Salaiset pakkokeinot ja ylimääräisen tiedon hyödynnettävyys näyttönä rikosasiassa
Kanerva, Jenna (2019-01-09)
09.01.2019
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
Julkaisun pysyvä osoite on:
http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201902205795
http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201902205795
Tiivistelmä
Tutkielma käsittelee tiettyjen salaisten pakkokeinojen (telekuuntelu, televalvonta, tukiasematietojen hankkiminen ja tekninen tarkkailu) käytön yhteydessä syntynyttä ylimääräistä tietoa ja sen hyödynnettävyyttä näyttönä esitutkinnan ja syyteharkinnan jälkeisessä oikeudenkäynnissä. Uudet esitutkintaa sääntelevät lait tulivat voimaan vuonna 2014, jolloin pakkokeinolakiin lisättiin ylimääräisen tiedon määritelmää sekä sen käyttöä koskevat säännökset.
Aiemmin ylimääräinen tieto oli vapaasti hyödynnettävissä vapaan todistusteorian pohjalta, samalla tapaa kuin mikä tahansa muu poliisin tietoon tullut tieto. Käyttöä rajoitti vain laissa säädetty säännös ylimääräisen tiedon hävittämisestä. Vapaaseen todisteluun perustuvasta vapaasta hyödynnettävyydestä on sittemmin siirrytty tilanteeseen, jossa ylimääräisen tiedon käyttäminen on lain perusteella sallittua vain, jos salaista pakkokeinoa olisi saatu käyttää sen pakkokeinon yhteydessä, millä tieto saatiin taikka kyse on säännöksessä mainitusta riittävän vakavasta rikoksesta.
Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun todistelua koskeva uudistus tuli voimaan vuonna 2016, jolloin lakiin lisättiin uusi säännös todistelussa sovellettavasta hyödyntämiskiellosta. Sen kolmas momentti sisältää uudenlaisen yleissäännöksen todisteiden hyödyntämiskiellosta, joka on mahdollistanut myös lainvastaisesti hankitun todisteen hyödyntämisen, mikäli vain varmistetaan, ettei hyödyntäminen vaaranna oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä.
Tämän tutkielman tarkoituksena on avata ylimääräisen tiedon hyödyntämisen rajanvetoa sekä selvittää laajensiko oikeudenkäymiskaaren uudistus jo ennestään tulkinnanvaraista ylimääräisen tiedon hyödyntämistä. Tutkimuksen lähteinä on käytetty ensisijaisesti voimassa olevaa lainsäädäntöä lainvalmisteluasiakirjoineen ja sen tutkimusmetodina lähtökohtaisesti on lainopillinen tutkimus. Aihe huomioon ottaen tutkielman tärkeimpiä lähteitä ovat olleet teokset: Pölönen – Tapanila: ”Todistelu oikeudenkäynnissä” (2015) ja Helminen ym.: ”Esitutkinta ja pakkokeinot” (2014).
Oikeuskirjallisuuden ja -käytännön valossa näyttää siltä, että pakkokeinolain säännös on tarkoitettu rajaaman ylimääräisen tiedon hyödyntämisen sallittavuutta, vaikka tulkinnanvaraa soveltamisalasta löytyy. Tutkielmassa annetaan perusteita säätää laissa nykyistä kattavammin ylimääräisen tiedon hyödyntämisestä ja sitä kautta selkiyttää säännöksien soveltamisalaa.
Aiemmin ylimääräinen tieto oli vapaasti hyödynnettävissä vapaan todistusteorian pohjalta, samalla tapaa kuin mikä tahansa muu poliisin tietoon tullut tieto. Käyttöä rajoitti vain laissa säädetty säännös ylimääräisen tiedon hävittämisestä. Vapaaseen todisteluun perustuvasta vapaasta hyödynnettävyydestä on sittemmin siirrytty tilanteeseen, jossa ylimääräisen tiedon käyttäminen on lain perusteella sallittua vain, jos salaista pakkokeinoa olisi saatu käyttää sen pakkokeinon yhteydessä, millä tieto saatiin taikka kyse on säännöksessä mainitusta riittävän vakavasta rikoksesta.
Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun todistelua koskeva uudistus tuli voimaan vuonna 2016, jolloin lakiin lisättiin uusi säännös todistelussa sovellettavasta hyödyntämiskiellosta. Sen kolmas momentti sisältää uudenlaisen yleissäännöksen todisteiden hyödyntämiskiellosta, joka on mahdollistanut myös lainvastaisesti hankitun todisteen hyödyntämisen, mikäli vain varmistetaan, ettei hyödyntäminen vaaranna oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä.
Tämän tutkielman tarkoituksena on avata ylimääräisen tiedon hyödyntämisen rajanvetoa sekä selvittää laajensiko oikeudenkäymiskaaren uudistus jo ennestään tulkinnanvaraista ylimääräisen tiedon hyödyntämistä. Tutkimuksen lähteinä on käytetty ensisijaisesti voimassa olevaa lainsäädäntöä lainvalmisteluasiakirjoineen ja sen tutkimusmetodina lähtökohtaisesti on lainopillinen tutkimus. Aihe huomioon ottaen tutkielman tärkeimpiä lähteitä ovat olleet teokset: Pölönen – Tapanila: ”Todistelu oikeudenkäynnissä” (2015) ja Helminen ym.: ”Esitutkinta ja pakkokeinot” (2014).
Oikeuskirjallisuuden ja -käytännön valossa näyttää siltä, että pakkokeinolain säännös on tarkoitettu rajaaman ylimääräisen tiedon hyödyntämisen sallittavuutta, vaikka tulkinnanvaraa soveltamisalasta löytyy. Tutkielmassa annetaan perusteita säätää laissa nykyistä kattavammin ylimääräisen tiedon hyödyntämisestä ja sitä kautta selkiyttää säännöksien soveltamisalaa.