Oikeushenkilön rangaistusvastuu ympäristörikoksissa : vertailussa Suomen ja Yhdysvaltain rangaistusvastuumallit

Abstract

Suomalainen rikosoikeus on perinteisesti ollut hyvin yksilökeskeistä, ja oikeushenkilön rangaistusvastuusta on säädetty rikoslaissa vasta vuonna 1995. Koska oikeushenkilön rangaistusvastuu ja ympäristörikokset ovat molemmat modernia rikosoikeutta, ja ympäristörikokset kuuluvat oikeushenkilön rangaistusvastuun ydinalueeseen, tutkielmani tarkastelee oikeushenkilön rangaistusvastuuta ympäristörikoksissa. Tarkoituksena on suomalaisia ja yhdysvaltalaisia rangaistusvastuumalleja tarkastelemalla löytää sellainen malli, joka sopisi ympäristörikoksiin ja entistä tehokkaammin varmistaisi sen, että oikeushenkilöt joutuvat niiden toiminnassa tapahtuneista ympäristörikoksista vastuuseen.

Tutkielman päämetodina on lainoppi. Päälähteinäni käytän Elina Pirjatanniemen teoksia Vihertyvä rikosoikeus (2005) ja Ympäristörikokset (2001) sekä Heikki Jaatisen teosta Oikeushenkilön rangaistusvastuu (2000). Lainopillista metodia tukee empiirinen oikeustapausten tutkimus, joka kohdistuu korkeimman oikeuden yhteisösakkoratkaisuihin ja hovioikeuksien ympäristörikoksia koskeviin yhteisösakkoratkaisuihin vuosilta 2000–2020 ja on laadultaan pääosin kvalitatiivista. Lisäksi metodina on käytetty oikeusvertailua, sillä tutkin ja vertailen suomalaisia ja yhdysvaltalaisia rangaistusvastuumalleja. Ulkomaisena päälähteenäni on Peter A. Frenchin teos Collective and Corporate Responsibility (1984).

Tutkielmassa on esitelty suomalaiset oikeushenkilön rangaistusvastuun mallit rikoslain mukaan: 1) samastaminen, 2) isännänvastuu ja 3) anonyymi syyllisyys. Yhdysvaltalaisista malleista on esitelty päämallit 1) respondeat superior ja 2) MPC-malli ja lisäksi oikeuskäytännössä syntynyt 3) collective knowledge -malli, sekä yhdysvaltalaisina erikoisuuksina 4) corporate ethos -malli sekä 5) strict liability eli ankara vastuu.

Empiirisen tutkimukseni tuloksena on, että oikeushenkilön rangaistusvastuu on Suomessa ylemmissä tuomioistuimissa perustettu useimmiten samastamiselle, ja jossain määrin myös isännänvastuulle. Anonyymi syyllisyys on jäänyt käyttämättä. Tutkielmassani totean, että samastaminen ja isännänvastuu ovat hyviä malleja oikeushenkilön rangaistusvastuulle, mutta esitän lisäksi ehdotuksen uudesta anonyymin syyllisyyden vastuumallista. Malli perustuu yhdysvaltalaisen corporate ethos -mallin tapaan oikeushenkilön toimintakulttuuriin, jota voidaan pitää oikeushenkilön vastineena luonnollisen henkilön syyllisyydelle. Ehdotuksia lainsäädäntömuutoksiksi tutkielma ei sisällä, sillä ennen lainsäädäntömuutoksia tulisi odottaa, tullaanko tuomioistuimissa antamaan anonyymiin syyllisyyteen perustuvia ratkaisuja.