Oikopolut : Kun kävelyreittien suunnittelu ja käyttö eivät kohtaa

Abstract

Tässä tutkimuksessa syvennytään oikopolkuihin ilmiönä ja etsitään niiden syntyyn vaikuttava tekijöitä kirjallisuuden ja esimerkkitapausten kautta. Lähtökohtana on kävely-ympäristön kaksi osapuolta: kävelylle varatun liikkumisympäristön määrittelevä suunnittelujärjestelmä sekä omista lähtökohdistaan reitinvalintapäätöksiä tekevä kävelijä. Työn alkuosassa käsitellään kirjallisuuden pohjalta kävelyä osana kaupunkisuunnittelua, reitinvalintaa tarjoumien näkökulmasta sekä määritellään oikopolkujen ominaisuuksia. Empiirisen tutkimuksen kohteena on kolme oikopolkua Hämeenlinnan Poltinahon asemakaavamuutosalueella. Tutkimuksessa kerätty aineisto käsittää viisi alueen suunnittelijoiden haastattelua, 25 kävelijähaastattelua sekä viisi tuntia oikopolkujen käytön havainnointia. Kävelijät kokivat oikopolut enimmäkseen neutraalina tai jopa tavallista kiinnostavampina osina kävelyreitistöä, mutta kunnossapidon puutteesta johtuvan vaikeakulkuisuuden ja epäesteettisyyden vuoksi oikopolkuja pidettiin epätyydyttävinä. Suunnittelijoiden näkemykset poikkesivat kävelijöiden mielipiteistä erityisesti turvallisuuskysymyksissä. Oikopolkujen syiksi suunnittelun kannalta osoittautuivat suunnittelun alueellinen ja rakenteellinen pirstaleisuus, kävelyn huomioimattomuus tai unohtaminen sekä autoliikenteen ehdoilla tapahtuva suunnittelu. Kävelijöiden näkökulmasta oikopolkujen käyttöön johtivat erityisesti näkyvissä olevan reitin havaittu suoruus ja sen tuoma tunne järkevämmästä reitistä, josta syntyvää etua arvioitiin suhteessa ympäristön erilaisiin laatutekijöihin sekä henkilökohtaisiin ja tilanteesta riippuviin tekijöihin. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että oikopolut edustavat paikkoja, joissa reitinvalinta ja suunnittelujärjestelmä eivät kohtaa. Huolellisella kävelijälähtöisellä suunnittelulla oikopolkujen ilmentämiä ongelmia on mahdollista vähentää.

Pedestrian shortcuts belong to the everyday urban walking environment and enable people to show their preferred but unofficial walking routes. This thesis focuses on shortcuts as a common phenomenon and tries to find the reasons behind them through a review of literature and a field study. The study is based on the dualism of walking environments: the planning authority which determines the area appointed to walking, and the pedestrian who tries to find the best walking route. The first half of the thesis focuses on Finnish urban planning from the walking perspective and affordance-based pedestrian route choice based on literature. An empirical case study is carried out in the Poltinaho neighbourhood in Hämeenlinna, where the history and usage of three newly formed shortcuts are examined thoroughly. The primary research material consists of five interviews of planners and architects, 25 interviews of pedestrians, and five hours of observation. For pedestrians, the shortcuts were mostly a neutral or even positive alternative to official routes, and the biggest problems were wet, slippery and unpredictable walking conditions. The planners and architect disagreed with pedestrians most in safety issues. The most important factors in the planning leading to circumstances favourable to shortcuts were the regional and organisational fragmentation of urban planning, car-oriented transportation planning, and forgetting to consider walking in the complex planning process. For pedestrians, the most important factor for using shortcuts was the perceived straightness of the route, which was balanced with different quality factors of the potential walking surface and multiple personal and situational factors. As shortcuts are unofficial, unmaintained and usually unaesthetic, they always signify an imperfect walking environment. To conclude, shortcuts represent the spots where planning has not been able to fulfil the needs of a pedestrian. A careful and user-driven consideration of walking in the planning process gives tools to reduce the problems that shortcuts epitomise.