Identiteettien muotoutuminen Chimamanda Ngozi Adichien jälkikoloniaalisessa kehitysromaanissa Purple Hibiscus
Luotoniemi, Kaisu (2017-05-22)
Identiteettien muotoutuminen Chimamanda Ngozi Adichien jälkikoloniaalisessa kehitysromaanissa Purple Hibiscus
Luotoniemi, Kaisu
(22.05.2017)
Tätä artikkelia/julkaisua ei ole tallennettu UTUPubiin. Julkaisun tiedoissa voi kuitenkin olla linkki toisaalle tallennettuun artikkeliin / julkaisuun.
Kuvaus
Siirretty Doriasta
Tiivistelmä
Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan nigerialaissyntyisen Chimamanda Ngozi Adichien (s. 1977) esikoisromaania Purple Hibiscus (2003) osana jälkikoloniaalista kirjallisuustraditiota. Jälkikoloniaalinen kirjallisuus syntyi vastalauseena kolonialismille ja entisten siirtomaiden tarpeesta kertoa historiankulku omasta näkökulmastaan. Adichieta pidetään kolmannen sukupolven jälkikoloniaalisena kirjailijana ja yhtenä tärkeimmistä nigerialaisista nykykirjailijoista. Hän antaa romaanissaan äänen väkivaltaisen isänsä alistamalle, 15-vuotiaalle minäkertojatyttö Kambilille.
Purple Hibiscus -teosta on tutkittu kehitysromaanina määrittelemättä useinkaan, mikä on jälkikoloniaalinen kehitysromaani ja kuinka se poikkeaa esikuvastaan, eurooppalaisesta Bildungsroman-lajityypistä. Tutkielmassa pyritään osoittamaan keskushenkilöiden kokemuksia ja identiteetinmuodostusta analysoimalla, että Purple Hibiscus -romaania on mielekästä tutkia nimenomaan jälkikoloniaalisena kehitysromaanina. Identiteetinmuodostusta tutkitaan mm. Stuart Hallin ja Homi K. Bhabhan teoretisointiin nojaten. Nuoret protagonistit alkavat kehittyä omiksi persoonikseen matkalla liberaalin ja hybridin tätinsä perheen luona, poissa kontrolloivan auktoriteetin vaikutuspiiristä. He löytävät äänensä ja ruumiidensa myönteiset puolet vahvistavassa ja hyväksyvässä vuorovaikutuksessa. Samalla he tutustuvat traditionaaliseen kulttuuriin. Henkilöhahmojen kasvamista tarkastellaan suhteessa Nigerian kansakunnan kehitykseen.
Jälkikoloniaalisessa kehitysromaanissa suurimpia esteitä keskushenkilön ehyen identiteetin muotoutumiselle ja hänen kehittymiselleen kypsäksi, yhteiskunnan normit sisäistäneeksi yksilöksi ovat hänen henkilöhistoriaansa liittyvä trauma sekä verrattain pysyvä käsitys itsestä toisena. Identiteetin muotoutumiseen vaikuttaa myös sekasortoinen tai vihamielinen yhteiskunta. Romaanin henkilöhahmot ovat lopulta särkyneitä ja siten joko konkreettisesti tai kuvaannollisesti kodittomia. Näin teoksessa käsitellään paikaltaan siirtymisen ja paikantumattomuuden tematiikkaa, mikä on tavallista jälkikoloniaalisessa kehitysromaanissa. Tutkielmassa ehdotetaan, että eheän identiteetin ideaalista luovutaan jälkikoloniaalisessa kirjallisuudentutkimuksessa ja käytetään jatkossa monimuotoisen identiteetin käsitettä.
Purple Hibiscus purkaa monikerroksisia dikotomioita, jotka ovat seurausta kolonialismin erottelevasta ja toiseuttavasta representoinnista. Se osoittaa kategorioiden ääriviivat pyrkien samalla häivyttämään ne. Romaanissa näytetään kolonialismin fyysis-psykologinen totaalisuus mutta tuodaan esiin, ettei kolonialismi voi milloinkaan olla täydellistä: vallan politiikkaa ja diskursiivisen vallan ominaisuutta muuttua ja liikkua tarkastellaan Michel Foucault’n vallan analyysiä mukaillen. Romaani osoittaa inhimillisten valintojen ajoittaisen mahdottomuuden vaikeassa tilanteessa ja olosuhteissa eläville yksilöille.
Purple Hibiscus -teosta on tutkittu kehitysromaanina määrittelemättä useinkaan, mikä on jälkikoloniaalinen kehitysromaani ja kuinka se poikkeaa esikuvastaan, eurooppalaisesta Bildungsroman-lajityypistä. Tutkielmassa pyritään osoittamaan keskushenkilöiden kokemuksia ja identiteetinmuodostusta analysoimalla, että Purple Hibiscus -romaania on mielekästä tutkia nimenomaan jälkikoloniaalisena kehitysromaanina. Identiteetinmuodostusta tutkitaan mm. Stuart Hallin ja Homi K. Bhabhan teoretisointiin nojaten. Nuoret protagonistit alkavat kehittyä omiksi persoonikseen matkalla liberaalin ja hybridin tätinsä perheen luona, poissa kontrolloivan auktoriteetin vaikutuspiiristä. He löytävät äänensä ja ruumiidensa myönteiset puolet vahvistavassa ja hyväksyvässä vuorovaikutuksessa. Samalla he tutustuvat traditionaaliseen kulttuuriin. Henkilöhahmojen kasvamista tarkastellaan suhteessa Nigerian kansakunnan kehitykseen.
Jälkikoloniaalisessa kehitysromaanissa suurimpia esteitä keskushenkilön ehyen identiteetin muotoutumiselle ja hänen kehittymiselleen kypsäksi, yhteiskunnan normit sisäistäneeksi yksilöksi ovat hänen henkilöhistoriaansa liittyvä trauma sekä verrattain pysyvä käsitys itsestä toisena. Identiteetin muotoutumiseen vaikuttaa myös sekasortoinen tai vihamielinen yhteiskunta. Romaanin henkilöhahmot ovat lopulta särkyneitä ja siten joko konkreettisesti tai kuvaannollisesti kodittomia. Näin teoksessa käsitellään paikaltaan siirtymisen ja paikantumattomuuden tematiikkaa, mikä on tavallista jälkikoloniaalisessa kehitysromaanissa. Tutkielmassa ehdotetaan, että eheän identiteetin ideaalista luovutaan jälkikoloniaalisessa kirjallisuudentutkimuksessa ja käytetään jatkossa monimuotoisen identiteetin käsitettä.
Purple Hibiscus purkaa monikerroksisia dikotomioita, jotka ovat seurausta kolonialismin erottelevasta ja toiseuttavasta representoinnista. Se osoittaa kategorioiden ääriviivat pyrkien samalla häivyttämään ne. Romaanissa näytetään kolonialismin fyysis-psykologinen totaalisuus mutta tuodaan esiin, ettei kolonialismi voi milloinkaan olla täydellistä: vallan politiikkaa ja diskursiivisen vallan ominaisuutta muuttua ja liikkua tarkastellaan Michel Foucault’n vallan analyysiä mukaillen. Romaani osoittaa inhimillisten valintojen ajoittaisen mahdottomuuden vaikeassa tilanteessa ja olosuhteissa eläville yksilöille.