Lupalakimiehen perusarvot ja velvollisuudet erityisesti päämiestä kohtaan
Gummerus, Emilia (2017-01-17)
Lupalakimiehen perusarvot ja velvollisuudet erityisesti päämiestä kohtaan
Gummerus, Emilia
(17.01.2017)
Tätä artikkelia/julkaisua ei ole tallennettu UTUPubiin. Julkaisun tiedoissa voi kuitenkin olla linkki toisaalle tallennettuun artikkeliin / julkaisuun.
Turun yliopisto
Kuvaus
Siirretty Doriasta
Tiivistelmä
Tutkielma käsittelee luvan saaneen oikeudenkäyntiavustajan, eli niin kutsutun lupalakimiehen, lainsäädännöllisiä perusarvoja sekä velvollisuuksia erityisesti päämiestä kohtaan luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetun lain (lupalakimieslaki) 8 §:n valossa. Tutkielma myös tarkastelee, miten näitä lainsäädännöllisiä normeja tulisi käytännön tilanteissa tulkita ja soveltaa ja kuinka tarkasteltavat normit eroavat hyvästä asianajajatavasta.
Lupalakimieslaki astui voimaan vuoden 2013 alussa, jolloin oikeudessa edustamisen ja avustamisen muotovaatimuksia kiristettiin edellyttämällä ylemmän oikeustieteellisen korkeakoulututkinnon lisäksi erityistä kelpoisuutta oikeudenkäyntiavustajana toimimiseen. Kelpoisuusehtojen ohella lupalakimieslakiin kirjattiin myös liuta erinäisiä velvollisuuksia, jotka tulevat lupalakimiehen noudatettaviksi hänen toimiessaan oikeudenkäyntiavustajan ja -asiamiehen tehtävissä. Nämä normit eivät kuitenkaan velvoita lupalakimiestä aina ja kaikkialla, vaan erikseen määriteltyjen tehtävien ja toimien puitteissa. Velvollisuusnormit ovat hyvin pitkälle myös yleisluontoisia ja täsmentymättömiä, mikä lisää oikeustieteen ja oikeuskäytännön roolia näiden kysymysten ratkaisussa.
Tutkielmassa havainnollistetaan lupalakimieslain velvollisuusnormistosta kumpuavia tulkintaongelmia sekä esitellään ratkaisuja vielä toistaiseksi avoinna olevan oikeustilan aukkokohtiin. Koska lainsäätäjä on tarkoittanut haettavan johtoa hyvästä asianajajatavasta lupalakimiesnormien tulkitsemiseen ja soveltamiseen, etsitään tutkielmassa rajapintoja siihen, kuinka pitkälle hyvä asianajajatapa voi lupalakimiehiä velvoittaa. Ongelmia lähestytään lupalakimiehen työelämäkentältä, ja arvioinnissa hyödynnetään analogianäkökulmien lisäksi nimenomaan lupalakimiehiä koskevaa tuoretta oikeus- ja ratkaisukäytäntöä. Tämän pohdinnan perusteella tutkielmassa myös nostetaan esiin niitä keskeisiä sääntelyepäkohtia, joihin tulisi lainsäätäjän toimesta puuttua.
Merkittävimmät tutkielmassa käytetyt lähteet ovat itse lupalakimieslaki sekä lain esityöt (HE 318/2010 vp). Lupalakimiehiä koskevan nimenomaisen oikeuskirjallisuuden puuttuessa tutkielmassa on hyödynnetty paljon asianajajaoikeutta koskevia teoksia, joista sisällöllisesti kattavin on Markku Ylösen Asianajajaoikeus (2014). Tärkeänä lähdemateriaalina toimivat myös valvontalautakunnan ratkaisut sekä hyvää asianajajatapaa koskevien ohjeiden kommentaariteos (2011).
Lupalakimieslaki astui voimaan vuoden 2013 alussa, jolloin oikeudessa edustamisen ja avustamisen muotovaatimuksia kiristettiin edellyttämällä ylemmän oikeustieteellisen korkeakoulututkinnon lisäksi erityistä kelpoisuutta oikeudenkäyntiavustajana toimimiseen. Kelpoisuusehtojen ohella lupalakimieslakiin kirjattiin myös liuta erinäisiä velvollisuuksia, jotka tulevat lupalakimiehen noudatettaviksi hänen toimiessaan oikeudenkäyntiavustajan ja -asiamiehen tehtävissä. Nämä normit eivät kuitenkaan velvoita lupalakimiestä aina ja kaikkialla, vaan erikseen määriteltyjen tehtävien ja toimien puitteissa. Velvollisuusnormit ovat hyvin pitkälle myös yleisluontoisia ja täsmentymättömiä, mikä lisää oikeustieteen ja oikeuskäytännön roolia näiden kysymysten ratkaisussa.
Tutkielmassa havainnollistetaan lupalakimieslain velvollisuusnormistosta kumpuavia tulkintaongelmia sekä esitellään ratkaisuja vielä toistaiseksi avoinna olevan oikeustilan aukkokohtiin. Koska lainsäätäjä on tarkoittanut haettavan johtoa hyvästä asianajajatavasta lupalakimiesnormien tulkitsemiseen ja soveltamiseen, etsitään tutkielmassa rajapintoja siihen, kuinka pitkälle hyvä asianajajatapa voi lupalakimiehiä velvoittaa. Ongelmia lähestytään lupalakimiehen työelämäkentältä, ja arvioinnissa hyödynnetään analogianäkökulmien lisäksi nimenomaan lupalakimiehiä koskevaa tuoretta oikeus- ja ratkaisukäytäntöä. Tämän pohdinnan perusteella tutkielmassa myös nostetaan esiin niitä keskeisiä sääntelyepäkohtia, joihin tulisi lainsäätäjän toimesta puuttua.
Merkittävimmät tutkielmassa käytetyt lähteet ovat itse lupalakimieslaki sekä lain esityöt (HE 318/2010 vp). Lupalakimiehiä koskevan nimenomaisen oikeuskirjallisuuden puuttuessa tutkielmassa on hyödynnetty paljon asianajajaoikeutta koskevia teoksia, joista sisällöllisesti kattavin on Markku Ylösen Asianajajaoikeus (2014). Tärkeänä lähdemateriaalina toimivat myös valvontalautakunnan ratkaisut sekä hyvää asianajajatapaa koskevien ohjeiden kommentaariteos (2011).