Ammattiurheilijan tapaturmavakuutukseen perustuvat ansionmenetyskorvaukset
Sjöblom, Anna (2022-02-10)
Ammattiurheilijan tapaturmavakuutukseen perustuvat ansionmenetyskorvaukset
(10.02.2022)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
suljettu
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022030822530
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022030822530
Tiivistelmä
Joukkueurheilijan tapaturmaturvajärjestelmä on lakisääteisen työtapaturmavakuutuksen erillisjärjestelmä, josta säädetään lailla urheilijan tapaturma- ja eläketurvasta (276/2009). Suomessa työnantajalla on lakisääteinen velvollisuus vakuuttaa työntekijänsä työtapaturmien ja ammattitautien varalta. Tapaturmavakuuttaminen on osa sosiaalivakuuttamisella toteutettua sosiaaliturvaa.
Urheilun aatteellinen tausta ja urheilun asema harrastusluonteisena toimintana ovat vaikuttaneet siihen, että kesti pitkään, ennen kuin urheileminen alettiin Suomessa mieltää työksi, johon tulisi soveltaa yleisesti työtä koskevaa pakottavaa sääntelyä, kuten työeläke- ja tapaturmavakuutuslainsäädäntöä. Urheilutoiminnan kaupallistuminen, urheilijoiden ansiotason nousu ja joukkueurheilijoiden pelaajasopimusten sisällön kehittyminen siten, että työsuhteen tunnusmerkit alkoivat täyttyä, ovat johtaneet urheilutoiminnan oikeudellistumiseen ja edelleen urheilijan työ- ja sosiaalioikeudellisen oikeusaseman kehittymiseen. Korkein oikeus antoi 1990-luvulla ennakkoratkaisut, joissa vahvistettiin, että urheilua voidaan pitää työsuhteessa tehtävänä työnä, jos työsuhteen yleiset työsopimuslain mukaiset edellytykset täyttyvät.
Korkeimman oikeuden linjausten seurauksena luotiin kiireellisesti ensimmäinen säädös kevyemmästä työtapaturmaturvasta urheilijoille, sillä urheilun oikeudelliset erityispiirteet, urheilun korkea tapaturmariski ja alan toimijoiden taloudelliset seikat huomioiden tavallisen työtapaturmavakuutusjärjestelmän koettiin soveltuvan huonosti urheilijoihin.
Erityisesti urheilijalain ansionmenetyskorvauksia koskevat lainkohdat eroavat sisällöltään merkittävästi työntekijän tapaturmaturvaa sääntelevän työtapaturma- ja ammattitautilain mukaisen tapaturmaeläkkeen sääntelystä. Urheilijan ja työntekijän ansionmenetyskorvauksia vertailtaessa voidaan havaita, että urheilijan tapaturmaturva on työntekijän tapaturmaturvaan verrattuna suppeampi ja sääntely on saanut vaikutteita vanhasta työtapaturmavakuutuslainsäädännöstä.
Tutkielman pääpaino on urheilijalain tapaturmaeläkettä sääntelevien lainkohtien tulkitsemisessa, sillä lainkohtien sanamuodosta ei voida suoraan johtaa yksiselitteistä tulkintaa jokaiseen tilanteeseen. Tutkielmassa pyritään myös selvittämään, ovatko urheilun erityisluonteeseen liittyvät ja rahoitukselliset perustelut järjestelmälle riittävät vielä nykytilanteessakin, kun urheilutoiminta on monilta osin oikeudellistunut ja liiketoiminnallistunut ja joukkueurheilijoita koskevat työoikeudelliset linjaukset pitkälti vakiintuneet. Tutkielmassa tarkastellaan lisäksi vapaaehtoisen vakuuttamisen merkitystä osana urheilijan tapaturmaturvaa, sillä vapaaehtoisella vakuuttamisella on urheilijan tapaturmaturvassa korostunut merkitys kevyemmän lakisääteisen turvan johdosta.
Tutkielman aiheessa on kiinteästi yhtymäkohtia työoikeuteen, urheiluoikeuteen, sosiaaliturvaoikeuteen ja velvoiteoikeuteen.
Urheilun aatteellinen tausta ja urheilun asema harrastusluonteisena toimintana ovat vaikuttaneet siihen, että kesti pitkään, ennen kuin urheileminen alettiin Suomessa mieltää työksi, johon tulisi soveltaa yleisesti työtä koskevaa pakottavaa sääntelyä, kuten työeläke- ja tapaturmavakuutuslainsäädäntöä. Urheilutoiminnan kaupallistuminen, urheilijoiden ansiotason nousu ja joukkueurheilijoiden pelaajasopimusten sisällön kehittyminen siten, että työsuhteen tunnusmerkit alkoivat täyttyä, ovat johtaneet urheilutoiminnan oikeudellistumiseen ja edelleen urheilijan työ- ja sosiaalioikeudellisen oikeusaseman kehittymiseen. Korkein oikeus antoi 1990-luvulla ennakkoratkaisut, joissa vahvistettiin, että urheilua voidaan pitää työsuhteessa tehtävänä työnä, jos työsuhteen yleiset työsopimuslain mukaiset edellytykset täyttyvät.
Korkeimman oikeuden linjausten seurauksena luotiin kiireellisesti ensimmäinen säädös kevyemmästä työtapaturmaturvasta urheilijoille, sillä urheilun oikeudelliset erityispiirteet, urheilun korkea tapaturmariski ja alan toimijoiden taloudelliset seikat huomioiden tavallisen työtapaturmavakuutusjärjestelmän koettiin soveltuvan huonosti urheilijoihin.
Erityisesti urheilijalain ansionmenetyskorvauksia koskevat lainkohdat eroavat sisällöltään merkittävästi työntekijän tapaturmaturvaa sääntelevän työtapaturma- ja ammattitautilain mukaisen tapaturmaeläkkeen sääntelystä. Urheilijan ja työntekijän ansionmenetyskorvauksia vertailtaessa voidaan havaita, että urheilijan tapaturmaturva on työntekijän tapaturmaturvaan verrattuna suppeampi ja sääntely on saanut vaikutteita vanhasta työtapaturmavakuutuslainsäädännöstä.
Tutkielman pääpaino on urheilijalain tapaturmaeläkettä sääntelevien lainkohtien tulkitsemisessa, sillä lainkohtien sanamuodosta ei voida suoraan johtaa yksiselitteistä tulkintaa jokaiseen tilanteeseen. Tutkielmassa pyritään myös selvittämään, ovatko urheilun erityisluonteeseen liittyvät ja rahoitukselliset perustelut järjestelmälle riittävät vielä nykytilanteessakin, kun urheilutoiminta on monilta osin oikeudellistunut ja liiketoiminnallistunut ja joukkueurheilijoita koskevat työoikeudelliset linjaukset pitkälti vakiintuneet. Tutkielmassa tarkastellaan lisäksi vapaaehtoisen vakuuttamisen merkitystä osana urheilijan tapaturmaturvaa, sillä vapaaehtoisella vakuuttamisella on urheilijan tapaturmaturvassa korostunut merkitys kevyemmän lakisääteisen turvan johdosta.
Tutkielman aiheessa on kiinteästi yhtymäkohtia työoikeuteen, urheiluoikeuteen, sosiaaliturvaoikeuteen ja velvoiteoikeuteen.