Välitystuomion kumoaminen tarpeellisen asianajotilaisuuden puutteen johdosta

Abstract

Tutkielman aiheena on välimiesmenettelystä annetun lain (23.10.1992/967) 41 §:n 1 momentin 4 kohdan mukainen välitystuomion kumoamisperuste, johon vedottuna yleinen tuomioistuin voi kumota välitystuomion, mikäli asianosaisella ei ole ollut tarpeellista tilaisuutta ajaa asiaansa välimiesmenettelyssä. Aiheen valintaan johti kumoamiskanteiden yleistyminen, joka sopii heikosti yhteen välitystuomion pysyvyyden periaatteen kanssa. Kanteita nostetaan Suomessa enenevissä määrin etenkin juuri asianajotilaisuuspuutteen nojalla. Pohjoismaissa on viime vuosina tuotu esille huolta siitä, että moitekanteiden yleistyminen vaarantaa luottamusta välimiesmenettelyä kohtaan. Suurimmat ongelmat koskevat sitä, että moitekanne vaarantaa menettelyn keskeiset edut verrattuna muihin riidanratkaisukeinoihin – nopeuden sekä ei-julkisuuden.

Tutkielma pyrkii vastaamaan kolmeen kysymykseen: Esiintyykö moiteperusteen soveltamisessa nykyään ongelmia ja onko se sellaisenaan tarpeellinen? Kuinka korkea kynnys tarpeelliselle asianajotilaisuudelle tulisi asettaa kumoamiskanteiden nostamisen osalta? Tulisiko nykyisen moiteperusteen mahdolliset haasteet korjata lainsäädännöllä vai muilla keinoin? Tutkielma koostuu johdannon lisäksi neljästä käsittelykappaleesta, joissa käsitellään asianajotilaisuuspuute- moiteperustetta oikeuskirjallisuuden ja oikeuskäytännön valossa, esitetään perusteen ongelmakohdat sekä arvioidaan kansainvälisten moiteperustesääntelytrendien lisäämistä Suomen välimiesmenettelylakiin. Viimeinen luku on omistettu yhteenvedon ja johtopäätösten lisäksi perusteen uudistamisen de lege ferenda -arvioinnille.

Nykyisen asianajotilaisuuspuute-moiteperusteen määrittelemättömän ja yleismaailmallisen luonteen johdosta tarkoitushakuisella tulkinnalla lähes jokainen välitystuomio on haastettavissa perusteen nojalla. Lisäksi problematiikkaa aiheuttavat muun muassa perusteen aikarajaton soveltaminen sekä tulkinnallinen haastavuus myös tuomioistuintasolla. Tutkielmassa esitetyn mukaan vielä melkein 30 vuotta välimiesmenettelylain voimaantulosta tarpeellisen asianajotilaisuuden määrittely perustuu pitkälti lain niukasta valmisteluaineistosta ja jokseenkin vähäisestä ja osin epäjohdonmukaisesta oikeuskäytännöstä johdettuun merkitykseen.

Tutkielmassa esitetään kolme pääasiallista uudistusehdotusta. Ensinnäkin moiteperusteen ajalliseen soveltamiseen ehdotetaan vastaavaa rajoitusta, kuin muiden moiteperusteiden osalta on jo laissa. Puuttuneesta tilaisuudesta tulisi täten ilmoittaa heti sen ilmettyä. Lisäksi tutkielman perusteella olisi loogista, että perusteeseen vetoava asianosainen näyttäisi aineellisen ratkaisun olleen erilainen, mikäli tarpeellinen tilaisuus olisi turvattu. Lopuksi moitekanteiden käsittelyä tulisi keskittää muutamiin tuomioistuimiin oikeuskäytännön yhtenäistämiseksi. Välimiesmenettelylain ollessa uudistuksen alaisena, on mielenkiintoista seurata, minkälaisiin ratkaisuihin lainsäätäjä päätyy.