Laittoman maahantulon järjestäminen – hyväksyttäviä syitä koskeva rajoitussäännös

Abstract

Ihmissalakuljetus on viime aikoina herättänyt runsaasti keskustelua Euroopassa. Suomessa laittoman maahantulon järjestämistä koskeva rikossääntely perustuu pitkälti kansainvälisen oikeuden ja Euroopan unionin asettamiin kriminalisointivelvoitteisiin. Etenkin EU-tason sääntelyä on arvosteltu siksi, että sen asettamat kriminalisointivelvoitteet ovat hyvin laajoja johtuen ensinnäkin siitä, ettei rangaistavuus edellytä tekijältä minkäänlaista aineellisen hyödyn tavoittelua. Toiseksi kriminalisointivelvoitteet jättävät jäsenvaltioille ainoastaan harkinnanvaraisen mahdollisuuden olla säätämättä seuraamuksia humanitaarisen avun antamiseksi tehdystä laittomassa maahantulossa avustamisesta. Onkin vaadittu, että sääntelyssä olisi tehtävä selvempi ero moitittavan ihmissalakuljetuksen ja humanitaarisista syistä harjoitetun maahantulijoiden avustamisen välillä.

Suomessa laittoman maahantulon järjestämistä koskevaan rikoslain 17 luvun 8 §:n 2 momenttiin on sisällytetty rajoitussäännös, jonka mukaan laittoman maahantulon järjestämisenä ei pidetä tekoa, jota erityisesti huomioon ottaen tekijän humanitaariset tai läheisiin perhesuhteisiin liittyvät vaikuttimet sekä ulkomaalaisen turvallisuuteen vaikuttavat olot hänen kotimaassaan tai vakinaisessa asuinmaassaan on pidettävä kokonaisuutena ottaen hyväksyttävistä syistä tehtynä. Tutkielmani tarkoituksena on selvittää kyseisen rajoitussäännöksen tehtäviä, merkityssisältöä sekä luonnetta erityislaatuisena rikoksen tunnusmerkistöön sisältyvänä vastuuvapausperusteena. Tutkimusmetodi on oikeusdogmaattinen eli voimassa olevan oikeuden systematisointi ja tulkinta perinteisen rikosoikeudellisen oikeuslähdeopin avulla. Lähdeaineistona käytän kansainvälistä ja kotimaista lainsäädäntöä, lainvalmisteluaineistoa, oikeustapauksia sekä oikeuskirjallisuutta.

Tutkielmassani osoitan, että hyväksyttäviä syitä koskevalla rajoitussäännöksellä osana laittoman maahantulon järjestämistä koskevaa rikossääntelyä on tärkeä merkitys sääntelyn legitimiteetin sekä ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta, minkä vuoksi säännöksen soveltamisala ei saisi muodostua liian suppeaksi. Lisäksi rajoitussäännöksen luonne avoimena ja normatiivisena tunnusmerkistötekijänä on laillisuusperiaatteen ja ennakoitavuusvaatimuksen kannalta ongelmallinen, sillä se johtaa sääntelyn epätäsmällisyyteen ja siirtää rangaistavan ja hyväksyttävän menettelyn välisen rajan määrittelyn tuomioistuinten tehtäväksi. Pohdinkin tutkielmassani myös, onko nykyisenkaltainen rajoitussäännös toimiva ratkaisu sääntelyn tavoitteiden ja laillisuusperiaatteen valossa, vai olisiko rikossäännöksen täsmentämiseksi harkittava muita vaihtoehtoja.