Vieraaksi tuleminen : Subjektin rakentuminen Tõnu Õnnepalun 1990-luvun proosatuotannossa

Abstract

Tutkielmassa tarkastellaan virolaisen Tõnu Õnnepalun romaaneja Piiririik (1993) (suom. Enkelten siemen, 1994), Hind (1995) (suom. Joonatanin kirja, 1998) ja Printsess (1997, ”Prinsessa”). Piiririik ja Hind on julkaistu pseudonyymillä Emil Tode. Nämä kolme teosta muodostavat kirjailijan 1990-luvun proosatuotannon, joka käsittelee erilaisia identiteettiky­symyksiä Viron uudelleenitsenäistymisen ja Eurooppaan integroitumisen kontekstissa.

Tutkielman keskiössä on identiteetin ja subjektin kuvauksen tarkastelu. Õnnepalun romaa­nien päähenkilöiden identiteetit ovat kompleksisia ja niihin liittyy olennaisesti kysymys subjektin autenttisuudesta. Analyysissä tukeudutaan Charles Taylorin autenttisuuden käsit­teeseen, joka korostaa yksilön oman äänen löytämistä ja sen seuraamisen tärkeyttä ihmisenä olemisen perustana. Teoreettisena taustana käytetään lisäksi Liisa Saariluoman kirjoitusten kautta tarkasteltua modernin autonomisen minän käsitettä, jossa yksilö nähdään oman itsen­sä varaan rakentuvana oman tietonsa subjektina.

Analyysi on tekstilähtöistä, mutta myös kontekstualisoivaa. Tutkielmassa tarkastellaan Õn­nepalun romaaneja päähenkilöjen kertomuksina itsestä ja analysoidaan sitä, kuinka niissä kuvataan subjektin muodostumista ja siihen liittyviä ongelmia Neuvostoliiton romahtami­sen jälkeisessä tilanteessa. Romaanien päähenkilöitä lähestytään idän ja lännen ja niiden it­sen määrittelemisen vaatimusten välissä kamppailevina yksilöinä.

Tutkielmassa osoitetaan päähenkilöiden kertomusten keskiössä olevan itsen kriisiytyvän, koska ulkopuolisen todellisuuden vaatimukset ovat ristiriidassa teosten henkilöhahmojen kertomusten kanssa, ja johtavan henkilöhahmojen kokemukseen oman itsen epäautenttisuu­desta. Tämä saa romaanien henkilöhahmot toivomaan irtautumista sietämättömäksi koetus­ta minuudesta ja kääntymään itsensä määrittelyssä kohti itseään, jossa he joutuvat kohtaa­maan autonomisen subjektin perimmäisen tyhjyyden. Tuon tyhjyyden täyttämiseksi romaa­nien henkilöhahmot tarjoavat alati uudelleen kerrottua minuutta, joka kuitenkin samalla vieraannuttaa yksilön omasta itsestään ollessaan välttämättä jotakin verrattuna subjektin pe­rimmäiseen tyhjyyteen.

Tutkielman lopussa määritellään yhteen vetävästi analysoitu ja romaanien historiallisen ja kulttuurisen kontekstin mukaan nimetty jälkineuvostoliittolainen subjekti.