Seksuaalinen historia todisteena : Rajoitteet todistelulle asianomistajan aiemmasta käyttäytymisestä suomalaisessa järjestelmässä

Abstract

Tutkielma tarkastelee asianomistajan seksuaalista historiaa koskevan todistelun sallittavuutta ja sallittavuuden edellytyksiä tarkoituksenaan tunnistaa, analysoida ja eritellä niitä normatiivisia perusteita, joilla uhrin aiempaa seksuaalista käyttäytymistä koskevaa näyttöä voidaan tai tulee nykyisen oikeustilan valossa sallia tai rajoittaa. Huomio on oikeudenkäymiskaaren todistelua koskevien säännösten suhtautumisessa syytetyn raiskausoikeudenkäynnissä ilmoittamaan seksuaalista historiaa koskevaan näyttöön, tällaisen näytön todistusteoreettisessa asemassa sekä osapuolten perus- ja ihmisoikeuksien vaikutuksessa. Tutkielma on oikeusdogmaattinen ja tarkastelee tutkimuskysymystä käytännön lainopin näkökulmasta voimassa olevan oikeuden valossa. Problematiikan havainnollistamiseksi osana lainopillista tutkimusta käydään myös muissa oikeusjärjestelmissä muodostuneita todistusvoimaisuuden ja oikeudenmukaisuuden käsityksiä hyödyntävää oikeusvertailevaa keskustelua. Keskeisenä tarkasteltavana aineistona on voimassa oleva lainsäädäntö esitöineen, kotimainen oikeuskäytäntö, kansainväliset sopimukset ja niistä erityisesti Euroopan ihmisoikeussopimus ja Istanbulin sopimus tulkintaratkaisuineen sekä koti- ja ulkomainen oikeustieteellinen ja kriminologinen kirjallisuus. Nimenomaisen todistuskiellon puuttuessa seksuaalisen historian sallittavuus näyttönä tulee suomalaisessa todistusoikeudessa tarkasteltavaksi OK 17:8:n 1 ja 2 kohtien ilmentämän tarpeettoman todistelun kiellon valossa. Relevanssikynnyksen mataluudesta johtuu, että vähäinenkin kyky todistaa edes epäsuorasti suostumuksesta tai henkilötodistelun uskottavuudesta jättää seksuaalista historiaa koskevan todistelun tämän epäämissäännöksen ulkopuolelle. Yksin aiemmasta seksuaalisesta kanssakäymisestä johdetun epäluotettavuuden tai promiskuiteetin perusteella oikeudellisia johtopäätöksiä ei voida tehdä, eivätkä suhdetekijät lievennä seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen kohdistuvaa loukkausta. Kuitenkin tuomioistuimet soveltavat kokemussääntöjä tiettyjen intiimien käyttäytymismallien uskottavuudesta, jolloin on tarpeen sallia todistelu puolustukselle vahingollisten yleistysten tapauskohtaisesta soveltumattomuudesta vastatodistelun varteenotettavuuden palauttamiseksi tai osapuolten olosuhdesidonnaisen ajattelun valottamiseksi. Seksuaalista historiaa koskevaa todistelua ei voida kategorisesti evätä. Koska vapaa todistelu ja todistelun kontradiktorisuus edellyttävät varovaisuutta syytetyn ilmoittaman todistelun epäämisessä ja samalla seksuaalirikosoikeudenkäynnin erityinen raskaus asianomistajalle peräänkuuluttaa tämän asiallisen kohtelun ja yksityiselämän suojan varmistamista prosessissa, syntyvä perusoikeuskollisioaltis lainkäyttötilanne on ratkaistava tapauskohtaisesti. Nykyinen soveltamisalaltaan yleisiin epäämisperusteisiin tukeutuva lainsäädäntö vaatii yksittäiseltä tuomioistuimelta herkkyyttä myyttien torjumiseen ja toisaalta valmiutta tiedostaa tilanteet, joissa oikeudenkäyntiaineistoa on tarkasteltava myös intiimien olosuhteiden valossa. Problematiikan juurien ollessa syvemmällä sosiaalisissa ajatustavoissa rape shield -mallinen kielto ei kuitenkaan näyttäydy kestävänä ratkaisuna, vaan muutoksen tulisi kummuta prosessin ulkopuolisen maailman suhtautumisesta raiskausrikoksiin ja niiden uhreihin.