EU:s arvsförordning och betydelsen av arvlåtarens hemvist för fastställandet av domstols behörighet och tillämplig lag vid gränsöverskridande arv

Abstract

När Europaparlamentets och rådes förordning (EU) nr 650/2012 om behörighet, tillämplig lag, erkännande och verkställighet av domar samt godkännande och verkställighet av officiella handlingar i samband med arv och om inrättandet av ett europeiskt arvsintyg började tillämpas från och med 17.8.2015 harmoniserades internationellt privaträttsliga regler om arv på unionsnivå. Före den så kallade arvsförordningen började tillämpas saknades enhetliga regler om bland annat tillämplig lag och domstols behörighet vid gränsöverskridande arv inom EU. Det allmänna anknytningskriteriet för fastställandet av den tillämpliga lagen och domstols behörighet är arvlåtarens senaste hemvist. Syftet med denna avhandling är att granska vilken betydelse arvlåtarens senaste hemvist har för fastställandet av den tillämpliga lagen på arvet och domstolens behörighet. Arvsförordningens hemvistbegrepp ska tolkas autonomt och enhetligt av medlemsstaterna. Detta begrepp har emellertid inte definierats i arvsförordningen. Riktlinjer för fastställandet av hemvisten har däremot angetts i arvsförordningens premiss. Således är det viktigt att analysera arvlåtarens hemvist eftersom den på avet tillämpliga lagen fastställer bland annat hur arvet fördelas mellan arvingarna. Kritik har väckts emot valet av hemvist som allmänt anknytningskriterium och mot att arvsförordningen inte definierar hemvistbegreppet. I avhandlingen undersöks därför även om unionslagstiftaren borde ha valt ett annat anknytningskriterium och om en definition av hemvist borde ha antagits till arvsförordningen. Saknaden av en definition beträffande hemvistbegreppet hotar den enhetliga tolkningen av begreppet eftersom hemvistbegreppet uppfattas olika beroende på medlemsstat. I de få rättsfall där domstolar fastställt arvlåtarens hemvist har domstolen hänvisat till de riktlinjer som anges i arvsförordningens premiss för att fastställa arvlåtarens senaste hemvist. Detta stärker argumenten för att hemvistbegreppet borde ha definierats i arvsförordningen. Med en definition skulle man säkerställa den autonoma och enhetliga tolkningen av begreppet. I avhandlingen används rättsdogmatisk metod och ytlig rättsjämförelse. Syftet med den ytliga rättsjämförelsen är att påvisa hur arvsförordningen påverkat medlemsstaternas nationella lagstiftning. Eftersom fokus i avhandlingen ligger på arvsförordningen och inte på medlemsstaternas nationella lagstiftning bör man ta i beaktande EU-rättens särdrag. Som material har använts främst offentligt tryck, arvsförordningens premiss och utländsk litteratur eftersom det finns föga inhemsk litteratur till förfogande.

Kansainvälisyksityisoikeudelliset säännöt koskien perintöä yhtenäistettiin EU-tasolla, kun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EU) N:o 650/2012 toimivallasta, sovellettavasta laista, päätösten tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta ja virallisten asiakirjojen hyväksymisestä ja täytäntöönpanosta perintöasioissa sekä eurooppalaisen perintötodistuksen käyttöönotosta alettiin soveltaa 17.8.2015. Ennen kuin niin sanottua perintöasetusta alettiin soveltaa, puuttuivat yhtenäiset säännökset muun muassa sovellettavasta laista ja tuomioistuimen toimivallasta rajat ylittävässä perimyksessä unionitasolla. Yleinen liittymäperuste sovellettavan lain ja tuomioistuimen toimivallan määrittämiseksi on perittävän viimeinen asuinpaikka. Tämän tutkielman tarkoitus on tarkastella mikä merkitys perittävän asuinpaikalla on sovellettavan lain ja tuomioistuimen toimivallan määrittämiseksi. Jäsenmaiden tulee tulkita perintöasetuksen asuinpaikkakäsitettä itsenäisesti ja yhdenmukaisesti. Perintöasetuksen johdanto-osassa on annettu tulkintaohjeita asuinpaikan määrittämiseksi, mutta asuinpaikkakäsitettä ei kuitenkaan ole määritelty erikseen perintöasetuksessa. Näin ollen on tärkeää tarkastella asuinpaikkakäsitettä, sillä perimykseen sovellettava laki määrää muun muassa, miten perintö jaetaan perinnönsaajien kesken. Asuinpaikan valintaa yleiseksi liittymäperusteeksi ja sitä, että asuinpaikkakäsitettä ei ole määritelty perintöasetuksessa, on arvosteltu. Tutkielmassa tarkastellaan siten myös, olisiko unionin lainsäätäjän pitänyt valita toinen liittymäperuste ja olisiko asuinpaikkakäsitettä tullut määrittää perintöasetuksessa. Asuinpaikan määritelmän puuttuminen vaarantaa yhtenäisen tulkinnan asuinpaikkakäsitteestä, sillä asuinpaikka ymmärretään eri tavalla eri jäsenmaissa. Niissä oikeustapauksissa, joissa tuomioistuin on määrittänyt perittävän asuinpaikan, tuomioistuin on viitannut perintöasetuksen johdanto-osassa annettuihin tulkintaohjeisiin määrittääkseen perittävän viimeisen asuinpaikan. Tämä seikka puoltaa asuinpaikkakäsitteen määrittämistä perintöasetuksessa. Määritelmällä turvattaisiin asuinpaikkakäsitteen itsenäinen ja yhtenäinen tulkinta. Tutkielmassa käytetään lainopillista metodia sekä pinnallista oikeusvertailua. Tarkoitus pinnallisen oikeusvertailun käyttämiselle on havainnollistaa, miten perintöasetus on vaikuttanut jäsenmaiden kansalliseen oikeuteen. Koska tutkielmassa keskitytään perintöasetukseen, eikä jäsenmaiden kansalliseen oikeuteen, tulee EU-oikeuden erityispiirteet huomioida. Tutkielman lähteet koostuvat pääosin virallislähteistä, perintöasetuksen johdanto-osasta sekä ulkomaalaisesta oikeuskirjallisuudesta, koska kotimaisen oikeuskirjallisuuden saatavuus on hyvin vähäistä.