Kaisa Kurikka KoKeeLLinen roMaani, KoKeiLeVa LUKiJa Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani Jos lukija noudattaa kirjan aukeamalle asetettuja toimintavihjeitä, hän päätyy tuhoamaan kirjan. Hän ryhtyy poraamaan siihen reikiä ja saksimaan sen lehtiin aukkoja, hän päätyy vääntelemään, taittele- maan, kääntelemään ja sitomaan sivuja nauhoilla. Jaakko Yli-Juo- nikkaan Neuromaanin (2012, 322–323) toimintaohjeiden noudatta- misesta syntyvää lopputulosta voi pitää kokeellisen kirjallisuuden äärimmäisenä ilmentymänä: kirjallisuus on koe, joka ohjeistaa tu- hoamaan itsensä. Jos tätä kirjaesineen tuhoamisprojektia ajattelee kokeena, onko koko romaani silloin laboratorio ja onko lukija koe- eläin vaiko laboratorioassistentti? aukeaman yhdessä alaviitteessä poraamisreiän halkaisijan suu- ruudeksi annetaan 10 millimetriä ja toisessa tarjotaan lähdetiedoksi artikkelia, joka käsittelee kirurgisen solmun sitomista. Neuromaa- nin lukija voi siis ryhtyä poraajaksi ja solmijasitojaksi, konkreet- tiseksi käsityöläiseksi, joka käyttää käsiään muuhunkin kuin kir- jan pitelemiseen. Neuromaani onkin romaani, joka tarjoaa lukijal- le monenlaisia lukutapamahdollisuuksia, se kutsuu häntä osallistu- maan erilaisiin asetelmiin ja asentoihin. Romaani puhuttelee luki- jaa, maanittelee häntä tai pilkkaa, lupaa mainetta ja kunniaa, har- hauttaa mutta ennen kaikkea osallistaa hänet aktiiviseksi toimijaksi romaanin kokonaisuuden rakentamisessa. Teos aktivoi lukijaa an- tamalla sivuillaan konkreettisia ohjeita ja vaihtoehtoja, jotka opas- tavat häntä valitsemaan lukemiselleen tiettyjä reittejä. Lukija voi noudattaa ehdotettuja reittejä tai jättää ne huomioimatta – joka tapa- uksessa Neuromaanin lukeminen vie tavanomaisen tuolle puolen. Kirjoitukseni kartoittaa sitä, miten Neuromaani koettelee luki- jaa, tekee hänestä kokeilijan ja antaa uudenlaisia kokemuksia lu- kijuudesta. Tuodessani esiin joitakin romaanin tarjoamia lukuko- keita suhteutan niitä erilaisiin kirjallisuushistoriallisiin perinteisiin ja ympäristöihin. Neuromaani on niin monimuotoinen ja monimut- 312Nykykulttuuri 121 kainen teos, että tämän kirjoituksen puitteissa on mahdollista esi- tellä ainoastaan muutamia näkökulmia teoksen toiminnasta ja lu- kemisesta. Yli-Juonikkaan romaani on hänen neljäs proosateoksensa. Se on liitettävissä monenlaisiin kirjallisuuden perinteisiin ja linjoi- hin, mutta ennen muuta se on kokeellista kirjallisuutta valtavirran katveesta. Kokeellinen kirjallisuus on vastakulttuuria. Siihen yh- distetään niin shokkivaikutuksia kuin vaikeuden kokemuksia. Toi- saalta kokeellisuus-nimitykseen sisältyy myös muotokikkailun aja- tus ja vähättelyn vivahde, jotka sysäävät kokeellista taidetta vie- lä kauemmaksi valtavirtaisesta keskuksesta. (Ks. Bray, Gibbons & McHale 2012, 1–2.) Neuromaanin kritiikeissäkin näkyi vähättelyä, kun esimerkiksi Helsingin Sanomien arvostelussa Matti Mäkelä (2012) kirjoitti teoksen ”triviahetteiköstä” ja Turun Sanomien Ju- hani Brander (2012) puolestaan liioittelussa kompuroinnista. Tosin tunnustusta romaani sai jo ilmestymisvuotenaan Suomen kirjatai- teen komitean nimeämänä vuoden kauneimpana kirjana (teoksen graafinen suunnittelija on markus pyörälä). Vuonna 2013 teokselle myönnettiin Jarkko Laine -palkinto, jota perusteltiin muun muassa sen tinkimättömyydellä ja kunnianhimoisuudella. Se nimettiin roh- keaksi avaukseksi suomalaisessa kertomakirjallisuudessa ja jopa uuden romaanin merkkipaaluksi. Neuromaani on kokeellinen monella tapaa. Suomalaisessa ym- päristössä se on nimettävissä myös avantgardistiseksi eli kirjalli- suuden etujoukossa astuvaksi, sillä ei ole liioiteltua sanoa, että vas- taavan kaltaista romaania ei ole aiemmin maassamme ilmestynyt. Teoksen avantgardistisuus merkitsee sitä, että Neuromaani vie ko- keellisuuden johdonmukaisesti äärimmilleen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Neuromaani olisi ensimmäinen suomenkielinen ko- keellinen romaani. Kokeellisella proosalla on osansa maamme ro- maanihistoriassa, tosin marginaalinen. Ilmestymisajankohtanaan kokeellisiksi tai kokeilevia piirteitä sisältäviksi romaaneiksi on ni- metty niinkin erilaisia teoksia kuin vaikkapa volter Kilven Alasta- lon salissa (1933) tai Klaus Holman Kolme (1944). Sotien jälkeen muun muassa Pentti Holapan ja Juha Mannerkorven modernisti- 313 Kurikka set romaanikokeilut haastoivat erityisesti realistisen kerronnan pe- rinteitä. 1960-luvulla puolestaan kokeiltiin usein kollaasiromaani- muodolla (Kari aronpuron Aperitiff – Avoin kaupunki, 1965; alpo Jaakolan ja Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan Meri kiipeilee, 1965; Pent- ti Saarikosken Ovat muistojemme lehdet kuolleet, 1964). Sittemmin kokeellisiksi romaaneiksi on tavattu nimetä esimerkiksi Hans Se- lon Diiva (1970) ja Mariaana Jäntin Amorfiaana (1986). Näistä ja lukuisista myöhemmistä yksittäisistä kokeellisista romaaneista ei synny mitään yhtenäistä linjaa – ja sellaisen rakentaminen olisikin kokeellisuuden periaatteiden vastaista. Neuromaanin ilmestymisajankohtaa eli 2010-lukua ei voi ni- mittää kokeellisen kirjallisuuden vuosikymmeneksi, korkeintaan voi puhua kokellisuuden lisääntymisestä. Juri Joensuu ja Harry Sal- menniemi (2011, 7) ovatkin havainneet, että ”jotakin merkillistä ta- pahtui suomenkielisessä runoudessa” jo 2000-luvun ensimmäisel- lä vuosikymmenellä. He viittaavat runouden kokeellisuuteen, joka laajeni ja monimuotoistui ennennäkemättömällä tavalla koskemaan myös runoudesta käytyä keskustelua.1 Kokeellista runoutta kirjoi- tettiin ja julkaistiin yhä enemmän, ja osittain ilmiö levisi laidoilta, marginaalista, myös valtavirtaan. Proosan puolella ei vastaavaa ilmiötä ole tapahtunut 2000-lu- vulla samassa laajuudessa, vaikka kokeelliseksi nimettäviä romaa- neja on ilmestynyt aiempaa paljon enemmän. Suomalaista 2010- luvun kokeellista proosaa ovat esimerkiksi seuraavat teokset, jot- ka edustavat kokeellisen romaanin erilaisia muotoja: Janne Num- melan, Tommi Nuopposen ja Jukka viikilän Ensyklopedia (2011),2 antti Salmisen Lomonosovin moottori (2014), alexandra Salmelan Antisankari (2015), ville-Juhani Sutisen Ei-kenenkään maa (2015), Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran3 piirissä syntynyt, 14 kirjoitta- jan4 viisitoistaosainen kollektiiviromaani Ihmiskokeita. Prosedu- raalinen kollektiiviromaani (2016) ja Matias Riikosen Suuri fuuga (2017). Näissä teoksissa voidaan esimerkiksi sekoittaa kirjallisuu- den lajeja ja käyttää kollaasitekniikkaa eli yhdistää erilaisia teksti- materiaaleja. voidaan myös korostaa tekstin visuaalisuutta ja mate- riaalisuutta tai hahmotella uudenlaista tekijyyttä ja proosakirjoitta- 314Nykykulttuuri 121 mista sekä rakentaa proosateos musiikkisävellyksen rakenteeseen nojaten. Markku Eskelinen (2016, 538–539) esittää, että 2000-lu- vulla valtavirtaisesta kirjallisuudesta erkaantuva proosa ja sen luku- määräinenkin lisääntyminen liittyy esimerkiksi siihen, miten inter- netin yleistymisen myötä kielitaitoiset kirjailijat pääsevät osallistu- maan ajantasaisesti kansainväliseen kirjallisuuskeskusteluun. Yhä useammalla nuoremman polven kirjailijalla on myös takanaan kir- jallisuustieteen opintoja, jotka ovat saattaneet edesauttaa monimuo- toisten perinne- ja keinovalikoimien käyttöä omassa tuotannossa. Ei ole olemassa yhtä yleispätevää määritelmää, joka kattaisi kaiken kokeellisen kirjallisuuden. Pikemminkin kukin kokeellinen teos toteuttaa kokeellisuutta omalla tavallaan. Kokeellisuus voi olla menetelmällistä, jolloin tietoisesti valittu metodi rajoittaa ja sääte- lee kirjallista ilmausta tietynlaiseksi (ks. Joensuu 2012, 2–3). Ko- keellisuutta voi myös ajatella teoksen olemisen ja toimimisen tapa- na (vrt. Salminen 2015, 9). Se etsii uusia suuntia ja toimintamuoto- ja totutun ja vakiintuneen tilalle. Kokeellinen kirjallisuus siis liik- kuu äärimmäisen tarkkojen sääntöjen ja menetelmien noudattami- sesta improvisaatioon, muodollisista kokeiluista kokonaiseen ole- misen tapaan ja asenteeseen. Yhteiseksi nimittäjäksi kaikelle ko- keelliselle kirjallisuudelle on ehdotettu näitä perustavanlaatuisia kysymyksiä: Mitä kirjallisuus on ja mitä se voisi olla? Mikä on kir- jallisuuden tehtävä, mitkä ovat sen rajoitukset ja mahdollisuudet? (Ks. Bray, Gibbons & McHale 2012, 1.) Neuromaani on tutkimus on romaani Neuromaani viittaa kokeellisuuden perinteisiin jo nimellään, joka on jaksotettavissa muotoon neu-romaani eli ”uusi romaani”. Tämä nimitys liittää teoksen kirjaimellisesti nouveau roman -perintee- seen, joka virisi Ranskassa 1950-luvulla, ja sen postmodernistiseen nouveau nouveau roman -linjaan. Kokonaisuutena teos saakin ajat- telemaan romaania ja romaanimuotoa uusin tavoin: se on kansiaan myöten puettu akateemisen opinnäytteen tai tutkimuksen asuun. 315 Kurikka Etukannessa Jaakko Yli-Juonikkaan oppiarvoksi on määritelty ”Dr alt Med, M. H. Q. S, G. T. o.t. D.” ja opinahjoksi ”Luonnontie- teellisen tiedekunnan Kognitiivisen neuropsykologian laitos”. Ta- kakannessa puolestaan asiantuntija-esilukijat Markku Eskelinen ja Tommi Melender määrittelevät ja kehuvat teoksen tavalla, joka on tuttu erityisesti kansainvälisten kustantajien julkaisemien tutkimus- ten kansista. Romaani alkaa englanninkielisellä abstraktilla, jossa sanotaan tutkimuksen asteittain omaksuneen ”monikerroksisen, ro- maania muistuttavan muodon”. Epäortodoksista muotoa ei pitäi- si ajatella ”taiteellisena päähänpistona” vaan ”epätoivoisena ha- parointina kohti puhuttavissa olematonta”. (N, 7.) Romaani päät- tyy sisällysluetteloon, joka kattaa kaikkien 229 pääluvun otsikot ja lukuisat alaotsikot. Romaania eli ”tutkimusta” hallitsee alaviiteap- paraatti, jonka 719 alaviitettä sisältävät myös teoksessa ”käytetty- jen” oikeiden tai keksittyjen lähteiden nimet, ilmestymisvuodet ja sivut. alaviitteet suhteutuvat leipätekstiin monin tavoin. Paikoitel- len niillä ei vaikuta olevan mitään tekemistä tekstin kanssa, jol- loin Neuromaani ironisoi ja parodioi tutkimuskirjallisuuden sääntö- jä. alaviitteet saattavat ilmoittaa täysin fiktiivisiä viittauskohteita, mutta yhtä usein ne nimeävät todellisen lähdetekstin, joka on löy- dettävissä ja luettavissa. Toisaalta alaviitteet saavat lukijan ihmet- telemään, kuka niistä on vastuussa. Esimerkiksi alaviite 9 esittää, että ”[m]itä tulee Neuromaanin vastaaviin asiasisältöihin, teoksen tiedollista pohjaa ja lähestymistapoja voidaan pitää kyseenalaisina, paikoitellen jopa vääristelevinä” (N, 17). alaviitteen lopussa lukee ”asta Perkiömäki, LTT, fimea”, mikä antaa ymmärtää mielipiteen tulevan Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus fimean työn- tekijän suusta. vähintäänkin alaviitteet vahvistavat koko romaanin humoristisuutta, leikillisyyttä, sillä niissä vaikkapa luvataan lukijan saavan moninkertaisesti takaisin sen rahamäärän, jonka hän kirjas- ta maksoi. Tämä toteutuu, jos lukija lukee romaanin huolella ja aja- tuksella; hänen tietonsa ja taitonsa karttuvat niin paljon, että niillä tienaa rutkasti (N, 14). alaviitteessä saatetaan myös ilmoittaa, että lukijalle on haarukoitu vastausten perusteella sopiva ehdokas vaa- 316Nykykulttuuri 121 leissa (N, 84 n97), eli teos on myös yhdenlainen vaalikone. alavii- teapparaattinsa myötä Neuromaanin voi asettaa jatkumoon myös varhaisempien kokeellisia piirteitä sisältävien teosten kanssa. El- mer Diktoniuksen Janne Kubik (1932) ja tekijän itsensä suomen- tama ja muokkaama Janne Kuutio (1946) sekä Mika Waltarin Nel- jä päivänlaskua (1949) käyttävät niin ikään kommentaari-osioita ja loppuviitteitä hyväkseen, tosin pienemmässä mittakaavassa kuin Neuromaani. Tutkimusta muistuttava muoto saa aikaan sen, että erilaiset lu- kemisen tavat sekoittuvat: Neuromaani hämää lukemaan itseään kuin tutkimuksena tai tutkimusta kuin romaanina. vakuuttava – ja samanaikaisesti hämäävä ja ilotteleva – itsestään tietoinen alaviite- systeemi liittää teoksen myös kansainvälisen postmodernistisen kirjallisuuden maksimalistiseen perinteeseen. Maksimalistinen kir- jallisuus rakentuu liioittelevuudelle, joka toteutuu niin informaati- ossa kuin kielellisessä ilmaisussa. Neuromaanin valtava tietomää- rä ja kaikenlainen ylenmääräisyys kattavatkin niin sisällöllisiä ai- neksia kuin muodollisia piirteitä. Teos vie menetelmän äärimmäi- syyksiin asti. Liiallisuus eli eksessiivisyys on romaania nykyajalle ominaisen elämyskulttuurin kehyksessä tarkastelleen Laura Piipon (2016, 362) mukaan sen keskeinen toimintamuoto: siinä on liikaa kaikkea, lukuja, alaviitteitä, sivuja, vaihtoehtoja, päähenkilön kuo- lemia, viitteitä, lähdemateriaaleja ja henkilöitä. kuten Yli-Juonikas, myös postmodernistisen maksimalismin yhdysvaltalaiset edustajat David foster Wallace, Mark Z. Da- nielewski ja thomas pynchon5 käyttävät romaaneissaan monimuo- toista alaviitesysteemiä. Suomessa Miki Liukkosen laaja romaani O (2017) on postmodernistisen maksimalismin tyylipuhdas edus- taja, joka niin ikään hyödyntää alaviitteitä. vesa Kyllönen (2016, 24) on kytkenyt Neuromaanin myös ensyklopedisen romaanin pe- rinteeseen, johon kuuluvat mainittujen lisäksi esimerkiksi Richard powers ja William t. Vollman. Ensyklopedista Neuromaanissa on juuri se, että se käsittelee laajoja tietomateriaaleja ja järjestää tiedol- lista aineistoaan monin erilaisin tavoin. Yli-Juonikkaalla tietomää- rä jäsentyy, kuten sanottu, (näennäis)tutkimukselliseen muotoon. 317 Kurikka Romaanimaisuudessaan muoto kuitenkin saa lukijan myös epäile- mään tarjottua informaatiota – ja jopa ylipäätään ”objektiivisen tie- teellisen tiedon” paikkaansa pitävyyttä ja mahdollisuutta. Teoksen tiivistelmässä ilmoitetaan romaanitutkimuksen käsittelevän suoma- laisten aivotutkijoiden tekemiä rikoksia vuosina 1999–2000. Tämä viittaa erityisesti Paavo Riekkisen ja Urpo K. Rinteen suomalaises- sa julkisuudessa laajasti käsiteltyihin tutkimusvarojen kavalluksiin. ajatus pyyteettömistä tiedon vuoksi tutkijoista kyseenalaistuu, iro- nisoituu ja parodioituu romaanissa monin tavoin näiden ja muiden tutkijoiden edesottamuksien esille tuomisen myötä. Maksimalistiselle kirjallisuudelle ominainen ylenmääräisyys näkyy Yli-Juonikkaan teoksessa siinä, miten se muuntelee kielel- listä ilmaisuaan ja erilaisia sanankäytön tyylejä. Muun ohessa Neu- romaani käyttää sellaisia korostuskeinoja, jotka kiinnittävät huo- miota teoksen sivujen ulkoasuun, visuaalisuuteen. Lukijasta tulee myös katsoja, sillä teoksen sivujen ilmiasu poikkeaa tavanomaises- ta sisältäessään monenlaisia visuaalisia muunnelmia. Esimerkiksi lukuohjeissa lihavoidaan aina ilmoitettujen lukujen numerot, välillä tarjotaan kursivoituja tekstipätkiä ja kirosanoissa käytetään asteris- kia (*-merkkiä). Lukijan katse kiinnittyy myös siihen, miten monet lauseet jätetään aukkoisiksi, keskeneräisiksi, sillä niistä on ”poistet- tu” sanoja, ilmauksia tai ajatuksia. Näiden poistojen merkkinä käy- tetään tavanomaisesta poikkeavaa muotoa ”[---]”. Romaani sisältää myös ”infolaatikoita”, laatikoiden sisään asetettuja lyhyitä teksti- kokonaisuuksia, tai joskus teksti muistuttaa näytelmätekstiä kirja- tessaan ylös vain henkilöhahmojen nimet ja heidän repliikkinsä. Si- vujen monimuotoinen visuaalinen asettelu vahvistaa omalta osal- taan teoksen kokeellisuutta. Neuromaani – interaktiivinen aivoteksti Neuromaanin menetelmä perustuu siis lukijan aktivoinnille, lukijan tekemille valinnoille lukemisen aikana. Romaani reitittää erilaisia lukemispolkuja antamalla siirtymisohjeita. Jo lähtökohtaisesti luki- 318Nykykulttuuri 121 ja joutuu luopumaan suoraan etenevästä lukemisesta ja valitsemaan itse lukujen lukemisen järjestyksen. Tosin romaani myös sanoo, että ”[j]os taas olet aivotutkija Paavo Riekkinen Señorin kaltainen muistinero ja hallitset laajoja kokonaisuuksia, voit jatkaa eteenpäin perinteiseen tyyliin tai pomppia luvut läpi satunnaisessa järjestyk- sessä, ohjeista piittaamatta” (N, 17). Lukija voi itse valita, alistuuko ohjeiden mukaiseen reititykseen vai lukeeko teoksen järjestykses- sä alusta loppuun. Tätä romaanin menetelmää voidaan kutsua ylei- sesti interaktiivisuudeksi6, ja kokeelliseksi sen tekee se tapa, jolla Neuromaani muuntelee ja kääntelee tarjoamaansa menetelmää ky- seenalaistaessaan sen ja viemällä sen liiallisuuksiin (vrt. Hayles & Montfort 2011, 464–465). Jos kukin yksittäinen lukija lukee teosta tekemällä valintoja tar- jottujen ehdotusten mukaisesti, tämä merkitsee laajasti ajateltuna sitä, että jokainen lukee kuin erilaista teosta. Tällöin ajatus romaa- nista juonen kuljettamisena tai tietyn tarinakokonaisuuden raken- tajana muovaantuu uudeksi: kukin lukija luo oman tarinalinjansa, joka ei kuitenkaan rakenna tavanomaisesti ajateltavissa olevaa ta- pahtumiseen perustuvaa kerrontaa. Usein kysytty kysymys ”mitä lukemassasi romaanissa tapahtuu?” on Neuromaanin kohdalla mie- letön juuri siksi, että kullekin lukijalle teoksessa ”tapahtuu” eri asi- oita. Usein valinnat johtavat myös tapahtumattomuuteen, umpiku- jaan, kun teos vaikkapa kehottaa siirtymään kohtiin, joihin ei lopul- ta pääse. Näin käy esimerkiksi ilmoitettaessa, että ”toistuvien käyt- töoikeusrikkomusten vuoksi pääsy lukuihin 22.3. ja 23.4. on estet- ty” (N, 70 n77). Kyseistä 22.3.-lukua ei romaanissa ole ollenkaan, mutta alaluku 23.4. on puolestaan julkaistu Nuori voima -lehdessä nimellä ”Spekulatiiviset sivut” (ks. Yli-Juonikas 2012, 27–30). lu- kija voi ne saksia lehdestä ja liittää oman romaaninsa sivuiksi. In- teraktiivinen toiminta romaanin kanssa vie siis ohi kirjaesineen, jos lukija hakeutuu myös lehden pariin. Toisaalta lukeminen voi johtaa ohi ja yli käsissä pidetyn kirjan myös silloin, kun lukija aktivoituu niin paljon, että hän lähtee et- simään internetin hakupalveluista teoksessa mainittuja lähdeteok- sia tai jopa lainaa ne painettuina teoksina kirjastosta. voikin ajatel- 319 Kurikka la, että Neuromaani lähestyy digitaalista kirjallisuutta ei pelkästään tarjoamalla lukuisia lukemisen reittejä, yhdenlaisia käyttöliittymiä ja linkkejä, vaan myös siinä, miten se aktivoi lukijaa suorittamaan nettihakuja ja liikkumaan nettiympäristössä teoksen lähdeartikkele- ja tai lukuisia henkilöhahmoja etsien. Neuromaani saattaa tehdä lu- kijastaan myös nettisurffaajan. Toisaalta seuratessaan valinnanmahdollisuuksia lukija voi siis päätyä umpikujaan, kun esimerkiksi lisätietoja luvataan liitteessä III ilmoittamatta sen sivunumeroa. Tai lukija voi päätyä pyörimään loputtomassa kehässä, lukupyörteessä, tiettyjen lukujen välillä, sil- lä esimerkiksi luvusta 192.2. (”Ironia on vaikea laji”) päätyy sa- mannimiseen lukuun 175. eli ”Ironia on vaikea laji”, joka kehottaa takaisiin lukuun 192. – alaluku 175.2. onkin sopivasti nimetty ”Ke- häpäätelmäksi”. Lukemisesta voi tulla romaanin myötä myös yh- denlaista pelaamista. Tähän viittaavat romaanin sanavalinnat, ku- ten joidenkin lukujen ”Paluu lähtöruutuun” -nimet tai ”pahimman vastustajan” nimeäminen. Tosin romaania ”pelatessa” vastustajak- si vaikuttaa lopulta asettuvan romaani itse: sehän se johtaa lukijan umpikujiin tai loputtomiin pyörteisiin. Lukija myös päätyy sangen usein ”tappamaan” romaanin kes- keisen henkilön valintojensa myötä. Romaanin alussa esitellään Silvo Näre -niminen valtiotieteen opiskelija, joka on mielentila- tutkimuksessa Turun yliopistollisessa keskussairaalassa. Suhteelli- sen pian keskeisemmäksi nousee kuitenkin Gereg Bryggman, joka on ääni Silvon aivoissa, yhdenlainen sivupersoona. Silvo ja Gereg muodostavat kollektiivitajunnan, ja lukijasta tulee osa sitä. Romaa- nin kertojaa on mahdotonta paikantaa yksin Geregiksi tai yksin Sil- voksi, sillä virkkeissä osoitetaan, miten he ovat erillisyydessään- kin yhtä. Tekstijakso nimittäin saattaa kertoa Geregistä ja tämän toiminnasta kolmannessa persoonassa muuttuakseen samaa toimin- taa kuvatessaan minämuotoiseksi. Kertojan käyttäessä sinä-prono- minia on sen tarkoitteena joko Silvo tai lukija: ”Oletko jo hereil- lä, Silvo?” -kysymys kohdistuu Silvolle (N, 16), kun taas valinnan paikkojen yhteydessä käytetty ”sinä” tarkoittaa lukijaa. Tämä ker- tomisen tapa ja sinän puhuttelu voimistavat vaikutelmaa siitä, mi- 320Nykykulttuuri 121 ten koko romaani toimii hajaantuneen mielen tapaan ja miten luki- jasta tulee osa sitä. Romaanissa useimmilla henkilöhahmoilla on jokin aivovau- rio, neurologinen oireyhtymä tai psyykkinen häiriö. Niitä lääki- tään – tai manipuloidaan – erilaisilla suoraan aivojen toimintaan vaikuttavilla lääkevalmisteilla. Erilaiset vammat saavat ilmaisunsa myös teoksen muodossa. Esimerkiksi aura Heuristikankare -nimi- sen henkilön hippokampus on vaurioitunut ja hänen lähimuistinsa ei toimi. Heuristikankaretta käsittelevässä luvussa toistuu alaotsik- ko ”paluu lähtöruutuun” kuin osoituksensa siitä, miten auran aivot eivät muista lähitapahtumia, joten väistämättä on palattava kauem- maksi (N, 92–94). Romaanin lukijalle ei anneta psyykenlääkkeitä, mutta häntä manipuloidaan toimimaan tietyllä tavalla tarjoamalla erilaisia vaihtoehtoja, alistamalla sääntöihin, ajamalla umpikujiin tai loppumattomiin pyörteisiin. Teoksen lukeminen alkaa muistuttaa aivojen toimintaa: ”Mikä vapauden ja valinnanvaran tolkuttomuus!”, huudahdetaan kuvauk- seksi ihmisaivojen toimintaperiaatteesta (N, 203). Esimerkiksi luku 70.2. (”Näkymättömien hahmojen parveilu yöllisessä puutarhas- sa”) koostuu pelkästään kaksi sivua täyttävistä vaihtoehdoista: Jos sisällä sataa, siirry lukuun 2. Jos et pidä jossittelusta, siirry lukuun 98. Jos kaipaat SäPINää!!! – siirry lukuun 41. Jos ja vain jos lause- konnektiivi ”jos ja vain jos” sisältää redundanssia ja olisi tässä esimer- kissä korvattavissa konnektiivilla ”vain jos”, siirry lukuun 188.228 Jos haluat niistää vieraskirjaan merkinnän käynnistäsi täällä, siirry lukuun 193. (N, 203.) Toistamalla jos-konjunktiota alaluku korostaa toisaalta lukemisen ehdollisuutta ja toisaalta lukemisen lukuisia mahdollisuuksia. Täs- tä jossittelun maailmasta voi päästä pois noudattamalla alaluvun viimeistä ohjetta: ”Jos haluat nollata tilanteen, rauhoittua, tyhjen- tää mielesi ja palata tyyneen ehyeen alkutilaan, siirry lukuun 1.” (N, 205.) Tolkuttomuus alkaa lukiessa näyttäytyä myös siinä, miten hen- kilöhahmojen erisnimet saavat lukijan toimimaan. Romaani sisäl- tää lukuisia ja lukuisia ”oikeitten” ihmisten erisnimiä Paavo Riek- 321 Kurikka kisestä, Urpo Rinteestä ja Jorma Palosta vaikkapa Mika Kojonkos- keen, Marco Bjurströmiin ja Kari Salmelaiseen tai Harry Salmen- niemeen ja Matti Pulkkiseen. Erisnimet voivat olla tuntemattomia, joten niistä varmistuakseen lukija voi jälleen tarttua internetin ha- kupalveluihin. Toisaalta yhtä usein nimet ovat selvästi keksittyjä, kuten vaikkapa Nömpi vampyyrijyri tai Erkki Hermogen tai Pekka Niskapalkki tai Reijo Tyttökoulumies. Jotkut nimet saavat aikaan assosiaatioketjun, kuten esimerkiksi Silvo Näreen nimi saattaa as- sosioitua sosiologi Sari näreeseen, näyttelijä Satu Silvoon tai Yli- Juonikkaan Valvoja-romaanin (2009) keskushenkilöön Toimi Sil- voon. Gereg Bryggmanin nimi puolestaan voi johtaa ajattelemaan turkulaista arkkitehtia Erik Bryggmania – tapahtuuhan Neuromaa- ni Turussa – tai nimi voi mielessä yhdistyä jopa tunnettuun rans- kalaiseen kokeelliseen kirjailijaan Georges Pereciin, etenkin kun hahmon nimi on kirjoitettu kerran muotoon ”Perec Bryggman” (N 171). ”Irma Harhamama” puolestaan linkittyy yhtäältä Irmari Ran- tamalaan ja tämän Harhama-romaaniin (1909), joka on oman ai- kansa maksimalistinen kokeileva romaani. Toisaalta Irma Harha- mama, kasvatustieteen professori, voi Rantamala-mutkan kautta kytkeytyä myös professori Irma Rantavaaraan, joka toimi vuosina 1963–1972 Helsingin yliopistossa yleisen kirjallisuustieteen ja es- tetiikan professorina. Ja kun Neuromaani vielä muuntaa Irma Har- hamaman ja tämän aviomiehen arvo Harhamaman muotoon Har- hamama ja Harhapapa, jotka ovat kaksiulotteisia muotojaan ja vä- riään muuttavia mielikuvitusolioita (N, 123), assosiaatioketju on liikkunut 1900-luvun kirjallisuudesta lastenkirjallisuuden ja sarja- kuvahahmojen, muumien ja Barbapapan, maailmaan. Lukemisestakin tulee siis tolkuttoman monien valinnanpaikko- jen varassa liikkumista. vesa Kyllösen (2016, 26) mukaan Neuro- maani ”mallintaa aivojen rakenteita mutta samalla aivokytkentö- jen arvaamattomuus muuntaa teoksen itsensä tutkimuskohteeksi”. Kyllösen ajatus aivorakenteiden mallintamisesta on osuva. Neuro- maani on aivoteksti, neuroteksti, joka antaa ilmaisun aivojen ta- valle toimia ja joka tekee lukemisesta aivotoiminnan kartoituksen. Kuten Samuli Björninen (2017, 48) kirjoittaa, romaanin kerrontaa 322Nykykulttuuri 121 värittää ”aivojen ja hermoston fysiologisen toiminnan pikkutarkka kuvailu ja neurolääketieteellinen jargon”. Romaani ei niinkään tar- joa aivokuvaa, kuvaa aivoista, vaan se on korostetusti tekstuaalinen hahmottaessaan aivojen toimintaa monipuolisen kirjallisen ja kie- lellisen ilmauksen kautta. Se on aivoteksti rakentaessaan linkityk- siä, nopeita neuroimpulsseja, jotka toimivat ajoittain assosioivasti, ajoittain mekaanisesti tai maanisesti. Romaanin nimen voikin jak- sottaa myös neuro-maaniksi, aivotoiminnan maanisuudeksi. Luki- jasta tulee maanikko, joka suunnistaa loputtomasti Neuromaanin reiteillä ja poluilla. 323 Kurikka ViiTTeeT 1 Maria Pääjärven (2011, 14) mukaan ”kenties kautta aikojen laajin suomalainen runodebatti” käytiin syksyllä 2009 Helsingin Sanomien verkkosivuilla. Debatissa puhuttiin Jukka Petäjän kritiikistä, jossa ar- vioitin useita eri runoteoksia niputtamalla ne ”uudeksi runoudeksi” ja ”käsiterunoudeksi”, arkikokemukselle vieraaksi kirjallisuudeksi. Pää- järvi käsittelee kokeellisesta runoudesta käytyjä keskusteluja ja ottaa esimerkiksi arvosteluja ja muita kirjoituksia. 2 Myös Neuromaanissa viitataan Ensyklopediaan, tosin nimellä PSYK- LO®. Uusi menetelmä henkisen tasapainon ja onnen saavuttamiseksi (N, 258, n294). Neuromaanille on ominaista viitata laajasti sekä ko- timaiseen että kansainväliseen (kokeelliseen) kirjallisuuteen ja mui- hin taiteisiin. Teos sisältää runsaasti viittauksia myös kirjallisuustie- teeseen. 3 Proosapuhekulttuurin synnyttämiseksi ja edistämiseksi perustettiin vuonna 2010 Mahdollisen Kirjallisuuden Seura, johon kuuluu kolmi- senkymmentä kirjailijaa ja kirjallisuudentutkijaa. Seura järjestää kes- kustelu- ja klubi-iltoja ja jakaa vuosittain kirjallisuuspalkinnon proosa- teokselle tai käännökselle, joka on rikastuttanut suomenkielisen proo- san ilmaisumahdollisuuksia. Mahdollisen Kirjallisuuden Seura julkai- see myös kaunokirjallisuutta. Seuran vuosikirja, anna Helteen ja Juri Joensuun toimittama verkkoantologia Esseitä suomalaisesta kokeelli- sesta proosasta (2014), paneutuu kokeelliseen kirjallisuuteen (http:// mahdollisenkirjallisuudenseura.net). 4 Jaakko Yli-Juonikas, Sinikka Vuola, taneli Viljanen, Jarkko tont- ti, Jari Tammi, Harry Salmenniemi, Marjo Niemi, Maria Matinmikko, Laura Lindstedt, Tiina Käkelä-Puumala, Martti-Tapio Kuuskoski, Juri Joensuu, anna Helle ja Markku Eskelinen. 5 Yli-Juonikas teki pro gradu -tutkielmansa turun yliopiston yleisen kirjallisuustieteen oppiaineeseen vuonna 2001 aiheesta ”Tiede ja irra- tionaalisuus Thomas Pynchonin romaanissa Gravity’s Rainbow”. 324Nykykulttuuri 121 6 Sakari kursula (2013) on tarkastellut pro gradu -tutkielmassaan Yli- Juonikkaan romaania ”ergodisuuden” kautta hyödyntämällä erityisesti Esper aarsethin kybertekstiteoriaa. Ergodisuus viittaa siihen, että luki- jan täytyy osallistua tekstin rakentumiseen. Usein käsitettä hyödynne- tään digitaalisia tekstejä tutkittaessa, mutta Kursula soveltaa sitä mie- lenkiintoisesti Neuromaanin tarkastelussa. KohdeTeoS Yli-Juonikas, Jaakko (2012) Neuromaani. Helsinki: otava. [= n] Yli-Juonikas, Jaakko (2012) ”Spekulatiiviset sivut”. Nuori Voima 5/2012, 27–30. LÄhTeeT Björninen Samuli (2017) ”realismia aivotieteen ajassa. Jaakko Yli-Juo- nikkaan Neuromaani ja psykologisen realismin perinne”. niin & näin 2/2017, 45–50. Brander Juhani (2012) ”aivojeni metelissä uusi todellisuus”. Turun Sano- mat 13.2.2012. Bray, Joe, alison Gibbons & Brian McHale (2012) ”Introduction”. Teok- sessa Joe Bray, alison Gibbons & Brian McHale (eds), The Routledge companion to experimental literature, s. 1–18. london and new York: Routledge. Eskelinen, Markku (2016) Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosakir- jallisuuden historiaa. Helsinki: Siltala. Hayles, n. katherine & nick montfort (2011) ”interactive fiction”. Joe Bray, alison Gibbons & Brian McHale (eds), The Routledge compani- on to experimental literature, s. 452–466. london & new York: rout- ledge. Joensuu, Juri & Harri Salmenniemi (2011) ”Kokeellisuuden kokemus: Johdatus vastakaanoniin”. Teoksessa Juri Joensuu, Marko Niemi & 325 Kurikka Harry Salmenniemi (toim.), Vastakaanon. Suomalainen kokeellinen ru- nous 2000–2010, s. 7–13. Helsinki: Poesia. Joensuu, Juri (2012) Menetelmät, kokeet, koneet. Proseduraalisuus poetii- kassa, kirjallisuushistoriassa ja suomalaisessa kokeellisessa kirjalli- suudessa. Helsinki: Poesia. Kursula, Sakari (2013) Tekstikoneen aivotoiminta. Ergodisuus ja sen mal- lintaminen Jaakko Yli-Juonikkaan romaanissa Neuromaani. Pro gra- du -tutkielma. Jyväskylän yliopisto. (https://jyx.jyu.fi/dspace/hand- le/123456789/42818, viitattu 16.5.2017.) Kyllönen, vesa (2016) ”Maksimalistinen aivokartta. Metafyysinen salapo- liisikertomus Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaanin tiedollisena työka- luna”. Avain 1/2016, 24–38. Mäkelä Matti (2012) ”Materiaalivarastosta löytyy herkkujakin”. Helsin- gin Sanomat 17.9.2012. Piippo, Laura (2016) ”’650 sivua tiivistettyä hulluutta on liikaa’ – Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani (2012) elämystalouden karstana ja polt- toaineena”. Teoksessa Sanna Karkulehto, Tuuli Lähdesmäki & Juha- na venäläinen (toim.), Elämykset kulttuurina ja kulttuuri elämyksinä, s. 347–371. Jyväskylä: Nykykulttuuri. Pääjärvi, Maria (2011) ”Kun avantgarde ei enää naurata – 2000-luvun ru- nouskritiikistä”. Teoksessa Juri Joensuu, Marko Niemi & Harri Salmen- niemi (toim.), Vastakaanon. Suomalainen kokeellinen runous 2000– 2010, s. 14–25. Helsinki: Poesia. Salminen, antti (2015) Kokeellisuudesta. Historiallisesta avantgardesta jälkifossiiliseen elämään. Helsinki: Poesia.