”Silloin se olisi samalla viivalla kuin muidenkin opettajien yhteistyö” : Suomi toisena kielenä -opettajien ja oman äidinkielen opettajien yhteistyö
Vasara, Mariia (2022-04-29)
”Silloin se olisi samalla viivalla kuin muidenkin opettajien yhteistyö” : Suomi toisena kielenä -opettajien ja oman äidinkielen opettajien yhteistyö
Vasara, Mariia
(29.04.2022)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
suljettu
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022053141330
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2022053141330
Tiivistelmä
Tutkielmani aiheena on suomi toisena kielenä -opettajien ja oman äidinkielen opettajien yhteistyö. Tarkoituksenani on selvittää, millaisena suomi toisena kielenä -opettajat näkevät yhteistyön oman äidinkielen opettajien kanssa. Lähtökohtanani on opetussuunnitelmien (POPS2014, LOPS2019) kirjaus S2-opetuksen ja oman äidinkielen opetuksen yhteistyöstä. Tutkimuskysymykseni ovat saaneet innoituksensa aiemmista havainnoista, joiden mukaan oman äidinkielen opetuksessa on monenlaisia haasteita (mm. Youssef 2007, Honko ja Mustonen 2018, Tainio 2019). Tarkastelen, näkyvätkö nämä haasteet myös S2-opettajien vastauksissa. Yhteistyöhön vaikuttavien tekijöiden määrittelyssä minua on auttanut Hargreavesin (1994) teoria opettajakulttuureista.
Aineistonkeruumenetelmänäni on kysely, jonka vastaajina ovat olleet peruskoulussa, perusopetukseen valmistavassa opetuksessa, lukiossa tai Valma-koulutuksessa opettavat S2-opettajat. Käsittelen kyselyaineistoa lyhyesti määrällisesti, mutta pääpaino on sisällönanalyysissä ja teemoittelussa. Pidempiä avovastauksia analysoin Kakkuri-Knuuttilan ja Halosen (1998) argumenttirakennetta hyödyntäen, jotta tunnistan vastausten pääväitteet järkevästi.
Tutkimuksessa olen havainnut, että oman äidinkielen opettajien kanssa tehtävä yhteistyö on S2-opettajien mukaan pääsääntöisesti hyvin vähäistä. Moni vastaaja ei tee yhteistyötä oman äidinkielen opettajien kanssa lainkaan. Vastaajat kertovat, että yhteistyötä vaikeuttavat oman äidinkielen opettajien erillisyys muusta kouluyhteisöstä, kiireinen työarki sekä mahdollisuuksien ja kannustuksen puute. Rajoitetun individualismin (Hargreaves 1994) piirteitä näkyy erillisten työtilojen ja -aikojen osalta, ja toisaalta balkanisoituneen opettajakulttuurin piirteitä on havaittavissa oman äidinkielen opettajien jäämisessä muiden opettajien muodostamien ryhmien ulkopuolelle. Lisäksi aineistossa korostuu oman äidinkielen opettajien keskeinen rooli oppilaan osaamistasoa tai tuen tarvetta selvitettäessä sekä oman äidinkielen positiivinen vaikutus suomen kielen oppimisessa.
Näiden tulosten perusteella olen huomannut, että opetussuunnitelmiin kirjatusta oman äidinkielen opetuksen ja S2-opetuksen yhteistyöstä huolimatta yhteinen kielikasvatus ei vaikuta vastaajien mukaan toteutuvan. Aiempien tutkimusten havainnot oman äidinkielen opetuksen haasteista näkyvät myös S2-opettajien vastauksissa: esimerkkinä erilliset työtilat ja -ajat. Päätelmiä ei voi kuitenkaan yleistää, koska aineiston suppeus vaikuttaa tulosten luotettavuuteen. Aihetta voisi olla mielekästä tutkia jatkossa, koska suomi toisena kielenä -opetuksen ja oman äidinkielen opetuksen tarve tilastojen valossa (Opetushallinnon tilastopalvelu, Tilastokeskus) ei ole ollut vähenemässä päin, vaan pikemminkin päinvastoin. Äidinkieli ajattelun, identiteetin ja oppimisen vahvistajana on todistettu monesti (esimerkiksi Cummins 2001) ja lisäksi oppilaiden äidinkielten arvostaminen kuuluu opetussuunnitelmaan, joten aihetta on olennaista tutkia lisää.
Aineistonkeruumenetelmänäni on kysely, jonka vastaajina ovat olleet peruskoulussa, perusopetukseen valmistavassa opetuksessa, lukiossa tai Valma-koulutuksessa opettavat S2-opettajat. Käsittelen kyselyaineistoa lyhyesti määrällisesti, mutta pääpaino on sisällönanalyysissä ja teemoittelussa. Pidempiä avovastauksia analysoin Kakkuri-Knuuttilan ja Halosen (1998) argumenttirakennetta hyödyntäen, jotta tunnistan vastausten pääväitteet järkevästi.
Tutkimuksessa olen havainnut, että oman äidinkielen opettajien kanssa tehtävä yhteistyö on S2-opettajien mukaan pääsääntöisesti hyvin vähäistä. Moni vastaaja ei tee yhteistyötä oman äidinkielen opettajien kanssa lainkaan. Vastaajat kertovat, että yhteistyötä vaikeuttavat oman äidinkielen opettajien erillisyys muusta kouluyhteisöstä, kiireinen työarki sekä mahdollisuuksien ja kannustuksen puute. Rajoitetun individualismin (Hargreaves 1994) piirteitä näkyy erillisten työtilojen ja -aikojen osalta, ja toisaalta balkanisoituneen opettajakulttuurin piirteitä on havaittavissa oman äidinkielen opettajien jäämisessä muiden opettajien muodostamien ryhmien ulkopuolelle. Lisäksi aineistossa korostuu oman äidinkielen opettajien keskeinen rooli oppilaan osaamistasoa tai tuen tarvetta selvitettäessä sekä oman äidinkielen positiivinen vaikutus suomen kielen oppimisessa.
Näiden tulosten perusteella olen huomannut, että opetussuunnitelmiin kirjatusta oman äidinkielen opetuksen ja S2-opetuksen yhteistyöstä huolimatta yhteinen kielikasvatus ei vaikuta vastaajien mukaan toteutuvan. Aiempien tutkimusten havainnot oman äidinkielen opetuksen haasteista näkyvät myös S2-opettajien vastauksissa: esimerkkinä erilliset työtilat ja -ajat. Päätelmiä ei voi kuitenkaan yleistää, koska aineiston suppeus vaikuttaa tulosten luotettavuuteen. Aihetta voisi olla mielekästä tutkia jatkossa, koska suomi toisena kielenä -opetuksen ja oman äidinkielen opetuksen tarve tilastojen valossa (Opetushallinnon tilastopalvelu, Tilastokeskus) ei ole ollut vähenemässä päin, vaan pikemminkin päinvastoin. Äidinkieli ajattelun, identiteetin ja oppimisen vahvistajana on todistettu monesti (esimerkiksi Cummins 2001) ja lisäksi oppilaiden äidinkielten arvostaminen kuuluu opetussuunnitelmaan, joten aihetta on olennaista tutkia lisää.