Ulkomaisiin työntekijöihin sovellettavien työehtojen määräytyminen : Tarkastelussa erityisesti työnteon keston vaikutus työehtojen määräytymisessä
Pulkki, Maarit (2021-01-19)
Ulkomaisiin työntekijöihin sovellettavien työehtojen määräytyminen : Tarkastelussa erityisesti työnteon keston vaikutus työehtojen määräytymisessä
(19.01.2021)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
avoin
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202102165089
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202102165089
Tiivistelmä
Tutkielman tavoitteena on arvioida sitä, miten työn kesto vaikuttaa ulkomaisen työntekijän työehtojen määräytymiseen Rooma I -asetuksen ja lähetettyjä työntekijöitä koskevien di-rektiivien 96/71/ EY ja 2018/957/EU mukaan. Tarkoitus on vastata ensinnäkin siihen, mitä sääntelyä ulkomaisiin työntekijöihin sovelletaan ja miten työehdot määräytyvät ja toiseksi siihen, miten työehdot määräytyvät Rooma I -asetuksen ja lähetettyjä työntekijöitä koskevien direktiivien kollisiotilanteessa.
Ulkomaiseen työntekijään sovellettavat työehdot saattavat olla erilaisia riippuen siitä, tu-leeko ulkomaiseen työntekijään sovellettavaksi Rooma I-asetuksen mukainen vai lähetetty-jä työntekijöitä koskevien direktiivien mukainen sääntely. Rooma I -asetuksessa, toisin kuin lähettyjä työntekijöitä koskevien direktiivien 3 (1) artiklassa, ei ole säädetty työnte-komaan vähimmäisehdoista, joita työntekijään on vähintään sovellettava, mutta työnteko-maan pakottavaa työlainsäädäntöä on kuitenkin sovellettava myös Rooma I -asetuksen 8 artiklan mukaan lainvalinnasta tai sovellettavasta laista huolimatta.
Muutosdirektiiviin 2018/957 lisättiin 3 (1) a artikla koskien pitkäaikaisia eli lähettämistä, joka kestää yli 12 tai 18 kuukautta, jonka jälkeen lähetettyyn työntekijään tulee sovelletta-vaksi lähes koko vastaanottavan jäsenvaltion lainsäädäntö. Rooma I -asetus ei sinänsä koske tilapäistä työskentelyä, vaikka Rooma I -asetuksen 8 (2) artiklassa on viittaus työn tilapäiseen luonteeseen ja tällä viitataan lähinnä lähetettyyn työntekijään. Lähetysdirektiivin vähimmäisehtojen ja Rooma I -asetuksen 8 (2) artiklan- välinen rajanveto on tärkeää, kos-ka asetuksen pääsäännön nojalla lakiviittauksen puuttuessa isäntävaltion lakia sovelletaan kokonaisuudessaan työntekijään siitä saakka, kun työskentely isäntävaltiossa muuttuu tilapäisestä tavalliseksi. Sen sijaan lähetysdirektiivin osalta sovelletaan vain isäntävaltion vähimmäistyöehtoja niin kauan, kun työ on tilapäistä sekä muilta osin Rooma I -asetuksen mukaan määräytyvää sääntelyä. Pitkäaikaisessa lähettämisessä vastaanottavasta valtiosta voidaan ajatella tulevan käsitteellisesti maa, missä työtä tavanomaisesti tehdään. Rooma I -asetus ei anna selkeää vastausta tähän.
Tulevaisuudessa jää tuomioistuimen ratkaisukäytännön varaan, miten Rooma I -asetusta ja uutta 3 (1) a artiklaa tullaan soveltamaan. Yhtenä vaihtoehtona voidaan nähdä myös se, että Rooma I -asetusta muutettaisiin siten, että siihen lisätään vastaava aikamäärittely, jol-loin se olisi yhdenmukainen lähetettyjä työntekijöitä koskevan direktiivin 3 (1) a artiklan kanssa.
Ulkomaiseen työntekijään sovellettavat työehdot saattavat olla erilaisia riippuen siitä, tu-leeko ulkomaiseen työntekijään sovellettavaksi Rooma I-asetuksen mukainen vai lähetetty-jä työntekijöitä koskevien direktiivien mukainen sääntely. Rooma I -asetuksessa, toisin kuin lähettyjä työntekijöitä koskevien direktiivien 3 (1) artiklassa, ei ole säädetty työnte-komaan vähimmäisehdoista, joita työntekijään on vähintään sovellettava, mutta työnteko-maan pakottavaa työlainsäädäntöä on kuitenkin sovellettava myös Rooma I -asetuksen 8 artiklan mukaan lainvalinnasta tai sovellettavasta laista huolimatta.
Muutosdirektiiviin 2018/957 lisättiin 3 (1) a artikla koskien pitkäaikaisia eli lähettämistä, joka kestää yli 12 tai 18 kuukautta, jonka jälkeen lähetettyyn työntekijään tulee sovelletta-vaksi lähes koko vastaanottavan jäsenvaltion lainsäädäntö. Rooma I -asetus ei sinänsä koske tilapäistä työskentelyä, vaikka Rooma I -asetuksen 8 (2) artiklassa on viittaus työn tilapäiseen luonteeseen ja tällä viitataan lähinnä lähetettyyn työntekijään. Lähetysdirektiivin vähimmäisehtojen ja Rooma I -asetuksen 8 (2) artiklan- välinen rajanveto on tärkeää, kos-ka asetuksen pääsäännön nojalla lakiviittauksen puuttuessa isäntävaltion lakia sovelletaan kokonaisuudessaan työntekijään siitä saakka, kun työskentely isäntävaltiossa muuttuu tilapäisestä tavalliseksi. Sen sijaan lähetysdirektiivin osalta sovelletaan vain isäntävaltion vähimmäistyöehtoja niin kauan, kun työ on tilapäistä sekä muilta osin Rooma I -asetuksen mukaan määräytyvää sääntelyä. Pitkäaikaisessa lähettämisessä vastaanottavasta valtiosta voidaan ajatella tulevan käsitteellisesti maa, missä työtä tavanomaisesti tehdään. Rooma I -asetus ei anna selkeää vastausta tähän.
Tulevaisuudessa jää tuomioistuimen ratkaisukäytännön varaan, miten Rooma I -asetusta ja uutta 3 (1) a artiklaa tullaan soveltamaan. Yhtenä vaihtoehtona voidaan nähdä myös se, että Rooma I -asetusta muutettaisiin siten, että siihen lisätään vastaava aikamäärittely, jol-loin se olisi yhdenmukainen lähetettyjä työntekijöitä koskevan direktiivin 3 (1) a artiklan kanssa.