Totta, tarua vai jotain siltä väliltä? : The Argonauts, How Should A Person Be? ja Lunar Park rajoja hämärtävinä autofiktioina
Lehtinen, Joosua (2020-05-15)
Totta, tarua vai jotain siltä väliltä? : The Argonauts, How Should A Person Be? ja Lunar Park rajoja hämärtävinä autofiktioina
(15.05.2020)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
avoin
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020062245280
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020062245280
Tiivistelmä
Autofiktio on yksi 2000-luvun kirjallisuuden merkittävistä trendeistä. Se on kirjallinen laji, joka liikkuu fiktion ja ei-fiktion rajoilla ja hämärtää niitä. Hybridimäisen luonteensa ansiosta se myös problematisoi monia kirjallisuusteorioita. Esimerkiksi klassisen narratologian lajimääritelmät ja käsitteelliset jaottelut tekijän ja kertojan välillä eivät tunnu saavan otetta autofiktioista, joissa tekijä-kertoja-päähenkilö liikkuu toden ja kuvitellun rajoilla.
Pro gradu -tutkielmassani tutkin nimenomaan tätä autofiktion liikettä fiktion ja ei-fiktion välillä. Käyn läpi autofiktiosta käytyä teoreettista ja kirjallista keskustelua, joka sai alkunsa ranskalaisen kirjallisuuden piirissä 1970-luvulla. Sittemmin keskustelu on levinnyt kirjallisuustieteeseen laajemminkin. Esimerkiksi Dorrit Cohnin fiktio–ei-fiktio-jaottelu ei tunnu soveltuvan autofiktioon. Cohnilaista narratologiaa problematisoi ja laajentaa retorinen kertomusteoria, joka pystyy käsittämään autofiktion rajoja hämärtävänä lajina. Tukeudunkin työssäni Henrik Skov Nielsenin, James Phelanin ja Richard Walshin näkemyksiin.
Toisaalta hahmotan autofiktiota myös yksityiskohtaisempien teoreettis-kulttuuristen kysymystenasettelujen kautta tutkielmani kahdessa viimeisessä käsittelyluvussa. Heijastan tekijän kuolemasta ja tekijyydestä käytyä keskustelua autofiktioon, sillä sitä voi pitää lajina, joka nostaa tekijän merkittävään asemaan. Toiseksi näkökulmaksi taas asettuu sukupuoli, jolla on merkitystä niin autofiktiivisten teosten sisällön kuin niiden vastaanotonkin kannalta.
Vaikka tutkielmani lähtökohdat ovat vahvasti teoreettiset, tulkitsen ja analysoin myös kohdeteoksiani, jotka edustavat 2000-luvun pohjoisamerikkalaista autofiktiota. Bret Easton Ellisin Lunar Park (2005) avautuu niin mieskirjailijan tekijyyden kuin maskuliinisuuden kriisinkin näkökulmista. Maggie Nelsonin The Argonauts (2015) ja Sheila Hetin How Should A Person Be? (2012) taas tarjoavat näkökulmia paitsi naiskirjailijuuteen, myös tekijyyden sekä feminismin ja postfeminismin kysymyksiin. Teosten ja teorian avulla hahmottelen käsitystä autofiktiosta eräänlaisena kirjallisuusteorioiden koetinkivenä.
Pro gradu -tutkielmassani tutkin nimenomaan tätä autofiktion liikettä fiktion ja ei-fiktion välillä. Käyn läpi autofiktiosta käytyä teoreettista ja kirjallista keskustelua, joka sai alkunsa ranskalaisen kirjallisuuden piirissä 1970-luvulla. Sittemmin keskustelu on levinnyt kirjallisuustieteeseen laajemminkin. Esimerkiksi Dorrit Cohnin fiktio–ei-fiktio-jaottelu ei tunnu soveltuvan autofiktioon. Cohnilaista narratologiaa problematisoi ja laajentaa retorinen kertomusteoria, joka pystyy käsittämään autofiktion rajoja hämärtävänä lajina. Tukeudunkin työssäni Henrik Skov Nielsenin, James Phelanin ja Richard Walshin näkemyksiin.
Toisaalta hahmotan autofiktiota myös yksityiskohtaisempien teoreettis-kulttuuristen kysymystenasettelujen kautta tutkielmani kahdessa viimeisessä käsittelyluvussa. Heijastan tekijän kuolemasta ja tekijyydestä käytyä keskustelua autofiktioon, sillä sitä voi pitää lajina, joka nostaa tekijän merkittävään asemaan. Toiseksi näkökulmaksi taas asettuu sukupuoli, jolla on merkitystä niin autofiktiivisten teosten sisällön kuin niiden vastaanotonkin kannalta.
Vaikka tutkielmani lähtökohdat ovat vahvasti teoreettiset, tulkitsen ja analysoin myös kohdeteoksiani, jotka edustavat 2000-luvun pohjoisamerikkalaista autofiktiota. Bret Easton Ellisin Lunar Park (2005) avautuu niin mieskirjailijan tekijyyden kuin maskuliinisuuden kriisinkin näkökulmista. Maggie Nelsonin The Argonauts (2015) ja Sheila Hetin How Should A Person Be? (2012) taas tarjoavat näkökulmia paitsi naiskirjailijuuteen, myös tekijyyden sekä feminismin ja postfeminismin kysymyksiin. Teosten ja teorian avulla hahmottelen käsitystä autofiktiosta eräänlaisena kirjallisuusteorioiden koetinkivenä.