"Ei yhtä ilman toista" – pariurheilijan sopimusoikeudellinen asema ja vahingonkorvausvastuu urheilun sääntörikkomuksissa
Keränen, Ida (2019-10-01)
"Ei yhtä ilman toista" – pariurheilijan sopimusoikeudellinen asema ja vahingonkorvausvastuu urheilun sääntörikkomuksissa
Keränen, Ida
(01.10.2019)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
avoin
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2019102534819
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2019102534819
Tiivistelmä
Urheilulajit on urheiluoikeudellisessa tutkimuksessa tyypillisesti jaoteltu yksilö- ja joukkueurheilulajeihin, sillä näissä lajeissa urheilijoiden oikeussuhteet on järjestetty eri tavoin. Sen sijaan pariurheilua, kuten tanssiurheilua tai tenniksen nelinpeliä, ei ole aiemmin urheiluoikeuden kentässä tutkittu, vaikka pariurheilun järjestäytyminen poikkeaa sekä yksilö- että joukkueurheilun organisoitumismallista. Pariurheilussa kahden urheilijan välille muodostuu yhteistyösopimus, jolla urheilijat sopivat yhteisestä harjoittelu- ja kilpailutoiminnasta. Tutkielman kohteena on tämä kahden pariurheilijan välinen yhteistyösopimus ja siitä seuraava vahingonkorvausvastuu erityisesti urheilun sääntörikkomustilanteissa, joita tutkitaan lainopin metodin mukaisesti.
Tutkielmassa tarkastellaan ensin pariurheilun organisoitumismallia ja kahden urheilijan välisen sopimussuhteen tyypillisiä piirteitä. Urheilijoiden välistä sopimusta ei säännellä millään erityislailla, minkä vuoksi sopimuksessa keskeistä on urheilijoiden tarkoitus ja sopimusoikeuden yleiset periaatteet. Myös urheilun itsesääntelynormeilla, eettisillä periaatteilla sekä käytännöillä voi olla vaikutusta urheilijoiden sopimussuhteen sisältöön. Urheilijoiden sopimus rinnastetaan tutkielmassa elinkeinosopimuksiin, sillä urheilijat voidaan katsoa urheilutoiminnassaan itsenäisiksi ammatinharjoittajiksi.
Toiseksi tutkielmassa pohditaan urheilijoiden välistä vahingonkorvausvastuuta silloin, kun toinen heistä on syyllistynyt urheilun sääntörikkomukseen, kuten dopingrikkomukseen. Sääntörikkomus voi aiheuttaa huomattavia vahinkoja pariyksikön toiselle urheilijalle. Urheilija syyllistyy usein sääntörikkomuksellaan myös sopimusrikkomukseen urheilijoiden välisessä sopimuksessa, jonka perusteella vahinkoa kärsinyt urheilija voi vaatia vahingonkorvausta. Tutkielmassa arvioidaan urheilijan vahingonkorvausvastuuta tyypillisen vahingonkorvausharkinnan mukaisesti, joskin harkinnassa huomioidaan myös urheilun erityispiirteitä.
Tutkielmassa havaitaan, että urheilijan vahingonkorvausvastuu urheilijaparillensa voi muodostua merkittävän suureksi, ja vastuusta vapautuminen vahingonkorvausoikeudessa esitettyjen rajoitusperiaatteiden mukaisesti vaikuttaa varsin epätodennäköiseltä. Toisaalta toisella urheilijalla on merkittävä tarve korvauksen saamiseen silloin, kun tämän elinkeino on lähes kokonaan riippuvainen urheilijoiden välisestä yhteistyöstä. Tästä syystä tutkielmassa arvioidaan myös erilaisia vaihtoehtoja urheilijoiden riskienhallinnalle. Urheilijoiden riskienhallintaan esitetään sekä sopimus- että urheiluoikeudellisia kehittämismahdollisuuksia.
Tutkielmassa tarkastellaan ensin pariurheilun organisoitumismallia ja kahden urheilijan välisen sopimussuhteen tyypillisiä piirteitä. Urheilijoiden välistä sopimusta ei säännellä millään erityislailla, minkä vuoksi sopimuksessa keskeistä on urheilijoiden tarkoitus ja sopimusoikeuden yleiset periaatteet. Myös urheilun itsesääntelynormeilla, eettisillä periaatteilla sekä käytännöillä voi olla vaikutusta urheilijoiden sopimussuhteen sisältöön. Urheilijoiden sopimus rinnastetaan tutkielmassa elinkeinosopimuksiin, sillä urheilijat voidaan katsoa urheilutoiminnassaan itsenäisiksi ammatinharjoittajiksi.
Toiseksi tutkielmassa pohditaan urheilijoiden välistä vahingonkorvausvastuuta silloin, kun toinen heistä on syyllistynyt urheilun sääntörikkomukseen, kuten dopingrikkomukseen. Sääntörikkomus voi aiheuttaa huomattavia vahinkoja pariyksikön toiselle urheilijalle. Urheilija syyllistyy usein sääntörikkomuksellaan myös sopimusrikkomukseen urheilijoiden välisessä sopimuksessa, jonka perusteella vahinkoa kärsinyt urheilija voi vaatia vahingonkorvausta. Tutkielmassa arvioidaan urheilijan vahingonkorvausvastuuta tyypillisen vahingonkorvausharkinnan mukaisesti, joskin harkinnassa huomioidaan myös urheilun erityispiirteitä.
Tutkielmassa havaitaan, että urheilijan vahingonkorvausvastuu urheilijaparillensa voi muodostua merkittävän suureksi, ja vastuusta vapautuminen vahingonkorvausoikeudessa esitettyjen rajoitusperiaatteiden mukaisesti vaikuttaa varsin epätodennäköiseltä. Toisaalta toisella urheilijalla on merkittävä tarve korvauksen saamiseen silloin, kun tämän elinkeino on lähes kokonaan riippuvainen urheilijoiden välisestä yhteistyöstä. Tästä syystä tutkielmassa arvioidaan myös erilaisia vaihtoehtoja urheilijoiden riskienhallinnalle. Urheilijoiden riskienhallintaan esitetään sekä sopimus- että urheiluoikeudellisia kehittämismahdollisuuksia.