Westhin koodeksin virren Suo Jumala meille kielellinen muuttuminen vuosina 1546–1986

Abstract

Tutkin pro gradu -tutkielmassani Westhin koodeksin Suo Jumala meille -virren kielen muuttumista kvalitatiivisesti vertailemalla kahta virttä kerrallaan toisiinsa edeten kronologisesti vanhemmista versioista uudempiin. Lopussa vertaan vielä ajanjakson ensimmäistä ja viimeistä eli vuosien 1546 ja 1986 virttä keskenään. Vertailussa ovat mukana Suo Jumala meille -virren versiot Westhin koodeksista vuonna 1546 ja kaikista Suomessa olleista virallisista virsikirjoista eli Jaakko Finnon virsikirjasta vuodelta 1583, Hemminki Maskulaisen virsikirjasta vuodelta 1605, virsikirjasta vuodelta 1701 eli nk. Vanhasta virsikirjasta sekä vuosien 1886, 1938 ja 1986 virsikirjoista. Virsivertailun lisäksi tuon esille suomalaisen virsikirjan historiaa, virsien runomittoja ja runomuotoja sekä suomen kielen kehityksen pääpiirteitä vanhasta kirjasuomesta nykysuomeen asti.

Virren kielestä tutkin erityisesti ortografian, muoto- ja lauseopin, sanaston ja runomuodon muuttumista. Ortografisesti kielen muuttuminen ei ole tapahtunut lineaarisesti kohti nykysuomea, vaan muutokset ovat noudattaneet yleisiä suomen kielen muuttumisen tendenssejä mennen välillä myös ikään kuin taakse päin. Tällainen muutos on ollut esimerkiksi pitkän i-vokaalin merkintä vuoroin ii- ja ij-kirjainyhdistelmänä. Myös eri kirjoittajilla on ollut yksilöllisiä merkintätapoja. Muoto-opillisesti virsi on aina ollut ymmärrettävää kieltä, joskin Hemmingin käyttämä pronominin monikon 1. persoonan allatiivin meillen-muoto ja vuosien 1886 ja 1938 virsikirjojen pelko-sanan astevaihtelumuoto pelwon ovat nykylukijalle vieraita, vaikka aikalaisveisaajille tuskin olivatkaan. Lauseopissa suomen kielessä noudatettuun suoraan sanajärjestykseen tuo eniten muutoksia virsien runomuoto loppusointu- ja tavuvaatimuksineen, joten lauserakenteiden vertaaminen aikakausien normeihin ei ole keskeistä. Sanaston muuttumisen oleellisin havainto on maan hallitsijoihin liittyvä sanasto, sillä valtaapitävien nimitykset vaihtelevat maan Herroista Kuninkaaseen ja ruhtinaasta esivaltaan sen mukaan, kenen vallan alla Suomi on ollut ja minkälainen Suomen valtion asema on ollut virsikirjan julkaisuajankohtana. Maan historia näkyy samalla tavoin myös Jumalaan viittaavissa sanoissa. Kuitenkin rauhanvirren ollessa kyseessä kaikissa virsissä mainitaan sana rauha. Westhin koodeksin virsi on melko sanatarkka käännös todennäköisesti ruotsinkielisestä virrestä. Finnon virsikirjasta vuodesta 1583 alkaen virren runomuotoon on tullut loppu- ja puolisointuja. Myös pyrkimys yhtenäiseen tavumäärään ja sen myötä rytmiin on nähtävissä jo Finnosta alkaen. Vuosien 1886, 1938 ja 1986 virsikirjoissa tavuluku on jo täsmällistä, runomuoto riimillistä ja rytmi soljuvaa.

Keskeisinä lähteinä käytän Kaisa Häkkisen Westhin koodeksiin ja Erkki Tuppuraisen vanhaan kirkkomusiikkiin liittyviä teoksia sekä Pentti Lempiäisen, Reijo Pajamon ja Tauno Väinölän virsiin liittyviä tekstejä. Ortografian analyysissa keskeisenä lähteenä on Martti Rapolan teos Vanha kirjasuomi.