Proaktiivinen sopiminen : hyötyä vai huuhaata?
Lehtinen, Virpi (2020-09-19)
Proaktiivinen sopiminen : hyötyä vai huuhaata?
Lehtinen, Virpi
(19.09.2020)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
avoin
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020102287399
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2020102287399
Tiivistelmä
Useimmiten yritykset haluavat sopimustoiminnassaan välttää riitoja, koska ne vievät paljon aikaa ja resursseja liiketoiminnalta. Ratkaisuna tähän ongelmaan on sopimusoikeuden parissa kehittynyt proaktiivinen sopiminen. Tässä tutkielmassa tarkoituksenani on kolmea kotimaista artikkelia analysoimalla tarkastella, millaisena proaktiivinen sopiminen näyttäytyi sopimusoikeudellisessa kentässämme 2000–10-luvuilla. Toisin sanoen, mitkä olivat ne osapuolten väliselle sopimussuhteelle asetetut edellytykset, joiden toteutuessa proaktiivinen sopiminen mahdollistui yritysten business-to-business-toiminnassa. Tämän jälkeen otan tutkielmassani kantaa siihen, miten proaktiivinen sopiminen mielestäni asettuu sopimusoikeudelliseen lainsäädäntöömme. Lähdeaineistoni koostuu sekä kotimaisesta että ulkomaisesta kirjallisuudesta.
Tutkimusotteeni on osittain oppihistoriallinen. Tarkemmin olen kiinnostunut siitä, mitä kirjoittajat ovat ajatelleet proaktiivisesta sopimisesta valitsemanani ajankohtana ja mitä siitä voidaan sen perusteella sanoa. Tällöin tutkimukseni muuttuu lainopilliseksi. Artikkeleiden tutkimisessa hyödynnän lisäksi diskurssianalyysiä, jonka avulla etsin kirjoituksista diskursseja eli niitä käsitteitä, suhteita ja todellisuuksia, joita oikeudellinen kieli luo ympärilleen. Kyse on siis kielen ja todellisuuden välisen suhteen arvioimisesta. Tutkielmani rakentuu siten valitsemieni metodien kautta myös sosiologiseksi.
Artikkeleista hahmottuu kolme yhteistä tekijää: vastavuoroisuus, joustavuus sekä tuomioistuinvastaisuus. Vastavuoroisuus näyttäytyy ennen kaikkea useiden eri alojen toimijoiden yhteistyönä. Dialogia puolestaan pidetään kyseisten toimijoiden tärkeimpänä tiedon kulkeutumisen mekanismina, joka luo yritysten sopimussuhteisiin joustavuutta. Näiden avulla yritykset pyrkivät itse ratkaisemaan välilleen syntyvät erimielisyydet, jolloin muodostuu niin sanottuja yritysten ”sisäisiä tuomioistuimia”, jotka heijastelevat haluttomuutta aloittaa varsinaista tuomioistuinprosessia. Nämä diskurssit muodostavat kehämäisen suhteen.
Proaktiivinen sopiminen istuu kuitenkin huonosti sellaisenaan tuomioistuinjuridiikkaan keskittyneeseen sopimusoikeudelliseen lainsäädäntöömme, koska sopimusvapaus ja -sitovuus estävät sen potentiaalin täysimääräisen hyödyntämisen. Se on ennemminkin säädetyn oikeuden taustalla vaikuttava instrumentti, joka tuottaa reunaehdot taloudelliselle toiminnalle. Proaktiivisen sopimisen ei siten välttämättä tarvitse olla nimenomaisesti säädettyä ja aukikirjoitettua lainsäädäntöä toimiakseen.
Tutkimusotteeni on osittain oppihistoriallinen. Tarkemmin olen kiinnostunut siitä, mitä kirjoittajat ovat ajatelleet proaktiivisesta sopimisesta valitsemanani ajankohtana ja mitä siitä voidaan sen perusteella sanoa. Tällöin tutkimukseni muuttuu lainopilliseksi. Artikkeleiden tutkimisessa hyödynnän lisäksi diskurssianalyysiä, jonka avulla etsin kirjoituksista diskursseja eli niitä käsitteitä, suhteita ja todellisuuksia, joita oikeudellinen kieli luo ympärilleen. Kyse on siis kielen ja todellisuuden välisen suhteen arvioimisesta. Tutkielmani rakentuu siten valitsemieni metodien kautta myös sosiologiseksi.
Artikkeleista hahmottuu kolme yhteistä tekijää: vastavuoroisuus, joustavuus sekä tuomioistuinvastaisuus. Vastavuoroisuus näyttäytyy ennen kaikkea useiden eri alojen toimijoiden yhteistyönä. Dialogia puolestaan pidetään kyseisten toimijoiden tärkeimpänä tiedon kulkeutumisen mekanismina, joka luo yritysten sopimussuhteisiin joustavuutta. Näiden avulla yritykset pyrkivät itse ratkaisemaan välilleen syntyvät erimielisyydet, jolloin muodostuu niin sanottuja yritysten ”sisäisiä tuomioistuimia”, jotka heijastelevat haluttomuutta aloittaa varsinaista tuomioistuinprosessia. Nämä diskurssit muodostavat kehämäisen suhteen.
Proaktiivinen sopiminen istuu kuitenkin huonosti sellaisenaan tuomioistuinjuridiikkaan keskittyneeseen sopimusoikeudelliseen lainsäädäntöömme, koska sopimusvapaus ja -sitovuus estävät sen potentiaalin täysimääräisen hyödyntämisen. Se on ennemminkin säädetyn oikeuden taustalla vaikuttava instrumentti, joka tuottaa reunaehdot taloudelliselle toiminnalle. Proaktiivisen sopimisen ei siten välttämättä tarvitse olla nimenomaisesti säädettyä ja aukikirjoitettua lainsäädäntöä toimiakseen.