erot ja etiikka feministisessä tutkimuksessa Toimittaneet Kirsti Lempiäinen, Taru Leppänen ja Susanna Paasonen erot ja etiikka feministisessä tutkimuksessa Toim. Kirsti Lempiäinen, Taru Leppänen ja Susanna Paasonen Eronteot ovat olleet feministisen tutkimuksen ytimessä halki sen oppihistorian. Erot ja etiikka feministisessä tut kimuksessa keskustelee eroista, etiikasta ja niiden teo reettis-metodologisista kytköksistä. Antologian tekstejä yhdistäviä teemoja ovat sukupuolieron teoreti- sointi, intersektionaalisuus, kulttuurien ja kielten väliset kohtaamiset sekä käännöstyö, historiallinen etäisyys, tutkijan paikantuneisuus ja tulkinnan etiikka. Kirja on tarkoitettu kaikille eroista, etiikasta ja femi- nistisestä tutkimuksesta kiinnostuneille lukijoille. Se soveltuu erityisesti sukupuolentutkimuksen oppikirjaksi, mutta myös mediatutkimuksen, kirjallisuudentutkimuk- sen sekä laajemmin ihmistieteiden opiskeluun, opetuk- seen ja tutkimukseen. University of Turku Publications in Arts Studies Turun yliopiston Taiteiden tutkimuksen julkaisuja Kannen kuva: Minna Rainio ja Mark Roberts, still-kuva installaatiosta Kahdeksan huonetta (2008). erot ja etiikka fem inistisessä tutkim uksessa 9 789512 952151 Erot ja eti ikk a feministisessä tutkimuksessa Erot ja eti ikk a feministisessä tutkimuksessa Toimittaneet Ki rst i Lempiäinen, Taru Leppänen ja S usanna Paasonen Taitto ja kannen toteutus Maria Vasenkari ISBN 978-951-29-5215-1 (print) ISBN 978-951-29-9103-7 (pdf ) ISSN 1798-6974 (print) ISSN 2670-0832 (online) © kirjoittajat ja Utukirjat 2012 Turun yliopisto 2022 University of Turku 2022 Utukirjat 4 Sarja ilmestyi aiemmin nimellä Turun yliopiston taiteiden tutkimuksen julkaisuja. Utukirjat julkaisee monitieteistä kotimaista ja kansainvälistä taiteiden tutkimusta. Utukirjat-toimituskunta Kaisa Kurikka Tutta Palin Viola Parente-Čapková (päätoimittaja) Jaana Teinilä Jouni Teittinen Marjaana Virtanen Kannen kuva: Minna Rainio ja Mark Roberts, still-kuva installaatiosta Kahdeksan huonetta (2008). 5Erojen jakamat ja yhdistämät Johdanto 7 Kirsti Lempiäinen, Taru Leppänen ja Susanna Paasonen Limittäiset erot Kylän ainoa ”valkoinen” nainen Valkoisuuden, sukupuolen ja seksuaalisuuden intersektionaalisuudesta 21 Leena-Maija Rossi Osuustoimintamies Hedvig Gebhardin pienviljelijäin osuustoiminnallisesta sivistämisestä 40 Ann-Catrin Östman Kohti transsukupuolisuuden etiikkaa Billy Tiptonin tarina resurssina 59 Lotta Kähkönen Tulkinta ja eti ikk a Liioitellut erot Pornografia ja tulkinnan etiikka 85 Susanna Paasonen Luontojen ja kulttuurien välissä Vitalismi Ina Collianderin varhaistuotannossa 109 Tutta Palin S isällys 6Omaelämäkerta, fakta ja fiktio Feministisiä tulkintoja 140 Marja Rytkönen K atoava luokk a ja politi ikk a Julman optimistista onnellisuuspolitiikkaa 163 Mona Mannevuo Kun henkilökohtainen ei ole poliittista 185 Anu Koivunen Löydetty ja kadotettu solidaarisuus Feministisen nykyperformanssin reflektointia 210 Tiina Rosenberg Ero ja potentiaalisuus Käsitteiden politiikkaa Mistä puhumme kun puhumme sukupuolierosta? 235 Salla Peltonen Juokse lujaa, pure kovaa! Donna Harawayn kumppanuuslajit ja feminismi 256 Lea Rojola Kristallinen litteä hohto Mediateknologia, kuvallisuus ja uuden teknologian haasteet 278 Jukka Sihvonen Kirjoittajat 306 7Erojen jak amat ja yhdistämät Johdanto Kirjan kansikuva on Minna Rainion ja Mark Robertsin videoinstallaa- tiosta Kahdeksan huonetta (2008). Teos koostuu kahdeksasta valkokan- kaille heijastetusta videosta, joissa näyttelijä Riitta Elstelän esittämä sii- vooja siistii hotellihuoneita, tyhjentää roskakoreja, petaa vuoteita ja tasoittelee niiden peittoja. Installaation katsoja astuu sisään valkokan- kaiden rajaamaan tilaan kääntyen yhden kuvan puolesta toiseen. Kun yksi huone on siivottu, kuva pysähtyy ja seuraavan valkokankaan video alkaa. Taustalla Nadja Leinosen kertojanääni kuvailee nuorten itäeu- rooppalaisten naisten kokemuksia, tuntemuksia ja havaintoja naiskau- pasta. Monologit ovat lyhyitä ja toteavia. Niiden tarina alkaa ensim- mäisestä huoneesta naisten lähtiessä kotimaistaan kohti länttä ja jatkuu lukituissa huoneissa odottamisesta seksityön toistuviin rytmeihin, tiloi- hin ja asiakkaisiin – huoneisiin, jotka ovat aina eri huoneita ja siltikin samoja. Kahdeksas huone, turvallisuuden ja toivon tila, todetaan illuu- sioksi. Siivoojan toimet toistuvat samankaltaisina huoneesta toiseen hä- nen siistiessään seksityöhön linkittyvän naiskaupan arkisia jälkiä. Ker- tomuksen naiset ovat läsnä poissaolonsa kautta: heillä ei ole omaa ääntä eivätkä he esiinny videoiden kuvissa. Kerrotut tarinat ovat sekä tarkkoja että yleisiä. Niissä voi olla kesä tai sitten talvi. Kertomuksen nainen voi- si olla aina myös joku muu. Kahdeksannesta huoneesta palataan taas en- simmäiseen. Kaikki alkaa alusta ja toistuu uudelleen. Kullakin videolla on sekä oma tarinansa että oma äänensä, joihin siirrytään hiljaisuuden kautta. Petri Kuljuntaustan säveltämä sähköi- nen äänimaailma sähähtelee, särähtelee ja laahaa, sykkii sydämenlyön- 8• Erojen jak amat ja yhdistämät tien tahtiin, luuppaa, raapii, nirhaa ja narskuu, hengittää ja livertää, nou- see pinnalle ja painuu hetkittäin taka-alalle. Kitkaiset äänet resonoivat katsojan ruumiissa, vaivaavat ja häiritsevät. Valkokankaiden ympäröimä katsoja on sekä kahdeksan huoneen sisä- että ulkopuolella ja hänen sy- dämensä sykkii samaa tahtia teoksen äänimaailman kanssa. Katsoja on tarkkailija ja todistaja, joka kuitenkin puhutellaan teoksen maailmaan: ”Seitsemännessä huoneessa olet hänen kanssaan. Katsot häntä. Näet kaiken mitä hänelle tapahtuu, mutta et tee mitään.” Siivooja pysähtyy toimessaan, katsoo kummastuen kameraan ja jatkaa sitten työrutiine- jaan. Toteamukseen sisältyy eettinen velvoite – tai kutsu. Teoksen tila leikkaa katsojan tilaan. Vastaavasti naiskauppa – ja pyrkimykset siivo- ta sitä näkyvistä – leikkaa niin teoksen kuin sen yleisöjenkin arkisiin ympäristöihin. Kahdeksassa huoneessa nämä tilat muodostavat uuden- laisen kokonaisuuden, joka kohdistaa huomiota kansallisiin, taloudel- lisiin ja sukupuolieroihin, niihin linkittyviin valtasuhteisiin, hiljaisuuk- siin ja eettisiin kysymyksiin. Nämä teemat ovat myös tämän kirjan aiheena. Eroihin, kuten suku- puolieroihin, seksuaalisuuteen, ikään, kansallisuuteen, luokkaan, etni- syyteen tai ”rotuun” kiinnittyvät eronteot ja yhteydet, valtasuhteet ja hierarkiat ovat olleet feministisen tutkimuksen ytimessä halki sen oppi- historian. Erojen nimeämiseen ja teoretisointiin taas liittyy moninai- sia ja monitasoisia eettisiä kysymyksiä. Sukupuolen ja sukupuolierojen määritteleminen, tuottaminen ja toistaminen, sukupuolijärjestelmät, -ideologiat ja -sopimukset ovat feministisen tutkimuksen ja aktivismin keskeisiä teemoja ja kohteita. Voidaan myös väittää, että tavat käsitteel- listää eroa ja samuutta jakavat feminististä tutkimusta erilaisiin perin- teisiin. Sen paradigmaattiset juonteet ulottuvat sukupuolieron etiikan kartoituksista strategiseen essentialismiin, jälkikoloniaaliseen naisten välisten erojen ja hierarkioiden käsitteellistämiseen ja posthumanisti- seen, ihmisyyden kategoriaa purkavaan teoretisointiin. Erilaisten erojen jäsennykset sekä jakavat että yhdistävät feministisen tutkimuksen mo- nitieteistä kenttää. Feministitutkijat pyrkivät ”häiritsemään” sosiaalisiin hierarkioihin kiinnittyviä eroja samalla kun eletyt, teoretisoidut ja kult- tuurissa toistetut erottelut ja kategorisoinnit jatkuvasti häiritsevät ja lii- kuttavat tutkivaa subjektia (vrt. Liljeström & Paasonen 2010). 9• Erojen jak amat ja yhdistämät Erityisesti 2000-luvun feministisessä tutkimuksessa monenlaiset ero- jen liittoutumat ovat herättäneet kasvavaa teoreettis-metodologista kiinnostusta. Tämä kiteytyy intersektionaalisuudeksi kutsuttuun teo- reettiseen lähestymistapaan, jossa erojen nähdään sekoittuvan, kietou- tuvan toisiinsa ja vaihtavan paikkaa siten, että niiden merkitykset ovat jatkuvassa liikkeessä (ks. esim. Braidotti 2012). Seksuaalisuus saattaa viedä analyyttistä huomiota sukupuolelta, jonka merkitys voi yhtä hy- vin luovuttaa potentiaaliaan luokalle, uskonnolle, luokka-asemalle tai iälle. Vaikka emme aina edes tunnistaisi erilaisuuksien merkitysyhteyk- siä, voimme esittää niistä kysymyksiä ja nostaa ne keskustelun alaisiksi. Tutkimamme erot eivät ole yhteismitallisia eivätkä välttämättä saman analyysitason kohteita. Ne ovat yhtä kaikki feministisen tutkimuksen ydinaluetta. Tästä seuraa joukko eettisiä kysymyksiä, joihin antologian kirjoitta- jat artikkeleissaan paneutuvat. Ensinnäkin, milloin erojen osoittaminen on tähdellistä tai suotavaa? Mitä tarkoitusperiä ne palvelevat? Kuten Leena -Maija Rossi toteaa, ”rodun,” kansallisuuden ja sukupuolen artiku- loinnit nivoutuvat monimutkaisiin historioihin ja poliittisiin rintama- linjoihin, joissa erojen osoittaminen palvelee moninaisia, keskenään kamppailevia tarkoitusperiä. Toiseksi, miten ja mistä näkökulmista eroja nimetään? Mikäli oletamme, etteivät erot ole neutraaleja tutkimusväli- neitä tai objektiivisia, jo olemassa olevia kategorioita, on selvää, että nii- den nimeämisen kautta kutsutaan esille subjektiuksia, toimijuuksia ja identiteettejä. Toisin sanoen, erojen nimeäminen edellyttää jossain mie- lessä niiden uusintamista, tai ainakin niiden työstämistä. Jos esimerkiksi sukupuolierojen nimeämisessä nojataan ennalta annettuihin kategori- oihin ja erotteluihin, pystyykö tutkija löytämään muuta kuin etsimänsä? Susanna Paasonen kysyykin pornografian vakiokuvastoja erittelevässä artikkelissaan, kuinka tuottavaa on luokitella heteropornossa toistuvia, liioiteltuja ja hierarkkisia sukupuolen, rodun tai luokan representaatioi- ta. Pornokuvastoissa alleviivattujen erojen havaitsemisen tai luetteloin- nin sijaan voi olla mielekkäämpää kysyä, miten erojen liioittelu toimii ja mitä se saa aikaan, sekä millaisia seurauksia tutkijan tekemillä rajauksilla ja valinnoilla on tutkitun ilmiön hahmottamiseen ja määrittelyyn. 10 • Erojen jak amat ja yhdistämät Kolmanneksi onkin syytä kysyä, kuinka tutkija työstää omaa paikan- tuneisuuttaan ja sijaansa erojen, etäisyyksien, läheisyyksien, etuoikeuk- sien ja epäoikeudenmukaisuuksien verkostossa? Kuten Tutta Palin ar- tikkelissaan toteaa, feministitutkijan sitoumukset ja tiedonintressit saattavat kohdentaa huomiota teemoihin, jotka eivät sinällään nouse esille tutkimusaineistosta tai motivoidu sen kautta. Hermeneuttinen ymmärtäminen edellyttää jatkuvaa refleksiivisyyttä ja herkkyyttä his- toriallisten subjektien erityisyyksiä kohtaan. Nämä tutkijan paikkaa ja paikantumista, tulkinnan etiikkaa ja erojen kohtaamisia koskevat kysy- mykset kurottavat feministisen tutkimuksen perusteisiin. Tässä kirjas- sa keskustelemme eroista, etiikasta ja niiden teoreettis-metodologisista kytköksistä feministisessä tutkimuksessa. Tekstejä yhdistävinä teemoi- na ovat sukupuolieron teoretisointi, intersektionaalisuus, kulttuurien ja kielten väliset kohtaamiset ja käännöstyö, historiallinen etäisyys, tutki- jan paikantuneisuus sekä tulkinnan etiikka. Kaikissa artikkeleissa lähde- tään kirjoittajan omasta tutkimusalasta, jonka kontekstissa erot ja etiik- ka artikuloidaan. Mitä tuleman pitää Teoksen artikkelit on jaoteltu kolmen luvun temaattisiksi kokonaisuuk- siksi, joiden painotukset liikkuvat erojen intersektionaalisista limittäi- syyksistä erojen tulkinnan etiikkaan, luokan ja poliittisuuden epävakai- siin määritelmiin sekä laajoihin sukupuolieroa, ihmisyyttä ja medioitua kokemusta koskeviin kysymyksiin. Tekstien väliset yhteydet ja erot oli- si voinut jäsentää myös monella muulla tavalla, eivätkä temaattiset osi- ot ole toisistaan irrallisia. Limittäiset erot Leena-Maija Rossi tarkastelee artikkelissaan sekä valkoisuuden, suku- puolen ja seksuaalisuuden intersektioita että queer-feministisen tut- kimuksen ja antirasistisen valkoisuudentutkimuksen yhtymäkohtia. Rossi esittelee valkoisuudentutkimuksen kehityslinjoja ja erittelee mah- dollisuuksia tehdä valkoisuutta näkyväksi uudelleen normalisoimat- 11 • Erojen jak amat ja yhdistämät ta sitä. Artikkeli kietoutuu sekä kirjoittajan omiin arkikokemuksiin New Yorkin Etelä-Bronxin kaupunginosassa että Suomessa viime ai- koina käytyihin keskusteluihin monikulttuurisuudesta ja niin sanotus- ta maahanmuuttokriittisyydestä. Rossi pohtii mahdollisuuksia eritellä rodullistettuja eroja ja ihmisiä määritteleviä kategorioita ja niiden in- tersektionaalisuuksia antirasistisesti ja toimimalla sekä ”rotua” että ra- sismia vastaan. Paul Gilroyn ”heterokulttuurisen”, eli heterogeenisesti kulttuurisen kansalaisuuden käsitteeseen viitaten Rossi ajaa sekä kansa- laisuuden ja rodun nyrjäyttämistä että seksuaalisuuden uudelleen miet- timistä feministisenä projektina. Myös Ann-Catrin Östman lähestyy tutkimuskohdettaan intersek- tionaalisesti. Hän tarkastelee, miten Hedvig Gebhard, suomalainen kansanedustaja ja toimittaja, loi Pellervo-lehdessä ilmestyneissä kirjoi- tuksissaan uutta naiseus- ja mieheysihannetta käyttämällä osuustoimin- nallisia ajatuksia. Maaseutuväestön nähtiin tuona aikana yleensä edusta- van alempaa kulttuurista ja yhteiskunnallista tasoa, ja heidän asemaansa on kuvattu ilmauksella sisäinen toinen (”the internal other”). Gebhar- din kirjoituksissa nousevat sukupuolieron lisäksi esiin myös kieli- ja luokka erot. Östman osoittaa, että Gebhardin teksteissä osuustoimin- nallinen ideologia kohtaa sivistyneen luokan, tai modernimmin ilmais- tuna keski luokan sukupuoli-ihanteen ja naisasialiikkeen kiinnostuksen naisten asemaa kohtaan. Lotta Kähkönen keskittyy artikkelissaan transsukupuolisuuden etiikkaan ja sukupuolen eroihin. Hän käsittelee näitä kysymyksiä analy- soimalla kertomuksia Billy Tiptonista, yhdysvaltalaisesta jazzmuusikos- ta keskittyen Jackie Kayn romaaniin Trumpet (1998). Tipton horjuttaa sukupuolen ja seksuaalisuuden rajoja, koska hän eli elämänsä miehenä salaten biologisen sukupuolensa. Kähkönen näkee sukupuolten rajoja horjuttavat henkilöt mahdollisuuksina, sillä ”transhahmot voivat tuo- da uusia ulottuvuuksia tietoon siitä, mistä ihmisenä olemisessa voisi olla kysymys”. Kähkönen nostaa esille kaksi transsukupuolisuuden etiikan kannalta keskeistä prosessia: jo olemassa olevien tarpeiden ja poliittis- ten projektien työstämisen sekä uudenlaisten ajattelutapojen kuvittele- misen. 12 • Erojen jak amat ja yhdistämät Tulkinta ja etiikka Margrit Shildrickin (2001) mukaan feministisessä etiikassa pikemmin- kin avataan merkityksellinen sosiaalinen tila kuin suljetaan ulos asioita, ja tämä tietenkin koskee myös tutkijan omaa toimintaa. Toisessa osas- sa lähdetään liikkeelle tutkijan etiikasta reflektoimalla tutkijan työtä. Susanna Paasonen kysyy, miten nettipornon tarjoilemat liioitellut erot toimivat, kuinka niitä voi tulkita ja millaisia eettisiä kysymyksiä niiden erittelemiseen liittyy. Porno liikuttaa myös tutkijaa ja itse asiassa sekä pornon vaikeus että kiinnostavuus tutkimuskohteena liittyvät sen val- taan häiritä ja koskettaa katsojiaan. Paasonen paikantaakin itsensä tut- kijana osaksi tutkimaansa ilmiötä. Vaikka tutkija muodostaa aineiston ja tekee jatkuvasti teoreettis-metodologisia valintoja, ei tutkimuskoh- detta ja siihen kytkeytyviä affektiivisia dynamiikkoja voi hallita. ”[Femi- nistisen] analyysin ja kritiikin on hyvä tulla lähelle kohdettaan, ottaa sen erityisyydet vakavasti ja olla tarkkana sen ominaispiirteiden suhteen”, on periaate, joka on mahdollista yleistää kaikkeen feministiseen tutkimuk- sentekoon. Tutta Palin tarkastelee artikkelissaan modernistisen kuvaston muo- toja ja merkityksiä kuvataiteilija Ina Collianderin 1930-luvun varhais- tuotannossa. Palin kysyy teoslähtöisessä analyysissään, kuinka Col- liander – nuori naispuolinen taiteilija – hyödynsi vitalistista kuvastoa, ”joka ainakin ensi silmäykseltä näyttää samastavan naisen yksipuoli- sesti hedelmällisyyteen ja alleviivaavan heteronormatiivista sukupuoli- dikotomiaa”. Tulkitakseen Collianderin grafiikan eksotisoivia sävyjä ja seksualisoituja naisruumiita Palin tarkastelee niitä suhteessa taitei- lijan elämäkerrallisiin käänteisiin sekä modernismiin ja vitalismia kos- keviin feministisiin tutkimuskeskusteluihin. Analyysi osoittaa, kuinka suku puolentutkimuksellisia lähtöoletuksia ja sitoumuksia voi olla vai- kea tasapainottaa historiallisten erityisyyksien välillä. Sukupuolihisto- rian näkökulmasta kiinnostava naistaiteilija saattaa soveltaa teoksissaan hyvinkin maskulinistisia kuvastoja. Palin korostaakin, että naistaiteili- jan emansipoituneisuuden tai sukupuolierojen liikkuvuuden tarkaste- lemisen sijaan tutkimuksen tulee olla herkkä tutkimusaineiston erityi- syyksille sekä erilaisille eron kuvastoille. 13 • Erojen jak amat ja yhdistämät Marja Rytkösen analyysissa liikutaan omaelämäkertakirjallisuuden, faktan ja fiktion välimaastoissa. Rytkösen feministisen tulkinnan koh- teena on ”Vremja notš” (Yön aika, ei suom.), joka on Venäjällä julkaistu ensimmäisen kerran 1991. Teos on naisen elämän kerrontaa päiväkirja- maisessa muodossa, minkä Rytkönen näkee feministisesti merkittävänä kirjailijan valintana. Hänen mukaansa ”tekijä käyttää naisen kirjoitta- maa omaelämäkertaa kritisoidakseen ja kyseenalaistaakseen symbolisia ja yhteiskunnallisia naisellisuuteen liitettyjä myyttejä, ja tarkastellakseen naisten elämänkokemuksen esittämistä”. Lukijalla on aina monta mah- dollisuutta tulkita omaelämäkertaa, mutta myös tekijällä voi olla monta ääntä. Marianne Liljeströmin (2004) mukaan omaelämäkerrallisen ker- toja-minän kerrostuneisuus tuo feministiseen tutkimukseen erityisen metodologisen haasteen. Rytkönen toteaa omaelämäkerran olevan vai- kea ja kiehtova tutkimuskohde juuri sen kuvaamien subjektiviteettien ristiriitaisuuksien ja historiallisuuden tähden. Katoava luokka ja politiikka Mona Mannevuo keskittyy artikkelissaan ajatushautomo Demos Hel- singin Onnellisuuspoliittiseen manifestiin kysyen, mistä näkökulmasta onnellisuutta ja parempaa elämää kuvitellaan, kenen elämää halutaan muuttaa ja millaisia toimijuuksia kaikkeen tähän liittyy. Mannevuo erit- telee manifestia suhteessa työstä, vapaa-ajasta, elämäntyyleistä ja -laa- dusta käytäviin julkisiin keskusteluihin, sukupolvierojen määrityksiin ja keskiluokkaisuuden sitkeisiin, lähes näkymättömiin normeihin. Mani- festi sekä korostaa että häilyttää sosiaalisia eroja tarjoilemalla uusia yh- teisöllisyyden ihanteita ja aktiivisen yksilösubjektin malleja. Lauren Ber- lantin ”julman optimismin” käsitteeseen nojaten Mannevuo esittää, että ”toisille asetetut odotukset saattavat olla heidän tilanteensa huomioon ottaen kohtuuttomia ja siten julmia”. Toisin sanoen hyvää tarkoittavat elämänohjeet saattavat paremminkin vahvistaa yhteiskunnallisia epä- symmetrioita ja yksilöllisiä toivottomuuden kokemuksia sen sijaan, että ne tarjoaisivat vaihtoehtoisia mahdollisuuksia tai tulevaisuuden kuvia. Anu Koivunen kysyy artikkelissaan Lauren Berlantin The Female Complaint (2008) teoksesta ammentaen, miksi Märta Tikkasen teoksia ei Suomessa tulkittu ”intiimin politiikan” kehyksen kautta. Kun muissa 14 • Erojen jak amat ja yhdistämät pohjoismaissa Tikkanen tunnistettiin ja tunnustettiin erityisesti ”nais- liikkeen kirjailijana”, Suomessa teosten poliittinen luonne on lähes si- vuutettu. Koivusen esimerkin mukaisesti vastaesimerkkien ja poikkeuk- sien pohdinta on feministisessä tutkimuksessa tärkeää, ja hän kehottaa kääntämään tutkijankatseen ”epäonnistuneisiin” ja toteutumatta jää- neisiin tunneyhteisöihin tai intiimeihin julkisuuksiin. Väitöstutkimuk- seensa nojaten Koivunen ehdottaa, että Tikkasen Män kan inte våldtas -teoksen vastaanotto on saanut pontta tasa-arvoajattelun näkökulmien ja erityisesti ”vahva nainen/heikko mies” -figuurista. Suomalaisessa tasa- arvokeskustelussa ei tuotu etualalle erityisiä naiskulttuurin elementtejä, vaan korostettiin miehen rinnalla pärjäävää naista. Kysymystä intiimin alueesta ei myöskään motivoitu, vaan se näyttäytyy Koivusen mukaan keskiluokan asiana. Vaikka elokuvissa esimerkiksi seksitekoja voitiin käyttää yhteiskuntakritiikin strategiana, ”naiskirjailijan tekona henkilö- kohtainen parisuhteena ja seksuaalisuutena ei ollut politisoitavissa – se ei ollut pelattavissa tai liikuteltavissa”. Mitkä tulkintakehykset tässä mo- bilisoituvat? Koivunen nimeää ne ”kansallisen sukupuolen, intiimisyy- den ideologian ja rooliajattelun toisiinsa kietoutuneiksi kehyksiksi”, jot- ka määrittävät tehokkaasti sitä, ”kenelle ja miten henkilökohtainen on poliittista”. Marxilainen teoretisointi ja luokkakysymys ylipäätään ovat jälleen tulleet ajankohtaisiksi uusliberalistisen ja oikeistolaisen politiikan sekä globaalin eriarvoisuuden lisääntymisen myötä. Tiina Rosenberg tart- tuu artikkelissaan näihin kysymyksiin feministisen performanssitaiteen kautta. Hän osoittaa, että ruotsalainen feministinen performanssitaide haastaa käsityksen aikamme postpoliittisuudesta sekä ymmärryksen po- litiikasta konsensukseen pyrkivänä demokratiana. Rosenberg ehdottaa, että feministien tulisi käyttää solidaarisuuden käsitettä globaalin etii- kan ohjaavana periaatteena. Tämä on kirjoittajan mukaan elintärkeää, sillä jos ”verenvuodatusta halutaan välttää, on aika aloittaa solidaarisuu- den harjoittaminen nyt”. Ero ja potentiaalisuus Sukupuolieron käsite kuuluu feministisen teorian keskeisimpiin kysy- myksiin. Sen määritelmät ovat aina poliittisia ja ideologisia eivätkä siis 15 • Erojen jak amat ja yhdistämät neutraaleja todellisuuden kuvauksia. Salla Peltonen käsittelee artikke- lissaan kahden feministiteoreetikon, Rosi Braidottin ja Judith Butlerin välistä keskustelua sukupuolierosta. Sekä Braidottin että Butlerin pää- määränä on teoretisoida sukupuolta siten, että sukupuolen, eron ja sek- suaalisuuden kysymyksiä ajateltaisiin toisin. Peltonen luonnehtii, että Braidottin ajattelussa tämä näyttäytyy haluna luoda uusia käsitteitä. Butler taas lähestyy Peltosen mukaan olemassa olevia käsityksiä varauk- sella siksi, että käsitteitä voidaan aina käyttää sekä progressiivisiin että repressiivisiin tarkoituksiin. Donna Harawayn 1980-luvulla visioimaa kyborgin figuuria on poh- dittu laajasti feministisessä epistemologiassa rajahahmona, joka rik- koo luonnon ja kulttuurin, ihmisen ja teknologian erontekoja. Rodun, suku puolen tai seksuaalisuuden kategorioista irrallinen koneihminen on haastanut jo useamman tutkijapolven pohtimaan ”naisen” katego- riaa ja subjektia aina erojen halkomana. Lea Rojola tarttuu artikkelis- saan Harawayn uudempaan, suomalaisessa keskustelussa toistaiseksi vähän käsiteltyyn kumppanuuslajeja koskevaan tutkimukseen ja esit- telee uudis käsitteen ”lajismi”. Lajismilla Rojola ja Haraway tarkoittavat sitä, että jonkin lajin (tai ryhmän) omat intressit asetetaan muiden laji- en (ryhmien) intresseille vastakkaisiksi. Lajilla voidaan tarkoittaa suku- puolta, seksuaalisuutta, rotua, luokkaa – mitä tahansa omaa erityisyyt- tä suosivaa ja toisen erityisyyttä vieroksuvaa paikanottoa. Feministisessä ajattelussa puolestaan kiinnitytään siihen, ”miten asiat toimivat, kuka toimii, mikä saattaisi olla mahdollista ja miten maailmassa olevat toi- mijat voisivat olla jollakin tavalla vastuullisia ja rakastaa toisiaan vähem- män väkivaltaisesti”. Jukka Sihvonen pohtii esseessään kuvaruutujen, kuvallisuuden, lit- teyden ja tilavuuden kysymyksiä tarkastellen, millaisia yhteyksiä ja etäisyyksiä erilaiset ruudut – tietokoneiden näytöt, televisioruudut tai kännyköiden näytöt – tuottavat kokijan ja maailman välille. Sihvosen pohdinnassa ruudut eivät vain avaudu kohti maailmaa tai koosta maail- maa kokijalle, vaan ne avautuvat yhtä lailla sisäänpäin, erilaisiin mielen maisemiin. Sihvonen pohjustaa eettistä ekologiaa, jonka lähtökohtana on mediataju, tietoisuus kuvaruutuihin ”liittyvistä erilaisista kytköksis- tä, piirteistä ja mahdollisuuksista”. Mediahistoriaan ja mediafiloso fiaan 16 • Erojen jak amat ja yhdistämät tukeutuen hän käsitteellistää kuvaruutuja mahdollisuuksien tiloina, joissa kuvat ja ruumiit sulautuvat toisiinsa ja katsoja on aina saman- aikaisesti toimija. Kahdeksan huoneen tapauksessa tällainen valkokankaiden tilojen ja katsojien sisäisten tilojen sulautuminen ja limittyminen on hyvin konk- reettista. Katsoja astuu teoksen tilaan, jonka vire, rytmi ja intensiteet- ti värähtelevät katsojan mielentilan kanssa. Teos värähtelee niin ikään kirjan muissa artikkeleissa käsiteltyjen teemojen kanssa valinnanvapau- desta ja henkilökohtaisen ja yleisen välisistä suhteista sukupuoleen, sek- suaalisuuteen ja talouteen kiinnittyviin valtasuhteisiin ja niiden kiertä- miseen. Kannen kuva valikoitiin teokseen myös siksi, että se käsittelee Suomen ja entisen Neuvostoliiton, nykyisen Venäjän alueen välisiä rajoja, niiden ylittymisiä ja rakentumisia suhteessa sukupuoleen ja seksuaali suuteen. Erot ja etiikka feministisessä tutkimuksessa on nimittäin tehty suku- puolentutkimuksen professori Marianne Liljeströmille juhlistamaan hänen 60-vuotissyntymäpäiväänsä. Liljeströmin kolmesta tutkimuksel- lisesta kiinnostuksen kohteesta ensimmäinen on juuri feministinen Ve- näjän ja Neuvostoliiton tutkimus. Hän on käsitellyt sekä neuvostoliit- tolaisen sukupuolijärjestelmän syntyä ja diskursiivista uusin tamista että neuvostonaisten minuuksien rakentumista omaelämä kerrallisissa teks- teissä. Pyrkimyksenämme on ollut tehdä kirja, joka luotaisi laajasti femi- nistisen tutkimuksen kenttää kuvastaen Liljeströmin moninaisia tut- kimuksellisia kiinnostuksen kohteita. Venäjän ja Neuvostoliiton femi- nistisen tutkimuksen ja oppihistoriallisten kysymysten käsittelemisen lisäksi hän on merkittävällä tavalla edistänyt feminististä erojen kysy- mysten, paikantuneisuuden ja tulkinnan etiikan tutkimusta. Tämän an- tologian teemat, erot ja etiikka, ovat keskeisiä juonteita Liljeströmin omassa tutkimuksessa. Mariannen työn inspiroimina halusimme tehdä hänen juhlapäivän- sä kunniaksi kirjan, jota voitaisiin käyttää sukupuolentutkimuksen op- pikirjana. Hänen toimittamansa feministisen teorian ja metodologian oppikirjat Avainsanat. 10 askelta feministiseen tutkimukseen (yhdessä Anu Koivusen kanssa 1996, 2004), Feministejä – aikamme ajattelijoita (yhdessä 17 • Erojen jak amat ja yhdistämät Anneli Anttosen ja Kirsti Lempiäisen kanssa 2000) sekä Feministinen tie- täminen – Keskustelua metodologiasta (2004) ovat ilahduttaneet ja haasta- neet jo monia opiskelijasukupolvia. Artikkelikokoelman kirjoittajat ovat Mariannen työtovereita ja opis- kelijoita eri aikakausilta. Mariannen monipuolisuutta kuvastaa se, että antologian kirjoittajat edustavat laajasti sukupuolentutkimuksen kent- tää. Marianne on opettanut ja tutkinut yhdessä kirjan tekijöiden kanssa. Meille kaikille hän on ollut ja on ystävä, kollega, ohjaaja sekä feministi- sen maailmanvallankumouksen merkittävä toimija. Mariannelle: Kiitos ja lämpimät onnittelut! Toimittajina tahdomme kiittää anonyymejä referee-lukijoita sekä Utukirjojen toimittajia – erityisesti Viola Čapkováa ja Kaisa Ilmosta – tarkoista kommenteista ja avusta kirjan viimeistelyssä. Kirsti Lempiäinen, Taru Leppänen & Susanna Paasonen L ähteet Anttonen, Anneli, Lempiäinen, Kirsti & Liljeström, Marianne, toim. 2000. Femi- nistejä – Aikamme ajattelijoita. Tampere: Vastapaino. Braidotti, Rosi. 2012. Nomadic Theory. The Portable Rosi Braidotti. New York: Columbia University Press. Koivunen, Anu & Liljeström, Marianne, toim. 1996. Avainsanat. 10 askelta femi- nistiseen tutkimukseen. Tampere: Vastapaino. Liljeström, Marianne, toim. 2004. Feministinen tietäminen. Keskustelua metodo- logiasta. Tampere: Vastapaino. Liljeström, Marianne. 2004. Useful Selves. Russian Women’s Autobiographical Texts from the Postwar Period. Helsinki: Kikimora Publications B:32. Liljeström, Marianne & Paasonen, Susanna, toim. 2010. Working with Affect in Feminist Readings: Disturbing Differences. London: Routledge. Shildrick, Margrit. 2001. Reappraising Feminist Ethics: Developments and De- bates. Feminist Theory 2 (2): 233–244. Limittäiset erot 21 Leena-Maija Rossi Kylän ainoa ”valkoinen” nainen 1 Valkoisuuden, sukupuolen ja seksuaalisuuden intersektionaalisuudesta Arkiaamu. Astun ulos ovesta ja kävelen muutaman korttelin matkan metropysäkille. Metrossa kohtelias kanssamatkustaja, gangsta-habituk- sinen nuori musta mies, tarjoaa omaa istumapaikkaansa minulle, itse- ään huomattavasti vanhemmalle, hänen näkökulmastaan oletettavas- ti naissukupuolen jonkinlaiseksi edustajaksi ja valkoiseksi mieltyvälle olennolle. Koko kävelymatkan ajan, ja edelleen metrovaunussa, olen ai- noa ihonvärin perusteella valkoiseksi luokiteltavissa oleva ihminen nä- köpiirissäni. Mietin näkyvän erilaisuuden kokemuksia erilaisissa ympä- ristöissä: yhteiskunnallisesti merkityksellistettyjen värien valtasuhteita suomalaisissa kaupungeissa, ja täällä, amerikkalaisessa suurkaupungissa. Miten ihon vaaleanpunervuus tai haalea beige missäkin tuottuu valkoi- suudeksi ja miten se pysyy niin sitkeästi etuoikeutettuuden merkkinä? Miten sen merkitykset muuttuvat sen liittyessä sukupuolittuneeseen ruumiillisuuteen ja seksuaalisuuteen? Valkoisuuden tutkimusta alkoi 1900–2000-lukujen vaihteessa ilmaan- tua humanistis-yhteiskuntatieteelliseen kenttään yhä enenevässä mää- rin täydentämään postkoloniaalia keskustelua. Valkoisuuden analyytti- nen tarkastelu on herättänyt innostusta ja toivoa siitä, että se tarjoaisi lisää välineitä antirasistisen politiikan käyttöön. Valkoisuustutkimus on saanut osakseen myös paljon kritiikkiä. Kriitikot väittävät, että näkö- kulma asettaa valkoisuuden uudelleen etusijalle eikä pysty kumoamaan sen normatiivista asemaa.2 Kritiikki muodostaa kiinnostavan parallee- lin heterouden tutkimukseen osuvan arvostelun kanssa: edesauttaako queer-tutkimuksesta uutta puhtia saanut heterouden tutkimus purka- 22 • Kylän ainoa ”valkoinen” nainen maan niitä normeja, jotka rajaavat seksuaalisuutta ja sukupuolia ahtaiksi – vai uusintaako se enemmistöseksuaalisuuden valtaa suhteessa vähem- mistöihin? Entä miten valkoisuuden tutkimus ja heterouden tutkimus liittyvät toisiinsa? Kulttuurikriitikko Christian Lander kiteyttää kirjassaan Stuff White People Like (2008) ironisesti identiteettikategorioiden yhteenkietoutu- misen politiikkaa. Hän kirjoittaa: Homoystävät ovat olennainen osa valkoisen henkilön viidentähden di- versiteettivelvoitteita. Valkoiset etsivät kuitenkin vielä tämän lisäksi sitä kaiken ylittävää ystävää: homovähemmistön edustajaa. Ennen kaikkea mustaa homoystävää, jolla on lapsi, pidetään vain kerran elämässä koh- dalle osuvana mahdollisuutena – eräänlaisena pelikentän yleismiehe- nä, joka voi syöttää, juosta, potkaista ja toimia puolustajana. Valkoiset kamppailevat keskenään siitä, että voivat julistaa tämän henkilön ystä- väkseen ja lisätä hänet moni naisuussuoritustensa listaan. (Lander 2008, 113. Suom. L-MR.) Tutkimusta tarvitaan, jotta tällaisesta ironiasta päästään askel eteenpäin – ja tämän tekstin lähtökohtana on se, että sekä valkoisuuden että hete- rouden tutkimusta voidaan edelleen tervehtiä normikriittisinä ja uusia poliittisia mahdollisuuksia avaavina. Nämä tutkimussuunnat risteävät myös keskenään feministisen tutkimuksen jo itsessään interesektionaa- lisessa ja intersektionaalisuutta tarkastelevassa maastossa, sen toisiaan leikkaavien ja muotoilevien erojen maisemassa. Pohdin artikkelini riveillä (toivon mukaan itserefleksiivisesti) joita- kin niistä tekijöistä, jotka yhdistävät heterouteen liitettäviä itsestäänsel- vyyksiä purkavaa queer-feminististä tutkimusta ja antirasistista valkoi- suudentutkimusta. Tekstini osallistuu muun muassa Vron Waren ja Les Backin (2002) sekä Shannon Sullivanin (2006) keskenään hyvin erilai- sista lähtökohdista alustamiin keskusteluihin siitä, kuinka valkoisuuden käsittelyssä voitaisiin päästä eteenpäin. Mietin vuoropuhelussa näiden kirjoittajien tekstien kanssa, kuinka valkoisuutta voi tehdä näkyväksi ilman, että se samalla normalisoituu ja luonnollistuu uudelleen. Tässä avuksi on ”rodun” tarkasteleminen suhteessa sukupuoleen ja seksuaali- suuteen: näiden kolmen pohtiminen toisiinsa kietoutuvina ja toisiaan 23 • Kylän ainoa ”valkoinen” nainen muokkaavina, ratkaisevalla tavalla kulttuurisesti rakentuvina kategori- oina (Ware & Back 2002, 13). Näitä kategorioita ja niiden suhteita opi- taan yhä edelleen ikävä kyllä lukemaan (ihmis)arvon merkkeinä, mut- ta yhtä lailla niiden merkitykset ja niiden varaan rakentuvat hierarkiat ja etuoikeudet voidaan haastaa ja merkityksellistää uudelleen. Kolmas keskeinen keskustelukumppanini on Paul Gilroy (2000), joka on omas- sa työssään kiivaasti vastustanut rodun käsitteen käytön jatkamista ja pyrkinyt kehittämään vaihtoehtoisia tapoja puhua ja kirjoittaa eroista ja yhtäläisyyksistä, samuuksista ja erilaisuuksista, identiteeteistä ja iden- tifioitumisista. Käytän rodun ympärillä usein sitaatteja korostaakseni käsitteen keino tekoisuutta ja konstruktioluonnetta – ja riisuakseni sen yltä siihen arkisessa kielenkäytössä edelleen tiukasti nivoutuvaa biologismia. Siinä missä feminismi on ainakin länsimaisittain kenties onnistunut haasta- maan ideaa sukupuolesta yksinomaan biologiana ja arkistamaan ajatus- ta sukupuolen sosiaalisista ulottuvuuksista, saavat kriittiset rodullistu- misen prosessien nykytutkijat painottaa yhä uudelleen sitä, että rodut ovat yhteiskunnallisten suhteiden ja ajattelun historiallista tuotosta, ei- vät edes sillä tapaa kytköksissä biologiaan tai genetiikkaan kuin suku- puoli. Tekstini hyvin konkreettinen materiaalinen viitekehys on eletty arki- kokemukseni New Yorkissa, erityisesti Etelä-Bronxin kaupunginosas- sa. Tässä pääosin mustassa ja puertoricolaisessa ympäristössä Waren ja Backin (2002, 14) peräänkuuluttamat identiteettien ja kulttuurien ”poly glottiset rekisterit ja kosmopoliittinen potentiaali”, siis monikie- lisyys ja kulttuurien välinen liikkuvuus, korostuvat. Omasta, visuaali- siin järjestyksiin ja katsomisen kummallisuuksin kiinnittyvästä näkö- kulmastani (ks. esim. Rossi 2011) tulevat bronxilaisesta perspektiivistä katsoen entistä olennaisemmiksi myös Shannon Sullivanin (2006) poh- timat tavan muutokset3. Artikkelini toinen, tällä erää itsestäni fyysisesti etäämmällä oleva, mutta suhteutumiseni ja kuulumiseni kannalta ratkaisevan tärkeä ke- hys on 2000-luvun toisen vuosikymmenen Suomi. Suomalaisessa kult- tuurissa on hyvin nopeasti tapahtunut radikaali ilmapiirin muutos (ehkä näennäisestä) suvaitsevaisuudesta tai ainakin monikulttuurisuu- 24 • Kylän ainoa ”valkoinen” nainen den sietämisestä tilanteeseen, jossa kärkevät rodullistavat ja suoranai- sen rasistiset mielenilmaukset saavat jatkuvasti huomattavaa näkyvyyt- tä ja kuuluvuutta, niin perinteisessä kuin uudessa mediassa ja muissa eletyn arjen ympäristöissäkin. Vielä jonkin aikaa sitten saatoin tutkija- na kirjoittaa, että valkoisen terrorin, tai valkoisen ylemmyyden ja yli- vallan (white supremacy 4) kysymys näyttäytyy Suomessa hyvin erilaise- na kuin Yhdysvalloissa (Rossi 2011, 172). Nyt en ole enää niin varma – esimerkiksi valtamedia Helsingin Sanomien julkaistua uutissivuillaan näyttävin kuvin valkoista vihamielisyyttä edustavien nuorten miesten haastattelut (”En vain halua elättää niitä”, ja ”Äärioikeiston rivit tiivis- tyvät”, HS 3.11.2011). Kevään 2011 eduskuntavaalien perussuomalais- kampanjoinnin ja sitä säestäneiden nettikeskustelujen myötä julkises- sa kielenkäytössä on tapahtunut selvä muutos suhteessa ihonväri- ja etnisyys kysymysten käsittelyyn ja käsittämiseen. Myös media raportoi jatkuvasti ei-valkoisiin suomalaisiin ja Suomessa oleskeleviin kohdistu- vista uhkauk sista ja varsinaisista väkivallanteoista. Tämä tekee valkoi- suuden analyysin ja valkoisuuteen liittyvien etuoikeuksien haastamisen ja purkamisen, mutta myös valkoisen antirasismin mahdollisuuksien pohtimisen suomalaisittainkin erittäin akuutiksi tehtäväksi. Lähestyn valkoisuuden ongelmaa nyt kolmesta näkökulmasta: val- koisuudesta eroon pyrkimisen, valkoisten etuoikeuksien purkamisen ja rotuajattelun hylkäävän kosmopoliittisen humanismin perspektiiveistä. Kytken kaikkiin näihin näkökulmiin myös sukupuolen ja/tai seksuaa- lisuuden ja kysyn, milloin näiden erojen rinnakkain miettimisestä on etua, milloin taas ei. Metodologisesti työtapani on yksinkertainen: luen muutamaa tarkoin valittua tutkimustekstiä arkikokemuksen läpi, kes- kustelutan tekstejä keskenään ja uutan niistä esiin itselleni keskeiset teo- reettiset ideat. Eroon valkoisuudesta – ir ti klubin jäseny ydestä? Teoksensa Out of Whiteness johdannossa ”Outside the Whale” Vron Ware ja Les Back (2002, 2) kirjoittavat, ettei heidän pyrkimyksen- sä valkoisuuden tutkijoina ole niinkään kuvata valkoisuutta, kuin toi- mia siten, että siitä päästäisiin eroon. Tämä abolitionistinen5 pyrkimys 25 • Kylän ainoa ”valkoinen” nainen – pyrkimys valkoisuuden lakkauttamiseen sosiaalisena etuoikeuksia ta- kaavana ja epätasa-arvoa tuottavana järjestelmänä – on helposti rinnas- tettavissa joihinkin queer-kritiikin pyrkimyksiin suhteessa heteroseksu- aalisuuteen instituutiona (ks. esim. Rossi 2006). Ainakin itse haluaisin edelleen ajatella queeria projektina, joka on toiminut ja toimii homo– hetero-vastakkainasettelun murentamiseksi, heterouteen liittyvien etu- oikeuksien kyseenalaistamiseksi, mutta myös heterouden sisäisten hie- rarkioiden purkamiseksi. Samaan tapaan valkoisuuden tutkimus voisi toimia valkoisuuden sisällään pitämien erojen esiintuojana ja ihon- värien kautta rakentuvien vastakkainasettelujen purkajana. Kuten Vron Ware toteaa, valkoisuus ja mustuus mielletään helposti toisensa poissul- keviksi poliittisiksi kategorioiksi, mutta on olemassa paljon ihmisryh- miä, jotka eivät asetu tai identifioidu kummankaan piiriin ja jotka ovat historiallisesti liikkuneet ja liikkuvat jossain valkoisuuden ja mustuuden välillä (Ware & Back 2002, 162). Nämä ryhmät osoittavat olemassaolol- laan kategorioiden kertakaikkisen rakentuneisuuden ja muokkautuvuu- den. Yhtä lailla valkoisuuden kuin heterouden suhteen on olennaista muistaa myös, ettei kumpikaan ole sisäisesti yhtenäinen samanlaisuu- den monoliitti, vaikka normalisointi ja tiettyjen vahvojen ideaalien yllä- pito pyrkiikin ylläpitämään tällaista ymmärrystä sekä valkoisuudesta että heteroseksuaalisuudesta. Valkoisuuden ja heteroseksuaalisuuden sisäisten erojen havainnollis- tamiseksi molempien pikkutarkka, lähilukeva kuvaaminen voikin muo- dostua mielekkääksi tutkimustehtäväksi. Niinpä olen itse kiinnostunut myös valkoisuuden ja heterouden niin sanotun ”pinnan” tarkastelemi- sesta (toisin kuin Ware & Back, vrt. esim. 2002, 1): siitä millaisin mer- kein ja merkkiyhdistelmin valkoisuutta ja heteroseksuaalista sukupuoli- suutta jatkuvasti tehdään, toistetaan, uusinnetaan ja esitetään (ks. esim. Rossi 2011). Tutkimustehtävänä tämä on mielekäs sikälikin, että mo- net valkoisuutta käsittelevät tutkimukselliset tekstit kiinnittävät usein enemmän analyyttistä huomiota joko valkoisuuteen sinänsä, valkoisuu- den ja mustuuden suhteeseen, tai vaihtoehtoisesti valkoisuuden ja luo- kan intersektioihin kuin valkoisuuden, sukupuolen ja seksuaalisuuden yhteisvaikutuksiin ja keskinäiseen muokkaavuuteen (ks. myös esim. Ware & Back 2002, 165–167, 179–189; Gilroy 2000). 26 • Kylän ainoa ”valkoinen” nainen Palaan nyt artikkelini avanneeseen kokemukselliseen muistiin- panoon: on kiinnostavaa miettiä miten, ja missä suhteissa, valkoisuus, sukupuoli ja esimerkiksi ikä vaikuttavat sosiaaliseen tilan antamiseen newyorkilaisessa metrovanussa. Musta nuori mies saattaa tehdä tilaa it- seään vanhemmalle naiselle tämän valkoisuudesta ”huolimatta”, iän ja sukupuolen perusteella. Edes konventionaalisesti ajatellen epäfeminiini- nen ulkomuotoni ei kumoa iän ja sukupuolen painavaa ja sukupuolittu- neeseen huomaavaisuustapaan vetoavaa intersektiota. Newyorkilainen metropolinykykulttuuri myös sallii tyylillisesti mustille naisille ikään ja seksuaalisuuden laatuun katsomatta erittäin lyhyet hiukset. Niinpä jois- sain muissa konteksteissa (myös paikallisessa valkoisessa kulttuurissa, lähes luokasta riippumatta) pääsääntöisesti heterouden kannalta epä- normatiiviseksi luettava merkki ei mustan väestönosan muodostamassa sosiaalisessa kontekstissa merkityksellistykään miehistä heterouhmaa ja oudoksuntaa herättäväksi. Näin ollen iän ja sukupuolen risteymät tuot- tavat metroarjessa usein tilanteita, joissa ihonvärin merkitykset ja nor- matiiviset hetero-oletukset eivät häiritse huomaavaista kanssakäymistä. Kuten Ware ja Back (2002, 3) kirjoittavat, valkoisten yhteiskunnalli- nen ja kulttuurinen ylivalta, on toiminut hyvin eri tavoin, eri mittakaa- vassa ja tuottanut hyvin erilaisia paikallisia ”ekologioita”. Yhdysvalloissa valkoisten asema on perustunut pitkälti orjuuden instituutioon, ja vaik- ka sen lopullisesta purkamisesta on kulunut jo pitkälti toistasataa vuot- ta,6 voidaan väittää, että englantia äidinkielenään puhuvilla valkoisilla on yhdysvaltalaisessa yhteiskunnassa edelleen ylivalta-asema suhteessa muihin etnisiin ryhmiin (ks. myös Sullivan 2006). Suomessa, kuten Eu- roopassa laajemminkaan, ei ole ollut vastaavaa institutionalisoitua alis- tusjärjestelmää (ks. esim. Baldwin 1984), mutta oletus kansakunnan lä- pivalkoisuudesta, yhdenmukaisuudesta ja monokulttuurisuudesta on Suomessakin tuottanut valkoisten ylivaltaa suhteessa ei-valkoisiin etni- siin vähemmistöihin. Itse asiassa 2000-luvun toisen vuosikymmenen poliittinen keskustelu on Suomessakin todentanut juuri sitä, että eriarvoistamisen ei suinkaan tarvitse kytkeytyä suoranaisen orjuuttamisen kaltaiseen väkivaltaiseen alistusjärjestelmään. Se voi olla muihin sosiaalisiin instituutioihin (ter- veydenhoitoon, kasvatukseen ja koulutukseen, poliisitoimeen, politiik- 27 • Kylän ainoa ”valkoinen” nainen kaan ja oikeudenkäyttöön) juurtunutta hiljaista eriarvoistamista, joka usein ei edes ole tietoisen pahantahtoista. Juuri hiljaisuuden tai huonos- ti erottuvuuden vuoksi tällaista eriarvoistamista voi olla todella vaikeaa kitkeä kulttuurista – sitä on usein vaikeaa jopa osoittaa olevan olemassa. (Wron & Back 2002, 4.) Vaivihkaisesti juurrutetun rodullistavan eriarvoisuuden kuvaa kan- nattaa hienosyistää lisäämällä siihen vielä sukupuolen ja seksuaalisuu- den muuttujat. Sukupuolten välinen ja seksuaalinen tasa-arvo ovat toki etenkin Suomessa jopa virallisella tasolla jatkuvasti huomion kohteena, mutta molemmat ovat edelleen myös yhteiskunnallisia kiistakysymyk- siä ja monikulttuurisuutta harjoittelevassa yhteiskunnassa sukupuo- len, seksuaalisuuden, ihonvärin ja etnisyyden yhteen kietoutuminen tuottaa eriarvoisia positioita. Millainen yhteiskunnallinen asema Af- rikasta maahan muuttaneella nuorella naisella on suhteessa valkoiseen suomalaiseen nuoreen mieheen? Entä millaiset hierarkiat kunkin ym- pärille muotoutuvat ja kerrostuvat, jos oletetaan, että nainen toteuttaa suhteellisen normatiivista (lisääntymisorientoitunutta, monogaamis- ta) heteroseksuaalisuutta ja mies taas parisuhdeorientoitunutta homo- seksuaalisuutta? Millaisia elämisen mahdollisuuksia nämä intersektiot mahdollistavat, millaisia taas rajaavat pois? Entä miten avata tasa-arvon ymmärtämistä avarammaksi? Suomalaisittainhan tasa-arvosta puhumi- nen viittaa useimmiten vain kahden sukupuolen, naisten ja miesten, vä- lisiin valtasuhteisiin. Ei sukupuolten sisäisiin eroihin, puhumattakaan monimutkaisemmasta erojen yhteisvaikutuksesta ihmisten arvottami- seen ja arvostamiseen. Mitä tehdä tutkijana, jotta pääsisi tarkastelemaan esimerkiksi edel- lä mainittuja kysymyksiä mielekkäästi? Millaisen suhteen valkoisuuteen voi itse valkoisena tutkijana ottaa, jos haluaa tutkimuksensa osallistuvan antirasistisiin keskusteluihin niitä hyödyttävästi? Pohdin seuraavilla ri- veillä muutamia mahdollisuuksia, jotka ponnistavat keskenään erilaisis- ta suhtautumistavoista sekä ontologiaan että rodun käsitteeseen. Ware ja Back käyvät teksteissään läpi valkoisuuden suhteutumis- ta etenkin valkoisten toiseudeksi merkitsemään mustuuteen, mutta he ovat kiinnostuneita myös esimerkiksi juutalaisuuden, arabiuden ja turk- kilaisuuden merkityksellistymisestä ei-valkoisuudeksi. Heidän projek- 28 • Kylän ainoa ”valkoinen” nainen tinsa on julkilausutusti anti-ontologinen (2002, 13), ja he haluavat kiin- nittää huomiota kaikkien rodullisten tai rodullistettujen kategorioiden rakentuneisuuteen, muuntuvuuteen, sisäisiin ristiriitaisuuksiin ja histo- riallisuuteen (mt., 19) – siihen, että kategoriat ja erot voisivat rakentua ja merkityksellistyä toisinkin. Waren ja Backin vaatimus on selkeä: valkoisuudesta nykyisellään, eli etuoikeuksia pelkästään ihonvärin perusteella tuottavana järjestelmänä on päästävä eroon. Vaihtoehto, jota he tarjoavat on ”rotupetturuus” ja valkoisuudesta irtisanoutuminen. Paralleeli heterouteen on helppo ra- kentaa, sillä esimerkiksi parisuhdevaatimuksesta ja lisääntymisoletuk- sesta kieltäytyminen voidaan tulkita petturuudeksi normiheterouteen nähden. Silti sekä heteroudesta että valkoisuudesta irtisanoutumisen idea tuo esiin myös identiteetin ja identifioitumisen prosessien moni- mutkaisuuden ja sen, miten hankalasti ne ovat yksilön hallittavissa. Vaikka subjekti itse irtisanoutuisi jostain identiteettikategoriasta, ei se välttämättä tuota tulokseksi sitä, että ympäröivä yhteiskunta ymmärtäi- si, tunnistaisi ja tunnustaisi tämän irtisanoutumisen, vaan irtisanoutuja voidaan edelleen tunnistaa valkoiseksi heteroksi, onpa hänen oma suh- teensa näihin kategorioihin kuinka problematisoiva tahansa. Niin ikään omilla identiteettieleillä voi olla hyvin monenlaisia ja ennakoimattomia vaikutuksia muiden itseen kohdistamiin määrittelyihin. Toisaalta on myös voitava saada kysyä: täytyykö heteroudesta sinän- sä pyrkiä eroon? Entä sukupuolen kategoriasta? Tässä kohden tulevat esiin myös kategorioiden väliset erot: feministinä huomaan, että en vält- tämättä edes halua irrottautua sukupuolesta kategoriana, vaan pikem- minkin sen varaan rakentuvista eriarvoisuuksista ja epäoikeudenmukai- suuksista, sekä sukupuoleen rakentuneesta jyrkästä kaksi jakoisuudesta ja sukupuolia sisäisesti yhtenäisiksi rakentavasta oletuksesta. Feministi- nä ajattelen, että sukupuolten kanssa on mahdollista elää myös yhden- vertaista ja hyvää elämää, jos oletetaan että sukupuolet voitaisiin mieltää joustavasti, niiden sisäisiin eroihin, niiden välisiin yhtäläisyyksiin ja nii- den leikkauspisteisiin nähden. Tähän tietenkin sisältyy ajatus transsuku- puolisuuden ja intersukupuolisuuden ymmärtämisestä osaksi muut- tuvaa ja uudistuvaa sukupuolimerkitysten järjestelmää. Heterouden sisäisten normitusten esiin tuominen ja kritiikki taas auttaa osaltaan nä- 29 • Kylän ainoa ”valkoinen” nainen kemään seksuaalisuuden monimuotoisempana, ei vain homo –hetero- vastakkainasetteluun asettuvana, ja kenties myös joustavana ja muuntu- vana. Valkoisuus näyttäytyy kategoriana, josta voisi – samoin kuin ylipään- sä ihonvärien ja ulkoisesti havaittavien ruumiillisten piirteiden (erilais- ten fenotyyppien) jäykästä ja rodullistavasta merkityksellistämisestä – hankkiutua kenties eroon kokonaan, kuten Ware ja Back ehdottavat. Tai ainakin ”rodun” kategoriasta, jonka biologisen ja fysiologisen perus- tan tutkijat ovat kiistäneet jo vuosikymmenten ajan (ks. esim. Ware & Back 2002, 161; Gilroy 2000; Phillips 2009, 16; Urponen 2010, 37– 38). Suomessa tämä voisi tarkoittaa sitä, että suomalaisuuden merkitys- tä todella pystyttäisiin avartamaan ja ajattelemaan sitä ilman oletettua kytkentää valkoisuuteen – samoin kuin pakolliseen normatiiviseen he- teroseksuaalisuuteen. Ware esittää kokoavasti joitakin tapoja, joilla ulkoapäin, fyysisen ole- muksensa perusteella valkoiseksi määrittyvä subjekti voi kamppailla val- koisuuden instituutiota vastaan sen sisältä päin. Noel Ignatievin ja John Garveyn toimittaman Race Traitor -manifestin (1996) kanssa keskus- tellen hän poimii esiin ohjeita valkoisuudesta irtisanoutuville ja sitä ra- pauttaville: samastukaa sorrettuihin ja rikkokaa valkoisuuden sääntöjä niin, että sillä on vaikutusta; vastustakaa valkoisia etuoikeuksia kou- luissa ja työmarkkinoilla, poliisin ja oikeuslaitoksen toiminnassa; älkää niinkään kohdistako vastarintaa rasistisiin yksilöihin, vaan niihin val- tavirran instituutioihin, jotka uusintavat ihmisten rodullistavaa erotte- lua; erottautukaa hyvästä ja kuuliaisesta valkoisuudesta keinoilla, jotka rikkovat sosiaalisen hyväksyttävyyden rajoja – esimerkiksi kommentoi- malla rasistisia herjoja toteamalla, että niiden esittäjät ilmeisesti luulevat yleisöään valkoiseksi.7 (Ware & Back 2002, 159–160.) Produktiivinen petturuus, kohdistuupa se sitten valkoisuuteen tai heterouteen, merkit- see siis tottelemattomuutta ja epälojaaliutta suhteessa etuoikeutettujen ”klubin” jäsenyyteen ja identifioitumista niihin, joille kyseisen klubin jäsenyys ei ole mahdollista. Ainoa tapa, jolla valkoisuus instituutiona voidaan romuttaa on Waren ja Backin mukaan tehdä se sisältä päin, ja niinpä ”niin sanotuilla valkoisilla”, kuten he ilmaisevat, on tästä vastuu. (Ware & Back 2002, 161). 30 • Kylän ainoa ”valkoinen” nainen Ware ja Back (esim. 2002, 138–144) ottavat myös käyttöön non- racialism-termin, jonka voinee suomentaa roduttomuuden tavoitteluk- si. Eteläafrikkalaisesta apartheid-politiikan kumoamisesta juontavasta diskurssista omaksuttu termi vaikuttaisi tervetulleelta myös kulttuurin- tutkimukselliseen keskusteluun. Se olisi yhtä lailla käyttökelpoinen Yh- dysvalloissa, missä rodun käsitteellä operoiminen on juurtunut syväs- ti arjen diskursseihin,8 kuin Suomessakin, missä uusia, muualta maahan saapuvia suomalaisia edelleen usein jaotellaan rodullistaen – olkoonkin, että tämä tapahtuu usein korrektiutta tavoitellen ja etnisyys-termiä hyö- dyntäen. Etnisyys-termin etuna on sen vahva kulttuurisuuden painotus, johon periaatteessa liittyy ajatus kansojen ja ryhmien historiallisuudes- ta, sekä yhteneväisyyden että muutosten ajallisesta muokkautumisesta. Etnisyyden käsitteen avulla voidaan periaatteessa puhua analyyttisem- min kansallisuuksien välille ja sisälle rakentuvista eroista. Etnisyyskään ei kuitenkaan ole käsitteenä ongelmaton, etenkään silloin kun sitä käyte- tään rodun kohteliaampana synonyyminä, ja käytännössä valkoisuuden vastakohtana. Näin päädytään käytännössä toiseuttamaan ei-valkoi set ja esittämään valkoiset ”ei-etnisenä” joukkona – samoin kuin jos moni- kulttuurisuudesta puhuttaessa mielletään ”kulttuuri” vain muiden kuin länsimaisten ryhmien tai vähemmistöjen asiaksi. (Phillips 2009.) Eroon tiedostamatta rodull istavista tavoista Shannon Sullivan (2006) haastaa lukijoitaan purkamaan essentiali- soivaa, olemuksellistavaa ontologiakäsitystä rodun käsitteeseen liittyen. Hän ei suinkaan halua luopua rodusta käsitteenä sinänsä, vaan painot- taa sitä, millaisia materiaalisia seurauksia sen pitkällisestä historiallisesta olemassaolosta on ihmiskunnalle ollut. Hän pyrkii rikkomaan ajatusta olemisesta pysyvänä, ikuisena ja muuttumattomana – siis ontologias- ta essentialisoivana ajattelutapana. Olemisen uudelleen ajattelemiseksi hän pohtii mahdollisuuksia valkoisuuden ”tavan omaisuuden” – siis tie- dostamattomaksi tavaksi tulemisen – paljastamiseen ja sitä kautta val- koisuuteen liittyvien etuoikeuksien haastamiseen ja poistamiseen. Sullivanin (2006, 3) mukaan juuri tavan, sekä ruumiillisen että men- taalisen, yhtä lailla yksilöllisen ja yhteisöllisen tavan pohtiminen osoit- 31 • Kylän ainoa ”valkoinen” nainen taa ontologian historiallisuuden. Ja se, että jollakin asialla on jonkin- lainen historia, hän muistuttaa, ei todellakaan tarkoita, että kyseinen olemisen tila olisi kiveen hakattu, vaan sillä voi olla aivan erilainen tu- levaisuus (mt., 3). Sullivan toteaa myös, kuinka joidenkin etnisten ryh- mien on historian kuluessa ”annettu” tulla valkoisiksi, kun taas joillekin toisille tätä ei ole sallittu (mt., ks. myös esim. Garner 2007). Tämä aja- tus herättää lähes väistämättä mielleyhtymän suomalaisiin, jotka vielä itsenäisen kansallisvaltion alkuvuosikymmeninä kytkettiin itäisyyteen, aasia laisuuteen, ”mongoliuteen” (ks. esim. Urponen 2010, 161–162) – tai esimerkiksi irlantilaisiin, jotka pitkään Yhdysvalloissa rinnastet- tiin statukseltaan mustiin kansakunnan sisäisessä hierarkiassa (Garner 2007, 120-130). Sullivanin ontologiapohdinnat on helppo liittää myös sukupuoliin ja seksuaalisuuksiin. Niitähän on jo feministisen (essentialismikriitti- sen) epistemologian puitteissa totuttu ajattelemaan ruumiillisissa käy- tännöissä tuotettuina, kontekstuaalisina, historiallisina ja muuntuvina. Sullivanin näkemystä voi käyttää myös loiventamaan feministisen teo- retisoinnin sisäistä ontologia–epistemologia-vastakkainasettelua. Hän tähdentää jatkuvasti intersektionaalisuutta ja vielä tarkemmin intersek- tionaalisuuden kontekstuaalisuutta, tai toisiaan leikkaavien ja muotoi- levien erojen maailmallisuutta, jos niin halutaan sanoa. Vielä toisin, tai kolmannella tavalla sanoen: tietyllä tapaa tietyssä ympäristössä ruumiil- lis-mentaalisesti muotoutuvat yksilöt tuottuvat rodullistetuiksi, suku- puolitetuiksi ja seksuaalistetuiksi ja nämä kategoriat vaikuttavat kaikki toisiinsa. Tässä tuotantoprosessissa myös ympäristön rasistiset alistus- rakenteet juurruttavat itsensä yksilöihin ja tuottavat muun muassa ta- vaksi tulevaa, itsestään selvänä näyttäytyvää valkoista etuoikeutta (Sul- livan 2006, 4). Tavoista muotoutuu tyyli, jolla subjekti on suhteessa ympäröivään maailmaan, mutta yhtä lailla tavat muotoilevat minuut- ta (mt., 23). Sullivan (2006, 24) menee jopa niin pitkälle, että väittää: ”Koska tapa on vuorovaikutteinen, niin rodullistetussa ja rasistisessa maailmassa psykosomaattisesta minästä tulee väistämättä rodullistetus- ti ja rasistisesti muodostunut.” Hän puhuu ruumiistumisesta (bodying) ja ajattelemisesta, jotka sotkeutuvat toisiinsa ja ”sotkevat” toisensa rasis- miin (mt., 3). 32 • Kylän ainoa ”valkoinen” nainen Tavan juurtumisen ja juurruttamisen kriittinen analyysi onkin otol- lista, kun mietitään valkoisen ruumiillisen olemisen paikkasidonnaisia maantieteellisiä eroja. Suomalaisessa hegemonisen valkoisuuden läpäi- semässä kulttuurissa muotoutuviin subjekteihin on juurrutettu lujasti oletus valkoisuuden normaaliudesta, ja kansallisen valkoisuusoletuksen kautta myös ”suomalaisuuteen” liittyvistä itsestään selvistä etuoikeuksis- ta. Kuten Sullivankin (2006, 63–93) toteaa (ideaansa Jean Laplanchen psykoanalyyttisellä viettelyteorialla pohjustaen), yhtä lailla ihmisten lähi piirissä lapsuudesta asti esitettävillä rodullistavilla ja rasistisilla vies- teillä kuin kollektiivisen yleisön tavoittavilla populaarikulttuurisilla konstruktioilla on vaikutuksensa rodullistavan hierarkia-ajattelun, toi- seuttamisen ja oudoksunnan syntyyn. Suomessakin tätä juurrutustyötä ovat tehneet paitsi laajalevikkinen amerikkalainen populaarikulttuuri, myös kotimaiset esitykset lastenloruista oppikirjoihin. Yksi rodullistuneen hierarkia-ajattelun ruumiillistumisen muodoista on ekspansiivinen suhde tilaan ja sen käyttöön. Kuten Sullivan (2006, 103) kirjoittaa: ”Valkoiselle ihmiselle, valkoisena, maailma ei aseta min- käänlaisia rajoja siihen, millaisessa suhteessa hän on ympäristöönsä.” Newyorkilaisessa metrovaunussa minun täytyy siis esittää myös itselle- ni kysymys siitä, mitä teen minulle tarjotulla tilalla ja kuinka otan sen vastaan: Pidänkö sitä itsestäänselvyytenä? Ymmärränkö antaa itse tilaa? Ruumiillistunut oletus valkoisuuden – tai ”värittömyyden”, vaalean- punaisuuden tai beigeyden – asiaankuuluvuudesta suomalaisessa elin- tilassa vaikuttaa tiedostamattomasti siihen miten keskenään erilaiset suomalaiset kokevat kaupunkitilan ympärillään. Perussuomalainen – ja muukin – nationalistinen retoriikka vetoaa nimenomaan tilaa hal- tuun ottavaan valkoiseen mieleen ja ruumiiseen vaatiessaan näille tilaa muiden kustannuksella. Siinä missä valkoisuutta ensisijaistava ”histori- allis-rodullinen skeema” (Sullivan 2006, 103) neutralisoi ja luonnollis- taa valkoisuutta kansallisessa tilassa, on sen vaikutus esimerkiksi mustiin suomalaisiin tai romaneihin se, että heidän ruumiillisessa olemisessaan ja ympäristön kokemisessaan korostuu ihonväriä merkityksellistävä ”epidermaalinen skeema”. Sullivanin (2006, 145) sanoin suomalainen tila on ”valkopesty” niin perusteellisesti, että muiden on vaikea saada ti- laa itselleen. 33 • Kylän ainoa ”valkoinen” nainen Maahanmuuttajien oikeutta tulla valkoiseen tilaan, elää ja olla valkoi- sessa tilassa, kyseenalaistetaan usein yhdistämällä puheeseen vielä suku- puoli ja seksuaalisuus: töykeä, jopa aggressiivinen ja väkivaltainen pu- huttelu kohdistetaan usein ei-valkoisille heteroseksuaalisille miehille, joiden oletetaan vievän paitsi valkoisten suomalaisten (miesten ja nais- ten) työpaikat, myös valkoisten suomalaisten miesten omistussuhtee- seensa kuuluviksi lukemat naiset. Tämä edustaa puolestaan paitsi suku- puolittunutta ja seksualisoitunutta valkoista omistuksenhalua (Sullivan 2006, 121–122), myös toisten valkoisten ihmisten, etenkin naisten, ku- vittelemista tavaran luonteisiksi. Siinä missä Sullivan (mt., 122–127) painottaa valkoisen talouden taipumusta anastaa ja omia mustan kult- tuurin tuotteita, kiinnittäisin suomalaisessa kontekstissa huomiota myös siihen, miten valkoisuuden sisäiset sukupuolittuneet ja seksuali- soidut suhteet tulevat esiin ”toisia” torjuttaessa. Auttaisiko valkoisuuden sisäisten erojen esiin tuominen antirasistis- ta keskustelua? Tällä erää eroja valkoisen suomalaisuuden sisällä luovat muun muassa sukupuolet ja seksuaalisuudet, erilaiset luokka-asemat ja niihin liittyen varallisuus, ikäpolvet, maan sisäiset alueelliset erot ja ih- misten erilainen ruumiinkuntoisuus. Suomalaisuus ei todellakaan ole, valkoiseksi kuviteltunakaan, yhtä ja yhdenmukaista. Tuoreen esimer- kin suomalaisuuden sisäisistä eroista tarjoavat viimeisimmät presiden- tinvaalit. Toisen kierroksen äänet jakautuivat kahden valkoisen mies- ehdokkaan välillä. Ehdokkaiden väliset erot kuitenkin jakoivat selvästi myös äänestäjäkuntaa, ja kiinnostavaa kyllä, erot piirtyivät esiin nimen omaan ”henkilökohtaisen politiikan” suhteen. Molemmilla on itseään huomattavasti nuorempi puoliso, mutta toinen elää samansukupuoli- sessa, toinen heterosuhteessa. Toisen puoliso on suomalaislähtöinen nainen, toisen maahanmuuttajamies. Valkoisuuden oletusarvoisuut- ta suomalaisessa diskurssissa kuvaa hyvin se, että ehdokkaiden valkoi- suutta, samoin kuin toisen puolison valkoisuutta ei tietenkään tarvin- nut mediakeskustelussa julkilausua. Äänestäessään suomalaiset tietyllä tapaa identifioituivat poliittisesti jompaankumpaan ehdokkaaseen ja erottautuivat toisesta, eli neuvottelivat myös oman henkilökohtaisen politiikkansa riittävistä samuuksista ja merkitsevistä eroista suhteessa mieli kuviinsa presidenttikandidaateista. 34 • Kylän ainoa ”valkoinen” nainen Kuten Sullivan (2006, 38) muistuttaa, tavan syntyminen – olennai- sesti ympäristöön sidoksissa oleva – ja tavan noudattaminen ovat suu- relta osin tiedostamattomia prosesseja. Tavoista voidaan kuitenkin tie- toisesti pyrkiä eroon ja niitä voidaan muuttaa. Tähän tarvitaan hänen mukaansa esimerkiksi ”värisokeudesta” eroon pääsemistä. Sullivanin ohjelma rasismia vastaan ei siis edellytä rodun käsitteestä ja sen käytöstä kieltäytymistä, vaan pikemminkin hän vaatii, että valkoiset tunnustaisi- vat myös olevansa jotain ”rotua”. Valkoiset eivät voi haastaa valkoisuutta yrittämällä olla olematta valkoisia, tulemalla roduttomiksi tai omaksu- malla uutta rotua (Sullivan 2006, 159). Yhdysvaltalaisessa kontekstissa kirjoittava Sullivan edustaa kantaa, jonka mukaan rodusta ollaan aina- kin toistaiseksi pääsemättömissä. Ratkaiseva ero suhteessa rodun politiikkaan ja sen suhteen tehtäviin ratkaisuihin on kuitenkin – Sullivanin logiikalla – se, kuinka valkoiset toimivat ja elävät tilallisesti (2006, 160–161). Juuri tilassa oleminen tar- joaa mahdollisuuden rasismin vastustamiseen tai sen vahvistamiseen. Sullivanin käsitteellinen ratkaisu valkoisen tilankäytön erojen hahmot- tamiseen on puhua valkoisuudesta ja valkolaisuudesta (whiteliness)9. Val- koisuudella hän viittaa fyysisiin piirteisiin, kuten kalpeaan ihon väriin, valkolaisuudella taas sellaiseen syvään juurtuneeseen maailmassa oloon, johon kuuluvat käyttäytyminen, tavat ja taipumukset (mt., 160). Kuten hän huomauttaa, kalpeasta ihonväristä ei sinällään seuraa, että henki- lö ajattelisi valkoisten olevan muita rodullisesti ylempiä tai käyttäytyisi tällaisen ideologian mukaisesti. Valkolainen maailmassa olo puolestaan tuottaa ja tukee rodullistavia hierarkioita – mutta siitä voidaan oppia pois, tavat voivat muuttua. Valkoiset ihmiset voivat löytää ja kehittää sellaisia maailmassa olemisen tapoja, jotka toimivat rodullistettuja etu- oikeuksia vastaan (mt., 161). Sullivanin (2006, 161) hiukan haasteelli- nen idea on, että etuoikeutettua asemaa voidaan hyödyntää rasismia vas- taan, ja hänen muotoilunsa valkoisille rotupettureille (Waren ja Backin tapaan hänkin käyttää tätä termiä) esitettävään tehtävään on, ettei ole niinkään kyse siitä, onko heillä jatkossakin jotain etuoikeuksia, vaan sii- tä, mitä he niillä tekevät. Ajatukselle paralleeliksi tarjoutuu verrattain luontevasti Judith Butlerin (1999, 189) ajatus siitä, että kyse ei ole siitä, toistaako vai eikö toistaa sukupuolta – vaan siitä miten toistaa. 35 • Kylän ainoa ”valkoinen” nainen Sullivanin monet ideat ovat käyttökelpoisia myös suomalaista kon- tekstia tarkastellessa ja kääntyvät tai matkustavat siis sujuvasti hegemo- nisesta valkoisesta kulttuurista toiseen. Silti on aiheellista kyseenalaistaa hänen halunsa pitää kiinni rodun käsitteestä. Erityisen ongelmallise- na, nähdäkseni niin pohjoisamerikkalaisen kuin suomalaisenkin nyky- kulttuurin perspektiivistä näyttäytyy hänen käyttämänsä ilmaisu ”näh- ty rotu” (Sullivan 2006, 191–193). Se palauttaa rodun kiusallisesti ihon pinnalle ja ruumiin muotoihin, lähtemättömiin. Kritiikiksi tälle voin esimerkiksi yksinkertaisesti palata metroon, jossa amerikkalaiseen suur- kaupunkiin muuttoni jälkeen havainnoin ”ainokaisuuttani” näkemäni perusteella. Nyt näen jo enemmän sävyjä ja olemisen tapoja eikä näke- mäni tarjoa tukea sille, että minun pitäisi käsitteellistää sitä jyrkän ro- tu-käsitteen avulla. Eroon rodusta, ”heterokulttuuriseen” k ansalaisuuteen Historian kuluessa rodullistetut kategoriat ovat paitsi ulkoapäin asetet- tuja ja merkityksellistettyjä alistus- tai etuoikeusrakenteita, myös ryh- mien ja yksilöiden itsemäärittelyn kannalta olennaisia. Voitaisiinko ih- misiä määrittävistä kategorioista ja niiden intersektionaalisuuksista kuitenkin puhua antirasistisesti ja toimia samalla sekä rotua että rasis- mia vastaan? Teoksessaan Against Race (2000) kulttuurintutkija Paul Gilroy vastaa kyllä (mt., 97–133). Hän ottaa avukseen vastarintatyös- sä muun muassa identiteetin käsitteen analyyttisen ja kriittisen tarkas- telun. Gilroy toteaa, että siitä huolimatta, että samuudeksi ymmärrettyä identiteettiä on käytetty äärinationalismin, erottelun ja vihanlietsonnan välineenä, identiteetti voidaan ymmärtää myös toisin. Gilroy (2000, 17) tavoittelee ”radikaalia ei-rodullista humanismia”, jonka ensisijainen kiinnostuksen kohde on “juuri se inhimillinen arvok- kuus, jonka rotuajattelu riisuu pois”. Hän muistuttaa siitä, miten suh- teessa sukupuoleen monet erot ovat menettäneet aiempaa merkitystään ja rinnastaa sukupuolten ajattelemisen ja mieltämisen prosessin rodul- listettujen erojen merkitysten muuntumiseen ja liudentumiseen (mt., 16–17, 22). Jälkimmäisen hän liittää kaupalliseen ”planetarisoitumi- seen” (mt., 23) ja ylipäätään transkulttuuriseen liikkuvuuteen, ihmisten 36 • Kylän ainoa ”valkoinen” nainen paikattomuuteen – mutta itse lisäisin myös: liikkuvuuden mukanaan tuomaan paikkaan kiinnittymiseen. Kankea rodullistaminen on kriisis- sä,10 ja ihmisten kuuluvuuden tunteiden epävarmuus (mt., 25) synnyt- tää kiinnostavia mahdollisuuksia uudenlaisten, ei välttämättä lainkaan rotuun vaan joihinkin muihin ihmisiä yhdistäviin ja erottaviin katego- rioihin liittyvien, kuulumisen perusteiden muotoutumiseen ja tunnista- miseen. Voisiko erilaisuutta ajatellakin suhteena, jossa molemmat koki- jat ovat erilaisia keskenään eikä siten, että sitä ajateltaisiin enemmistön muodostaman ”normaalin” tai tavallisen näkökulmasta? Gilroy (2000, 355–356) onnistuu yhdistämään mustan kulttuurin diasporan synnyttämien erilaisten traditioiden ja positioiden tarkaste- lun rotuajattelun kritiikkiin. Hän päättää teoksensa populaarikulttuu- rista tuttujen esimerkkien tarkasteluun ja kirjoittaa elokuvista Indepen- dence Day (1996) ja Men in Black (1997) todeten, että niiden tapaisissa kulttuurituotteissa heteropariutumisen ja perheen jälleenrakentami- sen ovat hetkellisesti korvanneet muut huolet, ja miesten [!] on pakko liittoutua transetnisesti planeettaa uhkaavien vaarojen edessä. ”Tuote- mainonta sikseen, on mahdotonta olla näkemättä sitä tosiasiaa, että tä- mäntyyppisten elokuvien runsas sato kuvaa todellista ja laajalle levin- nyttä halua sellaiseen maailmaan, jota eivät jaa ne mitättömät erot, joita me ylläpidämme ja liioittelemme kutsumalla niitä rodullisiksi”, Gilroy (2000, 355–356) tulkitsee. Siinä missä Sullivan suhtautuu epäillen monikulttuurisuuden dis- kursseihin ja yhdistää sekä monikulttuurisuus- että etnisyys -termit rotukysymyksen ja ”rodun näkemisen” kiertelyyn (ks. myös Phillips 2009), Gilroy näkee monikulttuurisuudessa aivan toisenlaista poliittis- ta potentiaalia. Hänestä monikulttuurisuutta on käytetty murentamaan kansallisuuden merkitystä sosiaalisen koheesion tuottajana, ja hänelle monikulttuurisuudella on arvoa juuri siksi, että sen avulla voidaan kiis- tää ihmistenvälisen absoluuttisen eron ylittämättömyys. (Gilroy 2000, 244.) Kansallisvaltioiden rajojen yli liikkuvat, monikulttuurisissa ym- päristöissä paikallisesti uusia suhteita solmivat toimijat asettuvat tästä näkökulmasta rakentavasti vastakarvaan suhteessa konventionaalisesti kansallistaviin, rodullistaviin, sukupuolittaviin ja seksuaalistaviin rajoi- hin. Gilroyn mielenkiintoisesti valitsemalla termillä luonnehtien: näin syntyy ”heterokulttuurista” – siis heterogeenisesti kulttuurista – kan- 37 • Kylän ainoa ”valkoinen” nainen salaisuutta. Queer-näkökulmasta tämä kansalaisuuden nyrjäyttäminen mahdollistaa myös heteroseksuaalisuuden uudelleen ajattelun. Maisema rakennuksineen alkaa asettua näkökenttään, ruumis oppii uu- det kadunkulmat ja silmä tunnistaa tutuiksi vastaantulijoiden ja metros- sa istuvien kanssamatkustajien olemisen tavat ja tyylit. Ruokakaupassa ikäiseni musta nainen kysyy mistä olen kotoisin. Hän kertoo kiinnittä- neensä valkoisen kumppanini lähes valkoisiin hiuksiin huomiota met- rossa jo pariin otteeseen. Toivoakseni muistamme kumppanini kanssa vastaisuudessakin tässä kontekstissa, tässä historiallisesti muotoutu- neessa paikassa, millaisiin etuoikeuksiin ”valkoisuus” ei-rodullisenakin edelleen täällä kytkee meidät – halusimme tai emme. Ja toivottavasti jatkamme tuon epämääräisen värin, kalpean eri sävyjen saamien outo- jen merkitysten ja omien seksuaalisesti sukupuolittuneiden toimijuuk- siemme annettuuden purkamista. Tiedostaen sen, että ”maailma ei ole enää valkoinen eikä se koskaan enää tule olemaan sitä” (Baldwin 1984, 175). Viitteet 1 Otsikko on kunnianosoitus televisiosarja Pikku-Britannian sketsijatkumolle ”The Only Gay in the Village”, mutta kumartaa myös kirjailija James Baldwinin esseelle ”Stranger in the Village” (1985/1955). Pikku-Britanniassa sketsien kannalta olen- naista on se, että ainokaisuuttaan julistava homohahmo ei todellakaan ole kylän ai- noa homo, vaan yksi monien joukossa. Ja se, ettei hän homona muiden joukossa tunnista muita. Baldwin taas kuvaa klassikkoesseessään kokemustaan todellakin ai- noana mustana ihmisenä syrjäisessä sveitsiläisessä alppikylässä: valkoisten kyläläis- ten häneen kohdistamaa oudoksuntaa ja vieraaksi tekemistä fyysisten piirteiden äl- listelyllä. 2 Valkoisuuden tutkimukseen kohdistetusta kritiikistä ks. esim. Garner 2007, 2–10 ja Ahmed 2004. 3 Tavasta ja tavan muutoksesta ks. myös de Lauretis 2002, 199–216. 4 White supremacy -termiä on hankala suomentaa eikä sitä vastaavaa laina sanaa ole käytössä suomen kielessä. Mustista feministeistä erityisesti bell hooks on systemaat- tisesti käyttänyt termiä kirjoittaessaan ja opettaessaan, juuri sen militantin sävyn vuoksi. Ks. esim. hooks 1995, 184–185. Myös Davidson & Davidson 2009. 5 Abolitionismilla on pitkälti totuttu viittamaan orjuuden vastustamiseen ja siitä eroon pyrkimiseen. Termillä on myös yleisempi merkitys: minkä tahansa käytän- nön, järjestelmän tai instituution lakkauttaminen. 38 • Kylän ainoa ”valkoinen” nainen 6 Orjuus lakkautettiin Yhdysvalloissa sisällissodan päätyttyä vuonna 1865. 7 Käsitetaiteilija Adrian Piper on toteuttanut ”käyntikorttiperformansseja”, joissa hän on toteuttanut juuri tämän eleen. Vaaleaihoinen mustaksi identifioituva Piper on jakanut erilaisissa tilanteissa rasististen vitsien kertojille kortteja, joissa hän on tunnustautunut mustaksi ja kommentoinut vitsien loukkaavuutta. 8 Yhdysvaltain edelliset presidentinvaalit, joissa Barack Obaman ehdokkuutta kom- mentoitiin todella paljon ”rotulähtöisesti” ovat vain yksi esimerkki käsitteen arki- suudesta ja diskursiivisesta läpäisevyydestä. Kiinnostavaa kyllä Obaman pyrkiessä toiselle kaudelle rotukysymys ei ole ollut läheskään yhtä paljon esillä. New York Timesin toimittaja Jodi Kantor kommentoi kiinnostavasti Obaman omaa halut- tomuutta ottaa rodullistamista suoraan esiin tai puuttua siihen toiminnassaan pre- sidenttinä, ks. ”For President, a Complex Calculus of Race and Politics”, The New York Times, October 21, 2012, 1, 16. 9 Käännän Sullivanin käyttämän whitely-sanan valkolaisuudeksi, koska mielestäni suomalaisen romanikulttuurin valkoisista suomalaisista käyttämä termi toimii kiin- nostavalla tavalla valkoisuutta etäännyttäen. 10 Rotuajattelun historiasta ks. esim. Urponen 2010, 112–115. L ähteet Ahmed, Sara. 2004. Declarations of Whiteness: The Non-Performativity of Anti- Racism. borderlands 3(2). http://www.borderlands.net.au/vol3no2_2004/ahmed_ declarations.htm Baldwin, James. 1984. Stranger in the Village. Teoksessa Notes of a Native Son. Boston: Beacon Press. 159–175. [Ilmestyi alun perin 1955] Butler, Judith. 1999. Gender Trouble. Feminism and Subversion of Identity. London and New York: Routledge. [Ilmestyi alun perin 1990] Davidson, Tim & Davidson, Jeanette R. 2009. bell hooks, White Supremacy, and the Academy. Teoksessa Critical Perspectives on bell hooks, toim. Maria del Guadalupe Davidson & George Yancy, 68–81. New York & London: Routledge. Garner, Steven. 2007. Whiteness: An Introduction. London and New York: Routledge. Gilroy, Paul. 2000. Against Race: Imagining Political Culture Beyond the Color Line. Cambridge, Ma.: Harvard University Press. hooks, bell. 1995. Killing Rage: Ending Racism. New York: Henry Holt. 39 • Kylän ainoa ”valkoinen” nainen Kantor, Jodi. 2012. ”For President, a Complex Calculus of Race and Politics”, The New York Times, October 21, 2012, 1 ja 16. Lander, Christian. 2008. Stuff White People Like. The Definitive Guide to the Unique Taste of Millions. New York: Random House. Lauretis, Teresa de. 2007. Habit Changes. Teoksessa Figures of Resistance. Essays in Feminist Theory, toim. Patricia White, 199–216. Urbana & Chicago: University of Illinois Press. [Ilmestyi alun perin 1994] Phillips, Anne. 2009. Multiculturalism without Culture. Princeton & Oxford: Prince ton University Press. [Ilmestyi alun perin 2007] Rossi, Leena-Maija. 2006. Heteronormatiivisuus. Käsitteen elämää ja kummas- telua. Kulttuurintutkimus 24 (2): 19–28. ———. 2011. Vieraus ja tuttuus liikkeessä – kunnialliset ja vääränlaiset suomalaiset Mogadishu Avenuella. Teoksessa Kuinka meitä kutsutaan?, toim. Mikko Lehtonen & Anu Koivunen, 165–185. Tampere: Vastapaino. Sullivan, Shannon. 2006. Revealing Whiteness. The Unconscious Habits of Racial Privilege. Bloomington: Indiana University Press. Urponen, Maija. 2010. Ylirajaisia suhteita. Helsingin Olympialaiset, Armi Kuusela ja ylikansallinen historia. Helsinki: Yliopistopaino. https://helda.helsinki.fi/ bitstream/handle/10138/19444/ylirajai.pdf ?sequence=1 Ware, Vron & Les Back. 2002. Out of Whiteness: Color, Politics, and Culture. Chicago: Chicago University Press. 40 Ann-Catrin Östman Osuustoimintamies Hedvig Gebhardin pienvil jeli jäin osuustoiminnall isesta sivistämisestä Uusi suomalainen Pellervo-aikakauslehti propagoi 1900-luvun ensim- mäisinä vuosina osuustoiminnan puolesta. Erityisesti alempien kan- sanluokkien tuli saada parempaa koulutusta ja nykyaikaista tietoa, ja osuustoiminnallisten ajatusten mukaisesti omaa apua pidettiin tähän parhaana keinona. ”Keksittäköönpä kuinka hyviä auroja tahansa”, riip- puu maaseudun menestys enemmän auraavista miehistä kuin auroista, pääteltiin Pellervon varhaisessa numerossa (1901, 2). Miesten on pääs- tävä pois – ruotsinkielisen laitoksen sanavalinnan mukaan – masennus- tilastaan ( förnedringstillstånd). Lehteä julkaisi kaksikielinen Pellervo-seura, joka oli perustettu vuon- na 1899 tavoitteena levittää osuustoimintatietoutta. Pellervon ruotsin- kielisen laitoksen toimittaja oli nimeltään Hedvig Gebhard. Hän oli toiminut kymmenkunta vuotta huomaamattomissa tehtävissä Pellervo- seurassa, jota johti hänen miehensä Hannes Gebhard. Hän oli tunnettu myös naisasianaisena ja poliitikkona; hänet valittiin vuonna 1907 val- tiopäiville yhtenä ensimmäisistä naisista (ks. esim. Mäkinen & Sysiharju 2006). Tässä tekstissä osoitan, miten Gebhard loi uutta naiseus- ja mie- heysihannetta käyttämällä osuustoiminnallisia ajatuksia. Osuustoimin- nallista materiaalia tutkiessani keskityn siihen, miten käsitykset kehit- tymättömästä maaseutukulttuurista ja sivistyneemmästä kulttuurista vaikuttavat esitettävään viestiin. Kun tässä tapauksessa ruotsinkielinen keskiluokkainen nainen vastaa osuustoiminnallisista teksteistä, jotka on suunnattu osin myös suomen- kielisille pienviljelijöille, esiintyy sukupuoli- ja kielierojen lisäksi myös 41 • Osuustoimintamies luokkaeroja. Tuohon aikaan luokkaeroja tulkittiin usein koulutuksen ja sivistyksen termein. Sitä asemaa, joka maanviljelijöille senaikaisessa yhteiskuntarakenteessa annettiin, on kuvailtu ilmauksella ”sisäinen toi- nen”; maaseutuväestön nähtiin yleensä edustavan alempaa kulttuuris- ta tasoa. Tämä katsantotapa vallitsi suuressa osassa Eurooppaa. Vaikka se ei ollut Pohjoismaissa niin ilmeistä, olivat tämänkaltaiset ajatus kulut yleisiä myös täällä (Högnäs 1995, 10–16; ks. myös esim. Kotsonis 1999, 13–14; Matthiasdottir & Östman 2003, 104–105). 1900-luvun alus- sa maalaisväestöä idealisoitiin, mutta samaan aikaan ”kansalla” tai ”rah- vaalla” katsottiin olevan alhainen sivistystaso (Ahlbäck & Östman 2008). Tämä pätee myös Gebhardin pariskunnan julkaisemiin osuus- kunnallisiin teksteihin. Kuten monet feministiset tutkijat ovat todenneet, sukupuolella on merkitystä, kun sosiaalisia ja muita eroja tulkitaan ja käsitellään. Useat historioitsijat ovat osoittaneet, että naisten aseman nähtiin jo tuolloin kuvaavan saavutettua sivistystä, ja erityisesti kovaa työtä tekevien ja sor- rettujen naisten nähtiin edustavan alempia kulttuureja (ks. esim Grin- shaw 2001; Spongberg 2002; Östman 2008). Tämä tulkinta juontaa juu- rensa Joan Wallach Scottin tunnettuun artikkeliin vuodelta 1986. Scott havainnollisti siinä, miten hierarkisoituneet sukupuolinäkemykset tuo- vat merkityksiä erilaisille valtasuhteille. Scottin historiallistava lähesty- mistapa on inspiroinut monia naishistorian tutkijoita tarkastelemaan, miten eroja luodaan erilaisissa konteksteissa. Historioitsija Mrinali- na Sinha on kehittänyt tätä näkemystä fokusoiden mieheyteen. Sinha painottaa, että on tärkeää tutkia, miten erilaisissa sosiaalisissa asemis- sa oleviin miehiin liitetään erilaisia luonteenpiirteitä ja kehollisia omi- naisuuksia. Hän tekee teoreettisen laajennuksen, joka Scottiin verrattu- na painottaa enemmän ruumiillisuuden ja mieheyden ymmärtämistä. Ennen kaikkea Sinha korostaa, että puhe mieheydestä toimii retorises- ti. Hän antaa esimerkkejä siitä, miten mieheyskäsitykset antavat merki- tyksiä sosiaalisille ja kulttuurisille eroille (Sinha 1999; ks. myös Beder- man 1996, 20–23). Osoitan näistä lähtökohdista käsin, miten Hedvig Gebhard käyttää sukupuolittunutta retoriikkaa kuvatessaan, miten alempia luokkia tu- lisi sivistää. Käytän aineistona hänen esitelmiään, pamflettejaan sekä 42 • Osuustoimintamies Pellervo-aikakauslehden ruotsinkielisiä numeroita. Lähestymistapa on diskursiivinen: osoitan, että sukupuoli-ihannetta koskevat käsitykset ankkuroituvat kehitystä, sivistystä ja siveellisyyttä koskeviin ajattelu- tapoihin. Sukuhistoriallisessa perinteessä tuodaan usein esiin kaupungin ja maaseudun välinen ero. Tätä eroa on kuitenkin problematisoitu suh- teellisen harvassa tutkimuksessa intersektionaalisesta näkökulmasta kä- sin niin, että eri kategorioiden välinen vuorovaikutus otettaisiin selkeästi esiin (Fiebranz 2010). Laura Stark on käsitellyt tuoreessa tutkimukses- saan sitä, miten sukupuolikäsityksiä ilmaistiin erilaisissa 1800-luvun maaseutua käsittelevissä teksteissä, ja Lea Rojola on johtanut projek- tia, jossa käsitellään sukupuolta, sivistystä ja luokkia 1900-luvun alun Suomessa (Stark 2011; Rojola et al. 2007). Artikkelissani pohdin, mi- ten sukupuolittuneet kuvaukset maaseudun tilanteesta voidaan liittää eri käsityksiin niin kutsutun ”rahvaan” ja sivistyneistön eroista. Lisäksi kuvaan, miten miesten positioita ja mieheyteen liittyviä normeja on esi- tetty osuuskuntaliikkeen varhaisissa teksteissä. Käsillä olevan kirjan teemojen kannalta tämä artikkeli tarjoaa histo- riallisen esimerkin siitä, miten sukupuoli-ihanteiden ja tuon ajan nor- mien, etupäässä sivistysajatuksen, välille rakentui vahva yhteys. Olen kiinnostunut etenkin siitä, miten näennäisesti vakiintuneet käsitykset maalaisyhteiskunnan naisista ja miehistä on luotu erilaisissa konteks- teissa. Tässa yhteydessä voidaan sanoa, että sivilisoitunut sukupuoliero oli yksi pellervolaisen osuustoiminnan implisiittisistä päämääristä. Osuustoiminnall inen ideologia ja kulttuurinen näkök anta Monissa 1800-luvun sosiaalisissa liikkeissä pyrkimys parantaa ”vähä- väkisten” aineellista tilannetta yhdistettiin sivistäviin tavoitteisiin. Hed- vig Gebhard korosti, että osuustoimintaa kutsuttiin myös ”maataviljele- vän väestön kasvatuslaitoksiksi” (Papit ja maanviljelijäin osuustoiminta, 10). Pellervo-seura toimi katto-organisaationa edistäen erilaisten osuus- kuntien perustamista, muun muassa osuuskassoja, kuluttajaosuuskun- tia sekä osuusmeijereitä. Oma apu, solidaarisuus ja demokratia olivat avainsanoja osuustoiminnallisessa liikkeessä, joka toimi monissa mais- 43 • Osuustoimintamies sa. Myös Gebhardin pariskunta näki mahdollisena yhdistää oman avun ja yhteistyön taloudelliset ja konkreettiset aspektit moraaliseen sivistä- miseen. Pellervo-seura sai pian runsaasti vaikutusvaltaa, ehkä etupäässä laajan julkaisutoimintansa ansiosta (Henttinen 1999; Mauranen 1989). Suo- men- ja ruotsinkielisten aikakauslehtien lisäksi julkaistiin joukko pien- julkaisuja. Kaksi niistä on kokonaisuudessaan Hedvigin kirjoittamia: vuonna 1902 anonyymisti julkaistu Papit ja maanviljelijäin osuustoi- minta (1902) ja pamfletti Naiset ja osuustoiminta (1910), joka julkais- tiin vain suomeksi. Hän oli vastuussa ruotsiksi julkaistun aineiston muo- toilemisesta ja ruotsinkielisestä Pellervo-lehdestä. Usein kyseessä olivat suomenkielisten tekstien muokatut ja lyhennetyt versiot. Ruotsinkie- liseen Pellervo-lehteen Hedvig kirjoitti omalla nimellään vain harvoin, mutta hänellä oli tekstien muotoilemisessa suuri vastuu (Mäkinen & Sysi harju 2006, 89–95; ks. myös Alanen 1964, 132–142). Hän oli osal- lisena myös monissa Hannes Gebhardin nimissä julkaistuissa teksteis- sä. Aikansa monien sosiaalireformistien tapaan Hedvig Gebhard oli ak- tiivinen monissa eri liikkeissä, ja hänen toiminnassaan naisasia yhdistyi osuustoiminnallisuuteen. Nuorena hän osallistui aktiivisesti ruotsalai- suusliikkeeseen, mutta avioiduttuaan Hanneksen kanssa fennomaniasta tuli hänelle tärkeä asia. Gebhardeille maakysymys ja osuustoiminnalli- suus olivat paljolti yhtä, olivathan he molemmat omistautuneet maaseu- dun sosiaalisille kysymyksille. Ideologisesti Gebhardit kannattivat sitä porvarillista reformismia, joka tuolloin leimasi useita ei-sosialistisia suo- malaispuolueita.1 Hannes Gebhardin johtama Pellervo-liike näyttäytyy paternalistise- na verrattuna muihin osuustoiminnallisiin liikkeisiin (Hilson 2012; ks. myös Östman 2012; Wawrzeniuk & Östman 2012). Siinä korostettiin Suomen syrjäistä ja suojatonta sijaintia ja tähdennettiin, että maata ei voi verrata ”suuriin sivistysmaihin”. Järjestön perustamisvuonna 1899 suu- ressa osassa maata vallitsi nälänhätä, joka vahvisti osaltaan kuvaa köy- hästä ja takapajuisesta maaseudusta. Pellervo-aktiivit halusivat välittää tietoa maanviljelyksen moderneista ja rationaalisista muodoista, mut- ta osuustoiminta-ajatus ymmärrettiin myös aseeksi kansallisessa taiste- lussa. Tuohon aikaan venäläisten ote suuriruhtinaskunnasta oli vahvis- 44 • Osuustoimintamies tumassa, ja alempien ryhmien taloudellista, sosiaalista sekä ”siveellistä kantaa” haluttiin parantaa niin, että ne voisivat osallistua yhteiskunnal- liseen elämään (Gebhard, Hannes. 1899, 9, 26). Hedvig Gebhardin pamfletti Papit ja maanviljelijäin osuustoimin- ta sisälsi– irrallisena lehtenä – vetoomuksen seuran hallitukselta. Sii- nä sanottiin, että ”isänmaan hyvä” vaati ”sinnikkään yleisön sympatiaa ja osallistumista”. 1900-luvun ensimmäisinä vuosina onnistuttiin saamaan yhteen suuri joukko keskiluokkaisia ihmisiä, jotka tekivät töitä tämän ”siunauksellisen” toiminnan puolesta. Sen mukaan sivistyneistön tuli avustaa osuuskuntien muodostamisessa, ja tavoitteena oli ”kohottaa yk- sityistä ei ainoastaan taloudellisesti, vaan myös siveellisesti ja älyllisesti” (Papit ja maanviljelijäin osuustoiminta, 2). Hedvig Gebhard käytti seu- raavia sanoja kuvaillessaan tehtävää: ”Osuuskuntien tehtävä on taistel- la tätä kurjuutta vastaan, suojella pieniä ja vähäarvoisia, koettaa tehdä heidän elämänsä mahdollisimman helpoksi” (Papit ja maanviljelijäin osuustoiminta, 8). Yllä olevat lainaukset paljastavat Pellervo-seuran jäsenten näkemyk- sen osuustoiminnallisesta työstä. Varhaisissa teksteissä on havaittavissa selkeä käsitys maata viljelevän väestönosan taloudellisesta, siveellisestä ja sivistyksellisestä alemmuudesta. Pitäessään esitelmää osuustoimin- nasta Naisasialiitto Unionin (jota hän oli itse ollut mukana perustamas- sa 1890-luvun alussa) tilaisuudessa, (yhdistyksen jota hän oli itse ol- lut mukana perustamassa 1890-luvun alussa) Gebhard esitti retorisen kysymyksen: ”Mitä hyötyä on kaikista sosiaalisista uudistuksista, sano- vat he, jolleivät ne ensisijaisesti luo ihmisiä?”2 Tavoitteena oli ”saada ih- miset paremmaksi ja onnellisemmiksi, korottaa heitä siveellisesti ja yh- teiskunnallisesti” (Gebhard 1910, 13). Pellervo sai siis käyntiin valtavan luonnetta muokkaavan projektin. Samaan aikaan toimivat monet muut kansanvalistusjärjestöt Suomessa. Siinä missä Martta-järjestön sivistävä toiminta kohdistui pääsääntöisesti naisiin, raittiusliikkeeseen liittyivät sekä naiset että miehet (ks. esim. Ollila 1993; Prestjan 2007). 45 • Osuustoimintamies Naisten ja miesten välisten suhteiden modernisoinnista Pellervo-lehdessä oli erilaisia, sekä maaseudun naisille että miehille suun- nattuja, tekstejä. Eniten tilaa saivat työ ja talous, ja annettiin käytännön tietoutta siitä, miten maatilaa ja omaa taloutta tulisi hoitaa nykyaikai- seen ja rationaaliseen tapaan. Mukana oli myös tekstejä, joissa annettiin teknisiä valmiuksia ja tietoja luonnontieteen alalta. Aikakauslehdes- sä oli luonnollisesti myös osuuskunnallista ideologiaa ja osuustoimin- nallisen liikkeen konkreettista työtä käsitteleviä artikkeleja. Liittymällä yhteen ja tuottamalla ja myymällä tuotteita yhdessä maanviljelijät saat- toivat parantaa itse omaa taloudellista tilannettaan. Vastaavasti osuus- kaupat mahdollistivat säästämisen. Karjatalous oli tuohon aikaan suomalaisessa maataloudessa erittäin tärkeää, ja hyväkuntoisten navettojen ja modernien osuusmeijerien ver- koston avulla voitiin parantaa taloudellista tilannetta. Näin pienviljeli- jätkin selviytyisivät markkinataloudessa. Maaseudulla osuustoiminnan tärkein muoto olivat osuusmeijerit. Ensimmäisessä, vuonna 1906 pitämässään julkisessa puheessa Hed- vig kuvasi osuusmeijerien merkitystä naisille: Vielä muutama vuosi sitten teitte voita kotona, myitte sen sitten ky- läkauppiaalle tai säästitte kaupunkimatkoja varten – voi oli enemmän tai vähemmän huonosti valmistettua, saitte siitä harvoin edes 2 mar- kan hinnan. Nyt olette yhteisin voimin perustaneet suuria, nykyaikaisia meijereitä, joissa päivittäin tehdään hienoa voita teidän maidostanne mitä modernein laittein, aivan kuin tehtaassa, ja teidän voitanne myy- dään aina Englannissa asti.3 Suomessa, aivan kuin suuressa osassa Ruotsia, naiset olivat jo pitkään vastanneet navettatöistä. Jo varhaisessa vaiheessa Pellervo-lehti oli al- kanut julkaista ”karjakirjeitä”, jotka alkoivat sellaisilla ilmauksilla kuin ”Weli hopea”, ”Terve mieheen” ja ”Kunnon veli!”4. Näin pyrittiin kas- vattamaan miesten kiinnostusta ja tietoutta navettatyötä kohtaan. Pää- kirjoituksissa korostettiin toistuvasti, miten tärkeää on, etteivät mie- het ylenkatso karjanhoitoa. Erityisesti pienviljelyssä maito oli tärkeässä osassa. Lehdessä annettiin konkreettisia neuvoja, mutta julkaistiin myös 46 • Osuustoimintamies joukko opetuksellisia tarinoita lypsävistä miehistä: ”Jeppas-Anders on uuden ajan miehiä. Viisaana miehenä hän ymmärtää varsin hyvin, että karjanpito ja meijeriliike ovat oleva A ja O Suomen kansalle metsien tu- houduttua.”5 Hedvig käsitteli puheissaan ja kirjoituksissaan niitä vaikutuksia, joi- ta osuusmeijereillä voi naisille olla. Hän myönsi, että miehet huolehti- sivat nyt voirahoista, mutta korosti samanaikaisesti, että säännöllinen meijeritulo oli tärkeää perheen talouden kannalta. Myös naisten työ- taakka helpottui: ”Mutta on myöskin huomattava, että naiset ovat va- pautuneet aikamoisesta työstä, siten että voinvalmistuksen huolet ovat siirtyneet pois heidän hartioiltaan.” (Gebhard 1910, 18.)6 Hän painot- ti, että miesten huolellinen työ karjasuojissa merkitsisi paljon kodille, lapsille ja äideille. Naisille suunnattiin rationaalista maidonkäsittelyä koskevia tekstejä, mutta etupäässä kotia ja kotitaloutta käsitteleviä. Naisilla oli usein suu- ri vastuu maataloustöistä. Siksi oli tärkeää, että heille annettiin mahdol- lisuus omistautua kotitaloudelle ja että miehet arvostivat ja kunnioit- tivat juuri tätä työn osa-aluetta. Tässä havaitsemme selkeän tavoitteen vähentää naisten työtaakkaa ja parantaa heidän asemaansa. (Ks. esim. Gebhard 1910, 18.) Myös parisuhde ja naisten asema avioliitossa olivat kirjoitusten ai- heina. Reseptien ja uusimpien maataloustieteellisten tulosten lomassa esiintyi tekstejä, joiden tarkoituksena oli saada miehestä rakastavam- pi puoliso. Muutamassa kertomuksessa lukijalle kerrotaan, että mies- ten pitäisi kohdella vaimojaan rakastavasti. Eräässä kertomuksessa osoi- tetaan, kuinka mies katuu käytöstään vaimonsa kuolinvuoteen äärellä. (Pellervo 1908, 26–27, 108.) Aviosuhde ja perhe muodostivat pienvilje- lykselle itsestään selvän perustan, josta ei keskusteltu. Hedvig Gebhard tähdensi useissa puheissaan naisten alistettua ase- maa primitiivisissä kulttuureissa, ja joissakin teksteissä korostetaan, että maalaisnaiset voivat olla orjia omassa kodissaan (esim. Pellervo 1908, 75; Pellervo 1909, 26–27).7 Sen vuoksi navettatyön modernisointi ei ollut luonteeltaan ainoastaan konkreettista. Askareet keventyisivät ja nais- ten taloustöille annettaisiin enemmän arvoa. Miesten lypsäessä ja työs- kennellessä navetassa saataisiin aikaan modernimpi työnjako ja parem- 47 • Osuustoimintamies pi suhde maaseudun puolisoiden välillä. Hedvig kysyy itseltään: ”Onko naisen työ elukoiden hoitamisessa koskaan ennen ollut niin kunnioitet- tua kuin nyt, kun meijerit on saatu aikaan?” (Gebhard 1910, 18). Pel- lervo-lehden varhaisten numeroiden painotuksista voi tulkita, että yh- tenä tavoitteena oli tasapainottaa naisten ja miesten välistä työnjakoa. Myös sitä tuli modernisoida, ja naisten asemaa tuli monin tavoin paran- taa. Osuuskunnan tuli olla kaikille avoin ja demokraattinen: kullakin jä- senellä oli yksi ääni. Vuonna 1910 Hedvig Gebhard korosti, että liikettä johtivat miehet ja että aivan liian harva nainen osallistui järjestettyihin juhliin ja kokouksiin. Hän halusi toimintaan mukaan enemmän naisia ja propagoi muun muassa maaseudun perhetapahtumien puolesta. Argu- mentaatiossaan hän korosti suomalaisten naisten aseman erityispiirtei- tä, äänioikeutta (”valtiollinen tasa-arvoisuutemme”) ja järjestäytymisen perinnettä: ”Meidän maassamme ovat naiset joutuneet aikaisemmin ot- tamaan osaa muihin yhteiskunnallisiin liikkeisiin.” (Gebhard 1910, 29.) Gebhardin mukaan erityisesti kuluttajaosuuskunnat olivat tärkeitä nai- sille. Jäsenyydestä ei muodostuisi estettä heidän kotiaskareilleen, vaan päin vastoin se vahvistaisi tätä osaa heidän vastuustaan. Gebhard allevii- vasi taitavan retorisesti, että naisten teot osuustoiminnan hyväksi olisi- vat hyödyksi myös heidän lapsilleen ja kodilleen: ”miten mahtava väli- kappale osuustoiminta on kodin taloudellisen aseman parentamiseksi ja koko kansan siveellisen tilan kohottamiseksi” (Gebhard 1910, 23). Miesten vapautus Suomalaisissa osuustoiminnallisissa teksteissä käytettiin sanaa ”vapau- tus”, joka tavallisesti liitetään naisten ja orjien vapautukseen tai Itä- ja Keski-Euroopan maaorjuudessa elävien talonpoikien vapautukseen. Kun samaa sanaa käytettiin suomalaisen rahvaan kuvailemiseen, kyse oli usein vapautuksesta tietämättömyydestä ja veloista (Wawzeniuk & Östman 2012). Taloudellisen ja tiedollisen vapautuksen lisäksi osuus- toiminta tarjoaisi myös sosiaalista ja poliittista vapautusta. Hedvig Gebhardin mukaan osuustoiminta parantaisi sosiaalisia suh- teita. Naisasialiitto Unionille hän korosti, että osuustoimintaliikkeen ”tulisi tehdä pienviljelijöistä riippumattomia ja johdattaa sosiaalisten 48 • Osuustoimintamies oikeuksien ja velvollisuuksien terveeseen jakoon”.8 Hän korostaa teks- teissään, että köyhille torppareille tai pienviljelijöille tulisi antaa mah- dollisuus kehittää henkilökohtaisia ominaisuuksiaan. Ensimmäisessä pamfletissaan hän antaa paljon tilaa tämänkaltaiselle tekstille: Osuustoiminnan periaatteet ovat kansanvaltaisia sanan parhaassa mer- kityksessä. – – Osuustoiminnallisessa yhdistyksessä ei ole olemassa mi- tään sellaista erotuksia kuin herra ja palvelija, suojelija ja suojeltu, ka- pitalisti ja työmies. Ja tämä miehen mieskohtaisien ominaisuuksien – hänen kunnallisuutensa, hänen ahkeruutensa, hänen kelvollisuutensa – avoin ja täysi tunnustaminen vaikutusvoiman tai arvon ainoaksi pe- rustaksi ei voi muuta kuin ylentää ja jalostaa sitä miestä, jonka ainoa- na vikana on hänen köyhyytensä. (Papit ja maanviljelijäin osuustoimin- ta, 19-20.) Tässä käsiteltiin sosiaalista asemaa ja luonteenpiirteitä yhdistettynä asi- ana. Sanaa ”riippumaton” käytettiin kuvaamaan paitsi sosiaalista, talou- dellista ja muodollista asemaa, myös ”henkisiä” ominaisuuksia. Hedvig Gebhard antaa myös ymmärtää, että miesten tämänkaltainen asema ei sovellu sivistyneelle kansakunnalle, ”kulttuurimaahan”. Liian epätasa- arvoiset sosiaaliset suhteet miesten välillä eivät siis soveltuisi moderniin yhteiskuntaan. Hedvigin mies Hannes Gebhard korosti yhdessä luen- nossaan, että Suomessa oli jo pitkään ollut voimassa kaikkein vanhan- aikaisin maalainsäädäntö. Gebhardin esityksen perusteella vaikuttaa jopa siltä, että Suomi on lakkauttanut maaorjuuden ”sivistyneen” maail- man viimeisenä maana. (Wawrzeniuk & Östman 2012.) Pellervo suuntasi viestinsä kaikille maaseudulla. Joissakin teksteissä nostettiin esiin erityisesti torppareiden tietämättömyys ja köyhyys. Sa- maan aikaan on huomattava, että useimmissa kertomuksissa kuvailtiin varakkaita maanviljelijöitä vanhanaikaisiksi ja konservatiivisiksi. Tällai- set esimerkit esiteltiin rakentavassa tarkoituksessa. Pellervon ensimmäi- nen ruotsinkielinen numero sisälsi useita kirjoituksia, joiden tarkoitus oli horjuttaa vanhempia sosiaalisia hierarkioita. Eräs aiemmin nuoriso- seuran käynnistänyt torppari nähtiin maamieskillan perustajan roolissa. Samaan aikaan tavattiin vanhempia talonpoikia, jotka valittavat kasva- vista veroista ja modernin yhteiskunnan vaatimuksista. Samalla tavalla 49 • Osuustoimintamies esiteltiin Backas Viktor, joka pienestä karjakannastaan huolimatta on- nistui tuottamaan maitoa Åkerkullan suurtilallista enemmän. Numeron kolmannessa tämän kaltaisessa tekstissä kuvailtiin osuusmeijerin onnis- tunutta perustamista eräässä syrjäkylässä.9 S olidaarisuutta ja veljeyttä Pellervo-lehdessä esiteltiin hyvin toimivia osuusmeijereitä ja osuuskaup- poja, mutta nostettiin myös esiin epäkohtia, kuten ammattitaidotto- muus, kitsaat maidontoimittajat ja maidon huono laatu. Ennen kaikkea kyse oli osuustoiminta-aatteen puutteellisesta ymmärtämisestä ja yhteis- työkyvyttömyydestä: kansalle tuli opettaa ”yhteistuntoa ja keskinäis- tä vastuunalaisuutta”. (Papit ja maanviljelijäin osuustoiminta, 3.) Siinä missä suomenkielisiä kuvailtiin liian passiivisiksi, ruotsinkieliset nähtiin liian individualistisina. Hieman myöhemmin 1900-luvulla rotuajatus- ten merkitys kasvoi. Osuustoiminnallisesti aktiivisten ruotsinkielisten alhaista määrää selitettiin rotulähtökohdista käsin, heille luontaisina pi- detyt piirteet kuten individualismi ja itsenäisyys nähtiin vakavina estei- nä toiminnalle. (Ks. esim. Wawrzeniuk & Östman 2012.) Erilaisissa kirjoituksissa, muiden muassa siveellisen opetuksen sisäl- tävissä tarinoissa, korostettiin yhteistyön merkitystä. Sitä vastoin kil- pailu ja konfliktit tuli torjua: ”täällä osuusmiesten keskellä se lakkaa ja sijaan tulee oikea, suora veljellisyys ja rehellisyys”. Hyviä esimerkkejä yh- teistyöstä sai kehittyneemmistä ja moderneista yhteiskuntaryhmistä ja maista. Ruotsinkielisen aikakauslehden ensimmäisessä numerossa esi- teltiin yhteistyön vanhoja muotoja, kuten virastoja, avustuskassoja, kou- luja ja vakuutusyhtiöitä. Pamfleteissa vihjattiin myös koulutettujen ryh- mien tai valtiollisten instituutioiden historiaan yhteistyön merkitystä korostettaessa. Pellervo-lehdessä julkaistiin hämmästyttävän vähän van- hemman tai senaikaisen maatalousyhteiskunnan positiivisia kuvauksia. Niitä talonpoikaisuuden idealisoinnin piirteitä näkyi vain vähän, joita muissa yhteyksissä oli havaittavissa ja joissa korostettiin esimerkiksi ta- lonpoikaisyhteiskunnan ikivanhaa demokratiaa. Varhaisissa pamfleteis- sa ja aikakauslehdissä korostettiin sen sijaan suurista ”kulttuurimaista” saatuja hyviä esimerkkejä. Usein kuvattiin esimerkiksi toimintaa Saksas- 50 • Osuustoimintamies sa tai Tanskassa. Sikäli kun suomalainen maaseutu nähtiin erityisen ke- hittymättömänä, alussa oli tärkeää ottaa esimerkkejä muista vastaavista maista. Ensimmäisessä Pellervo-kirjasessa nostettiinkin vertailukohdak- si Irlanti. (Gebhard Hannes 1899, 8–20.) Osuustoiminnallisiin oppeihin perehtynyt Hedvig Gebhard tul- kitsi ajatukset osuuskuntaliikkeen ideatideaalisesta avusta ja solidaari- suudesta sukupuolitetusti. Solidaarisuus ja yksimielisyys voitiin tulki- ta veljeydeksi. Osuuskunnan jäseniä kuvailtaessa käytettiin usein sanaa ”osuustoimintamies” (andelsman), jolla tarkoitettiin uskollisuutta, yh- teenkuuluvuuden tunnetta ja innostusta omaavaa miestä: ”uskollisuus uskollisuudelle on se mielilause jonka mukaan osuustoimintamiehen ensi sijaisesti on toimittava” (Pellervo 1905, 95–96). Niitä, jotka eivät omaksuneet osuustoiminnallista sanomaa, kuvailtiin usein ilmauksella ”vanhan ajan miehet”. Hedvig Gebhardin tomittamassa lehdessäa puhuttiin usein nimen- omaan miehistä (”osuusmiehistä”, ”osuustoimintamiehistä”), vaikka myös naisten vaikutusta ja asemaa korostettiin. Tämänkaltaisten sano- jen kautta osuustoimintalaisilta vaadittavat ominaisuudet tulivat etu- päässä koodatuiksi miespuolisesti. Tämä käy selkeästi ilmi Hedvig Geb- hardin maatilan emännille vuonna 1906 pitämästä esitelmästä. Hän käytti sanaa ”osuustoimintamies” myös naisille puhuessaan, ja hän on useissa kohdin käsikirjoitusta korvannut sanan ”kooperatör” (”osuus- kuntalainen”) sanalla osuustoimintamies. S iveell isy ys ja voimallisuus ”Ainoastaan siveellisesti hyvämaineisia miehiä otetaan niihin jäsenik- si”, Hedvig Gebhard painotti ensimmäisessä osuuskuntatoimintaa ja osuuskuntia käsittelevässä pamfletissa (Papit ja maanviljelijäin osuustoi- minta, 10). Erityisesti sanaa siveellisyys (sedlighet) käytettiin varhaisissa teksteissä usein. Sitä ei tule ymmärtää rajallisesti vain seksuaalisuuteen liittyen kuten myöhemmissä yhteyksissä vaan laajasti lähinnä moraaliin liittyvänä (vrt. Pulkkinen & Sorainen 2011, 15–18). Hedvig Gebhar- din antamaan tulkintaan kyseisestä ilmauksesta kuuluvat toisaalta ”yksi- 51 • Osuustoimintamies mielisyys”, ”uskollisuus”, ”yhteistunto” ja toisaalta ”rehellisyys ja ”järjes- tys” (Papit ja maanviljelijäin osuustoiminta, 13–14). Siveellisyyskäsitettä käytetään toistuvasti Suomessa julkaistuissa ruot- sinkielisissä kirjoituksissa, kun sen osuus Ruotsissa julkaistuissa osuus- toiminnallisissa teksteissä on hyvin pieni (vrt. Eriksson 2008). Moraali muodosti kaikkialla tärkeän osan osuustoiminnallista ideologiaa, mut- ta tässä se kohtasi myös lavean siveellisyyskäsityksen, joka suomalai- sessa yhteiskunnassa vallitsi vielä. Tuohon aikaan sana ”siveellisyys” ei merkinnyt ainoastaan hyvää siveyttä ja seksuaalimoraalia, vaan hyvää ja vastuullista yhteiskunnallista toimintaa (ks. esim. Pulkkinen & Sorai- nen 2011, 15–18). Keskustelu siveellisyydestä liittyi Hedvig Gebhardin teksteissä paljolti kansalaiskasvatukseen. Tietoisena käsitteen merki- tyksestä Hedvig Gebhard näyttää käyttäneen sitä retorisesti osoittaak- seen osuustoiminnan merkittävät hyödyt. Ilmaisun avulla hän kykeni kuvailemaan sekä aktiivista suhtautumistapaa että kollektiivista vastuu- ta, mutta hän antoi sille myös konkreettisia ilmenemismuotoja. Muun- nettuna konkreettisemmiksi ominaisuuksiksi se merkitsi henkilökoh- taista kelpoisuutta, rehellisyyttä, käteisellä maksamista, säästäväisyyttä, järjestystä ja niin edelleen. Juuri tämä ”siveellinen periaate” sai suuren merkityksen, ja siten osuustoiminta ”nostaa vähäväkisiä, pelastaa heidät yksinäisyydestään, yhdistää heidät yhdeksi, suureksi voimaksi” (Papit ja maanviljelijäin osuustoiminta, 2 ja 11). Osuustoiminta-ajatuksen esiin tuomisen tavasta voidaan päätellä, että sillä pyrittiin muokkaamaan etupäässä miehiä. Ajalle tyypillisellä tavalla Gebhard lähtee olemuksellisesta ajattelusta, jonka mukaan nais- ten moraali on korkeampi kuin miesten. Siinä missä naisten osallistumi- sen piti vahvistaa osuustoiminnan moraalista puolta, piti miesten muka- naolon kohottaa näiden ”siveellisyyttä”. Naisille suunnatussa pamfletissa Gebhard toi esiin, että osuuskassat opettavat miehille järjestyksenpitoa, toisin sanoen ”ominaisuuksia jotka eivät suinkaan kaikilla miehillä aina ole synnynnäsiä” (Gebhard 1910, 17). Näin hän puhui osuustoiminnas- ta vuonna 1906 ryhmälle emäntiä: – – osuuskassat eivät ota vastaan juomareita, sillä ei voi luottaa siihen, että he ovat toimissaan niin täsmällisiä kuin nämä laitokset vaativat. Mutta nyt on tapahtunut, että juomareista on tullut raittiita, koska he 52 • Osuustoimintamies ovat huomanneet tämän olevan heille ainoa tapa tulla osallisiksi osuus- kassan eduista ja mitä tämä tarkoittaakaan meille vaimoille ja äideil- le!10 Varhaisemmissa teksteissä esiintyvät usein käsitteet itseluottamus ja yk- silöllisyys, ja juuri näihin maaseutuväestöä piti kasvattaa. Ilmausta ”oma apu” kuvaillaan usein, implisiittisesti tai eksplisiittisesti, miesten suota- vaksi toiminnaksi ja luonteenpiirteeksi. Hedvig Gebhard nostaa useis- sa puheissaan esiin tämän seikan osuustoiminnalle keskeisenä. Seuraava kuvaus osuuskunnista osoittaa, miten hän saattoi päättää esiintymisen- sä. ”Ne herättävät maanviljelijöissä uudelleen heidän itsenäisyytensä ja itseluottamuksensa.”11 Sivistyneistön ja kansan erottelu muodosti tuolloin vallitsevan ta- van kuvailla sosiaalisia eroja ja luokkaeroja. Näin kuvaillaan sivistystä Pellervo -lehden ensimmäisessä numerossa: ”Sivistys näyttäytyy ensisijai- sesti juuri elinvoimana.”12 Osuustoiminta nähtiin ”elähdyttävänä”, mitä painotettiinkin aikakauslehdessä toistuvasti. Pamfletissa korostettiin ”että kaikkialla, missä maalaisväestö on toivoton ja masentunut, siellä on juuri osuustoiminta enemmän kuin mikään muu näyttänyt voivan- sa antaa uusia voimia, uutta miehuutta ja uusia tulevaisuuden mahdolli- suuksia” (Papit ja maanviljelijäin osuustoiminta, 5). Kun tämän kaltaista sanaa käytetään, puhutaan kansasta olettamana, jonka keskeisiä tunnuspiirteitä ovat laiskuus, passiivisuus ja tietämättö- myys. Eräässä puheessaan Hedvig Gebhard käyttää seuraavaa kuvausta: ”Katsomatta sen paremmin vasemmalle kuin oikeallekaan he ovat suku- polvien ajan eläneet isiensä mailla ja tyytyneet siihen, mitä maa heil- le antaa.”13 Toisaalla luonnehditaan maalaisväestöä sanoilla ”toivoton ja masentunut” (Papit ja maanviljelijäin osuustoiminta, 5). Pellervo-lehdessä ei vielä esiinny mitään ajatuksia siitä, että maalais- väestö edustaisi voimakkuutta ja aitoutta. Ensimmäisessä ruotsinkieli- sessä Pellervo-lehdessä kirjoitettiin, että maalaisväestöltä puuttuu itse- luottamusta ja -tietoisuutta. Suurin osa maalaisväestöstä esitetään saamattomana, ja olikin tärkeää, että ”eteenpäin pyrkivimmille”, yhtei- sön parhaille elementeille, annettiin päärooli, kuten Hedvig Gebhard sen vuonna 1902 ilmaisi. 53 • Osuustoimintamies Moni tutkija on korostanut, kuinka käsitykset individualismis- ta ja aktiivisista suhtautumistavoista muodostivat keskeisen elemen- tin sivistyneistön tai keskiluokan miehiä kuvattaessa (vrt. Tjeder 2006; Ekenstam 2006). Käsillä olevista teksteistä käy ilmi selkeästi, että kä- sitykset muissa yhteiskunnallisissa asemissa olevista miehistä värittävät sitä tapaa, jolla maanviljelijät nähtiin. Juuri tällaisia näkökulmia esitet- täessä puhe mieheydestä (miehen henkilökohtaisista ominaisuuksista, ”osuustoimintamiehestä” ja niin edelleen) tulee selkeimmin esiin. Puhe mieheydestä ja vahvasti miehisyyteen liitetyistä ominaisuuksista toimi- vat tässä oletettavasti eri tavoin. Passiiviset ja saamattomat talonpojat edustivat epämiehekkyyttä, ja tämänkaltaista puhetta käytettiin reto- risesti korostamaan osuustoiminnan tarvetta. Toisaalta nostettiin esiin sellaisia miesten ominaisuuksia, joita osuustoiminnalla saataisiin aikaan maaseudulla. Osuustoiminnall inen ideologia kohtaa sivistyneen luok an sukupuoli- ihanteen Hedvig Gebhardin työ perustui käsitykseen sivilisaatioeroista ja evolu- tionaariseen yhteiskuntakäsitykseen. Hänen teksteissään osuustoimin- nallinen ideologia kohtasi sivistyneen luokan, tai modernimmin ilmais- tuna keskiluokan sukupuoli-ihanteen ja naisasialiikkeen kiinnostuksen naisten asemaa kohtaan. Gebhard korosti osuustoiminnan moraalis- ta puolta. Lavealla ilmauksella ”siveellisyys”, jota hän käytti teksteissään suhteellisen usein, oli useita merkityksiä: omistautumisesta ja aktiivi- suudesta aina solidaarisuuteen ja lähimmäisenrakkauteen. Gebhardin toimittamissa osuuskunnallisissa kirjoituksissa esiintyi erityisesti alkuvuosina joukko siveellisesti opettavaisia kertomuksia, joi- den viesti oli sukupuolittunut. Sekä aikakauslehdessä että hänen pu- heissaan ja pienjulkaisuissaan keskusteltiin suhteellisen usein miehis- tä, heidän toiminnastaan ja luonteenpiirteistään. Osuustoiminnan tuli kasvattaa pienviljelijöitä ja muita maalaisia oikeanlaiseen mieheyteen. Teksteissä korostettiin usein, että osuustoiminta antoi maanviljelijöille kokemuksia, jotka olivat tärkeitä kunnallisissa ja poliittisissa tehtävissä. Maanviljelijämiehille suunnattu kansalaiskasvatus muistutti sitä itsekas- 54 • Osuustoimintamies vatusta, johon Hedvig Gebhard vetosi yhteydessä naisasiaan: molempi- en ryhmien, sekä maaseudun miesten että naisten, tuli hankkia itselleen yhteiskuntatietoutta voidakseen vaikuttaa kansalaisena. Hedvig Gebhard korosti myös naisten positioita esitellessään miesten tärkeitä tehtäviä ja luonteenpiirteitä: uusien, osuustoiminnan kasvatta- mien maanviljelijöiden myötä naisten asema paranisi, mikä olisi välttä- mätöntä siihen asti kehittymättömänä pidetylle maaseudulle. Naisille tuli antaa mahdollisuus vaikuttaa pääasiassa kotona. Väitän, että osuustoiminta-aktiivit hyödynsivät miehekkyyden ja epämiehekkyyden käsityksiin liittyneitä sukupuolittuneita kuvauksia ja retoriikkaa esitellessään talonpoikiin liittyneitä ongelmia. Sukupuo- littuneita kuvauksia käytettiin myös silloin, kun esiteltiin osuuskunnan tavoitteita ja ratkaisuja sivistyneemmästä ja taloudellisesti riippumatto- masta maanviljelijäväestöstä. Mielenkiintoista kyllä, ne luonteenpiir- teet, joita kohti maaseudun miehiä tuli kasvattaa, muun muassa de- mokraattinen mielenlaatu, solidaarisuus, itsenäisyys ja individualismi, kuuluivat myös tuolle ajalle tyypilliseen idealisoituun talonpoikais- kuvaan. Pellervo-lehden sivuilla tämä ajatus loistaa poissaolollaan, mut- ta sotien välisenä aikana tätä käsitystä alettiin hyödyntää suuremmassa määrin myös osuustoimintaliikkeessä. Hedvig Gebhardin lehdessä an- tama kuva talonpoikaisuudesta korostaa riippuvuutta, epäitsenäisyyt- tä ja passiivisuutta, siis sellaisia luonteenlaatuja, jotka keskiluokkaisesta näkö kulmasta saattavat vaikuttaa epämiehekkäiltä. On selvää, että ku- vaukset miehekkäinä pidetyistä luonteenpiirteistä ja osittain ruumiil- listuneista ihanteista liitettiin sosiaalisiksi ja taloudellisiksi nimettyi- hin aspekteihin. Vastaavin tavoin luonnehdittiin myös työläismiehiä ja erityisesti sisällissodan jälkeen heidän toimintaansa tulkittiin tämän- kaltaisesta näkö kulmasta. Mutta toisaalta tuolloin maalaisväestön ku- vaamisen tapa oli muuttunuyt positiivisemmaksi. Kun talonpoika oli epäitsenäinen ja passiivinen 1900-luvun alussa, sotien välisenä aikana hänestä oli tullut vastuunkantava ja itsenäinen. 55 • Osuustoimintamies Viitteet 1 Vuonna 1916 osuustoimintaliike jakautui progressiiviseen (sosialistiseen) ja niin kutsuttuun neutraaliin osaan. Vuonna 1919, kun ruotsalaisuusliike oli vahva, pe- rustettiin erityinen ruotsinkielinen osuustoiminnallinen kattojärjestö, ja tällöin Pellervon ruotsinkielinen toiminta päättyi. Ks. Mauranen 1989. 2 ”Hvartill tjäna alla sociala reformer, säger de, om de ej i första rummet skapa män- niskor”? Kansallisarkisto (KA), Hedvig Gebardin arkisto (HGa), Käsikirjoitukset, Kotelo 9, (Fördrag för Unionen 1912–1915). 3 ”Ni gjorde ännu för några år sedan smör hemma, sålde det sedan hos landthand- laren eller sparade det till stadsresorna – smöret blef mer eller mindre illa beredt, det pris ni fick för det steg sällan till 2 mark. Nu har ni genom gemensamma krafter kunnat anlägga stora, tidsenliga mejerier, där dagligen beredes fint smör af er mjölk med de modernaste redskap, alldeles som i en fabrik, och ert smör säljes ända borta i England”. KA, HGa, Käsikirjoitukset, K8, 3/1906, 6. 4 (Ladugårdsbrev) Pellervo 1900, 41, 1900, 157, 1900, 349. 5 ”Jeppas-Anders är af den nya tidens män. Såsom klok karl förstår han mycket väl att det är kreatursskötsel och mejerirörelsen, som skall vara a och o för Finlands folk sedan skogarna blivit förstörda.” (Pellervo 1903, 194–197.) 6 Myös julkisessa puheessa, ks. KA, HGa, Käsikirjoitukset, K8, 3/1906, 21–22. 7 Ks. esim. KA HGA Käsikirjoitukset, K8, 9/1906, s. 5–6, 1/1908, 2; K9 10.1.1917, 15. 8 ”skall göra småfolket oberoende och föra till en sund fördelning af sociala rät- tigheter och plikter”, KA, HGa, Käsikirjoitukset, Kotelo 9, Fördrag för Unionen 1912–1915, 30–31. 9 Pellervo 1900, 6., 12, 16-22. Pellervo 1906, 147–149, Pellervo 1906, 220–222, Pellervo 1903, 194–196. Ks. myös Warwrzeniuk & Östman 2012. 10 ”…andelskassorna taga icke emot drinkare, emedan man ju icke kan lita på att de äro så punktliga i sina affärer som dessa inrättningar fodra. Men nu har det hänt, att drinkare blifvit nykterister, då de sätt att detta var det enda sättet för dem att blifva delaktiga af andelskassans fördelar och hvad betyder ej detta för oss hustrur och mödrar!” KA Hga, K8, 3/1906, 22–23. 11 KA, HGa, Käsikirjoitukset, 6/1906, 18. 12 Pellervo 1/1900 . ”Bildningen framtäder i främsta rummet just såsom lifaktig het. 13 ”Utan att se åt vänster eller höger ha de i mansåldrar left på sina fäders jord och varit nöjda med havd jorden gaf dem”, KA, HG, Käsikirjoitukset, K9, 6/1906, 5–6H. 56 • Osuustoimintamies L ähteet Aineistolähteet Hedvig Gebhardin arkisto, Kansallisarkisto (KA, HGa). Pellervo (svensk upplaga) 1900–1919. Gebhard, Hannes. 1899. Maanwiljelijät yhteistoimintaan. Otawan Kansankirjaisia N:o 2. Helsinki: Otawa. Gebhard, Hedvig. 1910. Naiset ja osuustoiminta. Pellervon Pikkukirjaisia N:o 3. Helsinki: Pellervo-Seura. Papit ja Maanviljelijäin osuustoiminta. Kirj. Eräs osuustoiminnan ystävä. Pellervon Kirjasto N:o 8. Helsinki: Pellervo-Seura, 1902. Tutkimuskirjallisuus Ahlbäck, Pia & Östman, Ann-Catrin. 2008. Manlighetsretorik, kropp och konsti- ution av sociala hierarkier. Exemplet det svenska Finland under 1910-talet. Teok- sessa Feminist Dialogues – motstånd, möten och möjligheter, toim. Marina Lassenius et al., 74–97. Åbo: Åbo Akademi. Alanen, Aulis, J. 1964. Hannes Gebhard. Helsinki: Kirjayhtymä. Bederman, Gail. 1996. Manliness & Civilization: A Cultural History of Gender and Race in the United States, 1880-1917. Chicago: University of Chicago Press. Ekenstam, Claes. 2006. Män, manlighet och omanlighet i historien. Teoksessa Män och modernitet i Norden, toim. Jørgen Lorentzen & Claes Ekenstam, 13–47. Hedemora: Gidlunds. Eriksson, Fredrik. 2008. Modernity, rationality and citizenship: Swedish agrarian press seen through the lens of the agrarian press, c. 1880–1917. Teoksessa Societal Change and Ideological Formation among the Rural Population of the Baltic Sea Area 1880–1939, toim. Piotr Wawrzeniuk, 141–168. Flemingsberg: Studia Baltica. Fiebranz, Rosmarie. 2010. Lagårdar och lönearbete. Modernisering och skillnads- skapande i norrländsk skogsbygd vid 1900-talets mitt. Scandia 76(1): 100–128. Grimshaw, Patricia 2001. Maori agriculturalists and Aboriginal hunter-gathers. Teoksessa Nation, Empire, Colony: Historicizing Gender and Race, toim. Ruth Roach Pierson & Nupur Chaudhuri, 21–26. Bloomington: Indiana University Press. 57 • Osuustoimintamies Henttinen, Annastiina. 1999. Kolmannen tien etsijät. Teoksessa Kansan talous. Pellervo ja yhteisen yrittämisen idea 1899-1999, toim. Markku Kuisma, Annastiina Henttinen, Sami Karhu & Maritta Pohls, 29–242. Helsinki: Pellervo. Hilson, Mary. 2012. Transnational networks in the development of the co-operative movement in the early twentieth century: Finland in the Nordic context. Teoksessa Co-operation and the Social Question: The Co-operative Movement in Northern and Eastern Europe, c. 1880–1950, toim. Mary Hilson et al., 87–101. Cardiff: Welsh Academic Press. Högnäs, Sten. 1995. Kustens och skogens folk– om synen på svenskt och finskt lynne. Stockholm: Atlantis. Kotsonis, Kotsonis. 1999. Making Peasants Backward: Agricultural Cooperatives and the Agrarian Question in Russia, 1861-1914. New York: New York University Press. Mattiasdottir, Sigridur Matthiasdottir & Östman, Ann-Catrin. 2003. Möte mellan manligheter. Nationalism, bondeideal och (åter)skapandet av de övre skiktens manlighetsideal. Teoksessa Könsmaktens förvandlingar, toim. Göran Fredriksson et al., 91–105. Göteborg: Göteborgs universitet. Mauranen, Tapani. 1989. Osuustoiminta – kansanliikettä aatteen ja rahan vuoksi. Teoksessa Kansa liikkeessä, toim. Risto Alapuro, Ilkka Liikanen, Kerstin Smeds & Henrik Stenius, 176–192. Helsinki: Kirjayhtymä. Mäkinen, Riitta & Anna-Liisa Sysiharju. 2006. Eteenpäin ja ylöspäin. Hedvig Gebhardin osuus ja toiminta. Helsinki: Otava. Ollila, Anne. 1993. Suomen kotien päivä valkenee ... Marttajärjestö suomalaisessa yhteiskunnassa vuoteen 1939. Historiallisia Tutkimuksia 173. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura. Prestjan, Anna. 2007. Christian Social Reform Work as Christian, Masculin- ization? A Swedish Example. Journal of Men, Masculinities and Spirituality 1(1): 19–34. Pulkkinen, Tuija & Sorainen, Antu. 2011. Johdanto. Teoksessa Siveellisyydestä seksu aalisuuteen. Poliittisen käsitteen historia, toim. Tuija Pulkkinen & Antu Sorainen, 9–35. Helsinki: SKS. Rojola, Lea et al. 2007. Suomalaisen omakuvan murros. Katsaus projektista ’Kuvi- teltu kansa, kuviteltu sivistyneistö – suomalaisen omakuvan murros. Historiallinen aikakauskirja 105(3): 3, 389–392. Sinha, Mrinalini. 1999. Giving Masculinity a History. Gender & History, 11(3): 445–460. 58 • Osuustoimintamies Spongberg, Mary. 2002. Writing Women’s History Since the Renaissance. Basing- stoke: Palgrave. Stark, Laura. 2011. The Limits of Patriarchy. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Tjeder, David. 2006. Borgaren. Teoksessa Män och modernitet i Norden, toim. Jørgen Lorentzen & Claes Ekenstam, 48–79. Hedemora: Gidlunds. Wawrzeniuk, Piotr & Östman, Ann-Catrin. 2012. Brukbar historia? Fram- ställningar av böndernas historia och bondesamhällets seder i kooperativa tidskrifter och pamfletter. Teoksessa Kooperation, jord och skog – agrara organisationer i ett historiskt perspektiv, toim. Fredrik Eriksson et al. Stockholm: Lantbruksakademien. [ilmestyy] Östman, Ann-Catrin. 2008. Den civiliserade skillnaden – om kvinnors arbete och könsarbetsdelning i tidig historisk och etnologisk forskning. Nätverket – Kulturforskning i Uppsala, 15, 8–25. http://natverket.etnologi.uu.se/volymer. htm ———. 2012. Civilising and mobilising the peasantry: Co-operative organisation and understandings of progress and gender in Finland c. 1899–1918. Teoksessa Co-operation and the social question. The co-operative movement in northern and eastern Europe, c. 1880-1950, toim. Mary Hilson et al., 121–136. Cardiff: Welsh Academic Press. 59 Lotta Kähkönen Kohti transsukupuolisuuden etiikk aa Billy Tiptonin tarina resurssina [W]hen someone becomes a problem, we tend to question their char- acter. We might be concerned more with what is behind an action, when this action is not one we are behind. (Ahmed 2011, 233.)1 Yllä olevassa sitaatissa Sara Ahmed kääntää huomion siihen, miten hen- kilöistä tulee ongelmallisia ja itsepäisiä. Ahmed kysyy artikkelissaan, mitä voisimme oppia henkilöistä tai henkilöhahmoista tapauksissa, jois- sa heidän tahdostaan toimia jollakin tietyllä tavalla tulee ongelma suh- teessa yhteisön luonteelle eli suhteessa yleiseen tahtoon. Ahmedia kiin- nostaa erityisesti se tapa tai teknologia, jolla ongelmallisiksi koettujen henkilöiden luonnehdinta tapahtuu. Pohdin tässä artikkelissa, miten transsukupuolisesta2 henkilöstä tulee ongelmallinen hahmo. Puran ky- symystä Billy Tiptonin elämään pohjautuvien kertomusten kontekstis- sa, ja keskityn erityisesti Jackie Kayn romaaniin Trumpet (1998). Artikkelini kytkeytyy kysymyksiin eroista ja etiikasta transteemaan fokusoitumalla. Transsukupuolisuuden teoretisointiin liittyy kiistoja, joiden taustalla vaikuttavat erot koskien sukupuolen ja seksuaalisuuden käsitteellistämistä, poliittisia tavoitteita ja oppialakohtaisia päämääriä. Kiistat, joista osa on ratkaisematta, ovat osaltaan edistäneet sukupuol- ta ja seksuaalisuutta koskevaa teoretisointia. Kiistoihin sisältyvät myös eettiset kysymykset siitä, miten transsukupuolisuutta tulisi teoretisoi- da ja mitä seurauksia teoretisoinnilla voi olla. Artikkelini tavoitteena on hahmotella etiikkaa, joka antaa tilaa vaihtoehtoisille tavoille ajatella suku puolen eroja. Tähän liittyy ajatus sukupuolen moninaisuudesta ja 60 • Kohti transsukupuolisuuden etiikk aa lähestymistavoista, joissa huomioitaisiin myös sukupuolen materiaali- set vaikutukset. Materiaalisuuden ja siihen sisältyvien mahdollisuuksien pohtiminen kytkeytyy Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin sekä Elisabeth Groszin inspiroimaan tavoitteeseen: uusien näkökulmien etsimiseen kurottautumalla kohti kartoittamattomia alueita. Kysymys transsukupuolisuudesta on ajankohtainen ja monisäikei- nen, eikä pelkästään teoreettisesta näkökulmasta. Uusi, 1990-luvulla alkanut poliittisen aktivismin aalto sekä sukupuolen variaatioiden nä- kyvyyden kasvu ovat myötävaikuttaneet transihmisten oikeuksia tuke- van lainsäädännön kehittymiseen niin kansallisilla kuin kansainvälisellä tasolla. Lainsäädäntöön liittyvät kysymykset ovat asettaneet moninai- sia haasteita, jotka vaatisivat syvempää pohtimista. Keskustelu translain muuttamisesta synnytti Suomessakin mediakohun alkuvuodesta 2012. Kohu koski aloitetta lain muuttamisesta niin, että henkilön sukupuolen vahvistaminen muuksi kuin mihin hänet on väestöntietojärjestelmään merkitty, ei enää edellyttäisi sterilisaatiota. Iltapäivälehdet nostivat ot- sikoissaan uhkakuvaksi ”synnyttävän miehen”, jolla vahvistettiin suku- puolen kategorioiden horjumisesta aiheutuvia kulttuurisia pelkoja (ks. Vähäpassi 2012). Sukupuolen kategorioita horjuttavat henkilöt ovat ongelmallisia mo- nessakin mielessä. He vaativat meitä arvioimaan itseämme ja suuntau- tumaan uudelleen tapoihimme ymmärtää ihmistä sukupuolittuneena ja seksuaalisena olentona kuten Sharon Sytsma (2006, xx) osuvasti tiivis- tää. Uuden tiedon omaksuminen ja uudelleen suuntautuminen ovat eri- laisille yhteisöille hankalia ja epämukavia prosesseja, koska ne horjutta- vat olemassa olevia epistemologioita ja häiritsevät syvään juurtuneiden uskomusten ja käsitysten tasapainoa. Tässä piilee myös mahdollisuus: transhahmot voivat tuoda uusia ulottuvuuksia tietoon siitä, mistä ihmi- senä olemisessa voisi olla kysymys. Tiptonista tuotetut tarinat kollektiivisen luonteen i lmaisi joina Billy Tipton (1914–1989), ristimänimeltään Dorothy Lucille Tipton, oli yhdysvaltalainen jazzmuusikko, jonka kuolema herätti Yhdysvallois- sa suuren yleisön ja median huomion. Tipton oli elänyt miehenä salaten 61 • Kohti transsukupuolisuuden etiikk aa biologisen sukupuolensa. Hän oli alkanut pukeutua miesten vaatteisiin aloitellessaan muusikon uraa 1930-luvulla ja omaksunut vähitellen mie- hen identiteetin kokonaan. Tarinaa kierrätettiin mediassa ja siitä syn- tyi skandaali. Skandaalille tyypilliseen tapaan tapaus herätti voimakkai- ta tunteita, erityisesti pahennusta ja ärtymystä, mitä perusteltiin sillä, että Tiptonin elämä perustui valheelle.3 Skandaalin taustalla vaikutti erityisesti se, että tapaus rikkoi sukupuolen normeja. Sukupuolen rajo- jen horjuttaminen herättää voimakkaita tunteita myös siksi, että se kyt- keytyy tai sen oletetaan liittyvän seksuaalisuuteen ja horjuttavan samal- la normatiivista seksuaalisuutta (Garber 1992, 69–70, 147; Aarnipuu 2008, 16, 98–99).4 Tiptonin elämästä on tehty Yhdysvalloissa elämäkerta, lukuisia näy- telmiä ja dokumentteja. Hänen elämäänsä perustuvaa näytelmää on esi- tetty myös Suomessa.5 Tarinat ja anekdootit Tiptonin elämästä toista vat usein samoja piirteitä. Niille on tyypillistä suhtautua Billyyn ongelma- na, joka tulee jotenkin ratkaista. Ongelma ei ole pelkästään siinä, että Billy ei suostunut asettumaan kuuliaisesti naisen rooliin, vaan myös sii- nä että hän omaksuu miehen paikan kyseenalaistamatta perinteistä mas- kuliinisuutta. Tiptonin kaltaisten sukupuolen rajat tavalla tai toisella ylittänei- den elämä versoo tarinoita ja selitysmalleja, joiden tavoitteena on so- vitella sukupuolen kahtiajaon horjuttamaa elämäntarinaa sopusointui- semmaksi ja eliminoida sen levottomuutta herättävät piirteet.6 Koska kyseessä on todellisen historiallisen henkilön elämäntarina, sen kerto- miseen kietoutuu muistelun ja identiteetin rakentamisen väliseen suh- teeseen liittyviä tarpeita. Kuten Marianne Liljeström (2011, 42) tiivis- tää, identiteettejä lujitetaan kerrottujen kokemusten kautta. Tiptonista kertovien kertomusten liikkeellepanevana voimana on jokin tapahtu- nut ja koettu. Tiptonille ei suoda kertomuksissa puhujan positiota, vaan niissä korostuu ennen muuta se, miten muut ovat käsittäneet ja koke- neet hänen elämänsä. Kokemuksen läsnäolo Tiptonista kirjoitetuissa kertomuksissa on monimutkaisesti välittynyttä, samaan tapaan kuin omaelämäkerroissa, jotka liikkuvat kokemuksen ja tekstuaalisuuden rajoilla, kuten Tuija Sa- resma (2007, 65) luonnehtii. Tiptonin elämään pohjautuvat kertomuk- 62 • Kohti transsukupuolisuuden etiikk aa set toimivat mielestäni tärkeinä kokemuksen kollektiivisen luonteen il- maisijoina ja kutsuvat tulkintoja, joissa otetaan huomioon moninaiset ihmisten, yhteiskunnan ja todellisuuden väliset suhteet. Lähtökohtana toimiva kysymys siitä, miten Tiptonista tulee ongelmahahmo, nivou- tuukin kysymykseen siitä, miten hänen elämäänsä kerrotaan kollektii- visesti. Kysymys voidaan esittää myös foucault’laisittain: yhtäältä miten tarinaa säädellään suhteessa tiedon tuottamiseen (erityisesti sukupuo- leen liittyviin diskursseihin) ja toisaalta miten tämä tiedon tuottaminen kytkeytyy erojen lujittamiseen? ”Petoksen” k ausaliteetit Diane Wood Middlebrookin kirjoittama elämäkerta, Suits Me: The Double Life of Billy Tipton (1998), alleviivaa skandaalijuttujen tapaan Tiptonin elämää valheellisena petoksena. Petoksen vakavuutta perus- tellaan kirjassa sillä, että Tipton oli julkisuudessa menestynyt muusikko ja arvostettu henkilö yhteisössään. Kirjassa kertautuu kirjoittajan tur- hautuneisuus siitä, että Tiptonin ”teon” motiiveja on mahdoton selvit- tää lopullisesti, vaikka kirjaa varten on haastateltu kaikki Tiptonin hen- kilökohtaisesti tunteneet ”avaintodistajat”, kuten Middlebrook (1998, xiii) asian ilmaisee. Tipton itse ei jättänyt jälkeensä mitään selityksiä. Middlebrook palaa kirjassaan toistuvasti Billyn vilpillisyyteen. Vilpil- lisyys korostuu erityisesti hänen kuvatessaan Billyn suhteita vaimoihin- sa, jotka tämä ”valitsi hyvin” hämätäkseen muita (Middlebrook 1998, 144, 177).7 Middlebrookin mielestä Billyn ongelmallisuus kiteytyy ove- luudessa, ”mikä vähentää Billyn moraalista arvostusta” (mt.). Kirjassa painottuu näkökulma, josta Billyn valinta elää miehenä heteroseksuaa- lisessa suhteessa, omaksua yhteiskunnassa miehille varatut etuoikeudet ja asettua luontevasti keskelle normatiivista, valkoista ja keskiluokkais- ta yhteisöä, tekee hänestä yhteisön luonteen ja yleisen tahdon kannalta moraalisesti ongelmallisen henkilön. Kiinnostukseni Tiptonin tapaukseen heräsi skotlantilaisen kirjailijan Jackie Kayn (s. 1961) romaanin Trumpet myötä. Kayn romaani tar joaa monivivahteisemman juonteen usein toistuneisiin kerrostumiin, jot- ka keskittyvät vakiintuneisiin syysuhteisiin ja kysymyksiin sukupuoles- 63 • Kohti transsukupuolisuuden etiikk aa ta sekä miehenä esiintymisen vaikuttimista. Kay on palkittu kirjailija ja runoilija, joka yhdistelee ja muokkaa teksteissään taitavasti ei-fiktiivisiä, fiktiivisiä ja omaelämäkerrallisia elementtejä sekä erilaisia genrekonven- tioita. Trumpet sijoittuu 1990-luvun lopun Iso-Britanniaan, ja sen ker- ronta rakentuu polyfonisesti eri henkilöhahmojen näkökulmista, jotka muistelevat juuri kuolleen jazzmuusikon, Joss Moodyn elämää. Moodyn tarina eroaa monin tavoin Billy Tiptonin elämästä. Moo- dyn muusikonura (jazztrumpetistina) alkoi 1960-luvulla Skotlannis- sa, kun Yhdysvalloissa syntynyt ja elänyt Tipton aloitti uransa (jazz- pianistina) jo 1930-luvulla. Lisäksi Moodyn edesmennyt isä oli musta ja äiti valkoinen skotlantilaisnainen.8 Isä, John Moore, on tullut Skot- lantiin siirtolaisena jostakin Yhdistyneen kuningaskunnan siirtomaasta 1900-luvun alussa. Tipton puolestaan syntyi Oklahoman kaupungissa työväenluokkaiseen, valkoiseen perheeseen. Kuten Kayn tuotannos- sa yleensä, myös tässä romaanissa rotuun ja etnisyyteen liittyvät kysy- mykset kietoutuvat erottamattomasti kysymyksiin paitsi sukupuolesta ja seksuaalisuudesta, myös luokasta ja sukupolvesta (D’Aguiar 1993, 66; Clandfield 2002, 2). Elämäkerran etiikk a? Judith Halberstam (2005, 47–48) viittaa kirjassaan Tiptonin tapauk- seen ja hänen elämästään tuotettuihin kertomuksiin kritisoidessaan transsukupuolisten subjektien elämäntarinoiden kierrättämistä ku- lutushyödykkeiden tapaan. Halberstamin mielestä elämäkerrat usein vaien tavat kompleksisten henkilöiden, kuten Billy Tiptonin, elämän monimerkityksellisyyden. Tämä toteutuu joko sentimentaalisella taval- la nostamalla hahmot ikoniseen asemaan tai pyrkimyksillä suojella val- litsevia käsityksiä, mikä liittyy erityisesti sukupuolen ja seksuaalisuuden normatiivisuuteen. Halberstam kiinnittää kritiikillään huomiota kysy- mykseen siitä, millaisia totuuksia vaadimme sukupuoleen liittyen sellai- sen subjektin elämältä, joka tavalla tai toisella kieltäytyy normatiivisten sukupuolikategorioiden ikeestä. Halberstam (2005, 61) mainitsee Jackie Kayn romaanin Trumpet esi- merkkinä narratiivista, joka poikkeaa tyypillisistä, transsukupuolisista 64 • Kohti transsukupuolisuuden etiikk aa subjekteista tuotetuista kertomuksista, koska se nostaa kriittisesti esil- le kysymyksiä elämäkerran etiikasta. Kayn romaani on poikkeava osin juuri siksi, että se on tietoinen eettisistä kysymyksistä koskien elämän- tarinoita subjekteista, jotka asettuvat kulttuurissa toisiksi, eivätkä tun- nu sopivan kulttuurissa ja ajassa vallitseviin normatiivisiin kehyksiin. Halberstam vertaa Kayn romaania Middlebrookin kirjoittamaan bio- grafiaan, jossa vastaavaa kriittistä tietoisuutta ei ole. Vaikka Halberstam on oikeassa, tulee hän huomaamattaan toistaneeksi arvottavaa hierar- kiaa romaanin ja elämäkerran välillä. Sekä romaani että elämäkerta ovat genrekonventioina hybridisoituneet ja yhdistelevät eri lajikonventioita ja piirteitä. Genre ei myöskään yksin pysty ohjaamaan sitä, miten jo- takin elämäntarinaa kerrotaan tai tulkitaan. Esimerkkinä voi maini- ta Kayn kirjan Bessie Smithistä (1997), joka ilmestyi taiteilijoita esit- televässä epävirallista homo- ja lesbohistoriaa tuottavassa kirjasarjassa. Teos voidaan kategorisoida elämäkerraksi, mutta käyttämiensä kerron- nan keinojen perusteella se on hybridi. Kuten Peter Clandfield (2002, 2, 5) määrittelee, se liikkuu lajikonventioiden ja kategorioiden ulkopuolel- le ja sulauttaa itseensä omaelämäkertaa, fiktiota ja runoja. Käyttämällä omaa elämäänsä esimerkkinä Kay käsittelee Bessie Smith –kirjan esipuheessa, miten omaa positiota ja kulttuurista identiteettiä voi ymmärtää suhteessa muihin elämäntarinoihin ja henkilöihin. Kay varttui Skotlannissa valkoisessa yhteisössä, jossa hän oli veljensä rinnalla ainoa musta. Kay ja hänen veljensä oli adoptoitu valkoiseen perheeseen, ja myös kaikki perheen lähipiiriin kuuluvat sukulaiset ja ystävät olivat valkoisia. Nuorena hän identifioitui voimakkaasti Bessie Smithiin, joka lauloi hyljeksittynä olemisen kokemuksista yhdysvaltalaisessa, rotuerot- telun ajan yhteiskunnassa. Kay (1997, 12) oletti Smithin laulamien lau- lujen kertovan tämän omasta elämästä. Blues kuulosti omaelämäkerralta aivan kuin tavalliset ihmiset kertoisivat elämästään. Bluesvireiset laulut yhdistyvät nuoren kirjailijanalun mielessä ihonväriin ja erilaisuuden ko- kemuksiin. Smithistä tuli muiden kuuluisien mustien julkisuuden hah- mojen ohella osa mustaa perhettä ja yhteisöä, jonka Kay (1997, 15) kuvitteli mielessään itselleen. Smithin elämäntarinasta tuli osa tarina- kudelmaa, jonka avulla Kay konstruoi yhtenäisyyden ja jatkuvuuden tunnetta elämässään. 65 • Kohti transsukupuolisuuden etiikk aa Esipuhe toimii kirjoittajan tietoisena pyrkimyksenä selittää oma suh- teensa kirjansa aiheeseen. Siinä korostuu Smithin tarinan välittyneisyys; tarinaan liittyvä tiedontuottamisprosessin luonne tehdään näkyväksi osoittamalla, miten tekijän ja kohteen suhde on sosiaalisesti, kulttuuri- sesti ja historiallisesti välittynyttä. Esipuhe ja koko teos asettuu elämän- tarinoiden juonteeseen, joille on Ken Plummerin (2001, 34, 41–42) määrittelyn mukaisesti ominaista tietoisuus elämäntarinoiden konstruk- tioluonteesta sekä siitä että kirjoittajat ovat osallisia niiden tuottami- seen. Kayn esipuheessa voidaan tunnistaa kaksisuuntainen liike, jossa kirjailija on tietoinen paitsi osallisuudestaan elämäntarinan tulkinnassa myös siitä, miten tarinat liikuttavat meitä ja muuttavat käsityksiämme. Merkittävintä kirjassa on kuitenkin se, miten kerronnan keinoja hyö- dynnetään tavoilla, jotka antavat tilaa Bessie Smithin elämäntarinan monimerkityksellisyydelle. Kay ei esimerkiksi rakenna Smithin elämäs- tä narratiivia, jossa tarinan traagisille aineksille osoitettaisiin yksiselit- teiset syyt. Se ei myöskään käytä kärsimystä kerronnan polttoaineena tai keskity kuvaamaan blueslaulajatarta yksinomaan uhrina. Sen sijaan teos rakentaa Smithin elämästä kompleksisen ja monitulkintaisen tari- nan. Tarina korostaa Smithin elämään liittyviä monia tarinoita ja legen- doja, joissa olennaista ei ole se ovatko ne totta, sillä ”kaikki tarinat ovat totta” (Kay 1997, 110). Merkityksell inen moniäänisy ys Kayn romaania Trumpet voidaan lukea vastakertomuksena 1990-luvul- la populaarikulttuurissa ja mediassa lisääntyneille tarinoille ja keskus- telulle transsukupuolisista subjekteista. Teema kytkeytyy akateemisessa tutkimuksessa käytyihin keskusteluihin transsubjekteista ja muuttuvista sukupuolen, seksuaalisuuden ja identiteetin käsitteistä. Esimerkiksi ”ris- tiinpukeutuminen” on toiminut sekä feministisissä että queer-teoreetti- sissa keskusteluissa usein malliesimerkkinä, kun sukupuolta teoretisoi- daan sosiaalisena konstruktiona (Wickman 2003, 19, 48; Garber 1992, 9). Transsukupuolisuus on usein nähty ongelmana, koska se konstituoi uudelleen sukupuolten kahtiajakoa, palauttaa kiusallisesti kysymyksen ruumiin merkityksestä sukupuolen autenttisuuden pesäpaikkana ja vah- 66 • Kohti transsukupuolisuuden etiikk aa vistaa heteronormatiivisuutta. Transsukupuolinen ruumis on toisaalta toiminut myös symbolina postmodernille lupaukselle sukupuolen ja ruumiin joustavuudesta, jota hyödynnetään uuden globaalin eliitin kä- sitteellistämisessä ja jota juhlitaan yksioikoisesti merkkinä kehityksestä ja vapautumisesta (Halberstam 2005, 18). Trumpet hyödyntää kerronnassaan henkilöhahmojen näkökul- mia, joita on yhteensä kymmenkunta. Eniten tilaa saavat Millie ( Joss Moodyn leski), Colman (Millien ja Jossin adoptoitu poika) sekä Sophie Stone. Stone on journalisti, joka aikoo kirjoittaa Joss Moodysta sensaa- tiokirjan. Kirjaansa varten hän haastattelee edesmenneen muusikon poikaa, Colmania. Henkilöhahmojen kautta miehenä eläneen naisen problematiikkaa pohditaan ja reflektoidaan eri näkökulmista. Romaa- nin moniäänisyys horjuttaa käsityksiä autenttisesta ja epäautenttises- ta, todellisesta ja konstruoidusta. Sitä voi lukea queerina identiteetin kritiikkinä, joka pyrkii purkamaan identiteetin kategorioita, ei pelkäs- tään sukupuolta ja seksuaalisuutta, vaan myös kansallisuutta, rotua ja etnisyyttä. Kaikki identiteettikategoriat osoittautuvat perustaltaan epä- vakaiksi ja epäautenttisiksi. Mutta polyfonisuuteen sisältyy muitakin mahdollisuuksia. Millie edustaa kerronnassa näkökulmaa, joka ei pyri selittämään mie- hensä elämänvalintoja. Heidän suhteensa on perustunut rakkaudelle ja kunnioitukselle. Hän on romaanin henkilöistä ainoa, jolle Joss Moo- dy on paljastanut, että hänen vaatteidensa alla on naisen ruumis. Tämä on tapahtunut heidän suhteensa alkuvaiheessa. Katsoessaan valokuvia Moodyn kuoleman jälkeen Millie ei yrityksistään huolimatta kykene näkemään tätä naisena. Hänelle Joss on rakastettu aviomies: I look at the picture on the album cover, but no matter how hard I try, I can’t see him as anything other than him, my Joss, my husband. It has always been that way since the first day he told me. I remember feeling stupid, then angry. I remember the terrible shock of it all; how even af- ter he told me I still couldn’t quite believe it. – – But I don’t think I ever thought he was wrong. (Trumpet 35)9 Millielle Jossin sukupuolella ei ole merkitystä, koska se ei aiheuta hänen identiteetilleen uhkaa tai muuta hänen identiteettiään tai elämäänsä. 67 • Kohti transsukupuolisuuden etiikk aa Tähän vaikuttaa osaltaan se, että Jossin biologinen sukupuoli on heidän yhteinen salaisuutensa, jota ei paljasteta ulkopuolisille. Yhteisön silmis- sä ainoa häiritsevä asia on se, että Joss on musta. Esimerkiksi Millien äi- dillä on tästä syystä vaikeuksia hyväksyä nuoren parin avioliitto. Millie on toivonut pian avioliiton solmimisen jälkeen lasta. Epäröin- nin jälkeen Joss suostuu lapsen hankintaan, jotta Millie olisi onnellinen. Koko elämänsä ajan Jossille on tärkeää käydä miehestä ja toimia suku- puolta, seksuaalisuutta ja perhettä koskevien normatiivisten sääntöjen mukaisesti. Hän ei elinaikanaan horjuta normeja, mikä tulee esille eri- tyisesti Millien ja Colmanin kerronnassa. Sukupuoleen sidottujen sään- töjen toistaminen kiinnittyy keskeisesti ulkoiseen olemukseen ja pukeu- tumiseen: He was always more comfortable once he was dressed. More secure somehow. My handsome tall man. He’d smile at me shyly. He’d say, ’How do I look?’ And I’d say, ‘Perfect. You look perfect’. (Trumpet 240)10 Millien muistelussa korostuu ennen kaikkea surun ja menetyksen ko- kemus. Elämä Jossin rinnalla näyttäytyy tavallisena ja yksinkertaisena. Jossin kuoleman jälkeen hänen on vaikea ymmärtää, miksi muut eivät näe asiaa samalla tavalla: että hänen aviomiehensä oli kuollut ja että hän oli nyt leski. Hän joutuu kohtaamaan yhteisön paheksunnan ja häm- mennyksen. Hänen ystävänsä eivät enää ole häneen yhteydessä, kos- ka eivät tiedä miten puhua hänelle: ”They are embarrased, confused, shocked. Perhaps angry. I don’t know.” (Trumpet 205–206.)11 Millien näkökulmasta tapa, jolla lehdistö ja kirjaa kirjoittava journalisti janoavat Jossin elämäntarinaa, on julma. Hänestä toisen elämän kertominen on ylipäänsä mahdotonta. Vaikka Millie on tuntenut Jossin kaikkein par- haiten, hän on tietoinen siitä, ettei edes hän voi tietää, millaista Jossin elämä todella oli (Trumpet 154). Sophie Stone edustaa tarinassa näkökulmaa, joka esittää Moodyn ou- tona kummajaisena. Stonen tapa merkityksellistää Moodyn tarinaa voi- daan nimetä Halberstamin (2005, 54–5) luokituksen mukaisesti va- kauttamisen projektiksi (the project of stabilization). Tarinan horjuttavat vaikutukset tehdään vaarattomaksi leimaamalla tarina oudoksi, epätyy- 68 • Kohti transsukupuolisuuden etiikk aa pilliseksi tai patologiseksi. Toisaalta tapa liittyy skandaali diskurssiin, joka rakentaa tarinaa julkisuuden henkilöstä pahennusta aiheuttavana ja kytkeytyy erityiseen moraaliseen diskurssiin. Stone on romaanissa ai- noa, joka viittaa Jossiin she-pronominilla ja käyttää termejä transves- tiitti ja mieheksi tekeytyvä nainen. Tämä tulee esille esimerkiksi hänen miettiessään kirjalleen otsikkoa: Dreaming up book titles is good fun. The True Story of a Trumpet Trans- vestite. Blow Her Trumpet. Daddy, You Blew It. That Thing, Joss Moody’s Gamble. A headline is only round for a day, but a title’s permanent like a hair dye. I’ve got to get it right. They should have no problems selling this book. People are interested in weirdos, sex-changes, all that stuff. (Trumpet 125)12 Stonen näkökulmassa korostuu elämäntarinan merkitys kulutushyö- dykkeenä. Hän keskittyy pohtimaan, miten hän saa tarinasta mahdolli- simman myyvän. Hän tulkitsee haastateltaviensa sanoja mielivaltaisesti päämääränsä saavuttamiseksi ja jättää tarkoituksellisesti tarinan kon- tekstualisoimatta. Hän valitsee kirjan kertojaksi Colmanin saadakseen aikaan autenttisen ja henkilökohtaisen vaikutelman, mikä vahvistaa il- luusioita siitä, että kirja kertoo totuuden. Henkilökohtaisuus on myös tae kirjan myynnille. Suurin osa Moodyn muusikkoystävistä painottaa, että Joss halusi vain soittaa trumpettiaan ja tehdä musiikkia. He rationalisoivat Moo- dyn valinnan elää miehenä ammatillisesti. Heidän tapansa katsoa asiaa voidaan nimetä normalisoivana (Garber 1992, 69) tai rationalisoivana (Halberstam 2005, 55) selitysmallina. Myös tarve tulkita ristiinpukeu- tumista taloudellisena välttämättömyytenä on tyypillinen tapa norma- lisoida miehinä esiintyneitä naisia. Siihen sisältyy usein pyrkimys säi- lyttää kehityskertomus, jossa kyseessä oleva henkilö esiintyy miehenä saadakseen työtä, löytääkseen paikan miesten hallitsemassa maailmas- sa ja toteuttaakseen itseään (Garber 1992, 69). Ryan Fong (2011, 243) kuvaa Trumpet -romaanin moniäänisyyden luovan vastustamattoman empatian päähenkilöä ja muita henkilöhah- moja kohtaan kuvaamalla eri henkilöhahmojen subjektiivista kokemus- ta ja korostamalla niiden intensiivistä affektiivisuutta. Fong ei selitä ”vas- 69 • Kohti transsukupuolisuuden etiikk aa tustamattoman empatian” syntyä tarkemmin. Kirsty Williamsin (2006, 158) mielestä moniäänisyys estää lukijaa sijoittumaan johonkin tiettyyn positioon, josta Joss Moodyn elämää arvosteltaisiin. Romaanin fokuk- sessa ei olekaan kertoa lopullista totuutta tai palauttaa harmonia näkö- kulmien tarjoaman tiedon avulla. Näkökulmat asettuvat vastakkain ja rinnakkain, mutta niille on yhteistä se, että lukija tunnistaa jokaisesta jo- takin tuttua tai jotakin, mihin samastua. Pohtiessaan prosessia, jossa lukijat kuvittelevat fiktiivisen maailman henkilöhahmoa, Howard Sklar vertaa tapojamme hahmottaa fiktiivisiä henkilöhahmoja tapaamme hahmottaa todellisia ihmisiä. Lukemisen kokemuksellista rakennetta korostava Sklar (2009, 15–19) esittää, ettei- vät ne eroa merkittävästi toisistaan: molemmissa tapauksissa täytämme aukkoja ja kuvittelemme muodostaaksemme jonkinlaisen kokonaisuu- den, vaikka tiedämme että jokaisen yksilöllinen historia on komplek- sinen ja sisältää loputtomasti yksityiskohtia, joihin meillä ei ole pääsyä. Kuten Sara Ahmed (2011, 232) ehdottaa, fiktiivinen maailma saattaa tuoda meidät lähemmäksi todellisuutta, joka on olemassa ennen sen luomista, jäljittelemällä sitä tapaa jolla luomme todellisuutta. Romaa- nin eri näkökulmat raottavat erilaisia kokemuksia ja tuntemuksia. Li- säksi tunnistamme niiden avulla erilaisia tapoja hahmottaa sukupuolta ja tuottaa totuutta sukupuolesta. Näin romaani tavoittaa moninaisem- min tapojamme hahmottaa jotakin, mihin sukupuoleen kategoriat ja sen teoretisointiin liittyvät käsitteet eivät kykene. Patriark aalista kehitystarinaa purk amassa Joss Moodyn adoptoitu poika Colman saa tietää isän biologisesta suku- puolesta vasta tämän kuoltua, hautausurakoitsijan luona. Hautajaisura- koitsija Albert Holding haukkoo henkeään, kun Joss Moodyn vaate- kerrosten alta paljastuu naisen ruumis. Vilkaistessaan Moodyn kasvoja uudestaan ne muuttuvat hänen silmiensä edessä naisen kasvoiksi: ”It had never happened to him before. He had never had a man turn into a woman before his very eyes.” (Trumpet 111.)13 Tapaus saa hänet ajat- telemaan asioita aivan uudesta näkökulmasta: 70 • Kohti transsukupuolisuuden etiikk aa He has been thinking about men and women. – – The difference be- tween them. It never occurred to him to think of those differences be- fore, except of course those obvious ones that he is confronted with every working day of his life. (Trumpet 108)14 Holding on olettanut koko elämänsä, että erilaiset sukupuolielimet te- kivät miehestä miehen ja naisesta naisen. Nyt hän alkaa epäillä, etteivät anatomis-fysiologiset erot määritäkään sukupuolta, sillä vaatteet päällä Moody saa hänet uskomaan, että tämä oli mies. Colmanista hautausurakoitsijan näyttämä alaston naisen ruumis näyttää epäaidolta ja väärennetyltä. Katsoessaan isäänsä hautajaisissa, nyt miehen vaatteisiin puettuna, tämä näyttää taas ”normaalilta”: It was the weirdest thing, but the man in the coffin and the woman that I saw in that funeral parlour really did seem to me to be two different people. My head was even more done in. He looked all right in that blue suit. He looked normal again. Dead; but normal. Better. (Trum- pet 72)15 Colmanista isä näyttää paremmalta miehenä, koska maskuliinisuus on keskeinen osa hänen persoonaansa, ei pelkästään vaatteilla aikaansaatu vaikutelma sukupuolesta. Colman on raivoissaan isän salaisuuden paljastuessa ja kokee tulleen- sa petetyksi, koska vanhemmat eivät ole kertoneet asiasta hänelle. Hän katkaisee välit äitinsä kanssa ja suostuu Stonen haastateltavaksi. Col- man kokee, että hänen täytyy käydä koko mennyt elämänsä uudestaan läpi ja etsiä muistoistaan merkkejä isän ”todellisesta” sukupuolesta. Hän kokee olleensa tavallinen poika, joka joutui tahtomattaan elämään hy- vin epäkonventionaalista elämää, mikä liittyi isän asemaan kuuluisana muusikkona. Merkittävimmät muistot Colmanin lapsuudesta liittyvät rasismiin ja hänen tietoisuuteensa omasta ihonväristään, joka on mus- ta niin kuin Jossilla, ei niinkään hetkiin, jolloin isä olisi käyttäytynyt jo- tenkin miehelle epätyypillisesti. Colmanin suhde isäänsä on ollut tyypillinen isän ja pojan välinen suhde. Lapsena Colman samastuu voimakkaasti isäänsä, joka on hänel- le sankari ja ihailun kohde. Hieman vanhempana hän kokee paineita 71 • Kohti transsukupuolisuuden etiikk aa olla yhtä lahjakas ja kuuluisa kuin isänsä. Murrosiässä hän kapinoi isään- sä vastaan. Isän kuoleman jälkeen vaikeinta on hyväksyä se, että isä pal- jastuu naiseksi, koska hän on lapsena samastunut isäänsä miehenä. Col- man alkaa epäillä oman elämänsä ja identiteettinsä perustuksia. Colman pohtii isän sukupuolta konkreettisesti fysiologis-anatomi- sena faktana, millä vaikuttaa symbolisella tasolla olevan merkitys hä- nen omalle mieheksi kehittymisen tarinalleen: “My father didn’t have a dick. My father had tits. My father had a pussy. My father didn’t have any balls. How many people have fathers like mine? Which chat line could I ring up for this one?”(Trumpet 61.)16 Isän biologinen sukupuoli ja se että hänen molemmat vanhempan- sa olivat naisia kyseenalaistaa hänen oman maskuliinisuutensa ja seksu- aalisuutensa: If my mother would had been a lesbian or my father a gay man, I don’t think I would have gone all het up about it. What is it that is eating me? – – It’s probably the fact that my father didn’t have a prick. Maybe it’s just as simple as that. No man wants a fucking lesbian for his father. Maybe for his mother. But for his father! (Trumpet 66–67)17 Colmanin pohdinnat tuovat esille hänen hämmennyksenä ja trans- fobiansa. Samalla ne osoittavat, miten käsitykset sukupuolen, seksuaali- suuden ja perheen suhteista liittyvät tiiviisti toisiinsa. Hämmennys ja kiukku liittyvät Colmanin sisäiseen konfliktiin, kun hänen oma mas- kuliinisuuteensa ja seksuaalisuuteensa kyseenalaistuvat hänen yrittäes- sään sovittaa niitä kehitystarinaansa, jonka perustana toimii perintei- nen oidi paalinen malli. Colman kokee tulleensa huijatuksi, koska Joss on isän roolissaan opastanut ja tukenut hänen mieheksi kasvamistaan: ”My father once said to me, I know what it’s like, son, when I was going through some fucking teenage torment. I remember it myself. But he didn’t, did he. That was an out and out lie.” (Trumpet 67.)18 Colman kyseenalaistaa- kin nyt isän merkityksen ja uskottavuuden kasvattajana ja identifioitu- misen kohteena. Vaikka Colman tietää olevansa adoptoitu, hänelle ei ole merkitystä sillä, että Joss ei ole hänen biologinen isänsä. Hän toteaa myös useaan otteeseen, ettei hän välittänyt lainkaan ”oikeista” biologi- 72 • Kohti transsukupuolisuuden etiikk aa sista vanhemmistaan tai omasta alkuperästään. Myös Joss on opettanut, ettei sillä mistä hänen isänsä tuli, ollut merkitystä. Lopulta Colman päättää selvittää Joss Moodyn menneisyyden ”tyt- tönä”. Tarinassa tapahtuu merkittävä käännekohta, kun hän matkus- taa Skotlantiin tapaamaan Joss Moodyn äitiä Edithiä, jonka olemassa- olosta hän ei ole aikaisemmin tiennyt. Edith antaa Colmanille kuvan Jossista 7-vuotiaana. Colman tunnistaa kuvan tytössä isänsä tutut piir- teet ja tuijottaa kuvaa odottaen että tapahtuisi muutos, joka selittäisi kaiken (Trumpet 242). Jokin muutos tapahtuukin, mutta se tapahtuu Colmanissa itsessään. Hän ilmoittaa Stonelle, ettei suostu enää jatka- maan haastatteluja moraalisista syistä. Kun Stone kysyy raivoissaan Col- manilta, kuka tämä luulee olevansa, Colman vastaa: ”Who do I think I am? I am Colman Moody, the son of Joss Moody, the famous trum- pet player. He’ll always be daddy to me.” (Trumpet 256.)19 Kysymys isän suku puolesta menettää merkityksensä ja oidipaalisen kehitystarinan ah- taat raamit purkautuvat. Colmanista tulee isäänsä sureva poika, ja hän matkustaa äitinsä luo tekemään tämän kanssa sovinnon. Colman läpikäy prosessin, jossa niin sukupuolen, seksuaalisuuden kuin perheen suhteet järjestyvät uudelleen ja hallitseva maskuliinisuu- den kehitystarina purkautuu. Hänen näkökulmansa kautta normatiivi- nen, jäykästi rajattu, sukupuolen kahtiajaolle perustuva maskuliinisuus nostetaan näkyväksi tarkastelun kohteeksi, problematisoidaan ja osoite- taan moninaisiksi sukupuoli-identiteetin variaatioiksi, jotka rakentuvat erojen välisissä suhteissa. ” Tulevaisuus on jotain aivan muuta” Transsukupuolisten henkilöiden omaelämäkertoja alkoi ilmestyä ti- heämmin 1950-luvulla, mutta erityisesti ne lisääntyivät 1990-luvulla. Tämä kertomuksellinen juonne, jonka sisällä on erilaisia konventioi- ta, kiinnittyy usein ajatuksiin sukupuolen liikkuvuudesta ja moninai- suudesta (Halberstam 1998, 168). Omaelämäkerrat toivat esille trans- sukupuolisuuden alle lukeutuvat variaatiot ja havainnollistivat, miten transihmisten elämien kirjoon sisältyy erilaisia kokemuksia, toiveita, merkityksiä ja keskenään ristiriitaisia diskursseja. 73 • Kohti transsukupuolisuuden etiikk aa Kayn romaanin polyfonisuus korostaa näkökulmien osittaisuutta ja rajoittuneisuutta. Luvussa, jonka otsikko on ”Music”, kerronta tuo kir- jassa esiintyvien äänien ja näkökulmien rinnalle myös Joss Moodyn ko- kemukseen liittyvän kuvauksen. Luku poikkeaa huomattavasti muista luvuista, jotka keskittyvät kuvaamaan henkilöhahmojen näkökulmia ja ajatuksia. Kyseessä ei ole yritys tuoda mukaan kuvausta Moodyn koke- muksesta tavalla, joka pyrkisi selittämään hänen valintaansa elää miehe- nä. Luku muistuttaa transsukupuolisuuden omaelämäkertadiskurssista sikäli, että siinä korostuu sukupuolen liikkuvuus ja muuntuvuus. Sa- malla kerronta eroaa selkeästi omaelämäkerrallisesta tyylistä ja konven- tioista. Kyseessä ei ole esimerkiksi yksikön ensimmäisessä persoonassa tapahtuva minämuotoinen kerronta vaan yksikön kolmannessa persoo- nassa tapahtuva vapaa epäsuora esitys. Epäsuoran esityksen funktiona on alleviivata kertojan eläytymistä henkilöhahmoon. Kuvaus poik keaa kirjan muista näkökulmista tyyliltään, joka ei ole realistinen vaan pi- kemmin impressionistinen keskittyen aistimelliseen takertumatta kui- tenkaan subjektiivisen tajunnan syvyyksiin. Se kurottaa kohti kuvausta, jossa kokemus ei määrity yksioikoisesti kerronnallistetun, diskursiivisen tai materiaalisen kautta vaan pyrkii asettumaan niiden välimaastoon. Näin tehdessään jakso kääntää huomion tekstin ja todellisuuden väli- seen leikkauspisteeseen mahdollisuutena tai resurssina. Luku kuvaa hetkeä, jossa Moody on läsnä todistamassa kuolemaansa ja näkee elämänsä välähdyksenomaisina muistikuvina syntymästä kuo- lemaan. Tapahtumassa menneisyydellä ja muistilla on keskeinen rooli ja siinä korostuu muutosten virtaus, jatkuva muutoksen tila, jossa Moo- dy riisuuntuu kaikista rooleistaan eikä asetu lopullisesti kumpaankaan suku puoleen: He can’t stop changing. Running changes. Changes running. He is changing all the time. It all falls off – bandages, braces, cufflinks, watches , hair grease, suits, buttons, ties. He is himself again, years ago[.] In a red dress. It is liberating. To be a girl. To be a man. (Trumpet 135)20 Muutos on yhtä aikaa tuskallinen, nautinnollinen ja vapauttava. Tila muistuttaa Deleuzen ja Guattarin hahmottelemaa tulemisen prosessia, jossa oleminen on jatkuvassa joksikin muuksi tulemisen tilassa (ks. erityi- 74 • Kohti transsukupuolisuuden etiikk aa sesti Deleuze & Guattari 2004, 257–341). Tässä sukupuolen kahtiajaon kautta merkityksellistetyt kokemukset ovat liikkeessä, jota voidaan tul- kita liikkeenä pois määrittelevistä kategorioista ja niiden tunnistettavista kehyksistä ja vastakkainasettelusta. Liike vapauttaa Joss Moodyn koke- muksen erojen samanaikaiseen olemiseen, jossa muutos on jatkuvaa. Olennaista kuvauksessa on musiikin merkitys. Moodyn tila on mah- dollista nimenomaan trumpetinsoiton myötä. Deleuze ja Guattari (2004, 300, 329–330) kuvaavat musiikkia taiteen muotona, joka on erottamaton tulemisesta; se on luovaa, aktiivista, tulemisen läpäisemää toimintaa. Elizabeth Grosz (2008, 56) selittää Deleuzen ja Guattarin ajatuksia hyödyntäen, miten musiikki avaa ja muuttaa meidät, tehden sekä ruumiimme että materiaalisen maailman itsessään uudeksi tulemi- sen tilaksi suhteessa kaoottisten elementtien tutkimiselle. Romaanin kontekstissa Moody aktivoituu musiikin läpäisemänä tilaan, jossa on läsnä yhtä aikaa muistikuvat niin syntymästä kuin kuolemasta, mennei- syydestä ja tulevaisuudesta. Vähitellen hän riisuutuu myös muisti kuvista ja kaikesta, mikä sitoo häntä. Lopulta hänen minänsä kaikkine kerroksi- neen luhistuu, ja hänestä tule ei-kukaan: He unwraps himself with his trumpet. Down at the bottom, face to face with the fact that he is nobody. The more he can be nobody the more he can play that horn. Playing that horn is not about being somebody coming from something. The horn ruthlessly strips him bare till he ends up with no body, no past, nothing. (Trumpet 135)21 Moody ikään kuin avautuu oman potentiaalinsa äärirajoille ja tulemisel- le. Deleuzen ja Guattarin termein tapahtuu vaihe tulemisten kerrostu- missa, jota he kutsuvat ”havaitsemattomaksi tulemiseksi” (ks. Deleuze & Guattari 2004, 300–320). Kuten Grosz (1993, 176) selventää, ha- vaitsemattomaksi tuleminen horjuttaa ja purkaa molaariset rakenteet, jotka pyrkivät muodostamaan identiteeteistä stabiileja. Se on tulemista, jossa kaikki identiteetit luhistuvat ja hajoavat (Grosz 1993, 178). Jossin irrottautuminen häntä määrittäneistä eroista ja tyhjentyminen ruumiin ja menneisyyden merkityksistä avaa hänet osaksi jotakin laajempaa. Hä- nestä tulee enemmän kuin mitä hän on. Aivan luvun lopussa Joss hajoaa ja muodostuu uudelleen: ”He tears himself apart. He explodes. Then he 75 • Kohti transsukupuolisuuden etiikk aa brings himself back. Slowly, slowly, piecing himself together” (Trumpet 136).22 Päähenkilön vapautuminen on liikettä, jolle ei ole erotettavissa selkeää päämäärää mutta joka voi sellaisenaan synnyttää tuntemuksia ja ajatuksia jostakin, mitä emme vielä tiedä. Kuvauksen voi tulkita tukevan Deleuzin ja Guattarin (2004, 330– 331) ajatusta musiikin merkityksestä taiteen muotona; se antaa äänen vähemmistölle, jolla ei muuten ole välttämättä mahdollista artikuloi- da itseään. Luvusta voi esittää lukuisia tulkintoja, sillä se nimenomaan kutsuu erilaisia tulkintoja poikkeamalla olennaisesti romaanin muis- ta luvuista niin tyylillisesti kuin sisällöllisesti. Sisällöllisesti se tutkii mahdollisuuksia tavoilla, jotka suuntautuvat tulevaisuuteen sitä silti määrittämättä. Se tuo myös lisämerkityksiä suhteessa koko romaanin kerrontapaan ja otsikkoon Trumpet. Tavallaan koko kirja toimii mu- siikki-instrumenttina, joka puhaltaa kirjan teemasta variaatioita. Kaik- ki äänet ovat keskenään erilaisia, mutta yhtä kaikki vuorovaikutukses- sa toistensa kanssa. Yhdessä eri äänet tuovat teemaan useita tulokulmia, jotka havainnollistavat yhtäältä yksittäisten näkökulmien rajallisuuden ja toisaalta niiden yhdessä luomaa moninaisuutta. Näin romaani koros- taa Tiptonin menneisyyteen liittyvää tarinaa voimavarana tulevaisuut- ta varten.23 Romaanin loppuun on sijoitettu luku ”Last Word” (viimeiset sa- nat), joka on Joss Moodyn pojalleen perinnöksi jättämä kirje. Kirjees- sä Moody jättää pojalleen kaikki salassa pitämänsä kirjeet ja valokuvat, jotka hän aikoi tuhota. Hän kertoo myös isänsä, John Mooren tarinan, joka voisi olla kenen tahansa Afrikasta Skotlantiin muuttaneen mustan miehen tarina. Isän elämänkulun ohella kirje kiinnittää huomion muis- tin luonteeseen. John Moore ei pystynyt muistamaan kaikkea minkä ha- lusi eikä tiennyt pitikö kaikki muistettu paikkansa: ”The trouble with the past, my father said, is that you no longer know what you could be remembering. ”(Trumpet 273).24 Kirjeen lopussa Moody muistelee kokemustaan isänsä menettämises- tä ja siitä miten se muutti hänen elämänsä. Hän sanoo oppineensa vasta oman kuolemansa lähestyessä, että tulevaisuus on jotakin aivan muuta: ”I’ve discovered that future is something else entirely” (Trumpet 277).25 Hän myös ilmaisee, miten hänen menneisyydestään ja tarinastaan tu- 76 • Kohti transsukupuolisuuden etiikk aa lee nyt Colmanin tulevaisuus. Samalla heidän roolinsa vaihtuvat. Col- manista tulee isä ja Moodystä Colmanin poika: ”I will be your son now in a strange way. You will be my father telling or not telling my story. – – You will keep me or lose me. You will hate me or love me. You will change me or hold me dear.” (mt.)26 Kirje korostaa viime kädessä muis- tamisen tärkeyttä, vaikka se, miten ihmiset muistavat ei ole ohjattavissa. Muistot ja muistaminen saavat lukuisia eri variaatioita ja niitä voidaan tulkita loputtomasti uudelleen riippuen siitä, millaisia tavoitteita halu- amme niiden palvelevan. Lopuksi Kuten Sara Ahmed (2011, 250) toteaa, meidän tulee kuunnella itsepäi- siä ääniä ja pyrkiä miettimään syvemmin sitä, mitä itsepäisyys saa liik- keelle ja mitä uutta se voi luoda. Halu tietää enemmän sukupuolierosta ja ylipäänsä ruumiin sukupuolittumisen prosessesseista velvoittaa mei- tä kuuntelemaan eroja ja venyttämään tilaa moninaisuudelle, vaikka se horjuttaisi olemassa olevia tapojamme ymmärtää ja käsitteellistää suku- puolta sekä niihin kytkeytyviä poliittisia tavoitteita. Hieman samaan tapaan Marianne Liljeström (2004, 11) tähdentää feminististä tutki- musta, joka edistää uusien tuntemattomien diskursiivisten tilojen tuot- tamista. Kuten transsukupuolisuuteen liittyvät kiistat ovat osoittaneet, ongelmakohdat ja ristiriidat pakottavat arvioimaan uudelleen niin kä- sitteitä, teoretisoinnin ja politiikan välisiä yhteyksiä kuin edellisten suh- detta materiaaliseen todellisuuteen. Vain palaamalla sitkeästi itse päisiin kohtiin, joita emme ymmärrä tai jotka on ristiriidassa tavallemme käsit- tää, voidaan luoda uusien merkityksen uria. Mutta mitä opimme Tiptonin kaltaisesta ”ongelmahenkilöistä” Kayn romaanin myötä? Teos vastustaa polyfonisuudessaan lopullisen vas- tauksen löytämistä Moodyn elämänvalintoihin. Romaani ohjaa huo- mion ensinnäkin siihen, miten mikään selitys ei yksin riitä kuvaamaan Moodyn elämää, joka on sekä tavallinen että ainoalaatuinen. Henkilö- hahmot ja heidän näkökulmansa havainnollistavat lukijalle, miten eri tavoin tietoa Joss Moodysta tuotetaan. Toiseksi, romaani kiinnittää huomiota siihen, miten tavat tuottaa tietoa eri näkökulmista ovat aina 77 • Kohti transsukupuolisuuden etiikk aa kytköksissä tiedon tuottajaan, hänen päämääriinsä ja samalla tiettyjen identiteettikehysten rajaamiin kehyksiin, jotka saattavat olla implisiit- tisiä tiedon tuottajalle itselleen. Romaani osoittaa kuitenkin, että näi- tä kehyksiä voidaan myös purkaa ja että eroja kohdatessamme meillä on myös kyky oppia jotakin uutta. Niin romaanin yhdessä luvussa esiintyvä Joss Moodyn rajahahmo kuin koko romaanin polyfoninen kerronta toimivat tapahtumina, jot- ka ilmaisevat potentiaalisesti erilaisten ja keskenään ristiriitaisten aines- ten yhtäaikaisen läsnäolon. Näin tehdessään kertomus kurottaa kohti transsukupuolisuuden etiikkaa, johon sisältyy ennen kaikkea valmius hyväksyä moninaisuus ja siihen sisältyviä erilaisia tasoja, ulottuvuuk- sia, funktioita ja yllättäviä kytköksiä. Romaanissa transsukupuolisen hahmon muistelu kiinnittyy erilaisiin tarpeisiin ja tavoitteisiin: iden- titeettityöhön, elettyjen kokemuksien kertomiseen ja tunnustamiseen, normatiivisuuksiin ja oidipalisaatioon sekä edellä mainittujen purkami- seen. Romaani toimii myös alustana uudenlaisille tavoille tuottaa tietoa transsukupuolisuudesta, mikä voi avata mahdollisuuksia kuvitella ko- konaan uudenlaisia maailmassa olemisen ilmaisuja. Nykyhetkessä läsnä olevien tarpeiden ja poliittisten projektien työstäminen on yhtä tärkeää kuin uudenlaisten ajattelutapojen kuvitteleminen. Molemmat prosessit, jotka näen kytköksissä toisiinsa, ovat keskeisiä pohdittaessa transsuku- puolisuuden etiikkaa. Viitteet 1 ”Kun jostakusta tulee ongelma, olemme taipuvaisia kyseenalaistamaan heidän luonteenlaatunsa. Voisimme olla enemmän kiinnostuneita siitä, mitä jonkin teon takana on, kun teko ei ole sellainen jonka takana seisomme.” 2 ’Transsukupuolisuus’ toimii nykyisin sateenvarjokäsitteenä keräten alleen joukon ihmisiä, joille on yhteistä perinteisen sukupuolidikotomian ja sukupuolikategori- oiden rajojen ylittäminen. Termin tavoitteena on kuvata moninaisia identiteettejä ja ilmiötä. Termiä on myös kritisoitu, sillä identiteettikategoriana se peittää identi- teettien välisiä eroja. (Ks. Halberstam 2005, 48; Currah 2006, 4–5; Noble 2006, 3; Stryker 2008, 19, 24; Serano 2008, 25–26; Richardson 2010, 122.) 3 Skandaalin luonteesta ks. Dahlgren & Kivistö & Paasonen 2011, 7–8. 4 Tapa yhdistää sukupuolen rajoja horjuttavat ilmiöt seksuaalisuuteen syntyy 1800-luvulla lääketieteellisen diskurssin ja medikalisaation myötä (Ks. esim. Bul- 78 • Kohti transsukupuolisuuden etiikk aa lough & Bullough 1993, x). Samaan aikaan seksuaalisuudesta puhuminen ja siihen liittyvä oikeudellinen ja lääketieteellinen kontrolli laajeni yhteiskunnan eri kerrok- siin, kun se tätä ennen oli rajoittunut etuoikeutettujen (porvaristo ja aatelisto) pa- riin (Foucault 1998, 89–93). 5 Heini Junkkaalan käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä sai kantaesityksensä 22.9.2011 Teatteri Jurkassa. Myös kirjana ( Junkkaala 2011) julkaistu näytelmä pohjautuu Diane Wood Middlebrookin (1998) biografiaan. 6 Sukupuolen käsityksiä tai rajoja horjuttaneilla ihmisillä on ollut eri aikoina ja eri- laisissa kulttuureissa mitä moninaisimpia rooleja ja merkityksiä. Viittaan tässä ar- tikkelissa erityisesti 1900-luvulla vakiintuneisiin länsimaisiin malleihin tulkita mie- hinä esiintyneiden naisten elämää (vrt. esim. Garber 1992, 69; Halberstam 2005, 54–55). 7 Tiptonilla oli elämänsä aikana useita pitkiä suhteita naisiin, joista neljän kanssa hän oli ”naimisissa”. Avioliitot eivät olleet laillisia, mutta vaimot ottivat käyttöön- sä ”rouva Tipton” -nimen. 8 Romaani sisältää omaelämänkerrallisia elementtejä kirjailijan omasta elämästä. Kay on hyödyntänyt omaelämänkerrallisia elementtejä myös runoudessaan, esimer- kiksi palkitussa esikoisrunokokoelmassaan The Adoption Papers (1991), ja kirjoitta- nut omaelämäkerran Red Dust Road (2010). 9 ”Katson kuvaa albumin kannessa, mutta vaikka kuinka yritän, en kykene näke- mään häntä muuna kuin omana Jossina, aviomiehenäni. Näin on aina ollut siitä päi- västä lähtien kun hän kertoi minulle. Muistan tunteneeni itseni tyhmäksi, sitten vi- haiseksi. Muistan tilanteen aiheuttaman järkytyksen; että en sen jälkeenkään kun hän kertoi minulle voinut täysin uskoa sitä. – – Mutta en usko koskaan ajatelleeni, että hän oli väärässä.” Kayn romaania ei ole suomennettu. Kaikki tässä artikkelissa esiintyvät sitaattien suomennokset ovat omiani. 10 ”Hän tunsi aina olonsa mukavammaksi heti kun oli pukeutunut. Jotenkin var- memmaksi. Komea pitkä mieheni. Hän hymyilisi minulle ujosti. Hän sanoisi, ’Mil- tä näytän?’ Ja minä sanoisin, ’Moitteettomalta. Näytät moitteettomalta’.” 11 ”He ovat noloja, hämmentyneitä, järkyttyneitä. Ehkä vihaisia. En minä tiedä.” 12 ”Kirjan nimien kuvittelu on vitsikästä. Trumpettitransvestiitin tositarina. Soita hänen trumpettiaan. Isä, sinä mokasit. Se jokin, Joss Moodyn uhkapeli. Lehden otsik- ko kiertää vain yhden päivän, mutta kirjan nimi kestää kuin hiusväri. Minun täy- tyy löytää juuri oikea. Niillä ei pitäisi olla ongelmia kirjan myymisessä. Ihmiset ovat kiinnostuneet kummallisista tyypeistä, sukupuolen vaihtamisista ja sellaisesta.” 13 ”Hänelle ei ollut koskaan tapahtunut vastaavaa. Hän ei ollut koskaan nähnyt miehen muuttuvan naiseksi hänen silmiensä edessä.” 79 • Kohti transsukupuolisuuden etiikk aa 14 ”Hän on ajatellut miehiä ja naisia. – – Eroja heidän välillään. Hänen mieleensä ei ollut koskaan aikaisemmin tullut miettiä noita eroja, paitsi niitä kaikkein ilmeisim- piä, jotka hän kohtasi jokaisena työpäivänä elämässään. 15 ”Se oli kyllä omituista, mutta mies arkussa ja hautaustoimistossa näkemäni nai- nen vaikuttivat minusta kahdelta eri ihmiseltä. Olin entistä ällistyneempi. Hän näytti hyvältä sinisessä puvussaan. Hän näytti taas normaalilta. Kuolleelta; mutta normaalilta. Paremmalta.” 16 “Isälläni ei ollut kalua. Isälläni oli tissit. Isälläni oli tussu. Isälläni ei ollut yhtään munaa. Kuinka monella ihmisellä on samanlainen isä kuin minulla? Mihin puhe- linpalveluun voisin soittaa tässä tapauksessa?” 17 ”Jos äitini olisi ollut lesbo tai isäni homomies, en usko että olisin kiihtynyt asias- ta. Mikä minua oikeastaan nakertaa? – – Todennäköisesti se fakta ettei isälläni ol- lut mulkkua. Ehkä asia on juuri näin yksinkertainen. Kukaan ei halua vitun lesboa isäkseen. Ehkä äidikseen. Mutta ei isäkseen!” 18 ”Isäni sanoi kerran minulle, tiedän millaista se on, poika, kun kävin läpi jotakin helvetin teiniän kärsimystä. Muistan se nyt. Mutta eihän hän tiennyt. Se oli kerta- kaikkinen vale.” 19 ”Mitäs luulet? Olen Colman Moody, kuuluisan trumpetinsoittajan, Joss Moo- dyn, poika. Hän tulee aina olemaan minulle isä.” 20 ”Hän ei voi lopettaa muuttumista. Virtaavat muutokset. Muuttuvat virtaukset. Hän muuttuu koko ajan. Kaikki heltiää – siteet, housunkannattimet, kalvosimet, kellot, hiusrasva, puvut, napit, solmiot. Hän on itsensä jälleen, vuosia sitten [.] Pu- naisessa mekossa. Se on vapauttavaa. Olla tyttö. Olla mies.” 21 ”Hän aukaisee itsensä trumpetilla. Pohjaan asti, kasvokkain sen tiedon kanssa että hän ei ole kukaan. Mitä enemmän hän osaa olla ei-kukaan sitä enemmän hän osaa soittaa tuota torvea. Torven soittamisessa ei ole kyse siitä että hän olisi joku joka tulee jostakin. Torvi riisuu säälimättä hänet paljaaksi kunnes hän on ilman ruumista, ilman menneisyyttä, ei mitään.” 22 “Hän repii itsensä auki. Hän räjähtää. Sitten hän tuo itsensä takaisin. Hitaasti, hi- taasti, keräten palaset yhteen.” 23 Vrt. Groszin (2008, 103) ajatus taiteesta tulevaisuuden resurssina, joka ei ole menneisyyden ikuistamista tai jaetun menneisyyden ylistämistä vaan resurssi tu- levaisuudelle, ”antaen elämän” aistihavainnoille, jotka pääsevät toteutumaan vasta kun ihmiset ovat valmiita ottamaan ne vastaan. 24 ”Menneisyyden ongelma on siinä, isäni sanoi, että et enää tiedä mitä saatat muis- taa.” 25 ”Olen oivaltanut, että tulevaisuus on jotakin aivan muuta.” 80 • Kohti transsukupuolisuuden etiikk aa 26 ”Minusta tulee sinun poikasi oudolla tavalla. Sinä olet minun isäni kertomalla tai vaikenemalla tarinastani. – – Sinä pidät minut tai luovut minusta. Sinä vihaat tai rakastat minua. Sinä muutat minut tai pidät minua rakkaana.” L ähteet Aarnipuu, Tiia. 2008. Trans. Sukupuolen muunnelmia. Helsinki: Like. Ahmed, Sara. 2011. Willfull Parts: Problem Characters or the Problem of Charac- ter. New Literary History 42: 231–253. Bullough, Vern L. & Bonnie Bullough. 1993. Crossdressing, Sex, and Gender. Philadelphia: University of Pennsylvania Press. Clandfield, Peter. 2002. “What is in my blood?”: Contemporary Scottishness and the Work of Jackie Kay. Teoksessa Literature and Racial Ambiguity, toim. Teresa Hubel & Neil Brooks, 1–26. New York: Rodopi. Currah, Paisley. 2006. Gender Pluralisms under the Transgender Umbrella. Teoksessa Transgender Rights, toim. Paisley Currah & Richard M. Juang & Shannon Price Minter, 3–31. Minneapolis: University of Minnesota Press. D’Aguar, Fred. 1993. “Have you been here long?” Black Poetry in Britain. Teoksessa New British Poetries: The Scope of Possible, toim. Robert Hampson & Peter Barry, 51–71. Manchester: Manchester University Press. Dahlgren, Susanne & Kivistö, Sari & Paasonen, Susanna. 2011. Johdanto: Skan- daalin maisema. Teoksessa Skandaali! Suomalaisen taiteen ja politiikan mediakohut, toim. Susanne Dahlgren & Sari Kivistö & Susanna Paasonen, 7–17. Helsinki: Helsinki-kirjat. Deleuze, Gilles & Guattari, Félix. 2004. A Thousand Plateaus: Capitalism and Schizophrenia. Käänt. Brian Massumi. London & New York: Continuum. [Ilmestyi alun perin 1980] Elliot, Patricia. 2010. Debates in Transgender, Queer, and Feminist Theory: Con- tested Sites. Farnham: Ashgate. Fong, Ryan D. 2011. Weaving a Different Kind of Tartan: Musicality, Spectrality and Kinship in Jackie Kay’s Trumpet. Teoksessa Indiscretions: At the Intersection of Queer and Postcolonial Theory, toim. Murat Aydemir, 243–264. New York: Rodopi. 81 • Kohti transsukupuolisuuden etiikk aa Foucault, Michel. 1998. Seksuaalisuuden historia, osat I, II, III: Tiedontahto, Nautintojen käyttö, Huoli itsestä. Suom. Kaisa Sivenius. Helsinki: Gaudeamus. [Osat ilmestyivät alun perin vuosina 1976, 1984, 1984] Garber, Marjorie. 1992. Vested Interests: Cross-Dressing & Cultural Anxiety. New York: HarperPerennial. Grosz, Elisabeth. 1993. A Thousand Tiny Sexes: Feminism and Rhizomatic. Topoi 12: 167–179. ———. 2008. Chaos, Territory, Art: Deleuze and the Framing of the Earth. New York: Columbia University Press. Halberstam, Judith. 1998. Female Masculinity. Durham & London: Duke Uni- versity Press. ———. 2005. In a Queer Time and Place: Transgender Bodies, Subcultural Lives. New York: New York University Press. Junkkaala, Heini. 2011. Soita minulle Billy. Helsinki: Kirja kerrallaan. Kay, Jackie. 1991. The Adoption Papers. Tarset: Bloodaxe Books. ———. 1997. Bessie Smith. Bath: Absolute Press. ———.1998. Trumpet. London: Picador. ———. 2010. Red Dust Road. London: Picador. Liljeström, Marianne. 2004. Kokemukset ja kontekstit historiankirjoituksessa. Teoksesssa Feministinen tietäminen. Keskustelua metodologiasta, toim. Marianne Liljeström, 141–166. Tampere: Vastapaino. ———. 2011. Identitetsbegär. Om ryska kvinnors autobiografiska författarskap. Teoksessa Biografiska betydelser. Norm och erfarenhet i levnadsberättelser, toim. Lena Marander-Eklund & Ann-Catrin Östman, 41–66. Möklinta: Gidlunds förlag. Middlebrook, Diane Wood. 1998. Suits Me: The Double Life of Billy Tipton. London: Virago. Noble, Jean Bobby. 2006. Sons of the Movement: FtMs Risking Incoherence on a Post- Queer Landscape. Toronto: Women’s Press. Plummer, Ken. 2001. Documents of Life 2: An Invitation to a Critical Humanism. London: Sage. Richardson, Niall. 2010. Transgressive Bodies: Representations in Film and Popular Culture. Farnham: Ashgate. 82 • Kohti transsukupuolisuuden etiikk aa Saresma, Tuija. 2007. Omaelämänkerran rajapinnoilla. Kuolema ja kirjoitus. Nyky- kulttuurin julkaisuja 92. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. Serano, Julia. 2008. Whipping Girl: A Transsexual Woman on Sexism and the Scapegoating of Femininity. Berkeley, CA: Seal Press. Sklar, Howard. 2008. The Art of Sympathy: Forms of Moral and Emotional Persu- asion in Fiction. Helsinki: Yliopistopaino. Stryker, Susan. 2008. Transgender History. Berkeley, CA: Seal Press. Sytsma, Sharon. 2006. Introduction. Teoksessa Ethics and Intersex, toim. Sharon Sytsma, xvii–xxv. Dordrecht: Springer. Vähäpassi, Emmi 2012. Mediakohu synnyttävistä miehistä ja figuraation politiikka. Naistutkimus 3: 44–50. Wickman, Jan. 2001. Transgender Politics: The Construction and Deconstruction of Binary Gender in the Finnish Transgender Community. Turku: Åbo Akademis Förlag. Williams, Kirsty. 2006. “A Different Kind of Natural”: The Fiction of Jackie Kay and Ali Smith. Teoksessa Ethically Speaking: Voice and Values in Modern Scottish Writing, toim. James McGonila & Kirsten Sterling, 157–178. New York: Rodopi. Tulkinta ja eti ikk a 85 Susanna Paasonen Liioitellut erot Pornografia ja tulkinnan etiikk a Jos pornografian sisäisten erojen läpileikkaamasta lajityypistä voidaan ylipäätään sanoa jotain yleistä, niin sen moodeihin kuuluu erojen lii- oittelu. Pornossa iän, sukupuolen, yhteiskuntaluokan, kansallisuuden, ”rodun” tai ammatin kaltaisia kategorioita sekä liioitellaan, kärjistetään että törmäytetään jatkuvasti. Toisin sanoen sosiaaliset erot eivät ole vain tunnistettavia, vaan ne maalataan esille mahdollisimman leveillä sivelti- menvedoilla ja kehystetään ylettömällä, liioittelevalla retoriikalla. Nuor- ten ja vanhojen, pieni- ja suurikokoisten, tumma- ja vaaleaihoisten, nais- ja miesesiintyjien välisiä eroja alleviivataan väsymättä. Nämä eronteot ovat hierarkkisia siinä mielessä, että vastakkainasettelun toinen osapuo- li tapaa usein hallita tilannetta. Erontekoja siis sekä kierrätetään että si- dotaan uutterasti monenlaisiin kontrollikuvastoihin. Tuloksena on pai- koin hyvinkin teatraalisia hallinnan ja alistumisen koreografioita. Feministinen tutkimus on tulkinnut pornon sosiaalisia eroja liioit- televaa kuvastoja sekä rasistisiksi että seksistisiksi (esim. Mason-Grant 2004). Pornon kierrättämiä kontrollikuvastoja taas on luettu sukupuo- littuneiden valtasuhteiden heijastumina ja pönkityksenä (esim. Jensen 2007). Tällaisilla kirjaimellisilla tulkinnoilla on rajoituksensa, sillä luki- essaan kontrollikuvastoja yhteiskunnallisten valtasuhteiden symboleina tai todisteina tutkijat lyövät tarkastelemiensa kuvastojen merkitykset jo ennalta lukkoon. Väitänkin seuraavassa, etteivät pornon kirjaimelliset, oireelliset ja symboliset tulkinnat mahdollista lajityypin sisäisen dyna- miikan ja siinä esitettyjen liioiteltujen erojen ymmärtämistä. 86 • L i ioitellut erot Populaarit lajityypit tapaavat olla toisteisia, mutta pornossa toisto ja tyypittely on vieläkin näkyvämpää ja ylettömämpää kuin vaikkapa kau- hussa tai komediassa (vrt. Arthurs 2004, 43). Tutut hahmotyypit, ilma- ukset, kohtaukset, asennot, eleet, kuvarajaukset, äännähdykset ja ilmeet toistuvat kuvasta ja videosta toiseen niin ammattimaisesti, puoliammat- tilaisesti kuin harrastelijavoimin tuotetussa pornossa. Kaikkeen tähän liittyy hyvin vähän yllätyksiä. Esitän seuraavassa, että toistoa, kärjistä- mistä ja liioittelua voidaan pitää pornon lajityypillisinä piirteinä ja ra- kennuselementteinä. Ja jos pornossa on kautta sen historian nojattu tyypiteltyihin, toistuviin ja helposti tunnistettaviin hahmoihin ja tilan- teisiin, ei pornokuvien tunnistaminen stereotyyppimäisiksi vaadi kum- moistakaan analyyttistä ponnistusta. Erojen toteamisen tai listaamisen sijaan tutkimuksen onkin syytä kysyä, miten erojen liioittelu pornossa toimii, mitä siitä seuraa ja kuinka siihen voi analyyttisesti tarttua. Tar- kastelen artikkelissani pornon erityispiirteitä, moodeja ja dynamiikkaa. Nämä pohdinnat kytkeytyvät kysymyksiin tulkinnan etiikasta, tutkijan paikasta ja vastuusta suhteessa tutkittuun aineistoon, esimerkkien valin- taan ja valittuihin analyysitapoihin. Variaatiota ja toistoa Feministisessä pornotutkimuksessa tutkijan ja tutkimuskohteen välinen suhde on tavannut jäsentyä etäisyyden ja eronteon kautta (poikkeuksis- ta ks. McClintock 1993; Jacobs 2007; Williams 2004a; Williams 2008, 24, 124). Pornon valta liikuttaa, koskettaa, häiritä tai kiihottaa katso- jiaan rajautuu tällöin helposti pois näkökentästä, vaikka se onkin laji- tyypin vetovoiman ja kulttuurisen aseman kannalta keskeinen kysymys. Etiikkaa koskevissa keskusteluissa on keskitytty yhtäältä pornon tuo- tantoon, joka on nähty mieskeskeisenä, naisesiintyjien toimijuutta ra- joittavana ja paikoin selkeän naisvihamielisenä. Toisaalta tutkijat ovat nostaneet esille vaihtoehtoisia tuotantoetiikkoja etenkin naistekijöiden ja niin sanottujen vaihtoehtopornojen yhteydessä (esim. Jacobs 2007; Miller-Young 2007). Kaiken kaikkiaan pornotutkimuksen eettiset poh- dinnat ovat keskittyneet enemmänkin siihen, ovatko pornotuotanto ja 87 • L i ioitellut erot pornokuvastot eettisiä vai epäeettisiä kuin siihen, millaisia eettisiä valin- toja ja ratkaisuja pornon tutkimukseen liittyy. Pornoa koskevaa tutkimusta, journalismia ja julkista keskustelua vai- vaa eräänlainen synekdokeen logiikka, jonka mukaan mikä tahansa esi- merkki (yksittäinen kuva, teksti, video tai verkkosivu) voidaan nostaa esimerkiksi ja todisteeksi siitä, mitä porno on. Synekdokeen logiik- ka mahdollistaa pornon määrittelyn loputtoman erilaisin tavoin ja eri- laisten teoreettisten, eettisten ja poliittisten premissien ja painotusten varassa (Kendrick 1996). Valitsemalla aineistokseen tietynlaisia kuvas- toja kirjoittajat voivat oikeuttaa omia näkemyksiään ja ennakko-oletuk- siaan. Ne, jotka näkevät pornon miehisen väkivallan muotona ja ver- tauskuvana, saattavat valita esimerkkinsä äärimmäisyyksiä esittelevästä gonzo-pornosta tai viitekehyksistään irrotetuista, sadomasokismiin, si- tomiseen, alistamiseen ja rankaisemiin keskittyvistä BDSM-kuvas- toista (Rubin 1995, 245–246). Ne, jotka näkevät pornon fantasian ja transgression alueena, saattavat puolestaan valikoida esimerkkinsä tai- teellisten, kokeellisten, queer-, harrastelija- tai vaihtoehtopornojen jou- kosta. Pornon nettijakelun myötä kaikenlaisista esimerkeistä on tullut entistä tunnistettavampia ja helpommin löydettäviä. Saatavilla olevan pornon määrä ja kirjavuus tarkoittaa sitä, että oikeastaan minkä tahan- sa näkemyksen tai määritelmän tueksi voidaan löytää ylettömän runsaita esimerkkejä. Toisin kuin synekdokeen logiikkaa antaa ymmärtää, yhden esimerkin analyysi ei kuitenkaan kerro paljoakaan toisista, sillä sen vasta- painoksi voidaan löytää pienellä vaivalla täysin vastakkaisia kuvastoja. Synekdokeen logiikka siis merkitsee sitä, että yksittäiset esimerkit nostetaan havainnollistuksiksi ja todistuksiksi siitä, mitä porno oletet- tavasti on tai mitä se merkitsee. Näin tuotetaan yleistyksiä pornon ka- tegoriasta sekä ylipäätään annetaan hahmoa ”pornografialle” oletetta- vasti selkeänä viittauskohtana. Tämä on siinä mielessä paradoksaalista, että pornon lajityyppi nimenomaan perustuu voimakkaille ja selkeille sisäisille eronteoille: vaihtoehtoporno pyrkii erottautumaan valtavirras- ta (Attwood 2007; Magnet 2007), kotimainen tuotanto ulkomaisesta (Paasonen 2012), korkeiden tuotantoarvojen porno halvoista videoista ja harrastelijakuvastot ammattimaisesti tuotetuista (Hardy 2009). Por- noa eritellessä onkin keskeistä pohtia, mistä valittujen esimerkkien ole- 88 • L i ioitellut erot tetaan kertovan ja hahmottaa niiden konteksti. Tarkkuus sekä aineisto- jen valinnassa että erittelemisessä tekee pornon feministisistä kritiikeistä osuvampia. Pornon kuvastoissa ja työkäytännöissä on epäilemättä pal- jon kritisoitavaa. Kategoriset yleistykset kuitenkin syövät kritiikin us- kottavuutta. Porno on nettilevityksen myötä jakautunut useampiin alakategorioi- hin kuin koskaan aikaisemmin. Yhtäältä kyse on pornotuotannon laaje- nemisesta: digitaalinen tuotanto ja levitys on edullista ja pornoa tuotta- vat niin pienet yritykset kuin harrastelijatkin. DVD-levyjen myynti on laskenut tasaisesti ja videonjakelualusta YouTuben pohjalta mallinnetut sivustot (esim. YouPorn, PornoTube, RedTube, XTube tai Tube8) ovat nousseet yhä suositummiksi. Toisaalta kyse on netin informaatioarkki- tehtuurista eli tavasta, jolla tiedostoja hallitaan, etsitään ja luokitellaan. Netissä hyödynnettävät hakemistot ja hakutermit edellyttävät sekä tie- dostojen nimeämistä että niiden sisällön määrittelemistä (Chun 2006). Hakemistosivusto www.gigagalleries.com havainnollistaa tätä alakate- gorioiden listauksissaan. Esimerkiksi kirjaimen ”R” alta löytyy aakko- sittain eritelty vaihtoehtojen kirjo termistä Raunchy (rivo) käsitteisiin Real Doll (ihmisen kokoinen seksinukke), Rectal Exam (peräaukon tut- kimus), Red Bottom (punainen takamus), Redhead (punatukkainen) Retro, Revenge (kosto), Reverse Gangbang (käänteinen joukkopano, eli heteropornon yhteydessä asetelma, jossa on yksi mies ja lukuisia nai- sia), Rich (rikas), Riding (ratsastus), Rimjob (peräaukon nuoleminen tai imeminen), Rodox (tanskalainen 1970- ja 1980-luvuilla ilmestynyt por- nolehti), Rough (kova), Rubber (kumi) ja Russian (venäläinen). Nimik- keet ja hakutermit kuvailevat suoritettuja akteja, esiintyjien alku perää ja ulkomuotoa, kuvien alkuperää, tyyliä ja elementtejä. Tarjoilemalla eri- tyisyyksiä ja uutuuksia sivustot pyrkivät erottautumaan toisistaan, saa- maan kävijät pysähtymään ja vierailemaan niillä uudelleen. Samalla ne tekevät fetisseistä ja erityisyyksistä sekä näkyvämpiä että tunnistetta- vampia (Bennett 2001, 384). Tällaisen kirjon edessä synekdokeen lo- giikka epäonnistuu pakostikin. Aloitin omat tutkimukselliset löytömatkani nettipornoon arkistoi- malla vuosien 2002–2004 aikana työsähköpostiosoitteeseeni lähetettyä yhdysvaltalaista heteropornoa mainostanutta roskapostia. Tarkoitukse- 89 • L i ioitellut erot nani ei ollut saavuttaa jollain tapaa edustavaa aineistoa, sillä tämä olisi nettipornon määrän ja kirjon huomioiden mahdottomuus. Pikemmin- kin halusin kyetä perustelemaan aineistorajaukseni. Sen sijaan, että oli- sin hakeutunut minkään tiettyjen pornokuvastojen pariin, arkistoin ne viestit, joita minulle lähetettiin massiivisten roskapostilistojen kautta. Roskapostin kierto oli keruuaikana huipussaan Turun yliopiston palve- limella. Erilaisia roskapostiviestejä saapui päivässä kymmeniä, joskus yli sata. Pyrkimyksenäni oli tallentaa yhdenlainen arkinen kohtaamispinta pornon kanssa roskapostiviestejä tallentamalla. Tuhottuani tuplakappa- leet minulle jäi 366:n viestin arkisto. Erittelin aineistoa ensimmäiseksi sisältöanalyysin keinoin, sillä halusin pystyä sanomaan jotain viestijou- kon kokonaisuudesta. Tämä olisi ollut mahdotonta keskittymällä vain joihinkin esimerkkeihin ja jättämällä toiset huomiotta. Sittemmin tut- Kategorioiden listauksia www.gigagalleries.com-sivustolla. 90 • L i ioitellut erot kimukseni laajeni harrastelijoiden netissä julkaisemiin pornotarinoihin, videosivustoihin, portaaleihin ja kuvagallerioihin. Tutkimusmenetel- mäni puolestaan laajenivat lähilukuun ja -katselemiseen, materiaalisuu- den ja affektiivisuuden pohdiskeluun (ks. Paasonen 2011). Pornosta täs- sä artikkelissa esittämäni yleistykset perustuvat näihin tutkimuksiin. Ensimmäiseksi erittelin roskapostiviesteissä esitellyt aktit, henkilö- hahmot, näistä käytetyt sanalliset luonnehdinnat sekä viestien tavat pu- hutella vastaanottajia kysyen, mitä viesteissä kuvataan ja miten. Vaikka tämä tulkintatapa oli leimallisen kirjaimellinen, sisällönkuvaus auttoi hahmottamaan kaupallisen heteropornon konventioita ja toistuvia piir- teitä. Itse asiassa se teki ne silmiinpistäviksi. Viesteissä esitetyistä akteis- ta ylivoimaisesti yleisin on suuseksi (502 tapausta), jossa 80 prosentis- sa nainen antaa suuseksiä miehelle. Suuseksin kuvaukset täydentyvät usein niin sanotuilla rahaotoksilla eli ejakulaatioilla (207 tapausta), joista pääosa suuntautuu naisen kasvoille (93), suuhun (73) ja rinnoille (21). Naisruumis on ylipäätään korostetusti keskipisteenä kaikissa vies- teissä ja kaikista kuvista esiintyvistä ihmishahmoista naisia on kaikkiaan 72 prosenttia. Kuvissa esiintyvistä mieshahmosta 65 prosenttia esiintyy vain peniksenään siten, että valtaosa miehen ruumiista rajautuu kuvan ulkopuolelle. Kasvojen puuttuminen tekee peniksistä eräänlaisia ”yleis- elimiä”, eikä miesesiintyjiin tarvitsee kiinnittää erityistä huomiota. Irrallisten penisten korostuneisuus haastaa pohtimaan objektivoin- nin keskeisyyttä pornossa. Heteropornoa on kritisoitu naisten objekti- voinnista ja esittämisestä huulten, rintojen, pakaroiden ja vulvien kaltai- sina esineellistettyinä osasina. Perustellusti voidaan väittää, että porno itse asiassa objektivoi kaikkia esiintyjiään, joskin eri tavoin. Miesesiin- tyjät tapaavat typistyä elimeensä, kun taas naisruumiista esitellään mo- ninaisemmin otoksin. Siksi esineellistämisen kaltainen yleistasoinen kritiikki ei auta selittämään lajityypin konventioita tai dynamiikko- ja. Pornossa ei ylipäätään keskitytä henkilöhahmojen psykologiaan tai moniulotteisuuteen, vaan huomio on nimenomaan vartaloiden yksi- tyiskohdissa ja niiden välisessä vuorovaikutuksessa. Kaikki esiintyjät tarjotaan katsojien tarkasteltavaksi ja näiden ruumiita paloitellaan eri- koislähikuvissa, mutta katsoja säilyy enemmän tai vähemmän ulkopuo- lisena tarkkailijana. 91 • L i ioitellut erot Naisia ja miehiä kuvataan heteropornossa hyvin eri tavoin. Naisia ja miehiä myös asetellaan selkeästi erilaisiin asemiin ja rooleihin. Roska- postiaineistossa naisia kuvaillaan huomattavasti runsaammalla sanavali- koimalla kuin miehiä. Substantiiveista suosituimpia ovat tyttö (girl, 31% kaikista käytetyistä nimisanoista), lutka (slut, 22%), beibi (babe, 10%) ja lesbo (lesbian, 7%) ja adjektiiveista kuuma (hot, 33%), teini (teen, 22%), kiimainen (horny, 12%), seksikäs (sexy, 9%) ja nuori (young, 9%). Mie- hiin viittaavista nimisanoista suosituimpia ovat jätkä (guy, 64%), mies (man, 10%), ori (stud, 8%) ja kaveri (mate, 6%, buddy , 4%). Pääsään- töisesti miehiin ei liitetä muita tarkentavia laatusanoja kuin kiimai- nen. Miehiä siis kuvaillaan kavereina, jätkinä, seksuaalisina suorittajina ja homo sosiaalisen miesryhmän jäseninä. Naisesiintyjien määritelmät puolestaan kiertyvät nuoruuden, seksuaalisen aktiivisuuden ja halutta- vuuden ympärille. Roskapostiaineiston yleisimmät miehen sukuelintä kuvaavat laatusa- nat korostavat kaikki kokoa: suuri (big, 46%), hirviö(mäinen) (monster/ monstrous, 16%), valtava (huge, 12%), yli 25-senttinen (over 12 inches, 8%) ja paksu (fat/thick, 7%). Näiden vastapareina on koko joukko dimi- nutiivisia naisen sukuelimiä kuvaavia adjektiiveja: tiukka (tight, 73%), pikkuruinen (tiny, 11%), pieni (small, 9%) ja pikkuinen (little, 8%). Tu- loksena on liioiteltu ja yletön sukupuolierojen kavalkadi, jossa mies- ja naisruumiita merkitään sitkeästi toistensa vastakohdiksi. Yhtäältä tämä adjektiivien käyttö näyttää olevan oppikirjaesimerkki Judith Butlerin (1993, 90–91) teoretisoimasta ruumiin morfologiasta eli muoto-opis- ta, jossa ruumiit nähdään ja tehdään ymmärrettäviksi kaksinapaisen täydentävyysperiaatteen varassa. Kahden vastakkaisena pidetyn suku- puolen nähdään täydentävän toisiaan aina yhteen sopivia sukuelimiään myöten (Richardson 1996, 7). Tämän ”heteroseksuaalisen strukturalis- min” mukaan sukupuolten oletetaan olevan yhtäältä vastakkaisia, toi- saalta heteroseksuaalisen halun yhteen liittämiä. Roskapostin termino- logia kuvaa tätä muoto-oppia kovin hiertynein käsittein, sillä valtavien penisten ja pikkuruisten vaginojen vastakkainasettelu tuottaa kitkaista käsitteistöä. Kolmasosa kaikista seksiä kuvaavista verbeistä korostaa ak- tien vaatimaa työtä, kuten termeissä venyttää (stretch), tunkea (stuff ), naulita (nail), rangaista (punish), takoa (pound), tukkia (gag), kiduttaa 92 • L i ioitellut erot (torture), repiä (rip) tai halkaista (split). Toisin sanoen kyse ei ole niin- kään täydentävyysperiaatteesta kuin eroista ja erojen vastakkaisuudesta, joita liioittelemalla korostetaan esiteltyjen kuvastojen äärimmäisyyttä ja kovuutta. Adjektiivit korostavat kuvien olevan kovaa pornoa ja samal- la ne tekevät kuvista entistä kovempia. Seksistä käytetyt laatu sanat ko- rostavat niin ikään aktien kovuutta ja äärimmäisyyttä. Niihin lukeu- tuvat muun muassa äärimmäinen (extreme), järkyttävä (shocking), ällö (nasty ), saastainen (filthy), omituinen (bizarre), friikki (freaky), kinky , hämmästyttävä (amazing), perverssi (perverted), raaka (raw), sairas (sick), älytön (insane) ja kova (rough). Aineiston erittely tekee selväksi muutaman pornon lajityypin kan- nalta keskeisen asian. Ensinnäkin tutkimassani aineistossa toistetaan samoja sanoja, asetelmia ja kuvastoja: sen sanasto on kapea ja samat kuva- aiheet ja eleet toistuvat sitkeästi esimerkistä toiseen. Vaikka kaik- ki populaarit lajityypit käyttävät ennalta-arvattavia juonenkäänteitä ja henkilöhahmoja, tämä toisto on viety pornossa äärimmäisyyksiin. Filo- sofi Elizabeth Grosz (2006, 97) viittaa samaan kirjoittaessaan, että ”por- no voi toimia vain ollessaan ritualisoitua, perustavanlaatuisen toisteis- ta, sarja rajattuja variaatioita hyvin suppeasta teemavalikoimasta”. Tästä toistosta seuraa, että pornon lajityyppi muuttuu hitaasti. Yhtäältä näin onkin. Pornon lajityyppikonventiot ovat jäykkiä ja niitä voi havaita eri alalajityypeissä ja medioissa levitetyissä kuvastoissa. Toiston ja ennal- ta arvattavuuden ei kuitenkaan pitäisi peittää näkyvistä pornon moni- muotoisuutta, joka on entisestään korostunut pornon digitaalisen tuo- tannon ja levityksen myötä. Toiseksi erittely tekee ainakin itselleni selväksi sen, ettei pornon tul- kinta voi rajoittua tämän kaltaiseen kirjaimelliseen luokitteluun, sanojen ja kuvien laskemiseen. Tällainen analyysi ei auta näkemään sitä, kuinka kyseiset kuvat ja sanat oikeastaan toimivat tai mitä ne saavat aikaan. Sen sijaan pornon kapeita kuvastoja ja ennalta arvattavuutta kannattaa avata pohtimalla lajityypin erityisluonnetta ja dynamiikkaa. Esitänkin seuraa- vassa erinäisiä väitteitä pornon lajityypillisistä piirteistä ja moodeista ta- voitteenani selittää, kuinka erojen liioittelu pornossa toimii. 93 • L i ioitellut erot Teesejä pornosta Yleisesti ottaen henkilöhahmot tai tarinat eivät ole pornossa erityisen keskeisiä. Kyse on pikemminkin toiminnan kehyksistä, joita voidaan luonnostella enemmän tai vähemmän tarkasti. Näin on erityisesti netti- pornossa, mutta samaa voidaan väittää myös elokuva- ja videopornos- ta (kirjallisuus taas on tässä mielessä erityistapaus). Kertomuselokuvissa tai kirjallisuudessa keskeinen henkilöhahmojen kehittyminen tai tari- nankaaren rakentuminen eivät ole pornossa läheskään yhtä olennaisia kuin seksiaktien ja esiintyjien ruumiinosien yksityiskohtainen esittely. Lisäksi pornossa korostetaan uupumatta ihmisten välisiä eroja, koskevat nämä sitten sukupuolta, ikää, sosiaaliluokkaa, ruumiinkokoa, kansalli- suutta tai etnisyyttä. Erot eivät ole vain näkyviä, vaan liioiteltuja ja siksi välittömästi tunnistettavia. Henkilöhahmot ovat pikemminkin tyyppe- jä. Tässä on kyse sekä toistosta – sillä ollakseen tunnistettavia hahmo- jen tulee olla jollain tapaa tuttuja – että liioittelusta. Näin ollen moni- tulkintaisuudelle ei oikeastaan jää tilaa. Koska pornon kuvastot ja henkilöhahmot ovat lähtökohtaisen tyyli- teltyjä ja liioittelevia, edellä esittämälläni kirjaimellisella tulkinnalla on rajansa. Yhdysvaltalaispornon tyyppivalikoimaan keskeisesti kuuluvat kotirouvat ilmaantuivat (silloin laittomiin) pornoelokuviin 1940-luvul- la, samoin kuin kotirouvan ovea kolkutelleet yleismiehet, maitomiehet, lähetit, haastattelututkijat, laskuja perivät haastemiehet, mittarinlukijat ja murtovarkaat (Di Lauro & Rabkin 1976, 92). Kotirouvat, huolto- ja putkimiehet ja pizzalähetit kuuluvat yhä yhdysvaltalaisen nykypornon perusvalikoimaan. Hahmoja esitetään hyvinkin liioitellen ja yliviritty- neesti. Niinpä ”teinitytöt” pukeutuvat pikkuruisiin mekkoihin ja val- koisiin polvisukkiin, asettelevat hiuksensa saparoille tikkaria imeskellen ja ”sekatyömiehet” esittelevät lihaksikkaita, raavaassa työssä hieman li- kaantuneita ja haalareihin puettuja varsiaan pyyhkien rehvakkaasti hi- keä otsaltaan. Pornoelokuvista puhuttaessa valitetaan usein henkilöhahmojen ole- van ennalta arvattavia, juonten latteita tai epäuskottavia – ja pornon olevan siksi kaikin puolin huonoa ja typerää. Samalla ”hyvän pornon” kriteeriksi esitetään juonellinen kertomuselokuva, joka kertoo tari- 94 • L i ioitellut erot nan ja jonka henkilöhahmot ovat monisärmäisiä, uskottavia ja samas- tuttavia. Tämä hyvän pornon ihanne toistuu siitäkin huolimatta, että porno videoiden tarinaosioiden yli tavattaneen lähinnä kelata tai hypätä. Pika kelauksesta voi toki syyttää tarinoiden heikkoa tasoa tai kömpelöä näyttelijäntyötä, mutta perustellusti voidaan myös väittää, ettei porno ylipäätään edellytä tarinankaarta tai näppäriä luonneroolisuorituksia ja että liika henkilöhahmojen ja motiivien monimutkaisuus itse asiassa häiritsee, pikemmin kuin edistää elokuvasta kiihottumista (Bell 2001). Kertomus on keskeistä pornokirjallisuudessa, miestenlehtien lukija- tarinoissa ja paikoin myös pornoelokuvissa. Tästä huolimatta väitän, että valokuva-, elokuva- ja videoporno on painottanut enemmän näyt- tämistä kuin kertomista. Netissä levitettävät videot ovat lyhyitä (usein lyhyempiä kuin pornoelokuvan yksittäiset episodit), eikä niissä raken- neta tarinaa. Yleensä ihmiset astuvat kuvaan, jos eivät siinä jo ole, ja al- kavat harrastaa seksiä eri yhdistelmissä. Nämä ihmiset saattavat edus- taa tyyppejä (kotirouvista teineihin) ja asetelmat voivat olla tyyliteltyjä (putkimies yllättää kotirouvan ja teinityttö löytää suuseksin salat). Vii- me vuosina suosiotaan radikaalisti kasvattanut harrastelijaporno on pelkistetympää sekä henkilöhahmoissaan että juonikehyksissään. Silti myös harrastelijapornossa kierrätetään tuttuja pornokonventioita, joi- ta yhdistellään amatööriesiintyjiin, arkisiin yksityiskohtiin ja ympäris- töihin (Van Doorn 2010). Pornon tyylitellyt henkilöhahmot, asetelmat ja kohtaukset, konven- tioihin nojaaminen ja niillä leikkiminen luovat keinotekoisuuden tun- tua. Ne tuottavat eräänlaisia lainausmerkkejä, sillä jos pornon teini on ”teini” niin seksitabu on ”seksitabu”. Pornon toistuvat tyypit ja asetel- mat ikään kuin viittaavat omaan sopimuksenvaraisuuteensa. Tämä ko- rostuu myös sen kautta, että kaikenlaiset hahmot ja tyypit voivat ottaa kaikenlaisia rooleja. Roskapostiaineistossani toistuvat asetelmat, joissa naishahmot ovat jollain tapaa huijattuina: naiset suostuvat sääliseksiin, uskovat turhia lupauksia ja heitä jopa heitetään veneestä anaaliseksises- sioiden päätteeksi. Toisaalta naishahmot ovat osassa aineistoa hyvinkin hallitsevassa asemassa mieshahmojen joutuessa vuorostaan käytännön pilojen kohteeksi. Harrastelijakirjoittajien Literotica-sivuston tarinois- sa erilaiset aktiivisen ja passiivisen, hallitsevan ja alistuvan partnerin 95 • L i ioitellut erot roolit saavat yhä uusia variaatioita suhteessa sukupuolen, iän, etnisyy- den, kansallisuuden tai luokan kategorioihin (Paasonen 2010). Pornossa korostuvat ruumiillisten erojen ja kontrollisuhteiden kuva- ukset noudattelevat sosiaalisia kategorioita ja hierarkioita, mutta usein ylettöminä ja liioittelevina variaatioina. Ylettömyys sekä sitoo nämä ku- vaukset sosiaalisiin hierarkioihin että luo etäisyyden ja sopimuksenvarai- suuden tunnetta. Periaatteessa pornon rakennuselementteihin kuuluva liioittelu, ylettömyys ja toisto voivat taipua monenlaisiin asetelmiin ja kohtauksiin, eivätkä hallinnan ja alistumisen asetelmat taivu suoraan so- siaalisten hierarkioiden kuvituksiksi. Tutkimassani pornossa yläluokkai- sia tai vauraita hahmoja nöyryytetään tehtaissa ja parkkipakoilla, mustat ”joukkopanojoukkueet” ”metsästävät” valkoisia naisia ja teinitytöt kou- luttavat lukio-opettajiaan. Valtasuhteita korostetaan ja asetetaan nau- runalaiseksi, pönkitetään ja kierrätetään. Tämän monimuotoisuuden huomioiminen on keskeistä, sillä lajityypissä, pornon tuottajien tai ku- luttajien keskuudessa ei vallitse mitään yksimielisyyttä koskien sitä, mitä porno on, mitä sen tulisi olla tai millaiset kuvastot koetaan kiihottavina. Kaikesta tästä johtuen pornokuvastojen kirjaimellinen tulkinta on tavallaan askelen jäljessä. Kirjaimellinen tulkinta auttaa hahmottamaan kuvastojen toistuvia teemoja ja henkilöhahmojen välistä dynamiikkaa, mutta poistaa tämän kaiken ympäriltä lainausmerkit. Pornosta muodos- tuu sosiaalisen todellisuuden – tai ainakin sosiaalisen fantasian – kuva- us, jota tutkimalla voidaan oletettavasti paljastaa yhteiskunnallisia jär- jestyksiä ja kuvitelmia (vrt. Segal 1998). Nämä todellisuudet paljastuvat kerta toisensa jälkeen seksistisiksi ja rasistisiksi (ks. esim. Mason-Grant 2004; Tyler 2010; Bridges 2010). Jotain jää pakosti tavoittamatta. Rajojen rikkominen ja rakentaminen Hyvän maun ja moraalin normeja käännetään pornossa jatkuvasti ylös- alaisin. Harrastelijakirjoittajien Literoticassa julkaisemissa tarinoissa ta- but rikkoutuvat perheenjäsenten harrastaessa seksiä keskenään, ihmis- ten kokeillessa mitä mielikuvituksellisimpia fetissejä, ryhmäseksiä ja ristiinpukeutumista tai kiiman ajaessa heidät tolaltaan ja paljastaessa heidän ”todellisen minänsä” (Paasonen 2010). Kaikenlaisissa mediois- sa julkaistu porno korostaa rajoja ja etenkin niiden ylittämistä. Nautin- 96 • L i ioitellut erot non luvataan ennestäänkin kasvavan, kun sen tielle asettuvat tabut ja normit ylitetään. Filosofi Georges Bataille (1986) on kirjoittanut seksu- aalisten tabujen, kieltojen ja rajojen olevan olemassa rikkomista varten. Rikkomisen myötä tabut ja kiellot jäsentyvät uudelleen, mutta juuri nii- den rikkominen lisää nautintoa, jännitystä ja kiihkoa (vrt. Kalha 2007). Tätä periaatetta porno kuvittaa hyvinkin uskollisesti. Rajojen rakentamisen ja ylittämisen kaksoisliike on ollut pornossa keskeistä 1700-luvulta saakka. Pornografiaksi luokiteltavia kirjasia pai- nettiin samoissa pajoissa kuin vallankumouskirjallisuutta ja aikakauden niin sanottujen klassikkoteosten, kuten markiisi de Saden romaanien, keskeisenä teemana oli moraalin määrittelijöiden ja vallanpitäjien – kir- kon ja aristokratian – kritiikki ja rivo pilkka. Porno on yhdistetty myö- hemmin keskiluokkaisten moraalikoodien ja hyvän maun määritelmi- en ylittämiseen: se on nähty niin kansan- ja työväenkulttuurina kuin kumouksen siemenenäkin (Kipnis 1996; Penley 2004). Tällaisia avant- gardistisia tai vallankumouksellisia yhteyksiä on vaikea havaita nykyisen nettipornon valtavirtaa selailemalla. Pornon kumouksellisuuden poh- dinnat ovat koskeneet kirjallista pornografiaa sekä paikoittain 1970-lu- vun elokuvapornon niin sanottua ”kultakautta”. 2000-luvulla esimerk- kejä on haettu netissä levitettävästä riippumattomasta, alakulttuurisesta, taiteellisesta ja vaihtoehtopornosta. Niin sanottua valtavirtapornoa ei ole juurikaan yhdistetty kulttuuriseen vastarintaan. Päinvastoin, kriiti- kot tapaavat määritellä juuri nämä kuvastot seksistisiksi, rasistisiksi ja luokkahierarkioita tukeviksi, eli kaiken kaikkiaan taantumuksellisiksi. Ei ole syytä väittää, että porno olisi jollain tapaa määritelmällisesti kumouksellista. Porno on lajityyppi, jonka sisään mahtuu niin uutuu- dessaan häkellyttäviä näkyjä kuin tuttua tutumpia samojen kuvastojen ja asetelmien toistoja. Kyse on pikemminkin siitä, että tabujen jatku- va korostaminen ja rikkominen ovat keskeisiä lajityypin sisäisen dyna- miikan kannalta. Tämä taas kytkeytyy olennaisesti erojen liioitteluun ja toistamiseen. Pornokuvastoissa toistuva erojen dynamiikka on melko yksikertainen: ensin esiintyjien välisiä eroja korostetaan ja sitten esiinty- jät harjoittavat keskenään erilaisia seksiakteja. Erojen korostamisessa on kyse sekä rajojen tuottamisesta että niiden jatkuvasta ylittämisestä. 97 • L i ioitellut erot Esimerkiksi yhdysvaltalaisessa interracial (eli rotujen välisessä) por- nossa toistetaan orjuusajan historiaan palautuvia tabuja, jotta ne voitai- siin rikkoa ja jotta tämä rikkominen olisi mahdollisimman suurieleistä. Vaikka mustat ja valkoiset yhdysvaltalaiset harrastavat seksiä keskenään jokseenkin arkisesti, pornossa näihin akteihin liitetään tabun mielikuva ja esiintyjien ihovärien välisiä kontrasteja korostetaan äärimmäisyyksiin asti. Historiallinen tabu ei suoranaisesti herää eloon, mutta se saa oman- laistaan tekohengitystä tullessaan toistetuksi ja tunnistetuksi. Siihen ei välttämättä uskota, mutta se tulee joka tapauksessa lausutuksi uudel- leen. Tabu herättää mielikuvan kiellosta, rajasta ja esteestä, jonka ylittä- minen voi sitten olla itsessään kiihottavaa. (Williams 2004b.) Nyrkkisääntönä mainittakoon, että jos pornossa esitetään jonkun aktin olevan mahdoton kuvitella, niin se melko varmasti suoritetaan jo seuraavassa kohtauksessa tai otoksessa. Kielto ja kauhistelu lisää ak- tin vetovoimaa ja kiihottavuutta. Tämä pätee niin pornotarinoiden ku- vauksiin ensi kertaa harrastetusta ryhmä- tai anaaliseksistä kuin teinejä ja seniorikansalaisia esittelevään, nuoria ja vanhoja kehoja rinnastavaan pornoon, jossa eroja kuvaillaan huutomerkein ja kauhistelun säestyk- sellä (esim. sivusto Old Gonzo). Nuoren ja vanhan, kiinteän ja roikku- van, kokemattoman ja kokeneen ruumiin välisiä eroja äimistellään, jotta näiden keskinäiset aktit kiinnittäisivät varmemmin katsojan huomion. Pornoroskapostissa toistuva kolossaalisten penisten ja pikkuruisten va- ginojen vastakkainasettelu auttaa vastaavalla tavalla kuvaamaan yhdyn- tää mahdollisimman suureellisin ja vaikuttavin termein. Ne tuottavat lisäarvoa, jollaista pornon peruskuvastoihin ei liity. Vaikka kuvattavat aktit saattaisivat itse asiassa edustaa lähinnä näitä rutiinikuvastoja, niin yletön ja liioitteleva kielenkäyttö lupaa niiden olevan jotain muuta – jotain kovempaa, jotain enemmän. Ylettömyys Pornossa sosiaaliset suhteet ovat lähes määritelmällisesti seksuaalisia ja muunlaiset jännitteet ja siteet rajautuvat useimmiten pois sen kuvastois- ta. Henkilöhahmot haluavat aina seksiä, vaikkeivät aina tiedäkään sitä haluavansa. Siksi, kuten Brian McNair (2002, 40) toteaa, pornossa ”ei” tarkoittaa ennen pitkää ”kyllä”. Samalla esiintyjien ruumiillistamia ero- 98 • L i ioitellut erot ja korostetaan äärimmäisen tarmokkaasti. Pornossa penisten koko, sek- suaalinen halu, kiihotus tai nautinto eivät tunne ylärajaa: penikset ovat kolossaalisia ja vaginat pikkuriikkisiä, sekä naiset että miehet ovat kyl- tymättömän kiimaisia, eikä seksi edellytä partnerien tuttuutta, pari- suhteesta puhumattakaan. Laura Kipnis (1996, 202) yhdistääkin por- non paljouden fantasiaan, sillä sen nautintotaloudessa kaikkea on aina enemmän kuin tarpeeksi – tai jopa enemmän kuin kukaan haluaakaan. Paljouden ja ylettömyyden tuntua edesauttaa myös se, että pornoa on erityisesti netissä saatavilla enemmän kuin tarpeeksi. Tuhannet ja taas tuhannet kuvat, videot, hakemistot, tiedostot, verkkokamerasivut ja jul- kaisualustat tarjoavat näennäisen loputtomia vaihtoehtoja, tyylejä ja va- riaatioita. Tämä ylettömyyden maisema lupaa aina jotain uutta ja yl- lättävää, kunhan käyttäjä vain osaa sitä etsiä. Zabeth Patterson (2004) näkee sekä uutuuden että välittömän nautinnon lupaukset nettipornon keskeisinä piirteinä: käyttäjälle luvataan aina entistäkin kiihottavampia tai äärimmäisempiä kuvia, joiden määrä on niin suuri, ettei kukaan pysty niitä kaikkia selaamaan. Uusien ja yllättävien kuvien löytäminen on toi- saalta vaikeaa, sillä helposti löydettävät kuvat ja sivustot ovat lähinnä va- riaatioita tutuista teemoista (kuten roskapostiaineistoni esimerkeissä). Porno kuvastojen toisteisuudessa on kyse sekä samuudesta että eroista siinä mielessä, ettei mikään toisto ole täysin identtinen toisen kanssa. Ylettömyys ja liioittelu kuuluvat elimellisesti pornon konventioihin. Sen henkilöhahmojen halujen ja nautintojen esitetään olevan huimia ja vailla rajoja, eikä pornon kuvastoissa mikään ole loppujen lopuksi kyl- liksi. Tunnelma on odottava, sillä heti kun yksi kliimaksi on saavutettu, aletaan pohjustaa uusia, vieläkin voimakkaampia tuntemuksia. Selkeimmät esimerkit pornon ylettömyydestä löytyvät ennätysvide- oista, joissa rikotaan aktien ja partnerien määrää koskevia ennätyksiä. Näistä ensimmäisiin lukeutuneessa videossa World’s Biggest Gang Bang (USA 1995) Annabel Chong harjoitti seksiä 251:n miehen kanssa (jää- den siten tavoitteena olleesta 300:sta partnerista) ja videosta tuli huo- mattavan suosittu. Myöhemmissä hankkeissa Sabrina Johnson harjoitti seksiä yli 700:n miehen kanssa (Gangbang 2000, 1999), Victoria Givens harjoitti anaaliseksiä 101:n miehen kanssa (World’s Record Anal Gang- bang, 2004) ja 65 miestä ejakuloi Jeniferin ruumiinaukkoihin (50 Guy 99 • L i ioitellut erot Creampie, 2004). Listaa voisi jatkaa, sillä yksinään Creampiella on tiet- tävästi ainakin yhdeksän jatko-osaa. Nämä maratonelokuvat haasta- vat naisesiintyjien ruumiilliset rajat partnerien määrässä, aktien kestos- sa ja ruumiineritteiden määrässä. Samaa ylettömyyttä edustavat myös ”DV/DA” -videot, joissa suoritetaan samanaikaisesti sekä tuplavagina- että tupla-anaalipenetraatio. Maratonpornossa etenkin naisruumiit ve- nyvät ja aktien ja partnerien yletön määrä on arvo sinänsä. Samastumisen tuolla puolen Pornon tehoa ja siihen liittyviä riskejä on perusteltu usein näkemyksellä, jonka mukaan pornoa katsovat miehet samastuvat pornossa esiintyviin miehiin ja omaksuvat katselun myötä ongelmallisia asenteita ja odotuk- sia sekä seksipartnereitaan että seksiä kohtaan (esim. Russell 2000). Por- noa katsovien naisten osaksi taas on nähty jäävän enemmän tai vähem- män masokistisen kiinnittymisen ruudulla työstettäviin naisruumiisiin. Näissä tulkinnoissa katsojien oletetaan nauliintuvan tietynlaisiin suku- puolen mukaan määrittyviin katsomisasemiin, joissa ei useimmiten nähdä suurempaa liikkuvuutta. Olen taipuvainen uskomaan, ettei pornon katsominen tai lukemi- nen edellytä varsinaista samastumista henkilöhahmoon, tämän sisäiseen maailmaan tai tuntemuksiin. Kyse on paljon epävarmemmasta ja epä- määräisestä tunnistamisesta, kuvittelusta ja kiinnittymisestä akteihin, asentoihin ja liikkeisiin. Tämä johtuu osin jo siitä, ettei pornossa juuri- kaan keskitytä henkilöhahmojen rakentamiseen tai niiden uskottavuu- teen, vaan – kuten edellä on todettu – siinä operoidaan pikemminkin tyyppien ja tyypittelyjen varassa. Pornon henkilöhahmot eivät useim- miten kehity, eikä näiden toimia motivoida. Seksiaktin motiiviksi tapaa riittää se, että henkilöt ovat samassa tilassa. Pornoa ei myöskään katsota samalla tavalla kuin draamaa, jonka yleisöt sukeltavat tarinamaailmaan, henkilöhahmojen tuntemuksiin ja näiden välisiin suhteisiin. Pornon katsomisessa keskitytään tekoihin, akteihin, ruumiiden liikkeisiin ja yk- sityiskohtiin: katsojan huomio liukuu kohtauksesta, asetelmasta, sivus- tosta ja videoklipistä toiseen, eikä näitä kohtauksia useimmiten yhdistä enempää juoni kuin henkilöhahmotkaan. 100 • L i ioitellut erot Akteja ja asentoja toki kuvataan tietyistä näkökulmista. 1990-luvul- ta lähtien tämä on ollut usein kirjaimellisesti miesesiintyjän näkökul- ma, sillä suosioon nousseessa gonzo- ja tosipornossa miesesiintyjät ja -ohjaajat toimivat myös kameramiehinä. Katsojat siis näkevät sa- man kuin miesesiintyjäkin eli katsojat istutetaan tämän näkökulmaan. Näkö kulmaotokset eivät kuitenkaan merkitse samastumista siinä mie- lessä kuin käsite on elokuvatutkimuksessa ymmärretty (eli katsojan ja henkilöhahmon välisten rajojen huojumista tai henkilöhahmojen nä- kökulmaan sulautumista). Näkökulmaotoksissa on pikemminkin kyse kirjallisuudentutkijoiden tarkastelemasta fokalisaatiosta eli tarinan kul- jettamisesta ja avaamisesta jonkin henkilöhahmon näkökulmasta kä- sin. Kirjallisuudessa fokalisaation keskipisteessä on tekstin ”minä”, jon- ka tuntemukset, näkemykset ja ajatukset tuodaan lukijaa lähimmäs (Genette 1986, 185–188). Kuvissa ja videoissa fokalisaatio toteutetaan kameratyön avulla eli tarjoamalla katsojalle mahdollisuus nähdä tapah- tumat ikään kuin jonkun esiintyjän silmin. Fokalisaatio kehystää kuvatun toiminnan. Roskapostiaineistoni mai- nostamalla Street Blowjobs -sivustolla kävijälle tarjotaan mieshahmon (”Bob Incognito”) salaa silmälaseihinsa upotetulla kameralla kuvaamia otoksia. Katsoja siis näkee saman kuin mieshahmokin ja fokalisaatio- ta tuetaan kirjallisella kuvauksella: ”Kävelen kaduilla, ostareilla, kahvi- loissa ja missä tahansa ja yritän pokata rahanpuutteesta kärsiviä kissoja. Tarjoon niille käteistä pientä toimintaa vastaan, se kuinka paljon he an- tavat on niistä kiinni mutta suihinotto on pakollinen. No tytöt ei tiedä, että käytän salaisia vakoojalaseja, joihin on piilotettu kamera.” Muun gonzo-pornon tapaan sivusto lupaa autenttisia kuvia ja tilanteita. Vi- deoiden toistuva juonikuvio, kuvasto, ympäristö ja rakenne kuitenkin viittaavat voimakkaasti sopimuksenvaraisuuteen ja käsikirjoitukseen. Vaikka katsoja lainaakin Incogniton näkökenttää, ei hahmoon voine sa- mastua, sillä siitä opita juurikaan mitään. Sivuston tarjoilemat nautin- not liittyvät salakuvauksen fantasiaan, arkisiin maisemiin ja naisesiin- tyjiä lähelle tuleviin kuvakulmiin. Katse on yhtäältä lähellä ja toisaalta hyvinkin kaukana. 101 • L i ioitellut erot Etäisyys ja läheisyys Ruudulla nähdyt kuvat tarjoavat mahdollisuuksia kuvitella, miltä ky- seiset aktit mahtavat tuntua ja näkökulmaotokset lupaavat pääsyä suo- raan tapahtumien keskipisteeseen – niiden avulla voidaan hahmotel- la, millaisena aktit avautuvat osallistujien silmien eteen. Kyse ei ole Bob Incogniton, ”pizzakuskin” tai ”kotirouvan” hahmoon sulautumisesta, vaan tämän näkökulman lainaamisesta – eräänlaisesta myötäelämises- tä, joka voi liukua henkilöhahmosta toiseen tai asettautua etäisyyden päähän akteja tarkastelemaan kiinnittymättä mihinkään tiettyyn posi- tioon. Henkilöiden näkökulmaan asettautuminen voi merkitä itsen ku- vittelua henkilöhahmon kenkiin, mutta tämä ei ole välttämätöntä. Itsen ja henkilöhahmon välisen samuuden tai korvattavuuden sijaan kyseessä on epämääräisempi tunnistettavuus ja tunnistaminen. Katsomisen jän- nite voi perustua yhtä lailla itsen ja ruudulla näkyvän (henkilöhahmo- jen, aktien ja ympäristöjen) välisille eroille ja niiden ihmettelylle. Por- non kokemukset eivät siis mitenkään välttämättä rakennu läheisyydelle. Itse asiassa lajityypissä toistuva liioittelu ja ylettömyys haraavat tällaista läheisyyttä vastaan. Pornossa ihmisruumiiden ja seksiaktien anatomisen yksityiskohtai- nen kuvailu yhdistyy liioittelevaan ja vastakkainasetteluihin keskittyvään puheenparteen. Molemmat esitystavat pyrkivät löytämään yhtymäpin- toja kuvien katselijaan ja tekstien lukijaan – liikuttamaan, koskettamaan ja häiritsemään tätä. Tämä taas ei selvästikään luonnistu henkilöhah- moja rakentamalla, vaan erikoislähikuvien, tyypittelyn ja huutomerkki- en avulla. Pornossa emotionaalinen uskottavuus, realismi tai kertomus- aineisten rikkaus ovat viime kädessä epäolennaisia asioita. Ja kuten edellä niinikään totesin, lajityypissä on havaittavissa sinnikäs pyrkimys häiritä hyvän maun normeja ja kaikenlaisia säädyllisyyskoodeja. Sosiaalisten normien häirintä liittyy pornon tapaan pyrkiä katso- jien iholle ja herättää ruumiillisia tuntemuksia. Pornosta onkin syytä puhua affektiivisena lajityyppinä, joka herättelee tunneintensiteette- jä ja ruumiillisia tuntemuksia, joiden kirjo ylettyy ällötyksestä ja ärty- myksestä hämmennykseen, nolostukseen, kiihottumiseen ja huvittunei- suuteen. Tuntemukset voivat olla samanaikaisia ja niitä voi olla vaikea erottaa toisistaan. Affektin käsite kuvaa tätä aistimusten moninaisuut- 102 • L i ioitellut erot ta, fyysisyyttä ja välittömyyttä, kun taas tunne viittaa tarkemmin määri- teltäviin, tunnistettaviin ja toisistaan eroaviin tuntemuksiin. Pornon lii- oittelevat, tyylittelevät ja toisteiset esitystavat, sen korostettu lihaisuus ja roisius tuottavat lajityypille ominaista affektiivista dynamiikkaa, jos- sa kiihotus ja ällötys, uteliaisuus ja kyllästyneisyys lyövät kättä (ks. Paa- sonen 2011). Liioittelu, ylettömyys ja vastakkainasettelu takaavat, että porno tulee niin sanotusti silmille muutoinkin kuin sukuelinten graafi- sessa esittelyssä. Pornossa pyritään näyttämään, miltä seksi tuntuu. Koska se toimii näkö- ja kuuloaistin varassa, jää seksin tuntemuksista pakosti paljon vä- littämättä. Kyse on käännöstyöstä, jossa porno tuo katsojan tai lukijan kiinni televisioruudulla, tietokoneen näytöllä, kirjan tai lehden sivuilla esitettyihin ruumiisiin, niiden tuntemuksiin, kosketuksiin ja liikkeisiin. Ruudulla esitettävän (tai sivulla kuvailtavan) kiihkon pyrkimyksenä on kiihdyttää katsojaa: pornoesiintyjien kehot liikkuvat tavoitteena liikut- taa katsojien kehoja. Vartaloiden tuntu ja tuoksu – hikisyys, tahmeus, ruumiineritteet, paine tai liukkaus – jäävät viime kädessä katsojan kuvi- teltaviksi. Niinpä pornon kuvastot tuovat katsojan lähelle ylläpitäen sa- malla jopa hygienististä etäisyyttä. Ruudulla oleva on yhtäältä lähellä ja toisaalta turvallisesti jossain ruu- dun takana. Ruumiit ovat näkyvillä yksityiskohtiaan ja ihohuoko siaan myöten, nähtäviä ja tunnistettavia, mutta samalla myös etäällä, toisaal- la ja läsnä vain kuvien, äänten ja tekstien muodossa. Tämä katkos on yhtäältä mielihyvän lähde, joka luo turvallisuuden ja hallinnan tunnet- ta. Toisaalta tästä seuraa aina aistipuutosta. Kuviin ei voi päästä käsiksi, vaan niihin osallistutaan mielikuvituksen voimalla, kuvittelemalla miltä aktit ja liikkeet mahtavat tuntua (tai haista tai maistua) ja mahdollises- ti peilaamalla niitä omiin kokemuksiin ja mieltymyksiin. Kuvat saatta- vat tulla silmille ja iholle, mutta pysyttelevät samalla sitkeästi toisaalla – ruudulla, sivulla ja kuvassa, eri ajoissa ja toisissa paikoissa. Tutkijan paikk a Pornoon liittyvä affektiivinen intensiteetti vaihtelee paitsi voimakkuu- dessaan, myös rekistereissään – vaikkapa uteliaisuudesta huvittunei- 103 • L i ioitellut erot suuteen, ällötykseen, kiihotukseen tai häpeään. Nämä intensiteetit ei- vät mahdu merkityksiä koskeviin kysymyksenasetteluihin, eikä niitä voi tutkia sisällönerittelyn avulla. Roskapostiaineiston sisällönkuvaus, jota edellä suppeasti esittelin, tekee sen kuvastojen toisteisuuden hyvin näky- väksi. Aineiston erot ja epätasaisuudet jäävät kuitenkin taka-alalle. Sisäl- lönkuvaus tarjoaa yleiskuvan aineiston toistuvista teemoista ja elemen- teistä, muttei mahdollista epäjatkuvuuksien tai yllättävien yhdistelmien erittelyä. Määrällistä analyysiä varten kehitetty sisällön kuvaus edellyttää tutkijan ja aineiston – tutkimuksen subjektin ja objektin – välistä sel- keää erontekoa ja etäisyyttä, mikä puolestaan vaikeuttaa pornon tehon, voiman ja affektiivisuuden analyysiä. Tutkimusasetelmat, jossa porno asemoidaan kulttuuriseksi symboliksi tai metaforaksi (vaikkapa miehi- sen vallan tai heteromaskuliinisuuden kriisin vertauskuvaksi), ottavat yhtä lailla etäisyyttä pornoon liittyviin affektiivisiin kohtaamisiin (esim. Langman 2004). Ne tuottavat rajattujen esimerkkien pohjalta tehtyjä yleistyksiä siitä, mitä porno merkitsee, symboloi tai mahdollistaa. Kohtaamiset pornografian kanssa luovat affektiivisia siteitä ja suhtei- ta katsojan ja kuvien, lukijan ja tekstien välille (vrt. Armstrong 2000). Porno pyrkii tulemaan katsojan iholle, koskettamaan ja liikuttamaan: sen kuvastot ohjailevat ja rajoittavat osaltaan tapoja, joilla kykenemme vastaamaan niihin (Abel 2007, xiii). Tällaista liikettä ja kosketusta ei voi tutkia sellaisin taktiikoin, jotka olettavat tutkijan ylivaltaa ja hallintaa suhteessa teksteihin tai kuviin. Sisällönkuvaus vaatiikin tuekseen muita tulkintataktiikkoja, joissa tutkijan paikka joutuu liikkeeseen. Oma tut- kimukseni on velkaa Lynne Pearcen (1997, 23) hahmottelemalle epä- mukavalle tai hankalalle liikkeelle erilaisten menetelmien ja näkökul- mien välillä, joissa tutkimuskohdetta sekä sysätään kauemmaksi että vedetään taas lähemmäksi. Kyse on tutkijan sijainnista ja vastuusta tuo- tettua tietoa kohtaan. Tieteenfilosofi Karen Barad (2007) kuvaa tutkijan ja tutkimusaineis- ton yhteen kietoutumista termillä ”intra-action.” Toisin kuin kahden erillisen olennon välistä viestintää kuvaava sana vuorovaikutus (”inter- action”), intra-action sulkee molemmat sisäänsä yhdeksi kokonaisuu- deksi. Käsite kuvaa prosessia, jossa ilmiön eri aineisosien rajat ja omi- naisuudet määrittyvät ja käsitteet (eli ”maailman tietyt materiaaliset 104 • L i ioitellut erot artikulaatiot”) tulevat merkityksellisiksi (Barad 2007, 139). Tässä näkö- kulmassa tutkija on aina osa tutkimaansa: tutkija muodostaa aineiston- sa, yhdistää sen erilaisiin teoreettisiin viitekehyksiin, rinnastaa ja vertaa esimerkkejä toisiinsa ja kontekstualisoi tarkastelemaansa ilmiötä. Kyse on materiaalisista käytännöistä, joissa tutkijan tekemät valinnat koh- taavat tutkimusaineiston tarjoamat mahdollisuudet (Barad 2007, 148). Näin tutkittava ilmiö saa tietynlaisen hahmon tutkimusasetelman aset- tamissa rajoissa. Edellä esittämäni teesit liittyvät eri aineistoesimerkeissä sitkeästi tois- tuviin tyylipiirteisiin ja konventioihin. Luonnostelemani pornon moo- deihin, tyyleihin ja dynamiikkaan keskittyvä, tulkintatapojen välil- lä epämukavasti liikkuva analyysitapa ei perustu oletuksille siitä, mitä porno on tai voi olla, mitä se merkitsee tai voi merkitä. Prosessi on ol- lut deduktiivisen sijaan pikemminkin induktiivinen, sillä esitän muo- dostamaani tutkimusaineistoon ja affektiivisiin kohtaamisiini perustu- via havaintoja siitä, kuinka porno toimii ja mitä se saa aikaan. Näiden kohtaamisten intensiteetti on vuosien mittaan vaihdellut samalla kun tutkimuksellinen asentoni on liikkunut pornokuvastojen lähelle, niistä kauemmas ja taas lähemmäs. Mikäli lähestyisin pornoa kulttuurisena, yhteiskunnallisena tai po- liittisena vertauskuvana, ei tällaiseen liikkeeseen olisi tarvetta. Tällöin pornon merkitykset olisivat jo aina valmiiksi annettuja ja tutkimus voisi löytää ne eri aineistoista yhä uudelleen. Tulkinnan etiikan kannalta on kuitenkin keskeistä katsella ja tunnustella pornoaineistoja samalla herk- kyydellä kuin kulttuurisissa hierarkioissa ylempänä sijaitsevia teoksia. Kuten Eve Kosofsky Sedgwick (2003, 145–146) korostaa, tutkijan tu- lee olla avoin yllätyksille ja tutkimiensa tekstien voimalle sen sijaan, että tämä olettaisi tuntevansa niiden merkitykset ja mahdollisuudet jo en- nalta. Feministisessä kulttuurintutkimuksessa tällainen uteliaisuudelle ja avoimuudelle perustuva lähtökohta on sinällään yleinen. Pornotutki- mus taas on siinä mielessä poikkeuksellinen kenttä, että sen poliittiset rintamalinjat ovat jo jokusen vuosikymmenen ajan jakautuneet porno- vastaisiin ja pornovastaisia ääniä vastustaviin puheenvuoroihin. Tämä kaksinapainen jännite torjuu yllätyksen mahdollisuuksia ja se on ohjan- nut feminististä pornotutkimusta mielestäni jo kyllin kauan. 105 • L i ioitellut erot Pornon kategorisen vastustamisen tai puolustamisen asemesta femi- nistisen tutkimuksen on syytä olla herkempää lajityypin ominaispiir- teille, kuten tässä artikkelissa erittelemilleni moodeille. Liioittelevat ja ylettömät pornokuvastot vaikuttavat yhdellä tasolla liiankin kirjaimelli- silta: erontekoja ei tarvitse etsiä rivien välistä, sillä ne on kirjoitettu suu- rilla kirjaimilla ja tehostettu huutomerkein. Samanaikaisesti tämä lii- oittelu ja ylettömyys tuottaa etäisyyttä ja omanlaisiaan lainausmerkkejä esitettyjen kuvastojen ympärille. Kauhun tai fyysisen komedian tapaan porno pakenee analyyttistä katsetta, joka haluaa määritellä ja nimetä sen merkitykset. Tästäkin syystä feministisen analyysin ja kritiikin on hyvä tulla lähelle kohdettaan, ottaa sen erityisyydet vakavasti ja olla tarkkana sen ominaispiirteiden suhteen. Lähelle tulemisen myötä tutkijan ja tut- kimuskohteen väliset affektiiviset jännitteet muotoutuvat osaksi tutki- musprosessia ja sen muuttuvia dynamiikkoja. Tältä pohjalta on toivoak- seni helpompi olla avoinna yllätyksille ja pornon voimalle koskettaa ja häiritä katsojiaan – myös tutkijoitaan. L ähteet Abel, Marco. 2007. Violent Affect: Literature, Cinema, and Critique after Represen- tation. Lincoln: University of Nebraska Press. Armstrong, Isobel. 2000. The Radical Aesthetic. Oxford: Blackwell. Arthurs, Jane. 2004. Television and Sexuality: Regulation and the Politics of Taste. Berkshire: Open University Press. Attwood, Feona. 2007. No Money Shot? Commerce, Pornography and New Sex Taste Cultures. Sexualities 10 (4): 441–456. Barad, Karen. 2007. Meeting the Universe Halfway: Quantum Physics and the En- tanglement of Matter and Meaning. Durham: Duke University Press. Bataille, Georges. 1986. Erotism: Death & Sensuality. Käänt. Mary Dalwood. San Francisco: City Lights. [Ilmestyi alun perin vuonna 1957] Bell, Jennifer Lyon. 2001. Character and cognition in modern pornography. Teoksessa Conference Proceedings for Affective Encounters: Rethinking embodiment in Feminist Media Studies, toim. Anu Koivunen & Susanna Paasonen, 36–42. Turku: Turun yliopisto. 106 • L i ioitellut erot Bennett, David. 2001. Pornography-dot-com: Eroticising Privacy on the Internet. The Review of Education / Pedagogy / Cultural Studies 23 (4): 381–391. Bridges, Ana. 2010. Methodological Considerations in Mapping Pornographic Content. Teoksessa Everyday Pornography, toim. Karen Boyle, 34–49. London: Routledge. Butler, Judith. 1993. Bodies that Matter: On the Discursive Limits of “Sex.” London: Routledge. Chun, Wendy Hui Kyong. 2006. Control and Freedom: Power and Paranoia in the Age of Fiber Optics. Cambridge: MIT Press. Di Lauro, Al & Rabkin, Gerard. 1976. Dirty Movies: An Illustrated History of the Stag Film 1915–1970. New York: Chelsea House. Genette, Gérard. 1986. Narrative Discourse: An Essay in Method. Käänt. Jane E. Lewin. Oxford: Basil Blackwell. [Ilmestyi alun perin vuonna 1967–1970] Grosz, Elizabeth. 2006. Naked. Teoksessa The Prosthetic Impulse: From Posthuman Present to a Biocultural Future, toim. Marquard Smith & Joanne Morra, 187–202. Cambridge: MIT Press. Hardy, Simon. 2009. The New Pornographies: Representation or Reality? Teok- sessa Mainstreaming Sex: The Sexualization of Western Culture, toim. Feona Attwood, 3–18. London: I.B. Tauris. Jacobs, Katrien. 2007. Netporn: DIY Web Culture and Sexual Politics. Lanham: Rowman & Littlefield. Jensen, Robert. 2007. Getting Off: Pornography and the End of Masculinity. Cambridge: South End Press. Kalha, Harri. 2007. Pornografia halun ja torjunnan kulttuurissa. Teok ses sa Pornoakatemia!, toim. Harri Kalha, 11–76. Turku: Eetos. Kendrick, Walter. 1996. The Secret Museum: Pornography in Modern Culture. Sec ond Edition. Berkeley: University of California Press. Kipnis, Laura. 1996. Bound and Gagged: Pornography and the Politics of Fantasy in America. Durham: Duke University Press. Langman, Lauren. 2004. Grotesque Degradation: Globalization, Carnivalization, and Cyberporn. Teoksessa Net.seXXX: Readings of Sex, Pornography, and the Internet, toim. Dennis D. Waskul, 193–216. New York: Peter Lang. Magnet, Shoshana. 2007. Feminist Sexualities, Race and the Internet: An Investi- gation of Suicidegirls.com. New Media & Society 9 (4): 577–602. 107 • L i ioitellut erot Mason-Grant, Joan. 2004. Pornography Embodied: From Speech to Sexual Practice. London: Rowman & Littlefield. McClintock, Anne. 1993. Gonad the Barbarian and the Venus Flytrap: Portraying the Female and Male Orgasm. Teoksessa Sex Exposed: Sexuality and the Porno- graphy Debate, toim. Lynn Segal & Mary McIntosh, 111–131. New Brunswick: Rutgers University Press. McNair, Brian. 2002. Striptease Culture: Sex, Media and the Democratization of Desire. New York: Routledge. Miller-Young, Mireille. 2007. Sexy and Smart: Black Women and the Politics of Self-Authorship in Netporn. Teoksessa C’lick Me: A Netporn Studies Reader, toim. Katrien Jacobs, Marije Janssen & Matteo Pasquinelli, 205–216. Amsterdam: Institute of Network Cultures. Paasonen, Susanna. 2010. Good Amateurs: Erotica Writing and Notions of Quality. Teoksessa Porn.com: Making Sense of Online Pornography, toim. Feona Attwood, 138–154. New York: Peter Lang. ———. 2011. Carnal Resonance: Affect and Online Pornography. Cambridge: MIT Press. ———. 2012. Homespun: Finnporn and the Meanings of the Local. Teoksessa Hard To Swallow: Reading Pornography On Screen, toim. Darren Kerr & Claire Hines, 177–193. New York: Wallflower. Patterson, Zabeth. 2004. Going On-line: Consuming Pornography in the Digital Era. Teoksessa Porn Studies, toim. Linda Williams, 104–123. Durham: Duke University Press. Pearce, Lynne. 1997. Feminism and the Politics of Reading. London: Arnold. Penley, Constance. 2004. Crackers and Whackers: The White Trashing of Porn. Teoksessa Porn Studies, toim. Linda Williams, 309–331. Durham: Duke University Press. Richardson, Diane. 1996. Heterosexuality and Social Theory. Teoksessa Theorising Heterosexuality: Telling it Straight, toim. Diane Richardson, 1–20. Buckingham: Open University Press. Rubin, Gayle. 1995. Misguided, Dangerous and Wrong: An Analysis of Anti- Pornography Politics. Teoksessa Gender, Race and Class in Media: A Text Reader, toim. Gail Dines & Jean M. Humez, 244–253. London: Sage. Russell, Diana E.H. 2000. Pornography and Rape: A Causal Model. Teoksessa Feminism & Pornography, toim. Drucilla Cornell, 48–93. Oxford: Oxford Uni- versity Press. 108 • L i ioitellut erot Sedwick, Eve Kosofsky. 2003. Touching Feeling: Affect, Pedagogy, Performativity. Durham: Duke University Press. Segal, Lynne. 1998. Only the Literal: The Contradictions of Anti-Pornography Feminism. Sexualities 1 (1): 43–62 Tyler, Meagan. 2010. “Now, That’s Pornography!” Violence and Domination in Adult Video News. Teoksessa Everyday Pornography, toim. Karen Boyle, 50–62. London: Routledge. Van Doorn, Niels. 2010. Keeping it Real: User-Generated Pornography, Gender Reification, and Visual Pleasure. Convergence 16 (4): 411–430. Williams, Linda. 2004a, Second Thoughts on Hard Core: American Obscenity Law and the Scapegoating of Deviance. Teoksessa More Dirty Looks: Gender, Pornography and Power, 2nd Edition, toim. Pamela Church Gibson, 165–175. London: BFI. ———. 2004b. Skin Flicks and the Racial Border: Pornography, Exploitation, and Interracial Lust. Teoksessa Porn Studies, toim. Linda Williams, 271–308. Durham: Duke University Press. ———. 2008. Screening Sex. Durham: Duke University Press. 109 Tutta Palin Luontojen ja kulttuurien välissä Vitalismi Ina Coll ianderin varhaistuotannossa Sukupuolihistoriaa tarkasteleva tutkija joutuu jatkuvasti aineistojen- sa ja niissä artikuloituvien historiallisten subjektien haastamaksi. Nais- historian nimissä valittu tutkimuskohde voi osoittautua tarkasteluhet- ken perspektiivistä sukupuolipoliittisesti ristiriitaiseksi. Tutkija joutuu punnitsemaan sitoutumistaan historiantutkimuksen perustavaan her- meneuttiseen ymmärtämisen velvoitteeseen. Tämä eettinen periaate tarkoittaa pyrkimystä tavoittaa tutkimuskohdetta jäsentäviä rationali- teetteja silloinkin, kun tutkittavan motiiveihin ja valintoihin on vaikeaa eläytyä. Se ei kuitenkaan tarkoita jännitteiden ja erojen pois pyyhkimis- tä vaan niiden näkyväksi tekemistä. Analysoin artikkelissani Ina Collianderin (1905–1985) varhais- ta, 1930-luvun alkupuolen grafiikan tuotantoa ja taiteilijanaisen mah- dollisuuksia luovia kulttuurienvälisessä tilanteessa ja naisvihamielisis- sä diskursseissa. Osa Collianderin varhaistuotannosta liittyy kiinteästi 1900-luvun vaihteen ja alkuvuosikymmenten intensiiviseen ”elämän- viettien” pohdintaan, jota kutsutaan kokoavasti vitalismiksi. Fyysisyyt- tä korostavaa ruumiinkulttuuria ja uudistavan elämänvoiman tavoitte- lua ilmeni monilla eri elämänalueilla, kuvataide mukaan lukien (esim. Martens 1971; Wagner 2005; Lofthouse 2005).1 Kysyn vitalismiin vii- me aikoina kohdistuneen feministisen mielenkiinnon kontekstissa sitä, mihin nuori naispuolinen taiteilija hyödynsi modernistista keskeis- kuvastoa, joka ainakin ensi silmäykseltä näyttää samastavan naisen yksi- puolisesti hedelmällisyyteen ja alleviivaavan heteronormatiivista suku- puolidikotomiaa. 110 • Luontojen ja kulttuurien välissä Taiteell ista ja l ihall ista veljeyttä Ina Colliander hyödynsi mannermaisen ekspressionismin ilmaisurekis- teriä vaiheessa, jossa vitalismia oli Suomessa käytetty lähinnä suomen- kielisen rahvaan piiristä nousevien ”alkuvoimaisten” miesten esiinmars- sin oikeuttamiseen. Taidekentällä luokkakonflikti sukupuolittui, kun vastapuoleksi joutuivat ruotsinkieliset ”perhetytöt”, joiden taideopin- not ja taiteenharjoittaminen leimattiin ylihienostuneeksi harrasteluksi (Palin 2006; 2008, 264–266). Sukujuuriltaan baltiansaksalainen mut- ta Pietarissa kasvanut Inna Behrsen oli sivistyneistötaustaisena omaksu- nut ensin ruotsin kielen tultuaan Suomeen vuonna 1923 emigranttina, eräänlaisena pakolaisena.2 Avioituessaan vuonna 1930 kirjailijanuraan- sa tuolloin aloitelleen Tito Collianderin (1904–1989) kanssa hän vah- visti yhteytensä suomenruotsalaisiin kulttuuripiireihin samalla kun rikkoi välinsä avioliittoa vastustaneisiin vanhempiinsa. Hänen äidin- kielensä oli saksa, mutta vähintään yhtä varhain opittu oli myös lasten- hoitajien ja palvelijoiden puhuma venäjä. Täysin kodittomaksi Ina Col- liander ei ilmeisesti itseään pidemmän päälle tuntenut, koska vuonna 1936 hän kirjoitti rohkaisevasti serkulleen, taidemaalari Sven Grönval- lille (1908–1975) ”maamme” taiteilijoista: ”Mehän toimimme kaikki täällä [Suomessa], ja vaikka kaikki työskentelevät omalla tavallaan, val- litsee välillämme kuitenkin veljeys [sic!].”3 Feministitutkija päätyy usein huomaamattaan arvioimaan ja arvot- tamaan tutkimuskohteidensa emansipoituneisuuden astetta. Modernia naiseutta ja naisemansipaatiota koskevat kysymykset ovat naisliikkeen syntyhistorian ja -ajankohdan vuoksi olleet itseoikeutettuja nais- ja suku puolentutkimuksen kohteita. Feministinen itsekritiikki on tosin tiedostanut vahvan ja aktiivisen naistoimijuuden normatiivisen aseman sekä normin kytkeytymisen länsimaiseen porvarilliseen ihmiskuvaan. Liikkuvuus on määrittänyt olennaisesti ”uuden naisen” ihannetta. Se on voitu ymmärtää niin älyllisenä kuin fyysisenäkin liikkuvuutena: mo- derni nainen on kaupunkilaistunut ja ammatillistunut, tanssinut, urheil- lut, autoillut ja matkustellut. (Esim. Hapuli 2003, 141–142.) Emansi- paation kontekstissa modernin liikkuvuuden toinen ulottuvuus, sotien ja poliittisten mullistusten aiheuttamat muuttoliikkeet, ovat jääneet vä- 111 • Luontojen ja kulttuurien välissä hemmälle huomiolle. Lisäksi on muistettava, että modernit reformiliik- keet (esim. Buchholz et al. 2001; Nierhoff 2004, 83–106; Frigård 2008) perustuivat kaikessa muutoshakuisuudessaan usein ajatukseen univer- saalista elämänvoimasta ja elämän orgaanisesta perustasta. Monilla kult- tuurin alueilla 1900-luvun alussa ajankohtainen primitivismi oli olen- nainen osa vitalistista ilmiökenttää. Uutta voimaa moderniin elämään etsittiin ”primitiivisistä” kulttuurimuodoista, joiden ajateltiin säilyttä- neen alkuperäisen yhteyden luontoon. Vitalismiin liittyy monia kaksinapaista sukupuolipolariteettia ra- kentavia ja vahvistavia piirteitä. Reflektoimattomimmissa muodoissaan ”alkuvoimaisuus” saattoi tarkoittaa naiseuden biologisoimista repro- duktiotehtävällä ja mieheyden samastamista fyysiseen voimaan. Poh- joismaisessa sukupuolen- ja taiteentutkimuksessa on kuitenkin viime vuosina osoitettu erityisesti miesten alastomuuskulttuurissa ja sen visu- aalisissa ilmenemismuodoissa heteroseksuaalista miesnormia haastavia ja moninaistaviakin impulsseja (Steorn 2006; 2012; Lerheim & Ydstie 2006; Hvidberg-Hansen & Oelsner 2011).4 Feministisessä taidehisto- riassa kuvataiteellista vitalismia on lähestytty astetta epäluuloisemmin. Lähinnä vain Anne Wagner on vakavasti paneutunut ilmiöön brittiläi- sen modernistikuvanveistäjä Barbara Hepworthin (1903–1975) aihe- piiriltään maternalistisen 1930-luvun tuotannon osalta (Wagner 2005; vrt. myös Deepwell 1998). Wagner näkee Hepworthin vitalismin so- velluksissa voimauttavia ulottuvuuksia samalla kun hän on tietoinen suku puolittuneen mieli–ruumis -hierarkian painosta ilmaisuvälineiden materiaalisia erityispiirteitä korostaneella modernistisella kuvataide- kentällä. Wagner pyrkii myös irrottamaan maternalistisen tematiikan Hepworthin biografiasta ja näkemään sen intellektuaalisena valintana. Biografisen kausaliteetin torjuminen on vaatinut erityisiä ponnisteluja, kun Hepworthin elämäkerta sisältää kolmostenkin syntymän. Toisaalta yksityiselämän poliittisuuden analyyttistä huomioimista voidaan pitää luovuttamattomana feministisenä perintönä. Anne Wagner paikantaa brittiläisen kuvanveiston tarkastelunsa huo- lellisesti 1900-luvun alun kulttuuriseen tilanteeseen. Hänen tutkimus- otteensa on historiallisesti kontekstualisoiva. Vitalismiin on viime- aikaisissa sukupuolentutkimuksen keskusteluissa suuntautunut myös 112 • Luontojen ja kulttuurien välissä ontologisempaa, ihmisen maailmassa olemisen tapaa koskevaa mielen- kiintoa. Tämä vaikuttaa yllättävältä kaiken sen 1900-luvun jälkipuolis- kon feministisen kritiikin jälkeen, jonka mukaan yksikkömuotoinen ”ihmisyys” merkitsi näennäiseen sukupuolineutraaliuteen kätkeytyvää mieskeskeisyyttä. Uusi monistinen ajattelu taas perustuu ihmiskeskei- syyden kritiikkiin (Åsberg et al. 2011). Vitalismissa tematisoituva elollisuuden ja elämänprosessien tarkaste- lu on 2000-luvulla tullut uudelleen ajankohtaiseksi muun muassa eko- logisten painotusten myötä. Kysymys lihallisuudesta ja kaiken orgaa- nisen ykseydestä on nostanut samankaltaisuuden periaatteen takaisin eron käsitteen rinnalle. Feministisen kulttuurintutkija Kaja Silvermanin mukaan minuuden määrittäminen eroilla eikä samuudella on historial- lisesti varsin myöhäinen konstruktio. Kirjassaan Flesh of My Flesh (Sil- verman 2009) hän kirjoittaa 1900-luvun länsimaisen tietoisuuden his- torian uudelleen samankaltaisuuden (analogian) käsitteen avulla. Ina Collianderin vitalistinen grafiikka istuu paremmin tällaiseen laa- jaksi elämänpoliittiseksi kaareksi avautuvaan kertomukseen kuin osak- si erilaisuudestaan ja erillisyydestään tietoiseksi tulevan autonomisen subjektin historiaa, siitäkin huolimatta että taiteilijan omat elämän- valinnat olivat yhteisöllisyyden kaipuussaan paradoksaalisen individu- alistisia (vrt. Kotkavaara 2005). Tarkasteluni käynnistyy siksi teos- eikä bio grafialähtöisesti. Naisia ja hedelmiä Mustavalkoisessa puupiirroksessa (kuva 1) alaston nuori nainen tai tyt- tö pitelee hedelmäkoria kuin lasta, kömpelöllä eleellään melkein hel lien. Hänen katseensa kääntyy joko alas hedelmiin tai pohtivasti sisäänpäin. Pitkät hiukset korostavat nainen ja lapsi -assosiaation synnyttämää ma- donnamaista vaikutelmaa. Lapsen tässä korvaavat hedelmät ovat ylei- nen ja helposti avautuva hedelmällisyyden symboli. Naisen kasvonpiir- teet poikkeavat kuitenkin ”klassisen” länsimaalaisista piirteistä, jotka on kuvataiteessa totuttu näkemään neutraaleina tai merkitsemättöminä ja joita mielenkiintoista kyllä hyödynnetään tavallisimmin Mariankin, juutalaisnaisen, esittämisessä. Viattoman hedelmällisyyden tematiik- 113 • Luontojen ja kulttuurien välissä ka synnyttää alastomuuteen yhdistyneenä mielikuvan Euroopan ulko- puolisesta, ”eksoottisesta” näyttämöstä, jolla neutraalitaustaisen kuvan arvoituksellinen, historiallisesti ja maantieteellisesti etäännytetty hetki tarjotaan katsojalle. ”Jalon villin” käsite tulee etsimättä mieleen. Taidehistoriaa vähänkin tuntevan katsojan ajatus siirtyy nopeasti ranskalaistaiteilija Paul Gauguinin (1848–1903) Tahitilla paikallisista naisista 1890-luvulla tekemiin maalauksiin.5 Gauguin toteutti saman- laisesta tematiikasta myös grafiikkaa, mukaan lukien puupiirroksia.6 Ina Colliander syntyi vasta pari vuotta Gauguinin kuoleman jälkeen ja aloitti taiteellisen toimintansa 1920-luvun lopun Helsingissä. Hän val- mistui 1928 Taideteollisesta keskuskoulusta ja debytoi vuonna 1930. Selvää on, että maailmansotien välisellä ajalla syntynyt puupiirros liit- tyy toisenlaiseen historialliseen tilanteeseen kuin 1800-luvun lopun tai- de. Viittaus Gauguinin tuotantoon viestittää osin eri asioita kuin Gau- guinin tuotanto itsessään. Kuva 1. Ina Colliander, Tyttö ja hedelmiä (Nainen ja hedelmiä), 1933, puupiirros, 25,5 x 22 cm, Ateneumin taidemuseo, Helsinki. Kuva: Kuvataiteen keskusarkisto / Hannu Aaltonen. 114 • Luontojen ja kulttuurien välissä Erityisen huomionarvoista nuorta alastonta naista eksotisoiden esit- tävässä puupiirroksessa on se, että se on peräisin Euroopan reunalla uraansa aloittelevan 28-vuotiaan naisen eikä Pariisin taidepiirien kou- liman keski-ikäisen miestaiteilijan kaivertimesta. Nuoren naisen ei ensi ajattelemalta odottaisi osallistuvan tällaisen primitivistis-seksualisoivan, hengeltään kolonialistisen kuvamaailman ylläpitämiseen, ovathan sen ensisijaisena toiseuttamisen kohteena nimenomaan tytöt ja nuoret nai- set (ks. esim. Pollock 1993; Warren 2003). Miksi taiteilija halusi näin selvästi ilmaista yhteistuumaisuutta gauguinläisen eksotismin kanssa? Toinen merkillepantava ulottuvuus Collianderin grafiikanvedokses- sa on sen – yhtä epäsuora ja hienovarainen – tapa linkittyä ranskalaisen fauvismin ohella saksalaisen ekspressionismin perinteeseen, jossa puu- piirroksella oli erityisasema alkuperäiseksi ja orgaaniseksi koettuna il- maisuvälineenä (Wagner 2011). Colliander teki 1930-luvun alkupuo- lella kokonaisen sarjan mustavalkoisia puupiirroksia, jotka ilmaisevat sukulaisuutensa 1900-luvun ensi vuosikymmenten kirjallis-kuvataiteel- lisen ekspressionismin kanssa. Myös ekspressionismin osalta voidaan ih- metellä, oliko se suotuisa liittolainen nuorelle taiteilijanaiselle. Varsin- kin kuvataiteellista ekspressionismia on niin näkyvimpien edustajiensa sukupuolen kuin ajatusmaailmansa perusteella kutsuttu ”miesliikkeeksi” (Männerbewegung, Krause 2010, 12). Naistekijät tavallisesti vierastivat ekspressionismin alleviivaamaa ”raakaa” fyysisyyttä ja biologis-ruumiil- lista ihmiskäsitystä, johon liittyi naiseuden samastamista hallitsematto- miin luonnonvoimiin. Collianderin 1930-luvun alkupuolen grafiikassa ”luonto” esittää voi- makkaita vaatimuksia. Mustavalkoisten puupiirrosten tunnelma on näen näisestä harmonisuudestaan huolimatta melankolinen ja uhkaava. Vuosikymmenen loppupuolelta alkaen taiteilija siirtyi tekemään väri- puupiirroksia ja sittemmin myös maalauksia lähinnä ortodoksisesta iko- nografiasta tai kotilieden lämmöstä. Varhainen mustavalkografiikka on jäänyt sittemmin melko tuntemattomaksi osaksi muuten tunnetun tai- teilijan tuotantoa. Varhaistuotantoon kuuluu vitalistisiksi tulkitsemieni teosten lisäksi myös grafiikanvedoksia, jotka esittävät kauppalaelämää Karjalankannaksella ja nuoren perheen arkea. Nämä teokset perustuvat tasaisempaan, yhtenäiseen ääriviivaan tavallisimmin valkoisella pohjal- 115 • Luontojen ja kulttuurien välissä la. Osa niistä on yhtenäisen väripinnan tuottavia linopiirroksia, mutta puupiirroksissakaan materiaalina käytetyn puun syitä ei korosteta. Temaattisesti kannakselaiskuvat huokuvat itäeurooppalaisen kylä- ja kaupunkielämän pittoreskia sosiaalisuutta. Karheamman ekspressionis- tisuuden sijasta ne assosioituvat venäläiseen kansantaiteeseen, jota Venä- jällä toimineet symbolistit ja modernistit mielellään hyödynsivät ilmai- sussaan.7 Osa heistä pakeni Behrsenien perheen tavoin vallan kumousta tai uutta sosialistista yhteiskuntajärjestystä tuoden esitystapansa län- teen. Venäläisiä taiteilijoita oli tosin opiskellut ja työskennellyt esimer- kiksi Münchenissä jo ennen vallankumousta.8 Kesällä 1931 Ina ja Tito Colliander asettuivat Terijoen Kuokkalaan Karjalankannakselle, mis- sä he viettivät monien vuosien ajan vähintäänkin kesät talvien kuluessa Kuva 2. Ina Colliander, Marian syntymä, 1931, puupiirros, 15,3 x 18 cm, Ateneumin taidemuseo, Helsinki. Kuva: Kuvataiteen keskusarkisto / Hannu Aaltonen. 116 • Luontojen ja kulttuurien välissä Helsingissä. Ina Colliander oli perinyt sieltä isovanhempiensa huvilan yhdessä kuvataiteilijaserkkunsa Sven Grönvallin kanssa. Kannakselaisaiheisiin nivoutuu myös vuodelta 1931 peräisin oleva puupiirros Marian syntymä (kuva 2), jonka nimi viitannee leikillises- ti sekä samannimiseen kristillisen ikonografian teemaan että Collian- derin oman Maria-tyttären syntymään samana vuonna. Teoksessa näh- dään yksinkertainen huone ikkunoineen ja pyöreine uuneineen. Nainen ja lapsi lepäävät huolellisesti peiteltyinä vuoteessa ja sen viereen asete- tussa vauvankorissa. Vuoteen toisella puolella olevalta pöydältä erottu- vat emaliselta näyttävä suuri kannu ja nurin käännetty juomalasi. Pit- kät hiukset identifioivat aikuisen figuurin naiseksi, mutta kummankin hahmon kasvot ovat täysin persoonattomat ja ilmeettömät tyhjät ovaa- lit. Kuvan perspektiivi on niin voimakkaasti etäännytetty ja ihmiskuva niin epäpsykologisoiva, että pelkästään kuvaa katsomalla ei tulisi mie- leen, että kyse voisi olla taiteilijan oman äitiyden kuvauksesta. Näkökul- ma synnytykseen ja äitiyteen on ulkopuolinen eikä näytä ammentavan taiteilijan omista kokemuksista. Muuten esitystapa on selvästi kerto- vampi ja arkisempi kuin taiteilijan tyyliltään ekspressionistisemmissa puupiirroksissa, jotka ovat tarkasteluni keskiössä. Ekspressiivisemmät teokset pyrkivät puhuttelemaan katsojaa sekä yleispätevämmällä että tunne pitoisemmalla otteella, ilman etnografista intressiä. Puumateriaa- lin orgaanisuuden ja autenttisuuden korostus liittyy kiinteästi tähän pu- huttelutapaan. Elämän kier tokulku On vaikeaa sanoa, kuinka tietoinen assosiaatio Eteläiselle Valtamerelle Tyttö ja hedelmiä -teokseen (kuva 1) sisältyy. Tausta on jätetty neutraa- liksi, joten vain alastomuus ja hedelmät viittaavat lämpimään ilmastoon. Naisen kasvonpiirteet yhdistyneinä gauguinmäiseen puupiirrostekniik- kaan vahvistavat assosiaatiota. Määrittelemätön tapahtumapaikka voi- taisiin muuten tulkita vain jonkinlaiseksi paratiisinomaiseksi tilaksi yleensä. Collianderilla ei ollut mahdollisuuksia – eikä ehkä haluakaan – kaukomatkailuun vanhempien ranskalaisten ja saksalaisten mieskol- legoidensa tavoin. Pariisiin kaavaillun opintomatkankin kohde vaihtui 117 • Luontojen ja kulttuurien välissä vuonna 1930 perheen suojelevuuden vuoksi Müncheniksi, koska siellä asui eno. Münchenissä Ina Colliander perehtyi saksalaiseen kohopaino- grafiikan perinteeseen, johon vitalistiset teemat olivat juurtuneet vah- vasti. Naisia toki uskaltautui Pohjois-Afrikkaan, Lähi-itään ja Etelä-Ame- rikkaankin, mutta harvemmin Etelämerelle saakka (vrt. Otterbeck 2007).9 Eurooppalaisten miestaiteilijoidenkin matkat suuntautuivat usein kolonialismin länsimaalaisille avaamille alueille; Tahiti esimerkik- si oli Gauguinin siellä oleskellessa jo pitkään ollut Ranskan siirtomaa- aluetta. Useimmat 1900-luvun alkupuolen taiteilijat jatkoivat, matkus- tivat sitten itse tai eivät, 1800-luvun lopun eksotisoivaa ja ulkokohtaista lähestymistapaa kolonisoituihin kulttuureihin (Otterbeck 2007, 320; vrt. Perry 1994, 8). Collianderillekin Etelämeren saaret varmasti edus- tivat lähinnä assosiatiivista pastoraalista tilaa, jossa auringon ja hedel- Kuva 3. Ina Colliander, Perhekuva, 1934, puupiirros, 36 x 45 cm, yksityiskokoelma. Kuva: Kuvataiteen keskusarkisto / Hannu Aaltonen. 118 • Luontojen ja kulttuurien välissä Kuva 4. Ina Colliander, Äiti ja lapsi, 1932, akvarelli, 16 x 12 cm, Joensuun taidemuseo, Ina Collianderin kokoelma. Kuva: Joensuun taidemuseo. mien yltäkylläisyys tarjosi hinnoittelematonta energiaa ja mahdollisti yksinkertaisen ja terveen elämän. Tarkoituksena oli asettaa ideaali mo- dernille maailmalle eikä oikeastaan edes kuvata Euroopan ulkopuolisia kulttuureja. Modernismi oli 1930-luvulle tultaessa tehnyt eksotistises- ta repertuaarista taiteilijoiden yhteistä pääomaa, johon Collianderkin koulutuksensa myötä tarttui. 119 • Luontojen ja kulttuurien välissä Muissa samanaikaisissa vitalismin sävyttämissä puupiirroksissaan Colliander jättää tietoisen etnografisen tyypittelyn pois kuvaamalla epämääräisesti eurooppalaisilta näyttäviä ihmisiä. Toisinaan äitihah- mot esiintyvät veistosmaisina palvonnan ja ihmettelyn kohteina, kuten Perhe kuvassa (1934, kuva 3), jossa lapsi koskettaa alastoman äidin rintaa kuin maagista talismaania. Hieman varhaisemmassa, imetystä kuvaavas- sa akvarellissa (Äiti ja lapsi, 1932, kuva 4) sommitelma on yhtä veistos- maisen asetelmallinen, vaikka viivat ovat lennokkaat. Alastomien hah- mojen kasvot ovat jääneet yksilöimättä, mutta tummahiuksisen äidin nännipiha loistaa lähes yhtä heleän oranssina kuin maljassa olevat he- delmät. Perhekuvan lapsi ja nukkuva isä ovat puettuja, toisin kuin täys- profiilista esitetty, arkaais- ta papillisuutta hipova äitihahmo. Rintojen li- säksi äitihahmoissa kiin- nittävät huomiota pitkät suorat hiukset, jotka vies- tittivät 1920-luvun mo- dernin poikatyttöyden ja popularisoidun ”uuden naiseuden” vastakuvana perinteisyyttä ja olemuk- sellistettua, ”ikuista” nai- seutta. Myös Äidin iloa -puu- piirroksen (1932, kuva 5) äitihahmo on pitkähiuk- sinen panteisti, joka kä- tensä kohottamalla ot- taa vastaan ympäröivän luonnon voiman samal- la kun vielä yksilöitymät- tömämmäksi jäävä syli- lapsi kurkottaa äidin iloa ja energiaa kohti . Täs- sä tapauksessa nainen ei Kuva 5. Ina Colliander, Äidin iloa, 1932, puupiir- ros, 50 x 31 cm, Ateneumin taidemuseo, Helsin- ki. Kuva: Kuvataiteen keskusarkisto / Hannu Aal- tonen. 120 • Luontojen ja kulttuurien välissä Kuva 6. Ina Colliander, ”Immer wieder”, 1934, puupiirros, 41 x 24 cm, Ateneu- min taidemuseo, Helsinki. Kuva: Kuvataiteen keskusarkisto / Hannu Aaltonen. 121 • Luontojen ja kulttuurien välissä ole kokonaan alaston vaan pukeutunut jonkinlaiseen lannevaatteeseen Gauguinin tahitilaisnaisten tapaan. Pitkät hiukset ja tuijottavanänni- set rinnat merkitsevät kömpelöjäsenisen ja muutenkin suurikokoiselta näyttävän aikuisen hahmon naiseksi. Jälleen äitifiguuri herättää assosi- aation kulttiesineeseen, vaikka onkin selvää, että veistoksesta ei varsinai- sesti ole kyse. Mukaan on hahmoteltu kumpuilevan maaston ja puiden pehmeitä ääriviivoja, ja kauempana horisontissa ekspressionismin hevo- nen (Osterkamp 2010) ravitsee itseään maan antimilla. Luontoon in- deksisenä jälkenä, painautumana, viittaavat pystysuuntaiset puunsyiden jäljet saavat keskeisen osan mustataustaisen vedoksen estetiikassa. Vaik- ka tumman taustan käyttöä ei kaksivärisessä grafiikassa ole syytä tulkita liian kirjaimellisesti, tunnelma on synkkä ja painostava, toisin kuin har- moniaan viittaava teosnimi ja maisematausta antavat ymmärtää. Luon- nonympäristöstä huolimatta naishahmo vaikuttaa kosmisen yksinäisyy- den symbolilta; raskaita, ikiaikaisia vaateita hänelle esittää lapsen ohessa koko maailmankaikkeus. Ajattomuuteen ja universaaliin elämän kiertokulkuun yhdistyy vie- lä julkilausutummin puupiirros nimeltä ”Immer wieder” vuodelta 1934 (kuva 6). Siinä alaston heteroseksuaalinen pari istuu yksittäisillä kas- veilla ja maanpinnan muotoja hamuavilla viivoilla hahmotellun luon- non helmassa. Asetelma viittaa elämän biologiseen jatkamiseen. Jälleen naisella – ja vain naisella – on pitkät hiukset. Maan sisältä rakastavaisten alta paljastetaan katsojalle näkymä kolmeen haudoissaan lepäävään luu- rankoon. Luurankoja ei ole eroteltu sukupuolen perusteella, mikä olisi- kin kai mahdollista lähinnä lantion muotoa varioimalla, ja niiden luku- määräkin tekee tyhjäksi maanpäällisen sukupuolijaon. Keskimmäinen vainaja on toisista poiketen haudattu käsivarret rinnalle ristittyinä, mut- ta hautaustapojen erilaisuuden voisi ehkä tulkita vain kulttuurisen mo- ninaisuuden merkiksi. Lihallinen katoavuus yhdistää silti ihmisiä toi- siinsa sukupuoli- ja sukupolvirajojen yli. Kuvan visuaalinen viesti on varsin selvä, kyse on mitä ilmeisimmin elämän ikuisesta kiertokulusta, mutta teosnimi vielä varmentaa tarkoi- tetun tulkinnan. Nimi ”Immer wieder”, yhä uudelleen, ajasta ikuisuu- teen, on vieläpä pantu lainausmerkkeihin. Näin se toimii viittauksena saksalaisen kirjailija Rainer Maria Rilken (1875–1926) samanalkui- 122 • Luontojen ja kulttuurien välissä seen, vuonna 1923 julkaistuun runoon. Runon näyttämönä on niin ikään luonto, ihmisiä paljon pitkäikäisemmät puut, mikä sekin luonnol- listaa parinmuodostuksen.10 O r finen k äännös Symbolisteihin tavallisesti laskettu Rilke, joka elämäntavallaan haastoi aikansa maskuliinisuusnormeja, toimi monien nuorten naiskirjailijoi- den ja -taiteilijoiden mentorina (Simon 2007) ja puhutteli myös tuotan- nollaan lukuisia naispuolisia kuvataiteilijoita varsinkin saksankielisen kulttuurin piirissä. Feministisessä tutkimuksessa on analysoitu tarkim- min Rilken suhdetta venäläis-saksalaiseen kirjailija ja psykoanalyytikko Lou Andreas-Saloméen (1861–1937). Kaja Silvermankin (2009) käyt- tää analogian periaatteen havainnollistamiseen juuri Andreas-Salomén ja Rilken kirjeenvaihtoa sekä kummankin julkaistua ja julkaisematonta kirjallista tuotantoa. Silvermania kiinnostaa erityisesti Andreas-Salomén Freud-päiväkir- jassaan11 kehittelemä omaperäinen muunnelma Freudin traumateori- alle keskeisestä jälkikäteisyyden (Nachträglichkeit) käsitteestä. Freudin kiinnostus kohdistui takautuvuuden periaatteeseen ja siihen, miten tu- leva ja mennyt ehdollistavat toisiaan psyykkisissä prosesseissa (vrt. myös Saraneva 2008). Silvermanin mukaan Freudin huomio oli kuitenkin yk- sittäisen potilaan yksilöllisissä ongelmissa, kun taas Andreas-Saloméa kiinnostivat sukupuolten ja sukupolvien väliset suhteet. Andreas- Salomé mietti mahdollisuutta ”pestä pois synnit, herättää kuolleet ja ta- soittaa ihmisten välille syntyneet kuilut”. Perisynti tässä tapauksessa oli Toisesta pois kääntymistä, mikä oli korjattavissa yhtäältä hidastamalla omaa kulkua ja kääntymällä taakse jätettyjen puoleen sekä toisaalta sa- mastumalla kaikkeen elolliseen. (Silverman 2009, 42–43.) Andreas-Saloméa ja Rilkeä yhdistää tässä Ovidiuksen Metamorfoosi- en Orfeus-myytin kohta, jossa sankari on lähtenyt noutamaan kuollutta puolisoaan Eurydikeä Hadeksesta ja jumalten kieltoa uhmaten kääntyy katsomaan tätä menettäen kauhukseen tämän uudelleen. Orfeus pyrkii torjumaan kuoleman feminisoimalla sen, muuttuu naisvihamieliseksi ja siirtää halunsa nuoriin miehiin, ja vasta jouduttuaan kostonhimoisen 123 • Luontojen ja kulttuurien välissä naisjoukon, bakkanttien, surmaamaksi tunnustaa Hadekseen palates- saan kuolevaisuutensa ja ontologisen samanarvoisuutensa Eurydiken kanssa. (Silverman 2009, 4–5.) Silvermanin mukaan Orfeus-myytin pu- huttelevuus liittyi Rilkellä sisaren kuolemaan mutta Andreas-Salomélla pikemminkin taakse jääneisiin (mies)partnereihin (Silverman 2009, 8). Silverman tarjoaa kaltaisuuden tunnistamista reparatiiviseksi vaihto- ehdoksi feministisiin teoriakeskusteluihin, joiden piirissä eron käsite muuttui 1900-luvun lopulla hallitsevaksi ajattelumalliksi. Yrityksenä hahmotella mimeettisyyden, visuaalisen samankaltaisuuden, ylittävää vastaavuutta Silvermanin avaus liittyy viimeaikaiseen representaatio- tutkimuksen kritiikkiin, jossa painotetaan moniaistista maailmassa ole- mista, osin nimenomaan ajallis-paikallisesti rajoittamattomana koko- naisuuden (Whole) kokemuksena (ks. esim. Kontturi 2012).12 Tällä psykoanalyyttiseen ajatteluun harjaantunut Silverman ei kuitenkaan tarkoita ristiriidatonta eheytymistä. Hän myös painottaa, ettei analo- gia merkitse automaattisesti tasa-arvoa (Silverman 2009, 1). Samankal- taisuuden on tultava tunnistetuksi ja tunnustetuksi ennen kuin sillä on sosiaalisia seuraamuksia (Silverman 2009, 4). Kaltaisuuden ei myöskään tarvitse tarkoittaa täydellistä samanlaisuutta, vaan se voidaan ymmär- tää jonkinlaisena aavistuksenomaisena ”resonointina” tai ”riimittymise- näkin”. Moderniteetin tulkinnoissa on Silvermanin mielestä painotettu kohtuuttomasti autonomian ja erillisyyden ulottuvuuksia sukulaisuu- den ja kaltaisuuden periaatteiden kustannuksella. Tällainen oidipaali- logiikka on osaltaan ruokkinut matrofobiaa, äitiyden torjuntaa, sekä yleisempää naisvihamielisyyttä. Aiemmin jälkistrukturalistisena ”erofeministinä” tunnetun Silver- manin teos on saanut ristiriitaisen joskin voittopuolisesti innostuneen vastaanoton (esim. Beckman 2010). Eroparadigman problematisointia on pidetty tervetulleena feministisenä itsekritiikkinä samalla kun ajatus sukupuolieron tyhjenemisestä heteroseksuaalisessa rakkauden aktissa saattaa kuulostaa taantumukselliselta romantiikalta. Uudenlaiseksi rela- tionaalisuudeksi tarkoitettua ”parillisuuden” ja äitiyden visiota voi käy- tännössä olla vaikeaa pitää loitolla heteronormatiivisuudesta. Yhdys- valtalainen Silverman on itsekin haastattelussa todennut hengityksensä salpautuneen ajatuksesta, että hän olisi muuttumassa republikaaniseksi kodinrakentajaksi (Watson 2011, 76). 124 • Luontojen ja kulttuurien välissä On huomattava, että analogian periaatetta voidaan hyödyntää hyvin erilaisiin ideologisiin tarkoitusperiin – yhtä hyvin darwinistisiin kuin kristillisiinkin (Silverman 2009, 2–3). Silverman johtaa ”kääntymyk- sensä” kielijärjestelmien ulkopuoliseen maailmaan ennen muuta Martin Heideggerin kuolemaa-kohti-olemisen (Sein-zum-Tode) käsitteeseen sekä Hannah Arendtin ajatukseen aistittavuudesta kaikkia maailmassa olevia olentoja ja esineitä yhdistävänä tekijänä (Heidegger 2000; Arendt 1978, 19; Silverman 2009; Watson 2011, 75–76). Silvermanin mukaan on olennaista tajuta, että intentionaalisuus ei ole ominaista vain ihmi- selle (Watson 2011, 75). Myös Collianderin graafisissa teoksissa maail- ma esittää omat ”objektiivisen intention” mukaiset vaatimuksensa ihmi- selle – Collianderin tapauksessa erityisesti naiselle. Tässä vaade koskee vastasyntynyttä Toisena, jonka eloon jääminen on täysin riippuvaista huolehtijasta. Ihmisenä olemisen horisontti on Collianderilla yhtä eep- pinen kuin Silvermanilla. Silvermanin ehdottamasta analogian periaatteesta ei ole aivan help- poa tehdä kriittistä ja käyttökelpoista feministisen taiteentutkimuksen työvälinettä. Taidehistorian perinteeseen syvälle juurtuneen vaikute- analyysin haastamisessa historiallisen kumulatiivisuuden sivuuttaminen ja analogian käsitteen lähtökohtaisen molemminpuolisuuden koros- taminen kyllä vaikuttaa hyödylliseltä. Samankaltaisuuden periaate voi myös auttaa feministisen tutkimuksen sukupolvimetaforista irrottau- tumisessa (ks. esim. Meagher 2011). Sen sijaan että painotetaan femi- nismin ”aaltoja” ja sukupolvieroja syyttämällä varhempaa feminismiä (nais)sukupuolen olemuksellistamisesta (ns. essentialismikritiikki), oli- si hyvä keskittyä yhtymäkohtien ja jatkuvuuksien tavoittamiseen.13 Te- leologista ajattelua, jossa historian nähdään evolutiivisesti toteuttavan itseään, voi sisältyä yhtä hyvin sosiaalikonstruktionistisiin kuin sitä kri- tisoiviin ajattelutapoihin. Tämän vuoksi olisi tärkeää pidättäytyä näke- mästä feminististä ajattelua pelkästään lineaarisina, toisiaan seuraavina prosesseina siitäkin huolimatta, että ajatteluperinteitä on perusteltua lä- hestyä nimenomaan keskusteluina (vrt. Liljeström 2004). Moniääninen keskustelu voi tapahtua sukupolvirintamien yli yllättäviäkin yhteyksiä luoden. 125 • Luontojen ja kulttuurien välissä Epätiedostava nainen Naisten historiasta14 kiinnostunut tutkija joutuu kohtaamaan vitalis- min kaudella toimineiden naistekijöiden liittoutumiset miestoimi- joiden kanssa. Osin tätä voidaan lähestyä virkistävänä naismaskuliini- suuden muotona. Ajatusta himmentää Ina Collianderin tapauksessa aviovaimon ja perheenäidin roolien omaksuminen heti sen jälkeen, kun 1920-luvun visiot ”uudesta naisesta” olivat tehneet niistä auttamatto- man ”perinteisiä” – mikäli historiantutkijan nyt ylipäänsä kannattaa lähteä tällä tavoin arvioimaan tutkimuskohteidensa radikaaliutta. So- tienvälistä aikaa tarkasteleva nykytutkija joutuu joka tapauksessa muis- tuttamaan itseään siitä, että vaikka naisliikkeellä oli 1930-luvulla jo vakiintuneita toimintamuotoja ja omat perinteensä, feministinen kuva- taide on selvästi myöhäisempi ilmiö; sen lähtökohdaksi lasketaan yleen- sä vuoden 1968 yhteiskunnallinen aktivismi. Samoille 1900-luvun ensi vuosikymmenille, joille innovatiivisin ekspressionistinen mielenkiinto tavallisesti paikannetaan (n. 1905–1925), osuu useimmissa länsimaissa konkreettisesti osoitettavissa oleva takaisku taidekentän tasa-arvoistu- misessa (ks. esim. Tickner 2000; Swinth 2001; Palin 2004; 2006). Ilmi- öillä on mitä ilmeisin korrelaatio, samoin kuin sillä, että ainakin Suo- messa vain harvat 1900-luvun alun kuvataiteilijat samastuivat näkyvästi naisasialiikkeeseen. Colliander astui suomalaisen kuvataiteen kentälle 1920-luvun lopul- la, jolloin ekspressionistinen tematiikka ja ilmaisukieli olivat jo voimak- kaasti popularisoituneet (Hoffmann 2011, 57). Samalla ne saatettiin edelleen kokea poliittisesti provosoiviksi, mistä 1930-luvun loppu- puolen Saksan kansallissosialistinen kulttuuripolitiikka lienee tunne- tuin esimerkki. Suomessa ekspressionismi oli saanut nationalistisem- man arvolatauksen (ks. esim. Karjalainen 1999), mutta sen paremmin Collianderin etninen tausta, sukupuoli kuin ekspressionismin tulkin- takaan eivät vastanneet tyypillisiä mielikuvia suomalaisuudesta. Erityi- sesti taidemaalari Tyko Salliselle (1879–1955) attribuoidun ”suomalai- sen” ekspressionismin jatkumolle hänen taidettaan on vaikea positioida. Collianderin tavoittelema ilmaisun intuitiivisuus ja suoruus ei liittynyt puutteellista kirjasivistystä kompensoivaan ”alkuvoimaan” tai yhteis- kunnalliseen uhmaan. 126 • Luontojen ja kulttuurien välissä Collianderin ekspressionistisen kuvasyklin analyysia voidaan mut- kistaa edelleen lisäesimerkeillä. Analogian periaatteeseen ja ajatukseen päättymättömästä elämänkierrosta voidaan liittää myös neljää alas- tonta piiritanssijaa esittävä puupiirros Huntutanssi (1932, 31,3 x 53,5 cm, Ateneumin taidemuseo). Kasvottomiksi jäävät pitkähiuksiset nai- set ovat keskenään niin identtisiä, että aiheen voisi tulkita samaa hah- moa toistavaksi elämäntanssiksikin; juuri tämä teos lienee synnyttä- nyt Collianderin teosten vastaanotossa assosiaation norjalaisen mutta Saksassakin toimineen Edvard Munchin (1863–1944) taiteeseen, jos- sa naisfiguurien personoimalla elämäntanssiaiheella on näkyvä paikkan- sa. Collianderin ovaaliin rinkiin sommittelemien kokovartalohahmo- jen rinnat ja hävyt on käännetty hämmentävästi katsojaan päin, samaan tapaan kuin 1800-luvun akateemisessa taiteessa, jossa naisruumiin ”le- vittäminen” katsojan silmien eteen kaksiulotteisen kuvan tasopintaa myötäillen kuului alastonkuvauksen rutiiniin (ks. esim. Smith 2002). Tanssijoiden eleet eivät ole ekspressionistisen oletusarvon mukaises- ti provokatiivisen seksuaalisia vaan pikemminkin kömpelön viehkeitä, mutta rinnat on esitetty yhtä hedelmäisen kiinteinä ja pyöreinä kuin Ty- tössä ja hedelmissä (kuva 1). Hieman myöhemmän esimerkin suorastaan kliseisestä naisalasto- man esittämistavasta tarjoaa puupiirros Lepäävä vuodelta 1941 (lehti 46,5 x 63,10 cm, Ateneumin taidemuseo). Siinä takaapäin nähty, pitkä- hiuksinen kokovartalohahmo makaa maassa kyljellään siten, että ruu- miinmuodot rinnastuvat aaltoilevaan maisemaan taka-alalta erottuvi- ne kukkuloineen. Lepäävä hahmo on vieläpä esitetty siten, että katsoja näkee hänet voyeuristisessa perusasetelmassa ikkunamaisesta syvennyk- sestä ilman, että hahmo itse on tietoinen katsotuksi tulemisestaan. Jo levollinen ikkunanäkymä kaukaisuuteen kurkottavine perspektiivei- neen liittää tämän 1940-luvun alun puupiirroksen pikemminkin italia- laisen kuin saksalaisen taiteen yhteyteen; vitalistis-ekspressionistisessa kontekstissa tilaa kuvataan tavallisesti epämääräisempänä mutta intii- mimpänä. Sitaatinomaisuudestaan huolimatta toteutuksen maltillisessa tasapainoisuudessa on vaikeaa nähdä stereotyyppiseen naisen esittämi- seen kohdistuvaa ironiaa tai kritiikkiä. Colliander näyttää olleen yhtenä ”veljistä” valmis hyödyntämään alastoman naisen toposta taiteilijuuten- 127 • Luontojen ja kulttuurien välissä sa etabloimiseen. Osin lienee ollut kyse myös teknisistä kokeiluista ba- naaliudessaan näennäisen neutraaleilla taiteen aiheilla. A jan ja ajattomuuden haasteet Vaikka äitiystematiikkakin kuuluu länsimaisen kuvataiteen kestosuosik- keihin ennen muuta Neitsyt Maria -ikonografiana, vitalistinen repro- duktiivisuuden käsittely kytkeytyy akuutisti Collianderin omaan ai- kaan. Anne Wagnerin analysoimassa Britannian kuvataiteessa vitalismi huipentuu mielenkiintoisena rinnakkaisilmiönä täsmälleen saman- aikaisesti Collianderin varhaistuotannon kanssa. Wagnerin mukaan or- gaaninen tematiikka hallitsi brittiläistä kuvanveistoa aina 1910-luvul- ta 1930-luvun puoliväliin, jolloin tätä aihepiiriä laajimmin käsitelleet Jacob Epstein, Barbara Hepworth ja Henry Moore siirtyivät yhtäkkiä muihin teemoihin ja työskentelytapoihin. Intensiivisimmillään vitalis- tisen problematiikan työstäminen oli heillä 1930-luvun alkupuoliskol- la. (Wagner 2005, 1, 11.) Colliander menetti niin ikään 1930-luvun puolivälissä eksplisiittisen mielenkiintonsa elämän synnyttämisen ja ylläpitämisen ihmeeseen siir- täen tosin tematiikan joiltakin osin kristillisempään kontekstiin. Col- lianderin suunnanmuutokseen vaikutti myös asuinpaikan vaihto, ti- lapäinen muutto Viron Petseriin. Silti Hepworthin ja Collianderin samanaikaisesti huipentuva äitiyden lihallisen mytologian käsittely vai- kuttaa oireelliselta – se tuskin syntyi pelkästään reaktiona heidän tuol- loisiin elämänolosuhteisiinsa. Pikemminkin voidaan ajatella, että taitee- seensa kunnianhimoisesti suhtautuvat tekijät tunsivat halua ja tarvetta ottaa kantaa ja osallistua heitäkin akuutisti haastavaan kulttuuridebat- tiin, vaikka aihepiiri oli naisille monella tapaa riskialtis. Colliander ei säilyneissä kirjeissään mainitse termiä vitalismi, mutta puhuu halustaan ”ilmaista elämän kukkeutta” (livets blomning) tai ”elää yksinkertaisesti, välittömästi, tässä päivässä ja taiteessani Kasvun puolesta”.15 Wagner osoittaa vakuuttavalla kontekstualisoivalla otteella, kuin- ka moniulotteista mielenkiinto naisruumiin hallintaan oli: se vaihteli syntyvyyden lisäämiseen tähtäävästä suorasta väestöpoliittisesta säänte- lystä vitalistis-maternalistisiin utopioihin sekä monialaiseen biologisen 128 • Luontojen ja kulttuurien välissä organismiajattelun työstämiseen ja soveltamiseen. Esteettisenä ohjel- mana oli ei-deskriptiivinen elämänprosessien ja elollisuuden tarkastelu fyysisen läsnäolon, ruumiillisen kokemuksen ja emotionaalisen välittö- myyden tavoittelun mielessä – ei ensisijaisesti ihmisruumiin mimeetti- sen esittämisen muodossa (Wagner 2005, 19). Tähän tarkoitukseen or- gaanisia materiaaleja, kuten puuta ja kiveä, hyödyntävä kuvanveisto oli erityisen omiaan. Tätä 1930-luvun alussa kaikkialla versovaa, enemmän tai vähemmän abstrahoitua sikiö-, imeväis- ja äitiysaihepiiriä motivoi Wagnerin mu- kaan kysymys olemisen alkuperästä. Barbara Hepworthin tapaukses- sa se saattoi tarkoittaa äidin ja lapsen samanaikaisen vastavuoroisuu- den ja erillisyyden pohtimista. Abstraktissa veistoksessa tämä voi ilmetä kahden puhdistettuja luita muistuttavan kasvottoman kappaleen myk- känä vierekkäisyytenä – erillisyytenä yhteisyydessä ja erilaisuutena sa- mankaltaisuudessa – tai pienemmän kappaleen jännitteistä ja vaarallista tasapainotteluna suuremman ääriviivalla, ikään kuin polvella keikkuen. Hepworth saattoi myös kuvata imeväistä täysin irrallisena, ympäristö- ään hamuavana ja tunnustelevana kappaleena imettäjän jäädessä koko- naan imaginaariseksi. Tavallisesti sisäisiksi ajatellut tuntemukset ”ul- koistettiin” näin veistoksen muodonannossa. Toisaalta kyse on myös inhimillisten tunteiden tarkastelusta niiden aihio- tai muotoutumisvai- heessa. (Wagner 2005, 134–191.) Tämä käsittelytapa poikkeaa olen- naisesti 1930-luvun normatiivisesta pronatalistisesta imetyskuvastosta, jota esimerkiksi monet ranskalaiset taiteilijanaiset käsittelivät tahoil- laan Maria lactans -aihetyyppiä, imettävää Neitsyt Mariaa, varioimal- la (ks. Birnbaum 2011, 60–66). Mielenkiintoista on, että myöskään Collianderin pariutumista, äitiyt tä ja perhettä käsittelevissä kuvissa ei deskriptiivisellä tasolla juuri- kaan kuvata hellyyttä ja vastavuoroisuutta, vaan pikemminkin – par- haimmillaan molemminpuolista – ihmettelyä.16 Äidin iloksi nimetyssä 1930-luvun alun puupiirroksessakin (kuva 5) on kyse äitinä olemisesta maailmassa-olemisen ulottuvuutena. Perhekuvassa (kuva 3) isähahmo ei ole edes hereillä mutta on aistivana olentona omalla erilaisella tavallaan läsnä. Äitinä ja perheenä oleminen ei ole ontologisesta primaariudes- taan huolimatta itsestään selvää vaan maailman asettama haaste tai teh- tävä. Tämän ikiaikaisen tehtävän edessä yksilö on yksin siitä huolimatta 129 • Luontojen ja kulttuurien välissä että tehtävänantona on ni- menomaan relationaalisuus, toisten suhteen oleminen ja asemoituminen. Samalla on kyse myös yksilön – äidin- kin – omasta maailmasuh- teesta. Tätä korostaa maa- ilman autius, jota alleviivaa vielä puupiirrosten tumma- sävyisyys, joskaan ei sävyt- tömänä vaan puunsyiden painaumien pehmentämä- nä. Toiveikasta tässä kohta- lokkaalta vaikuttavassa au- tiudessa on nimenomaan se, että maailma ei ole saanut varmoja muotoja, jolloin maailmassa-olija voi itse vielä vaikuttaa olemiseen- sa. Esitetty lähtöasetelma tai sosiaalisuuden aihio ei aina- kaan totaalisesti määrää en- nalta kehkeytymisen suuntaa. Colliander käsittelee 1930-luvun tuotannossaan myös suoremmin kysymystä subjektin – naisen – maailma- ja minäsuhteesta. Peilissä- niminen linopiirros (1933, kuva 7) on mielenkiintoista kyllä ”lavastet- tu” kaupunkiin, jota signaloivat tehtaanpiiput. Tähtimäiset kuviot vii- tannevat kaupungin valoihin ja teolliseen, keinotekoiseen ja teknisesti säänneltyyn energiaan. Teollistunut konteksti, jossa ei näy muita ihmi- siä, toimii yksilölle peilinä, joka pakottaa itsetutkisteluun ja minäsuh- teen pohdintaan. Kaupunkiympäristön vaatimukset ovat näin ollen itse keskeisempiä kuin samanaikaisten, vitalismiin kytkemieni teosten kosmisemmat vaateet. Kaupunkielämän mimeettisyyteen keskittyvä, oman ulkoisen olemuksen ja individualistisen minän tutkiskeluun kan- nustava itsetietoisuus ja itsekeskeisyys kontrastoituvat myös tropiikin hedelmiä kantavan tytön kuvaan samalta vuodelta 1933 (kuva 1). Kuva 7. Ina Colliander, Peilissä, 1933, linopiirros, 16 x 12,5 cm, Jyväskylän taidemuseo, Suomen Taidegraafikot ry:n kokoelma. Kuva: Jyväskylän taidemuseo / Jari Kuskelin. 130 • Luontojen ja kulttuurien välissä Peilissä-teoksessa naisen hiukset ovat sivilisaation nutturalle suitsi- mat. Sen sijaan on vaikeaa sanoa, onko hän puettu vai ei. Ainakaan teok- seen ei liity tematisoitua, merkityksellistä alastomuutta. Teos on toteu- tettu teollisesti tuotettuun linoleumiin, joka ei jätä yksilöllisiä, tiettyyn kappaleeseen viittaavia indeksisiä jälkiä puumateriaalin tapaan. Saman- lainen, arkisempi konteksti on linopiirroksessa Lapsi korissa (1932, kuva 8), josta Colliander teki myös väritettyjä versioita. Tämä vatsallaan ko- rissa nukkuva vauva on puettu ja peitelty lämpimästi, ja korissa on myös leikkieläimiä. Kyseessä on siis kaikin puolin modernin maailman lapsi. Ylhäältäpäin avautuva kuvakulma on nukkuvaa lasta valvovan aikuisen. Reaaliaikaiseksi tapahtumapaikaksi identifioituu turvallinen kotiympä- ristö. Ero vitalistiseen tematiikkaan on hyvin selvä, ja vertailu osoittaa ekspressionistisesti toteutettujen puupiirrosten erityislaadun. Kuva 8. Ina Colliander, Lapsi korissa, 1932, linopiirros, 11,2 x 14,5 cm, Ateneumin taide museo, Helsinki. Kuva: Kuvataiteen keskusarkisto / Jenni Nurminen. 131 • Luontojen ja kulttuurien välissä Coda: muutamia elämäkerrall isia huomioita Anne Wagner korostaa omassa modernin vitalismin luennassaan ma- ternalismin kiinteää jos ehkä kieroutunutta kytköstä sotaan: sodas- ta selviämisenä, sotaan valmistautumisena ja sodan uhkana. Väkivalta eri ilmenemismuodoissaan muovasi 1930-luvun tilanteessa perustavan- laatuisesti naisten ja miesten jakamaa maailmassa-olemista – ei siis niin että äitiyden tematiikka olisi koskettanut vain naisia ja sodan tematiik- ka miehiä (Wagner 2005, 191). Behrsenit lähettivät vuonna 1923 van- hemman, 17-vuotiaan tyttärensä Suomeen suojaan Neuvostoliiton po- liittisilta oloilta. Opiskellessaan ennen vallankumousta sisarensa kanssa sisäoppilaitoksessa Jenassa Ina oli voinut palata kaipaamaansa Pietariin, mutta nyt maanpaosta tuli pysyvää. Behrsenien perheen tragediaksi muodostui Petrogradin ulkopuolelle sisäoppilaitokseen jätetyn 14-vuotiaan Renatan itsemurha (Bondestam 2005, 18). Kun erityisen läheiseksi koetun sisaren itsemurha otetaan huomioon henkilökohtaisen elämän akuuttina ja ankarana eettisenä reunaehtona, se jäsentää Collianderin vitalistisen dramaturgian hieman uudelleen. Tällä en kuitenkaan tarkoita esittää, että biografia selittäisi taiteilijan aihevalintoja. Eräänlaista ehdottomuutta tai velvoittavuutta se silti hänen taiteellis-elämänpoliittisiin valintoihinsa valaa. Tähän viittaa myös Pietarissa niin ikään syntyneen puolison kans- sa yhdessä vuosien 1936–1937 vaiheilla tehty päätös liittyä ortodok- siseen kirkkokuntaan. Tuolloin epätavallinen kirkkokunnan vaihdos tapahtui tilanteessa, jossa valinta ei helpottanut integroitumista yhä ag- gressiivisemmin nationalistiseen Suomeen sen paremmin kuin suhteita luterilaiseen syntymäperheeseen tai tärkeäksi muodostuneeseen, poliit- tiselta katsomukseltaan vasemmistolaiseen serkkuun Sven Grönvalliin. Ina Collianderin identiteettipositiot ja ideologiset valinnat eivät olleet yksioikoisia, mitä osoittaa myös 1930-luvun alkupuolen graafisen tuo- tannon jakautuminen useampaan teemaan ja niille ominaisiin ilmaisu- tapoihin. Vaikka olen edellä kuvannut yhtymäkohtia 1890–1910-lukujen rans- kalaisen ja saksalaisen taiteen vitalistis-eksotistiseen juonteeseen, Col- lianderin ilmaisu ei suoraan muistuta tai siteeraa ketään yksittäistä tai- teilijaa tai mitään taiteilijaryhmittymää. Myös puumateriaalin käyttö, 132 • Luontojen ja kulttuurien välissä joka oli yhtä hyvin Saksassa (Wagner 2011) kuin Suomessa saanut mas- kulinistis-nationalistisen etumerkin, muuttui hänellä hyvin henkilö- kohtaiseksi ilmaisuvälineeksi. Ekspressionistisen Brücke-ryhmän tai- teilijoiden tavoin hänkin hyödynsi mieluusti satunnaisesti löytämiään, ilmaston ja ajan patinoimia laudankappaleita, jopa ajopuita (vrt. Wag- ner 2011, 81). Colliander käytti yleensäkin mielellään pehmeitä puu- lajeja yhtäältä saadakseen leikkausjäljestä karkean ja eloisan ja toisaal- ta jättääkseen kaiverruslaatan syyrakenteen selvästi näkyviin vedokseen. Silloin kun taiteilija vedostaa omin käsin puupiirroksensa, tekniikka mahdollistaa hänen työskentelyprosessinsa jälkien ”suoran” lukemisen. Tässä käsityömäisyyttä äärimmilleen painottavassa tekniikassa hyö- dynnetään paitsi orgaanisia materiaaleja myös melko yksinkertaisia ja kaikille arjesta tuttuja välineitä, Collianderin tapauksessa ennen muu- ta veistä. Kotimaattomalle puun työstäminen saattoi tarjota pikemmin- kin universaalisti tarjolla olevan, ihmisiä toisiinsa yhdistävän mediumin kuin tiettyyn alueeseen ja etnisyyteen puulajien myötä ankkuroitu- van kansallisen symbolin. Myöhemmin kahlitsevaksi ja normatiivisek- si koettu modernismin universaaliuden idea saattoi tässä mielessä olla myös vapauttava. Viitteet 1 Vitalismi paikannetaan kirjallisuuden ja kuvataiteen ilmiönä yleensä suunnilleen aikavälille 1890–1950. Aatehistoriallisesti se on kytketty niinkin erilaisiin nimiin kuin filosofit Henri Bergson ja Friedrich Nietzsche, naisasiaideologi Ellen Key tai kirjailija D.H. Lawrence. Ina Collianderin yhteydessä vitalismin on aiemmin mai- ninnut 1930-luvun suomalaisesta taidegrafiikasta laajan erityistutkimuksen julkais- sut Erkki Anttonen, joka yhdistää sen taiteilijan ”primitiivistä välittömyyttä” ta- voittelevaan ilmaisuun ja kaiverrustekniikkaan (Anttonen 2006, 365). 2 Collianderin elämänvaiheista ja työskentelytavoista ks. Lammassaari & Arseni 1991; Anttonen 2008; Anttonen 2006, 364–366; Bondestam 2005; Ahtola-Moor- house 2005. Ensin mainittu perustuu osittain Taina Lammassaaren julkaisematto- maan taidehistorian pro gradu -tutkielmaan Ina Collianderin puupiirrostuotanto (1979, Jyväskylän yliopisto). Käytän yksinkertaisuuden vuoksi sukunimestä muo- toa Colliander, koska tällä nimellä taiteilija nykyään tunnetaan, siitäkin huolimat- ta että tässä tarkasteltavat teokset on enimmäkseen vielä signeerattu kaksoisnimellä Behrsen-Colliander. Sukunimi oli muuttunut Collianderiksi avioitumisen myötä 133 • Luontojen ja kulttuurien välissä vuoden 1930 lopussa, ja alkaneen vuosikymmenen kuluessa taiteilija vähitellen pu- dotti syntymänimen signeerauksestaan pois. Etunimi Inna oli muuttunut Inaksi il- meisesti jo Suomeen tullessa. On sinänsä mielenkiintoista, että saksalainen synty- mänimi figuroi juuri tässä saksalaiseen ekspressionismiin suorimmin viittaavassa tuotannon vaiheessa. 3 Suomennos kirjoittajan. Bondestam 2005, 86 (5.10.1936): ”Kanske du till sist ändå hittar gemenskap med de andra målarna i vårt land. Vi verkar ju alla här och fast alla gör på sitt sätt, är det ändå en brödraskap oss emellan.” Colliander olikin saanut ainakin taidekritiikissä varsin myönteisen vastaanoton. Taidegrafiikka etab- loitiin ja institutionalisoitiin taiteenlajina Suomessa juuri 1930-luvulla, ja grafiikan alalla tehdyt kokeilut saivat taidekritiikissä yleensäkin innostuneen ja kannustavan vastaanoton (Anttonen 2006). 4 Pohjoismaisen ”ulkoilmavitalismin” harjoittajiin lukeutui joitakuita naisiakin, ku- ten taiteilija Venny Soldan-Brofeldt ja vapaan tanssin uranuurtaja Maggie Gripen- berg (Konttinen 1996, 280–283; Palin 2007, 49–57). 5 Vrt. esim. hedelmä- tai kukkamaljaa pitelevä naishahmo Gauguinin maalaukses- sa Kaksi tahitilaisnaista (Deux tahitiennes) vuodelta 1899 (öljy kankaalle, 94 x 72,4 cm, Metropolitan Museum of Art, New York). Länsimaisessa taidehistoriassa ei ole pystytty varmuudella tunnistamaan, onko maljassa hedelmänpaloja vai (mangon) kukkien terälehtiä (Brettell 1988, 425). Collianderin kuvasta poiketen Gauguinin naishahmolla on vain ylävartalo paljaana ja myös katsojasta tietoisempi poseeraus- ele. Itsetiedottamassa viattomuudessaan Tahitilainen Eeva (L’Eve tahitienne, 1892, akvarelli, 40 x 32 cm, Musée de peinture et de sculpture, Grenoble) on hahmona samankaltaisempi. 6 Vrt. esim. puupiirrokset Asuinpaikan vaihto (Changement de residence, 1899, 16,3 x 30,5 cm) ja Nainen, eläimiä ja lehvästöä (Femme, animaux et feuillages, 1898, 16,3 x 30,5 cm ). 7 Esim. Kahvila Kratshoff, Terijoki (1932, puupiirros, 24 x 31 cm) tai Edla Kusmi- nitshnan luona, Terijoki, (1933, puupiirros, 23,3 x 28,3 cm). Ateneumin taidemuse- on kokoelmiin kuuluviin Collianderin teoksiin voi tutustua verkossa saatavilla ole- van kokoelmaluettelon avulla osoitteessa http://kokoelmat.fng.fi. 8 Kannakselaissarjan teosten tunnelmaa voi verrata esim. venäläissyntyisen Was- sily Kandinskyn ja hänen saksalaisen elämänkumppaninsa Gabriele Münterin 1900-luvun alun maalaustuotantoon. Myöhemmästä abstraktismistaan parhaiten tunnettu Kandinsky oli opiskellut Venäjällä mm. etnografiaa. Münterin ja Kan- dinskyn piiriin kuuluivat myös venäläiset taiteilijat Marianne Werefkin ja Alexei Jawlensky. Ks. esim. Behr 2005. 9 Saksalle kuuluneiden Oseanian alueiden kartoittamiseen osallistui yksi naispuo- linen taiteilija, Elisabeth Krämer-Bannow (1874–1945), vuosien 1906–1910 aika- 134 • Luontojen ja kulttuurien välissä na. Hänen realistis-naturalistisia piirroksiaan ja vesivärimaalauksiaan ei kuitenkaan aina pantu esille taiteena vaan visuaalisina dokumentaatioina ja etnologipuoliso Augustin Krämerin tutkimusten kuvituksina. (Otterbeck 2007, 259–261.) Tunne- tuimpia Etelämerellä 1900-luvun alkupuolella matkustaneita saksalaistaiteilijoita olivat Emil Nolde ja Max Pechstein. Molemmilla kaukomatkailu liittyi 1910-luvun primitivistiseen kauteen (Otterbeck 2007, 257). 10 Rilken runo kuvaa pareja, jotka käyvät makaamaan kukkien keskelle vanhojen puiden alle kasvonsa taivasta kohti kääntäen vaikka tietävät toisten tien päättyneen ”kammottavaan sanattomaan kuiluun” tai kauniimmin sanoen pienelle kirkko- maalle ”valittavine nimineen”: ”Immer wieder, ob wir der Liebe Landschaft auch kennen / und den kleinen Kirchhof mit seinen klagenden Namen / und die furcht- bar verschweigende Schlucht, in welcher die andern / enden: immer wieder gehn wir zu zweien hinaus / unter die alten Bäume, lagern uns immer wieder zwischen die Blumen, gegenüber dem Himmel.” (Rilke 1957.) Runo oli ilmeisesti kirjoitettu loppuvuodesta 1914 mutta julkaistiin vasta 1923. 11 Kyse on Andreas-Salomén postuumisti julkaistuista, 1912–1913 kirjoitetuista muistiinpanoista ajalta, jolloin hän oli vuoden verran Freudin oppilaana (Andreas- Salomé 1958). Andreas-Salomé tunsi Freudin lisäksi myös Friedrich Nietzschen ja Ellen Keyn. Häntä on pidetty yhtä hyvin feministinä kuin antifeministinäkin (Kreide 1997). 12 Mielenkiintoista kyllä, viime vuosikymmeninä on puhuttu jopa uusvitalismista rinnakkaisilmiönä (uus)materialismille (esim. Fraser et al. 2006; Huneman 2011). Molemmissa on kyse myös humanististen ja biotieteiden lähentymisestä. 13 Tämä oli julkituotuna periaatteena Anu Koivusen ja Marianne Liljeströmin ideoidessa ja toimittaessa feministisen tutkimuksen oppikirjaa Turun yliopistossa 1990-luvun puolivälissä. ”Avainsanoihin” (Koivunen & Liljeström 1996) sisältyy oireellista kyllä silti eron käsite. 14 Ei-essentialisoivasta, rakenteelliseen positioon perustuvasta ”naisten” kategorias- ta ks. esim. Gunnarsson 2011. 15 Kirjeet Sven Grönvallille 14.2.1933 ja 29.2.1932, Bondestam 2005, 65, 67. Suo- mennokset kirjoittajan. ”Jag vill leva enkelt, omedelbart, för dagen och i min konst för Växandet.” 16 Poikkeuksina voidaan mainita puupiirrokset Äiti ja lapsi (1933, 21,5 x 19,5 cm, yks.kok., kuva Anttonen 2006, 368) sekä paljon myöhäisempi Äiti ja tytär (1948, 36,5 x 55,8 cm, Ateneumin taidemuseo), joissa äiti ja lapsi syleilevät ja suutelevat toisiaan. Näissäkin mustavalkoisissa puupiirroksissa molemmat hahmot ovat alas- tomia ja äidillä ja tytöksi varttuneella lapsella on pitkät hiukset. Vrt. lisäksi äitiä ja lasta esittävä linopiirros Saunassa (1933, lehti 26 x 19,5 cm, Ateneumin taide- museo), jossa äidin hiukset on kiedottu pyyhkeeseen. 135 • Luontojen ja kulttuurien välissä L ähteet Ahtola-Moorhouse, Leena, toim. 2005. Ina Colliander. Ateneumin julkaisut 42. Helsinki: Ateneumin taidemuseo. Andreas-Salomé, Lou. 1958. In der Schule bei Freud. Tagebuch eines Jahres, 1912/1913. Zürich: M. Niehans. Anttonen, Erkki. 2008. Ina Colliander. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997. htttp://www. kansallisbiografia.fi [Ilmestyi alun perin 2000, päivitetty 2008] ———. 2006. Kansallista vai modernia. Taidegrafiikka osana 1930-luvun taidejärjestelmää. Kuvataiteen keskusarkisto 12. Helsinki: Valtion taidemuseo / Kuva taiteen keskusarkisto. Arendt, Hannah. 1978. The Life of the Mind. New York: Harcourt Brace. Beckman, Karen. 2010. Review: Kaja Silverman, Flesh of My Flesh. The Art Bulletin XCII (3): 258–262. Behr, Shulamith. 2005. Beyond the Muse: Gabriele Münter as Expressionistin. Teoksessa Gabriele Münter: The Search for Expression 1906–1917, 42–71. London: Courtauld Institute of Art Gallery & Paul Holberton. Birnbaum, Paula J. 2011. Women Artists in Interwar France: Framing Femininities. Farnham & Burlington: Ashgate. Bondestam, Kati, toim. 2005. Inas längtan. Ina Collianders brev till Sven Grönvall 1925–1974. Esbo: Schildt. Brettell, Richard. 1988. Two Tahitian Women. Teoksessa The Art of Paul Gauguin, toim. Frances P. Smyth & al., 424–425. Washington & Chicago: National Gallery of Art & The Art Institute of Chicago. Buchholz, Kai et al., toim. 2001. Die Lebensreform. Entwürfe zur Neugestaltung von Leben und Kunst um 1900 1–2. Darmstadt: Häusser-Media. Deepwell, Katy. 1998. Hepworth and Her Critics. Teoksessa Women Artists and Mod ernism, toim. Katy Deepwell, 97–111. Manchester & New York: Manchester University Press. Fraser, Mariam & Kember, Sarah & Lury, Celia, toim. 2006. Inventive Life: Approaches to the New Vitalism. London: Sage. Frigård, Johanna. 2008. Alastomuuden oikeutus. Julkistettujen alastonkuvien mo- der neja ideaaleja Suomessa 1900–1940. Bibliotheca Historica 114. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. 136 • Luontojen ja kulttuurien välissä Gunnarsson, Lena. 2011. A Defence of the Category ”Women”. Feminist Theory 12 (1): 23–37. Hapuli, Ritva. 2003. Ulkomailla. Maailmansotien välinen maailma suomalais- naisten silmin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 911. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Heidegger, Martin. 2000. Oleminen ja aika. Suom. Reijo Kupiainen. Tampere: Vastapaino. [Ilmestyi alun perin 1927] Hoffmann, Meike. 2011. Urbild statt Vorbild. Die Künstlergruppe Brücke und der Exotismus – drei Missverständnisse. Teoksessa Die “Brücke” und der Exotismus. Bilder des Anderen, toim. Christoph Wagner & Ralph Melcher, 57–68. Berlin: Gebr. Mann. Huneman, Philippe. 2011. Vie, vitalisme et émergence: une perspective con- temporaine. Teoksessa Repenser le vitalisme. Histoire et philosophie du vitalisme, toim. Pascal Nouvel, 201–219. Paris: Presses Universitaires de France. Hvidberg-Hansen, Gertrud & Oelsner, Gertrud, toim. 2011. The Spirit in Vitalism: Health, Beauty and Strenght in Danish Art, 1890–1940. Copenhagen: Museum Tusculanum Press. Karjalainen, Tuula. 1999. Tyko Sallisen suomalainen saaga. Teoksessa Tyko Salli- nen, toim. Anneli Ilmonen & Tuula Karjalainen & Marja-Liisa Linder & Mikko Oranen, 10–17. Helsingin kaupungin taidemuseon julkaisuja n:o 63 / Tampereen taidemuseon julkaisuja n:o 88. Helsinki & Tampere: Helsingin kaupungin taide- museo & Tampereen taidemuseo. Koivunen, Anu & Liljeström, Marianne, toim. 1996. Avainsanat. Kymmenen askelta feministiseen tutkimukseen. Tampere: Vastapaino. Konttinen, Riitta. 1996. Boheemielämä. Venny Soldan-Brofeldtin taiteilijantie. Helsinki: Otava. Kontturi, Katve-Kaisa. 2012. Following the Flows of Process: A New Materialist Account of Contemporary Art. Annales Universitatis Turkuensis. Ser B. Humaniora, osa – tom. 349. Turku: University of Turku. Kotkavaara, Kari. 2005. Toinen Ina Colliander. Teoksessa Ina Colliander, toim. Leena Ahtola-Moorhouse, 108–109. Ateneumin julkaisut 42. Helsinki: Ateneumin taidemuseo. Krause, Frank. 2010. Expressionismus und Geschlecht: Themen und Probleme der Forschung. Teoksessa Expressionism and Gender – Expressionismus und Geschlecht, toim. Frank Krause, 11–20. Göttingen: Vandenhoek & Ruprecht. 137 • Luontojen ja kulttuurien välissä Kreide, Caroline. 1997. Lou Andreas-Salomé: Feministin oder Antifeministin? Eine Standortbestimmung zur wilhelminischen Frauenbewegung. New York: Peter Lang. Lammassaari, Taina & pappismunkki Arseni. 1991. Ina Colliander. Puun kosketus. Helsinki: Otava. Lerheim, Karen E. & Ydstie, Ingebjørg, toim. 2006. Livskraft. Vitalismen som kunstnerisk impuls 1900–1930. Oslo: Munch-Museet. Liljeström, Marianne. 2004. Feministinen metodologia – mitä se on? Teoksessa Feministinen tietäminen. Keskustelua metodologiasta, toim. Marianne Liljeström, 9–21. Vastapaino: Tampere. Lofthouse, Richard A. 2005. Vitalism in Modern Art, C. 1900–1950: Otto Dix, Stanley Spencer, Max Beckmann and Jacob Epstein. Studies in Art History 10. Lewiston: Edwin Mellen. Martens, Gunter. 1971. Vitalismus und Expressionismus. Ein Beitrag zur Genese und Deutung expressionistischer Stilstrukturen und Motive. Studien zur Poetik und Geschichte der Literatur 22. Stuttgart: Kohlhammer. Meagher, Michelle. 2011. Telling Stories about Feminist Art. Feminist Theory 12 (3): 297–316. Nierhoff, Barbara. 2004. Das Bild der Frau. Sexualität und Körperlichkeit in der Kunst der Brücke. Schriftenreihe des Instituts für Kunst- und Designwissenschaften der Universität Duisburg-Essen 10. Essen: Klartext-Verlag. Osterkamp, Ernst. 2010. Die Pferde des Expressionismus. Triumph und Tod einer Metapher. Themen / Carl-Friedrich-von-Siemens-Stiftung 92. München: Carl- Friedrich-von-Siemens-Stiftung. Otterbeck, Christoph. 2007. Europa Verlassen. Künstlerreisen am Beginn des 20. Jahrhunderts. Köln, Weimar & Wien: Böhlau. Palin, Tutta. 2004. Neitejä, rouvia ja taiteilijoita. Naiset sotienvälisissä taide- diskursseissa. Teoksessa Modernia on moneksi. Kuvataiteen, taideteollisuuden ja arkkitehtuurin piirteitä maailmansotien välisen ajan Suomessa – Det moderna är mångahanda. Texter om bildkonst, konstindustri och arkitektur mellan första och andra världskrigen i Finland, toim. Tutta Palin, 12–37. Taidehistoriallisia tutkimuksia – Konsthistoriska studier 29. Helsinki: Taidehistorian seura. ———. 2006. Näkymättömät naiset 1904–36 eli mitä dukaattipalkinnot kertovat taiteilijanaisten arvostuksesta. Teoksessa Dukaatti. Suomen Taideyhdistys 1846– 2006, toim. Rakel Kallio, 128–139. Helsinki: WSOY. 138 • Luontojen ja kulttuurien välissä ———. 2007. Modernin muotokuvan merkit. Kuvia 1800- ja 1900-luvuilta Taide - koti Kirpilässä. Taidekoti Kirpilän julkaisuja 4. Helsinki: Suomen Kulttuuri- rahasto. ———. 2008. Kuvataiteilijat lakkotunnelmissa. Teoksessa Kansa kaikkivaltias. Suurlakko Suomessa 1905, toim. Pertti Haapala & Olli Löytty & Kukku Melkas & Marko Tikka, 253–267. Helsinki: Teos. Perry, Gill. 1994. Primitivism and the ‘Modern’. Teoksessa Primitivism, Cubism, Abstraction: The Early Twentieth Century, toim. Charles Harrison & Francis Frascina & Gill Perry, 2–85. 2., korj. painos. New Haven & London: Yale University Press & The Open University. [Ilmestyi alun perin 1993] Pollock, Griselda. 1993. Avant-Garde Gambits 1888–1893: Gender and the Colour of Art History. London: Thames & Hudson. Rilke, Rainer Maria. 1957. Immer wieder, ob wir der Liebe Landschaft auch kennen. Teoksessa Sämtliche Werke. Bd. 2, Gedichte: zweiter Teil, 95. Wiesbaden: Insel. [Ilmestyi alun perin 1923] Saraneva, Kristina. 2008. Freudin traumateoria ja Nachträglichkeit-periaatteen merkitys psykoanalyysissa. Psykoterapia 27 (3): 168–188. Silverman, Kaja. 2009. Flesh of My Flesh. Stanford: Stanford University Press. Simon, Tina. 2007. “in Gefahr gewesen … und bis ans Ende gegangen.” Rilke als Mentor junger Künstlerinnen. Frankfurt am Main: Insel. Smith, Alison, toim. 2002. Exposed: The Victorian Nude. New York: Watson- Guptill. Steorn, Patrik. 2006. Nakna män. Maskulinitet och kreativitet i svensk bildkultur 1900–1915. Stockholm: Norstedts Akademiska Förlag. ———. 2012. Stadens män och modeller – Eugène Janssons figurmåleri. Teok- sessa Eugène Jansson. Blå skymning och nakna atleter, toim. Anna Meister & Göran Söderlund, 85–127. Stockholm: Carlsson Bokförlag & Prins Eugens Waldemarsudde. Swinth, Kirsten. 2001. Painting Professionals: Women Artists and the Development of Modern American Art, 1870–1930. Chapel Hill & London: University of North Carolina Press. Tickner, Lisa. 2000. Modern Life and Modern Subjects: British Art in the Early Twentieth Century. New Haven & London: Yale University Press. 139 Wagner, Anne Middleton. 2005. Mother Stone: The Vitality of Modern British Sculpture. New Haven & London: Yale University Press. Wagner, Monika. 2011. Wood – “Primitive” Material for the Creation of “German Sculpture”. Teoksessa New Perspectives on Brücke Expressionism: Bridging History, toim. & käänt. Christian Weikop, 71–88. Farnham & Burlington: Ashgate. Warren, Sarah. 2003. Spent Gypsies and Fallen Venuses: Mikhail Larionov’s Modernist Primitivism. Oxford Art Journal 26 (1): 25–44. Watson, Janell. 2011. Poetics of the Flesh: An Interview with Kaja Silverman. The Minnesota Review 76: 65–79. Åsberg, Cecilia & Koobak, Redi & Johnson, Ericka. 2011. Beyond the Humanist Imagination. NORA – Nordic Journal for Feminist and Gender Research 19 (4): 218–230. 140 Marja Rytkönen O maelämäker ta, fakta ja f iktio Feministisiä tulkintoja Omaelämäkerta on yksi nykyajan suosituimmista kirjallisuudenlajeista. Omaelämäkerralliseen kirjallisuuteen liittyvä lajivalikoimakin on laa- ja – omaelämäkerran lisäksi suosittuja ovat myös elämäkerrat, muistel- mat, omaelämäkerralliset romaanit, elämäkertaromaanit, päiväkirjat ja kirjeet. Näiden lajien kiehtovuus liittyy omaelämäkerran rajoja rikko- viin piirteisiin. Se voi edustaa yhtä lailla eliitin arvostamaa sanataidet- ta (esim. Rousseaun Tunnustukset) tai kansan suosimaa viihdettä (esim. viihdealan tähtien omaelämäkerrat), sekoittaa faktaa ja fiktiota sekä rik- koa yksityisen ja julkisen välistä rajaa. Feministiselle tutkimukselle oma- elämäkerta on ollut hedelmällinen kohde erityisesti juuri siksi, että se kyseenalaistaa yksityisen ja julkisen välistä hierarkiaa (Cosslet, Lury & Summerfield 2000, 2; Leskelä-Kärki 2008, 326). Naiset ovat histo- rian eri aikoina aktiivisesti myös tuottaneet omaelämäkerrallisia tekste- jä. Tutkimuskohteena omaelämäkerta hälventää myös akateemisia oppi- ainerajoja. Sitä tutkitaan niin sosiologian, historian, kirjallisuuden kuin kulttuurintutkimuksenkin näkökulmasta. Omaelämäkertakirjallisuuden rajoja rikkova moninaisuus asettaa haasteen lajin määrittelylle. Vaikka esimerkiksi kirjallisuudentutkimuk- sessa on esitetty lukuisia pohdintoja siitä, mikä on omaelämäkerta, tyy- dyttävää ratkaisua ei ole löydetty. Ensi tuntumalta määrittely tuntuisi helpolta. Omaelämäkerta, tai autobiografia, tulee kreikkalaisista sanois- ta autos - ”itse”, bios - ”elämä,” ja graphe ”kirjoittaa”. Se tarkoittaa kirjoit- tajan laatimaa oman elämänsä tarinaa. Elämäkerta eroaa omaelämäker- rasta siten, että elämäkerran kirjoittaja tulkitsee toisen henkilön elämää ulkopuolisesta näkökulmasta. (Smith & Watson 2001, 1; 4.) Sosiologi 141 • O maelämäker ta, fakta ja f iktio Liz Stanley (1992) onkin kyseenalaistanut kirjallisuudentutkimukses- sa esitettyä näkemystä, että omaelämäkerta ja elämäkerta olisivat muo- tonsa puolesta eri lajeja, ja lanseerannut tutkimukseen oma/elämäker- ran (auto/biography) käsitteen.1 Se korostaa sitä, että omasta elämästään kertoessaan subjekti kertoo välttämättä myös toisista ja toisten elämästä kertoessaan subjekti kertoo samalla myös itsestään. Minuus ja identiteet- ti – käsitteet, joihin omaelämäkerta vahvasti yhdistetään – rakentuvat ennen kaikkea suhteessa toiseen. Mutta miten tämä elämän kirjoittami- nen tai tulkitseminen tapahtuu? Onko omaelämäkerta totta? Onko se enemmän faktaa vai fiktiota? Se, miksi olen asettanut faktan ja fiktion tämän artikkelin otsikos- sa rinnakkain, kuvastaa omaelämäkerralliseen aineistoon liittyvää kaksi- jakoisuutta. Viime vuosikymmenten aikana omaelämäkerran ja elämä- kerran määritelmät ovat olleet kriittisen tarkastelun kohteena erityisesti poststrukturalistisen kielen ja todellisuuden välistä suhdetta koskevan teoreettisen keskustelun saralla. Niin sanottujen todellisuuteen pohjaa- vien (faktuaalisten) lajien tarkastelu rinnakkain fiktiivisen kaunokirjal- lisen kerronnan kanssa on kuvaavaa (ks. Lehtimäki 2000). Tässä artikkelissa tarkastelen erityisesti sitä, millaista feminististä tie- toa omaelämäkerrallisia tekstejä tutkimalla voidaan tuottaa. Aineistona on venäläisen naiskirjailijan, Ljudmila Petruševskajan kaunokirjallinen teos ”Vremja notš” (1991, ”Yön aika”, ei suom.; lyh. ”Vremja”), joka rep- resentoi ja imitoi naisen kirjoittamaa omaelämäkerrallista tekstiä. Se ei ole konventionaalinen omaelämäkerta, jos sillä tarkoitetaan omaelämä- kerrallisen sopimuksen2 sisältämää tekstiä. Olen valinnut kyseisen teks- tin tarkastelun kohteeksi, koska se tarjoaa hedelmällisiä näkö kulmia ko- kemuksen ja minuuden esittämiseen omaelämäkerrallisen diskurssin kautta. Tekstin kautta voidaan pohtia muun muassa seuraavia kysymyk- siä: Mikä on kokemus omaelämäkerrassa? Minkälaisten konventioiden varaan se rakentuu? Millaisia eettisiä ongelmia omaelämäkerrallisiin representaatioihin liittyy? Miten niitä voidaan tulkita feministisestä näkö kulmasta? Seuraavassa käyn ensin metodologista keskustelua omaelämäkerran tutkimuksen kannalta ja nostan esille siihen liittyviä keskeisiä eettisiä kysymyksiä. Sen jälkeen esittelen Petruševskajan teoksen ja sen kirjoit- tamisen kontekstin, mistä siirryn sen analyysiin. 142 • O maelämäker ta, fakta ja f iktio Metodologisia ja eettisiä kysymyksiä omaelämäker ta - tutkimuksessa Keskeinen metodologinen kysymys, joka omaelämäkerrallisen aineis- ton tarkastelussa nousee esiin, on, – kuten Maarit Leskelä-Kärki (2008, 126) huomauttaa – miten lähteiden tekstuaaliseen luonteeseen suhtau- dutaan, ja miten niiden suhdetta elettyyn todellisuuteen tarkastellaan (vrt. myös Kosonen 2000). Eletty elämä tai kokemus on feministises- sä tutkimuksessa kiistanalainen käsite, johon suhtaudutaan varauksella. Jos esimerkiksi puhutaan ”naisten” kokemuksesta, eikö silloin yhtenäi- syyden nimissä häivytetä pois naisten keskinäisiä eroja?3 Nykykäsityk- sen mukaan kokemus ei myöskään ole välittömästi läsnä, ”autenttinen”, vaan se on aina välittynyttä, representoitua ja sosiaalisesti konstruoi- tua. Feministisessä tutkimuksessa on käyty ja käydään paljon keskuste- luja ruumiillisuudesta, toimijuudesta ja muistista, jotka eri tavoin linkit- tyvät myös kokemuksen käsitteeseen (vrt. Canning 2006; Chowaniec, Kurkijärvi & Rytkönen 2010). Kirjallisuudentutkija Toril Moi (1999, 63) esimerkiksi puhuu Simone de Beauvoiria mukaillen ”ruumiista ti- lanteena” (body as situation), jonka kautta ja lävitse yksilö on vuorovai- kutuksessa ympäröivään maailmaan ja havaitsee sen. (Ks. myös Heinä- maa 1997; 1999.) Kun tarkastellaan sellaisia kirjoittamisen ja kirjallisuuden lajeja, jot- ka liittyvät todellisten tapahtumien ja henkilöiden kuvaamiseen, on tär- keää huomata, että kaikki representaatio, esittäminen, kirjoitettu tai suullinen, on jo tulkinta siitä mitä on tapahtunut. Israelilainen kirjal- lisuudentutkija Leona Toker (2000, 124–5) toteaa periaatteessa kaiken todellisuudesta kerrotun olevan fiktiota, kuviteltua – konstruktio. Me saatamme sanoa tietävämme jonkin asian omasta kokemuksesta, mutta miten loppujen lopuksi tuo kokemus on saavutettu ja miten sen tulkit- semme ja muotoilemme, on toinen kysymys. Yhdysvaltalainen histori- oitsija ja feministisen teorian klassikko Joan Scott on todennut usein si- teeratussa lauseessaan kokemuksen olevan tulkintaa vaativaa tulkintaa (”…interpretation – – in need of interpretation”), toisin sanoen hän vaa- tii kokemuksen kautta saavutetun tiedon tuottamisen analyysia (Scott 1991, 797). Teresa de Lauretisin (1984, 159) mukaan kokemus on pro- 143 • O maelämäker ta, fakta ja f iktio sessi, jossa yksilö rakentaa subjektiuttaan vuorovaikutuksessa ympäröi- vään maailmaan.4 Tärkeä omaelämäkertaan liitetty piirre on sen narratiivin luonne: elä- män kokemus kerronnallistetaan, tai, kuten Hayden White (1989) väit- tää, kerronta tuottaa kokemuksen. Jos kerronta tuottaa kokemuksen, mikä on se kokemus, josta me kuvittelemme lukevamme, jota tulkitsem- me tai kirjoitamme elämäntarinoissa, kirjeissä, päiväkirjoissa tai muis- telmissa? Onko se vain kerronnan, kielen tuottamaa fiktiota? Onko sillä mitään yhteyttä niin sanottuun todellisuuteen? Kysymys ei ole ”joko- tai” -valinnasta vaan pikemminkin ”sekä-että” -mahdollisuudesta. Femi- nistiset omaelämäkertaa (Smith 1993; Miller 1988; Brodzki & Schenck 1988), semiotiikkaa (de Lauretis 1984 ja 1987) ja narratologiaa (Lanser 1986) käsittelevät tutkimukset ovat painottaneet sekä mimeettisen että semioottisen (tai diegeettisen) yhtäläistä osuutta merkityksenantopro- sessissa.5 Fiktion ja faktan välinen raja on historiallisesti muuttuva. On tärkeää analysoida, kuinka kokemusta esitetään, ja mitä se merkitsee sii- nä historiallisessa, kulttuurisessa, yhteiskunnallisessa ja poliittisessa ti- lanteessa, johon se liittyy (vrt. Kosonen 2000, 219–229). Yhdysvalta- laiset tutkijat Sidonie Smith and Julia Watson (2001, 10) korostavat, etteivät omaelämäkertojen kirjoittajat ole puolueettomia, vaan retoris- ten keinojen avulla he puolustavat omia kantojaan, kirjoittavat muiden näkemyksiä vastaan ja haluavat tehdä tilit selviksi. Omaelämäkertojen narratiivin luonteeseen kuuluu se, että niillä on kertoja. Minäkertoja, ”omaelämäkerrallinen minä”, kertoo omasta elä- mästään.6 Kuten Tuija Saresma (2005) huomauttaa, vaikka ”omaelämä- kerrallinen minä” vaikuttaa yhtenäiseltä, se pitää sisällään useampia ”minuuksia”. Minäkertoja selostaa tapahtumia ja kokemuksia loogises- ti ajateltuna jälkikäteen, kirjoittamisajankohdan näkökulmasta. Hänel- lä ei ole välitöntä pääsyä menneen minään, joka muodostaa kertovan minän kuvailun kohteen. Lisäksi minäkertoja raportoi tapahtumis- ta tiettynä ajankohtana, tietyssä sosiaalisessa tilanteessa, jota luonneh- tii tietty ideologisuus. Näitä omaelämäkerrallisen minuuden tekstuaali- sia kerrostumia voidaan tutkia narratologian menetelmin fokalisaation käsitteen kautta (Rimmon-Kenan 1991). Fokalisaatio tarkoittaa sitä kognitiivista, emotionaalista tai ideologista tahoa, jonka läpi kerronta 144 • O maelämäker ta, fakta ja f iktio suodatetaan. Fokalisaatio voi tapahtua jonkin muun tahon kuin kerto- jan kautta. Esimerkiksi retrospektiivisessä minämuotoisessa kerronnas- sa (usein omaelämäkerrallisen genren kerronta) emotionaalinen (koke- va) fokalisoija voi olla minä lapsena tai nuorempana, vaikka kertoja on nyky hetken minä, eli tulkitseva minä. Omaelämäkerran tapahtumat ei- vät kerro objektiivista totuutta, vaan kokijansa totuuden. (Rytkönen 2004, 142–143.) Näistä tekstuaalisista minuuksista on erotettava vie- lä todellisuuden ”minä”, se historiallinen henkilö, jonka voimme toden- taa olevan olemassa. Yhtäältä omaelämäkerrallisen diskurssin analyy- si tuo esiin minuuden fragmentaarisuuden, kun minäkertojan maskin takaa paljastuu kokoelma erilaisia minuuksia: menneisyyden kerrot- tu minä, nykyinen kertova minä ja historiallinen tekijä-minä. Toisaalta omaelämä kerrallisen minän tarkastelu kielellisenä ja kerronnallisena ra- kenteena antaa ikään kuin ”fiktiivisen” mahdollisuuden palata mennei- syydessä taaksepäin, ja kuoria näitä eri minuuden kerrostumia. Tärkeä näkökulma tarkasteltaessa niin kutsuttuja dokumentaarisia tekstejä on lukemisen tapa. Kuinka teksti kutsuu tai suostuttelee luke- maan itsensä? Neuvostoliittolainen kirjallisuudentutkija Lidija Ginz- burg huomauttaa, että muistelma- ja omaelämäkertakirjallisuuden erottaa fiktiivisestä kirjallisuudesta niiden erityinen pyrkimys autentti- suuteen, aitouteen. Jos teksti haluaa tulla luetuksi ”faktana”, toisin sa- noen tekstinä, joka perustuu todellisiin ihmisiin ja tapahtumiin, lukija todennäköisesti kiinnittää huomiota tekstissä eri asioihin kuin lukies- saan fiktiota. (Ginzburg 1977.) Anni Vilkon (2003) mukaan tekstin ja lukijan välinen vuorovaikutus on yksi omaelämäkertojen laatimisen pe- rusperiaatteista: retoristen keinojen avulla omaelämäkerran kirjoittaja ennakoi lukijan tulkintoja. Omaelämäkerran kirjoittajan voidaan aja- tella ojentavan lukijalle kätensä tervehdykseksi ja kutsuvan oman elä- män vaiheiden seuraamiseen (Vilkko 2003; ks. myös Vilkko 1991). Omaelämä kertojen ja muiden todellisuuspohjaisten tekstien tutkimuk- sessa on kiinnitetty huomiota myös lukemiseen liittyviin eettisiin ky- symyksiin. Miten tutkijan tulisi analysoida toisen elämää siten, ettei esimerkiksi tule loukanneeksi häntä tai hänen läheisiään (vrt. Saresma 2000)? 145 • O maelämäker ta, fakta ja f iktio Eettisiä ongelmia nousee esiin omaelämäkerran faktan ja fikti- on rajoja häivyttävän luonteen vuoksi. Lukijalla on monia tapoja tul- kita omaelämä kertaa. Lukija voi odottaa omaelämäkerralta totuuden- mukaisuutta, vilpittömyyttä ja faktoja, tai asennoitua omaelämäkertaan varauksellisesti, tiedostaen, että se on yksi versio tapahtumista. Lukija mahdollisesti odottaa omaelämäkerralta myös henkilökohtaisia ja intii- mejä kuvauksia elämästä. Lukijoiden odotukset ja asenteet tiettyä teos- ta kohtaan voivat tietenkin vaihdella suuresti. Esimerkiksi hirmuteko- ja (ihmisoikeusrikkomuksia, holokaustia, vankileirejä, sotarikoksia jne.) käsittelevän omaelämäkerrallisen kirjallisuuden odotetaan kuvaavan kirjoittajansa omakohtaisia kokemuksia, sillä aihetta käsittelevällä teok- sella on usein erityinen todistaja- ja silminnäkijälausunnon status. Jos tekijän osoitetaankin valehdelleen tai vääristelleen omaa kertomustaan, voi se herättää ankaraa kritiikkiä (Eakin 2004, 2–3; Lauritzen 2004). Joskus arkaluontoisia aiheita käsittelevä teos voi johtaa tekijänsä oikeu- teen, jos asianomaiset kokevat tulleensa loukatuiksi (Eakin 2004, 3). Toimiiko tutkija eettisesti väärin, jos hän käyttää omaelämäkerrallista tekstiä tuodakseen esille arveluttavia ja arkaluontoisia asioita tutkitta- vansa elämästä? Voiko tutkija vetää suoria johtopäätöksiä omaelämäker- rallisesta tekstistä, jos otetaan huomioon edellä käyty keskustelu oma- elämäkerrasta ja sen diskursiivisesta luonteesta? Tässä artikkelissa käsittelemässäni teoksessa lukija (ja tutkija) on tie- tyllä tapaa vapautettu näistä eettisistä pohdinnoista. Koska kyseessä on kaunokirjallinen (fiktiivinen) teos, omaelämäkerrallista sopimusta ei ole. Teoksen tekijä ei kerro omasta elämästään, vaan fiktiivisen hahmon elämästä. Teksti mielestäni haastaa lukijaa tarkistamaan omia käsityk- siään omaelämäkerrallisesta diskurssista. Mistä omaelämäkerta oikeas- taan kertoo? Millainen voi olla feministinen tulkinta naisomaelämäker- rasta? ” Yön aik a” naisen elämän kerrontana Tätä artikkelia varten valitsemani teksti on erityisen mielenkiintoinen siksi, että se testaa edellä esitettyjä odotuksia omaelämäkertoja kohtaan. Tekstin kautta avautuu kiinnostavia näkökulmia naisten omaelämä- 146 • O maelämäker ta, fakta ja f iktio kertoihin ja feministisiin tulkintoihin niistä. Kyseessä on siis venäläi- sen nyky kirjailijan Ljudmila Petruševskajan (s. 1938) pienoisromaani ”Yön aika”, joka Venäjällä julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1991.7 Teksti on kirjoitettu naisen – runoilijan ja yksinhuoltajaäidin – päivä- kirjaomaisten muistiinpanojen muotoon. Tekstiä on tulkittu ja luettu laajalti nimenomaan sen sosio-kulttuurisen kontekstin eli myöhäisen neuvostoajan yhteiskunnan kautta, kertomuksena tuosta ajasta naisten kokemana. Se, että kirjailija on valinnut henkilöhahmojen kuvaukseen omaelämäkerrallisen kerronnan muodon (päiväkirjamuistiin panot), on mielestäni merkitsevä, tietoinen – jopa poliittinen – ratkaisu. Tämä rat- kaisu tekee tekstin tulkinnan monimutkaisemmaksi kuin monissa aikai- semmin tästä tekstistä tehdyissä arvioissa on esitetty. Nimenomaan ker- ronnan monimutkaisuuteen liittyy myös tulkinnan feministisyys, johon palaan tämän artikkelin loppuosassa. Venäläisessä kulttuurissa omaelämäkerrallinen kirjallisuus miellet- tiin runouden ohella pitkään erityisesti naisten suosimaksi kirjoittami- sen muodoksi (Heldt 1987). 1990-luvulta lähtien tehty naistutkimus on tuonut esille myös monia proosakirjailijoita, jotka oli unohdettu pit- käksi aikaa kirjallisuushistoriasta (Rosenholm 1999; Savkina 1998). Ve- näläisten naisten kirjoittamien omaelämäkertojen kautta on voitu tutkia naisten historiaa ja tuottaa tietoa naisten kokemusmaailmasta. Niiden kautta on tutkittu mm. sitä, millaisia minuuden esittämisen malleja nai- set hyödynsivät ja käyttivät kirjoittaessaan omasta elämästään (Holm- gren 1993; Liljeström, Rosenholm & Savkina 2000; Liljeström 2004b; Rytkönen 2004; Savkina 2001). Valitsemani pienoisromaani on siis fiktiivinen teksti, joka representoi omaelämäkerrallista kerrontaa. Petruševskajan 1980-90-luvuilla julkais- tujen proosatekstien on nähty kuvaavan kriittisesti neuvostoajan perhe- ja sosiaalisia suhteita ja modernin yhteiskunnan henkistä tilaa. Hänen aiheitaan ovat erityisesti yhteiskunnan sosiaaliset epäkohdat, kuten al- koholismi, köyhyys, huono terveydenhoito, abortti, insesti, prostituutio ja perheväkivalta. Kehnojen sosiaalisten olojen lisäksi Petruševskaja on kuvannut monenlaista henkistä rappiota: näköalattomuutta, itsekkyyt- tä, perheiden hajoamista, lasten ja nuorten pahoinvointia. Käsittelemi- ensä aiheiden myötä Petruševskajaa on pidetty niin sanotun arkiproo- 147 • O maelämäker ta, fakta ja f iktio san – ja jopa ”mustan proosan” (ven. tšernuha) – kirjoittajana Venäjällä. 1980-90-luvulla tehdyissä tutkimuksissa ja arvioissa hänet yhdistettiin ennen kaikkea juuri neuvostonaisten elämää ja arkea sosiaalis-psykologi- sesta näkökulmasta kriittisesti käsittelevään kirjallisuuteen. (Katz 1993, 233–4.)8 Hänen teksteistään voidaan löytää myös piirteitä, jotka liit- tyvät yleisemmin naisen elämän ja minuuden kerrontaan ja esittämis- tapoihin. ”Yön aika” imitoi naiskertojan, Anna Andrianovnan, sisäistä yksin- puhelua, joka määritellään tekstissä ”muistiinpanoiksi keittiönpöydän ääressä”. Petruševskajan kerronnalle ovat ominaisia puhekieliset ilmai- sut: hänen kerrontansa muistuttaa ikään kuin transkriboitua puhetta (Grigori Viren, sit. Adlam 2005, 73; McLaughlin 1994). Kertojat ovat usein naisia, jotka kertovat omasta tai toisten naisten elämästä. Anna Andrianovna on 50-60-vuotias isoäiti-yksinhuoltaja-omaishoitaja, jol- la on kaksi omaa lasta, lapsenlapset sekä samassa taloudessa asuva äiti. Aljona-tytär asuu välillä kotona ja hänellä on kolme pientä lasta, joilla kaikilla on eri isä. Andrei-poika on vankilassa. Mies on jättänyt perheen kauan sitten. Annan äiti Sima on seniili, ja hänet pitäisi sijoittaa laitos- hoitoon, mutta Anna ei rohkene tehdä sitä, sillä äidin eläke on lähes tul- koon ainoa tulonlähde koko laajennetulle perheelle. Annan tarina on samalla kolmen naissukupolven tarina. Äitien ja tyt- tärien väliset suhteet perustuvat vihaan ja solvaamiseen. Petruševskajan mukaan tämä suhde on tabu venäläisessä kulttuurissa, jossa oman äi- din (tai lapsen) vihaaminen ei ole hyväksyttävää (Laird 1999). Tekstissä suku polvien välinen ”kuilu” toistuu aina uudelleen raastavissa perhesuh- teissa, joissa tytär vihaa äitiään mutta muuttuu lopulta itse tämän kaltai- seksi. Miehet (ja isät) ovat paradoksaalisesti läsnä poissaolonsa kautta: sekä Annan mies, jonka hänen äitinsä ajoi pois sotkemasta perhe- elämää että Annan poika, rakastettu ja myöhemmin pelätty Andrei, jonka tie vie näköalattomuudesta rikoksiin ja vankilaan. Andrei käy välillä koto- naan syömässä äitinsä ruuan ja – kuten tekstissä sanotaan – kuvaannol- lisesti myös hänen ruumiinsa ja verensä, jotka äidin tulee uhrata hänen puolestaan. Tyttären, Aljonan lapset edustavat neljättä, tulevaa sukupol- vea, erityisesti tyttärenpojan Timofein (Timan) hahmossa, joka asuu isoäitinsä hoivissa ja jota Anna parhaansa mukaan yrittää pitää luonaan. 148 • O maelämäker ta, fakta ja f iktio Teksti koostuu Annan muistiinpanoista, joita hän kirjoittaa öisin keit- tiönpöydän ääressä. Muistiinpanojen edetessä valkenee, että tekstiin si- sältyy toinenkin kertoja ja tämän päiväkirjamerkinnät. Anna lukee salaa tyttärensä Aljonan päiväkirjaa. Anna on ammatiltaan runoilija, mutta kuten teksti antaa lukijan ym- märtää, ei kovinkaan menestynyt runoilija. Tekstiin sisällytetyt Annan kirjoittamat runot ovat naiiveja. Silti runous ja runoilijan status ovat hänelle kaikki kaikessa. Siihen liittyy suurimpana myyttisenä hahmo- na Anna Ahmatova, venäläinen runoilija, jonka elämänkohtalo ja tuo- tanto keskeisellä tavalla rakentavat runoilija-myyttiä venäläisessä kult- tuurissa, jossa ”runoilija on enemmän kuin runoilija”. Suuri Ahmatova on Annan ”melkein kaima” – heillä on sama etunimi ja lähes sama isän- nimi. Minäkertoja korostaa runoilijan ja kirjailijan statusta läpi tekstin, mutta lukijalle rinnastus Anna Ahmatovaan näyttäytyy ironisena ja hu- moristisenakin: Olen runoilija. Jotkut käyttävät sanaa ’runoilijatar’, mutta muistakaa- pa mitä Tsetajeva sanoi – tai Ahmatova, melkein kaimani, jonka kans- sa meitä yhdistää mystinen linkki, nimiemme välillä on vain muutaman kirjaimen ero: hän on Anna Andrejevna, minä olen myös Anna, mut- ta Andrianovna. Kun luen runojani yleisölle pyydän esittelemään itse- ni: ’runoilija Anna …’ ja miehen sukunimi. Ja miten ne kuuntelevatkaan minua, ne lapset! Minä tunnen tien lasten sydämiin. Ja Tima on aina joka paikassa mukanani, kun nousen lavalle, Tima seuraa mukana ja is- tuu pöydän ääressä vieressäni, hän ei koskaan istu yleisössä. Hän istuu siinä nykivine huulineen, poikaparka, pakkoliike. Silitän hänen päätään ja kerron pikku anekdoottini: ”Tamaran kanssa näin, käymme käsik- käin”. Ja aina joku idiootti, yleensä joku järjestäjistä, alkaa huudella, että miksei pikku-Tamara tule tänne yleisön joukkoon. Ne eivät tajua, että se on runositaatti. (”Vremja” 353–354.)9 Oheisesta tekstiotteesta käy ilmi Annan puhetta jäljittelevä kerronta- tyyli.10 Anna kertoo elämästään omalla äänellään, omin sanoin ja sana- kääntein, jotka tekijä välittää lukijalle. Tekijä on välittäjä, joka tuo teks- tin rakenteeseen sen välimatkan, eron, joka liittyy kaunokirjallisuuden lukemiseen. Kyse on fiktiivisestä hahmosta. 149 • O maelämäker ta, fakta ja f iktio Äitiydellä oli valtava symbolinen merkitys neuvostokulttuurissa (esim. Hellberg-Hirn 1998). Yhteiskunnan konkreettinen tuki lasten- ja kodinhoitopalveluiden muodossa äideille ja vanhemmille ei kuiten- kaan ollut riittävä, vaan palveluiden puuttuessa naiset joutuivat teke- mään suurimman osan kotitöistä sen ohella että kävivät palkkatyössä yhtä lailla kuin miehet (Voronina 1988).11 Yön ajassa tämä ristiriita symbolisen arvostuksen ja käytännön tuen välillä ilmenee Anna Andria- novnan tilanteessa yksinhuoltajana. Hän kantaa perhettä yksin ja huo- lehtii aina muiden tarpeiden täyttämisestä. Hän kieltää itseltään omat tarpeensa, jotta voisi käyttää kaikki mahdolliset voimavarat lasten ja las- tenlasten hyväksi. Hän on ”marttyyri”: hän esittää ideaalin, itsensä uh- raavan äidin roolia: Tietenkin minä käyttäydyn kuin Englannin kuningatar ja kieltäydyn kaikesta, en koske mihinkään: en edes sokeriin tai kekseihin teen kans- sa. Juon ainoastaan heidän teetään itse tuomani leivän kanssa, murran siitä pieniä suupalasia pysyäkseni tolkuissani, on sietämätöntä istua vie- raassa pöydässä ja nähdä nälkää. Mutta Tima alkaa työskennellä keksi- en kanssa ja kysyy, eikö hän voisi saada vähän voita (voi on vielä pöydäs- sä). ”Entä sinä,” Maša kysyy minulta, mutta minulle on tärkeää ruokkia vain Tima, joten ei kiitos, laita vähän enemmän Timalle – Tima-kulta haluaisitko vähän lisää? (”Vremja” 349–350.) Ylevän kieltäytymisen ja toisten tarpeiden edelle asettamisen kääntö- puoli on se, kuten käy ilmi, että se antaa Annalle vallan kontrolloida mielivaltaisesti lapsiaan. Koska hän on uhrannut niin paljon heidän puolestaan, heidän tulee tehdä niin kuin hän tahtoo. Mutta se ei käy päinsä, sillä lapsilla on oma elämä, ja loppujen lopuksi Anna jää täysin yksin. ”Yön ajassa” esitetään naiseuden ja äitiyden ”yön” puoli, ”pimeä” puoli, se mitä idealisoidut tarinat hyvistä, hoivaavista ja uhrautuvaisista äideistä eivät esitä. Anna uhrautuu lastensa puolesta, mutta sillä on hin- tansa: hän haluaa palkkioksi lastensa jakamattoman rakkauden. Ruu- miillisuuteen ja seksuaalisuuteen liittyy vahvasti häpeän ja vaikenemisen kulttuuri. Äitiyteen ne eivät tunnu liittyvän millään tavoin, mutta ”Yön ajassa” tämäkin verho riisutaan ja aihetta käsitellään Annan tyttären, Al- 150 • O maelämäker ta, fakta ja f iktio jonan, kirjoittaman päiväkirjan kautta. Anna-äidin lukema Aljona-tyt- tären päiväkirja edustaa nuoren naisen päiväkirjaa, johon kirjoitetaan salaisuuksia ja totuuksia vanhemmista, aikuisista, miehistä ja seksistä. Se on naiivi päiväkirja, jota kukaan ei saa lukea, mutta joka ”kuollak- seen” haluaa tulla luetuksi: Hän oli piilottanut sen kirjahyllyn päällä olevan laatikon alle! Pyyhin pölyjä sieltä silloin tällöin, mutta täytyy myöntää, että hän oli piilot- tanut sen niin ovelasti että löysin sen vasta kun olin etsimässä vanho- ja muistivihkojani ja minun piti ottaa koko juttu alas ja lajitella kaik- ki kunnolla. Luoja tietää kuinka kauan se oli ollut siellä. Joka kerta kun hän tuli käymään, hän alkoi käydä läpi kirjahyllyä oikein urakal- la, ja olin jo varma että hän aikoi varastaa kirjojani ja myydä niitä, mut- ta selvästikään siitä ei ollut kyse. Tässä sivut, jotka saivat minut mur- heelliseksi: Rukoilen ettei kukaan edes minun kuolemani jälkeen lue tätä päivä kirjaa. (”Vremja” 358–359.) Aljonan päiväkirjaa on luonnehdittu naiiviksi seksuaalisen heräämi- sen ja seksuaalisuuteen liittyvien nöyryytysten päiväkirjaksi (Emerson 2008, 234). Siihen, että äiti lukee salaa tyttärensä päiväkirjaa, johon tämä on kirjannut salaisimmat kokemuksensa, joita viimeiseksi kerro- taan äidille, liittyy juuri päiväkirjojen paljastamisen ja salailun välinen jännite (Norkola 1996, 41–42).12 Kukaan ei koskaan saisi lukea päivä- kirjaa, mutta samalla se haluaa tulla luetuksi: siksihän se on kirjoitettu. ”Yön ajassa” esitetään sukupolvien välinen ongelma, tiedon välittämi- sen puute, sen tiedon, jolta äiti haluaa tytärtään suojella, mutta jonka tiedon puute johtaa juuri epätoivottuun lopputulokseen. Minäkertoja on tietämätön siitä, kuinka hän toistaa samat ”virheet” oman tyttärensä kohdalla, joista hän itse eniten kärsi. Hän lukee tyttärensä päiväkirjas- ta juuri niistä seksikokemuksista, joita hän halusi tämän välttävän, mut- ta ei kertonut tälle esimerkiksi ehkäisystä. Kerronnan tekniikan ansios- ta kaikki näkökulmat ovat lukijan ulottuvilla. 151 • O maelämäker ta, fakta ja f iktio Feministisiä tulkintoja Voidaanko tätä fiktiivistä tekstiä tulkita omaelämäkertana? Millaista tietoa se tuottaa naisen elämästä tai naisomaelämäkerrasta? Caryl Emer- sonin (2008) mukaan tekstiä on tulkittu hyvin myötäeläen: Annaa on kuvattu traagisena hahmona, ikääntyvänä, köyhänä runoilijana, jonka elämän mahdollisuudet ovat valuneet tyhjiin rikollisen pojan, moraalit- toman tyttären, seniilin äidin ja sairaan tyttärenpojan asioista huoleh- tiessa. Hän kantaa heitä kaikkia harteillaan, tehden parhaansa – kuten venäläiseen ja neuvostoliittolaiseen kulttuuriin rakennettu kuva ”vah- vasta naisesta”, joka pystyy kaikkeen (työhön, kodin ja lastenhoitoon) ja on kaiken lisäksi vaatimaton ja nöyrä (Dunham 1960) – edellyttää. Teksti edustaisi siten realistista esittämistapaa, jossa naisen elämää ku- vataan pelkästään todenmukaisesti, ilman vihjausta postmodernistiseen kerronnallisilla tekniikoilla leikittelyyn (Natalia Shrom, sit. Emerson 2008, 235). Tämä näkemys jättää huomiotta edellä kuvatun kerronta- tekniikan ja sen mahdollistamat erilaiset näkökulmat, jotka tuovat esille kertojan selostukseen liittyviä ristiriitaisuuksia, valehtelua, salailua, val- lankäyttöä ja ironiaa. Carol Adlam (2005) suuntaa huomion Petruševskajan tekstien ”epis- temologiseen teemaan”, kuten hän ilmaisee. Hän huomauttaa, että Petruševskajan teksteissä on usein kysymys epistemologisesta katkokses- ta, joka aiheuttaa traagisia tilanteita henkilöhahmojen elämässä. Esimer- kiksi Annan tapauksessa traagista on hänen tietämättömyytensä oman käytöksensä suhteen: hän uhraa itsensä lastensa vuoksi, mutta samal- la pyrkii hallitsemaan heitä mielivaltaisesti. Tyttären päiväkirja edustaa myös katkosta – perhesuhteita vääristää tiedon ja tietämisen puute, joko sen salailun tai vaikenemisen takia. Annan tietämättömyys liittyy eri- tyisesti sukupuolten välisiin suhteisiin ja seksuaalisuuteen, sekä omaan käyttäytymiseen suhteessa opittuihin malleihin. Petruševskaja hyödyn- tää tekstissä ”naturalistisia” kerronnan muotoja – muistiinpanoja, päi- väkirjoja, suullista kerrontaa – jotka subjektiivisen luonteensa vuoksi pikemminkin kyseenalaistavat realistisen kerronnan statusta. (Adlam 2005, 78, 104.) Sally Dalton-Browinin mukaan (2000, 64) ”Yön aika” ilmentää kol- lektiivista surua, monien Venäjän naisten kokemia murheita, vaikka se 152 • O maelämäker ta, fakta ja f iktio onkin kertomus vain yhden naisen kärsimyksestä. Petruševskaja itse ker- too kirjoittaneensa ”Yön aikaa” seitsemän vuoden ajan. Se yhdistelee useita teemoja ja tarinoita, joiden kertojina ovat olleet naiset: Venäjä on naispuolisten Homerosten maa. Naiset kertovat tarinoitaan suullisesti, keksimättä mitään. He ovat poikkeuksellisen lahjakkaita ta- rinankertojia. Minä olen vain kuuntelija heidän joukossaan. Rohkenen kuitenkin ajatella, että ”Yön aika” on eräänlainen ensyklopedia hei- dän kaikkien elämästään. Olivatpa nämä kertomukset kuinka kauhei- ta tahansa, ihmisten elämä tuntuu olevan loputtoman yltäkylläistä, niin huumorin kuin tragedian puolesta. (Laird 1999, 39.) Petruševskaja kertoo tässä haastatteluotteessa olevansa ”vain kuuntelija”, joka kirjoittaa naisten kertomia tarinoita muistiin, ikään kuin etno grafi, joka tarkkailee yhteisöä osallistuen mutta ulkopuolisena tarkkailijana. Kirjailijan statukseen ja identiteettiin liitetään usein ”välikappaleena” tai ”välittäjänä” toimiminen, ja etenkin naiskirjailijat tuovat tämän aja- tuksen usein esille puhuessaan omasta työstään. ”Yön aika” muistuttaa sitä, mitä feministi kirjallisuudentutkija Rita Felski on kutsunut feministiseksi tunnustukseksi (feminist confessions), joka imitoidessaan henkilökohtaisia kirjoittamisen lajeja, kuten päivä- kirjoja ja kirjeitä, pyrkii saavuttamaan juuri päinvastaisen efektin, kuin venäläiset formalistit määritellessään kaunokirjallisuuden keskeisek- si funktioksi ”oudoksi” tekemisen. Ne pyrkivät saaman aikaan samas- tumisen tunteen (nais)lukijassa. Felskin mukaan feministiset tunnus- tukset suostuttelevat ja taivuttelevat lukijaa uskomaan, että he lukevat intiimiä, tekijän heille henkilökohtaisesti ja luottamuksellisesti tarkoit- tamaa viestiä. Tekstin pyrkimys on suostutella lukijat ymmärtämään ja jakamaan tekijän tilanne. (Felski 1989, 97-99.) Tämä luonnehdinta sopii ”Yön aikaan” siinä mielessä, että se näyttää olevan tiiviisti ja välittömästi kietoutunut kertojan elämänkokemuk- seen. Teksti sisältää paljon toistoa, ristiriitaista tietoa, osia jätetään ker- tomatta, tai niitä ei kerrota loppuun – nämä kaikki tuntuvat viittaavan autenttiseen kertomistilanteeseen (pikemmin kuin tarkoin harkittuun kaunokirjalliseen tekstiin) (ks. Felski 1989, 98). Toisaalta teksti – kuten aikaisemmin totesin – on kaunokirjallinen teos, joka imitoi minäker- 153 • O maelämäker ta, fakta ja f iktio tojan muistiinpanoja. Kertomuksen alussa sen muka-toimittaja kertoo saaneensa tekstin tekijän tyttäreltä soiton, jossa tämä ilmoittaa äitin- sä jälkeen jääneen käsikirjoituksen, josta toimittaja mahdollisesti oli- si kiinnostunut. Pari viikkoa myöhemmin toimittaja saa ”käsikirjoituk- sen”, pölyisen kansion täyteen kirjoitettuja irtopapereita ja vihkoja. Miten dokumentaarinen kehys – jonka tiedetään olevan fiktiivinen – vaikuttaa tekstin lukemiseen? Jos teksti olisi ollut ilman huomautus- ta, sitä tuskin olisi pidetty enemmän tai vähemmän dokumentaarisena. Joka tapauksessa lukija (ja tekijä) on vapaa niin kutsutusta ”omaelämä- kerrallisesta sopimuksesta”, jonka voimaan astumiseksi sekä kirjailijan (tekijän), kertojan, että henkilöhahmon nimien on oltava identtiset (vrt. Lejeune 1989). Teksti ei myöskään ohjaa lukemaan sitä ”aitona” to- distuksena yksinhuoltajaäidin elämästä. Päinvastoin, se ohjaa lukemaan itseään ”kaunokirjallisena konstruktiona”, ja lisäksi ironisena kaunokir- jallisena konstruktiona. Samanaikaisesti tekstillä tuntuu olevan tietty ”todellisuuspohja” esittämilleen näkemyksille ja kokemuksille – onhan sen luettu kertovan ja kuvaavan juuri myöhäisen neuvostoajan naisten ja perheiden arkea. Mihin tällä ironialla pyritään (tai tekijä pyrkii)? Miten tekijä suhtautuu henkilöhahmoonsa, ja kuvaamiinsa tapahtumiin? Tekstin kiinnostavuus syntyy siitä, että tekijä käyttää naisen kirjoit- tamaa omaelämäkertaa kritisoidakseen ja kyseenalaistaakseen symboli- sia ja yhteiskunnallisia naisellisuuteen liitettyjä myyttejä, ja tarkastellak- seen naisten elämänkokemuksen esittämistä. Teksti ikään kuin asettaa lukijalle kysymyksiä. Onko Annalla muita mahdollisuuksia toteuttaa it- seään elämässä, jossa hänen odotetaan uhrautuvan ja lunastavan sym- bolinen äitiyden viitta harteilleen? Onko hänellä muita keinoja tuoda elämänkokemustaan esille, kirjoittaa siitä, kuin omaelämäkerralliset, in- tiimit muistiinpanot? Tekstissä esitetään kulttuurin ja yhteiskunnan naiselle tarjoamia subjektipositioita. Siinä tarkastellaan positioihin liittyviä ristiriitaisia odotuksia ja vaatimuksia, mutta ei tuomita minäkertojaa, jonka ker- ronta – ja samalla minuus – lopulta hajoaa eri subjektipositioiden vä- lisissä ristiriidoissa. Kerronnan subjektiivisuus ja monien ristiriitaisten diskurssi positioiden samanaikaisuus ja toisiinsa limittyminen nostavat esille sen, ettei omaelämäkerta kerro yksinomaan tietyistä henkilöistä 154 • O maelämäker ta, fakta ja f iktio ja ryhmistä (identiteeteistä) vaan minuuden representaatioon liittyvis- tä käytännöistä. Nämä käytännöt puolestaan tuovat esiin subjektiuden monikerroksisen rakentumisen sukupuolen, luokan, etnisyyden, sek- suaalisuuden ja muiden erojen leikkauspisteessä sekä niiden välissä (de Lauretis 1987, 9–10; Martin 1988, 82). Omaelämäkerta on puhetta ko- kemuksesta, jota subjekti rakentaa suhteessa käsillä oleviin representaa- tion mahdollisuuksiin, yhteiskunnan ja kulttuurin odotuksiin ja omaan tilanteeseensa maailmassa. Lukija voi hahmotella naissubjektiutta (tai feminististä subjektiutta) omaelämäkerrassa näiden mahdollisuuksien, odotusten ja tilanteiden välimaastossa, historiallisesti ja kulttuurisesti ja muuttuvana prosessina. Tämä luo omaelämäkerran vaikeuden ja kiehto- vuuden tutkimuskohteena. Viitteet 1 Englanninkielisessä tutkimuksessa on käytetty myös käsitettä life writing käsittä- mään erilaisia elämän kirjoittamiseen liittyviä tekstilajeja, kuten päiväkirjoja, muis- telmia, oma/elämäkertoja, kirjeitä, muistiinpanoja ym. 2 Philippe Lejeune kehitteli (tekstuaalisen) omaelämäkerrallisen sopimuksen kä- sitteen, jossa tekijän, henkilöhahmon ja kertojan nimet ovat identtiset ja kertoja il- maisee kertovansa totuuden elämästään. Myöhemmissä omaelämäkertaa käsittele- vissä tutkimuksissaan Lejeune toteaa omaelämäkerrallisen sopimuksen olleen vain teoreettinen lähtökohta, eikä yhteenveto tai määritelmä. (Vrt. Lejeune 1989.) 3 Kokemuksesta ja siitä käydystä keskustelusta feministisessä tutkimuksessa ks. Koi- vunen & Liljeström (1996); Liljeström 2004a. 4 Kokemuksen käsitteestä omaelämäkerroissa tarkemmin ks. Liljeström (2004b, 17–18) ja Rytkönen (2004, 51–53). 5 Susan Lanser on hahmotellut artikkelissaan ”Toward a Feminist Narratology” (1986) feminististä narratiiveja koskevaa teoriaa. Hän esittää, että feministinen narratologia korostaisi kirjallisuuden lukemisessa mimeettistä ja semioottista ko- kemusta sekä tutkisi narratiiveja kokonaisvaltaisesti niin lingvistisestä, kirjallisesta, historiallisesta, biografisesta, sosiaalisesta kuin poliittisesta näkökulmasta (Lanser 1986, 344; ks. myös feministisestä narratologiasta Rytkönen 2004, 53–54). Tämä näkemys erosi strukturalistisesti suuntautuneesta narratologiasta, jota edustivat mm. Gérard Genetten tutkimukset (esim. Figures I, II, III, Éditions du Seuil, Paris 1965, 1969, 1972; englanniksi on julkaistu Narrative Discourse, 1980). 6 Koska kyseessä on konventio, kirjailijat myös manipuloivat sitä. Esimerkiksi Alice B. Toklasin omaelämäkerran (1980, alkuteos 1933) viimeisellä sivulla paljastuu, et- 155 • O maelämäker ta, fakta ja f iktio tei minäkertoja ollutkaan Alice B. Toklas, vaikka lukijan annettiin niin ymmärtää, vaan hänen läheinen ystävänsä ja rakastettunsa kirjailija Gertrude Stein. 7 Ljudmila Stefanovna Petruševskaja (s. 1938) on yksi merkittävimmistä nyky- kirjailijoista Venäjällä. Hän alkoi kirjoittaa kaunokirjallisia tekstejä 1960-luvul la, mutta hänen tekstinsä eivät läpäisseet kustantajien sensuuria. Vasta vuonna 1988 julkaistiin hänen ensimmäinen kertomuskokoelmansa. Ensimmäisen kertomus- kokoelman Klarissan tarina (Bessmertnaja ljubov, suom. 1989) julkaisuajankohta liittyy glasnostin aikaan, jolloin Neuvostoliitossa alkoi avoimuuden kausi ja moni- en aikaisemmin kiellettyjen kirjailijoiden tekstejä alettiin julkaista. Petruševskajan tuotanto on laaja ja se sisältää monia genrejä. Yhdysvaltalainen tutkija Sally Dalton- Brown (2000) mainitsee genreistä muun muassa monologit, requiemit, laulut, fan- tasiatarinat, dystopiat, proosan, runouden, sadut, näytelmät ja TV-käsikirjoitukset. Petruševskajasta tarkemmin ks. Rytkönen (1997; 2012). 8 Tietoa ja tutkimuksia Petruševskajasta: McLaughlin (1994), Adele Barker : Women without Men in the Writings of Contemporary Soviet Women Writers , Russian Literature and Psychoanalysis (toim. Daniel Rancour-Laferriere , Amster- dam: John Benjamins, 1989); E. Nevzgliadova, Sjužet dlja nebolšogo rasskaza , Novyi mir 4 (1988); Dalton-Brown (2000). 9 Suomennokset venäjän ja muunkielisistä lähteistä minun, ellei toisin mainita - MR. 10 Tätä kutsutaan venäläisessä kirjallisuudessa skaz –kerronnaksi. Skaz on “venäläi- nen kirjallisuuden termi, joka juontuu sanasta skazat’ (sanoa, kertoa) – – Skaz-ker- ronta eroaa kirjoitetun kielen normeista. Ero saavutetaan fiktiivisen ensimmäisen persoonan kertojan kautta, joka yleensä edustaa alempaa sosiaalista luokkaa kuin oletettu lukija. [---] Skazin rakenne voi vaihdella. Yleensä se on ensimmäisessä per- soonassa kirjoitettua proosaa, jota kehystää persoonaton, fiktiivinen tarina tai toi- nen tarina, joka on myös kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa. (Dictionary of Rus- sian Literature since 1917, Kasack 1988, 380.) 11 Venäläinen feministi Olga Voronina kirjoitti vuonna 1988: ”Ennen kaikkea on sanottava, että sen [äitiyden] sosiologinen tutkimus ja filosofinen analyysi yhteis- kunnassamme puuttuvat. Juuri tämä selittää suurelta osin yhteiskunnan äideille asettamien vaatimusten ristiriitaisuuden ja itse äitiyden arvostuksen. – – On vält- tämätöntä korostaa äitiyden sosiaalista merkitystä kaikilla tasoilla ja kaikilla yhteis- kunnan osa-alueilla.” (Mt., 107.) 12 Norkola (1996, 41) viittaa Philippe Lejeunen huomioon venäläis-ranskalaisen kuvataiteilijan Marie Bashkirtseffin henkilökohtaisesta päiväkirjasta, jossa kirjoit- taja julistaa päiväkirjallaan olevan erityistä arvoa juuri naisen kirjoittamana päivä- kirjana, jota kenenkään ikimaailmassa ei pitäisi lukea, mutta johon samalla sisältyy voimakas halu tulla luetuksi, ”löydetyksi”. 156 • O maelämäker ta, fakta ja f iktio L ähteet Adlam, Carol. 2005. Women in Russian Literature after Glasnost: Female Alter- natives. London: Legenda. Brodzki, Bella & Schenck, Celeste. 1988. Introduction. Teoksessa Life/Lines: Theorizing Women’s Autobiography, toim. Bella Brodzki & Celeste Schenk, 1–15. New York: Cornell University Press. Canning, Kathleen. 2006. Gender History in Practice: Historical Perspectives on Bodies, Class, and Citizenship. Ithaca & London: Cornell University Press. Chowaniec, Urszula, Kurkijärvi, Kirsi & Rytkönen, Marja. 2010. Mapping Con- cepts: Experience and Women’s Writing in Russia and Poland. Teoksessa Mapping Experience: Essays on Polish and Russian Women’s Writing, toim. Marja Rytkönen, Kirsi Kurkijärvi, Urszula Chowaniec & Ursula Phillips, 1–29. Newcastle: Cambridge Scholars Publishers. Cosslet, Tess, Lury, Celia & Summerfield Penny. 2000. Introduction. Teoksessa Feminism and Autobiography: Texts, Theories, Methods, toim. Tess Cosslett, Celia Lury & Penny Summerfield, 1–21. London & New York: Routledge. Dalton-Brown, Sally. 2000. Voices from the Void: The Genres of Liudmila Petru- shevskaia. Studies in Slavic Literature, Culture and Society. New York, Oxford: Berghahn Books. Dunham, Vera Sandomirsky. 1960. The Strong-Woman Motif. Teoksessa The Transformation of Russian Society: Aspects of Social Change since 1861, toim. Cyril E. Black, 459–483. Cambridge & Massachusetts: Harvard University Press. Eakin, Paul John. 2004. Introduction: Mapping the Ethics of Life Writing. Teok- ses sa The Ethics of Life Writing, toim. Paul John Eakin, 1–16. Ithaca & London: Cornell University Press. Emerson, Caryl. 2008. The Cambridge Introduction to Russian Literature. Cam- bridge: Cambridge University Press. Felski, Rita 1989. Beyond Feminist Aesthetics: Feminist Literature and Social Change. London: Hutchinson Radius. Ginzburg, Lidija. 1977. O psihologitšeskoi proze. Leningrad. [Ilmestyi alun perin 1971] Heinämaa, Sara. 1997. What is A Woman? Butler and Beauvoir on the Found- ations of the Sexual Difference. Hypatia 22(3): 175–193. 157 • O maelämäker ta, fakta ja f iktio ———. 1999. Simone de Beauvoir’s Phenomenology of Sexual Difference. Hypatia 14(4): 114–132. Heldt, Barbara. 1987. Terrible Perfection: Women and Russian Literature. Bloomington. Hellberg-Hirn, Elena. 1998. Soil and Soul: The Symbolic World of Russianness. Aldershot: Ashgate. Holmgren, Beth. 1994. For the Good of the Cause: Russian Women’s Autobiog- raphy in the Twentieth Century. Teoksessa Women Writers in Russian Literature, toim. Toby W. Clyman & Diana Greene, 127–148. Westport, CT & London: Praeger. Kasack, Wolfgang. 1988. Dictionary of Russian Literature since 1917. Käänt. Maria Carlson & Jane T. Heges. New York: Columbia University Press. [Ilmestyi alun perin 1986] Katz, Monika. 1993. Das Bild der Frau am Beispiel ausgewählter Dramen von Ljudmila Petruševskaja. Teoksessa Zwischen Anpassung und Widerspruch. Beiträge zur Frauenforschung am Osteuropa-Institut der Freien Universität Berlin, toim. Uta Grabmüller & Monika Katz, 227–253. Wiesbaden: Harrassowitz. Koivunen, Anu & Marianne Liljeström. 1996. Paikantuminen. Teoksessa Avain- sanat – 10 askelta feministiseen tutkimukseen, toim. Anu Koivunen & Marianne Liljeström, 271–292. Tampere: Vastapaino. Kosonen, Päivi. 2000. Elämät sanoissa. Eletty ja kerrottu epäjatkuvuus Sarrauten, Durasin, Robbe-Grillet’n ja Perecin omaelämäkerrallisissa teksteissä. Helsinki: Tutkijaliitto. Laird, Sally. 1999. Voices of Russian Literature: Interviews with Ten Contemporary Writers. Oxford: Oxford University Press. Lanser, Susan S. 1986. Toward a Feminist Narratology. Style vol. 20(3): 341–363. Lauretis, Teresa de. 1984. Alice Doesn’t: Feminism, Semiotics, Cinema. Blooming- ton: Indiana University Press. ———. 1987. Technologies of Gender:. Essays on Theory, Film, and Fiction. Bloomington & Indianapolis: Indiana University Press. Lauritzen, Paul. 2004. Arguing with Life Stories: The Case of Rigoberta Menchú. Teoksessa The Ethics of Life Writing, toim. Paul John Eakin, 19–39. Ithaca & London: Cornell University Press. 158 • O maelämäker ta, fakta ja f iktio Lehtimäki, Markku 2000. Faktuaalisen narratiivin etiikka ja poetiikka. Teoksessa Rajatapauksia. Kirjallisuuden tutkijain vuosikirja 53, toim. Mika Hallila & Tellervo Krogerus, 45–70. Vaasa: Finnish Literature Society. Lejeune, Philippe. 1989. On Autobiography. Minneapolis: University of Minnesota Press. [Ilmestyi alun perin 1975] Leskelä-Kärki, Maarit. 2008. Narrating life stories in between the fictional and the autobiographical. Qualitative Research 8 (3), 325–332. Liljeström, Marianne, Arja Rosenholm & Irina Savkina toim. 2000. Models of Self. Russian Women’s Autobiographical Texts. Helsinki: Kikimora Publications. Liljeström, Marianne. 2004a. Kokemukset ja kontekstit historiankirjoituksessa. Teoksessa Feministinen tietäminen – Keskustelua metodologiasta, toim. Marianne Liljeström, 141–166. Tampere: Vastapaino. ———. 2004b. Useful Selves: Russian Women’s Autobiographical Texts from the Postwar Period. Helsinki: Kikimora. Martin, Biddy. 1988. Lesbian Identity and Autobiographical Difference[s]. Teoksessa Life/Lines: Theorizing Women’s Autobiography, toim. Bella Brodzki & Celeste Schenk, 77–103. Ithaca & London: Cornell University Press. McLaughlin, Sigrid. 1994. Petrushevskaia, Liudmila Stefanovna. Teoksessa Diction- ary of Russian Women Writers, toim. Marina Ledkovsky, Charlotte Rosenthal & Mary Zirin, 504–507. Westport, CT; London: Greenwood Press. Miller, Nancy K. 1988. Subject to Change: Reading Feminist Writing. New York: Columbia University Press. Moi, Toril. 1999. ”What Is a Woman?” and Other Essays. Oxford: Oxford University Press. Norkola, Tero. 1996. Kirjoituksia sydänten kammioista. Henkilökohtaisen päivä- kirjan poetiikkaa. Teoksessa Sivupolkuja. Tutkimusretkiä kirjallisuuden raja seu- duille, toim. Tero Norkola & Eila Rikkinen, 37–50. Helsinki: SKS. Petruševskaja, Ljudmila. 1998. Vremja notš. Teoksessa Dom devušek, 349–447. Moskva: Vagrius. [Ilmestyi alun perin 1991] Rimmon-Kenan, Shlomith 1991. Kertomuksen poetiikka. Käänt. Auli Viikari. Tampere: Tammer-Paino. [Ilmestyi alun perin 1983] Rosenholm, Arja 1999. Gendering Awakening: Femininity and the Russian Woman Question of the 1860s. Helsinki: Kikimora Publications. 159 • O maelämäker ta, fakta ja f iktio Rytkönen, Marja. 1997. Poeettinen ja poliittinen Ljudmila Petruševskajan kerto- muksessa Vremja notš. Teoksessa Silmukoita verkossa. Sukupuoli, kirjallisuus ja identiteetti, toim. Katja Majasaari & Marja Rytkönen, 69–78. Oulu: Oulun yliopisto. ———. 2004. About the Self and the Time: On the Autobiographical Texts by E. Gershtejn, T. Petkevich, E. Bonner, M. Pliseckaja and M. Arbatova. Acta universitatis Tamperensis 1046. Tampere: Tampere University Press. ———. 2012. Ihmisyys ja aika Ljudmila Petruševskajan proosassa. Teoksessa Kenen aika? Esseitä venäläisestä nykykirjallisuudesta, toim. Tomi Huttunen & Tintti Klapuri, 241–251. Helsinki: Avain. Saresma, Tuija. 2000. Monologi dialogisuudesta, eli matkalla kohti eettistä oma- elämäkertatutkimusta. Kulttuurintutkimus 17 (4): 3–18. ———. 2005. The Politics of Reading the Autobiographical I’s: The Truth About Outi. Third Space, 5 (1), http://wwwthirdspace.ca/journal/article/view/ saresma/139 [Sivuilla käyty 1.2.2012] Savkina, Irina. 1998. Provintsialki russkoi literatury. Ženskaja proza 30-40-h godov XIX veka. Wilhelmshorst: Verlag F.K. Göpfert. ———. 2001. Pišu sebja. Avtodokumentalnyje ženskije teksty v russkoi literature pervoi poloviny XIX veka. Tampere: University of Tampere. Scott, Joan W. 1991. The Evidence of Experience. Critical Inquiry 17(4): 773– 797. Smith, Sidonie. 1993. Subjectivity, Identity, and the Body: Women’s Autobiographical Practices In the Twentieth Century. Bloomington and Indianapolis: Indiana Uni- versity Press. 1–23. Smith, Sidonie & Watson, Julia. 2001. Reading Autobiography: A Guide for Inter- preting Life Narratives. Minneapolis, MN: University of Minnesota Press. Stanley, Liz. 1992. The Auto/Biographical I: The Theory and Practice of Feminist Auto/Biography. Manchester & New York: Manchester University Press. Toker, Leona. 2000. Return from the Archipelago: Narratives of Gulag Survivors. Bloomington & Indianapolis: Indiana University Press. Vilkko, Anni. 1991. Kätellä hansikaskädellä. Naisomaelämäkerran tulkitsijan posi- tiosta. Naistutkimus–Kvinnoforskning 4, 6–16. ———. 2003. Gender and Life Stories. Teoksessa Gender and Qualitative Methods, toim. Helmi Järviluoma & Pirkko Moisala & Anni Vilkko, 46–68. London: Sage. 160 • O maelämäker ta, fakta ja f iktio Voronina, Olga 1988. Ženštšina v mužskom obštšestve. Sotsiologitšeskije issledo- vanija (1988, mart-aprel). White, Hayden. 1989. The Content of the Form: Narrative Discourse and Historical Representation. Baltimore & London: The Johns Hopkins University Press. [Ilmestyi alun perin 1987] K atoava luokk a ja politi ikk a 163 Mona Mannevuo Julman optimistista onnell isuuspoliti ikk aa Olen todellakin pohtinut, onko kaikki optimismi luonteeltaan jul- maa – – Mutta jotkut optimistiset näkymät ovat selkeästi julmem- pia kuin toiset. (Lauren Berlant, Cruel Optimism 2011, 24.) Muilta osin yllätyksettömäksi moitittu vuoden 2012 presidentinvaali- kamppailu Pekka Haaviston ja Sauli Niinistön välillä sai kiihkeimmät muotonsa silloin, kun ehdokkaat kiistelivät talouskasvun tarpeellisuu- desta. Kiivas keskustelu mahdollisuudesta elää yhteiskunnassa, joka ei perustu jatkuvalle talouskasvulle johti lopulta tilanteeseen, jossa Pekka Haaviston oli pakko perääntyä nollakasvun vaatimuksesta. Samalla Haavisto kuitenkin nosti esiin näkemyksen kasvusta, jossa tarkastellaan talouslukujen sijaan ihmisten onnellisuutta ja elämänlaatua. Talouskas- vun laadun esiin nouseminen arvokysymyksiin keskittyvissä vaaleissa ei ole yllättävää, sillä 2000-luvulla ympäristötietoisuus, globalisaatio ja tulo erojen kasvu ovat saaneet ihmiset yhä enemmän kyseenalaistamaan talouslukuihin perustuvaa politiikkaa. Pontta tälle antavat myös sellai- set – pääosin yhdysvaltalaiset – tutkimukset, joiden mukaan länsimai- set ihmiset eivät koe onnellisuutensa kasvaneen vaurastumisen myötä. Onnellisuuden käsitteen ilmaantuminen mukaan poliittiseen keskuste- luun on kiinnostavaa, sillä se avaa mahdollisuuden tarkastella feministi- sen teorian kannalta oleellisia kysymyksiä siitä, millainen elämä julkises- sa keskustelussa näyttäytyy onnellisena ja laadukkaana. Tarkastelen tässä artikkelissa onnellisuuspolitiikkaa ja elämänlaa- tuun liittyviä kysymyksiä WWF Suomen tilaaman ja ajatushautomo 164 • Julman optimistista onnell isuuspoliti ikk aa Demos Helsingin toteuttaman julkaisun Onnellisuuspoliittinen ma- nifesti (2010) [Om] kautta. Valitsin manifestin tämän artikkelin ai- heeksi kahdesta syystä. Ensinnäkin, se on hyvä esimerkki länsimaises- sa kulttuurissa tapahtuneesta ”onnellisuuden käänteestä”, jossa oletetaan jokaisen ihmisen pyrkivän lisäämään onnellisuutensa määrää aktiivises- ti. Lisäksi siinä luodaan selkeitä toimintaohjeita kohti parempaa tule- vaisuutta lähtökohdasta, jossa toisten asettamien ohjeiden seuraamista ei sinänsä kyseenalaisteta, vaan kyseenalaistamisen kohteeksi joudum- me ”me” ja meidän kykymme pysytellä onnellisuuteen johtavalla tiellä (Ahmed 2010). Tulkitsen manifestia siten, että se pyrkii lempeästi oh- jaamaan ihmiset kohti parempaa tulevaisuutta nyky-yhteiskunnan olles- sa kuin ”onnellisuuden esterata, joka johtaa harhaan etevimmätkin on- nellisuuden etsijät” (Om 2010, 6). Manifesti tarjoaa monia mahdollisia lukutapoja, mutta olen erityisen kiinnostunut siitä, miksi paternaalisel- la otteella luodut visiot paremmasta yhteiskunnasta, yhteisöllisyydestä sekä ihmisten välisten erojen kepeästä ylittämisestä otetaan julkisuudes- sa pää asiassa kritiikittä vastaan ”mahdollisina”. Lukutapani manifestiin on kriittinen ja nojaan siinä erityisesti Lauren Berlantin teokseen Cruel Optimism (2011), jossa hän tuo esiin sen, kuinka julmia me toisinaan voimme olla kiinnittäytyessämme optimistiseen toiveeseen paremmasta elämästä meille kaikille. Tästä näkökulmasta ehdotan, että Onnellisuus- poliittisessa manifestissa esitetyt ajatukset paremmasta vapaa-ajasta sekä sosiaalisemmasta, aktiivisemmasta ja terveemmästä elämästä ovat paitsi houkuttelevia myös poissulkevia ja siten eettisesti ongelmallisia. Toiseksi Onnellisuuspoliittinen manifesti tarjoaa mahdollisuuden tarkastella 2000-luvulla Yhdysvalloista Iso-Britannian kautta Suomeen rantautuneiden ajatushautomoiden tapaa osallistua poliittiseen kes- kusteluun puolueettomina, yleistä hyvää ajavina itsenäisinä tutkimus- organisaatioina, jotka kehittävät uusia keskustelunavauksia esimerkik- si sosiaalipoliittisiin tai taloudellisiin kysymyksiin. Ajatushautomoista juuri Demos Helsinki on kiinnostava, koska se on onnistunut työllis- tämään kymmenkunta henkilöä ja saamaan projekteilleen paljon julki- suutta. Lisäksi se on rakentanut sujuvasti yhteistyötä lukuisten eri toi- mijoiden kanssa ministeriöistä suuryrityksiin ja kansalaisjärjestöihin.1 Vaikka Demos Helsingin argumentaatiossa näkyy suomalaisen poliitti- sen keskustelun 1990-luvulla läpäissyt uusliberalistinen innovaatio- ja 165 • Julman optimistista onnell isuuspoliti ikk aa strategia puhe keittämisine, edistämisine ja toimenpide-ehdotuksineen, he esittävät onnistuneesti itsensä vain nykykehityksen paikantumatto- mina analysoijina (Kantola 2006; Bruun et al. 2009, 36). Manifesti si- sältää esteettis-moraalisia kannanottoja hyvän elämän elämisestä, vaik- ka näiden ehdotusten tekijät säilyvät objektiivis-rationaalisina: heidän positionsa on kaikkialla ja ei missään (Haraway 1991).2 Tässä artikke- lissa pyrin osoittamaan, että toimiakseen sosiaalipoliittisina välineinä utooppiset vaatimukset elämänlaadun parantamisesta, työelämän mer- kityksen vähentämisestä sekä yhteisöllisyydestä kaipaavat tuek seen pai- kantumista ja konteksteja. Toisin sanoin, ne kaipaavat määritelmiä siitä, ketkä puhuvat, kenestä ja kenelle. Julmaa elämänty ylipoliti ikk aa Suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa Demos Helsingin On- nellisuuspoliittinen manifesti ei ole uusi avaus, sillä erilaisissa raporteis- sa ja toimenpideohjelmissa on ennenkin haettu tukea onnellisuuden talous tieteestä. Onnellisuuden taloustieteen pääväittämä on se, että tie- tyn rajan jälkeen raha tai talouskasvu ei tee ihmisiä onnelliseksi, vaan viime kädessä onnellisuuden kannalta tärkeimpiä elementtejä ovat lä- heiset ihmissuhteet, sosiaaliset verkostot ja itsensä kokeminen osaksi jo- takin yhteisöä. Yhtäältä läheisiä suhteita painottava ajattelu heijaste- lee taloudellisesti epävarmoja aikoja (Berlant 2011, 223). Toisaalta sen pukeminen raportin tai suosituksen muotoon kertoo siitä, että epävar- muuden kokemuksen kasvusta huolimatta usko yhteiseen päämäärään – onnellisuuden kasvattamiseen – on kuitenkin olemassa. Raija Julku- nen on tarkastellut tästä näkökulmasta Demos Helsingin aiempaa ra- porttia Yksilön ääni (2006) sekä Sitran rahoittamaa Timo Hämäläisen kirjoittamaa raporttia Kohti hyvinvoivaa ja kilpailukykyistä yhteiskuntaa (2006). Julkusen (2007) mukaan raportit suhtautuvat suomalaiseen yh- teiskuntaan kuin se olisi viallinen objekti tai esine, joka voidaan pienel- lä panostuksella muokata onnelliseksi, terveiden, vastuullisten ja tyyty- väisten kansalaisten edelläkävijämaaksi. Onnellisuuspoliittisen manifestin onnellisuus on pienten arkipäiväis- ten päätösten summa, joka on mahdollista saavuttaa sarjalla oikeita va- 166 • Julman optimistista onnell isuuspoliti ikk aa lintoja. Yksilöille näiden valintojen tekeminen on kuitenkin vaikeaa, sil- lä ”olemme ällistyttävän huonoja arvioimaan, mikä todella tekisi meistä onnellisempia. – – Yleensä rakennamme onnellisuutta lyhyt näköisillä keinoilla, kuten nappaamalla ruokakaupassa rasvaisen pasteijan tai pus- kemalla lisätulojen toivossa pidempää päivää” (Om 2010, 4). Onnel- lisuudesta muodostuu Demos Helsingin ajattelussa yksinkertainen, mutta työläs tie, normatiivinen ja optimistinen moralistis-taloudellis- intiimi fantasia siitä, että juuri tämä hetki tai tämä asia oikein toteutet- tuna johtaa kohti parempaa huomista (Berlant 2011, 2). Lisäksi onnel- lisuuspolitiikassa on kyse kunkin omien rajojen kyseenalaistamisesta. Manifestin mukaan olosuhteet – ”geenit” – eivät määrittele mahdolli- suuksia onnellisuuteen. Ne tuottavat vain esteitä onnellisuuden kivik- koisella tiellä: ”huonoilla ’geenikorteillakin’ voi olla onnellinen, mutta se vaatii vähän enemmän vaivannäköä” (Om 2010, 4). Yksilökeskeises- tä painotuksesta huolimatta rajojen ylittämistä ei tehdä vain oman itsen vuoksi, vaan paikallisen ja globaalin yhteisön sekä ekosysteemin takia. Näin ollen rasvaisen pasteijan valitseminen salaattiannoksen sijaan on paitsi henkilökohtainen, myös globaali ongelma. Globaaliin tasapainoon tähtäävä onnellisuuden tavoittelu on tarina, jolla yksilö sitoutuu paitsi oman yhteisönsä arvoihin, myös suureen glo- baaliin kertomukseen (Stacey 2000, 136). Onnistujina tässä kertomuk- sessa esiintyvät ne, jotka kykenevät asettamaan lyhytnäköisen ajattelun taka-alalle. Tämän kertomuksen tukemana toisten väärät valinnat ei- vät näyttäydy haitallisina vain heille itselleen, vaan meille kaikille (Ah- med 2004, 140). Demos Helsingin onnellisuuskäsityksen taustalla on luonnonvarojen säästeliäs käyttö, joten valinnat näyttäytyvät onnistu- neilta tai epäonnistuneilta suhteessa globaaleihin resursseihin. Manifes- tin perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että toiset epäonnistuvat toistu- vasti tekemään onnellisuutta tukevia valintoja. He pysyttelevät tiukasti kiinni yksityisautoilun, tuottavuuden ja kuluttamisen onnettomuut- ta tuottavassa oravanpyörässä. Tästä huolimatta Demos Helsinki luot- taa esimerkin voimaan ja ehdottaa menestyksen mittareiden uudelleen asentamista siten, että ”modernin menestyjän velvollisuus on näyttää miten muutenkin kuin työtä tekemällä ja kuluttamalla voi olla onnelli- nen. Silloin kestävä onnellisuus voi muodostua ihailtavaksi statukseksi ja esimerkilliseksi elämäntyyliksi” (Om 2010, 7). 167 • Julman optimistista onnell isuuspoliti ikk aa Kestävän onnellisuuden toivominen kaikille vaikuttaa ensi kuulemal- ta hyvältä ajatukselta. Toiveessa saattaa kuitenkin piillä eettinen ongel- ma, jota Lauren Berlant pyrkii kuvailemaan käsitteellään ”julma opti- mismi”. Käsite mahdollistaa useita erilaisia tulkintoja ja avauksia, mutta tässä artikkelissa sovellan sitä Onnellisuuspoliittiseen manifestin tulkin- taan näkökulmasta, jota Berlant nimittää epäsuoraksi. Tässä ”projisoi- dussa mahdollisuudessa” optimismi ulotetaan poissaolevaan toiseen, joka täytettynä x mahdollisuuksilla palautuu takaisin projisoivaan sub- jektiin tehden subjektista uudella tavalla rajattomamman ja mahdollisen (Berlant 2011, 25–26). Myös Lynne Pearce on inspiroitunut tarkastele- maan julman optimismin kautta toisiin ulotettuja projisoituja mahdol- lisuuksia eli ”niitä kollektiivisia ’odotuksia’, joita (eliittiin kuuluvat) toiset kykenevät esittämään muille” (2010, 156, kursiivi alkuperäinen). Tämä näkökulma suhteessa Demos Helsinkiin on antoisa, sillä heidän mani- festissaan erot eivät ole niin olennaisessa osassa kuin sellainen puhetapa, jossa ilmaistaan kepeästi sinänsä optimistisia toiveita meille kaikille. Julmaa mahdottomissa vaatimuksissa on se, että ne kohdistuvat yhtä lailla sekä esimerkillisiin ”menestyjiin” kuin niihin, joilla ei ole yhtä- läisiä mahdollisuuksia vaikuttaa omiin olosuhteisiinsa. Esimerkik- si työmarkkinoiden polarisoituminen niin globaalisti kuin Suomessa- kin viittaa siihen, että työtahdin hiljentäminen on vain unelma niille, joille huonosti palkattu täysipäiväinen työ riittää juuri ja juuri elinkus- tannusten kattamiseen (Melin 2009, 75). Samalla kun hyvin palkatulla ylemmällä keskiluokalla on mahdollisuus seurata pamfletin ohjeita vä- hentämällä työtunteja ja parantamalla vapaa-aikansa laatua, heille toi- set joutuvat entistä tukalampaan asemaan tavoitellessaan sekä kunnol- lista toimeentuloa että moraalista hyväksyntää korostamalla esimerkiksi perheen kanssa vietetyn ajan tärkeyttä työnteon sijaan. Pearcen mukaan (2010, 156) esimerkiksi siirtotyöläiset ovat vähemmän tukalassa tilan- teessa omien julman optimististen odotuksiensa kanssa, kuin omantun- tonsa löytäneen keskiluokan asettamien odotusten kanssa, joissa näiden toisten mahdollinen taloudellis-moraalinen pärjääminen edustaa lupa- usta paremmasta yhteiskunnasta meille kaikille. Epäonnistumisen odotuksella merkitty optimismi on eettisesti on- gelmallista, sillä ne ihmiset joihin se kohdistetaan saattavat näyttäytyä vain tämän yhden merkityksen kautta. He ovat niitä, jotka toistuvasti 168 • Julman optimistista onnell isuuspoliti ikk aa epäonnistuvat täyttämään ”meidän” odotuksemme kansakuntana. Ra- portti-, toimenpide- ja strategiapuhetta tarkastellessa tämä on tärkeää ottaa huomioon, sillä niissä käytetyn retoriikan mukaan keskeinen toi- mija on yhtäältä hauras ja toisaalta voimakas ”me”, johon ladataan pelon- sekaisia odotuksia sekä jatkuvuuden mahdollisuudesta että mahdollises- ta katkoksesta (Kettunen 2008, 123). Demos Helsingin manifestissa se osa ”meistä”, joka ei pysty luopumaan kulutuksesta, liiallisesta työnteos- ta ja kiireestä aiheuttaa kaikille muille onnettomuutta. Koska manifes- ti ei kiinnitä huomiota esimerkiksi tulonjakoon liittyviin kysymyksiin, epäonnistuminen odotuksien noudattamisessa määrittelee subjektin si- ten, että olosuhteisiin liittyvät seikat näyttäytyvät hänen moraalisena ominaisuutenaan. Beverley Skeggsin (2004, 87) mukaan tämä toimii taustalla ideologialle, jossa ”me” sosiaalisesti, moraalisesti ja ekologises- ti onnistuneet voimme paitsi erottautua näistä toisista, myös oikeuttaa puuttumisemme heidän tapaansa elää. Toisaalta suhde köyhyyteen on Onnellisuuspoliittisessa manifestissa jopa idealisoiva. Siinä köyhyyttä ei pidetä suomalaisessa yhteiskunnas- sa haasteena, vaan suurimmaksi haasteeksi muodostuu yksinäisyys, jon- ka rakenteiden purkamisen määritellään olevan samanlaisessa asemassa nyt ”kuin luokkarakenteiden purkaminen oli 1990-luvulla” (Om 2010, 22). Argumentoinnissa kiinnitytään nostalgiseen konstruktioon köy- hemmästä, mutta onnellisemmasta Suomesta, joka on ollut yhteisölli- nen pihatalkoiden, urheiluseurojen, naapuriavun ja kyläkauppojen maa. Nostalgia liittyy historian tulkintaan, jossa ihmisiä erottavana tekijänä on toiminut nimenomaan vaurastuminen, sillä kulutuksen oravanpyörä alkoi ”jo 1920-luvulla” kun ”koneet ja yritykset tulivat niin tehokkaik- si, että kaikkea ei saatu kaupaksi ja rahaa jäi lojumaan ihmisten tileille” (Om 2010, 7). Näkemys on it-alan yrityksiä Yhdysvaltojen Piilaaksos- sa tutkineen Andrew Rossin (2004, 141) mukaan tyypillinen koulute- tuille keskiluokkaisille tietotyöntekijöille, jotka kuvittelevat köyhyyden tuottavan spontaania yhteisöllisyyttä ja luovuutta samalla kun keski- luokkainen elämäntapa vähentää niitä. Keskiluokkaisessa elämäntavassa on ekologisesta näkökulmasta kiel- tämättä paljon kritisoitavaa, mutta kiinnostavaa on se, mitkä asiat lyhy- ehkössä manifestissa nostetaan esille erityisen kyseenalaisina onnellisuu- den näkökulmasta. Kestävän onnellisuuden esteeksi Demos Hel sinki 169 • Julman optimistista onnell isuuspoliti ikk aa tulkitsee paitsi yksityisyyteen kannustavan konventionaalisen ydinper- heen, myös yksityisautoilun sekä huonoa makua ja passiivisuutta osoitta- vat seikat kuten ”oma sauna, kotiteatteri ja kylpyhuone-spa” (Om 2010, 10). Nämä paikannetaan manifestissa erityisesti kehyskuntiin samalla kun siinä korostetaan kävelyetäisyydellä sijaitsevan työpaikan onnelli- seksi tekevää vaikutusta (Om 2010, 11). Ajattelutapa on ongelmallinen kahdestakin syystä. Ensinnäkin, työpaikan sijaitessa kanta kaupungissa sen läheisyydessä asuminen vaatii taloudellisia resursseja ja täten pitkät työmatkat eivät välttämättä perustu valintoihin. Toiseksi, tässä ajattelu- tavassa muodostetaan hierarkia erilaisten keskiluokkaisten elämän- tapojen välille toisten ollessa parempia kuin toisten – ikään kuin kes- kiluokkainen kaupunkilaisuus olisi vähemmän keskiluokkaista kuin kehyskunnissa asuminen. David Brooks on käsitellyt vastaavia teemoja teoksessaan Bobos in Para dise (2000). Brooksin termi Bobo tulee sanoista bourgeois bohe mians ja se on suomennettu Bopo eli boheemi porvari. Suomessa käsitettä on käytetty lähinnä leikkimielisissä yhteyksissä, mutta se on läheistä sukua suomalaisissa keskusteluissa enemmän jalansijaa saaneen Richard Flori- dan käsitteen luova luokka kanssa. Yhteistä näille käsitteille on se, että ne pyrkivät kuvaamaan uutta keskiluokkaa, joka kykenee kulttuuristen, sosiaalisten ja taloudellisten resurssiensa varassa yhdistämään parhaat palat niin 1980-luvun kulutuskulttuurista kuin 1960-luvun vaihtoehto- kulttuuristakin (ks. myös Skeggs 2004, 74). Olennaista bopo-eetokses- sa on tietoinen ironinen etäisyys omiin resursseihin, sillä elämäntapo- jen ajatellaan perustuvan vapaisiin valintoihin ja sattumiin samalla kun hier arkkisen yhteiskunnan väitetään olevan mennyttä (Brooks 2000, 48–51). Lisäksi oman (taloudellisen) menestyksen ajatellaan olevan in- tohimon sivutuotteena vahingossa tullutta pääomaa samalla kun toiset tekevät menestyäkseen loputtomia uhrauksia esimerkiksi juoksemalla henkilökohtaisen vaurauden perässä ja ihailemalla korkeaa statusta (Om 2010, 6). Tavoitteeni ei ole ehdottaa Onnellisuuspoliittisen manifestin toimivan jonkinlaisena bopo-eetoksen käsikirjana, mutta tämä mah- dollinen viitekehys on mielestäni tärkeä huomioida etenkin niissä koh- dissa, joissa manifestissa puhutaan työelämästä ja työelämän tulevaisuu- desta. 170 • Julman optimistista onnell isuuspoliti ikk aa Työn mielekky yden kyseenalaistamisesta Onnellisuuspoliittisessa manifestissa työelämän mielekkyyden kyseen- alaistamiselle annetaan paljon sijaa, mikä johtunee siitä, että työelä- mällä on ollut kautta 2000-luvun vähintäänkin huono maine julkises- sa keskustelussa. Manifesti menee kyseenalaistamisessa kuitenkin niin pitkälle, että siinä jopa pohditaan ”miten tuotanto järjestetään kun työ- tä ei koeta mielekkääksi” (Om 2010, 7). En oleta Demos Helsingin täs- sä yhteydessä viittaavan työperäiseen mahanmuuttoon ongelman rat- kaisemiseksi, vaan lähden siitä, että poleemisen heiton on määrä toimia pontimena kyseenalaistaa työn mielekkyyttä suurena osana ihmisen elä- mää ylipäätään. Todennäköisesti Onnellisuuspoliittinen manifesti pyr- kii osallistumaan omalla tavallaan työhyvinvointiin liittyvään keskuste- luun ehdottamalla työelämän tekemistä niin mielekkääksi, että ihmiset eivät enää koe sitä niin uuvuttavana. Näitä teemoja Demos Helsinki on käsitellyt aiemminkin esimerkiksi kirjoittamassaan Työ- ja elinkeino- ministeriön tilaamassa Hyvän työn manifestissa (2009) [Htm]. Manifes- ti perustuu Sukupolvifoorumi.fi-sivustoon ja vuonna 2008 järjestettyyn työpajaan, jossa kansalaiset saivat kertoa mielipiteitään tulevaisuuden työelämästä. Sen pääväite on, että me olemme siirtyneet yhteiskuntaan, jossa on kyse työn velvollisuuden sijasta työn mielekkyyden velvollisuu- desta. Tätä me emme ole vielä täysin hahmottaneet ja puheemme työs- tä on tällä hetkellä ”vanhanaikaista”, koska se on ”luotu ihmisille, jotka olivat köyhiä” ja jotka ”tunsivat suurta velvollisuutta tehdä mitä tahan- sa työtä” (Htm 2009, 6). Sukupolven käsite on keskeinen Hyvän työn manifestin argumentaa- tiossa. Demos Helsingin mukaan tuleva työelämän muutos perustuu erityisesti sille tosiseikalle, että työhön nyt jo astuneet tai tulevaisuu- dessa astuvat nuoret sukupolvet ovat olemuksellisesti toisenlaisia kuin aiemmat. Työn merkityksen kyseenalaistaminen on suomalaisessa yh- teiskunnallisessa keskustelussa rohkeaa, sillä sosiaalidemokraattinen unelma on historiallisesti rakentunut kokoaikatyön antamalle täydelle kansalaisuudelle ( Julkunen 2009, 298). Kyseessä ei kuitenkaan ole pel- kästään Demos Helsingin idea, vaan samantapaista argumentaatiota on myös kansalaispalkkaa ajavassa prekariaattiliikessä.3 Toistaiseksi väljä ja järjestäytymätön liike käyttää runsaasti uuden koulutetumman ja itse- 171 • Julman optimistista onnell isuuspoliti ikk aa tietoisemman sukupolven käsitettä, vaikka he toisaalta samalla sanovat olevansa ”miljoonan marginaalin”, eli kaikkien pätkätyöläisten asialla (Koivulaakso et al. 2010, 15). Tässä yhteydessä en keskity niinkään ky- symykseen pätkätöistä, vaan tapaan konstruoida uudesta sukupolvesta itsetietoisempi ja omanarvontuntoisempi kuin edelliset sukupolvet ovat olleet. Hyvän työn manifestin (2009, 6) mukaan uuden sukupolven itse- tunto näkyy siinä, että itsensä ”ainutlaatuiseksi kokevia ihmisiä voi kor- keintaan hetkeksi taivutella työhön pelkän taloudellisen turvan avulla”. Itsetunnosta kertovat myös hierarkioiden kyseenalaistaminen sekä työ- paikkakiusaamisen nollatoleranssi: ”Jos asenteemme on ’työ on osa yk- silöllistä elämäntarinaani’, on myös v*****lun tulkinta erilainen” (Htm 2009, 8). Prekariaattiliikkeen pamfletin mukaan puolestaan itsetunto ilmenee vanhempiensa työlle uhrautumisen nähneen uuden sukupol- vien uskalluksena vaatia ”intohimojen kieltämisen sijaan” enemmän ”ti- laa itsensä toteuttamiselle” (Korhonen et al. 2009, 9). Onnellisuuspoliittisessa manifestissa itsetunto näyttäytyy paitsi kykynä kyseenalaistaa työn merkitys, myös siinä, että ”ei tarvitse lähteä mukaan onnellisuudentavoittelun oravanpyörään” (Om 2010, 23). Näkökulma on kiinnostava, koska se psykologisoi elämäntapavalinnat perustelemal- la edellisten sukupolvien valintoja huonolla itsetunnolla. Uuteen suku- polveen liitetty eheytymisen ja kestävämmän onnellisuuden tavoittelun mahdollisuus on yhtäältä visionäärinen, positiivinen ja lupaava, mutta toisaalta historiattomuutensa vuoksi ongelmallinen. Viittaan tällä eri- tyisesti siihen näkemykseen, että työelämässä olisi vasta nyt alettu ky- seenalaistamaan työn ja ihmisen onnellisuuden suhdetta. Toki kyseinen suhde elää ajassa ollen koko ajan muutoksessa, mutta se ei riitä peruste- luksi sille, että esimerkiksi koko työväenliikkeen historia voidaan sivuut- taa. Tämän ohella en ole vakuuttunut käsitteen itsetunto soveltumisesta keskusteluun rationalisoinnin vastustamisesta. Esimerkiksi työväenliik- keen toiminnassa on ollut kysymys pikemminkin oikeuksista luokka- na kuin yksilöiden henkilökohtaisista ominaisuuksista, jollaiseksi ”hyvä itse tunto” voidaan laskea (Liu 2004, 305; Gregg 2010, 258–259). Työn ja onnellisuuden välistä keskustelua olisi tärkeää tarkastel- la useista näkökulmista, historiallistaen ja erot huomioiden, sillä sa- malla kun argumentoidaan uusista sukupolvista ja uusista työtavoista sekä työn merkityksen vähenemisestä saattaa unohtua se, että muutos- 172 • Julman optimistista onnell isuuspoliti ikk aa puheesta huolimatta suomalaiset työmarkkinat järjestyvät pitkälti to- tutulla tavalla palkkatyön ympärille esimerkiksi sukupuolen mukaan eriytyen (Melin 2009, 70). Onnellisuuspoliittisen manifestin (2010, 18) väite työn merkityksen vähenemisestä siksi, että ”vakituisessa palkka- työssä on vähemmistö suomalaisia”, on epätosi. Otaksun sen vastaavan koulutettujen nuorten kaupunkilaisten kokemusta työelämästä ja työ- markkinoista. Tällä perusteella ei kuitenkaan voi vielä tehdä päätel- miä työn merkityksestä nyt tai tulevaisuudessa meille kaikille ( Julku- nen 2010, 103). Vielä vähemmän voi esittää vaatimuksia siitä, mitä työn tulisi merkitä meille kaikille, sillä töiden välinen hierarkia tullee säily- mään myös tulevaisuudessa. Vaikka osa uudesta sukupolvesta pääseekin esimerkiksi koulutuksen kautta kiinni ”uuteen” työhön, osa jatkaa niin kutsutuissa ”vanhoissa” töissä, joihin esimerkiksi Uuden työn sanakirjas- sa (2006) viitataan jopa surkeina, koska niissä työn tekijä ei pääse kehit- tämään persoonallisuuttaan (Vähämäki 2006, 16). Affektiivisella ja yksilöityneellä työllä viitataan usein ”uuteen” työhön, jossa persoonallisuus ja työn sisältö yhdistyvät. Feministinen työn tutki- mus on kuitenkin kyseenalaistanut tätä painottamalla, että persoonalli- suuden toteuttaminen ei useinkaan tarkoita vain harrastusten tuomista mukaan työhön, vaan koko työ saattaa perustua itsen olemukselliseen toteuttamiseen. Naisten kohdalla tämä tarkoittaa muun muassa hoiva- ja asiakaspalvelutehtävien suorittamista luonnostaan empaattisesti, uh- rautuvasti ja pehmeästi (Hochschild 2003a; Adkins 2008). Eksplisiitti- sesti tästä juontuva vaikeus kyseenalaistaa työn roolia omassa elämässä näkyi esimerkiksi vuonna 2007 käydyssä Tehyn työtaistelussa, jossa sai- raanhoitajien palkkakiistaan liittyviä lakko- ja irtisanoutumisaikeita pi- dettiin niin pöyristyttävinä, että silloinen pääministeri Matti Vanhanen ilmoitti valtioneuvoston valmistelevan potilasturvallisuuden turvaa- miseen liittyvää poikkeuslakia. Poikkeuslain turvin työhön olisi voitu kutsua paitsi työstään irtisanoutuneet sairaanhoitajat, myös työelämän ulko puolella olevat tai muualla kuin julkisella sektorilla työskentelevät terveydenhuoltoalan ammattihenkilöt. Työtaistelu ja sen tukahdutta- miseen käytetyt keinot ovat äärimmäinen esimerkki työmarkkinoiden toiminnasta, mutta kuitenkin tärkeä muistutus työn mielekkyyden ky- seenalaistamiseen liittyvistä kontekstisidonnaisuuksista. 173 • Julman optimistista onnell isuuspoliti ikk aa Kysymys kuuluukin, kenellä on sellainen positio, josta käsin työn mie- lekkyyden kyseenalaistaminen on mahdollista? Esimerkiksi aiemmin kuvaamani bopo-eetos perustuu siihen oletukseen, että subjekti tekee vapaa-ajallaan aktiivisesti jotakin sellaista, joka itse asiassa lisää hänen (taloudellista) arvoaan työelämässä (Skeggs 2004, 143). Tällöin työn ja muun elämän suhde kyseenalaistuu automaattisesti subjektin eduksi ja työstä pois jättäytyminen muiden kiinnostavien projektien vuoksi on perusteltua. Tätä kiehtovampaa olisi pohtia työn mielekkyyden kyseen- alaistamista sellaisten subjektien näkökulmasta, joiden työllistymisen mahdollistaa vapaa-ajan korostamisen sijaan työteliäisyys. Esimerkiksi maahanmuuttajien liikkumavara työelämäkeskustelussa on suorastaan olematon, sillä samalla kun hyvin toimeentuleva keskiluokka voi ironi- soida sosiaalidemokraattiseen unelmaan liittyvää lupausta paremmasta elämästä, heille toisten tehtäväksi jää osoittaa kiitollisuutta siitä, että yli- päätään on päässyt osaksi tuota unelmaa (Berlant 2011, 163). Jäähy väiset oravanpyörälle! Onnellisuuspoliittisessa manifestissa peräänkuulutetaan paitsi työn mer- kityksen uudelleen pohtimista myös vapaa-ajan renessanssia. Kirjoitta- jat jakavat nykyihmisen kiireisen ja stressaavan elämän kahteen osaan, rahan tienaamiseen ja hetkellistä iloa tuottavaan kuluttamiseen, jolloin ”aidolle vapaa-ajalle ei jää sijaa” (Om 2010, 6). Manifestissa kiireen ja kulutuksen vähentämisen sanotaan olevan sekä ympäristöteko että pal- velus ihmiselle itselleen ja tämän lähipiirille, joten ”meidän on kannus- tettava toisiamme mielekkääseen toimintaan kovan työnteon sijaan” (Om 2010, 7). Ajatukselle on todennäköisesti helppo saada kannatus- ta, sillä Suomessa on viime vuosina julkaistu kiihtyvässä määrin erilaisia elämäntaito-oppaita ja manifesteja, joissa ihmisiä kehotetaan kohtuul- listamaan elämäänsä ja pohtimaan uudelleen suhdettaan epäviihtyisäk- si koettuun työelämään (Koivulaakso et al. 2010). Retorisella tasolla puhe oravanpyörästä ja elämän juoksumatolla juoksemisesta on teho- kasta, mutta kiireen kokemuksella on arkipäiväiset kontekstinsa reto- riikan takana. Kiire on esimerkiksi ensi sijassa koulutetun keskiluokan kokemus ja ”erot luokkien välillä ovat huomattavia” (Oinas, Anttila & 174 • Julman optimistista onnell isuuspoliti ikk aa Nätti 2010, 120). Tilastollinen kyselyihin perustuva tutkimus ei vastaa tarkasti kysymykseen miksi, mutta olettaisin yhden mahdollisen syyn tähän olevan se, että niin kutusutuissa työväenluokkaisissa ammateissa olevat kokevat työn välttämättömäksi osaksi elämää, joka toimii pikem- minkin vapaa-ajan mahdollistajana kuin häiritsijänä. Oman ajan tärkeyttä ihmiselle perustellaan Onnellisuuspoliittisessa manifestissa muun muassa sillä, että pariskunnat ovat onnellisimmillaan ennen ensimmäistä lastaan ja taas lasten muutettua pois kotoa. Tämän ei kuitenkaan sanota johtuvan lapsista, vaan ydinperhemallista, joka eris- tää muusta yhteiskunnasta työhön ja kotiin (Om 2010, 21). Ydinperhe- mallilla on varmasti osuutensa nykyihmisen onnellisuuteen liittyviin ongelmiin, mutta toisaalta Demos Helsingin näkemys paljastaa myös ristiriidan yksilökeskeisen eetoksen ja hoivaamisen välillä. Hoivaami- nen – niin lasten kuin vanhustenkin – vaatii kompromisseja siitä, kuin- ka omaa aikaansa käyttää. Se, miten asia Demos Helsingin ideoimas- sa onnellisemmassa yhteiskunnassa ratkaistaan kaikkia tyydyttävästi, jää epäselväksi. Näin on ollut myös aiemmissa ajatushautomoiden yhteis- kunnan reformia käsittelevissä raporteissa, joissa ääni annetaan useille ihmisryhmille, mutta konkreettisen hoivatyön uudelleenjärjestämisen pohtimiseen kirjoittajat ”eivät käytä yhtäkään riviä” ( Julkunen 2007, 78). Ajankäyttötutkimuksien mukaan keskiluokkainen aikapula on eri- tyisesti pienten lasten vanhempien kokemus, jolla on myös sukupuo- litettu luonteensa siten, että pienten lasten työssäkäyvät äidit kokevat heillä olevan kaikkein vähiten omaa aikaa ( Julkunen, Nätti & Anttila 2004, 210–211). Julkisessa keskustelussa tähän esitetty ratkaisu on usein äitien osa-aikatyö tai elämän kohtuullistaminen siksi aikaa kuin lapset ovat pieniä. Tätä oleellisempaa olisi mielestäni kohdistaa huomio sekä hoivan että työmarkkinoiden sukupuolitettuun luonteeseen. Ei ole niin itsestään selvää, että juuri työssäkäynti olisi pienten lasten äitien kohdalla suurimmaksi koettu ongelma. Päinvastoin: palkka työtä teke- vät perheelliset naiset voivat kokea työn tarjoavan heidän kaipaamaansa arvostusta, onnistumisen kokemuksia ja vapautta (Hochschild 2003b, 202–209). Ajan ja hyvinvoinnin yhteydestä johtuen Onnellisuuspoliittises- sa manifestissa (2010, 10) pidetään myös työttömyyttä umpikujan si- jaan mahdollisuutena, sillä ”sopeudumme lähes aina ennakko-oletuk- 175 • Julman optimistista onnell isuuspoliti ikk aa sia paremmin sekä positiivisiin että negatiivisiin muutoksiin”. Väitteen tuek si kirjoittajat viittaavat Petri Böckermanin ja Pekka Ilmakunnaksen työttömyyden ja onnellisuuden suhdetta käsittelevään artikkeliin. Ar- tikkelissa kirjoitetaan kerrottavan, että Suomea vakavasti 1990-luvulla koetellut ”lama ei vaikuttanut ihmisten onnellisuuteen, vaikka se nos- ti työttömyyden hetkessä kolmesta 17 prosenttiin” (Om 2010, 10). Demos Helsinki jättää tässä yhteydessä mainitsematta sen, että artikke- lissa todetaan näin olevan vain niillä subjektiivisen onnellisuuden koke- muksen tasoilla, jotka ovat ennestään korkeat. Näin ollen työttömyy- den ongelma on se, että se lisää epätasa-arvoa ihmisten subjektiivisissa onnellisuuden kokemuksissa. Itsensä ennestään onnettomaksi mieltä- vät kokevat työttömyyden vaikuttavan onnellisuuteen voimakkaammin (Böckerman & Ilmakunnas 2006, 166). Työttömyyden kokemukseen ja uudelleen työllistymiseen vaikuttaa myös se alueellinen konteksti, jos- sa työttömyys koetaan: korkean työttömyyden alueilla asuvilla ihmisillä on heikommat mahdollisuudet työllistyä uudelleen (Kauppinen, Kort- teinen & Vaattovaara 2009, 370). Toisin sanoen, työttömyyden vaiku- tukset ihmisille ovat erittäin kontekstisidonnaisia. Toisille se edustaa vakavaa taloudellis-emotionaalista umpikujaa, toisille mahdollisuutta aloittaa jokin uusi projekti. Toisaalta työttömyyteen suhtautuminen kepeästi saattaa tarjota hel- potuksen tunteen niille, jotka joutuvat toistuvasti lyhyiden työsuhtei- densa vuoksi kokemaan työttömäksi jäämisen. Lisäksi se avaa tarkaste- lulle sen, että kaiken tehdyn työn arvoa ei aina voi eikä tarvitse mitata palkkatyön tavoin (Koivulaakso et al. 2010, 10). Myös Onnellisuus- poliittinen manifesti (2010, 6–7) ennustaa, että työn ja työnteon arvos- taminen tulevat muuttumaan yleisen julkisen toiminnan arvostukseksi, jolloin ”oikeus ja velvollisuus kodin ulkopuoliseen maailmaan suuntau- tuvaan toimeliaisuuteen tulee [tulevat] yhtä tärkeäksi kuin perinteinen oikeus ja velvollisuus työhön”. Näitä väitteitä perustellaan erityisesti yh- dysvaltalaisella tutkimuksella, jossa todetaan vapaaehtoisyhteisöjen toi- minnan tuovan mukanaan enemmän onnellisuutta kuin varallisuuden (Om 2010, 17). Ehdotus vapaaehtoistyön tuomasta hyvästä mielestä pi- tänee paikkansa, mutta tämänkaltaisissa lausunnoissa on se vaara, että ihmisiä saatetaan usuttaa etsimään ratkaisuja palveluiden rahoituskrii- siin ottamalla osan hyvinvointiyhteiskunnalle perinteisesti kuuluneista 176 • Julman optimistista onnell isuuspoliti ikk aa palveluista omalle vastuulleen ( Julkunen 2007, 75). Pahimmassa tapa- uksessa ”luonnollisina hoivaajina” naiset joutuvat sekä tekemään palkka- työnsä että huolehtimaan hyvinvointivaltion tehtävistä aktiivisesti myös vapaa-ajalla. Tällöin en näe yhteiskuntaan suuntautuvaa toimeliaisuutta ratkaisuna ainakaan keskiluokkaiseen sukupuolittuneeseen aikapulaan, vaan se pikemminkin pahentaa sitä. Aikavelan lisäksi se kasvattaa suku- laisiin, vanhempiin sekä muihin läheisiin kohdistuvaa ”emotionaalista velkaa”, jonka perustana toimii optimistinen fantasia siitä, millainen ih- minen minä olisin, jos minulla olisi enemmän aikaa (Hochschild 2005, 278, kurs. MM). K aikki tar vitsevat k averia Kiehtovaa Onnellisuuspoliittisessa manifestissa on arjelle ja arjen pienil- le toimijuuksille annettava suuri painoarvo. Esimerkiksi näkemys suku- puoli- ja ikärajoja rikkovasta yhteisöllisyydestä sopii myös feministisen sosiaalipolitiikan esiin nostamiin teemoihin ( Julkunen 2007, 76). Silti haluan haastaa manifestin lukijoita pohtimaan sitä, milloin me keskuste- lemme yhteisöllisyydestä elämäntyylivalintana ja milloin poliittis-eetti- senä kategoriana – mikäli näiden kahden välille edes voi tehdä selkeää eroa. Pyrin seuraavaksi tuomaan tuota mahdollista eroa esiin tilallisuu- den ja sosiaalisten verkostojen käsitteiden avulla. Molemmat ovat nous- seet keskeiseen asemaan 2000-luvulla, joskin eri syistä. Tilan käytössä me olemme kriitikoiden mukaan epäonnistuneet huonon arjen desig- nin vuoksi. Sosiaalisten verkostojen merkitystä puolestaan korostetaan erityisesti siksi, että pelko hyvinvointipalveluiden romahtamisesta pa- kottaa miettimään oman elämän järjestämistä myös ilman valtiollista apua. Esimerkiksi vuonna 2009 Kokoomus viritteli keskustelua ”parem- minvointivaltiosta”, jossa silloisen valtiovarainministerin Jyrki Kataisen mukaan kaikki valmistautuvat pitämään talouden tiukentuessa läheisis- tään enemmän huolta kuin ovat tähän mennessä tottuneet. Katainen kiteytti ajatuksensa yhteen lauseeseen: jokainen meistä tarvitsee kaveria (Bruun et al. 2009, 35). Onnellisuuspoliittisessa manifestissa halutaan lisätä ihmisten välisten kohtaamisten intensiteettiä ja laatua. Siinä muun muassa ehdotetaan, 177 • Julman optimistista onnell isuuspoliti ikk aa että yksi syy subjektiiviseen onnettomuuden kokemukseen ovat ”ankeat” keskivertokoulut, terveyskeskukset ja linja-autoasemat, sillä ne estävät meitä kokemasta ”ihmisten välisiä laadukkaita kohtaamisia” (Om 2010, 10). Lisäksi julkisen tilan kerrotaan tällä hetkellä toimivan siten, että se törmäyttää meitä ihmisiin, joita vierastamme. Se, keitä vierastamamme ihmiset ovat ja miten julkinen tila suunnitellaan niin, ettei heitä kohtaa, jää manifestissa epäselväksi. En spekuloi sen enempää tällä, vaan tuon esiin huoleni siitä, että vaatimus toisenlaisesta tilasuunnittelusta perus- tuu Helsingin hintavan kantakaupungin näkökulmasta luotuun mal- liin, jossa koulutettu keskiluokka haikailee takaisin nostalgiseen kylä- ja korttelikauppojen Suomeen (Om 2010, 11). Tässä ajattelutavassa an- netaan ymmärtää, että kaupunkisuunnittelussa kyse on ennen kaikkea tyylistä eikä esimerkiksi niukasta rahasta ja tehokkuudesta, joihin ”an- keat” keskiverrot julkiset tilat joutuvat usein toimintansa perustamaan. Kokonaisten alueiden leimaaminen epäviihtyisäksi ja koulujen nimit- täminen keskiverroiksi on vaarallista retoriikkaa, sillä se pikemminkin kasvattaa kuin kaventaa eroja erilaisten tilojen ja alueiden välillä. Näil- lä mielikuvilla on jo nyt vakavia seurauksia Suomessa, jossa empiirinen näyttö osoittaa koulutetun keskiluokan välttelevän huono-osaisiksi lei- mattuja ”ankeita” korkean työttömyyden alueita, joilla asuu paljon etni- siä vähemmistöjä (Kortteinen & Vaattovaara 2011). Tämä ongelma on nähdäkseni taloudellinen ja sosiaalipoliittinen, ei tyyli kysymys. Sosioekonomisiin eroihin kytkeytyvät alueelliset kysymykset ovat Onnellisuuspoliittisen manifestin yhteydessä oleellisia, koska manifestin luoma kuva yhteisöllisyydestä perustuu ensi sijassa valintojen mahdolli- suuksien voimaan. Kuten edellä esitin, valinnat näyttävät tällä hetkellä tarkoittavan sitä, että keskiluokka valitsee itselleen ja lapsilleen sopivan ja turvalliseksi mieltämänsä keskiluokkaisen yhteisön toisten tyytyessä siihen mitä jää jäljelle. Valintaan perustuva yhteisöllisyys paljastaa so- siaalipolitiikkaan sisältyvän paradoksin. Samalla kun keskiluokan ole- tetaan rakentavan ”itse verkostonsa ja vertaistukensa” jää ”julkisen sek- torin missioksi tehdä syrjäytyneistä subjekteja, rakentaa heille aitoa jäsenyyttä merkityksellisissä yhteisöissä” ( Julkunen 2007, 78). Yhteis- kunnan huono-osaiset eivät olekaan enää vain köyhiä vaan myös verkos- toköyhiä, niitä, joiden kanssa kukaan ei halua olla tai edes asua samalla alueella. He ovat niitä, ”joilla ei ole tilaisuuksia ja taitoja yhdessä tekemi- 178 • Julman optimistista onnell isuuspoliti ikk aa seen” (Om 2010, 15). Verkostojen luominen perustuu ajatukseen toimi- jasta, hyvinvointiyksilöstä, joka on ”aktiivinen, innovatiivinen, vastuul- linen, itse yhteisösuhteensa valitseva ja rakentava” ( Julkunen 2007, 73). Ne, jotka eivät kuulu tähän ryhmään, saavat Lauren Berlantin (2011, 189) mukaan kiinnittää odotuksensa tulevaisuudelle siihen jälkiteolli- sen yhteiskunnan luomaan julman optimistiseen toiveeseen, jossa tulo- tasoon ja sosiaaliseen asemaan liittyvät umpikujat ratkeaisivat löytämäl- lä ystävän, rakastetun tai jonkun muun, joka osoittaa kamppailuillemme myötätuntoa. Kysymyksen sosiaalisten verkostojen merkityksestä ovat nostaneet esille myös Luc Boltanski ja Eve Chiapello (2007, 142) kirjoittaessaan kapitalismin ”uudesta hengestä”. Heidän mukaansa muutos puhetavois- sa suhteessa verkostoihin on ollut verrattain nopeaa. Esimerkiksi vielä 1960-luvulla käsitettä sosiaalinen verkosto käytettiin silloin, kun halut- tiin paljastaa hierarkkisen yhteiskunnan sidonnaisuuksia. Tänään ver- kosto nähdään pikemminkin työkaluna – jopa sosiaalipoliittisena työ- kaluna! – neutraalina hyvän elämän edellytyksenä, josta kukaan ei ole suljettu ulos a priori. On selvää, että erityisesti koulutetuille tietotyö- läisille laajat verkostot ovat oleellinen osa (työ)elämää, sillä mielessä on hyvä pitää jo seuraava mahdollinen projekti uusien tuttavuuksien kans- sa, mutta missä määrin sosiaalipoliittiset kysymykset voidaan ulkoistaa valtiolta kavereille4? Missä mielessä ne voidaan sälyttää yksilön itsensä vastuulle siten, että hänen pitäisi hankkia oman hyvinvointinsa tueksi itselleen hyvinvoiva yhteisö, jossa ennaltaehkäistään sairauksia terveelli- sellä ruokavaliolla ja liikunnallisilla rutiineilla (Om 2010, 19)? Kysymys verkostoille annetusta painoarvosta ei koske pelkästään Demos Helsinkiä, vaan elämänlaadun ja laajan sosiaalisen verkoston yhdistämiseen viittaa myös Vasemmistoliiton ajatushautomon Vasem- mistofoorumin julkaisu Vasemmisto etsii työtä (2008). Teoksessa (2008, 237) peräänkuulutetaan ”vapauden magiaa”, joka saa ihmiset yhtäältä liikkumaan ja toisaalta myös kyseenalaistamaan ”vanhaa” järjestelmää, joka koetaan ”estäväksi, rajoittavaksi ja ahdistavaksi, koska se ei anna hyviä mahdollisuuksia investoida itseen, kehittää itseään, laajentaa ver- kostojaan yli määrätyn työpaikan tai liikkua työstä toiseen”. Liikkuvuus, kontaktien luominen ja erilaisten positioiden haltuunotto on tällöin paitsi jokaisen kansalaisen velvollisuus myös mahdollisuus johonkin pa- 179 • Julman optimistista onnell isuuspoliti ikk aa rempaan. Toisinaan uudet prekaarit sukupolvet kuvataan jopa kyvyttö- miksi pysymään paikallaan, levottomassa yhteiskunnassa kasvaneiksi levottomiksi subjekteiksi, joilla on olemuksellinen halu jatkuvaan muu- tokseen (Pyyhtinen 2006). Myös Onnellisuuspoliittisessa manifestissa (2010, 15) yksilöllisyys ja halu muutokseen nousevat oleelliseksi poliit- tiseksi voimaksi, sillä ympäristö on muutettava sellaiseksi kuin se itselle sopii perinteisten instituutioiden ollessa paitsi taloudellisessa myös per- soonattomuudesta johtuvassa imagollisessa kriisissä. Paitsi oma-aloitteisuutta, Demos Helsinki korostaa myös sitä, että valtion tulee tarjota mahdollisuuksia ja tukea oma-aloitteisuuteen. Raija Julkusen (2007, 76) sanoin ”valtio on heille jonkinlainen elämän- tapojen tukivaltio”. Nähdäkseni tässä yhteydessä Onnellisuuspoliittinen manifesti heijastelee suurempaa yhteiskunnallista muutosta valtion ja yksilön suhteesta, joka on nähtävissä myös prekariaattiliikkeen kirjoi- tuksissa. Berlant (2011, 193) suhtautuu ”uusien” poliittisten liikkeiden, kuten prekariaatin, poliittiseen voimaan varauksellisesti juuri siitä syys- tä, että niissä nähtävän äärimmäisen yksilökeskeisyyden (minä saan liik- kua koska vaan ja minne vaan) ja yhteisöllisyyden (valtion tulee turvata tästä huolimatta minulle perustarpeet) jännite on niin ongelmallinen. Tulevaisuudessa nähtäväksi jääkin se, kuinka merkittäväksi eronteon välineeksi niin sosiaalinen kuin konkreettinen liikkuvuus muodostuu, sillä jo nyt autonomiaa arvostetaan enemmän kuin turvallisuushakui- suutta (Boltanski & Chiapello 2007, 119–120, kurs. alkup.). Beverley Skeggsin (2004, 50) mukaan tämä näkyy eksplisiittisesti suhtautumises- sa niin kutsuttuun ”vanhaan” työväenluokkaan, joka on jälkiteollisissa representaatioissa muuttunut liikkuvasta ja vaarallisesta massasta tuttu- jen työsuhteidensa perään haikailevaksi helposti johdettavaksi ryhmäk- si. Myös Vasemmistofoorumin (2008, 287) julkaisussa työväenluokan ongelmaksi esitetään jämähtäneisyys, hämmennys, epävarmuus, itsetun- non puute ja turvallisuushakuisuus. Kysymys kuuluukin, minkälaisia subjekteja verkostoitumisen ja ak- tiivisuuden ottaminen (onnellisuus)politiikan lähtökohdaksi mahdol- lisesti suosii. Lisäksi on syytä pohtia sitä, minkälaisia tekoja me määrit- telemme aktiivisuudeksi. Onnellisuuspoliittisessa manifestissa aktiivisuus tuntuu merkitsevän sitä, että on koko ajan osallisena jossakin projektis- sa – oli se sitten töissä, kotona tai vaikkapa urheiluseurassa. Vaatimus 180 • Julman optimistista onnell isuuspoliti ikk aa aktiivisuudesta aktiivisuuden vuoksi saattaa kuitenkin muodostaa bi- naarisen logiikan, jossa tälle vastakkaisena esiintyvä passiivisuus merkit- see jotkut ruumiit olemuksellisesti onnettomiksi (Ahmed 2010, 209). Kuitenkin passiivisuus, samoin kuin osallistumattomuuskin, on mah- dollista tulkita myös tekona, joka viittaa siihen että tuntee olonsa epä- mukavaksi eikä tiedä miten tulisi toimia. Yhtä lailla se voi olla vastarin- taa ilmentävä teko, joka johtuu siitä, ettei halua tai voi toimia niin kuin pitäisi. Jos passiivisuus tulkittaisiin jälkimmäisillä tavoilla, se kohdistaisi huomion olosuhteisiin eikä subjektiin, jolle aktiivisuuden vaatimukset saattavat aiheuttaa kohtuuttomia paineita avautua ja muuttua yhteisön edun nimissä. Viittaan avautumisella tässä yhteydessä sellaisen länsi- maisen psykologisen diskurssin hyväksymiseen, jonka mukaan hyvällä itsetunnolla ja yritteliäisyydellä on mahdollista ylittää sosiaalisia ja ta- loudellisia hierarkioita (Illouz 2007). Onnellisuuspolitiikan perustami- nen tyyliin, aktiivisuuteen, kysymykseen itsetunnosta sekä itse luotui- hin verkostoihin saattaa pahimmillaan johtaa siihen, että jo ennestään tukalassa tilanteessa olevat subjektit kokevat tilanteensa vielä voimak- kaammaksi umpi kujaksi, jossa julmin optimistinen fantasia ulospääsys- tä ei ole oma, vaan toisten asettama. Lopuksi Lauren Berlantin ajattelusta inspiroituneena olen pyrkinyt tässä artik- kelissa kiinnittämään huomiota siihen, kuinka toisinaan meidän hyvää tarkoittavat elämänohjeemme saattavat päätyä vahvistamaan subjektien kokemuksia jälkiteollisen yhteiskunnan umpikujista sen sijaan, että ne tarjoaisivat realistisia mahdollisuuksia niistä pois. Olen perustellut tätä kiinnittämällä erityistä huomiota työelämään ja sosiaalipolitiikkaan liit- tyviin kysymyksiin samoin kuin niiden ja valinnanvapauden suhteeseen. Tavoitteeni ei ole ollut väittää, että jotkin positiot johtavat tilanteisiin, joissa ei kykene aktiivisesti toimimaan. Sen sijaan olen pyrkinyt osoitta- maan, että toisille asetetut odotukset saattavat olla heidän tilanteensa huomioon ottaen kohtuuttomia ja siten julmia – etenkin jos ne perus- tellaan vetoamalla konstruktioon ”me”. 181 • Julman optimistista onnell isuuspoliti ikk aa Demos Helsingin kirjoittamassa Onnellisuuspoliittisessa manifestissa onnellisuuspolitiikan subjekti on onneaan lisäämään pyrkivä hyvinvoiva yksilö, jolla on ”kyky olla oman elämänsä herra, aktiivisesti ohjata ja tar- vittaessa muuttaa sitä” (Om 2010, 18). Tämä kategoria ei kuitenkaan riitä huomioimaan kaikkia niitä jälkiteollisen yhteiskunnan ristiriitaisia moraalis-taloudellis-intiimejä tilanteita, joissa ei ole aina yksinkertaista toimia niin ”oikein” kuin odotetaan. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että toiset eivät aina voi noudattaa tai edes halua noudattaa ”meidän” visioitamme siitä, mitä onnellinen ja hyvä elämä on. Demos Helsingin visio on kaikessa yhteisöllisyydessään houkutteleva ja kaunis, mutta se on myös särötön. Juuri säröttömyys tekee manifestista julman. Se an- taa ymmärtää, että me kaikki olemme viime kädessä samanlaisia ja siten me voisimme kaikki olla yhtä onnellisia – joskin toisilta se vaatii vähän enemmän vaivannäköä. Viitteet 1 Internet-sivuillaan Demos Helsinki nimeää yhteistyökumppaneikseen seuraa- vat tahot: Anton&Anton, A-lehdet, Amnesty International, Bonnier Publica- tions, British Council, Diakonissalaitos, Dodo ry, Evankelis-luterilainen kirkko, Fazer , Happi Mindshare, Helsingin Energia, Helsingin kaupunki, Helsingin seu- dun opiskelija-asuntosäätiö, Image Kustannus, Juuren puoti, Kehitysyhteistyön palvelu keskus, Kesko, Kuntaliitto, Kuuloliitto, Lahden ateria, Mannerheimin las- tensuojeluliitto, Matkailunedistämiskeskus, MakuMaku, McCann, Metsähalli- tus, M-kauppiaat, Motiva, Neurologiset vammaisjärjestöt, Puukeskus, Rautakesko, Sitra , Skanska, Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto, S-ryhmä, Stockmann, STTK, Sub, Tapiola-ryhmä, Tiedekeskus Heureka, YIT, Ympäristöministeriö. http:// demos .fi/yhteistyo [Sivuilla käyty 3.10.2012] 2 Demos Helsingissä työskentelevät korostavat mielellään poliittista sitoutumatto- muuttaan. Esimerkiksi Suomen Kuvalehden haastattelussa 22.5.2009 Roope Mok- ka suhtautuu kysymykseen puolukannasta naurahtaen: ”oman paikkani poliittisella kartalla voisi korkeintaan määrittää tutkimalla kaikkien Facebook-kavereiden puo- luekannan”. http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/demos-helsinki-nain-toi- mii-ajatushautomo [Sivuilla käyty 3.10.2012] 3 Käsitteenä prekariaatti pohjautuu latinankieliseen sanaan precario, joka ilmai- see muun muassa epävarmuutta, hetkellisyyttä, väliaikaisuutta ja turvattomuutta. Prekarisaatio, prekariaatti ja prekaari ovat uudissanoja, joilla kuvataan jälkiteolli- sen ”uuden” työn epämääräistä luonnetta. Suomalaisessa keskustelussa prekarisaa- 182 • Julman optimistista onnell isuuspoliti ikk aa tiota on tarkasteltu paitsi kielteisenä ilmiönä myös vallankumouksellista potentiaa- lia omaavana haluna ja pyrkimyksenä pois tehdaskurista (Korhonen, Peltokoski & Saukkonen 2006, 378–383). 4 Melissa Gregg (2011, 88) tekee kiinnostavia avauksia (työ)kavereiden merkityk- sestä verkostoyhteiskunnassa, jossa esimerkiksi Facebook on muuttanut tapaa pu- hua ystävistä ja muista kontakteista määrittelemällä kaikki sosiaaliset kontaktit jo lähtökohtaisesti ”kavereiksi”. L ähteet Adkins, Lisa. 2008. From Retroactivation to Futurity: The End of the Sexual Contract? Nora 16 (3): 182–201. Ahmed, Sara. 2004. The Cultural Politics of Emotion. Edinburgh: Edinburgh University Press. ———. 2010. The Promise of Happiness. Durham: Duke University Press. Berlant, Lauren. 2011. Cruel Optimism. Durham: Duke University Press. Boltanski, Luc & Chiapello, Eve. 2007. The New Spirit of Capitalism. Käänt. Gregory Elliott. London: Verso. [Ilmestyi alun perin 1999] Brooks, David. 2000. Bobos in Paradise: The New Upper Class and How They Got There. New York: Simon & Schuster Paperbacks. Bruun, Otto, Eskelinen, Teppo, Kauppinen, Teppo & Kuusela, Hanna. 2009. Immateriaalitalous. Kapitalismin uusin muoto. Helsinki: Gaudeamus. Böckerman, Petri & Ilmakunnas, Pekka. 2006. Elusive Effects of Unemployment on Happiness. Social Indicators Research 79 (1): 159–169. Demos Helsinki [Roope Mokka, Aleksi Neuvonen, Maria Riala, Simo Vassinen, Olli Alanen, Tuuli Kaskinen & Pirkka Åman]. 2009. Hyvän työn manifesti. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 4:2009. http://www.tem.fi/index. phtml?C=97988&s=2826&xmid=4120 [Sivuilla käyty 3.10.2012] ———. [Olli Alanen, Tuuli Kaskinen, Tommi Laitio, Roope Mokka, Aleksi Neuvonen, Satu Onnela, Outi Silfverberg & Simo Vassinen]. 2010. Onnellisuuspoliittinen manifesti. WWF Suomi. http://wwf.fi/maapallomme/ vastuullinen-elamantapa/Onnellisuuspoliittinen-manifesti-1126.a [Sivuilla käyty 3.10.2012] General Intellect 2008. Vasemmisto etsii työtä. Helsinki: Like. 183 • Julman optimistista onnell isuuspoliti ikk aa Gregg, Melissa. 2010. On Friday Night Drinks: Workplace Affects in the Age of the Cubicle. Teoksessa The Affect Theory Reader, toim. Melissa Gregg & Gregory J. Seigworth, 250–268. Durham: Duke University Press. ———. 2011. Work’s Intimacy. Cambridge: Polity. Haraway, Donna. 1991. Simians, Cyborgs, and Women: The Reinvention of Nature. New York: Routledge. Hochschild, Arlie Russell. 2003a. The Managed Heart: Commercialization of Human Feeling. Berkeley: University of California Press. [Ilmestyi alun perin 1983] ———. 2003b. The Commercialization of Intimate Life: Notes from Home and Work. Berkeley: University of California Press ———. 2005. Feeling Capitalism: A Conversation with Arlie Hochschild. Journal of Consumer Culture. 5 (3): 275–288. Illouz, Eva 2007. Cold Intimacies: The Making of Emotional Capitalism. Cambridge: Polity Press. Julkunen, Raija. 2007. Sitran hyvinvointihautomosta. Yhteiskuntapolitiikka 72 (1): 72–79. ———. 2009. Uuden työn paradoksit. Tampere: Vastapaino. ———. 2010. Tulevaisuus ennen meitä. Arvio Anu Suorannan teoksesta Halvennettu työ. Yhteiskuntapolitiikka 75 (1): 101–104. Julkunen, Raija, Nätti, Jouko & Anttila, Timo. 2004. Aikanyrjähdys. Keskiluokka tietotyön puristuksessa. Tampere: Vastapaino. Kantola, Anu. 2006. Suomea trimmaamassa. Suomalaisen kilpailuvaltion sanastot. Teoksessa Uusi jako. Miten Suomesta tuli kilpailukyky-yhteiskunta, toim. Risto Heiskala & Eeva Luhtakallio, 156–178. Helsinki: Gaudeamus. Kauppinen, Timo, M., Kortteinen, Matti & Vaattovaara, Mari. 2009. Pääkau- punkiseudun lamatyöttömien myöhemmät ansiotulot: iskikö lama kovemmin korkeamman työttömyyden alueilla? Yhteiskuntapolitiikka 74 (4): 358–374. Kettunen, Pauli. 2008. Globalisaatio ja kansallinen me. Tampere: Vastapaino. Koivulaakso, Dan, Kontula, Anna, Peltokoski, Jukka, Saukkonen, Miika & Toivanen, Tero. 2010. Radikaaleinta on arki. Helsinki: Like. Korhonen, Anna-Reetta, Peltokoski, Jukka & Saukkonen, Miika. 2006. Prekari- aatti. Teoksessa Uuden työn sanakirja, toim. Mikko Jakonen, Jukka Peltokoski & Akseli Virtanen, 378–383. Helsinki: Tutkijaliitto. 184 • Julman optimistista onnell isuuspoliti ikk aa ———. 2009. Paskaduunista barrikadille. Helsinki: Like. Kortteinen, Matti & Vaattovaara, Mari. 2011. Asuntopolitiikka ei estä alueiden eriytymistä. Helsingin Sanomat, 7. 9. 2011. Liu, Alan. 2004. The Laws of Cool. Knowledge Work and the Culture of Informa - tion. Chicago: The University of Chicago Press. Melin, Harri. 2009. Luokat ja työ. Teoksessa Työelämä muuttuu, joustaako hyvin- vointi?, toim. Raimo Blom & Ari Hautaniemi, 56–77. Helsinki: Gaudeamus. Oinas, Tomi, Anttila, Timo & Nätti, Jouko. 2010. Yhteiskuntaluokat ja ajankäyttö Suomessa. Teoksessa Luokaton Suomi? Yhteiskuntaluokat 2000-luvun Suomessa, toim. Jani Erola, 107–123. Helsinki: Gaudeamus. Pearce, Lynne. 2010. Beyond Redemption? Mobilizing Affect in Feminist Read - ing. Teoksessa Working with Affect in Feminist Readings, toim. Marianne Liljeström & Susanna Paasonen, 151–164. London: Routledge. Pyyhtinen, Olli. 2006. Levottomuus. Teoksessa Uuden työn sanakirja, toim. Mikko Jakonen, Jukka Peltokoski, & Akseli Virtanen, 32–40. Helsinki: Tutkijaliitto. Ross, Andrew. 2004. No Collar: The Humane Workplace and Its Hidden Costs. Philadelphia: Temple University Press. Skeggs, Beverley. 2004. Class, Self, Culture. London: Routledge. Stacey, Jackie. 2000. The Global Within. Consuming Nature, Embodying Health. Teoksessa Global Nature, Global Culture, toim. Sarah Franklin, Celia Lury & Jackie Stacey, 146–188. London: Sage. Vähämäki, Jussi. 2006. General Intellect. Teoksessa Uuden työn sanakirja, toim. Mikko Jakonen, Jukka Peltokoski & Akseli Virtanen, 12–28. Helsinki: Tutkijaliitto. 185 Anu Koivunen Kun henkilökohtainen ei ole poli ittista Luen Lauren Berlantin teosta The Female Complaint vuodelta 2008 ja mietin, onko tähän enää kenelläkään mitään lisättävää – voiko enää tätä teosta havainnollisemmin osoittaa, miten välttämätöntä ja mahdoton- ta henkilökohtaisen politiikka on? Kerrassaan tärkeää ja samalla läpeen- sä problemaattista. Teoksen käsiteanalyyttinen voima on huikaiseva: tämän teoksen luettuaan ei voi käyttää käsitteitä intiimi tai henkilö- kohtainen tuntematta joka tavulla niiden historiallista ja käsitteellistä paino lastia. Intiimin ideaa asuttavat vuosisataiset poliittiset halut ja af- fektiiviset lataukset. The Female Complaint jatkaa Berlantin teoksessaan The Queen of America Goes to Washington (1997) aloittamaa sukupuolen ja kansalai- suuden suhteiden tutkimista ja kertoo tarinan ”intiimin julkisuuden” muotoutumisesta 1800-luvun alun Yhdysvalloissa. Osana romaanin la- jin popularisoitumista ja sukupuolierityisen kulutuskulttuurin, ”naisten kulttuurin”, syntyä kehittyi sentimentaalisuuden estetiikka ja uusi julki- suuden muoto. Se rakentui ajatukselle, että ”feminiinisyyden merkitse- millä ihmisillä on jotain yhteistä ja että he kaipaavat keskustelua, joka tuntuu intiimiltä, paljastavalta ja tarjoaa helpotusta” (Berlant 2008, ix). Intiimi julkisuus rakentaa “affektiivisen samastumisen näyttämön”, jos- sa toisilleen vieraat voivat kohdata luottaen lupauksiin tunnistetuksi tu- lemisesta, kuulumisen kokemuksesta, lohdutuksesta ja vahvistuksesta. Tällaista intiimiä julkisuutta luonnehtii siis kehämäisyys: samalla kun julkisuuteen osallistuvien oletetaan jakavan elämänkokemusta ja tunne- tietoa, julkisuudessa jäsentyvien tarinoiden tulkitaan ilmaisevan tuo- 186 • Kun henkilökohtainen ei ole poli ittista ta kokemusta ja tietoa, antavan sille muodon, vahvistavan osallistujien kuulumisen tunnetta ja tekevän mahdolliseksi kokemusten ja tunteiden pohdinnan. (Mt., viii.) Sitten 1800–1900-lukujen ”naisten kulttuurin” tämä intiimin julki- suuden muoto ja tunneyhteisön (affective public) logiikka on taipunut moneen käyttöön. Nykykulttuurissa se elää mediasta toiseen vaeltava- na intiimiyden estetiikkana ja myöhäismodernien reality-lajityyppien perusretoriikkana (Koivunen 2008). Berlantin Reaganin ajan yhdys- valtalaista populaarimediaa käsittelevä The Queen of America Goes to Washington (1997) antaa ymmärtää, että tunneyhteisöstä itse asiassa on tullut keskeinen kieli yksilön ja valtion suhteen käsittämiselle. Jul- kisuus ja henkilökohtainen ovat liudentuneet ”julkisen intiimin maa- ilmaksi”, ja poliittisia ongelmia voidaan artikuloida vain trauma- ja loukkaus puheen kautta. Berlantin sanoin intiimin ideologiaan sitou- tuva kansalaisuus infantilisoituu ja julkisuus täyttyy uhrikansalaisista (citizen -victim) (mt., 1–10). Intiimin julkisuuden kulttuurisella muodolla ja henkilökohtaisen, eletyn ja koetun retoriikalla on myös toinen historiansa. Se on tarjoutu- nut erilaisten valtajulkisuuden syrjäyttämien ryhmien identiteettityön ja kritiikin välineeksi, kyseenalaistamisen ja kiistämisen kieleksi niin poliittisessa järjestäytymisessä ja toiminnassa (ns. tiedostamisryhminä) kuin taiteessa ja kirjallisuudessa (esim. Sarrimo 1997; Malmberg 1997). Sen strateginen arvo poliittisessa toiminnassa korostui niin sanotun toisen aallon feminismin alkuvaiheessa, jolloin Carol Hanisch (1969) muotoili tunnuslauseeksi ”henkilökohtainen on poliittista”. Ja kaikkien näiden kerrostumien lomassa kulkee olettamuksia femi- niinisyyden ja tunteen, naiseuden ja henkilökohtaisuuden kytköksistä. Tätä kautta käy ymmärrettäväksi, miksi tunteellistuminen, intimisoi- tuminen ja feminisoituminen käsitteinä usein linkittyvät ja liukuvat toisiinsa niin arkiajattelussa, mediapuheessa kuin tutkimuksessakin. 2000-luvun mediajulkisuuden ja tunne- ja kokemuspuheen normatii- visuuden näkökulmasta Berlantin suuri kertomus vakuuttaa. Samalla – kuten kaikki suuret kertomukset – tämäkin yllyttää miettimään vasta- esimerkkejä ja poikkeuksia: entäpä ”epäonnistuneet” tai toteutumatta jääneet tunneyhteisöt tai intiimit julkisuudet? Entäpä tunnistamatta ja vaikutuksitta jääneet yritykset politisoida intiimi ja henkilökohtainen? 187 • Kun henkilökohtainen ei ole poli ittista Kysymykset liittyvät mielessäni erityiseen suomalaiseen esimerkkiin: Märta Tikkasen 1970-luvun teosten vastaanottoon Suomessa. Miksi Märta Tikkasen varhaisia romaaneja nu imorron (1970) ja ingenmans- land (1972) tai myöhempiä kansainvälisiksi bestsellereiksi nousseita Män kan inte våldtas (1975, Miestä ei voi raiskata 1976) ja Århundra- dets kärlekssaga (1978, Vuosisadan rakkaustarina 1978) ei (yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta) luettu henkilökohtaisen politisointi- na, vaikka ne jälkikäteen tarkasteltuna näyttävät olleen ylirajaisen fe- ministisen keskustelun eturintamassa? Miksi Märta Tikkasesta vuosi- kymmenen kuluessa tuli ”naisliikkeen kirjallinen keulahahmo” muualla Pohjoismaissa (Larsson 1997; Nevala 1989) vaan ei Suomessa? Vaikka Tikkasen teoksia luettiin ja ne epäilemättä koskettivat ja liikuttivat mo- nia yksittäisiä lukijoita, suomalaisessa julkisuudessa niillä ei ollut poliit- tisen efektiä. Miksi henkilökohtainen ei tässä tapauksessa ollut poliit- tista? Aloitan tarkastelemalla Tikkasen 1970-luvun teosten vastaanottoa ja luen esiin aikalaistulkintoja niiden estetiikasta ja politiikasta. Sen jälkeen kysyn, miksi tekstit, jotka tämän päivän näkökulmasta tai vertailevasta aikalaisperspektiivistä tarkasteltuna niin selkeästi sekä tekevät intiimil- lä politiikkaa että politisoivat – kyseenalaistavat ja problematisoivat – intiimiyttä, eivät Suomessa tällaisia tulkintakehyksiä saaneet. Berlantin suuren intiimiyttä koskevan kertomuksen ja käsiteanalyyttisen eleen in- noittamana ehdotan, siis spekuloin, kolmea kehystä, joiden voisi ajatella operoineen suomalaisessa 1970-luvun julkisuudessa niin, ettei intiimin politisoiminen feminismin tarpeisiin tapahtunut: kansallinen sukupuo- li, intiimiyden ideologia ja roolin käsite. Ehdotan, että jokainen näistä tavallaan torjui sekä intiimin politisoimista, sen riitauttamista, että in- tiimin käsitteen poliittista voimaa. Suomalaista 1970-lukua on tapana selittää suhteessa suomalaisen vasemmistoradikalismin erityisyyteen ja niin sanottuun taistolaisuuteen (feminismin historian osalta ks. Jallino- ja 1983, 204–208; Bergman 2002, 145–147; ks. myös Ingström 2007; Berggren & Lydén 2009), jolloin politiikan oletetaan olevan melko sel- keärajaista ja tiedettyä. Tässä tekstissä pyrin välttämään tällaista val- miiksitietämistä ja sen sijaan jäljittämään sitä, millaisten kehysten kaut- ta poliittisuutta ja politiikkaa neuvoteltiin ja määriteltiin. 188 • Kun henkilökohtainen ei ole poli ittista Pienten kirjainten suuraik a Märta Tikkasen ensimmäistä romaania, nu imorron, luettiin kritiikeis- sä ”iskuvoimaisena” puheenvuorona naisten vapautumista ja sukupuol- ten välisen tasa-arvon vaikeuksia koskevaan keskusteluun (Hufvud- stadsbladet 8.12.1970) mutta myös avautumisena, riisuutumisena ja paljasteluna (”Märta Tikkanen sjunger ut”, ”klä sig naken”, ”blottlägga… snusk”, Ny Tid 11.3.1971) ja ”mitättömien ongelmien” käsittelemise- nä ”tiukasti henkilökohtaisella tasolla” (”struntproblem”, Västra Nyland 4.12.1970). Fredrikan, neljän lapsen äidin ja lähiörouvan sisäinen mo- nologi avioliitostaan Andersin kanssa ja suhteesta itseensä, sukupuolen mukaiseen elämään ja ympäristöönsä ärsytti monia arvioijia, jotka nä- kivät sen osoitukseksi ”itsekeskeisestä” ”eriytymättömästä vapauden- kaipuusta”, jota ilmaistaan toisia ihmisiä koskevilla paljastuksilla (Nya Argus 17–18/1972). Monissa kritiikeissä esikoisromaania pidettiin po- liittisesti epärelevanttina tai epäkypsänä: Fredrika tulkittiin henkilök- si, jonka kypsyminen poliittiseksi toimijaksi on kesken, ja siksi Märta Tikkaselle osoitettiin suora toive: ”Jos hän ottaa itseään niskasta kiinni, suuntaa valokeilan enemmän ympäröivään yhteiskuntaan kuin omiin henkilökohtaisiin reaktioihinsa, saamme kirjailijan, jota voi olla jatkos- sa kiintoisaa seurata” (Ny Tid 11.3.1971).1 Sama naispäähenkilön luonteen arviointi ja poliittisen kypsyyden pohdinta jatkui Tikkasen toisen romaanin, ingenmansland, kohdal- la. Se jatkoi esikoisromaanista tutun Fredrikan kehitysprosessin kä- sittelyä ja pohti sen merkityksiä Fredrikan ja Andersin suhteelle. Tom Sandell Hufvudstadsbladetissa (27.10.1972) rinnasti Tikkasen teok- sen epätoivon ja avuttomuuden kuvauksena ruotsalaisen modernismin merkki teokseen, Erik Lindegrenin runokokoelmaan Mannen utan väg, ja myös Wava Stürmer (Vasabladet 3.11.1972) luki ingenmanslandia ei naisten vaan ihmisten ongelmien kuvauksena. Moni kriitikko piti yh- teiskunnallisen tietoisuuden heräämistä kuvaavaa teosta edistysaskelee- na, mutta silti nyt kolmannessa persoonassa kerrotun Fredrikan tarinas- sa nähtiin vähän yhteiskunnallista relevanssia. Siinä missä Sven Willner kritisoi jo esikoisromaania huomion suuntaamisesta ”arkiongelmien” si- jaan ”tunteisiin ja tunnesiteisiin”, jotka ovat ”vain suurituloisten kohtaa- mia ongelmia” (Västra Nyland 4.12.1970, myös 1.11.1972), ingenmans- 189 • Kun henkilökohtainen ei ole poli ittista land sai niin Yrsa Steniuksen kuin Birgitta Bouchtin kommentoimaan Tikkasen kysymyksenasettelun luokkasidonnaisuutta. Steniuksen sa- noin Tikkasen ”vahvan individualistinen vapauskäsitys” oli juurtunut ”ylellisen radikaaliin älymystöön” ja hänen solidaarisuutensa ulottui vain joko ”tarpeeksi kauas” kotomaasta tai ”riittävän kapealle” (naisliik- keeseen). Steniuksen luennassa Tikkasen radikaalius oli pinnallista, ”yk- sityisiä tarpeita” palvelevaa ja minäprojektiin liittyvää (Nya Argus 17– 18/1972). Myös Birgitta Boucht valitti kirjan aineksen olevan ”niin henkilökohtaista ja emotionaalisesti ladattua, että se lähestulkoon pa- kenee analyysiä”. ”Tekstissä on lähes mahdotonta nähdä muuta kuin yk- silön valtataistelu ja sisäisen ratkaisun etsintä”, Boucht kirjoitti todeten Tikkasen käyttävän hyväksi ”omia emotionaalisia, älyllisiä ja seksuaa- lisia kokemuksiaan… lähes murtumispisteeseen saakka”. Bouchtin mu- kaan Tikkasen kuvaama elämä ja ongelmat koskivat vain hyvin harvo- ja suomalaisnaisia, ja hän toivoi tämän seuraavassa kirjassaan etsiytyvän uuteen aineistoon ja ”antavan äänen ja identiteetin joillekin niistä, jot- ka eivät muutoin tule kaunokirjallisuudessamme kuulluiksi” (Nya Pres- sen 26.10.1972). Tikkasen kahden ensimmäisen romaanin arvioissa toistuu siis yhtääl- tä kritiikki, että ne keskittyvät paljastuksiin ja (kapean yhteiskuntaryh- män) yksityisiin ongelmiin oikeiden (laajoja yhteiskuntaryhmiä koske- vien) poliittisten kysymysten asemesta. Romaanien naispäähenkilöiden kehitysprosessia ja heidän pohdintaansa avioliittoinstituutiosta, perhe- muodosta tai naissukupuolen ehdoista pidetään milloin minäkeskei- senä, milloin kouristuksenomaisena, milloin naiivina. Kirjailijaa neu- votaan katsomaan itsestään ulos. Tikkasen tyyliä aikalaisarvosteluissa luonnehdittiin toistuvasti ”hengästyneeksi” tai ”huohottavaksi” (esim. Hufvudstadsbladet 27.10.1972 ja 3.12.1975, Borgåbladet 14.11.1974, Västra Nyland 26.4.1978). Osa kriitikoista luki tämän harkituksi muoto kieleksi, osa kontrollin puutteeksi, liikanaiseksi tunteeksi. Tikkasen neljättä romaania Män kan inte våldtas (1975) ja sen suo- mennosta Miestä ei voi raiskata (1976) luettiin debattikirjana, ”äitelä- nä kohuromaanina” (”sliskig chockroman”), joka Erik Wahlströmin sanoin halusi ”kastroida jokaisen mieslukijan” (Hufvudstadsbladet 14.11.1975). Kuvausta Tova Randerin raiskauksesta ja sen hänessä he- rättämästä halusta kostaa luettiin suomenkielisessä lehdistössä paitsi 190 • Kun henkilökohtainen ei ole poli ittista ”propaganda-lentolehtisenä” (Helsingin Sanomat 26.4.1976), pamflet- tina (Demari 19.6.1976), ”mielipideromaanina” ja ”näpsäkkänä journa- listisena oivalluksena” (Aamulehti 24.4.1976) myös ”pakinanomaises- ti helppolukuisena” ja ”nokkelana” keskustelukirjana (Turun Sanomat 25.6.1976). Vaikka monissa arvioissa perusasenne naisiin kohdistuvan seksuaa- lisen väkivallan käsittelyyn oli positiivinen, huomattavan monissa ar- vioissa kyseenalaistetaan Tikkasen kertojanääntä: hänessä kuullaan ”varhaisempien aikojen herätyssaarnaajan paatosta” (Helsingin Sano- mat 26.4.1976), hänen otettaan kuvallaan laatusanoilla ”näpsäkkä” tai ”nokkela”, häntä moititaan tosikoksi (Kaleva 29.5.1976) tai romaanin päähenkilöä kuvataan naurettavaksi. Liisi Huhtalan arviossa on väli- otsikkona ”Tova lähtee raiskaamaan”, ja tekstissä toistuu, miten ”Tikka- nen puhuu paljon” ja miten ”hänen Tova Randersiltaan ryöppyää mie- tettä ja mielipidettä”, ”sisäistä puhetta kuin tuutista” (Turun Sanomat 25.6.1976). Erik Wahlströmin lailla Demarin arvostelija Miku Sivula moittii kirjan mieskuvaa: ”Kirjassa ei kuvata teon suorittaneen miehen sosiaalisia taustoja, yhteiskunnan painetta ja vaikutusta hänen persoo- nallisuutensa kieroutumiseen, vaan viittauksenomaisesti miehen osuus jää paperinohueksi kuvaksi ja vaille minuutta” (Demari 19.6.1976). Aamul ehdessä romaanin arvostellut Erkka Lehtola puolestaan onnis- tui olemaan käyttämättä raiskaus-sanaa muutoin kuin viitatessaan kir- jan nimeen. Män kan inte våldtas ja Århundradets kärlekssaga (1978), suomeksi Vuosisadan rakkaustarina, tekivät Tikkasesta feministisen ikonin Poh- joismaissa, mutta Suomessa runoteos otettiin vastaan Märta Tikkasen vastauksena Henrik Tikkasen edellisvuonna julkaisemaan tunnustuk- selliseen, omaa avioliittoaan käsitelleeseen romaaniin Mariegatan 26 (Mariankatu 26) (Nevala 1989, 654). Moni arvio kiitti runoromaa- nia koskettavaksi ja puhuttelevaksi. Sitä luettiin niin ”vastarepliikki- nä” (Vasa bladet 27.4.1978) ja ”itsepuolustuksena” ja protestina (Borgå- bladet 19.4.1978) kuin ”taistelurunoina” (Nya Argus 9–10/1978) ja ”yksityisinä varaventtiileinä sietämättömissä tilanteissa” (Åbo Under- rättelser 19.4.1978). Suomenkielisissä lehdissä teoksessa nähty femi- nistinen retoriikka ärsytti ja herätti vastustusta. Pirkko Alhoniemen sanoin ”Vuosi sadan rakkaustarina on valtaosaltaan, muttei sentään 191 • Kun henkilökohtainen ei ole poli ittista kauttaaltaan siskojen marssi, naisellisen vallankäytön oppitunti ja ag- gressioiden ilmaus” (Turun Sanomat 21.5.1978). Pekka Tarkan mukaan runo romaani on ”parhaimmillaan ilman roolitamineita”: ”Kun Märta Tikkanen jatkaa taisteluaan naisasian tasolla, hänen tekstinsä kokemus- varaisuus ohenee.” (Helsingin Sanomat 29.4.1978). Voimakkaimmin kirjan torjui Uuden Suomen Mirja Bolgar, joka otsikolla ”Taas yksi rais- kattu mies” piti kirjaa ”vastenmielisenä” ja ”kuluneitten feministien syy- tösten” toisteluna. ”Tässä muodossaan feminismi tekee karhunpalve- luksen naisten asialle”, hän tiivisti. (Uusi Suomi 23.6.1978.) Vuosisadan rakkaustarinan vastaanotossa tulkinnat intiimin estetii- kasta, tunnustuksellisesta otteesta ja henkilökohtaisesta kokemuksesta hajoavat. Teosta kiitetään rajuudellaan vavahduttavana (Etelä-Suomen Sanomat 20.6.1978), mutta samalla kysytään, onko ”kaikki kaupan” (Suomenmaa 30.9.1978) ja ruokkiiko Tikkasten ”julkkisdraama” luki- joiden sensaationälkää ja tirkistelijätaipumuksia (Demari 31.5.1978). Tikkasten avioliittodialogin etiikan pohdinta on jatkunut myös myö- hemmissä muistelmissa (Tikkanen 2004) ja tutkimuksissa (Wrede 2012). Aikalaiskritiikeistä Merete Mazzarellan Hufvudstadsbladetiin (26.4.1978) kirjoittamassa kritiikissä kaikui vuosikymmenen kansain- välinen feministinen keskustelu: ”Märta Tikkanen on jälleen kerran osoittanut, miten kaikkein yksityisin voi usein olla kaikkein yleispäte- vintä” (Hufvudstadsbladet 26.4.1978). Vaikka aikalaiskriitikot eivät tempautuneet lukemaan Tikkasen 1970-luvun teoksia intiimin problematisointina tai henkilökohtai- sen politisointina yli ja ohi omaelämäkerrallisen tunnustuksellisuuden, myöhempi kirjallisuudentutkimus on tulkinnut tunnustuskirjallisuu- den ylirajaiseksi lajiksi, joka niin suomenruotsalaisessa kuin laajem- min pohjoismaisessa 1970-luvun kirjallisuudessa nousi merkittäväksi trendiksi. Kiinnostavaa kyllä, tässäkään kertomuksessa Märta Tikka- sella ei ole annettua paikkaa. Siinä missä Trygve Söderling (2000, 290) Finlands Svenska Littearaturhistoria - teoksessa nimeää hänet ”pien- ten kirjainten suurajan”, välittömyyden estetiikan ja tunnustuksellisen muodon avainhahmoksi, hänkin toteaa, että ”tunnetuimmat paljaste- lijat olivat asiaankuuluvasti miehiä” (mt., 299). Clas Zilliacus (1999), joka Suomen Kirjallisuushistoriassa käsittelee tunnustusta kirjallisuus- 192 • Kun henkilökohtainen ei ole poli ittista käsityksen avartajana, puolestaan liittää niin ”salattujen asioiden nosta- misen päivänvaloon” kuin ”alastoman avioliiton” topoksen vain mies- kirjailijoihin (mt., 216). Hän paikantaa lajityypin suomenruotsalaisiksi ja suomalaisiksi avain- teoksiksi Christer Kihlmanin romaanit Människan som skalv (1971, suom. Ihminen joka järkkyi 1971) ja Dyre prins (1975, suom. Kallis prinssi 1975) sekä Henrik Tikkasen ensimmäisen osoitekirjan Brän- dövägen 8 Brändö Tel. 35 (1975, suom. Kulosaarentie 8 Kulosaari Puh. 35). Hän tulkitsee talvella 1975–1976 kiihtyneen ”Kihlman å Tikka- nen” -keskustelun johtuneen siitä, että ”[m]olemmat liittivät kirjallisuu- teen aineksia, joiden yleensä katsotaan kuuluvan yksityiselämään tai po- litiikkaan, ts. joko ei-julkisuuteen tai toisenlaiseen julkisuuteen” (mt., 217). Tässä kuvauksessa Märta Tikkanen on läsnä vain miehensä vii- meisen osoitekirjan Mariegatan 26 Kronohagen (1977) toimittajana. Zilliacuksen kertomuksessa Kihlmanin Människan som skalv (1971) on keskeinen esimerkki minämuotoisesta tunnustuskirjallisuudesta, ovien avaamisesta intiimiin elämään (alkoholismi, homoseksuaalisuus, riitaisa avioliitto) itsensä alttiiksi panemisesta – ”yhdistyneenä ajanmu- kaiseen varmuuteen siitä, että yksityinen on poliittista”. Zilliacus tote- aa, että ”teos näyttää olleen terapeuttisesti käyttökelpoinen”. ”Samalla kun kirja kyseenalaisti yksityisyyden rajoja, se liikutteli myös lajityyppi- en raja pyykkejä.” (Mt., 214.) Vuonna 1999 valmistuneessa Suomen Kirjallisuushistoriassa Märta Tikkanen käsitellään osana naiskirjallisuutta käsittelevää lukua. Edel- leenkään Märta Tikkasen feministiset Bildungsroman-teokset, yksityi- sen ja julkisen rajanylitykset, lajityyppien rajojen koettelu tai itsensä alt- tiiksi paneminen eivät käy poliittisista teoista yleensä. Niin suomalaisen kuin pohjoismaisen naiskirjallisuuden historiassa Tikkasella on näkyvä paikkansa (Nevala 1989; Larsson 1997; Enwald 1999). K ansall inen sukupuoli On mahdollista, että Män kan inte våldtas -teos sai Suomessa tyrmää- vän vastaanoton (ks. myös Tikkanen 1991; 2003; 2004) siksi, että ruu- misoikeudet eivät olleet suomalaisen 1970-luvun feminismin keskiössä 193 • Kun henkilökohtainen ei ole poli ittista (Bergman 2002, 145–146) ja seksuaalirikoksia koskeva lainsäädäntö ja julkinen keskustelu olivat tuolloin vähäisiä. Mutta on myös mahdollis- ta, että teos tyrmättiin ja torjuttiin, koska sen teemat – naisen raiskaus ja naisen kosto – riitelivät niin voimakkaasti sekä 1960-luvulta nousseen tasa-arvoajattelun näkökulmien, agraareihin juuriin palautuvan suku- puolten kumppanuuskuvaston että suomalaisen sukupuolen tarinan keskeisfiguurin ”vahva nainen/heikko mies” kanssa (Rantalaiho 1993; Parvikko 1990; Julkunen 1993; Koivunen 2003). Århundradets kärlekssaga puolestaan linkittyi ilmeisemmin suoma- laisen sukupuolen tarinaan ja siitä tulikin nopeasti bestseller – ei kuiten- kaan niinkään intiimiyden problematisoijana vaan alkoholistin vaimon kokemuksen näkyväksi tekijänä. Liisa Enwaldin (1999, 206) mukaan ”Märta Tikkasen tilitys muistutti sitä kansanrunouden naisten valitus- lyriikkaa, jossa avioon päässyt tai joutunut nainen koettaa kestää ja teh- dä työtä, vaikka mies lyö ja juo”. (Ks. myös Apo 1995, Kantola 2002, Leppänen 2006.) Teoksen voikin nähdä kertaavan sitä 1900-luvun alun raittiusliikkeen kuvastoa, jonka Irma Sulkunen (1987) on nimennyt modernin sukupuolijärjestyksen syntypaikaksi. Suomalaisessa popu- laarissa ja kriitikkovastaanotossa Tikkasen runoromaanin vaimofiguu- ri – esikoisromaanista lähtien toistuva versio Betty Friedanin teoksen Naisellisuuden harhat (The Feminine Mystique 1963) piirtämästä toisen aallon feminismin keskeisfiguurista ”turhautunut vaimo” – muuntuikin alkoholistin vaimoksi. Suomalainen alkoholistin vaimo luettiin suku- puolen ja vallan sidosten turhauttamaksi naistoimijaksi. Tikkanen innosti feministejä muissa Pohjoismaissa, jopa niin, että norjalaiset naisaktivistit keräsivät hänelle Pohjoismaiden kirjallisuuspal- kinnon vastineeksi Pohjoismaisten naisten kirjallisuuspalkinnon (Nor- diske kvinders litteraturpris), joka luovutettiin Tikkaselle paitsi kauno- kirjallisista ansioista myös feministisestä toiminnasta (Nevala 1989, 653). Tikkanen (1972b; 1991; 2003; 2004; 2007) on asemoinut itsensä ja kirjailijuutensa naisliikkeeseen, mutta kuitenkaan suomalainen nais- liike tai ”autonominen feminismi” eivät omineet Tikkasta nimikkokir- jailijakseen, vaikka myös Suomessa 1970-luvun feminististä liikehdintää väritti ”henkilökohtaisen politisoituminen” (Bergman 2002, 134). Hel- singin ruotsinkielisen työväenopiston rehtorina Tikkanen sai tuta iäk- käämpien naisten raivoisasta paheksunnasta, kun yksi rouva otti ja löi 194 • Kun henkilökohtainen ei ole poli ittista häntä rappusissa takamuksille (Ingström 2007, 33). Vasemmistofemi- nisteille hän oli liian yläluokkainen ja nuoremmille taas liiaksi suku- puolten väliseen konfliktiin keskittynyt. Pia Ingströmin haastattelema Mariella Lindén luettelee koko joukon kirjailijoita (Karin Struck, Doris Lessing, Anja Meulenbelt, Bente Clos, Gerd Brantenberger, Vibeke Vassbo, Marge Piercy, Joyce Carol Oates), jotka olivat hänelle tärkeäm- piä kuin Tikkanen, jonka hän koki etäiseksi miehistä, seksistä ja rakkau- desta kiinnostuneille nuorille naisille (Ingström 2007, 111–112). Tikkasen intiimin kritiikin lukeminen vain pienen erityisryhmän ko- kemuksia koskettavana voisi selittää sitkeä kertomus suomalaisesta suku- puolesta erityistapauksena, johon eivät kansainväliset teoriat päde: Suomalaiset naiset eivät tunnista itseään sellaisista kansainvälisis- tä (amerikkalaisista) teorioista, joiden keskeinen hahmo on turhautu- nut keskiluokkainen nainen. Suomessa tämä naisryhmä ei ole ollut niin merkittävä. Suomalainen yhteiskunta oli pitkään agraarinen ja niin köy- hä, että kaikkien työpanos, myös naisten, oli tarpeen. Tasa-arvoa edistä- vät ajatukset kohtasivat siksi Suomessa yhteiskunnan, joka erosi muista Pohjoismaista, muusta Euroopasta puhumattakaan. (Korppi-Tommola 1990, 53.)2 Yksinkertaistaen ja kärjistäen tässä ajatustavassa korostetaan, että meillä – toisin kuin muualla Pohjoismaissa tai Euroopassa, Yhdysvalloista pu- humattakaan – naiset ovat aina tehneet työtä. Huonekunta, valtio tai työmarkkinat ovat aina tarvinneet naisia, eivätkä yksityinen ja julkinen ole koskaan olleet sukupuolittuneita, koska miehet ja naiset ovat olleet ennen muuta kumppaneita agraarisessa köyhyydessä, kovassa arjessa ja kansakunnan kohtalonhetkissä. Sukupuolten välistä antagonismiakaan ei ole ollut olemassa kuin vasta 1950-luvulta alkaen ja silloinkin ehkä vain kapeassa osassa kansakuntaa. (Koivunen 1998.) Tätä taustaa vas- ten Tikkasen romaanien pohdinnat vapauden kaipuusta, sisäistetyistä sukupuolinormeista, valintojen vaikeudesta sekä ristiriitaisista haluis- ta riippumattomuuteen ja parisuhteeseen ja perheeseen luettiin lähtö- kohtaisesti vieraina tai kapean ihmisryhmän ongelmakenttänä. Suoma- laisen feministisen liikehdinnän suuressa kertomuksessa 1970-luku on suomenruotsalaisten naisten aktivismin aikaa – suomenkieliset naiset 195 • Kun henkilökohtainen ei ole poli ittista järjestäytyivät etupäässä vasemmistoradikalismiin tai puolueiden nais- järjestöihin ( Jallinoja 1983, 198–208; Bergman 2002, 147; Haavio- Mannila 1979, 60). Märta Tikkasen teosten vastaanottoa voikin tar- kastella kuvituksena Riitta Jallinojan (1983, 250–252) hahmottamalle 1970-luvun feministiselle naiskäsitykselle, jota hän kuvaa ”autonomi- suudessaan itseriittoiseksi”: toisin kuin kansallinen tai luokkapohjai- nen kertomus, tämä tarkasteli yhteisöjä, niin valtiota, kansakuntaa kuin perhettä, naisen yksilöyden kahlitsijana. ”Naisasialiike on sittenkin niin voimakkaasti individualistiseen maailmankatsomukseen pohjaava lii- ke, ettei se kovin helposti voinut kytkeytyä jotakin kollektiivisuutta voi- makkaasti painottavaan liikkeeseen”, Jallinoja summaa (mt., 255). Parin politi ikk a: inti imiyden ideologia Märta Tikkasen raadollinen tapa käsitellä parisuhdetta samanaikaises- ti sekä halun kohteena, naisten valintana, että jatkuvana luopumisen ja itsen potentiaalin typistämisen paikkana juuri naiselle, sopi huonos- ti paitsi suomalaisen sukupuolen myös kulttuuri- ja vasemmistoradika- lismin kuvastoon. Niin suomalaista 1960-luvun kulttuuriradikalismia kuin myös 1970-luvun vasemmistoradikalismia lävisti sitoutuminen ”intiimiyden ideologiaan”, joka tiivistyy Lauren Berlantin (2000, 1) sanoin siihen, että ”elämä”, ”to have a life”, samastetaan ”intiimiin elä- mään”. Intiimiyden ideologialle on olennaista arvottava eronteko, jossa intiimi määrittyy todelliseksi, välittömäksi, aidoksi ja tosi-merkityksel- liseksi, kun taas sen vastakohdaksi määrittyvä julkinen elämä näyttäytyy epätodellisena, epäaitona, roolien välittämänä ja viime kädessä ei kovin- kaan merkityksellisenä. Seksuaalisuuden historian johdantoluvussa Michael Foucault vinoilee aikalaistensa eli 1960-lukulaisten innolle korostaa omaa radikaalisuut- taan alleviivaamalla menneiden aikojen tukahduttavuutta ja ”viktoriaa- nisuutta”. Foucault ei tietystikään tätä teemaa kunnollisesti keskustele, aineistojen ja lähteiden kautta, vaan tyytyy todellakin epäsuoraan vi- noiluun. Sen sijaan hän oivallisesti kiinnittää huomiomme siihen, mi- ten tämä ”repressiohypoteesi” on keskeinen strategia kritiikin position rakentamisessa. Foucault (1998, 14) kirjoittaa ”puhujan edusta”: ”Dis- 196 • Kun henkilökohtainen ei ole poli ittista kurssi [seksuaalisuuden] sorrosta saa helposti kapinallisuuden sävyn: se antaa lupauksen vapaudesta ja ennakoi uuden lain aikakauden pikais- ta tulemista.” Tällainen sorron ja vallankumouksen retoriikka läpäisi myös suomalaista 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun kulttuuriradi- kalismia. Esimerkiksi, kun vuonna 1963 ilmestyneessä Pidot Aulangolla -teok- sessa keskusteltiin ”1960-luvun kulttuuripolitiikasta”, sensuuri oli tärkeä teema. Nimimerkki Oikolukija kertoo ymmärtävänsä ”tämän seksuaali- tabun keskeisyyden”. ”Minä olen itse ensimmäisenä toimittajana paljas- tanut naisen navan eräässä konservatiivisessa suurlehdessä. Se on minun urotekoni siinä lehdessä. (Malttamattomia tiedusteluja yksityiskohdis- ta.) En mistään muusta syystä kuin siitä, että katsoin mitä pahaa siinä on, jos esitetään kaunis tyttö bikineissä.” (Paasilinna 1963, 268.) Suomalaisen elokuvan ”uusi aalto” taas kapinoi paitsi kuvaamalla juopumusta myös ja erityisesti keskittymällä ei-aviollisiin ja epävakai- siin parisuhteisiin sekä koettelemalla seksin esittämistä koskevia sen- suuripykäliä. Yhtä kaikki elokuvien ytimessä on aina parisuhteen tarina, olipa kyseessä Risto Jarvan Onnenpeli (1965) tai Työmiehen päiväkir- ja (1967), Mikko Niskasen Käpy selän alla (1966), Lapualaismorsian (1967) tai Elokuva jalostavasta rakkaudesta tai mikä tahansa Jörn Don- nerin elokuvista Mustaa valkoisella (1968), Sixtynine (1969), Naisen- kuvia (1970), Anna (1970) tai Hellyys (1972). Tai Maunu Kurkvaaran Punatukka (1969) tai Jaakko Pakkasvirran Vihreä leski (1968) tai Kesä- kapina (1970). Nämä keskustelut ja elokuvat läpäisevä 1960-lukulainen ”radikaali- suuden” ja ”yhteiskuntakriittisyyden” konseptio asuttaa edelleen ajat- telu- ja lukutapojamme. Tässä seksuaalisuuden, radikaalisuuden ja poliittisuuden yhdistävässä diskurssissa, kuten Foucault niin laitta- mattomasti kirjoittaa: ”Voimme yhdistää vallankumouksen ja onnen tai vallan kumouksen ja toisen, uudemman ja kauniimman ruumiin tai vaikkapa vallankumouksen ja nautinnon. Voimme puhua vallanpitäjiä vastaan, kertoa totuuden ja luvata hurman täyttymistä. Voimme yhdis- tää toisiinsa valaistumisen, vapautumisen ja mitä erilaisimmat nautin- not. Voimme käydä keskustelua, jossa yhdistyvät tietämisen palo, kapi- na lakia vastaan ja hekuman kiehtova puutarha.” (Foucault 1998, 14.) 197 • Kun henkilökohtainen ei ole poli ittista Elokuvissa sensuurin koetteleminen seksiteoilla oli keskeinen yhteis- kuntakritiikin strategia. Märta Tikkasen Män kan inte våldtas -romaanin kärki – miehen raiskauksen määritelmällinen mahdottomuus lain mu- kaan ja naisen kosto tuon ajattelutavan paljastajana – jätti puolestaan monet ymmälleen. Siinä missä Henrik Tikkasen katukirjat tai muut miespuoliset ”paljastelijat” voitiin käsitteellistää (foucault’laisessa perspek tiivissä) porvarillisuuden provosoijina, naiskirjailijan tekona henkilökohtainen parisuhteena ja seksuaalisuutena ei ollut politisoita- vissa – se ei ollut pelattavissa tai liikuteltavissa. Kyse oli yhtäältä suku- puolittavasta tuomiosta ja naiskirjailijan halveksunnasta, toisaalta siitä, että pelaamisessa ja eritoten Tikkasen tavassa pelata ei nähty mitään po- liittista, mitään mieltä. Radikalismin sukupuolittuneisuus ja intiimiyden ideologia tiivisty- vätkin havainnollisesti Tytti Parraksen ”suuren murroksen sukupolvi- romaaniksi” usein nimetyssä Jojossa (1968), jossa aborttia tekevä nais- minä toteaa: ”Nyt on vapaata kaikki joo muka.” Kaikesta retoriikasta huolimatta niin suomalainen 1960-luvun kult- tuuriradikalismi kuin 1970-luvun vasemmistoradikalismi olivat sitou- tuneita sekä kansakuntaisuuden projektiin että perhe-kansalaisyhteis- kunta-valtio -koherenssiin. Parin luonnollisuus, intiimiyden ideologia, esti intiimin pohtimista ongelmana. Tämän aikakauden kestävintä kult- tuuriperintöä ovat rakkauslaulut, joissa politiikan ja intiimin ideologian liitto on horjumaton. Yhdessä tunnetuimmista lauluista Matti Rossin teksti vuodelta 1971 kytkee eksplisiittisesti yhteen rakkauden, tavara- kritiikin ja seksin: Jos rakastat kylmää kuuta, esineitä, kirjojen kansia, auton ovia, ihmisten kuorta, en tule sinun kanssasi meren rantaan enkä piirrä kuvaasi hiekkaan. …Jos rakastat pieniä tyttöjä, pieniä tyttöjä, pieniä poikia, koiria, mummoja, vanhojapiikoja, salaattia ja sellerinjuurta, 198 • Kun henkilökohtainen ei ole poli ittista lampaanpaistia, kevätaamuja, kylmien asemien yksinäisiä miehiä, minä tulen kanssasi meren rantaan ja piirrän, piirrän kuvasi hiekkaan, piirrän, piirrän kuvasi hiekkaan.3 Intiimiyden ideologia on sitoutumista lupaukseen intiimistä elämästä yksilön halujen ja tarpeiden tyydyttäjänä. Siihen sopii huonosti romaa- ni, joka on ironisesti omistettu tiskikoneelle, kuten Märta Tikkasen esi- koiskirja. Perinteinen vai radik aali pari? Sukupuoli politisoitiin 1960-luvun Suomessa – ja laajemmin Pohjois- maissa – sosiologisen tiedonintressin piirissä ja sukupuolirooli-käsitteen kautta. (Parvikko 1990.) Suomalaisen keskustelun moottoreita oli- vat Anna-Liisa Sysiharjun Equality, Home and Work (1960), antologia Suku puolten roolit (1966), Betty Friedan -suomennos Naisellisuuden harhat (1967), Katarina Eskolan toimittama teos Miesten maailman nurjat lait (1968) ja tietysti Elina Haavio-Mannilan Suomalainen nai- nen ja mies (1968). Huomattavaa on, että vuonna 1965 Suomessa lehtien, kuten Nya Pressen tai Uusi Suomi, palstoilla käynnistynyt ”sukupuoliroolikeskus- telu” politisoi sukupuolen juuri ja nimenomaisesti nais- ja miesroolin muodostaman vastavuoroisen parin viitekehyksessä. Käsite, kuten aina, käsitti ja nimesi ilmiön ja viitoitti toimintaohjelman. Holger Rotkirch (1968, 67) tiivisti roolikeskustelun perinteisen ja radikaalin jännevälille. Siinä missä perinteisen sukupuolirooli-ideolo- gian mukaisesti ”mies käy ansiotyössä ja vaimo omistautuu yksinomaan kodilleen ja perheelleen”, maltillisessa sukupuolirooli-ideologiassa ”nai- sella on kaksi roolia, kodin ja perheen hoitaminen sekä ansiotyö”. Täl- löin ”päämääränä on helpottaa naisen tehtäviä niin, että hän jaksaa suo- riutua kaksinaisesta tehtävästään”. Radikaali sukupuolirooli-ideologia taas tarkoittaisi, että ”sekä miehellä että naisella on kaksi roolia, ansio- rooli ja perherooli”. 199 • Kun henkilökohtainen ei ole poli ittista Näitä parin politiikkaa noudattavia roolimalleja vähemmän Suomes- sa puhuttiin Birgit Sunessonin kirjan Diskbänken tur och retur (1963) mainitsemasta, neljännestä roolikeskustelun juonteesta: ”ääriradikaalis- ta linjasta”, joka haluaa purkaa perheinstituution kollektiivisen lasten- hoidon ja kotitalouden avulla (Bélinki 1972). Vuoteen 1970 mennessä parisuhteet nousivat viikkolehtien henkilö- haastattelujen keskeiseksi sisällöksi ja myös skandaalilehtien otsikko- ainekseksi (Saarenmaa 2010; Jallinoja 1997). Hanna Kuusi (2003) ku- vaa väitöskirjassaan, miten vuoden 1967 Me Naiset käsitteli parisuhteen ongelmia psykologisoiden ja itsetutkiskelua tuottaen sellaisissa artikkeli- sarjoissa kuin ”Rakkauden salaperäiset ihmeet” ja ”Sovimmeko toisil- lemme”: ”Koskaan ei voida tarpeeksi usein korostaa sitä, että rakkaus- suhde tahi avioliitto ei ole lepotila, vaan jatkuvaa henkistä liikkuvuutta, ihmistymistä.” Saman vuoden Anna-lehdet diagnostisoivat suomalaisen avioliiton seksiongelmia ajan Väestöliittoon palautuvan seksuaaliradi- kalismin valistavassa ja opastavassa hengessä (Kuusi 2003, 164–167; ks. myös Helén 1997, 341). Samaan aikaan Yleisradio ja MTV tuottivat joukon ohjelmia ”avioliiton karikoista” toteuttaen naistenlehtien tavoin neuvontaa, jota Berlantia siteeraten voidaan pitää intiimiyden pedago- giikkana. Näin populaari ja korkea kävivät rinnakkain samaa keskustelua pari- suhteesta: Yhdistys 9 ja sukupuolirooliliike vaikuttivat Suomessa sekä valtavirran niin sanotussa vakavassa että naistenlehtien torjutussa jul- kisuudessa. Keskustelun agenda, parin pedagogiikka, oli molemmis- sa sama. Sen enempää vuonna 1966 ilmestynyt Sukupuolen roolit kuin Katariina Eskolan toimittama klassikko Miesten maailman nurjat lait (1968) eivät sisältäneet ydinperhettä tai parisuhdetta kyseenalaistavia puheenvuoroja. Ruotsissa Eva Mobergin ”Kvinnans villkorliga frigiv- ning” vuodelta 1961 oli purkanut avioliiton ja perheen ideologiaa ja Dagens Nyheter julkaisi jouluaattona vuonna 1965 Barbo Bäckbergerin intiimiyden ideologiaa kritisoivan kirjoituksen ”Den heliga familjen”. Kun Yleisradion ja Otavan yhteishankkeena toteutunut radioesitel- mäsarja ja kirja Suomi vuonna 2000 pyysi Katariina Eskolaa kuvittele- maan perhettä vuonna 2000, hän referoi Tammen 1970 julkaisemaa tutkimusta Sukupuolinen käyttäytyminen Ruotsissa, jonka mukaan syn- 200 • Kun henkilökohtainen ei ole poli ittista tyvyyden säännöstelymekanismien yleistymisen rinnalla on yleistynyt niin sanottu romanttisen rakkauden ideologia. Vaikka avioeroja tulee ja menee, monogamian periaate kukoistaa: ”[O]n syntymässä uusi normi, jonka mukaan kahden ihmisen ei pidä solmia sellaisia uusia sukupuoli- suhteita, jotka häiritsevät jo olemassa olevaa sukupuolista yhdyselämää.” (Eskola 1970, 207.) Jos avioliiton pyhyyttä oli aiemmin perusteltu yh- teiskunnan rakenteilla, nyt tilalla oli seksisuhteena määritellyn ”aidon” parisuhteen pyhyys. Märta Tikkasen avioliittoromaanit taas nimenomaisesti purkivat ja problematisoivat juuri ”tiedostavien”, modernien ja roolejaan pohtivien yksilöiden välisiä parisuhteita. Hänen henkilönsä olivat jo sisällä niin tasa-arvon ideaaleissa kuin romanttisen rakkauden ideologiassa. Pää- henkilönaiset halusivat miehiään ja suhteitaan mutta tuskailivat halu- jensa hintaa, arjen ehtoja – ja vapauden menetystä. Rooli vai ihminen? Roolin käsite ei liittynyt vain sukupuolen politiikkaan vaan laajem- min 1960-luvun itseymmärrykseen identiteettikriisin vuosikymmene- nä. Tätä Hanna Kuusen väitöskirja Viinistä vapautta kuvaa oivaltavasti. Pentti Saarikoski summasi itseymmärryksen vuoden 1969 Yleisradion keskustelusarjassa ”60-luvun ääni ja vimma”: Me olemme nyt siirtyneet 60-luvulle, ts. teeskentelyn vuosikymmenel- le, jolloin ei enää pyritä kirjoittamaan niin kuin ajatellaan, vaan kirjoi- tetaan teeskennellen, näytellen erilaisia rooleja, luoden erilaisia elämän- asenteita (Alho 1970, sit. Kuusi 2003, 157). Roolin käsite oli ahdistuksen käsite, ei vain Suomessa vaan laajasti länsi- maissa (ks. Kuusi 2003, 157–162). Orrin E. Klappin kirja Collective Search for Identity (1969) tematisoi tämän, kuten muukin modernisaa- tiota pohtiva filosofia, psykologia ja yhteiskuntateoria. Roolin ja ”aidon minän” vastakkainasettelu kukoisti populaarijulkisuudessa ja aikakaus- lehdissä, mutta myös kriittisessä ajattelussa. Vuonna 1971 ilmestyi suo- meksi Erving Goffmanin Arkielämän roolit. Oikeille jäljille rooliviida- kossa, joka oli julkaistu alun perin 1959. 201 • Kun henkilökohtainen ei ole poli ittista Roolin käsite tuotti vastaparikseen autenttisen minän. Modernisaa- tion ja suuren muuton aikana kaipuun ja fantasian – ja suojelun – koh- teeksi nousi minuus ja sellainen ihmissuhteiden alue, joka ei vielä olisi, ainakaan kokonaan, joutunut tavaroitumisen, välineellistymisen, pirs- taloitumisen, taylorisaation ja automatisaation armoille. Frankfurtin koulu kunnan perinteessä tämä pohdinta jäsentyi huoleksi autenttisuu- desta – jota siis ensisijaisesti surtiin menetettynä ominaisuutena ja joka siksi samalla kiteytyi utopian ja vastustamisen alueeksi. Herbert Mar- cusen Eros and Civilization (1969) on tämän ajattelun 1960-luku lainen monumentti, mutta sen perusajatuksen voi lukea myös alun perin vuon- na 1962 ilmestyneestä Jürgen Habermasin teoksesta Julkisuuden raken- nemuutos (Strukturwandel der Öffentlichkeit). Siinä Habermas jäsentää julkisuuden muutoksen ja rappeutumisen hegeliläisessä kolmijakoises- sa mallissa, jossa yksilöllä on kolme roolia: kansalaisen (citoyen ), por- varin (Bourgeois) ja ”ihmisen” (Homme). Tuo ihmisyys on perheessä ja intiimisuhteissa toteutuva yksilön ulottuvuus, epäitsekkyyden ja aisti- mellisuuden ulottuvuus, jota jalostetaan kaunokirjallisuudella ja muil- la humaanisuutta kehittävillä kulttuurin muodoilla – vastapainona pyy- teiden värittämälle kansalaisyhteiskunnan alueelle ja yleistä mielipidettä muodostavalle julkisen politiikan alueille areenalle: Autonominen julkiso muotoilee yhteiskuntaan sulautuvaa valtiota suunnitelmallisesti ja varmistaa näin tehdessään itselleen yksityishen- kilöinä vapauden, vapaa-ajan ja liikkumisen piirin, jossa ihmisten epä- muodollinen ja intiimi kanssakäyminen vapautuu ensimmäistä kertaa yhteiskunnallisen työn pakosta (tuo työ säilyy välttämättömyyden val- takuntana) ja jossa siitä tulee aidosti yksityistä (Habermas 2004, 193). Habermasille intimiteetti rakentuu ”patriarkaalisen ydinperheen sisäi- senä perhe-elämänä”, ”suojatilana”, jonka esineistymiskehitys murtaa (mts., 82, 252). Tämän murroksen Habermas rinnastaa analyysissään ”sisäisen elämän” ”tyhjentymiskehitykseen” (mt.). Tällainen romanti- soiva käsitys ”patriarkaalisesta ydinperheestä” läheisyyden ja sisäisyyden alkuperäisenä tyyssijana on yksi intiimiyden ideologian artikulaatio, jota tänäkin päivänä kaikkein arkijärkisin, siis common sense-mäisin, me- diakritiikki uusintaa: media ja kulttuuriteollisuus – 1960–1970-luvun termein ”tajuntateollisuus” – ryövää meiltä aidot tunteet ja ajatukset. 202 • Kun henkilökohtainen ei ole poli ittista Feministitutkijat ovat tietysti osoittaneet, että Habermasin malli ra- kentuu mieskansalaisen ajatukselle: juuri hänelle ihmisyys on historial- lisesti tarkastellen ollut levähtämisen ja uusiutumisen alue (ks. Landes 1998). Tästä kriittisen ajattelun kuten myös vasemmistoradikalismin parin politiikan perinteestä käsin intiimin politisoiminen näyttäytyy väkivaltaisena suojan hävittämisenä ja markkinoiden ja valtion ulottu- mattomissa olevan vapauden alueen tuhoamisena. Tikkasen romaaneja torjuttiin myös tästä perspektiivistä – arvosteluissa kysyttiin, onko kaik- ki kaupan ja saako näin henkilökohtaisesti ja paljastavasti todella kir- joittaa. Henkilökohtainen hank aa Esseessään ”Sex in Public” (1998) Lauren Berlant ja Michael Warner nimeävät ”kansallinen heteroseksuaalisuuden” mekanismiksi, ”jon- ka avulla kansakunnan kulttuurin ydin voidaan kuvitella sentimentaa- lisen tunteen ja virheettömän käytöksen hygieeniseksi tilaksi: puhtaan kansalaisuuden tilaksi” (Berlant & Warner 1998, 549). Vaikka Ber- lantin ja Warnerin kontekstina ovat 1980–1990-lukujen amerikkalai- set kulttuuri sodat, identiteettipoliittiset taistot ja uhrikansalaisuuden tunneyhteisö, heidän tapansa ajatella kansakunnan, kansalaisuuden ja seksuaalisuuden käsittämisen suhteita on mielekäs myös pohdittaes- sa 1960–1970-lukujen suomalaista kulttuurista ja poliittista maisemaa. Sen kontekstin tarkasteleminen, jossa Märta Tikkasen teokset margina- lisoitiin ja jossa niitä ei tunnistettu poliittisiksi teoiksi, kannustaa kirjoit- tamaan Berlantin ja Warnerin päivitettyyn muotoon: Parin politiikkana intiimiyden ideologia on mekanismi, jonka avulla yhteisön ydin voidaan kuvitella vapauden ja aidon ihmisyyden tilaksi silloinkin kun eksplisiit- tisesti kamppaillaan kansan, kansalaisuuden ja politiikan julkisella aree- nalla. Kansallisen sukupuolen, intiimiyden ideologian ja rooliajattelun toisiinsa kietoutuneet kehykset ovat lykänneet ja estäneet niihin kutou- tuvan käsitevyyhdin purkamista. Kehykset ovat myös tehokkaasti mää- ritelleet sitä, kenelle ja miten henkilökohtainen on poliittista. Jo kauan sitten kliseytynyt ”The Personal is Political” -lausuma tul- kitaan usein väittämäksi, että kaikki henkilökohtainen tai yksityi- 203 • Kun henkilökohtainen ei ole poli ittista nen on poliittista siinä merkityksessä, että poliittinen tarkoittaa sa- maa kuin yhteiskunnallisesti relevantti. Kun jäljittää sloganin alkuperää 1960–1970-lukujen feministiseen aktivismiin, löytää keskustelun, joka monin tavoin linkittyy Berlantin 1990–2000-lukujen pohdintoihin. Ilmaus on peräisin muistiosta, jossa newyorkilainen feministiaktivis- ti Carol Hanisch (1969) puolusti niin sanottujen tiedostamisryhmien (consciousness-raising groups) toimintaa. Kyse oli marxilaisesti sävytty- neen kansalaisoikeusliikehdinnän ja uuden feministiaktivismin sisäi- sestä keskustelusta, jossa kysyttiin, millaista toimintaa, politiikkaa vai terapiaa, feministisen liikehdinnän tulisi suosia. 1960-luvun lopul- la käynnistynyttä paikallisten naisryhmien tiedostamisryhmätoimin- taa kritisoitiin napaan tuijottelusta ja vaadittiin ”oikeaa politiikkaa”. Hanisch (1969) vaati muotoilullaan ”henkilökohtainen on poliittista” sekä yksityisen elämäpiirin käsittämistä politiikan alueeksi että paikan- tunutta politiikkaa, oman elämän ja todellisuuden ristiriitojen prob- lematisointia: ”mitä minä ajattelen elämästäni sen sijaan että sanoisin mitä minun on aina haluttu sanovan”. Siksipä en osallistu näihin kokouksiin henkilökohtaisten ongelmien ratkaisemiseksi. Yksi ensimmäisiä asioita, joihin näissä ryhmissä tör- mätään on se, että henkilökohtaiset ongelmat ovat poliittisia ongelmia. Nyt ei ole henkilökohtaisia ratkaisuja. On vain kollektiivista toimintaa kollektiivisten ratkaisujen löytämiseksi. (Mt.) Niin Hanischilta, Berlantilta kuin Tikkaseltakin löytyy keskeisenä ym- märrys intiimistä sekä voimakkaana halujen että voimakkaiden konflik- tien alueena. Henkilökohtainen hankaa ja koskee, ja tunnustuksellisuus tarkoittaa itsen ja oman elämän katsomista ankaran kriittisesti. Trygve Söderlingin (2000, 292) sanoin Märta Tikkasella minäkerronta ei siis tarkoita minäkeskeisyyttä tai henkilökohtaisen juhlintaa vaan hänen teksteissään kertojaminä halkeaa ja ”sisäisestä monologista tulee sisäistä dialogia”. Tikkasen estetiikan tulkitseminen ei-poliittiseksi edellyttää- kin tuon dialogisen ulottuvuuden sivuuttamista. 204 • Kun henkilökohtainen ei ole poli ittista Viitteet 1 ”Tar hon sej i kragen, riktar strålkastaren på samhället omkring sej mera än på sina personliga reaktioner får vi en författare som det kan bli intressant att följa i fram- tiden”. Kaikki suomennokset ruotsin kielestä ovat kirjoittajan tekemiä. 2 “Kvinnorna i Finland känner sig främmande för de internationella (amerikanska) teorierna som grundar sig på den frustrerade medelklasskvinnan. En sådan kvinno- grupp har inte funnits i Finland i samma utsträckning. Det finländska samhället var länge agrart och så fattigt att allas arbetsinsats, också kvinnornas var nödvändig. De idéer som gynnade jämställdheten mötte därför i Finland ett samhälle, som skiljde sig från de övriga Nordiska länderna för att inte tala om det övriga Europa.” 3 Kaj Chydeniuksen säveltämä ja Matti Rossin sanoittama ”Jos rakastat” sisältyi Kristiina Halkolan esikoisalbumiin Täytyy uskaltaa (Love Records 1971). L ähteet Arkistoaineisto Brages Pressarkiv Biografiska Samlingen Kansio 118. Märta Tikkanen Lehtiarvostelut Aamulehti 24.4.1976. Erkka Lehtola: ”Naisen kosto”. Borgåbladet 14.11.1974. Benita Ahlnäs: “En bok om människors ensamhet”. Borgåbladet 19.4.1978. Gustaf Widén “Diktroman med häftig puls: Alkoholist- hustruns helvete”. Demari 19.6.1976. Miku Sivula: ”Miestä ei voi raiskata”. Demari 31.5.1978. Arto Virtanen: ”Avioliiton sota ja rauha”. Etelä-Suomen Sanomat 20.6.1978. M–K.T. ”Vaienneen huuto”. Helsingin Sanomat 26.4.1976. Eeva-Kaarina Aronen: ”Kaikki kirjat ovat luval- lisia”. Helsingin Sanomat 29.4.1978. Pekka Tarkka: ”Avioliitto kirjoitse”. Hufvudstadsbladet 8.12.1970. Tom Sandell: “Den svåra jämlikheten”. 205 • Kun henkilökohtainen ei ole poli ittista Hufvudstadsbladet 27.10.1972. Tom Sandell: “Kvinnan utan väg”. Hufvudstadsbladet 3.12.1975. Gun Väyrynen: “Det förnedrande våldet” (Replik). Hufvudstadsbladet 14.11.1975. Erik Wahlström: “Män kan inte våldtas”. Hufvudstadsbladet 26.4.1978. Merete Mazzarella: “Att definiera sin identitet”. Kaleva 29.5.1976. Kaisu Mikkola: ”Roolitietoiset”. Nya Argus 17–18/1972. Yrsa Stenius: Från beroende till solidaritet. Nya Argus 9–10/1978. Ingalill Österberg: “Dikter om kärleks förtvivlan”. Nya Pressen 26.10.1972. Birgitta Boucht: “Märta Tikkanen sparer ingenting för en ny kvinnobild i vår litteratur”. Ny Tid 11.3.1971. Aili Nordgren: ”Märta Tikkanen sjunger ut”. Suomenmaa 30.9.1978. L.St. ”Kaikki kaupan”. Turun Sanomat 25.6.1976. Liisi Huhtala: ”Naisia ja ihmisiä”. Turun Sanomat 21.5.1978. Pirkko Alhoniemi: ”Kuka välittää Märta Tikkasesta?”. Uusi Suomi 23.6.1978. Mirja Bolgár: ”Taas yksi raiskattu mies”. Vasabladet 3.11.1972. Wava Stürmer: “Så stor är vår förtvivlan”. Vasabladet 27.4.1978. Kalevi Granqvist: “Märtas replik”. Västra Nyland 4.12.1970. Sven Willner: ”Jämlikhet hemma”. Västra Nyland 1.11.1972, Sven Willner: “Kvinna i ingenmansland”. Västra Nyland 26.4.1978. Sven Willner: “Århundradets kärlessaga”. Åbo Underrättelser 19.4.1978. Ole Torvalds: “En brännande diktsvit om ett kär- leks inferno”. Tutkimuskirjallisuus Alho, Olli toim. 1970. 60-luvun ääni ja vimma. Yleisradion julkaisusarja 28. Helsinki: Yleisradio. Apo, Satu. 1995. Viina, valta ja agraarinen perhe. Alkoholipolitiikka 60:6, 393– 402. Bélinki, Karmela 1972. Ge jämlikheten en chans! Åsikter. Helsingfors: Söderström. 206 • Kun henkilökohtainen ei ole poli ittista Bergman, Solveig. 2002. The Politics of Feminism: Autonomous Feminist Move - ments in Finland and West Germany from the 1960s to the 1980s. Åbo: Åbo Akademis Förlag. Berggren, Camilla & Lydén, Marianne toim. 2009. Nyttiga idioter: unga idealister, Lenin och sjuttiotalet. Helsingfors: Söderström. Berlant, Lauren. 1997. The Queen of America Goes to Washington. Durham: Duke University Press. ———. toim. 2000. Intimacy. Chicago: The University of Chicago Press. ———. 2008. The Female Complaint: The Unfinished Business of Senti mentality in American Culture. Durham: Duke University Press. Berlant, Lauren & Warner, Michael. 1998. Sex in Public. Critical Inquiry 24 (Winter 1998): 547–566. Enwald, Liisa. 1999. Naiskirjallisuus. Teoksessa Suomen kirjallisuudenhistoria 3: Rintamakirjeistä tietoverkkoihin, 199–211. Helsinki: SKS. Eskola, Katarina toim. 1968. Miesten maailman nurjat lait. Helsinki: Tammi. Eskola, Katarina. 1970. Perhe vuonna 2000. Teoksessa Suomi vuonna 2000, toim. Kalevi Haikara, 198–218. Helsinki: Otava. Foucault, Michel. 1998. Seksuaalisuuden historia. Tiedon tahto, nautintojen käyttö, huoli itsestä. Käänt. Kaisa Sivenius. Helsinki: Gaudeamus. [Ilmestyi alun perin 1978] Haavio-Mannila, Elina. 1968. Suomalainen nainen ja mies. Asema ja muuttuvat roolit. Porvoo, Helsinki: WSOY. Haavio-Mannila, Elina. 1979. Kvindebevægelse og kvindeorganisasjoner, Sosiologi idag 9: 55–67. Habermas, Jürgen. 2004. Julkisuuden rakennemuutos. Tutkimus yhdestä kansalais- yhteiskunnan kategoriasta. Suom. Veikko Pietilä. Tampere: Vastapaino. [Ilmestyi alun perin 1962] Hanisch, Carol. 1969. The Personal is Political. http://scholar.alexanderstreet. com/pages/viewpage.action?pageId=2259. [Sivuilla käyty 9.10.2006] Helén, Ilpo. 1997. Äidin elämän politiikka. Naissukupuolisuus, valta ja itsesuhde Suomessa 1880-luvulta 1960-luvulle. Helsinki: Gaudeamus. Ingström, Pia. 2007. Den flygande feministen och andra minnen från 70-talet. Helsingfors: Schildts. 207 • Kun henkilökohtainen ei ole poli ittista Jallinoja, Riitta. 1983. Suomalaisen naisasialiikkeen taistelukaudet. Porvoo: WSOY. Jallinoja, Riitta. 1997. Moderni säädyllisyys. Aviosuhteen vapaudet ja sidokset. Helsinki: Gaudeamus. Julkunen, Raija. 1993. Suomalainen sukupuoli. Esimoderni, moderni, toisenlainen moderni vai liian moderni. Teoksessa Kestävyyskoe. Kirjoituksia 90-luvun Suomesta, toim. Kaj Ilmonen, 281–304. Tampere: Vastapaino. Kantola, Janna. 2002. Alkoholi ihmisten välissä. Juomisen tulkinnat Christer Kihlmanin, Pentti Saarikosken ja Henrik Tikkasen proosassa. Yhteiskuntapolitiikka 67:1, 27–37. Koivunen, Anu. 2003. Performative Histories, Foundational Fictions: Gender and Sexuality in Niskavuori Films, Studia Fennica Historica 7, Helsinki: Finnish Literature Society. Koivunen, Anu. 2008. Terapi. Teoksessa Film och andra rörliga bilder: En Intro- duktion, toim. Anu Koivunen, 187–202. Stockholm: Raster Förlag. Koivunen, Anu. 1998. Suomalaisuus ja muita sitoumuksia. Naistutkimus– Kvinnoforskning 11:3, 23–30. Korppi-Tommola, Aura. 1990. Kvinnohistoria i kris?. Teoksessa Kvinnohistoria i teoretiskt perspektiv. Konferensrapport från det tredje nordiska kvinnohistorikermötet 13–16 april 1989. Uppsala Papers in Economic History. Working Paper no 8. Department of Economic History, 52–60. Kuusi, Hanna. 2003. Viinistä vapautta. Alkoholi, hallinta ja identiteetti 1960- luvun Suomessa. Bibliotheca historica 82. Helsinki: SKS. Landes, Joan B. toim. 1988. Feminism, the Public & the Private. Oxford: Oxford University Press. Larsson, Lisbeth. 1997. Att fånga texten mitt i livet. Om Märta Tikkanen. Teok ses- sa Nordisk kvinnolitteraturhistoria. Band 4: På jorden 1960–1990, toim. Elisabeth Möller Jensen et al, 163–167. Höganäs: Bra böcker. Julkaistu verkossa < http:// nordicwomensliterature.net/sv/article/att-f%C3%A5nga-texten-mitt-i-livet> Leppänen, Anna. 2006. Märta Tikkanen: Her Use of Alcoholism and Rape as Literary Topics. Teoksessa Female Voices of the North 2: an Anthology, toim. Inger M. Olsen, Sven Hakon Rossel & Monika Wenusch. Wien: Praesens Verlag. Malmberg, Lena. 1997. Att skriva sig fri. Bekännelseromanen som 1970-talets nya genre. Teoksessa Nordisk kvinnolitteraturhistoria. Band 4: På jorden 1960–1990, toim. Elisabeth Möller Jensen et al, 173–181. Höganäs: Bra böcker. 208 • Kun henkilökohtainen ei ole poli ittista Mazzarella, Merete. 1985. Från Fredrika Runeberg till Märta Tikkanen. Frihet och beroende i finlandssvensk kvinnolitteratur. Helsingfors: Söderströms. Millett, Kate. 1970. Sexual Politics. New York: Doubleday. Nevala, Maria-Liisa. 1989. Märta Tikkasen feministinen vaihtoehto. Teoksessa “Sain roolin johon en mahdu”. Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja, toim. Maria- Liisa Nevala, 651–660. Helsinki: Otava. Paasilinna, Erno toim. 1963. Pidot Aulangolla: viisi keskustelua. Hämeenlinna: Karisto. Parras, Tytti. 1968. Jojo. Helsinki: Otava. Parvikko, Tuija. 1990. Conceptions of Gender Equality; Similarity and Difference. Teoksessa Finnish ‘Undemocracy’. Essays on Gender and Politics, toim. Marja Keränen, 89–111. Jyväskylä: The Finnish Political Science Association. Peltonen, Milla. 2010. Mainettaan monipuolisempi – 1970-luvun kotimaisen kirjallisuuden linjoja. Teoksessa 1970-luku suomalaisessa kirjallisuudessa, toim. Kaisa Hypén, 12–34. Helsinki: Avain. Rantalaiho, Liisa. 1994. Sukupuolisopimus ja Suomen malli. Teoksessa Naisten hyvinvointivaltio, toim. Anneli Anttonen, Lea Henriksson ja Ritva Nätkin, Ritva, 9–30. Tampere: Vastapaino. Rotkirch, Holger. 1968. Yhdistys 9 uudistusten juoduttajana. Teoksessa Miesten maailman nurjat lait, toim. Katarina Eskola, 62–73. Helsinki: Tammi. Saarenmaa, Laura. 2010. Intiimin äänet. Julkisuuskulttuurin muutos suomalaisissa ajanvietelehdissä 1961–1975, Tampere: Tampere University Press. Sarrimo, Cristine. 1997. När det personliga blev politiskt: 1970-talets kvinnliga bekännelse och självbiografi. Stockholm: Symposion. Sulkunen, Irma. 1989. Naisen kutsumus. Miina Sillanpää ja sukupuolten maailmo- jen erkaantuminen. Helsinki: Hanki ja jää. Sulkunen, Irma. 1987. Naisten järjestäytyminen ja kaksijakoinen kansalaisuus. Teoksessa Kansa liikkeessä, toim. Risto Alapuro, Ilkka Liikanen, Kerstin Smeds & Henrik Stenius, 157–172. Helsinki: Kirjayhtymä. Söderling, Trygve. 2000. Sextio- och sjuttiotalsprosa. Teoksessa Finlands svenska litteraturhistoria. Andra delen: 1900-talet. Uppslagsdel, toim. Clas Zilliacus, 287– 302. Helsingfors: Svenska Litteratursällskapet i Finland. Tikkanen, Märta. 1970. Nu imorron. Helsingfors: Söderström. (Kyllikki Villan suomennos yhteisniteessä Yötäpäivää. Helsinki: Tammi 1972). 209 • Kun henkilökohtainen ei ole poli ittista ———. 1972a. Ingenmansland. Helsingfors: Söderström. (Kyllikki Villan suo- mennos yhteisniteessä Yötäpäivää. Helsinki: Tammi 1972). ———. 1972b. Du är min dröm och mitt piano. Horisont 19: 5, 6–10. ———. 1974. Vem bryr sej om Doris Mihailov. Helsingfors: Söderström & Co. (Kyllikki Villan suomennos Kuka välittää Doris Mihailovista. Helsinki: Tammi 1975). ———. 1975. Män kan inte våldtas. Helsingfors: Söderström; Stockholm: Trevi. (Kyllikki Villan suomennos Miestä ei voi raiskata. Helsinki: Tammi 1976). ———. 1978. Århundradets kärlekssaga. Helsingfors: Söderström; Stockholm: Trevi. (Eila Pennasen suomennos Vuosisadan rakkaustarina. Helsinki: Tammi 1978). ———. 1991. Tikkanen, Märta Eleonora. Teoksessa Miten kirjani ovat syntyneet. Osa 3. Toim. Ritva Haavikko, 264–285. Porvoo: WSOY. ———. 2003. En rapport från sjuttiotalet: en sliskig chockroman. Naistutkimus– Kvinnoforskning 16:2, 48–51. ———. 2004. Två. Scener ur ett konstnärsäktenskap. Helsingfors: Söderström. ———. 2007. Sjuttiotalets muntermuttor. Hufvudstadsbladet 6.4.2007. Wrede, Johan. 2012. Tikkanens blick. En essä om Henrik Tikkanens författarskap, livsöde och personlighet. Helsingfors: SLS; Stockholm: Atlantis. Zilliacus, Clas. 1999. Tunnustus, dokumentti ja raportti kirjallisuuskäsitysten avartajina. Suom. Rauno Ekholm. Teoksessa Suomen kirjallisuushistoria 3. Rin- tama kirjeistä tietoverkkoihin, 213–219. Helsinki: SKS. 210 Tiina Rosenberg Löydetty ja k adotettu solidaarisuus Feministisen nykyper formanssin reflektointia Tässä artikkelissa pohdin feminististä nykyperformanssia, joka haastaa postpoliittisen ajanhengen sekä käsityksen politiikasta yhteisymmär- rykseen pyrkivänä demokratiana. Keskityn Ruotsissa esitettyihin per- formansseihin. Vuosituhannen vaihteessa performanssissa, ja taiteessa ylipäätään, on ilmennyt enenevää kiinnostusta politiikkaan, arkipäi- vään ja dokumentaarisuuteen samalla kun poliittisessa toiminnassa on jälleen kiinnostuttu yhteiskunnallisista interventioista pelkän todelli- suuden kuvaamisen sijasta. Asioiden tai ilmiöiden politisoituminen ei kuitenkaan tapahdu yllättäen tai itsestään. Poliittinen näyttämötaide ei kadonnut Ruotsista 1970-luvun lopussa. Tällaista performanssitaidet- ta tekeviä ryhmiä ja projekteja on aina ollut olemassa. Ruotsalaisen teat- terin poliittisuus vahvistui 1990-luvun jälkipuoliskolla ja tuli yhä nä- kyvämmäksi uuden vuosituhannen alussa. Poliittisesta performanssista käydyn keskustelun konteksti on muuttumassa sosialidemokraattises- ta valtiosta uusliberalistiseen. Kansalaisyhteiskunnassa edellä mainittu- jen yhteiskuntien ero piirtyy kahtalaiseksi. Ensinnäkin yksilönvapaudet, esimerkiksi seksuaalisuuden ja lisääntymisen suhteen, ovat muuttuneet. Toiseksi muutos näkyy ihmisten välisten suhteiden kaupallistumisen as- teissa sekä muutoksissa suhteessa tasa-arvoon, epätasa-arvoon sekä vas- tavuoroisuuteen (Walby 2009). Postmodernia aikaa luonnehtivat tutkijat ovat pitäneet syyskuun 11. päivän iskuja symbolisena syynä teorian ja politiikan muutoksil- le (Eagle ton 2003; Cusset 2008; Davis 2004; Hill & Birchall 2007). Kriittisessä teoriassa, feministisessä politiikassa ja performanssitaitees- 211 • Löydetty ja k adotettu solidaarisuus sa tapahtuneen marxilaisen teorian ja luokkakysymysten paluun syitä voidaan etsiä aggressiivisesta uusliberalistisesta ja oikeistolaisesta talous- politiikasta, ”sodasta terrorismia vastaan”, ilmastonmuutoksesta, lisään- tyvästä globaalista epätasa-arvosta, köyhyydestä sekä sosiaalisen oikeu- denmukaisuuden puutteesta. Politiikan tutkija Chantal Mouffe hylkää kirjassaan On the Political (2005) postpoliittisen ”kolmannen ajatte- lun tavan”, joka ei jäsenny poliittisen vasemmiston ja oikeiston mukaan. Mouffe peräänkuuluttaa intohimoista politiikkaa ja painottaa anti- essentialististen kollektiivisten identifikaatioiden luomisen tärkeyttä demokraattisten pyrkimysten tueksi (Mouffe 2005). Kielteisten aikojen toivo Postmoderni teoretisointi ja performanssi ovat keskittyneet depres- sioon ja kielteisyyteen siinä määrin, että on vaikeaa tietää, miten olisi mahdollista argumentoida tällaista lähestymistapaa vastaan. Kuten teat- terin tutkija José Estaban Muñoz toteaa, toivon tai kriittisen utopismin puolesta on vaikeaa argumentoida aikana, jolloin kulttuurinen analyysi on anti-utopismin dominoimaa (Muñoz 2009, 1–18). Queerteoreetik- ko Lee Edelmanin kuuluisa ja poleeminen teos No Future: Queer Theory and the Death Drive (2005) on vain yksi esimerkki pakkomielteisestä kielteisyydestä. Edelman toteaa, että politiikkaa jäsentävä optimismi, johon merkityksen järjestys sitout- taa meidät ja joka asettaa meihin merkityksellistämisen kautta tapah- tuvan merkityksen saavuttamisen ikuisen toivon, on aina, väittäisin niin, tämän ensisijaisen, perustavanlaatuisen ja kielteisen toiminnan vastakohta (Edelman 2005, 3). Poliittinen toivo pettää pervot, koska se on luonnostaan ja alkujaan he- teronormatiivista. Se herättää vastakaikua ainoastaan suhteessa repro- duktiiviseen tulevaisuuteen. Edelman suositteleekin irrottautumista tu- levaisuuteen suuntautumisesta ja kuoleman vietin käyttöönottoa. Hän puhuu kielteisen identifioitumisen puolesta. Vihollisia ovat tällöin tule- vaisuus, valtio ja lapsen pitäminen tulevaisuuden symbolina. 212 • Löydetty ja k adotettu solidaarisuus Kriittisenä intellektuellina toimiminen ei ole kuitenkaan sama asia kuin kielteisen asenteen omaava intellektuelli. Kielteisyys vaikuttaa voi- makkaasti nykyiseen intellektuaaliseen mielipideteollisuuteen, joka hyötyy kulttuurituotteiden nopeasta ja epämääräisestä käytöstä. Edellä kuvattua avoimen kielteistä asennetta kritisoitaessa populistinen onnel- lisuuden ideologia ja pakollinen optimismi eivät kuitenkaan voi toimia vasta-argumenttien perusteina. Onnellisuuden ideologia ja pakollinen optimismi ovat populääripsykologian ja kulutuskapitalismin paha-olo- muuttuu-hyväksi-oloksi –kaavan tuotoksia. Vaikka kielteisyys on tärkeä taiteellinen tekniikka, se ei välttämättä ole taiteen kriteeri. Kun itäval- talainen Nobel-palkittu näytelmä- ja romaanikirjailija Elfriede Jelinek ilmoitti, että hänen luovuutensa syntyy kielteisyydestä, ja ettei hänen siksi tulisi kirjoittaa mitään myönteistä vaan keskittyä kielteiseen, tämä lausuma kuulosti melkein manifestilta. ”Kielteisistä asioista kirjoittami- sessa ei ole mitään ohjelmallista. Valitettavasti näen ainoastaan kieltei- siä asioita ja voin kuvata ainoastaan sitä, mitä näen, mitä olen kokenut ja mitä tiedän maailmasta” (Schueler 9.12.2004). Brittiläisen näytelmäkirjailija Sarah Kanen teokset edustavat äärim- mäisen kielteistä estetiikkaa. Hänen uhkaavat, brutaalit visionsa ovat jo saavuttaneet myyttisen aseman. Viidessä näytelmässään hän ilmai- see radikaalia kritiikkiä sellaista kulttuuria kohtaan, joka pikemminkin epäestetisoi kuin kyseenalaistaa nykyisen mielentilamme (Kane 2001). Blasted alkaa Leedsissä sijaitsevasta hotellihuoneesta, jossa ovat Ian ja Cate. Alun jälkeen draama räjähtää: Ian raiskaa Caten. Sota alkaa ja ho- tellia pommitetaan. Näytelmän dialogi koostuu lyyrisistä ja rytmisistä lyhyistä lauseista. Näytelmän lopussa, kun kaikki on ohi, Ian päättää esi- tyksen sanomalla: ”Kiitos”. Kane vetoaa muinaisiin aikoihin näytelmäs- sään Phaedra’s Love, jossa Hippolytos kieltäytyy osallistumasta häntä ympäröivään korruptioon. Lopulta itseinho kaataa hänet. Kane jatkaa tässä Samuel Beckettin perinnettä, jota hän kuitenkin olennaisella taval- la muokkaa. Beckett suuntasi näytelmänsä sodan Auschwitzin ja Holo- caustin jälkeiselle Euroopalle. Auschwitz toistuu myös Kanen teoksessa, mutta toisin kuin Beckett, hän näkee vain pimeyttä. Kane yritti tehdä näytelmää postmodernina aikana, jolloin toivoa on vain vähän. 213 • Löydetty ja k adotettu solidaarisuus Kanen provokaatiot tavoittelevat yleisön reaktiota. Teatteri ei mer- kitse hänelle pakoa maailmasta vaan asettumista vastakkain sen kans- sa. Teatterin lavalla voidaan esittää ja representoida mitä tahansa. Väi- te, että jotain ei voitaisi esittää teatterin lavalla on sama kuin väite, että asiasta ei voisi ylipäätään keskustella. Kyseessä on sekä torjuminen että eettinen julkilausuma. Ihmisten väliset suhteet ovat verkostoja, jotka pi- tävät meidät elossa maailmassa, jossa meitä heikkoina ja avuttomina ki- dutetaan. Kanen näytelmä Cleansed kuvaa tätä ehkä parhaiten. Maailma on kertakaikkisen pimeä paikka, jossa meidän täytyy oppia rakastamaan toisiamme, jotta selviäisimme. Sekä Kanen teksteissä että Edelmanin kirjassa No Future voi nähdä uskonnollisia vivahteita. Kanen näytelmässä Crave välähtää tuhon jäl- keen pieni valo. Jumala on kuollut ja jäljelle jääneet ihmiset yrittävät et- siä elämäänsä tarkoitusta luomalla suhteita muihin ihmisiin. Teatterissa on tietenkin käsitelty eksistentiaalisia ja uskonnollisia asioita aikaisem- minkin. Kipua ja eristäytymistä voidaan lievittää, jos se ylipäätään on mahdollista, kommunikaation avulla. Muñoz kirjoittaa uskovansa, että ”vähemmistöön kuuluvat hylätään toivottomina maailmaan ilman uto- piaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että toivo olisi ainoa emotionaa- lisen tunnistamisen tapa, joka jäsentää kuulumista. Joskus häpeä, inho, viha ja muut ‘kielteiset’ tunteet sitovat ihmisiä yhteen” (Muñoz 2009, 97). Kommunikaatiokulttuurimme ja erityisesti suorapuheisuus genre- nä on muuttunut viime vuosina. Facebookin vihasivuilla epäkohteliai- suuden ja julmuuden kulttuuri on sosiaalisesti hyväksytty kiusaamisen muoto. Kanen täytyy jollakin tavalla uskoa kommunikaatioon, muuten hän ei vaivautuisi kirjoittamaan. Kanen kokeileva kieli ja hänen teksteis- sään ilmenevä kärsimys muistuttavat teatterintutkija Jill Dolanin mai- nitsemia hetkiä: liminaalisen selkeyden ja tekemisen hetket sekä ohikiitävän lyhyet, sy- vällisen inhimillisen tunteen ja yhteyden transsendentit hetket syntyvät alkemiasta esittäjien ja katsojien välillä sekä esittäjien kohdatessa histo- riallisen nykyisyyden, joka panee heidät kuvittelemaan erilaisen, oletet- tavasti paremman tulevaisuuden (Dolan 2005, 168). 214 • Löydetty ja k adotettu solidaarisuus K adotettu paratiisi : sosialidemokraattinen utopia Poliittisen asemoitumisen vaatimus oli läsnä myös postmodernilla 1980-luvulla ja 1990-luvun alkuvuosina. Vaikka feminististä toimintaa, teatteria, esityksiä ja performansseja oli ollut aiemminkin, vuosituhan- nen vaihteen jälkeen Ruotsissa koettiin feministisen performanssin rä- jähdysmäinen kasvukausi. Feministisiä kulttuurifestivaaleja järjestetään yhä kiihtyvällä vauhdilla ja feministinen performanssi, tanssi sekä teat- teri ovat ajoittain kiinnostaneet laajojakin yleisöjä. Feministisen esit- tävän taiteen suosio liittyy vilkkaaseen feministisen aktivismin ilma- piiriin Ruotsissa. Samalla tavalla kuin poliittiset olosuhteet uudistivat poliittista aktivismia 1990-luvulla, taide ja teatterimaailma muodosti- vat osaltaan 2000-luvun aktivistitaidetta. Feministisen taiteen muut- tuessa yhä hyväksytymmäksi taiteilijoiden pitää olla varovaisia, jottei kapitalismi väistämättömästi neutraloisi heitä, kuten Chantal Mouffe varoittaa (Mouffe 2007, 1). Eräs keskeisimmistä feministisen vasemmis- ton kritiikin kohteista on ruotsalaisen hyvinvointivaltion alasajo. Kri- tiikki kohdistuu siihen, että ruotsalainen projekti, jossa vakiinnutetaan sosialidemokraattinen, tasa-arvoinen ja avoin yhteiskunta, on muuttu- nut tunnistamattomaksi. Sosialidemokraattisen pääministeri Olof Palmen salamurha vuon- na 1986 merkitsi ruotsalaisen viattomuuden menetystä. Tapahtuma vaikutti myös luottamukseen suhteessa ruotsalaiseen tulevaisuuteen. Olof Palmesta keskusteltiin näytelmissä Olof Palmes leende (Olof Pal- men hymy, Malin Lagerlöf ja Stefan Lindberg, Örebron lääninteatteri 2001) sekä Palme dör innan paus (Palme kuolee ennen väliaikaa, Teat- teri Bhopa, Göteborg 2001). Ruotsalainen bändi Latin Kings teki mu- siikkia säestämään Olof Palmen puhetta sosiaalisesta poissulkemises- ta ja syrjinnästä, ja feministitaiteilija Malin Arnellin diaesityksessä Jag ser vad du säger (Näen mitä sanot, 2002) nähtiin ruotsiksi töherretty- jä sloganeita barcelonalaisella seinällä. Sarja sisälsi kuvan “I shot Olof Palme”. Malmön taideakatemiassa nähtiin taiteilija Olaf Gunnarin ve- renpunainen t-paita, jossa Olof Palme tuijottaa katsojaa Che Guevaran lailla. Vaalivideo Gråt allians av vårt hat (Vihamme aiheuttaman itkun allianssi 2010), jonka teki Göteborgilainen Queer Institute, on ruotsa- 215 • Löydetty ja k adotettu solidaarisuus laista oikeistohallitusta kauhistuttamaan suunnattu teos. Allianssi-sana videon nimessä viittaa “Allianseniin”, joksi oikeistokoalitio itseään ni- mittää. Video toimii iskulauseena hallitusta ja sen politiikkaa vastaan suunnatulle toiminnalle. Tällaisessa taiteessa ja toiminnassa nuoret näy- telmäkirjailijat ja taiteilijat esittävät kysymyksiä sosialidemokraattisen projektin alasajolle ja hyvinvointivaltion unelmalle. Kysymykset näytti- vät häviävän, kun tämä sukupolvi kasvoi aikuisiksi. Mielenkiinto Olof Palmea kohtaan on viime aikoina elpynyt. Hänes- tä on julkaistu biografioita ja lisäksi Carolina Frände ohjasi Upsalan kaupungin teatteriin kollaasin Palme (2009). Teos ei ilmaise ainoastaan Palmeen kohdistuvaa nostalgiaa vaan myös Kansan tuntemaa surua so- sialidemokratian kadonneen vision johdosta. Nuoremmille ruotsalai- sille Olof Palmen tarina alkaa Sveavägenillä tapahtuneella salamurhalla Tukholman keskustassa vuonna 1986. Tämä julma teko sekä sitä seu- raavaa hämmentävä ja sekava poliisitutkinta johti mediassa esitettyihin monenlaisiin salaliittoteorioihin ja lopulta murhasta epäillyn vangitse- miseen, jota kuitenkin seurasi vapauttaminen. Tapahtumasarja aiheutti kansallisen trauman, joka ei ole koskaan täysin parantunut. Olof Palmea kiittämässä Näyttelijä Lo Kauppi on kiitollinen siitä, että on saanut kasvaa sosiali- demokraattisessa Ruotsissa. Hänen performanssinsa Bergsprängardot- tern som exploderade (Kivenlouhijan tytär, joka räjähti) oli yksi kauden 2004–2005 suosituimmista esityksistä. Kauppi tarjoaa tässä esityksessä alastoman, väkevän ja avomielisen esityksen elämästään ja luokkataus- tastaan ja antaa yleisölleen sekä yhteiskunnallisen reportaasin että voi- mia liikkeellä pysymiseen: ”Tuntui siltä, että kävin teatterikoulun voi- dakseni kertoa tämän tarinan”, toteaa Kauppi (Skawonius 18.8.2004). Monet halusivat kuulla Kaupin tarinan. Kaupin elämäntarina on sekä yksityinen kertomus että myös raivo- kas poliittinen kritiikki, joka kohdistuu sosiaalisen tuen leikkauksiin ja terveydenhoitopalveluiden supistamisiin. Kauppia pitävät liikkeellä rai- vo ja jatkuva kysymisen tarve. Kaupin mukaan kukaan ei teatterikorkea- koulussa ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti poliittisella teatterilla: “Olin 216 • Löydetty ja k adotettu solidaarisuus niin eksyksissä – mitä jos olinkin valinnut väärän ammatin? Nyt kaik- ki on kuitenkin loksahtanut paikoilleen. Olin sittenkin kykenevä teke- mään poliittista teatteria” (Skawonius 18.8.2004). Kauppi laski, kuinka paljon yhteiskunta on sijoittanut rahaa häneen ja kuinka paljon vähem- män rahaa olisi kulunut, jos hän olisi saanut oikeanlaista lääkitystä sil- loin, kun hänen ongelmansa alkoivat suunnilleen neljäntoista ikäisenä. Murrosiässä hän yritti ratkaista sisäistä kaaostaan erilaisten laihdutus- kuurien avulla. Hän kasvoi työväenluokkaisten addiktien perheessä, jos- sa kiisteltiin siitä, kuka oli sairain. Seurauksena Kauppi käytti vuosien ajan huumeita ja kärsi sosiaalisista ongelmista. ”Olen suunnattoman kii- tollinen siitä, että sain kasvaa Olof Palmen Ruotsissa. Konservatiivien mielipiteillä ei ole merkitystä. En olisi koskaan selvinnyt kilpailullisem- massa yhteiskunnassa”, Kauppi toteaa ja kiittää ruotsalaista sosialidemo- kraattista yhteiskuntaa elämästään (Skawonius 18.8.2004). Näytelmän Bergsprängardottern som exploderade myötä Kauppi löy- si viimein mahdollisuuden anteeksiantoon ja hyväksyntään. Näyttämö- taide oli hänen tapansa ilmaista tunteitaan. Performanssi vaati tietoista riskin ottamista ja sen ruumiin, jota hän oli yrittänyt muuttaa aina neljä- toistavuotiaasta lähtien, asettamista näyttämölle. Olen tehnyt niin monia typeriä asioita elämässäni: varastanut, tapel- lut ja vahingoittanut itseäni monin tavoin. Ajattelin aina, että kaikki oli omaa syytäni ja että minulla oli vain itseni, jota saatoin syyttää. Nyt kun olen vanhempi, huomaan että kaikki ehkä liittyykin johonkin ja että teemme ehkä asioita yksinkertaisesti siksi, että meidän täytyy, kos- ka olemme pieniä, ja että kaikessa olikin kysymys vain siitä, että huusin apua, jotta isäni olisi lopettanut juomisen. – – En yritä välttää vastuu- tani, yritän vain selittää. Selittää, miksi tein kaikki nuo asiat. Näyttää, että siihen voi olla syynsä, miksi jotkut käyttäytyvät kuin idiootit. Ei pi- täisi suuttua siitä, että jotkut epäonnistuvat. Pitäisi näyttää, millaista on olla murrosikäinen, jolloin tytöt eivät oikeastaan ole ihmisiä vaan nai- sia, jotka on tuomittu objekteiksi. On vaikeaa puolustautua kaikkialla läsnä olevia, anorektisia malleja esittäviä mainoksia vastaan, kun kaik- ki on kotona kaaoksessa eikä ole ketään, joka voisi kertoa, että olet hyvä juuri sellaisena kuin olet. Tällaiset asiat vaikuttavat elämään ja tekevät sen joskus liian raskaaksi joillekin meistä. (Poppius 20.1.2004.) 217 • Löydetty ja k adotettu solidaarisuus Kaupin vasemmistofeministinen näytelmä televisioitiin vuonna 2010 ja hän on jatkanut poliittista työskentelyään. Hänen performanssinsa Undercover (2009) ja Bergsprängardöttrar (2010) käsittelevät seksis- min, vallan ja köyhyyden teemoja yhteiskunnassa, joka on kadottanut solidaarisuutensa. Kaupin raivo voidaan ymmärtää suhteessa Mouffeen, joka väittää, että tämänhetkinen Eurooppa on kohdannut uusliberalis- min kyseenalaistamattoman hegemonian, jonka mukaan yhteiskuntaa marxilaisessa ideologisessa ei enää ole olemassa (Mouffe 2005, 31–32). Modernisaatioon pyrkivät ja vakaasti oikealle siirtyneet sosiali- demokraattiset puolueet, jotka ovat uudelleenmääritelleet itsenä keskusta -oikeistoksi, ovat hyväksyneet tämän väitteen. Mouffen (2005, 31–32) mukaan sosialidemokratia vietiin rappiolle ennen kuin se tu- hottiin eikä se suinkaan hyötynyt vanhan kommunistisen vastustajansa kriisistä. Tällä tavalla (sosiali)demokraattinen politiikka menetti suuren mahdollisuutensa. Vuoden 1989 tapahtumien ansiosta vasemmiston olisi Euroopassa pitänyt kyetä uudelleenmäärittelemään itsensä Neu- vostoliitosta vapautumisen johdosta. Mouffe ehdottaa, että kyseessä ole- vat tapahtumat olisivat voineet merkitä mahdollisuutta demokraattisen projektin vahvistamiseen: perinteiset poliittiset rintamat olivat tuolloin pirstoutuneet ja ne olisi voitu määritellä uusilla ja edistyksellisemmil- lä tavoilla. Valitettavasti tämän mahdollisuuden annettiin mennä sivu suun koko Euroopassa Ruotsi mukaan lukien. ”Tämän sijasta kuulem- me voitonriemuisia väitteitä siitä, että vastakkainasettelujen aika on ohi ja että politiikassa ei enää tunneta rajoja: olemme siirtyneet sellaiseen politiikkaan, jonka ratkaisut hyödyttävät kaikkia yhteiskunnan jäseniä” (Mouffe 2005, 31–32). K atujen aktivistinen estetiikk a Kun feministisiä, queerteoreettisia, antirasistisia ja yhteiskuntaluokkaa koskevia teoretisointeja sovelletaan käytäntöön, ne jalkauttavat meidät kaduille. 1980- ja 1990-luvuilla tapahtuneen uuden sirkuksen läpimur- ron ja kasvun myötä esitystaiteesta on tullut paikka, jossa rajat tanssin, akrobatian, esityksen ja esittämisen välillä ovat murtuneet. Todellisuus on puhutellut teatteria ja performanssia, jolloin Shakespeare ei enää rii- 218 • Löydetty ja k adotettu solidaarisuus tä. Sukupuoleen, seksuaalisuuteen, luokkaan, rotuun ja etniseen vapau- tumiseen liittyvällä yhteiskunnallisella liikehdinnällä on kaikilla oma erityinen estetiikkansa, joka näkyy kaduilla: julkisessa tilassa tapahtu- vissa ja esitettävissä mielenosoituksissa, vastalauseissa, guerilla-teatteris- sa, musiikissa, runoudessa, visuaalisessa kulttuurissa ja mediatapahtu- missa (Felshin 1995, 11). Taidehistorioitsija Nina Felshin esittää, että aktivistitaiteeksi kutsuttu hybridikulttuurinen käytäntö on muotoutu- nut yhtä paljon ”todellisen maailman” kuin taidemaailmankin kautta. Felshin kirjoitti vuonna 1995, että aktivistitaide havainnollistaa estetiikan, sosiaalipolitiikan ja teknologis- ten impulssien yhteensulautumista viimeisten 25 vuoden aikana, jol- loin se on pyrkinyt haastamaan, tutkimaan ja sumentamaan rajoja ja hierarkioita, joille taide on määritelmällisesti merkinnyt vallassa olevi- en edustamista. Aktivistitaide on demokraattisen vaatimuksen kulmi- naatio, jossa vaaditaan ääntä ja näkyvyyttä riistetyille ja pyritään liittä- mään taide yhteen laajempien yleisöjen kanssa. Tämä liike ponnistaa liikkeelle poliittisen aktivismin ja demokratisoivien esteettisten pyrki- mysten yhteenliittymisestä, joka juontaa juurensa 1960-luvun loppu- puolelta ja 1970-luvun alusta. (Felshin 1997, 10.) Aktivistitaide on yhteisön tai yksilön julkista osallistumista sosiaali- sen muutoksen ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden edistämi- seen. Tämä voi merkitä työskentelemistä asukasorganisaatioissa, femi- nistisissä, radikaaleissa tai solidaarisuusryhmissä, ammattiyhdistyksissä, pienten vasemmistolaisten puolueiden kulttuurityössä tai ympäristö- ja rauhanjärjestöissä, LGBT- ja antirasistisissa järjestöissä (Lippard 1984, 341–358). Kaikki nämä ryhmät tarjoavat tapoja liittoutumiin samoista pyrkimyksistä kiinnostuneiden välillä. Objektin tuottamisen sijasta ak- tivistitaide on sekä muodoltaan että metodeiltaan pikemminkin proses- si. Aktivistitaiteen tapahtumisen tila on puolestaan ennemminkin jul- kinen tila kuin taidemaailma. Käytännössä se tarkoittaa usein ajallisia interventioita kuten esimerkiksi performansseja tai performanssiin pe- rustuvia toimintoja, mediatapahtumia, näyttelyitä ja installaatioita. Ruotsalaiset ja muunmaalaiset feministit ovat käyttäneet vaikutta- via keinoja kuvatakseen naisten objektivoimista vallitsevissa kulttuuri- 219 • Löydetty ja k adotettu solidaarisuus sen ja sosiaalisen representoimisen järjestelmissä. Feministiset toiminta- ryhmät ovat esimerkiksi järjestäneet vastaperformansseja Miss Maailma -kilpailun ja muiden kauneuskilpailujen yhteydessä koristelemalla omat ruumiinsa rintoihin ja haaroihin kiinnitetyillä vilkkuvilla valoilla tai koristelemalla kauppojen mallinukkeja naisia halventavilla teksteillä. Mielenosoitus ”No More Miss America” vuonna 1968 oli alku yleiselle käsitykselle feministeistä rintaliivien polttajina (Aston 1999, 5). Ruot- salainen feministinen aktivistiryhmä Unfucked Pussy (ryhmän jäsenet olivat Joanna Rytel ja Fia-Stina Sandlund) järjesti samantyyppisen mie- lenosoituksen vuonna 2001 tapahtumassa Gubbslem (Limainen äijä), joka oli suunnattu vastustamaan Miss Ruotsi -kauneuskilpailua. Var- haiset katumielenosoitukset ja muut tapahtumat toimivat alkusysäykse- nä ruumiskeskeiselle kritiikille, joka kohdistui 1980-luvun feministisen teatterin, teoretisoinnin ja käytännön sisältämiin sukupuolen ja sek- suaalisuuden representaatioihin (Rosenberg 2007, 76–85). Performanssin hyödyntäminen näyttämötaiteen osana antoi femi- nistitaiteilijoille lisää vapautta. Huomio siirtyi teksteistä ja pelkästä tai- teellisesta ammattitaidosta konsepteihin, ajatuksiin ja ideoihin. Per- formanssitaiteessa voidaan käyttää sellaisia ilmaisun muotoja, jotka välittävät tehokkaimmin käsiteltävän asian sisällön. Kiinnostus kohdis- tuu tällöin suoraan toimintaan sekä tyylien ja genrejen sekoittamiseen (kuten esimerkiksi spoken-word –runoutta, musiikkia, tanssia, sirkus- ta sekä erilaisia populaarikulttuurin keinoja sisältävät produktiot), joi- den lisäksi hyödynnetään tarpeen tullen myös teatterin tekstilähtöisem- piä perinteitä. Poliittisuus merkitsee vallan, konfliktin ja antagonismin tilaa. Tyypillisesti poliittiset kysymykset edellyttävät aina päätösten te- kemistä keskenään ristiriitaisten vaihtoehtojen välillä. Antagonismin rinnalla hegemonian käsite on keskeinen silloin, kun käsitellään poliit- tisuuden kysymystä. Mouffe liittää poliittisen käsitteen hegemonisten instituutioiden toimintaan. Tällöin sosiaalisen erottaminen poliittises- ta on tärkeää (Mouffe 2005, 17). Jokainen järjestys on sekä poliittinen että myös jonkinlaiselle poissulkemiselle perustuva. Aina on olemas- sa tukahdutettuja mahdollisuuksia, jotka voidaan kuitenkin elvyttää. Arti kulatoriset käytännöt, joiden avulla tietty järjestys ja sosiaaliset ins- tituutiot vakiinnutetaan, ovat hegemonisia käytäntöjä. Hegemonian 220 • Löydetty ja k adotettu solidaarisuus vastaiset käytännöt, jotka pyrkivät disartikuloimaan vallitsevan järjes- tyksen asettaakseen olemassa olevaksi toisen hegemonian muodon, voi- vat haastaa hegemonisia käytäntöjä (Mouffe 2007, 18). Inter ventiot julkisessa ti lassa Taiteilijaryhmä High Heel Sistersin keskeisiä teemoja ovat naisten ruu- miiden heteronormatiiviset rajat ja feminiinisyyden ahtaat määrittelyt. Tämä ryhmä tutkii fyysisiä ja konkreettisia sosiaalisia tilanteita. He pyr- kivät neuvottelemaan uudelleen sosiaalisia pelejä määrittäviä sääntöjä kritisoimalla valtaa. Ryhmän työskentelymenetelmät perustuvat yhteis- työhön, jossa sisaruuden nimissä rohkaistaan naisia tukemaan toisiaan ja luopumaan vihdoin neron miestaiteilijan myytistä. High Heel Sisters tukeutuu käsitykseen performatiivisesta sukupuolesta ja liioittelee käyt- täytymistä erilaisissa tilanteissa korostaakseen, että kaikessa on kysymys sosiaalisista säännöistä. He pyrkivät toiminnallaan horjuttamaan näitä sääntöjä. High Heel Sistersin jäsenet tapasivat taidenäyttelyssä: ”Seisoimme toistemme vieressä avajaisissa ja huomasimme, että meillä on samanlai- set fyysiset piirteet: olemme pidempiä kuin 1.78, vanhempia kuin 30, käytämme isompia kenkäkokoja kuin 41 ja meillä on kauniit, karvai- set jalat. Koimme että tässä oli voimaa” (High Heel Sisters 26.8.2003). High Heel Sistersit työskentelivät siten, että sen jäsenet valitsivat jon- kin konkreettisen tehtävän tai tilanteen ryhmän tutkittavaksi. Esimer- kiksi ensimmäiseen näyttelyynsä ryhmä asetti itselleen tehtävän, jossa heidän piti päivän aikana ottaa selville, miten kauan he pystyisivät roik- kumaan puusta yhdessä ja pysymään paikoillaan erityisissä tilanteissa. Tehtävän avulla he tutkivat omia fyysisiä rajoituksiaan ja myös yhteis- kuntaa kahlehtivia normalisoivia koneistoja. Mikä määrittelee, onko jo- kin taidetta vai ei? Teoksessa To Walk Together Across a Square (2003) High Heel Sis- ters kutsui naisia kävelemään itsevarmasti yhdessä läpi Sergelin torin Tukholmassa tiettynä aikana. Sähköpostikutsussa (26.8.2003) todet- tiin näin: 221 • Löydetty ja k adotettu solidaarisuus High Heel Sisters kutsuu sinut ja kaikki muut naiset kävelemään edes- takaisin päättäväisin askelin läpi Sergelin torin tunnin ajaksi. Omista yksi tunti yhdessä kävelemiseen torin halki. Olet tervetullut osallistu- maan keskiviikkona 27. elokuuta kello 12–13. Ohjeet: kävele päättä- väisin askelin, hitaasti ja ylpeänä kohti määrättyä pistettä torin toisella puolella. Kun saavutat sen, käänny ja kiinnitä katseesi uuteen pisteeseen jne. Älä puhu tehdessäsi tätä. Tunne, että omistamme paikan. Tavoitteena oli luoda omistajuussuhde Ruotsin julkisimpaan paik- kaan, saada fyysinen kokemus uudelleenmäärittelemisestä ja tarjota nai- sille mahdollisuus jakaa tämä kokemus. Toinen teos, Never Too Much (2004), kääntää päälaelleen stripteasen käytännöt. High Heel Sisters aloitti tämän performanssin alastomina, lukemalla ääneen Gertrude Steinin, Judith Butlerin ja Julia Kristevan kirjoja. Vähitellen he nousi- vat lavalle ja pukivat vaatteet ylleen. Taiteilijaryhmä käytti tekoja ja toi- mintaa luodakseen sellaisia sosiaalisia tilanteita ja osallistumista, joissa eri tasojen valtasuhteet voivat paljastua. High Heel Sisterisissä toiminut Malin Arnell sekä tapahtumaa Gubb- slem vuonna 2001 tehneet Fia-Stina Sandlund ja Joanna Rytel järjesti- vät Zoe Leonardin manifestin I Want a President (1992) julkisen lu- kemistapahtuman. Päivää ennen vaaleja syyskuussa 2010 he keräsivät naisia seisomaan, lukemaan ja laulamaan Sergelin torin portaille hieman muunneltua versiota seuraavasta manifestista: Haluan daikin presidentiksi. Haluan AIDSia sairastavan ihmisen pre- sidentiksi ja haluan hintin presidentiksi. Haluan jonkun, jolla ei ole sai- rausvakuutusta ja haluan sellaisen, joka kasvoi myrkyllisen jätteen siinä määrin kyllästämällä maalla ettei hän voinut valita, saisiko leukemian. Haluan presidentin jolle tehtiin kuusitoistavuotiaana abortti ja haluan ehdokkaan joka ei ole kahdesta pahasta huonompi. Haluan presiden- tin, joka menetti viimeisimmän rakastajansa AIDSille ja joka yhä nä- kee hänen silmänsä joka kerta levolle käydessään ja joka piti kättään hä- nen kädessään tietäessään, että hän kuolisi. Haluan presidentin, joka on seissyt klinikan ja ajokorttiluvan jonossa. Haluan jonkun, joka on viet- tänyt yönsä haudoissa, jonka nurmikolle on poltettu risti ja joka on sel- vinnyt raiskauksesta. Haluan jonkun, joka on ollut rakastunut, jota on loukattu, joka pitää arvossa seksiä, on tehnyt virheitä ja oppinut niistä. 222 • Löydetty ja k adotettu solidaarisuus Haluan mustan naisen presidentiksi. Haluan jonkun, jolla on huonot hampaat ja huono asenne, joka on syönyt iljettävää sairaalan ruokaa, pukeutuu ristiin, on käyttänyt huumeita ja ollut terapiassa. Haluan sel- laisen, joka on harjoittanut kansalaistottelemattomuutta. Ja haluan tie- tää, miksi tämä ei ole mahdollista. Haluan tietää, miksi aloimme täysin uskoa, että presidentti on aina pelle, aina john eikä koskaan huora. Aina pomo eikä koskaan duunari, aina valehtelija, aina varas, jota ei koskaan saada kiinni. (Leonard 1992.) Valtiotieteilijä Jane Mansbridge kutsuu tätä käytäntöorientoituneek- si aktivistitiedoksi ja katuteoriaksi vastakohtana akateemisessa maail- massa tuotetuille teorioille. Katuteoria luodaan yhteisöissä ja yhteisöjen toimesta (Mansbridge 1995, 29). Joskus akateemiset ihmiset käyttävät hyväkseen näitä pohdintoja, artikuloivat ja määrittelevät niitä uudel- leen, jolloin ne muuttuvat usein joksikin muuksi kuin kadulla ollessaan. On ongelmallista, että poliittisia liikkeitä kuvaavat historioitsijat eivät useinkaan käsittele samanaikaisia suuntauksia akateemisessa kirjoitta- misessa. Toisaalta myöskään akateemiset teoreetikot eivät ole kovin joh- donmukaisia tulkitessaan ja huomioidessaan poliittisen aktivismin vai- kutuksia omassa tutkimuksessaan. Huumori Kujeita ja ironista huumoria on käytetty taistelussa alistamisen meka- nismeja vastaan jo ammoisista ajoista lähtien. Guerrilla Girls, nykyisen feministisen aktivismin veteraaniryhmä, kuvaa yhä itseään taistelemassa syrjintää vastaan faktoilla, huumorilla ja tekoturkiksilla. Aktivistiryhmä Absurd Response To An Absurd War julistaa, että tämänhetkistä sodan- vastaista viestiä voidaan pitää yllä huumorin, teatterin, musiikin, mahti- pontisuuden, ironian ja hauskuuden avulla. Performanssiryhmä Pluto- nium Players oli tietoinen tästä ryhtyessään projektiinsa Ladies Against Women (LAW) Yhdysvalloissa 1980-luvulla. LAW käytti hyväksi ha- vaittuja satiirin, kapinan ja vihollisen parodioimisen taktiikkoja pukeu- tuessaan drag queeneiksi, jotka puolestaan olivat pukeutuneet Nancy Reaganiksi ystävineen. Heidän mieluisin esiintymispaikkansa oli repub- 223 • Löydetty ja k adotettu solidaarisuus likaanien kokoontumiset, esimerkiksi Reaganin aamiaisrukouskokoon- tumiset, joissa he sulautuivat joukkoon ja kiinnittivät tarjolla olleisiin piiraisiin iskulauseita, kuten esimerkiksi “valkoinen sokeri, valkoinen jauho, valkoinen valta”. Poliittisessa liikehdinnässä käytetään usein hyväksi huumoria, sil- lä huumori on aseistariisuvaa. Vaikka feministiaktivistit voivatkin käyt- tää turhautumista polttoaineena, huumori on kommunikatiivista ja saa yleisön tuntemaan itsensä osaksi aktivistista liikehdintää ilman turhia syytöksiä. Tälle toiminnalle ominainen uudenlaisiin muotoihin tart- tuminen myös ehkä erottaa esitykset 1970-luvun feministisestä teatte- rista. Nykyään esityksissä käytetään paljon monologeja, performansse- ja ja populaarikulttuurin elementtejä. Esimerkiksi performanssitaiteilija Maya Haldin alter ego, D Muttant, räppää viestinsä seuraavasti: Haluan naisen joka tulee katsomaan esitystäni tullakseen rohkaistuk- si siitä, että D Muttant tekee, mitä hän tekee. Mutta heidän ei tarvit- se olla samaa mieltä kaikesta. Haluan välittää sallivan viestin, että ”voin tehdä mitä tahansa”. – – Meitä on yhä enemmän. Feministisiä vähitel- len asemansa vakiinnuttavia performanssitaiteilijoita on valtava määrä, ja myös joukko lupaavia taiteilijoita, jotka jatkavat työtä. Tämä työ ei tule häviämään seuraavien vuosien aikana. (Kalmteg 24.8.2005.) D Muttant esiintyi 2000-luvun puolivälissä toisinaan yhdessä Y Puss -nimisen taiteilijan (Åse Fougner) kanssa feministisenä hip hop -esiin- tyjäparina. He eivät halunneet, että heidän duoaan lokeroitaisiin. Hei- dän musiikkinsa perustui yksinkertaisille, lelurummuilla soitetuille bii- teille. Soundi oli monotoninen, ja se sisälsi jyrkkiä leikkauksia ja nopeita muutoksia. He ajattelivat, että feminismi on ensisijaista suhteessa tois- sijaiseen viestin julistamisen välineeseen, hip hop -musiikkiin. Viesti oli tässä tapauksessa päivänselvä: naiset ovat alistettuja, ja Y Puss/D Mut- tant halusi muuttaa vallitsevia valtasuhteita. D Muttant oli pukeutunut verkkosukkiin punaisen lateksileningin alla, jossa oli kolmikulmainen reikä haaravälin kohdalla. Päässään hänellä oli vihreä hattu, jossa luki suurin kirjaimin ssubba (narttu). Y Pussilla oli yllään vaaleanpunaiset housut, joissa oli taskuja, niittejä ja vaaleanpunainen kimalteleva vyö. Päässään hänellä oli villahattu. 224 • Löydetty ja k adotettu solidaarisuus Nuorempien feministien sukupolvi on seurannut vanhempia femi- nistejä ja antanut pillulle kasvot. Tämä ilmenee esimerkiksi aktivistiryh- mä Unfucked Pussyn nimessä ja vuonna 2005 komediaryhmä Pomo- Dorin esityksessä Lilla Fittan på prärien (Pieni pillu preerialla). Kuten aikaisemminkin, feministit esittävät sukupuolielimiään ja osoittavat ai- heen sensitiivisyyden yhä tänäänkin. Pieni pillu preerialla viittaa pie- neen taloon preerialla, jossa kaikki ovat aina hyviä ja ystävällisiä. Yhtä- läisyys kirja- ja tv-sarjaan, johon nimi viittaa, rajoittuu tähän. Materiaali oli valittu ryhmän arkipäiväisestä elämästä ja todellisuudessa koetuis- ta tapahtumista. Suuri osa materiaalista käsitteli vaatimusta olla iloinen ja muita naisia koskevia sosiaalisia normeja. Ryhmä pyrki tutkimaan, kuinka usein olemme tietoisia siitä, että teeskentelemme. PomoDori halusi päästä käsiksi “epäonnistujaan”, joka on kaikkien sisällä. Vaikka heidän huumorinsa olikin hienostunutta, PomoDori antoi itselleen lu- van olla yhtä julkea, fyysinen, ruma ja karkea kuin miehetkin ovat. He halusivat myös haastaa sen tosiasian, että suurin osa naisten esittämäs- tä valtavirta teatterista on miesten kirjoittamaa. Tällöin naiset toimi- vat miesten käskyläisinä sen sijasta, että he olisivat kapinallisia. Omalta osaltaan he ratkaisivat tämän seikan työskentelemällä naisten muodos- tamassa ryhmässä. Aktivistitaiteil i ja orgaanisena intellektuell ina Mouffe on kysynyt, voiko taiteellinen toiminta edelleen olla tärkeässä asemassa sellaisessa yhteiskunnassa, jossa ero taiteen ja mainostamisen välillä on muuttunut sumeaksi, ja jossa taiteilijat ja kulttuurialan työn- tekijät ovat tulleet osaksi kapitalistista tuotantojärjestelmää (Mouffe 2007, 1). Hän huomauttaa, että taiteellinen toiminta voi osallistua tais- teluun kapitalismin ylivaltaa vastaan, mutta tällöin on välttämätön- tä ymmärtää demokraattisen politiikan toimintatapoja (Mouffe 2007, 2). Kulttuurinen demokratia on yhtä lailla oikeus kuin ekonominen tai poliittinenkin demokratia. Eräs keino sen saavuttamiseen on solidaari- suuden harjoittaminen. Feministiteoreetikko Sara Ahmed pitää femi- nistisiä suhteita kuten esimerkiksi kiukkua, ihmetystä ja toivoa solidaa- risuuden tuloksina. Kiukku herää feministissä ja pitää hänet liikkeessä. 225 • Löydetty ja k adotettu solidaarisuus Ihmetyksessä on kysymys maailman kohtaamisesta ikään kuin kohtaisi sen ensimmäistä kertaa. Toivo muistuttaa meitä siitä, että huoli tulevai- suudesta pitää liittää yhteen feministisen menneisyyden perinnön kans- sa (Ahmed 2004, 168–190). Ahmed kirjoittaa: Feministien on tärkeää kysyä seuraavat poliittiset ja strategiset kysy- mykset: Milloin pitäisi antaa asioiden olla? Ja mistä pitäisi päästää irti? Tällaisiin kysymyksiin ei ole välitöntä vastausta: meidän täytyy aina ja yhä uudelleen päättää, mitä jokaisessa nykyisessä tilanteessa tulisi teh- dä. (Ahmed 2004, 188.) Näistä syistä johtuen on tärkeää, ettei feminismistä tule toivon objektia, vaikka se antaakin meille toivoa. Ahmed pitää Mohantyn toivetta yli- rajaisesta solidaarisuudesta eräänä tapana lähestyä tulevaisuutta koske- via feministisiä strategioita. Mohanty käyttää ja pitää erityisen hedelmällisenä valtiotieteili- jä Jodi Deanin käsitettä reflektiivinen solidaarisuus. Dean väittää, että reflektiivinen solidaarisuus rakentuu kolmen henkilön väliselle vuoro- vaikutukselle. Kolmas ääni on merkityksellinen solidaarisuuden jäl- leenrakentamisessa sisään sulkevana ideaalina pikemminkin kuin vas- takkainasetteluna meidän ja muiden välillä (Dean 1996, 3). Mohanty ylistää Deanin ajatusta kommunikatiivisesta ja prosessissa olevasta ”meistä” käyttökelpoiseksi, koska solidaarisuus on aina saavutus. Se on seuraus aktiivisesta ponnistelusta sellaisen universaalin luomiseksi, joka syntyy partikulaareista ja eroista. Mohanty toteaa, että ”[a]jattelulleni on tärkeää käytännöllisesti orientoitunut ja aktiivinen poliittinen kamp- pailu, joka ruumiillistuu solidaarisuuden käsitteeseen. Tämän vuoksi keskitän mieluummin huomion solidaarisuuteen kuin sisaruuden käsit- teeseen” (Mohanty 2003, 7.) Hänen mielestään feministinen solidaa- risuus on rajojen ylittämisen, kolonisoidun tiedon purkamisen ja kapi- talismin vastaisen kritiikin harjoittamisen keskeisin periaate. Mohanty ei kuitenkaan tarkoita, että naisten elämät ja taistelut olisivat kaikkial- la samanlaisia, vaikka ne ovatkin toisiinsa verrannollisia. Tästä johtuen hän argumentoi poliittisen solidaarisuuden ja yhteisten etujen puolesta. Naistyöläiset määrittelevät yhteiset edut luokan, rodun ja kansalliset ra- jat ylittävänä yhteisönä tai kollektiivina, joka perustuu jaetuille materi- 226 • Löydetty ja k adotettu solidaarisuus aalisille kiinnostuksen kohteille ja jaetuille maailman ymmärtämisen ta- voille. Tästä syystä Mohanty pitää pikemminkin solidaarisuutta kuin sisaruutta perustana vastavuoroisesti vastuullisille ja oikeudenmukaisil- le suhteille naisten monenlaisissa yhteisöissä (Mohanty 2003, 193). Jos feministiaktivistitaiteilijoiden työskentely yhdistetään Mohantyn käsittelemän solidaarisuuden ja italialaisen marxilaisteoreetikko Anto- nio Gramscin orgaanisen intellektuellin käsitteen kanssa, on mahdollis- ta löytää yhteys yhteiskunnallisten liikkeiden, akateemisen maailman ja taiteiden välillä. Gramscin mielestä intellektuellilla on tärkeä asema vas- tahegemonioiden luomisessa. Hän tunnistaa kahdenlaisia intellektuel- leja, perinteisiä ja orgaanisia (Gramsci 1971). Tämä koskee myös taiteili- joita. Perinteiset intellektuellit ja taiteilijat pitävät itseään auto nomisina. He ovat riippumattomia suhteessa hegemoniseen yhteiskuntaluokkaan ja myös muut pitävät heitä tällaisina. He näyttävät auto nomisilta ja riip- pumattomilta huolimatta niistä yhteiskunnallisista mullistuksista, joita he ovat ehkä joutuneet kohtaamaan. He ovat pohjimmiltaan konserva- tiiveja ja toimivat yhdessä hallitsevan luokan kanssa liittoutumalla yh- teen heidän kanssaan ja auttamalla heitä. Toinen intellektuellilaji, johon kuuluvat myös orgaaniset aktivisti- taiteilijat, on orgaaninen intellektuelli. Tämä ryhmä kasvaa vallitse- van yhteiskuntaryhmän rinnalla ja on sen ajatteleva ja sitä organisoi- va ryhmä. Gramsci piti tärkeänä, että kasvatusjärjestelmä oli tuottanut heidät toteuttamaan tehtäväänsä hallitsevalle ryhmälle yhteiskunnas- sa. Tämän ryhmän kautta hallitseva luokka säilyttää hegemonisen ase- mansa (Gramsci 1971). Gramsci kirjoitti Vankilavihoissaan, että ei riitä, että merkittävä määrä perinteisiä intellektuelleja siirtyy toimimaan val- lankumouksen toteuttamiseksi, vaan että vasemmiston pitäisi tuottaa omat orgaaniset intellektuellinsa. Gramsci koki erääksi roolikseen täl- laisten yksilöiden luomisen työväenluokasta ja mahdollisimman moni- en perinteisten intellektuellien voittamisen puolelleen vallankumouk- sen toteuttamiseen. Intellektuaalinen piiri ei rajoittunut eliittiin vaan sen toiminta perustui arkipäiväiseen elämään. Gramsci kirjoitti että ”uuden intellektuellin olemisen tapa ei voi olla enää ainoastaan kauno- puheisuutta – – vaan aktiivista osallistumista käytännölliseen elämään suunnittelijana, organisoijana, pysyvänä suostuttelijana eikä vain yksin- kertaisena puhujana” (Gramsci 1971, 10). 227 • Löydetty ja k adotettu solidaarisuus Agonistinen taistelu Feministiselle esiintyjälle olisi ihanteellisinta yhdistää Mohantyn soli- daarisuuden käsite yhteen Gramscin orgaanisen intellektuellin ajatuk- sen kanssa. Orgaaninen feministitaiteilija on aktivisti-guerilla-esiinty- jä, joka yhdistää laajasti taidemaailmaa yhteiskunnallisten liikkeiden ja politiikan kanssa. Poliittinen mobilisointi vaatii politisoimista, mut- ta kuten Mouffe huomauttaa, politisointi edellyttää ristiriitaisten rep- resentaatioiden esittämistä maailmasta (Mouffe 2005, 24–25). Ihmiset yleensä, mukaanlukien taiteilijat, samastuvat erilaisiin poliittisiin ryh- mittymiin. Orgaaniset feministitaiteilijat voivat osallistua poliittiseen taisteluun intohimoisten esitystensä kautta. Tämä on poliittisen mobi- lisoinnin keino demokraattisten prosessien keskellä. Feminististen orgaanisten taiteilijoiden tärkeä tehtävä on tehdä yh- teiskunnallisista konflikteista näkyviä. Mouffe huomauttaa, että jotta konfliktia pidettäisiin perusteltuina, se ei saa tuhota poliittista yhteis- työtä. Niinpä keskenään konfliktissa olevien osapuolten välillä tulee olla yhteinen raja, jotta ne eivät kohtelisi vastustajiaan vihollisina, joilla on perusteltuja vaatimuksia, mutta jotka kuitenkin tuhotaan. Näin tapah- tuu suhteessa, jossa osapuolet järjestyvät ystäviksi ja vihollisiksi (Mouffe 2005, 20). Mouffe tekee eron agonistisen ja antagonistisen välille. Agonistises- sa taistelussa on kyse valtasuhteiden konfiguraatioista, joiden ympäril- le tietty yhteiskunta on järjestäytynyt. Se on taistelua toisilleen vastak- kaisten hegemonisten projektien välillä, joita ei voi koskaan sovitella rationaalisesti. Mouffen mukaan antagonistinen on aina läsnä. Se on todellinen vastakkainasettelu, mutta tapahtuu olosuhteissa, joita sääte- lee joukko vastapuolen hyväksymiä demokraattisia prosesseja (Mouffe 2005, 21). Mouffe huomauttaa että meidän ei niinkään pitäisi yrittää suunnitella instituutioita, joiden tasapuoliset toimintatavat sovittaisivat kaikki ristiriitaiset intressit ja arvot, sillä tällaisessa toiminnassa olisi kyse demokratian tehokkaasta harjoittamisesta. Pikemminkin demokraattis- ten teoreetikoiden ja poliitikkojen tulisi visioida eloisia agonistisia jul- kisia tiloja kamppailulle, joissa erilaisia hegemonisia poliittisia projekte- ja voidaan vastustaa (Mouffe 2005, 3). 228 • Löydetty ja k adotettu solidaarisuus Lopuksi Tässä artikkelissa olen reflektoinut joitakin feminististen esiintyjien tapoja haastaa vallitseva ja oletettu aikamme postpoliittinen ajanhen- ki. Chantal Mouffe tuo esille postpoliittisen lähestymistavan puuttei- ta ja painottaa, että poliittinen oikeisto ja vasemmisto ei ole sama asia. Vasemmiston kriittistä utopiaa on ollut viime vuosikymmeninä vaikea puolustaa, koska kulttuurianalyysia hallitsee utopian vastaisuus. Feministitaiteilijat ottavat kuitenkin osaa vasemmiston kriittiseen utopismiin. Feministiesiintyjän olisi suotavaa identifioitua feministi- seksi orgaaniseksi taiteilijaksi, joka panostaa feministiseen solidaarisuu- den ymmärrykseen, kuten Antonio Gramsci ja Chandra Mohanty ovat esittäneet. Tällaista lähestymistapaa performanssiin ja politiikkaan pi- täisi tarkastella agonistisesta eikä antagonistisesta näkökulmasta anta- malla poliittisille konflikteille perusteltu ilmaisun muoto. Tällöin yh- teiskunnan ristiriidat eivät horjuttaisi demokraattista projektia vaan tarttuisivat demokraattisen politiikan kohtaamiin haasteisiin. Simone de Beauvoirin kuuluisa väite, jonka mukaan ”naiseksi ei syn- nytä, vaan naiseksi tullaan”, sekä tunnustaa sukupuolen merkityksen että tulkitsee sitä uudelleen tekona fenomenologisessa perinteessä (de Beauvoir 2002, 325). Tämän vuoksi olen valinnut kirjoittaa pikem- minkin solidaarisuudesta kuin sisaruudesta. Kahteen jakautuva suku- puolijärjestelmä ei ole olemassa oleva tosiasia huolimatta patriarkaatin läpitunkevuudesta ja sukupuolieron läsnäolosta operatiivisena kulttuu- risena erona. Kuten Judith Butler on huomauttanut, naisen kategoriaan tukeutuvan feministisen solidaarisuuden luominen on ymmärrettävää (Butler 1990). Tässä lähestymistavassa on kuitenkin riskinsä, joka liit- tyy naisten moninaisuuteen. Tällainen lähestymistapa voi luoda kate- gorian, joka joko representoi tai ei representoi naisten konkreettisia elä- miä. Kun de Beauvoir väittää, että nainen on ”historiallinen situaatio”, hän painottaa, että ruumis ei kärsi tietystä kulttuurisesta representaati- osta ainoastaan niiden konventioiden kautta, jotka sanktioivat ja tuo- mitsevat ruumiin toimintaa. Tämän lisäksi ruumis kärsii myös konven- tioista, jotka jäsentävät ruumiin kulttuurista ymmärtämisen tapaa (de Beauvoir 2002, 489f ). 229 • Löydetty ja k adotettu solidaarisuus Gayatri Spivak väittää että feministien pitäisi tukeutua strategiseen essentialismiin edistääkseen feminististä politiikkaa. Ehdotankin, että eron käsite korvattaisiin solidaarisuuden käsitteellä, jolla tarkoitan po- liittista ja sosiaalista liittoutumaa sekä valmiutta riskien ja resurssien ja- kamiseen. Solidaarisuus merkitsee halukkuutta yhteistoimintaan ja tah- toa institutionalisoida yhteistoiminta oikeuksien ja kansalaisuuden avulla (Stjernø 2004, 2). Solidaariset pyrkimykset näyttävät olevan yk- silöllisyyden aikakaudella uhattuna ja puolustuskannalla. Etiikan ja eet- tisyyden käsitteet ovat nykyisessä diskurssissa korvanneet ideologian, joka ymmärretään marxilaisena käsitteenä. Uusliberalismin ja kapita- lismin voittokulku, lisääntynyt individualismi, etninen moninaisuus ja muukalaisviha Euroopassa, sekä kasvava kuilu rikkaiden ja köyhien val- tioiden välillä, tekevät käytännöistä ja antirasistisesta solidaarisuudesta polttavan kysymyksen. Mielestäni feministien pitäisi tarkastella lähemmin feministisen soli- daarisuuden käsitettä globaalin etiikan ja resurssien jakamisen ohjaava- na periaatteena. Tällaisen optimismin mahdollisuudet eivät näytä juu- ri nyt kovin hyviltä, mutta toisaalta historia on täynnä yllätyksiä. Kuten Tracy Chapman laulaa kappaleessa Talkin’ Bout A Revolution: ”Köyhät ihmiset nousevat kapinaan/Ja saavat osansa/Köyhät ihmiset nousevat kapinaan/Ja ottavat osansa.” Jos verenvuodatusta halutaan välttää, on syytä aloittaa solidaarisuuden harjoittaminen nyt. Englannista suomentanut Taru Leppänen L ähteet Ahmed, Sara. 2004. The Cultural Politics of Emotion. New York: Routledge. Anderson, Perry. 1998. The Origins of Postmodernity. London: Verso. Aston, Elaine. 1999. Feminist Theater Practice: A Handbook. London: Routledge. Beauvoir, Simone de. 2002. Det andra könet. Käänt. Åsa Moberg & Adam Inczédy- Gombos. Stockholm: Norstedts. [Ilmestyi alun perin 1949] Butler, Judith. 1990. Gender Trouble. Feminism and the Subversion of Identity. New York: Routledge. 230 • Löydetty ja k adotettu solidaarisuus Cusset, Francois. 2008. French Theory: How Foucault, Derrida, Deleuze and Co. Transformed the Intellectual Life of the United States. Minneapolis, MN: Universi- ty of Minnesota Press. Davis, Colin. 2004. After Poststructuralism: Reading, Stories, and Theory. London: Routledge. Dean, Jodi. 1996. Solidarity of Strangers: Feminism after Identity Politics. Berkeley: University of California Press. Dolan, Jill. 2005. Utopia in Performance: Finding Hope at the Theater. Ann Arbor, MI: University of Michigan Press. Eagleton, Terry. 2003. After Theory. London: Allen Lane. Edelman, Lee. 2005. No Future: Queer Theory and the Death Drive. Durham, NC: Duke University Press. Felshin, Nina. 1994. Introduction. Teoksessa But Is It Art? The Spirit of Activism, toim. Nina Felshin, 9–30. Seattle, WA: Bay Press. Gramsci, Antonio. 1971. Selections from the Prison Notebooks. London: Lawrence and Wishart. Hallin, Eva. 2005. Med motstånd mot förändring: Samtal med Sapphos döttrar, High Heel Sisters, Johanna Gustafsson och Fia-Stina Sandlund. Teoksessa Konst- feminism: Strategier och effektkter i Sverige från 1970-talet till idag, toim. Anna Ny- ström, et al., 158–159. Stockholm: Atlas. High Heel Sisters. Sähköpostiviesti, 26.8.2003. Hill, Gary, and Clare Birchall (toim.). 2007. New Cultural Studies: Adventures in Theory. Athens, GA: University of Georgia Press. Jameson, Fredric. 1991. Postmodernism, or the Cultural Logic of Late Capitalism. Durham, NC: Duke University Press. Kalmteg, Lina. 2005. ”Feministiska föreställningar fyller salongerna” & ”Feminis- ter på scen senaste året”. Dagens Nyheter, 24.8.2005. Kane, Sarah. 2001. Complete Plays: Blasted, Phaedra’s Love, Cleansed, Crave, 4.48 Psychosis, Skin. London: Methuen Drama. Leonard, Zoe. 1992. I Want a President. Koneella kirjoitettu dokumentti laajasti kierrätetty internetissä. Alkuperä ja julkaisuvuosi tuntematon. Lippard, Lucy. 1984. Trojan Horses: Activist Art and Power. Teoksessa Art After Modernism: Rethinking Representation, toim. Brian Wallis, 341–358. New York: New Museum of Contemporary Art. Mansbridge, Jane. 1995. What Is the Feminist Movement? Teoksessa Feminist Or- ganizations: Harvest of the New Women’s Movement, toim. Myra Marx Ferree & Patricia Yancey Martin, 27–34. Philadelphia: Temple University Press. 231 • Löydetty ja k adotettu solidaarisuus Mohanty, Chandra Talpade. 2003. Feminism Without Borders: Decolonizing Theory , Practicing Solidarity. Durham, NC: Duke University Press. Mouffe, Chantal. 2005. On the Political. London & New York: Routledge. ———. 2007. Artistic Activism and Agonistic Spaces. Art and Research: A Journal of Ideas, Contexts and Methods 14 (2): 1–4. Muñoz, José Esteban. 2009. Cruising Utopia: The Then and There of Queer Utopia. New York: New York University Press. Poppius, Kristoffer. Förebilden. Lo Kauppi har en pjäs för att unga tjejer inte ska känna sig så fula och otillräckliga. Dagens Nyheter 20.1.2004. Rosenberg, Tiina. 2007. Stockholm Interventions: Feminist Activist Performance. Teoksessa Staging International Feminisms, toim. Elaine Aston & Sue-Ellen Case, 76–85. New York: Palgrave Macmillan. Schueler, Kaj. Allt ljus på Jelinek [Spotlight on Jelinek]. Svenska Dagbladet 9.12.2004. Skawonius, Betty. På korståg mot den sjuka vården. Lo Kauppis självbiografiska succépjäs går ut på turné. Dagens Nyheter 18.8.2004. Stjernø, Steinar. 2005. Solidarity in Europe: The History of an Idea. Cambridge: Cambridge University Press. Walby, Sylvia. 2009. Globalization & Inequalities: Complexity and Contested Mod- ern ities. London: Sage. Ero ja potentiaalisuus 235 Salla Peltonen K äsitteiden politi ikk aa Mistä puhumme kun puhumme sukupuolierosta? 1990-lukua on kuvailtu feministisen teorian kultakaudeksi. Silloin jul- kaistiin monia alan klassikkoteoksia ja käytiin vilkasta keskustelua fe- ministisen teorian ja politiikan suhteesta.1 Keskeinen tematiikka kos- ki feminismin tapoja ja poliittisia tarpeita määritellä sukupuolieroja ja sitä, kuka ja mikä on nainen ja feminismin subjekti. Keskustelua käytiin etenkin eron käsitteestä: vahvistaako vai purkaako sukupuolieron ajat- telu poissulkevia normeja? Keskityn artikkelissani sukupuolentutkimuksen kentällä käytyyn teoriakeskusteluun sukupuolen, seksuaalisuuden ja sukupuolieron kä- sitteiden merkityksistä. Tarkastelen, miten Rosi Braidotti ja Judith Butler käsittävät sukupuolieron ja millä tavoin heidän välisensä dialo- gi valottaa feministisen tutkimuksen keskeisiä kysymyksiä teorian ja po- litiikan suhteesta (Braidotti & Butler 1997; Butler 2004a; Braidotti 2002, 2011a, 2011b). Braidotti ja Butler ovat molemmat viimeisen kah- denkymmenen vuoden ajan kirjoittaneet feministisen teorian poliitti- suudesta: sukupuolen, kulttuuristen representaatioiden, vallan ja identi- teettipolitiikan kysymyksistä sekä etiikasta.2 Sukupuolentutkimuksessa Braidottin ja Butlerin työt yhdistetään usein eri traditioihin. Braidotti jatkaa radikaalin sukupuolieron teorian (sexual difference theory ) perin- nettä ja seuraa Luce Irigarayn ja Gilles Deleuzen ajattelua. Butler taas on tullut tunnetuksi queerfeministisenä gender- teoreetikkona, jonka taus- talla vaikuttavat muun muassa Michel Foucault ja Monique Wittig.3 Braidottin ja Butlerin keskustelu on kiinnostava erityisesti siksi, että he debatoivat feministisen teorian keskeisistä käsitteistä ja niiden poliitti- sista ulottuvuuksista tilanteessa, jossa sukupuolentutkimus on institu- 236 • K äsitteiden politi ikk aa tionalisoitumassa. Kysymys kuuluu, eroavatko Braidottin ja Butlerin nä- kemykset niin radikaalisti toisistaan kuin Braidotti esittää? Braidottin ja Butlerin keskustelu alkoi vuonna 1994 faksien vaihdol- la. Se on sittemmin julkaistu otsikolla ”Feminism by Any Other Name” (Braidotti & Butler 1994, 1997). Fakseissaan he pohtivat feminismin ja sukupuolentutkimuksen politiikkaa, etenkin gender-teorioiden ja radi- kaalin sukupuolieron (sexual difference) merkityksiä feministisessä teo- riassa. Keskustelu heidän välillään jatkuu myös kirjoissa Metamorphoses (2002) sekä Undoing Gender (2004a), joissa he eksplisiittisesti kom- mentoivat toistensa töitä. S ukupuoliero, ransk alainen feminismi ja seksisodat Kirjassaan Metamorphoses (2002) Rosi Braidotti kirjoittaa, että sexual difference- ja gender-teoreetikoiden ajattelutavat eroavat toisistaan käsit- teellisesti. Braidottin (2002, 34) mukaan kyseessä on ”hardcore teoreet- tinen ero” – kyse ei siis ole pelkästään terminologiasta. Sukupuoli eron käsitteen genealogia, eli se, miten käsite on päätynyt nykyiseen käyttö- tapaansa ja merkitykseensä eroaa Braidottin ja Butlerin teorioissa. Suku- puoliero ei Braidottin mukaan perustu yhteen teoreettiseen traditioon, minkä vuoksi se ymmärretään eri yhteyksissä eri tavoin. Suku puolieron kysymystä feministisessä teoriassa ei voi tarkastella huomioimatta gene- alogian painoarvoa (ks. Braidotti 2002, 32, 34; 2011a 139–150; 2011b, 141–150). Teorioiden välisten erojen taustalla on erilaisia tapoja suh- tautua feminiinisyyteen, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen, ja nämä erot selittyvät osin teoriahistorian mutta myös geopoliitikan kautta. Brai- dottin ja Butlerin näkemyserojen taustalla ovat etenkin erilaiset ymmär- rykset siitä, miten ranskalaisen feminismin ja radikaalin sukupuolieron teorioita tulisi tulkita.4 Erilaiset tulkinnat Luce Irigarayn ja Monique Wittigin teorioista ovat keskustelun keskiössä. Avatessaan gender-teorioiden sekä sexual difference -teorioiden vä- listä eroa Braidotti (2002, 52) viittaa myös Yhdysvalloissa 1980-luvul- la käytyihin ”seksisotiin”, joiden aikana muun muassa Andrea Dworkin ja Catharine McKinnon määrittelivät seksuaalisuuden naisiin kohdis- tuvan väkivallan muodoksi. Braidotti näkee tämän yhtenä taustateki- 237 • K äsitteiden politi ikk aa jänä sille, että naisten seksuaalisuutta alettiin määritellä hegemonises- sa hetero seksuaalisessa viitekehyksessä. Tällöin seksuaalisuus ylipäänsä (halu, seksi, seksuaalisuus) pelkistettiin miehisen, patriarkaalisen vallan ilmaisuksi ja käsitettiin näin yleisen negatiivisesti. Mannermaisesta tra- ditiosta puuttuu Braidottin mukaan tällainen negatiivinen määrittely. Sen sijaan siinä korostuu seksuaalisuus tuottavana ja affirmatiivisena voi- mana. (Braidotti 2011a, 85.)5 Tätä taustaa vasten Braidotti (2002, 50– 51) esittää, että Butlerin amerikkalaisesta feministisestä traditiosta vai- kutteita saanut gender-teoria suhtautuu negatiivisesti sukupuolieroon ja seksuaalisuuteen, jättää varjoonsa naisidentifioituvat naiset (woman identified women) ja tekee näkymättömäksi femmen, ellei häntä merki- tä (patriarkaalisen vallan) femme-butch -jaottelun kautta. Tämän lisäksi Braidotti (2002, 43) esittää, että Butler redusoi ruumiillisuutta koske- vat kysymykset kielelliseen sfääriin ja diskursiivisiin käytäntöihin. But- ler jättää siten ruumiillisuuden tematiikan biologian, fysiologian ja bio- tieteiden määriteltäväksi. Radikaalin sukupuolieron traditiossa, johon Braidotti paikantuu suku puolierolla on monia merkityksiä. Sukupuoliero ymmärretään sa- malla sekä biologisena tosiasiana että kulttuurisena merkkinä historias- ta, joka on määritellyt naisen toiseksi sukupuoleksi, ja jossa erilaisuus on jotain alempaa ja puutetta (Rojola 1996, 179). Esimerkiksi Irigarayn ajatus, jonka mukaan naisella ei ole sukupuolta, ja Julia Kristevan näke- mys siitä, että naisten ei voida tarkasti ottaen sanovan olevan olemassa, alleviivaavat, kuinka koko kysymys subjektista järjestyy Irigarayn esit- tämän ”samuuden logiikan” mukaisesti. Braidottin näkemys sukupuoli- erosta pohjautuu pitkälti Irigarayn ajatteluun. Irigaray kirjoittaa: Subjektin ja diskurssin suhteet on tulkittava kokonaan uudelleen, sa- moin subjektin ja maailman, subjektin ja kosmisen sekä mikro- että makrokosmoksen suhteet. Kaikki. Ja ensimmäiseksi on tartuttava sii- hen tosiseikkaan, että subjekti on aina kirjoitettu miehisessä muodossa, l’homme, vaikka se pyrkii olemaan universaali ja neutri. Ainakaan rans- kan kielessä ihminen ei ole neutri vaan sukupuolinen. Mies on ollut dis- kurssin subjekti, teoreettisen, moraalisen ja poliittisen diskurssin sub- jekti. (Irigaray 1996, 23.) 238 • K äsitteiden politi ikk aa Irigarayn mukaan länsimainen ajattelu siis käsitteellistää naisen ja femi- niinisyyden miehisen, maskuliinisen mallin mukaan, ja kutsuu fallosent- ristä järjestelmää samuuden logiikaksi. Braidottin keskeinen kysymys koskeekin sitä, miten voimme ajatella vastarintaa ja ulospääsyä fallosent- rismin järjestelmästä ja siihen sisältyvästä binäärisestä ajattelusta. Keskeinen teema Braidottin ja Butlerin keskustelussa on se, miten suku puoli ja sukupuolierot voidaan nähdä olemassa olevina ja todellisi- na palauttamatta näitä kielelliseen, ruumiilliseen, biologiseen tai mate- riaaliseen perustaan.6 Sekä Butler että Braidotti ottavatkin teorioissaan etäisyyttä essentiaalisista käsityksistä sukupuolesta, ruumiillisuudesta, sukupuolierosta ja seksuaalisuudesta (Braidotti 2011b, 143–149; Butler 2004, 212). Tästä huolimatta heidän tapansa puhua ja kirjoittaa suku- puolieroista suhteessa materiaan, ruumiiseen ja kokemukseen eroavat toisistaan. Anu Koivunen on kiteyttänyt tämän seuraavasti: Siinä missä Butler kysyy, miten seksuaalisuuden järjestykset asuttavat sukupuolikategorioita ja miten heterous normina ja luontona torjuu ja tuottaa toiseuksia, Braidottin ”radikaali materialismi” kurottaa suku- puolieroon (sexual difference) ei-vielä-olevana ja potentiaalina. Butler suuntaa kriittisen huomion seksuaalisuuden rakentumiseen normali- soinnin ja sääntelyn tuloksena, kun taas Braidotti ei halua edes käsitel- lä seksuaalisuutta representaatioiden, diskurssien tai identiteettien ky- symyksenä. (Koivunen 2006.) 2000-luvun sukupuolentutkimuksen näkökulmasta keskustelut fe- minismin subjektista ja naisidentiteetistä saattavat tuntua hieman vanhahtavilta. Monista niistä kysymyksistä, joista käytiin vilkasta teoriakeskustelua vielä 1990-luvulla, on jo ehtinyt muodostua sukupuo- lentutkimuksen lähtökohtia. Judith Butlerin teos Hankala sukupuo- li (Butler 2006) on tässä yhteydessä merkittävä.7 Se haastaa käsityksen suku puolesta ja seksuaalisuudesta kokemukseen tai ruumiillisuuteen perustuvina perus kategorioina, jotka voidaan jaotella yhtäältä kulttuu- riseen tai sosiaaliseen ja toisaalta biologiseen sukupuoleen (sex/gender). Purkamalla samanaikaisesti sekä sukupuolen että seksuaalisuuden ka- tegorioita Butler kyseenalaistaa myös ajatuksen siitä, että tietynlaisesta ruumiista seuraa tietynlainen sukupuoli, jolla on tietynlainen seksuaali- 239 • K äsitteiden politi ikk aa suus tai halu. Butler yhdistää kysymyksen sukupuolen, miehen ja naisen, sekä seksuaalisuuden ymmärtämisestä kulttuurissa valtaan seuraavasti: Voimmeko puhua ”annetusta” biologisesta sukupuolesta tai ”annetusta” sosiaalisesta sukupuolesta kysymättä ensin, kuinka biologinen ja/tai so- siaalinen sukupuoli annetaan, millä keinoin tämä tapahtuu? – – Onko niin että, erilaiset tieteelliset keskustelut ovat diskursiivisesti tuottaneet näennäisesti luonnolliset tosiasiat biologisesta sukupuolesta joidenkin poliittisten ja yhteiskunnallisten intressien palvelukseen? (Butler 2006, 55). Butler (2006, 17–37) dekonstruoi sukupuolta myös käyttämällä sexu- al difference -feminismiä, erityisesti suhteessa Irigarayn ja Kristevan ajat- teluun, esimerkkinä sellaisesta sukupuolikäsityksestä, jossa suku puoli nähdään biologisena, ruumiillisena ja kahtiajakoisena ilmiönä.8 Tästä teoreettisesta lähtökohdasta käsin Butler myös kyseenalaistaa naisliik- keen tapaa asettaa nainen feminismin itsestään selväksi lähtökohdaksi ja subjektiksi. Jos käsitykset sukupuolesta ja seksuaalisuudesta ovat histo- riallisesti rakennettuja sekä vallan ja diskurssin tuottamia, kuten Butler Hankalassa sukupuolessa esittää, feminismin subjekti on samalla taval- la nähtävä historiallisena tuotoksena eikä (identiteetti)politiikan lähtö- kohtana. Feministinen subjekti osoittautuu tällöin diskursiivisesti muodostu- neeksi juuri siinä poliittisessa järjestelmässä, jonka on tarkoitus mah- dollistaa sen vapautuminen. Poliittisesti tästä tulee ongelmallista, jos järjestelmän voidaan osoittaa tuottavan sukupuolitettuja subjekteja hierarkkisesti eriarvoisiin asemiin tai tuottavan miehisiksi oletettuja subjekteja. (Butler 2006, 49.) Sukupuolieron kaksinapaisuus näyttäytyy muuttuvana rakennelmana, kun sukupuolikäsitykset ja seksuaalisuus historiallistetaan. Butler ky- syy, millä tavoin sukupuoliero ”toimii”, millaisia käsityksiä eron logiikka tuottaa sukupuolesta ja seksuaalisuudesta. Keskeinen kysymys Butleril- le on, millä tavoin sukupuolieroa voidaan erottaa heteroseksuaalisuu- desta eli viitekehyksestä, joka asettaa heteroseksuaalisuuden perustavan- laatuiseksi olemisen ja tulemisen muodoksi? (Butler 2006; 2004a, 201, 240 • K äsitteiden politi ikk aa 211–13; 2012).9 Butlerin lähentymistapaa voisikin kutsua kulttuuris- samme vallitsevan hegemonisen sukupuolen ja seksuaalisuuden eron lo- giikan analysoimiseksi. Braidotti puolestaan asettaa naisten eletyt, ruumiilliset kokemuk- set feministisen politiikan lähtökohdaksi. On hyvä korostaa, että nai- nen on Braidottin ymmärryksessä potentiaalia, ei vielä olemassa olevaa. Se on jotakin, jonka feministisubjektit10 itse luovat. Positiivisesti ajatel- tu radikaali sukupuoliero on perusta erilaiselle tulevaisuudelle, muutok- selle, jota hän kutsuu Irigarayta mukaillen ”virtuaaliseksi feminiiniksi” (virtual feminine) (Braidotti 2011b, 113). Braidottin radikaalin suku- puolieron teorian puolustus liittyy vahvasti hänen pyrkimykseensä voi- mauttaa naisia ja tuottaa vaihtoehtoisia naissubjektiuden muotoja. Jot- ta tämä olisi mahdollista, eron käsite tulee ajatella uudelleen. Braidottin halu korostaa naiseutta lähtökohtana feministiselle poli tiikalle liittyy myös hänen pyrkimykseensä ymmärtää heteroseksuaalisuus uudella ta- valla. Braidottin pyrkimys luoda tilaa uusille tavoille ymmärtää sekä nai- seus että heteroseksuaalisuus on siis osittain muovautunut suhteessa hänen luentaansa Butlerin sex-gender -teoriasta. Braidotti esittää, että heteroseksuaalisuuden teoretisointi pelkästään vallan ja epäsymmetris- ten valtasuhteiden kautta on ongelmallista. Hän kysyykin, millainen fe- ministinen viesti tämä on useimmille (hetero)naisille. (Braidotti 2002, 52.) Braidotti lisää, että myös radikaalin sukupuolieron teorioissa tie- dostetaan heteroseksuaalisuuden kulttuurinen hegemonia ja että pyrki- myksenä juuri tämän takia on visioida heteroseksuaalisuutta ja sen sym- bolisia merkityksiä uusilla tavoilla.11 Braidotti kuvailee eron käsitteen merkitystä historiallisen prosessin tuotoksena ja painottaa Irigarayn tapaan, että suhteessa sukupuoleen naiseutta on kulttuurisesti määritelty negaationa ja miehisen vastakoh- tana. Braidottin ajattelussa feministinen politiikka liittyy eron käsitteen uudelleenajatteluun ja määrittelemiseen. Hän kirjoittaa: Miten voimme vapauttaa eron siitä negatiivisuudesta, joka näyttää ole- van rakentunut siihen? Eron käsite on historiallisessa prosessissa, logo- sentrisessä kerrostumisessa myrkytetty ja tullut alempiarvoisuuden vas- tineeksi: toinen – erilainen tarkoittaa arvotonta. Miten ero voidaan puhdistaa tästä negatiivisuudesta? Onko eron positiivisuutta, ”puh- 241 • K äsitteiden politi ikk aa dasta eroa”, mahdollista ajatella? (Braidotti 2011a, 19–20 ja 2011b, 17, suom. SP.) Myös Braidotti analysoi siis kulttuurista hegemonisen sukupuolen ja seksuaalisuuden eron logiikkaa. Kiista sukupuolierosta: yksi, k aksi vai useampia? Braidottin mielestä Butlerin käyttämä termi sukupuoli (gender) on teo- reettisesti riittämätön ja poliittisesti epäselvä, koska se ei huomioi suku- puolten välistä epätasa-arvoa ja epäsymmetristä suhdetta (Butler & Braidotti 1997, 42).12 Keskittymällä sukupuoleen (gender) sukupuoli- eron (sexual difference) sijasta voi syntyä oletus, että naiset ja miehet ovat samassa tai verrannollisessa asemassa suhteessa toisiinsa. Tällöin suku- puoleen sisältyvä valtarakenne ja sukupuoleen liittyvät erilaiset valta- järjestykset hävitetään (mt., 42). Sukupuolieroon perustuvat subjekti- positiot – naiseus ja miehisyys – eivät Braidottin mukaan ole toisiaan täydentäviä tai verrattavissa, vaihdettavissa tai pelkistettävissä toisiinsa käsitteellisesti eivätkä poliittisesti (mt., 42). Braidottin mukaan gender- paradigma ylläpitää ja essentialisoi implisiittisesti sex/gender –jaottelun kautta biologista näkemystä sukupuolesta (sex) (mt., 51). Hänen näke- myksensä mukaan siinä missä radikaalin sukupuolieron teoreetikot pai- nottivat strategista sukupuolen mimeettistä toistamista, gender-teoree- tikot kritisoivat ideologiaa. Tämä johti erilaisiin käsityksiin siitä, miten feminiinistä tulisi analysoida. Braidotti kuvailee vastakkaisia näkemyk- siä seuraavasti: Naisfeministisen subjektin voimaannuttamisen korostaminen, jota ra- dikaalin sukupuolieron teoreetikot toistavat, törmää genderteoree- tikoiden väitteeseen, että feminiini on metafyysinen hölynpölyn suo, jota on parempi kiertää kokonaisuudessaan (Braidotti 1994, 153; 2011b, 145, suom. SP.) Braidottin näkemyksen mukaan feministisen politiikan kannalta on tär keää huomioida, että sukupuoliero tarkoittaa naisille marginaalissa olemista. Braidotti painottaakin, että toiseutta ei kuitenkaan tule ym- 242 • K äsitteiden politi ikk aa märtää essentialistisena feminiinisyytenä ja dualistisen fallosentrismin tuottamana käsitteenä, vaan feminiinisyytenä kaikessa moninaisuudes- saan (Braidotti & Butler 1997, 44). Butler puolestaan toteaa, että Brai- dottin sukupuolieron teoriaan sisältyy taipumus ylikorostaa kahden su- kupuolen välistä epäsymmetriaa. Se sortuu helposti käyttämään liian kapeaa tai universalisoivaa käsitystä niin patriarkaatista, sukupuolista, epäsymmetriasta kuin vallastakin (mt., 43). Lisäksi Butler kysyy, miten käsitys naisten erityisyydestä on yhdistettävissä moninaisen eron käsit- teeseen (mt., 45). Butler kyseenalaistaa Braidottin tavan yhdistää nais- ten ruumiillisuus eron käsitteeseen, jolloin sukupuolierosta hänen mu- kaansa tulee muita eroja perustavanlaatuisempi esimerkiksi suhteessa rotuun, seksuaalisuuteen tai kansallisuuteen (mt., 41). Butler perustelee radikaalin sukupuolieron teoriaan kohdistuvaa kritiikkiään seuraavasti: Kun sukupuoliero ymmärretään lingvistisenä tai käsitteellisenä en- nakko -oletuksena tai väistämättömänä kaiken kirjoittamisen ehto- na, se virheellisesti universalisoi sosiaalisen epäsymmetrian, vahvistaen yhteiskunnallisten sukupuolisuhteiden epäsymmetrian kielelliseen tai symboliseen piiriin, säilyttäen ne ongelmallisesti erossa sosiohistorial- lisesta käytännöstä – – onko olemassa tapaa vahvistaa tähän kritiikkiin sisältyviä poliittisia kysymyksiä ja samalla pitää kiinni sukupuolieron kehyksen arvosta? (Butler & Braidotti 1997, 43, suom. SP.) Sukupuoliero ei Butlerin mukaan ole palautettavissa naisen ja miehen väliseen eroon ilman, että siitä samalla tulee ulossulkeva. Butler esit- tää, että sukupuolieroja on enemmän kuin kaksi: mikäli sukupuoliero ymmärretään naisen ja miehen väliseksi eroksi, syntyy myös ajatus sii- tä, että juuri feminismi olisi naisille muita poliittisia liikkeitä ja kriittisiä teorioita (kuten esimerkiksi transtutkimusta tai queerteoriaa) perusta- vanlaatuisempi.13 Butlerille sukupuoli on paremminkin kulttuurissam- me toistuvasti esiin nouseva kysymys, jonka kautta merkityksiä tuote- taan. Butler (2004a, 186) määrittää siten sukupuolieron kysymyksenä siitä, missä biologinen, psyykkinen, diskursiivinen ja sosiaalinen alkaa ja loppuu. Tästä lähtökohdasta käsin Braidottin sukupuolieron teo- ria näyttäytyy Butlerille muuttumattomana ja vain kaksi sukupuolta si- sältävänä, feminististäkin politiikkaa kaventavana horisonttina. Butler 243 • K äsitteiden politi ikk aa muistuttaa, että joillekin sukupuolen käsitteen (gender) käyttö on tapa sitouttaa feminismin poliittiset kysymykset myös sukupuolieron kehyk- sen ulkopuolelle (Butler & Braidotti 1997, 47–48; Butler 2004a, 197). Sukupuolentutkimuksen peruskursseilla opitaan usein kyseenalais- tamaan niin sanottuja ontologisia ajatuksia sukupuolesta. Ontologi- sen näkemyksen mukaan sukupuolella on jokin staattisen merkityksen omaava perusta, johon käsitteet mies ja nainen viittaavat (Honkanen 2008, 117). Sen sijaan että kysyisimme, mikä on feminismin subjekti tai nainen, onkin mielekkäämpää kysyä, miten naista ja subjektia kuvail- laan, määritetään, esitetään tai tuotetaan eri yhteyksissä. Taustalla on usein butlerilainen ajatus sukupuolen performatiivisuudesta eli suku- puolen historiallisista merkityksistä kielessä, jossa ”ongelmaksi nousee usein kysymys määrittelyjen normatiivisuudesta ja esille tulevat uudel- leen universaalit naisen käsitteelliset määritelmät, jotka ohittavat oman kontekstuaalisuutensa” (Honkanen 1996, 151). Samankaltaisen aja- tuksen esittää Marianne Liljeström (1996, 129) painottaessaan, että feministisen teorian kehityksessä keskeistä on ollut paitsi sukupuolit- tuneiden valtajärjestelmien tunnustaminen myös ”niiden toisenlainen nimeäminen ja uusien selitysmallien luominen”. Tässä prosessissa on ”oleellista – – samanaikaisesti tiedostaa ja myöntää että mikä tahansa kategorisointi aina peittää tai naamioi tiettyjä eroja ja moninaisuuksia” (mt., kursiivi alkuperäinen). Kun Braidotti esittää ajatuksen virtuaalisesta, ei olemassa olevasta fe- miniinisestä, Butler omalta osaltaan korostaa sukupuolieroa kysymyk- senä, joka kutsuu merkityksenantoon. Molemmat kyseenalaistavat sel- laisia teorioita sukupuolesta, joissa sukupuoli essentialisoidaan, mutta teoreettisesti sukupuolen käsitteen tietty ”avoimuus” kuitenkin aset- tuu heidän teorioissaan eri kohtiin (ks. Braidotti & Butler 1997; But- ler 2004a; 2006; 2012; Braidotti 2002; 2011a; 2011b). Tarkoittaako siis patriarkaatin teoretisoiminen sukupuolieroa analysoimalla sitä, että moninainen sukupuoli peitetään? Onko moninaisen sukupuolikäsityk- sen asettaminen analyysin lähtökohdaksi vaaraksi feministiselle projek- tille? Butler haastaa ajattelutapoja, jotka tavalla tai toisella asettavat tai olet- tavat heteroseksuaalisuuden ja sukupuolieron perustavanlaatuiseksi, oli 244 • K äsitteiden politi ikk aa sitten kyse subjektiuden rakentumisesta kielessä, symbolisesti psykoana- lyysissa tai empiirisesti sellaisella tavalla, jolla sukupuoli käsitetään mie- heksi ja naiseksi. Butler muistuttaa myös, Monique Wittigiin nojaten, että koska sukupuolieron teoriassa sukupuolieroa ajatellaan kielellise- nä ja symbolisena kategoriana, se vahvistaa ajatusta heteroseksuaalisuu- desta kielellisenä ilmiönä ja siten ymmärrettävyyden perustana (Butler & Braidotti 1997, 53). Vaikka sukupuolieroa ei ymmärrettäisikään bio- logisena, toisin sanoen ruumiillisena erona kahteen sukupuoleen, näyt- täytyy se Butlerin mukaan edelleen radikaalin sukupuolieron teoriassa muuttumattomana (fixed). Butler lähestyy esimerkiksi maskuliinisuut- ta ja feminiinisyyttä käsitteinä, jotka lesbon kategorian kautta horjut- tavat sukupuolieron viitekehystä (Butler 1993, 57–91; Butler 2004a, 197–198; Butler 2007). Butler huomauttaa myös, että mies/nainen- dikotomia viittaa helposti implisiittisesti heteroseksuaalisuuteen, mikä- li samalla ei huomioida seksuaalisuuden epäsymmetrioita (homo/hete- ro). Hän kirjoittaa: Vaikka saattaakin olla totta, että käänne sukupuoleen (gender) moni- mutkaistaa tai kieltää sukupuolieron epäsymmetrisen suhteen, vaikut- taa yhtä todennäköiseltä, että yksinomainen tai ensisijainen keskitty- minen sukupuolieroon (sexual difference) monimutkaistaa tai kieltää hetero/homo-jaon epäsymmetrian. Ja tällä dynamiikalla on tietenkin valta toimia käänteisesti, jolloin yksinomainen painotus hetero/homo- jakoon toimii monimutkaistamalla sukupuolieron epäsymmetrian. (Butler & Braidotti 1997, 49, suom. SP.) Braidottin mukaan seksuaalisuus on vain yksi kategoria muiden joukos- sa. Hän painottaa, että yhteisen symbolisen kategorian (nainen) tun- nustaminen ei tarkoita sitä, että kaikki naiset olisivat samanlaisia (Brai- dotti & Butler 1997, 46). Butlerin ajattelussa sen sijaan sukupuolen ja sukupuolieron sääntely palvelee heteroseksististä normatiivisuutta. Mi- käli sukupuolen ja seksuaalisuuden kysymykset erotetaan teoreettisel- la tasolla toisistaan, saattaa jäädä huomioimatta ne tavat, joilla muun muassa homofobia asettaa sukupuolia heteronormatiiviseen kehykseen (Butler 2004, 186, alaviite 13). 245 • K äsitteiden politi ikk aa Butler kysyy, miksi ”feminiinisen moninaisuuden” esiin tuominen edellyttää sukupuolieron käsitteellistämistä binäärisenä. Miksi suku- puolieroa ei voida ajatella moninaisuutena? Miksi feministinen poli- tiikka ei voisi ylittää sukupuolidikotomiaa? (ks. Butler 2006, 2004a). Braidotti puolestaan suhtautuu skeptisesti moninaisen sukupuolen po- litiikkaan. Hänen mukaansa sukupuolten numeerinen lisääntyminen ei muuta fallosentrismin ytimessä olevaa seksuaalisen dialektiikan poliit- tista valtasuhdetta (Braidotti 2002, 38). Braidottin materiaalinen femi- nismi painottaa, että sukupuolieron jäljet ovat meissä kaikissa: Riippumatta puolison sukupuolesta ja seksuaalisesta identiteetistä, meissä kaikissa piileviä heteroseksuaalisuuden jälkiä ei voi kieltää. Yk- silö voi valita peittävänsä tämän tosiasian välttääkseen kaikki sukupuo- lieron morfologiset kääreet, kuten tosiasiallisesti miehen haluavaan ke- hoon kiinnittyneen peniksen, Raamatun mukaisen penetraation, tai munasolun hedelmöittymisen vaginaan tunkeutuneen spermaa sisäl- tävän peniksen kautta. Ylistyslauluja voidaan laulaa monimuotoiselle naamioitumiselle, kuten salilla rautaa pumppaaville ristiinpukeutuville lesboille. Sitä voi valita painottavansa kaikenlaisia prosteettisia tai tek- nologisia vaihtoehtoja, kuten naisia strap-on dildoilla tai miehiä ilman penistä; mutta tämäkään ei riitä häivyttämään sukupuolieroa. (Braidot- ti 2002, 46, suom. SP, kursiivi lisätty.) Kieli , muutos ja k äsitteiden merkitykset Braidottin mukaan heteroseksuaalisuuden jäljet löytyvät siis meistä kai- kista. Tämän lisäksi sukupuolen, seksuaalisuuden ja sukupuolieron kä- sitteiden analyyttinen irtautuminen toisistaan ei ”riitä häivyttämään suku puolieroa” (Braidotti 2002, 46). Nämä väitteet saattavat vaikuttaa merkillisiltä. Millaisen statuksen Braidotti haluaa antaa heteroseksuaali- suudelle ja siten sukupuolierolle? Butlerin teoreettisesta viitekehyksestä katsottuna Braidottia on vai- kea olla tulkitsematta siten, ettei hänen ajattelussaan annettaisi hetero- seksuaalisuudelle ja sukupuolierolle perustavanlaatuisia merkityksiä. Tässä herää myös kysymys siitä, miten voisimme puhua naiseudes- ta ja miehisyydestä tuottamatta samalla näitä kategorioita perustoik- 246 • K äsitteiden politi ikk aa si, samuuksiksi tai vain kaksi sukupuolta käsittäväksi systeemiksi. Ky- symykset sukupuolen ja seksuaalisuuden olemassaolosta ja sanojen merkityksistä ymmärretään feministisessä ajattelussa ja tutkimuksessa lähtökohtaisesti poliittisina. Siksi on tärkeää osoittaa ne eri tavat, joil- la ne ”ovat olemassa”. Kontekstin ja asiayhteyden esiin tuominen on tär- keää, sillä käsitteet ja sanojen merkitykset voivat saada loukkaavia mer- kityksiä, jos ne ymmärretään yleisinhimillisinä ja muuttumattomina. Braidottin ajattelua voidaan kieltämättä kuvata paradoksaaliseksi. Hän puhuu naisisen moninaisuudesta, mutta samalla hän näyttää pois- sulkevan merkityksiä, jotka eivät sovi tietynlaiseen naiselliseen ”ruu- miillisuuden subjektiuteen”. Tällaisia ulossuljettuja naiseuden muotoja ovat esimerkiksi naismaskuliinisuus tai poikatyttöys. Butler muistuttaa meitä siitä, että sukupuolessa ei ole kyse vain naisista ja miehistä. Nai- seus ei kuulu vain naisille, maskuliinisuus ei kuulu vain miehille, eikä suku puolen monia muotoja ja ilmenemistapoja tulisi edes abstraktil- la tai teoreettisella tasolla pelkistää vain yhteen kategoriaan. Sekä But- ler että Braidotti vastustavat essentialisoivia ja ulossulkevia ymmärryk- siä suku puolesta ja seksuaalisuudesta. He molemmat kritisoivat toisiaan tietynlaisesta reduktionismista tai siitä, että toinen käyttää käsitteitä liian kapeassa merkityksessä. Voi kuitenkin kysyä: onko tämä keskuste- lun todellinen ongelma vai liittyvätkö nämä paradoksit niihin tapoihin, joilla he lähestyvät käsitteiden merkityksiä? Palatkaamme hetkeksi pohtimaan Butlerin ja Braidottin poliittis- ten strategioiden eroja. Kun Butler (2006 ja 2004a) kummastelee, mik- si feministinen politiikka ei voisi ylittää sukupuolidikotomiaa, olemme päässeet teoriakeskustelun keskeiseen erimielisyyteen. Butlerin perfor- matiivinen politiikka ei oleta mitään merkitystä lähtökohdakseen vaan esittää, että merkitysten muutos tapahtuu juuri niissä siirtymissä, joita Braidotti käyttää esimerkkinä heteroseksuaalisuuden jäljistä meissä kai- kissa. Braidottin tavoitteena taas on tuottaa uutta naissubjektia korosta- malla, että kyseessä on nimenomaan nais(feministi)subjekti, hänen elet- ty ruumiinsa, hänen kokemuksensa ja niiden saamat uudet merkitykset. On selvää, että Butlerin ja Braidottin projektit tähtäävät tässä mielessä eri suuntiin. Siinä missä Butler nostaa esiin sen, miten normatiivinen ra- kentuu toiseuttamisen kautta, Braidotti korostaa eron käsitteen uudel- leen ajattelemista symbolisen kautta. Molemmat strategiat ovat avoimia 247 • K äsitteiden politi ikk aa suhteessa tulevaisuuteen. Ne eivät sulje toisiaan pois mutta eivät myös- kään ole helposti verrattavissa. Niiden lukeminen toistensa kautta on- kin rakentavaa ja tuottavaa suhteessa feministisen ajattelun poliittisiin perusteisiin, pyrkimyksiin ja päämääriin. Sekä Braidotti että Butler vastustavat kulttuurissamme vallitse vien sukupuolikäsitteiden olettamaa biologis-determinististä näkemys- tä sukupuolesta. He seuraavat molemmat kriittisen teorian ja epäilyk- sen hermeneutiikan perinnettä kyseenalaistaessaan eron logiikkaa. But- lerin (Braidotti & Butler 1997, 45, 51) mukaan sukupuolieron teoria vahvistaa oletusta vain kahdesta sukupuolesta (oli kyse sitten symboli- sesta tasosta, kielestä tai empiriasta tai arjen käytännöistä). Braidottin (Braidotti & Butler1997; Braidotti 2002, 2011a) mielestä sukupuolen gender-teoriat essentialisoivat näkemystä sukupuolesta (sex) biologise- na. Samalla molempien päämääränä on teoretisoida sukupuolta siten että sukupuolen, eron ja seksuaalisuuden kysymyksiä ajateltaisiin toisin. Braidottin ajattelussa tämä näyttäytyy haluna luoda uusia käsitteitä ja uusia naisen representaatioita. Butler taas lähestyy olemassa olevia käsi- tyksiä varauksella ja muistuttaa, että käsitteitä voidaan aina käyttää sekä progressiivisiin että repressiivisiin tarkoituksiin. Kysymys sukupuolen tai sukupuolieron todellisuudesta on muuttuva, ja keskeinen kysymys onkin: mitä ovat ne kategoriat ja luokitukset, joiden kautta katsomme? (Butler 2006, 33, kursiivi alkuperäinen). Mutta tarkoittaako puhe sukupuolierosta sitä, että me aina toistam- me ja tuotamme sukupuolen merkityksiä? Tarkoittaako puhuminen kulttuurisesti määritetystä ja tuotetusta sukupuolesta, että silloin myös implisiittisesti toistaa ajatusta materiasta, biologiasta tai ruumiillisuu- desta? Sukupuolieron diskurssien voima houkuttelee meitä jatkuvasti ajattelemaan sukupuolta ja sukupuolieroja sukupuolierona. Kattis Hon- kanen on todennut, että sukupuolieron kysymystä toistuvasti aktuali- soivat tavat kulttuurissamme sisältävät arveluttavan houkutuksen, joka on houkutus antaa kysymykselle lopul- linen vastaus. Kysymyksen voima sijaitsee tässä itsestään selvässä houku- tuksessa. Kun kysymystä ei pureta, ei tarkastella, vaan siihen annetaan vastaus, kysymyksen metafyysinen luonne materialisoituu ja ajatus kah- desta sukupuolesta toistaa itsensä. (Honkanen 2004, 31, suom. SP.) 248 • K äsitteiden politi ikk aa Honkasen mukaan kahden sukupuolen ajattelumallin dekonstruoimi- nen onkin jokaisen kriittisen sukupuolentutkijan ensimmäinen tehtä- vä. Hän kirjoittaa että ”valtaa, subjektina olemista tai diskursseja ei kos- kaan pidetä itsestään selvyyksinä. Siksi on olennaista aina kysyä, kenen merkityksiä sukupuolentutkimuksessa opetetaan. Kenen subjektiivi- suus diskursseissa rakentuu?” (Honkanen 2011). Nämä ovat poliittises- ti ja eettisesti tärkeitä kysymyksiä, ja samalla kysymyksiä, joita jokaisen sukupuolentutkijan tulisi esittää. Erot ja eti ikk a: feministisen ajattelun politi ikk a Butlerin ja Braidottin ajattelua yhdistää feministinen dekonstruktivisti- nen politiikka. Molemmat ymmärtävät sukupuolen kulttuurisesti mää- riteltynä ja valtasuhteiden ilmentymänä. Sekä Braidotti että Butler ku- vaavat feminististä teoriaa itsekriittisenä liikkeenä, jonka tavoitteena on samanaikaisesti sekä purkaa että rakentaa merkityksiä (ks. Liljeström 2004, 9–32). Kun tiedämme, että ”mikä tahansa kategorisointi aina peittää tai naamioi tiettyjä eroja ja moninaisuuksia” (Liljeström 1996, 129), meidän tulisi suhtautua niihin kriittisesti analyyseissamme. Brai- dottin ja Butlerin tapoja purkaa ja haastaa vallitsevia käsityksiä suku- puolesta, jotka tavalla tai toisella tuottavat toiseuksia, voisi kuvata epäi- lyn vastuuksi. Feministisen tutkimuksen yksi keskeinen eettinen tehtävä on siis tarkastella erojen politiikkaa. Butlerin ja Braidottin tapoja purkaa sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä merkityksiä toimiikin hyvin silloin, kun halutaan tutkia erojen politiikkaa, esimerkiksi sukupuolen vaikutuksia ja ilmenemismuotoja vallan ja valtasuhteiden ilmaisuna. Halua ja tarvetta purkaa sukupuol- ta ja feminismin kriittisyyttä on kuitenkin hankalampaa ajatella ja tut- kia samalla tavoin erojen politiikkana, vallan ja valtasuhteiden ilmaisu- na. Halua ja tarvetta purkaa sukupuolieroa, kyseenalaistaa valtasuhteita sekä epäoikeudenmukaisuutta voisikin kuvata eettisenä impulssina. Sik- si väitän, että etiikka on feministisen jälkistrukturalistisen teorian taus- talla keskeinen. Kuten Marianne Liljeström toteaa: 249 • K äsitteiden politi ikk aa Vaikka feministejä erottavat epistemologiset ja ontologiset kysymykset, heitä yhdistää poliittinen ja eettinen sitoutuminen vallan ja tiedon yh- teyksien paljastamiseen ja sukupuolitetun hierarkian ja epäsymmetrian purkamiseen (Liljeström 2004, 21). Haluaisin vielä lopuksi palata kysymykseen siitä, miten voisimme pu- hua sukupuolierosta ja kategorioista yleisesti ilman, että ne näyttäytyi- sivät perustavanlaatuisina, essentialistisina ja muuttumattomina tai että ne sulkisivat pois muita eroja ja moninaisuuksia. Ajatus siitä, että tietyn käsitteen käyttö rajaa tai jähmettää paikoilleen sen merkitykset toimii vain, jos oletamme, että sanoilla ja kategorioilla olisi aina jokin tietty tai sama merkitys. Siksi on tärkeää huomioida, että sanojen merkitykset eivät ole sanoissa itsessään vaan niissä tavoissa, joil- la sanoja käytetään. Tällöin myös essentialismissa ja perustahakuisuu- dessa ei ole kysymys sanoista vaan siitä, mitä me sanoilla tarkoitamme. Kun Braidotti esimerkiksi puhuu heteroseksuaalisuuden jälkien kiistä- mättömyydestä, voidaan ajatella, että hän kritisoi poliittisesti ja eettises- ti kulttuurissamme vallitsevaa ideologiaa sen sijaan, että esittäisi epis- temologisen tai ontologisen väitteen. Samalla tavalla Butler osoittaa, miten tietyt kuvitelmat ja ajatukset sukupuolierosta ovat ongelmallisia, jos niitä ei tarkastella monimerkityksisinä. Oletus käsitteiden rajoitta- vuudesta syntyy, kun ajattelemme niillä olevan vain yhdenlainen käyttö- tarkoitus, vaikka samalla sanalla tai käsitteellä voi olla monia merkityk- siä. Simone de Beauvoir korostaa tätä kirjoittaessaan, että sukupuolen ”olemassaolo” voi saada erilaisia merkityksiä: Nainen on toki ihminen siinä missä mieskin. Tällaiset väitteet jäävät kuitenkin teoreettisiksi, sillä todellisuudessa jokaisella ihmisellä on oma, ainutkertainen tilanteensa. Kun hylätään ikuisen naisellisuuden, mustan sielun ja juutalaisen luonteen käsitteet, ei silti esitetä, ettei oli- si olemassa juutalaisia, mustia ja naisia. Tällainen kielto ei vapauttaisi näitä ihmisiä vaan merkitsisi epäautenttista pakoa todellisuudesta. (de Beauvoir 2011, 40–41.) de Beauvoir pyrkii avaamaan kysymystä sukupuolen olemassaolosta (onko nainen ulossulkeva kategoria) tarkastelemalla sitä, miten voim- me puhua naisen olemassaolosta poliittisena ja eettisenä kysymyksenä 250 • K äsitteiden politi ikk aa sitoutumatta ajatukseen naisesta ”kategoriana”. Kun hän puhuu ikui- sesti naisellisen käsitteen hylkäämisestä, voidaan hänen lukea butleri- laisittain sanovan, että feminismin on luovuttava yleisestä naisen ka- tegoriasta. Samalla kun hän puhuu naisten olemassaolon kieltämisestä valheellisena pakona, hän huomioi braidottilaisittain feminismin tär- keän poliittisen ja eettisen tehtävän voimaannuttaa ja vapauttaa naiset. ”Naisen” käsite viittaa yllä olevassa de Beauvoirin tekstissä niihin on- gelmallisiin ideologisiin ja diskursiivisiin merkityksiin, joissa nainen ymmärretään miehisen vastakohtana, alhaisempana ja heteronormatii- visen järjestyksen tuottamana. Hän painottaa myös kysymyksenasette- lun eettistä puolta eli sitä, että naiset ovat olemassa maailmassa, joka on määrittänyt heidät toiseksi sukupuoleksi (eli jossa sukupuoli määrit- tää naisen). Kuitenkaan nämä tavat olla olemassa (naisena, naisellisena naisena, maskuliinisena naisena, miehenä, miehisenä naisena, naisise- na miehenä, queeri na) eivät ole de Beauvoirin ajattelussa palautettavis- sa sukupuolieroon liittyviin mielikuviin vaan haastavat niitä. Samalla ne haastavat myös oletuksen, että sukupuolieroa ajattelemalla voidaan vas- tata kysymykseen siitä, mitä tai kuka on nainen. Viitteet 1 Keskeisiä teemoja olivat myös subjektin suhde kieleen, ruumiillisuuden merkityk- set sekä jälkistrukturalismin suhde feministiseen teoriaan ja politiikkaan. 2 Vaikka etiikan voidaan sanoa läpäisevän heidän tuotantoaan kauttaaltaan, eet- tisten kysymysten pohtiminen on keskiössä erityisesti Braidottin teoksissa Trans- positions (2006) ja Nomadic Theory: The Portable Rosi Braidotti (2011b) ja Butle- rin teoksissa Precarious, Lives (2004b), Giving an Account of Onself (2005) sekä Frames of War (2009). 3 Sekä radikaalin sukupuolieron teorian että queer-teorian juuret löytyvät man- nermaisen filosofian perinteestä, jossa psykoanalyyttinen teoretisointi on keskeis- tä. Psykoanalyyttiset teoriat ovat keskeinen viitekehys myös Butlerin ja Braidottin ajattelussa. Keskityn tässä kuitenkin tarkastelemaan sukupuolieron tematiikkaan liittyviä teemoja ja kysymyksiä. 4 Braidotti viittaa jakoon niin kutsutun ranskalaisen ja angloamerikkalaisen fe- minismin välillä. Jakoa on kritisoitu siitä, että se yksinkertaistaa ja redusoi ”rans- kalaisen” ajattelun radikaaliin sukupuolieron feminismiin, ei huomioi kansallisia konteksteja eikä oikeastaan ole pätevä. Erilaisia syitä on esitetty siihen, miksi suku- 251 • K äsitteiden politi ikk aa puolieron filosofian vastaanotto angloamerikkalaisessa feminismissä on ollut mar- ginaalinen. Braidotti mainitsee syiksi syytökset essentialismista, universalismista ja heteroseksismistä ja puolustaakin Irigarayn ajattelua suhteessa näihin syytöksiin. Esimerkiksi Butler (1998,19) toteaa haastattelussa vuodelta 1998, että Irigaray ei kiinnostanut häntä 1980-luvun alussa, koska Irigaray vaikutti Butlerin mielestä es- sentialistiselta. Lisäksi kyse on siitä, miten Simone de Beauvoirin ajattelua on ym- märretty angloamerikkalaisessa kontekstissa sekä siitä, että de Beauvoirin tekstejä on luettu niin, että ne sisältävät ajatuksen biologisesta ja sosiaalisesta sukupuolesta (sex/gender) (ks. Butler 2006, 51; 2004a, 186 n13; Braidotti 2002, 31; 2011b, 81– 115; Chanter 1995, 1–46; Leonard & Atkins 1996). 5 ”Seksisotien” aikana käydyt keskustelut karakterisoivat myös erilaisia suhtautumi- sia pornografiaan, seksityöhön (prostituutioon) ja lesbojen väliseen sadomasokisti- seen seksiin. Chesire Calhoun (1995, 15) on huomauttanut, että ”seksisodat” ovat yksi harvoista areenoista, joilla lesbous on ollut feministisen teoretisoinnin ekspli- siittisessä fokuksessa ja jolloin sekä vastustajat että puolestapuhujat ovat väittäneet puhuvansa feministisestä näkökulmasta. 6 Yksi feminismin keskeisistä pyrkimyksistä on ollut biologisen determinismin kri- tiikki, joka on kohdistunut ajatukseen siitä, että sukupuolella olisi jokin biologiaan palautuva perusta tai selitys. Keskustelu sukupuolen ”olemassaolosta” liittyy myös pohdintoihin kielellisestä käänteestä, ontologiasta ja epistemologiasta (Tuhkanen 2006; Grosz 2012; Alaimo & Hekman 2008; Barad 2003; Åsberg, Hultman & Lee 2012). 7 Butlerin vaikutus sukupuolentutkimukseen ja muihin tieteenaloihin on ollut suu- ri. Butlerin ajatusta sukupuolen performatiivisuudesta sekä Butlerin genealogista lähestymistapaa käytetään usein ”metodina” myös sellaisissa tutkimuksissa, joissa ei ensisijaisesti tarkastella sukupuolen tai seksuaalisuuden ilmenemismuotoja (Pulk- kinen 2000; Pulkkinen & Rossi 2006,12). 8 Ranskalaisen Questions Feministes -lehden perustajat ottavat Sex in Question -kirjas saan etäisyyttä siitä ”ranskalaisen feminismin” versiosta, joka on tullut tun- netuksi angloamerikkalaisessa maailmassa. Tätä traditiota edustavat usein Helen Cixous, Julia Kristeva sekä Luce Irigaray. Tämän vuoksi feminismin muut suunta- ukset ovat tulleet ulossuljetuksi Ranskassa. Sex In Question -teoksen esipuheessa ryhmän jäsenet kirjoittavat ranskalaisen ja angloamerikkalaisen feminismin erois- ta: ”että on olemassa feministejä, jotka ovat kahdenkymmenen vuoden ajan tuo- neet esille sen mikä usein nähdään – – suurena oivalluksena angloamerikkalaisis- sa piireissä: että ei pelkästään sosiaalinen sukupuoli (gender) vaan myös biologinen sukupuoli (sex) on sosiaalinen, ei luonnollinen jaottelutapa; ja että sekä sosiaali- nen että biologinen sukupuoli voidaan ymmärtää vain suhteessa heteroseksuaali- suuteen” (Leonard & Atkins 1996, 1, suom. SP). Näin ollen Braidottin ja Butle- rin keskenään erilaiset tavat lähestyä kysymyksiä sukupuolesta, seksuaalisuudesta ja suku puolierosta löytyvät myös ranskalaisesta feminismistä. 252 • K äsitteiden politi ikk aa 9 Heteroseksuaalisuuden kritiikkiä on toki esitetty myös aiemmin feministisen teo- rian kentällä. Esimerkiksi Adrienne Richin artikkeli ”Compulsory Heterosexuality and Lesbian Existence” (1980), Monique Wittigin essee ”The Straight Mind” (1980) sekä aiemmin julkaistu Kate Milletin Sexual Politics (1969) ovat kaikki fe- ministisen ajattelun klassikkotekstejä, joissa heteroseksuaalisuutta ja sen institu- tionaalisia muotoja kritisoidaan naissorron ylläpitämisestä. Marianne Liljeström (1996, 115) huomauttaa, että käsitys heteroseksuaalisuudesta ”ideologisena ja po- liittisena rakennelmana oli 1980-luvulla suhteellisen piilossa feministisissä teoriois- sa, koska teoretisointi suuntautui pääasiallisesti sukupuoli-käsitteen merkityksen tutkimiseen”. Judith Butler on usein esitetty tämän ”käänteen” päähenkilöksi. Vaik- ka tässä artikkelissa käsittelen nimenomaan Butlerin ajatuksia, on hyvä muistaa, että häntä on edeltänyt laaja feminististen äänien joukko, joka on esittänyt saman- tyyppistä kritiikkiä kuin Butler. 10 Termi naisfeministisubjekti on Braidottin tapa kuvailla feminististä kritiikkiä kulttuurin antamaa naispositiota kohtaan. Subjektius on lähtökohtaisesti poliittis- ta ja naisfeministisubjekti on Braidottin ajattelussa tietoinen ja tahdonalainen toi- senlaisen feministisen subjektiuden muoto (Braidotti 2011a, 116–124; ks. Lem- piäinen 2000, 27–32). 11 Braidottin mielestä Butlerin näkemys heteroseksuaalisen halun rakentumisesta on liian reduktiivinen. Braidotti painottaa, että hänen ja Butlerin välistä eroa ei tu- lisi ymmärtää erona heteroseksuaalisuuden ja lesboteorioiden välillä, vaan ennem- minkin erimielisyytenä lesboteorioista ja seksuaalisuuden käytännöistä (Braidotti & Butler 1997, 52; 2002, 38). 12 Gender-termi viittaa myös Braidottin mielestä poliittiseen valtavirtaan eikä ota huomioon naisliikkeen ja feminististen ryhmien esittämiä paikallisia radikaaleja vaatimuksia. Braidotti myös huomioi, että käsitteellä ei ole samaa merkitystä ei- englanninkielisissä ympäristöissä, joissa sukupuolen (gender) sijaan keskustellaan seksuaalisuudesta ja sukupuolierosta (Braidotti 2002, 34). Gender-käsitteen käyt- töä on kritisoitu monelta eri suunnalta. Muun muassa postkoloniaalinen feminis- mi on kritisoinut käsitteen valkoisuutta ja lesbofeminismi puolestaan sitä, että gen- der-käsite tekee lesbouden näkymättömäksi. 13 Braidotti (2011b, 106) kirjoittaa, että radikaalin sukupuolieron teorian poliitti- nen projekti tulisi yhdistää jälkistrukturalistiseen identiteettikritiikkiin ja mus tien feministien kritiikkiin, jotta feministisen teorian valkoisuus paljastuisi. Samalla hän painottaa naisten jakamia kokemuksia politiikan ja feminismin lähtökohtana. 253 • K äsitteiden politi ikk aa L ähteet Alaimo, Stacy & Hekman, Susan. 2008. Introduction. Teoksessa Material Femi- nisms, toim. Stacy Alaimo & Susan Hekman, 1–19. Bloomington & Indianapolis: Indiana University Press. Barad, Karen. 2003. Posthumanist Performativity: Toward an Understanding of how Matter Comes to Matter. Signs 28 (3): 801–831. Beauvoir, Simone de. 2009. Toinen sukupuoli I. Tosiasiat ja myytit. Käänt. Hanna Lukkari & Iina Koskinen & Erika Ruonakoski. Helsinki: Tammi. [Ilmestyi alun perin 1949] Braidotti, Rosi. 1991. Patterns of Dissonance: A Study of Women in Contemporary Philosophy. Käännös Elisabeth Guild. Routledge: New York. ———. 1994. Nomadic Subjects: Embodiment and Sexual Difference in Contempor- ary Feminist Theory. New York: Columbia University Press. ———.2002. Metamorphoses: Towards a Materialist Theory of Becoming. Cam- bridge: Polity Press. ———. 2006. Transpositions: On Nomadic Ethics. Cambridge: Polity Press. ———. 2011a. Nomadic Subjects: Embodiment and Sexual Difference in Contem- porary Feminist Theory. New York: Columbia University Press. [Ilmestyi alun perin 1994] — — —. 2011b. Nomadic Theory: The Portable Rosi Braidotti. New York: Columbia University Press. Braidotti, Rosi & Butler, Judith. 1994. Interview. Feminism by Any Other Name. differences: A Journal of Feminist Cultural Studies 6(2/3): 27–61. ———. 1997. Feminism by Any Other Name, Interview. Teoksessa Feminism Meets Queer Theory, toim. Elisabeth Weed & Naomi Schor, 31–67. Bloomington & Indianapolis: Indiana University Press. Butler, Judith. 1993. Bodies that Matter: On the Discursive Limits of “Sex”. New York: Routledge. ———. 2004a. Undoing Gender. New York: Routledge. ———. 2004b. Precarious Lives: The Powers of Mourning and Violence. New York: Verso. ———. 2005. Giving An Account of Oneself. New York: Fordham University Press. 254 • K äsitteiden politi ikk aa ———. 2006. Hankala sukupuoli. Feminismi ja identiteetin kumous. Käänt. Tuija Pulkkinen & Leena-Maija Rossi. Helsinki: Gaudeamus. [Ilmestyi alun perin 1990] ———. 2007. Wittig’s Material Practice: Universalizing a Minority Point of View. GLQ: A Journal of Lesbian and Gay Studies 12(4): 519–533. ———. 2009. Frames of War. New York: Routledge. ———. 2012. Rethinking Sexual Difference and Kinship in Mitchell’s Psycho- analysis and Feminism. differences: A Journal of Feminist Cultural Studies 23(1): 1–19. Calhoun, Chesire. 1995. The Gender Closet: Lesbian Disappearance Under the Sign”Women”. Feminist Studies 21(1): 7–34. Chanter, Tina. 1994. Ethics of Eros: Irigaray’s Re-Writing of the Philosophers. London & New York: Routledge. Grosz, Elisabeth. 2012. The Future of Feminist Theory: Dreams for New Knowl- edges. Teoksessa Undutiful Daughters. New Directions in Feminist Thought and Practice, toim. Henriette Gunkel & Chrisanthi Nigianni & Fanny Söderbäck, 13– 22. New York & London: Palgrave McMillan. Grosz, Elisabeth & Pheng, Cheah & Drucilla, Cornell & Judith Butler. 1998. The Future of Sexual Difference: An Interview with Judith Butler and Drucilla Cornell. Diacritics 28(1): 19–42. Honkanen, Katriina. 2004. Historicizing as a Feminist Practice. The Places of History in Judith Butler’s Constructivist Theories. Turku: Åbo Akademi University Press. ———. 1996. Nainen. Teoksessa Avainsanat. 10 Askelta Feministiseen Tutkimuk- seen, toim. Anu Koivunen & Marianne Liljeström, 139–157. Tampere: Vastapaino. Honkanen, Kattis. 2008. Jämställdhet och tvåkönsmodellen. Teoksessa Feminist Dialogues – motstånd, möten och möjligheter, toim. Marina Lassenius et al., 117– 125. Turku: Åbo Akademi. Irigaray, Luce. 1996. Sukupuolieron Etiikka. Käänt. Pia Sivenius. Helsinki: Gaudeamus. [Ilmestyi alun perin 1984] Leonard, Diana & Adkins, Lisa. 1996. Sex in Question: French Materialist Femi- nism. London: Taylor & Francis. Koivunen, Anu. 2006. Käsitepolitiikkaa, pääkirjoitus. Kulttuurintutkimus 3. http://www.jyu.fi/kulttuurintutkimus/pk3_06.html. [Sivuilla käyty 29.1.2012] 255 • K äsitteiden politi ikk aa Lempiäinen, Kirsti. 2000. Rosi Braidotti – Nomadisen naissubjektiuden visioija. Teoksessa Feministejä Aikamme ajattelijoita, toim. Anneli Anttonen, Kirsti Lempi- äinen & Marianne Liljeström, 19–43. Tampere: Vastapaino. Liljeström, Marianne. 1996. Sukupuolijärjestelmä. Teoksessa Avainsanat. 10 As- kelta Feministiseen Tutkimukseen, toim. Anu Koivunen & Marianne Liljeström, 111–138. Tampere: Vastapaino. ———. 2004. Feministinen metodologia – mitä se on? Teoksesssa Feministinen tietäminen. Keskustelua metodologiasta, toim. Marianne Liljeström, 9–21. Tampere: Vastapaino. Millett, Kate. 1970. Sexual Politics. New York: Doubleday. Pulkkinen, Tuija. 2000. Judith Butler – Sukupuolen suorittamisen teoreetikko. Teoksessa Feministejä Aikamme ajattelijoita, toim. Anneli Anttonen & Kirsti Lempiäinen & Marianne Liljeström, 43–60. Tampere: Vastapaino. Rich, Adrianne. 1980. Compulsory Heterosexuality and Lesbian Existence. Signs 5(4): 631–660. Rojola, Lea. 1996. Ero. Teoksessa Avainsanat. 10 Askelta Feministiseen Tutki- mukseen, toim. Anu Koivunen & Marianne Liljeström, 159–178. Tampere: Vastapaino. Tuhkanen, Mikko. 2006. Aika matkalla: Elisabeth Grosz, queer-teoria ja ontologia. SQS-lehti. Suomen Queer-tutkimuksen Seuran Lehti 2: 48–69. Wittig, Monique. 1992. The Straight Mind and Other Essays. Boston: Beacon Press. Åsberg, Cecilia & Hultman, Martin & Lee, Francis, toim. 2012. Posthumanistiska Nyckeltexter. Lund: Studentlitteratur. 256 Lea Rojola Juokse lujaa, pure kovaa! Donna Harawayn kumppanuuslajit ja feminismi Kulkea yli vaihtelevien äärten, / mustien vesien, kuviteltujen porraspui- den, / läpäistä murtuvat solat, vuorten hitaat viivat / vyörymät, lumiset pilvet, löytää valitut kivet / ja tulla seudulle/ täynnä parillisia jälkiä, eläi- mellistä asutusta. Eeva-Liisa Manner (Tämä matka, 1956) Johdanto: mennään kenneli in! ”Koiraeläin, ihmisensukuinen; lemmikki, professori; narttu, nainen; eläin, ihminen; urheilija, ohjaaja. Toisella meistä on mikrosiru niskassa ihon alla tunnistamista varten; toisesta on identifioimista varten otettu valokuva ajokorttiin. Toisella on kirjattu sukupuu kahdenkymmen su- kupolven ajalta, toinen ei tiedä isoisovanhempiensa nimiä. Toinen on valtavan geneettisen sekoituksen tuote, jota kutsutaan ”puhdasrotuisek- si”; toista, yhtä moninaisen geneettisen sekoituksen tuotetta kutsutaan ”valkoiseksi”. Molemmat näistä luonnehdinnoista viittaavat rotudis- kurssiin ja molempien ruumiit ovat perineet sen seuraukset. – – Toinen meistä on liekehtivien, nuorekkaiden fyysisten saavutustensa huipul- la; toinen on elinvoimainen mutta jo huipun ylittänyt. Ja me pelaam- me joukkueurheilua, jota kutsutaan agilityksi. – – Me harjoitamme toi- nen toistamme kommunikaatiossa, jota hädin tuskin ymmärrämme. Me olemme konstitutiivisesti kumppanuuslajeja. Me teemme toinen toisemme, ruumiillisesti. Merkityksellisinä toisina toisillemme, erityi- sessä erossa, meihin kirjautuu ruumiissamme häijy, kehityksen muka- naan tuoma infektio, jota kutsutaan rakkaudeksi. Tämä rakkaus on his- 257 • Juokse lujaa, pure kovaa! toriallinen harhapolku ja luontokulttuurinen perintö.” (Haraway 2003, 1–2.)1 Yllä oleva katkelma on Donna Harawayn kumppanuuslajimanifes- tista (Companion Species Manifesto 2003), jossa Haraway tutkii koiria ja ihmisiä toisilleen merkityksellisinä toisina. Manifestissa seikkailevat tutkija Haraway ja hänen paimenkoiransa Ms Cayenne Pepper. Tär keän osan manifestissa muodostavat Harawayn kirje- ja sähköpostivaihto eri- laisten koiraihmisten kanssa. Nämä viestit koskevat pääosin urheilulajia, agilitya, ja niiden kautta lukijakin saa ehkä käsityksen siitä, millaisesta urheilumuodosta on kyse.2 Agilityssa koira ja koiran ihmisohjaaja kul- kevat esteradan läpi ja pyrkivät suorituksen nopeuteen ja virheettömyy- teen. Koira suorittaa esteet ohjaajan sanallisten vihjeiden ja erityisesti ruumiin kielen perusteella. Olennaista tässä urheilussa on se, että ihmi- nen ja koira muodostavat yksikön ja lajien välinen kommunikaatio on urheilusuorituksen elinehto: virhe kommunikaatiossa merkitsee yleen- sä virhettä suorituksessa. Kumppanuuslajimanifesti on jatkoa Harawayn kyborgimanifestil- le (Manifesto For Cyborgs’ 1985, ks. Haraway 2004), josta on tullut yksi feminismin klassikkoteksteistä. Kyborgimanifesti esitteli nimen- sä mukaisesti kyborgin, koneen ja organismin yhteenliittymän, uuden naissubjektin figuurina. Se oli Harawaylle feministinen ja poliittinen utopia. Kyborgin avulla hän pyrki osoittamaan, että yhteenliittymänä figuuri ei ollut tärkeä, vaan tärkeämpää oli kyborgin ilmentämä rajo- jen hämärtyminen ja raja-aitojen murtuminen. Siksi kyborgin subjek- tius rakentuu olennaisesti toisin kuin länsimainen autonominen, tiu- kat rajat ympärilleen piirtävä miessubjekti. (Rojola 2000, 147–148.) Kyborgi manifestin tärkeydestä kielii se, että kyborgin innoittamia uusia termejä – esimerkiksi kyborgifeminisimi – ilmaantui feminismin ken- tälle (mt., 146). Kyborgista innostuivat monet kulttuurintutkijat, ja var- sinkin populaari kulttuuria asuttavat erilaiset hybridiset oliot ja niiden analyysi saivat pontta Harawayn kyborgista. Kyborgimanifestia on siis hyödynnetty lukuisilla eri tavoilla, myös niin, että sen feministinen pai- notus on jätetty huomiotta. Harawaylle kyborgi oli ja on ennen kaikkea feminismin poliittinen utopia. Mutta tämä uusi manifesti? Koirat? Miten ne voivat olla femi- 258 • Juokse lujaa, pure kovaa! nismin palveluksessa? Mitä me teemme koirilla, jos naisia alistetaan, ovat monet kysyneet. Kyborgiin verrattuna ajatus kumppanuuslajeis- ta näyttää täysin sukupuolettomalta, ja siksi sitä on vaikea liittää femi- nistiseen ajatteluun. Oman oletukseni mukaan tämä on syy siihen, että ainakaan Suomessa Harawayn koirat eivät ole juuri huomiota saaneet. Olemme hämmentyneitä. Haraway on itse korostanut, että kumppa- niuuslajimanifesti jatkaa siitä, mihin kyborgimanifesti jäi. Samalla se jatkaa sitä feminististä työtä, johon hän kyborgimanifestillaan pyrki. Hän pitää tiukasti kiinni siitä, että koirat auttavat meitä ymmärtämään tämänhetkisen maailman tilanteen ja että juuri siksi ymmärrämme, mitä naiset tarvitsevat juuri nyt. Siksi koirat ovat hänelle osa feminististä teo- riaa. (Haraway 2003, 3.) Pyrin tässä artikkelissa hahmottelemaan, mitä matka tieteiskirjallisuutta muistuttavasta kyborgista koiriin merkitsee feminismin kannalta. Mitä kumppanuuslaji merkitsee eroille, sellaisille kuten ihminen/eläin, luonto/kulttuuri, ja mitä seurauksia tästä on femi- nismin teorialle, metodologialle, etiikalle ja politiikalle. Paluuta, k äänteitä, l i ikettä Humanististen ja yhteiskuntatieteiden viime vuosikymmenten kenttää on jäsennetty usein erilaisten käänteiden avulla. On ollut muiden muas- sa lingvistinen käänne, narratiivinen käänne, diskursiivinen käänne, se- mioottinen käänne ja kulttuurinen käänne. Yksi viimeisimmistä tulok- kaista on materialistinen käänne. Se poikkeaa edeltäjistään siinä, että siinä sanoudutaan erittäin painokkaasti irti kielen maailmaa muovaa- vasta konstitutiivisesta roolista. Uusmaterialismissa käännytään materi- aalisen maailman puoleen ja otetaan se mukaan kulttuuristen ilmiöiden analyysiin. Näin pyritään ylittämään kieli-todellisuus -jako. Uusmate- rialistiset feministit korostavat niitä materiaalisia olosuhteita, joiden mukaan tietyt sosiaaliset järjestykset, kuten sukupuolten hierarkia, tuotetaan. Feminismin kannalta tämä tarkoittaa sitä, että sosiaalisen ja biologisen sukupuolen välinen ero problematisoituu uusilla tavoilla. Materiaalisen huomioonotto ei ollut feminismissä uusi asia, mutta uus- materialistien vaatimus paluusta ontologiaan on keskeistä3. (Koivunen 2010, 15–18; Coole & Frost 2010, 7–9.) 259 • Juokse lujaa, pure kovaa! Yksi ensimmäisistä feministeistä, joka vaati paluuta ontologiaan, oli Elizabeth Grosz. Teoksessaan Volatile Bodies (1994) hän sanoi, että fe- ministien on välttämättä tutkittava biologian ontologista statusta, or- gaanisten prosessien avautumista kulttuurisille interventioille (Grosz 1994, 23). Myöhemmin uusmaterialistiset monitieteiset painotukset ovat alkaneet näkyä yhä voimakkaammin feministisissä puheenvuo- roissa. Elizabeth A. Wilson kritisoi hänen mielestään laajaa kannatus- ta saaneita feministisiä suuntauksia, joissa suhtaudutaan epäilevästi po- liittiseen ja intellektuaaliseen liittoutumiseen luonnontieteiden kanssa (Wilson 2004). Hänen mukaansa feministien tulisi luopua anti-biolo- gistisista ja antiteknotieteellisistä asenteista, jotta feministinen teoria loisi uusia ajattelun tapoja nyky-yhteiskunnan muutoksia varten (Wil- son 1998, 17). Marianne Liljeström on huomauttanut, että paluukertomukset, myös uusmaterialistien, ovat monessa mielessä ongelmallisia, koska niissä al- kaa rakentua aiemmista suuntauksista yksinkertainen kuva. Lisäksi pa- luukertomus pitää sisällään anakronistisia piirteitä. Ensinnäkään mate- rialismi ei ”palaa” eikä varsinkaan uutena. (Liljeström 2012, 221.)4 Tämä käykin selväksi, kun tarkastellaan Harawayn työtä. Hänen tutkimuksis- saan on alusta asti ollut kyse kielen ja todellisuuden, luonnon ja kulttuu- rin välisestä suhteesta, jossa materiaalista todellisuutta ei suinkaan ole unohdettu. Myös Haraway on puhunut ontologiasta, mutta hänen on- tologiansa korostaa eri asioiden välillä olevaa monimutkaista yhteyksi- en verkkoa. Hän kutsuu ontologiaansa likaiseksi, koska yhteyksien ver- kostossa toiset asiat kuuluvat luontoon, toiset kulttuuriin. (Haraway & Gane 2006, 153.) Tätä kuvaa myös Harawayn käsite luonto kulttuurit (naturecultures). Ontologian paluuta kuuluttavat feministit ovat kritisoineet erilais- ten kielellisten käänteiden käsitystä sukupuolesta sosiaalisesti konstru- oituna. Mutta sosiaalista konstruktionismiakin on monenlaista. Yksin- kertaisimmillaan niissä ajatellaan, että jokin asia x, vaikkapa sukupuoli, on sosiaalisesti konstruoitu. Sitten voidaan mennä vähän pidemmälle sanomalla, että x on sosiaalisesti konstruoitu ja konstruoitu huonosti: se mahdollistaa naisiin kohdistuvan alistaminen. Kolmannessa versios- sa mentäisiin vieläkin pidemmälle sanomalla, että edellisten syiden ta- 260 • Juokse lujaa, pure kovaa! kia sukupuolesta tulisi päästä joko eroon tai ainakin sitä tulisi radikaa- listi muuttaa. (Hacking 2000, 6.) Kaikki nämä sosiaalisen konstruktionismin muodot ovat olleet femi- nismissä läsnä – ja ymmärrettävistä syistä. Kun naisten alistamisen ja sortamisen nähtiin tapahtuvan pääasiassa biologisiin seikkoihin vedo- ten, tuntui poliittisesti viisaalta korostaa sukupuolen konstruktiivista luonnetta. Kun tiedemiehet ja poliitikot ovat satojen vuosien ajan ve- donneet sukupuolten väliseen luonnolliseen (= biologiseen) eroon ja sillä tavalla oikeuttaneet väkivaltaiset toimensa, sosiaalisen diskriminaa- tion ja alistuksen, oli tärkeää häivyttää ”luontoon” perustuvat argumen- tit. Biologinen reduktionismi nähtiin naisten kannalta erittäin vaaralli- seksi. Tässä tilanteessa sukupuolen konstruktioluonteen osoittaminen oli vapautuksen sanoma. Se muistutti siitä, että naiseus ja sen merkityk- set eivät ole väistämättömiä ja etukäteen määrättyjä, vaan että naiseus on pikemminkin historiallisen työn tuote, erilaisten voimien ja vallan piirissä syntynyt ja siinä mielessä aina myös ideologiaa. Kyse oli teoreet- tisesta argumentista mutta myös feministisen politiikan kannalta välttä- mättömästä strategiasta, eikä sen aika ole vieläkään ohi. Sukupuolen sosi- aalisen konstruktion osoittaminen ei merkinnyt biologisen sukupuolen unohtamista, kuten monet (uus)materialistit ovat väittäneet, vaan nais- liikkeen ja feministisen teorian poliittisesta strategiasta, joka tuossa ti- lanteessa katsottiin tarpeelliseksi.5 Toisin kuin uusmaterialistisissa pa- luun kertomuksissa esitetään, sosiaalisen konstruktionismin edustajat eivät hekään väittäneet, että kaikki on sosiaalisesti konstruoitua . Tässä feministisessä liikehdinnässä Haraway on usein luokiteltu uus- materialistien joukkoon (ks. esim. Braidotti 2010, 202). Totta onkin, että hänen tutkimuksissaan on aina ollut mukana materiaalinen maa- ilma. Mutta hän on myös korostanut sosiaalisen konstruktionismin voimauttavaa potentiaalia, ja siitä syystä häntä on vaikea pitää uus- materialistina. Harawaylle luontoa ei ole olemassa ihmiselle ilman sen diskursiivista rakentumista. (Haraway 1992, 297; ks. myös Rojola 2000, 144.) Tässä mielessä hänen käsityksensä sivuaa sosiaalisen konstrukto- nismin mukaista ajattelua. Luonto on siis tehty, mutta toisin kuin äärim- mäiset konstruktivismin kannattajat sanovat. Harawayn keskeinen aja- tus on se, että luonnon tekijänä eivät ole pelkästään ihmiset. Lisäksi on muistettava sekin mahdollisuus, että jos sanotaan jonkin olevan konst- 261 • Juokse lujaa, pure kovaa! ruoitu, ei tämä väistämättä tarkoita, että se on vääränlainen (Schneider 2005, 36; vrt. myös Hacking 2000, 5–9). Myöhemmin Haraway on tar- kentanut kantaansa. Hänen mielestään ihmiset eivät keksineet luon- toa eivätkä kulttuuria, ja siksi sosiaalisen konstruktionismin analyysin strategia jää aneemiseksi. (Haraway 2004, 321–342.) Haraway näkee, että postmoderni ajatus kaiken tuottamisesta kielessä on vain humanis- min jatke: kertomus maailmasta jossa kaikki on (mies)ihmisen tekemää. Harawayn ajattelussa rakentaja-subjektin paikka ei ole varattu vain ih- miselle vaan myös koneille ja eläimille, esimerkiksi koirille. Tieteentut- kijana Haraway on tarkastellut muiden muassa sitä, miten biologia on konstruoinut tutkimuskohteensa. Mutta hän korostaa myös sitä, että tieteen objektit eivät ole pelkästään kielen tuotteita. Konstruktion ulko- puolella on jotain, ja luonnontieteet ovat aika hyvin selittäneet, mitä tuo jotain on ja miten se toimii. Näkemys konstruktiosta monimutkaisena ”tuotantoapparaattina”, johon ihmisen lisäksi kuuluvat myös ei-inhimil- liset toimijat, on Harawayn analyyttinen väline. Sen avulla hän pyrkii ymmärtämään, miten erilaiset toimijat rakentavat kollektiivisesti maail- moja. Harawayn ajattelussa luonto ja kulttuuri sekoittuvat alinomaa monimutkaisiksi yhteyksiksi, luontokulttuureiksi. Oman näkemykseni mukaan Haraway asettuu sosiaalisen konstruktio nismin ja uusmateriaa- lisen paluukertomuksen ulkopuolelle, paikkaan jota itse kutsun posthu- manistiseksi feminismiksi. Posthumanismin monet k asvot Sana posthumanismi alkoi nousta humanistien ja yhteiskuntatieteili- jöiden puheeseen 1990-luvun puolivälissä, vaikka sen juuret juontu- vat paljon kauempaa. Yksi virstanpylväs termin matkalla on Foucault’n 1960-luvulla kuuluisaksi tekemä näkemys siitä, että ihmisen aika on ohi: ”Ihminen on keksintö, jonka ajattelumme arkeologia osoittaa viime aikaiseksi, kenties sellaiseksi, jonka loppu on lähellä” (Foucault 2011, 361). Foucault’n jälkeen Ihab Hassan kehotti lukijoitaan ymmär- tämään, että viisisataa vuotta humanismia on saattanut tulla tiensä pää- hän, kun humanismi muuttuu sellaiseksi, jota meidän on ”avuttomasti kutsuttava posthumanismiksi” (Hassan 1977, 843).6 262 • Juokse lujaa, pure kovaa! Ihmisen asemaa luomakunnan ylimpänä oliona olivat toki horjutta- neet monet ajattelijat jo ennen posthumanistisiksi kutsuttuja ajatuskul- kuja. Haraway on listannut ihmiskunnan historiassa neljä haavaa, jot- ka ovat kerta kerralta siirtäneet ihmistä syrjään. Niistä ensimmäinen on kopernikaaninen, toinen darwinistinen ja kolmas freudilainen. Neljäs haava, jonka Haraway lisää tähän listaan, on digitaalinen, ja se pakot- taa meidät tunnustamaan, että myös koneet ovat eläviä. (Ks. Schneider 2005, 139.) Posthumanismi tarkoittaa hyvin monia ja erilaisia, usein jopa toisiaan poissulkevia asioita (ks. Pepperell 2003, iv). Moninaisuudesta huolimat- ta posthumanismi-käsitteen alta on löydettävissä kaksi päälinjaa. Tois- ta on posthumanismin ohella kutsuttu transhumanismiksi, toista taas kulttuuriseksi tai kriittiseksi posthumanismiksi. Molemmissa on kyse ihmisen paikasta maailmassa ja siitä, miten ihminen pitäisi ymmärtää. (Bart 2003.) Transhumanismin keskeisenä periaatteena on pyrkiä lisäämään ihmi- sen älyllisiä, fyysisiä ja emotionaalisia kykyjä. Transhumanistit halua- vat uuden teknologian avulla poistaa sairaudet ja turhan kärsimyksen ja pidentää dramaattisesti ihmisen elinikää. Transhumanistinen ajatte- lu juontuu ihmisen täydellisyyden ideaalista.7 Sen utooppisessa perhe- historiassa robotit ovat ihmismielen lapsia. Ne on rakennettu meidän kuviksemme; ne ovat meitä, mutta kyvykkäämmässä muodossa. (Ros- sini 2006, 5.) Vaikka transhumanismi horjuttaa ajatusta autonomises- ta ihmissubjektista, sen visio ruumiittomasta tai postbiologisesta tule- vaisuudesta on viime kädessä vain kartesiolaisen tradition jatkumo ja uudel leenkirjoitus. Transhumanismin ruumiittomuuden ja autonomi- an fantasiat periytyvät humanismista, joten oikeastaan se on vain huma- nismin intensiteetin lisäämistä. (Wolfe 2010, xv.) Tästä huomaamme, että jopa kaikkein äärimmäiset posthumanismin muodot voivat tois- taa tarkalleen sen, mitä vastaan ne sanovat kapinoivansa (Hayles 1999, 5–6). Useat posthumanistit ovat sanoutuneet irti transhumanismin aate- maailmasta. Heistä yksi merkittävimmistä on Katharine Hayles, joka kutsuu transhumanismia painajaiseksi (Hayles 1999). Myös Haraway on sanoutunut siitä tiukasti irti. Tämä on tärkeää senkin takia, että 263 • Juokse lujaa, pure kovaa! useille transhumanisteille Harawayn kyborgi on eräänlainen posthuma- nismin locus classicus. Mutta jos lukee Harawayn kyborgimanifestia tar- kasti, voi huomata, että siinä suhtaudutaan erittäin kriittisesti kehitys- tarinoihin ja rationaalisuuteen, jotka ovat transhumanismin ydintä. Se, että kyborgimanifestia on luettu tällä tavalla, on ollut syynä siihen, että Haraway on sanoutunut irti posthumanismista ja lopettanut koko sa- nan käytön. Haraway pitääkin posthumanismin transhumanistista ver- siota osasyynä siihen, että hän siirtyi ajattelemaan kyborgien sijasta koi- ria. (Haraway & Gane 2006, 140.) Harawayn ajattelu voidaan ainakin joiltakin osin liittää posthuma- nismin kriittiseen versioon.8 Toisin kuin transhumanismissa, kriittises- sä posthumanismissa pyritään irrottautumaan perinteisen humanismin toistamisesta. Posthumanismi pyritään pitämään avoimena kysymykse- nä, neuvottelun alaisena ja uudelleenmietintänä. (Hayles 1999, 291.) Kriittisen posthumanismin keskiössä on ihmisen kehittyminen työ- välineitä käyttävänä oliona, ja työvälineisiin kuuluvat teknisten laittei- den ohella myös kieli ja kulttuuri (Wolfe 2010, 9). Kriittisen posthuma- nismin subjekti on harawayläisen luontokulttuurin asukas. Tätä kautta posthumanismi asettaa haasteen myös feminismille: kysymys subjektis- ta ja niin muodoin myös sukupuolitetusta subjektista asettuu uudenlai- seen kontekstiin. Feministien on kysyttävä, mitä nainen voisi tarkoittaa posthumanistisessa maailmassa. Post-etuliitteestään huolimatta posthumanismi ei ole kulttuu- ri tai aika kausi, joka tulee humanismin jälkeen, koska jo ajatus tällai- sesta siirtymästä tukeutuu humanistiseen kertomukseen historiallises- ta muutoksesta ja kehityksestä (Wolfe 2010, xvii). Posthumanismissa ei tarkastella vain tematiikkaa, jossa ihminen on siirretty pois keskeisel- tä paikaltaan. Pikemminkin siinä kehotetaan miettimään, miten ajatte- lu kohtaa tuon tematiikan, millaiseksi ajattelun on muututtava ihmisen jälkeisen humanismin haasteiden edessä. Posthumanismissa ei siis hylä- tä humanismia oikopäätä vaan pyritään osoittamaan, miten tämänhet- kisessä maailmassa perinteisen humanismin luomat toiveet murskataan juuri samojen eettisten kehysten avulla, joita humanismi aikoinaan oli luomassa. (Wolfe 2010, xvi.) 264 • Juokse lujaa, pure kovaa! Kumppanuuslajit – k ategoriatyötä Kriittinen posthumanismi pakottaa meidät ajattelemaan itsestään selviä ihmisenä olemisen kokemuksia kontekstuaalistamalla meidät uudelleen toisten elävien, ei-inhimillisten olentojen, kuten eläinten ja koneiden kanssa. Ihmisestä tulee tässä ajattelumallissa olento, joka on kehittynyt lukuisten materiaalisten ja teknisten muotojen kanssa, muotojen jotka ovat radikaalisti ei-inhimillisiä ja jotka ovat muovanneet ihmisen siksi, mitä hän on. (Wolfe 2010, xxv.) Ne uusmaterialistiset feministit, joiden ajattelun taustalla vaikuttaa Gilles Deleuzen filosofia, ovat painottaneet samantyyppistä lähestymis- tapaa kuin Haraway. Rosi Braidotti huomauttaa, että ihmissubjekti on kiinnittynyt suhteiden verkostoon, johon kuuluvat myös ei-inhimilliset olennot. Hänen mukaansa olemme symbioosissa lukuisten materiaalis- ten verkostojen kanssa, joita määrittää vastavuoroinen riippuvuus inhi- millisen ja ei-inhimillisen välillä. Tämä symbioosi olisi otettava huo- mioon feministien poliittisessa ja eettisessä työssä. Antroposentrismi eli ihmiskeskeisyys täytyy hylätä. Se tulee korvata ylilajisella solidaarisuu- della, niin että empatia ja intimiteetti lajien yli voi kukoistaa. (Braidotti 2002, 122.) Harawayn ajatus kumppanuuslajeista on lajien välille syntyvää soli- daarisuutta; pelin henki on kunnioitus lajien välillä (Haraway 2003, 50). Hänelle tärkeimmät kumppanuuslajit ovat ihminen ja koira. Kumppa- nuuslajit viestittävät, että Harawayn mielestä tämänhetkisessä maail- massa kysymys lajista on tärkein, ja sen ratkaisemisella on kiire. Vaikka kumppanuuslajin käsite on nostettu esiin vasta nyt, meidän ei tule unoh- taa, että ihmiset ovat aina eläneet kumppaneiden kanssa. Olla ihminen tarkoittaa olla suhteessa. Ihminen on suhdeverkosto (Haraway & Gane 2006, 147). Kumppanuuslajit ovat posthumanistisia subjekteja, ja täl- laisten subjektien luomiseen Haraway tarvitsee koiria. Koirat kuuluvat moniin kategorioihin: ne ovat rotuja, populaatioita, tutkimuseläimiä, lemmikkejä, työläisiä. Ne voivat olla monenlaisissa suhteissa, mutta yksi tärkeimmistä on suhde ihmiseen. Koiran määrittely tuntuu vaativan ih- misen läsnäoloa.9 265 • Juokse lujaa, pure kovaa! Kumppanuuslajeissa on näkyvissä luonnon ja kulttuurin lysähtämi- nen yhteen (implosion).10 Kyse ei ole niinkään rajojen hämärtymisestä tai niiden ylityksestä vaan rajojen yhtäaikaisesta olemisesta. Harawayl- le kumppanuuslajit ovat olemassa olevaa todellisuutta, mutta myös syn- nytettyjä, rakennettuja olioita ja tieteellisiä kategorioita, joita hän on painottanut tutkimuksen metodologisena avaimena. Hän ei kuulu nii- hin tutkijoihin, jotka ovat astuneet ulos kategorioiden maailmasta, kos- ka heidän mielestään kategoriat merkitsevät ajattelun luutumista ja jäh- mettymistä. Hänelle kategoriat eivät ole jäätyneitä ajattelun tapoja, vaan jotain jota tutkijat voivat käyttää hyödykseen. Tutkijat voivat käyt- tää kategorioita ajatellakseen toisia kategorioita, tai kategorioita voi käyttää myös tehdäkseen kiusaa toisille kategorioille. Nämä kaikki ta- vat ovat tapoja stabilisoida merkityksiä joissakin muodoissa pikemmin- kin kuin toisissa, ja tämä on aina feministinen ja poliittinen valinta. Täl- lainen metodologinen ajattelu on keskeinen osa Harawayn feminismiä. (Haraway 2004, 335.) Kumppanuuslajeissa on kyse yhteyksien maailmasta, samantapai- sesta, josta Bruno Latour käyttää nimitystä ”kollektiivi” (Latour 2006, 18). Kun Latour (mt., 16) sanoo päättäneensä seurata sekasikiöitä (joi- ta kumppanuuslajitkin monessa mielessä ovat) mihin ikinä ne vievät- kin, samoin Haraway seuraa kumppanuuslajeja maailmoihin, jotka hä- nen sanojensa mukaan ovat muualla tai toisaalla ja siksi tämänhetkisessä kriittisessä ajattelussa aivan välttämättömiä. Liha ja merkitsijä, ruumiit ja sanat, tarinat ja maailmat yhdistyvät luontokulttuurin kumppanuus- lajeissa. (Haraway 2003, 20.) Yhteisyyksien maailmaan on uskalletta- va astua, on uskallettava nähdä niitä tai luoda niitä. Jos näyttää siltä, että alamme havaita kummallisia yhteenkietoutumisia kaikkialla, on Harawaylla vastaus tähänkin: parempi olla paranoidinen liian monien yhteyksien keskellä kuin kuollut ilman ainuttakaan yhteyttä. (Haraway 2004, 4.) Kumppanuuslajin käsite antaa toisenlaisen tavan ajatella femi- nistisiä figuraatioita – ja myös elää ne. Feministit ovat aina toimineet kollektiivisesti paremman maailman puolesta, ja tässä suhteessa kump- panuuslajimanifesti on yritys tehdä feminististä työtä kyborgin jälkeen. (Haraway 2004, 5.) 266 • Juokse lujaa, pure kovaa! Kumppanuuslajimanifesti käsittelee luonnon ja kulttuurin yhteen- luhistumista historiallisesti spesifissä, ihmisen ja koiran yhteenkietou- tuneessa elämässä. Ihminen ja koira kietoutuvat yhteen erityisellä toi- seuden siteellä (Haraway 2003, 16). Ihmisen ja koiran välinen side muodostuu silkinvahvasta langasta, joka syntyy jatkuvasta valppaudes- ta suhteessa toiseen. Suhde on tutkimuksen pienin analyysiyksikkö, ja se kertoo merkityksellisestä toisesta. (Mt., 2003, 20.) Koska koirat ei- vät ole meitä, he edustavat ei-meitä. Tämän takia koirat eivät ole alibi muille tutkimuksellisille teemoille, vaan he ovat semioottis-materiaali- sia läsnä olijoita. Koirat eivät ole teorian korvike, he eivät ole tutkimuk- sessa vain sellaisia, joiden kanssa ajatellaan vaan myös sellaisia, joiden kanssa eletään. (Haraway 2004, 5.) Kumppanuuslajeissa kohtaavat myös todellisuuden eri puolet. Niissä asustavat rinnakkain tieteentutkimus, biologia, kulttuuriteoria, fiktio, fakta. (Haraway 2003, 3.) Kulttuuri ja luonto lankeavat yhteen luonto- kulttuuriksi, ja tätä kuvastaa Harawayn tapa käyttää fiktiota ja faktaa tutkimuksissaan. Nekin luhistuvat yhteen. Kyborgi samoin kuin kump- panuuslaji on fiktiota, fiktion luomus, vaikka samalla kyborgit, koirat ja ihmiset ovat materiaalista todellisuutta. Mutta meidän ei pitäisi us- koa, että nämä kategoriat ovat ontologisesti etukäteen asetettuja eri asi- oita. Ne ovat aina väliaikaisia. Jos fiktiolla tarkoitetaan keksittyä, silloin kumppanuuslajit eivät ole fiktiota. Mutta jos fiktiolla tarkoitetaan ak- tiivista tekemistä, niin silloin ne ovat fiktiota. Todellisuus on aktiivinen verbi, ja osa siitä työstä, joka tekee maailmasta todellisen, on semioottis- ta työtä. (Haraway & Gane 2006, 153.) Kysymys subjektista on kysymys lajista Harawaylle lajien väliset suhteet ovat painokkaan eettisiä ja poliittisia suhteita sikäli, että ne pakottavat ihmisen tarkkailemaan suhdettaan toi- seen, koska meidän olemisemme riippuu yhdessä olemisesta (Haraway 2003, 50). Tätä kautta Haraway kytkeytyy siihen posthumanismin haa- raan, joka on korostanut sitä, että yksi keskeinen tapa irrottautua libe- raalista humanismista on tulla tietoiseksi niistä instituutioista, jotka pi- tävät yllä lajismia (speciesism) (Wolfe 2003, 1). Lajismi syntyy siitä, että 267 • Juokse lujaa, pure kovaa! suositaan oman lajin intressejä muiden lajien intressejä vastaan. Lajis- min retoriikkaa ja strategiaa on käytetty silloin, kun on haluttu kytkeä ei-valkoiset, ei-miehet, ei-heterot eläime(llise)en, jotta niiden vastakoh- dalle voitaisiin taata subjektin status. Juuri seksistiset, rasistiset ja homo- fobiset diskurssit ovat käyttäneet hyväksi lajismin institutionaalisia ra- kenteita legitimoidakseen oman valta-asemansa. Lajismidiskurssi on aina joidenkin ihmisten käytettävissä joitakin toisia ihmisiä vastaan, ja sillä voidaan oikeuttaa väkivalta toisia vastaan, olivatpa nämä sitten mitä lajia, sukupuolta, rotua tai luokkaa tahansa. Tämän takia Haraway ko- rostaa, että meidän on kiireesti tartuttava institutionaaliseen lajismiin niin eettisesti kuin poliittisestikin ja pyrittävä vastustamaan sitä kaikin keinoin. Tähän vastustustyöhön hän tarvitsee koiria. Kumppanuuslajien avulla on mahdollista kohdata ne eettiset haas- teet, joita eri lajit synnyttävät. Tämän takia lajikysymys on Harawayl- le tällä hetkellä ensisijainen kysymys. Kumppanuuslajien avulla on mahdollista päästä käsiksi siihen likaiseen ontologiaan, joka ei toista perinteisen humanismin ontologisia oletuksia. Harawayn likainen on- tologia kumppanuuslajien yhteydessä muistuttaa paljon sitä, mistä Cary Wolfe on käyttänyt termiä zoontologia (ks. Wolfe 2003). Zoontologia merkitsee sen tunnustamista, että eläimet (zoon, kreik. eläin) ovat on- tologisen tutkimuksen arvoisia ja että ontologia ei koske vain ihmisiä. Haraway onkin sanonut, että hänen ajattelunsa liikkuu zoontologian ja posthumanismin jännitteisessä suhteessa, koska hän haluaa painottaa tämän hetken suurten kysymysten subjektista olevan samalla kysymyk- siä lajeista. Tässä ajattelussa kumppanuuslajeilla on merkittävä rooli. Kumppanuus lajien ajattelu tutkii niitä mekanismeja, jotka konstruoivat meidät lajina. Feminismille lajieettinen kysymys onkin haastava: millä tavoin oman työmme tulisi muuttua, jos se toinen, jolle yritämme työl- lämme tehdä oikeutta, ei ole ihminen? Per vo perhe Feminismissä on aina ollut kyse uudenlaisen ajattelutavan muodosta- misesta ja sellaisen uuden ajattelemisesta, joka murtaisi vanhat ajattelu- tottumukset. Tällä hetkellä tarve uudenlaiseen ajatteluun näyttää ole- 268 • Juokse lujaa, pure kovaa! van erittäin suuri, mikä johtuu siitä, että maailma jossa elämme, tuntuu olevan jatkuvassa muutoksen tilassa. Entiset tavat ajatella eivät vaikuta enää valideilta, ja normaalit kriittisen analyysin retoriikat näyttävät vain toistavan ja pitävän yllä joutumistamme vallitsevien tarinoiden ansaan. Tarvitsemme uutta kartografiaa suunnistaaksemme uudessa tilanteessa. Yksi tapa feminismissä on ollut luoda sellaisia figuureita, joiden avul- la voi suunnistaa tuntemattomassa maastossa. Niiden avulla on (ken- ties) mahdollista piirtää sellaisia mahdollisia paikkoja, joista vastustuk- sen strategiat olisi löydettävissä. (Braidotti 2002, 2–3.)11 Haraway on koko tutkijanuransa ajan puhunut figuurien puoles- ta ja myös luonut niitä. Hänelle figuurit ovat kirjoittamisen ja ajatte- lun apuvälineitä. Niiden avulla hän pyrkii ”muualle”, toisaalle ja paik- kaan, jota meidän on vielä vaikea kuvitella, mutta jonka ajattelemiseen figuurit kutsuvat. (Haraway 2004, 1.) Tämä paikka on sullottu täpötäy- teen moni mutkaisia hahmoja, toisiinsa kietoutuneita teitä, kummalli- sia paikkoja, salaisia väyliä ja odottamattomia viestejä. Siellä asustavat Harawayn kädelliset, kyborgit, NaisMiehet, geenimanipuloidut hiiret, kojootit – ja viimeisimpinä tulokkaina kumppanuuslajit, erityisesti koi- rat ja ihmiset. Koko pervo perhe, kuten hän itse sitä kutsuu (Haraway 2003, 11). Figuurit saattavat näyttää kielellisiltä konstruktioilta, mutta ne ovat kaukana sellaisista kielellisistä figuureista, joita voisimme ajatella perin- teisen retoriikan tuottavan. Figuurit eivät ole sosiaalista konstruktio- nismia, mutta eivät myöskään biologista determinismiä. Ne eivät ole luontoa eivätkä kulttuuria. Ne eivät ole ei-eikä tai sekä-että vaan jotain muuta. Ne ovat Harawayn vakava historiallinen yritys päästä paikkaan, jonka hän sanoo olevan ”muualla” ja jonne olisi päästävä, jotta voisi aja- tella uudenlaisia ajatuksia. (Haraway 2004, 330.) Harawayn kirjoituk- sissa toistuu usein halu muualle, toisaalle, jonne feministien olisi pyrittä- vä. Mitä ja missä tämä muualla on, jää usein hämäräksi tai sitä on vaikea hahmottaa. Sen voisi tulkita tarkoittavan u-topiaa, ei-paikkaa, jotakin jota ei vielä ole, mutta johon pyritään, ja Harawayn tapauksessa sinne pyritään nimenomaan kriittisen analyysin avulla. Olennaista Harawayn kaikille figuureille on se, että ne ovat syntyneet orgaanisista ja teknisistä kumppanuuslajeista ja muodostavat materiaa- 269 • Juokse lujaa, pure kovaa! lis-semioottisen figuurien perheen. Ne ovat olemassa materiaalisina oli- oina ja samalla kielellisinä konstruktioina, ja ne auttavat muodostamaan vaihtoehtoja dualistisille tavoille nähdä ihminen ja sukupuoli. Niiden avulla voimme välttää yhtäältä ihmisen ja luonnon välisen romantisoin- nin ja toisaalta kritiikittömän teknofilian. Radikaalin demokratian ni- missä Haraway kehottaa feministejä ottamaan avosylin vastaan tilan- teet, jotka nykymaailmassa ovat väistämättömiä: kohtaamiset eläinten, koneiden ja erilaisten hybridien kanssa. Vain sillä tavoin voimme nope- asti ja tehokkaasti reagoida tämän hetken alistaviin ja sortaviin diskurs- seihin. Haraway liittää aina tutkimuksensa vahvasti hetkeen, jolloin hän kir- joittaa. Hänen mukaansa feminismin on kaiken aikaa kysyttävä, mitä tapahtuu nyt. Tämä ei silti tarkoita, että hän hylkäisi historialliset ulot- tuvuudet, ja erityisen selvästi tämä tulee esiin hänen figuureissaan. Fi- guurit juurruttavat ihmiset tarinoihin ja linkittävät heidät historiaan. Feministinen teoria etenee figuurien avulla juuri silloin, kun jotain voi- makasta ja vaarallista tapahtuu. Kyborgi sijoittui 1980-luvun poliitti- seen ja sosiaaliseen tilanteeseen. Se vastasi sen ajan kysymyksiin ja haas- teisiin. Kumppanuuslajit nostavat esiin monia samanlaisia kysymyksiä kuin kyborgit, mutta toisaalta näiden figuurien erot pakottavat ajatte- lemaan myös niitä radikaaleja ja vaarallisia muutoksia, joita elämä maa- pallolla on kyborgin jälkeen kokenut. Vastavuoroisuuden etiikk a Tällä hetkellä Haraway näkee ihmisen ja koiran välisen suhteen vastaa- van parhaiten tämän hetken haasteisiin. Tämä johtuu siitä, että mei- dän on ajateltava (nais)ihminen/inhimillinen uudelleen. Ihminen oli modernin figuuri, eikä se enää toimi – jos koskaan toimikaan. Moder- ni ihminen kuului siihen modernin projektiin, jossa ihminen määrittyy kartesiolaisen subjektin pohjalta ja jonka seuraukset naisille ja muille ei-miehille ovat tunnettuja. Mutta nyt ei ole kysymys pelkästään karte- siolaisen subjektin purkamisesta poststrukturalismin ja dekonstruktion hengessä vaan toisenlaisesta muutoksesta. Haraway ei ole poistamassa ihmistä näyttämöltä, vaikka hänkin huomauttaa Foucault’n henges- 270 • Juokse lujaa, pure kovaa! sä, että ihminen on nuori keksintö. Päinvastoin, hän kuuluttaa, että me tarvitsemme edelleen jotain, jota voi kutsua ihmisyydeksi/inhimilli- syydeksi. On asioita, joita emme voi olla haluamatta. Haraway lainaa tässä Gayatri Chakravorty Spivakin kielellistä muotoilua ”of what we cannot not want”, ja lainauksen merkityskin mukailee Spivakin ajatusta sitä, että meidän on alituiseen rakennettava kritiikkiä sitä kohtaan, mitä emme voi olla haluamatta (ks. Rojola et al. 2000, 308). Juuri tästä meka- nismista Harawayn metodissakin on kyse: meidän täytyy alinomaa kri- tisoida inhimillistä/ihmisyyttä, vaikka samalla meidän on pakko halu- ta sitä. hmisyys/inhimillisyys on yksi tällainen asia. Mutta ihmisyys ei ole enää vain ihmisen asia. Kyse on sellaisesta eettisestä suhteessa-olemi- sesta, joka tällä hetkellä on elämän kannalta tärkein. (Haraway 2004, 47–49.) Modernin ihmisellä oli universaalit kasvot, ja tuo ihmisyys oli tiukas- ti erotettu luonnosta ja materiaalisesta. Haraway peräänkuuluttaa femi- nististä inhimillisyyttä ja feminististä ihmisyyttä, ja sen kuvittelemisessa figuurit ovat olennaisia (Haraway 2004, 47). Tuo ihmisyys ei ole irral- laan luonnosta vaan olennainen osa sitä. Päämääränä on siis luhistaa yh- teen luonnon ja kulttuurin välinen raja ja luoda sellaisia figuureja, jotka ovat osa luontokulttuuria. Kysymys kuuluukin, millainen figuuri ihmi- syydellä olisi humanismin kertomusten ulkopuolella? Mitä kieltä sellai- nen figuuri puhuisi? Harawaylle sellainen figuuri on kumppanuuslaji, ja se kommunikoisi kenties kuin kumppanuuslajit agility-kentällä. Olisi yhteinen kieli, joka synnyttäisi iloa mutta joka olisi kaiken aikaa vaarassa suistua änkytyk- seen, soperteluun, väärinymmärtämiseen. Agilityn harjoittelun kautta molemmat lajit oppisivat tuntemaan toisensa ja tekemään jotain sellais- ta, jota kumpikaan ei osannut ennen kumppanuutta ja jota ei voi teh- dä yksin. Kommunikaatio tapahtuisi sääntöjen mukaisissa olosuhteis- sa pelaamalla peliä, jonka säännöt ovat täysin arbitraariset mutta jotka mahdollistavat kommunikaation, pelaamisen, leikkimisen, jonkin uu- den keksimisen, jonkin, joka on funktionaalisen kommunikaation ylä- puolella, jonain, joka on avoin. Koirat ovat tässä mestareita. Niillä on metakommunikatiivinen signaali, leikkikumarrus. Sillä luodaan vapaa alue, jossa pelaajat saavat tehdä sellaisia asioita, jotka muualla olisivat 271 • Juokse lujaa, pure kovaa! vaarallisia. Agilityn kommunikaatiossa kumppanuuslajit tekevät asi - oita, jotka muovaavat niistä materiaalis-semioottisia olentoja, erilaisia kuin ennen peliä. (Vrt. Haraway & Gane 2006, 154.) Kumppanuuslajien avoimen, uskomattomia mahdollisuuksia täynnä olevan tilan synnyttä- minen on yksi syy siihen, että koiran ja ihmisen suhteen voi nähdä femi- nismin kannalta hedelmällisenä. Kun Harawaylta on kysytty, miksi hän kirjoittaa koirista, hän vastaa: ”Rakkaus, sitoutumien ja jonkin taidon kaipaaminen toisen kanssa ei ole nollasummapeliä. Rakkauden teot, ku- ten harjoittelu, ruokkivat toisia rakkauden tekoja, kuten välittäminen. – – Tämä on kumppanuuslajimanifestini ydin. Koen agilityn erityisen hyvänä itsessään, mutta myös yhtenä tapana tulla maail mallisemmaksi eli tarkkaavaisemmaksi sen suhteen, mitkä ovat merkityksellisen toisen vaatimukset kaikilla niillä tasoilla, joita tarvitaan, jotta maailmasta tuli- si parempi paikka elää.” (Haraway 2003, 61.) Nähdäkseni tästä ajattelusta kumpuaa Harawayn feministinen etiik- ka, jota voisi kutsua vastavuoroisuuden etiikaksi. Koiran ja ihmisen suh- de opastaa sellaisen etiikan ja politiikan maailmaan, jossa merkityksel- listen toisten on mahdollista kukoistaa. Ihmisen on tultava tietoiseksi siitä, että ei-inhimillisella tai muuten merkityksellisellä toisella on oma ”luontonsa”, jota on kunnioitettava ja jonka kanssa täytyy uskaltautua keskustelemaan. Agilitykenttä on esimerkillinen paikka tällaisen vasta- vuoroisuuden etiikan harjoittamiseen. Sekä koiran että ihmisen on ky- ettävä aloitteellisuuteen ja molempien on pystyttävä reagoimaan tot- televaisesti toisiinsa. Molempien on sitouduttava yhteisen liikkeeseen, Harawayn termein ontologiseen koreografiaan, tanssiin, jossa sekä ih- minen että koira ovat muutoksessa ja jatkuvan tulemisen tilassa. Agility- kenttä on osa feministisen etiikan kenttää, ja koirista kirjoittamisesta tu- lee etiikan tutkimista. Se hämmennys, jota Harawayn koirat ovat aiheuttaneet feminis- min kentällä, johtuu kenties juuri kumppanuuslajien aiheuttamasta aja- tuksellisesta vieraudesta. Meidän on vaikea ajatella luontokulttuurin olioita paitsi yleisesti myös erityisesti osana uutta inhimillisyyttä. Fi- guureihin kerääntyvät toivot ja pelot, mahdollisuudet ja vaarat, mut- ta figuurit osoittavat myös toisenlaisen hämmennykseen. Vaikka niissä piilee toisenlaisen ajattelun eksoottinen viehätys (ja kyborgin voitto- 272 • Juokse lujaa, pure kovaa! kulku on tästä selvä merkki), ne saavat meidät kertaheitolla tajuamaan oman ajattelumme rajat. Huomaamme, kuinka tavattoman hämmen- tävää äärim mäisyyksien läheisyydessä tai jo pelkästään keskinäistä suh- detta vailla olevien asioiden odottamattomassa naapuruudessa piilee. Fi- guureina kumppanuuslajit häiritsevät varmasti myös siksi, että ne salaa jäytävät kielen perustuksia, estävät nimeämästä tätä ja tuota, rikkovat ja sotkevat yleisnimiä. Ne ovat ikään kuin kodittomia sanoja, jotka eivät kuulu millekään tuntemallemme alueelle. Ne ovat – Harawayn sanoin – muualla. Feministin hank alat paik at Haraway käsittelee posthumanismille tyypillisiä aiheita, joilla ei ensi näkemältä ole mitään tekemistä sukupuolen tai naiskysymyksen kans- sa. Aiheiden mielekkyys piileekin niiden tärkeydessä etenkin etiikalle ja politiikalle, mutta myös feministiselle metodologialle. Luontokult- tuurit rikastuttavat feminististä teoretisointia ja terävöittävät kaikkien emansipatoristen liikkeiden argumentaatiota. Feminismi on parhaim- millaan kieltäytynyt typologisesta ajattelusta, binaarisista dualismeista, relativismista ja universalismista, ja tästä on kyse myös Harawayn luon- tokulttuureissa ja kumppanuuslajeissa. Tämän hetken subjektit, ob- jektit, sukulaisuudet, rodut, lajit ja sukupuolet ovat tulosta luonnon ja kulttuurin yhteenluhistumisesta, ja siksi niitä pitää sellaisina analysoi- da. Harawaylle sukupuoli on materiaalis-semioottinen kokoontumisten tuote, se on verbi, ei substantiivi. Se on aktiivista tekemistä, ja siihen liit- tyy figuurien kanssa tehtävä kategoriatyö, jota hän peräänkuuluttaa. Tu- loksena ei kuitenkaan ole mitään sievää ja mukavaa feminiinistä maa- ilmaa, vaan luontokulttuurin maailmat ovat täynnä raunioita ja vallan tuotteita. Harawayn feministinen ajattelu merkitsee sen ajattelua, mi- ten asiat toimivat, kuka toimii, mikä saattaisi olla mahdollista ja miten maailmassa olevat toimijat voisivat olla jollakin tavalla vastuullisia ja ra- kastaa toisiaan vähemmän väkivaltaisesti. Harawayn kumppanuuslajeissa on nähty yhtäläisyyksiä Deleuzen eläimeksi-tulemisen kanssa, käsite, jota monet muutkin feministit, esi- merkiksi Rosi Braidotti, ovat hyödyntäneet. Vaikka Haraway yhtyy mo- 273 • Juokse lujaa, pure kovaa! niin Deleuzin ajatuksiin, eläimistä puhuttaessa hän sanoutuu kiivaas- ti irti eläimeksi-tulemisen käsitteestä. Haraway väittää, että Deleuzen kirjoituksista ei voi löytää minkäänlaista kunnioitusta tai uteliaisuut- ta eläimiä kohtaan huolimatta siitä, että Deleuze viittaa lukematto- milla tavoilla erilaisiin eläimiin monomaanisessa anti-oidipaalisessa ja anti- kapitalistisessa projektissaan. Tämän voi nähdä siinä tavassa, jolla Deleuze ja Guattari sättivät vanhoja naisia, jotka kulkevat kadulla pik- ku koirineen. Samalla he glorifioivat susilauman tulemisen horisontis- saan. (Haraway & Gane 2006, 143.) Deleuze ja Guattari ilmaisevat in- hoa kaikenlaisia yksilöllistettyjä eläimiä, esimerkiksi lemmikkieläimiä kohtaan. Ne ovat sentimentaalisia oidipaalisia eläimiä, jotka houkutta- vat vain regressioon. Deleuzelle ja Guattarille ”jokainen, joka pitää kis- soista ja koirista on idiootti.” (Deleuze & Guattari 1987, 240; kurs. alku- per.) Arvokkaat eläimet ovat aina villejä. Vanha nainen pienine lemmikkikoirineen on Deleuzelle ja Guattaril- le äärimmäinen abjekti. Vanha, pieni, nainen, kissaa tai koiraa rakasta- va: tämä on oksennettava ulos, jos haluaa tulla deleuzeläiseksi eläimek- si. Harawayn mielestä näkee harvoin selvempää ilmaisua misogynialle, vanhenemisen pelolle, lihan tavallisuuden kauhulle ja älylliselle uteliai- suuden puutteelle eläimiä kohtaan (Haraway 2008, 29–30). Haraway korostaa, että huolimatta kumppanuuslajien, kuten koirien, kategoria- luonteesta ja niiden ”fiktiivisyydestä”, ne yhtä kaikki ovat myös todelli- sia koiria. Ne ovat ajattelevia, tuntevia ja kärsimykseen kykeneviä olen- toja, joita rakastetaan ja joiden kanssa eletään. Monien mielestä Haraway piti sinnikkäästi kiinni ajatuksesta, että kyborgi oli nainen. Sen takia sen feministis-poliittinen sanoma oli help- po ymmärtää ja ottaa käyttöön. Toisaalta kyborgi oli koneen ja organis- min hybridi, joten useat tulkitsivat sen post-sukupuoliseksi figuuriksi ja näkivät kyborgissa sukupuolen ylittäneen maailman olion. Tällaisen tulkinnan mahdollistivat kyborgimanifestin loppupuolella olevat viit- teet utooppisesta unesta, hirviömaailmasta ilman sukupuolta. Haraway on tosin sanoutunut irti tällaisesta tulkinnasta. Hänen mukaansa suku- puoli on edelleen intensiivisesti läsnä kaikkialla yhteiskunnassamme. Se ei ole kadonnut minnekään eivätkä myöskään sitä alituisesti seuraavat alistus- ja sortojärjestelmät. Vaikka me elämme monessa mielessä post- 274 • Juokse lujaa, pure kovaa! sukupuolisessa maailmassa, me elämme samalla myös erittäin korostu- neesti sukupuolitetussa maailmassa. Siksi feminismin poliittinen työ on edelleen tärkeää. Tästä huolimatta Haraway ei kiistä, etteikö suku- puoli olisi muuttunut moninaisemmaksi. Mutta hän ei halua, että post- sukupuolisesta maailmasta alettaisiin rakentaa poliittista utopiaa, eikä ajatus jatkuvasti liikkeessä olevista sukupuolista tai pyrkimykset moni- naisiin sukupuoliin (vrt. Deleuze) ole feminismin kannalta ongelma- tonta. (Haraway & Gane 2006, 137.) 1990-luvun alussa Harawayn ratkaisu oli astua rohkeasti inhottuun ja kauhua herättävään paikkaan ja toimia sieltä käsin. Tuolloin inhot- tu paikka oli kyborgin vatsa, ja sinne feministejä kehotettiin astumaan ja kuuluttamaan: kaikki maailman kyborgit, liittykää yhteen! Se oli tuon ajan poliittinen julistus. Kyborgin aika on kuitenkin ohi. Mikä on siis tä- män hetken inhottu paikka, josta feminististä sanomaa voitaisiin kuulut- taa? Harawayn (2003, 5) mukaan inhottu paikka on deleuzeläinen van- ha nainen pienine koirineen ja julistus kuuluu: juokse lujaa, pure kovaa! Viitteet 1 Kaikki suomennokset englannin kielestä ovat kirjoittajan tekemiä. 2 Harawayn erinomainen kuvaus siitä, mitä agilitysta voi oppia, on hänen teokses- saan When Species Meet (2008) luvussa ”Training in the Contact Zone. Power, Play, and Invention in the Sport of Agility”. 3 Yksi tärkeimmistä sosiaalisen ja biologisen sukupuolen erottelun kriitikoista on Judith Butler, joka esitti jo vuonna 1990, että myös ruumiillinen sukupuoli ero on sosiaalisen sukupuolieron tapaan tuotettu. Tästä huolimatta Butleria ei voi pitää radikaalin konstruktivistina, vaan materiaalinen maailma on hänen ajattelussaan keskeisellä sijalla (vrt. Butler 1993). Kiistoja Butlerin ajattelun materialistisesta pe- rustasta onkin käyty feminismin sisällä (ks. esim. MacKenzie 2008). Butleria muu- tamaa vuotta myöhemmin myös Rosi Braidotti (1994, 4) kirjoitti, että ruumiilli- suus ei ole biologiaa tai sosiaalista, vaan piste, jossa leikkaavat fyysinen, symbolinen ja sosiaalinen. Kuten näistä esimerkeistä voi huomata, feministien kiinnostus ma- teriaalisuuteen on koskenut etupäässä (ihmis)ruumista. (Ks myös Haraway 1991, 131–135.) 4 Paluukertomuksista ks. Hemmings 2011. 5 Tällaisista väitteistä käydystä keskustelusta ks. Barad 2003; Ahmed 2008; Davis 2009. 275 • Juokse lujaa, pure kovaa! 6 Itse asiassa posthumanismia voidaan ainakin jossain mielessä jäljittää toisen maail- mansodan jälkeiseen aikaan. Tuolloin pidettiin konferenssisarja, jossa käsiteltiin kybernetiikkaa ja jossa näytti tapahtuvan Foucault’n myöhemmin ennustama aja- tus: ihminen joutui syrjään etuoikeutetulta paikaltaan suhteessa merkitykseen, in- formaatioon ja tietoisuuteen. (Wolfe 2010, xii.) 7 Hans Moravec on näistä transhumanisteista ehkä kuuluisin. 8 Myös sellaisia teoreetikkoja kuin Michel Foucault, Judith Butler ja Bruno Latour on Harawayn ohella sijoitettu kriittiseen posthumanismiin, vaikka on kyllä todet- tava, että useimmat näistä eivät pitäisi tästä luokittelusta. Ks. Wolfe 2010, xi. 9 Ihmisen ja koiran läheisen suhteen uskotaan usein johtuvan siitä, että ihminen on kesyttänyt koiran omiin tarpeisiinsa. Nykyiset tutkimukset osoittavat, että ih- minen ei kesyttänyt koiraa, vaan päinvastoin, koirat ottivat ensimmäiset askeleet kohti ihmistä. 10 Haraway käyttää termiä implosion viittaamaan siihen prosessiin, jossa länsimai- sen kulttuurin tuottamat erot ikään kuin lysähtävät kasaan. Ks. Haraway 1997, 97. Suomennoksesta ks. Rojola 2000, 158. 11 Yksi tällainen uutta ajattelua kuvaava figuuri on Braidottin (1994) nomadinen subjekti. L ähteet Ahmed, Sara. 2008. Open Forum Imaginary Prohibitions: Some Preliminary Remarks on the Founding Gestures of the ‘New Materialism’. European Journal of Women’s Studies vol. 15 (1): 23–39. Barad, Karen. 2003. Posthumanist Performativity: Toward to Understanding of How Matter Comes to Matter, Signs vol. 28 (3): 801–31. Bart, Simon. 2003. Introduction: Toward a Critique of Posthuman Futures. Cul- tural Critique 53, Winter, 1–9. Braidotti, Rosi. 1994. Nomadic Subjects: Embodiment and Sexual Difference in Contemporary Feminist Theory. New York: Columbia University Press. Braidotti, Rosi.2002. Metamorphoses: Towards a Materialist Theory of Becoming. Cambridge: Polity Press. Braidotti, Rosi. 2010. The Politics of ”Life Itself ” and New Ways of Dying. Teoksessa New Materialisms: Ontology, Agency, and Politics, toim. Diana Coole & Samantha Frost, 201-220. Durham & London: Duke University Press. 276 • Juokse lujaa, pure kovaa! Butler, Judith.1993. Bodies That Matter. On the Discoursive Limits of “Sex”. New York: Routledge. Coole, Diana & Frost Samantha. 2010. Introducing the New Materialism. Teok- sessa New Materialisms: Ontology, Agency, and Politics, toim. Diana Coole & Samantha Frost, 1-46. Durham & London: Duke UP. Davis, Noela. 2009. New Materialism and Feminism’s Anti-Biologism. European Journal of Women’s Studies Vol. 16 (1): 67–80. Deleuze, Gilles & Guattari, Félix. 1987. A Thousand Plateaus: Capitalism and Schizo phrenia. Minneapolis: University of Minnesota Press. [Ilmestyi alun perin 1980] Foucault, Michel. 2011. Sanat ja asiat. Eräs ihmistieteiden arkeologia. Gaudeamus: Helsinki. [Ilmestyi alun perin 1966] Grosz, Elizabeth. 1994. Volatile Bodies: Toward a Corporeal Feminism. Blooming- ton: Indiana UP. Hacking, Ian. 2000. The Social Construction of What? Cambridge, Massachusetts & London: Harvard University Press. Haraway, Donna. 1991. Simians, Cyborgs, and Women: The Reinvention of Nature. London: Free Association Books. ———. 1992. The Promise of Monsters: Regenerative Politics for Inappropriate/d Others. Teoksessa Cultural Studies, toim. Lawrence Grossberg, 295-337. London & New York: Routledge. ———. 1997. Modest_witness@Second_Millennium.Femaleman__meets_Onco- mouse: Feminism and Technoscience. New York & London: Routledge. ———. 2003. The Companion Species Manifesto: Dogs, People, and Significant Other ness. Chicago: Prickly Paradigm Press.. ———. 2004. The Haraway Reader. New York & London: Routledge. ———. 2008. When Species Meet. Minneapolis & London: University of Minne- sota Press. Haraway, Donna & Gane, Nicholas. 2006. When We Have Never Been Human, What Is to Be Done? Interview with Donna Haraway. Theory, Culture & Society, vol. 27 (2-3): 135–158. Hassan, Ihab. 1977. Prometheus as Performer: Toward a Posthumanist Culture? The Georgia Review 31. 277 • Juokse lujaa, pure kovaa! Hayles, N. Katherine. 1999. How We Became Posthuman: Virtual Bodies in Cyber- netics, Literature, and Informatics. Chicago: University of Chicago Press. Hemmings, Clare. 2011. Why Stories Matter: Political Grammar of Feminist Theory. Durham: Duke University Press. Koivunen, Anu. 2010. An Affective Turn? Reimagining the Subject of Feminist Theory. Teoksessa Working with Affect in Feminist Readings: Disturbing Differences, toim. Marianne Liljeström & Susanna Paasonen, 8–28. Routledge: London & New York. Latour, Bruno. 2006. Emme ole koskaan olleet moderneja. Tampere: Vastapaino. Liljeström, Marianne. 2012. Tietämisen kontekstit ja tiedon kierrättäminen. Teoksessa Kertomuksen luonto, toim. Kaisa Kurikka, Olli Löytty, Kukku Melkas & Viola Parente-Čapková, 221–228. Jyväskylä: Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja 107. MacKenzie, Julie. 2008. Judith Butler, Gender, Radical Democracy: What’s Lacking? Transformations No. 16, Rojola, Sanna. 2000. Donna Haraway – mieluummin kyborgi kuin jumalatar. Teoksessa Feministejä – aikamme ajattelijoita, toim. Anneli Anttonen, Kirsti Lem- pi äinen & Marianne Liljeström, 137–160. Tampere: Vastapaino. Rojola, Lea et al. 2000. Gayatri Chakravorty Spivak ja väärinlukemisen politiikat. Teoksessa Feministejä – aikamme ajattelijoita, toim. Anneli Anttonen, Kirsti Lem- piäinen & Marianne Liljeström, 295–318. Tampere: Vastapaino. Rossini, Manuela. 2006. To the Dogs: Companion Speciesism and the New Femi- nist Materialism. Kritikos, vol. 3, September. Schneider, Josep. 2005. Donna Haraway: Live Theory. New York & London: Continuum. Wilson, Elizabeth A. 2004. Psychosomatic: Feminism and the Neurological Body. Durham NC : Duke University Press. ———. 1998. Neural Geographies. Feminism and Microstructure of Cognition. New York: Routledge. Wolfe, Cary (toim.). 2003. Zoontologies: The Question of Animal. Minneapolis & London: The University of Minnesota Press. ———. 2010. What Is Posthumanism? Minneapolis & London: University of Minnesota Press. 278 Jukka Sihvonen Kristall inen l itteä hohto Mediateknologia, kuvall isuus ja uuden ti lavuuden haasteet Kun kirjoitan tätä tekstiä tietokoneella, kirjaimet ilmestyvät tuttuina kuvioina, tietyssä järjestyksessä, kuvaruutuun valkoiselle pinnalle, jota voi helposti ajatella paperina. Pysähdyn miettimään tätä kirjoittamis- ta tapahtumana. Välittömästi käsillä olevana lähtökohtana on se ohut tila, joka on kirjoittajan ja tekstin välissä. Koska näen tekstin edessäni nimenomaan kuvaruudussa, haluan kysyä, millainen väline tuo ruutu on ja millainen tässä asetelmassa oikeastaan on se tila, jonka puitteisiin kirjoittamiseni on jäsentynyt. Oletan päätyväni myös laajemmin pohti- maan kuvaruudun luonnetta: miten se erottaa tai yhdistää minut siihen, mitä havaitsen, tunnen, ajattelen ja ilmaisen? 1. P yörä Yleisesti käsite media tarkoittaa välitilaa – kahden laadun tai asteen vä- lissä olevaa väliastetta ja välivaihetta. Se voi viitata myös henkilöön, joka toimii välittäjänä, tai kuten tavallisesti, se voi olla tiedottamisen ja il- maisemisen kanava, joukkotiedotusväline. Sana viittaa materiaaleihin ja tekniikoihin, joita voidaan käyttää niin taiteellisessa ilmaisussa kuin viestinnän eri muodoissakin. Väline välittää kuvia ja vaikutelmia aisteil- le. Jopa spiritistisen istunnon vetäjä eli meedio on omalla tavallaan me- dia elävien ja kuolleiden, menneisyyden ja nykyisyyden välissä. Median ajallisessa rakenteessa kyse voi olla myös pysähtyneisyyden ja kasvaneiden nopeuksien erilaisten muotojen välisestä suhteesta. Euroop- palaista kulttuuriteknologista tilannetta 1800- ja 1900-lukujen vaihteen 279 • Kristall inen l itteä hohto tietämillä eli runsaat sata vuotta sitten leimasi kaikkinaisen pysähtynei- syyden nytkähtäminen liikkeelle. Lynda Nead (2007) on monipuolises- ti havainnollistanut sitä, miten tuohon nytkähdykseen on liittynyt oma erityinen, sekä pelottava mutta myös viettelevä aavemaisuutensa. Yksi ilmiön osatekijöistä on elokuva, joka näin ajateltuna tarkoittaisi liikku- maan nytkähtävää pysähtynyttä valokuvaa. Monessakin mielessä sekä tuon aikakauden että siinä tapahtuvan muutoksen esineistymänä voi nähdä sellaisen liikkeen ja muodon symbioosin, joka toteutui pyörivän pyörän tai kelan muodossa. Tältä kannalta Marcel Duchampin kuuluisa ready-made–veistos Bicycle Wheel (1913), jakkaran päälle ylösalaisin si- joitettu polkupyörän etuhaarukka pyörineen voisi toimia kiteytymänä 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Zeitgeistille. Sata vuotta myöhemmin, 2000-luvun alussa, muinoin liikkeelle läh- teneet prosessit ovat saavuttaneet ennen kokemattomia nopeuksia. Kes- keinen välineeseen liittyvä problematiikka koskee muutosta, jolla nuo nopeudet ovat siirtyneet analogisesta digitaalisen teknologian ympä- ristöön. Samalla välineeseen välittömästi kytkeytyvänä esineistymänä pyörän on korvannut tietyntyyppinen litteä levy, kuvaruutu. Kenties välittömimmin tämän voi havaita asettamalla rinnakkain analoginen musiikkitallenne, äänilevy, ja digitaalinen vastaava eli sellainen mp3-soi- tin kuten iPod. Pyöreän kiekon – jota täytyi varoa koskettelemasta sor- milla – asemesta käsillä on kuvaruutu, jota täytyy koskea sormin. Teknologiahistorioitsija Robert Romanyshynin (1989, 74) mukaan teknologia on jo pitkään paikantanut katsojan omanlaisensa läpinäky- vän ja litteän levyn, ikkunan, taakse. Sieltä, paikaltaan ja sisältä, katso- ja katselee ulkopuolella liikkuvaa maailmaa. Toisaalta Romanyshyn väit- tää myös, että jo näin hahmotetun eristäytyneisyyden takia teknologian määrittämä kasvu samalla tuottaa unelman elämästä ilman likaista ai- netta, ruumista ja ”lihaa”. Tässä katsannossa aisteja tehostava teknolo- gia vahvistaa erontekoa paitsi sisä- ja ulkopuolen myös hengen ja aineen välillä. Liikkuvuuden ja siihen liittyvien nopeuksien ohella taiteellisen ja viestinnällisen ilmaisun muotoja leimaa tarve sopeutua, mukautua, adaptoitua. Thomas L. Friedman (2007) hahmottelee teoksessaan Lit- teä maailma kolme globalisaation vaihetta löytöretkien (n. 1500), teol- 280 • Kristall inen l itteä hohto lisen vallankumouksen (n. 1800) ja nykyaikaisen tietoyhteiskunnan (n. 2000) aikakausina. Tässä katsannossa Internetin ylläpitämä nykyaikai- nen ”Lituska” tukeutuu omanlaiseensa käskysanaan: mukaudu tai tu- houdu. Kuvaruudun leimaama uuden litteyden aikakausi on myös osa vanhaa sisäänpääsyn ja ulossulkemisen kulttuuria. Sisä- ja ulkopuoli eivät kuitenkaan ole saumatta ja välittömästi kiin- ni toisissaan. Myös niiden kesken on määrätty välitilansa, omanlaisensa medium. Juuri tämä – vielä tässä yleisesti ja käsitteenä ilmaistu alueensa sisäpuolen ja ulkopuolen välissä – on se medium, joka myös mediatut- kimusta erityisesti kiinnostaa. Mistä kaikesta tuossa välitilassa voisi olla kysymys? Merkitseekö mitään se, että kuvaruutu, johon tekstiä kirjoit- taessani katson, on nimenomaan litteä kuvaruutu? Olisiko nykyaikais- ten litteiden kuvaruutujen esineistämä litistyminen juuri tuohon väli- tilaan liittyvä piirre? Nytkö se sama maailma litistyy, joka sata vuotta sitten pyörähti käyntiin? 2. Kuvaruutujen yhteiskunta Ryhtyessään pohtimaan kuvaruudun kulttuurihistoriaa teoksessaan The Language of New Media, Lev Manovich (2001, 94) toteaa: ”Voimme väitellä siitä onko yhteiskuntamme spektaakkelin vai simulaation yh- teiskunta, mutta yhtä kaikki se varmasti on ainakin kuvaruudun yhteis- kunta.” Manovichin ”klassinen kuvaruutu” tulee maalaustaiteen perin- teestä ja on tavallaan kahdessa formaatissa, landscape (”maisemakuva”) tai portrait (”muotokuva”). Niiden vaikutusvalta näkyy yhä esimerkik- si siinä, miten tulostusohjelma puhuu suunnasta käsitellessään paperi- arkkia. ”Dynaaminen kuvaruutu” kehkeytyy pysähtyneisyyden päätty- essä 1800-luvun lopussa. Se korostaa liikettä ja mieltää aina tavalla tai toisella myös katsojan mukaan. Kolmatta vaihetta tässä kehityskaaressa edustaa tietokoneen ”reaaliaikainen kuvaruutu”, jolle aiempien ruutu- ominaisuuksien lisäksi on tyypillistä kyky sisällyttää itseensä monia ik- kunoita, monia osaruutuja. Manovichin ”kolme kuvaruutua” vastaavat suurin piirtein Friedmanin edellä mainittuja kolmea globalisaatiovai- hetta. 281 • Kristall inen l itteä hohto Yhdeksi Manovichin teemoista nousee ”ruudun katoaminen”, joka on seurausta yhtäältä vahventuneista yhteyksistä ääniteknologiaan. Li- säksi taustalla ovat kolmiulotteisuutta ja virtuaalisia ympäristöjä työs- tävät kokeilut, jotka tuottavat kuvan pilkkoutumista, osittumista ja rajattomuutta. Houkutteleva johtopäätös voisi olla, ettei ainoastaan ku- varuutu katoa, vaan oikeastaan myös kuva – ainakin siinä merkityksessä kuin se ennen elektromagneettista teknologiaa on perinteisesti ymmär- retty. Tässä jatkumossa tietokoneen kuvaruutu on kehittynyt tutkajär- jestelmän ja sotateknologian liitosta, ei kuvataiteiden perinteistä. Tällai- sessa tiedustelun traditiossa kuvaa tärkeämpää on aina ollut se enemmän tai vähemmän tiedollisena käsitelty aines, jonka kone on tuonut nähtä- ville nimenomaan kuvana. Klassinen kuva(rajaus) tulee havainnollisesti näkyviin esimerkik- si Peter Greenawayn elokuvassa Piirtäjän sopimus (The Draughtman’s Contract, Iso-Britannia 1982). Kuvatessaan kolmiulotteista maisemaa kaksiulotteiselle paperille taltioivaa piirtäjää Greenaway kuvaa hänet aina ristikon läpi. Tässä perinteessä, ainakin Manovichille, niin perspek- tiivikuvan tuottaja kuin kuluttajakin on teljetty camera obscuran (”hä- märä huone”) ja vastaavien perspektiivikojeiden säätelemään vankilaan, kirjaimellisesti ristikon (grid) taakse. Tälle vastakkaisen pohdinnan pe- riaatteen yhteydestä ideaalin esittämiseen antaa esimerkiksi E. T. A. Hoffmann (2011, 139) kertomuksessaan ”Jesuiittakirkko” (alk. 1816), jonka päähenkilö, iäkäs freskomaalari Berthold, toteaa: ”Miten ihana sääntö se onkaan! Kaikki viivat yhtyvät tietyssä tarkoituksessa, tietys- sä tarkoin harkitussa tarkoituksessa. Vain mitattu on puhtaasti inhimil- listä, kaikki muu on pahasta.” Sittemmin samalle perustalle kehkeytyy idea valokuvauksen keksinnöistä 1800-luvulla. Elokuvan dynaaminen ruutu hieman vapauttaa tämän perinteen vankeja. Vasta tieto koneruutu vapauttaa ristikon vangit ruudun kahleista – ainakin niissä kuvitelmissa, jotka koskevat VT – eli virtuaalitodellisuusjärjestel mien teknisiä edel- lytyksiä. Vapautus on kuitenkin näennäistä. Itse asiassa VT-järjestelmät nau- litsevat käyttäjän paikalleen vielä tiukemmin kuin aiemmat kuvaruutu- systeemit. Manovichin esimerkki on heittoistuimeensa sidottu hävittäjä- lentäjä, jonka silmiin ulkopuolinen todellisuus välittyy niin sanotun 282 • Kristall inen l itteä hohto HUD-kypärän kautta kolmiulotteisena, virtuaalisena ja reaaliaikaisena videokuvan, numeroiden ja graafisten kuvioiden koosteena. Manovich (2001, 105) toteaa edelleen alaviitteessä, että keskiaikaista pulpettiin niitattua kirjaa voidaan pitää nykyaikaisen kuvaruudun edel- täjänä siinä mielessä, että tiedonvälityksen näkökulmasta ne molemmat naulitsevat vastaanottajan eli katsoja-lukijan sijoilleen. Samaan viittaa myös Anne Friedberg (2006) todetessaan, ettei tietokoneen kuvaruutu oikeastaan enää ole ikkunan vaan työpöydän kaltainen pinta. Toisin oli Aristoteleen ajan antiikissa (n. 400 eaa), jolloin tiedonvälitys oli pääosin vielä suullista ja tapahtui kävelyretkillä agoraa reunustavien pylväikkö- jen suojissa. Elokuvan olemukseen liittyvä, kaksiulotteisen kuvapinnan virtuaali- suus oli heti yhtä hämmästyttävä ominaisuus kuin siinä nähty kuvalli- nen liikekin (Friedberg 2006, 157–158). Toisin sanoen, maailma tuon kuvapinnan ”takana” kuviteltiin halukkaasti todelliseksi ja olemassa ole- vaksi. Elokuvissakäynti oli matkailua toisten aikojen ja paikkojen ku- viin. Näin perinne alkaa hahmottua kahteen muotoon: kuvaruutuun katsoja on työpöydän ääressä, kun taas valkokankaan katsoja on matkal- la muualle. Entä nyt, kun litistyttyään kuvaruudustakin on tullut valko- kangas? Klassisen kuvan perinne jo tarjoaa rinnastuksen myös simulaation ja representaation keskinäisvertailuun. Seinäfreskot kehyksiin naulattujen liikuteltavien maalausten vieressä tuottavat vastaavuuden: edellinen ei edellytä samalla tavalla liikkumatonta katsojaa, joten vaikuttaa siltä, että mitä liikkuvammaksi kuva(ruutu) tulee, sitä liikkumattomampi täytyy katsojasta tehdä. Freskojen ja mosaiikkien traditio nojaa simulaation perinteeseen: arkkitehtoninen kuvatila ja katsoja sulautuvat toisiinsa, eikä oikeastaan kummankaan liikkumattomuus ole vaatimus sinänsä. Taulu taas nojaa representaation logiikkaan, joka tuottaa kuvassa näkyvän ”toisen tilan” ja paikallaan olevan katsojan sitä katsomaan. ”Kuten jo vuosisatoja sit- ten, me yhä katsomme litteään, nelikulmaiseen pintaan, joka on samas- sa tilassa kehomme kanssa ja joka teeskentelee olevansa ikkuna jonne- kin toisaalle” (Manovich 2001, 115). Tämän periaatteen nykymuoto on kirjaimellisesti taulutelevisio. 283 • Kristall inen l itteä hohto Lev Manovichin (2001, 103–115) johtopäätös ja yhteenveto on sa- malla väittämä, jota voidaan arvioida lähtien ainakin sen ensimmäisestä osasta, katsojan kehon ja kuvapinnan välille rakentuvasta tietyntyyppi- sestä suhteesta. Manovichin päätelmien taustalla oleva käsitys on ylei- syydessään kylläkin ymmärrettävä, mutta mediateknologiaa koskevana argumenttina kummeksuttava: miksi kulloinkin katsojaksi kuviteltu ih- minen ajatellaan jotenkin jo lähtökohtaisesti ympäröivästä koneistosta erilliseksi olioksi? Eikö tuollainen katsojaksi tai käyttäjäksi kuviteltu ih- minen ole aina elimellinen osa siinä koosteessa, johon hän sijoittuu – olipa sitten kyse teoreettisesta ja käsitteellisestä tai historiallisesta ja käy- tännöllisestä esimerkistä? Miksi mieltää hävittäjälentäjä tuoliinsa sidotuksi sotilaaksi, jonka aistit on ympäröity monin tavoin teknologisilla vempaimilla? Eikö pi- kemminkin ole niin, että myös itsessään isomman sotakoneiston osa- na hävittäjälentokone on kokonaisuudessaan inhimillisen ja teknolo- gisen muodostama kooste, jossa lentäjä on vain sen yksi komponentti. Samalla logiikalla Platonin Valtio-teoksensa (2001) viidennessä kirjas- sa esittämän ”Luolavertauksen” käsitteellisessä mallissa on kyse yleen- sä inhimillisen ja teleologisen välisestä koosteesta (fi.wikipedia.org/ wiki/Luolavertaus; vrt. myös Sihvonen 2001, 131–2). Palavan nuotion, varjo kuvien ja kaikujen kanssa luolaan vangittu, todellisuuttaan näis- sä puitteissa määrittävä asukas on kylläkin sen elimellinen, mutta silti vain yksi komponentti. Molemmissa esimerkeissä koosteen motiivikin on oikeastaan sama: tehokkuus. Lentokoneen kohdalla se tarkentuu no- peudeksi toimia vastustajaa rivakammin ja Platonin yhteydessä arvioksi siitä, miten hyvin kyseinen esimerkkivertaus soveltuu materialismia vas- tustavan idealismin tarpeisiin. Myös Manovichin väittämän jälkiosaa, joka koskee ikkunaksi tekey- tyvää kuvaruutua, on mahdollista tarkentaa. Kenties kuvaruutu kyllä te- keytyy ikkunaksi, mutta mihin tuo ikkuna avautuu, on kaikkea muu- ta kuin ympäröivä todellisuus. Aiempaakin itsepintaisemmin se tuntuu avautuvan sisäänpäin ja peräti sisimpään, siis mielen sisäiseen maail- maan, ei jonnekin ulkopuolelle ja toisaalle. 284 • Kristall inen l itteä hohto 3. Keppi ja porkk ana Kuvaruutu johon katson on nestekidenäyttö eli LCD (liquid crystal display). Laajamittaisemmin kuvaruututeknologian perustana se löi it- sensä läpi vasta digitalisoitumisen myötä. Kuluttajamarkkinoilla tämä tapahtui 1990-luvun lopulta alkaen ja etenkin 2000-luvun alkuvuo- sina ja varsinkin yhteydessä niin sanottuun teräväpiirto- eli HD-tek- niikkaan. Kypsyttyään aikansa tämä prosessi tapahtui ehkä hämmäs- tyttävänkin äkkiä. Olipa kyse televisiosta tai tietokoneesta pinta, josta nykypäivän katsoja kohtaa audiovisuaalisen ilmaisun kuvaulottuvuu- den, on mitä todennäköisimmin juuri tällainen litteä näyttö. Uusim- man valodiodi- eli LED-teknologian (Light-Emitting Diode) seurauk- sena se on entisestäänkin litistynyt. Samalla on syntynyt hybridimuoto, joka ainakin ominaisuuksiltaan yhdistää perinteisen television ja tieto- koneen. Tämä uusin litteys on LED–LCD:ssä numeroina jo reilusti alle neljä senttiä ja varsinkin suurempiin kuvakokoihin keskittyvän plasma- television prototyypissä jo alle sentin. LCD on vuonna 1964 kehitetyn plasmanäytön ohella nykypäi- vän televisioteknologiaa. Se tuli mahdolliseksi, kun perinteisillä kato- disädeputkilla (cathode ray tube eli CRT, jonka Karl Ferdinand Braun [1850–1918] oli keksinyt jo vuonna 1897) varustetut laitteet voitiin korvata litteämmällä kuvaruudulla. Ja jo paljon ennen niitäkin periaat- teessa sama teknologia oli tullut tutuksi esimerkiksi lämpömittarien ja kellojen numeronäytöistä. Tämän teknologian eniten käytössä ole- va arkinen sovellus lienee tätä nykyä kännykkä. Käytännössä CRT:n ja LCD:n välinen valtasuhde on tietysti paljon mutkikkaampi kysymys kuin vain siirtymä laatikosta levyksi. Nestekiteet löydettiin jo vuonna 1888, kun itävaltalainen kasvitie- teilijä Friedrich Reinitzer onnistui erottelemaan tietyissä lämpötilois- sa porkkanasta sen sisältämää kolesterolia sameaan molekyylimuotoon, joka oli jossakin kiteisesti kiinteän aineen ja nesteen välimailla. Otto Lehman nimesi vuotta myöhemmin molekyylirakenteen nestekiteiksi (flüssige kristalle). Ranskalainen fyysikko Pierre-Gilles de Gennes tut- ki 1960-luvulla nestekiteiden yhteyksiä magnetismiin ja sähkönjohta- vuuteen. Vuonna 1962 yhdysvaltalainen viestintäteknologian tutkija 285 • Kristall inen l itteä hohto Richard Williams kytki nestekiderykelmään heikon sähkövirran, jon- ka ansiosta sai sen järjestäytymään tarkasti haluttuun muodostelmaan – ilmiö, joka kiteiden valonläpäisyn ja polarisaation ohella on neste- kidenäytön perustana. Nestekiteiden järjestystä (johon kuvaruutunäyt- tökin perustuu) voidaan siis manipuloida eri tavoin, niin mekaanisesti, magneettisesti kuin sähköisestikin. Nestekiteet muodostavat näytössä eräänlaisen, pieniin rinnasteisiin lokeroihin jakautuvan, jatkuvasti ma- nipuloidun välitilan valonlähteen ja erilaisten suodattimien välissä. Ja kuten jo Reinitzer havaitsi, ne ovat lämpötilaherkkää tavaraa, sillä liian kylmässä ne jähmettyvät kiinteäksi aineeksi ja vastaavasti liian kuumas- sa sulavat nesteeksi. Kuten edellä lyhyesti kuvatusta voi päätellä, neste- kiteitä jo yksinomaan aineena voi täydellä syyllä ja monessa suhteessa pi- tää välitilan ilmiönä. Vuosina 1964–1968 David Sarnoffin tutkimuslaitoksessa Princeto- nissa kehitettiin George Heilmeierin (s. 1936) johdolla ensimmäinen varsinainen LCD, nestekidekuvaruutu. Tämän järjestelmän pitemmäl- le kehitellyn, toimintaperiaatteeltaan vakaamman, vähemmän ener giaa kuluttavan sekä valoisuus- ja kontrastisuhteiltaan tehokkaamman versi- on esitteli James Fergason (1934–2008) vuonna 1969. Hiroshi Kawa- moton (2002) mukaan litteän tv-näytön osalta lopullinen ”merkkivuo- si” oli 1988, jolloin japanilaisen kodin elektroniikkaan erikoistuneen Sharp-yhtiön onnistui kehittää liikkuvaa kuvaa toistava 14:n tuuman värinäyttö. Se painoi vähän alle kaksi kiloa ja oli vain 27 mm paksu. Vii- meiset 20 vuotta ovat sittemmin olleet entisestään litistyvän ja kuva- kooltaan suurenevan av-teknologian voittokulkua. Suurenevan ja ohenevan rinnalla on kulkenut toinen, liikuteltavuu- teen keskittynyt, kehityssuunta. Yksi sen viimeisimmistä saavutuksis- ta on alle sentin paksuinen monitoimilaite tai tablettitietokone, kuten Applen iPad. Edellä viitattuun perinteeseen nähden sen suurin innovaa- tio ei ole enää pelkkä litteys tai liikuteltavuus, vaan se, että laitetta käyt- tääkseen kuvapintaa on kosketeltava. Kehitteillä olevat, nanoulottuvuutta hyödyntävät (Canonin ja Toshi- ban) SED- ja (Sonyn) FED-teknologiat jatkavat samaa litteyden perin- nettä. Tavoite on selkeä: entistä litteämpi ja entistä suurempi kuvapinta, jonka valo- ja väriherkkyys resonoi häiriöttä reaaliaikaisen liikkeen rea- 286 • Kristall inen l itteä hohto listiselta näyttävän toistamisen kanssa kuitenkaan tinkimättä alhaisesta energiankulutuksen vaatimuksesta. Näissä suhteissa yksi lupaavista uu- sista kehitelmistä on OLED- eli orgaanisten ledien teknologia, johon etenkin korealainen Samsung on vahvasti panostanut. OLED-näyttö- jen taipuisissa prototyypeissä on päästy jo alle millimetrin ”paksuuteen”. Visio on paperiakin ohuempi, notkea ja mahdollisesti myös läpinäkyvä kalvonkaltainen pinta, jonka orgaaniset informaatiopisteet hohtavat va- loisuus- ja väriarvoja niihin sisään syötetyn impulssivirran määräämällä tavalla. Tässä tulevaisuudessa kuvaruutu ei olekaan enää tietty ennalta rakennettu esine, tila ja tekninen ympäristö, vaan periaatteessa mikä ta- hansa voidaan tehdä kuvaruuduksi joko ympäröimällä se OLED-kalvol- la tai ”tulostamalla” materiaalin pinnaksi jonkinlainen vastaanotintek- nologialla varustettu OLED-verkko. Valkokangas ja projektori, joka heijastaa sen pinnalle kuvan, sulautu- vat toisiinsa: kuva ei oikeastaan heijastu näkyville vaan ikään kuin hoh- taa ”kankaan” (jonka voi helposti kuvitella paitsi valkokankaaksi myös maalauksen pohjakankaaksi) sisältä, ja LED-ruuduissahan juuri tämä tapahtuukin. Millaisia reunamerkityksiä olisi mahdollista hahmotella kuvapinnan litistymiseen? Väistämättä se alkaa vaikuttaa esiasteelta sil- le, että tuo pinta kohta haihtuu näkymättömiin. Jos järjestelmän tekno- logisten ehtojen asemesta keskitytään siihen kulttuuriseen ja ideologi- seen kontekstiin, joka paitsi ympäröi myös jossain mielessä rakenteistaa laitteita, mitä voidaan päätellä siitä, että tällainen litistyminen on to- teutunut juuri nyt, niin kutsutun jälkimodernin kulutusyhteiskunnan tuottamana? 4. Litteä ontologia Yhden lähtökohdan litteyden ontologiseen rooliin tarjoaa Guy De- bordin (2005) ajatus spektaakkelin yhteiskunnasta yhtäältä erottavana (yksilöt ovat yksilöitä eivätkä muodosta enää yhteisöjä), toisaalta tasa- päistävänä (kaikki yksilöt ovat kuluttajia) periaatteena. Kyse on pitkäl- le kehittyneen globaalikapitalismin, jota Debord nimittää ”integroi- duksi spektaakkeliksi”, ideologiasta. Tässä tulkinnassa yksilön ja massan välinen suhde on erityinen: osa ja kokonaisuus voivat edustaa toinen 287 • Kristall inen l itteä hohto toisiaan, koska ne ovat periaatteessa samanlaisia. Yksilö ja massa ovat samalla tavalla yhtäläisiä kuin kuva ja tavara ovat yhtäläisiä. Olemassa- olon perusrakenne on näin ollen muotonaan yhtäläisesti litteä: kaikki on samalla tasolla kuvallisuutta eli tavaraa. Määritelmällinen kehys, joka kuvan käsitteen ympärille rakennetaan, on tässä hahmotuksessa siis os- tamisen ja myymisen välikappale, tavara. Sen vaihtoa edelleen säätelee raha. Uudemmassa tuotannossaan Judith Butler (2004, 2009) esittää muun muassa, että yleinen prekaarisuus (epävarmuus, muutoksenalai- suus, epävakaus, käskyläisyys, alamaisuus, jne.), ja siihen liittyvä ”edeltä huolehtimisen” (pre-caring) ja ennakoimisen tarve, joka siis koskee jat- kuvuutta ja sen vakauden säilyttämistä, väistämättä tuottaa eräänlaista ontologista individualismia. Juuri tästä syystä nuo muodot – prekaari- suus ja individualismi – ovat toisistaan riippuvaisia ja toisilleen ehdol- listettuja. Prekaarisuus, väliaikaisuus, monille elämän ja olemassaolon alueille levinneenä ominaisuutena lienee alati arkipäivässä jo eri tavoin koettu- kin tosiasia. Aiemmin esimerkiksi sanomalehden sisältö tavallaan pysyi ainakin vuorokauden verran vakaasti paikallaan. Toisin sanoen, tuol- laista tiedollista varmuutta lukija saattoi kuvitella olevan olemassa noin vuorokauden mittaisen ajallisen keston verran, siihen asti kunnes seu- raavan aamun lehti ilmestyi. Sen sijaan nyt, internetin ja jatkuvan, reaali- aikaisen verkkoyhteyden sekä mobiililaitteiden aikakaudella, koettu tie- to muovautuu eli uudistuu ja vanhenee jatkuvasti, kaiken aikaa. Nyt tuo yhteys, joka meillä on tietoon, on periaatteessa reaaliaikainen – siis ai- nakin niillä meistä, joilla on tekniset ja taidolliset keinot ja laitteet tuon yhteyden tuottamiseen, yllä pitämiseen ja hyödyntämiseen. Väliaikaisuuden leviäminen olemassaolon eri alueille tuottaa tarpeen monenmoiseen riskinhallintaan ja sopeutumiseen, elämään jatkuvan epävarmuuden kanssa. Jatkuvan epävarmuuden sietäminen vaikuttaa tarpeelta, joka samalla rohkaisee individualismia korostavaa ideologiaa. Tätäkin keskeisempää saattaisi olla asetelman vastavuoroinen tai kään- teinen versio: individualismia korostava ideologia tuottaa lääkkeitä väli- aikaisuudesta johtuvan epävarmuuden sietämiseksi. Se tuottaa lääkkei- tä paitsi ennalta ehkäisemisen myös ennakolta huolehtimisen tarpeisiin. 288 • Kristall inen l itteä hohto Tällä syiden ja seurausten toisiinsa kytkeytymisen ketjulla on mahdol- lista alleviivata ainakin kahta ontologista ”reunaehtoa”, joiden roolin ko- rostumiseen prekaarisuuden lisääntyminen on vaikuttanut: velallisuus (debt) ja vakuutus (insurance). Päättelyn ongelmana on kuitenkin riippuvuus kattavien kaksijakoi- suuksien kääntymisestä kovin helposti eritasoisiksi vastakohtaisuuksik- si: yksilö–yhteisö, individualismi–kollektivismi, epävarmuus–varmuus, tuottaminen–kuluttaminen. Vastakohtaisuudet eivät kuitenkaan ole lähtökohtaisesti sellaisia. Pikemminkin ne ovat johdannaisia, kaksois- sidosten palautumisia tietyntyyppisiin jähmeisiin rakenteisiin. Ikään kuin tässäkin olisi kyse monista syistä aiheutuvista mukautumisista ja muuttumisista tai vastaavasti kiteytymisistä. Esimerkiksi itse kunkin ot- taman velan ja vakuutusten määriä voi pitää taloudellisesti kiteytynei- nä indikaattoreina siitä, miten suurta huolta itse kukin tulevaisuudes- taan kantaa. Tässä ajattelussa kattavat kaksijakoisuudet ovat nekin ikään kuin neste kidemuotoista ainetta ja ne voivat jähmettyä kiteiksi eli vastakohta- pareiksi. Toisaalta ne voivat myös sulaa nesteeksi eli laskostua toinen toisiinsa, aina sen mukaan missä yhteydessä tuollainen laskostuminen tapahtuu. ”Kide-muoto” tuntuu helpolta ymmärtää eikä vähiten siksi, että tietoteoreettinen traditio enimmäkseen on juuri tätä puolta pohti- nutkin, – ja kuten Butler-esimerkki edellä osoittaa – usein mieltänyt sen kiteytyneisyyden jo lähtökohdaksi omalle teoreettiselle kehittelylle. Miksi ajatella kaksoissidokset juuri epävarmuuden käsitteen kaut- ta – eikä esimerkiksi nestekidemäisesti? Epävarmuushan on lyhyesti sa- nottuna varmuuden puuttumista tai vielä tarkemmin varmuuden vaja- vaisuutta. Mutta milloin varmuus on ollut tai edes voi olla aukotonta? Tietysti myös Butler on tästä täysin tietoinen, eikä hänen pyrkimyksen- sä olekaan essentialisoida eli jotenkin palauttaa muuttumattomaan pe- rusolemukseensa varmuuden puuttumista. Pikemminkin päinvastoin: tavoitteena on asettaa koko kysymyksenasettelu tiettyihin kehyksiin, jot- ka sitten kuvataan tuon kaksoissidoksen kiteyttävinä ja sen tietyllä ta- valla määrittäviksi reunaehdoiksi. Tässä ajattelussa edellä mainittu kak- soissidos on siis kiteytynyt vastakohtapariksi (varma/epävarma) mutta ei itsestään vaan tiettyjen puitteiden määräämänä. Michel Foucault’n 289 • Kristall inen l itteä hohto (2010) viitoittamalla tiellä keskeinen tutkimuskysymys tällöin on luon- tevasti se, mitä nuo puitteet eli kehykset oikeastaan kussakin tapauksessa ovat. Butlerin teoksessa (2009) nuo kehykset ovat sota, konkreettisem- min USA:n käymä sota Lähi-Idässä, sekä sen ehdollistama hallinnolli- nen retoriikka eri ilmaisutapoineen. Kuuluvatko kehykset jollakin tavalla aina mukaan kuvaan silloin, kun mietitään kuvallisuutta ominaisuutena? Lähtökohtaisesti voisi väittää, että ei: kuvallisuus on ominaisuus, jota nimenomaisesti ei rajoita jokin kehyksellisyys, vaan se on jotakin rajatonta ja vapaata. Tätä mieltä oltiin esimerkiksi 1920-luvun kokeellisen ranskalaisen elokuvan piirissä jonka kehittelemistä käsitteistä fotogeenisyys voisi olla esimerkkinä. Myös Guy Debord saattaisi myöntää, että image kyllä on rajatonta ja vapaata, mut- ta vain tietyissä kehyksissä, nimittäin tavarana. Toinen vastaus on sitten kyllä: kuvallisuus – varsinkin yhteydessä laajastikin ymmärrettyyn kuvaruudun käsitteeseen – kantaa aina mu- kanaan kehyksensä. Ruutu ei ylipäätään voisi olla ruutu ilman reuno- ja. Kehyksiä ei kuitenkaan pidä ajatella täysin sisäänsä sulkevana kuo- rena, vaan jälleen välitilana, joka rajaa ja tekee näkyväksi mutta myös päästää läpi. Tässä merkityksessä kehyskin on omanlaisensa nestekide- seos, jonka voi mieltää sisältämänsä kuva-alan jähmettävänä tai läpäi- sevänä, ja ikään kuin samalla myös itsensä läpinäkyväksi tekevänä ma- teriana. Kuvallisuuteen siis kuuluu kehyksellisyys, mutta ymmärrettynä tällaisen väliaineen kaltaisena ilmiönä. Siten myös esimerkiksi Jacques Derrida (1987) on pohtinut kehystä ”ontologisena” ja Erving Goffman (1986) ”mediasosiologisena” tutkimuskohteena. Kuvallisuus ja kehyksellisyys ominaisuuksina koskettavat jo välittö- mästi ei enempää eikä vähempää kuin sitä, mistä todellisuus koostuu. Tähän liittyvät todistelut voidaan jakaa muutamiin päälinjoihin. Niis- tä ensimmäinen lähtee tutkimaan todellisuuden pienimpiä rakenneyksi- köitä oletuksella, että juuri niistä (atomeista tai muista vastaavista pie- nimmistä jakamattomista yksiköistä) todellisuus muodostuu. Toinen linjaus siirtää painopisteen astetta laajempaan näkökulmaan ja lähtee siitä, että noita pienimpiä yksiköitä tärkeämpiä ovat ne suhteet, joiden keinoin ne muodostavat tai voivat muodostaa isompia kokonaisuuksia. Karkeasti jakaen näissä vaihtoehdoissa on siis ensisijaisesti kyse joko yk- siköstä tai kokonaisuudesta. 290 • Kristall inen l itteä hohto Kolmas vaihtoehto korostaa sitten sitä, että niin jokainen yksikkö kuin kokonaisuuskin on reunoiltaan tai kehyksiltään huokoinen eli suh- teellinen. Ensisijaisesti tämä merkitsee sitä, että olipa kyse itsenäisestä yk- siköstä tai kokonaisuudesta, joita kumpaakin voidaan kutsua yhteisellä käsitteellä ”entiteetti”; erilaiset relaatiot eli suhteellisuudet, joissa ne ovat mukana, vasta tekevät nuo entiteetit havaittaviksi, tunnistettaviksi ja täs- sä merkityksessä myös olemassa oleviksi. Toisin sanoen, sen enempää yk- sikkö kuin kokonaisuuskaan (eli entiteetit itsessään) ei ole ensi sijaista vaan ne suhteet, jotka määrittävät niitä erilaisissa koostumuksissa. Entiteettiä määrittävistä olennaisista relaatioista voidaan edelleen puhua yhtäältä ominaisuuksina – kuten tässä, kuvallisuus-käsitteen avulla – ja toisaalta kyvykkyyksinä eli kykyinä vaikuttaa ja tulla vaikute- tuksi. Spinozan hengessä jälkimmäistä voidaan kutsua myös affektiivi- suudeksi. Tässä ajattelumallissa, jota voisi nimittää joko realistiseksi tai materialistiseksi, ei siis ole olemassa ikään kuin ylintä olemassa olevaa transsendenssia, joka määrittelisi kaikki alempansa. Entiteetti on imma- nentti eli sisäisten suhteidensa määrittämä itsenäinen koostumus. Koska tässä ajattelumallissa kaikilla emergenteillä entiteeteillä on yh- täläisellä tavalla potentiaalisesti olemassaoloa, ominaisuuksia ja kyvyk- kyyksiä, kyse on ”litteästä ontologiasta” (flat ontology), kuten Manuel DeLanda teoksessaan A New Philosophy of Society (2006) ja myös myö- hemmissä julkaisuissaan (2010, 2011), asian ilmaisee. Kaikki entitee- tit – jotka kulloinkin määräytyvät sellaisiksi niiden relaatioiden kautta, joissa ja joiden keinoin ne tulevat havaittaviksi – ovat tässä suhteessa sa- malla litteällä immanenssin tasolla. Tästä seuraa myös keskeinen litteän ontologian relativistinen ongelma: jos kaikki ovat yhtä ja samaa litteyt- tä, mistä sitten erot johtuvat? 5. Eron tapahtuma Kooste (assemblage, agençement), kudelma tai ”sommittuma” (ks. Guat- tari 2010) on avoin kokonaisuus, jonka ominaisuudet koostuvat sen osi- en keskinäisistä suhteista, ei yksin erillisistä osasista. Jokainen osa taas on kooste erilaisia suhteellisuuksia – ei suljettu ja erillinen yksikkönsä. Koosteiden ontologia on litteää, koska se sisältää vain eri tavoin punnit- 291 • Kristall inen l itteä hohto tuja ”individuaalisia singulariteetteja” tai, kuten edellä todettiin, enti- teettejä, ei erillisiä ontologisia kategorioita, kuten suku, laji, yksilö, jne. Tällaisia singulariteetteja voivat olla yksilöt, yksittäiset yhteisöt, yksit- täiset järjestöt, yksittäiset kaupungit, jopa yksittäiset kansallisvaltiot. Koosteen tarkastelu individuaalisena singulariteettina merkitsee huo- mion kiinnittämistä kolmeen ulottuvuuteen, joita määrittävät termi- parit eivät ole vastakohtaisuuksia, vaan jännevälejä: komponentin rooli koosteessa (materiaalinen – ekspressiivinen); prosessit, joihin kompo- nentit osallistuvat (territorialisoiva – deterritorialisoiva, eli alueeseen kiinnittävä – alueesta irrottava); median suhde kulloiseenkin prosessiin (kanavoiva – purkava). Kuten todettu, litteän ontologian ongelma on kuitenkin siinä, miten tässä mallissa voi ollenkaan enää puhua muutoksesta, jota on tietoisesti haluttu ja joka ei vain tapahdu? Onko eron korostaminen syvyyden vaa- timista litteään ontologiaan ja onko tuo vaatimus lähtökohtaisesti eetti- nen, kenties peräti poliittinen? Eri tavoin litistyvässä maailmassa syvyys on paitsi vaatimisen myös vaalimisen asia, siis sekä poliittinen että eet- tinen tehtävä. Siinä ei ole kysymys pinnan tai pinnallisuuden vastakoh- dasta vaan ”kolmannesta ulottuvuudesta”, jossa on monia päällekkäi- siä tasoja. Niiden kautta hahmottuvat erot muuttuvat jo riippuen siitä, missä kohtaa ja millainen on kulloinkin tarkastelun varsinainen fokus. Tällainen kritiikki täsmentää sitä, että litteän ontologian edellä mai- nitun kaltaisessa mallissa entiteetit mielletään helposti jonkinlaisiksi kiinteiksi kappaleiksi, vaikka ovatkin ominaisuuksien ja kykyjen vaiku- tuspiirissä. Toisin sanoen, litteä ontologia vaikuttaa väistämättä taipu- van nestekide-mallia ajateltaessa kiteiseen muotoon. Tämä johtuu sii- tä, että koosteen muodostavat itsenäiset yksiköt ajatellaankin tavallaan kiteisinä. Sitä vastoin, kuten esimerkiksi Steven Shaviro (2010), esitel- lessään brittiläis-amerikkalaisen filosofin, Alfred North Whiteheadin (1861–1947) ajattelua ehdottaa, entiteettikin pitäisi ajatella kappa- leen asemesta tapahtumaksi. Hänen ”prosessifilosofiassaan” tapahtuma on vielä lisäksi ensisijaisesti emotionaalinen eikä rationaalinen koke- mus. Koska entiteetti on pikemminkin tapahtuma kuin kiinteä kappale, muutos ja sen myötä ero on siinä jo lähtökohtaisesti läsnä, ellei aktuaali- sena ja jo toteutuvana yhtä kaikki potentiaalisena. 292 • Kristall inen l itteä hohto Yksiköt ovat pikemminkin tapahtumia kuin kappaleita. Lisäksi lit- teän ontologian antamaan käsitteelliseen malliin on tuotava muutok- sen tuottava halun käsite vahvemmin tapahtumaa määrittävien ominai- suuksien ja kyvykkyyksien yhteyteen. Molemmat painotukset siirtävät asetelmaa pois nestekide-mallin kide-päästä lähemmäs notkean laskos- tumisen mahdollisuuksia. Ulottuvuuksissa tapahtuneet muutokset eivät ole yksin tilallisuut- ta koskeva kysymys. Myös aika (ja varmaan Paul Virilio sanoisi, nimen- omaan se) on kokenut saman tiivistävän litistymisen, jossa menneisyys ja tulevaisuus ovat pakkautuneet entistä tiukemmin lähelle Nyt-het- keä. Tavallaan tästä kertoo jo tässä tarkastellun teknologiankin perus- ta. Niin sanottu vasteaika eli viive, jolla ruudun kuvapinnan pienimmät yksiköt (pikselit) jatkuvasti uudistavat informaatiosisältönsä, on LCD- televisiossa noin 0,01 sekuntia ja plasmatelevisiossa jo 0,001 sekuntia. Vaste aikaan sisältyvä viive on niin pieni, ettei (puutteellinen) ihmissil- mä ehdi sitä mitenkään rekisteröidä. Kuviksi taltioitu liike näyttää su- lavalta ja jatkuvalta, sanalla sanoen kuvattomalta, koska siltä puuttuu havaittavissa oleva ajallinen kehys. Kun sormeni koskettaa näppäimis- tön kirjainta S, sen kuva ilmestyy kuvaruutuun välittömästi. Teknologia asettaa katsojalle paradoksaalisen velvoitteen suhtautua kunnioittavan ihailevasti siihen keinotekoiseen koneistoon, joka toisaalta pystyy tuot- tamaan näin sulavalta vaikuttavan yhteyden. Paul Virilio (2010, 2011) nimittää nykyaikaa kiihdytetyn todellisuuden ja sitä vastaten kiihdyte- tyn realismin aikakaudeksi – ja keskeisin kriteeri tälle on nimenomaan reaaliaikaisuuden ylivalta. Litistymisen ajallisen rakenteen voi kuitenkin ajatella myös toisin – siitäkin huolimatta, että sen mieltäisi lineaarisena tiivistymisenä, jos- sa tämänhetkisyys on ylikorostunut. Vaikka Nyt-hetki olisikin ajallisel- ta ja mitattavalta kestoltaan lyhyt tiivistymä, voi se silti olla ikään kuin syvyyssuunnassaan täynnä erilaisia kerrostumia. Lineaarisena aikajana- na se saattaa kestää sekunnin, mutta syvyydeltään tuo sekunti voi olla ”paksu” kerrostuma täynnä kokemuksen moniaineksisuutta. Tällaisen ”syvän kokemuksen” ei myöskään tarvitse liittyä vain erityisiin tapah- tumiin. Kuten William Connolly (2002) on pohtinut, ajattelemisen ta- pahtuma jo itsessään on monikerroksinen aavistamisen, jännittymisen, oivaltamisen, viehättymisen, erittelemisen ja ilmaisemisen prosessi. 293 • Kristall inen l itteä hohto 6. Kuvattomat ruumiit Kuvaruutu, johon kirjoittamani teksti tallentuu, on aineellinen esine ympäristössä, jossa myös kehoni sijaitsee. En kuitenkaan vain lue tuota tekstiä, pikemminkin katson sitä. Tekstiä ikään kuin ympäröi jonkinlai- nen kuvallisuuden ilmakehä. Henri Bergsonin Matière et mémoire (1896) -teoksen iskulauseena voisi pitää väittämää, jonka mukaan kaikki on kuvia. Yhdistämällä tämä väite edellä mainittuun litteän ontologian ideaan voidaan päätellä, että myös Bergsonin ontologia on tältä kannalta litteää ja vielä, että sen mää- rittävin ominaispiirre on nimenomaan kuvallisuuden käsite. Mutta mis- sä merkityksessä kuva (image) tässä traditiossa ymmärretään? Bergsonin sanoin: ”Aine on ’kuvien’ koostuma. Ja ’kuvalla’ tarkoitamme tiettyä ole- massaolon muotoa eli eksistenssiä, joka on enemmän kuin se, mitä idea- listit nimittävät esitykseksi eli representaatioksi, mutta vähemmän kuin se, mitä realistit nimittävät esineeksi tai olioksi – eksistenssiä jossakin esityksen ja esineen puolivälissä.” (Bergson 1991, 9.) Bergsonille kuva on siis jotenkin ideankaltaisesti sekin ”nestekide”, jonka toinen ääripää kurottuu kiteeseen eli esineellisyyteen ja toinen nesteeseen eli esityksel- lisyyteen. Lähtökohtainen kysymys koskee tässäkin suhdetta: mikä on kuvan, jota kutsun omaksi ruumiikseni (ja joka on ikään kuin keskipisteessä), ja kuvan, jota kutsun ympäröiväksi maailmaksi, välinen suhde? Lyhyesti sanottuna: se on jatkuvasti muuttuva ja jatkuvassa liikkeessä oleva osan ja kokonaisuuden välinen suhde, jatkuva kuvien toisiinsa laskostumi- nen. Bergson toistuvasti korostaa juuri tällaista aineellista jatkuvuutta kahden kuvan – ruumis ja maailma – välillä. Ne ovat suhteessa toisiin- sa huokoisesti ja rajojaan määrittämättä. Ruumis elävänä keskipisteenä on edelleen nimenomaan toiminnan keskus, ei niinkään esityksen tyys- sija. Bergsonin mallissa aine on ”kaikki-alainen” (eli sekin siinä mieles- sä litteä) pintansa, joka esittäytyy ”liike-kuvina”: aine on siis liikettä. Tätä voisi kutsua aineen todellisuudeksi. Tämän lisäksi voidaan erottaa myös aineen representaatio, jota määrittää se, mitä valintoja havaitsija suhteessa toisiin havaitsijoihin tarpeidensa ja tavoitteidensa kannalta ai- neen suhteen tekee. Aineen kaikki reaaliset ominaisuudethan ovat ha- 294 • Kristall inen l itteä hohto vaitsijan ulottuvilla virtuaalisesti. Aktuaalisesti hän kohtaa aina kuvan, joka on hänelle monien erilaisten valintojen lähtökohta. Tällainen ha- vaitsemiseen liittyvä valitsemisen tapahtuma tai teko ei synny tyhjästä, vaan tukeutuu muistiin. Se on ikään kuin kokoelma erilaisia virtuaalisia kehyksiä, joita havaitsija käyttää työstäessään aineellisen todellisuuden kuva-liikettä omiin tarpeisiinsa. Litteys on mahdollista ymmärtää yksinkertaisesti syvyyden puuttu- miseksi. Englannin kielen flat viittaa musiikkiterminä alennettuihin sä- veliin, asumisympäristönä ”kämppään” ja autoilussa puhjenneeseen ren- kaaseen. Yhdyssana flat finish taas tarkoittaa mattapintaa. Toki näissä määrityksissä voi nähdä vivahteen, jota englannin flat korostaa: laimea, lattea, väljähtynyt. Syvyyden puuttumisen vastapainona alennettu, lai- mea tai pinnassa oleva korostuu entisestään. Pinnallinen ja laimea voivat kuitenkin olla myös lähes vastakohtia. 1900-luvun lopun länsimaisista vuosikymmenistä se, jonka aikana kenties tietoisimmin ja voimakkaim- min keskityttiin pintaan, oli tietysti 1980-luku eli kasari. Juuri tässä suhteessa tuon vuosikymmenen ikoni on Yhdysvaltain 40. president- ti, entinen elokuvanäyttelijä ja Kalifornian kuvernööri Ronald Reagan (1911–2004). Reaganin kauden keskeisin tieto oli audiovisuaalista ja sen tärkein välityskanava oli televisio: ”Reaganin presidenttikaudella [1981–89] Oidipus tuli ulos. Se, mikä oli ollut aiemmin tukahdutet- tua, nousi pintaan. Ja juuri pintana Reaganin ruumis oli kaikkein toimi- vin.” (Dean & Massumi 1992, 105.) Miten kyvyiltään niinkin ”puhjenneen” hahmon kuin Reaganin oi- kein onnistui vakuuttaa maailma tuohon hahmoon kuuluvan pinnan vetovoimasta? Tämä onnistui Deanin ja Massumin mukaan kahdella hyvin perinteisellä keinolla: eleillä ja puheella, tai tarkemmin, sulavil- la liikkeillä ja pehmeällä äänensävyllä. Yhtäältä Reaganin eleet ja äänet olivat kuin kehoa ympäröivä aineeton ilmakehä, jonka hän ikään kuin salli elää lähestulkoon omaa, itsenäistä, kehosta riippumatonta elämään- sä. Toisaalta tämä kaikki oli kuitenkin mahdollista vain välitetyssä muo- dossaan ja ”vahvistimien” kautta eli teknologisesti tuotetun audiovisu- aalisen koneiston, television avulla. Reagan audiovisuaalisena pintana on äänensävyn pehmeyttä, sulo- sointuisuutta ja rytmejä (audio) sekä elein (varsinkin käsin) kehon ym- 295 • Kristall inen l itteä hohto päröivään tilaan luonnosteltua kartografiaa (visio): ”Reaganin aivot, ruumis, kehonkuva korvautuivat ja täydentyivät abstrakteilla figuureil- la, eleillä ja rytmeillä” (Dean & Massumi 1992, 110). Tällainen vain näennäisesti kehollinen avaruus, kehoa ympäröivien ele- ja puhekielen piirteiden kooste, tukeutuu siihen mikä edeltää merkityksen löytymisen ja järkevän päättelyn prosesseja: ”Tuntea, olla liikuttunut, on yhtä kuin kokea meissä oleva epäpersoonallinen” (Agamben 2007, 15). Loppu- tuotteena on ”kuvaton ruumis”, kuvan ja ruumiin sulautuminen toisiin- sa tavalla, josta ne eivät enää ole erotettavissa eikä ruumis ole palautetta- vissa johonkin yhteen ja tiettyyn kuvallisuuteen. Charles Schulzin piirtämässä Tenavat-sarjakuvassa (Peanuts, 1950– 2000) esiintyvä hahmo Pig-Pen – suomalaisissa käännöksissä Rapa- Ripa – on toinen konkreettinen esimerkki kuvattoman ruumiin muun- nelmasta. Itse sarjakuvaan hahmo tuli vuonna 1954 ja ”hänen” keskeisin visuaalinen ominaisuutensa on ympäröivä tomupilvi, joka toisinaan äi- tyy niin sakeaksi, että hahmon ruumis lähes katoaa sen sisään kuvatta- vuuden ulottumattomiin. Eräässä jaksossa Rapa-Ripa kyllä puhdistautuu, mutta heti kun hän avaa ulko-oven, lika ikään kuin hyökkää hänen kimppuunsa. Erääs- sä toisessa jaksossa Charlie Brown eli Jaska Jokunen yltyy pohtimaan, että tuohon tomupilveen oikeastaan voisi kätkeytyä kokonainen ku- muloituva historia, jota Pig-Pen sekä kerää että kuljettaa mukanaan. Tältä kannalta Rapa-Ripaa ympäröivä tomupilvi on konkretisoitunut menneisyys, omanlaisensa arkisto, jota hyvin voisi pitää bergsonilaisen virtuaalisen yhtenä ilmentymänä. Verrattaessa Ronald Reagania Rapa-Ripaan, vastaava kuvattomuu- den rakenne on mahdollista kuvittaa seuraavasti: Rapa-Ripaa ympäröi- vää tomupilveä vastaa Reagania ympäröivä eleiden ja puheäänen laatu- ominaisuuksien pilvi. Missä merkityksessä kummankin taakse kätkeytyy ”kantajansa” aito ruumis, jota ohut toisen asteen kuvallisuus peittää? Vai pitääkö pinnan ja sen takaisen välinen suhde ajatella yhtenäisenä koko- naisuutena, jota mikään ”yksi kuva” ei pysty tallentamaan? Ruumiillisuuden yhteydessä pinnan ja sen takaisen välistä suhdet- ta on arvioitu myös arkkitehtuurin kannalta. Bernadette Wegenstein (2006, 121–129) tarkastelee tietokoneen käyttöä suunnitteluprosessin 296 • Kristall inen l itteä hohto yhteydessä ja pohtii, miten se on voitu liittää ajatuksiin litteästä arkki- tehtuurista. Yhtenä ”ihon arkkitehtuurin” perusteista on keskittyminen erilaisiin pintoihin, toisaalta myös sisä- ja ulkopuolen välisen rajatilan ohentamiseen. Tällainen tendenssi on tullut havaittavaksi viimeistään siinä vaiheessa, kun se puolestaan on saanut vastavoimakseen pyöreitä ja syviä arkkitehtonisia ulottuvuuksia korostavia esimerkkejä. 7. El imettömät ruumiit Kuvattoman ruumiin idea on käsitteenä kytkettävissä Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin ”elimettömän ruumiin” käsitteeseen: ”Elimetön ruumis ei ole alkuperäisen olemattomuuden todistaja sen enempää kuin jäänne menetetystä kokonaisuudesta. Missään nimessä se ei ole projektiota; sil- lä ei ole mitään tekemistä oman ruumiin tai ruumiin kuvan kanssa. Se on kuvaton ruumis.” (Deleuze & Guattari 2007, 16.) Määrittely tarjoaa myös sanaleikin: elimetön ruumis ranskaksi lyhe- nee muotoon CSO ja kun tuo O (eli organes) korvataan sanalla images (eli kuvat), saadaan lyhenne CSI (corps-sans-images): kuvattomat ruu- miit. Kirjainlyhenne – CSI – on tuttu televisiosarjasta, joka keskittyy ri- kospaikkoja (olivatpa ne Las Vegasissa, Miamissa tai New Yorkissa – nä- mähän ovat paikkakunnittain jakautuneen sarjan ydinkeskukset) tut- kivan kuvitteellisen yksikön toimintaan: Crime Scene Investigation. Juoni kuvion rakenne on tyypillisesti toistuva: arvoituksellinen rikos ta- pahtuu ja CSI-yksikön tehtävänä on selvittää tapahtumasarjan kulku niiden johtolankojen ja jälkien perusteella, jotka ovat löydettävissä ja vielä tavalla tai toisella havaittavissa. Tässä työssä tutkijat kohtaavat eri- laisia haasteita: merkkien joukosta on erotettava olennaiset, merkkejä on analysoitava tarkemmin monestakin eri syystä ja lisäksi ne on osatta- va järjestää oikealla tavalla ajatellen esimerkiksi sitä ajallista rakennetta, jota rikostapahtuma kulloinkin noudatti. Kaikissa näissä tehtävissä tut- kijat tarvitsevat monia erilaisia, enemmän tai vähemmän monimutkai- sia tallentamisen, erittelemisen sekä tulkitsemisen välineitä ja laitteita. Aktuaalinen rikos tapahtumasarjana on tässä hahmottelussa verran- nollinen Reaganiin tai Pig-Peniin. Rapa-Ripaa ympäröivä tomuhiuk- 297 • Kristall inen l itteä hohto kasten, likapartikkeleiden ja jätemolekyylien pilvi on kuin se CSI-tutki- joiden aineisto, jota rajaamalla, työstämällä ja tulkitsemalla he pyrkivät rekonstruoimaan aiemmin tapahtuneen rikoksen. Tuo rikos on juuri se ”kuvaton ruumis”, jonka kuvallisuuden CSI-yksikkö haluaa tuottaa ole- massa olevaksi eli näkyväksi. Periaatteessa sarjan jokaisen jakson logiik- ka tähtää siihen, että kussakin tapauksessa tämä onnistuu: kuva ”paljas- tuu”, tapahtumasarja ratkeaa ja oikeat syylliset saadaan edesvastuuseen. Jokainen jakso on myös todisteena siitä, että tämä kuvallisuuden palaut- tamisen projekti ei onnistuisi ilman inhimillisiä päättelykykyjä, mutta se edellyttää myös taitoja käyttää hyväksi tiedettä ja teknologiaa eli nii- tä menetelmiä ja laitteita, joiden avulla todellisuutta on tutkittu ja tut- kitaan. Positiivinen lopputulos siis edellyttää ihmisen ja koneen yhteis- peliä. Todellisuuden tutkimuksena TV-sarja C.S.I. hahmottaa arkisen ta- pahtuman syyn ja seurauksen ajallisena rakenteena muotoutuvaksi ri- kokseksi. Tutkivan yksikön tehtävänä on sitten tämän tapahtuman jäl- keen rekonstruoida se tarkoituksena paljastaa tekoon syylliset. Tässä rakenteessa ne merkit, joita tutkimalla CSI-yksikkö yrittää ratkaista ar- voituksen, ovat pelkkä litteä pintansa, sillä kaikki olennainen on niiden takana. Sarjan audiovisuaalisessa toteutuksessa juuri tuohon pintaan kiinnitytään, sen erittelyyn, muokkaukseen ja tulkintaan keskitytään kameran ja mikrofonin avulla vähintään yhtä intensiivisesti kuin siihen näyttävät keskittyvän CSI-tutkijat itse. Tältä kannalta ajatellen kaik- ki olennainen on pinnassa, ja se mitä on tämän takana, on oikeastaan vain tekosyy kiinnittää niinkin paljon huomiota tähän ohueen pinta- kerrokseen. Pinta alkaa entistä enemmän näyttää naamiolta. Sen keskeisin tehtä- vä on viestiä sanomaa, jonka mukaan jotakin hyvin olennaista on tuon naamion takana, sen kätkemänä. Pinnan keskeisimpänä funktiona on viitata sen alaiseen, perustavimmalla tasolla jo pelkästään siihen, että jo- kin ”alainen” ylipäätään olisi olemassa. Idea pinnan ja sen alaisen välisestä suhteesta tässä merkityksessä ei tietenkään ole uusi. Yhden esimerkin tarjoaa Sigmund Freud kirjoitta- essaan ”venäläisen taiteentuntijan”, Ivan Lermolieffin teorioista. Ne tu- livat tunnetuiksi Saksassa 1870-luvulla ja aiheuttivat ”mullistuksen” eu- rooppalaisissa gallerioissa: 298 • Kristall inen l itteä hohto Tämän kaiken hän sai aikaan, kun hän kehotti luopumaan taulun koko- naisvaikutelman ja sen suurten piirteiden tarkastelusta ja kiinnittämään huomiota vähäisempiin luonteenomaisiin yksityiskohtiin, sellaisten pikkuasioiden kuin kynsien, korvalehtien, pyhimyskehien ja muiden vähämerkityksettöminä [sic!] pidettyjen seikkojen kuvauksiin, joiden jäljentämisen jäljentäjä laiminlyö ja jotka jokainen taiteilija kuitenkin kuvaa hänelle tunnusomaisella tavalla. Olin silloin hyvin kiinnostunut kuullessani, että tuon venäläisen pseudonyymin taakse kätkeytyi italia- lainen lääkäri, Morelli nimeltään. (Freud 1995, 206.) Tarkkanäköinen Freud huomaa heti yhteyden Morellin menetelmän ja psykoanalyysin välillä: ”Sekin on tottunut päättelemään salattuja tai kätkettyjä asioita vähäarvoisina pidetyistä tai sivuutetuista piirteistä, havaintojen ’roskaläjästä’.” Morellia tunnetumpi aikalaisesimerkki on Arthur Conan Doylen luoma fiktiivinen salapoliisisankari, Sherlock Holmes. Esimerkit aset- tavat näytteille allekirjoitukseen (signature) liittyvän problematiikan (Agamben 2009). Kenen tai minkä allekirjoittamia ovat eli mistä ovat peräisin Reagania ympäröivä audiovisuaalinen ilmakehä, Rapa-Ripaa ympäröivä historiallinen pölypilvi, CSI-yksikön, Morellin tai Sherlock Holmesin tutkimien, merkityksettömiltä vaikuttavien jälkien erityisyys tai viimein analyytikon sohvalla makaavan potilaan puhuessaan tuotta- ma ”roskaläjä”? 8. Kiteytyä, l iueta Kuvallinen litteys on tavallaan eräänlainen somagrammi; erilaisten kai- kujen avulla tuotettu litteä pinta kuvauksena kolmiulotteisessa tilassa tapahtuvasta liikkeestä ja muutoksesta. Tyypillinen ja konkreettinen esi- merkki voisi olla ultraäänikuva kohdusta tai mikä tahansa röntgen kuva, jossa kolmiulotteinen ruumiinsisäinen tila tulee nähtäville kuvaruudus- sa, tai valottuu läpinäkyvälle kaksiulotteiselle filmille. Tässä litteys ja kuvallisuus ovat esitysmuodon aineelliset ominaisuudet. Sen ilmaisulli- set ominaisuudet puolestaan ovat suoria viittauksia paitsi kolmiulottei- seen myös ajalliseen liikkeen ja muutoksen tilaan. 299 • Kristall inen l itteä hohto Missä mielessä litteyttä voisi ajatella havaittavaksi tulleena ulottu- vuuden ominaisuutena, joka tällä tavalla tekee tykö aktuaalisen ja vir- tuaalisen, tapahtuvan ja potentiaalisen välistä keskinäistä riippuvuutta? Teoksessaan Cinéma 2: L’image-temps Gilles Deleuze (1989) nimittää juuri tämän piirteen kautta yhtä kuvien luokkaa kristallikuviksi tai kuva- kiteiksi. Siinä kuvarakenteen syvyysulottuvuuden ansiosta on mahdol- lista nähdä, kuulla ja kokea otoksen ajallisuus sillä tavalla ulotteisena, että mennyt ja tuleva sisältyvät nykyhetkisen pintaan yhdessä ja yhdel- lä kertaa. Tilallinen litteys tekee mahdolliseksi sen, että nämä ajan ulot- tuvuudet ovat samanaikaisesti läsnä syvyyteen laajennetun nykyhetken spektrissä. Ajan kannalta elokuvallinen kristallikuva on avainkuva; siinä ajan ku- lusta kiteytyy nähtäväksi ja kuultavaksi jotakin hyvin olennaista. Vaikka asetelma on tavallaan sama, sen ideologinen merkitysverkosto on tyys- tin toisenlainen Paul Virilion (2011) tavassa puhua ”instantin futuris- mista”. Siinä on kyse eräänlaisesta silmänräpäyksen hegemoniasta. Kaik- ki ajallisuus on imeytynyt Nyt-hetkeen, jolla toki vielä on tietty kesto, mutta se on niin pieni, että vain kone pystyy siihen reagoimaan. Viriliol- le tämä tietysti on inhimillisen tuhoutumisen yksi momentti ja siinä mielessä tässä kehitelty litteän kuvallisuuden idea olisi posthumanisti- sen aikakauden ilmentymä, kenties peräti sen jonkinasteinen aamurus- ko. Tässä ajattelussa litteä kuvallisuus viittaa nykyisyyden hegemoniseen ilmaisulliseen strategiaan tavalla, jota korostaa sen imperatiivinen muo- toilu: NYT! 9. K atsoa, koskea, oppia Monissa taiteiden historiaa luotaavissa katsannoissa litteys liitetään mo- dernismiin – yhtenä esimerkkinä taidehistorian suunnasta yhdysvalta- lainen kriitikko Clement Greenberg, jonka mukaan modernistinen maalaus keskittyi juuri litteyteen enemmän kuin mihinkään muuhun. Toinen tunnettu esimerkki löytyy kirjailija ja kirjallisuudentutkija E. M. Forsterin luonnehdinnasta litteisiin ja pyöreisiin henkilöhahmoihin. Vastaavasti Barbara Maria Stafford (2001, 52) tiivistää, että modernis- 300 • Kristall inen l itteä hohto mi on ”anti-mimeettinen vastaruiske välinein tehostettua tilallista laa- jentumista vastaan”. Tässä ajattelussa litteys on vastataktiikkaa, joka kohdistuu kolmi- ulotteisuusvaikutelman herruuteen. Litteyden ”kuvataiteellinen” taus- ta (kuten Staffordilla ulottuen bysanttilaisista mosaiikeista Kasimir Malevitshin suprematistisiin kuviopintoihin saakka) on kuitenkin laa- jemmassa näkökulmassa lievästi vääristävä peili. Kuten LED-, LCD- ja plasmanäytöt osoittavat, ei litteydellä ja kolmiulotteisuusvaikutelmal- la välttämättä tarvitse olla vasta-asetelman kaltaista keskinäissuhdetta. Litteä kosketusnäyttö tuottaa vähintään yhtä tehokkaan syvyysvaikutel- man olipa sen paksuus sitten kymmenen tai viisikymmentä milliä. Vai tuottaako sittenkään? Sillä ainakin Jean-Luc Godard (2005, 108– 109) on sitä mieltä, että siinä missä perinteinen negatiivin tarvinnut filmi nauha oli rakenteellisesti ”dialektista”, digitaalinen kuva on väistä- mättä jo tuon positiivi–negatiivi-asetelman puuttumisesta johtuen ”lit- teän lineaarista”, vailla vastakohtaisuuksia ja kontrasteja. Voisiko olla, että litteys liittyykin tässä tapauksessa nimenomaan väli- neelliseen kontekstiin ja teknologiseen ympäristöön paljon suoremmin kuin aistivaikutelman sisäisiin rakenteisiin? Tällöin olisi perusteltua väittää, että litteys ei enää modernismin tapaan vastusta kolmiulottei- suutta vetoamalla pintaan ja häivyttämällä syvyyden. Päinvastoin, omal- la tavallaan se osallistuu kolmiulotteisuusvaikutelman entistä tehok- kaampaan tuottamiseen asettamalla myös kuvaa ympäröivät kehykset liikkuviksi. Vanhanmalliset televisiot, paksut katodisädemonitorit, olivat laati- koita, joiden sisätilaan, kuvaruutulasin taakse, saattoi halutessaan ku- vitella esimerkiksi huoneen (camera), torin (agora) tai peräti aukion (piazza ). Videotaiteilija Vito Acconci (1989–90) nimittikin televisiota huoneeksi: se tarjoaa suoran ikkunanäkymän Amerikkaan, joka siis on ikään kuin laatikon sisällä. Myös litteän näytön voi toki mieltää ikkuna- näkymäksi, mutta se ei enää ole perinteisen monitorin kaltainen laatik- ko. Sen sijaan se on pinta, taso, läpinäkyvä levy, eräänlainen paksuhko ikkuna, jonka läpi katsotaan toiselle puolelle, toiseen tilaan, toiseen to- dellisuuteen, toiseen maailmaan. Enää tuo maailma ei voi olla sisällä laa- tikossa, koska sitäkään ei ole, vaan se on ulkopuolella. Mutta mitä on 301 • Kristall inen l itteä hohto tuo ”ulkopuoli”, jossa katsoja on mukana – etenkin nyt, kun tuon ulko- puolen varsinainen sisältö on sekin peräisin sisäpuolelta eli ruumiista, kuten esimerkiksi tv-sarja C.S.I. tuon tuosta todistaa? Asetelma nostaa viimein väistämättä esiin kysymyksen katsomisesta, johon ranskalainen filosofi Jacques Rancière (2009) palaa tarkemmin kuvakulttuurin luonnetta käsittelevässä teoksessaan, teemanaan kat- sojan emansipaatio. Edeltä tuttu puuttuvan neljännen seinän idea pai- kantaa katsoja-tarkastelun maalaustaiteen asemesta teatterin yhteyteen. Kullakin taidemuodolla on oma – osaksi yhteinen, osaksi erityinen – litteytensä. Tässä Rancièren lähtökohtana on ”katsojan paradoksi”: kat- sojuus on perinteisesti tarkoittanut sitä, että ollaan erillään sekä tiedos- ta että toiminnasta. Juuri tällaista katsojaa teatterin uudistajat, Antonin Artaud ja Bertolt Brecht, ryhtyivät vapauttamaan – edellinen tempaa- malla mukaan toimintaan ja jälkimmäinen opettamalla tiedostamaan. Nämä määrittävät myös myöhempien uudistusvaatimusten jännevälin etäisen, älyllisen tutkimuksen ja ruumiillisen mukanaolon kesken. Näyttämön ja katsomon välinen etäisyys, jonka uudistuspyrkimyk- set tavallaan tahtoivat kutistaa (ja litistää) ei kuitenkaan ole Rancièren mielestä vastustettava asia, vaan paitsi kaiken kommunikaation perus- ehto myös yllyke ”kääntämisen” taidon, taiteen ja poeettisen työn kehit- telyyn. Juuri tuo työ on sitä, mitä jokainen katsoja tekee muovailemalla omia kokemuksiaan ajatuksiksi ja sanoiksi ja testaamalla niitä suhtees- sa muiden kokemuksiin. Opettajan ja oppilaan suhde tietoon on sekin samanlainen: opettaja ei opeta oppilaalleen omaa tietoaan, vaan opas- taa häntä kulkemaan – kuten Foucault (2010) on pohtinut – sanojen ja asioiden pariin. Tämän lisäksi opettajan on opastettava kertomaan siitä, mitä oppilas näkee, kuulee ja tuntee ja mitä hän ajattelee siitä mitä nä- kee, kuulee ja tuntee. Vapautuminen alkaa siitä, että haastamme näkemisen ja toimimisen välisen vastakkain asettelun. Myös katsoja toimii kuten oppilas – hän havainnoi, valikoi, vertailee, tulkitsee. Hän osallistuu tekemällä näke- mästään, kuulemastaan ja tuntemastaan suhteessa kokemuksiinsa omia käännöksiä, omia adaptaatioita. Hän saattaa olla tarjotun spektaakke- lin etäinen katsoja mutta myös aktiivinen tulkki, ei annettua purematta nielevä potilas. Opettaja ja oppilas tai esitys ja katsoja eivät kuitenkaan 302 • Kristall inen l itteä hohto ole välittömässä ja suorassa suhteessa toisiinsa, vaan ”välissä” on aina jokin kolmas elementti (kuten kirja, maalaus, ooppera, elokuva, tms.), joka on tuon keskinäisen yhteyden yhteinen nimittäjä. Vapautus ei to- teudu poistamalla näyttämö tai vaihtamalla opettajan ja oppilaan paik- koja, vaan korostamalla, että kummankin osapuolen on tuon kolman- nen, välittävän elementin suhteen oltava älyllisesti ja emotionaalisesti tasa-arvoiset. Katsojuus ei ole jokin erityinen passiivinen tila, joka jostain syystä ja jollakin taikatempulla täytyisi aktivoida. Pikemminkin päinvastoin, se on meidän normaali olotilamme. Oppilaalla on jo oma tietonsa, ku- ten katsoja jo on omalla tavallaan aktiivinen. Emansipaatio tarkoittaa ”rajan hämärtämistä niiden väliltä jotka toimivat ja katsovat, jotka ovat yksilöitä ja yhteisön jäseniä” (Rancière 2009, 19). Ylittää näitä rajoja, hämärtää niiden määrittämiä rooleja, siinä tie katsojan vapautumiseen: emansipoitu yhteisö on tällaisten ”kertojien ja kääntäjien” yhteisö (Ran- cière 2009, 22). Edessäni oleva litteä kuvaruutu, jonka kanssa keskustelen, ei ole vain ”paperin simulaatio” vaan kuvapintana myös ”työmaa”, ”pelikenttä” ja ”opettaja” – ei jonnekin toisaalle osoittava suuntaviitta (Romanyshynin ikkuna) tai jostakin toisaalta kumpuava hypnoottisesti käskevä rytmi (Virilion NYT!). Tuon pinnan litistäminen merkitsee samalla katsojan tilan litistämistä pakottavan suuntaviitan ja marssirytmin säätelemin voimin. Litistymisestä kieltäytymiseen voisi liittää jopa omanlaisensa eettisen ekologian, jonka lähtökohta on yksinkertainen mediatajun ky- symys: lisätä tietoisuutta siihen liittyvistä erilaisista kerrostumista, kyt- köksistä ja mahdollisuuksista. Tavoitteessa on haastetta myös mediatut- kimukselle: palauttaa ontologiseen litteyteen käsitteellistä tilavuutta. Tämä artikkeli on syntynyt katsomalla kuvaruutuun ja pohtimalla, mihin oikeastaan silloin katsomme. Olen yrittänyt tässä tekstissä tes- tata erilaisia mahdollisuuksia tarttua käsillä olevan kuvallisuuden ja lit- teyden ominaisuuksiin. Se jos mikä tuntuu edellyttävän eroja työstävää ajattelua. Sitä ehdollistava eettinen periaate puolestaan kumpuaa halus- ta olla paitsi jähmettymättä ruudun kehyksiin myös olla hukkumatta sen sisällöllisten mahdollisuuksien uskoteltuun rajattomuuteen. 303 • Kristall inen l itteä hohto L ähteet Acconci, Vito. 1989–1990. Televisio, kaluste & veistos: huone amerikkanäkymällä. Käänt. Jukka Sihvonen. Lähikuva 4, 80–84. Agamben, Giorgio. 2009. The Signature of All Things: On Method. Käänt. Luca D’Isanto & Kevin Attell. New York: Zone Books. [Ilmestyi alun perin vuonna 2008] ———. 2007. Profanations. Käänt. Jeff Fort. New York: Zone Books. [Ilmestyi alun perin vuonna 2005] Bergson, Henri. 1991. Matter and Memory. Käänt. Nancy Margaret Paul & W. Scott Palmer. New York: Zone Books. [Ilmestyi alun perin vuonna 1896] Butler, Judith. 2004. Precarious Life: The Powers of Mourning and Violence. London & New York: Verso. ———. 2009. Frames of War: When Is Life Grievable? London & New York: Verso. Connolly, William E. 2002. Neuropolitics: Thinking, Culture, Speed. Minneapolis: University of Minnesota Press. Dean, Kenneth & Brian Massumi. 1992. First & Last Emperors: The Absolute State and the Body of the Despot. New York: Autonomedia. Debord, Guy. 2005. Spektaakkelin yhteiskunta. Käänt. Tommi Uschanov, esipuhe Jussi Vähämäki. Helsinki: Summa. [Ilmestyi alun perin vuonna 1967] DeLanda, Manuel. 2006. A New Philosophy of Society: Assemblage Theory and Social Com plexity. New York & London: Continuum. ———. 2010. Deleuze: History and Science. New York: Atropos. ———. 2011. Philosophy and Simulation: The Emergence of Synthetic Reason. London & New York: Continuum. Deleuze, Gilles & Félix Guattari. 2007. Anti-Oidipus. Käänt. Tapani Kilpeläinen. Helsinki: Tutkijaliitto. [Ilmestyi alun perin vuonna 1972] Deleuze, Gilles. 1989. Cinema 2; The Time-Image. Käänt. Hugh Tomlinson & Robert Galeta. London: The Athlone Press. [Ilmestyi alun perin vuonna 1985] Derrida, Jacques. 1987. The Truth in Painting. Käänt. G. Bennington & I. McLeod. Chicago: University of Chicago Press. [Ilmestyi alun perin vuonna 1978] 304 • Kristall inen l itteä hohto Foucault, Michel. 2010. Sanat ja asiat. Eräs ihmistieteiden arkeologia. Käänt. Mika Määttänen, jälkisanat Markku Koivusalo. Helsinki: Gaudeamus. [Ilmestyi alun perin vuonna 1966] Freud, Sigmund. 1995. Uni ja isänmurha. Kuusi esseetä taiteesta. Toim. ja käänt. Mirja Rutanen. Helsinki: Love Kirjat. [Ilmestyi alun perin vuonna 1907–1928] Friedberg, Anne. 2006. The Virtual Window: From Alberti to Microsoft. Cam- bridge: The MIT Press. Friedman, Thomas L. 2007. Litteä maailma. 2000-luvun lyhyt historia. Käänt. Ilkka Rekiaro. Helsinki: Otava. [Ilmestyi alun perin vuonna 2005] Godard, Jean-Luc & Ishaghpour, Youssef. 2005. Cinema: The Archeology of Film and the Memory of a Century. Käänt. John Howe. Oxford & New York: Berg. [Ilmestyi alun perin vuonna 2009] Goffman, Erving. 1986. Frame Analysis: An Essay on the Organization of Experi- ence. Cambridge: Harvard University Press. [Ilmestyi alun perin vuonna 1974] Guattari, Félix. 2010. Kaaosmoosi. Käänt. Mariaana Fieandt-Jäntti & Heikki Jäntti. Helsinki: Tutkijaliitto. [Ilmestyi alun perin vuonna 1992] Hoffmann, E. T. A. 2011. Yökappaleita. Suomennos Markku Mannila. Helsinki: Teos. [Ilmestyi alun perin vuonna 1816] Kawamoto, Hiroshi. 2002. The History of Liquid-Crystal Displays. Proceedings of the IEEE, 90 (4): 460–500. [Sivuilla käyty 12.11.2012] Manovich, Lev. 2001. The Language of New Media. Cambridge: The MIT Press. Nead, Lynda. 2007. The Haunted Gallery: Painting, Photography, Film c. 1900. New Haven & London: Yale University Press. Platon, 2001. Teokset, Osa IV: Valtio. Käänt. Marja Itkonen-Kaila. Helsinki: Otava. Rancière, Jacques. 2009. The Emancipated Spectator. Käänt. Gregory Elliott. London & New York: Verso. [Ilmestyi alun perin vuonna 2008] Romanyshyn, Robert. 1989. Technology as Symptom and Dream. London & New York: Routledge. Shaviro, Steven. 2009. Without Criteria: Kant, Whitehead, Deleuze, and Aesthetics. Cambridge: The MIT Press. Sihvonen, Jukka. 2001. Konelihan värinä. Helsinki: Like. 305 • Kristall inen l itteä hohto Stafford, Barbara Maria. 2001. Revealing Technologies / Magical Domains. Teoksessa Devices of Wonder: From the World in a Box to Images on a Screen, toim. Barbara Maria Stafford & Frances Terpak, 1–142. Los Angeles: The Getty Research Institute. Virilio, Paul. 2010. The University of Disaster. Käänt. Julie Rose. Cambridge: Polity Press. [Ilmestyi alun perin vuonna 2007] ———. 2011. Futurism of the Instant. Käänt. Julie Rose. Cambridge: Polity Press. [Ilmestyi alun perin vuonna 2009] Wegenstein, Bernadette. 2006. Getting Under the Skin; Body and Media Theory. Cambridge: The MIT Press. 306 Anu Koivunen FT, elokuvatieteen professori, Tukholman yliopisto Lotta K ähkönen FT, sukupuolentutkimuksen postdoc-tutkija, Turun yliopisto Kirsti Lempiäinen YTT, dosentti, sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtori, Lapin yli- opisto Taru Leppänen FT, dosentti, sukupuolentutkimuksen yliopisto-opettaja, Turun yli- opisto Mona Mannevuo FM, tohtorikoulutettava, sukupuolentutkimus, Turun yliopisto S usanna Paasonen FT, mediatutkimuksen professori, Turun yliopisto Tutta Palin FT, dosentti, akatemiatutkija, taidehistoria, Turun yliopisto S alla Peltonen PM, tohtorikoulutettava, kvinnovetenskap, Åbo Akademi Lea Rojola FT, kotimaisen kirjallisuuden professori, Turun yliopisto Tiina Rosenberg teatteritaiteen professori ja sukupuolentutkija, Tukholman yliopisto Leena-Maija Rossi FT, dosentti, johtaja, Suomen New Yorkin kulttuuri-instituutti Kirjoittajat 307 • Kirjoittajat Marja Rytkönen FT, dosentti, venäjän kielen yliopistonlehtori, Itä-Suomen yliopisto Jukk a S ihvonen FT, elokuvatutkimuksen professori, mediatutkimus, Turun yliopisto Ann- Catrin Östman FT, historian yliopistonlehtori, Åbo Akademi S arjassa i lmestynyt Sarja ilmestyi aiemmin nimellä Turun yliopiston taiteiden tutkimuksen julkaisuja. Turun yliopiston taiteiden tutkimuksen julkaisuja 1: Kuinka tehdä taidehistoriaa? Toimittaneet Minna Ijäs, Altti Kuusamo ja Riikka Niemelä (2010) Turun yliopiston taiteiden tutkimuksen julkaisuja 2: Häpeä vähän! Kriittisiä tutkimuksia häpeästä. Toimittaneet Siru Kainulainen ja Viola Parente-Čapková (2011) Turun yliopiston taiteiden tutkimuksen julkaisuja 3: Tulkintojen aika: kirjoituksia ajallisuudesta kirjallisuudessa. Toimittaneet Hanna Meretoja ja Aino Mäkikalli (2012) Turun yliopiston taiteiden tutkimuksen julkaisuja 4: Erot ja etiikka feministisessä tutkimuksessa. Toimittaneet Kirsti Lempiäinen, Taru Leppänen ja Susanna Paasonen (2012) Turun yliopiston taiteiden tutkimuksen julkaisuja 5: Machineries of Public Art: From Durable to Transient, from Site-bound to Mobile. Toimittaneet Johanna Ruohonen ja Asta Kihlman (2013) Utukirjat 6: Taide, kokemus ja maailma. Risteyksiä tieteidenväliseen taiteiden tutkimukseen. Toimittanut Yrjö Heinonen (2014) Utukirjat 7: Säännellyt vapaudet. Tulkintoja toiseuden tuottamisesta. Toimittaneet Marianne Liljeström ja Marko Gylén (2014) Utukirjat 8: Kipupisteissä. Sairaus, kulttuuri ja modernisoituva Suomi. Toimittaneet Jutta Ahlbeck, Päivi Lappalainen, Kati Launis, Kirsi Tuohela ja Jasmine Westerlund (2015) Utukirjat 9: Musiikillinen improvisaatio. Keskustelunavauksia soivan hetken kulttuureihin. Toimittanut Erkki Huovinen (2015) Utukirjat 10: Musiikki ja luonto. Soiva kulttuuri ympäristökriisin aikakaudella. Toimittaneet Juha Torvinen ja Susanna Välimäki (2019) erot ja etiikka feministisessä tutkimuksessa Toimittaneet Kirsti Lempiäinen, Taru Leppänen ja Susanna Paasonen erot ja etiikka feministisessä tutkimuksessa Toim. Kirsti Lempiäinen, Taru Leppänen ja Susanna Paasonen Eronteot ovat olleet feministisen tutkimuksen ytimessä halki sen oppihistorian. Erot ja etiikka feministisessä tut kimuksessa keskustelee eroista, etiikasta ja niiden teo reettis-metodologisista kytköksistä. Antologian tekstejä yhdistäviä teemoja ovat sukupuolieron teoreti- sointi, intersektionaalisuus, kulttuurien ja kielten väliset kohtaamiset sekä käännöstyö, historiallinen etäisyys, tutkijan paikantuneisuus ja tulkinnan etiikka. Kirja on tarkoitettu kaikille eroista, etiikasta ja femi- nistisestä tutkimuksesta kiinnostuneille lukijoille. Se soveltuu erityisesti sukupuolentutkimuksen oppikirjaksi, mutta myös mediatutkimuksen, kirjallisuudentutkimuk- sen sekä laajemmin ihmistieteiden opiskeluun, opetuk- seen ja tutkimukseen. University of Turku Publications in Arts Studies Turun yliopiston Taiteiden tutkimuksen julkaisuja Kannen kuva: Minna Rainio ja Mark Roberts, still-kuva installaatiosta Kahdeksan huonetta (2008). erotja etiikka fem inistisessä tutkim uksessa