Istanbulin sopimus ja pakkoavioliiton erilliskriminalisointi : esimerkkinä ratifiointi Suomessa
Suominen, Sini (2019-06-10)
Istanbulin sopimus ja pakkoavioliiton erilliskriminalisointi : esimerkkinä ratifiointi Suomessa
(10.06.2019)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
suljettu
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2019070322680
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2019070322680
Tiivistelmä
Istanbulin sopimuksen 37 artikla velvoittaa säätämään pakkoavioliitot ja niihin houkuttelemisen rangaistavaksi. Tutkielmassa 37 artiklan edellyttämiä velvoitteita käsitellään kahden tutkimuskysymyksen kautta. Pyrkimyksenä on selvittää ensinnäkin, voidaanko Istanbulin sopimuksen 37 artiklan katsoa edellyttävän pakkoavioliittojen erilliskriminalisointia. Toisekseen tutkielmassa vertaillaan suomalaisen rikoslainsäädännön pakkoavioliittoihin sovellettavia säännöksiä Istanbulin sopimuksen 37 artiklan asettamiin velvoitteisiin.
Tutkielmassa hyödynnetään oikeusdogmaattisen tutkimusotteen lisäksi piirteitä de lege ferenda -tutkimuksesta. Käsitys vallitsevasta oikeustilasta luodaan ennen kaikkea Istanbulin sopimuksen valmisteluaineiston ja sopimuksen täytäntöönpanoa ja toteuttamista seuraavan asiantuntijaryhmän, Grevion, arviointiraportteja analysoimalla ja tulkitsemalla. Saatujen tulosten valossa arvioidaan Istanbulin sopimuksen ratifiointia Suomessa erityisesti sopimuksen 37 artiklan näkökulmasta. Sosiologinen näkökulma puolestaan tulee esiin tavassa suhteuttaa oikeudellisen tarkastelun perusteella muodostunut näkemys pakkoavioliittojen (nimenomaisesta) kriminalisoinnista sovellutusympäristöönsä.
Tutkielmassa päädytään siihen, että Istanbulin sopimus ei välttämättä edellytä pakkoavioliittojen erilliskriminalisointia. Tarkastelun perusteella on kuitenkin mahdollista todeta, että Grevio pitää pakkoavioliittojen nimenomaista kriminalisointia muunlaisia lainsäädäntöratkaisuja suositeltavampana vaihtoehtona. Toisekseen tutkielmassa havaitaan, että Suomen pakkoavioliittoihin sovellettavassa lainsäädännössä on useita puutteita. Pakkoavioliittojen erilliskriminalisointi voisi saattaa Suomen oikeustilan vastaamaan paremmin Istanbulin sopimuksen 37 artiklan vaatimuksia. Sopimuksen 37 artiklan ratifiointia ja pakkoavioliittotapauksiin sovellettavaa lainsäädäntöä koskeva kritiikki on kuitenkin Suomessa suurelta osin sivuutettu, ja lainsäädäntöön liittyvien ongelmien ratkaisemista on lykätty eteenpäin.
Keskeisinä lähteinä tutkielmassa on käytetty Istanbulin sopimuksen valmisteluaineistoa, Grevion julkaisemia arviointiraportteja sekä aihepiiriä käsittelevää kansainvälistä ja suomalaista kirjallisuutta. Suomen ratifiointia ja oikeustilaa tarkasteltaessa on nojauduttu erityisesti kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin julkaisemaan Pakkoavioliittojen esiintyminen ja ilmitulo Suomessa -selvitysmuistioon, Ihmisoikeusliiton Kunniakäsitykset ja väkivalta – selvitys kunniaan liittyvästä väkivallasta ja siihen puuttumisesta Suomessa -selvitykseen sekä sosiaali- ja terveysministeriön Tavoitteena naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja perheväkivallasta vapaa Suomi. Naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämisen ohjelmasta Istanbulin sopimuksen toimeenpanoon -raporttiin.
Tutkielmassa hyödynnetään oikeusdogmaattisen tutkimusotteen lisäksi piirteitä de lege ferenda -tutkimuksesta. Käsitys vallitsevasta oikeustilasta luodaan ennen kaikkea Istanbulin sopimuksen valmisteluaineiston ja sopimuksen täytäntöönpanoa ja toteuttamista seuraavan asiantuntijaryhmän, Grevion, arviointiraportteja analysoimalla ja tulkitsemalla. Saatujen tulosten valossa arvioidaan Istanbulin sopimuksen ratifiointia Suomessa erityisesti sopimuksen 37 artiklan näkökulmasta. Sosiologinen näkökulma puolestaan tulee esiin tavassa suhteuttaa oikeudellisen tarkastelun perusteella muodostunut näkemys pakkoavioliittojen (nimenomaisesta) kriminalisoinnista sovellutusympäristöönsä.
Tutkielmassa päädytään siihen, että Istanbulin sopimus ei välttämättä edellytä pakkoavioliittojen erilliskriminalisointia. Tarkastelun perusteella on kuitenkin mahdollista todeta, että Grevio pitää pakkoavioliittojen nimenomaista kriminalisointia muunlaisia lainsäädäntöratkaisuja suositeltavampana vaihtoehtona. Toisekseen tutkielmassa havaitaan, että Suomen pakkoavioliittoihin sovellettavassa lainsäädännössä on useita puutteita. Pakkoavioliittojen erilliskriminalisointi voisi saattaa Suomen oikeustilan vastaamaan paremmin Istanbulin sopimuksen 37 artiklan vaatimuksia. Sopimuksen 37 artiklan ratifiointia ja pakkoavioliittotapauksiin sovellettavaa lainsäädäntöä koskeva kritiikki on kuitenkin Suomessa suurelta osin sivuutettu, ja lainsäädäntöön liittyvien ongelmien ratkaisemista on lykätty eteenpäin.
Keskeisinä lähteinä tutkielmassa on käytetty Istanbulin sopimuksen valmisteluaineistoa, Grevion julkaisemia arviointiraportteja sekä aihepiiriä käsittelevää kansainvälistä ja suomalaista kirjallisuutta. Suomen ratifiointia ja oikeustilaa tarkasteltaessa on nojauduttu erityisesti kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin julkaisemaan Pakkoavioliittojen esiintyminen ja ilmitulo Suomessa -selvitysmuistioon, Ihmisoikeusliiton Kunniakäsitykset ja väkivalta – selvitys kunniaan liittyvästä väkivallasta ja siihen puuttumisesta Suomessa -selvitykseen sekä sosiaali- ja terveysministeriön Tavoitteena naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja perheväkivallasta vapaa Suomi. Naisiin kohdistuvan väkivallan vähentämisen ohjelmasta Istanbulin sopimuksen toimeenpanoon -raporttiin.