Psykodraama parisuhteen kasvu- ja oppimisympäristönä
Varis, Pirkko (2019-11-28)
Psykodraama parisuhteen kasvu- ja oppimisympäristönä
(28.11.2019)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
suljettu
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2019121948972
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2019121948972
Tiivistelmä
Tämä tutkimus käsittelee psykodraamaa parisuhteen kasvu- ja oppimisympäristönä. Psykodraama on Jacob Levy Morenon (1889–1974) kehittämä terapeuttinen ryhmämenetelmä, jossa yksilö tutkii sisäistä maailmaansa toiminnallisin menetelmin koulutetun ohjaajan johdolla ja ryhmän avustuksella. Hän eläytyy draaman keinoin oman elämänhistoriansa tilanteisiin näyttämöllä kuin se tapahtuisi ”tässä ja nyt”. Työskentelyjen tavoitteena on persoonallisen kasvun edistäminen.
Moreno sai keskeiset ideansa psykodraamasta jo uransa alkuvaiheessa työskennellessään avioparin kanssa perustamassaan spontaanisuusteatterissa. Hän alkoi ymmärtää, miten kumppanien aiemmat kokemukset ja erityisesti varhaisten vuorovaikutussuhteiden haasteet näkyivät parin ongelmissa. Hän havaitsi, että parin välinen vuorovaikutus alkoi parantua työskentelyjen myötä ja että työskentelyt koskettivat syvästi myös muita ryhmäläisiä. Tästä kokemuksesta alkoi psykodraaman kehittyminen ryhmäpsykoterapiaksi.
Psykodraaman syntyhistoria herätti tutkimuksellisen mielenkiinnon, millaisen kasvu- ja oppimisympäristön menetelmä tarjoaisi parien muodostamassa ryhmässä. Tähän tutkimukseen osallistui kolme paria, jotka olivat olleet yhdessä 20–40 vuotta. Ryhmä kokoontui ohjaajan johdolla neljän kuukauden aikana yhteensä viisi päivää. Ryhmän jälkeen toteutettiin parihaastattelu, jossa osallistujilta kysyttiin etukäteisajatuksia ryhmästä, kokemuksia työskentelyistä sekä käsityksiä psykodraaman soveltuvuudesta parisuhteen tutkimiseen. Tuloksia analysoitiin fenomenografisella tutkimusotteella. Lopuksi osallistujien käsityksiä tarkasteltiin vielä oppimisympäristön fyysisen, pedagogisen, psykologisen ja sosiaalisen osa-alueen näkökulmasta.
Tuloksia tarkasteltaessa kävi ilmi, että tunteiden vapautumisen myötä niin osallistujien ajatuksissa kuin käyttäytymisessäkin tapahtui muutoksia, jotka vaikuttivat myönteisesti heidän parisuhteeseensa. Etukäteisodotukset täyttyivät ja pelotkin hälvenivät ryhmän työskentelyn edetessä. Osallistujien käsityksen mukaan psykodraama menetelmineen soveltuu hyvin parisuhteen vuorovaikutustaitojen tutkimiseen ja uusien taitojen opetteluun. Oppimisympäristön fyysistä puolta ei koettu kovin merkittäväksi, vaikka kokoontumispaikan tilan tuntua arvostettiinkin. Pedagogisesti tärkeimmiksi tekijöiksi nousivat toiminnallisuus ja draaman käyttö. Psykologisessa mielessä tunnesiltojen muodostuminen korostui parin nykyhetken ongelmien ja molempien varhaisten vuorovaikutussuhteiden välille ja sen myönteinen vaikutus parisuhteeseen. Sosiaalisen osa-alueen osallistujille merkittävin piirre oli yhteinen tunteista ja kokemuksista jakaminen, erityisesti parisuhteen kysymyksissä.
Moreno sai keskeiset ideansa psykodraamasta jo uransa alkuvaiheessa työskennellessään avioparin kanssa perustamassaan spontaanisuusteatterissa. Hän alkoi ymmärtää, miten kumppanien aiemmat kokemukset ja erityisesti varhaisten vuorovaikutussuhteiden haasteet näkyivät parin ongelmissa. Hän havaitsi, että parin välinen vuorovaikutus alkoi parantua työskentelyjen myötä ja että työskentelyt koskettivat syvästi myös muita ryhmäläisiä. Tästä kokemuksesta alkoi psykodraaman kehittyminen ryhmäpsykoterapiaksi.
Psykodraaman syntyhistoria herätti tutkimuksellisen mielenkiinnon, millaisen kasvu- ja oppimisympäristön menetelmä tarjoaisi parien muodostamassa ryhmässä. Tähän tutkimukseen osallistui kolme paria, jotka olivat olleet yhdessä 20–40 vuotta. Ryhmä kokoontui ohjaajan johdolla neljän kuukauden aikana yhteensä viisi päivää. Ryhmän jälkeen toteutettiin parihaastattelu, jossa osallistujilta kysyttiin etukäteisajatuksia ryhmästä, kokemuksia työskentelyistä sekä käsityksiä psykodraaman soveltuvuudesta parisuhteen tutkimiseen. Tuloksia analysoitiin fenomenografisella tutkimusotteella. Lopuksi osallistujien käsityksiä tarkasteltiin vielä oppimisympäristön fyysisen, pedagogisen, psykologisen ja sosiaalisen osa-alueen näkökulmasta.
Tuloksia tarkasteltaessa kävi ilmi, että tunteiden vapautumisen myötä niin osallistujien ajatuksissa kuin käyttäytymisessäkin tapahtui muutoksia, jotka vaikuttivat myönteisesti heidän parisuhteeseensa. Etukäteisodotukset täyttyivät ja pelotkin hälvenivät ryhmän työskentelyn edetessä. Osallistujien käsityksen mukaan psykodraama menetelmineen soveltuu hyvin parisuhteen vuorovaikutustaitojen tutkimiseen ja uusien taitojen opetteluun. Oppimisympäristön fyysistä puolta ei koettu kovin merkittäväksi, vaikka kokoontumispaikan tilan tuntua arvostettiinkin. Pedagogisesti tärkeimmiksi tekijöiksi nousivat toiminnallisuus ja draaman käyttö. Psykologisessa mielessä tunnesiltojen muodostuminen korostui parin nykyhetken ongelmien ja molempien varhaisten vuorovaikutussuhteiden välille ja sen myönteinen vaikutus parisuhteeseen. Sosiaalisen osa-alueen osallistujille merkittävin piirre oli yhteinen tunteista ja kokemuksista jakaminen, erityisesti parisuhteen kysymyksissä.