Palapeli, jossa osa paloista on todellisia ja osa ei : Kerronta, aika ja tila César Airan pienoisromaaneissa La villa ja Las noches de Flores

Abstract

Pro gradu -tutkielmassani tutkin Argentiinan tunnetuimpiin nykykirjailijoihin kuuluvan César Airan (1949-) pienoisromaaneja La villa (2001) ja Las noches de Flores (2004), jotka sijoittuvat 2000-luvun taitteen yhteiskunnallisen ja taloudellisen kriisin keskelle. Surrealistisia ja fantastisia piirteitä sisältävien romaanien todellisuus on kaoottinen, sattumanvarainen ja arvaamaton. Niin kertojan kuin henkilöhahmojen kautta nousee esiin kysymys siitä, voiko ympäröivää todellisuutta ja sen tapahtumia lainkaan ymmärtää ja kuvata. Tutkielmassani tarkastelen, mitä teokset sanovat ajasta ja tilasta sekä ihmisen mahdollisuudesta ymmärtää niitä. Tärkeimpänä teoreettisena lähtökohtanani on hermeneuttinen kirjallisuudentutkimus, erityisesti Paul Ricoeurin ja Hanna Meretojan teoriat ajan ja kerronnan suhteesta. Lisäksi käytän Zygmunt Baumanin ajatuksia 2000-luvun ihmisen tila- ja aikakokemuksista globaalissa kapitalistisessa maailmassa ja viittaan myös muihin muun muassa muistia, historiaa ja tilaa käsitteleviin teoreetikkoihin. Teosten henkilöhahmojen kuvataan roikkuvan epätietoisessa välitilassa menneisyyden ja tulevaisuuden välissä. Totuuden selvittäminen asettamalla menneisyyden tapahtumia syy-seuraussuhteisiin osoittautuu mahdottomuudeksi. Selitystä ja merkitystä ei ole valmiina maailmassa, vaan henkilöhahmojen on keksittävä ne itse. Kerronta esitetään ihmiselle ominaisena tapana hahmottaa aikaa ja todellisuutta. Kummassakin teoksessa pohditaan todellisuuden ja siitä tehdyn kuvan, esityksen ja kertomuksen välistä suhdetta. Kertomus esitetään vääristymänä ja aina osittain valheellisena. Se ei kuitenkaan ole todellisuudesta irrallinen, eikä ihmisen osa ole passiivinen. Todellisuuden ymmärtäminen ja siitä kertominen kuvataankin loputtomana prosessina, jossa fiktio ja todellisuus kietoutuvat tosiinsa. Teokset leikittelevät eri näkökulmilla. Epätasa-arvon vuoksi kaupunki jakaantuu eri osa-alueiksi, joiden rajalla koko aika- ja todellisuuskokemus hajoaa. Muisti ja nostalgia samoin kuin eristäytyminen slummin yhteisöön esitetään vaihtoehdoiksi kehityksen lineaarisen ajan murskaavalle voimalle, mutta lopulta nostalgiaan pakeneminen joutuu teoksissa kritiikin kohteeksi. Teosten suhde tulevaisuuteen tulee esiin ennen kaikkea toiminnan kautta. Yhteiskunnan lakien ja sääntöjen katoaminen mahdollistaa uudenlaisen vapauden, jonka ansiosta mielikuvitus saa vallan ja mikä tahansa tulee mahdolliseksi.