Voimavaraistumista tukevan ohjauskeskustelun toteutuminen ja tunteista keskustelu ohjauksessa

Abstract

Yksilöiden voimavaraistumisen tukeminen on yksi nykypäivän hoitotyön keskeisistä tehtävistä. Tyypin 1 diabetes (T1-diabetes) on yksilöä ja yhteiskuntaa monin tavoin haastava terveysongelma, jossa diabeteksen kanssa elävä on itse pääasiallisessa vastuussa terveysongelmansa hoidosta ja hallinnasta. Voimavaraistumisen tuen onkin katsottu kuuluvan osaksi diabetesta sairastavien hoidon ohjausta 1990-luvulta lähtien, mutta tuen realisoiminen käytäntöön on ollut haastavaa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata hoitajien toteuttaman voimavaraistumista tukevan ohjauskeskustelun menetelmällistä ja sisällöllistä toteutumista työikäisten T1-diabetesta sairastavien arvioimana sekä sitä, miten diabetekseen liittyvistä tunteista oli keskusteltu hoidon ohjauksessa. Lisäksi tarkasteltiin, millaisia tunteita vastaajat kokivat arjessaan ja suhteessa sairauteensa sekä miten tärkeiksi ohjauksessa he itse arvioivat tunteet. Tutkimusasetelma oli kuvaileva poikkileikkaustutkimus, jonka aineistonkeruu toteutettiin yhteistyössä Suomen Diabetesliitto ry:n kanssa. Kohderyhmä olivat työikäiset (18‒65-vuotiaat), joilla oli ollut T1-diabetes vähintään vuoden, ja jotka olivat hoidossa aikuisten hoitoyksikössä. Poissulkukriteerinä oli diagnosoitu mielenterveysongelma. Aineisto kerättiin sähköisellä kyselylomakkeella marraskuussa 2019 ja tutkimukseen osallistui 349 henkilöä. Voimavaraistumista tukevan ohjauskeskustelun arvioitiin toteutuneen kohtuullisesti sekä menetelmällisesti (6,99±1,55/10) että sisällöllisesti (5,29±1,89/10). Yksi merkittävimmistä tekijöistä ohjauksen toteutumisessa oli nimetty diabeteshoitaja, joka oli yhteydessä noin kolmeen neljännekseen toteutumisen osa-alueista (17/23). Tunteiden käsittely ohjauskeskusteluissa arvioitiin niukaksi sekä positiivisten (3.17±2.47/10) että negatiivisten (2.29±2.03/10) tunteiden osalta. Samalla tunteet kuitenkin arvioitiin tärkeäksi osaksi hoidon ohjausta (7,57±2,32/10). Tämä koski sekä positiivisia (6,82±2,14) että negatiivisia (6,70±2,45) tunteita. Tärkeimmiksi koetut tunteet olivat itsemyötätunto (8.02±2.47), toivo (7.80±2.37), pelko (7.72±2.51) ja ahdistus (7.36±2.51). Tämän tutkimuksen tulokset kuvaavat sitä, että vaikka voimavaraistumisen tuki on selvästi lisääntynyt diabetesta sairastavien hoidon ohjauksessa sen menetelmällisessä ja sisällöllisessä toteutumisessa on yhä kehitettävää. Tunteiden käsittelyä ohjauskeskusteluissa tulisi lisätä yksilölähtöisesti. Tämän tutkimuksen tuloksia voidaan jatkossa käyttää diabetesta sairastavien aikuisten hoidon ohjauksen kehittämiseen ja ymmärryksen lisäämiseen erityisesti suhteessa tunnekokemusten monipuolisuuden ja positiivisten tunteiden merkityksellisyyden osalta.

Supporting empowerment of individuals is one of the main goals of modern nursing care. Type 1 diabetes (T1-diabetes) is a health challenge that challenges both the individual and society with multiple ways and requires the individual to carry main responsibility of the care and control of their condition. Therefore, support for empowerment has been seen to be a part of patient education of people with diabetes since the 1990’s. However, the realization of support for empowerment in practice has been challenging. The objective of this study was to describe the realization of empowering discourse’s methods, content and discussion about diabetes related emotions in patient education by nurses from the perspective of working age adults with T1-diabetes. In addition, the study examined what kind of emotions the respondents had experienced in their everyday life, in relation to their health problem and how important they assessed discussion about condition related emotions as part of the patient education. This was a descriptive cross-sectional research and the data collection was done in co-operation with the Finnish Diabetes Association. Target group was working age (18‒65 years) people with T1-diabetes at least a year and a care connection in adult healthcare. Exclusion criteria was diagnosed mental health problem. Data was collected via electronic form in November 2019 and 349 people participated in the study. The realization of empowering discourse was moderate with both methods (6,99±1,55/10) and content (5,29±1,89/10). One of the most notable factors in the realization was named diabetes nurse, which had positive connection to three quarters of the items in realization (17/23). Discussion about diabetes related emotions was assessed to be relatively scarce in relation to both the positive (3.17±2.47/10) and negative (2.29±2.03/10) emotions. However, the emotions were assessed to be important subject for the education (7,57±2,32/10). This was true with both the positive (6,82±2,14) and negative (6,70±2,45) emotions. The most important emotions for discussion were self-compassion (8.02±2.47), hope (7.80±2.37), fear (7.72±2.51) and distress (7.36±2.51). The results of this study show that even though support for empowerment has increased as part of the education of working age people with T1-diabetes, there is still a need for development of both the methods and content of empowering discourse and to realize them to practise. Discussion of diabetes related emotions should be increased individually. These results can be used to develop the patient education in this target group and increase understanding especially about the variety of emotional experiences related to the condition and the meaning of positive emotions.