Henkisen väkivallan rangaistavuus pahoinpitelyrikoksena

Abstract

Tutkielma rakentuu kolmeen päätutkimuskysymykseen. Ensinnäkin tutkielmassa selvitetään, miten henkinen väkivalta näyttäytyy, ja missä määrin se on kriminalisoitu rikoslain pahoinpitelysäännösten tunnusmerkistöissä. Pahoinpitelysäännösten nojalla rangaistava henkinen väkivalta edellyttää aina seurausta ollakseen rangaistavaa. Toinen tutkimuskysymys onkin se, milloin teon ja uhrille aiheutuneen seurauksen välillä on syy-yhteys ja miten se voidaan näyttää toteen? Lisäksi pahoinpitelynsäännöksen nojalla rangaistavan henkisen väkivallan tulee olla aina tahallista ollakseen rangaistavaa. Kolmas päätutkimuskysymys kysyykin, miten ja milloin henkisen pahoinpitelyn tahallisuusedellytys täyttyy?

Lähestymistapa aiheeseen on pääosin lainopillinen. Tutkielmaan kuuluvat siis vallitsevan oikeustilan ja aiheeseen liittyvien oikeusnormien systematisointi, tulkinta sekä lopulta tulkintakannanotot. Keskeisenä tutkimusaineistona ovat siten itse oikeusnormit sekä niihin liittyvät lainsäädännön esityöt. Henkisen väkivallan rangaistavuuden syvempiä lähtökohtia selvitetään oikeuskäytännön avulla. Erittäin suuressa osassa tutkielmaa ovat analysoimani ja systematisoimani oikeustapaukset, jotka ovat valikoituneet hovioikeuksille lähettämäni ratkaisuhakupyynnön perusteella. Lisäksi tutkielmassa on perehdytty siihen, miten henkinen väkivalta on kriminalisoitu ulkomaalaisessa lainsäädännössä ja kansainvälisissä sopimuksissa.

Tutkimustuloksina on saatu vastaus ensinnäkin siihen, millaista menettelyä henkisen väkivallan on oltava ollakseen rangaistavaa pahoinpitelyrikoksena. Rangaistava menettely voi olla hyvin monimuotoista mutta yhteisiä tekijöitä ovat erityisesti toiminnan epäasiallisuus, nöyryyttämisen luonne sekä tekojen jatkuvuus ja toistuvuus. Tunnusmerkistössä edellytetyn seurauksen suhteen on tultu siihen johtopäätöksen, että lain tarkoittama ”sairaus” ja ”häiriö” viittaavat vakavuusasteeltaan lääketieteellisesti määriteltyyn poikkeavuuteen, eivätkä niinkään pelkkään mielipahaan, suruun tai hetkelliseen kärsimykseen. Lääketieteellinen näyttö onkin henkisen väkivallan rangaistavuudessa lähestulkoon pakollinen edellytys. Lääketieteellinen näyttö on myös avainasemassa arvioitaessa teon ja seurauksen välistä syy-yhteyttä. Myös asianomistajan oman kertomuksen luotettavuudella on suuri vaikutus, sillä tapahtumilla ei useinkaan ole monia ulkopuolisia todistajia. Syy-yhteyden määrittelemiseen soveltuu erityisesti INUS-malli sekä hieman tuntemattomampi NESS-malli. Tahallisuuden arvioinnissa taasen keskeistä on ottaa huomioon tekojen niin sanottu jatkumo. Henkisen väkivallan vahingollisuus nimittäin konkretisoituu sanotussa jatkumossa. Tämä muodostaa poikkeuksen siihen, että aina uusi pahoinpitelytilanne muodostaisi uuden rikoksen. Tahallisuuden arvioinnista on kiinnitettävä huomiota myös tekijän tietoisuuteen, tekojen jatkuvuuteen, erityistietämykseen sekä suhtautumiseen.