Todisteiden hyödyntämiskiellot eurooppalaisessa rikosprosessissa
Mutikainen, Aino (2021-05-18)
Todisteiden hyödyntämiskiellot eurooppalaisessa rikosprosessissa
Mutikainen, Aino
(18.05.2021)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
suljettu
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2021052431329
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2021052431329
Tiivistelmä
Euroopan integraation rinnalla teknologian ja internetin kehitys ovat olleet omiaan kasvattamaan niin rajat ylittävän rikollisuuden monimuotoisuutta kuin toisaalta tarjoamaan uusia välineitä rikosten selvittämiselle. Todisteiden hankinta toisesta valtiosta on yksi esimerkki nykyaikaisesta rajat ylittävästä rikosprosessioikeudellisesta yhteistyöstä. Jotta todisteiden hankinta toisesta valtiosta olisi rikosvastuuseen asettamisen kannalta tehokasta, tulee tällaisia todisteita voida hyödyntää todisteluna varsinaisessa oikeudenkäyntivaltiossa.
Tutkielmassa tarkastellaan todisteiden hyödyntämiskieltoja rajat ylittävässä eurooppalaisessa rikosprosessissa. Yksi tuoreimmista eurooppaoikeudellisista todisteiden hankintaa koskevista instrumenteista on direktiivi eurooppalaisesta tutkintamääräyksestä. Vielä komission vihreässä kirjassa direktiivin yhtenä tarkoituksena oli tarjota helpotusta todisteiden hyödynnettävyyskysymyksiin rajat ylittävissä rikosprosesseissa. Valmiissa tutkintamääräystä koskevassa direktiivissä ei kuitenkaan säännellä suoranaisesti todisteiden hyödyntämisestä tai hyödyntämiskielloista. Euroopan unionin tasoisen nimenomaisen sääntelyn uupuessa herää epäilys, voiko todisteiden liikkuvuus Euroopan unionin jäsenvaltioiden kesken toimia tehokkaasti ilman unionintasoista todisteiden hyödyntämiskieltosääntelyä.
Aihepiiriä tarkastellaan suomalaisesta näkökulmasta. Tutkielmassa selvitetään, millä tavoin todisteiden hyödyntämiskieltokysymykset tällä hetkellä ratkaistaan Euroopan unionin sisällä tapahtuvassa jäsenvaltioiden rajat ylittävässä rikosprosessissa ja onko tämä nykyinen tapa tyydyttävä. Tutkimusmenetelmänä hyödynnetään lainoppia, jota paikoitellen täydennetään oikeusvertailevalla metodilla. Tutkielmassa käytetty lähdeaineisto koostuu pääosin sekä kansallisesta että kansainvälisestä oikeuskirjallisuudesta ja tuomioistuinratkaisuista.
Tutkielmassa saadaan selville, että todisteiden hyödyntämiskieltokysymysten ratkaiseminen rajat ylittävissä tapauksissa jää kansallisten viranomaisten tehtäväksi. Suomessa todisteiden hyödyntämiskieltojen kannalta keskeisin säännös on oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 §. Kansallinen säännös pohjautuu oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin perus- ja ihmisoikeutena sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöön. Tutkielmassa havaitaan, että Italialla ja Irlannilla on myös omaa kansallista todisteiden hyödyntämistä koskevaa sääntelyä, joka eroaa suomalaisesta sääntelystä. Euroopan unionin toiminnasta annettu sopimus tarjoaa teoreettiset mahdollisuudet säätää hyödyntämiskieltoja koskevaa vähimmäissääntelyä. Lopuksi esitetään, että nykyinen rajat ylittävää todistelua koskeva oikeustila on epäselvä ja vaatii uudelleentarkastelua todisteiden tehokkaan vapaan liikkuvuuden takaamiseksi.
Tutkielmassa tarkastellaan todisteiden hyödyntämiskieltoja rajat ylittävässä eurooppalaisessa rikosprosessissa. Yksi tuoreimmista eurooppaoikeudellisista todisteiden hankintaa koskevista instrumenteista on direktiivi eurooppalaisesta tutkintamääräyksestä. Vielä komission vihreässä kirjassa direktiivin yhtenä tarkoituksena oli tarjota helpotusta todisteiden hyödynnettävyyskysymyksiin rajat ylittävissä rikosprosesseissa. Valmiissa tutkintamääräystä koskevassa direktiivissä ei kuitenkaan säännellä suoranaisesti todisteiden hyödyntämisestä tai hyödyntämiskielloista. Euroopan unionin tasoisen nimenomaisen sääntelyn uupuessa herää epäilys, voiko todisteiden liikkuvuus Euroopan unionin jäsenvaltioiden kesken toimia tehokkaasti ilman unionintasoista todisteiden hyödyntämiskieltosääntelyä.
Aihepiiriä tarkastellaan suomalaisesta näkökulmasta. Tutkielmassa selvitetään, millä tavoin todisteiden hyödyntämiskieltokysymykset tällä hetkellä ratkaistaan Euroopan unionin sisällä tapahtuvassa jäsenvaltioiden rajat ylittävässä rikosprosessissa ja onko tämä nykyinen tapa tyydyttävä. Tutkimusmenetelmänä hyödynnetään lainoppia, jota paikoitellen täydennetään oikeusvertailevalla metodilla. Tutkielmassa käytetty lähdeaineisto koostuu pääosin sekä kansallisesta että kansainvälisestä oikeuskirjallisuudesta ja tuomioistuinratkaisuista.
Tutkielmassa saadaan selville, että todisteiden hyödyntämiskieltokysymysten ratkaiseminen rajat ylittävissä tapauksissa jää kansallisten viranomaisten tehtäväksi. Suomessa todisteiden hyödyntämiskieltojen kannalta keskeisin säännös on oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 §. Kansallinen säännös pohjautuu oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin perus- ja ihmisoikeutena sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöön. Tutkielmassa havaitaan, että Italialla ja Irlannilla on myös omaa kansallista todisteiden hyödyntämistä koskevaa sääntelyä, joka eroaa suomalaisesta sääntelystä. Euroopan unionin toiminnasta annettu sopimus tarjoaa teoreettiset mahdollisuudet säätää hyödyntämiskieltoja koskevaa vähimmäissääntelyä. Lopuksi esitetään, että nykyinen rajat ylittävää todistelua koskeva oikeustila on epäselvä ja vaatii uudelleentarkastelua todisteiden tehokkaan vapaan liikkuvuuden takaamiseksi.