Reaalipolitiikan kaurapuuroa vai ulkopoliittista itsetyydytystä? Portugalin siirtomaiden kansalliset vapautusliikkeet Suomen YK-politiikassa 1960–1975
Kinisjärvi, Roope (2020-05-20)
Reaalipolitiikan kaurapuuroa vai ulkopoliittista itsetyydytystä? Portugalin siirtomaiden kansalliset vapautusliikkeet Suomen YK-politiikassa 1960–1975
(20.05.2020)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
avoin
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020081860987
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020081860987
Tiivistelmä
Työssä tutkitaan Suomen YK-politiikkaa ja siinä tapahtuneita muutoksia suhteessa Portugalin siirtomaihin vuosina 1960–1975. Tutkimuksen aineistona käytetään YK:n yleiskokouksen ja sen komiteoiden sekä turvallisuusneuvoston päätöslauselmia, äänestyksiä, raportteja, kannanottoja ja istuntopöytäkirjoja sekä ulkoministeriön arkiston YK:ta ja Portugalia käsittelevää asiakirja-aineistoa. YK-politiikan muutoksen tarkastelussa käytetään Charles F. Hermannin (1990) ulkopolitiikan analyysin kehikkoa, jossa määritellään ulkopolitiikan muutoksen syyt ja asteet. Ulkopolitiikan muutoksen asteita on neljä: korjausliike, ohjelmallinen muutos, ongelman uudelleenmäärittely tai täydellinen suunnanmuutos. Muutos voi olla peräisin ulkopolitiikan johdosta, byrokraattisesta asianajosta, kotimaisesta uudelleen ryhmittymisestä tai ulkoisesta shokista. Primaariaineiston ja tutkimuskirjallisuuden perusteella asetetaan Suomen YK-politiikan muutos sen syyn ja asteen perusteella Hermannin luomaan kehikkoon.
Suomen YK-politiikka suhteessa Portugalin siirtomaihin ja muihin eteläisen Afrikan kysymyksiin kehittyi asteittain 1960-luvun alusta alkaen. 1960-luvun ensimmäisellä puolikkaalla Suomi osallistui Angolan kriisiä tutkineeseen komiteaan, mutta yleiskokouksessa se pidättyi useimmista Portugalin siirtomaita koskeneista päätöslauselmista. Suomi kaihtoi toisten valtioiden sisäisiin asioihin puuttumista ja tulkitsi tiukasti YK:n peruskirjan kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta koskevia lukuja. 1960-luvun puolivälissä Suomen suhtautuminen siirtomaakysymyksiin muuttui samaan aikaan, kun Suomi omaksui aktiivisen otteen ulkopolitiikassaan. Suomen ulkopolitiikka siirtyi kohti aktiivista puolueettomuutta, ja se oli 1960-luvun lopulla jäsenenä YK:n siirtomaakomiteassa 1967–68 ja turvallisuusneuvostossa 1969–70. Suomi pyrki vaikuttamaan siirtomaita koskevien päätöslauselmien sisältöön, jotta ne olisivat mahdollisimman suuren YK:n enemmistön hyväksyttävissä. Samaan aikaan kansalaisyhteiskunta Suomessa alkoi vaatia hallitukselta toimia siirtomaissa toimivien kansallisten vapautusliikkeiden tueksi. 1970-luvun alussa useiden kansallisten vapautusliikkeiden edustajat tapasivat Suomen ulkopoliittista johtoa. Vuonna 1973 Suomi teki periaatepäätöksen vapautusliikkeille suoraan annettavasta humanitaarisesta avusta YK:n kautta kanavoidun avun lisäksi. Samana vuonna Suomi kannatti yleiskokouksen päätöslauselmaa, joka teki Portugalin siirtomaiden vapautusliikkeistä kansojen laillisia edustajia. Portugalin siirtomaat itsenäistyivät Portugalin diktatuurin kaatumisen jälkeen vuosina 1974–75.
Muutokset Suomen YK-politiikassa olivat korjausliikkeitä ennen 1970-luvun ohjelmallista muutosta. Muutoksen lähteet vaihtelivat johtajavetoisesta muutoksesta, byrokraattiseen asianajoon, kotimaiseen uudelleenryhmittymiseen ja lopuksi ulkoiseen shokkiin. Suomen ulkopolitiikan peruslinja laajeni tarkastelujaksolla lokalistisesta realismista kohti globalistista idealismia.
Suomen YK-politiikka suhteessa Portugalin siirtomaihin ja muihin eteläisen Afrikan kysymyksiin kehittyi asteittain 1960-luvun alusta alkaen. 1960-luvun ensimmäisellä puolikkaalla Suomi osallistui Angolan kriisiä tutkineeseen komiteaan, mutta yleiskokouksessa se pidättyi useimmista Portugalin siirtomaita koskeneista päätöslauselmista. Suomi kaihtoi toisten valtioiden sisäisiin asioihin puuttumista ja tulkitsi tiukasti YK:n peruskirjan kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta koskevia lukuja. 1960-luvun puolivälissä Suomen suhtautuminen siirtomaakysymyksiin muuttui samaan aikaan, kun Suomi omaksui aktiivisen otteen ulkopolitiikassaan. Suomen ulkopolitiikka siirtyi kohti aktiivista puolueettomuutta, ja se oli 1960-luvun lopulla jäsenenä YK:n siirtomaakomiteassa 1967–68 ja turvallisuusneuvostossa 1969–70. Suomi pyrki vaikuttamaan siirtomaita koskevien päätöslauselmien sisältöön, jotta ne olisivat mahdollisimman suuren YK:n enemmistön hyväksyttävissä. Samaan aikaan kansalaisyhteiskunta Suomessa alkoi vaatia hallitukselta toimia siirtomaissa toimivien kansallisten vapautusliikkeiden tueksi. 1970-luvun alussa useiden kansallisten vapautusliikkeiden edustajat tapasivat Suomen ulkopoliittista johtoa. Vuonna 1973 Suomi teki periaatepäätöksen vapautusliikkeille suoraan annettavasta humanitaarisesta avusta YK:n kautta kanavoidun avun lisäksi. Samana vuonna Suomi kannatti yleiskokouksen päätöslauselmaa, joka teki Portugalin siirtomaiden vapautusliikkeistä kansojen laillisia edustajia. Portugalin siirtomaat itsenäistyivät Portugalin diktatuurin kaatumisen jälkeen vuosina 1974–75.
Muutokset Suomen YK-politiikassa olivat korjausliikkeitä ennen 1970-luvun ohjelmallista muutosta. Muutoksen lähteet vaihtelivat johtajavetoisesta muutoksesta, byrokraattiseen asianajoon, kotimaiseen uudelleenryhmittymiseen ja lopuksi ulkoiseen shokkiin. Suomen ulkopolitiikan peruslinja laajeni tarkastelujaksolla lokalistisesta realismista kohti globalistista idealismia.