"Oi minä kaipaan lakata muuttumasta ja seistä siinä missä olen" : Modernismi ja runon puhuja Paavo Haavikon runokokoelmassa Synnyinmaa

Abstract

Tutkin pro gradu -tutkielmassani ihannemodernistiksi julistetun Paavo Haavikon (1931-2008) runokokoelmaa Synnyinmaa (1955) tietoisesti irtaantuen modernistisesta, ja erityisesti runouden kuvallisuutta korostavasta, lukutavasta. 1950-luvulla käytiin kiivasta runouskeskustelua modernistisesta runoudesta eri sukupolvien välillä. Nuoren polven modernistikriitikot, kuten Tuomas Anhava ja Kai Laitinen vakiinnuttivat kuvallisuuden keskeiseksi runouden arvottajaksi, eikä runouden muiden piirteiden tarkastelulle jätetty juuri tilaa. Tutkimuksessani luen Synnyinmaata runon puhujaan keskittyen ja tutkin, millaisena kokoelmasta hahmottuva runousoppi näyttäytyy 1950-luvun aikalaiskeskusteluissa käydyn runouskeskustelun rinnalla. Synnyinmaa on vahvan metalyyrinen teos, jossa on läpi kokoelman läsnä pohdinta runouden alkuperästä, paikasta maailmassa, sekä uuden ja vanhan runouden suhteesta.

Keskityn luennassani runon puhujaan, sillä puhuja nousee kokoelmassa näkyväksi ja jopa runoja koossapitäväksi voimaksi. Modernistisen runouden ihanteissa ei juuri kiinnitetä huomiota puhujaan, mikä on tehnyt puhujasta kriitikoiden teksteissä lähes neutraalin ja näkymättömän. Synnyinmaassa puhuja on kaikkea muuta kuin näkymätön, mikä jo itsessään luo etäisyyttä modernismin runousihanteeseen. Lähden tutkimuksessani liikkeelle kysymyksestä, millainen puhuja kokoelmasta todella muodostuu ja millä keinoin. Kokoelmassa ilmenee jatkuvasti puhujan tuntema tyhjyys, jota yritetään täyttää lukuisin eri tavoin. Mitä tämä tyhjyys kertoo runon puhujasta ja kokoelmasta hahmottuvasta runouskäsityksestä?

Tutkimuksessani käy ilmi, että Haavikon kokoelmasta hahmottuu monista puhujista koostuva subjekti, joka muodostuu kokoelman metalyyrisistä pohdinnoista ja tiheästä intertekstuaalisuudesta. Puhujat muodostavat yhdessä runouden rintaman, joka aluksi taistelee runouden puolesta, mutta jää lopulta ajelehtimaan saapumatta mihinkään. Puhujan tyhjää tilaa yritetään täyttää viittauksilla niin Odysseiaan kuin muihin runouden perinteisiin, jolloin kokoelmassa ovat läsnä pohdinnat runouden syntymaista ja uuden ja vanhan runouden suhteesta. Kokoelman subjekti ottaa kantaa modernistiseen ajatukseen runouden autonomisuudesta sekä yleisemmin puhujan näkymättömyydestä modernistisen runouden ihanteissa. Samalla kokoelmaa voi pitää kannanottona myös aikansa runouskeskusteluun.