Ihminen, eläin ja hybridiys Nandipha Mntambon lehmänvuotaveistoksissa

Abstract

Tutkielmassa tarkastellaan Nandipha Mntambon (s. 1982 Swazimaa) teoksia. Etelä-Afrikassa varttunut Mntambo tunnetaan erityisesti ontoista, usein torsomaisista veistoksista, joissa hän käyttää muottina omaa vartaloaan. Mntambo käyttää veistostensa materiaalina lehmänvuotaa, jonka hän työstää alusta saakka itse. Varsinaisina tutkimuskohteina on kolme Mntambon vuotaveistosta: Emabutfo (2009), Intsandvokati (2008) ja Sondzela (2008). Tutkielman keskiössä ovat kysymykset siitä, miten ihminen ja eläin Mntambon vuotaveistoksissa kuvataan ja miten ihmisen ja eläimen välinen hybridiys teoksissa määrittyy. Pääasiallisina teoreettisina viitekehyksinä toimivat eläintutkimus ja feministinen taiteentutkimus.

Tutkielmassa korostuu yhtäältä materiaalin ja muodon ja toisaalta pinnan (ihon) ja kolmiulotteisen massan (kehon) keskinäinen vuoropuhelu. Ruumiillisuus nousee tärkeäksi näkökulmaksi sekä Mntambon työskentelyprosessissa että valmiissa teoksissa ja niiden kohtaamisessa näyttelytilassa. Mntambon oman kehon käyttöä teoksissa jäsennetään osana feministisen taiteen jatkumoa, jossa naisvartalon omaehtoinen esittäminen on noussut tärkeäksi. Keho määrittyy teoksissa samanaikaisesti läsnä- ja poissaolevana. Taiteilijan keho on läsnä jälkenä, joka hahmottuu muiston ja katoavuuden teemojen valossa. Läsnäolo puolestaan liitetään tutkielmassa teosten voimakkaaseen liikkeen tuntuun. Ihmisen kehosta poiketen eläin on Mntambon teoksissa hyvin konkreettisesti läsnä vuotana, mikä kiinnittää huomion taiteen ja taksidermian kytköksiin. Yhtäältä Mntambon teoksissa säilyy taksidermiassa oleellinen yhteys elävään eläimeen, mikä saa pohtimaan myös lehmän suhdetta kulttuuriseen historiaan ja muistoon. Toisaalta teoksissa kyseenalaistuu perinteisen taksidermian näkemys eläimestä hiljaisena pintana. Lehmänvuodan roolia tarkastellaankin tutkielmassa myös uusmaterialistisesti materiaalin toimijuuden näkökulmasta: taiteilija ja hänen kehonsa sekä käyttämänsä materiaali vaikuttavat kaikki aktiivisesti teosten syntyprosessissa. Mntambon teosten ja katsojan kohtaaminen jatkaa merkityksentuottoa. Kohtaaminen muodostuu moniaistiseksi kokemukseksi, joka aktivoi erityisesti haju- ja tuntoaistia ja niihin liittyviä muiston ja affektin teemoja.

Tutkimuskohteissa ihminen ja eläin määrittyvät kanssatoimijoina, mitä korostaa se, että molemmat on kuvattu fragmentaarisina. Ihosta tulee teoksissa ihmisen ja eläimen kohtaamispaikka, jossa hybridiys toteutuu. Samalla kartesiolainen mieli/ruumis -jako ja siihen liittyvä ihmisen ja eläimen arvottaminen kyseenalaistuvat. Hybridiyden ja tutkielmassa siihen liitetyn groteskin voi nähdä myös yhtenä vastauksena feministisen taiteen kysymykseen siitä, miten kuvata naisvartalo siten, että se on miehisen katseen logiikan ulkopuolella tai kyseenalaistaa universaalit kauneusnormit.