Kohdeyhtiön osakkeenomistajien oikeudelliset riskinhallintakeinot yritysjohdon toiminnan hallitsemiseksi ostotarjoustilanteessa

Abstract

Tutkimuksessa selvitetään ostotarjouksen kohdeyhtiön osakkeenomistajien oikeudellisia riskinhallintakeinoja yritysjohdon toiminnan hallitsemiseksi. Tutkimuksen lähtökohtana on päämies-agenttiteoria, jonka mukaan yritysjohdon ja osakkeenomistajien välisessä päämies-agenttisuhteessa päämiehenä toimivien osakkeenomistajien ja agenttina toimivan yritysjohdon välillä vallitsee intressiristiriita. Yritysjohdolle asetettua velvoitetta edistää juuri osakkeenomistajien etua perustellaan osakkeenomistajien erityisellä asemalla osakeyhtiössä ja osakkeenomistajien etu on ensisijainen suhteessa muihin sidosryhmiin. Päämies-agenttisuhteesta syntyvistä intressiristiriidoista ja osakkeenomistajien erityisestä asemasta johtuen kohdeyhtiön osakkeenomistajille syntyy tarve ja oikeutus hallita päämies-agenttisuhdetta ostotarjoustilanteeseen soveltuvilla riskinhallintastrategioilla. Ensimmäisenä tutkimuskysymyksenä selvitetään lainopin ja oikeustaloustieteen avulla de lege lata, mitä oikeudellisia riskinhallintakeinoja voimassa oleva osakeyhtiö- ja arvopaperimarkkinaoikeudellinen sääntely sekä itsesääntely tarjoavat ostotarjouksen kohdeyhtiön osakkeenomistajien ja yritysjohdon välisen päämies-agenttisuhteen hallintaan. Oikeudelliset riskinhallintakeinot jaetaan regulatiivisiin ja hallinnollisiin riskinhallintastrategioihin. Regulatiiviset riskinhallintastrategiat jaetaan agentin toimintaa rajoittaviin strategioihin ja agentin ja päämiehen välisen suhteen alkamisen ja päättämisen ehtoihin. Hallinnolliset riskinhallintastrategiat jaetaan agentin kannustinjärjestelmiin, agentin nimitys- ja erottamisoikeuksiin sekä päämiehen aloite- ja veto-oikeuksiin. Jokainen kategoria jakautuu aikaperspektiiviltään ex ante ja ex post strategioihin. Riskinhallintastrategioiden käytöllä tehokkain yhteisvaikutus saadaan, kun niitä yhdistetään toisiinsa. Lähtökohtaisesti kuitenkin regulatiiviset riskinhallintastrategiat soveltuvat hajautuneen omistusrakenteen yhtiöihin, ja hallinnolliset riskinhallintastrategiat keskittyneen omistusrakenteen yhtiöihin. Toisena tutkimuskysymyksenä selvitetään, onko sääntelylle tarvetta ja miten sitä tulisi kehittää kohdeyhtiön osakkeenomistajien arvonmaksimoinnin sekä agenttikustannusten minimoinnin kannalta. Tutkimuksessa todetaan ensinnäkin, että kohdeyhtiön yritysjohdon velvollisuuksia koskevalle ostotarjoussääntelylle on suurta tarvetta, sillä ilman sääntelyä yritysjohdolla ei olisi kannusteita edistää osakkeenomistajien etua, vaan toimia opportunistisesti oman hyötynsä maksimoimiseksi. Sääntelyn kehittämistarpeena de lege ferenda esitetään, että yritysjohdon puolustautumistoimia koskeva neutraliteettivelvollisuus muutettaisiin ehdottomaksi, jolloin ainoastaan kohdeyhtiön osakkeenomistajat voisivat päättää puolustautumistoimien käytöstä. Lisäksi Finanssivalvonnan toimivalta pitäisi ulottaa kaikkeen yhtiöoikeudelliseen ostotarjoussääntelyyn. Toiseksi sääntelyn kehittämistarpeeksi esitetään vielä ryhmäkanteen käytön ulottaminen osakkeenomistajien ajamiin osakeyhtiö- ja arvopaperimarkkinaoikeudellisiin vahingonkorvauskanteisiin. Esitetyt kehittämistoimenpiteet auttaisivat hallitsemaan tehokkaammin kohdeyhtiön osakkeenomistajien ja yritysjohdon välistä päämies-agenttisuhdetta, mikä tukisi osakkeenomistajien arvonmaksimointia ja minimoisi agenttikustannukset.