Kuinka tiedettä voi yleistajuistaa? Populaaritieteellisen tekstin kirjoittaminen tutkijan ja maallikon yhteistyönä

Abstract

Viestimällä tutkimustuloksistaan alansa tiedeyhteisön ulkopuolelle tutkija välittää tietoa yhteiskunnan sovellettavaksi ja samalla oikeuttaa oman tutkimuksensa. Jotta tiede voisi olla kaikkien saatavilla, se pitää popularisoida ja yleistajuistaa. Yleistajuistettua tieteelliseen tutkimukseen perustuvaa tekstiä kutsutaan populaaritieteelliseksi tekstiksi. Koska tutkijat ovat sosiaalistuneet oman alansa diskurssiin, heidän on vaikea asettua lukijan asemaan, minkä vuoksi populaaritieteellinen teksti ei välttämättä saavuta tavoitettaan.

Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää niitä kielellisiä keinoja, joilla voidaan parantaa populaaritieteellisen tekstin ymmärrettävyyttä. Tutkimusaineisto koostuu kymmenestä yleistajuistamiseen valmentavalla kurssilla kirjoitetusta populaaritieteellisestä tekstistä. Ongelmaa lähestytään tutkimalla, miten teksti kehittyy, kun yleistajuistamisvalmentaja ohjaa kirjoittamisprosessia. Vertailtavina ovat yleistajuistamisvalmentajalle palautettu ensimmäinen tekstiversio sekä valmentajan kommenttien pohjalta muokattu lopullinen tekstiversio.

Tutkielman teoreettisena lähtökohtana on systeemis-funktionaalinen kielioppi, joka perinteisestä kieliopista poiketen tarkastelee myös sitä, miksi teksti saavuttaa tai jättää saavuttamatta tavoitteensa. Populaaritieteellisen tekstin eräs päämäärä on se, että maallikkolukija ymmärtää, mitä tutkija yrittää tekstillään kertoa. Ymmärrettävyys yhdistetään usein koherenssiin. Teksti itsessään ei ole ymmärrettävä tai koherentti, vaan teksti rakentuu aina vuorovaikutuksessa lukijan kanssa. Koherenssiin vaikuttavat kielen osa-alueet olen tätä tutkimusta varten jaotellut kolmeen osaan: koheesioon, teemankulkuun ja dialogisuuteen, joista kutakin analysoin erikseen.

Aineiston tekstiversioiden välisten muokkausten yleisenä pyrkimyksenä on yksinkertaistaa virkerakenteita. Tämä tapahtuu jakamalla yhdyslauseita erillisiksi virkkeiksi, mikä samalla vähentää konjunktioiden tarvetta. Esimerkin antamiseen sopivien kielellisten keinojen käyttö lisääntyy. Koheesiota luodaan myös teemankulun, kuten tekstuaalisten sivutopiikkien, avulla. Tekstin dialogisuus rakentuu kehystämisen yhdyslauseiden tai adverbiaalina toimivien postpositio- ja substantiivilausekkeiden avulla. Kehystämisen yhdyslauseita käytetään tutkimustulosten referoinnissa ja virheellisten käsitysten oikaisemisessa. Aineiston perusteella näyttää siltä, että tutkijoita pitäisi ohjeistaa kirjoittamaan virkkeitä, joissa kerrotaan yksi viesti – jostakin tutusta kerrotaan jotakin uutta. Lisäksi täsmällisen esitystavan sijaan pitäisi esimerkkien avulla luoda kosketuspintaa lukijan kokemusmaailmaan. Myös oletetulle lukijalle kirjoittaminen saattaa helpottaa yleistajuistamista.