Lapsen kuuleminen lastensuojeluasiassa : Hallintoprosessilain uudistukset lapsen kuulemisen näkökulmasta

Abstract

Lapsen oikeudellinen asema on kehittynyt merkittävästi viime vuosikymmenten aikana, kun kansainvälisen ihmisoikeuskehityksen myötä myös lapsen oikeuksiin on alettu kiinnittää enemmän huomiota. Aiemmin passiiviseksi suojelun kohteeksi ymmärretty lapsi on erityisesti YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen (SopS 59-60/1991, LOS) myötä ymmärretty itsenäiseksi oikeussubjektiksi, jolla on myös omia, itsenäisiä oikeuksia. Lapsen oikeudellisen aseman muutosta ilmentävät erityisesti lapsen osallistumisoikeudet. Tässä tutkielmassa tarkastellaankin lapsen henkilökohtaista kuulemista lastensuojeluasioissa. Sopimuksen mukaan lapsella on kaikissa oikeudellisissa ja hallinnollisissa toimissa oikeus esittää mielipiteensä sekä tulla kuulluksi joko suoraan tai edustajan välityksellä (12 artikla). Lisäksi kaikissa lasta koskevissa viranomaispäätöksissä on myös asetettava lapsen etu ensisijaiseksi ratkaisu- ja menettelyperiaatteeksi (3 artikla). Kansallisella tasolla lapsen osallistumisoikeuksia on turvattu lastensuojelulaissa (417/2007) lapsen oikeudella esittää mielipiteensä (20 §) sekä lapsen oikeudella tulla kuulluksi (86 §). Tästä vahvasta institutionaalisesta perustastaan huolimatta erilaisissa lastensuojeluprosessia koskevissa selvityksissä on havaittu, että lapsen osallisuuteen liittyy joitain toistuvia puutteita. Eräs keskeisimmistä haasteista on se, kuinka lapsen suojelua korostavia näkökantoja on saatettu painottaa niin, että varsinkin alle 12-vuotiaiden lasten osallisuutta on rajoitettu LOS:n lähtökohtiin nähden tarpeettomasti. Lapsen osallisuudessa esiintyneisiin puutteisiin on pyritty puuttumaan muun ohessa 1.1.2020 voimaan tulleessa laissa oikeudenkäynnistä hallintoasioissa (808/2019, hallintoprosessilaki), jonka yhtenä tavoitteena mainittiin lapsen osallisuuden vahvistaminen. Uudessa hallintoprosessilaissa säädettiin ensi kertaa muun muassa vajaavaltaisen kuulemisesta hallintoprosessissa (68 §) sekä laajemmin myös suullisen käsittelyn järjestämisestä (57 §) lähtökohtaisesti kirjallisessa hallintoprosessissa.

Tämä tutkielma pyrkii vastaamaan kahteen tutkimuskysymykseen. Ensinnäkin tutkielmassa tarkastellaan sitä, millä tavoin hallintoprosessilain uudistuksessa on otettu huomioon lapsen henkilökohtaista kuulemista koskevat kansainvälisen oikeuden vaatimukset. Erityisesti LOS:n vaatimukset ovat tältä osin keskeisessä asemassa. Toiseksi tarkastellaan sitä, miten uudistuksessa on huomioitu lapsen kuulemisessa havaitut puutteet. Tutkielmassa keskitytään erityisesti vajaavaltaisen kuulemista koskevaan hallintoprosessilain 68 §:ään. Tutkimuskysymysten taustalla on paitsi tieto lapsen osallisuudessa esiintyneistä puutteista myös ajatus siitä, että jokaisella tulee olla tosiasiallinen ja tehokas mahdollisuus päästä oikeuksiinsa, ja on viime kädessä tuomioistuimen tehtävä turvata yksityisen oikeusturvaa. Tarkastelussa huomioidaan myös hallintoprosessin kirjallinen luonne, sillä suullista käsittelyä pidetään hallintoprosessissa poikkeuksena, vaikka sekä LOS että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ovat kumpikin antaneet aihetta harkita uudelleen suullisen käsittelyn merkitystä myös hallintoprosessissa. Tutkimuskysymyksiä lähestytään lainopillisin menetelmin, systematisoimalla ja tulkitsemalla lastensuojeluasioissa noudatettavaa lapsen kuulemista koskevaa lainsäädäntöä. Lapsen osallisuutta ja siinä esiintyneitä puutteita tarkastellaan LOS:n toimeenpanoa ohjaavan ja valvovan toimielimen, lapsen oikeuksien komitean, kuvaamia osallisuuden vaiheita vasten. Erityistä huomiota kiinnitetään lapsen tiedonsaantiin, menettelyn lapsiystävällisyyteen, lapsen valmiuksien arviointiin sekä päätöksen perusteluihin ja päätöksestä tiedottamiseen.

Tutkimuksen tuloksena ilmenee, että hallintoprosessilaissa ja sen esitöissä korostetaan LOS:n lähtökohtaa, jonka mukaan oikeus tulla kuulluksi ja saada näkemyksensä huomioon otetuiksi on kaikenikäisille lapsille kuuluva oikeus. Lapsen hallintoprosessuaalisen asema ja erityisesti lapsen osallistuminen hallintoprosessiin on kuitenkin sisällöltään ja ulottuvuuksiltaan vaikeasti määriteltävissä, eivätkä hallintoprosessilain uudistukset ainakaan toistaiseksi ole merkinneet kovinkaan suuria muutoksia lapsen asemaan, eivätkä ne näin ollen myöskään tarjoa vastauksia lapsen osallistumisessa esiintyneisiin haasteisiin. Tämä johtuu osin siitä, että sääntely on löyhää ja paljon jääkin lopulta oikeuskäytännön varaan. Merkittävimpänä hallintoprosessilain tuomana mahdollisena apuna lapsen osallisuudessa esiintyneisiin puutteisiin voidaan pitää tuomioistuimen mahdollisuutta määrätä lapselle tukihenkilö (68. 3 §). Mikäli tätä mahdollisuutta aletaan hyödyntää myös oikeuskäytännössä, on aihetta olettaa, että lapsen asema ja mahdollisuus osallistua hallintoprosessiin paranevat. Lainsäädännön lisäksi olisi aiheellista kiinnittää parempaa huomiota myös lapsen valmiuksien arviointia ja vaihtoehtoisia menettelytapoja koskevaan ohjeistukseen.