Orientalismin alaviite : Viiteapparaatti Englannin itämaisessa kertomaperinteessä 1782–1816
Tuominen, Mikael (2022-05-02)
Orientalismin alaviite : Viiteapparaatti Englannin itämaisessa kertomaperinteessä 1782–1816
(02.05.2022)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
avoin
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022051937048
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022051937048
Tiivistelmä
Tutkielma käsittelee romantiikan ajan Englannin itämaista kertomusperinnettä ja erityisesti viiteapparaattia, joka toi aikakauden orientalistiseen kaunokirjallisuuteen tietokirjallista ainesta. Tutkielma esittää, että 1700–1800-lukujen vaihteessa syntyi uusi kaunokirjallisuuden lajityyppi, näennäistieteellinen itämainen romanssi. Tutkielmassa kartoitetaan genren nousua ja tuhoa sekä viiteapparaatin moninaisia käyttötapoja ja sisältöjä.
Kaikki Aasiaan liittyvä oli 1700-luvun Euroopassa valtavan suosittua. Markkinoille ilmaantui Tuhat ja yksi yötä -jäljitelmiä, joita markkinoitiin itämaisina mutta jotka enimmäkseen olivat eurooppalaisten itse kirjoittamia. Alkuun mielikuvitukselliset ja epäuskottavat kertomukset muuttuivat vuosisadan lopulta lähtien yhä asiantuntevammiksi. Niiden suosiota joudutti tieteellisen orientalismin eli itämaiden tutkimuksen nousu sekä lisääntynyt poliittinen ja taloudellinen vuorovaikutus Euroopan ja Aasian välillä.
Englantilaisen harrastelijaorientalisti William Beckfordin itämainen romanssi Vathek ilmestyi 1786. Teoksessa oli suuri määrä ”arvioivia ja selittäviä viitteitä”, jotka oli lisännyt kirkonmies ja yleisoppinut Samuel Henley. Kirjasta tuli suosittu ja se sai joukon jäljittelijöitä, joista tässä tutkielmassa laajimmin käsitellään Robert Southeyn Thalaba the Destroyeria (1801) sekä Lordi Byronin lukuisia Osmanivaltakuntaan sijoittuvia runoja (1813–1816). Vathekista poiketen Southey ja Byron kirjoittivat itse sekä leipätekstin että viitteet.
Aineiston perusteella itämaisten romanssien viitteiden pääasialliset funktiot olivat: valheelliset tai liioitellut väitteet teoksen itämaisesta alkuperästä; lukijan huomion ohjaaminen miljöökuvauksen tarkkuuteen; kritiikin ennakoiminen ja siltä puolustautuminen; lähteisiin viittaaminen; ideologiset kannanotot teoksen aihepiiriä koskien; kirjoittajan julkisuuskuvan rakentaminen; sekä asiantuntevan ja objektiivisen yleisvaikutelman luominen.
Näennäistieteellisen itämaisen romanssin kukoistuskausi jäi lyhyeksi. Southeyn ja Byronin viitteet saivat ristiriitaisen tai jopa vihamielisen vastaanoton. Samalla tieteen ja kaunokirjallisuuden välinen ero terävöityi viiteapparaatin jäädessä leimallisesti vain tieteelliseen kirjallisuuteen kuuluvaksi tekstilajiksi. Kaunokirjallisuus alettiin ymmärtää omalakiseksi luokaksi, jonka ei enää tarvinnut oikeuttaa olemassaoloaan tietokirjallisella aineksella tai väitteillä todenperäisyydestä.
Kaikki Aasiaan liittyvä oli 1700-luvun Euroopassa valtavan suosittua. Markkinoille ilmaantui Tuhat ja yksi yötä -jäljitelmiä, joita markkinoitiin itämaisina mutta jotka enimmäkseen olivat eurooppalaisten itse kirjoittamia. Alkuun mielikuvitukselliset ja epäuskottavat kertomukset muuttuivat vuosisadan lopulta lähtien yhä asiantuntevammiksi. Niiden suosiota joudutti tieteellisen orientalismin eli itämaiden tutkimuksen nousu sekä lisääntynyt poliittinen ja taloudellinen vuorovaikutus Euroopan ja Aasian välillä.
Englantilaisen harrastelijaorientalisti William Beckfordin itämainen romanssi Vathek ilmestyi 1786. Teoksessa oli suuri määrä ”arvioivia ja selittäviä viitteitä”, jotka oli lisännyt kirkonmies ja yleisoppinut Samuel Henley. Kirjasta tuli suosittu ja se sai joukon jäljittelijöitä, joista tässä tutkielmassa laajimmin käsitellään Robert Southeyn Thalaba the Destroyeria (1801) sekä Lordi Byronin lukuisia Osmanivaltakuntaan sijoittuvia runoja (1813–1816). Vathekista poiketen Southey ja Byron kirjoittivat itse sekä leipätekstin että viitteet.
Aineiston perusteella itämaisten romanssien viitteiden pääasialliset funktiot olivat: valheelliset tai liioitellut väitteet teoksen itämaisesta alkuperästä; lukijan huomion ohjaaminen miljöökuvauksen tarkkuuteen; kritiikin ennakoiminen ja siltä puolustautuminen; lähteisiin viittaaminen; ideologiset kannanotot teoksen aihepiiriä koskien; kirjoittajan julkisuuskuvan rakentaminen; sekä asiantuntevan ja objektiivisen yleisvaikutelman luominen.
Näennäistieteellisen itämaisen romanssin kukoistuskausi jäi lyhyeksi. Southeyn ja Byronin viitteet saivat ristiriitaisen tai jopa vihamielisen vastaanoton. Samalla tieteen ja kaunokirjallisuuden välinen ero terävöityi viiteapparaatin jäädessä leimallisesti vain tieteelliseen kirjallisuuteen kuuluvaksi tekstilajiksi. Kaunokirjallisuus alettiin ymmärtää omalakiseksi luokaksi, jonka ei enää tarvinnut oikeuttaa olemassaoloaan tietokirjallisella aineksella tai väitteillä todenperäisyydestä.