy Suomessa ainoastaan Käsivarren suur- tuntureilla (Lammes 1991; Eurola ym. 2003). Asiantun- tija-arvion mukaan luontotyypin kokonaispinta-ala on noin 5 200–7 500 ha. Pinta-ala-arvio on saatu Eurolan ym. (2003) suurtunturien aineistosta käyttäen apuna myös tietoa yli 800 m mpy. sijaitsevan keskioroarktisen paljakka-alueen pinta-alasta. Esiintymät alaoroarktises- sa vyöhykkeessä ovat pienehköjä, enimmäkseen kor- keintaan muutaman aarin kokoisia, mutta keskioroark- tisessa jopa kymmenien hehtaarien laajuisia. Liekovarpiokankaat Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Asiantuntijatieto Uhanalaistumisen syyt: Voimakas laidunnuspaine (Lp 1–2). Uhkatekijät: Voimakas laidunnuspaine (Lp 1–2), ilmas- tonmuutos (Im 1). Romahtamisen kuvaus: Liekovarpiokankaat katsotaan romahtaneiksi silloin, kun ne ovat umpeenkasvaneet (sammaloituneet ja varvikoituneet) niin, etteivät ne enää rakenteeltaan vastaa alkuperäistä luontotyyppiä. Luontotyyppi katsotaan romahtaneeksi myös, jos kas- villisuuden lajistosuhteet eivät enää vastaa alkuperäistä tyyppiä. Arvioinnin perusteet: Liekovarpiokankaat arvioitiin silmälläpidettäväksi (NT) luontotyypiksi suppean le- vinneisyys- ja esiintymisalueen ja luontotyyppiin koh- distuvan taantumisen ja uhkien vuoksi (B1 & B2). Liekovarpiokankaiden määrän kehityksestä ei ole tietoaineistoja, mutta asiantuntija-arvion mukaan luontotyypin määrä ei ole merkittävästi vähentynyt viimeisen 50 vuoden aikana tai vuodesta 1750 (A1 & A3: LC). Arktis-alpiiniselle lajistolle tehtyjen mallin- nusten mukaan niille soveliaiden elinympäristöjen en- nustetaan vähenevän voimakkaasti tulevaisuudessa, mikäli ilmaston lämpeneminen jatkuu (Niskanen 2018; Niskanen ym. 2018). Liekovarpion häviämisen nopeut- ta kasvupaikoiltaan on kuitenkin vaikea ennustaa ja pitkäikäisenä lajina se oletettavasti pystyy sinnittele- mään kasvupaikoillaan jonkin aikaa ilmaston lämpe- nemisen jatkuessa. Ilmaston lämpeneminen aiheuttaa varvikoitumista ja sammaloitumista (Lang ym. 2012; Vuorinen ym. 2017; Maliniemi ym. 2018), mutta lieko- varpiokankailla se saattaa olla hitaampaa kuin muilla tunturikangastyypeillä. Tulevan 50 vuoden aikana lie- kovarpiokankaiden määrän arvioidaan vähenevän noin 20 %, mutta väheneminen voi olla myös tätä suurempaa (A2a: LC, vaihteluväli LC–NT). Liekovarpiokankaiden levinneisyysalue (hieman yli 2 000 km2) ja esiintymisalue (16 ruutua) ovat suppeat. Luontotyyppiin sisältyy sekä tuoreempia että kuivem- pia jäkäläisiä tyyppejä. Etenkin kuivilla liekovarpiokan- kailla voimakas kesäaikainen laidunnuspaine on arvi- on mukaan aiheuttanut jatkuvaa taantumista, ja tämä kehitys saattaa jatkua myös tulevaisuudessa. Ilmaston lämmetessä arktis-alpiiniselle lajistolle soveliaat alueet tulevat vähenemään (Niskanen ym. 2018) ja myös lieko- varpiokankaiden esiintymisalueen ennustetaan piene- nevän. Luontotyyppi arvioitiin suppean levinneisyys- ja esiintymisalueen sekä mahdollisen jatkuvan taantumi- sen ja uhkien vuoksi silmälläpidettäväksi (B1,2a(ii,iii)b): NT (NT–EN). Vaihteluväli osoittaa epävarmuutta taan- tumisen voimakkuudessa ja uhkien vaikutuksissa. Luontotyyppi on säilyvä (LC) kriteerin B3 perusteella. Liekovarpiokankaiden laatumuutoksista ei ole tieto- aineistoja, joten luontotyypin abioottista ja bioottista ko- konaislaatua (CD-kriteeri) käsiteltiin asiantuntija-arvio- na laatutaulukkoa apuna käyttäen (osa 1, luku 5.8.3.3). Liekovarpio ei kestä tallausta. Etenkin voimakkaan kesäaikaisen laidunnuksen aiheuttaman kulutuksen seurauksena liekovarpion peittävyys on vähentynyt ja heinämäisten kasvien osuus lisääntynyt. Porojen tallaa- mille paikoille kehittyy oma karhunsammalvaltainen liekovarpiokangastyyppinsä, jolla jäkälien määrä on vähentynyt ja jäkälälajisto muuttunut (Virtanen ja Eu- rola 1997). Ihmisen aiheuttama kulutus lienee tällä tyy- pillä vähäistä. Liekovarpiokankaiden laadun arvioitiin muuttuneen vain vähän viimeisen 50 vuoden aikana tai pidemmällä aikavälillä (CD1 & CD3: LC). Tulevai- suudessa ilmaston lämpeneminen tulee heikentämään arktis-alpiinisen lajiston elinympäristöjen laatua. Lie- kovarpiokankailla variksenmarjan ja sammalien osuus voi kasvaa ja lajiston runsaussuhteet muuttua. Luonto- tyypin laadun arvioitiin heikentyneen noin 20 %, mikä vastaa luokkaa säilyvä (LC). Arvion epävarmuutta osoi- tettiin vaihteluvälillä (CD2a: LC, vaihteluväli LC–NT). Luokkamuutoksen syyt: Ei muutoksia. Kehityssuunta: Heikkenevä. Voimakkaana jatkuva ke- säaikainen laidunnuspaine vähentää jäkälien määrää, lisäksi liekovarpio on herkkä tallaukselle ja ilmaston lämpenemiselle. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- todirektiivin luontotyyppiin tunturikankaat (4060). 819Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit T04.08 Ravinteiset lapinvuokkokankaat Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa NT (LC–EN) B1,2a(ii,iii)b – Etelä-Suomi Pohjois-Suomi NT (LC–EN) B1,2a(ii,iii)b – Ravinteisilla lapinvuokkokankailla esiintyy myös harvinaista lajistoa, kuten siroarnikki (Arnica angustifolia), tunturivalkokämmekkä (Pseudorchis albida), tunturiorho (Chamorchis alpina) ja nokisara (Carex fuliginosa) (Väre ym. 2008). Niukkalumisilla tuulenpieksämillä kasvipei- te on avointa ja paljasta kalliota, mineraalimaata ja kalk- kisoraa on näkyvissä. Tuoreilla paikoilla liekovarpio (Cassiope tetragona) ja variksenmarja (Empetrum nigrum) voivat olla melko runsaita, samoin puolukka (Vaccinium vitis-idaea) ja juolukka (V. uliginosum) esiintyvät yleisi- nä. Muuta lajistoa ovat muun muassa punakko (Bartsia alpina), nurmikonnantatar (Bistorta vivipara), tunturi- nurmikka (Poa alpina), verkkolehtipaju (Salix reticulata), tunturikohokki ja tunturiängelmä (Thalictrum alpinum). Tuoreimmilla paikoilla esiintyy lapinorvokkia (Viola biflora) ja kerosaraa (Carex norvegica). Ravinteisten lapinvuokkokankaiden pohjakerroksen jäkälä- ja sammalpeite on monilajinen. Lehtisammalista yleisiä ovat kalkkikarvasammal (Ditrichum flexicaule), tunturikellosammal (Encalypta alpina), poimusammal (Rhytidium rugosum) ja haprakiertosammal (Tortella fragilis). Kuivilla lapinvuokkokankailla jäkälien peittä- vyys on sammalia suurempi. Vallitsevia jäkäliä ovat la- pa- ja kourulumijäkälä (Flavocetraria nivalis ja F. cucullata). Luonteenomaisia ovat myös tunturi- ja rakkaluppo (Gowardia nigricans ja Alectoria ochroleuca). Tuoreilla kankailla sammalten peittävyys on jäkäliä suurempi. Sammalista esiintyvät runsaina esimerkiksi metsäker- rossammal (Hylocomium splendens) ja lapinpartasammal (Syntrichia norvegica). Kosteimmilla paikoilla kultasam- mal (Tomentypnum nitens) voi olla runsas. Jäkälistä la- pa- ja kourulumijäkälä sekä isohirvenjäkälä (Cetraria islandica) ovat runsaimpia. Muualla kuin Käsivarren suurtuntureilla ravinteis- ten lapinvuokkokankaiden kalkkilajisto on suppeam- paa ja siinä tavataan lähinnä kalliosaraa, hapsisaraa (Carex capillaris) ja harvinaisempana lapinalppiruusua. Muista saroista tavataan tunturisaraa ja varvassaraa, se- kä valuvetisillä pinnoilla tundrasaraa (Carex holostoma). Tavanomaisen varpukasvillisuuden lisäksi lapinvuo- kon seuralaisina on uuvanaa (Diapensia lapponica), sie- likköä (Kalmia procumbens), heinistä lampaannataa sekä ruohoista muun muassa ahokissankäpälää (Antennaria dioica) ja tunturikeltanoa (Hieracium alpinum). Tuoreem- milla paikoilla voi esiintyä tuppisaraa (Carex vaginata) ja ruohoista muun muassa läätettä (Saussurea alpina), nurmi- konnantatarta, keväthanhikkia (Potentilla crantzii) ja lapi- norvokkia (Mäkinen ym. 2011a). Tsuomasvaaran lapin- vuokkokankaiden lajistossa tavataan muun muassa let- tonuppisara (Carex capitata), soukkasara (Carex parallela), kalliosara, punakirkiruoho (Gymnadenia conopsea), idänkeulankärki (Oxytropis campestris subsp. sordida), verkkolehtipaju, mätäsrikko (Saxifraga cespitosa) ja tun- turiängelmä. Sammallajistossa esiintyy muun muassa tunturihuopasammalta (Aulacomnium turgidum), kalkki- kahtaissammal (Distichium capillaceum), poimusammal ja kultasammal (Kallio 1956). Maantieteellinen vaihtelu: Käsivarren suurtunturei- den ravinteiset lapinvuokkokankaat eroavat lajistoltaan muista Suomen tunturialueen ravinteisista lapinvuok- kokankaista. Käsivarressa esiintyy monia tunturilajeja, Mallan luonnonpuisto, Enontekiö. Kuva: Arto Saikkonen Luonnehdinta: Ravinteisten lapinvuokkokankaiden luonnehdinta perustuu pääosin ensimmäisessä luonto- tyyppien uhanalaisuuden arvioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitettyyn lapinvuokkokankaiden kuvaukseen. Ravinteisia lapinvuokkokankaita esiintyy Suomen tun- turien ala- ja keskioroarktisessa vyöhykkeessä kalkkipi- toisen kallioperän alueella, ja ne voidaan jakaa kuiviin ja tuoreisiin tyyppeihin. Kuivimmilla paikoilla esiintyy tuulenpieksämiä (lapinvuokko-kalliosaratuulenpieksä- mät) ja kuivia lapinvuokkokankaita. Käsivarren suur- tuntureilla esiintyy tuoreita lapinvuokkokankaita (lie- kovarpio-lapinvuokkokankaat). Kaikkein tuoreimmilla paikoilla lapinvuokkokankaiden kasvillisuudessa on jo niittymäisyyttä (kosteat lapinvuokkokankaat ja lapinor- vokki-lapinvuokkokankaat) (Virtanen ja Eurola 2002). Varsinaiset niittymäiset lapinvuokkokankaat luetaan tunturien pienruohoniittyihin. Luontotyypin lajistossa on vaihtelua kosteusolo- suhteiden ja lumisuojan mukaan. Maaperä on ohutta mineraalimaata tai ruskomaannosta. Vallitsevana la- jina on kalkinsuosijoihin kuuluva lapinvuokko (Dryas octopetala), joka on mattomaisesti kasvava puolivarpu. Kasvillisuus on runsaslajista (Väre ym. 2015) ja putki- lokasveja voi olla 25–30 lajia muutamalla neliömetrillä (Virtanen ja Eurola 2006). Kuivilla paikoilla lapinalppi- ruusu (Rhododendron lapponicum) voi olla paikoitellen runsas. Kuivimmilla tuulenpieksämäpaikoilla kallio- sara (Carex rupestris) on usein runsas. Muita ravintei- silla lapinvuokkokankailla esiintyviä lajeja ovat muun muassa lampaannata (Festuca ovina), tunturimaarianhei- nä (Hierochloë alpina), napapaju (Salix polaris), sinirikko (Saxifraga oppositifolia) ja tunturikohokki (Silene acaulis). 820 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 joita ei muualla Suomessa tavata. Alueen lapinvuokko- kankaat ovat sekä lajistoltaan että pinta-alaltaan edus- tavimpia. Tähän vaikuttavat alueen sijainti Skandien reunalla kalkkirikkaalla kallioperällä sekä alueen huo- mattavat korkeussuhteet ja mereisyys. Etenkin Malla ja Saana sijaitsevat lähellä yhtä kasvilajistoltaan laji- rikkainta tunturialuetta Norjan (Paras, 1419 m mpy.) ja Ruotsin (Peltsa, 1442 m mpy.) puolella (Väre ym. 2003a). Alueen putkilokasvilajisto on Skandien tunturialueen monimuotoisin. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Ravinteiset lapinvuokkokankaat ovat usein pirstaleisia ja esiinty- vät laikkuina muodostaen yhdistelmiä muiden tuntu- riluontotyyppien kanssa. Lapinvuokkokankaat voivat vaihettua varpukankaisiin, erityisesti variksenmarja- ja liekovarpiokankaisiin, tunturiniittyihin, kalkkialustan lumenviipymiin, kalkkikallioihin ja -kivikoihin sekä kalkkivyörysoriin. Ravinteiset lapinvuokkokankaat Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Esiintyminen: Ravinteiset lapinvuokkokankaat ovat keskittyneet Skandien kaledonisen vuorijonon ylityön- töalueen reunamille. Reunavyöhykkeellä esiintyy dolo- miittikallioperän paljastumia sekä kivikoita ja niistä muodostunutta kalkkipitoista maaperää. Kalkkipitoisen kallio- ja maaperän esiintymät ovat melko pienialaisia ja laikuittaisia. Edustavimmat ravinteiset lapinvuokkokankaat ovat Käsivarren suurtunturien alueella. Esiintymiä on muun muassa Mallan luonnonpuistossa, Saanalla, Guonjar- várri–Duolljehuhputin, Toskaljärvi–Bumbovárrin sekä Ritničohkka–Haltin alueilla sekä Saivaaralla ja Urtas- pahdalla. Muilla tunturialueilla ravinteisia lapinvuok- kokankaita esiintyy vain Utsjoen Gistuskáidilla, Tsuo- masvaaralla Kaldoaivin erämaassa ja Rautuvaaralla Pal- las-Yllästunturin kansallispuistossa. Metsähallituksen biotooppiaineiston (SAKTI 2017) mukaan ravinteisten lapinvuokkokankaiden esiintymien kokonaispinta-ala on noin 500 ha. Luontotyypin mosaiikkimaisen esiin- tymisen vuoksi pinta-alaan sisältyy osin myös muita tunturikangastyyppejä. Norokorven ym. (2008) mukaan lapinvuokkokankaita oli asiantuntija-arvion mukaan 240 ha. Ravinteisten lapinvuokkokankaiden esiintymis- tiedot ovat tarkentuneet viimeisen kymmenen vuoden aikana Metsähallituksen kalkkivaikutteisille alueille kohdentamien luontotyyppi-inventointien ansiosta. Uhanalaistumisen syyt: Voimakas laidunnuspaine (Lp 1–2), ilmastonmuutos (Im 1), laidunnuksen ja ilmaston- muutoksen yhteisvaikutus (Lp & Im 1). Uhkatekijät: Voimakas laidunnuspaine (Lp 1–2), ilmas- tonmuutos (Im 1), laidunnuksen ja ilmastonmuutoksen yhteisvaikutus (Lp & Im 1). Porolaidunnus vaikuttaa luontotyyppiin sekä myön- teisesti että kielteisesti. Sopiva laidunnus ylläpitää ra- vinteisten lapinvuokkokankaiden lajiston monimuo- toisuutta. Voimakas laidunnus sen sijaan aiheuttaa kasvillisuuden kulumista ja tallaantumista, jolloin mineraalimaata paljastuu ja kenttä- ja pohjakerrosten peittävyys pienentyvät etenkin kuivilla paikoilla. Myös harvinaiset lajit saattavat kärsiä liian voimakkaasta lai- dunnuksesta. Ilmastonmuutos voi aiheuttaa varvikoitu- mista ja pensoittumista, tunturikoivun ja havupuiden leviämistä alemmilla esiintymillä sekä lapinvuokolle sopivien elinympäristöjen vähenemistä. Porolaidunnus hillitsee ilmastonmuutoksen vaikutuksia, kuten pen- soittumista ja tunturikoivun leviämistä. Romahtamisen kuvaus: Ravinteiset lapinvuokkokan- kaat katsotaan romahtaneiksi silloin, kun ne ovat pensoit- tuneet tai metsittyneet niin, etteivät ne enää rakenteel- taan vastaa avointa tunturikangastyyppiä. Luontotyyppi katsotaan romahtaneeksi myös, jos kasvillisuuden lajisto- suhteet eivät enää vastaa alkuperäistä tyyppiä. Arvioinnin perusteet: Ravinteiset lapinvuokkokankaat arvioitiin silmälläpidettäväksi (NT) luontotyypiksi sup- pean levinneisyys- ja esiintymisalueen ja luontotyyppiin kohdistuvan taantumisen ja uhkien vuoksi (B1 & B2). Ravinteisten lapinvuokkokankaiden määrän kehityk- sestä ei ole tietoaineistoja, mutta asiantuntija-arvion mu- kaan luontotyypin määrä ei ole merkittävästi vähentynyt viimeisen 50 vuoden aikana tai vuodesta 1750 (A1 & A3: LC). Arktis-alpiiniselle lajistolle tehtyjen mallinnusten mukaan niille soveliaiden elinympäristöjen ennustetaan vähenevän voimakkaasti tulevaisuudessa, mikäli ilmas- ton lämpeneminen jatkuu (Niskanen 2018; Niskanen ym. 2018). Lapinvuokon häviämisen nopeutta kasvupaikoil- taan on kuitenkin vaikea ennustaa ja pitkäikäisenä lajina se oletettavasti pystyy sinnittelemään kasvupaikoillaan jonkin aikaa ilmaston lämpenemisen jatkuessa. Ilmaston lämpeneminen aiheuttaa varvikoitumista ja sammaloi- tumista (Lang ym. 2012; Vuorinen ym. 2017; Maliniemi ym. 2018), mutta ainakin suurtunturien lapinvuokkokan- gasesiintymillä se saattaa olla hitaampaa kuin muilla tunturikangastyypeillä. Ilmastonmuutoksen aiheuttama pensoittuminen ja metsittyminen uhkaavat ennen kaik- kea lähellä (havu)metsänrajaa olevia alapaljakan esiin- tymiä. Porojen kesälaidunnus hidastaa umpeenkasvua tunturikoivuvyöhykkeen tuntumassa. Tulevan 50 vuo- den aikana ravinteisten lapinvuokkokankaiden määrän arvioidaan vähenevän noin 20 %, mutta väheneminen voi olla myös tätä suurempaa (A2a: LC, vaihteluväli LC–NT). Ravinteisten lapinvuokkokankaiden levinneisyysalue (30 000 km2) esiintymisalue (13 ruutua) ovat suppeat. Voimakas porolaidunnus aiheuttaa luontotyypin taan- tumista, mutta sopivan laidunnuspaineen on arveltu yl- läpitävän tämän tyypin monimuotoisuutta ja lajistollista 821Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit rikkautta. Laidunnuksen vaikutukset tulevaisuudessa riippuvat laidunnuspaineen voimakkuudesta. Ilmaston lämmetessä arktis-alpiiniselle lajistolle soveliaat alueet tulevat vähenemään (Niskanen ym. 2018) ja myös ravin- teisten lapinvuokkokankaiden esiintymisalueen ennus- tetaan pienenevän. Luontotyyppi arvioitiin suppean le- vinneisyys- ja esiintymisalueen sekä mahdollisen jatku- van taantumisen ja uhkien vuoksi silmälläpidettäväksi (B1a(ii,iii)b): NT (vaihteluväli LC–VU); B2a(ii,iii)b): NT (vaihteluväli LC–EN)). Vaihteluväli osoittaa epävarmuut- ta taantumisen voimakkuudessa ja uhkien vaikutuksis- sa. Luontotyyppi on säilyvä (LC) kriteerin B3 perusteella. Ravinteisten lapinvuokkokankaiden laatumuutok- sista ei ole tietoaineistoja, joten luontotyypin abioottis- ta ja bioottista kokonaislaatua (CD-kriteeri) käsiteltiin asiantuntija-arviona laatutaulukkoa apuna käyttäen (osa 1, luku 5.8.3.3). Voimakas kesäaikainen laidunnus- paine aiheuttaa kasvillisuuden tallaantumista ja ku- lumista, mikä voi muuttaa lapinvuokkokankaiden ra- kennetta ja lajistoa, esim. heinät voivat runsastua. Har- vinaiset lajit saattavat myös kärsiä liian voimakkaasta laidunnuksesta. Porojen vaikutuksesta jäkälien määrä on jonkin verran vähentynyt, ja etenkin pensasmaiset jäkälät ovat herkkiä tallaukselle. Myös mineraalimaa- ta on paljastunut. Laadun heikkenemistä on havaittu suurten porokantojen aikaan muun muassa Saanalla: seurantatutkimuksissa lapinvuokon peittävyys on py- synyt ennallaan, mutta esimerkiksi ruohojen peittävyys on lisääntynyt (Eskelinen ja Oksanen 2006). Ravinteisten lapinvuokkokankaiden laadun arvioitiin säilyneen jok- seenkin ennallaan sekä viimeisen 50 vuoden aikana että pidemmällä aikavälillä (CD1 & CD3: LC). Tulevaisuu- dessa ilmaston lämpeneminen saattaa aiheuttaa sam- maloitumista ja varvikoitumista ja heikentää arktis-al- piinisen lajiston elinympäristöjen laatua. Luontotyypin laadun muutoksen suuruutta tulevan 50 vuoden aikana ei kuitenkaan pystytty arvioimaan (CD2a: DD) Luokkamuutoksen syyt: Menetelmän muutos. Kehityssuunta: Heikkenevä. Voimakkaana jatkuva ke- säaikainen laidunnuspaine ja ilmaston lämpeneminen muuttavat luontotyypin lajistosuhteita. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- todirektiivin luontotyyppiin tunturikankaat (4060). T04.09 Karut lapinvuokkokankaat Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa VU B1,2bc, CD2a – Etelä-Suomi Pohjois-Suomi VU B1,2bc, CD2a – Luonnehdinta: Karut lapinvuokkokankaat on harvi- nainen ja usein pienialainen karujen tunturialueiden luontotyyppi. Kenttäkerros on routavaikutuksen vuoksi usein aukkoinen. Kasvillisuus on variksenmarjavaltaista karujen tunturikankaiden kasvillisuutta, jossa lapinvuok- ko (Dryas octopetala) kasvaa laikkuina. Puronvarsissa voi varpujen lisäksi olla vaihtelevasti heiniä tai saroja. Ka- tajapensaita (Juniperus communis) voi esiintyä harvaksel- taan. Kokonaislajimäärä on huomattavasti pienempi kuin ravinteisilla lapinvuokkokankailla. Inarin Lapin ja Urho Kekkosen kansallispuiston esiintymien lajistoon kuu- luvat muun muassa variksenmarja (Empetrum nigrum), juolukka (Vaccinium uliginosum), suokukka (Andromeda polifolia), tunturivihvilä (Juncus trifidus), riekonmarja (Arctous alpina), varvassara (Carex glacialis), tunturisara (Carex bigelowii), lampaannata (Festuca ovina), vaivaispaju (Salix herbacea) ja sielikkö (Kalmia procumbens). Ruohoista seu- ralaislajistossa voi esiintyä muun muassa punakko (Bartsia alpina), siniyökönlehti (Pinguicula vulgaris), pohjankarhun- ruoho (Tofieldia pusilla) ja ahokissankäpälä (Antennaria dioica), liekokasveista ketunlieko (Huperzia selago), harvem- min katinlieko (Lycopodium clavatum) ja mähkä (Selaginella selaginoides) (Rintanen 1961; 1967; 1968; Mäkinen ym. 2011a). Lemmenjoen kansallispuiston esiintymien jäkälälajistoon kuuluvat tunturiluppo (Gowardia nigricans), rakkaluppo (Alectoria ochroleuca), lapalumijäkälä (Flavocetraria nivalis), pohjankorvajäkälä (Nephroma arcticum) ja poronkuppijä- kälä (Solorina crocea) (Mäkinen ym. 2011a). Tutkimuksissa on havaittu, että lapinvuokko ei ole Inarin Lapissa yhtä vaatelias kuin Skandien alueella. Se vaatii kuitenkin selvästi emäksisempää kasvualus- taa kuin tavanomaiset karujen tunturikankaiden lajit, mikä selittää lapinvuokkokankaiden harvinaisuuden ja pienialaisuuden itäisessä Lapissa. Varsinaisen kalk- kivaikutuksen korvaa lapinvuokon itäisillä kasvupai- koilla runsas routiminen, mikä muokkaa jatkuvasti kasvualustaa ja luo kasvutilaa sekä vaikuttaa maaperän happamuuteen ja ravinteiden saatavuuteen. Routiminen vähentää kilpailevien lajien leviämistä samoille paikoil- le. Lisäksi maaperän kosteus luo kasvualustan sopivaksi lapinvuokolle. Kasvupaikat ovat usein pohjaveden tai lumensulamisvesien vaikutuspiirissä. Utsjoella mitat- tiin lapinvuokon kasvupaikoilla roudan muokkaamal- la granuliittisoralla pH-arvoja 5.3–6.0 (Mäkinen ym. 2011a), mikä on alhaisempi kuin Skandien alueen kalk- kivaikutteisilla lapinvuokkokankailla, mutta selvästi korkeampi kuin karuilla tunturikankailla keskimäärin. Rintasen (1968) mukaan karujen lapinvuokkokankaiden humuskerroksen pH on keskimäärin 5.8. Ympäröivien karujen sielikkökankaiden pH oli vastaavasti 4.9. Karujen lapinvuokkokankaiden esiintymiä tunne- taan aivan havumetsän ja tunturikoivuvyöhykkeen ra- joilta Inarin Lapin ja Sompion Lapin korkeimpien tun- tureiden lakiosiin. Kevon luonnonpuistossa esiintymiä on muun muassa sulavesiuomien routivilla latvaosilla ja jopa kuviomailla, Lemmenjoen ja Urho Kekkosen kan- sallispuistoissa korkeiden tuntureiden routavaikuttei- silla ja tuulenpieksemillä lakialueilla sekä purolatvo- jen routivilla, heinä-saravaltaisilla reunuksilla. Tiedot karujen lapinvuokkokankaiden esiintymistä, lajistosta ja mahdollisesta alueellisesta vaihtelusta ovat puut- teellisia, vaikkakin lapinvuokon esiintymisen laajuus Suomen tunturialueilla tunnetaan kohtuullisen hyvin. Maantieteellinen vaihtelu: Ei tunneta. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Karut lapin- vuokkokankaat esiintyvät laikkuina karuilla tunturi- kankailla, kuviomailla, tunturikallioilla sekä tunturien pienruohoniittyjen reunoilla ja tunturipurojen ja puro- norojen varsilla. 822 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Karut lapinvuokkokankaat Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Asiantuntijatieto Esiintyminen: Karuja lapinvuokkokankaita esiintyy harvakseltaan ja pienialaisena muun muassa Urho Kekkosen kansallispuistossa Sodankylässä, Inarissa Lemmenjoen kansallispuistossa ja Muotkatunturin erämaassa. Utsjoella karuja lapinvuokkokankaita esiintyy Gistuskáidilla, Kevon luonnonpuistossa ja Paistunturin erämaassa. Karujen lapinvuokkokankai- den esiintymätiedot ovat puutteelliset. Metsähallituk- sen biotooppiaineiston mukaan karujen lapinvuokko- kankaiden kokonaispinta-ala on noin 100 ha (SAKTI 2017). Uhanalaistumisen syyt: Ilmastonmuutos (Im 2), voi- makas laidunnuspaine (Lp 1), laidunnuksen ja ilmas- tonmuutoksen yhteisvaikutus (Lp & Im 1). Uhkatekijät: Ilmastonmuutos (Im 2), voimakas laidun- nuspaine (Lp 1), laidunnuksen ja ilmastonmuutoksen yhteisvaikutus (Lp & Im 1). Ilmastonmuutos vaikuttaa karuihin lapinvuokko- kankaisiin kielteisesti ja näiden vaikutusten arvellaan olevan melko voimakkaita. Ilmastonmuutos voi aiheut- taa tunturikoivun ja havupuiden leviämistä alemmilla esiintymillä sekä lapinvuokolle sopivien elinympäris- töjen vähenemistä. Ilmaston lämmetessä routiminen vähenee, mikä aiheuttaa luontotyypin umpeenkasvua. Porolaidunnuksen vaikutukset karuihin lapinvuokko- kankaisiin ovat ilmeisesti pääosin myönteisiä, kun lai- dunnus hillitsee ilmastonmuutoksen vaikutuksia estä- mällä pensoittumista ja tunturikoivun leviämistä. Poro- jen liikkuminen esiintymillä voi edistää routaantumista lumisena aikana, kun pakkasilta suojaava lumipeite rikkoontuu. Kesällä tallaus ja kuluttaminen rikkovat kunttaa ja maanpintaa, mikä edistää kasvupaikkojen pysymistä avoimina ja emäksisempinä. Lapinvuokko voi kuitenkin kärsiä liian voimakkaasta kesäaikaisesta laidunnuksesta. Romahtamisen kuvaus: Karut lapinvuokkokankaat katsotaan romahtaneiksi silloin, kun ne ovat pensoit- tuneet tai metsittyneet niin, etteivät ne enää raken- teeltaan vastaa avointa tunturikangastyyppiä. Luon- totyyppi katsotaan romahtaneeksi myös, jos kasvil- lisuuden lajistosuhteet eivät enää vastaa alkuperäistä tyyppiä. Arvioinnin perusteet: Karut lapinvuokkokankaat ar- vioitiin vaarantuneeksi (VU) luontotyypiksi suppean levinneisyys- ja esiintymisalueen sekä luontotyyppiin kohdistuvien uhkien ja esiintymispaikkojen vähäisen määrän (B1 & B2) sekä tulevan 50 aikana tapahtuvaksi ennustetun laadun heikkenemisen (CD2a) perusteella. Karujen lapinvuokkokankaiden määrän kehitykses- tä ei ole tietoaineistoja, mutta asiantuntija-arvion mu- kaan luontotyypin määrä ei ole merkittävästi vähenty- nyt viimeisen 50 vuoden aikana tai vuodesta 1750 (A1 & A3: LC). Arktis-alpiiniselle lajistolle tehtyjen mal- linnusten mukaan niille soveliaiden elinympäristöjen ennustetaan vähenevän voimakkaasti tulevaisuudes- sa, mikäli ilmaston lämpeneminen jatkuu (Niskanen 2018; Niskanen ym. 2018). Lapinvuokon häviämisen nopeutta kasvupaikoiltaan on kuitenkin vaikea en- nustaa ja pitkäikäisenä lajina se oletettavasti pystyy sinnittelemään kasvupaikoillaan jonkin aikaa ilmas- ton lämpenemisen jatkuessa. Ilmaston lämpeneminen aiheuttaa varvikoitumista ja sammaloitumista (Lang ym. 2012; Vuorinen ym. 2017; Maliniemi ym. 2018), mi- kä suurtunturien lapinvuokkokangasesiintymillä saat- taa olla hitaampaa kuin muilla tunturikangastyypeil- lä. Routiminen ylläpitää lapinvuokolle sopivaa maan emäksisyyttä ja avoimuutta (Rintanen 1968; Mäkinen ym. 2011a). Tulevaisuudessa ilmaston lämpenemisen arvioidaan heikentävän routimisen voimakkuutta ja kestoa pohjoisilla alueilla (Vanhala ja Lintinen 2009; Aalto ym. 2017), mikä voi muuttaa nykyisiä kasvupaik- koja lapinvuokolle sopimattomiksi. Männyn (Pinus sylvestris) leviämistä ennustavan mallinnuksen (osa 1, luku 5.8.4.3) mukaan lähes kaikki karujen lapinvuok- kokankaiden esiintymät ovat lähellä metsittymiselle herkkiä alueita. Lemmenjoen kansallispuistossa karuja lapinvuokkokankaita tavataan Látnjoaivilla tunturi- koivuvyöhykkeen rajalla tunturikoivupensaikossa ja Gistuskáidi, Utsjoki. Kuva: Arto Saikkonen 823Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit Angelin Etelä-Riutusvaaralla mäntymetsänrajalla. Havumetsänrajan nousu ja pensoittuminen saattavat uhata alimpana olevia esiintymiä myös Urho Kekko- sen kansallispuistossa. Porolaidunnus hidastaa ilmas- tonmuutoksen aiheuttamaa umpeenkasvua ja tunturi- koivun nousua paljakalle. Tulevan 50 vuoden aikana karujen lapinvuokkokankaiden määrän arvioidaan vähenevän noin 20 %, mutta väheneminen voi olla suurempaakin (A2a: LC, vaihteluväli LC–NT). Karujen lapinvuokkokankaiden levinneisyysalue (35 000 km2) ja esiintymisalue (21 ruutua) täyttävät vaa- rantuneen (VU) uhanalaisuusluokan ehdot. Ilmaston lämmetessä arktis-alpiiniselle lajistolle soveliaat alueet tulevat vähenemään voimakkaasti (Niskanen 2018) ja myös karujen lapinvuokkokankaiden esiintymisalueen ennustetaan pienentyvän. Myös routimisen on ennus- tettu heikkenevän ilmaston lämmetessä. Edellä mainit- tujen tekijöiden arvioidaan johtavan luontotyypin taan- tumiseen ja levinneisyysalueen pienenemiseen. Etenkin alimpana metsänrajan tuntumassa olevat esiintymät ovat vaarassa hävitä. Karuilla lapinvuokkokankailla on yli viisi, mutta alle kymmenen esiintymispaikkaa. Luontotyyppi arvioitiin vaarantuneeksi (VU) suppean levinneisyys- ja esiintymisalueen, ilmastonmuutoksen aiheuttaman taantumisen uhan sekä esiintymispaikko- jen vähäisen lukumäärän perusteella (B1,2bc). B3-kritee- rin perusteella luontotyyppi on säilyvä (LC). Karujen lapinvuokkokankaiden laatumuutoksista ei ole tietoaineistoja, joten luontotyypin abioottista ja bioottista kokonaislaatua (CD-kriteeri) käsiteltiin asian- tuntija-arviona laatutaulukkoa apuna käyttäen (osa 1, luku 5.8.3.3). Luontotyypin pinta-alasta 78 % sijaitsee kesä- ja 21 % talvilaidunalueilla (osa 1, taulukko 5.33). Karujen lapinvuokkokankaiden laadun arvioitiin py- syneen jokseenkin ennallaan sekä lyhyemmällä että pidemmällä aikavälillä (CD1 & CD3: LC). Routiminen on luontotyypillä keskeinen laatuun vaikuttava tekijä: se tekee kasvupaikasta häiriöherkän, mikä näkyy rik- konaisena kenttäkerroksena. Jos routiminen heikkenee tulevaisuudessa, lapinvuokon kasvupaikat saattavat muuttua happamemmiksi, paksukunttaisemmiksi ja alkavat kasvaa umpeen. Näillä paikoilla lapinvuokko alkaa taantua ja lajistosuhteet muuttuvat. Laidunnus hidastaa ilmastonmuutoksen vaikutuksia hillitsemällä pensoittumista ja tunturikoivun leviämistä. Laidunnus voi myös edistää routimista, kun porot rikkovat lumi- peitettä, mutta toisaalta lapinvuokko voi kärsiä liian voimakkaasta laidunnuksesta. Ihmisen aiheuttamalla kulumisella on luontotyypille vain vähän merkitystä ja vain muutamia esiintymiä on retkeilyreittien varsilla, kuten Urho Kekkosen kansallispuistossa, ja niitä saat- taa uhata kuluminen. Laatumuutoksen suhteelliseksi vakavuudeksi seuraavan 50 vuoden aikana arvioitiin 28–33 %, mikä vastaa luokkaa vaarantunut (CD2a: VU, vaihteluväli NT–VU). Luokkamuutoksen syyt: Uusi luontotyyppi. Kehityssuunta: Heikkenevä. Ilmaston lämpeneminen vähentää routimista ja aiheuttaa luontotyypin umpeen- kasvua. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- todirektiivin luontotyyppiin tunturikankaat (4060). T05 Tunturien heinäkankaat Tunturien heinäkankaille on ominaista heinämäisten ja saramaisten kasvien vallitsevuus. Heinäkankaisiin luetaan tässä yhteydessä jäkkikankaat ja lampaan- nata-tunturivihviläkankaat, joista viimeksi mainitut voidaan jakaa kahteen alatyyppiin valtalajin mukaan. Heinäkankaita esiintyy Käsivarressa keskioroarktises- sa vyöhykkeessä lumensuojaamilla paikoilla ja muilla tunturialueilla yleisesti alaoroarktisessa vyöhykkees- sä. Jäkälien suurempi määrä sammaliin verrattuna ku- vastaa kasvupaikan kuivuutta. Jäkkikankaita tavataan siellä täällä tunturikoivikosta alaoroarktiselle paljakalle asti, mutta keskioroarktisessa vyöhykkeessä ne harvi- naistuvat. Lampaannata-tunturivihviläkankaat on keskioroarktisen vyöhykkeen laaja-alaisena esiintyvä luontotyyppi. T05.01 Jäkkikankaat Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa LC = Etelä-Suomi Pohjois-Suomi LC = Luonnehdinta: Jäkki (Nardus stricta) on tiheästi mätäs- tävä (Hämet-Ahti ym. 1998; Väre ja Partanen 2009) ja tiiviitä kasvustolaikkuja muodostava heinä. Jäkkikan- kaat esiintyvät usein selvärajaisina kuvioina. Ne sijait- sevat yleisimmin paksulumisilla, lumen sulamisaikaan seisovan veden täyttämissä tai ainakin hyvin märissä altaissa tai kesäkuivien, mutta keväällä tulvivien lam- pareiden äärellä. Jäkkikankaita tavataan myös tulvan- alaisilla puronvarsilla ja sulamisvesiuomissa. Karun, mutta kesäkostean maaperän takia ne edustavat miltei sadevesiravinteista kasvillisuutta. Jäkkikankaita leimaa nimilaji jäkin vallitsevuus. Muu lajisto on sekoitus kangas-, lumenviipymä-, niit- ty- ja jopa suolajistoa. Jäkkikankailla esiintyy lieko- kasveja, kuten tunturiliekoa (Diphasiastrum alpinum) ja ketunliekoa (Huberzia selago), ja varvuista mustikkaa (Vaccinium myrtillus), juolukkaa (V. uliginosum), puoluk- kaa (V. vitis-idaea) sekä suokukkaa (Andromeda polifolia). Muita seuralaislajeja ovat muun muassa tunturisara (Carex bigelowii), metsälauha (Avenella flexuosa), vaivais- paju (Salix herbacea) ja kultapiisku (Solidago virgaurea). Pohjakerros on aukkoinen tai jopa puuttuu. Siinä esiintyy sekä maksasammalia että lehtisammalia, muun muas- sa kangaskarhunsammalta (Polytrichum juniperinum) ja vuorikarhunsammalta (Polytrichastrum alpinum) (Kalliola 1939). Maantieteellinen vaihtelu: Ei tunneta. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Jäkkikankaat liittyvät tavallisesti karuihin tunturikankaisiin ja kangasmaisiin lumenviipymiin. Sulamisvesiuomissa niitä voi paikoin tavata yhdessä saniaisniittylaikkujen kanssa. 824 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Jäkkikankaat Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Esiintyminen: Jäkkikankaita esiintyy yleisesti Tunturi- ja Metsä-Lapissa pienialaisina, yleensä muutaman aarin kokoisina laikkuina. Kapeissa uomissa ne voivat esiin- tyä nauhamaisesti kymmenien, jopa satojen metrien pi- tuudelta. Metsähallituksen biotooppiaineistossa (SAKTI 2017) jäkkikankaiden kokonaispinta-ala on 6  900 ha, johon sisältynee jonkin verran lampaannata-tunturivih- viläkankaita. Eurolan ym. (2003) Käsivarren aineiston mukaan arvioituna jäkkikankaiden kokonaispinta-ala on noin 3 800 ha. Tiedot jäkkikankaiden esiintymistä ja pinta-aloista ovat puutteelliset, mutta asiantuntija-arvi- on mukaan niiden kokonaisala on noin 4 000–6 000 ha. Uhkatekijät: Ilmastonmuutos (Im 1). Romahtamisen kuvaus: Jäkkikankaat katsotaan ro- mahtaneiksi silloin, kun ne ovat pensoittuneet tai met- sittyneet niin, etteivät ne enää rakenteeltaan vastaa avointa tunturiluontotyyppiä. Luontotyyppi katsotaan romahtaneeksi myös, jos kasvillisuuden lajistosuhteet eivät enää vastaa alkuperäistä tyyppiä. Arvioinnin perusteet: Jäkkikankaat arvioitiin säily- väksi (LC) luontotyypiksi (A1–A3, B1–B3, CD1–CD3). Jäkkikankaiden määrän kehityksestä ei ole tieto- aineistoja, mutta asiantuntija-arvion mukaan niiden määrän ei katsota muuttuneen merkittävästi 50 vuo- den ajanjaksolla tai pidemmällä aikavälillä (A1 & A3: LC). Jäkkikankaiden esiintymisalueet eivät ole kaikkein herkimpiä ilmastonmuutokselle ja esimerkiksi männyn (Pinus sylvestris) leviämiselle, joten luontotyypin määrän ei myöskään ennusteta vähenevän yli 20 % seuraavan 50 vuoden aikana (A2a: LC). Jäkkikankaiden levinneisyysalue (60 000 km2) ja esiintymisalue (87 ruutua) ovat niin suuret, että luonto- tyyppi on niiden perusteella säilyvä (B1 & B2: LC). Luon- totyyppi on säilyvä (LC) myös B3-kriteerin perusteella. Jäkkikankaiden laatumuutoksista ei ole tietoaineis- toja, joten luontotyypin abioottista ja bioottista koko- naislaatua (CD-kriteeri) käsiteltiin asiantuntija-arviona laatutaulukkoa apuna käyttäen (osa 1, luku 5.8.3.3). Jäkki- kankaiden laadun arvioitiin säilyneen jokseenkin ennal- laan sekä viimeisen 50 vuoden aikana että pidemmällä aikavälillä (CD1 & CD3: LC). Ilmaston lämpenemisestä aiheutuva pajukon lisääntyminen voi uhata alimpana Korkea-Jehkas, Enontekiö. Kuva: Arto Saikkonen 825Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit sijaitsevia esiintymiä, ja myös sammaloituminen voi li- sääntyä. Pensaat tai puut eivät kuitenkaan herkästi leviä jäkkikankaille. Porolaidunnuksen vaikutukset lajistoon ovat vaihtelevia, mutta ainakin Keski-Euroopassa jäkki hyötyy laiduntamisesta (Ellenberg 1963; Påhlsson 1998) laidunnuksen edistäessä jäkin leviämistä. Luontotyypin laadun arvioidaan säilyvän jokseenkin ennallaan myös tulevan 50 vuoden aikana (CD2a: LC). Luokkamuutoksen syyt: Ei muutoksia. Kehityssuunta: Vakaa. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- todirektiivin luontotyyppiin karut tunturiniityt (6150). T05.02 Lampaannata-tunturivihviläkankaat Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa LC = Etelä-Suomi Pohjois-Suomi LC = Luonnehdinta: Lampaannata-tunturivihviläkankailla nimilajit lampaannata (Festuca ovina) ja tunturivihvilä (Juncus trifidus) ovat valtalajeja. Tunturivihvilä esiintyy laajahkoina yhtenäisinä kasvustoina tai laikkuina. Muita heinämäisiä lajeja ovat tähkäkaurake (Trisetum spicatum) ja pohjannurmipiippo (Luzula multiflora subsp. frigida), myös tunturisara (Carex bigelowii) on tyypillinen. Ruo- hoista tavallisia ovat tunturikeltano (Hieracium alpinum) ja kultapiisku (Solidago virgaurea). Jäkälistä esiintyvät pik- kuhirvenjäkälä (Cetraria ericetorum) ja kourulumijäkälä (Flavocetraria cucullata). Tunturivihviläkankailla esiintyy usein myös lumenviipymälajistoa, kuten vaivaispajua (Salix herbacea) ja isohirvenjäkälää (Cetraria islandica). Lampaannata ja etenkin tunturivihvilä yleistyvät ja runsastuvat alapaljakalla koivuvyöhykkeeseen verrattu- na, mutta ne eivät kuitenkaan ole alapaljakalla valtalajeja (Oksanen ja Virtanen 1995). Sen sijaan keskioroarktisessa vyöhykkeessä ne voivat olla valtalajeina joko yhdessä tai erikseen. Liekovarpio (Cassiope tetragona) yleistyy ja kuu- luu myös valtalajistoon keskioroarktisessa vyöhykkeessä. Tunturivihvilä yleistyy eniten mereisillä ja lampaannata mantereisilla alueilla. Lajit ovat indifferenttejä niin lu- mensuojan kuin ravinteisuudenkin suhteen (Virtanen ja Eurola 2006). Lumipeitteen paksuus ja kasvupaikan ra- vinteisuusaste määräävät muun lajiston koostumuksen. Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Lampaanna- ta-tunturivihviläkankaat liittyvät lapinvuokkokankaisiin ja karuihin tunturikankaisiin, kuten variksenmarjakan- kaisiin ja liekovarpiokankaisiin, sekä lumenviipymiin. Esiintyminen: Lampaannata-tunturivihviläkankaiden esiintyminen painottuu Käsivarren suurtunturien kes- kioroarktiseen vyöhykkeeseen yli 800 m korkeuteen. Muualla luontotyyppiä tiedetään esiintyvän 600–700 m korkeudella Pallas-Yllästunturin ja Urho Kekkosen kansallispuistoissa sekä hiukan matalammilla tuntu- reilla Paistunturin erämaa-alueella. Todennäköisesti lampaannata-vihviläkankaita esiintyy myös Lemmen- joen kansallispuiston korkeimmilla tuntureilla, mutta tarkempi tieto esiintymisestä puuttuu. Esiintymien ko- konaispinta-ala on Metsähallituksen biotooppiaineiston (SAKTI 2017) mukaan 25 800 ha, johon sisältynee jonkin verran heinävaltaisia karuja tunturikankaita. Eurolan ym. (2003) Käsivarren aineiston mukaan arvioituna lam- paannata-tunturivihviläkankaiden kokonaispinta-ala on noin 15 000 ha. Asiantuntija-arvion mukaan luonto- tyypin kokonaisala on noin 15 000–25 000 ha. Uhkatekijät: Ilmastonmuutos (Im 1). Romahtamisen kuvaus: Lampaannata-tunturivihvilä- kankaat katsotaan romahtaneiksi silloin, kun ilmaston lämpenemisen aiheuttama varvikoituminen on syrjäyt- tänyt heinäkasvillisuuden, jolloin lajistosuhteet eivät enää vastaa alkuperäistä tyyppiä. Ukselmapää, Urho Kekkosen kansallispuisto, Sodankylä. Kuva: Saara Tynys Lampaannata-tunturivihviläkankaat Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus 826 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Arvioinnin perusteet: Lampaannata-tunturivihvilä- kankaat arvioitiin säilyväksi (LC) luontotyypiksi (A1– A3, B1–B3, CD1–CD3). Lampaannata-tunturivihviläkankaiden määrän ke- hityksestä ei ole tietoaineistoja, mutta asiantuntija-ar- vion mukaan niiden määrän ei katsota muuttuneen merkittävästi 50 vuoden ajanjaksolla tai pidemmällä aikavälillä (A1 & A3: LC). Luontotyypin esiintyminen painottuu Käsivarren suurtuntureille, missä ilmaston lämpenemisen vaikutusten kuten varvikoitumisen ja sammaloitumisen arvioidaan näkyvän hitaammin. Luontotyypin määrän ei ennusteta vähenevän yli 20 % seuraavan 50 vuoden aikana (A2a: LC). Lampaannata-tunturivihviläkankaiden levinneisyys- alue (vajaat 50 000 km2) ja esiintymisalue (28 ruutua) ovat melko suppeat, mutta asiantuntija-arvion mukaan luon- totyypillä ei kuitenkaan ole havaittu jatkuvaa taantumis- ta, eikä siihen kohdistu merkittäviä uhkia. Luontotyyppi on siten B1- ja B2-kriteerien perusteella säilyvä (B1 & B2: LC). Luontotyyppi on säilyvä (LC) myös kriteerin B3 pe- rusteella. Lampaannata-tunturivihviläkankaiden laatumuu- toksista ei ole tietoaineistoja, joten luontotyypin abioot- tista ja bioottista kokonaislaatua (CD-kriteeri) käsiteltiin asiantuntija-arviona laatutaulukkoa apuna käyttäen (osa 1, luku 5.8.3.3). Luontotyypin laadun arvioitiin säilyneen suurin piirtein ennallaan sekä viimeisen 50 vuoden aikana että pidemmällä aikavälillä (CD1 & CD3: LC). Ilmastonmuutos voi tulevaisuudessa aiheut- taa lampaannata-tunturivihviläkankaiden sammaloi- tumista ja umpeenkasvua, lähinnä varvikoitumista. Luontotyypin esiintyminen painottuu Käsivarressa yli 800 m korkeille tuntureille ja muilla tunturialueilla 600–700 m korkeudelle, joten ilmastonmuutoksen vaiku- tusten kuten varvikoitumisen ei arvioida näkyvän tällä luontotyypillä lähitulevaisuudessa. Porolaidunnuksen vaikutus lienee myös vähäistä, sillä luontotyyppi on osin laidunnuksen ylläpitämä. Paikoin on havaittavissa matkailun ja retkeilyn sekä maastoliikenteen aiheutta- maa kulutusta. Tulevan 50 vuoden aikana tapahtuvan laatumuutoksen perusteella luontotyyppi arvioitiin säi- lyväksi (CD2a: LC). Luokkamuutoksen syyt: Ei muutoksia. Kehityssuunta: Vakaa. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- todirektiivin luontotyyppiin karut tunturiniityt (6150) T06 Tunturiniityt Tunturiniittyihin luetaan tunturien pienruohoniityt, tunturien suurruohoniityt, pajukkoiset puronvarsi- ruohostot ja tunturien saniaisniityt. Tunturiniittyjen esiintyminen painottuu Tunturi-Lappiin, ja edusta- vimmat sekä runsaimmat esiintymät sijaitsevat Kä- sivarren suurtuntureiden alueella. Tunturiniityt ovat pienialaisia. T06.01 Tunturien pienruohoniityt Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa LC = Etelä-Suomi Pohjois-Suomi LC = Saana, Enontekiö. Kuva: Arto Saikkonen Luonnehdinta: Luontotyypin luonnehdinta perustuu pääosin ensimmäisessä luontotyyppien uhanalaisuuden arvioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitettyyn kuvauk- seen. Tunturien pienruohoniittyjä esiintyy sekä hemio- roarktisessa että ala- ja keskioroarktisessa vyöhykkees- sä. Niitä luonnehtii alle 30 cm korkea niittykasvillisuus. Tunturien pienruohoniittyihin luetaan tässä yhteydessä myös niittymäiset lapinvuokkokankaat, joita tavataan ala- ja keskioroarktisessa vyöhykkeessä varsinaisia pien- ruohoniittyjä vähälumisemmilla ja siten kuivemmilla paikoilla. Varsinaisten pienruohoniittyjen esiintymät keskittyvät ravinteikkaan maaperän ja keväisten valu- ja sulamisvesien luonnehtimiin kohtiin, kuten puron- varsiin sekä lumensuojaisiin paikkoihin pahtojen alla ja rinteillä. Karuilla tunturialueilla purojen varsissa ja rinteiden painanteissa esiintyvät heinä- ja saravaltaiset pienruohostot luetaan myös tähän tyyppiin. Tällaisia heinien ja sarojen luonnehtimia niittyjä tavataan tuntu- rialueella myös vanhoilla naalinpesäkummuilla. Tunturien pienruohoniittyjen kasvillisuus on varsin monipuolista ja pienipiirteisesti vaihtelevaa, putkilo- kasveja voi olla yhden neliömetrin alalla yli 20 lajia. Kenttäkerroksen tyyppilajeja ovat muun muassa nurmi- konnantatar (Bistorta vivipara), tunturihärkki (Cerastium alpinum), tunturiängelmä (Thalictrum alpinum), lääte (Saussurea alpina), niittyleinikki (Ranunculus acris), tuntu- rikohokki (Silene acaulis), tunturikurjenherne (Astragalus alpinus), peuranvirna (A. frigidus), tunturikallioinen (Erigeron uniflorus), keväthanhikki (Potentilla crantzii), poh- janrölli (Agrostis mertensii), tunturisimake (Anthoxanthum alpinum), niittymaarianheinä (Hierocloë hirta) sekä nur- mikat (Poa spp.). Erityisesti kalkkivaikutteisilla alueilla 827Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit putkilokasvisto on hyvin monimuotoista. Myös pohja- kerros voi olla hyvin monilajinen, vaikka yksittäisten lajien peittävyys ei ole useinkaan kovin suuri. Luon- teenomaisia lajeja ovat esimerkiksi vuorikerrossammal (Hylocomiastrum pyrenaicum), metsäkamppisammal (Sanionia uncinata) ja vuorikarhunsammal (Polytrichastrum alpinum). Ravinteisemmilla kohdilla nurmitattaren ja keväthanhikin luonnehtimat varsinaiset tunturien pienruohoniityt vaihettuvat vähittäisesti niittymäisik- si lapinvuokkokankaiksi. Niiden kasvillisuus on usein aukkoista, ravinteikas maaperä on muodostunut kalk- kipitoisesta kallioperästä ja pH-arvo on tyypillisesti 6–7. Näillä kalkkipitoisemmilla paikoilla lajistossa on usei- ta vaateliaita lajeja, esimerkiksi verkkolehtipaju (Salix reticulata), lapinorvokki (Viola biflora), lettoväkäsammal (Campylium stellatum), lettotihkusammal (Oncophorus virens) ja kultasammal (Tomentypnum nitens). Karuilla tunturialueilla niittyjen ruoholajisto on niuk- ka, ja sarat ja heinät luonnehtivat niittyjä. Lajistoon kuu- luvat muun muassa niittyleinikki, nurmikonnantatar, kultapiisku (Solidago virgaurea), kissankello (Campanula rotundifolia), punakko (Bartsia alpina), kissankäpälä (Antennaria dioica), pohjansilmäruoho (Euphrasia frigida), lampaannata (Festuca ovina), jäkki (Nardus stricta), tuntu- risara (Carex bigelovii) ja tuppisara (Carex vaginata). Maantieteellinen vaihtelu: Tunturien pienruohoniitty- jen kasvilajistossa on jonkin verran mantereisuus–me- reisyys-vaihtelusta johtuvaa muuntelua. Tämä ilmastol- linen vaihtelu heijastuu yksittäisten lajien esiintymiseen ja niittylajiston runsaussuhteisiin, esimerkiksi ruusujuuri (Rhodiola rosea) runsastuu mereisemmillä alueilla. Niit- tylajisto on monipuolisinta Käsivarren kalkkivaikuttei- silla ja mereisillä alueilla. Enontekiön keski- ja eteläosien sekä Inarin Lapin ja Urho Kekkosen kansallispuiston karuilla ja mantereisilla tunturialueilla ruoholajisto yk- sipuolistuu ja heinät ja sarat luonnehtivat niittyjä. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Tunturien pien- ruohoniityt vaihettuvat liukuvasti useaan eri luontotyyp- piin, kuten erilaisiin lumenviipymiin, lapinvuokkokan- kaisiin ja tunturien suurruohoniittyihin. Karuimmat niittytyypit vaihettuvat karuihin tunturikankaisiin. Esiintyminen: Tunturien pienruohoniittyjen edustavim- mat esiintymät ovat Käsivarren suurtuntureilla. Muilla tunturialueilla, kuten Inarin Lapissa tunturien pienruo- honiityt ovat harvinaisia, pienialaisia ja lajistoltaan yk- sipuolisia. Niitä esiintyy muun muassa Kevon luonnon- puistossa, Kaldoaivin erämaassa sekä Lemmenjoen, Ur- ho Kekkosen ja Pallas-Yllästunturin kansallispuistoissa. Pienruohoniittyjä esiintynee kartassa esitettyä yleisem- minkin esimerkiksi pienialaisina tunturipurojen latvoil- la, mutta niiden tunnistaminen pääosin ilmakuvatulkin- taan perustuvassa Metsähallituksen luontokartoitukses- sa on ollut puutteellista. Esiintymien kokonaispinta-ala on asiantuntija-arvion mukaan 200–400 ha. Uhkatekijät: Ilmastonmuutos (Im 1). Romahtamisen kuvaus: Luontotyyppi katsotaan ro- mahtaneeksi, kun kasvupaikka on umpeenkasvanut ja niittylajisto on menettänyt vallitsevan asemansa. Umpeenkasvu voi tapahtua varvikoitumalla, pensoit- tumalla tai metsittymällä. Arvioinnin perusteet: Tunturien pienruohoniityt ar- vioitiin säilyväksi (LC) luontotyypiksi (A1–A3, B1–B3, CD1–CD3). Tunturien pienruohoniittyjen määrän kehityksestä ei ole tietoaineistoja, mutta asiantuntija-arvion mukaan niiden määrän ei katsota muuttuneen merkittävästi 50 vuoden ajanjaksolla tai pidemmällä aikavälillä (A1 & A3: LC). Luontotyypin pinta-alan arvioidaan säilyvän myös tulevan 50 vuoden aikana jokseenkin ennallaan (A2a: LC). Pienruohoniittyjen pääesiintymät sijaitsevat luon- nonsuojelualueilla laajalti eri puolilla Suomen tunturi- alueita, eikä niihin kohdistu luontotyypin määrään mer- kittävästi vaikuttavia laaja-alaisia maankäyttöhankkeita. Tunturien pienruohoniittyjen levinneisyysalue (65 000 km2) ja esiintymisalue (59 ruutua) ovat niin suu- ret, että luontotyyppi on niiden perusteella säilyvä (B1 & B2: LC). Luontotyyppi on säilyvä (LC) myös B3-kriteerin perusteella. Tunturien pienruohoniittyjen kokonaislaatua käsi- teltiin asiantuntija-arviona laatutaulukon avulla (osa 1, luku 5.8.3.3). Ilmaston lämpeneminen voi aiheuttaa varvikoitumista ja pensoittumista osalla esiintymistä. Laidunnus puolestaan ehkäisee umpeenkasvua ja suosii pienruohoja. Lajistollisen monimuotoisuuden kannalta vaihteleva ja ajoittain voimakaskin laidunnuspaine on pienruohoniityille suotuisa (Eskelinen ja Oksanen 2006), kun taas pitkäkestoinen voimakas laidunnus johtaa la- jiston yksipuolistumiseen. Tunturien pienruohoniitty- jen laadun arvioitiin heikentyneen sekä lyhyemmällä että pidemmällä aikavälillä vain vähän (CD1 & CD3: LC). Porolaidunnus ylläpitää avoimia tunturien pien- ruohoniittyjä kesälaidunalueilla myös tulevaisuudessa ehkäisten ilmaston lämpenemisen aiheuttamaa pensoit- tumista ja varvikoitumista. Valtaosa luontotyypin esiin- tymistä sijaitsee männyn (Pinus sylvestris) leviämiselle herkimmän alueen yläpuolella tunturipurojen latvoilla sekä Käsivarren suurtunturien alueella. Tulevan 50 ai- kana luontotyypin laadun arvioidaan säilyvän jokseen- kin ennallaan (CD2a: LC). Luokkamuutoksen syyt: Ei muutoksia. Kehityssuunta: Vakaa. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- todirektiivin luontotyyppiin karut tunturiniityt (6150) lukuun ottamatta niittymäisiä lapinvuokkokankaita. Tunturien pienruohoniityt Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus 828 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 T06.02 Tunturien suurruohoniityt Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa NT (NT–EN) B1,2a(ii,iii)b, CD1 = Etelä-Suomi Pohjois-Suomi NT (NT–EN) B1,2a(ii,iii)b, CD1 = Kenttäkerros on runsaslajinen ja korkeiden ruohojen ja heinien luonnehtima. Kasvupaikka on kesällä pu- rovesien kostuttama. Kenttäkerroksen tyypillisiä lajeja ovat metsäkurjenpolvi (Geranium sylvaticum), kullero (Trollius europaeus), huopaohdake (Cirsium heterophyllum), kultapiisku (Solidago virgaurea), pohjansinivalvatti (Lactuca alpina) sekä heinistä korpikastikka (Calamagrostis phragmitoides) ja lehtotesma (Milium effusum). Kenttäker- roksen kasvilajisto onkin valtaosin samankaltaista kuin pajukkoisissa puronvarsiruohostoissa. Näiden kahden luontotyypin merkittävin ekologinen ero on lumipeit- teen paksuudessa ja viipymisessä, sillä pajuvaltaiset alueet vapautuvat lumipeitteestä aikaisemmin kevääl- lä. Harvahkon sammalkerroksen tyypillisiä lajeja ovat suikerosammalet (Sciuro-hypnum spp., Brachythecium spp.), lehväsammalet (Mnium spp. ja Rhizomnium spp.) ja metsäkamppisammal (Sanionia uncinata). Tunturijokien varsilla suurruohoniittyjä ylläpitävät tulvaveden lisäksi kevättulvan kuljettamat jäät, jotka repivät rantoja ja estävät niittyjä pajukoitumasta. Jo- kivarsien niityillä tulvavaikutusta ilmentävät muun muassa mesiangervo (Filipendula ulmaria) ja kurjenjalka (Comarum palustre). Maantieteellinen vaihtelu: Luontotyypistä on kuvattu erilaisia variantteja, joista Suomessa esiintyvät pohjansi- nivalvatti-metsäkurjenpolvi-tyyppi ja (metsäkurjenpol- vi)-kullero-tyyppi. Nämä molemmat on nimetty niille ominaisten valtalajien perusteella. Suomen tunturien suurruohoniityt kuuluvat etupäässä kullerotyypin niit- tyihin. Ne ovat kasvualustaltaan hieman kuivempia kuin pohjansinivalvatti-metsäkurjenpolvityypin esiintymät, joiden esiintyminen painottuu läntisille tunturialueille. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Tunturien suurruohoniityt liittyvät läheisesti etenkin pajukkoi- siin puronvarsiruohostoihin ja muihin tunturien puron- varsien luontotyyppeihin, kuten pienruohoniittyihin ja puronvarsilehtoihin. Tunturien suurruohoniityt Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Asiantuntijatieto Esiintyminen: Edustavimmat ja runsaimmat tunturien suurruohoniittyjen esiintymät ovat Käsivarren suur- tuntureilla. Muualla Tunturi-Lapissa on vain paikoin pienialaisia ja usein heikosti kehittyneitä esiintymiä. Kevon luonnonpuistosta ja Kaldoaivin erämaa-alueelta Korkea-Jehkas, Enontekiö. Kuva: Arto Saikkonen Luonnehdinta: Tunturien suurruohoniittyjä (korkea- ruohoniittyjä) luonnehtii yli 30 cm korkea niittykasvil- lisuus. Niitä tavataan Suomessa etupäässä kaltevilla, pohja- tai pintaveden kostuttamilla tunturinrinteillä. Luontotyyppiä esiintyy myös kalliopahtojen alapuoli- silla rinteillä. Luontotyyppiin luetaan myös tunturijo- kien tulvavaikutteiset suurruohoniityt. Tunturien suur- ruohoniittyjen luonnehdinta perustuu pääosin ensim- mäisessä luontotyyppien uhanalaisuuden arvioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitettyyn kuvaukseen. Luonto- tyypin maaperä on ravinteikasta ruskomaannosta. Tunturien suurruohoniityt ovat useimmiten pen- saikkoisia, ja pajuja, muun muassa pohjanpajua (Salix lapponum), tunturipajua (S. glauca), villapajua (S. lanata), mustuvapajua (S. myrsinifolia) ja kiiltopajua (S. phylicifolia) esiintyy paikoitellen, muttei laajoina yhtenäisinä kas- vustoina. Valuvetisten kalliopahtojen alla voi esiintyä suurruohostoja, jotka ovat lähes pajuttomia. Muuten suurruohoniityt esiintyvät usein melko hajanaisesti purojen ja jokien rannoille ja valuvesiuomiin keskit- tyneinä laikkuina ja muihin luontotyyppeihin sekoit- tuneena. 829Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit tunnetaan joitain pienialaisia esiintymiä kalliopahtojen tuntumasta ja jokien varsilta. Asiantuntija-arvion mu- kaan esiintymien kokonaispinta-ala on vain muutamia kymmeniä hehtaareja. Uhanalaistumisen syyt: Ilmastonmuutos (Im 2), poro- jen voimakas laidunnuspaine (Lp 2), laidunnuksen ja ilmastonmuutoksen yhteisvaikutus (Lp & Im 1–2). Uhkatekijät: Ilmastonmuutos (Im 2), porojen voimakas laidunnuspaine (Lp 2), laidunnuksen ja ilmastonmuu- toksen yhteisvaikutus (Lp & Im 1–2). Ilmastonmuutos voi aiheuttaa suurruohoniittyjen pajukoitumista. Voimakas kesäaikainen laidunnus- paine puolestaan ehkäisee sitä, joten laidunnuksen ja ilmastonmuutoksen yhteisvaikutuksessa uhka on pie- nempi kuin mainitut uhkat erikseen. Liian voimakas kesälaidunnus vähentää suurruohojen kukintaa ja lisää heinien määrää ja vaikuttaa siten suurruohoniittyjen lajistoon ja rakenteeseen kielteisesti. Romahtamisen kuvaus: Luontotyyppi katsotaan ro- mahtaneeksi, kun kasvupaikka on umpeenkasvanut ja niittylajisto on menettänyt vallitsevan asemansa. Umpeenkasvu voi tapahtua varvikoitumalla, pensoit- tumalla tai metsittymällä. Arvioinnin perusteet: Tunturien suurruohoniityt arvi- oitiin silmälläpidettäväksi (NT) luontotyypiksi suppean levinneisyys- ja esiintymisalueen, luontotyyppiin koh- distuvan taantumisen ja uhkien vuoksi (B1 & B2) sekä luontotyypin laadussa jo tapahtuneen heikentymisen vuoksi (CD1). Tunturien suurruohoniittyjen määrän kehityksestä ei ole tietoaineistoja, mutta asiantuntija-arvion mukaan niiden määrän ei katsota muuttuneen merkittävästi vii- meisen 50 vuoden ajanjaksolla tai pidemmällä aikavä- lillä (A1 & A3: LC). Luontotyypin määrän arvioidaan säilyvän myös tulevan 50 vuoden aikana jokseenkin ennallaan (A2a: LC). Suurruohoniittyjen esiintymät si- jaitsevat luonnonsuojelualueilla laajalti eri puolilla Suo- men tunturialueita, eikä niihin kohdistu luontotyypin määrään merkittävästi vaikuttavia laaja-alaisia maan- käyttöhankkeita. Tunturien suurruohoniittyjen levinneisyysalue (25 000 km2) ja esiintymisalue (18 ruutua) ovat suppeat, mutta luontotyypin ei katsota selvästi taantuneen. Val- taosalla esiintymistä porolaidunnus ehkäisee ilmaston lämpenemisestä aiheutuvaa umpeenkasvua. Joillakin esiintymillä umpeenkasvun ja suuren laidunnuspai- neen arvioidaan kuitenkin aiheuttavan jatkuvaa ja tulevaisuuteen ulottuvaa laadun ja bioottisten vuo- rovaikutussuhteiden taantumista (B1,2a(ii,iii)b), joten luontotyyppi arvioidaan silmälläpidettäväksi (NT, vaihteluväli LC–EN). Esiintymispaikkojen lukumäärän perusteella luontotyyppi on säilyvä (B3: LC). Tunturien suurruohoniittyjen abioottista ja bioottista kokonaislaatua tarkasteltiin asiantuntija-arviona laatu- taulukon avulla (osa 1, luku 5.8.3.3). Suurruohoniittyjen laadun arvioidaan heikentyneen jonkin verran viimei- sen 50 vuoden aikana, ja muutoksen 25–29 %:n suh- teellinen vakavuus vastaa uhanalaisuusluokkaa silmäl- läpidettävä (CD1: NT). Pidemmällä tarkastelujaksolla eli vuodesta 1750 luontotyyppi luontotyypin arvioitiin heikentyneen vain vähän ja muutoksen suhteellisen vakavuus vastaa luokkaa säilyvä (CD3: LC). Ilmaston lämpenemisestä johtuva pajukoituminen on lisääntynyt etenkin Käsivarren alueella, missä valtaosa luontotyy- pin esiintymistä sijaitsee. Voimakas laidunnuspaine ehkäisee pajukoitumista, mutta aiheuttaa myös hei- nien runsastumista, suurruohojen matalakasvuisuutta ja niiden kukinnan vähenemistä, jolloin suurruoho- jen osuus niittylajistossa vähenee (Pajunen ym. 2008; Pajunen 2010). Osalla esiintymistä laadun arvioidaan heikentyvän myös tulevan 50 vuoden aikana ilmaston lämmetessä, mutta kokonaisuutena luontotyypin laatu muuttunee vain vähän (CD2a: LC). Luokkamuutoksen syyt: Ei muutoksia. Kehityssuunta: Vakaa. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luonto- direktiivin luontotyyppiin kosteat suurruohoniityt (6430). T06.03 Pajukkoiset puronvarsiruohostot Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa LC = Etelä-Suomi Pohjois-Suomi LC = Kilpisjärvi, Enontekiö. Kuva: Risto Virtanen Luonnehdinta: Pajukkoisille puronvarsiruohostoille ovat ominaisia harmaapajupensaikot ja suurruohoiset niittylaikut. Pajujen vallitsema pensaskerros on usein hyvin kehittynyt, joillakin alueilla lähes kahden metrin korkuinen. Luontotyypin luonnehdinta perustuu pää- osin ensimmäisessä luontotyyppien uhanalaisuuden ar- vioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitettyyn kuvaukseen. Pajukkoisia puronvarsiruohostoja tavataan tun- turirinteiden puronvarsilla. Useimmilla paikoilla tä- mä luontotyyppi esiintyy melko hajanaisesti purojen rannoille ja valuvesiuomiin keskittyneinä laikkuina. Ainoastaan alaoroarktisessa vyöhykkeessä, tunturien välisissä suojaisissa laaksoissa tavataan laajempia esiin- tymiä. Kasvupaikka on talvisin kohtalaisen luminen ja 830 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 kesällä purovesien kostuttama. Kasvupaikan pintamaa on tuoretta, tiivistä multaa. Pajukkoisten puronvarsiruohostojen pensasker- roksen tyyppilajeja ovat pohjanpaju (Salix lapponum), tunturipaju (S. glauca), villapaju (S. lanata) ja kiiltopa- ju (S. phylicifolia). Harmaapajukot reunustavat puroa vaihettuen kauempana purosta vaivaiskoivuvaltaisiin pensaikoihin. Kenttäkerros voi olla etenkin runsaan pajukon alla heikosti kehittynyt, mutta aukkokohtien suurruohostoniityillä se on melko runsaslajinen. Luon- teenomaisia lajeja ovat muun muassa ojakellukka (Geum rivale), kurjenjalka (Comarum palustre), metsäkurjenpolvi (Geranium sylvaticum), kullero (Trollius europaeus), me- siangervo (Filipendula ulmaria), huopaohdake (Cirsium heterophyllum), kultapiisku (Solidago virgaurea) ja lapinor- vokki (Viola biflora). Sammalia esiintyy vain paikoin ja jäkäliä hyvin harvoin. Maantieteellinen vaihtelu: Ei tunneta. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Pajukkoiset puronvarsiruohostot liittyvät läheisesti suurruohoniit- tyihin, suurruoholehtoihin, tunturikangaspajukoihin, vaivaiskoivu-sammalkankaisiin ja pajuviitaluhtiin. Pajukkoiset puronvarsiruohostot Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Asiantuntijatieto Esiintyminen: Edustavimmat ja runsaimmat pajukkois- ten puronvarsiruohostojen esiintymät ovat Käsivarren suurtuntureilla. Niitä esiintyy myös Inarin Lapissa muun muassa Paistunturin erämaa-alueella ja Kevon luonnonpuistossa. Pajukkoisten puronvarsiruohostojen esiintyminen lienee laaja-alaisempaa kuin levinneisyys- kartassa on esitetty, ja niitä tavattaneen yleisemminkin purojen varsilla Tunturi- ja Metsä-Lapissa. Luontotyy- pin kokonaispinta-ala on Metsähallituksen biotooppiai- neiston (SAKTI 2017) mukaan noin 760 ha. Uhkatekijät: – Romahtamisen kuvaus: Luontotyyppi katsotaan ro- mahtaneeksi, jos luontotyypille ominaisen pajukon ja niittylaikkujen vuorottelun runsaussuhteet muuttuvat voimakkaasti. Kasvupaikka voi kasvaa kokonaan um- peen pensoittumalla tai metsittymällä tai pajut voivat menettää vallitsevan asemansa pensaskerroksessa. Arvioinnin perusteet: Pajukkoiset puronvarsiruohos- tot arvioitiin säilyväksi (LC) luontotyypiksi (A1–A3, B1–B3, CD1–CD3). Pajukkoisten puronvarsiruohostojen määrän kehi- tyksestä ei ole tietoaineistoja, mutta asiantuntija-arvion mukaan niiden määrän ei katsota muuttuneen tai muut- tuvan merkittävästi 50 vuoden ajanjaksolla tai pidem- mällä aikavälillä (A1–A3: LC). Luontotyypin pääesiin- tymät sijaitsevat luonnonsuojelualueilla eri puolilla Suomen tunturialueita, eikä niihin kohdistu luontotyy- pin pinta-alaan merkittävästi vaikuttavia laaja-alaisia maankäyttöhankkeita. Pajukkoisten puronvarsiruohostojen levinneisyysalue (58 000 km²) on melko laaja, mutta esiintymisruutuja on vain 35. Luontotyyppi ei kuitenkaan ole taantuva eikä siihen kohdistu merkittäviä uhkia, joten se on sekä B1- että B2-kriteerien perusteella säilyvä (B1–B2: LC). Luon- totyyppi on säilyvä (LC) myös kriteerin B3 perusteella. Pajukkoisten puronvarsiruohostojen abioottista ja bioottista kokonaislaatua käsiteltiin asiantuntija-arvi- ona laatutaulukon avulla (osa 1, luku 5.8.3.3). Luonto- tyypin esiintymät ovat mieluisia ruokailupaikkoja sekä poroille että hirville (Alces alces) niiden runsaan pensas- kerroksen ja monipuolisen ruoho- ja heinälajiston takia. Laidunnus vähentää pajujen biomassaa ja muuttaa pa- jukoiden kenttäkerroksen kasvillisuutta (Pajunen 2010). Pajujen vähetessä ruohojen ja heinien määrä lisääntyy, mikä lisää putkilokasvilajiston monimuotoisuutta (Pa- junen ym. 2008). Puronvarsipajukot ja -ruohostot pysty- vät ilmeisesti etenkin ilmaston lämmetessä toipumaan hyvin voimakkaastakin laidunnuksesta. Ilmaston läm- penemisen on havaittu lisäävän pajukoiden biomassaa (Olofsson ym. 2009; Ravolainen ym. 2014; Christie ym. 2015), joten laidunnus ehkäisee pajukkoisten puronvar- siruohostojen umpeenkasvua. Luontotyypin laadun ei katsota muuttuneen tai muuttuvan merkittävästi 50 vuoden ajanjaksolla tai pidemmällä aikavälillä (CD1– CD3: LC). Luokkamuutoksen syyt: Ei muutoksia. Kehityssuunta: Vakaa. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- todirektiivin luontotyyppiin tunturipajukot (4080). T06.04 Tunturien saniaisniityt Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa LC = Etelä-Suomi Pohjois-Suomi LC = Luonnehdinta: Tunturien saniaisniittyjen luonneh- dinta perustuu pääosin ensimmäisessä luontotyyp- pien uhanalaisuuden arvioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitettyyn kuvaukseen. Tunturien saniaisnii- tyt on sekä hemioroarktisessa että ala- ja keskioro- arktisessa vyöhykkeessä esiintyvä pienialainen luontotyyppi. Saniaiset ovat kasvillisuudessa vallit- sevina. Luonteenomainen laji on tunturihiirenpor- ras (Athyrium distentifolium), joka esiintyy usein sel- vänä valtalajina. Tunturihiirenportaan kasvustojen seassa tavataan louhikkoisilla alueilla paikoin lie- sua (Cryptogramma crispa), isoalvejuurta (Dryopteris 831Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit expansa) ja harvemmin suippohärkylää (Polystichum lonchitis); näistä etenkin liesu kasvaa myös tunturikivi- koissa. Myös soreahiirenporras (Athyrium filix-femina)-, isoalvejuuri- ja liesuvaltaisia saniaisniittyjä tunnetaan. Luontotyypin muu lajisto on niukempaa ja koostuu etupäässä karujen kasvupaikkojen lajeista, joista mainittakoon vaivaispaju (Salix herbacea) ja närvänä (Sibbaldia procumbens). Luontotyypin yleisilme ei ole täysin yhtenäinen, sillä saniaiset kasvavat usein lohkareiden ja kivien väleissä. Saniaisvaltaiset kohdat voivat olla tiheäkasvustoisia ja runsaan lehtikarikkeen luonnehtimia. Kasvupaikka on usein paksuluminen, ja etenkin painanteiden saniaisnii- tyillä voi olla lumenviipymien piirteitä. Kasvukauden aikana saniaisniityt ovat lumensulamis- ja purovesien kostuttamia, mutta voivat kuivua kasvukauden kulues- sa. Liesukasvustot ovat usein kuivilla paikoilla, kun taas tunturihiirenporrasta on pääasiassa kesällä kuivuvissa kivikkoisissa purouomissa ja painanteissa. Sammalker- ros on niukka. Maantieteellinen vaihtelu: Oroarktisista saniaisnii- tyistä on kuvattu tunturihiirenporrasvaltainen, sorea- hiirenporras- isoalvejuurivaltainen ja liesuvaltainen va- riantti, joista kaksi ensimmäistä ovat maantieteelliseltä levinneisyydeltään laaja-alaisia. Sen sijaan liesuvaltai- sen variantin esiintyminen keskittyy Fennoskandian mereisille alueille, joskin myös Urho Kekkosen kansal- lispuistosta tunnetaan yksi liesuvaltainen esiintymä. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Tunturien sa- niaisniityt liittyvät läheisesti muun muassa karuihin lu- menviipymiin, tunturikivikoihin ja tunturikankaisiin. Tunturien saniaisniityt Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Asiantuntijatieto Esiintyminen: Tunturien saniaisniittyjä esiintyy Mallan ja Kevon luonnonpuistoissa, Käsivarren erämaa-alueen pohjoisosissa sekä Pyhä-Luoston, Pallas-Yllästunturin ja Urho Kekkosen kansallispuistoissa. Metsähallituk- sen biotooppiaineiston (SAKTI 2017) mukaan tunturien Mallan luonnonpuisto, Enontekiö. Kuva: Arto Saikkonen 832 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 saniaisniityillä on 23 pienialaista esiintymiskuviota. Asiantuntija-arvion mukaan saniaisniittyjen kokonais- pinta-ala on enimmillään 1–2 ha. Uhkatekijät: Ilmastonmuutos (Im 1). Romahtamisen kuvaus: Luontotyyppi katsotaan ro- mahtaneeksi, mikäli sille luonteenomaiset saniaiset menettävät vallitsevan asemansa esimerkiksi kasvu- paikan kuivumisen tai umpeenkasvun seurauksena. Arvioinnin perusteet: Tunturien saniaisniityt arvi- oitiin säilyväksi (LC) luontotyypiksi (A1–A3, B1–B3, CD1–CD3). Tunturien saniaisniittyjen määrän kehityksestä ei ole tietoaineistoja, mutta asiantuntija-arvion mukaan niiden määrän ei katsota muuttuneen tai muuttuvan merkittävästi 50 vuoden ajanjaksolla tai pidemmällä aikavälillä (A1–A3: LC). Luontotyypin pääesiintymät sijaitsevat Käsivarren erämaa-alueella sekä Pallas-Yl- lästunturin ja Urho Kekkosen kansallispuistoissa, eikä niihin kohdistu luontotyypin pinta-alaan vaikuttavia maankäyttöhankkeita. Tunturien saniaisniityt on harvinainen ja pienia- lainen luontotyyppi. Esiintymät sijaitsevat kuitenkin melko hajallaan tunturialueella, ja sen levinneisyysalue (52 000 km²) on melko laaja. Sen sijaan esiintymisalue kattaa vain 14 ruutua. Luontotyyppi ei kuitenkaan ole taantuva, eikä siihen kohdistu merkittäviä uhkia, jo- ten se on B1- ja B2-kriteerien perusteella säilyvä (B1–B2: LC). Luontotyyppi on säilyvä (LC) myös kriteerin B3 perusteella. Saniaisniityt esiintyvät usein syrjäisillä alueilla, joilla ei ole juurikaan ihmistoimintaa. Kivikkoisuuden takia liikkuminen niillä on vähäistä. Kivisyys sekä vä- hemmän kivisillä esiintymillä myös porolaidunnus eh- käisevät ilmastonmuutoksen mahdollisesti aiheuttamaa umpeenkasvua. Porolaidunnuksen vaikutukset saniais- kasvustoihin ovat vähäisiä, koska saniaiset eivät kuulu porojen ravintokasveihin. Ilmastonmuutos voi kuiten- kin aiheuttaa tulevaisuudessa muutoksia lumipeitteen kestossa tunturialueilla ja sitä kautta myös saniaisniit- tyjen vesitaloudessa. Asiantuntija-arvion mukaan luon- totyypin laadun ei katsota muuttuneen merkittävästi 50 vuoden ajanjaksolla tai pidemmällä aikavälillä ja sen arvioidaan säilyvän jokseenkin ennallaan myös tulevan 50 vuoden aikana (CD1–CD3: LC). Luokkamuutoksen syyt: Menetelmän muutos. Kehityssuunta: Vakaa. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Ei ole. T07 Lumenviipymät ja lumenpysymät Laaja-alaisia lumenviipymiä on vain metsänrajan ylä- puolella. Paljakan vyöhykkeistä niitä esiintyy eniten keski- ja yläpaljakalla. Hemioroarktisessa vyöhykkeessä lumenviipymät ovat harvinaisia. Lumenpysymiä esiin- tyy pääasiassa yläpaljakalla, mutta jonkin verran myös keskipaljakalla. Keski- ja yläpaljakkaa esiintyy Suomes- sa vain Käsivarren luoteisimmassa osassa, yläpaljakkaa vain Haltin ja Ritničohkkan alueella 1 200–1 300 m mpy. Käsivarren suurtuntureilla hemioroarktisen vyöhyk- keen yläraja ja vastaavasti alapaljakan alaraja on noin 650 m mpy. Silikaattisen kallioperän alueilla vallitsevat karut lumenviipymät ovat yleisempiä kuin kalkkipitoi- sen kallioperän alueilla vallitsevat ravinteiset lumenvii- pymät. Jälkimmäisiä on lähinnä Käsivarren suurtuntu- rien keskipaljakalla, noin 900–1 200 m mpy. Lumenvii- pymät ovat yleisempiä ja laajempia pohjoisrinteillä kuin etelärinteillä. Lumenviipymät vapautuvat lumesta osin kesäkuun lopun ja pääasiassa heinä–elokuun aikana. Vuosien välinen vaihtelu lumen sulamisessa on suurta lumen paksuuden ja kevään sääolosuhteiden mukaan. Lumenpysymien lumipeite ei sula vuosittain kesän aikana, vaan ne ovat useita vuosia lumen peittämiä. Maaperän humuskerros on lumenviipymillä pääsään- töisesti ohut tai se puuttuu. Lumenpysymillä maapeite on kasvitonta paljasta maata ja kivikkoa. T07.01 Lumenviipymät Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa CR (EN–CR) A2a – Etelä-Suomi Pohjois-Suomi CR (EN–CR) A2a – Luonnehdinta: Lumenviipymiä esiintyy metsänrajan yläpuolella kaikissa paljakan vyöhykkeissä, eniten kes- kipaljakalla. Yläpaljakan pinta-ala on Suomessa hyvin pieni, ja vyöhykkeen lumenviipymät ovat hyvin sup- peita. Joidenkin lumenviipymätyyppien esiintymiä on paikallisesti myös hemioroarktisessa vyöhykkeessä. Luonteenomaisesti lumenviipymät esiintyvät sula- mis- ja purovesien kostuttamilla paikoilla tunturien paksulumisissa painanteissa. Lumenviipymätyypistä riippuen ne vapautuvat lumesta aikaisintaan kesäkuun lopun ja viimeistään elokuun aikana. Toiset lumenvii- pymätyypit säilyvät kosteina koko kasvukauden, toiset kuivuvat kasvukauden kuluessa. Maaperän humusker- ros on pääsääntöisesti ohut tai puuttuu, ja vain ravintei- silla pienruoholumenviipymillä humuskerros voi olla paksu. Lumenviipymät ovat yleensä kivikkoisia. Niillä tavataan usein kuviomaita, ja rinnepaikoilla tapahtuu solifluktiota, jolloin vettynyt maa valuu hitaasti alas- päin. Lumenviipymien luontotyyppiryhmä voidaan jakaa karuihin ja ravinteisiin lumenviipymiin ja nämä edelleen useammiksi luontotyypeiksi. Ravinteisilla lu- menviipymillä kallioperä on kalkkipitoinen ja lajistossa esiintyy kalkinsuosijalajistoa (Eurola ja Virtanen 1991; Norokorpi ym. 2008). Ravinteiset lumenviipymät ovat harvinaisia, ja niitä on lähinnä keskipaljakalla. Koska lumenviipymillä lumi sulaa kesällä ympä- ristöään myöhemmin, niiden kasvillisuus poikkeaa lähialueen kasvillisuudesta lyhyemmän kasvukauden ja suuremman kosteuden takia. Lumenviipymien kas- villisuus on matalaa ja joko sarojen, heinien, ruohojen, sammalten tai matalakasvuisten pajujen vallitsemaa. Kasvillisuus on lumenviipymätyypin mukaan joko 833Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit aukkoista, jolloin paljasta soraa ja kiviä on runsaasti näkyvissä, tai sulkeutunutta, jolloin kenttä- tai poh- jakerros on yhtenäinen. Tyypillisiä karujen lumen- viipymien lajeja ovat muun muassa vaivaispaju (Salix herbacea), sammalvarpio (Harrimanella hypnoides), när- vänä (Sibbaldia procumbens), lumijäkkärä (Omalotheca supina), noroleinikki (Ranunculus subborealis), riekonsara (Carex lachenalii), tunturisara (C. bigelowii) ahmansam- malet (Kiaeria spp.) ja paljakkakuurasammal (Anthelia juratzkana). Ravinteisilla lumenviipymillä ovat tavallisia muun muassa verkkolehtipaju (Salix reticulata), napapaju (S. polaris), nuokkurikko (Saxifraga cernua) ja lapinorvok- ki (Viola biflora) sekä sammalista kalkkikahtaissammal (Distichum capillaceum) (Gjaerevoll 1950; Eurola ja Virta- nen 1991; Norokorpi ym. 2008). Maantieteellinen vaihtelu: Lumenviipymät ovat edus- tavimpia, monimuotoisimpia ja laajimpia Käsivarren suurtuntureilla. Ravinteisia lumenviipymiä tavataan pääosin vain tällä Skandien muodostumisen yhtey- dessä syntyneiden ylityöntölaattojen alueella, jossa on kalkkipitoista maaperää. Muilla Suomen tunturialueil- la lumenviipymien maaperä on miltei poikkeuksetta karumpaa, esiintymien pinta-alat pienempiä ja lajisto yksipuolisempaa. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Lumenviipymät voivat liittyä tunturiniittyihin, variksenmarja-, mustik- ka-, lapinvuokko- ja liekovarpiokankaisiin, tunturien heinäkankaisiin, kuviomaihin sekä rakkakivikoihin. Lumenviipymät Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Esiintyminen: Runsaimmin ja laaja-alaisimmin lu- menviipymiä on Käsivarren suurtuntureilla. Muualla Tunturi-Lapissa esiintymiä on Utsjoella ja Inarin poh- joisosassa. Metsä-Lapissa lumenviipymiä esiintyy Pal- las-Yllästunturin, Lemmenjoen ja Urho Kekkosen kan- sallispuistoissa. Metsähallituksen biotooppiaineiston (SAKTI 2017) mukaan lumenviipymien kokonaispin- ta-ala on noin 5 500 ha. Ala on yliarvio nykypinta-alasta, sillä se pohjautuu 1990-luvulla ilmakuvista ainakin osin liian laajoiksi rajattuihin kuvioihin (LUOTI-aineisto), jotka voivat sisältää myös kivikoita. Niittysen (2017) Pallas-Yllästunturin kansallispuisto, Muonio. Kuva: Arto Saikkonen 834 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Landsat-satelliittikuvatulkinnan perusteella lumipeit- teistä alaa lumenviipymien pääesiintymisalueella Kil- pisjärvellä oli heinäkuussa 2010 reilut 1 900 ha. Myös tä- mä ala sisältää lumenviipymien ohella kivikoita, mutta tarkasteltu alue ei kata lumenviipymien koko esiintymi- saluetta. Asiantuntija-arvion mukaan lumenviipymien kokonaisala on noin 2 000–3 000 ha. Uhanalaistumisen syyt: Ilmastonmuutos (Im 3), poro- jen laidunnuspaine (Lp 1). Uhkatekijät: Ilmastonmuutos (Im 3), porojen laidun- nuspaine (Lp 1). Romahtamisen kuvaus: Luontotyyppi katsotaan ro- mahtaneeksi, kun lumenviipymälajisto on menettänyt vallitsevan asemansa. Lumenviipymäkasvillisuuden tila heikentyy kuivuuden lisääntyessä, jolloin paikalle levittäytyy lumenviipymille epätyypillistä lajistoa. Lai- dunnus hidastaa muutosta, mutta ei estä sitä. Arvioinnin perusteet: Lumenviipymät arvioitiin ää- rimmäisen uhanalaiseksi (CR) luontotyypiksi tulevan 50 vuoden aikana ennustetun määrän vähenemisen perusteella (A2a). Luontotyypin määrän muutosta tarkasteltiin tun- turialueen kesäisen lumipeitteen kehitystä kuvaavien aineistojen ja mallinnusten perusteella. Heinä–elokui- sessa lumipeitteessä on jo tapahtunut vähenemistä, joka tulee jatkumaan myös tulevaisuudessa. Arvio perustuu Niittysen (2017) vuosilta 1984–2016 tekemään Land- sat-satelliittikuvatulkintaan, joka osoittaa heinäkuisen lumipeitteen pienentyneen 40 % ja elokuisen vastaavas- ti 60 %. Lumenviipymien määrän väheneminen ei ole kuitenkaan suoraan verrattavissa kesäisen lumipeitteen vähenemiseen, joka vaikuttaa luontotyypin pinta-alaan vasta pidemmällä aikavälillä. Aika ajoin pitkälle kesään säilyvä lumipeite voi riittää ylläpitämään lumenviipy- mäkasvillisuutta vielä pitkään. Kuvatun viiveen vuoksi luontotyypin arvioitiin vähentyneen 20–30 % menneen 50 vuoden aikana, joten luontotyyppi on A1-kriteerin perusteella silmälläpidettävä (A1: NT). Lumenviipymien määrän tulevaa kehitystä tarkas- teltiin mallintamalla luontotyypin levinneisyys- ja esiintymisalueessa tapahtuvia muutoksia ilmaston- muutosskenaarion RCP4.5 toteutuessa. Mallin avulla kuvattiin lumenviipymille luonteenomaisen vaivais- pajun esiintymistä 1 km x 1 km -ruuduilla RCP4.5-ske- naarion mukaisessa tilanteessa vuonna 2069 (ks. osa 1, tietolaatikko 5.11; Niskanen 2018; Niskanen ym. 2018). Ruutujen katsottiin säilyvän lumenviipyminä myös tulevan 50 vuoden aikana, jos niillä esiintyy mallin- nuksen perusteella vaivaispajua vuonna 2069 ja ne ovat nykyisten lumenviipyminen kuvioilla (SAKTI 2017). Luontotyypin tuleva esiintymisalue muodostet- tiin 10 km x 10 km ruutuina näiden toisiaan leikkaa- vien vaivaispajuruutujen ja lumenviipymäkuvioiden ympärille. Mallinnuksen perusteella lumenviipymien esiintymisalueen ennustetaan pienenevän 76 % (80 ruu- dusta 19 ruutuun) ja levinneisyysalueen peräti 84–95 %. Suurempi muutosarvio levinneisyysalueessa saadaan yhdistämällä kaikki esiintymät yhdeksi yhtenäisek- si levinneisyysalueeksi ja pienempi käyttämällä 50 km:n välimatkaa raja-arvona levinneisyyden erillisten osa-alueiden muodostamisessa. Muutoksen suuruus tulevan 50 vuoden aikana vastaa luokkaa äärimmäisen uhanalainen ja vaihteluväli kuvastaa arvioinnin epä- varmuutta (A2a: CR, vaihteluväli EN–CR). Lumenvii- pymien levinneisyysalueen koon suuri muutos johtuu vaivaispajun ennustetusta häviämisestä etenkin eteläi- simmiltä esiintymispaikoiltaan Pallas-Yllästunturin ja Urho Kekkosen kansallispuistoissa sekä koko Inarin Lapista. Vuoden 2069 ennusteen toteutuessa lumenvii- pymien esiintymisalue kutistuu todennäköisesti vielä mallinnettuakin suppeammaksi, sillä luontotyyppi tulee häviämään esiintymispaikaltaan nopeammin kuin sen yksittäiset indikaattorilajit. Lumenviipymien määrä lienee supistunut myös pidemmällä aikavälillä vuoden 1750 jälkeen, jolloin vuotuinen keskilämpö- tila oli pikkujääkauden vuoksi nykyistä noin 2–3 °C alhaisempi (Mann 2002; Aalto ym. 2017). Muutoksen suuruutta ei kuitenkaan pystytty arvioimaan (A3: DD). Lumenviipymien levinneisyysalue (noin 56 000 km²) ja esiintymisalue (80 ruutua) ovat niin suuret, että luon- totyyppi on niiden perusteella säilyvä (B1–B2: LC). Kri- teeriä B3 ei käytetty (NE). Lumenviipymien abioottisena laatutekijänä (kriteeri C) käytettiin lumipeitteen laajuutta heinä- ja elokuussa. Pitkälle kesään viipyvä lumipeite kuvastaa suoraan lu- menviipymien esiintymistä ja laatua. Niittysen (2017) Landsat-satelliittikuvatulkinnan perusteella vasta hei- näkuussa sulavan lumipeitteen laajuus luontotyypin ydinalueella Käsivarren suurtuntureilla on pienentynyt 1980-luvulta ja pienenee edelleen vuoteen 2020 runsaat 40 %. Vasta elokuussa sulava lumipeite pienenee samal- la ajanjaksolla 60 %. Muutos lumipeitteen laajuudessa koskee oletettavasti kaikkia lumenviipymien esiintymi- salueita, vaikka kuvatulkinta on tehty vain luontotyy- pin ydinalueella. Niittysen (2017) aineiston perusteella laskettu laatumuutoksen suhteellinen vakavuus on menneen 50 vuoden aikana vähintään 40 %, mikä vas- taa luokkaa vaarantunut (C1: VU, vaihteluväli VU–EN). Kesään viipyvän lumipeitteen laajuutta mallinnettiin myös ajanjaksolla 1990–2040 (kriteeri C2b). Mallinnuk- sen perusteella heinäkuuhun viipyvän lumipeitteen laajuuden ennustetaan pienenevän Enontekiöllä lumen- viipymien ydinalueella yli 50 % ja elokuuhun viipyvän lumipeitteen laajuuden samalla ajanjaksolla yli 70 %. Käytetyt mallit ovat lineaarisia, eli ennusteet olettavat jo todetun kehityksen jatkuvan samanlaisena myös tu- levina vuosina (ks. Niittynen ja Luoto 2017). Mallinnus saattaa tällöin antaa jopa liian optimistisen kuvan tilan- teesta, sillä lumipeitteen vähenemisen ennustetaan jat- kuvan tulevaisuudessa ilmastomallin RCP4.5 mukaisesti (Niskanen ym. 2017a; 2017b; 2017c; 2018). Niittysen (2017) aineiston perusteella laskettu C2b-kriteerin mukainen muutoksen suhteellinen vakavuus on noin 50–70 %, mi- kä vastaa luokkaa erittäin uhanalainen (C2b: EN). Lumenviipymien mallinnustuloksia tukevat 2000-lu- vun havainnot suurtuntureiden routakerroksen päällä olevan sulan maan ulottumisesta entistä syvemmälle, mikä osoittaa maan pintakerroksen lämmenneen (Van- hala ja Lintinen 2009). Tehoisa lämpösumma on kasva- nut Kilpisjärven sääasemalla 80 vuorokausiastetta eli kasvukausi on pidentynyt noin kaksi viikkoa viimeisen 50 vuoden aikana (Virtanen ym. 2010; Maliniemi ym. 835Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit 2018). Luminen aika on lyhentynyt suurtuntureilla (Ras- mus ym. 2015). Näiden muutosten seurauksena kesäisen lumipeitteen laajuus ja kesto pienenevät, mikä johtaa lumenviipymien esiintymispaikkojen maaperän kuivu- miseen, luontotyypin laadun heikkenemiseen ja lopulta lumenviipymien määrän asteittaiseen vähenemiseen. Kesäisen lumipeitteen laajuuden historiallisia muu- toksia ei tunneta, mutta pienellä jääkaudella vuosina 1500–1850 ilmasto oli nykyistä viileämpi, talvet pitempiä ja kesät lyhyempiä sekä keskilämpötila nykyistä noin 2–3 °C alhaisempi (Mann 2002). Kesäisen lumipeitteen laajuus lienee täten pienentynyt ja lumenviipymien laa- tu heikentynyt vuodesta 1750, mutta muutoksen suu- ruutta ei pystytty arvioimaan (C3: DD). Luokkamuutoksen syyt: Tiedon kasvu, menetelmän muutos, aito muutos. Kehityssuunta: Heikkenevä. Ilmaston lämpenemisen vaikutuksesta heinä–elokuulle viipyvä lumipeite tulee vähenemään voimakkaasti. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Osia sisältyy luontodirektiivin luontotyyppiin karut tunturiniityt (6150). T07.01.01 Karut lumenviipymät Karut lumenviipymät ovat lumenviipymien kahdesta päätyypistä yleisempiä. Karuja lumenviipymiä esiintyy tyypillisimmillään ja laaja-alaisimmillaan keskipalja- kalla. Ne vapautuvat lumesta osin kesäkuun lopun ja pääasiassa heinä–elokuun aikana. Maaperä on hapan ja niukkaravinteinen (Eurola ja Virtanen 1991; Norokorpi ym. 2008). Humuskerros on pääsääntöisesti ohut tai se puuttuu. Karuihin lumenviipymiin luetaan kuuluviksi vaivaispajulumenviipymät, matalasaraiset ja -heinäiset lumenviipymät, karut pienruoholumenviipymät, karut sammalvaltaiset lumenviipymät ja jääleinikkilumen- viipymät. T07.01.01.01 Vaivaispajulumenviipymät Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa CR (EN–CR) A2a – Etelä-Suomi Pohjois-Suomi CR (EN–CR) A2a – Luonnehdinta: Vaivaispajulumenviipymät ovat mata- lakasvuisen vaivaispajun (Salix herbacea) luonnehtimia. Luontotyypin esiintymät keskittyvät tunturien paksu- lumisiin painanteisiin keski- ja yläpaljakalle, mutta niitä esiintyy myös alapaljakalla ja paikoittain hemioroarkti- sessa vyöhykkeessä. Luontotyyppi esiintyy myös laik- kuina rakkakivikoiden luonnehtimilla paikoilla. Vaivais- pajulumenviipymät vapautuvat lumipeitteestä kesäkuun lopulla tai heinäkuun alussa. Ne ovat kosteita lumen su- lamisen jälkeen, mutta kuivuvat kasvukauden kuluessa. Kasvillisuus on usein aukkoista kuviomaamuodostuk- sen ja kivikkoisuuden vuoksi. Maaperän humuskerros on ohut ja hapan. Kenttäkerroksen tyyppilajeja ovat vaivais- pajun ohella muun muassa sammalvarpio (Harrimanella hypnoides), lumijäkkärä (Omalotheca supina), tunturilieko (Diphasiastrum alpinum) ja närvänä (Sibbaldia procumbens). Paikoitellen ruohoista esiintyy pikkuleinikkiä (Ranunculus pygmaeus) sekä heinistä ja saroista tunturisaraa (Carex bigelowii), riekonsaraa (C. lachenalii) ja lapinlauhaa (Vahlodea atropurpurea). Sammalkerros on usein melko yhtenäinen ja yleisiä lajeja ovat paljakkakuurasammal (Anthelia juratzkana), särmäsammal (Conostomum tetragonum), ahmansammalet (Kiaeria spp.), lovisammalet (Lophozia spp.) ja tunturikarhunsammal (Polytrichastrum sexangulare). Tyypillisiä jäkäliä ovat suohirvenjäkälä (Cetraria delisei), poronkuppijäkälä (Solorina crocea) ja tun- turitinajäkälä (Stereocaulon alpinum). Vaivaispajulumen- viipymät ovat tunturisopulin (Lemmus lemmus) talvehti- misalueita. Sopulin talviaikaiset syönnökset vaikuttavat kasvillisuuteen, erityisesti sammalten runsauteen. (Kal- lio ja Mäkinen 1975; Eurola ja Virtanen 1991; Mäkinen ja Laine 2006; Norokorpi ym. 2008) Maantieteellinen vaihtelu: Vaivaispajulumenviipy- mien esiintymät ovat lajistollisesti monimuotoisimpia Käsivarren suurtunturien alueella. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Vaivaispaju- lumenviipymät vaihettuvat niukkalumisemmilla pai- koilla variksenmarjakankaisiin, mustikkakankaisiin, kosteammilla paikoilla niittyihin sekä matalasaraisiin ja -heinäisiin lumenviipymiin. Pitkälle kesään viipy- vien lumilaikkujen äärellä vaivaispajulumenviipymät vaihettuvat sammallumenviipymiin. Esiintyminen: Vaivaispajulumenviipymien edustavim- mat esiintymät sijaitsevat Käsivarren suurtuntureilla. Muualla, kuten Pallas-Ounastuntureilla, Saariselällä ja Utsjoen tunturialueilla esiintymiä on niukemmin. Asiantuntija-arvion mukaan luontotyypin pinta-ala on noin 500 ha, mikä on vajaa neljännes lumenviipymien kokonaispinta-alasta. Vaivaispajua tavataan Suomen put- kilokasvien levinneisyyskartaston mukaan 143:n 10 km x 10 km -ruudun alueella (Lampinen ja Lahti 2017), mutta lajin läheskään kaikilla esiintymispaikoilla ei ole vaivais- pajulumenviipymiä. Vaivaispajulumenviipymistä ei esi- tetä erillistä karttaa, sillä sen esiintymisruudut sisältyvät Paistunturin erämaa-alue, Utsjoki. Kuva: Arto Saikkonen 836 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 lumenviipymien ryhmätason karttaan. Levinneisyysalue vastaa ryhmätason levinneisyysaluetta, mutta esiinty- misruutuja on todennäköisesti jonkin verran vähemmän. Uhanalaistumisen syyt: Ilmastonmuutos (Im 3). Uhkatekijät: Ilmastonmuutos (Im 3). Romahtamisen kuvaus: Luontotyyppi katsotaan ro- mahtaneeksi, kun lumenviipymälajisto on menettänyt vallitsevan asemansa. Lumenviipymäkasvillisuuden tila heikentyy kuivuuden lisääntyessä, jolloin paikalle levittäytyy lumenviipymille epätyypillistä lajistoa. Lai- dunnus hidastaa muutosta, mutta ei estä sitä. Arvioinnin perusteet: Vaivaispajulumenviipymät ar- vioitiin äärimmäisen uhanalaiseksi (CR) luontotyypiksi tulevan 50 vuoden aikana ennustetun määrän vähene- misen perusteella (A2a). Luontotyypin määrän muutosta tarkasteltiin tuntu- rialueen kesäisen lumipeitteen kehitystä kuvaavien ai- neistojen ja mallinnusten perusteella. Heinä–elokuisessa lumipeitteessä on jo tapahtunut vähenemistä, joka tulee jatkumaan myös tulevaisuudessa. Arvio perustuu Niit- tysen (2017) tekemään Landsat-satelliittikuvatulkintaan vuosilta 1984–2016, joka osoittaa heinäkuisen lumipeit- teen pienentyneen 40 % ja elokuisen vastaavasti 60 %. Vaivaispajulumenviipymien määrän väheneminen ei ole kuitenkaan suoraan verrattavissa kesäisen lumipeitteen vähenemiseen, joka vaikuttaa luontotyypin pinta-alaan vasta pidemmällä aikavälillä. Aika ajoin pitkälle kesään säilyvä lumipeite voi riittää ylläpitämään lumenviipy- mäkasvillisuutta vielä pitkään. Kuvatun viiveen vuoksi luontotyypin arvioitiin vähentyneen 20–30 % menneen 50 vuoden aikana, joten luontotyyppi on A1-kriteerin perusteella silmälläpidettävä (A1: NT). Vaivaispajulumenviipymien määrän tulevaa kehi- tystä tarkasteltiin mallintamalla luontotyypin levinnei- syysalueessa tapahtuvia muutoksia ilmastonmuutos- skenaarion RCP4.5 toteutuessa (ks. osa 1, tietolaatikko 5.11). Mallin avulla kuvattiin karuille lumenviipymille luonteenomaisen vaivaispajun, esiintymistä 1 km x 1 km -ruuduilla RCP4.5-skenaarion mukaisessa tilantees- sa vuonna 2069 (Niskanen 2018). Ruutujen katsottiin säilyvän lumenviipyminä myös tulevan 50 vuoden ai- kana, jos niillä esiintyy mallinnuksen perusteella vai- vaispajua vuonna 2069 ja ne ovat nykyisten lumenvii- pyminen kuvioilla (SAKTI 2017). Luontotyypin tuleva levinneisyysalue muodostettiin näiden toisiaan leik- kaavien vaivaispajuruutujen ja lumenviipymäkuvioi- den ympärille. Mallinnuksen perusteella luontotyypin levinneisyysalueen ennustetaan pienenevän 84–95 %. Suurempi muutosarvio saadaan yhdistämällä kaikki esiintymät yhdeksi yhtenäiseksi levinneisyysalueeksi, pienempi taas muodostamalla yli 50 km:n etäisyydel- lä olevista esiintymistä erillisiä levinneisyysalueita. Muutoksen suuruus tulevan 50 vuoden aikana vastaa luokkaa äärimmäisen uhanalainen, ja vaihteluväli ku- vastaa arvioinnin epävarmuutta (A2a: CR, vaihteluväli EN–CR). Levinneisyysalueen koon suuri muutos johtuu vaivaispajun ennustetusta häviämisestä etenkin eteläi- simmiltä esiintymispaikoiltaan Pallas-Yllästunturin ja Urho Kekkosen kansallispuistoissa sekä koko Inarin Lapista. Vuoden 2069 ennusteen toteutuessa lumenvii- pymien levinneisyysalue kutistuu todennäköisesti vie- lä mallinnettuakin suppeammaksi, sillä luontotyyppi tulee häviämään esiintymispaikoiltaan nopeammin kuin sen yksittäinen indikaattorilaji. Vaivaispajulumen- viipymien määrä lienee supistunut myös pidemmällä aikavälillä vuoden 1750 jälkeen, jolloin vuotuinen keski- lämpötila oli pikkujääkauden vuoksi nykyistä noin 2–3 °C alhaisempi (Mann 2002; Aalto ym. 2017). Muutoksen suuruutta ei kuitenkaan pystytty arvioimaan (A3: DD). Vaivaispajulumenviipymien levinneisyysalue (noin 56 000 km²) ja esiintymisalue (yli 55 ruutua, ks. Esiintymi- nen) ovat niin suuret, että luontotyyppi on niiden perus- teella säilyvä (B1–B2: LC). Kriteeriä B3 ei käytetty (NE). Vaivaispajulumenviipymien abioottisen laadun kehi- tys (kriteeri C) vastaa lumenviipymien ryhmätason (ks. T07.01) laadun kehitystä (C1: VU (vaihteluväli VU–EN), C2b: EN, C3: DD). Luokkamuutoksen syyt: Tiedon kasvu, menetelmän muutos, aito muutos. Kehityssuunta: Heikkenevä. Ilmaston lämpenemisen vaikutuksesta heinä–elokuulle viipyvä lumipeite tulee vähenemään voimakkaasti. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Ei ole. T07.01.01.02 Matalasaraiset ja -heinäiset lumenviipymät Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa CR (EN–CR) A2a – Etelä-Suomi Pohjois-Suomi CR (EN–CR) A2a – Paistunturin erämaa-alue, Utsjoki. Kuva: Arto Saikkonen Luonnehdinta: Matalasaraiset ja -heinäiset lumenvii- pymät keskittyvät ala- ja keskipaljakalle. Niitä luon- nehtivat tunturisara (Carex bigelowii), sammalvarpio (Harrimanella hypnoides), tunturivihvilä (Juncus trifidus), lumijäkkärä (Omalotheca supina) ja nurmikonnantatar (Bistorta vivipara). Vaivaispajua (Salix herbacea) esiintyy vähän heiniin ja saroihin verrattuna. Luontotyypin esiintymät keskittyvät sulamis- tai purovesien kostut- tamille paikoille tunturien paksulumisiin painantei- siin. Esiintymät voivat olla myös laikkuina sulavien 837Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit lumikenttien lähistöllä, tunturipurojen varsilla tai korkeilla tuntureilla myös rakkakivikoiden väliköissä. Matalasaraiset ja -heinäiset lumenviipymät vapautuvat lumipeitteestä kesäkuun lopulla tai heinäkuun alussa, ja ne ovat kosteita koko kasvukauden. Maaperän hu- muskerros on ohut ja hapan, ja joskus voi olla havait- tavissa soistumisen merkkejä. Alapaljakalla tavallisia putkilokasvilajeja ovat pohjanrölli (Agrostis mertensii), pohjantuoksusimake (Anthoxanthum alpinum), riekon- sara (Carex lachenalii), pohjantähkiö (Phleum alpinum), pohjannurmikka (Poa alpigena), tähkäkaurake (Trisetum spicatum) ja lapinlauha (Vahlodea atropurpurea). Myös metsälauha (Avenella flexuosa) ja lampaannata (Festuca ovina) voivat olla yleisiä. Sammalkerros on usein auk- koinen ja siinä esiintyy lumenviipymälajeja, kuten paljakkakuurasammalta (Anthelia juratzkana), ahman- sammalia (Kiaeria spp.), lovisammalia (Lophozia spp.) ja vuorikarhunsammalta (Polytrichastrum alpinum). Jäkäliä on vähän, lähinnä isohirvenjäkälää (Cetraria islandica subsp. islandica). (Eurola ja Virtanen 1991; No- rokorpi ym. 2008) Porolaidunnus muovaa luontotyypin lajiston run- saussuhteita. Laidunnuksen puute voi yksipuolistaa lajistoa, mutta toisaalta liian voimakas laidunnus voi haitata tallaukselle herkkiä lajeja. Luontotyyppi onkin osin laidunnuksen ylläpitämä ja yleistynee voimakkaas- sa laidunnuspaineessa. Maantieteellinen vaihtelu: Matalasaraisten ja -hei- näisten lumenviipymien esiintymät ovat lajistollisesti monimuotoisimpia Käsivarren suurtunturien alueella. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Matalasaraiset ja -heinäiset lumenviipymät vaihettuvat niukkalumi- semmilla paikoilla mustikkakankaisiin, kosteammilla paikoilla niittyihin ja pitkälle kesään viipyvien lumi- laikkujen äärellä sammallumenviipymiin. Esiintyminen: Matalasaraiset ja -heinäiset lumenvii- pymät ovat pinta-alaltaan suurimpia Käsivarren suur- tuntureilla. Muualla Tunturi-Lapissa luontotyyppiä on Utsjoella ja Inarin pohjoisosassa sekä Metsä-Lapissa Pallas-Yllästunturin, Lemmenjoen ja Urho Kekkosen kansallispuistoissa. Asiantuntija-arvion mukaan ma- talasaraisten ja -heinäisten lumenviipymien kokonais- pinta-ala on noin 500 ha, mikä on vajaa neljännes lu- menviipymien kokonaispinta-alasta. Luontotyypistä ei esitetä erillistä karttaa, sillä sen esiintymisruudut sisältyvät lumenviipymien ryhmätason karttaan. Le- vinneisyysalue vastaa ryhmätason levinneisyysaluet- ta, mutta esiintymisruutuja on todennäköisesti jonkin verran vähemmän. Uhanalaistumisen syyt: Ilmastonmuutos (Im 3). Uhkatekijät: Ilmastonmuutos (Im 3). Romahtamisen kuvaus: Luontotyyppi katsotaan ro- mahtaneeksi, kun lumenviipymälajisto on menettänyt vallitsevan asemansa. Lumenviipymäkasvillisuuden tila heikentyy kuivuuden lisääntyessä, jolloin paikalle levittäytyy lumenviipymille epätyypillistä lajistoa. Lai- dunnus hidastaa muutosta, mutta ei estä sitä. Arvioinnin perusteet: Matalasaraiset ja -heinäiset lumenviipymät arvioitiin äärimmäisen uhanalaiseksi (CR) luontotyypiksi tulevan 50 vuoden aikana ennus- tetun määrän vähenemisen perusteella (A2a). Matalasaraisten ja -heinäisten lumenviipymien mää- rän kehitys (kriteeri A) vastaa vaivaispajulumenviipy- mien (ks. T07.01.01.01) määrän kehitystä (A1: NT, A2a: CR (vaihteluväli EN–CR), A3: DD). Matalasaraisten ja heinäisten lumenviipymien levin- neisyysalue (noin 56 000 km²) ja esiintymisalue (yli 55 ruutua, ks. Esiintyminen) ovat niin suuret, että luonto- tyyppi on niiden perusteella säilyvä (B1–B2: LC). Kritee- riä B3 ei käytetty (NE). Matalasaraisten ja -heinäisten lumenviipymien abioottisen laadun kehitys (kriteeri C) vastaa lumen- viipymien ryhmätason (ks. T07.01) laadun kehitystä (C1: VU (vaihteluväli VU–EN), C2b: EN, C3: DD). Luokkamuutoksen syyt: Tiedon kasvu, menetelmän muutos, aito muutos. Kehityssuunta: Heikkenevä. Ilmaston lämpenemisen vaikutuksesta heinä–elokuulle viipyvä lumipeite tulee vähenemään voimakkaasti. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- todirektiivin luontotyyppiin karut tunturiniityt (6150). T07.01.01.03 Karut pienruoholumenviipymät Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa CR (EN–CR) A2a – Etelä-Suomi Pohjois-Suomi CR (EN–CR) A2a – Toskaljärvi, Käsivarren erämaa-alue, Enontekiö. Kuva: Saara Tynys Luonnehdinta: Karut pienruoholumenviipymät ovat ala- ja keskipaljakalle keskittyvä luontotyyppi. Sitä luonnehtii tunturien pienruohot, kuten noroleinikki (Ranunculus subborealis) ja heinät, kuten pohjantuok- susimake (Anthoxanthum alpinum). Vaivaispajua (Salix herbacea) esiintyy, mutta vain vähän. Karut pienruo- holumenviipymät keskittyvät sulamis- tai purovesien kostuttamille paikoille tunturien paksulumisiin pai- nanteisiin. Ne vapautuvat lumipeitteestä heinäkuun lo- pulla tai elokuun alussa ja ovat kosteita koko kasvukau- den. Maaperän humuskerros on ohut ja lievästi hapan. 838 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Kenttäkerroksen tyyppilajeja ovat edellä mainittujen lisäksi keräpääpoimulehti (Alchemilla glomerulans), tunturisara (Carex bigelowii), riekonsara (C. lachenalii), tunturihorsma (Epilobium anagallidifolium), lumijäkkärä (Omalotheca supina), pikkuleinikki (Ranunculus pygmaeus), närvänä (Sibbaldia procumbens), sahramivoikukat (Tara- xacum sect. Crocea), lapinlauha (Vahlodea atropurpurea) ja tunturitädyke (Veronica alpina). Sammalkerros on mel- ko yhtenäinen, ja yleisiä lajeja ovat suikerosammalet (Brachythecium spp.), ahmansammalet (Kiaeria spp.), lovisammalet (Lophozia spp.) ja metsäkamppisammal (Sanionia uncinata). Jäkäliä on niukasti. (Eurola ja Vir- tanen 1991; Mäkinen ym. 1998; Norokorpi ym. 2008) Maantieteellinen vaihtelu: Karut pienruoholumenvii- pymät lienevät lajistollisesti monimuotoisimpia Käsi- varren pohjoisosassa. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Karut pien- ruoholumenviipymät vaihettuvat aikaisemmin sula- villa kosteammilla paikoilla niittyihin. Ne vaihettuvat myös vaivaispajulumenviipymiin sekä matalasaraisiin ja -heinäisiin lumenviipymiin. Esiintyminen: Runsaimmin ja laaja-alaisimmin karuja pieniruoholumenviipymiä on Käsivarren suurtuntu- reilla. Muualla Tunturi-Lapissa esiintymiä on Utsjoella ja Inarin pohjoisosassa. Metsä-Lapissa niitä esiintyy Pallas-Yllästunturin, Lemmenjoen ja Urho Kekkosen kansallispuistoissa. Asiantuntija-arvion mukaan luon- totyypin pinta-ala on noin 500 ha, mikä on vajaa nel- jännes lumenviipymien kokonaispinta-alasta. Karuista pienruoholumenviipymistä ei esitetä erillistä karttaa, sillä sen esiintymisruudut sisältyvät lumenviipymien ryhmätason karttaan. Levinneisyysalue vastaa ryhmä- tason levinneisyysaluetta, mutta esiintymisruutuja on todennäköisesti jonkin verran vähemmän. Uhanalaistumisen syyt: Ilmastonmuutos (Im 3). Uhkatekijät: Ilmastonmuutos (Im 3). Romahtamisen kuvaus: Luontotyyppi katsotaan ro- mahtaneeksi, kun lumenviipymälajisto on menettänyt vallitsevan asemansa. Lumenviipymäkasvillisuuden tila heikentyy kuivuuden lisääntyessä, jolloin paikalle levittäytyy lumenviipymille epätyypillistä lajistoa. Lai- dunnus hidastaa muutosta, mutta ei estä sitä. Arvioinnin perusteet: Karut pienruoholumenviipy- mät arvioitiin äärimmäisen uhanalaiseksi (CR) luonto- tyypiksi tulevan 50 vuoden aikana ennustetun määrän vähenemisen perusteella (A2a). Karujen pienruoholumenviipymien määrän kehi- tys (kriteeri A) vastaa vaivaispajulumenviipymien (ks. T07.01.01.01) määrän kehitystä (A1: NT, A2a: CR (vaih- teluväli EN–CR), A3: DD). Karujen pienruoholumenviipymien levinneisyys- alue (noin 56 000 km²) ja esiintymisalue (yli 55 ruutua, ks. Esiintyminen) ovat niin suuret, että luontotyyppi on niiden perusteella säilyvä (B1–B2: LC). Kriteeriä B3 ei käytetty (NE). Karujen pienruoholumenviipymien abioottisen laa- dun kehitys (kriteeri C) vastaa lumenviipymien ryhmä- tason (ks. T07.01) laadun kehitystä (C1: VU (vaihteluväli VU–EN), C2b: EN, C3: DD). Luokkamuutoksen syyt: Tiedon kasvu, menetelmän muutos, aito muutos. Kehityssuunta: Heikkenevä. Ilmaston lämpenemisen vaikutuksesta heinä–elokuulle viipyvä lumipeite tulee vähenemään voimakkaasti. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- todirektiivin luontotyyppiin karut tunturiniityt (6150). T07.01.01.04 Karut sammalvaltaiset lumenviipymät Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa CR (EN–CR) A2a – Etelä-Suomi Pohjois-Suomi CR (EN–CR) A2a – Mallan luonnonpuisto, Enontekiö. Kuva: Arto Saikkonen Luonnehdinta: Karut sammalvaltaiset lumenviipy- mät sisältävät sekä tähtirikko-hapro-sammallumen- viipymät että karut sammallumenviipymät. Tähtirik- ko-hapro-sammal-lumenviipymien esiintymiä on kai- kissa paljakan vyöhykkeissä, karuja sammallumenvii- pymiä vain keski- ja yläpaljakalla. Molempia luonnehtii pohjakerroksessa vallitseva sammalpeite. Putkilokasve- ja on vain harvakseltaan. Tähtirikko-hapro-sammal-lumenviipymät keskit- tyvät sulamis- tai purovesien kostuttamille paikoille tunturien myöhään lumesta sulaviin painanteisiin ja pahtojen alle. Tällä luontotyypillä on usein myös rakkakivikkoa. Nämä lumenviipymät vapautuvat lu- mipeitteestä heinäkuussa ja ovat kosteita koko kas- vukauden. Maaperän humuskerros on ohut. Tähti- rikko-hapro-sammal-lumenviipymillä on harvahko hapron (Oxyria digyna) ja tähtirikon (Micranthes stellaris) luonnehtima putkilokasvipeite. Putkilokasveista luon- teenomaisia ovat edellä mainittujen lisäksi tunturi- lauha (Deschampsia alpina), tunturihorsma (Epilobium anagallidifolium) ja vaivaispaju (Salix herbacea). Harvi- naisina voidaan tavata kurjentatarta (Koenigia islandica) ja tunturihilpiä (Phippsia algida). Karuilla sammallumenviipymillä putkilokasveja ei juuri tavata. Esiintymät keskittyvät tunturien miltei koko kesän viipyvien lumikenttien liepeille ja ne ovat 839Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit usein rakkakivikkoisia. Nämä lumenviipymät vapau- tuvat lumipeitteestä vasta elokuussa ja ovat kosteita koko kasvukauden. Maaperän humuskerros on ohut ja hapan. Sammalkerros on hyvin kehittynyt, mutta kivikkoisuuden, solifluktion ja kuviomaamuodostuk- sen vuoksi aukkoinen. Runsaimpia sammallajeja ovat monet pienet maksasammalet, kuten paljakkakuura- sammal (Anthelia juratzkana) ja lovisammalet (Lophozia spp.). Lehtisammalista luonteenomaisia ovat hetesirppi- sammal (Sarmentypnum exannulatum), ahmansammalet (Kiaeria spp.) ja tunturikarhunsammal (Polytrichastrum sexangulare). Jäkäliä on niukasti. (Eurola ja Virtanen 1991; Norokorpi ym. 2008) Maantieteellinen vaihtelu: Karut sammalvaltaiset lumenviipymät ovat lajistollisesti monimuotoisimpia Käsivarren suurtunturien alueella. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Karut sammal- valtaiset lumenviipymät vaihettuvat kuivilla paikoilla kangasmaisiin lumenviipymiin. Esiintyminen: Luontotyypin esiintymät sijaitsevat pää- osin Käsivarren suurtunturien alueella. Muilla tuntu- rialueilla esiintymiä on vähän. Asiantuntija-arvion mukaan karujen sammalvaltaisten lumenviipymien pinta-ala on noin 500 ha, mikä on vajaa neljännes lumen- viipymien kokonaispinta-alasta. Karuista sammalval- taisista lumenviipymistä ei esitetä erillistä karttaa, sillä niiden esiintymisruudut sisältyvät lumenviipymien ryh- mätason karttaan. Luontotyypin levinneisyysalue vastaa ryhmätason levinneisyysaluetta, mutta esiintymisruutu- ja on todennäköisesti jonkin verran vähemmän. Uhanalaistumisen syyt: Ilmastonmuutos (Im 3). Uhkatekijät: Ilmastonmuutos (Im 3). Romahtamisen kuvaus: Luontotyyppi katsotaan ro- mahtaneeksi, kun lumenviipymälajisto on menettänyt vallitsevan asemansa. Lumenviipymäkasvillisuuden tila heikentyy kuivuuden lisääntyessä, jolloin paikalle levittäytyy lumenviipymille epätyypillistä lajistoa. Lai- dunnus hidastaa muutosta, mutta ei estä sitä. Arvioinnin perusteet: Karut sammalvaltaiset lumen- viipymät arvioitiin äärimmäisen uhanalaiseksi (CR) luontotyypiksi tulevan 50 vuoden aikana ennustetun määrän vähenemisen perusteella (A2a). Karujen sammalvaltaisten lumenviipymien määrän kehitys (kriteeri A) vastaa vaivaispajulumenviipymien (ks. T07.01.01.01) määrän kehitystä (A1: NT, A2a: CR (vaihteluväli EN–CR), A3: DD). Karujen sammallumenviipymien levinneisyysalue (noin 56 000 km²) ja esiintymisalue (yli 55 ruutua, ks. Esiintyminen) ovat niin suuret, että luontotyyppi on niiden perusteella säilyvä (B1–B2: LC). Kriteeriä B3 ei käytetty (NE). Karujen sammalvaltaisten lumenviipymien abiootti- sen laadun kehitys (kriteeri C) vastaa lumenviipymien ryhmätason (ks. T07.01) laadun kehitystä (C1: VU (vaih- teluväli VU–EN), C2b: EN, C3: DD). Luokkamuutoksen syyt: Tiedon kasvu, menetelmän muutos, aito muutos. Kehityssuunta: Heikkenevä. Ilmaston lämpenemisen vaikutuksesta heinä-elokuulle viipyvä lumipeite tulee vähenemään voimakkaasti. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Ei ole. T07.01.01.05 Jääleinikkilumenviipymät Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa EN B1,2a(i,ii,iii)b, C2b – Etelä-Suomi Pohjois-Suomi EN B1,2a(i,ii,iii)b, C2b – Mallan luonnonpuisto, Enontekiö. Kuva: Risto Virtanen Luonnehdinta: Jääleinikkilumenviipymät on keski- ja yläpaljakalle keskittyvä luontotyyppi, jota jääleinikki (Ranunculus glacialis) luonnehtii. Kasvipeite on varsin aukkoista kivikkoisuuden, solifluktion ja kuviomaa- muodostuksen vuoksi. Yläpaljakalla jääleinikkilumen- viipymät ovat laaja-alaisimpia ja esiintyvät usein laik- kuina rakkakivikoiden väliköissä. Ne vapautuvat lumi- peitteestä heinäkuussa. Maaperä on huuhtoutumatonta mineraalimaata, humuskerrosta ei ole. Kenttäkerros on hyvin aukkoinen ja rakkakivikko voi olla vallitsevana. Jääleinikin ohella esiintyy niukasti muita putkilokas- vilajeja, kuten tunturilitukkaa (Cardamine bellidifolia), sammalvarpiota (Harrimanella hypnoides) ja lumirik- koa (Micranthes tenuis). Sammalkerros on vaihteleva ja usein maksasammalvaltainen. Paljakkakuurasammal (Anthelia juratzkana), ahmansammalet (Kiaeria spp.), lovisammalet (Lophozia spp.) ja tunturikarhunsammal (Polytrichastrum sexangulare) ovat tyypillisiä sammallaje- ja. Suhteellisen niukkalumisilla paikoilla rakkakivikko on karttajäkälien (Rhizocarpon spp.) sekä muiden rupijä- kälien kirjomaa. (Eurola ja Virtanen 1991; Järvinen 1984; Norokorpi ym. 2008) Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Jääleinikkilu- menviipymät vaihettuvat lumenpysymiin ja sammallu- menviipymiin pitkälle kesään viipyvien lumilaikkujen äärellä. Esiintyminen: Jääleinikkilumenviipymiä esiintyy vain Käsivarren suurtuntureilla. Suomen putkilokasvien le- vinneisyyskartaston mukaan jääleinikin 10 km x 10 km -esiintymisruutuja on 15 kpl (Lampinen ja Lahti 2017), joista 14:llä voidaan katsoa esiintyvän jääleinikkilu- menviipymiä (SAKTI 2017). Neliökilometritason tietoja 840 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 jääleinikin esiintymisestä on noin 200 ruudulta (Lam- pinen ja Lahti 2017). Luontotyyppi on pienialainen ja sen kokonaispinta-ala on karkean asiantuntija-arvion mukaan noin 300–400 ha. Laajimmat esiintymät ovat keskipaljakalla eli yli 880 m mpy. (Väre ja Partanen 2009) Jääleinikkilumenviipymät Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Asiantuntijatieto Uhanalaistumisen syyt: Ilmastonmuutos (Im 3), voi- makas laidunnuspaine (Lp 2). Uhkatekijät: Ilmastonmuutos (Im 3), voimakas laidun- nuspaine (Lp 2). Romahtamisen kuvaus: Luontotyyppi katsotaan ro- mahtaneeksi, kun jääleinikki ja muu lumenviipymä- lajisto on menettänyt vallitsevan asemansa. Lumenvii- pymäkasvillisuuden tila heikentyy kuivuuden lisään- tyessä, jolloin paikalle levittäytyy lumenviipymille epätyypillistä lajistoa. Liian voimakkaan kesäaikaisen laidunnuksen seurauksena jääleinikkilumenviipymä muuttuu lähes kasvittomaksi rakkakivikoksi. Arvioinnin perusteet: Jääleinikkilumenviipymät arvi- oitiin erittäin uhanalaiseksi (EN) luontotyypiksi sup- pean levinneisyys- ja esiintymisalueen ja luontotyyp- piin kohdistuvan taantumisen ja uhkien (B1 & B2) sekä abioottisen laadun heikkenemisen vuoksi (C2b). Mallan luonnonpuistosta 1990-luvulta alkaen ke- rätty seuranta-aineisto osoittaa Iso-Mallan jääleinik- kipopulaatioiden pienentyneen porolaidunnuksen vuoksi (Järvinen ja Järvinen 2014). Muualta jääleinik- kilumenviipymien esiintymisalueelta ei ole seuran- tatietoja. Oletettavasti porolaidunnus on vaikuttanut jonkin verran jääleinikkipopulaatioiden tilaan myös muilla Käsivarren suurtuntureilla, joskin niillä lai- dunnuspaine jakautuu selvästi suuremmalle alueelle. Luontotyypin määrän muutosta tarkasteltiin tuntu- rialueen kesäisen lumipeitteen kehitystä kuvaavien aineistojen ja mallinnusten perusteella. Heinä–elo- kuisessa lumipeitteessä on jo tapahtunut vähenemis- tä, joka tulee jatkumaan myös tulevaisuudessa. Arvio perustuu Niittysen (2017) vuosilta 1984–2016 tekemään Landsat-satelliittikuvatulkintaan, joka osoittaa heinä- kuisen lumipeitteen pienentyneen 40 % ja elokuisen vastaavasti 60 %. Jääleinikkilumenviipymien määrän väheneminen ei ole kuitenkaan suoraan verrattavissa kesäisen lumipeitteen vähenemiseen, joka vaikuttaa luontotyypin pinta-alaan vasta pidemmällä aikavä- lillä. Aika ajoin pitkälle kesään säilyvä lumipeite voi riittää ylläpitämään lumenviipymäkasvillisuutta vielä pitkään. Porolaidunnuksen ja kesäisen lumipeitteen vähenemisen vuoksi jääleinikkilumenviipymien ar- vioitiin vähentyneen 20–30 % viimeisen 50 vuoden aikana, joten luontotyyppi on A1-kriteerin perusteella silmälläpidettävä (A1: NT). Jääleinikkilumenviipymien määrän tulevaa kehi- tystä tarkasteltiin mallintamalla luontotyypin levin- neisyysalueessa tapahtuvia muutoksia ilmastonmuu- tosskenaarion RCP4.5 toteutuessa. Mallin avulla ku- vattiin jääleinikin esiintymistä 1 km x 1 km -ruuduilla RCP4.5-skenaarion mukaisessa tilanteessa vuonna 2069 (Niskanen 2018). Niillä 10 km x 10 km -ruuduilla, joissa mallinnuksen perusteella jääleinikkiä esiintyy edelleen vuonna 2069, katsottiin olevan jääleinikkilu- menviipymiä myös tulevan 50 vuoden aikana. Mallin- nuksen mukaan jääleinikin levinneisyysalueen ennus- tetaan pienenevän vuoteen 2069 mennessä nykyisestä noin 2 200 km²:stä noin 1 200 km²:iin eli yli 40 %, mikä vastaa luokkaa vaarantunut (A2a: VU). Väheneminen voi olla tätäkin suurempaa, mikäli laidunnus jatkuu voimakkaana jääleinikin esiintymisalueella. Lumen- viipymien määrä lienee supistunut myös pidemmällä aikavälillä vuoden 1750 jälkeen, jolloin vuotuinen kes- kilämpötila oli pikkujääkauden vuoksi nykyistä noin 2–3 °C alhaisempi (Mann 2002; Aalto ym. 2017). Muu- toksen suuruutta ei kuitenkaan pystytty arvioimaan (A3: DD). Jääleinikkilumenviipymät on harvinainen ja pienia- lainen luontotyyppi, ja sen levinneisyysalue (2 200 km²) ja esiintymisalue (14 ruutua) ovat suppeat. Lisäksi luontotyyppiin kohdistuu merkittäviä ilmaston läm- penemiseen ja voimakkaaseen laidunnuspaineeseen liittyviä uhkia. Jääleinikki on kylmyyttä vaativa laji: se on maailmassa pohjoisimpana (Grönlanti) ja korkeim- malla (Alpit) kasvava putkilokasvi. Jääleinikkilumen- viipymien painopiste on korkeimmilla suurtuntureil- lamme, ja niiden alpiinis-arktinen lajisto on kaikkein herkintä ilmaston lämpenemiselle. Ilmastonmuutos- skenaarion RCP4.5, satelliittikuvien ja routamittausten perusteella on arvioitavissa, että tulevan 50 vuoden kuluessa ilmaston lämmetessä tunturien lumeton ai- ka pitenee (Aalto ym. 2017; Niittynen 2017; Niskanen ym. 2017a; 2017b; 2017c). Lumettomalla maalla routa sulaa nopeammin ja roudattoman kerroksen paksuus kasvaa (Vanhala ja Lintinen 2009). Tämän seuraukse- na luontotyypille luontainen kasvukauden aikainen kosteus vähenee ja maa kuivuu nopeammin, jolloin jääleinikkilumenviipymien pinta-ala pienenee, niiden laatu heikkenee ja osa esiintymistä katoaa todennä- köisesti kokonaan. Jääleinikin möyheät lehdet sopi- vat hyvin poron ravinnoksi, mutta laji kestää heikosti kesäajan laidunnusta, koska sen juuristo on suppea. Lisäksi ennenaikainen kukkavarren katkominen es- tää siementuotannon, joka on edellytys monivuoti- sen, mutta lyhytikäisen kasvin kannan jatkuvuudelle. Luontotyypin muu lajisto, etenkään maksasammalet, ei ole yhtä herkkää laidunnuksen vaikutuksille. Jäälei- nikkilumenviipymät arvioitiin erittäin uhanalaiseksi 841Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit (EN) luontotyypiksi suppean levinneisyys- ja esiinty- misalueen sekä luontotyyppiin kohdistuvan jatkuvan taantumisen ja uhkien vuoksi (B1,2a(i,ii,iii)b). Kriteeriä B3 ei käytetty (NE). Jääleinikkilumenviipymien abioottisen laadun kehi- tys (kriteeri C) vastaa lumenviipymien ryhmätason (ks. T07.01) laadun kehitystä (C1: VU (vaihteluväli VU–EN), C2b: EN, C3: DD). Luokkamuutoksen syyt: Tiedon kasvu, menetelmän muutos, aito muutos. Kehityssuunta: Heikkenevä. Ilmaston lämpenemisen vaikutuksesta heinä–elokuulle viipyvä lumipeite tulee vähenemään merkittävästi, ja voimakkaana jatkuva kesäaikainen laidunnuspaine pienentää jääleinikkipo- pulaatioita. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Ei ole. T07.01.02 Ravinteiset lumenviipymät Ravinteiset lumenviipymät voidaan jakaa kangasmai- siin lumenviipymiin, pienruoholumenviipymiin ja sammalvaltaisiin lumenviipymiin. Ne esiintyvät kalk- kipitoisen kallioperän alueella ja lajistossa tavataan kal- kinsuosija- ja kalkinvaatijalajeja. T07.01.02.01 Ravinteiset kangasmaiset lumenviipymät Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa EN B1,2a(i,ii,iii)b, C2b – Etelä-Suomi Pohjois-Suomi EN B1,2a(i,ii,iii)b, C2b – Luontotyyppiä luonnehtii maanmyötäinen napapaju (Salix polaris) ja monet kasvillisuuden kalkinsuosija- lajit, kuten tunturikohokki (Silene acaulis). Ravintei- set kangasmaiset lumenviipymät keskittyvät talvisin paksulumisiin painanteisiin. Keskipaljakalla ne voivat olla laaja-alaisempia tai esiintyä usein laikkuina rak- kakivikoiden väliköissä. Ne vapautuvat lumipeitteestä kesäkuun lopulla tai heinäkuun alussa ja kuivuvat kas- vukauden kuluessa. Maaperän humuskerros on ohut. Putkilokasvilajisto voi vaihdella ja verkkolehtipaju (Salix reticulata) voi paikoin olla vallitseva. Ruohoisemmil- la paikoilla esiintyy muun muassa tunturikallioinen (Erigeron uniflorus), hapro (Oxyria digyna), pikkuleinikki (Ranunculus pygmaeus), nuokkurikko (Saxifraga cernua) ja heinistä muun muassa tunturinurmikka (Poa alpina) ja lampaannata (Festuca ovina). Sammalpeite on melko vaihteleva ja lumenviipymien lajistoa ovat esimerkiksi paljakkakuurasammal (Anthelia juratzkana) ja vuorikar- hunsammal (Polytrichastrum alpinum) sekä myös kalk- kivaikutteiset sammalet kuten kalkkikahtaissammal (Distichium capillaceum). Tyypillisiä jäkäliä ovat esimer- kiksi suohirvenjäkälä (Cetraria delisei), punatorvijäkälä (Cladonia coccifera) ja monet kalkinsuosijajäkälät kuten punapaanujäkälä (Psora decipiens). (Eurola ja Virtanen 1991; Norokorpi ym. 2008) Maantieteellinen vaihtelu: Esiintymät ovat edustavim- pia ja runsaimpia Käsivarren suurtunturien alueella. Muualla ravinteiset lumenviipymät ovat lajistoltaan köyhempiä ja pienialaisempia. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Ravinteiset kangasmaiset lumenviipymät vaihettuvat lapinvuok- kokankaisiin, ravinteisiin pienruoholumenviipymiin ja ravinteisiin sammalvaltaisiin lumenviipymiin. Ravinteiset kangasmaiset lumenviipymät Asiantuntijatieto © SYKE, Metsähallitus Esiintyminen: Ravinteisia kangasmaisia lumenvii- pymiä esiintyy lähinnä Käsivarren suurtuntureilla, laajimmin Guonjarvárrin ja Duolljehuhputin välisellä tunturiylängöllä, kaledonisten ylityöntölaattojen kalk- kivaikutteisilla reuna-alueilla. Muilta tunturialueilta luontotyypin esiintymiä tunnetaan vain Ounastuntu- rin Rautuvaaralta. Esiintymien lukumäärä on mahdol- lisesti joitakin kymmeniä, joista useimmat ovat hyvin pienialaisia. Luontotyypin kokonaispinta-alan arvioi- Saana, Enontekiö. Kuva: Seppo Eurola Luonnehdinta: Ravinteiset kangasmaiset lumenvii- pymät (napapaju-tunturikohokki-lumenviipymät) on kalkkipitoisen kallioperän alueilla, ala-, keski- ja ylä- paljakalla esiintyvä luontotyyppi. Siihen sisältyy myös verkkolehtipaju-tunturinurmikka-lumenviipymät. 842 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 daan olevan 100–200 ha. Suomen putkilokasvien levin- neisyyskartastossa napapajua esiintyy 28:lla 10 km x 10 km -ruudulla (Lampinen ja Lahti 2017), mutta näillä kaikilla ei ole ravinteisia kangasmaisia lumenviipymiä. Napapajuhavaintoja on muun muassa Urho Kekkosen kansallispuistosta, mutta esiintymäpaikat eivät edusta- ne lumenviipymiä. Uhanalaistumisen syyt: Ilmastonmuutos (Im 3). Uhkatekijät: Ilmastonmuutos (Im 3). Romahtamisen kuvaus: Luontotyyppi katsotaan ro- mahtaneeksi, kun lumenviipymälajisto on menettänyt vallitsevan asemansa. Lumenviipymäkasvillisuuden tila heikentyy kuivuuden lisääntyessä, jolloin paikalle levittäytyy lumenviipymille epätyypillistä lajistoa. Lai- dunnus hidastaa muutosta, mutta ei estä sitä. Arvioinnin perusteet: Ravinteiset kangasmaiset lu- menviipymät arvioitiin erittäin uhanalaiseksi (EN) luontotyypiksi suppean levinneisyys- ja esiintymisalu- een, luontotyyppiin kohdistuvan taantumisen ja uhkien (B1 & B2) sekä tulevan 50 vuoden aikana ennustetun abioottisen laadun heikkenemisen perusteella (C2b). Luontotyypin määrän muutosta tarkasteltiin tun- turialueen kesäisen lumipeitteen kehitystä kuvaavien aineistojen ja mallinnusten perusteella. Heinä–elokui- sessa lumipeitteessä on jo tapahtunut vähenemistä, joka tulee jatkumaan myös tulevaisuudessa. Arvio perustuu Niittysen (2017) vuosilta 1984–2016 tekemään Land- sat-satelliittikuvatulkintaan, joka osoittaa heinäkuisen lumipeitteen pienentyneen 40 % ja elokuisen vastaa- vasti 60 %. Luontotyypin määrän väheneminen ei ole kuitenkaan suoraan verrattavissa kesäisen lumipeitteen vähenemiseen, joka vaikuttaa luontotyypin määrään vasta pidemmällä aikavälillä. Aika ajoin pitkälle ke- sään säilyvä lumipeite voi riittää ylläpitämään lumen- viipymäkasvillisuutta vielä pitkään. Kuvatun viiveen vuoksi luontotyypin vähenemisen arvioitiin viimeisen 50 vuoden aikana olleen 20–30 %, joten luontotyyppi on A1-kriteerin perusteella silmälläpidettävä (A1: NT). Kesäisen lumipeitteen laajuutta tarkasteltiin Niit- tysen aineistoon perustuen myös ajanjaksolla 1990– 2040, mikä vastaa kriteerin A2b tarkastelujaksoa. Mallinnuksen perusteella heinäkuuhun viipyvän lu- mipeitteen laajuuden ennustetaan pienenevän Enon- tekiöllä ravinteisten kangasmaisten lumenviipymien ydinalueella yli 50 % ja elokuuhun viipyvän lumipeit- teen laajuuden samalla ajanjaksolla yli 70 %. Kuten edellä on todettu, lumipeitteen väheneminen ei suo- raan vastaa tietyn lumenviipymätyypin vähenemis- tä ja lumenviipymäkasvillisuus reagoi muutokseen lumipeitteessä viiveellä. Lumipeitteen vähenemisen ennustetaan kuitenkin olevan niin voimakasta, että varovaisestikin arvioiden ravinteisten kangasmaisten lumenviipymien pinta-ala tulee vähenemään 30–50 % vuoteen 2040 mennessä, mikä vastaa luokkaa vaaran- tunut (A2b: VU, vaihteluväli VU–EN). Osa ravinteisista kangasmaisista lumenviipymistä voi siirtyä tulevai- suudessa alueille, joilla esiintyy nykytilanteessa muita ravinteisia lumenviipymiä, kuten sammalvaltaisia lu- menviipymiä. Sopivia ravinteisen alustan lumimaita on kuitenkin vain vähän kalkkialueiden pienen pin- ta-alan takia. Luontotyypille ominaisen napapajun levinneisyyttä vuonna 2069 kuvaava malli ennustaa lajin voimakasta taantumista (Niskanen 2018), mikä myös tukee arviota luontotyypin vähenemisestä. Tar- kempi ravinteisten lumenviipymien mallinnus ei ollut mahdollinen, sillä luontotyypin nykyesiintymistä ei ole tarkkoja sijaintitietoja, joiden avulla myös muil- la kasvupaikoilla esiintyvän napapajun ennustettua esiintymistä olisi voitu kohdentaa ravinteisille lumen- viipymille. Lumenviipymien määrä lienee supistunut myös pidemmällä aikavälillä vuoden 1750 jälkeen, jolloin vuotuinen keskilämpötila oli pikkujääkauden vuoksi nykyistä noin 2–3 °C alhaisempi (Mann 2002; Aalto ym. 2017). Muutoksen suuruutta ei kuitenkaan pystytty arvioimaan (A3: DD). Ravinteisten kangasmaisten lumenviipymien levin- neisyysalue on suppea (5 700 km²) ja luontotyypillä on vain 10 esiintymisruutua. Ilmaston lämpenemisen ai- heuttama jatkuva taantuminen luonototyypin määrässä ja laadussa on merkittävä, joten B-kriteerin lisäehtojen katsottiin täyttyvän. Näin ollen luontotyyppi luokittuu erittäin uhanalaiseksi (EN) B1- ja B2-kriteerien perus- teella (B1,2a(i,ii,iii)b). Ilmaston lämmetessä lumenvii- pymiä ylläpitävät ilmasto-olot katoavat jo lievimmän- kin ilmastonmuutosskenaarion (RCP2.6) perusteella Fennoskandian pohjoisosista lähes kokonaan vuoteen 2050 mennessä (Aalto ym. 2017). Sama suuntaus on to- dettu mallintamalla lumenviipymille luonteenomaisen putkilokasvilajiston (27 lajia) muutoksia lämpenevässä ilmastossa: ilmastomalli RCP4.5 yhdistettynä laajoihin tietoaineistoihin maaperän kosteudesta, ravinnepitoi- suudesta ja lajien nykylevinneisyydestä ennustaa lu- menviipymälajiston romahdusta seuraavan 50 vuoden aikana (Niskanen 2018). Lumenviipymälajien, mukaan lukien ravinteisille lumenviipymille luonteenomaisten napa- ja verkkolehtipajun, esiintymisalueiden ennus- tetaan supistuvan keskimäärin 90 %. Näiden lajien esiintymistä vain osa on lumenviipymiä, mutta tulos on myös lumenviipymien osalta suuntaa-antava. Kun lajien esiintymistä mallinnetaan seuraavan sadan vuo- den päähän, selviytyy Skandien paljakkalajisto ainoas- taan Etelä-Norjan suurtuntureilla (Niskanen ym. 2017a; 2017b; 2017c; 2018). Suomen suurtuntureilla Skandien korkeus ei ole riittävä ja kalkinsuosijalajistolle välttä- mättömät kalkkipitoiset alueet sijaitsevat niin matalal- la (700–900 m mpy.), että ravinteisten lumenviipymien lajistolle ei ilmaston lämmetessä löydy enää sopivia uusia esiintymisalueita. Ennustettu muutos ilmastos- sa on myös huomattavasti nopeampi kuin luontaiset muutokset jääkauden jälkeisissä vuotuisissa keskiläm- pötiloissa (Aalto ym. 2017; Mann 2002). Kriteeriä B3 ei käytetty (NE). Ravinteisten kangasmaisten lumenviipymien abioot- tisen laadun kehitys (kriteeri C) vastaa lumenviipymien ryhmätason (ks. T07.01) laadun kehitystä (C1: VU (vaih- teluväli VU–EN), C2b: EN, C3: DD). Luokkamuutoksen syyt: Tiedon kasvu, menetelmän muutos, aito muutos. Kehityssuunta: Heikkenevä. Ilmaston lämpenemisen vaikutuksesta heinä–elokuulle viipyvä lumipeite tulee vähenemään voimakkaasti. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Ei ole. 843Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit T07.01.02.02 Ravinteiset pienruoholumenviipymät Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa EN B1,2a(i,ii,iii)b, C2b – Etelä-Suomi Pohjois-Suomi EN B1,2a(i,ii,iii)b, C2b – kujen äärellä ravinteisiin sammallumenviipymiin (eri- tyisesti sinirikkolumenviipymiin). Esiintyminen: Ravinteisia pienruoholumenviipymiä esiintyy lähinnä Käsivarren suurtuntureilla, laajim- min Guonjarvárrin ja Duolljehuhputin välisellä tun- turiylängöllä, kaledonisten ylityöntölaattojen kalk- kivaikutteisilla reuna-alueilla. Muilla tunturialueilla luontotyypin esiintymiä on vain Inarin Lapin Tsuo- masvaaralla. Esiintymiä on mahdollisesti joitakin kymmeniä. Useimmat esiintymät ovat hyvin pienia- laisia ja luontotyypin kokonaispinta-alaksi arvioidaan parikymmentä hehtaaria. Ravinteiset pienruoholumenviipymät Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Asiantuntijatieto Uhanalaistumisen syyt: Ilmastonmuutos (Im 3). Uhkatekijät: Ilmastonmuutos (Im 3). Romahtamisen kuvaus: Luontotyyppi katsotaan ro- mahtaneeksi, kun lumenviipymälajisto on menettänyt vallitsevan asemansa. Lumenviipymäkasvillisuuden tila heikentyy kuivuuden lisääntyessä, jolloin paikalle levittäytyy lumenviipymille epätyypillistä lajistoa. Lai- dunnus hidastaa muutosta, mutta ei estä sitä. Arvioinnin perusteet: Ravinteiset pienruoholumenvii- pymät arvioitiin erittäin uhanalaiseksi (EN) luontotyy- piksi suppean levinneisyys- ja esiintymisalueen, luonto- tyyppiin kohdistuvan taantumisen ja uhkien (B1 & B2) sekä tulevan 50 vuoden aikana ennustetun abioottisen laadun heikkenemisen perusteella (C2b). Ravinteisten pienruoholumenviipymien määrän kehitys (kriteeri A) vastaa ravinteisten kangasmaisten lumenviipymien (ks. T07.01.02.01) määrän kehitystä (A1: NT, A2b: VU (vaihteluväli VU–EN), A3: DD). Osa ravin- teisista pienruoholumenviipymistä voi tulevaisuudes- sa siirtyä muiden ravinteisten lumenviipymien, kuten sammalvaltaisten lumenviipymien nykyisille esiinty- misalueille. Ravinteisten pienruoholumenviipymien levinnei- syysalue on suppea (7  600 km²) ja luontotyypillä on vain yhdeksän esiintymisruutua. Ilmaston lämpene- misen aiheuttama jatkuva taantuminen luontotyypin määrässä ja laadussa on merkittävä, joten B-kriteerin lisäehtojen katsottiin täyttyvän. Näin ollen luontotyyp- pi luokittuu erittäin uhanalaiseksi (EN) B1- ja B2-kri- Saana, Enontekiö. Kuva: Seppo Eurola Luonnehdinta: Ravinteiset pienruoholumenviipymät on ala- ja keskipaljakan luontotyyppi, jota luonneh- tii monimuotoinen ruoho- ja heinälajisto. Valtalajeina ovat tavallisesti noroleinikki (Ranunculus subborealis) ja tunturinurmikka (Poa alpina). Karuista pienruohoisis- ta lumenviipymistä poiketen lajistossa esiintyy myös kalkinsuosijalajistoa, kuten napapajua (Salix polaris) tai verkkolehtipajua (S. reticulata), läätettä (Saussurea alpina), tunturikohokkia (Silene acaulis), tunturiängel- mää (Thalictrum alpinum) ja lapinorvokkia (Viola biflora). Sammalpeite on aukkoinen ja siinä esiintyy vaateliaita lajeja, kuten pahtasuikerosammalta (Brachytheciastrum trachypodium), paljakkalehväsammalta (Mnium blyttii) ja lapinpartasammalta (Syntrichia norvegica). Jäkäliä on niukasti. Ravinteiset pienruoholumenviipymät keskittyvät sulamis- tai purovesivaikutteisiin talvisin paksulumisiin painanteisiin. Ne ovat vallitsevimpia kalkkipitoisen kallioperän alueilla. Pienruoholumen- viipymät vapautuvat lumipeitteestä kesäkuun lopulla tai heinäkuun alussa ja ovat kosteita koko kasvukau- den. Maaperän humuskerros voi olla melko paksu. Maannos on ruskomaata. (Eurola ja Virtanen 1991; Norokorpi ym. 2008) Maantieteellinen vaihtelu: Esiintymät ovat edustavim- pia ja runsaimpia Käsivarren suurtunturien alueella. Muualla ravinteiset pienruoholumenviipymät ovat la- jistoltaan köyhempiä ja pienialaisempia. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Ravinteiset pienruoholumenviipymät vaihettuvat ravinteisiin kan- gasmaisiin lumenviipymiin, kosteammilla paikoilla pienruohoniittyihin ja pisimpään viipyvien lumilaik- 844 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 teerien perusteella (B1,2a(i,ii,iii)b). Ilmaston lämme- tessä lumenviipymiä ylläpitävät ilmasto-olot katoavat jo lievimmänkin ilmastonmuutosskenaarion (RCP2.6) perusteella Fennoskandian pohjoisosista lähes koko- naan vuoteen 2050 mennessä (Aalto ym. 2017). Sama suuntaus on todettu mallintamalla lumenviipymille luonteenomaisen putkilokasvilajiston (27 lajia) muu- toksia lämpenevässä ilmastossa: ilmastomalli RCP4.5 yhdistettynä laajoihin tietoaineistoihin maaperän kos- teudesta, ravinnepitoisuudesta ja lajien nykylevinnei- syydestä ennustaa lumenviipymälajiston romahdusta seuraavan 50 vuoden aikana (Niskanen 2018). Lumen- viipymälajien, mukaan lukien ravinteisille lumenvii- pymille luonteenomaisten napa- ja verkkolehtipajun, esiintymisalueiden ennustetaan supistuvan keskimää- rin 90 %. Näiden lajien esiintymistä vain osa on lumen- viipymiä, mutta tulos on myös lumenviipymien osalta suuntaa-antava. Kun lajien esiintymistä mallinnetaan seuraavan sadan vuoden päähän, selviytyy Skandien paljakkalajisto ainoastaan Etelä-Norjan suurtuntureil- la (Niskanen ym. 2017a; 2017b; 2017c; 2018). Suomen suurtuntureilla Skandien korkeus ei ole riittävä ja kalkinsuosijalajistolle välttämättömät kalkkipitoiset alueet sijaitsevat niin matalalla (700–900 m mpy.), et- tä ravinteisten lumenviipymien lajistolle ei ilmaston lämmetessä löydy enää sopivia uusia esiintymisalueita. Ennustettu muutos ilmastossa on myös huomattavasti nopeampi kuin luontaiset muutokset jääkauden jälkei- sissä vuotuisissa keskilämpötiloissa (Aalto ym. 2017; Mann 2002). Kriteeriä B3 ei käytetty (NE). Ravinteisten pienruoholumenviipymien abioottisen laadun kehitys (kriteeri C) vastaa lumenviipymien ryh- mätason (ks. T07.01) laadun kehitystä (C1: VU (vaihtelu- väli VU–EN), C2b: EN, C3: DD). Luokkamuutoksen syyt: Tiedon kasvu, menetelmän muutos, aito muutos. Kehityssuunta: Heikkenevä. Ilmaston lämpenemisen vaikutuksesta heinä–elokuulle viipyvä lumipeite tulee vähenemään voimakkaasti. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- todirektiivin luontotyyppiin karut tunturiniityt (6150). T07.01.02.03 Ravinteiset sammalvaltaiset lumenviipymät Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa CR B1a(i,ii,iii)b – Etelä-Suomi Pohjois-Suomi CR B1a(i,ii,iii)b – Luonnehdinta: Ravinteiset sammalvaltaiset lumen- viipymät (sinirikko-rikkileinikki-lumenviipymät ja ravinteiset sammallumenviipymät) ovat ala-, kes- ki- ja yläpaljakalla esiintyviä luontotyyppejä, joita luonnehtii pohjakerroksessa vallitseva sammalpeite. Putkilokasvit puuttuvat tai niitä on melko niukasti. Lajistossa esiintyy kuitenkin kalkinsuosijalajeja, ku- ten sinirikkoa (Saxifraga oppositifolia) ja rikkileinikkiä (Ranunculus sulphureus). Luontotyypin esiintymät kes- kittyvät tunturien kalkkipitoisten kallioperäalueiden paksulumisiin painanteisiin ja niillä on usein näkyvis- sä kalkkirakkaa. Nämä lumenviipymät vapautuvat lu- mipeitteestä myöhään, heinä-elokuussa. Ne ovat usein sulamis- tai purovesien kostuttamia ja rakkakivikoi- den luonnehtimia. Maaperän humuskerros on ohut tai puuttuu. Maaperä on emäksisestä sorasta koostuvaa ja dolomiittisia kivilohkareita on usein esillä maan pinnassa. Kenttäkerros on usein aukkoinen, mutta la- jistoltaan monipuolinen. Tavallisia lajeja ovat muun muassa lumihärkki (Dichodon cerastoides), napakello- härkki (Cerastium nigrescens var. laxum), hapro (Oxyria digyna), napapaju (Salix polaris), lumirikko (Micranthes tenuis) ja tunturitädyke (Veronica alpina). Harvinaisina esiintyvät tunturipitkäpalko (Arabis alpina) ja kulta- kynsimö (Draba alpina). Sammalpeite on usein melko yhtenäinen ja siinä esiintyy kalkinsuosijalajistoa, kuten kalkkikahtaissammalta (Distichium capillaceum), tuntu- rikellosammalta (Encalypta alpina), isotuppisammalta (Timmia austriaca) ja haprakiertosammalta (Tortella fragilis). Avoimilla paikoilla esiintyy pioneerilehti- sammalia, esimerkiksi varstasammalia (Pohlia spp.). Märillä paikoilla hetesirppisammal (Sarmentypnum exannulatum) ja punasirppisammal (Sarmentypnum sarmentosum) voivat olla runsaita. Jäkäläpeite voi puut- tua. Kuivemmilla paikoilla rupijäkälät sekä tunturi- kuppijäkälä (Solorina bispora) esiintyvät usein runsaina. (Eurola ja Virtanen 1991; Norokorpi ym. 2008) Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Ravinteiset sammalvaltaiset lumenviipymät vaihettuvat ravin- teisiin kangasmaisiin lumenviipymiin, kosteammilla paikoilla niittyihin ja lumenpysymiin (pysyvästi lumi- peitteisiin alueisiin). Ravinteiset sammalvaltaiset lumenviipymät Asiantuntijatieto © SYKE, Metsähallitus Esiintyminen: Ravinteisia sammalvaltaisia lumenvii- pymiä esiintyy vain Käsivarren suurtunturien alueella. Esiintymien kokonaisalan arvioidaan olevan muutamia kymmeniä hehtaareja. Uhanalaistumisen syyt: Ilmastonmuutos (Im 3). Uhkatekijät: Ilmastonmuutos (Im 3), voimakas laidun- nuspaine (Lp 1). Romahtamisen kuvaus: Luontotyyppi katsotaan ro- mahtaneeksi, kun lumenviipymälajisto on menettänyt vallitsevan asemansa. Lumenviipymäkasvillisuuden 845Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit tila heikentyy kuivuuden lisääntyessä, jolloin paikalle levittäytyy lumenviipymille epätyypillistä lajistoa. Lai- dunnus hidastaa muutosta, mutta ei estä sitä. Arvioinnin perusteet: Ravinteiset sammalvaltaiset lumenviipymät arvioitiin äärimmäisen uhanalaisek- si (CR) luontotyypiksi suppean levinneisyysalueen ja luontotyyppiin kohdistuvan taantumisen ja uhkien vuoksi (B1). Luontotyypin määrän muutosta tarkasteltiin tun- turialueen kesäisen lumipeitteen kehitystä kuvaavien aineistojen ja mallinnusten perusteella. Heinä–elokui- sessa lumipeitteessä on jo tapahtunut vähenemistä, joka tulee jatkumaan myös tulevaisuudessa. Arvio perustuu Niittysen (2017) vuosilta 1984–2016 tekemään Land- sat-satelliittikuvatulkintaan, joka osoittaa heinäkuisen lumipeitteen pienentyneen 40 % ja elokuisen vastaa- vasti 60 %. Luontotyypin määrän väheneminen ei ole kuitenkaan suoraan verrattavissa kesäisen lumipeitteen vähenemiseen, joka vaikuttaa luontotyypin määrään vasta pidemmällä aikavälillä. Aika ajoin pitkälle ke- sään säilyvä lumipeite voi riittää ylläpitämään lumen- viipymäkasvillisuutta vielä pitkään. Kuvatun viiveen vuoksi luontotyypin vähenemisen arvioitiin viimeisen 50 vuoden aikana olleen 20–30 %, joten luontotyyppi on A1-kriteerin perusteella silmälläpidettävä (A1: NT). Kesäisen lumipeitteen laajuutta tarkasteltiin Niitty- sen aineistoon perustuen myös ajanjaksolla 1990–2040, mikä vastaa kriteerin A2b tarkastelujaksoa. Mallinnuk- sen perusteella heinäkuuhun viipyvän lumipeitteen laajuuden ennustetaan pienenevän Enontekiöllä ravin- teisten sammalvaltaisten lumenviipymien ydinalueella yli 50 % ja elokuuhun viipyvän lumipeitteen laajuuden samalla ajanjaksolla yli 70 %. Kuten edellä on todettu, lumipeitteen väheneminen ei suoraan vastaa tietyn lu- menviipymätyypin vähenemistä ja lumenviipymäkas- villisuus reagoi muutokseen lumipeitteessä viiveellä. Lumi sulaa ravinteisilta sammalvaltaisilta lumenvii- pymiltä tyypillisesti vasta elokuussa. Erityisesti elo- kuisen lumipeitteen vähenemisen ennustetaan olevan niin voimakasta, että varovaisenkin arvion mukaan ravinteisten sammalvaltaisten lumenviipymien pin- ta-ala tulee vähenemään vähintään 40–50 % vuoteen 2040 mennessä, mikä vastaa luokkaa vaarantunut (A2b: VU, vaihteluväli VU–EN). Luontotyypille ominaisen napapajun levinneisyyttä vuonna 2069 kuvaava malli ennustaa lajin voimakasta taantumista (Niskanen 2018), mikä myös tukee arviota luontotyypin vähenemisestä. Tarkempi ravinteisten lumenviipymien mallinnus ei ollut mahdollinen, sillä luontotyypin nykyesiintymistä ei ole tarkkoja sijaintitietoja, joiden avulla myös muil- la kasvupaikoilla esiintyvän napapajun ennustettua esiintymistä olisi voitu kohdentaa ravinteisille lumen- viipymille. Ravinteisia sammalvaltaisia lumenviipymiä esiintyy suurtuntureiden korkeimmilla kalkkialueilla, joten niillä ei juuri ole mahdollisuuksia siirtyä ylemmäs ilmaston lämmetessä. Lumenviipymien määrä lienee supistunut myös pidemmällä aikavälillä vuoden 1750 jälkeen, jolloin vuotuinen keskilämpötila oli pikkujää- kauden vuoksi nykyistä noin 2–3 °C alhaisempi (Mann 2002; Aalto ym. 2017). Muutoksen suuruutta ei kuiten- kaan pystytty arvioimaan (A3: DD). Ravinteisten sammalvaltaisten lumenviipymien le- vinneisyysalue on suppea (1 000 km²) ja luontotyypillä on vain seitsemän esiintymisruutua. Ilmaston lämpe- nemisen aiheuttama jatkuva taantuminen luontotyypin määrässä ja laadussa on merkittävä, joten B-kriteerin lisäehtojen katsottiin täyttyvän. Näin ollen luontotyyppi luokittuu äärimmäisen uhanalaiseksi (CR) B1-kriteerin perusteella (B1a(i,ii,iii)b) ja erittäin uhanalaiseksi (EN) B2-kriteerin perusteella (B2a(i,ii,iii)b). Ilmaston lämme- tessä lumenviipymiä ylläpitävät ilmasto-olot katoavat jo lievimmänkin ilmastonmuutosskenaarion (RCP2.6) pe- rusteella Fennoskandian pohjoisosista lähes kokonaan vuoteen 2050 mennessä (Aalto ym. 2017). Sama suun- taus on todettu mallintamalla lumenviipymille luon- teenomaisen putkilokasvilajiston (27 lajia) muutoksia lämpenevässä ilmastossa: ilmastomalli RCP4.5 yhdistet- tynä laajoihin tietoaineistoihin maaperän kosteudesta, ravinnepitoisuudesta ja lajien nykylevinneisyydestä en- nustaa lumenviipymälajiston romahdusta seuraavan 50 vuoden aikana (Niskanen 2018). Lumenviipymälajien, mukaan lukien ravinteisille lumenviipymille luonteen- omaisten napa- ja verkkolehtipajun, esiintymisalueiden ennustetaan supistuvan keskimäärin 90 %. Näiden laji- en esiintymistä vain osa on lumenviipymiä, mutta tulos on myös lumenviipymien osalta suuntaa-antava. Kun lajien esiintymistä mallinnetaan seuraavan sadan vuo- den päähän, selviytyy Skandien paljakkalajisto ainoas- taan Etelä-Norjan suurtuntureilla (Niskanen ym. 2017a; 2017b; 2017c; 2018). Suomen suurtuntureilla Skandien korkeus ei ole riittävä ja kalkinsuosijalajistolle välttä- mättömät kalkkipitoiset alueet sijaitsevat niin matalal- la (700–900 m mpy.), että ravinteisten lumenviipymien lajistolle ei ilmaston lämmetessä löydy enää sopivia uusia esiintymisalueita. Ennustettu muutos ilmastos- sa on myös huomattavasti nopeampi kuin luontaiset muutokset jääkauden jälkeisissä vuotuisissa keskiläm- pötiloissa (Aalto ym. 2017; Mann 2002). Kriteeriä B3 ei käytetty (NE). Ravinteisten sammalvaltaisten lumenviipymien abioottisena laatutekijänä (kriteeri C) käytettiin lumi- Duolljehuhput, Enontekiö. Kuva: Risto Virtanen 846 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 peitteen laajuutta heinä- ja elokuussa. Pitkälle kesään viipyvä lumipeite kuvastaa suoraan lumenviipymien esiintymistä ja laatua. Niittysen (2017) Landsat-satel- liittikuvatulkinnan perusteella vasta heinäkuussa su- lavan lumipeitteen laajuus luontotyypin ydinalueella Käsivarren suurtuntureilla on pienentynyt 1980-luvulta ja pienenee edelleen vuoteen 2020 runsaat 40 %. Vasta elokuussa sulava lumipeite pienenee samalla ajanjaksol- la 60 %. Koska lumi sulaa ravinteisilta sammalvaltaisilta lumenviipymiltä tyypillisesti vasta elokuussa, laatuar- vio pohjautuu elokuisen lumipeitteen laajuuden muu- toksiin. Niittysen (2017) aineiston perusteella laskettu laatumuutoksen suhteellinen vakavuus on menneen 50 vuoden aikana 60 %, mikä vastaa luokkaa erittäin uhanalainen (C1: EN). Kesään viipyvän lumipeitteen laajuutta mallinnet- tiin myös ajanjaksolla 1990–2040 (kriteeri C2b). Mallin- nuksen perusteella heinäkuuhun viipyvän lumipeit- teen laajuuden ennustetaan pienenevän Enontekiöllä lumenviipymien ydinalueella yli 50 % ja elokuuhun viipyvän lumipeitteen laajuuden samalla ajanjaksolla yli 70 %. Käytetyt mallit ovat lineaarisia, eli ennusteet olettavat jo todetun kehityksen jatkuvan samanlaisena myös tulevina vuosina (ks. Niittynen ja Luoto 2017). Mallinnus saattaa tällöin antaa jopa liian optimisti- sen kuvan tilanteesta, sillä lumipeitteen vähenemisen ennustetaan jatkuvan tulevaisuudessa ilmastomallin RCP4.5 mukaisesti (Niskanen ym. 2017a; 2017b; 2017c; 2018). Niittysen (2017) aineiston perusteella laskettu C2b-kriteerin mukainen muutoksen suhteellinen va- kavuus on noin 70 %, mikä vastaa luokkaa erittäin uhanalainen (C2b: EN). Lumenviipymien mallinnustuloksia tukevat 2000-luvun havainnot suurtuntureiden routakerrok- sen päällä olevan sulan maan ulottumisesta entis- tä syvemmälle, mikä osoittaa maan pintakerroksen lämmenneen (Vanhala ja Lintinen 2009). Tehoisa läm- pösumma on kasvanut Kilpisjärven sääasemalla 80 vuorokausiastetta eli kasvukausi on pidentynyt noin kaksi viikkoa viimeisen 50 vuoden aikana (Virtanen ym. 2010; Maliniemi ym. 2018). Luminen aika on ly- hentynyt suurtuntureilla (Rasmus ym. 2015). Näiden muutosten seurauksena kesäisen lumipeitteen laajuus ja kesto pienenevät, mikä johtaa lumenviipymien esiin- tymispaikkojen maaperän kuivumiseen, luontotyypin laadun heikkenemiseen ja lopulta lumenviipymien määrän asteittaiseen vähenemiseen. Kesäisen lumipeitteen laajuuden historiallisia muu- toksia ei tunneta, mutta pienellä jääkaudella vuosina 1500–1850 ilmasto oli nykyistä viileämpi, talvet pitempiä ja kesät lyhyempiä sekä keskilämpötila nykyistä noin 2–3 °C alhaisempi (Mann 2002). Kesäisen lumipeitteen laajuus lienee täten pienentynyt ja lumenviipymien laa- tu heikentynyt vuodesta 1750, mutta muutoksen suu- ruutta ei pystytty arvioimaan (C3: DD). Luokkamuutoksen syyt: Tiedon kasvu, menetelmän muutos, aito muutos. Kehityssuunta: Heikkenevä. Ilmaston lämpenemisen vaikutuksesta heinä–elokuulle viipyvä lumipeite tulee vähenemään voimakkaasti. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Ei ole. T07.02 Lumenpysymät Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa CR B1a(i,ii)b – Etelä-Suomi Pohjois-Suomi CR B1a(i,ii)b – Luonnehdinta: Lumenpysymillä eli pysyvillä lumi- kentillä tarkoitetaan korkeimpien tunturien lumi- painanteita, jotka eivät sula useimpina kesinä, kun tarkastellaan useiden vuosien tai vuosikymmenten ajanjaksoa. Sulamattomia lumikenttiä esiintyy keski- ja yläpaljakalla rinteiden painanteissa. Pääosin esiin- tymät sijaitsevat yläpaljakalla. Lumipeitteen vahvuus on talvella useita metrejä. Lumi sulaa kesän aikana huomattavasti, mutta ei kuitenkaan kokonaan. Lumi- kenttien alueella maapeite on kasvitonta paljasta maa- ta ja kivikkoa. Lumikentillä esiintyy lumileviä (mm. Clamydomonas nivalis ja Koliella nivalis) ja niillä eläviä mikroskooppisia lumisieniä (mm. Selenotila nivalis) (Kol ja Eurola 1973). Porot kokoontuvat lumikentille keskikesän helteillä. Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Lumenpysy- mät vaihettuvat sammalvaltaisiin lumenviipymiin ja jääleinikkilumenviipymiin. Lumenpysymät Asiantuntijatieto © SYKE, Metsähallitus Esiintyminen: Pysyviä lumikenttiä esiintynee Suomes- sa vain Käsivarren suurtuntureilla. Luontotyypin koko- naispinta-alan arvioidaan olevan noin 350 ha. Uhanalaistumisen syyt: Ilmastonmuutos (Im 3). Uhkatekijät: Ilmastonmuutos (Im 3). Romahtamisen kuvaus: Lumenpysymä katsotaan ro- mahtaneeksi, kun lumipeite ei useimpina vuosina säily läpi kesän. Tällöin luontotyypille ominaiselle levä- ja sienilajistolle suotuisa ympärivuotinen lumisuus on lähes hävinnyt. Lumenpysymien tilalle muodostuu todennäköisesti ensin lumenviipymiä, mahdollisesti sammalvaltaisia lumenviipymiä ja jääleinikkilumen- viipymiä. Arvioinnin perusteet: Lumenpysymät arvioitiin ää- rimmäisen uhanalaiseksi (CR) luontotyypiksi suppean 847Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit levinneisyysalueen ja luontotyyppiin kohdistuvan taan- tumisen ja uhkien vuoksi (B1). Luontotyypin määrän kehitystä tarkasteltiin tun- turialueen kesäisen lumipeitteen kehitystä kuvaavan aineiston ja mallinnuksen perusteella. Kesäaikainen lumi toimii luontotyypille ominaisten levien ja sienten kesäisen lisääntymiskauden kasvualustana. Heinä–elo- kuisessa lumipeitteessä on jo tapahtunut melko suuria muutoksia ja lumipeitteen vähenemisen ennustetaan jatkuvan myös tulevaisuudessa. Arvio perustuu Niit- tysen (2017) vuosilta 1984–2016 tekemään Landsat-sa- telliittikuvatulkintaan, joka osoittaa heinäkuisen lu- mipeitteen pienentyneen 40 % ja elokuisen vastaavasti 60 %. Elokuuhun säilyvän lumipeitteen supistuminen kuvaa paremmin lumenpysymien tilannetta. Suomen suurin yhtenäinen lumijääpysymä Ritničohkkalla on ilmaston lämpenemisen seurauksena jo pienentynyt ja hajonnut osiin (Hirvas ym. 2005; Vanhala ja Lintinen 2009). Lumenpysymien määrän arvioidaan edellä esi- tetyn perusteella vähentyneen noin 60 %, mikä vastaa uhanalaisuusluokkaa erittäin uhanalainen, vaihteluvä- lin osoittaessa arvion epävarmuutta (A1: EN, vaihtelu- väli VU–EN). Niittysen tulosta puoltaa suurtuntureiden routakerroksen päällä olevan sulan maan paksuuden syveneminen 2000-luvulla tehdyissä mittauksissa, mikä osoittaa maan pintakerroksen jo lämmenneen (Vanhala ja Lintinen 2009). Tehoisa lämpösumma on kasvanut 80 astepäivää eli kasvukausi on pidentynyt noin kak- si viikkoa viimeisen 50 vuoden aikana (Virtanen ym. 2010; Maliniemi ym. 2018). Luminen aika on lyhentynyt suurtuntureilla (Rasmus ym. 2015). Sen seurauksena on maaperän kuivuminen ja lumenpysymien asteit- tainen häviäminen. Lumenpysymät muuttuvat muiksi tunturiluontotyypeiksi, ensi vaiheessa todennäköisesti lumenviipymiksi. Kesäisen lumipeitteen laajuutta tarkasteltiin Niittys- en aineistoon perustuen myös ajanjaksolla 1990–2040, mikä vastaa kriteerin A2b tarkastelujaksoa. Mallin- nuksen perusteella heinäkuuhun viipyvän lumipeit- teen laajuuden ennustetaan pienenevän Enontekiöllä lumenpysymien esiintymislueella yli 50 % ja elokuuhun viipyvän lumipeitteen laajuuden samalla ajanjaksolla yli 70 %. Erityisesti elokuisen lumipeitteen vähenemi- nen tullee olemaan niin merkittävää, että lumenpysy- mien pinta-alan arvioidaan vähenevän vähintään 70 % vuoteen 2040 mennessä, mikä vastaa luokkaa erittäin uhanalainen (A2b: EN). Lumenviipymien määrä lienee supistunut myös pidemmällä aikavälillä vuoden 1750 jälkeen, jolloin vuotuinen keskilämpötila oli pikkujää- kauden vuoksi nykyistä noin 2–3 °C alhaisempi (Mann 2002; Aalto ym. 2017). Muutoksen suuruutta ei kuiten- kaan pystytty arvioimaan (A3: DD). Lumenpysymien levinneisyysalue (600 km²) ja esiin- tymisalue (viisi ruutua) ovat suppeat. Ilmaston lämpe- nemisen seurauksena luontotyyppi on taantunut ja taantuu edelleen myös lähitulevaisuudessa, joten se ar- vioitiin B1-kriteerin perusteella äärimmäisen uhanalai- seksi (CR) ja B2-kriteerin perusteella erittäin uhanalai- seksi (EN) luontotyypiksi (B1,2a(i,ii),b). Lievimmänkin ilmastonmuutosskenaarion (RCP2.6) perusteella lumen- Ritničohkka, Enontekiö. Kuva: Risto Virtanen 848 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 pysymiä ylläpitävät ilmasto-olot katoavat lähes koko- naan jo vuoteen 2050 mennessä ilmaston lämmetessä Fennoskandian pohjoisosissa, kun lämpötila- ja sade- olosuhteet muuttuvat. Lumilevät ja -sienet lisääntyvät, kun pintalumen lämpötila on 0 °C tai hieman kor- keampi. Ilmaston lämmetessä saattaa pintalumi läm- metä lisääntymiselle sopimattomaksi. Jos lumilaikku sulaa nopeasti, häviää lumileville ja -sienille suotuisa elinympäristö kokonaan (Aalto ym. 2017). Kriteeriä B3 ei käytetty (NE). Lumenpysymien abioottisena laatutekijänä (kri- teeri C) käytettiin lumipeitteen laajuutta elokuussa. Pitkälle kesään viipyvä lumipeite heijastaa myös lu- menpysymien esiintymistä ja laatua. Niittysen (2017) Landsat-satelliittikuvista tekemän tulkinnan perus- teella vasta elokuussa sulavan lumipeitteen laajuus luontotyypin ydinalueella Käsivarren suurtuntureilla on pienentynyt 1980-luvulta ja pienenee edelleen vuo- teen 2020 runsaat 60 %. Sen perusteella laskettu C1-kri- teerin mukainen muutoksen suhteellinen vakavuus on 60 %, mikä vastaa uhanalaisuusluokkaa erittäin uhanalainen (C1: EN). Kesään viipyvän lumipeitteen laajuutta tarkasteltiin myös ajanjaksolla 1990–2040 (kriteeri C2b). Mallinnuksen perusteella (1990–2040) elokuuhun viipyvän lumipeitteen laajuuden ennuste- taan pienenevän Käsivarren suurtuntureilla yli 70 %. Käytetyt mallit ovat lineaarisia, eli ennusteet olettavat jo todetun kehityksen jatkuvan samanlaisena myös tulevina vuosina (ks. Niittynen ja Luoto 2017). On ole- tettavaa, että tämä antaa jopa liian optimistisen tu- loksen, sillä lumipeitteen vähenemisen ennustetaan jatkuvan tulevaisuudessa ilmastomallin RCP4.5 (Aalto ym. 2017) mukaisesti. Niittysen (2017) aineiston pe- rusteella laskettu C2b-kriteerin mukainen muutoksen suhteellinen vakavuus on luontotyypillä yli 70 %, mi- kä vastaa uhanalaisuusluokkaa erittäin uhanalainen (C2b: EN). Pienellä jääkaudella 1500–1850 ilmasto oli nykyistä viileämpi, talvet pitempiä ja kesät lyhyempiä sekä keskilämpötila nykyistä noin 2–3 °C alhaisempi (Mann 2002; Aalto ym. 2017). On siten arvioitavissa, että kesään viipyvän lumipeitteen laajuus on pienen- tynyt vuoden 1750 jälkeen. Muutoksen suuruutta ei kuitenkaan pystytty arvioimaan (C3: DD). Luokkamuutoksen syyt: Tiedon kasvu, menetelmän muutos, aito muutos. Kehityssuunta: Heikkenevä. Ilmaston lämpenemisen vaikutuksesta läpi kesän säilyvät lumilaikut tulevat vähenemään voimakkaasti. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Ei ole. T08 Kuviomaat ja vuotomaat Kuviomaiden ja vuotomaiden ryhmän luonnehdinta perustuu pääosin ensimmäisessä luontotyyppien uhan- alaisuuden arvioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitet- tyyn kuvaukseen. Tässä arvioinnissa tasamaiden ja rin- teiden kuviomaat on yhdistetty yhdeksi luontotyypiksi ja vuotomaat on erotettu omana luontotyyppinään. Kuviomaiden ja vuotomaiden synnyssä routiminen on tärkein tekijä. Se on fysikaalinen tapahtuma, jossa maan jäätymisen ja sulamisen yhteydessä tapahtuu maan pinnan liikkumista ja maa-aineksen tilavuuden muutoksia. Veden jäätymisen seurauksena kovet- tunutta maakerrosta eli jäätynyttä maata kutsutaan routaantuneeksi maaksi. Maan routaantuessa kivien alle syntyy jäälinssejä. Kivet ja maakappaleet alka- vat liikkua toisiinsa nähden. Kivet nousevat yleensä kohti maanpintaa, sillä siihen suuntaan vastus on pie- nin. Kun maa sulaa keväällä, kivet ja jäälinssi sulavat nopeammin kuin ympäröivä maa-aines. Jäälinssin jättämään onkaloon valuu sulanutta maata. Kivi ei pääse vajoamaan enää entiselle paikalleen, vaan jää ylemmälle tasolle. Kun sama tapahtumasarja toistuu satoja tai tuhansia kertoja, maaperässä olevat kivet ja lohkareet nousevat vähitellen maan pinnalle. Routimi- sen voimakkuuteen vaikuttavat maaperän maalaji, sen sisältämä kosteus ja lumen tarjoama suoja. Maaperän kosteuden kasvaessa ja lumensuojan vähetessä routi- minen lisääntyy. Routivimpia maalajeja ovat hieno hie- ta, hiesu ja hienoainesta runsaasti sisältävä moreeni. Ikiroutaa on havaittu Suomessa Käsivarren alueen ja pohjoisimpien tunturien lakialueilla (King ja Seppälä 1987). Myös Ylläksen laella kallion todettiin olevan jäässä 40 m:n syvyyteen, kun sinne porattiin kaivoa kalliopohjaveden saamiseksi (Seppälä 1989). Ikiroutaa yleisempää on niin sanottu epäyhtenäinen routa. Sitä tavataan mäntymetsien pohjoispuolella alueella, johon kuuluvat pääosa Enontekiön kunnasta, Utsjoki sekä Inarin luoteis- ja pohjoisosat. Epäyhtenäinen routa il- menee tunturialueilla kuviomaiden lisäksi routanum- mina ja palsoina. Kuviomaat ovat routimisen tuloksena syntyneitä ke- hämäisiä tai juovamaisia maaperämuotoja. Ne jaetaan maan kaltevuuden mukaan tasamaiden kuviomaihin ja rinteiden kuviomaihin. Tasamaiden kuviomailla rinteen kaltevuus on yleensä alle 2–3°. Tasamaiden kuviomaat luokitellaan edelleen lajittuneisiin ja la- jittumattomiin muotoihin (Lundqvist 1962; Kejonen 2005). Lajittuneissa kuviomaissa routiminen työntää moreenimaan sisältämät kivet kehämäisiksi valleiksi hienorakeisesta maa-aineksesta muodostuneen jääty- miskeskuksen ympärille. Koska jäätymiskeskuksia on vieri vieressä, syntyy monikulmion muotoisia kehiä, polygoneja. Ne ovat usein varsin säännöllisiä viisi- tai kuusikulmioita. Polygoneista muodostuvia polygoni- maita laajempia ja epämääräisempiä ovat verkkomaat. Jos maa-aines on vähäkivistä, runsaasti hienoainesta sisältävää moreenia, routimisen tuloksena muodostuu lajittumattomia kuviomaita, kuten esimerkiksi halkea- mapolygoneja tai halkeamaverkkoja. Rinteiden kuviomaita ja vuotomaita syntyy tun- turien rinteitä peittäville moreenialueille silloin, kun routimisen seurauksena maa- ja kiviainesta valuu hi- taasti alas rinnettä (solifluktio) (Meier 1996). Valumista tapahtuu varsinkin keväällä ja alkukesällä, kun maan sula pintakerros liikkuu roudassa olevan kerroksen yläpintaa pitkin. Jo 2–3° rinnekaltevuus voi aiheuttaa vähäistä liikettä. Tasaiselle maalle ominaiset rengas- maiset kuviot venyvät rinteen jyrkkyyden kasvaessa. 849Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit Noin 7° vietossa ne muuttuvat alas rinnettä kulkeviksi kapeiksi kivijuoviksi ja jopa usean metrin levyisiksi lohkarevirroiksi. Rinteillä on usein näkyvissä jatkuva vaihettuminen tasamaiden polygoneista tai rakasta kivireunaisiksi kielekkeiksi ja edelleen kivijuoviksi. Kieleke- ja terassimaat ovat hyllymäisiä vuotomaa- muotoja, joiden etureunassa on kupera törmä. Kun kymmeniä, jopa satoja metrejä leveä kivinen kieleke liikkuu painovoiman vaikutuksesta alas rinnettä, syn- tyy moreenia peittäviä lohkarekilpiä ja vuotomaakil- piä (Kejonen 1979). Ne ovat alueellisesti suuria muo- toja, joissa suuri määrä kiviä tai vedellä kyllästynyttä kivistä moreeniainesta valuu kerralla alas rinnettä. Lohkarekilpiä esiintyy rinteillä, joiden vietto on 5–20°. Routimisen vaikutukset heijastuvat kasvipeitteeseen monin tavoin. Kasvillisuuden muotoutumiseen vai- kuttavat routimisen voimakkuus sekä maa-aineksen kivisyys ja lohkareisuus. Eri kuviomaatyypeillä kas- villisuus ja kasvilajisto voivat vaihdella voimakkaasti kuviomaan muodostumisympäristön mukaan. Routivat pinnat ovat kasvipeitteeltään niukempia ja varsinkin syvä- ja laajajuurisia varpuja on vähän, koska routimi- nen vioittaa kasvien juuristoja. Myös pensaita ja puita esiintyy niukasti. Routiville paikoille syntyy kilpailus- ta vapaata tilaa, jota hyödyntävät monet heinämäiset kasvit ja ruohot sekä sammalet ja jäkälät. Voimakkaas- ti routivilla alueilla kenttäkerroksen kasvillisuus on hyvin niukkaa tai puuttuu kokonaan. Siellä tavataan lähinnä rupijäkäliä sekä lehti- ja maksasammalia. Ku- vio- ja vuotomaiden routivilla pinnoilla kasvaa samaa lajistoa kuin lumenviipymillä ja tunturikankailla, muun muassa karstasammalia (Andreaea spp.), pohjanlovisam- malta (Barbilophozia sudetica) ja muita pykäsammalia (Barbilophozia spp.), ahmansammalia (Kiaeria spp.) ja marrassammalia (Tayloria spp.). Kalkkivaikutteisil- la paikoilla on muun muassa tunturikellosammalta (Encalypta alpina). Hyvin voimakkaasti routivilta kohdil- ta nekin puuttuvat. Kuvio- ja vuotomaiden sammal- ja jäkälälajisto tunnetaan puutteellisesti. Routiminen estää humuskerroksen muodostumis- ta ja siten maaperän happamoitumista, mikä edistää vaateliaampien tunturikasvien esiintymistä (Rinta- nen 1968; 1970; Heikkinen ja Kalliola 1989; Mäkinen ja Laine 2006; Mäkinen ym. 2011a). Urho Kekkosen kansallispuiston ja Kevon luonnonpuiston tuntureilta tunnetaan kuviomaita, joilla esiintyy muun muassa lapinvuokkoa (Dryas octopetala) ja varvassaraa (Carex glacialis). Vaateliasta lajistoa esiintyy myös kalkkivai- kutteisten alueiden kuvio- ja vuotomailla, joita esiintyy harvinaisena Käsivarren suurtuntureilla muun muas- sa Toskaljärvellä ja Duolljehuhputilla. Routaantumisen heiketessä kuviomaat ja vuoto- maat voivat alkaa kasvaa umpeen, jolloin syntyy niin sanottuja fossiilisia kuviomaita tai vuotomaita. Kan- gasmaiden sammalet, jäkälät ja putkilokasvit alkavat levittäytyä kasvittomille pinnoille, mikä on hidasta etenkin kuviomailla. Routaantumisen aiheuttamat rakenteet säilyvät pitkään ja fossiiliset kuvio- ja vuo- tomaat ovatkin yleisiä Suomen tuntureilla. T08.01 Kuviomaat Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa NT (LC–NT) CD2a – Etelä-Suomi Pohjois-Suomi NT (LC–NT) CD2a – Luonnehdinta: Kuviomaiden luonnehdinta perustuu osin ensimmäisessä luontotyyppien uhanalaisuuden arvioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitettyyn tasamai- den kuviomaiden kuvaukseen. Lisäksi kuviomaihin luetaan tässä edellisen arvioinnin rinteiden kuviomaat, jotka erotettiin vuotomaista. Tasamailla sijaitsevat, nykyisin niukasti routivat tun- turien lakiosien kuviomaat eivät poikkea kovin paljoa ympäröivistä tunturikankaista. Niiden kasvillisuus muistuttaa useimmiten variksenmarja-jäkäläkankaiden tai karujen variksenmarja-sielikkö-tuulenpieksämien kasvillisuutta, jota variksenmarjan (Empetrum nigrum) ja sielikön (Kalmia procumbens) ohella luonnehtivat muun muassa riekonmarja (Arctous alpina), tunturivihvilä (Juncus trifidus) sekä useat jäkälälajit, kuten tuntureilla esiintyvät tunturiluppo (Gowardia nigricans) ja rakka- luppo (Alectoria ocroleuca), lapalumijäkälä (Flavocetraria nivalis) ja hietaokajäkälä (Cetraria aculeata). Niillä tasamaiden kuviomailla, joilla routiminen on voimakasta, kasvillisuus on pienipiirteisesti vaihtele- vaa. Mosaiikkimaisesti esiintyy paljaita hiekka-, kivi- ja Noitatunturi, Pyhä-Luoston kansallispuisto, Kemijärvi. Kuva: Peter Johansson 850 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 lohkarepintoja. Tunturikangasmaastossa alapaljakalla esiintyvien aktiivisten kuviomaiden kasvilajisto on erikoinen yhdistelmä tunturikankaiden, lumenviipy- mien, soiden ja puronvarsien lajistoa. Lajistoon kuulu- vat esimerkiksi sielikkö ja toisinaan lapinvuokko (Dryas octopetala) sekä vaivaispaju (Salix herbacea), lettopaju (S. myrsinites) ja siniyökönlehti (Pinguicula vulgaris). Lisäksi tavataan yleisempiä lajeja kuten kanervaa (Calluna vulgaris) ja variksenmarjaa. Lievemmin routivilla hiekkaval- taisilla lajittumattomilla kuviomailla esiintyy yleisenä muun muassa tupasluikkaa (Trichophorum cespitosum). Tasamaiden kuviomaiden kasvillisuudessa vallitse- vat keski- ja yläpaljakalla pienet varpumaiset kasvit ku- ten napapaju (Salix polaris) ja uuvana (Diapensia lapponica). Muita valtalajeja ovat tunturivihvilä, lampaannata (Festuca ovina) ja ruohoista närvänä (Sibbaldia procumbens). Pohjakerroksessa ovat tavallisia maksasammalista erityisesti hopeasammalet (Gymnomitrion spp.) ja lehti- sammalista pohjanhiekkasammal (Pogonatum dentatum) sekä jäkälistä pikari- (Cladonia spp.), lumi- (Flavocetraria spp.) ja rupijäkälät sekä usein myös poronkuppijäkälä (Solorina crocea). Polygonien välissä tavataan varpuja pieninä kasvustoina, esimerkiksi vaivaiskoivua (Betula nana), sammalvarpiota (Harrimanella hypnoides), lieko- varpiota (Cassiope tetragona), puolukkaa (Vaccinium vitis-idaea) ja variksenmarjaa sekä saramaisista lajeista tunturisaraa (Carex bigelowii). Hieman ravinteisemmil- la kuviomaapinnoilla voi tavata myös pohjankarhun- ruohoa (Tofieldia pusilla) ja nuppisaraa (Carex capitata). Kalkkivaikutteisten alueiden kuviomailla voi esiintyä myös vaateliampaa lajistoa; Käsivarressa Toskaljärvellä esiintyy savisia kausikosteita kuviomaita, joilla kasvaa kultarikkoa (Saxifraga aizoides), tähtirikkoa (Micranthes stellaris), iturikkoa (M. foliolosa) ja hapsisaraa (Carex capillaris) sekä useita heinä- ja saralajeja (Väre ym. 2008). Yläpaljakan kuviomailla ovat yleisimpiä tankipiip- po (Luzula confusa) ja jääleinikki (Ranunculus glacialis) sekä pieninä peittävyyksinä muun muassa karstasam- malet (Andreaea spp.), kalliotierasammal (Racomitrium lanuginosum), lapinkarhunsammal (Polytrichum hyperboreum), tunturiluppo, tunturiokajäkälä (Bryocaulon divergens), isokorallijäkälä (Sphaerophorus globosus), matojäkälä (Thamnolia vermicularis) ja purotinajäkälä (Stereocaulon rivulorum). Rinteiden kuviomaat ovat usein kuivia kivijuovia tai -kielekkeitä, joilla jäkälät ja sammalet ovat vallitsevia. Jäkälälajisto on usein monipuolinen ja koostuu osin samoista lajeista kuin tasamaiden kuviomailla. Jäkä- listössä on muun muassa napajäkäliä (Umbilicaria spp.), luppoja (Alectoria spp.) ja tinajäkäliä (Stereocaulon spp.). Rupijäkälistä yleisiä ovat kiekkojäkälät (Porpidia spp.) ja karttajäkälät (Rhizocarpon spp.). Luonteenomaisia putki- lokasveja etenkin Käsivarren suurtuntureilla ovat liesu (Cryptogramma crispa) ja tunturihiirenporras (Athyrium distentifolium) sekä kivien väleissä hapro (Oxyria digyna) ja tähkäkaura (Trisetum spicatum). Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Luontotyyppi liittyy läheisesti vuotomaihin, tunturikivikoihin, karui- hin tunturikankaisiin ja heinäkankaisiin sekä paikoin mosaiikkimaisesti muun muassa lumenviipymiin, tun- turiniittyihin ja lapinvuokkokankaisiin. Pitsusjärvi, Käsivarren erämaa-alue, Enontekiö. Kuva: Peter Johansson 851Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit Kuviomaat Metsähallituksen paikkatietoaineisto Asiantuntijatieto © SYKE, Metsähallitus Esiintyminen: Kuviomaita tavataan moreenin peittä- millä tunturien lakialueilla ja tunturiselänteillä. Ne ovat laaja-alaisia etenkin keski- ja yläpaljakalla Käsivarressa. Niitä esiintyy melko yleisesti myös Muotkatunturin ja Paistunturin erämaissa. Harvinaisempia kuviomaat ovat Metsä-Lapissa, jossa niitä on Pallas-Yllästunturin, Lemmenjoen ja Urho Kekkosen kansallispuistoissa se- kä Värriön luonnonpuistossa. Eteläisimmät esiintymät ovat Noitatunturilla Kemijärvellä, Vasatunturinniekalla Savukoskella ja Takatunturilla Sallassa. Metsähallituk- sen biotooppiaineiston mukaan esiintymien kokonais- pinta-ala on noin 4 900 ha (SAKTI 2017). Uhanalaistumisen syyt: Ilmastonmuutos (Im 1). Uhkatekijät: Ilmastonmuutos (Im 1), voimakas laidun- nuspaine (Lp 1). Romahtamisen kuvaus: Kuviomaa katsotaan romah- taneeksi, kun routaantumisen loppumisen seuraukse- na kasvillisuus on sulkeutunut ja etenkin varvut ovat levittäytyneet luontotyypille. Kasvillisuus on alkanut muistuttaa ympäröivää kasvillisuutta, esimerkiksi tun- turikangasta. Kuviomaiden laatu katsotaan merkittä- västi heikentyneeksi jo silloin, kun uusia luontotyypille ominaisia rakennemuotoja ei routimisen loputtua enää synny, vaikka fossiilisia rakennemuotoja olisikin edel- leen näkyvissä. Arvioinnin perusteet: Kuviomaat arvioitiin silmällä- pidettäväksi (NT) luontotyypiksi tulevan 50 vuoden aikana ennustetun laadun heikkenemisen perusteella (CD2a). Luontotyypin määrä on asiantuntija-arvion perus- teella säilynyt viimeisen 50 vuoden aikana jokseenkin ennallaan tai vähentynyt vain hiukan (A1: LC). Tulevai- suudessa ilmaston lämpeneminen tulee heikentämään routimisen voimakkuutta ja kestoa pohjoisilla tuntu- rialueilla (Vanhala ja Lintinen 2009; Aalto ym. 2017). Routaantumisen heikentyminen vähentää kuviomaiden aktiivisuutta ja uusien kuviomaarakenteiden muodos- tumista. Ilmaston lämpeneminen aiheuttaa myös um- peenkasvua, mikä on kuitenkin kuviomailla hidasta niiden kivisyyden takia. Toisaalta ilmaston lämpenemi- nen voi lisätä routaantumista, jos lumipeite ohenee ja lu- mipeitteinen aika lyhenee. Asiantuntija-arvion mukaan kuviomaiden määrä ei vähene merkittävästi tulevan 50 vuoden aikana (A2a: LC). Luontotyypin määrän kehi- tystä pidemmällä aikavälillä (vuodesta 1750) ei pystytty arvioimaan (A3: DD). Kuviomaiden levinneisyysalue (72 000 km²) ja esiin- tymisalue (68 ruutua) ovat niin suuret, että luontotyyppi on niiden perusteella säilyvä (B1 & B2: LC). Luontotyyp- pi on säilyvä (LC) myös B3-kriteerin perusteella. Kuviomaiden laatumuutoksista ei ole tietoaineistoja, joten luontotyypin abioottista ja bioottista kokonaislaa- tua (CD-kriteeri) käsiteltiin asiantuntija-arviona laatu- taulukon avulla (osa 1, luku 5.8.3.3). Kuviomaiden laadun arvioitiin säilyneen jokseenkin ennallaan sekä viimeisen 50 vuoden aikana että pidemmällä aikavälillä (CD1 & CD3: LC). Tulevaisuudessa routaantuminen tulee heikke- nemään ilmaston lämpenemisen myötä, mikä vähentää kuviomaiden aktiivisuutta sekä niille tyypillisten raken- teiden muodostumista ja lisää umpeenkasvua. Voima- kas laidunnus vähentää muun muassa jäkälien määrää ja vaikuttaa mahdollisesti lajistosuhteisiin, mutta vaiku- tukset ovat vähäisiä, sillä luontotyyppi ei kivisyytensä vuoksi ole tärkeä laidunalue. Laidunnuksen aiheuttama lumipeitteen rikkoontuminen voi edistää routimista. Ih- mistoiminnan vaikutus tällä luontotyypillä on vähäinen. Laatumuutoksen suhteelliseksi vakavuudeksi seuraaval- le 50 vuodelle arvioitiin 17–20 %, mikä vastaa luokkaa silmälläpidettävä (CD2a: NT, vaihteluväli LC–NT). Luokkamuutoksen syyt: Tiedon kasvu, menetelmän muutos. Kehityssuunta: Heikkenevä. Ilmaston lämpenemisen vaikutuksesta vähentyvä routiminen vähentää ku- viomaiden aktiivisuutta. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Kasvipeitteiset kuviomaat sisältyvät luontodirektiivin luontotyyppiin tunturikankaat (4060). Heinäkankaisiin ja lumenviipy- miin liittyvät kuviomaat voivat sisältyä karuihin tuntu- riniittyihin (6150). T08.02 Vuotomaat Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa NT (LC–NT) CD2a – Etelä-Suomi Pohjois-Suomi NT (LC–NT) CD2a – Luonnehdinta: Vuotomaiden kuvaus perustuu pääosin edellisessä luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitettyyn kuvaukseen. Vuoto- maat voidaan jakaa lajittuneisiin ja lajittumattomiin vuotomaakilpiin (Kejonen 1979; 2005). Lajittuneissa vuotomaakilvissä on lähes puhtaasta kiviaineksesta muodostunut pinta, jonka läpimitta on 20–400 m. Ne sijaitsevat yleensä rinteiden yläosissa ja saavat alkunsa rapautumasta, huuhtoutumasta tai taluksesta eli keila- maisesta vyörysorasta. Lajittumattomat vuotomaakilvet ovat edellistä suurempia ja peittävät rinnettä jopa yli kilometrin matkalta. Ne muistuttavat tavallista mo- reenin verhoamaa tunturinrinnettä. Parhaiten ne erot- tuvat muusta rinteestä terassimaisen muodon ja sen alla 852 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 olevan törmän perusteella. Lajittumattomia vuotomaa- kielekkeitä esiintyy myös rinteiden alaosissa ja uomien reunoilla. Niissä hienojakoinen lajittumaton maa va- luu vettyneenä helposti, ja keväisin kosteissa uomissa muodostuu lajittumattomia terasseja. Vuotomaakilpien päällä voi esiintyä myös rinteiden kuviomaita. Aktiivisessa liikkeessä olevilla vuotomaarinteillä maaperä on paikoin paljastunut ja niillä esiintyy avoi- mista laikuista hyötyviä kasvilajeja, esimerkiksi pahta- rikkoa (Micranthes nivalis), uuvanaa (Diapensia lapponica), tunturilitukkaa (Cardamine bellidifolia) ja tunturikohok- kia (Silene acaulis) sekä monipuolisesti tunturikankai- den ja lumenviipymien lajistoa, kuten kalvaspajua (Salix hastata), tunturikurjenkanervaa (Phyllodoce caerulea), haproa (Oxyria digyna), nurmikonnantatarta (Bistorta vivipara), lapinorvokkia (Viola biflora), tuppisaraa (Carex vaginata) ja pohjannurmipiippoa (Luzula multiflora subsp. frigida). Sammal- ja jäkälälajisto on monipuoli- nen. Pienellä alalla voi olla jopa yli 30 lajia, etenkin jos kasvualustassa on kalkkivaikutusta. Tällaisilla aktiivi- sesti liikkuvilla vuotomailla kasvillisuudessa on osin samoja piirteitä kuin aktiivisesti routivilla kuviomailla. Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Vuotomaat liit- tyvät läheisesti kuviomaihin, tunturikivikoihin, karui- hin tunturikankaisiin ja heinäkankaisiin sekä paikoin mosaiikkimaisesti muun muassa lumenviipymiin ja tunturiniittyihin. Vuotomaat Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Asiantuntijatieto Esiintyminen: Vuotomaita tavataan muun muassa mo- reenin peittämillä tunturien lakialueilla ja tunturise- länteillä, etenkin keski- ja yläpaljakalla Käsivarressa. Muualla Tunturi-Lapissa vuotomaita tavataan Inarissa muun muassa Muotkatunturin erämaassa ja Utsjoel- la Paistuntureilla, Tsuomasvaaralla ja Ğistuskáidilla. Metsä-Lapissa vuotomaita esiintyy Pallas-Yllästuntu- rin ja Urho Kekkosen kansallispuistoissa. Pyhätuntu- rin Noitatunturilla on vuotomaakielekkeitä, jotka ovat menettäneet aktiivisuutensa ja muuttuneet fossiilisiksi. Vuotomaiden esiintymisen laajuus on puutteellisesti tunnettu. Metsähallituksen biotooppiaineistossa esiin- tymien kokonaispinta-ala on 800 ha (SAKTI 2017). Uhanalaistumisen syyt: Ilmastonmuutos (Im 1). Uhkatekijät: Ilmastonmuutos (Im 1), voimakas laidun- nuspaine (Lp 1). Romahtamisen kuvaus: Vuotomaa katsotaan romah- taneeksi, kun routaantumisen loppumisen seuraukse- na kasvillisuus on sulkeutunut ja etenkin varvut ovat levittäytyneet luontotyypille. Kasvillisuus on alkanut muistuttaa ympäröivää kasvillisuutta, esimerkiksi tun- turikangasta. Vuotomaiden laatu katsotaan merkittä- västi heikentyneeksi jo silloin, kun uusia luontotyypille ominaisia rakennemuotoja ei routimisen loputtua enää synny, vaikka fossiilisia rakennemuotoja olisikin edel- leen näkyvissä. Arvioinnin perusteet: Vuotomaat arvioitiin silmällä- pidettäväksi (NT) luontotyypiksi tulevan 50 vuoden aikana ennustetun laadun heikkenemisen perusteella (CD2a). Luontotyypin määrä on asiantuntija-arvion perus- teella säilynyt viimeisen 50 vuoden aikana jokseenkin ennallaan tai vähentynyt vain hiukan (A1: LC). Tulevai- suudessa ilmaston lämpeneminen tulee heikentämään routimisen voimakkuutta ja kestoa pohjoisilla tuntu- rialueilla (Vanhala ja Lintinen 2009; Aalto ym. 2017). Routaantumisen heikentyminen vähentää vuotomaiden aktiivisuutta, jolloin ne muuttuvat vähitellen fossiili- siksi ja uusien vuotomaarakenteiden muodostuminen pysähtyy. Toisaalta ilmaston lämpeneminen voi lisätä maaperän jäätymis-sulamistapahtumia, jolloin routi- minen voimistuu. Lumipeitteen oheneminen ja lumi- peitteisen ajan lyheneminen voi myös edistää maan rou- taantumista. Ilmaston lämpeneminen aiheuttaa myös umpeenkasvua, joka etenee kuitenkin melko hitaasti. Asiantuntija-arvion mukaan vuotomaiden määrä ei vä- hene merkittävästi tulevan 50 vuoden aikana (A2a: LC). Luontotyypin määrän kehitystä pidemmällä ajanjak- solla (vuodesta 1750) ei pystytty arvioimaan (A3: DD). Vuotomaiden levinneisyysalue (60 000 km²) on niin suuri, että luontotyyppi on kriteerin B1 perusteella säily- vä (LC). Esiintymisalue on suppea ja kattaa vain 24 ruu- tua. Asiantuntija-arvion mukaan vuotomailla ei kuiten- kaan ole tapahtunut, eikä ilmastonmuutos lähitulevai- Mallan luonnonpuisto, Enontekiö. Kuva: Seppo Eurola 853Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit suudessa aiheuta niin merkittävää jatkuvaa taantumista, että kriteerin lisäehdot täyttyisivät, joten luontotyyppi on B2-kriteerin perusteella säilyvä (LC). Luontotyyppi on säilyvä (LC) myös kriteerin B3 perusteella. Vuotomaiden laatumuutoksista ei ole tietoaineis- toja, joten luontotyypin abioottista ja bioottista koko- naislaatua (CD-kriteeri) käsiteltiin asiantuntija-arviona laatutaulukon avulla (osa 1, luku 5.8.3.3). Vuotomaiden laadun arvioitiin säilyneen jokseenkin ennallaan sekä viimeisen 50 vuoden aikana että pidemmällä aikavälil- lä (CD1 & CD3: LC). Tulevaisuudessa routaantuminen tulee heikkenemään ilmaston lämpenemisen myötä, mikä lisää umpeenkasvua ja vähentää vuotomaiden ak- tiivisuutta sekä niille tyypillisten rakenteiden muodos- tumista. Porolaidunnuksen vaikutukset vuotomaihin lienevät vähäisiä. Laidunnus vähentää muun muassa jäkälien määrää, kuluttaa kasvillisuutta ja vaikuttaa mahdollisesti lajistosuhteisiin. Toisaalta lumipeitteen rikkoontuminen porojen laiduntaessa voi edistää rou- timista. Ihmistoiminnan vaikutus tällä luontotyypillä on vähäinen. Laatumuutoksen suhteelliseksi vakavuu- deksi seuraavalle 50 vuodelle arvioitiin 17–20 %, mikä vastaa luokkaa silmälläpidettävä (CD2a: NT, vaihtelu- väli LC–NT). Luokkamuutoksen syyt: Tiedon kasvu, menetelmän muutos. Kehityssuunta: Heikkenevä. Ilmaston lämpenemisen vaikutuksesta vähentyvä routiminen vähentää vuo- tomaiden aktiivisuutta. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Vuotomaat voi- vat sisältyä lähinnä luontodirektiivin luontotyyppiin tunturikankaat (4060). Heinäkankaisiin ja lumenviipy- miin liittyvät vuotomaat voivat sisältyä karuihin tuntu- riniittyihin (6150). T09 Routanummet Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa VU CD2a – Etelä-Suomi Pohjois-Suomi VU CD2a – Luonnehdinta: Routanummien luonnehdinta perus- tuu pääosin ensimmäisessä luontotyyppien uhanalai- suuden arvioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitettyyn kuvaukseen. Tämä luontotyyppi rajattiin ja määri- teltiin ensimmäisen kerran routapaljakka-nimisenä Ylä-Lapin luonnonhoitoalueen ja Urho Kekkosen kan- sallispuiston luontokartoituksessa (Sihvo 2001; 2002). Tässä luontotyypistä käytetään kuitenkin nimitystä ”routanummi”, koska sitä tavataan sekä tunturipalja- kalla että tunturikoivuvyöhykkeessä. Routanummien ekologisia tekijöitä ja kasvillisuutta on tutkittu erittäin vähän. Pallas-Ounastunturien alueen kasvillisuuskar- toituksessa 1980- ja 90-lukujen vaihteessa sitä ei vielä erotettu, vaan routanummien kaltaiset alueet luettiin soistuneisiin kankaisiin, vaivaiskoivukankaisiin tai kanervakankaisiin. Kevon luonnonpuiston kasvil- lisuuskartoituksessa se lienee tyypitelty pääasiassa kangasrämeeksi, osa myös ”kolomaaksi” tai vaivais- koivukankaaksi. Routanummet ovat puuttomia tai lähes puuttomia alueita, jotka sijaitsevat yleensä melko tasaisella tai loivasti viettävällä kivennäis- ja turvemaan vaihettu- misalueella. Kivennäismaa on hienoainesta sisältävää moreenia. Routanummia syntyy etenkin paikoille, joilla lumipeite jää tuulen voimakkaan vaikutuksen vuoksi ohueksi ja maa jäätyy syvälle aiheuttaen routimista. Routanummille on luonteenomaista, että pohjavesi on aivan maanpinnassa (Tynys 2004). Kauempaa routa- nummet näyttävät soistuneilta alueilta, joille ovat luon- teenomaisia enemmän tai vähemmän selvät väli- ja mä- täspinnat. Turvekerrosta ja suosammalia, kuten rahka- sammalia (Sphagnum spp.), ei juuri esiinny, joten alueet luokitellaan kivennäismaiksi. Routanummilla esiintyy melko usein maamättäitä ja saarekkeita, joiden läpimitta vaihtelee vajaasta metristä useisiin metreihin. Mättäi- den välissä voi olla humusta, paljasta kivennäismaata tai vetisiä kivikuoppia (Kejonen 2005). Routanummet ovat pääosin niukkaravinteisia, joskin routiminen ja pintaan paikoin tihkuva pohjavesi tuovat välipinnoille ravinteita. Alueilla, joilla on kallioperässä kalkkikiveä, esiintyy kalkkivaikutteisia routanummia. Voimakas routiminen saa aikaan tilavuuden muu- toksia maaperässä. Siinä tapahtuva liike katkoo juuria ja estää muun muassa monien puuvartisten kasvien, kuten puiden ja varpujen selviämistä. Yhtenäistä puustoa ja varvikkoa ei pääse muodostumaan. Routi- vat välipinnat ovat osin kasvittomia. Välipinnoilla on usein tunturisaraa (Carex bigelowii), siniyökönlehteä (Pinguicula vulgaris), pohjankarhunruohoa (Tofieldia pusilla) sekä sammalista muun muassa aapapykäsam- malta (Schljakovia kunzeana), nuokkuvarstasammalta (Pohlia nutans) ja korpikarhunsammalta (Polytrichum commune). Poronjäkäliä sekä pikari- ja torvijäkäliä (Cladonia spp.) esiintyy niukasti. Mätäspinnalla vallit- sevia varpuja ovat vaivaiskoivu (Betula nana), kanerva (Calluna vulgaris), variksenmarja (Empetrum nigrum) ja puolukka (Vaccinium vitis-idaea) sekä pajuista kiilto- paju (Salix phylicifolia). Heinistä yleisiä ovat metsälau- ha (Avenella flexuosa) ja lampaannata (Festuca ovina). Pohjakerroksessa seinäsammal (Pleurozium schreberi) on yleisin. Kalkkivaikutteisten routanummien väli- pinnoilla tavataan myös vaateliaampaa lajistoa kuten verkkolehtipajua (Salix reticulata), punakirkiruohoa (Gymnadenia conopsea), tunturiängelmää (Thalictrum al- pinum) ja lettonuppisaraa (Carex capitata) sekä sammalis- ta pohjanjalosammalta (Pseudogalliergon angustifolium), väkäsirppisammalta (Drepanocladus polygamus), hap- rakiertosammalta (Tortella fragilis), ruskopalmikko- sammalta (Hypnum bambergeri), kultasuikerosammal- ta (Brachythecium turgidum) ja lettosirppisammalta (Scorpidium cossonii) (Riikka Juutinen, Metsähallitus, kirj.tiedonanto 31.5.2016). Maantieteellinen vaihtelu: Mahdollista maantieteel- listä vaihtelua ei tunneta. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Routanummil- le läheisiä ovat soistuneet tunturikankaat ja harvapuus- toiset tunturikoivikot, kangasrämeet ja pounikot. 854 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Routanummet Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Esiintyminen: Routanummia esiintyy pääasiassa Tun- turi-Lapin lievästi mantereisilla alueilla noin 350 m mpy. korkeudelle asti. Käsivarren pohjoisosan lievästi me- reisillä alueilla routanummia on 500–600 m korkeu- delle asti. Inarissa ja Utsjoella niitä esiintyy varsinkin Inarijärven pohjoispuolisella alueella ja Kaldoaivin erämaassa. Enontekiöllä routanummia on laajalti Kä- sivarren, Pöyrisjärven ja Tarvantovaaran erämaissa. Routanummia esiintyy myös Metsä-Lapin puolel- la muun muassa Lemmenjoen kansallispuistossa ja Hammastunturin erämaassa. Peräpohjolan erillis- tuntureilla routanummet ovat jo hyvin harvinaisia. Kalkkivaikutteisia routanummia esiintyy ainakin Lä- täsenon suoalueilla ja Toskaljärven ympäristössä Enon- tekiöllä. Metsähallituksen biotooppiaineiston mukaan routanummien esiintymien kokonaispinta-ala on noin 25 000 ha (SAKTI 2017). Uhanalaistumisen syyt: Ilmastonmuutos (Im 2). Uhkatekijät: Ilmastonmuutos (Im 2). Romahtamisen kuvaus: Routanummi katsotaan luon- totyyppinä romahtaneeksi, kun routaantumisen lop- pumisen seurauksena puuvartiset kasvit (varvut, puut) ovat yleistyneet ja kenttä- ja pohjakerros ovat sulkeu- tuneet. Tilalle on tullut kangasmaiden kasvillisuutta tai suokasvillisuutta, ja luontotyyppi on muuttumassa metsäksi tai puustoiseksi suoksi. Routanummien laatu on heikentynyt merkittävästi jo silloin, kun aktiivista, luontotyypille ominaista uusien rakennemuotojen syn- tyä ei enää tapahdu routimisen loppumisen seuraukse- na, vaikka fossiilisia rakennemuotoja voi olla edelleen näkyvissä. Arvioinnin perusteet: Routanummet arvioitiin vaaran- tuneeksi (VU) luontotyypiksi tulevan 50 vuoden aikana ennustetun laadun heikkenemisen perusteella (CD2a). Luontotyypin määrä on asiantuntija-arvion perus- teella säilynyt viimeisen 50 vuoden aikana jokseenkin ennallaan (A1: LC). Routanummien määrä on mah- dollisesti jopa lisääntynyt, kun kaikki tunturimittarin (Epirrita autumnata) laajan massaesiintymän 1960-lu- Pieran Marin jänkä, Inari. Kuva: Peter Johansson 855Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit vulla tuhoamat tunturikoivikot eivät ole uudistuneet. Puuttomiksi muuttuneilla mittarituhoalueilla lumipei- te on heikentynyt voimistuneen tuulen vaikutuksesta, mikä puolestaan on lisännyt maaperän routivuutta ja on saattanut muuttaa osan entisistä tunturikoivikoista routanummiksi (Norokorpi ym. 2008). Luontotyypin määrän kehitystä vuodesta 1750 ei pystytty arvioimaan (A3: DD). Tulevaisuudessa ilmaston lämpeneminen tulee hei- kentämään routimisen voimakkuutta ja kestoa pohjoi- silla tunturialueilla (Vanhala ja Lintinen 2009; Aalto ym. 2017), minkä seurauksena myös routanummien määrä voi vähentyä. Ne voivat kasvaa umpeen ja muut- tua esimerkiksi tunturikankaiksi tai soistua. Toisaalta routimista ylläpitää pysyvän lumipeitteen tulon mah- dollinen viivästyminen syksyisin. Myös mahdollinen kosteuden lisääntyminen voi lisätä routaantumista. Luontotyypin pinta-alasta 15 % sijaitsee mallinnustu- losten mukaan männyn (Pinus sylvestris) leviämiselle herkällä alueella, jonne männyn ennustetaan levittäy- tyvän vain 0,5 °C:n heinäkuun keskilämpötilan nou- sun seurauksena (osa 1, taulukko 5.30). Jos heinäkuun keskilämpötila nousisi 0,7 °C, mallinnettu alue pitäisi sisällään 22 % routanummien alasta. Alimpana met- sänrajan tuntumassa olevat esiintymät ovat altteimpia muutokselle, mutta mänty levittäytyy routiville alueille huonosti. Routanummien määrä ei asiantuntija-arvion mukaan vähene merkittävästi tulevan 50 vuoden aika- na (A2a: LC). Routanummien levinneisyysalue (70  000 km²) ja esiintymisalue (161 ruutua) ovat niin suuret, että luon- totyyppi on niiden perusteella säilyvä (B1 & B2: LC). Luontotyyppi on säilyvä myös B3-kriteerin perusteella (LC). Routanummien laatumuutoksista ei ole tietoaineisto- ja, joten luontotyypin abioottista ja bioottista kokonais- laatua käsiteltiin asiantuntija-arviona laatutaulukon avulla (osa 1, luku 5.8.3.3). Routanummien laadun ar- vioitiin säilyneen jokseenkin ennallaan sekä viimeisen 50 vuoden aikana että pidemmällä aikavälillä (CD1 & CD3: LC). Tulevaisuudessa routaantumisen ennustetaan heikkenevän ilmaston lämpenemisen myötä, mikä lisää umpeenkasvua ja vähentää routanummien aktiivisuut- ta sekä niille tyypillisten rakenteiden eli maamättäiden ja niiden välisten pintojen muodostumista. Arvion mu- kaan routanummien määrä vähenee ja laatu heikkenee tulevaisuudessa voimakkaammin kuin esimerkiksi kuvio- ja vuotomaiden, sillä routanummia esiintyy enemmän ilmaston lämpenemisen vuoksi männyn le- viämiselle herkillä alueilla. Toisaalta ilmaston lämpene- minen voi lisätä routaantumista, jos lumipeite ohenee ja lumipeitteinen aika lyhenee. Myös pysyvän lumentulon viivästyminen voi ylläpitää routimista. Laidunnuksella ei liene merkittäviä vaikutuksia tähän luontotyyppiin, mutta voimakas laidunnus voi pienentää ruohojen, hei- nien ja pajujen peittävyyttä. Kesäaikainen laidunnus voi olla routanummille jopa eduksi, kun koivun leviäminen estyy. Talvella porot rikkovat lumipeitettä, mikä edis- tää maaperän jäätymistä syvälle, jolloin routiminen voi- mistuu. Ihmistoiminnan vaikutus tällä luontotyypillä on vähäinen. Seuraavan 50 vuoden aikana ennustetun laatumuutoksen suhteelliseksi vakavuudeksi arvioitiin 33–50 %, mikä vastaa luokkaa vaarantunut (CD2a: VU). Luokkamuutoksen syyt: Tiedon kasvu, menetelmän muutos. Kehityssuunta: Heikkenevä. Ilmaston lämpenemisen vaikutuksesta vähentyvä routiminen vähentää rou- tanummien aktiivisuutta, mikä lisää niiden umpeen- kasvua. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Paljakan rou- tanummet sisältyvät luontodirektiivin luontotyyppiin tunturikankaat (4060). T10 Tunturien dyyni- ja deflaatioalueet Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa NT A2a, B1,2b – Etelä-Suomi Pohjois-Suomi NT A2a, B1,2b – Luonnehdinta: Tuulen kuluttava ja kasaava toiminta on merkittävä maisemaa muokkaava tekijä tunturialueella. Siitä todisteena ovat yhtenäisen mäntymetsävyöhyk- keen pohjoispuolella esiintyvät lentohiekkakinokset eli dyynit ja kasvittomat maapaljastumat eli deflaa- tioalueet. Osa tuulen kuluttamista alueista tuntureilla liittyy lajittuneista maa-aineksista muodostuneisiin jää- tikköjokimuodostumiin ja tuulikerrostuma-alueisiin. Osa kasvittomista maapaljastumista on niin sanottuja tuulenpieksämiä, jotka ovat tuulen kuluttamia, kasvit- tomia tunturiharjanteita ja -kumpareita. Ne eivät sisälly tähän luontotyyppiin, vaan ne luetaan karuihin tuntu- rikankaisiin kuuluviin tuulikankaisiin. Suurin osa Pohjois-Lappia oli supra-akvaattista eli vedenkoskematonta aluetta mannerjäätikön vetäydyt- tyä sieltä noin 10 000–11 500 vuotta sitten. Dyynikent- tien muodostuminen alkoi heti periglasiaaliajan kuivas- sa ja tuulisessa ilmastossa ja jatkui aina boreaalikauden loppuun noin 9 200 vuotta sitten. Silloin Lapin ilmasto muuttui kosteammaksi, ja kasvillisuus vähitellen peit- ti kauttaaltaan maan ja sitoi hiekan. Dyynien hiekka on lähtöisin pääasiassa jäätikköjokimuodostumista tai muinaisten jääjärvien rantakerrostumista. Järvien poh- jalta paljastunut kasviton hiekkainen maa joutui tuu- lille alttiiksi, kun sen pintakerros kuivui (Johansson ja Kujansuu 2005). Dyynit sijaitsevat yleensä jäätikköjoki- muodostumien päällä tai niiden reunoilla. Ne syntyi- vät varsinkin laaksoihin ja alaville alueille, joissa harjut koostuvat pääasiassa hiekasta. Jäätikön sulamisvedet ja jääkauden jälkeisen periglasiaaliajan fluviaalinen toi- minta (virtaavaan veden toiminta jäätikön sulamisen jälkeen, mutta ennen kasvillisuuden levittäytymistä) kuljettivat ja kerrostivat uudelleen harjujen hiekkaista ainesta (Kujansuu 1967). Tuulikerrostumia esiintyy tuskin ollenkaan ylävillä alueilla ja korkeilla tuntureilla, sillä siellä glasifluvi- aalista ainesta esiintyy vain vähän ja sekin on yleensä rakeisuudeltaan liian karkeaa tuulen käsiteltäväksi. Metsärajan pohjoispuoliset dyynit ovat muodoltaan 856 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 enemmän tai vähemmän täydellisiä paraabeleja, jotka aukeavat dyynien syntyvaiheessa vallinneeseen tuulen suuntaan. Osa paraabelidyyneistä on katkennut kärjes- tä, jolloin niiden sivuista on syntynyt pitkittäisdyynejä. Tunturialueella esiintyy myös tuulen suuntaan nähden poikittaisia dyynejä. Dyynejä kerrostaneen vallitsevan tuulen suunta vaihteli alueen eri osissa. Enontekiöllä suunta oli luoteesta, kun taas Inarissa se vaihteli lou- naan ja luoteen välillä. Dyynit ovat muodostuneet hyvin lajittuneesta hiedasta tai hienosta hiekasta. Kuttasen–Palojärven–Pöyrisjärven harjujakson päälle ja reunalle syntyivät Kultiman, Leppäjärven ja Pöyrisjärven dyynikentät (Seppälä 1981; Tikkanen ja Heikkinen 1995). Näistä kaksi viimeksi mainittua sijait- see tunturialueella. Pöyrisjärvellä osa dyyneistä vaelsi tuulten mukana läheisten moreenipeitteisten vaarojen rinteille, useiden kilometrien päähän harjusta. Kätkä- suvannosta Pallas- ja Ounastunturijakson yli Peltovuo- maan ja Kalmankaltioon kulkevan harjujakson reunalle syntyivät Sonkamuotkan (Kallio 1991) ja Hietatievojen (Ohlson 1957; Seppälä 1974) sekä sen pohjoispuolella olevan Kurkkioharjujen tuulikerrostuma-alueet. Kaa- masen ja Iijärven (Kotilainen 1991) lentohiekka-alueet liittyvät Lemmenjoelta Kaamasen kautta Näätämöjoelle kulkevaan kookkaaseen harjujaksoon. Tunturialueen dyynit ovat useimmiten kuivia tai kuivahkoja, useimmiten variksenmarjakankaita tai variksenmarja-jäkälä-tunturikoivikoita. Aluskasvilli- suus on varpu- ja jäkälälaikkuista. Varvikkoa vallitsee variksenmarja (Empetrum nigrum) seassaan puolukkaa (Vaccinium vitis-idaea), sianpuolukkaa (Arctostaphylos uva-ursi) tai riekonmarjaa (Arctous alpina). Vaivaiskoi- vut (Betula nana) viihtyvät paremmin kosteilla rinteillä, joilla voi olla myös tunturikurjenkanervaa (Phyllodoce caerulea) ja pohjakorvajäkälää (Nephroma arcticum) (Mä- kinen ym. 2011b). Deflaatioalueita on syntynyt paikkoihin, joissa tuu- len eroosio on tuhonnut ohuen kasvipeitteen ja paljasta- nut sen alta hiekan. Ne ovat harjuselänteisiin, dyyneihin tai muihin hiekkakerrostumiin kuluneita pieniä kasvit- tomia aukkoja eli tuulipuurtoja, hiekkaisia kuoppia tai jopa hehtaarien laajuisia painannemaisia altaita (def- laatioaltaita). Tuuli kuljettaa hiekkaa varsinkin neljän kesäkuukauden ajan, sillä sateet, lumipeite ja lumien sulamisen aiheuttama maan kosteuden lisääntyminen estävät muulloin tuulen kuluttavan toiminnan. Hietatievojen suuressa deflaatioaltaassa, joka on kooltaan 5 ha ja syvyydeltään runsas 3 m, vuosittain 1–2 cm paksu hiekkakerros liikkuu pois tuulen mukana. Hiekkaa kasaantuu deflaatiopainanteen reunalle noin 2 cm vuodessa. Kulutus päättyy, kun tuulen kuljetuksel- le rakeisuudeltaan sopiva hiekka loppuu ja karkea jää- tikköjoen kerrostama sora tulee näkyviin. Se voi päättyä myös deflaatiopainanteen syvennyttyä niin paljon, että tuulen nopeus laskee kuopan pohjalla eikä riitä enää hiekan kuljetukseen tai hiekka muuttuu kosteaksi lä- hestyttäessä pohjaveden pintaa. Deflaatioalueiden reunalla tapahtuu jatkuvaa hiekan uudelleen kerrostumista, joka harvoin kykenee peittä- mään pysyvästi alla olevaa kasvillisuutta. Enontekiön Pöyrisjärvi, Pöyrisjärven erämaa, Enontekiö. Kuva: Saara Tynys 857Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit Munnikurkkiossa on yksi vaeltava dyyni. Noin 14 ha:n laajuisen deflaatioaltaan kaakkoisreunalla oleva dyy- nivalli vaeltaa koko ajan kaakkoon kohti Siikajärveä (Johansson ym. 2000b). Samalla se tunkeutuu järven luoteispuolella olevaan tunturikoivikkoon, joka kuolee peityttyään hiekan alle. Myös Kaamasjoen laaksossa on aktiivisesti liikkuvia dyynejä (Seppälä 1971). Tun- turien deflaatioalueita on ollut Lapissa koko jääkauden jälkeisen ajan, mutta monet nykyisistä hiekkapaljastu- mista alkoivat kasvaa uudelleen noin 300–500 vuotta sitten niin sanotun pienen jääkauden aikana. Ihmisen toiminta, joka nykyisin on tärkein tuulen kulutustyötä kiihdyttävä tekijä, tuskin vaikutti vielä satoja vuosia sitten dyynien uudelleen aktivoitumiseen, sillä alue oli laajalti asumatonta. Tärkein syy dyynien aktivoitumi- seen lienee ollut salaman aiheuttama metsäpalo. Tuli tuhosi dyynejä suojaavan ohuen kasvipeitteen, ja tuuli alkoi kuluttaa paljastunutta hiekkaa (Seppälä 1981). Tunturien deflaatioalueilta kasvillisuus puuttuu tai esiintyy laikuittain. Avoimeen deflaatiopainanteeseen syntyy usein pieniä alkiodyynejä, joita sitovat varik- senmarja, sianpuolukka ja joskus riekonmarja. Hiekka- kenttää voi täplittää myös lampaannata (Festuca ovina) ja toisinaan muun muassa pohjannurmikka (Poa alpigena). Sammalista ensimmäisiä hiekansitojia ovat karvakar- hunsammal (Polytrichum piliferum), metsäkulosammal (Ceratodon purpureus) ja kosteimmilla paikoilla hietik- kotierasammal (Racomitrium canescens). Tinajäkälät (Stereocaulon spp.) ovat myös yleisiä. Dyynikentälle voi myös jäädä eroosiomättäittä, joissa on jäljellä alkupe- räistä kasvillisuutta. Kasvillisuuden kehittyessä hiek- kapaljastumille leviää tunturivihvilää (Juncus trifidus), tähkäpiippoa (Luzula spicata), ja pohjakerroksen sulkeu- duttua kangaskarhunsammalta (Polytrichum juniperinum), poronjäkäliä (Cladonia spp.) ja lapalumijäkälää (Flavocetraria nivalis). Lopulta deflaatiopainanne voi jäkälöityä kokonaan, pensoittua ja soistua tai avautua uudelleen (Mäkinen ym. 2011b) Kasvipeitteen määrään vaikuttaa se, miten aktiivista tuulen kulutustyö alueella on. Pensaskerroksessa tavataan usein matalaa katajaa (Juniperus communis). Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Tunturien dyy- ni- ja deflaatioalueet liittyvät yleensä harjujen tunturi- koivikoihin ja tunturikankaisiin sekä paikoin järvien ja jokien rannoilla oleviin hiekkarantoihin. Esiintyminen: Tunturien dyyni- ja deflaatioalueita ta- vataan Enontekiöllä muun muassa Munnikurkkiossa, Melajärvellä, Hietatievoilla, Pöyrisjärven pohjoispuo- lella ja Leppäjärvellä (Johansson ym. 2000b). Inarissa niitä esiintyy muun muassa Kaamasen ympäristössä, Kielajoella ja Iijärvellä. Tunturipaljakalla luontotyypin esiintyminen on vähäistä. Metsähallituksen biotoop- piaineiston (SAKTI 2017) mukaan tunturialueen dyyne- jä ja hiekkapaljastumia on noin 10 600 ha. Arvokkaiden tuuli- ja rantakerrostumien kartoitusaineistossa tuntu- rialueen dyyni- ja deflaatioalueita on runsaat 8 000 ha (Mäkinen ym. 2011b; TUURA 2017). Uhanalaistumisen syyt: Ilmastonmuutos (Im 1–2). Uhkatekijät: Ilmastonmuutos (Im 1–2), maastoliikenne ja tallaus (Ku 1), voimakas laidunnuspaine (Lp 1). Tunturien dyyni- ja deflaatioalueet Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Asiantuntijatieto Romahtamisen kuvaus: Tunturien dyynialueet kat- sotaan luontotyyppinä romahtaneeksi, kun dyynien rakenne tuhoutuu hiekanoton tai muun toiminnan seurauksena. Deflaatioalueet katsotaan luontotyyppi- nä romahtaneeksi, kun ne kasvavat umpeen, eivätkä ole alttiita tuulen kulutustyölle. Arvioinnin perusteet: Tunturien dyyni- ja deflaa- tioalueet arvioitiin silmälläpidettäväksi (NT) luonto- tyypiksi tulevan 50 vuoden aikana ennustetun määrän vähenemisen (A2a) sekä suppean levinneisyys- ja esiin- tymisalueen ja luontotyyppiin kohdistuvien uhkien vuoksi (B1 & B2). Luontotyypin määrän kehityksestä ei ole tietoaineis- toja, mutta asiantuntija-arvion mukaan määrä on säily- nyt jokseenkin ennallaan viimeisen 50 vuoden kuluessa (A1: LC). Ihmistoiminnan vaikutukset ovat tällä luonto- tyypillä selvästi nähtävissä. Porolaidunnus ja maastolii- kenne kuluttavat pintakasvillisuutta ja voivat jopa lisätä deflaatioalueiden pinta-alaa. Liian voimakas kulutus voi puolestaan rikkoa dyynirakennetta ja johtaa dyynien tuhoutumiseen. Ilmastonmuutos voi edistää hiekka- paljastumien kasvittumista, mikä vähentää tuulen ku- lutustyötä. Kasvillisuuden tuhoutuminen metsäpalon seurauksena on joillakin umpeenkasvaneilla alueilla johtanut siihen, että tuulen kulutustyö on alkanut uudes- taan (Kotilainen 1991; Johansson ym. 2000b). Ihmisten ja porojen liikkuminen ja siitä aiheutuva kasvipeitteen rikkoontuminen on saattanut laajentaa joitakin hiekka- paljastumia ja tehostaa tuulen kulutustyön jatkumista. Luontotyypin määrän kehitystä pidemmän ajan kulues- sa (vuodesta 1750) ei pystytty arvioimaan (A3: DD). Tunturien dyyni- ja deflaatioalueiden määrän kehi- tystä tulevan 50 vuoden aikana arvioitiin männyn (Pinus sylvestris) leviämistä ennustavan mallinnuksen (osa 1, lu- ku 5.8.4.3) avulla. Luontotyypin pinta-alasta peräti 74 % sijaitsee männyn leviämiselle herkällä alueella, jonne männyn ennustetaan levittäytyvän vain 0,5 °C:n hei- näkuun keskilämpötilan nousun seurauksena. Jos hei- näkuun keskilämpötila nousisi 0,7 °C, mallinnettu alue pitäisi sisällään 78 % luontotyypin alasta (osa 1, taulukko 5.30). Männyn leviämistä rajoittaa kuitenkin erityisesti luontotyypin kesäkuiva maaperä, joka voi ainakin osit- tain estää metsittymisen. Dyyni- ja deflaatioalueiden 858 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 määrän arvioidaan vähenevän vähintään 20 % seuraa- van 50 vuoden aikana, mikä vastaa uhanalaisuusluok- kaa silmälläpidettävä (A2a: NT). Dyyni- ja deflaatioalueiden levinneisyysalue (30 000 km²) ja esiintymisalue (47 ruutua) ovat suppeat ja täyttävät vaarantuneen (VU) uhanalaisuusluokan kriteerit. Luontotyypin ei katsota selvästi taantuneen. Männyn ennustettu, joskin luontotyypin maaperäolo- suhteiden vuoksi osin epävarma levittäytyminen on kuitenkin sellainen B-kriteerin tarkoittama uhka, että dyyni- ja deflaatioalueet arvioidaan tämän perusteella silmälläpidettäväksi (B1,2b: NT) luontotyypiksi. Luon- totyyppi on säilyvä (LC) B3-kriteerin perusteella. Luontotyypin laatua ei arvioitu (CD1–CD3: NE). Luokkamuutoksen syyt: Tiedon kasvu, luokittelun muutos, menetelmän muutos. Kehityssuunta: Heikkenevä. Ilmaston lämpeneminen voi edistää hiekkapaljastumien kasvittumista ja met- sittymistä. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Osa (dyynit) voi sisältyä luontodirektiivin luontotyyppiin kuivat ka- nerva- ja variksenmarjadyynit (2320) sekä luonnonsuoje- lulain luontotyyppiin hiekkadyynit. T11 Tunturikalliot ja -kivikot Tunturikallioihin ja -kivikoihin luetaan kuuluviksi tunturialueen (ks. osa 1, luku 5.8.1) kalliot, kivikot ja vyörysorat. Muut kuin tunturialueen kallio- ja kivik- koluontotyypit on esitelty ja arvioitu kallio- ja kivikko- luontotyyppien tarkastelussa (luku 7). Tunturikalliot on jaettu topografisten ominaisuuksien perusteella laakei- siin kallioihin (mm. kalliolaet, -rinteet ja -terassit) sekä jyrkänteisiin ja edelleen kivilajin ravinteisuuden perus- teella karuihin ja keskiravinteisiin kallioihin, serpentii- nikallioihin, kalkkikallioihin ja kiisupitoisiin kallioihin. Serpentiinikalliot, kalkkikalliot ja kiisupitoiset kalliot on tässä yhteydessä luettu ravinteisuudeltaan vastaa- van kivikon kanssa samaan luontotyyppiin. Vyörysorat jaetaan tässä karuihin ja keskiravinteisiin vyörysoriin sekä kalkkivyörysoriin. Karut ja keskiravinteiset kalliot ovat Suomen ylei- simpiä kallioluontotyyppejä sekä tunturialueilla että muualla maassa. Niiden erottaminen toisistaan kasvil- lisuuden perusteella voi olla tunturiluonnossa vaikeaa, joten ne käsitellään yhtenä kokonaisuutena. Tunturien jyrkänteillä kasvillisuus vaihtelee muun muassa varjoi- suuden, rinteen suunnan ja kosteuden mukaan. Paah- dejyrkänteillä putkilokasvilajisto on niukempaa kuin suojaisilla paikoilla. Jyrkänteilläkin on yleensä hyllyjä ja terasseja, joilla kasvillisuus voi olla samanlaista kuin laakeilla kallioilla. Kivikot voidaan luokitella niiden syntytavan perus- teella kolmeen ryhmään: pakkasrapautumisen tuot- tamiin kivikoihin eli rakkoihin, veden huuhtomiin kivikoihin ja jäätikön synnyttämiin moreenikivikoi- hin, joista osasta on routimisen tuloksena syntynyt roudan nostamia kivikkoja. Tunturialueella yleisimpiä ja laaja-alaisimpia ovat rakat ja roudan nostamat mo- reenikivikot. Rakat ovat usein teräväsärmäisiä kivikkoja ja lohka- reikkoja, jotka ovat syntyneet suoraan kalliosta pakkas- rapautumisen lohkomina. Ne ovat kivilajistoltaan lähes aina homogeenisia, sillä ne edustavat alla olevan paikal- lisen kallioperän kivilajia. Isot kappaleet ovat pilkkou- tuneet edelleen pienemmiksi, ja vähitellen on syntynyt tuntureita peittävä yhtenäinen särmikäs rakkakivikko (Kujansuu ja Hyyppä 1995). Rapautumista tapahtuu var- sinkin keväisin ja syksyisin, jolloin lämpötila vaihtelee lämpö- ja pakkasasteiden välillä. Sen seurauksena kal- lion pintakerros vuoroin kutistuu ja laajenee. Kallioon syntyy rakoja, joihin tunkeutuu sadevettä. Veden vuo- rotellen jäätyessä ja sulaessa rako laajenee, ja viimein kallion reunasta lohkeaa kappale. Pakkasrapautuminen oli voimakkainta heti mannerjäätikön sulamisen jälkei- senä aikana, jolloin ilmasto oli vielä viileä, mutta se on jatkunut koko jääkauden jälkeisen ajan. Tästä ovat osoi- tuksena tuoreet lohkeamat ja kivien jäkälättömät pin- nat. Rakkaa esiintyy runsaimmin tunturien lakialueilla ja auringonpaisteen puoleisilla etelä- ja länsirinteillä, jotka keväisin paljastuvat ensimmäisinä lumen alta ja ovat pisimpään alttiina rapautumisprosesseille. Tunturimaastossa tasaisilla alueilla ja painanteissa, mutta myös esimerkiksi kerojen ja tunturiselänteiden harjoilla maalaji on yleensä mannerjäätikön kerrosta- maa moreenia. Tavallisesti se muodostaa kallioperää peittävän maalajikerroksen. Paikoitellen moreeni muo- dostaa kumpuja ja selänteitä, joita kutsutaan kumpu- moreenialueiksi. Niiden moreeniaines on hyvin kivistä ja lohkareista. Se on synnyltään osaksi jäätikön pinnal- la kulkeutunutta, supraglasiaalista ainesta ja osaksi jäätikön pohjalla railoihin puristunutta pohjamoree- nia. Paikallisesta rikkonaisesta kallioperästä lähtöisin olevat kivet ovat muodoltaan kulmikkaita, ja niiden särmät ja kulmat ovat pyöristyneet. Kiviaineksen suuri määrä on todiste mannerjäätikön kulutustyön voimak- kuudesta, ja jäätikön virratessa alueen yli on kiviai- nesta sekoittunut runsaasti muun moreeniaineksen joukkoon. Osa kivikosta voi olla myös myöhemmin jäätiköitymisen jälkeen routimalla syntynyttä. Routi- misen aiheuttaa maaperän toistuva jäätyminen ja su- laminen, jolloin siinä tapahtuu tilavuuden muutoksia. Jäätyessään moreenin kostea hienoaines laajenee ja työntää kiviä ylöspäin kohti maanpintaa, jossa vastus on pienintä. Vähitellen kiviä rikastuu maan pinnalle. Routiminen on hyvin tyypillistä tunturialueilla, sillä puuttomilla ylärinteillä ilmasto on kylmä ja ankara, ja pakkasyöt ovat kesälläkin tavallisia (Kejonen 2005). Roudan moreenista nostamissa kivikoissa aines on usein hieman rakkaa pyöristyneempää ja kivilajistol- taan heterogeenisempaa edustaen laajemmin man- nerjäätikön tulosuunnassa olevan alueen kallioperää. Kivisiä ja erittäin kivisiä ja lohkareisia kumpumo- reenialueita on Sevettijärven–Kurtakon alueella sekä Vätsärin erämaassa Inarissa (Aario 1992). Yleiskielessä kaikkia tunturien kivikkotyyppejä kutsutaan usein rakaksi, sillä synnyltään erilaisia kivikkoja on usein maastossa vaikea erottaa toisistaan. Myös niiden eliöyhteisöt muistuttavat suuresti toisiaan. 859Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit Veden huuhtomia kivikkoja on tunturialueiden har- jujaksojen yhteydessä. Ne ovat kerrostuneet jäätikön sulamisvesitoiminnan tuloksena. Niin sanotuissa ydin- harjuissa aines koostuu lähes yksinomaan mannerjääti- kön pohjalla kovassa paineessa virranneen veden ker- rostamista kivistä ja lohkareista. Ydinharjuja esiintyy muun muassa Pöyrisjärven itäpuolella Valkamapään alueella (Johansson ym. 1999) sekä Käsivarressa Mee- konvaaran länsipuolella (Johansson ym. 2000a). Kurujen pohjilla ja suuosissa olevat kivikot ovat syntyneet jää- järven purkausuoman pohjalle. Jääjärven vedenpinnan äkillisen laskun seurauksena virranneen veden mukana kulkeutui runsaasti soraa ja kiviä, jotka kasaantuivat purkausuoman suulle virtauksen heikennyttyä. Lä- täsenon länsipuolella Saitsijoen kurun suussa on yksi Lapin edustavimmista jääjärven purkauksessa synty- neistä deltoista, jossa aines koostuu lähes yksinomaan jalkapallon kokoisista pyöristyneistä kivistä. Osa kuru- jen pohjalla olevista kivistä on myös rapautumisen tai vyöryjen seurausta. Lisäksi esimerkiksi Saariselällä Lui- rojärven luoteispuolella (Johansson ja Kujansuu 2005) ja Käsivarren alueella Kivivaarassa (Kujansuu 1967) esiintyy rinteen suuntaisia kivivöitä. Ne ovat muinaisia rantakivikoita, jotka ovat syntyneet jääjärven aaltojen ja jäiden työnnön tuloksena. Vyörysorat ovat jyrkkien kallioseinämien tai -pah- tojen juurelle rapautumisen seurauksena syntyneitä kivikkoja ja louhikkoja. Vyöryjen syntymisen edelly- tyksenä on lähes pystysuora seinämä tai jyrkkä rinne. Vyöryissä kiviaines putoaa, vyöryy tai liukuu jyrkän- teen juurelle, jolloin syntyy pinnaltaan kuperia tai kei- lamaisia vyörysoria eli taluksia. (Söderman 1980) T11.01 Tunturien karut ja keskiravinteiset laakeat kalliot Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa LC = Etelä-Suomi Pohjois-Suomi LC = Luonnehdinta: Luontotyyppi sisältää tunturialueen karut ja keskiravinteiset loivat ja laakeat kalliot. Luon- totyypin luonnehdinta perustuu pääosin edellisessä luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitettyyn kuvaukseen. Loivia tai laakeita kallioita on paljaana tunturien lakialueilla ja ylärinteil- lä, joissa jääkaudella tai sen jälkeen syntynyt maaperä ei peitä kallioiden pintaa. Tunturien laakeiden kallioi- den esiintymiseen vaikuttavat useat tekijät. Yleisin syy on mannerjäätikön kulutus eli glasiaalieroosio (Johansson ja Kujansuu 2005). Jäätikkösyntyistä mo- reenia, joka on Lapissa yleisin maalaji, ei ole kerrostu- nut näihin paikkoihin niin paljon, että se muodostaisi yhtenäisen peitteen. Maankamaran jyrkkäpiirteiset, kallioperästä johtuvat pienimuotoiset rapautumisjään- teet sekä isommat kuutiomaiset tor-muodostumat ovat myös kalliopaljastumia. Graniitille tyypillinen laatta- mainen, suorakulmainen rakoilu sekä alueen heikko glasiaalieroosio ovat vaikuttaneet tor-muodostumien syntyyn Nattasten tunturialueella, Terävä-Nattasen ja Pyhä-Nattasen lailla (Darmody ym. 2007). Vaikka tor-muodostumat näyttävät hyvin rikkonaisilta ja hau- railta, ovat ne tosiasiassa kallion kestävintä osaa, joka jäi jäljelle ympärillä olleen, vielä pidemmälle rikkoutu- neen kallion rapautuessa palasiksi ja kulkeutuessa alas rinnettä (Johansson ym. 2014). Mannerjäätikön kulutuksen ohella toinen tärkeä syy laakeiden kallioiden esiintymiseen on virtaavan veden vaikutus. Mannerjäätikön sulamisvesien kulutus jää- kauden loppuvaiheessa on ollut erityisen tehokasta. Sulamisvesien paljaaksi huuhtomia avokallioita on var- sinkin tunturien alarinteillä sekä tunturiselänteiden ja huippujen välisissä painanteissa. Harjujaksoihin liit- tyy usein pitkänomaisia paljaaksi huuhtoutuneita kal- lioita. Ne saattavat nousta ylös tunturin rinnettä aina tunturiselänteen harjalle asti kohtaan, johon nykyinen virtaavan veden kulutustyö ei yltäisi. Esimerkkejä sula- misvesieroosion synnyttämistä laakeista kallioalueista löytyy muun muassa Urho Kekkosen kansallispuistossa olevasta Maantiekurusta (Johansson ja Mäkinen 1994) ja Pahakurusta Pallas- ja Ounastunturien väliseltä alueel- ta (Kujansuu 1967). Muodoltaan selvät jäätikön sulamis- vesien kuluttamat kurut ja rotkot on kuvattu omana luontotyyppiyhdistelmänään. Nykyiset jokiuomat ovat pääosin leikkaantuneet maaperään, mutta kalliokyn- nysten kohdilla olevissa koskipaikoissa kallion pinta on usein näkyvissä. Tunturien karujen ja keskiravinteisten laakeiden kallioiden lajistossa vallitsevat erilaiset kalliopintojen sammalet ja jäkälät. Lajistosta huomattava osa on laa- jalle levinnyttä, etelämpänäkin tavallista kalliolajistoa, mutta omaleimaisuutta luo arktis-alpiininen lajisto (Hal- lingbäck 1996). Kalliopinnoilla vallitsevat yleensä rupi- ja lehtijäkälät sekä napajäkälät. Sammalissa ovat tyypillisiä karsta-, kivi- ja tierasammalet, joista muun muassa me- reinen kalliotierasammal (Racomitrium lanuginosum) on tunturialueella yleinen. Poronjäkäliköt (Cladonia spp.) ovat huomattavasti niukempia kuin etelämpänä, ja niitä Meekonvaara, Käsivarren erämaa-alue, Enontekiö. Kuva: Saara Tynys 860 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 esiintyy kalliopainanteissa. Luonteenomaista putkilokas- vilajistoa edustavat lampaannata (Festuca ovina), kulta- piisku (Solidago virgaurea), ahokissankäpälä (Antennaria dioica), tunturisara (Carex bigelowii), puolukka (Vaccinium vitis-idaea), kissankello (Campanula rotundifolia), tähkäpiip- po (Luzula spicata) sekä Käsivarressa muun muassa ruu- sujuuri (Rhodiola rosea) ja tunturikohokki (Silene acaulis) (Virtanen ja Eurola 2006; Väre ja Partanen 2009). Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Luontotyyppi on lajistoltaan hyvin samankaltainen karujen ja keski- ravinteisten tunturikivikkojen kanssa ja liittyy useim- miten karuihin ja keskiravinteisiin jyrkänteisiin. Luon- totyyppi voi esiintyä laikuittaisena ympäröivän karun paljakkakasvillisuuden kanssa, tavallisimmin karujen tunturikankaiden kanssa. Tunturien karut ja keskiravinteiset laakeat kalliot Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Asiantuntijatieto Esiintyminen: Tunturien karuja ja keskiravinteisia laa- keita kallioita esiintyy laajalti etenkin Enontekiöllä Käsi- varren erämaassa (Kujansuu 1967; Johansson ym. 2000a), Inarissa muun muassa Muotkatunturin erämaassa ja Utsjoella Kevon luonnonpuistossa (Johansson ja Man- ninen 2004) ja Paistunturin erämaassa. Etelämpänä nii- tä esiintyy laajemmin lähinnä Urho Kekkosen ja Pal- las-Yllästunturin kansallispuistoissa sekä hajanaisesti muillakin Metsä-Lapin ja Peräpohjolan tunturialueilla. Metsähallituksen biotooppiaineistossa tunturien karu- jen ja keskiravinteisten laakeiden kallioiden kokonais- pinta-ala on 7 000 ha (SAKTI 2017). Uhkatekijät: Voimakas laidunnuspaine (Lp 1), kulu- minen (Ku 1). Romahtamisen kuvaus: Tunturien karut ja keskiravin- teiset laakeat kalliot katsotaan luontotyyppinä romah- taneeksi, jos esiintymien kallioperä on louhittu pois. Luontotyyppi on romahtanut myös silloin, kun sekä kenttäkerros että kalliopintojen jäkälälajisto ovat pahoin vaurioituneet tai kuluneet pois. Myös painanteissa ole- vat korkeakasvuisemmat pensas- ja poronjäkälät ovat hävinneet. Arvioinnin perusteet: Tunturien karut ja keskiravin- teiset laakeat kalliot arvioitiin säilyväksi (LC) luonto- tyypiksi (A1–A3, B1–B3, CD1–CD3). Tunturien karujen ja keskiravinteisten laakeiden kallioiden määrän kehityksestä ei ole tietoaineistoja, mutta asiantuntija-arvion mukaan niiden määrän ei katsota muuttuneen merkittävästi 50 vuoden ajan- jaksolla tai pidemmällä aikavälillä (A1 & A3: LC). Luontotyyppi esiintyy usein tuulille alttiilla paikoil- la, osa esiintymistä on tunturikoivuvyöhykkeessä. Luontotyypin ominaisuuksiin kuuluu paljas tai lähes paljas ja vähäravinteinen kalliopinta. Ilmastonmuu- tos voi aiheuttaa sammaloitumista, mutta puuvarti- sen kasvillisuuden leviäminen tälle luontotyypille on äärimmäisen hidasta. Suurin osa luontotyypin esiin- tymistä sijaitsee kansallis- ja luonnonpuistoissa sekä erämaa-alueilla, eikä niihin kohdistu luontotyypin määrään vaikuttavia maankäyttöhankkeita. Luonto- tyypin määrän arvioidaan säilyvän ennallaan myös tulevan 50 vuoden aikana (A2a: LC). Tunturien karujen ja keskiravinteisten laakeiden kal- lioiden levinneisyysalue (110 000 km²) ja esiintymisalue (130 ruutua) ovat niin suuret, että luontotyyppi on nii- den perusteella säilyvä (B1 & B2: LC). Luontotyyppi on säilyvä (LC) myös B3-kriteerin perusteella. Karuille ja keskiravinteisille laakeille kallioille on luonteenomaista kallio- ja kivipinnoilla kasvavien jä- kälien esiintyminen. Ihminen aiheuttaa kulumista pai- kallisesti muun muassa hiihtokeskusten ympäristössä ja retkeilyreiteillä. Porojen ravinnonsaannille luonto- tyypillä ei liene suurta merkitystä, mutta porojen lai- dunnus on jonkin verran saattanut pienentää jäkälien peittävyyttä. Porolaidunnus on saattanut myös aiheut- taa harvinaisten, kulutukselle herkkien pensasmaisten lajien taantumista. Laidunnuksen vaikutuksista tun- turien karujen ja keskiravinteisten kallioiden laatuun ei kuitenkaan ole tietoaineistoja. Luontotyypin koko- naislaadun ei arvioida heikentyneen tai heikentyvän merkittävästi 50 vuoden ajanjaksolla tai pidemmällä aikavälillä (CD1–CD3: LC). Luokkamuutoksen syyt: Ei muutoksia. Kehityssuunta: Vakaa. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- todirektiivin luontotyyppiin silikaattikalliot (8220). T11.02 Tunturien karut ja keskiravinteiset jyrkänteet Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa LC = Etelä-Suomi Pohjois-Suomi LC = Luonnehdinta: Tunturialueen kalliojyrkänteet on täs- sä määritelty alueiksi, joilla kallion kaltevuus on yli 45° ja pystysuoran osuuden korkeus on vähintään neljä metriä. Niitä esiintyy tunturialueilla paikoissa, joissa mannerjäätikön ja sen sulamisvesien aiheuttama ku- lutus on ollut voimakasta. Jyrkillä rinteillä vähäinen- 861Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit kin maapeite on myöhemmin vähitellen valunut tai huuhtoutunut alarinteille. Luontotyypin luonnehdinta perustuu pääosin edellisessä luontotyyppien uhan- alaisuusarvioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitettyyn kuvaukseen. Kalliojyrkänteillä yleisin kallioiden paljastumiseen vaikuttanut tekijä on mannerjäätikön sulamisvesien ai- heuttama kulutus. Kulutusta on tapahtunut joko man- nerjäätikön alla olleen sulamisvesitunnelin pohjalla tai jäätikön reunan ja tunturin rinteen välisessä sau- massa. Sulamisvesien paljaaksi huuhtomia avokallioita on varsinkin tunturiselänteiden ja huippujen välisissä laaksoissa, painanteissa ja satulakohdissa. Aakenus- tunturin rinteellä on syvälle rikkonaiseen kallioon ku- luneita jyrkänteitä, jotka ovat synnyltään reunauomia. Niiden muodoista näkee, että ne syntyivät voimakkaan sulamisvesivirtauksen, esimerkiksi jäätikköjokitunne- lista purkautuneen sulamisveden tai jääjärven äkillisen vedenpinnan laskun tuloksena (Johansson ym. 2006). Myös harjujaksoihin voi liittyä pitkänomaisia paljaaksi huuhtoutuneita kallioalueita, joiden reunoilla on kallio- jyrkänteitä. Kovassa paineessa jäätikköjokitunnelissa virranneet vedet söivät kalliota peittäneen irtomaapeit- teen pois. Sellaiset suurmuodot kuten Kevon kanjoni ja Utsjoen, Lemmenjoen sekä Ivalojoen laaksot ovat alun perin synnyltään preglasiaalisia eli jääkautta vanhem- pia, mutta niiden kallioseinämät ovat paljastuneet jää- kauden lopussa jäätiköltä purkautuneiden sulamisvesi- virtausten huuhtomina (Johansson ja Manninen 2004; Johansson ja Perttunen 2006). Myös rapautuminen on vaikuttanut jyrkänteiden syntyyn. Jyrkiltä rinteiltä on irronnut kiviä ja lohkareita paljastaen jyrkän kalliosei- nämän. Lohkareet ovat kasaantuneet jyrkänteen alle vyörysorakerrostumiksi. Mannerjäätikön sulamisvai- heessa syntyneiden jääjärvien lasku-uomissa sekä jääti- kön reunalla virranneiden sulamisvesivirtojen synnyt- tämissä uomissa on myös pystysuoria jyrkänteitä, jotka reunustavat uomia. Tunturien korkeita kalliojyrkänteitä kutsutaan usein myös pahdoiksi. Tunturien rotkot, ku- rut ja uomat sekä tunturien rotkolaaksot on arvioitu erikseen omina luontotyyppiyhdistelminään. Sammalet ja jäkälät vallitsevat karujen ja keskira- vinteisten jyrkänteiden kasvillisuutta. Luonteenomai- sia lajiryhmiä jyrkänteillä ovat karsta- (Andraea spp.), kivi- (Grimmia spp.) ja tierasammalet (Racomitrium spp.) sekä napa- (Umbilicaria spp.) ja karttajäkälät (Rhizocarpon spp.). Putkilokasveista tyypillisiä ovat muun muas- sa kissankello (Campanula rotundifolia), haurasloikko (Cystopteris fragilis) ja karvakiviyrtti (Woodsia ilvensis) (Virtanen ja Eurola 2006). Jyrkänteiden lajeista huomat- tava osa on laajalle levinneitä, etelämpänäkin tavallisia kalliolajeja, mutta omaleimaisuutta luo arktis-alpiininen lajisto (Hallingbäck 1996). Etelässä harvinaisia tai sieltä puuttuvia kalliolajeja tunturialueella ovat esimerkiksi pörrö-, kaira- ja tunturikivisammal (Grimmia incurva, G. funalis ja G. elongata) (Ulvinen ym. 2002). Tunturikallioiden ankarissa oloissa kasvillisuus on keskittynyt etelä–länsirinteille, kun taas pohjois- ja itä- puoliset jyrkänteet ovat putkilokasvilajistoltaan hyvin niukkoja. Käsivarren alueen jäkälälajistoa kuvailleen Megonbákti, Käsivarren erämaa-alue, Enontekiö. Kuva: Peter Johansson 862 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Huuskosen (1949) mukaan tunturikallioilla hyvin ylei- siä lajeja tai lajiryhmiä ovat esimerkiksi keltakarttajä- kälä (Rhizocarpon geographicum subsp. geographicum), kalliomaljajäkälä (Diploschistes scruposus), kehräjäkälät (Lecanora spp. ja Protoparmelia badia), ryhmynapajäkälä (Umbilicaria hyperborea var. hyperborea), monet karpeet (mm. Arctoparmelia centrifuga, Melanelia spp. ja Parmelia saxatilis), laakajäkälät (Phaeophyscia endococcina, Physcia caesia ja Physconia muscigena) ja etenkin kvartsiiteilla paasisuolikarve (Brodoa intestiniformis). Lintujen istuma- paikoilla tunnusomaista lajistoa edustavat muun muas- sa kielirustojäkälä (Ramalina polymorpha) ja seinäkeltajä- kälä (Polycauliona candelaria). Kasvillisuusvaihtelua tun- turikallioille luovat myös valuvesipinnat, joilla voidaan tavata esimerkiksi kimpputierasammalta (Racomitrium fasciculare), tihkusäiläsammalta (Blindia acuta), kallioah- mansammalta (Kiaeria blyttii), pohjankuurasammalta (Anthelia julacea) sekä useita tuntureilla tavattavia kars- tasammallajeja (Andreaea spp.) (Ulvinen ym. 2002). Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Luontotyyppi liittyy useimmiten loiviin tai laakeisiin tunturikallioi- hin ja on lajistoltaan hyvin samankaltainen karujen ja keskiravinteisten tunturikivikkojen kanssa. Luonto- tyyppi voi sisältyä tunturien kurujen, rotkojen ja uo- mien sekä rotkolaaksojen luontotyyppiyhdistelmiin. Tunturien karut ja keskiravinteiset jyrkänteet Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Asiantuntijatieto Esiintyminen: Tunturien karuja ja keskiravinteisia jyr- känteitä esiintyy laajalti tunturialueella. Erityisen run- saasti niitä on Käsivarren alueella ja siellä Käsivarren suurtunturien eteläreunalla, jossa ovat muun muassa Saanan, Jollanoaivin, Kahperusvaarojen, Meekonvaa- ran ja Ánnjaloanjin pahdat (Lehtovaara 1995). Jyrkän- teitä on myös Paistunturin erämaassa, Kevon luonnon- puistossa (Johansson ja Perttunen 2006) sekä Urho Kek- kosen ja Lemmenjoen kansallispuistoissa (Johansson ja Manninen 2004). Yksittäisiä esiintymiä on Metsä-Lapin eteläpuolella Peräpohjolan tuntureilla. Metsähallituk- sen biotooppiaineiston (SAKTI 2017) mukaan karujen ja keskiravinteisten jyrkänteiden kokonaispinta-ala on noin 800 ha. Uhkatekijät: – Romahtamisen kuvaus: Tunturien karut ja keski- ravinteiset jyrkänteet katsotaan luontotyyppinä ro- mahtaneeksi, jos esiintymien kallioperä on louhittu. Jyrkänne voidaan katsoa tämän luontotyypin esiin- tymänä romahtaneeksi myös silloin, kun jyrkänteelle luonteenomainen kasvillisuus ja muu lajisto muusta syystä puuttuvat. Arvioinnin perusteet: Tunturien karut ja keskiravintei- set jyrkänteet arvioitiin säilyväksi (LC) luontotyypiksi (A1–A3, B1–B3, CD1–CD3). Luontotyypin määrän kehityksestä ei ole tietoaineis- toja, mutta asiantuntija-arvion mukaan sen määrän ei oleteta vähentyneen merkittävästi viimeisen 50 vuoden aikana tai pidemmällä aikavälillä, eikä määrän oleteta vähenevän myöskään tulevan 50 vuoden aikana (A1– A3: LC). Suurin osa luontotyypin esiintymistä sijaitsee kansallis- ja luonnonpuistoissa sekä erämaa-alueilla, missä niitä ei uhkaa kiviaineksen otto. Karujen ja keskiravinteisten jyrkänteiden levinnei- syysalue (80 000 km2) ja esiintymisalue (90 ruutua) ovat niin suuret, että luontotyyppi on niiden perusteella säi- lyvä (B1 & B2: LC). Luontotyyppi on säilyvä (LC) myös B3-kriteerin perusteella. Ihmistoiminta ei juuri vaikuta tunturien karuihin ja keskiravinteisiin jyrkänteisiin. Asiantuntija-arvion mukaan luontotyypin kokonaislaatu on säilynyt jok- seenkin ennallaan sekä viimeisen 50 vuoden aikana että pidemmällä aikavälillä, ja sen arvioidaan säilyvän ennallaan myös tulevan 50 vuoden aikana (CD1–CD3: LC). Luokkamuutoksen syyt: Ei muutoksia. Kehityssuunta: Vakaa. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- todirektiivin luontotyyppiin silikaattikalliot (8220). T11.03 Tunturien kalkkikalliot ja -kivikot Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa LC = Etelä-Suomi Pohjois-Suomi LC = Luonnehdinta: Tunturien kalkkikalliot ja kalkkikivikot on pienialainen luontotyyppi. Niissä esiintyvä kalkki- kivi on dolomiittia eli kalsiummagnesiumkarbonaattia. Tunturien kalkkikallioita ja -kivikoita tavataan etenkin Käsivarren suurtunturien alueella, missä dolomiitti esiintyy paikoin jopa 40 m paksuna kivilajikerroksena kaledonisen ylityöntölaatan alla olevassa sedimenttiki- vien sarjassa (Lehtovaara 1995). Dolomiitti on heikosti eroosiota kestävä kivilaji; se murenee kiviksi ja edelleen hienorakeiseksi kalkkijauhoksi, joka sekoittuu muuhun maa-ainekseen tehden siitä ravitsevan kasvualustan. Kalkkikallioita on säilynyt suojassa kulutusta kestävän gneissisen ylityöntölaatan alla. Tämän vuoksi dolomiit- 863Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit tikalliot ovat usein jyrkillä rinteillä gneissikerroksen alla olevia pystysuoria seinämiä tai kallionokkia. Luon- totyypin kuvaus perustuu osin edellisessä luontotyyp- pien uhanalaisuusarvioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitettyyn kuvaukseen. Tunturialueen ulkopuolisista kalkkikallioista ja -kivikoista on kerrottu kallioluonto- tyyppien yhteydessä. Kalkkikivikot ovat kalkkikallioiden rapautumis- tuloksia. Kivet ovat kerääntyneet maanpinnalle joko suoraan kalliosta pakkasrapautumisen seurauksena lohjenneina tai mannerjäätikkö on kuluttanut kalk- kikallioita. Moreenin sekaan joutuneet kalkkikivet ovat routimisen seurauksena nousseet maanpintaan. Isot kappaleet ovat pakkasrapautumisen tuloksena pilkkoutuneet edelleen pienemmiksi. Kalkkikivikoita esiintyy varsinkin kalkkikallioiden auringonpaisteen puoleisilla etelä- ja länsirinteillä, jotka keväisin pal- jastuvat ensimmäisinä lumen alta ja ovat pisimpään alttiina rapautumisprosesseille. Södermanin (1980) mukaan rapautuminen oli voimakkainta silloin, kun kallioalueet olivat juuri paljastuneet mannerjäätikön alta. Dolomiittikallion ja -kivien rapautumispinta on väriltään vaalean ruskehtava tai hieman kellertävä. Kiven pinnassa näkyy usein koholla olevia harmai- ta kvartsijuonia. Tuoreet lohkeamat kalliopinnoilla ja kivissä ovat siniharmaita. Ne osoittavat, että rapautu- minen jatkuu yhä (Lehtovaara 1995). Laajin yhtenäi- nen dolomiittikivikko on Toskaljärven pohjoispuolella olevassa laaksossa, jossa lähes jokainen moreenin kivi on dolomiittia. Vaaleasävyisinä ne erottuvat selväs- ti muista kivilajeista. Toskaljärven erikoisuutena on myös 105 metriä pitkä, virtaavan veden dolomiittikal- lioon kovertama karstiluola (Ohlson 1959; Väre ym. 2008). Toskaljärveen pohjoisesta laskeva puro katoaa ennen järveä maan alle ja palaa ulos tunnelistaan lähellä järven rantaa. Tulvien aikaan luola ei kykene vetämään kaikkea vettä, jolloin osa vedestä virtaa luolan sivuitse olevaa uomaa pitkin. Uoman pohjalla on näkyvissä valkeaa dolomiittikalliota. Luolan ym- päristö on ravinteikasta, ja molempien suuaukkojen vieressä kasvaa väinönputkea (Angelica archangelica). Merkittäviä laajoja kalkkikivikoita on Toskaljärven li- säksi Duolljehuhputin-Guonjarvárrin (Väre ym. 2015) ja Iso-Mallan alueella. Saanan lounaisrinteellä on laaja kalkkilippa. Tunturialueen kalkkikallioiden ja -kivikoiden kas- vipeite on avointa, mutta toisinaan ne ovat jäkälien ja sammalien peittämiä. Putkilokasvilajisto voi olla eten- kin Enontekiön kalkkialueilla hyvin monipuolista (mm. Väre ym. 2008; 2015) ja lajistossa on runsaasti niin sa- nottuja kalkinvaatija ja -suosijalajeja, kuten kalliosara (Carex rupestris), tunturikynsimö (Draba fladnizensis), lu- mikynsimö (D. nivalis), hentokorte (Equisetum scirpoides), kirjokorte (E. variegatum), mätäsrikko (Saxifraga cespitosa), sinirikko (S. oppositifolia) ja tunturikohokki (Silene acaulis). Kuivilla lohkareilla esiintyvät sammalista kellosam- malet (Encalypta spp.), tunturipalmikkosammal (Hypnum revolutum), kallio- ja pohjankoukerosammal (Lescuraea Guonjarjohka, Käsivarren erämaa-alue, Enontekiö. Kuva: Peter Johansson 864 Suomen ympäristö X | 2018 Osa 2 saxicola, L. radicosa), lapinpartasammal (Syntrichia norvegica) ja kalkkikiertosammal (Tortella tortuosa). Varjoi- sissa kivien onkaloissa esiintyvät peikonsammal (Clevea hyalina), kuru- ja tunturilehväsammal (Cyrtomnium hymenophylloides, C. hymenophyllum), kalkki- ja kaarikah- taissammal (Distichium capillaceum, D. inclinatum), ota- siimasammal (Myurella tenerrima) ja kultapahtasammal (Orthothecium chryseon). Kosteilla, valuvetisillä paikoilla kasvaa lettosammalia ja muun muassa ruskopalmikko- sammalta (Hypnum bambergeri). (Riikka Juutinen, Met- sähallitus, kirj. tiedonanto 5.1.2018) Myös jäkälälajisto on Käsivarren suurtunturien kalkkikivialueilla hyvin rikas. Syynä tähän ovat kalk- kialueiden iso koko Suomen muihin kalkkiesiintymiin verrattuna, pohjoisuus ja äärevät pinnanmuodot (Py- kälä ja Myllys 2016). Puiden ja pensaiden puuttumisen takia myös laakeat kalkkikalliot ja tasangoilla olevat kivet ovat jäkälälajistoltaan hyvin monimuotoisia. Tuntureilla useat lajit esiintyvät yhtä lailla irtokivillä kuin kallioilla, vaikka ne voivat olla muualla kivillä harvinaisia. Kivipinnoilla erityisen monilajisia ovat konnanjäkälät (Polyblastia spp.), säröjäkälät (Thelidium spp.) ja mustuaiset (Verrucaria spp.) Useimpia kon- nanjäkälälajeja tavataan vain tunturien kalkkipitoi- silla kallioalueilla. Muita tyypillisiä lajeja ovat muun muassa kalkkikypäräjäkälä (Farnoldia jurana), tuoksu- jäkälät (Hymenelia spp.), muurikehräjäkälät (Myriolecis spp.), mustejäkälät (Placynthium spp.) ja nuppujäkälät (Protoblastenia spp.). (Juha Pykälä, Suomen ympäristö- keskus, kirj. tiedonanto 5.3.2018) Tunturien kalkkikallioiden ja -kivikoiden jäkälä- lajisto (mm. sammalilla kasvavat lajit) on rikkaampi kuin muualla Suomessa. Tyypillisiä ovat muun muas- sa varpuruskeinen (Biatora subduplex), läiskäruskeinen (Bilimbia lobulata), kultajäkälät (Caloplaca s. lato), har- maakilpinen (Catapyrenium cinereum), kuoppavahajä- kälä (Gyalecta foveolaris), pohjannystyjäkälä (Lecidea berengeriana), pohjanpallerojäkälä (Lecidella wulfenii), tunturiruijanjäkälä (Leciophysma finmarkicum), tynny- rijäkälä (Megaspora verrucosa), nappijäkälät (Rinodina spp.), tunturihyytelöjäkälä (Rostania ceranisca) ja tun- turikuppijäkälä (Solorina bispora). Osa lajeista voi kas- vaa myös vanhoilla lapinvuokon (Dryas octopetala) ja sinirikon (Saxifraga oppositifolia) versoilla. Lisäksi eräillä harvinaisilla eteläisillä lajeilla on tuntureilla erillise- siintymiä; näitä ovat muun muassa isokuoppajäkälä (Acarospora macrospora), tummakultajäkälä (Pyrenodesmia variabilis) ja ryppykesijäkälä (Scytinium schraderi). Ai- noastaan tuntureilla tavattavia kalkkijäkäliä tunnetaan 31 lajia, joista neljä on vasta äskettäin tieteelle kuvattu (Pykälä ja Myllys 2016; Pykälä ym. 2017). Lisäksi tun- tureilta on löytynyt useita muita vielä tieteelle kuvaa- mattomia lajeja (Juha Pykälä, Suomen ympäristökeskus, kirj. tiedonanto 5.3.2018). Inarin Lapin esiintymät ovat lajistoltaan niukempia ja lajisto on vähemmän vaateliasta kuin Käsivarren dolomiittikallioilla. Putkilokasveista tavataan etenkin sinirikkoa, isokynsimöä (Draba glabella), kalliosaraa, pahtahanhikkeja (Potentilla nivea -ryhmä) ja kaljuki- viyrttiä (Woodsia glabella). Sammalista luonteenomaisia ovat samat lajit kuin Enontekiöllä, mutta vaateliain la- jisto, kuten tunturilehväsammal, poronsuikerosammal (Brachythecium coruscum), lapin- ja rusopahtasammal (Orthothecium lapponicum, O. rufescens), puuttuu. Maantieteellinen vaihtelu: Luontotyypin esiintymät Käsivarren alueella ovat lajistollisesti huomattavasti monipuolisempia kuin Inarin Lapissa. Inarin Lapin esiintymille on tyypillistä, että karbonaattipitoista ki- veä esiintyy pienialaisesti sulkeutumina tai juonteina, eikä se ole kalliossa helposti havaittavissa. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Tunturien kalkkikalliot ja -kivikot vaihettuvat karuihin ja keski- ravinteisiin jyrkänteisiin, laakeisiin kallioihin ja kivi- koihin sekä kalkkivyörysoriin. Tunturien kalkkikalliot ja -kivikot Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus SYKEn paikkatietoaineisto Asiantuntijatieto Esiintyminen: Tunturien kalkkikallioiden ja -kivikoi- den esiintymistä valtaosa sijaitsee suppealla alueella Käsivarren suurtuntureilla. Esiintymiä on muun muas- sa Saanalla, Pikku- ja Iso-Mallalla, Guonjarvárri–Duoll- jehuhput-alueella, Kahperusvaarojen etelärinteellä, Tos- kaljärven pohjoispuolella, Doskalhárjin eteläreunalla, Somasjärven alueella ja Várddoaivilla. Laajimmat esiin- tymät ovat Kahperusvaaroilla. Lisäksi kaksi esiintymää on etelämpänä Käsivarressa. Inarin Lapissa luontotyy- pin esiintymiä on muun muassa Kevon luonnonpuistos- sa, Kaldoaivin erämaa-alueella ja Lemmenjoen kansal- lispuistossa. Esiintymät on luettu tähän luontotyyppiin kalkkilajiston perusteella. Eteläisin tunturien kalkki- kallioiden esiintymä on Sallan Takkaselkätunturilla. Asiantuntija-arvion mukaan luontotyypin kokonaisala on noin 80 ha. Uhkatekijät: Kuluminen (Ku 1), satunnaistekijät (S 1). Romahtamisen kuvaus: Tunturien kalkkikalliot ja -ki- vikot katsotaan luontotyyppinä romahtaneeksi, jos kal- lio louhitaan tai kiviaines viedään pois. Luontotyyppi voidaan katsoa romahtaneeksi myös silloin, kun sille luonteenomainen kasvillisuus ja muu lajisto muusta syystä puuttuvat. Tunturit 865Suomen ympäristö X | 2018 Osa 2 Arvioinnin perusteet: Tunturien kalkkikalliot ja -ki- vikot arvioitiin säilyväksi (LC) luontotyypiksi (A1–A3, B1–B3, CD1–CD3). Luontotyypin määrän kehityksestä ei ole tietoaineis- toja, mutta asiantuntija-arvion mukaan sen ei katsota muuttuneen tai muuttuvan merkittävästi 50 vuoden ajanjaksolla tai pidemmällä aikavälillä (A1–A3: LC). Ihmistoiminnan vaikutus tällä pienialaisella luonto- tyypillä on vähäinen. Suurin osa luontotyypin esiin- tymistä sijaitsee kansallis- ja luonnonpuistoissa sekä erämaa-alueilla. Tunturien kalkkikallioiden ja -kivikoiden levinnei- syysalue on niin suuri (58 000 km²), että luontotyyppi on sen perusteella säilyvä (B1: LC). Esiintymisalue sen sijaan on suppea ja kattaa vain 20 ruutua. Luontotyypin ei kuitenkaan katsota taantuvan, eikä siihen kohdistu sellaisia uhkia, jotka aiheuttaisivat jatkuvaa taantumis- ta, joten luontotyyppi on B2-kriteerin perusteella säilyvä (LC). Luontotyyppi on säilyvä (LC) myös B3-kriteerin perusteella. Ihmistoiminta ei juuri vaikuta kalkkikallioihin ja -ki- vikoihin. Porolaidunnus saattaa vaikuttaa kivien mak- rojäkäliin, mutta vaikutukset eivät liene merkittäviä. Asiantuntija-arvion mukaan luontotyypin kokonaislaa- tu on säilynyt jokseenkin ennallaan sekä viimeisen 50 vuoden aikana että pidemmällä aikavälillä (CD1 & CD3: LC), ja sen arvioidaan säilyvän myös tulevan 50 vuoden aikana (CD2a: LC). Luokkamuutoksen syyt: Menetelmän muutos. Kehityssuunta: Vakaa. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Osa (kalkki- kalliot) sisältyy luontodirektiivin luontotyyppiin kalk- kikalliot (8210). T11.04 Tunturien serpentiinikalliot ja -kivikot Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa LC = Etelä-Suomi Pohjois-Suomi LC = Luonnehdinta: Serpentiinikallioilla tarkoitetaan tässä kivilajiltaan serpentiniittiä eli serpentiinikiveä olevia kallioita tai muusta ultraemäksisestä tai emäksisestä kivestä muodostuneita kallioita, joilla tavataan serpen- tiinikasveja. Serpentiinikivikot ovat näistä kallioista rapautumisen tai jäätikön aikaansaaman eroosion synnyttämiä kivikoita. Serpentiinikalliot ja -kivikot koostuvat kivilajeista, joita luonnehtivat alhainen piidioksidipitoisuus ja korkea magnesiumpitoisuus. Niiden mineraalikoostumuksessa tummien mineraa- lien osuus on noin 85–95 %. Serpentiinikallioiden ja -kivikoiden geologisia piirteitä on esitelty tarkemmin kallioluontotyyppien yhteydessä ja serpentiinipaik- kojen geologiaa käsittelevät myös Kontula ym. (2006). Luontotyypin kuvaus perustuu osin edellisessä luon- totyyppien uhanalaisuusarvioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitettyyn tunturien ultraemäksisten kallioiden ja kivikoiden kuvaukseen. Tunturialueen serpentiinikalliot ovat yleensä rikkoon- tuneet kivikoiksi, joissa ehjää kalliota näkyy usein vain pieninä kallionokkina. Osa serpentiinikallioista on kes- tänyt rapautumista ja jäätikön kulutusta paremmin, ja ne erottuvat maisemassa linnamaisen jyhkeinä eroosio- jäänteinä. Toista tyyppiä edustavat pitkälle rapautuneet ja sorakentiksi muuttuneet kalliot. Serpentiinikivikot ovat useimmiten teräväsärmäisiä rakkakivikkoja, jotka ovat syntyneet suoraan alla olevasta kalliosta pakkasra- pautumisen lohkomina. Ne ovat kivilajiltaan homogee- nisia kuten muutkin rakat. Särmikäs rakkakivikko on syntynyt isojen lohkareiden pilkkoutuessa pienemmiksi. Ruosteenväriset lohkeamat ja rapautumispinnat kalliois- sa sekä kivien pinnan jäkälättömyys osoittavat rapau- tumisen jatkuvan edelleen. Haltin alueella pinnaltaan rapautunut duniitti (ultraemäksinen kivilaji joka koostuu lähes yksinomaan oliviinista) värjää koko tunturin rin- teen kaukaa katsottuna ruosteenruskeaksi (Sipilä 1991). Rapautuminen on voimakkainta tunturien lakialueil- la ja auringonpaisteen puoleisilla etelä- ja länsirinteil- lä. Serpentiinikalliossa ja -kivikossa voi olla runsaasti magnesiumia, joka on korkeina pitoisuuksina kasveille myrkyllistä. Magnesiumin vaikutus vielä tehostuu, jos kalsiumia on niukasti saatavilla (Brady ym. 2005). Lisäksi normaalisti hivenaineina esiintyvät kromi ja nikkeli es- tävät korkeina pitoisuuksina monien kasvilajien kasvun. Edustava serpentiinikasvillisuus liittyy voimak- kaasti muuttuneisiin ultraemäksisiin kiviin. Alun pe- rin primäärisinä mineraaleina esiintyvät pyrokseenit ja oliviinit ovat muuttuneet serpentiiniksi, kloriitiksi ja karbonaateiksi. Näiden mineraalien määräsuhteiden vaikutusta kasvillisuuteen ei tunneta. Karbonaatti- pitoisuuden ollessa korkea tyypillinen serpentiini- kasvillisuus ei pääse kehittymään, vaan kasvillisuus muistuttaa enemmän kalkkikallioiden kasvillisuutta. Serpentiniitistä syntyneillä, pienistä kivistä ja sorasta koostuvilla alueilla esiintyy yleisimmin patjamaisia putkilokasveja, kuten sinirikkoa (Saxifraga oppositifolia) ja tunturikohokkia (Silene acaulis), sekä pieniä ruohoja, Kietsimäjoki, Lemmenjoen kansallispuisto, Inari. Kuva: Arto Saikkonen 866 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 kuten nurmikonnantatarta (Bistorta vivipara), lumihaa- rikkoa (Sagina nivalis), tunturi- ja kellohärkkiä (Cerastium alpinum ja C. nigrescens) ja tunturitädykettä (Veronica alpina) (Virtanen ja Väre 1990). Lapinvuokkoa (Dryas octopetala) ja napapajua (Salix polaris) voi olla laikuttai- sesti. Myös viherraunioista (Asplenium viride), serpen- tiinipikkutervakkoa (Viscaria alpina var. serpentinicola), tunturihärkin serpentiinirotua ja lapinnätää (Cherleria biflora) voidaan tavata. Pohjakerros on niukka. Yleisim- piä lajeja ovat vuorikarhunsammal (Polytrichastrum alpinum) ja metsäkamppisammal (Sanionia uncinata). Jä- kälistä lumijäkälät (Flavocetraria spp.) ovat tavallisimpia. Lapin serpentiinialueiden kasvillisuutta ovat kuvan- neet muun muassa Mikkola (1938) ja Vuokko (1978). Maantieteellinen vaihtelu: Enontekiön ja Inarin Lapin esiintymät poikkeavat lajistollisesti toisistaan. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Tunturien ser- pentiinikalliot ja -kivikot vaihettuvat asteittain tuntu- rien karuihin ja keskiravinteisiin laakeisiin kallioihin ja jyrkänteisiin, karuihin ja keskiravinteisiin kivikoihin ja vyörysoriin. Myös vaihettumista tunturien kalkki- kallioihin ja -kivikoihin sekä kiisupitoisiin kallioihin ja kivikoihin esiintyy. Tunturialueen serpentiinikallioiden ja -kivikoiden kasvillisuudessa voi olla yhteisiä piirteitä ja samaa lajistoa kuin eteläisemmillä serpentiinikallioil- la, jotka esitellään kallioluontotyyppien yhteydessä. Tunturien serpentiinikalliot ja -kivikot Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus SYKEn paikkatietoaineisto Esiintyminen: Tunturien serpentiinikallioiden ja -kivi- koiden tunnetut esiintymät sijaitsevat pääosin Käsivar- ren alueella sekä Lemmenjoen kansallispuistossa. Käsi- varressa esiintymiä on muun muassa Haltilla, Ropilla ja Čohkkoaivilla, Utsjoen esiintymä on Jiesnnalvárrilla. Esiintymät ovat pääsääntöisesti hyvin pienialaisia, ja niiden kokonaispinta-ala on suuruusluokaltaan kor- keintaan 10 ha. Uhkatekijät: Satunnaistekijät (S 1). Romahtamisen kuvaus: Tunturien serpentiinikalliot ja -kivikot katsotaan luontotyyppinä romahtaneeksi, jos kallio louhitaan tai kiviaines viedään pois. Luon- totyyppi voidaan katsoa romahtaneeksi myös silloin, kun sille luonteenomainen kasvillisuus ja muu lajisto muusta syystä puuttuvat. Arvioinnin perusteet: Tunturien serpentiinikalliot ja -kivikot arvioitiin säilyväksi (LC) luontotyypiksi (A1– A3, B1–B3). Luontotyypin määrän kehityksestä ei ole tieto- aineistoja, mutta asiantuntija-arvion mukaan sen ei katsota muuttuneen tai muuttuvan merkittävästi 50 vuoden ajanjaksolla tai pidemmällä aikavälillä (A1– A3: LC). Suurin osa luontotyypin esiintymistä sijaitsee kansallis- ja luonnonpuistoissa sekä erämaa-alueilla, eikä kaivannaistoimintaa pidetä kovin merkittävänä uhkana. Tunturien serpentiinikalliot ja -kivikot ovat harvinai- sia ja enimmäkseen pienialaisia. Luontotyypin levin- neisyysalue (24 000 km²) ja esiintymisalue (14 ruutua) ovat suppeat. Toisin kuin muualla Pohjois-Suomessa, tunturialueella luontotyyppiin ei kuitenkaan katsota kohdistuvan sellaisia uhkia, jotka aiheuttaisivat jatku- vaa taantumista, joten luontotyyppi on B1- ja B2-kritee- rien perusteella säilyvä (B1–B2: LC). Luontotyyppi on säilyvä (LC) myös B3-kriteerin perusteella. Tunturien serpentiinikallioiden ja -kivikoiden laatua ei arvioitu (CD1–CD3: NE). Luokkamuutoksen syyt: Menetelmän muutos. Kehityssuunta: Vakaa. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Osa (serpen- tiinikalliot) sisältyy luontodirektiivin luontotyyppiin silikaattikalliot (8220). T11.05 Tunturien kiisupitoiset kalliot ja kivikot Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa LC = Etelä-Suomi Pohjois-Suomi LC = Luonnehdinta: Kiisupitoisilla kallioilla ja kivikoilla tarkoitetaan sulfidimineraaleja sisältäviä kallioaluei- ta ja niistä syntyneitä kivikoita, joissa kivessä olevat metallit esiintyvät rikin kanssa yhdisteinä eli sulfi- deina. Yleisin sulfidi on rikkikiisu eli pyriitti, joka on luonnossa tärkeä rikin lähde. Toinen yleinen sulfidi on magneettikiisu. Ne molemmat ovat rautapitoisia kiisuja eli rautasulfideja. Muita tunturialueen kal- lioissa esiintyviä kiisumineraaleja ovat arseenikiisu, kuparikiisu, lyijyhohde, molybdeenihohde, sinkki- välke ja pentlandiitti. Varsinkin magneettikiisu on erittäin helposti rapautuva mineraali, jonka rapautu- mistuloksena syntyy rautasulfaatteja, rikkihappoa ja rautahydroksideja. Kiisumineraalien rapautuminen näkyy kivien pinnalla ruosteisuutena. Rapautumisen seurauksena laajempien kiisukallioiden alapuolelle voi syntyä myös kiisuvyörysoria. Luonnonympäristöissä kiisupitoiset kasvualustat esiintyvät yleensä pienialaisi- na laikkuina, esimerkiksi kapeina vyöhykkeinä muun- laisten kivien seassa. Kiisukalliot ovat kasvualustana 867Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit hyvin happamia ja niissä voi esiintyä korkeita haital- listen metallien pitoisuuksia (sinkki, kupari, nikkeli, arseeni, kadmium, elohopea). Metalli-ionit ovat niissä helposti irtoavassa muodossa, joten vaikutukset kasvil- lisuuteen ovat yleensä selvästi nähtävissä. Kiisupitoisille kallioille luonteenomaisia ovat ruos- tekuoppajäkälän (Acarospora sinopica) luonnehtimat yhteisöt (Purvis ja Halls 1996). Jäkälistä tavataan myös nystyjäkäliin kuuluva Lecidea auriculata, okranystyjä- kälä (L. silacea), ruostepaasijäkälä (Miriquidica atrofulva), lapinkiekkojäkälä (Porpidia flavicunda), ruostekarttajäkä- lä (Rhizocarpon oederi) ja ruostejäkälä (Tremolecia atrata). Sammalista tunturien kuparipitoisten kallioiden tunnus- omaista lajistoa ovat harvinaiset nuokku- ja kuparikiisu- sammal (Mielichhoferia elongata, M. mielichhoferiana) sekä kuparikivisammal (Grimmia atrata) (Väre ym. 2003b). Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Tunturien kii- supitoiset kalliot ja kivikot ovat pienialaisia vyöhykkeitä muiden kallioiden ja kivikoiden seassa ja muodostavat yleensä pieniä laikkuja muiden kallioluontotyyppien esiintymien yhteyteen. Myös vaihettumista tunturien kalkkikallioihin ja -kivikoihin sekä serpentiinikallioi- hin ja -kivikoihin esiintyy. Esiintyminen: Tunturien kiisupitoisia kallioita ja ki- vikoita tiedetään esiintyvän Utsjoella etenkin Kevon luonnonpuistossa ja Tsieskuljoella, Inarissa Lemmen- joen kansallispuistossa, mutta myös Muotkatunturin erämaa-alueella ja Käsivarren suurtuntureilla. Käsi- varressa esiintymiä on etenkin Salmivaaran alueella. Esiintymät ovat pienialaisia ja niiden kokonaispinta-ala on korkeintaan noin 100 ha. Uhkatekijät: Kaivannaistoiminta (Ks 1), rakentaminen (R 1), kuluminen (Ku 1). Romahtamisen kuvaus: Tunturien kiisupitoiset kalliot ja -kivikot katsotaan luontotyyppinä romahtaneeksi, jos ne louhitaan tai kiviaines viedään pois. Luontotyyppi voidaan katsoa romahtaneeksi myös silloin, kun sille luonteenomainen kasvillisuus ja muu lajisto muusta syystä puuttuvat. Tunturien kiisupitoiset kalliot ja kivikot Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Kiisusammalet ja -jäkälät Arvioinnin perusteet: Tunturien kiisupitoiset kalliot ja kivikot arvioitiin säilyväksi (LC) luontotyypiksi (A1–A3, B1–B3). Tunturien kiisupitoisten kallioiden ja kivikoiden määrän kehityksestä ei ole tietoaineistoja, mutta asian- tuntija-arvion mukaan määrän ei katsota muuttuneen tai muuttuvan merkittävästi 50 vuoden ajanjaksolla tai pidemmällä aikavälillä (A1–A3: LC). Sulfidimineraa- leista jalostetaan eräitä tärkeimpiä metalleja (Cu, Ni, Co, Zn, Pb, Mo). Suurina esiintyminä sulfideja sisältävät kallioalueet ovat kiinnostavia kaivosteollisuuden raa- ka-ainelähteitä, mutta tunturialueella esiintymät ovat pieniä ja kohteiden mahdollinen hyödyntäminen olisi vaikeaa pitkien etäisyyksien vuoksi. Kiisukallioesiintymät tunnetaan varsin heikosti. Tunturialueella tunnettujen esiintymien perusteella muodostettu levinneisyysalue (18 000 km²) ja luonto- tyypin esiintymisalue (12 ruutua) ovat suppeat. Luon- totyyppiin ei kuitenkaan katsota kohdistuvan sellaisia uhkia, jotka aiheuttaisivat jatkuvaa taantumista, jo- ten se on B1- ja B2-kriteerien perusteella säilyvä (LC). Luontotyyppi on säilyvä (LC) myös B3-kriteerin pe- rusteella. Tunturien kiisupitoisten kallioiden ja -kivikoiden laatua ei arvioitu (CD1–CD3: NE). Luokkamuutoksen syyt: Uusi luontotyyppi. Kehityssuunta: Vakaa. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Sisältyy luon- todirektiivin luontotyyppiin silikaattikalliot (8220). Salmivaara, Enontekiö. Kuva: Arto Saikkonen 868 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 T11.06 Tunturien karut ja keskiravinteiset kivikot Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa LC = Etelä-Suomi Pohjois-Suomi LC = Luonnehdinta: Kivikot voidaan luokitella niiden syn- tytavan perusteella kolmeen ryhmään: pakkasrapau- tumisen tuottamiin kivikoihin eli rakkoihin, veden huuhtomiin kivikoihin ja jäätikön synnyttämiin mo- reenikivikoihin, joista osasta on routimisen tuloksena syntynyt roudan nostamia kivikkoja (Johansson ja Ku- jansuu 2005). Nämä eri kivikkotyypit ja niiden synty on kuvattu tarkemmin edellä (T11). Tunturien karui- hin ja keskiravinteisiin kivikoihin luetaan kuuluviksi kaikki syntytavaltaan erilaiset karut ja keskiravinteiset kivikot tunturialueella. Näistä yleisimpiä ja laaja-alai- simpia ovat rakat ja roudan nostamat moreenikivikot. Karujen ja keskiravinteisten kivikoiden luonnehdinta perustuu pääosin edellisessä luontotyyppien uhan- alaisuusarvioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitettyyn kuvaukseen. Tunturien karujen ja keskiravinteisten kivikoiden kasvillisuus on jäkälä- ja sammalvaltaista. Putkilokas- veja esiintyy yleensä hyvin niukasti. Isojen lohkareiden raoissa voi kasvaa liesua (Cryptogramma crispa), karva- kiviyrttiä (Woodsia ilvensis) ja ylipäänsä samoja lajeja kuin karuilla kallioilla. Kivikkoalueiden väleissä voi olla laikkuina kangas-, niitty- tai lumenviipymäkasvil- lisuutta. Kivikot ovat usein karttajäkälien (Rhizocarpon spp.) kirjomia. Kookkaammilla lohkareilla napajäkälät (Umbilicaria spp.) voivat olla vallitsevia. Lintujen istu- makivillä esiintyy rustojäkäliä (Ramalina spp.). Jäkäli- en kokonaismäärä voi olla hyvin suuri. Karuimmissa tunturikivikoissa valtasammalia ovat karstasammalet (Andreaea spp.), kivisammalet (Grimmia spp.) ja tiera- sammalet (Racomitrium spp.) Keskiravinteisissa kivi- koissa lajisto on monipuolisempaa ja tyypillisiä lajeja ovat muun muassa hohtovarstasammal (Pohlia cruda), paakku-uurnasammal (Amphidium mougeotii) ja lapin- töppösammal (Cnestrum alpestre). Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Tunturien ka- rut ja keskiravinteiset kivikot vaihettuvat tasamailla ja loivilla rinteillä karuihin ja keskiravinteisiin laakeisiin kallioihin, kuviomaihin ja tunturikankaisiin sekä loivilla ja jyrkillä rinteillä rinteiden kuviomaihin ja vyörysoriin. Luontotyyppi voi sisältyä tunturien kurujen, rotkojen ja uomien sekä rotkolaaksojen luontotyyppiyhdistelmiin. Esiintyminen: Tunturien karuja ja keskiravinteisia kivikoita esiintyy yleisesti Tunturi- ja Metsä-Lapissa, kuten Käsivarren alueella (Johansson ym. 2000a), Muot- katunturin ja Paistunturin erämaa-alueilla (Johansson ja Perttunen 2006) sekä Urho Kekkosen kansallispuis- tossa. Peräpohjolan tuntureilla luontotyypin esiintymiä on muun muassa Pyhä-Luoston ja Ylläksen alueilla se- kä laajemmin myös Sallan ja Savukosken pohjoisosis- sa. Metsähallituksen biotooppiaineiston (SAKTI 2017) mukaan karujen ja keskiravinteisten kivikoiden koko- naispinta-ala on runsas 30 000 ha. Uhkatekijät: – Romahtamisen kuvaus: Tunturien karut ja keskiravin- teiset kivikot katsotaan luontotyyppinä romahtaneeksi, jos esiintymien kiviaines on kaivettu ja viety pois. Kivik- ko voidaan katsoa tämän luontotyypin esiintymänä ro- mahtaneeksi myös silloin, kun kivikoille luonteenomai- nen kasvillisuus ja muu lajisto muusta syystä puuttuvat tai ne ovat esimerkiksi umpeenkasvun myötä korvautu- neet muiden luontotyyppien lajistolla. Tunturien karut ja keskiravinteiset kivikot Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Arvioinnin perusteet: Tunturien karut ja keskiravin- teiset kivikot arvioitiin säilyväksi (LC) luontotyypiksi (A1–A3, B1–B3, CD1–CD3). Luontotyypin määrän kehityksestä ei ole tietoaineistoja, mutta asiantuntija-arvion mukaan sen ei katsota muuttu- neen tai muuttuvan merkittävästi 50 vuoden ajanjaksolla tai pidemmällä aikavälillä (A1–A3: LC). Suuri osa luonto- tyypin esiintymistä sijaitsee kansallis- ja luonnonpuistois- sa sekä erämaa-alueilla, eikä niihin kohdistu luontotyypin määrään vaikuttavia merkittäviä maankäyttöhankkeita. Tunturien karujen ja keskiravinteisten kivikoiden levinneisyysalue (100  000 km²) ja esiintymisalue (221 ruutua) ovat niin suuret, että luontotyyppi on niiden pe- rusteella säilyvä (B1 & B2: LC). Luontotyyppi on säilyvä myös B3-kriteerin perusteella (B3: LC). Ihmistoiminnan vaikutus karuilla ja keskiravinteisilla kivikoilla on vähäinen. Laidunnus saattaa vaikuttaa jon- kin verran kivikoiden makrojäkäliin, mutta vaikutus ei ole merkittävä. Asiantuntija-arvion mukaan luontotyypin kokonaislaatu on säilynyt sekä viimeisen 50 vuoden aika- na että pidemmällä aikavälillä (vuodesta 1750) jokseenkin ennallaan, eikä laadun arvioida merkittävästi muuttuvan myöskään tulevan 50 vuoden aikana (CD1–CD3: LC). Luokkamuutoksen syyt: Ei muutoksia. Kehityssuunta: Vakaa. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Ei ole. Yllästunturi, Kolari. Kuva: Peter Johansson Tunturit 870 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 T11.07 Vyörysorat Luonnehdinta: Vyörysorat ovat jyrkkien kallioseinä- mien juurelle vyörynyttä kiviainesta. Vyörysora on ter- minä harhaanjohtava, sillä vyörynyt aines ei ole soraa, vaan se koostuu pääasiassa kivistä ja lohkareista, jotka ovat irronneet jyrkästä kallioseinämästä tai -pahdasta rapautumisen seurauksena. Vyörysoria esiintyy tavalli- sesti pienialaisina tunturien jyrkissä rinteissä, suurissa rotkolaaksoissa ja kuruissa. Vyöryjen syntymisen edel- lytyksenä on lähes pystysuora seinämä tai jyrkkä rin- ne, joka on kaltevuudeltaan vähintään 25°. Vyöryt ovat nopeita, ennalta arvaamattomia massaliikuntoja. Niille on tyypillistä kiviaineksen putoaminen, vyöryminen tai liukuminen jyrkänteen juurelle, jolloin syntyy pinnal- taan kuperia tai keilamaisia vyörysoria eli taluksia (Sö- derman 1980). Suurimmat pudonneet kallionkappaleet saattavat olla omakotitalon kokoisia, kuten Megonbáktin pahdasta alas Meekonjärven rantaan vyöryneet lohka- reet. Tärkein syy kivien putoamiselle on kallioseinämän halkeamiin ja rakoihin työntyneen veden jäätyminen, sulaminen ja uudelleen jäätyminen, jolloin raot kasvavat kerta kerralta isommiksi. Vyöryjä tapahtuu varsinkin keväisin, jolloin lämpötilan vuorokausivaihtelu on suu- rimmillaan. Länteen ja etelään avautuvat rinteet ovat alt- tiimpia rapautumiselle, sillä ne paljastuvat keväällä au- ringon säteilyn vaikutuksesta ensimmäisinä suojaavan lumipeitteen alta. Lähekkäin voi olla hyvin eri-ikäisiä vyöryjä, kuten esimerkiksi Saanan etelärinteellä, joista osa on tuhansia vuosia vanhoja ja osa vasta äskettäin syntyneitä (Söderman 1980). Nuorten vyörysorien kivet poikkeavat väriltään ympäristön kivistä, sillä niiden pin- nalle ei ole ehtinyt kasvaa jäkäläpeitettä. Vuosituhansien kuluessa syntyneet, vierekkäiset vyörysorat ovat liitty- neet sivusuunnassa yhteen muodostaen vyörysorajono- ja. Käsivarressa Ánnjaloanjin tunturin etelärinteellä on Ánnjaloanjebáktin juuressa noin neljä kilometriä pitkä yhtenäinen vyörysorajono (Lehtovaara 1995). Vyörysorat jaetaan kivilajin ravinteisuuden mukaan kahteen luonto- tyyppiin, karuihin ja keskiravinteisiin vyörysoriin sekä kalkkivyörysoriin. T11.07.01 Karut ja keskiravinteiset vyörysorat Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa LC = Etelä-Suomi Pohjois-Suomi LC = Luonnehdinta: Luontotyypin luonnehdinta pohjau- tuu pääosin ensimmäisessä luontotyyppien uhan- alaisuusarvioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitettyyn kuvaukseen. Suurin osa tunturialueen vyörysorista on karuja tai keskiravinteisia. Niitä syntyy kallioperästä, jossa kivilajeja muodostavat mineraalit ovat erilaisia silikaatteja, kuten kvartseja, maasälpiä, pyrokseeneja tai amfiboleja. Ne ovat tavallisesti pienialaisia tuntu- ririnteiden ja suurten jyrkännelaaksojen ja kurujen luontotyyppejä. Karut ja keskiravinteiset vyörysorat Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Vyörysorien syntyyn vaikuttaa myös kallioperän kivi- laji, sen rakoilusuunnat ja rakojen määrä. Mitä rikko- naisempi kallio on, sitä herkemmin siitä irtoaa kiviä, jotka vyöryvät kallion juurelle ja alas rinnettä. Esimer- kiksi Käsivarren alueella olevat kaledonisen ylityöntö- laatan gneissit ovat vahvasti liuskettuneita (Lehtovaa- ra 1995). Niissä on runsaasti vaaka-asentoisia rakoja, joihin vesi tunkeutuu ja rikkoo kalliota lisää. Gneissin alla oleva savikivi on vielä tätäkin rikkonaisempaa, ja se rapautuu ja murenee herkästi laattamaisiksi kiven- siruiksi. Sen sijaan Pallastunturin amfiboliitti on var- sin ehjää kiveä, jonka rapautuminen on muita kivilaje- ja hitaampaa. Vyörysorat ovat kasvillisuudelle epävakaa ja häiriö- herkkä kasvualusta. Niiden kasvillisuus on vähäistä maa- ja kiviaineksen valumisen vuoksi, mutta vakaammilla kohdilla kivien ja lohkareiden välissä voi kasvaa jopa pensaita. Karujen ja keskiravinteisten vyörysorien niu- kassa lajistossa esiintyvät usein kissankello (Campanula rotundifolia), lampaannata (Festuca ovina) ja tunturi- vihvilä (Juncus trifidus). Vakaammilla kohdilla kasvaa yleensä juolukkaa (Vaccinium uliginosum) ja katajaa (Juniperus communis). Jäkälä- ja sammalpeite on niuk- kaa ja karujen tunturikankaiden kaltaista. Lajistossa esiintyy hirven-, (Cetraria spp.), poron- (Cladonia spp.) ja tinajäkäliä (Stereocaulon spp.) sekä karhun- (Polytrichum spp.) ja varstasammalia (Pohlia spp.). Keskiravinteisten vyörysorien lajisto on monipuolisempaa ja kalkinsuosi- joitakin esiintyy, kuten isokynsimö (Draba glabella), poh- jankallioinen (Erigeron acris subsp. politus), rantaukon- nauris (Erysimum strictum), pahtanurmikka (Poa glauca), suippohärkylä (Polystichum lonchitis), keväthanhikki (Potentilla crantzii), kesämaksaruoho (Sedum annuum) ja varputädyke (Veronica fruticans). Myös rinteen ilmansuunta vaikuttaa vyörysorien kasvillisuuteen. Päivänpaisteen puoleisilla, paahteisilla etelä- ja lounaisrinteillä esiintyy ainakin tunturikoivu- vyöhykkeessä kuivuutta sietäviä ruohoja, kuten pik- kutervakkoa (Viscaria alpina). Niissä voi esiintyä myös 871Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit levinneisyydeltään eteläisempiä kasvilajeja (ns. etelä- vuori-ilmiö), kuten mäkihorsmaa (Epilobium collinium), pahtaketokelttoa (Crepis tectorum subsp. nigritula) ja oravisammalta (Leucodon sciuroides). Mikroilmastoltaan viileämmillä ja varjoisimmilla pohjois- ja koillisrinteillä esiintyy sen sijaan luonteenomaista tunturien kosteiden pahtojen ja lumenviipymien lajistoa, kuten nurmilauhaa (Deschampsia cespitosa), syysmaitiaista (Scorzoneroides autumnalis), läätettä (Saussurea alpina) ja kultapiiskua (Solidago virgaurea). Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Tunturien ka- rut ja keskiravinteiset vyörysorat vaihettuvat tunturien kalkkivyörysoriin, karuihin ja keskiravinteisiin laakei- siin kallioihin ja jyrkänteisiin, karuihin ja keskiravin- teisiin kivikoihin ja kivien vähetessä myös erilaisiin tunturikankaisiin. Esiintyminen: Tunturien karuja ja keskiravinteisia vyörysoria esiintyy etenkin Käsivarren erämaassa (Lehtovaara 1995; Johansson ym. 2000a), Utsjoella Ke- von luonnonpuistossa ja Paistunturin erämaassa (mm. Cuoggájohkan kanjonissa) (Johansson ja Perttunen 2006), Inarissa Muotkatunturin erämaassa, Lemmen- joen kansallispuistossa (Piirola 1967; Johansson ja Man- ninen 2004) ja Sarmitunturin erämaassa sekä Sodanky- län puolella Urho Kekkosen kansallispuistossa. Sallan ja Savukosken pohjoisosien tunturialueella niitä esiintyy muun muassa Värriön luonnonpuistossa. Eteläisimmät esiintymät ovat Pelkosenniemellä Pyhä-Luoston kan- sallispuistossa Isokurun, Lampiokurun ja Pikkukurun seinämien juurella (Johansson ym. 2007). Vyörysorat ovat edustavimpia Kevon kanjonissa ja Käsivarren suurtunturien alueella muun muassa Meekonvaaran ja Ánnjaloanjin rinteillä sekä Termisvaaran pohjoisrin- teellä (Lehtovaara 1995; Johansson ym. 2000a; Väre ym. 2016) sekä Jollanoaivin lounaisrinteellä (Väre ym. 2016). Saivaaralla ja Ánnjaloanjin etelärinteillä on paahteisia ja lähes kasvittomia, laajoja keskiravinteisia vyöryso- raikkoja ja louhikoita. Saivaaran pohjoisrinteellä ne ovat karumpia, kosteita ja sammalvaltaisia (Väre ym. 2010). Metsähallituksen biotooppiaineiston (SAKTI 2017) mu- kaan luontotyypin kokonaispinta-ala on runsaat 800 ha. Uhkatekijät: – Romahtamisen kuvaus: Tunturien karut ja keskira- vinteiset vyörysorat katsotaan luontotyyppinä hävin- neeksi, jos esiintymien kiviaines on kaivettu ja viety pois. Vyörysora voidaan katsoa tämän luontotyypin esiintymänä romahtaneeksi myös silloin, kun alue on niin umpeenkasvanut ja maa-aineksen peittämä, että kiviaineksen vyöryminen on mahdotonta. Arvioinnin perusteet: Tunturien karut ja keskiravintei- set vyörysorat arvioitiin säilyväksi (LC) luontotyypiksi (A1–A3, B1–B3, CD1–CD3). Luontotyypin määrän kehityksestä ei ole tietoaineis- toja, mutta asiantuntija-arvion mukaan sen ei katsota muuttuneen tai muuttuvan merkittävästi 50 vuoden ajanjaksolla tai pidemmällä aikavälillä (A1–A3: LC). Luontotyypin esiintymät sijaitsevat pääosin kansallis- Ánnjaloanji, Enontekiö. Kuva: Peter Johansson 872 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 ja luonnonpuistoissa sekä erämaa-alueilla, eikä niihin kohdistu luontotyypin määrään vaikuttavia maankäyt- töhankkeita. Tunturien karujen ja keskiravinteisten vyöryso- rien levinneisyysalue (73 000 km²) on niin suuri, että luontotyyppi on kriteerin B1 perusteella säilyvä (LC). Esiintymisalue on melko suppea, kattaen 48 ruutua, mutta luontotyyppiin ei kohdistu B-kriteerin lisäeh- tojen tarkoittamaa jatkuvaa taantumista tai vakavaa uhkaa, joten se on B2-kriteerin perusteella säilyvä (LC). Luontotyyppi on säilyvä (LC) myös kriteerin B3 perusteella. Ihmistoiminnan vaikutus karuilla ja keskiravin- teisilla vyörysorilla on vähäinen. Asiantuntija-arvion mukaan luontotyypin kokonaislaatu on säilynyt sekä viimeisen 50 vuoden aikana että pidemmällä aikavä- lillä (vuodesta 1750) jokseenkin ennallaan, eikä laadun arvioida merkittävästi muuttuvan myöskään tulevan 50 vuoden aikana (CD1–CD3: LC). Luokkamuutoksen syyt: Ei muutoksia. Kehityssuunta: Vakaa. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Vastaa luon- todirektiivin luontotyyppiä tuntureiden vyörysoraikot ja lohkareikot (8110). T11.07.02 Kalkkivyörysorat Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa LC = Etelä-Suomi Pohjois-Suomi LC = Luonnehdinta: Luontotyypin luonnehdinta pohjautuu pääosin ensimmäisessä luontotyyppien uhanalaisuusar- vioinnissa (Norokorpi ym. 2008) esitettyyn kuvaukseen. Kalkkivyörysoria syntyy kalkkipitoisilla kallioalueilla, jotka ovat kivilajiltaan dolomiitteja. Ne esiintyvät pienia- laisina jyrkissä tunturinrinteissä. Maa- ja kiviaineksen valumisen vuoksi kalkkivyörysorien kasvipeite on avoin- ta. Vyöryneiden dolomiittikivien välissä on moreenia, jos- sa kalkkikiven rikkoontumisen seurauksena on mukana hienorakeista kalkkikiviainesta, joka lisää kasvualustan rehevyyttä. Kalkkialustan vyörysorilla kasvaa monia harvinaisia tai uhanalaisia putkilokasveja: norjanarho (Arenaria norvegica), varvassara (Carex glacialis), kalliosara (C. rupestris), tunturikynsimö (Draba fladnizensis), lumi- kynsimö (D. nivalis), lapinvuokko (Dryas octopetala), hen- tokorte (Equisetum scirpoides), kirjokorte (E. variegatum), rusonätä (Sabulina rubella), tunturinätä (S. stricta), erilai- set lehtirikkolajit (Saxifraga spp.) ja tunturikohokki (Silene acaulis). Sammal- ja jäkäläpeite puuttuu tai on hyvin niuk- ka, tosin lajistossa voi olla harvinaisia lajeja. Maantieteellinen vaihtelu: Ei ole. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Tunturien kalkkivyörysorat vaihettuvat rinteillä ehjiin kalkkikal- lioseinämiin, karuihin ja keskiravinteisiin vyörysoriin, laaksojen pohjilla tunturien karuihin ja keskiravintei- siin kivikoihin, karuihin ja keskiravinteisiin laakeisiin kallioihin ja jyrkänteisiin sekä kivien vähetessä myös kuiviin ja tuoreisiin lapinvuokkokankaisiin. Kalkkivyörysorat Metsähallituksen paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Esiintyminen: Tunturien kalkkivyörysoria esiintyy hyvin suppealla alueella Käsivarren suurtuntureilla, jossa kaledonidista gneissiä olevan ylityöntölaatan alla suojassa on dolomiittia paikoin jopa 40 m pak- suna kerroksena (Lehtovaara 1995). Metsähallituksen biotooppiaineiston (SAKTI 2017) ja asiantuntijatiedon perusteella luontotyypillä on neljä esiintymisruutua ja esiintymien kokonaispinta-ala on noin 13 ha. Esiinty- miä on kuusi: Kilpisjärvellä Saanan rinteellä (pinta-ala 5 ha), Guonjarvággilla (2 ha), Kalkkinipan juurella (1 ha), Toskaljärven itäpuolella olevan Doskalhárjin etelärinteellä (3 ha), Láfolvárrin rinteellä (1,6 ha) ja hy- vin pienialaisesti Mallan luonnonpuistossa (Väre ym. 2008; 2015). Kalkkivyörysorat erottuvat maastossa selvästi ympäristöstään vaalean värinsä vuoksi. Esimerkiksi Guonjarvággin vyörysora on hyvin selväpiirteinen ja selvästi ympäristöstään rajautuva alue. Tunturin ylä- rinteellä olevalta dolomiittikalliopahdalta alkaa kapea kivivyöry, joka levenee kartiomaisesti alaspäin. Vyö- ry päättyy laakson pohjalla virtaavan Guonjarjohkan rantaan. Kartion sisällä lähes kaikki vyöryneet kivet ovat dolomiittia, ja vaalean värinsä johdosta ne näkyvät kauas ympäröivään maastoon. Laakson vastakkaisella puolella on Kalkkinipan dolomiittipahta, josta on myös vyörynyt dolomiittikiviä. Uhkatekijät: Satunnaistekijät (S 1). Romahtamisen kuvaus: Tunturien kalkkivyörysorat katsotaan luontotyyppinä romahtaneeksi, jos esiinty- mien kiviaines on kaivettu ja viety pois. Kalkkivyöryso- ra-alue voidaan katsoa tämän luontotyypin esiintymänä romahtaneeksi myös silloin, kun sen kalkkivaikutteinen lajisto on korvautunut muilla lajeilla ja alue on niin um- peenkasvanut ja maa-aineksen peittämä, että kiviainek- sen vyöryminen on mahdotonta. Arvioinnin perusteet: Tunturien kalkkivyörysorat ar- vioitiin säilyväksi (LC) luontotyypiksi (A1–A3, B1–B3, CD1–CD3). 873Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit Luontotyypin määrän kehityksestä ei ole tieto- aineistoja, mutta asiantuntija-arvion mukaan sen ei katsota muuttuneen tai muuttuvan merkittävästi 50 vuoden ajanjaksolla tai pidemmällä aikavälillä (A1– A3: LC). Kalkkivyörysorien pääesiintymät sijaitsevat Käsivarren erämaa-alueella, Saanan luonnonsuoje- lualueella ja Mallan luonnonpuistossa, eikä niihin kohdistu luontotyypin määrään vaikuttavia maan- käyttöhankkeita. Tunturien kalkkivyörysorat on harvinainen ja pienia- lainen luontotyyppi, ja sen levinneisyysalue (700 km²) ja esiintymisalue (neljä ruutua) ovat suppeat. Luon- totyyppi ei kuitenkaan osoita jatkuvaa taantumista, eikä siihen kohdistu tulevaisuudessa merkittäviä uh- kia, joten se on B1- ja B2-kriteerien perusteella säilyvä (LC). Luontotyyppi on säilyvä (LC) myös B3-kriteerin perusteella. Ihmistoiminnan vaikutus luontotyypillä on melko vähäinen. Porolaidunnuksen vaikutukset ovat vähäisiä, mutta laidunnus voi lisätä maan vyörymistä ja vaikut- taa lajistoon. Asiantuntija-arvion mukaan luontotyypin kokonaislaatu on säilynyt sekä viimeisen 50 vuoden aikana että pidemmällä aikavälillä (vuodesta 1750) jok- seenkin ennallaan, eikä laadun arvioida merkittävästi muuttuvan myöskään tulevan 50 vuoden aikana (CD1– CD3: LC). Luokkamuutoksen syyt: Menetelmän muutos. Kehityssuunta: Vakaa. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Ei ole. T12 Tunturien luontotyyppiyhdistelmät T12.01 Tunturien rotkolaaksot Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa LC = Etelä-Suomi Pohjois-Suomi LC = Luonnehdinta: Tunturien rotkolaaksot ovat jopa ki- lometrien pituisia, useita kymmeniä metrejä syviä ja jyrkkärinteisiä kallioluonnon erikoiskohteita. Niiden pohjalla on usein joki, lampi, järvi tai suo. Tunturi-La- pin nykyinen maanpinnan kulutustaso, peneplaani, syntyi 600 miljoonaa vuotta sitten (Laitakari 1998). Sii- tä kohoavat pääasiassa kvartsiitista muodostuneiden jäännösvuorien laet jopa useita satoja metrejä ympä- röivän peneplaanipinnan yläpuolelle. Pyhä–Luoston ja Ylläs–Ounastunturin tunturijaksot ovat tyypillisiä jäännösvuoria. Pitkinä rauhallisina kausina rapautu- minen muokkasi edelleen kallioperän pintaa ja pyöris- ti tunturien muotoja. Rapautumistuotteet jäivät suu- reksi osaksi paikoilleen. Paleogeenikaudella (65,5–23 milj. vuotta sitten) Lapissa tapahtui maankuoren ko- hoamista alppilaiseen vuorijonopoimutukseen liittyen. Guonjarvarri, Käsivarren erämaa-alue, Enontekiö. Kuva: Arto Saikkonen 874 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Kohoaminen oli ilmeisesti lohkoittaista, sillä jään- nösvuoret ja muun muassa Inarin allasta ympäröivät tunturit kohosivat uudelleen horsteina (maankuoren lohkoina) (Mikkola 1932; Tanner 1938). Horstien vä- liin jäi laaksoja, jotka olivat lohkorajojen voimakkaasti rikkoutuneita ja rapautuneita osia. Nämä kallioperän rikkonaisuusvyöhykkeet rapautuivat vuosimiljoonien kuluessa ympäristöään syvemmälle, ja virtaavan ve- den oli helpointa kuluttaa uomiaan juuri näihin kohtiin. Kvartäärikaudella glasiaalinen (jäätikön synnyttämä) ja glasifluviaalinen (jäätikköjokien synnyttämä) eroo- sio jatkoivat edelleen niiden kulutusta (Mikkola 1932; Piirola 1967; Kaitanen 1969). Ruhjevyöhykkeet näkyvät maisemassa pitkinä, kapeina ja yleensä suoraviivaisina rotkolaaksoina, joita paikoin reunustavat jyrkkärinteiset kalliot. Rotkolaaksot ovat alun perin preglasiaalisia eli ne ovat syntyneet jo ennen viimeisintä jääkautta. Jääkau- della mannerjäätikkö ja siitä lähteneet sulamisvedet täydensivät preglasiaalista eroosiota pyöristäen rotko- jen muotoja. Kulutuksen tuloksena syntyi U-kirjainta muistuttava ruuhilaakso pystysuorine reunoineen. Myöhemmin mannerjäätiköstä lähteneet sulamisvedet ovat kuluttaneet ja puhdistaneet rotkolaakson pohjaa. Suurimmista rotkolaaksoista käytetään myös nimitys- tä kanjoni (esim. Kevon kanjoni). Maisemien, moni- muotoisen luonnon ja usein myös arvokkaan lajiston vuoksi moni rotkolaakso on kuuluisa luonnonnähtä- vyys. Rotkolaaksoissa kallioluonto on yleensä moni- puolista jo senkin vuoksi, että vastakkaiset jyrkänteet voivat olla varjoisuus–paisteisuus-vaihtelun suhteen hyvin erilaisia. Etelään tai länteen suuntautuvat paiste- rinteet tai -jyrkänteet saavat runsaasti auringon valoa keskipäivän aikaan. Ne voivat tarjota eliöstölle ym- päristöään lämpimämmän kasvupaikan. Vastaavasti varjojyrkänteet tarjoavat viileämmän ja kosteamman kasvupaikan. Näissä rotkolaaksoissa voi siten olla par- haimmillaan sekä eteläisiä että pohjoisia reliktilajeja. Rinteet eivät joka paikassa ole kauttaaltaan kallioisia, vaan loivemmilla kohdilla ja rotkolaaksojen pohjilla tavataan myös muita kuin kallioluontotyyppejä. Kevon kanjoni Utsjoella on Suomen kuuluisin kanjoni ja yksi maamme vaikuttavimmista geologisista muodos- tumista. Siihen yhtyy etelästä tuleva Čieskadasjohkan laakso. Kanjoni on monin paikoin yli 100 m syvä, ja sen rinteillä on massiivisia kalliojyrkänteitä ja louhikoita. Kevojokilaaksossa muuta tunturialuetta suotuisampi ilmasto mahdollistaa mäntymetsien (Pinus sylvestris) erillisesiintymän. Harvinaisesta lajistosta mainittakoon tuoksualvejuuri (Dryopteris fragrans), jonka ainoat esiinty- mät Euroopassa ovat Kevolla. Kanjonissa esiintyy myös muita saniaisia, lähes kaikki Suomessa esiintyvät lehti- rikkolajit (Saxifraga spp.) sekä lukuisia pahdoilla kasvavia uhanalaisia putkilokasvi-, sammal- ja jäkälälajeja. Kevon kanjoni päättyy Utsjoen rotkolaaksoon. Maantieteellinen vaihtelu: Ei tunneta. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Tunturien rot- kolaaksot ovat monimuotoisia kallio- ja muiden luon- totyyppien yhdistelmiä. Niitä lähinnä ovat tunturien rotkot, kurut ja uomat. Kallio- ja kivikkoluontotyypeistä niissä esiintyy karuja ja keskiravinteisia jyrkänteitä, laa- keita kallioita, kivikoita ja louhikoita sekä vyörysorai- koita. Rinteiden moreenipeitteisillä kohdilla voi esiintyä muun muassa tunturikoivikoita ja -haavikoita. Pahto- jen alla, kalliohyllyillä ja -terasseilla voi esiintyä muun muassa tunturikatajikkoja ja niittymäistä kasvillisuutta. Rotkolaaksojen pohjilla esiintyy erilaisia soita ja vesis- töjä, pajukkoja, rantakasvillisuutta, erillismänniköitä, tunturikoivikoita sekä joskus tunturikoivulehtoja ja suurruohoniittyjä. Tunturien rotkolaaksot Asiantuntijatieto © SYKE, Metsähallitus Kevon kanjoni, Kevon luonnonpuisto, Utsjoki. Kuva: Mia Vuomajoki 875Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit Esiintyminen: Rotkolaaksoja esiintyy varsinkin Tuntu- ri-Lapissa. Niiden esiintymiseen vaikuttaa vaihteleva pinnamuodostus. Syvälle kuluneita tunturien rotko- laaksoja ovat muun muassa Tenon, Utsjoen ja Kevon kanjonimaiset laaksot, Cuoggá- ja Goahppelášjohkan laaksot Utsjoella sekä Pyhätunturin Iso- ja Pikkukuru (Johansson ja Kujansuu 2005). Enontekiöllä näyttävi- mpiä rotkolaaksoja ovat Urttasvankan ja Termisjärven ruuhilaaksot. Luontotyypin kartan asiantuntijatiedot pohjautuvat peruskartoilta ja julkaisemattomista aineis- toista koottuun esiintymätietoon. Uhkatekijät: – Romahtamisen kuvaus: Tunturien rotkolaaksot ovat laajoja luontotyyppiyhdistelmiä, joiden perusominai- suuksiin ihminen ei juurikaan ole vaikuttanut. Tämä luontotyyppiyhdistelmä voisi romahtaa silloin, jos sen geologisiin rakennepiirteisiin kohdistuisi voimakasta maankäyttöä, kuten kaivostoimintaa. Arvioinnin perusteet: Tunturien rotkolaaksot arvi- oitiin säilyväksi (LC) luontotyypiksi (A1–A3, B1–B3, CD1–CD3). Tunturien rotkolaaksojen määrän arvioidaan säilyn- een ennallaan viimeisen 50 vuoden aikana ja pidemmäl- lä aikavälillä (A1 & A3: LC), eikä määrän arvioida vähe- nevän myöskään tulevan 50 vuoden aikana (A2a: LC). Mikään ympäristötekijä tai ihmisen toiminta (raken- taminen, kuluminen) ei ole aiheuttanut luontotyypin määrän vähenemistä. Suurin osa tunturien rotkolaakso- jen esiintymistä sijaitsee kansallis- ja luonnonpuistoissa sekä erämaa-alueilla, ja ne oletettavasti pysyvät ihmis- toiminnan ulkopuolella myös vastaisuudessa. Tunturien rotkolaaksojen levinneisyysalue (27 000 km²) ja esiintymisalue (40 ruutua) ovat melko suppeita, mutta rotkolaaksojen määrässä tai ympäris- tön laadussa ei kuitenkaan tiedetä tapahtuneen, eikä tulevaisuudessa uskota tapahtuvan merkittävää taan- tumista, eikä niihin myöskään kohdistu merkittäviä uhkia. Luontotyyppi on täten B1- ja B2-kriteerien pe- rusteella säilyvä (LC). Luontotyyppi on säilyvä (LC) myös B3-kriteerin perusteella. Rotkolaaksojen laadun arvioidaan säilyneen suurin piirtein ennallaan sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä, eikä sen uskota heikkenevän merkittävästi myöskään tulevan 50 vuoden aikana (CD1–CD3: LC). Joissakin yhdistelmätyypin osana olevissa luontotyypeissä on kuitenkin saattanut tapahtua vähäistä laadullista hei- kentymistä. Ihmisvaikutus on näillä syrjäisillä ja vai- keakulkuisilla kohteilla yleensä hyvin vähäistä, mutta esimerkiksi Kevon kanjonissa voi retkeilyreittien var- silla olla nähtävissä lievää kulumista. Ilmastonmuutos saattaa aiheuttaa rotkolaaksoissa umpeenkasvua, kos- ka niiden pienilmasto on edullisempi kuin ylempänä. Porolaidunnus kuitenkin hillitsee umpeenkasvua, sillä porot laiduntavat mielellään rotkolaaksojen rehevillä tyypeillä, kuten lehtomaisissa tunturikoivikoissa ja pahdanalustojen lehdoissa. Voimakas laidunnuspaine tosin saattaa paikoin kuluttaa kasvillisuutta. Rotko- laaksot ovat välttyneet tunturi- ja hallamittarin (Epirrita autumnata, Operophtera brumata) aiheuttamilta tuhoilta, koska laakson pohjalle kovien pakkasten aikaan laskeu- tuva kylmä ilma (alle -35 °C) tuhoaa mittarien munat. Luokkamuutoksen syyt: Uusi luontotyyppi. Kehityssuunta: Vakaa. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Tunturien rotkolaaksojen luontotyyppiyhdistelmän osia voi sisäl- tyä luontodirektiivin luontotyyppeihin silikaattikalliot (8220), tuntureiden vyörysoraikot ja lohkareikot (8110), tun- turijoet ja purot (3220), tunturikankaat (4060), tunturipaju- kot (4080), karut tunturiniityt (6150), tunturikoivikot (9040). Tunturien rotkolaaksot voivat sisältää myös muita ve- sien, soiden, metsien ja kallioiden luontotyyppejä. T12.02 Tunturien rotkot, kurut ja uomat Uhanalaisuus- luokka Kriteerit Kehitys- suunta Koko maa LC = Etelä-Suomi Pohjois-Suomi LC = Peurakuru, Pyhä-Luoston kansallispuisto, Kemijärvi. Kuva: Peter Johansson Luonnehdinta: Mannerjäätikön sulaessa syntyi suuria määriä sulamisvettä sekä jäätikön pinnalle että sen alle. Sulamisvesi kulutti alla olevaa maaperää ja kalliota syn- nyttäen erilaisia ja erikokoisia muotoja virtaavan veden määrän ja virtauksen voimakkuuden mukaan. Tuntu- rialueille syntyi erilaisia kulutusmuotoja, jotka jaetaan subglasiaalisiin eli jäätikön pohjalla syntyneisiin kurui- hin, rotkoihin ja uomiin, jäätikön reunalle tai sen sivulle kuluneisiin reunauomiin ja lieveuomiin, jäätikön reunan läheisyyteen syntyneisiin satulakuruihin sekä jäätikön reunan ulkopuolelle syntyneisiin ekstramarginaalisiin uomiin. Virranneen veden määrä ja virtauksen voimak- kuus riippuivat siitä, oliko vesi peräisin jäätikön reunassa tapahtuneesta sulamisesta, jäätikkötunnelin suusta esiin purkautuneesta jäätikköjoesta vai jäätikön reunalle pa- toutuneesta vesivarastosta, jääjärvestä. Erotuksena rotko- laaksoihin rotkot, kurut ja uomat ovat yleensä pienempiä muodostumia ja ne ovat syntyneet pelkästään manner- jäätikön sulamisvesieroosion tuloksena. 876 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Suurin osa jäätikköjokien synnyttämistä eli glasiflu- viaalisista kulutusmuodoista on jäätikön pohjalla ollei- siin sulamisvesitunneleihin syntyneitä subglasiaalisia kuruja ja rotkoja. Jäätikön pohjalla olevissa suljetuissa tunneleissa vallitsi voimakas, jäätikön paksuudesta riippuva hydrostaattinen paine (Shreve 1972), jonka vaikutuksesta sulamisvedet pyrkivät virtaamaan kohti jäätikön reunaa. Vaikka jäätikköjoet seurasivat usein maaston painanteita ja laaksoja, ne saattoivat paineen seurauksena nousta myös vastamäkeen, ylös laakson pohjia ja ylittää tunturiselänteitä. Esimerkiksi Pahaku- russa subglasiaalinen jäätikköjoki ylitti Pallas-Ounas- tunturien muodostaman tunturijonon. Ylityskohtaan syntyi kilometrin levyinen vyöhyke, jossa näkyy vir- taavan veden huuhtomia avokallioita ja kallioseinämiä sekä niiden välissä yli kymmenen metriä syviä rotkoja, joiden pohjalla on lampia. Samoin Käsivarren alueella Čoavččesoaivin länsipuolella oleva yli 10 m syvä uoma syntyi, kun Kaskasjoen laaksosta pohjoiseen Raittijär- ven suuntaan kulkenut jäätikköjoki ylitti Čoavččesoai- vin tunturiselänteen (Kujansuu 1967). Rotkojen ja ku- rujen mittasuhteet kertovat paineellisten sulamisvesien suunnattomasta kulutusvoimasta. Kulutus oli vielä te- hokkaampaa, jos alla oleva kallioperä oli jo valmiiksi rikkonainen tai rapautunut. Jäätikköjoen toiminnalle oli myös tyypillistä, että maaperän kulutus saattoi vaihtua välillä maa-ainek- sen kasaantumiseksi maastonmuotojen tai virtausolo- suhteiden muuttuessa. Tämän vuoksi subglasiaalisten kurujen jatkeina on usein sulamisvesitunnelin pohjalle syntyneitä harjuja. Tunturialueilla subglasiaalisia ku- ruja esiintyy varsinkin tunturien lailla sekä virtauksen suunnassa alaspäin viettävillä rinteillä. Sulamisvesi- virtauksen kyky kuluttaa ja kuljettaa irrottamaansa kiviainesta oli suurimmillaan juuri tunturin harjalla ylityskohdan jälkeen virtauksen kääntyessä alaspäin. Kerrostumismuotoja esiintyy tunturien välisissä laak- soissa sekä ylöspäin nousevilla rinteillä, sillä siellä virtaus oli hitaampaa, jolloin virtauksen mukana kul- keutunutta kiviainesta kasaantui tunnelin pohjalle (vrt. Shreve 1972). Pohjois-Sallassa Sauoivan tunturin pohjoispuolella on näkyvissä, miten tunturiselänteen laella olevat avokalliot muuttuvat alarinteellä yhä sy- vemmälle kallioon kuluneiksi kuruiksi ja rikkonaisiin kohtiin repeytyneiksi halkeamiksi. Mahtavimmillaan Sauoivan subglasiaaliset kurut ovat lähes 30 metriä syviä ja poikkileikkaukseltaan V-kirjaimen muotoisia jyrkkäseinäisiä rotkoja, joiden pohjat ovat lohkareiden peitossa (Johansson 1995). Reunauomilla ja lieveuomilla tarkoitetaan jäätikön reunan ja tunturirinteen yhtymäkohtaan syntyneitä sulamisvesien aiheuttamia kulutusmuotoja. Reuna- uomat ovat usein kilometrien mittaisia ja pituusleik- kaukseltaan suoria tai hieman kaareutuvia, ja ne ku- vastavat jäätikön reunan asemia. Maaperään kuluneet uomat ovat 5–10 metriä syviä ja reunoiltaan jyrkkiä. Niiden pohja on tasainen ja noin 5–20 metriä leveä. Pyhätunturin Kuorinkikurussa ja Karhukurussa rin- teet ovat lähes pystysuoria kallioseinämiä, ja pohjalla on kallioisia kynnyksiä ja virtaavan veden kuljettamia lohkareita (Johansson ym. 2007). Useimmat tunturien rinteille kuluneet reunauomat ovat syntyneet jäätik- köjoen suulle. Niiden muodoista näkyy, että virtaavan veden määrä on ollut hetkellisesti huomattava. Tällä hetkellä ne ovat kuivia tai niiden pohjalla virtaavan puron kulutusvoima ei ole missään suhteessa niiden kokoon. Reunauomia syntyi myös jäätikön patoamien jääjärvien vedenpinnan äkillisen laskun seurauksena. Urho Kekkosen kansallispuistossa Siuloivan ja Vongoi- van tunturien rinteillä on jääjärvistä alkaneiden reu- nauomien muodostama verkosto, jossa on kymmeniä allekkaisia kallioon kuluneita kuruja (Johansson 1995). Ne kuvaavat hyvin jääjärvien vedenpinnan portait- taista laskua. Virtaavan veden aiheuttama kulutus oli voimakkain uoman avautuessa jäätikön reunan alta. Silloin valtaisa jääjärvestä lähtenyt sulamisvesipur- kaus vyöryi rinteelle irrottaen maapeitteen ja kulut- taen uoman kallion sisään. Jääjärven vedenpinnan laskeuduttua ja asetuttua lasku-uoman pohjan tasolle virtaus tasoittui. Kun jäätikön reuna vetäytyi edelleen alarinteeseen, sen alta avautui uusi, alemmalla tasolla oleva uoma. Entinen lasku-uoma kuivui, ja virtauksen aiheuttama kulutus loppui. Lieveuomat ovat reunauomia pienempiä sulamis- vesiuomia, joita näkee tunturien rinteillä vieri vieres- sä kulkevina samansuuntaisina painanteina. Niistä syntyy usein kymmenien uomien muodostamia lie- veuomaparvia, jotka kuvastavat jäätikön ohenemista ja sen reunan perääntymistä. Jos lieveuomat esiintyvät säännöllisen välimatkan päässä toisistaan, ne saattavat kuvastaa jäätikön reunan vuosittaista perääntymistä. Lieveuomien pituus vaihtelee 100 metristä kilometriin ja ne ovat 0,5–2 m syviä. Muodoltaan ne ovat ojamaisia, avoimia molemmista päistä, ja ne alkavat ja loppuvat rinteellä huomaamattomasti. Lieveuomat ovat kulu- neet yleensä maapeitteen sisään ja yltävät harvoin kal- lioon asti. Siksi ne ovat harvoin kuruja tai rotkomaisia muotoja. Lieveuomien yhteydessä voi esiintyä niitä syvempiä ja kaltevuudeltaan jyrkempiä reunanalusuo- mia eli sublateraalisia uomia. Ne syntyivät sulamisve- sien tunkeutuessa jäätikön reunaosien alle (Kujansuu 1967; Hyvärinen ja Eronen 1975), jolloin kulutustyö oli voimakkaampaa ja pitkäkestoisempaa. Lieveuomapar- ven alapäässä voi esiintyä myös kohtisuoraan rinnettä alas kulkevia nielu-uomia, jotka syntyivät lieveuomis- sa virranneen sulamisveden tunkeuduttua jäätikössä ollutta railoa pitkin jäätikön alle. Tunturialueet Urho Kekkosen ja Lemmenjoen kansallispuistoissa, Käsi- varressa sekä Ylläs–Aakenustunturin tienoilla olivat suotuisia alueita lieveuomien synnylle. Sen sijaan Pal- las-Ounastunturilla ja Sallan–Tuntsan alueella niitä on vähän. Satulakurut ovat syntyneet rinteenmyötäisesti, usein kohtisuoraan jäätikön reunaan nähden. Ne leik- kaavat vedenjakajina olevia tunturinselänteitä. Satula- kurujen synty liittyy mannerjäätikön sulamisen alku- vaiheeseen, jolloin korkeimmat tunturihuiput kohosi- vat jäättöminä saarekkeina eli nunatakkeina jäätikön pinnan yläpuolelle. Sulamisvesiä kerääntyi jäätikön reunan ja tunturin rinteen väliin muodostaen kapeita jäätikön patoamia järviä. Niistä sulamisvedet virtasi- vat huippujen välissä olevien harjanteiden eli satuloi- 877Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit den yli alavammille alueille. Sulamisvesivirtauksen kulutustyön tuloksena satulakohtaan syntyi tunturise- lännettä leikkaava kuru, jota kutsutaan satulakuruksi. Etäältä nähtynä satulakuru näyttää veitsen viillolta tunturiselänteessä. Satulakuru jäi yleensä niin sano- tuksi riippuvaksi kuruksi, sillä kulutus leikkasi vain tunturin lakiosia eikä jatkunut laakson pohjaan asti. Kurun alapäässä tunturin rinnettä vastaan nojasi jää- tikön reuna, jonka päälle kurun pohjalta ja seinämistä kulkeutunut kiviaines kasaantui. Kun jäätikkö myö- hemmin suli, kiviaines levisi laakson pohjalle eikä jäl- jelle jäänyt selviä kasaantumismuotoja. Jos jääjärveen laski jäätikköjoki, syntyi satulakuru usein samaan kohtaan, jossa aiemmin oli tapahtunut jäätikköjoen subglasiaalista kulutusta. Esimerkiksi Urho Kekkosen kansallispuistossa Kiilopään pohjoispuolella oleva sa- tulakuru oli aiemmin subglasiaalisten sulamisvesien synnyttämä kuru, joka myöhemmin muuttui jääjärves- tä virranneiden vesien lasku-uomaksi. Vastaava tilan- ne on myös Kilpisjärvellä, Siilasjärven pohjoispuolella Gálggonjárgalle johtavalla kurulla sekä Enontekiön Seittiautsin laaksossa (Johansson ym. 2005). Ekstramarginaaliset eli reunanläheisuomat syntyi- vät jäätikön reunan ulkopuolelle. Maaperä ja maaston- muodot vaikuttivat jäätikön reunaa enemmän niiden si- jaintiin, ja jäätikön reuna ainoastaan ohjasi niiden reittiä (Penttilä 1963; Kujansuu 1967). Sulamisvedet saattoivat virrata ekstramarginaalisia uomia pitkin kymmenien kilometrien matkan jääjärvestä toiseen. Reunauomien tapaan näissäkin virtasi ajoittain suuret määrät sula- misvettä. Tunturialueilla ekstramarginaaliset uomat muistuttavat mittasuhteiltaan ja poikkileikkaukseltaan reunauomia, ja kurut ja rotkot ovat niille tyypillisiä. Tunturien alarinteillä ne ovat satoja metrejä leveitä ja kymmeniä kilometrejä pitkiä, jääjärvistä lähteneiden sulamisvesivirtojen kokoojauomina. Nykyisin ne ovat pitkiä soistuneita painanteita, joita kutsutaan vuomiksi. Ivalojoen ja Repojoen latvoilla on kymmenien ekstra- marginaalisten ja reunauomien muodostama verkosto, jonka kautta Kittilän pohjoisosiin ja Korsatunturin ym- päristöön patoutuneet jääjärvet laskivat vetensä koilli- seen kohti Inarijärveä (Kujansuu 1967; Kujansuu ym. 1998). Ekstramarginaalisia uomia seuraamalla ja niiden reittejä toisiinsa yhdistämällä on mahdollista kartoittaa laajalla alueella mannerjään reunan perääntymistä sekä jääjärvien kehityshistoriaa. Paisterinteiden eli etelään tai länteen avautuvien seinämien kasvillisuus voi rotkoissa ja kuruissa olla monipuolisempi kuin varjorinteillä. Niillä voi esiin- tyä eteläistäkin lajistoa, kuten erilaisia lehtirikkolajeja (Saxifraga spp.) ja saniaisia sekä harvinaisempia sam- malia ja jäkäliä. Maantieteellinen vaihtelu: Ei tunneta. Liittyminen muihin luontotyyppeihin: Tunturien rotkot, kurut ja uomat ovat useiden kallio- ja muiden luontotyyppien yhdistelmiä. Ne voivat olla osa tuntu- rien rotkolaaksoja tai liittyä tunturien karuihin ja kes- kiravinteisiin laakeisiin kallioihin ja jyrkänteisiin sekä karuihin ja keskiravinteisiin kivikoihin ja vyörysoriin. Tunturien rotkojen ja kurujen sekä rotkolaaksojen väli- nen ero on niiden koossa ja synnyssä. Tunturien rotkot, kurut ja uomat GTK:n paikkatietoaineisto © SYKE, Metsähallitus Esiintyminen: Tunturien rotkoja, kuruja ja uomia esiintyy laajalti Metsä- ja etenkin Tunturi-Lapissa. Käsivarren ete- läosan Saitsikuru ja Autsasenkuru ovat jäätikön reunalle syntyneitä rotkoja, joiden kautta Könkämäenon laak- soon patoutuneen jääjärven vedet purkautuivat Lätäs- enon laaksoon. Tyypillisiä satulakuruja ovat Pallastuntu- rien Rihmakuru ja Lumikuru, Aakenustunturilla oleva Vaulokuru, Pyhätunturin Sarvikuru sekä Urho Kekkosen kansallispuistossa Vuomapään ja Siuloivan huippujen välissä oleva 20 m syvä rotko (Tanner 1915; Johansson 1995). Viimeksi mainittu muuttui myöhemmin tunturin reunalle patoutuneen Siuloivan jääjärven lasku-uomaksi. Subglasiaalisia kuruja esiintyy Pallas-Ounastunturilla olevan Pahakurun lisäksi Urho Kekkosen kansallispuis- tossa muun muassa Kiilopäällä, Vesipäällä ja Maantieku- russa (Johansson 1995). Pyhätunturilla oleva Peurakuru on synnyltään subglasiaalinen. Se on kooltaan paikoin yli 50 metriä syvä jyrkkärinteinen rotko. Peurakurun ylärin- teet ovat avokalliota ja seinämien alaosat ja pohja suurten lohkareiden peitossa (Johansson ym. 2007). Sallan poh- joisosassa Värriötunturien muodostaman tunturijonon yli kulkevan subglasiaalisen jäätikköjoen reitti näkyy tunturin rinteellä ja laella huuhtoutuneina kallioalueina (Johansson 1995). Käsivarren alueella subglasiaalisia ku- ruja ovat muun muassa Aatsakursu ja Siilasjärven poh- joispuolella Gálggonjárgalle Norjaan johtava kuru, joka myöhemmin toimi Kilpisjärven jääjärven vanhimpana lasku-uomana (Kujansuu 1967). Reunauomia on muun muassa Urho Kekkosen kansallispuistossa Kiilopäällä (Mikkola 1932; Penttilä 1963) sekä Lemmenjoella (Piirola 1967; Johansson ja Manninen 2004). Reunauomia esiin- tyy Käsivarressa muun muassa Gahperuslátnján alueel- la sekä Čoavččesoaivin ja Govágorsagiervárrin rinteillä. Luontotyypin esiintymäkartta perustuu GTK:n aineis- toon (Johansson 2018). Uhkatekijät: – Romahtamisen kuvaus: Tunturien rotkot, kurut ja uomat ovat laajoja luontotyyppiyhdistelmiä, joiden perusominaisuuksiin ihminen ei juuri ole vaikuttanut. 878 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tämä luontotyyppiyhdistelmä voisi romahtaa silloin, kun sen geologisiin rakennepiirteisiin kohdistuisi voi- makasta maankäyttöä, kuten kaivostoimintaa tai suuria rakentamishankkeita. Arvioinnin perusteet: Tunturien rotkot, kurut ja uomat arvioitiin säilyväksi (LC) luontotyypiksi (A1–A3, B1–B3, CD1–CD3). Tunturien rotkojen, kurujen ja uomien määrän arvi- oidaan säilyneen ennallaan viimeisen 50 vuoden aikana ja pidemmällä aikavälillä (A1 & A3: LC), eikä määrän arvioida vähenevän myöskään tulevan 50 vuoden aikana (A2a: LC). Mikään ympäristötekijä tai ihmisen toiminta (rakentaminen, kuluminen) ei ole aiheuttanut luontotyy- pin määrän vähenemistä. Suurin osa esiintymistä sijait- see kansallis- ja luonnonpuistoissa sekä erämaa-alueilla, eikä niihin kohdistu luontotyypin määrään vaikuttavia maankäyttöhankkeita. Myös tulevaisuudessa ne oletet- tavasti pysyvät ihmistoiminnan ulkopuolella. Tunturien rotkojen, kurujen ja uomien levinneisyys- alue (84 000 km²) ja esiintymisalue (120 ruutua) ovat niin suuret, että luontotyyppi on niiden perusteella säily- vä (B1 & B2: LC). Luontotyyppi on säilyvä (LC) myös B3-kriteerin perusteella. Lähinnä kallioisista luontotyypeistä muodostuvan tunturien rotkojen, kurujen ja uomien luontotyyppiyhdis- telmän laadun arvioidaan säilyneen suurin piirtein en- nallaan sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä, eikä sen uskota heikkenevän merkittävästi myöskään tulevan 50 vuoden aikana (CD1–CD3: LC). Rotkojen ja kurujen pohjat ovat usein louhikkoisia ja vaikeakulkuisia, joten sekä ihmisvaikutus että porojen liikkuminen ovat niissä vähäisempiä. Matkailun ja retkeilyn aiheuttama kulu- minen on voinut aiheuttaa lievää luontotyypin laadun heikentymistä suosituimpien tunturikeskusten lähellä, kuten Pyhä-Luoston, Urho Kekkosen ja Pallas-Yllästun- turin kansallispuistoissa. Lievää kulumista voi näkyä muun muassa kivien pintojen jäkäliköissä. Ilmastonmuu- tos saattaa aiheuttaa umpeenkasvua, koska rotkoissa ja kuruissa on edullisempi pienilmasto kuin ylempänä. Ki- visyydestä johtuen umpeenkasvu on kuitenkin hidasta. Luokkamuutoksen syyt: Uusi luontotyyppi. Kehityssuunta: Vakaa. Yhteydet hallinnollisiin luokitteluihin: Tunturien rotkojen, kurujen ja uomien luontotyyppiyhdistelmän osia voi sisältyä luontodirektiivin luontotyyppeihin si- likaattikalliot (8220), tuntureiden vyörysoraikot ja lohkareikot (8110), tunturijoet ja purot (3220), tunturikankaat (4060), tun- turipajukot (4080), karut tunturiniityt (6150), tunturikoivikot (9040). Rotkolaaksot voivat sisältää myös muita vesien, soiden, metsien ja kallioiden luontotyyppejä. 879Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit KIITOKSET Tunturiluontotyyppien kuvaukset ovat suurelta osin perintöä ensimmäisestä luontotyyppien uhanalaisuuden ar- vioinnista. Seppo Eurola osallistui tunturien asiantuntijaryhmän työhön aina menehtymiseensä asti syksyllä 2016. Hänen asiantuntemuksensa ryhmän työssä on ollut merkittävä, ja hänen laatimiaan ovat myös monet tunturiluon- totyyppien kuvaukset. Kiitos myös muille tunturiasiantuntijaryhmän aiemmille jäsenille Heikki Eeronheimolle, Risto Heikkiselle ja Juha Sihvolle. Pekka Niittyselle ja Annina Niskaselle tunturien asiantuntijaryhmä haluaa esittää erityiskiitoksensa. Pekka Niit- tynen tarkasteli ja mallinsi ilmakuva-aineiston perusteella lumilaikkujen kehitystä Kilpisjärvellä 1980-luvulta aina vuoteen 2040 ja luovutti tiedot tunturiasiantuntijaryhmän käyttöön. Annina Niskanen antoi aineistojaan lumenvii- pymälajien esiintymisalueiden mallinnuksesta eri ilmastonmuutosskenaarion mukaisissa tilanteissa. Myös Terhi Ryttäri luovutti lajien uhanalaisuusarvioinnin tietoja paljakkalajien kehityksestä. Näiden tietojen avulla arvioitiin lumenviipymäluontotyyppien määrän ja laadun muutoksia. Tunturikallioiden ja -kivikoiden luontotyypeistä tietojaan antoivat Jukka Husa, Riikka Juutinen, Tytti Kontula, Juha Pykälä, Kimmo Syrjänen ja Jari Teeriaho. Tunturikankaiden muutoksista saatiin lisätietoja Tuija Maliniemeltä ja Rauni Partaselta. Lauri Oksanen piti tunturiasiantuntijaryhmän kokouksessa esityksen tunturikankaiden kehi- tyksestä ja porolaidunnuksen vaikutuksista. Tytti Kontula tuotti tunturialueen kartan. Risto Heikkinen ja Niko Leikola tekivät logistisen regressioanalyysin männyn leviämiselle herkistä alueista ilmaston lämmetessä. Seppo Tuomiselle ja Mia Vuomajoelle kiitos luontotyyppien valokuvista. Pälvi Salo kävi läpi kaikkien tunturi- luontotyyppien kuvaukset, ja yhdessä Kirsi Hutri-Weintraubin kanssa avusti julkaisumateriaalin kokoamisessa ja tarkistamisessa. Tunturien asiantuntijaryhmä kiittää lämpimästi kaikkia edellä mainittuja. KIRJALLISUUS Aalto, J., Harrison, S. & Luoto, M. 2017. Statistical modelling predicts almost complete loss of major periglacial processes in Northern Europe by 2100. Nature Communications 8: 515. DOI: 10.1038/s41467-017-00669-3 Aario, L. 1960. Lapin kasvillisuusvyöhykkeet. Suomen kartasto 1960. Suomen maantieteellinen seura & Helsingin yliopiston maantieteen laitos, Helsinki. 10 s. Aario, R. 1992. Puljo moraines and Sevetti moraines. Julk.: Robertson, A.-M., Ringberg, B., Miller, U. & Brunnberg, L. (toim.). Quaternary Stratigraphy, Glacial Morphology and Environmental Changes. Sveriges Geologiska Undersökning, Series Ca 81: 7–14. Ahti, T., Hämet-Ahti, L. & Jalas, J. 1964. Luoteis-Euroopan kasvillisuusvyöhykkeistä ja kasvillisuusalueista. Luonnon Tutkija 68(1): 1−25. Ahti, T., Hämet-Ahti, L. & Jalas, J. 1968. Vegetation zones and their sections in northwestern Europe. Annales Botanici Fennici 5: 169−211. Brady, K. U., Kruckeberg, A. R. & Bradshaw, H. D. Jr. 2005. Evolutionary ecology of plant adaptation to serpentine soils. Annual Review of Ecology, Evolution and Systematics 36: 243–266. Christie, K. S., Bryant, J. P., Gough, L., Ravolainen, V. T., Ruess, R. W. & Tape, K. D. 2015. The role of vertebrate herbivores in regulating shrub expansion in the Arctic: a synthesis. BioScience 65(12): 1123–1133. DOI: 10.1093/biosci/biv137 Darmody, R. G., Seppälä, M., Thorn, C. E., Li, Y. K., Campbell, S. W. & Harbor, J. 2007. Age and weathering status of granite tors in Arctic Finland (~68° N). Geomorphology 94(1–2): 10–23. DOI: 10.1016/j.geomorph.2007.04.006 Eliölajit-tietojärjestelmä. 2017. Ympäristöhallinnon uhanalaisten lajien Hertta Eliölajit -tietojärjestelmä. Ellenberg, H. 1963. Vegetation Mitteleuropas mit den Alpen in kausaler, dynamischer und historischer Sicht. Einführung in die Phytologie. Band IV. Teil 2. Eugen Ulmer, Stuttgart. 943 s. Eronen, M. & Zetterberg, P. 1996. Climatic change in northern Europe since late glacial times, with special reference to dendroclimatological studies in northern Finnish Lapland. Geophysica 32: 35–60. Eskelinen, A. & Oksanen, J. 2006. Changes in the abundance, composition and species richness of mountain vegetation in relation to summer grazing by reindeer. Journal of Vegetation Science 17: 245–254. Eurola, S. & Virtanen, R. 1991. Key to the vegetation of the northern Fennoscandian fjelds. Kilpisjärvi Notes 12: 1–27. Eurola, S. 1978. Kasvillisuuden suurjako Lapissa. Acta Lapponica Fenniae 10: 26−30. Eurola, S. 1999. Kasvipeitteemme alueellisuus. Oulanka Reports 22. 116 s. Eurola, S., Huttunen, S. & Welling, P. 2003. Enontekiön suurtuntureiden (68°45’–69°17’N; 20°45’–22°E) paljakkakasvillisuus. Kilpisjärvi Notes 17: 1–28. Eurola, S., Huttunen, S. & Welling, P. 2004. Enontekiön suurtuntureiden paljakan kasvilajistosta. Kilpisjärvi Notes 18: 1–24. Eurola, S., Kyllönen, H. & Laine, K. 1980. Lumen ekologisesta merkityksestä kasvillisuudelle Kilpisjärven alueella. Luonnon Tutkija 84: 43–48. Gjaerevoll, O. 1950. The snow-bed vegetation in the surroundings of lake Torneträsk, Swedish Lappland. Svensk Botanisk Tidskrift 44(2): 387–440. González, V. T., Junttila, O., Lindgård, B., Reiersen, R., Trost, K. & Bråthen, K. A. 2015. Batatasin-III and the allelopathic capacity of Empetrum nigrum. Nordic Journal of Botany 33: 225–231. DOI: 10.1111/njb.00559, ISSN 1756–1051 880 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Haapasaari, M. 1988. The oligotrophic heath vegetation of northern Fennoscandia and its zonation. Acta Botanica Fennica 135: 1–219. Haapasaari, M., Fagerstén, R., Heikkilä, H. & Jämsen, K. 1982. Tuntureiden kasvillisuutta. Näyttelyjulkaisu. Kuopion museo. 74 s. Hallikainen, V. 1982. Koivun tunturimittarituhojen ja ilmaston vaihtelujen vaikutus katajan kasvuun ja kehitykseen Lapissa. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, Metsänhoitotieteen laitos. 113 s. Hallikainen, V. 1985. Lapin katajat kertovat menneisyydestä. Sorbifolia 16(3): 107–114. Hallingbäck, T. 1996. Ekologisk katalog över mossor. ArtDatabanken, Sveriges lantbruksuniversitet, Uppsala. 122 s. Heikkinen, R. & Kalliola, R. 1988. Kevon luonnonpuiston kasvillisuuskartta 1:50 000. Maanmittauslaitoksen karttapaino, Helsinki. Helle, T. S. 1980. Laiduntilanteen muutokset ja riskinotto Suomen poronhoidossa. Lapin tutkimusseura. Vuosikirja XXI: 13–22. Helle, T., Kajala, L., Niva, A. & Särkelä, M. 1998. Poron laidunnuksen vaikutus tunturikoivikoiden rakenteeseen. Julk.: Hyppönen, M., Penttilä, T. & Poikajärvi, H. (toim.). Poron vaikutus metsä- ja tunturiluontoon. Tutkimusseminaari Hetassa 1997. Metsäntutkimuslaitos, Rovaniemi. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 678. S. 132–141. Herder, M. den & Niemelä, P. 2003. Effects of reindeer on the re-establishment of Betula pubescens subsp. czerepanovii and Salix phylicifolia in a subarctic meadow. Rangifer 23(1): 3–12. Hiilivirta, A. & Palosaari, E. 1941. Kartanselitys ja metsänarviokirja. Utsjoen hoitoalue. Utsjoen ja Inarin pitäjässä hoitolohko. 2. karttalehti & talouskartta Utsjoen hoitoalueesta. Karttalehti 2. Hiilivirta, A. 1941. Kartanselitys ja metsänarviokirja. Utsjoen hoitoalue. Utsjoen ja Inarin pitäjässä hoitolohko. 1. karttalehti & talouskartta Utsjoen hoitoalueesta. Karttalehti 1. Hirvas, H., Lintinen, P., Ojala, A. E. K. & Vanhala, H. 2005. Geological characteristics of the Halti-Ridnitsohkka region, Enontekiö, Finland. Geological Survey of Finland, Special Paper 40: 7–12. Huuskonen, A. J. 1949. Havaintoja Luoteis-Enontekiön jäkäläkasvistosta. Kuopion Luonnon Ystäväin Yhdistyksen julkaisuja Sarja B 2(5): 1–48. Hyvärinen, H. & Eronen, M. 1975. Mannerjäätikön sulamisvaiheen aikainen uomasto Koarvikoddsin maastossa Inarissa. Terra 87(2): 87–94. Hämet-Ahti, L. 1963. Zonation of the mountain birch forests in northernmost Fennoscandia. Annales Botanici Societatis Zoologicae Botanicae Fennicae ‘Vanamo’ 34(4): 1–127. Hämet-Ahti, L. 1978. Koivumetsävyöhyke – Fennoskandian erikoisuus. Acta Lapponica Fenniae 10: 31–35. Hämet-Ahti, L. 1988. Lapin metsät. Julk.: Alalammi, P. (toim.). Suomen Kartasto, Vihko 141–143. Elävä luonto ja luonnonsuojelu. Maanmittaushallitus, Suomen maantieteellinen seura. S. 5. Hämet-Ahti, L., Palmén, A., Alanko, P. & Tigerstedt, P. M. A. (toim.). 1992. Suomen puu- ja pensaskasvio. 2.uudistettu painos. Dendrologian Seura, Helsinki. 373 s. Hämet-Ahti, L., Suominen, J., Ulvinen, T. & Uotila, P. (toim.) 1998. Retkeilykasvio. 4. painos. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. 656 s. Johansson, P. 1995. The deglaciation in the eastern part of the Weichselian ice divide in Finnish Lapland. Geological Survey of Finland, Bulletin 383. 72 s. Johansson, P. 2018. Tunturien rotkot, kurut ja uomat. Julkaisematon paikkatietoaineisto. Johansson, P. & Kujansuu, R. (toim.). 2005. Pohjois-Suomen maaperä: maaperäkarttojen 1:400 000 selitys. Geologian tutkimuskeskus, Espoo. 236 s. Johansson, P. & Manninen, T. 2004. Maankamaran synty ja kehitys. Julk.: Kajala, L. (toim.). Lemmenjoki. Suomen suurin kansallispuisto - The largest national park in Finland. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä. S. 150–173. Johansson, P. & Mäkinen, K. 1994. Koilliskaira. Maaperägeologinen kartta. Map of the surficial geology 1:100 000. Geologian tutkimuskeskus, Rovaniemi. Johansson, P. & Perttunen, V. 2006. Geologia. Julk.: Stolt, E. (toim.) Paistunturin erämaa-alueen ja Kevon luonnonpuiston luonto, käyttö ja paikannimistö. Metsähallitus, Vantaa. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja, Sarja A 161. S. 14–30. Johansson, P., Eilu, P. & Maunu, M. 1999. Pinnanmuodostus sekä kallio- ja maaperä. Julk.: Kajala, L. (toim.). Pöyrisjärven erämaa-alueen sekä Pöyrisvuoman ja Saaravuoman-Kuoskisenvuoman soidensuojelualueiden luonto ja käyttö. Metsähallitus, Vantaa. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja, Sarja A 96. S. 14–25. Johansson, P., Lauri, L. S. & Voytekhovsky, Y. L. 2014. Barents tour for geotourists – Geomatkailijan Barentsin kierros – Barenc tur dlâ geoturistov – Rundtur i Barents for geoturisten. Geological Survey of Finland, Rovaniemi & Geological Institute of the Kola Science Centre of the Russian Academy of Sciences, Apatity. 117 s. Johansson, P., Ojala, A., Räisänen, J. & Räsänen, J. 2007. Pyhä-Luosto: geologinen retkeilykartta: opaskirja. Geologian tutkimuskeskus, Rovaniemi. 47 s. Johansson, P., Perttunen, V. & Pulkkinen, E. 2000a. Geologia. Julk.: Kajala, L. & Loikkanen, T. (toim.). Käsivarren erämaa- alueen luonto ja käyttö. Metsähallitus, Vantaa. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja, Sarja A 123. S. 14–35. Johansson, P., Perttunen, V., Hirvasniemi, H., Molkoselkä, P., Valkama, J. & Bister, T. 2006. Ylläs-Levi, geologinen retkeilykartta 1:50 000. Geologian tutkimuskeskus, Rovaniemi. Johansson, P., Sahala, L. & Virtanen, K. 2000b. Rantamerkit, tuulikerrostumat ja moreenimuodostumat geologisina luontokohteina. Geologian tutkimuskeskus. Tutkimusraportti 151. 76 s. Juntunen, V., Neuvonen, S. & Sutinen, R. 2006. Männyn puurajan muutokset viimeisen 400 vuoden aikana ja metsänraja- puuraja vaihettumisvyöhykkeen ikärakenne. Metlan työraportteja 25: 25–32. Järvinen, A. & Järvinen, L. 2014. Jäähyväiset jääleinikille. Julk.: Järvinen, A., Heikkilä, T. & Lahti, S. (toim.). Tieteen ja taiteen tunturit. Gaudeamus, Tampere. S. 349–351. Järvinen, A. 1984. Patterns and performance in a Ranunculus glacialis population in a mountain area in Finnish Lapland. Annales Botanici Fennici 21: 179–187. Kaitanen, V. 1969. A geographical study of the morphogenesis of Northern Lapland. Fennia 99(5). 85 s. Kalela, A. 1961. Waldvegetationszonen Finnlands und ihre klimatischen Paralleltypen. Archivum Societatis zoologicae botanicae Fennicae ’Vanamo’, Supplementum 16: 65–83. Kalkkikalliotietokanta. 2017. Paikkatietoaineisto kalkkikallio- ja kalkkilohkarealueista Suomessa. Suomen ympäristökeskus, Biodiversiteettikeskus. 881Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit Kallio, K. 1991. Enontekiön Palojoensuun ja Muonion Sonkamuotkan alueen dyyneistä. Pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto, Geologian laitos. 67 s. Kallio, K. & Kylmälä, P. 1941. Kartanselitys ja metsänarviokirja. Utsjoen hoitoalue. Utsjoen ja Inarin pitäjässä hoitolohko. 3. karttalehti & talouskartta Utsjoen hoitoalueesta. Karttalehti 3. Kallio, P. 1956. Suomen pohjoisimman kolkan kasvistollisesta erikoisluonteesta. Luonnon Tutkija 60: 136–142. Kallio, P. & Lehtonen, J. 1973. Birch forest damage caused by Oporinia autumnata (Bkh.) in 1965–1966 in Utsjoki, N Finland. Reports from the Kevo Subarctic Research Station 10: 55–69. Kallio, P. & Mäkinen, Y. 1975. Flora of Inari Lapland 3. Salicaceae. Reports from the Kevo Subarctic Research Station 12: 66–105. Kallio, P. & Mäkinen, Y. 1978. Vascular Flora of Inari Lapland. 4. Betulaceae. Reports from the Kevo Subarctic Research Station 14: 38–63. Kallio, P., Laine, U. & Mäkinen, Y. 1969. Vascular flora of Inari Lapland. 1. Introduction and Lycopodiaceae - Polypodiaceae. Reports from the Kevo Subarctic Research Station 5: 1–108. Kallio, P., Laine, U. & Mäkinen, Y. 1971. Vascular flora of Inari Lapland. 2. Pinaceae and Cupressaceae. Reports from the Kevo Subarctic Research Station 8: 73–100. Kalliola, R. 1939. Pflanzensoziologische Untersuchungen in der alpinen Stufe Finnisch-Lapplands. Annales Botanici Societatis Zoologicae Botanicae Fennicae ’Vanamo’ 13(2): 1–321. Kalliola, R. 1973. Suomen kasvimaantiede. WSOY, Porvoo-Helsinki. 308 s. Kauhanen, H. 2004. Kasvillisuus ja kasvisto. Julk.: Tynys, T. & Stolt, E. (toim.). Kaldoaivin erämaa-alueen ja Sammuttijängän- Vaijoenjängän soidensuojelualueen luonto, käyttö ja paikannimistö. Metsähallitus, Vantaa. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja, Sarja A 144. S. 23–35. Kejonen, A. 1979. Vuotomaista Muotkatunturien alueella Pohjois-Lapissa. Turun yliopiston Maaperägeologian osaston julkaisuja 40. 43 s. Kejonen, A. 2005. Periglasiaaliset ilmiöt. Julk.: Johansson, P. & Kujansuu, R. (toim.). Pohjois-Suomen maaperä. Geologian tutkimuskeskus, Espoo. S. 157–162. Kemppi, E. 1989. Kuusen luontainen uudistuminen metsänraja-alueilla. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, Metsänhoitotieteen laitos. 79 s. King, L. & Seppälä, M. 1987. Permafrost thickness and distribution in Finnish Lapland. Results of geoelectrical soundings. Polarforschung 57(3): 127–147. Kitti, H., Forbes, B. & Oksanen, J. 2009. Long- and short-term effects of reindeer grazing on tundra wetland vegetation. Polar Biology 32: 253–261. DOI: 10.1007/s00300-008-0526-9 Kol, E. & Eurola, S. 1974. Red snow algae from Spitsbergen. Astarte 7: 61–66. Kontula, T., Husa, J. & Teeriaho, J. 2006. Suomen serpentiinialueiden geologiasta ja luontotyypeistä. Lutukka 22(4): 99–105. Koski, V. 1984. Kuusen esiintyminen Saariselän Kuusipäällä ja siihen vaikuttavat tekijät. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, Metsänhoitotieteen laitos. 67 s. Kotilainen, M. 1991. Aavikkopaholaisen jäljillä - dyynikenttien uudelleen aktivoituminen Pohjois-Lapissa. Julk.: Perttunen, M. (toim.) Ihmisen aiheuttamat ympäristömuutokset Suomessa. Geologian tutkimuskeskus. Tutkimusraportti 105. S. 105–113. Kujansuu, R. 1967. On the deglaciation of western Finnish Lapland. Bulletin de la Commission géologique de Finlande 232. 92 s. Kujansuu, R. & Hyyppä, J. 1995. Vuotson kartta-alueen maaperä. Suomen geologinen kartta 1:100 000, maaperäkarttojen selitykset, lehti 3742. Geologian tutkimuskeskus. 107 s. Kujansuu, R., Eriksson, B. & Grönlund, T. 1998. Lake Inarijärvi, northern Finland: sedimentation and late Quaternary evolution. Geologian tutkimuskeskus, Espoo. Tutkimusraportti 143. 25 s. Kullman, L. 1977. Changes and stability in the altitude of the birch tree-limit in the southern Swedish Scandes 1915–1975. Acta Phytogeographica Suecica 65: 1–121. Kullman, L. 2005. Pine (Pinus sylvestris) treeline dynamics during the past millennium – a population study in west-central Sweden. Annales Botanici Fennici 42: 95–106. Kultti, S., Mikkola, K., Virtanen, T., Timonen, M. & Eronen, M. 2006. Past changes in the Scots pine forest line and climate in Finnish Lapland: a study based on megafossils, lake sediments, and GIS-based vegetation and climate data. The Holocene 16(3): 381–391. Kumpula, J. & Virtanen, R. 2007. Porojen laidunnus ja luontotyyppien tila tunturialueella. Julkaisematon raportti. Luontotyyppien uhanalaisuuden arviointi -hanke. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Porontutkimusasema, Kaamanen ja Oulun yliopisto, Oulu. 28.5.2007. 14 s. Kumpula, J., Colpaert, A. & Nieminen, M. 2000. Condition, potential recovery rate, and productivity of lichen (Cladonia spp.) ranges in the Finnish reindeer management area. Arctic 53(2): 152–160. DOI: 10.1006/qres.1999.2123 Kumpula, J., Kurkilahti, M., Helle, T. & Colpaert, A. 2014a. Both reindeer management and several other land use factors explain the reduction in ground lichens (Cladonia spp.) in pastures grazed by semi-domesticated reindeer in Finland. Regional Environmental Change 14(2): 541–559. DOI: 10.1007/s10113-013-0508-5 Kumpula, J., Kurkilahti, M., Helle, T. & Colpaert, A. 2014b. Erratum to: Both reindeer management and several other land use factors explain the reduction in ground lichens (Cladonia spp.) in pastures grazed by semi-domesticated reindeer in Finland. Regional Environmental Change 14(2): 561. DOI: 10.1007/s10113-013-0566-8. Kumpula, J., Stark, S. & Holand, Ø. 2011. Seasonal grazing effects by semi-domesticated reindeer on subarctic mountain birch forests. Polar Biology 34(3): 441–453. http://dx.doi.org/10.1007/s00300-010-0899-4 Kumpula, J., Tanskanen, A., Colpaert, A., Anttonen, M., Törmänen, H., Siitari, J. & Siitari, S. 2009. Poronhoitoalueen pohjoisosan talvilaitumet vuosina 2005–2008. Laidunten tilan muutokset 1990-luvun puolivälin jälkeen. Riista- ja kalatalous – Tutkimuksia 3/2009. Kurkela, T. & Norokorpi, Y. 1975. Kuusen lumikaristeen (Lophophacidium hyperboreum Lagerb.) esiintyminen Suomessa. Folia Forestalia 248. 7 s. Kyllönen, H. 1988. Alpine and subalpine vegetation at Kilpisjärvi, Finnish Lapland. Distribution of biomass and net production and annual variations in biomass. Acta Universitatis Ouluensis, Series A 202. 78 s. Kärkkäinen, M. 1981. Haapa- ja poppelilajien käyttö. Silva Fennica 15(2): 156–178. 882 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Kärkkäinen, M. & Voipio, R. 1980. Suomalainen haapa- ja poppelilajeja (Populus) koskeva kirjallisuus 1759...1979. Silva Fennica 14(4): 369–383. Laitakari, I. 1998. Vendikaudesta nykyaikaan. Julk.: Lehtinen, M., Nurmi, P. & Rämö, T. (toim.). Suomen kallioperä. 3000 vuosimiljoonaa. Suomen geologinen seura. Gummerus, Jyväskylä. S. 344–355. Lammes, T. 1991. Luoteis-Enontekiön ylhiötunturialueen kasvistosta – valikoituja poimintoja. Lutukka 7(3): 67–80. Lampinen, R. & Lahti, T. 2017. Kasviatlas 2016. Helsingin yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. Levinneisyyskartat osoitteessa http://www.luomus.fi/kasviatlas. Lang, S. E. I., Cornelissen, J. H. C., Shaver, G. R., Ahrens, M., Callaghan, T. V., Molau, U., Ter Braak, C. J. F., Hölzer, A. & Aerts, R. 2012. Arctic warming on two continents has consistent negative effects on lichen diversity and mixed effects on bryophyte diversity. Global Change biology 18(3): 1096–1107. DOI: 10.1111/j.1365-2486.2011.02570.x Lehtovaara, J. 1995. Suomen geologinen kartta 1: 100 000. Kallioperäkarttojen selitykset. Lehdet 1823 ja 1824. Kilpisjärven ja Haltin kartta-alueiden kallioperä. Geologian tutkimuskeskus, Espoo. 64 s. Lundqvist, J. 1962. Patterned ground and related frost phenomena in Sweden. Sveriges Geologiska Undersökning, Series C 583. 101 s. Maastotietokanta. 2016. Peruskartta-aineisto. Maanmittauslaitos 01/2016. MacDonald, G. M., Velichko, A. A., Kremenetski, C. V., Borisova, O. K., Goleva, A. A., Andreev, A. A., Cwynar, L. C., Riding, R. T., Forman, S. L., Edvards, T. W. D., Aravena, R., Hammarlund, D., Szeicz, V. N. & Gattaulin, V. N. 2000. Holocene treeline history and climatic change across northern Eurasia. Quaternary Research 53: 302–311. DOI: 10.1006/qres.1999.2123 Maliniemi, T., Kapfer, J., Saccone, P., Skog, A., & Virtanen, R. 2018. Long-term vegetation changes of treeless heath communities in northern Fennoscandia: Links to climate change trends and reindeer grazing. Journal of Vegetation Science 00:1–11. DOI: 10.1111/jvs.12630 Mann, M. E. 2002. Little Ice Age. Julk.: MacCracken, M. C., Perry, J. S. & Munn, T. (toim.). Encyclopedia of Global Environmental Change Vol. 1, The Earth system: physical and chemical dimensions of global environmental change. John Wiley & Sons Ltd, Chichester. S. 504–509. Meier, K-D. 1996. Studien zur Periglaziärmorphologie der Varanger-Halbinsel, Nordnorwegen. Norden. Schriftenreihe des Arbeitkreises für geographische Nordeuropaforschung in der Deutschen Gesellschaft für Geographie. Heft 11. 405 s. Mikkola, E. 1932. On the Physiography and Late-Glacial Deposits in Northern Lapland. Bulletin de la Commission géologique Finlande 96. 88 s. Mikkola, E. 1938. Ultraemäksisten kivilajien vaikutus kasvillisuuteen Lapissa. Luonnon Ystävä 42(1): 21–27. Mikkola, K. & Sepponen, P. 1986. Kasvupaikkatekijöiden ja kasvillisuuden suhteet Luoteis-Enontekiön tunturikoivikoissa. Folia Forestalia 674. 30 s. Mikkola, K. & Virtanen, T. 2006. Ilmaston ja maastonmuotojen vaikutus männyn metsänrajaan. Julk.: Nikula, A. & Varmola, M. (toim.). Ilmastonmuutos Lapissa – näkyvätkö muutokset – sopeutuuko luonto? Metsäntutkimuslaitos, Helsinki. Metlan työraportteja 25: 14–24. Mikkonen-Keränen, S. 1986. Riisitunturin ja Ison-Syötteen kivennäismaiden kasvillisuus. Julk.: Viramo, J. (toim.). Riisitunturi – luonto ja tutkimus. Oulun yliopisto, Kuusamo. Oulun yliopiston Oulangan biologisen aseman monisteita 9. S. 39–50. Mäkinen, Y. & Laine, U. 2006. Kasvillisuus ja kasvisto. Julk.: Stolt, E. (toim.). Paistunturin erämaa-alueen ja Kevon luonnonpuiston luonto, käyttö ja paikannimistö. Metsähallitus, Helsinki. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja, Sarja A 161. S. 40–57. Mäkinen, Y., Kallio, P., Laine, U. & Nurmi, J. 1998. Vascular flora of Inari Lapland. 6. Nymphaeaceae - Papaveraceae. Reports from the Kevo Subarctic Research Station 22: 25–86. Mäkinen, Y., Laine, U., Heino, S., Iso-Iivari, L. & Nurmi, J. 2011a. Vascular Flora of Inari Lapland. 8. Rosaceae and Fabaceae. Reports from the Kevo Subarctic Research Station 24: 3–126. Mäkinen, K., Teeriaho, J., Rönty, H., Rauhaniemi, T. & Sahala, L. 2011b. Valtakunnallisesti arvokkaat tuuli- ja rantakerrostumat. Ympäristöministeriö, Helsinki. Suomen ympäristö 32/2011. 185 s. Ng, W.-T. 2013. Recent spatio-temporal changes in aspen (Populus tremula L.) distribution in the Utsjoki region, northern Finland. Pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto, Maantieteen ja geologian laitos. 99 s. Niittynen, P. & Luoto, M. 2017. The importance of snow in species distribution models of arctic vegetation. Ecography 41(6): 1024–1037. DOI: 10.1111/ecog.03348 Niittynen, P. 2017. Lumenviipymien ja -pysymien kehitys Suomen tunturialueilla. Käsikirjoitus. SYKE. S. 5. Nikolov, N. & Helmisaari, H. 1992. Silvics of the circumpolar boreal forest tree species. Julk.: Shugart, H., Leemans, R. & Bonan, G. (toim.). A system analysis of the boreal forest. Cambridge University Press, Cambridge. S. 13–84. Nikula, S. & Annala, A. 2012. Erillistunturien luontokartoitus. Julkaisematon raportti. Metsähallitus, Lapin luontopalvelut. 105 s. Niskanen, A. 2018. Lumenviipymälajien esiintymisalueen mallinnus RCP4.5-ilmastonmuutosskenaarion mukaisessa tilanteessa vuonna 2069 Suomessa. Julkaisematon aineisto. Niskanen, A. K. J., Heikkinen, R. K., Mod, H. K., Väre, H. & Luoto, M. 2017a. Improving forecasts of arctic-alpine refugia persistence with landscape-scale variables. Geografiska Annaler Series A, Physical Geography 99: 2-14. DOI: 10.1080/04353676.2016.1256746 Niskanen, A. K. J., Heikkinen, R. K., Väre, H. U. & Luoto, M. 2017b. Drivers of high-latitude plant diversity hotspots and their congruence. Biological Conservation 212, Part A: 288–299. DOI: 10.1016/j.biocon.2017.06.019 Niskanen, A., Luoto, M., Väre, H. & Heikkinen, R. K. 2017c. Models of Arctic-alpine refugia highlight importance of climate and local topography. Polar Biology 40(3): 489–502. DOI: 10.1007/s00300-016-1973-3 Niskanen, A. K. J., Niittynen, P., Aalto, J., Väre, H. & Luoto, M. 2018. Declining high-latitude montane flora may contract in an unexpected direction. Käsikirjoitus. Julk.: Niskanen, A. The spatial modelling of high-latitude plant richness and refugia in a changing environment. PhD thesis. University of Helsinki, Faculty of Science. Department of Geosciences and Geography A61. S. 96–115. Norokorpi, Y. 1994. Havumetsänrajan määräytyminen Suomessa. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 539: 7-15. Norokorpi, Y. 1981. Lakimetsien rajaamisen perusteita. Metsäntutkimuslaitos, Muhoksen tutkimusasema. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 24. S. 59−64. 883Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Tunturit Norokorpi, Y. 1995. Havumetsänrajan sijainnin määräytyminen. Julk.: Tasanen, T., Varmola, M. & Niemi, J. (toim.). Metsänraja tutkimuksen kohteena. Tutkimuspäivä Ylläksellä 1994. Metsäntutkimuslaitos. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 539. S. 7–15. Norokorpi, Y. & Kärkkäinen, S. 1985. Maaston korkeuden vaikutus puusto- ja kasvupaikkatunnuksiin sekä tykkytuhoihin Kuusamossa. Folia Forestalia 632: 1–26. Norokorpi, Y., Eeronheimo, H., Eurola, S., Heikkinen, R., Johansson, P., Kumpula, J., Mäkelä, K., Neuvonen, S., Sihvo, J., Tynys, S. & Virtanen, R. 2008. Tunturit. Julk.: Raunio, A., Schulman, A. & Kontula, T. (toim.). 2008. Suomen luontotyyppien uhanalaisuus – Osa 2: Luontotyyppien kuvaukset. Suomen ympäristökeskus, Helsinki. Suomen ympäristö 8/2008. S. 467–541. Ohlson, B. 1957. Om flygsandfälten på Hietatievat i östra Enontekiö. Terra 69(4): 129–137. Ohlson, B. 1959. Ett karstfenomen vid Toskaljärvi i nordligaste Enontekiö. Terra 71(1): 17–25. Oksanen, L. & Virtanen, R. 1995. Topographic, altitudinal and regional patterns in continental and suboceanic heath vegetation of northern Fennoscandia. Acta Botanica Fennica 153: 1–80. Olofsson, J., Oksanen, L., Callaghan, T., Hulme, P.E., Oksanen, T. & Suominen, O. 2009. Herbivores inhibit climate-driven shrub expansion on the tundra. Global Change Biology 15(11): 2681–2693. DOI: 10.1111/j.1365-2486.2009.01935.x Orava, A. 2003. Ylä-Lapin pöytämäisten katajien kasvumuodot ja habitaatit. Pro gradu-tutkielma. Helsingin yliopisto, Maantieteen laitos. 97 s. Pajunen, A. 2010. Willow-characterised shrub vegetation in tundra and its relation to abiotic, biotic and antropogenic factors. PhD thesis. University of Oulu, Department of Biology. Acta Universitatis Ouluensis, Series A 546. 172 s. Pajunen, A., Kaarlejärvi, E., Forbes, B.C. & Virtanen, R. 2010. Compositional differentation, vegetation-environment relationship and classification of willow-characterised vegetation in the western Eurasian Arctic. Journal of Vegetation Science 21: 107–119. DOI: 10.1111/j.1654-1103.2009.01123.x Pajunen, A., Virtanen, R. & Roininen, H. 2008. The effects of reindeer grazing on the composition and species richness of vegetation in forest-tundra ecotone. Polar Biology 31(10): 1233–1244. DOI: 10.1007/s00300-008-0462-8 Penttilä, S. 1963. The deglaciation of the Laanila area, Finnish Lapland. Bulletin de la Commission géologique Finlande 203. 71 s. Piirola, J. 1967. Die glazialen Oberflächenformen und die Entwicklung der Täler auf den Fjelden Marastotunturit und Viipustunturit in Finnisch Lappland. Annales Academici Scientiarum Fennicae A III 92. 115 s. Purvis, O. W. & Halls, C. 1996. A review of lichens in metal-enriched environments. Lichenologist 28: 571–601. Pykälä, J. & Myllys, L. 2016. Three new species of Atla from calcareous rocks (Verrucariaceae, lichenized Ascomycota). Lichenologist 48: 111–120. DOI:10.1017/S0024282915000523 Pykälä, J., Launis, A. & Myllys, L. 2017. Four new species of Verrucaria from calcareous rocks in Finland. Lichenologist 48: 27–37. DOI: 10.1017/S0024282916000542 Påhlsson, L. (toim.). 1998. Vegetationstyper i Norden. 3. painos. Nordisk ministerråd, København. TemaNord 510. 706 s. Rasmus, S., Kumpula, J. & Jylhä, K. 2015. Suomen poronhoitoalueen muuttuvat talviset sää- ja lumiolosuhteet. Terra 124(4): 169–185. Raunio, A., Schulman, A. & Kontula, T. (toim.). 2008. Suomen luontotyyppien uhanalaisuus – Osa 2: Luontotyyppien kuvaukset. Suomen ympäristökeskus, Helsinki. Suomen ympäristö 8/2008. 572 s. Ravolainen, V. T., Bråthen, K. A., Yoccoz, N. G., Nguyen, J. K. & Ims, R. A. 2014. Complementary impacts of small rodents and semi-domesticated ungulates limit tall shrub expansion in the tundra. Journal of Applied Ecology 51(1): 234–241. DOI: 10.1111/1365-2664.12180 Rintanen, T. 1961. Dryas octopetalan erikoinen kasvupaikka Saariselällä. Luonnon Tutkija 65(1): 20–21. Rintanen, T. 1967. On the distribution of some boreal plants in eastern Lapland. Aquilo, Serie Botanica 6: 197–208. Rintanen, T. 1968. The distribution of fjeld plants in eastern Lapland. Annales Botanici Fennici 5: 225–305. Rintanen, T. 1970. On the vegetation and ecology of frost ground sites in eastern Finnish Lapland. Annales Botanici Fennici 7(1): 1–24. SAKTI. 2017. Suojelualueiden kuviotietojärjestelmä, biotooppikuvioaineisto. Metsähallitus, Luontopalvelut. Seppälä, M. 1971. Evolution of eolian relief of the Kaamasjoki - Kiellajoki river basin in Finnish Lapland. Fennia 104: 1–88. Seppälä, M. 1974. Some quantitative measurements of the present-day deflation on Hietatievat, Finnish Lapland. Abhandlungen der Akademie der Wissenschaften in Göttingen, Matematisch - Physikalische Klasse III 29: 208–220. Seppälä, M. 1981. Forest fires as activator of geomorphic processes in Kuttanen esker-dune region, northernmost Finland. Fennia 159(1): 221–228. Seppälä, M. 1989. Kun Suomesta löytyi paljon ikiroutaa. Tiede 2000(2): 65. Serpentiinikalliotietokanta. 2017. Paikkatietoaineisto serpentiinivaikutteisista alueista Suomessa. Suomen ympäristökeskus, Biodiversiteettikeskus. Shreve, R. 1972. Movement of water in glaciers. Journal of Glaciology 11(62): 205–214. Sihvo, J. 2001. Ylä-Lapin luonnonhoitoalueen ja Urho Kekkosen kansallispuiston luontokartoitus. Loppuraportti osa 1: Projektikuvaus. Metsähallitus, Vantaa. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja, Sarja A 130. 76 s. Sihvo, J. 2002. Ylä-Lapin luonnonhoitoalueen ja Urho Kekkosen kansallispuiston luontokartoitus. Loppuraportti osa 2: Ylä- Lapin luontotyypit. Metsähallitus, Vantaa. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja, Sarja A 137. 175 s. Sihvo, J., Tynys, S. & Mäkelä, K. 2007. Tunturipaljakan ja tunturikoivuvyöhykkeen laajuus sekä esiintyminen Suomessa. Julkaisematon raportti. Luontotyyppien uhanalaisuusarviointi -hanke. Metsähallitus, Lapin luontopalvelut, Ivalo & Suomen ympäristökeskus, Helsinki. 113 s. Sipilä, P. 1991. Mafic and ultramafic igneous rocks of the Raisduoddar – Halti area in the Finnish – Norwegian Caledonides. Petrography, mineralogy and geochemistry. Bulletin of the Geological Society of Finland 63: 15–24. Sutinen, R., Aro, I., Herva, H., Muurinen, T., Piekkari, M. & Timonen, M. 2007. Macrofossil evidence dispute ubiquitous birch- pine-spruce succession in western Finnish Lapland. Applied Quaternary research in the central part of glaciated terrain. Geological Survey of Finland, Special Paper 46: 93–98. Sutinen, R., Hyvönen, E., Ruther, A., Ahl, A. & Sutinen, M.-L. 2005. Soil-driven timberline of spruce (Picea abies) in Tanaelv Belt-Lapland Granulite transition, Finland. Arctic, Antarctic, and Alpine Research 37(4): 611–619. DOI: 10.1657/1523-0430(2005)037[0611:STOSPA]2.0.CO;2 884 Suomen ympäristö 5 | 2018 Osa 2 Sutinen, R., Närhi, P., Middleton, M., Kuoppamaa, M., Juntunen, V., Hyvönen, E., Hänninen, P., Teirilä, A., Pänttäjä, M., Neuvonen, S., Äikää, O., Piekkari, M., Timonen, M. & Sutinen, M.-L. 2011. Geological controls on subarctic conifer distribution. Geological Survey of Finland, Special Paper 49: 315–325. Sutinen, R., Teirilä, A., Pänttäjä, M. & Sutinen, M.-L. 2002. Distribution and diversity of tree species with respect of soil electrical properties in Finnish Lapland. Canadian Journal of Forest Research 32: 1158–1170. DOI: 10.1139/x02-076 Söderman, G. 1980. Slope processes in cold environments of northern Finland. Fennia 158(2): 83−152. Tahvonen, O., Kumpula, J. & Pekkarinen, A.-J. 2014. Optimal harvesting of an age-structured, two-sex herbivore–plant system. Ecological Modelling 272: 348–361. DOI: 10.1016/j.ecolmodel.2013.09.029 Tanner, V. 1915. Studier öfver kvartärsystemet i Fennoskandias nordliga delar III. Resumé: Études sur le système quaternaire dans les parties septentrionales de la Fennoscandie. Bulletin de la Commission géologique de Finlande 38. 815 s. Tanner, V. 1938. Die Oberflächengestaltung Finnlands. Bidrag till kännedom af Finlands natur och folk 86. 762 s. Tikkanen, M. & Heikkinen, O. 1995. Aeolian landforms and processes in the timberline region of northern Finnish Lapland. Zestyvy Naukowe Universytetu Jagiellonskiego 98: 67–90. Tolonen, K. 1983. Kuusen levinneisyyshistoriaa Suomessa. Sorbifolia 14(2): 53–59. Tunturialueet. 2017. Paikkatietoaineisto tunturikoivuvyöhykkeestä ja paljakasta eli yhtenäisen havumetsän pohjois- ja yläpuolella sijaitsevista alueista. Suomen ympäristökeskus. TUURA. 2017. Arvokkaat tuuli- ja rantakerrostumat. Suomen ympäristökeskuksen ja Geologian tutkimuskeskuksen ylläpitämä tietokanta. Tynys, T. 2000. Ei mesimarjaa eikä kulleroa. Julk.: Tynys, T. (toim.). Vätsäri – erämaa järven takana. Metsähallitus, Ylä-Lapin luonnonhoitoalue. S. 140−142. Tynys, T. 2003. Suomen pohjoisin männikkö. Metsälehti 1: 14–15. Tynys, T. 2004. Voimakkaasti routivat lähes puuttomat kankaat eli routapaljakka. Julk.: Tynys, T. & Stolt, E. (toim.). Kaldoaivin erämaa-alueen ja Sammuttijängän-Vaijoenjängän soidensuojelualueen luonto, käyttö ja paikannimistö. Metsähallitus, Vantaa. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja, Sarja A 144. S. 73–75. Ulvinen, T., Syrjänen, K. & Anttila, S. (toim.). 2002. Suomen sammalet – levinneisyys, ekologia, uhanalaisuus. Suomen ympäristökeskus, Helsinki. Suomen ympäristö 560. 354 s. Vanhala, H. & Lintinen, P. 2009. Ikiroudan mallinnus geofysikaalisin mittauksin – Tutkimukset Ridnitsohkkalla elokuussa 2008. Geologian tutkimuskeskus, Espoo. Arkistoraportti Q16.2/2009/13. 19 s. Veijola, P. 1998a. The northern timberline and timberline forests in Fennoscandia. The Finnish Forest Research Institute, Research Papers 672: 1–242. Veijola, P. 1998b. Suomen metsänrajametsien käyttö ja suojelu. Metsäntutkimuslaitoksen tiedonantoja 692. 171 s. Virtanen, R. & Eurola, S. 1997. Middle oroarctic vegetation in Finland and middle-northern arctic vegetation on Svalbard. Acta Phytogeographica Suecica 82: 1–60. Virtanen, R. & Eurola, S. 2006. Tunturikasvillisuusopas ja tunturikasvitaulukko. Julkaisematon moniste. Oulun yliopisto, Biologian laitos. 24 s. Virtanen, R. & Väre, H. 1990. Haltin kasvisto. Lutukka 6: 35–41. Virtanen, R., Luoto, M., Rämä, T., Mikkola, K., Hjort, J., Grytnes, J.A. & Birks, H.J.B. 2010. Recent vegetation changes at the high- latitude tree line ecotone are controlled by geomorphological disturbance, productivity and diversity. Global Ecology and Biogeography 19: 810–821. DOI: 10.1111/j.1466-8238.2010.00570.x Virtanen, R., Oksanen, L. & Razzhivin, V. 1999. Topographic and regional patterns of tundra heath vegetation from northern Fennoscandia to the Taimyr Peninsula. Acta Botanica Fennica 167: 29–83. VMI3. 2016. Valtakunnan metsien 3. inventoinnin kuviotietoaineisto. Luonnonvarakeskus. Vuokko, S. 1978. Lapin ultraemäksisten alueiden kasvillisuus. Luonnon Tutkija 82(5): 131–134. Vuorinen, K. E. M., Oksanen, L., Oksanen, T., Pyykönen, A., Olofsson, J. & Virtanen, R. 2017. Open tundra persist, but arctic features decline – Vegetation changes in the warming Fennoscandian tundra. Global Change Biology (23): 3794–3807. DOI: 10.1111/gcb.13710. Väre, H. & Partanen, R. 2009. Suomen tunturikasvio. Metsäkustannus, Helsinki. 256 s. Väre, H., Lampinen, R., Humphries, C. & Williams, P. 2003a. Taxonomic diversity of vascular plants in the European alpine areas. Julk.: Nagy, L., Grabherr, G., Körner, Ch. & Thompson, D. B. A. (toim.). Alpine biodiversity in Europe. Springer- Verlag, Berlin. Ecological Studies 167: 133–148. Väre, H., Kaipiainen, H. ja Syrjänen, K. 2008. Toskalharji – Enontekiön suurtuntureiden aatelia. Lutukka 24(3): 67–83. Väre, H., Kaipiainen-Väre, H. ja Syrjänen, K. 2015. Kuonjarvarrin ja lähituntureiden kalkkiylänköjen kasvit. Lutukka 31(4): 99–112. Väre, H., Syrjänen, K. & Kaipiainen, H. 2010. Porojärvien tunturialueen kasvit. Lutukka 26: 103–121. Väre, H., Syrjänen, K. & Kaipiainen, H. 2016. Ukkosen jumalan tunturissa – Terbmisvárrin ja Jollanoaivin tuntureiden kasvisto. Lutukka 25: 72–84. Väre, H.; Ulvinen, T. & Vitikainen, O. 2003b. Mielichhoferia elongata (Bryaceae, Musci) and Umbilicaria dendrophora (Umbilicariaceae, lichenized Ascomycetes) found in Finland. Memoranda Societatis Fauna Flora Fennica 79: 7–12.