Hätävarjeluoikeus hätävarjelutilanteissa : Teoria vs. käytäntö
Heino, Jarno (2020-12-08)
Hätävarjeluoikeus hätävarjelutilanteissa : Teoria vs. käytäntö
(08.12.2020)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
avoin
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe20201223102855
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe20201223102855
Tiivistelmä
Kirjoituksessa kysytään, tulkitseeko lainkäyttäjä hätävarjeluoikeuden rajoja hätävarjelutilanteissa parhaiten perustellulla tavalla. Vastausta lähestytään rakentamalla ensin näkemys siitä, millaisia elementtejä tulkinnan tulisi pitää sisällään. Tämän jälkeen tekstissä muodostetaan käsitys lainkäytössä sovelletusta tulkinnasta vertaamalla tuoreita ratkaisuja rakennettua teoriaa ja oikeustieteessä aiemmin esitettyjä huomioita vasten. Lopuksi näin muodostuneiden tulkintavaihtoehtojen keskinäistä paremmuutta arvioidaan reaalisiin argumentteihin tukeutumalla.
Oikeuttamisperusteen arvioimiseen kuuluu teoriassa kaksi keskeistä osatekijää. Ensinnäkin, hätävarjeluteon rajoja määrittävien kriteerien sisältö tulee ymmärtää siten, että teon tarpeellisuus viittaa lievimmän mahdollisen keinon käyttämiseen, ja puolustettavuus siihen, ettei uhrattu etu ole ollut ilmeisesti pelastettua arvokkaampi. Toiseksi, tekoa tulee pitää liioiteltuna ainoastaan sillä edellytyksellä, että oikeuttamisperusteessa kuvatut seikat ovat jääneet täyttymättä kiellettyä riskinottoa ilmentävällä tavalla. Anteeksiantoperusteen soveltumista arvioitaessa taas tulee harkita, onko liioitelluksi katsottua tekoa pidettävä asianosaisen toimimismotivaatioon liittyvistä syistä ymmärrettävänä.
Tuomioistuin ei ole säännönmukaisesti lähestynyt oikeuskysymyksiä mainituilla tavoin. Oikeuttamisperusteen osalta se vaikuttaa perustaneen ratkaisujaan muodollisiin kriteereihin. Toisinaan taas sen perustelut herättävät niin oikeuttamis- kuin anteeksiantoperusteenkin osalta epäilyksiä intuitioon tukeutumisesta. Mainitut tulkintatavat ovat saattaneet edesauttaa lainkäytön ennakoitavuudelle ja rikosten ehkäisylle asetettujen tavoitteiden täyttymistä. Samaan aikaan ne ovat, esitetystä teoriasta poiketen, olleet ristiriidassa yhdenvertaisen kohtelun vaatimuksen ja rikosoikeudellisen syyllisyysperiaatteen kanssa. Tuomioistuin ei siten ole mainituilla tavoin toimiessaan, arvioinut hätävarjeluoikeuden rajoja parhaiten perustellulla tavalla.
Oikeuttamisperusteen arvioimiseen kuuluu teoriassa kaksi keskeistä osatekijää. Ensinnäkin, hätävarjeluteon rajoja määrittävien kriteerien sisältö tulee ymmärtää siten, että teon tarpeellisuus viittaa lievimmän mahdollisen keinon käyttämiseen, ja puolustettavuus siihen, ettei uhrattu etu ole ollut ilmeisesti pelastettua arvokkaampi. Toiseksi, tekoa tulee pitää liioiteltuna ainoastaan sillä edellytyksellä, että oikeuttamisperusteessa kuvatut seikat ovat jääneet täyttymättä kiellettyä riskinottoa ilmentävällä tavalla. Anteeksiantoperusteen soveltumista arvioitaessa taas tulee harkita, onko liioitelluksi katsottua tekoa pidettävä asianosaisen toimimismotivaatioon liittyvistä syistä ymmärrettävänä.
Tuomioistuin ei ole säännönmukaisesti lähestynyt oikeuskysymyksiä mainituilla tavoin. Oikeuttamisperusteen osalta se vaikuttaa perustaneen ratkaisujaan muodollisiin kriteereihin. Toisinaan taas sen perustelut herättävät niin oikeuttamis- kuin anteeksiantoperusteenkin osalta epäilyksiä intuitioon tukeutumisesta. Mainitut tulkintatavat ovat saattaneet edesauttaa lainkäytön ennakoitavuudelle ja rikosten ehkäisylle asetettujen tavoitteiden täyttymistä. Samaan aikaan ne ovat, esitetystä teoriasta poiketen, olleet ristiriidassa yhdenvertaisen kohtelun vaatimuksen ja rikosoikeudellisen syyllisyysperiaatteen kanssa. Tuomioistuin ei siten ole mainituilla tavoin toimiessaan, arvioinut hätävarjeluoikeuden rajoja parhaiten perustellulla tavalla.